Kaya-Wahin mutaiseen maahan oli jäänyt vana veden täyttämiä jalanjälkiä, kun kitiinikuorinen, yksinkertaiseen haarniskaan sonnustautunut olento oli rämpinyt sen läpi. Askel toisensa perään. Metsän kasvusto oli jäänyt taakse ja edessä oli avautunut aukeampi maisema. Kaatosade oli muuttanut sen liejuksi.
”Ni-nimeni on… Angela”, nazorak sanoi heikolla äänellä, lähinnä itselleen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa – kun ei siellä ketään ollut: kilometrien säteellä oli pelkkää aavaa erämaata, jota myrskytuuli piiskasi. Harmaat, toistensa kanssa identtiset kukkulat toistuivat kaukaisuuteen siellä, missä ylipäänsä oli jotakin. Hänen suuntansa oli kohti etelää. Siellä ei ollut edes kukkuloita.
Noh, jalkaa toisen perään. Noin keskimääräistä nazorakin kävelyvauhtia.
Hän oli kävellyt päiviä. Päiviä ja öitä, keskeyttämättä matkantekoa kertaakaan. Askel askeleelta lähempänä määränpäätä. Hänen jalkoihinsa sattui. Kaikkeen sattui. Eikö hän voisi olla jo pian perillä? Hän ei ollut nukkunut kolmeen kokonaiseen yöhön, ja se alkoi tuntua. Ei mitään virvokkeita, piristeitä, ei mitään. Vain tarkoitus.
”Tahdon toimittaa paketin.”
Hän puhui itselleen lähinnä ikään kuin muistutuksena. Ei sillä, että hän olisi muistuttamista tarvinnut, sillä ainoa asia, mitä hän ajatteli, oli paketti ja sen toimittaminen.
”Se on elämäni tarkoitus.”
Ehkä oli helpompaa sanoa se ääneen? Ehkä se teki siitä vähemmän pelottavaa? Uusi tarkoitus, uusi elämä. Mitä tapahtuisi, kun tavoite täyttyisi? Ehkä sitä ei tarvinnut ajatella. Tärkeintä oli määränpää – ja sinne pääseminen mahdollisimman nopeasti. Se vähä, minkä hän oli pystynyt itse vaikuttamaan matkaansa, oli reittivalinta, ja hän oli päättänyt matkata aution Kaya-Wahin läpi. Sillä tavalla hän vältti sekä satunnaiset kohtaamiset villielämän kanssa että Imperiumin suuremmat leirit.
”Angela…”
Matkaa oli vielä. Monta päivää. Oliko hän edes puolessavälissä? Mitä tapahtuisi, kun hän saapuisi Bio-Klaanin puolustamalle maaperälle?
Vettä ainakin oli. Liiaksikin. Hänen jalkansa upposivat mutaan joka askeleella, ja hän oli varmaankin vilustumassa. Ruokaa hän ei ollut ehtinyt ottaa mukaan ennen lähtöä. Neljä päivää ilman ruokaa alkoi tuntua jo vähän kurjalta. Hän ei halunnut ajatella, miltä se tuntuisi aivan loppumatkasta. Oikeastaan hän ei halunnut ajatella koko loppumatkaa.
Miksi Angela? Ei nimiä käytetty. Ei kenelläkään ollut nimeä. Niin ei ollut puhdasta.
Äh, toissijaista.
Täytyi kävellä. Jalkaa toisen eteen. Askelta toisen perään. Uudestaan ja uudestaan. Vielä pitkä matka edessä.
Hänen kehoaan kolotti joka puolelta – myös muualta kuin armottoman marssin runtelemista jaloista. Tiedustelupalvelun kuulustelijat eivät olleet olleet helläotteisia, ja hänelle oli jäänyt kohtaamisesta ruhjeita ympäriinsä. Hän ei enää aistinut mitään toisella tuntosarvellaan. Sentään sade hieman turrutti sarven jatkuvaa tykytystä.
”Paketti… täytyy toimittaa.”
Paketti olikin hänen kevyen varustuksensa ainoa sisältö. Se makasi yksinään hänen litimärän selkäreppunsa pohjalla. Hänellä ei ollut edes asetta mukanaan. Se olikin yksi syy reitinvalintaan – eihän hän pystyisi puolustautumaan hyökkäyksiltä tehokkaasti. Tosin metsässäkin hän oli havainnut, että ei ollut nähnyt rahin rahia. Yhtä ainutta pikku eläintä. Oliko sillä jotain tekemistä hänen toimituksensa kanssa? Vaikea sanoa.
Kaya-Wahi ei tuntunut koskaan loppuvan. Vain harmautta silmänkantamattomiin. Normaalisti siellä olisi ollut vaikea suunnistaa, mutta hänen mielensä tiesi, minne kulkea. Missä määränpää sijaitsi. Minne hän loputtomasti, sielunsa pohjasta, tahtoi päästä.
”Määränpää… Bio-Klaani.”
Hänen jalkansa osui veden täyttämään kuoppaan, mikä sai hänet horjahtamaan ja miltei kaatumaan. Oli oltava varovaisempi. Vaikka maasto täällä olikin helppokulkuisempaa kuin metsässä, oli maaperä petollista. Jos hän rikkoisi itsensä jo ennen perille pääsyä, loppumatkasta koituisi mitä hirvittävin kokemus. Sillä perille oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Niin hänen aivonsa hänelle kertoivat. Niin sinne pakotettu tahto määräsi. Ei, sitä hän halusi. Enemmän kuin mitään muuta.
Ja samalla ei halunnut.
Angela… mutta hänhän oli Korpraali 3141, viestintuoja.
Ei, hän oli Angela.
Ja hänen tehtävänsä oli toimittaa Valtiaan lahja Matoro Mustalumelle.
Lopullisesta loppumattomaan virheemmekiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
Viha ja rakkaus
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kertomuksia kaukaisista ajoista! Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän hän oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Se oli täynnä pohjatonta surua, kuten monet sen rautaisen vihan ajan laulut, mutta siinä oli myös kauneutta, vaikkei toivoa. Laulu Sanansaattajasta ja Sysilumesta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen keskimmäisten aikojen suurimmista tragedioista.
Silloin, kun Suurkaupunki oli vielä voimansa tunnossa, Sysilumi saapui sen tähtitaivaan alle pienen toverijoukon kanssa. Hän oli urhea jään ritari, periksiantamaton ja lempeä. Mutta häntä piinasi pakkomielle: hän tahtoi kangeta Kohtalon kiertoradaltaan ja anastaa sen mahdin. Hän vihasi pahaa ja tahtoi hävittää sen, mutta hänen uskonsa oli niin suuri, että hän menetti lopulta ymmärryksen siitä, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa.
Tehtävänsä toteuttaakseen hän toivoi löytävänsä unohdetun aseen Legendojen Kaupungin hämärästä. Aseen, jolla itse aika taipuisi ja antaisi periksi.
Olisiko hän voinut milloinkaan onnistua?
Edes kaikkein puhdassydämisin ei pystynyt muuttamaan asetettuja Kohtaloita, ja matkansa aikana Sysilumi hukkasi kaikki kolme hyvettään.
Yhtenäisyyden pettäessä hän tarrautui Velvollisuuteen ja yritti korjata maailman aseenaan vain tahtonsa voima – ja usko suureen tarkoitukseen.
Velvollisuuden pettäessä hän yritti kirjoittaa nimensä Kohtalon tähtiin. Ja sinä yönä Suurkaupungin taivaalla loisti hetken Sininen tähti, Iratoi, kaaoksen ja tuhon lähettiläs – ja monet kuolivat.
Mutta lopulta, omasta valinnastaan, hän luopui siitäkin, kaikkensa antaneena ja särkyneenä. Hän oli yrittänyt korottaa itsensä enkeliksi ja jumalaksi, ja se oli tuhonnut hänet.
Mutta viimeisenä kapinana Kohtaloa vastaan hän antoi aseen eteenpäin. Sen sai Sysilumen epätodennäköinen rakastettu, runotar Sanansaattaja. Kun heidän kätensä kohtasivat ja Valinta vaihtoi haltijaansa, langetettiin myös Sanansaattajan ylle Kohtalon viha.
Sysilumi kuvitteli sen olevan nerokas pako; tapa välttää vääjämätön Kohtalo; keino katkaista kierre. Kertomuksen yllättävä käänne.
Oliko se ylpeys, joka oli tuhonnut Sysilumen harkintakyvyn, vaiko rakkaus?
Rakkaudestaan huolimatta he eivät koskaan saaneet toisiaan. Kaksi Kohtalon varasta – kaksi, joiden ei olisi pitänyt milloinkaan tavata – kuvittelivat kävelevänsä punatähden alta vailla seuraamuksen seuraamusta. Heidän onnensa kesti vain hetken. Heidän rakkaudestaan, kuten niin monista vastuuttomista rakkauden harhoista ennen heitä, versosi ainoastaan kuolemaa.
Sokeudessaan he kuvittelivat olevansa Kohtaloa nokkelampia.
Mutta he eivät olleet.
Kohtalon langetessa he eivät olleet niin vapaita kuin olivat kuvitelleet, eivätkä olleet koskaan sitä ennenkään olleet.
Kukaan ei voi kääntää Kohtalon laulua
Se on liian pitkä, liian kauhea
Kohtalon ei tarvitse rangaista. Sen täytyy vain tapahtua.
Sillä kertaa Kohtalon muodon otti Suuren Hengen julma enkeli, itse Epätoivon Arkkitehti, joka toi pyhän tuomionsa Sanansaattajan ja Sysilumen ylle. Kohtalon vihan malja vuodatettiin kapinoivien rakastavaisten kasvoille. Muutoksen tuulet hukkuivat pimeyteen.
Hetkessä Kohtalo oli palannut uralleen, ja ne valinnat, joita ei olisi koskaan pitänyt tehdä, oli tehty tekemättömiksi.
Voi kunpa myöhempien aikojen sotilaat ja sanansaattajat ja kaikki muut tekisivät parempia valintoja.
Sanansaattajalla ei ollut voimaa elää Valintansa kanssa eikä tarrata kiinni elämän lankaan. Hän hävisi taistelun yön pimeydelle, ja julma enkeli kosti uhman verellä, johon kaikki lopulta hukkui.
Jossakin Onu-Metrun syvyyksissä piilee Sanansaattajan hauta. Sen voi yhä löytää, niin sanotaan, jos etsii punaista kukkaa, joka sillä paikalla kukkii kaikkein kauneimpina keväinä.
Mitä Sysilumelle tapahtui, sitä ei taru tiedä. Valinnan paino oli liikaa myös hänelle.
Jotkut sanovat hänen hakeneen kuolemaa taistelussa; mitä tahansa, mikä olisi toalle sopiva tapa päättää elämänsä. Korjata välit Kohtalon kanssa. Ehkä hänen kotisaarensa sota vei hänet, eikä voida sanoa hänen loppunsa olleen sankarillinen.
Toiset kertovat, että hän kielsi kirotun Kohtalonsa lopullisesti, kääntyi täysin tieltään. Ehkä Valkoinen Käsi vaeltaa vieläkin, katuvana ja katkerana, vailla vapautusta mutta kyvyttömänä kuolemaankaan – aina aikaan, kunnes auringot lopulta sammuvat ja kaikki palaa pimeyteen.
Bio-Klaani
Huomisesta on jo hetki
Kultakello – Langenneen silmä – napsahti auki. Valkea käsi oli poiminut sen yöpöydältä kuin varmistuakseen siitä, että se oli tallessa. Matoro lojui edelleen sängyssään. Kellokin oli yli puolenpäivän, vaikka ulkona oli harmaata. Kolmen päivän patikointi todella tuntui lihaksissa, mutta hän oikeastaan piti sellaisesta fyysisestä uupumuksesta. Hän oli nukkunut niin syvään, ettei edes muistanut, oliko nähnyt painajaista. Ja vaikka olisikin, ne katosivat nopeasti, kun hän katsoi kelloa. Xenin valokuva hymyili kellon sisäkannessa. Se pysäytti Matoron joka ikinen kerta.
Sodanaikainen radiolaite makasi tyhjän panttina Matoron ikkunan vieressä. Häntä huvitti kuvitella, että oli oikeastaan tehnyt Codyn osaa Tawan ja Guardianin suhteen toimittamalla toiselle jotakin, millä pitää yhteyttä. Valitettavasti Metru Nuilta ei ollut kuulunut mitään sitten sen ensimmäisen puhelun. Oli tietenkin tuhat syytä, mikseivät puhelut olleet toimineet. Pohjoisen tapahtumista kantautui Klaaniin asti vain epäselviä huhuja ja Metru Nuin sensuurin tarkistamia uutisia, joiden mukaan kaikki oli kunnossa. Epätietoisuus oli piinaavaa, ja samoin oli katumus siitä, että oli jättänyt Nimdan muiden taakaksi. Hän oli viime viikkoina yrittänyt vain painaa sen ajatuksen pois: murehtiminen ei auttanut mitään.
Täytyi jälleen keskittyä siihen hetkeen ja todellisuuteen. Matoro nousi vaivalloisesti ja venytteli raukeasti. Hän laski kellon pöydälleen valokuva auki ja suunnisti vastuullisesti puolenpäivän aamutoimille.
Paluumatka Lehusta oli ollut melkoisen monotoninen ja ankea. He olivat levänneet pari tuntia Klaanin metsämajassa Etelä-Lehussa, mutta sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, joten he olivat päättäneet pyrkiä Klaaniin niin pian kuin suinkin. Olikohan kello ollut kuusi, kun he olivat lopulta päässeet takaisin? Sitä oli ollut vaikea arvioida, koska viime yönä kaukana idässä oli paistanut outo valo, kuin yksittäinen aurinko pilvien takana. Matoro ei muistanut sitä kovin hyvin – hän oli lähinnä romahtanut nukkumaan melkein saman tien. Hänen pitäisi kai käydä raportoimassa matkan tuloksista saman tien.
Suihku tuntui uskomattoman hyvältä. Päivien sateessa rypemisen jälkeen tuntui siltä, kuin myrskyn pisarat olisivat lähinnä lianneet eivätkä puhdistaneet. Niistä jäi suolainen tahma kuin kuivuneesta merivedestä. Sitä oli melkein jokaisessa haarniskan raossa. Yleensä Matoron suihkut olivat sotilaallisen tehokkaita, mutta hänellä ei ollut enää kiire minnekään. Puolilta päivin herääminen oli jo lähtökohtaisesti surkea saavutus. Milloinkohan hän oli viimeksi viimeksi nukkunut niin vähän ja niin myöhään? Sen oli täytynyt olla viimeinen päivä Metru Nuilla. Oliko? Aivan sama. Viimeisenä yönä Metru Nuilla oli tuskin nukuttu. Miksei yksi yö olisi voinut olla pidempi? Hän ja Xen olivat puhuneet niin pitkään, että olivat tuskin pysyneet hereillä. Lopulta he olivat hävinneet taistelun aamuyön tyyneydelle ja nukahtaneet vieretysten.
He olivat tuskin puhuneet vuorokauden edestä tunteja, mutta silti kaikki ne tuokiot loistivat kirkkaina miehen muistoissa. Metru Nui oli kammottava, harmaa usva, mutta sen hyviin muistoihin palaaminen uudestaan ja uudestaan valoi uskoa siihen, että he näkisivät toisensa jälleen vielä joskus. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä kuin toivoa? He olivat luvanneet toisilleen selviävänsä omista myrskyistään. ”Taistella, ettei tarvitsisi enää taistella”, kuten vahki oli sanonut hiljaa.
Matoro kuivasi itseään suihkun jäljiltä. Etenkin jaloissa tuntui matkanteko, joten hän siirtyi venyttelemään huolellisesti. Se luonnistui lihasmuistista.
”Vielä jokin päivä meillä on täällä kaikki hyvin”, Xen oli julistanut kenties alkoholin tuomalla itsevarmuudella. Että kunhan hän saisi selvitettyä omat ongelmansa Metru Nuilla, he voisivat ottaa suunnakseen Välisaaret. Matoro tuskin uskalsi kuvitella mitään parempaa, vaikka tiesikin sellaisen haaveilun olevan vastuutonta. Hän kuitenkin salli sen itselleen juuri sinä aamuna (tai pikemminkin päivänä), sillä hänestä tuntui siltä, että oli ansainnut sen.
Kun hän tapaisi Xenin uudelleen, he työntäisivät Deltan kultakellon pimeyteen ja unohtaisivat sen sinne ikiajoiksi. Siellä edes Makuta Abzumon pitkät kynnet eivät pääsisi siruun käsiksi. Virheiden kehä katkeaisi, ja Delta palaisi sinne, mistä Matoro oli sen löytänytkin. Eikä Punainen Mies tai kukaan muukaan saisi Nimdaa eheäksi enää milloinkaan. Ja he voisivat olla yhdessä…
Kun me vain tapaamme uudelleen, hän huokaisi ja vain hukkasi itsensä pienen valokuvan Xenin silmiin. Kun me vain tapaamme uudelleen…
Lopulta hän pukeutui ja päätti lähteä modehuoneen kautta lounaalle, ehkä vaikka Umbran kanssa. Hän sulki kellon, sujautti sen piiloon ja suunnisti Linnan alempiin kerroksiin. Linnake vilisi elämää ja hyväntuulisuutta. Matoroa vastaan tuli monta tuttua. Kahviosta kuului kotoisa hälinä, mutta hän kulki sen ohi.
Moderaattorisiipi oli toalle suhteellisen tuttu paikka. Hän koputti oveen ja vain asteli sisään odottelematta. Heti oikealla oli taukohuone, mikä usein palveli myös moderaattorien yleisenä olo- ja neuvotteluhuoneena.
Paikalla olivat Same, Bladis ja Paaco. Pöydällä oli väljähtänyttä kahvia pannussa sekä enimmäkseen tyhjäksi syöty lautasellinen voisarvia torilta. Paaco oli asemissa näyttöpäätteittensä takana, sillä olihan hänellä valvomon lisäksi työpiste myös taukohuoneessa (ja ehdottomasti ei videopelejä varten, hän väitti). Hän oli kääntynyt tuolillaan taaksepäin, ilmeisesti juttelemaan paikalla oleville kollegoilleen, mutta kuulokkeet olivat yhä hänen päässään. Bladis oli parkkeerannut pyörätuolinsa kahvipöydän viereen, ja Same istui kahvipöytää vierustavalla sohvalla.
”Hei”, Matoro sanoi ovensuusta ja katsoi läpi moderaattorit. Koko huone sähköistyi hieman. ”Tuota, tulin vain raportoimaan Lehun matkasta. Lähinnä, että kaikki sujui hyvin. Paketti on toimitettu ja –”
Paaco ja Bladis vilkaisivat merkitsevästi ensin toisiaan ja sitten Samea.
”Hyvää työtä”, Same lopulta sanoi. ”Blezer kävi jo aiemmin aamulla raportoimassa.”
Matoro katsoi tätä. ”Mutta” jäi leijumaan ilmaan edellisen lauseen hännille. Hän ei saanut kiinni omituisesta painostavasta tunteesta, joka huoneessa tuntui vellovan. Vai kuvitteliko hän sen?
”Onko kaikki kunnossa?” hänen oli pakko kysyä.
Same nousi ja haki pöytälaatikosta jotakin.
”Nazorak ilmestyi eilen aamulla kaupungin porteille”, Bladis aloitti. ”Vartioston pojat ampuivat sen aika nopeasti, kun se vain eteni eikä totellut pysähtymiskäskyjä tai vastannut kysymyksiin. Mutta he ehtivät kyllä kuulla, kuinka se toisteli itsekseen, että sen pitää toimittaa lahja eräälle Matoro Mustalumelle.”
”Lahja?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Sanoiko se, keneltä?”
”Kuten sanoin, vartiomiehet taisivat ampua liian nopeasti”, Bladis vastasi hieroen harjaansa kiusaantuneesti. ”Mutta labran väki sanoo, että siinä EI ole kredipselleeniä, loisia tai räjähteitä.”
”No, se on hyvä. Mitä siinä on?” kysyi Matoro.
”Sen repussa oli pelkästään tämä”, Same sanoi asettaen pitelemänsä kummallisen esineen pöydälle Matoron nähtäväksi. Se oli noin hänen päänsä kokoinen tetraedri – sen muoto muistutti häntä eräästä Kapuran roolipelinopasta, jonka silmälukuja oli hieman vaikea lukea ja jonka päälle astuminen sattui aika paljon. Sen särmiä pitkin kulki mustasta metallista valmistettu koristeellinen kehys, joka reunusti kullakin kolmionmuotoisella tahkolla lasiselta vaikuttavaa heijastavaa pintaa. Joskin lasipinta oli hieman huono kuvaus siitä, mitä Matoro juuri tuijotti: hänestä tuntui, kuin hän olisi katsonut peilikuvaansa tyynen järven pinnasta. Metallikehykseen oli kaiverrettu punaisia riimuja kielellä, jota Matoro ei osannut lukea… mutta hänellä oli sellainen olo kuin hän tunnistaisi sen jostakin. Osa riimuista oli vaaleanpunaisella. Yksi sana, joka toistui.
Jos paikalla olisi ollut joku, joka olisi tuntenut makutain riimuja, olisi tämä voinut kertoa tekstin kuuluvan kutakuinkin:
Rakkaudella ja vihalla, Matoro Mustalumelle
Se oli sekä postiosoite että kirous.
”Nazorak ei ollut aseistautunut, ja ruumis oli siinä kunnossa, että se ei ollut varmasti syönyt tai edes juonut useisiin päiviin”, Bladis mutisi. ”Onko tuollainen omistautuminen normaalia? Pitäisi ehkä kysyä siltä Jäätutkijalta.”
”Tuosta möhkäleestä ei irtoa niin minkäänlaista dataa”, Paaco huikkasi Matorolle jättäen huomiotta Bladiksen pohdinnat. ”Tai ei ainakaan mitään sellaista, mitä näkisi millään meidän mittarillamme. Yritimme kyllä tutkia sitä semi perusteellisesti, kun noh, näissä on ollut huono mäihä. Se muistitikku jonka lähetit Metru Nuilta vähän niin kuin posahti meidän maakarien naamalle. Tässä on niin paha viba, että ole varovainen.”
”Oletko koskaan nähnyt mitään tällaista, Matoro?” Same kysyi. Jopa hänen äänestään aisti varovaisen huolen.
Matoro katsoi tummaa pyramidia kulmat kurtussa ja kohautti olkiaan. ”Se ei kyllä näytä ainakaan nazorakien tekemältä. Katsotaan mikä viesti se on. Voinko?”
Same nyökkäsi. ”Omalla vastuullasi.”
”Niin siis ennen kuin kosket sitä –” Paaco oli sanomassa, mutta ei ehtinyt ajoissa. Matoro oli jo laskenut sormensa pyramidille. Sen pinta tuntui kylmältä ja epäluonnollisen sileältä. Arkkienkelin pinta, hän ymmärsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Viesti oli tunnistanut kohteensa. Pimeyden ja tyhjyyden olemus levisi huoneeseen löyhkän tavoin.
Monitahokas heräsi henkiin Matoron käsissä ja sykki punaista, pirullista valoa. Hetken kuului ääni kuin filmiprojektorin kelasta. Olisiko Matoro voinut vielä irroittaa otteensa – ja välttyä kaikelta? Sitä hän ei saisi koskaan tietää. Pyramidi tuntui kuumalta ja kylmältä ja jäi kiinni hänen käteensä kuin syöpä. Hänen silmänsä rävähtivät auki syvän violeteiksi, hän kaatui maahan ja sitten kaikki vajosi varjoihin.
Ensin oli pimeä, sitten oli kaikki sen verhossa. Se ei ollut vain yön pimeyttä. Jokin oli peittänyt auringot, kuin Mata Nui olisi sulkenut silmänsä siltä, mitä tapahtuisi. Matorokin halusi, mutta se oli mahdotonta.
Ensimmäinen havainto oli joka suunnasta ympäriltä tuijottava pimeässä himmeästi hehkuvien silmäparien meri.
Yhtäkkiä katossa syttyi kirkas loiste, joka loi valokeilan huoneen keskelle. Rinnastaan kahdella repivällä piikillä lävistetty vahki roikkui ilmassa avuttomana. Tämän vasen käsi oli leikattu irti kyynärvarresta. Samoin olivat molemmat jalat polvien yläpuolelta. Hän oli yltäpäältä veressä, ja vaaleanpunaisen veren meri lainehti lattialla. Hämärässä se näytti violetilta. Metallisen veren haistoi ja maistoi kaikkialla.
”Tervetuloa, Matoro Mustalumi!”
Tuttu ääni kaikui tilassa demonisena kuorona.
”Pidätkö näkemästäsi?”
Kaikki tosimaailmassa kyllä kuulivat äänet, mutta vain Matoro näki. Hän näki, vaikka sulki silmänsä tai yritti katsoa muualle. Hän näki, kunnes toivoi vain, että voisi repiä silmänsä päästään.
Varjoista astui esiin musta enkeli, jonka purppuraisista kasvoista ei voinut erehtyä sen enempää kuin tämän äänestäkään.
”Olen miettinyt pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa satuttaa sinua Arkkienkelilläni tapahtuneen… farssin… jälkeen.”
Makuta Abzumo makusteli sanaa farssi epämukavan pitkään.
”Sitten sain selville, että tämä hölmö rakastaa sinua. Ja niin… minun täytyi kokeilla, mahtaisiko tunne olla molemminpuolinen.”
Xen yritti ehkä sanoa jotakin, mutta se jäi avuttomaksi korinaksi.
”Uskoakseni kaikkein kouriintuvin todiste sinun täydellisestä epäonnistumisestasi, Kuralumi, on se, että yksinkertaisesti annoit minulle kolmannen Nimdan sirun ilman minkäänlaista pyristelyä. Ja siinä samalla luovutit rakkaan Xenisi leikkikalukseni.”
Makuta asteli vahkitytön vierelle ja nappasi kiinni tämän viattomana leijuvasta kaulakorusta. Rivakka nykäisy sai ketjun riipuksen ympärillä katkeamaan. Abzumo irrotti huolellisesti Deltan ketjusta ja heitti välinpitämättömästi loput korusta olkansa yli jonnekin huoneen perälle, missä se katosi näkymättömiin. Xen yritti ojentaa jäljellä olevaa kättään riipuksen perään.
”Xen ei voi ihan hirveän hyvin. Ja se on täysin hänen omaa syytään. Hän tiesi, että lopputulos on sama riippumatta siitä, antaako hän sirun minulle vapaaehtoisesti vai otanko sen väkisin. Hän valitsi väkivallan, ja minä soin hänelle väkivaltaa.”
Makuta saapasteli kierroksen Xenin ympäri. Delta leijui makutan sormien välissä.
”Minä lupasin olla satuttamatta häntä, jos hän antaisi Deltan minulle suosiolla. Mutta hän kieltäytyi. Ehkä se kertoo jotakin hänen rakkaudestaan, taikka sitten vain puhtaasta tyhmyydestä ja jääräpäisyydestä. Ken – vai pitäisikö sanoa Xen – tietää. Mutta mielen tunteista viis – se, mitä minä oikeasti tahtoisin ymmärtää, on, kuinka tämän vahkin sangen kaunis keho tuntee.”
Abzumo pysähtyi Xenin taakse ja painoi tämän kehoa alaspäin. Piikit, jotka seivästivät vahkin, tunkeutuivat syvemmälle tämän rinnasta läpi. Xen älähti tuskasta – varmasti suuremmasta tuskasta kuin tämän äännähdys antoi edes ymmärtää.
”Periaatteessa uskon kyllä sen, mitä Ficus on minulle hänestä kertonut. ’Tuntevat kuten orgaaniset, elävät olennot. Käytännössä hän on kuin toa’.”
Abzumon silmät kiiluivat.
”Mutta mistä minä sen voisin todella tietää? Ei sillä, ettenkö luottaisi ystäväni sanaan tässä asiassa, mutta kokemukset ovat niin subjektiivisia, että minun on vaikea samaistaa Xenin tuntemuksia toan tuntemuksiin. Kipu on niin… henkilökohtaista, tiedäthän. Tiedän kyllä kokemuksesta, mitä voin saada toan biomekaanisen kehon tuntemaan, mutta en voi tietää, pääsenkö samoihin lopputuloksiin hänen kanssaan. Mikä neuvoksi, Matoro?”
Makutan ote vahkista irtosi, ja tämä asteli syrjemmälle.
”Onneksi mielikuvitukseni on rajaton. Ja minulla on jotakin, mikä tekee siitä totta!”
Abzumo kuulosti hurmioituneelta. Yhtäkkiä tämän käteen ilmestyi kaksi muuta sirua. Deltan tavoin ne loistivat kaunista ja kauheaa sineään jopa siellä pimeyden ytimessä.
Nuo kolme olivat tappaneet ennenkin. Kuinka monta kauheaa tekoa niiden nimeen olikaan tehty? Nyt Nimdan veren tahriman historian viimeisintä sivua kirjoitettiin vaaleanpunaisella verellä.
Makuta nosti sirut kasvojensa korkeudelle, ja niiden sini sekoittui Abzumon kirkkaan karmiininpunaisten silmien sairaalloiseen loisteeseen luoden violettia.
Xenin koko keho peittyi Nimdan siniseen hohteeseen. Kirkkaan sokaisevan välähdyksen jälkeen kaikki oli jo ohi. Piikit olivat poissa, ja silvotun ja lävistetyn vahkin sijaan siinä seisoi täysin eheä ja eläväinen… toa? Hän roikkui vain hieman verisen lattian yläpuolella ranteista kahlittuna. Hän tosiaankin muistutti täysin toaa jokaista biomekaanista piirtoa myöten. Kaikki ulkoinen haarniska loisti poissaolollaan ja jätti koko kehon vaille suojaa. Ainoastaan kanohi paljasti Xenin aiemman identiteetin, sillä se säilytti vahkimaisen muotokielen – kenties tässä muodossa se muistutti vortixxin kasvoja. Xen se kuitenkin selvästi oli: Xen toaksi muuttuneena. Matoro olisi tunnistanut sen silmien hehkeän kiillon missä tahansa.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~” Abzumo sanoi äänellä täynnä pilkkaa. Kolmen sirun kuoro pyöri hänen päänsä päällä kuin kruunu. Makuta juoksutti etusormensa toa-Xenin suojatonta kylkeä pitkin alas aiheuttaen tässä inhonväristyksen. ”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
Abzumo kyyristyi hieman saattaakseen omat kasvonsa Xenin kasvojen tasalle. Pitkä käärmemäinen kieli luikerteli ulos makutan suusta ja nuolaisi naisen kasvoja hitaalla, nautiskelevalla liikkeellä jättäen jälkeensä ällöttävän limavanan tämän poskelle. Xen sulki silmänsä ja irvisti.
Makuta naurahti riemuissaan uhrinsa inhonväristyksen rohkaisemana. Hän juoksutti sormeaan pitkin vahkin kylkeä ja reittä. Kynttä seurasi syvä haava kuin makuta olisi piirtänyt sormellaan. Signeerannut mestariteostaan. Se valui vaaleanpunaista verta. Xen puri hammastaan ollakseen päästämättä ääntä.
Tilanteesta ei ollut pakoa – ei sen pääosan näyttelijöillä eikä sen yhden hengen yleisöllä. Se oli viestin luonne: sitä ei saattanut väistää, ennen kuin se saavutti loppunsa.
”Niin paljon erilaisia tapoja, joilla voisin turmella rakkaasi~”, Abzumo voihkaisi hurmioituneena. ”On niin vaikea valita!”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja lattiasta Xenin jalkojen alta kiemurteli esiin kaksi mustaa lonkeromaista terää, kuin eläviä vanerisahan kieliä. Ne luikersivat Xenin jalkoja pitkin tämän vyötärölle, kietoutuivat siitä spiraaleina muutaman kerran vartalon ympäri ja jatkoivat käsivarsien ympärille. Xen rääkyi toivottomia huutoja, kun lonkerot pureutuivat hänen lihaansa. Huomattavasti nopeammin kuin ne olivat häneen kietoutuneet, ne repivät itsensä eroon hänestä – jättäen jälkeensä luista irti silvotun lihan repsottamaan miten sattuu veren valuessa kuin veriputouksina.
Verta roiskui Xenissä melkein kiinni olevan Abzumon kasvoille, rinnuksille ja siiville. Maanisesti hihittäen makuta nuolaisi lipoi verta kasvoiltaan ja makusteli sitä hymyissä suin.
”Niin aidon makuista, ettei tätä voisi mitenkään erottaa todellisesta. Sääli, ettei… viestini voi välittää tätä makuelämystä.”
Makuta piti pienen tauon.
”Mutta voin vakuuttaa, Kuralumi rakas, että vaikka veri ei teknisesti ottaen aitoa olekaan, kipu sen sijaan on todellistakin todellisempaa. Sillä mitä muuta kipu olisikaan kuin mielen tuote? Vaste sille vahingolle, jonka aivot kokevat todelliseksi, objektiivisesta totuudesta riippumatta?”
Makutan monologia säestivät Xenin tuskanhuudot, joille ei tullut loppua. Ikuisuudelta tuntuneen kidutetun minuutin kuluttua makuta oli riittävän tyytyväinen ja näpäytti yhtä ilmassa päänsä yläpuolella leijuvista siruista.
Uuden sinisen välähdyksen jälkeen toa-vahkin keho oli kuin uusi. Katse tämän silmissä viesti kaiken hukuttavasta epätoivosta, joka aneli mieluummin tuomionpäivää kuin enää yhtäkään hengenvetoa.
”Ja parasta tässä on, että voin aina aloittaa alusta!”
Sen sanottuaan makutan lonkeroiden varjot nylkivät kirurgisen tarkasti kaiken Xenin ihon. Lihakset ja mekaaniset nivelet hukkuivat vereen, ja Xenin päästämien äänten kaiut kimpoilivat avaran huoneen seinistä yhä vain vahvistaen silmittömän tuskan kuoroa.
Jälleen Nimdan sirun näpäyttämistä myöhemmin Xenin toankeho oli kuin mitään hirvittävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Jotakin puuttuu.”
Abzumo hieroi leukaansa. Sitten tämä lipoi verisiä kynsiään.
”Symboliikkaa.”
Terät viilsivät pitkin Xenin selkää, selkärangan molemmin puolin. Tuskanhuudot hukuttivat koko kammion.
”Enkeleitä”, Abzumo hyräili, ”onko heitä?”
Makuta oli leikannut naisen kylkiluut eroon tämän selkärangasta ja väänsi ne nyt ulospäin ikään kuin irvokkaiksi siiviksi tämän sivuille.
”Kuulin, että menetit Itrozin ja henkilökohtaisen enkelisi paikka on auki”, makuta ilkkui. ”Tässä, teen sinulle uuden, kauniin enkelin.”
Hirvittäväksi kirsikaksi hurmeisen kakun päälle makuta levitti sen, mikä oli hetki sitten ollut Xenin keuhkot, sivuille levitettyjen kylkiluiden päälle verhomaiseksi kudelmaksi.
”Ja siivet ovat valmiit! Bianca, saisinko raikuvat aplodit?”
Kaikkialla heidän ympärillään vahkit alkoivat taputtaa lakonisesti mutta erittäin äänekkäästi.
Xen sen sijaan ei ollut päästänyt ääntäkään enää pitkään hetkeen. Ilman keuhkoja ääntely, tai edes hengittäminen, oli erittäin vaikeaa. Abzumon hymy kääntyi ylösalaisin, mutta riemu tämän äänestä ei ollut kadonnut minnekään.
”Voi sentään. Jos tämä olisi todellista, hän olisi kuollut jo ajat sitten, mutta voiko hän menehtyä pelkkään tuskaan? Tämä on vallan jännittävää!”
Vahkien taputuksen laannuttua huoneessa vallitsi ahdistava hiljaisuus pienen hetken. Se keskeytyi, kun Abzumon huomio keskittyi jonnekin huoneen ulkopuolelle. Tämä jännittyi paikoilleen kuin kissa ja vilkaisi suoraan ylöspäin.
”Amajika”, tämä henkäisi turhautuneen kuuloisesti. ”Pahoittelen, Matoro, mutta leikin on aika loppua. Ficus ottaa turpaansa hieman liian tehokkaasti Onu-Metrun pinnalla, joten minun on riennettävä.”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja sillä silmänräpäyksellä Nimdan sirut syöksyivät takaisin hänen kämmenensä suojiin. Makutan astellessa jo pois valokeilasta Xenin irvokkaan toankehon ruho haihtui kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja lattialle putosi taas jalaton, yksikätinen vahki. Mikään ei pitänyt häntä enää kiinni, mutta se oli yhdentekevää. Runnottu keho kuului kuolevalle.
Xenin suu aukeni heikoksi viiruksi, ja ulos pääsi pienen pieni pihahdus.
”Matoro…” kuuluivat niin hiljaiset sanat, ettei varjoihin astellut makutakaan niitä kuullut. ”Pyydän…”
Hetken yllättäen paikalleen pysähtynyt makuta vain seisoi siinä, kuin pohtien jotain. ”Jos voisin valita väliltä vihan ja rakkauden”, Abzumo lopulta lausui, tällä kertaa hieman melankoliseen sävyyn, ”haluaisin, että sinä tietäisit vastauksen.”
Niine sanoineen tämä katosi kokonaan näkyvistä, ja vain muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin jälkeen koko kohtaus katosi kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainakin Matoron mielessä: savun takaa nimittäin paljastuivat todellisuudessa häntä huolestuneen ja järkyttyneen näköisenä tuijottavat moderaattorit. He olivat kuulleet kaiken, ja se oli tarpeeksi.
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
TIK TOK
MUISTA RAKKAANI
KAIKKI LOPPUU
ja lopulla onnimi
Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan?
Minä olen Makuta Abzumo.
Herra kaikista pyhin.
Jokaisen elämän omistaja.
Minä olen se, joka määrää Kohtalonne.
Minä olen hän, joka tuo teille Yön.
Ikuisen yön.
He olivat tavanneet ensi kerran syvällä Abzumon lapsien kirotussa pesässä. Makuta oli kiduttanut ja raadellut häntä ja jättänyt hänet kuolemaan. He olivat tavanneet toisen kerran Mielen Isän katedraalissa. Makuta oli kiduttanut hänen ystäviään ja jättänyt hänet kuolemaan. Kolmas kerta ei ollut edes vaatinut Makutan läsnäoloa. Pelkkä ajatus oli tappanut uskon ja rikkonut unen, ja tornit olivat sortuneet.
Miksi Matoro edes yritti vastustaa kaiken loppua?
Arkkienkelin Arkkitehti oli voittanut.
Kaikki muut olivat hävinneet.
Meillä ei ole paljon aikaa. N-ne veivät hänetkin. Ne veivät hänet. Rakastin häntä, r-rakastin enkä koskaan kertonut j-ja se tiesi sen s-se satutti häntä minun takiani
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
Älä mene nyt kun se tuntuu
pahemmalta kuin kuolla kesken
painajaisen jossa ei ole
mitään hyvää tehnyt kellekään
Mitä on tuska? Se on vihollinen, jolta vasta tuoni vapauttaa.
Mitä on viha? Se on sodan henki, joka antaa sille vallan.
Mitä on rakkaus? Se on mitä jää väliin vihan ja kuoleman.
… tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.
Tiedon tornin raunioille kaivettuun, lumen peittämään joukkohautaan kaatui vielä yksi, viimeinen vainaja Sysilumen tragediassa. Kahdensadan matoralaisen ja yhden mielen toan aaveen joukkoon liittyi vielä yksi vahkin sielu. Se, jossa oli pitänyt olla tilaa myös hänelle.
Päästäisikö Matoron elämän huonoin päivä – se, johon mahtui sekä kirouksen portit että tornit – milloinkaan häntä otteestaan?
”Matoro… kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen sinä sitten keksit vielä yhden VIELÄKIN huonomman!” Xenin sielun riekaleet huusivat. ”Jotakin, mikä alittaa sen päivän SURKEIMMATKIN hetket! Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman!”
Killjoy liittyi kuoroon omalla jylinällään.
”Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla oli niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän sai kolmannen kun vain niin päätti. Paitsi, että nyt hän pääsi kävelemään ensin tyttäreni kuolleen ruumiin ylitse.”
”Heitikö sinä sirun vain ensimmäiselle surkimukselle, jonka sait huijattua säilyttämään sitä? Laitoitko sinä vain vahingon kiertämään?” Xen huusi itkunsekaisella äänellä. ”Sinä tiesit, miten vaarallinen se oli!”
”Abzumo lähti hänen peräänsä”, Oraakkeli sanoi eleettä. ”Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä uskoit Mustan Käden Kenraali Xeniin?”
Ei hänellä ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen.
”Matoro, sinä tiesit Abzumosta!” Xen kirkui. ”Sinä tiesit kaikista vaaroista! Sinä jos kuka ymmärsit! Sinun jos kenen olisi pitänyt valita paremmin!”
Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
Sinun olisi pitänyt valita paremmin. Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
SINUN OLISI PITÄNYT VALITA PAREMMIN.
VALITA MITÄ TAHANSA MUUTA.
MITÄ TAHANSA MUUTA, MATORO.
MITÄ TAHANSA!
mitä tahansa muuta…
MAKUTA upottaa uskon, tappaa toivon ja repii rakkauden riekaleiksi.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
MAKUTAN riekaleet ja sirpaleet raastavat ja särkevät maailmaa, kunnes usko unohdetaan.
Matoro oli lyönyt päänsä pahasti kaatuessaan. Pyramidi oli irronnut hänen otteestaan viestin loputtua, ja lentänyt jonnekin pöydän alle. Joku ravisteli häntä. Matoro ei kiinnittänyt sanoihin mitään huomiota, tai edes saanut silmiään auki. Miten niin kammottavaa tunnetta saattoi edes kuvailla?
Kyllä sille oli nimi. Sitä saattoi kutsua helvetiksi. Se ei ollut Matorolle täysin tuntematon tunne.
Oli kuin hän olisi palannut Aft-Amanaan, eikä se ollut vaatinut tippaakaan huumeita.
Sellainen tunne sai aikaan fyysisesti huonon olon. Inhottavan, oksettavan, heikon olon, joka lamautti kehon jokaisen solun.
Hän oli murehtinut valintaansa jo niin monta kertaa. Killjoy oli huutanut, miten uskomattoman huono ajatus se oli ollut. Hän muisti kaikki ne kerrat, kun hän oli kenties tiedostanut vaaran mahdollisuuden mutta ohittanut sen. Miksi helvetissä Abzumo ei olisi lopulta tullut Deltan perään? Miksi ihmeessä hän oli kuvitellut edes hetken, että edes Metru Nui oli turvassa? Miten hän saattoi olla niin typerä?
Niinä suurina katastrofin ja katumuksen hetkinä Aft-Amanassa ja Ko-Metrussa edes hänen lintunsa oli kuiskinut, yrittänyt kutoa kauniita visioita tai valaa toivoa. Mutta nyt lintu ei laulanut. Sillä ei ollut mitään sanottavaa, ei kerta kaikkiaan mitään.
Miksi, miksi, miksi? Hänen olisi pitänyt edes tuoda Delta Klaaniin, ainakin täällä hän olisi ollut itse vastaamassa virheestään. Tai sulloa se kelloon. Niin kuin Kapura oli SANONUT!
Sysätä se nyt ensimmäiselle henkilölle, johon törmäsi kaiken sen jälkeen… ensimmäiselle, joka ei ymmärtänyt, miten kammottava se lahja oli, eikä osannut kieltäytyä. Matoron oli ollut pakko saada siru käsistään, ja hän oli vain antanut sen ensimmäiselle surkimukselle, joka häneen katsoi. Matoro, mitä helvettiä? Sinun jos kenen olisi pitänyt tietää, miten vaarallinen se siru on!
Oliko jokainen hänen tekemänsä valinta väärä? Oliko hän koskaan tehnyt AINUTTAKAAN oikeaa valintaa? Eikö Metru Nui päästäisi häntä milloinkaan otteestaan? Oliko Kohtalo kironnut hänet, vai hän itse?
Yhdessä päivässä hän oli yrittänyt tappaa Kapuran, tuominnut Umbran ja kironnut Xeninkin kohtalon… puhumattakaan kaikista sivullisista, jotka makasivat nyt haudassa. Yhdessä helvetin päivässä!
Missä oli hänen huonojen valintojensa juuri? Mikä oli se ensimmäinen virhe, mistä kaikki muut kumpusivat? Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Metru Nuille… jos hän ei olisi koskaan tavannut Xeniä, tämä ei olisi kärsinyt niin hirvittävästi. Mikään ei murtanut Matoroa enempää kuin ajatus siitä, että se oli kaikki vain Abzumon pikkumainen kosto – halu kostaa muita satuttamalla. Olisi ollut parempi, jos Matoro ei olisi koskaan seurannut Xeniä sieltä kokoushuoneesta, koskaan mennyt puhumaan tälle… He olisivat säästyneet kaikelta tältä! Soturina hän oli kyllä aina jollakin tavalla ajatellut olevansa valmis kuolemaan itse… mutta se, että muut saivat kärsiä hänen takiaan niin hirvittävällä tavalla, se mursi murheen murtamankin. Olisipa hän vain kuollut Arkkienkelillä! Kyllä joku muu Xenin olisi pelastanut tämän tyrmästä, joku päivä… eikä ehkä olisi tuhonnut tämän elämää omansa ohessa.
Ehkä vanhoissa tarinoissa oli totuus. Että Toan ei olisi pitänyt päästää ketään lähelleen… sillä joka kerta, kun niin teki, seurasi siitä läheisille pelkkää kärsimystä. Ehkä sen, joka kulki miekan tietä, olisi ollut paras vain olla unelmoimatta. Eikö Viiman ja Vasaman laulukin opettanut niin?
Loputtomien kysymyksien virta oli vain epätoivoinen peitto siltä pudotukselta, joka seurasi. Se tuntui kuin toisinnolta siitä pimeydestä, jota hän oli tuijottanut Aft-Amanan jälkeen. Hän ei ollut lyönyt Xeniä omalla miekallaan Aft-Amanan pimeydessä, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut. Yhtä hyvin olisi voinut! Ainakin se olisi ollut armollisempaa kuin se, mitä hän oli juuri todistanut. Ei sitä voinut sanoittaa: tunne oli kauhua ja inhoa ja surua ja katumusta ja häpeää. Viha ja rakkaus sekoittuivat katkeraksi liemeksi, joka sumensi kaiken.
Toiveet kuin aamuinen seitti, koko elämänaika tuhkaa ja sumua. Maailmako painajainen, josta ei voi herätä? Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä?
Hän olisi vihannut omia huonoja valintojaan, vihannut Abzumoa ja vihannut kirottua Kohtaloaan, mutta se ei tuntunut miltään. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Hän koki vain pohjatonta surua… ja – hänen omaksi kauhukseen ja helpotuksekseen – se oli tuttua. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen tekonsa aiheuttivat suunnatonta kärsimystä niille, joista hän välitti.
Ei, se alkoi olla hänelle surullisen koettua. Vaati silti kaiken hänen tahdonvoimansa olla vain antamatta periksi.
Kaiken sen alkujuuri oli Makutassa, joka turmeli elämät, kuten se turmeli luomakunnan. Niin hän yritti järkeillä. Itroz, Abzumo, yhtä kaikki, hänestä tuntui kuin Kohtalot olisivat todella vain enkeleiden kirouksista kutomia, eikä Suuri Henki välittänyt. Matoro oli asettanut Xenin vaaraan, eikä antaisi sitä koskaan itselleen anteeksi, mutta Abzumo oli halunnut satuttaa häntä… Nimdasta riippumatta – vain, koska kykeni tekemään niin.
Matoro ei millään tavalla huomannut muita ympärillään. Olisi ollut aivan yhdentekevää, vaikka heitä ei olisi ollut olemassa… kunnes hän tunsi Bladiksen käden olkapäällään. Skakdi ei sanonut mitään – tuskin olisikaan löytänyt mitään sanoja sanottavaksi –, mutta se pieni ele muistutti Matoroa siitä, että maailma oli olemassa.
Matoro painoi oman kätensä Bladiksen käden päälle ja nieli kyyneleitään. Se oli tuttu maku.
Moderaattorit eivät kysyneet Matorolta mitään. Same oli ensiapulaukun kanssa hänen toisella sivullaan mutta ei ollut edes avannut sitä. Siihen hätään ei ollut ensiapua.
Vaikka vain Matoro oli nähnyt viestin, kaikki heistä olivat kuulleet vahkin toivottoman kirkumisen.
Mutta tämä Matoro Mustalumi oli jo surun tuttu ja murheen murtama, sydän mustelmilla.. Hän osasi kuvitella, miten typerämpänä, ennen Deltan tulen lävitse kulkemista, hän olisi tehnyt jotakin harkitsematonta. Lähtenyt Metru Nuita kohti sillä silmänräpäyksellä, tarttuen harhaan ja omaan voimaansa kuin hukkuva. Mutta jopa hän ymmärsi, miten merkityksetöntä sellainen uho aikaa vastaan oli. Siitä, mitä hän oli juuri nähnyt, oli viikkoja. Se, mitä siellä oli tapahtunut, oli ollut ohi jo kauan sitten. Hän ei kyennyt tekemään asialle mitään. Ei yhtään sen enempää kuin hän pystyi tekemään tuodakseen takaisin kaikki ne muut, jotka olivat kuolleet Tiedon Tornin raunioissa.
Jäi vain kirottu epätietoisuus.
”Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität”, Kapura oli sanonut. Kapura oli poissa. Kaikki olivat poissa. Oli vain loputon pimeys Turmion Arkkitehdin muodossa.
Matoro ei uskaltanut avata kelloa. Xenin valokuva odottaisi häntä sen kannessa. ”Nähdään? Toivottavasti!” oli heidän viimeinen keskustelunsa päättynyt.
Itkeminen oli nykyään helpompaa kuin ennen. Sekin oli taito. Ei kovin paljon helpompaa, mutta vähän.
”Luulen, että tiedän milloin tuo tapahtui”, Paaco sanoi varovaisesti pöytänsä takaa. Hän oli laskenut kuulokkeensa kaulalleen jonkinlaisena surun osoituksena. Matorolle se oli kuin ääni jostakin toisesta, täysin yhdentekevästä maailmasta.
”Uutiset ei kulje kovin hyvin, mutta yksi xialainen asema välittää tänne suuntaan juttua aina välillä. Metru Nuilla oli jokin iso taistelu pari viikkoa sitten. Siitä oli lehdessäkin.”
”En tiedä, haluaako Matoro kuulla vielä näitä”, Bladis sanoi.
”Ei, ky-kyllä minä haluan”, Matoro sai sanotuksi heikolla äänellä ja yritti kangeta itseään istumaan. Hänkin muisti lukeneensa siitä uutisen. ”Oliko… oliko Killjoy siellä?”
”En tiedä vielä”, Paaco vastasi pahoittelevaan sävyyn. ”Tsekkaan.”
Hetken kuului vain näppäimistön näpyttelyn ääntä.
”Hmm, löytyy aika surkeaa dash camia ja muuta… ei, kyllä aika moni sanoo, että se oli Killjoy. Tämä sivusto sanoo että se oli Killjoyn toinen tai kolmas terrori-isku. Tämä on joku Voitto-Uutiset. On ihan kuvakin, kyllä tuo meidän Kilkalta näyttää. Toinen paikka sanoo, että Metru Nuin laivasto kyllä torjui uhan.”
Paacon jonninjoutava monologi jotenkin normalisoi tilannetta. Lattialla Matoro ihmetteli, miten ison eron se teki, että hänellä oli muita ympärillään. Suru kuristi häntä, mutta se ei tuntunut täydellisen musertavalta. Ei täällä kotona. Mutta sekin oli vain ohuen ohut lanka.
Same oli ollut hiljaa ja syvällä ajatuksissaan. Oli hyvin vaikea sanoa, mitä hän pohti. Kenties hän ajatteli jotakin hyvin surullista, joka oli tapahtunut hyvin kaukana, kauan sitten.
”Makuta ei lähettänyt mitään todistetta kuolemasta”, hän sanoi lopulta. Havainto tuntui jotenkin tunteettomalta, liian analyyttiseltä. Mutta se oli totta, muut myönsivät. Siinä oli heikko toivon hiven.
”Niin, ja siinä lopussa makutahan sanoi, että niiden puoli oli ottamassa kovaa turpaan ”, Paaco jatkoi. ”Että en nyt ihan luopuisi toivosta.”
Matoro kuunteli sananvaihtoa sanomatta sanaakaan. Hän ei halunnut tarttua jälleen yhteen itsepetoksen köyteen… mutta kyllä se houkutteli. Eikä kyse ollut vain elämästä tai kuolemasta, vaan siitä, mitä hän oli nähnyt silmiensä edessä. Vaikka Xen olisi selvinnyt, Matoro ei voinut elää sen kanssa, että oli omalla valinnallaan aiheuttanut niin paljon tuskaa jollekulle, josta välitti – tai kenellekään…
Sekin oli seurausta hänen typerästä Nimdan metsästyksestään.
Miksei Xen ollut käyttänyt Deltaa taistellakseen? Matoro oli pystynyt voittamaan Abzumon sirun avulla, tai ainakin selviämään taistelusta hengissä. Kai Xen olisi kyennyt samaan? Nimdassa oli kyse tahdonvoimasta, ja Xenillä oli sitä – sitä ja uskoa.
… mutta Matoro oli vannottanut tätä olemaan käyttämättä sitä. Xen oli luvannut.
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos sitä ei edes käyttänyt henkensä pitämiseen? Olisit edes kertonut, miten sitä käytetään… miten pudotit sillä Arkkienkelin… TAI vain sulkenut sen kelloon! Oliko huonompaa ideaa kuin antaa siru jollekulle ja sanoa, että älä käytä sitä?
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos kaikki mitä se teki, oli maailman hukuttaminen vereen?
Matoroa ei oikeastaan kiinnostanut se, että Abzumolla oli nyt kolme sirua. Kaksi sirua, kolme sirua, mikä ero tässä vaiheessa? Mutta kun Abzumo oli näyttänyt hänelle Deltan uudelleen… Matoro tunsi sen sirun läpikotaisin. Sen jokaisen uurteen ja juovan. Oliko se ollut jollakin tavalla muuttunut? Hän olisi tarkastanut sen… mutta ei kyennyt katsomaan Abzumon terveisiä uudelleen, jos se oli edes mahdollista. Ei kukaan olisi kyennyt.
Ne olivat turhia ajatuksia, harhautuksia surusta ja katumuksesta. Enimmäkseen surusta. Vaikka Matoro syytti itseään, se oli vähemmän pistävää kuin ennen. Se oli enemmän pohjatonta, riipivää surua siitä, mitä oli tapahtunut, kuin katumusta siitä, mitä ei ollut. Kun särkyi tarpeeksi, lopulta uusia säröjä oli vaikeampi ja vaikeampi löytää vanhojen keskeltä. Deika oli sanonut jotakin sen suuntaista. Ennen kuolemaansa. Poissa hänkin, yhtä lailla Matoron epäonnistumisen tappamana. Hänkin olisi ollut yhä elossa, jos ei olisi milloinkaan tavannut Matoroa.
”En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, Deika lausui. ”Huonotkin valintani ovat omiani.”
Matoro, mikset sinä valinnut paremmin? MIKSI SINÄ ET KOSKAAN VALITSE PAREMMIN? Mitä helvetin hyötyä on valinnanvapaudesta, jos se vain johtaa toinen toistaan surkeampiin valintoihin?
Hän olisi halunnut mennä puhumaan Kapuralle. Kapura oli ollut aina heistä se, joka oli tuntunut osaavan sanoittaa vaikeat tunteet parhaiten, vaikka olikin esittänyt tekevänsä sen aina vahingossa. Oli mahdoton olla ajattelematta Taripia ja tämän kohtaloa. Ainakin Matoro oli pelastanut Taripin – muiston tästä, mutta yhtä kaikki. Hän vain toivoi, että joku oli pelastanut Xenin. Jos se oli vain ollut fyysisesti mahdollista, Killjoy oli tehnyt niin. Toivo oli vaarallista, mutta epätieto ruokki sitä yhtä lailla kuin epätoivoa. Mutta Xen oli myös saattanut vain kuolla verenhukkaan kolme sekuntia Abzumon viestin loputtua. Matorolla ei ollut mitään keinoa tietää totuutta – eikä tarpeeksi toivoa uskoa enää yhtään mitään.
Lopulta Matoro nousi varovaisesti pystyyn. Hän tunsi olonsa heikoksi ja hataraksi, ja nojasi lähimpään pöytään.
”O-olen ihan kunnossa”, hän väitti muille, vaikka oli ilmiselvää, ettei hän ollut. Se oli enemmän surkea valhe hänelle itselleen. Yksi valhe lisää valheiden vuoreen. Hän pelkäsi yötä jo nyt. Uusi painajaisten aihe oli poltettu hänen tajuntaansa, kaikkien niiden muiden joukkoon.
”Etkä ole”, Bladis vastasi apeasti. Kukaan heistä ei ollut erityisen sanavalmis siinä tilanteessa. ”Hei, on ihan okei, että tuollaisen jälkeen… no, ei ole ihan tolallaan. Olet kuitenkin Klaanissa, täällä saa aina apua, jos vain tarvitsee.”
Matoron oli vaikea olla edes läsnä tilanteessa. Hän halusi vain juosta jonnekin ja itkeä niin kauan, että kaikki kyyneleet olisi käytetty. Hän vain nyökkäili vaivalloisesti. ”T-tiedän. Kiitos…”
He kaikki yrittivät kyllä parhaansa, Matoro mietti surkeana. Hän nieleskeli kyyneliään ja poistui niin pian kuin suinkin pystyi. Lähtiessään hän kuuli Samen vielä sanovan: ”Älä anna sen makutan voittaa itseäsi.”
Mutta MAKUTA oli jo voittanut.
Oliko mitään muuta mahdollisuutta milloinkaan edes ollut?
Matoro kulki Linnan läpi kuin aave. Hän ei halunnut jäädä ainoankaan ikkunan luo, sillä siellä ylemmissä kerroksissa itsetuhoisten ajatukset olivat surullisen tuttuja. Olisihan siinä ollut tiettyä draaman tajua: Sinisen Ussalin tornista alas heittäytyminen olisi ollut hyvä loppu Sysilumen tragedialle. Siinä olisi ollut runollisuutta Xenille.
Mutta juuri se oli syy, miksi Matoron oli pakko päästä maan tasalle, pakko päästä yksinäisyyteen.
Useampi tuttu kasvo yritti kysyä, mikä oli hätänä, mutta Matoro ohitti heidät puolijuoksua. He olisivat kyllä yrittäneet auttaa – mutta siitä ei olisi ollut todellista apua.
Lopulta Matoro löysi itsensä kaupungin ulkopuolelta. Hän oli juossut, kunnes ei ollut jaksanut enää. Satoi kaatamalla. Auringot paistoivat sadepilvien raoista syksyisillä niityillä. Niiden lämpö ei tuntunut miltään. Mikään ei tuntunut miltään.
Hän ei enää jaksanut kannatella itseään ja vain hajosi itkemään syksyiseen metsänreunaan. Kyyneleet sekoittuivat pisaroihin, jotka virtasivat pitkin hänen naamiotaan. Kiikarisilmä lensi jonnekin sammalmättääseen. Jopa hänen omat kasvonsa muistuttivat häntä Xenistä: ”Minä pidän siitä”, tämä oli sanonut ojentaessaan Suletun Matorolle. Muisto sattui.
Sade ropisi puiden katossa. Lehtien rippeet olivat likaisen punaisia ja ruskeita. Tuuli paiskoi niitä pyörteinä.
Hän ei jaksanut ajatella enää ajatustakaan. Hän ei jaksanut selittää tai todistella mitään itselleen, ei edes hengittää. Hän vain itki ja itki, pitkään ja lohduttomasti. Lämpimät kyyneleet tuntuivat ystäviltä. Jos hänellä ei olisi ystäviä, häneen ei voisi sattua niin paljon.
Ehkä hän viimein tajusi ymmärtävänsä Kapuran tuskan. Ei hän syyttänyt ketään, joka halusi vain kadota siinä surussa. Keksiä itsensä uudelleen, hävittää kaiken, mitä saattaisi surra enää koskaan. Olisi ollut niin loputtoman helppoa vain kadota. Ei kenenkään voinut odottaa kantavan sellaista tuskaa ja jatkavan elämäänsä.
Kyllä hän tiesi, ettei hän katoaisi. Hän oli ajatellut sitä liikaa ja tiesi, ettei tekisi niin. Mutta siellä, ikimetsän siimeksessä, tunne tuntui ainoalta lohdutukselta. Muistot kuiskailivat sateen ropinassa. Jokainen niistä vähistä hetkistä, jotka hän oli ollut Xenin seurassa, tulvi hänen mieleensä vaikka hän yritti estää sen.
Hän itki katkerasti. Itki, kunnes ei jaksanut enää itkeä.
Miksi minä jään aina yksin?
Matoro, minä olen pahoillani.
”Mitä?”
Matoro, minä sanoin olevani pahoillani.
Valkotakkinen harakka ihmetteli maailmaa oksalla hänen edessään. Matoro ei tiennyt, oliko se vain yhteensattuma vai hänen mielikuvituksensa tuotetta.
”Sinä olet vain jokin loinen…” Matoro parahti ja nieli kyyneliä.
Matoro, minä asun sinun surussasi ja ilossasi.
Haaveissasi ja unelmissasi.
Harakan ääni, jonka hän kuuli mielessään, oli heikompi. Se ei sointunut enää. Kuin se olisi ottanut kuolettavan iskun. Pystyivätkö loiset… tuntemaan?
Matoro, minä en pysty mihinkään muuhun kuin tuntemaan.
”No, mikä sinut herätti”, Matoro ivasi. ”Kenties uusi tarjous Punaiselta Mieheltä? Hänellä on taipumus ilmestyä aina, kun toinen on heikoimmillaan.”
Matoro… sinä et saa antaa periksi.
”Ai koska Avdella on vielä käyttöä minulle?”
Matoro, minä kuolen, jos sinä luovut unelmistasi!
Mitä?
Matoro… minä tunnen sen, minkä sinäkin.
Ja minä olen pahoillani.
Matoron hymähti tilanteen absurdiutta. ”Mistä sinä muka olet pahoillasi?”
Minä ajoin meitä liian kovaa Metru Nuilla.
Se oli, mitä halusit, mutta se ei ollut hyväksi meille.
Miten olisin voinut olla viisaampi kuin se, jonka sielussa asun?
Typeryksen loinen on typerys itsekin.
Se ei ollut ainoastaan sinun syytäsi, Matoro.
Sinä kuitenkin teit parhaasi.
Se ei ollut tarpeeksi, mutta se on kaikki, mitä kukaan meistä voi tehdä.
”Minä en tiennyt, että sinä… ajattelet tällaisia.”
Hän muisti Meriharakan sanat. Kenties oli vain luonnollista, että sydämen asukki lopulta kiintyisi isäntäänsä, jaettuaan niin monet ilot ja surut.
En minä ajattelekaan. Minä vain tunnen.
”No, se kaikki on liian myöhäistä nyt…”
Kuinka monta epätoivoista tekoa rakkauden ja kaipuun tähden olikaan Punatähden alla tehty? Mistä kumpusi voima, jota olivat kuunnelleet omien aikojensa profeetat ja oraakkelit, sotilaat ja sanansaattajat, rosvot ja runoilijat, noidat ja niittykukat?
♫ Matoro… älä itke. ♫
♫ Pian kuitenkin näette. ♫
Tällä tai Toisella Puolella.
Eheänä tai parsittuna.
♫ Kiedot kätesi vielä hänen kaulaansa. ♫
Sillä rakkaus itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.
Lopullisesta loppumattomaan virheemmekiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Etelä-Xian pilvenpiirtäjien välissä kiemurtelevat kadut eivät yön laskeutuessa paljoa hiljentyneet. Neonvalojen keskellä vilisevä väkijoukko täytti tosin pääkatujen sijasta lähinnä kapeampia sivukujia ja niiden loputtomia määriä katuruokapaikkoja sekä yökerhoja. Quing-Leciun kaupunginosa oli sitä eteläisten satamien lastaustornista seuraavan hattupäisen hahmon mielestä saaren miellyttävin sijainti.
Ilmaa kirkkaana pitävät, koko kaupunginlaajuiset puhdistusjärjestelmät onnistuivat pitämään taivaankin ainakin korkeimpien rakennuksien katoille asti vapaana pahimmista saasteista. Yötä päivää vilkkaana vilisevän kaupungin sisällä pääsi väenpaljoudesta huolimatta nauttimaan Xian eksoottisimmista nautintoaineista ja palveluista. Loputtoman yritysviidakon ilmapiirikin oli täällä hieman valoisampi, vaikka sitä illuusiota piti yllä lähinnä neonvärit ja mainoskyltit, joiden ulkoasut olivat muuta Xiaa keskimääräistä toiveikkaampia.
Huiviaan tiukemmin kaulaansa kiristävä toa ei kylmästä syysilmasta pahastunut, mutta mietteliäs kultakasvo havahtui muutamaankin kertaan näpräilevänsä kaulavaatteensa reunoja hermostuneena. Hänen katseensa oli naulittu kaupungin toiseen päähän, aivan Vuoren reunamille, missä kohosivat Quing-Leciun korkeimmat asuintornitalot.
Pieni paperilappu puristui kasaan toan nyrkin sisällä. Osoite, jota hän oli edelliset tunnit jäljittänyt, oli lopulta löytynyt hänen ikivanhan yhteyshenkilönsä hoivista. Satamalla työskentelevää po-matorania oli kuitenkin saanut suostutella mitä moninaisimmilla lupauksilla. Ilmapiiri toan metsästämän sijainnin ympärillä oli venytetty miltei räjähdyspisteeseen. Markkinavoimien keskinäisen kilpailun lisäksi toan kohteen ympärillä liikkui tarpeeksi hämäräperäisiä voimia, että vähänkään itsesuojeluvaistoa omistava ei olisi työntänyt kanohiaan niiden lähelle. Maskiaan leuan kohdalta raapiva toa oli kuitenkin kadottanut itsesuojeluvaistonsa jo niin pitkän aikaa sitten, että hän ei enää ymmärtänyt koko konseptia.
Eikä hän juuri nyt ollut enää lainkaan huolissaan omasta turvallisuudestaan. Viimeistään Länsi-Pirstaleiden ohi seilattuaan hattupää oli varma siitä, että häntä kyydittäneen rahtilaivan ohittaneet pienemmät alukset ja niissä ajelehtivat palkkasotilaat olivat vaihtaneet kohdettaan. Toan sijasta näiden suunta oli jo paljon helpommassa kohteessa. Tai näin nämä varmasti ainakin luulivat.
Vielä tämän jälkeen toan merimatka oli kestänyt tuskallisen pitkään. Se, ketä hän oli liskojen saarelle saapunut tapaamaan, oli vielä noin tunnin julkisilla liikennevälineillä matkustamisen päässä, ja hänellä oli kaikki mahdolliset syyt uskoa, että hän ei ollut ainoa kummajainen, joka hänen kohdettaan tänä iltana tavoitteli. Quing-Leciun viihdetaipuvaisimpien kaupunginosien valonheittimet värjäsivät toan edessä siintävän tien kaikkiin sateenkaaren väreihin. Xialaiset stereotypiat harmaine maisemineen loistivat poissaolollaan niin räikeästi, että oli melkein liian helppo unohtaa, millaista myrkyllistä peliä sen kulisseissa todellisuudessa pelattiin.
Domek toivoi hartaasti, että hän ehtisi perille, ennen kuin hänen paras johtolankansa muuttuisi kylmäksi…
Rikkitaivas
Larekan kattohuoneisto oli siitä erikoinen, että se oli yksi kaupungin harvoista, jotka ulottuivat sen taivasta peittävän paksun myrkyn ja saasteen yläpuolelle, vaikkakin ainoastaan rikkitaivaan ensimmäisen sakean kerroksen, huoneiston asukkaan suureksi harmiksi. Se oli kuitenkin tarpeeksi, että korkeammalla leijailevien, ohuempien saastekerroksien läpi saattoi välillä nähdä liskojen kodissa niin harvoin kajastavat auringot.
Kaukana olivat ne päivät, kun Lareka oli näystä uskaltanut nauttia. Paksut metallilevyt oli asennettu hiljattain peittämään kaikki näkyvyys ulkomaailmaan. Pitkin huoneistoa asennetut pitkät valopaneelit olivat päällä yötä päivää luonnollisen valon puuttuessa. Ainoastaan asunnon suurin makuuhuone pidettiin pimeänä, jotta se paremmin verhoaisi Larekan kaksi hohtavasilmäistä henkivartijaa, jotka pitivät suojeltavaansa silmällä yötä päivää.
Draakkikreivitär nosti valoa torjuvia silmälappujaan jo tovia ennen, kuin hänen ovikelloaan soitettiin. Hän oli kuunnellut asuinkompleksinsa rappukäytävän ääniä niin paljon, että hän tunnisti askeleet verrattaen sikeän torkkunsakin keskeltä. Larekan valtava häntä rojahti lattialle tämän suoristaessa itsensä oleskelutilansa pehmeästä, hieman pesän näköisestä lepokolosta. Ovikellon kimakan äänen pirahtaessa hänen koko kehonsa oli jo jännittynyt paikalleen. Valtavat nyrkit puristuivat tiukasti kiinni samalla, kun lisko tasasi hengitystään. Kaksi hohtavaa silmäparia loisti paikallaan hänen näkökenttänsä äärilaidalla. Ne olisivat valmiita toimimaan välittömästi, jos tilanne kääntyisi karummaksi.
Pitkän eteiskäytävän päässä seisovan raskaan, rautaisen oven takaa kuului pian useita kevyitä tömähdyksiä. Sitten kuului ensimmäinen nuotti karjahduksesta, joka tukahtui, ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Erinomaisesti äänieristetyn asunnon sisälle tätä seuraavat raahaamisen äänet ja metallisen oven narahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet. Kreivittären vinkkelistä oli tullut täysin hiljaista.
Lareka huomasi jo pidättävänsä hengitystään. Hän oli varma, että joku oli juuri yrittänyt väkisin sisään hänen huoneistoonsa. Hän ei myöskään uskonut sekuntiakaan, että sitä yrittänyt olisi luovuttanut näin helposti. Ovikellon toinen pirautus tuli vasta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ja tällä kertaa painallus oli paljon aikaisempaa väkivaltaisempi.
Larekan reisiä pitkin kapuavat krampin alkamisen tunteet lähtivät katoamaan vasta, kun hän päästi lihaksensa rentoutumaan. Oven takaa ei ollut kuulunut mitään minuuttiin. Sitä tuijottaessaan Lareka ei huomannut sitä, kuinka hänen ikkunaa peittävien metallilevyjen raoista kajasti sisään valoa. Yö oli muuttunut kirkkaaksi, mutta ainoastaan hänen asuntonsa kohdalta. Pitkä, luikero muoto materialisoitui hitaasti hänen olohuoneensa nurkkaan niin, että makuuhuoneen vartijoiden näkökentät eivät sitä rekisteröineet.
”En vilkaisisi käytävän sähkökaappiin, ennen kuin olet kutsunut jonkun siivoamaan sen.”
Larekan salamannopea kynsien sivallus halkoi ainoastaan ilmaa. Hieman tyrmistyneen näköinen valosta koostuva käärme oli iskusta täysin vahingoittumaton, mutta hetken päästä romahti kuitenkin maahan aivan liian myöhään, jotta reaktiota olisi voinut tulkita aidoksi.
”Voi ei, suoraan kurkkuuni! Köh… köh! Kuinka traagista vuotaa kuiviin näin komealle matolle. Kröööh…”
Draakki tuijotti maassa laiskasti sätkivää käärmettä ja kuunteli ääntä, joka ilmiselvästi tuli sen suusta. Vähän ajan päästä Larekan massiivisen reiden paksuinen, hohtava käärme kuitenkin lopetti esityksensä, suoristi itsensä ja heitti tyhjästä ilmestyneen, valosta koostuvan lierihatun hännällään päähänsä. Suurin silmin huoneiston omistajaa tuijottava otus lipoi kielellään ja kallisti päätään kysyvänä.
”Noh, etkö päästäisi minua jo sisään? Tämä käytävä on aika tylsä ja tässä on aina riski, että alakerran naapurisi kuulevat kaiken, mitä täällä höpötän. Se ei varmaan ole kovin suotavaa.”
”Alakerrassani ei asu enää ketään”, Lareka sai lopulta suunsa auki. Hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei yrittänyt kuristaa käärmettä siihen paikkaan. Hän oli kuitenkin jo päätellyt, ettei siitä olisi mitään hyötyä teknisesti olemassaolematonta otusta vastaan.
”Ah, noh, se tietenkin helpottaa asiaa. Mutta etkö nyt kumminkin avaisi oven niin saisin lepuutella vähän jalkojani. Metrossa oli ruuhkaa ja jouduin seisomaan koko matkan.”
”Miksi ihmeessä minä tekisin niin?” Lareka kysyi happamana. Käärmen ilme kääntyi luonnottoman omahyväiseksi.
”Hei, kyllä sinä jo olet päätellyt, kuka minä olen. Ei Kelbuuno-Malciremin kärkeen päädytä ilman ilmiömäistä huomiokykyä!”
Lareka irvisti konglomeraatin nimen mainitsemisesta. Hän tieso jo, että hänen ovensa takana seisovan toan piti puhua ääneen, jotta käärme välittäisi hänen sanansa. Kevyesti keinuvaa valo-olentoa tuijottaessaan hänen ajatuksensa punnitsivat kaikkia erilaisia skenaarioita, joita hänen asuntonsa oven avaamisesta voisi seurata. Lopulta hän kuitenkin muodosti päässään ketjun, jota hän suostui alkaa vahvistamaan.
”On joo. Ei kyllä ollut tarkoitus. Kuristin puoli sekuntia liian pitkään”, käärme selitti suorastaan nolostuneena.
”Ja olet varma, että sinua ei seurattu?” Lareka jatkoi kuulusteluaan.
”Ei, kun olen satavarma, että minua on seurattu, mutta toistaiseksi yhteiset vihamiehemme eivät ole lähettäneet mitään, mitä ei voisi kohtuullisin keinoin päihittää. Taitavat vasta vähän tunnustella.”
Kreivitär huokaisi ja pudisti päätään. Ainakin oven takana seisova käärmeen hallitsija oli rehellinen. Eipä hän toisaalta muuta ollut odottanutkaan. Valon toasta tehty Kelbuuno-Malciremin hallussa ollut kansio oli erittäin kattava informaation verrattaiseen vähäisyyteen nähden ja Lareka oli tutustunut siihen useammin, kuin kerran.
”Etkö voisi silti vain mennä?” hän kuitenkin huokaisi. Käärme katsoi asuntoonsa linnoittautunutta kreivitärtä hieman pettyneenä. Hänen tasoisensa naisen olisi suonut suhtautua tilanteeseensa hieman arvokkaammin. Edeltäneet viikot olivat kuitenkin pusertaneet Larekasta ulos enimmät uhmakkuudet. Hän oli keskittynyt selviytymään, ja juuri nyt hänen olohuoneessaan hövelisti höpisevä valokäärme asetti hänet vaaraan.
”Hei, ihan oikeasti!” käärme otti nyt huomattavasti vakuuttelevamman asenteen kreivittären puhutteluun. ”Minä yritän ratkaista ongelmia. Sattuu olemaan niin, että minun ongelmien ratkaiseminen saattaisi ratkaista sinunkin ongelmasi, mutta meidän pitää puhua. Sinulla on potentiaali auttaa meitä molempia!”
Larekan valtavat hampaat kiristelivät toisiaan vasten. Hänen ajantajunsa oli tuhoutunut jo täysin, mutta digitaalinen kalenteri hänen seinällään osasi kertoa, että hänen linnoittautumisensa oli kestänyt jo kokonaisen viikon. Hän kaipasi jo kaikkea sitä, mitä ulkomaailma hänelle normaalisti tarjosi Hän kaipasi sitä melkein yhtä paljon, kuin hän kaipasi häntä, jonka katoaminen oli hänet asuntonsa suojiin ajanut.
Toisaalta, hänen teki myös mieli tarttua jokaiseen oljenkorteen. Jokaiseen tilaisuuteen, joka antaisi hänelle mahdollisuuden palata takaisin elämäänsä. Mutta sitten se, mitä oli tapahtunut, oli lopullisesti pitänyt huolta, että asiat eivät olisi enää kuin ennen.
Mutta jos niin, mitä hävittävää hänellä enää olisi? Olivatko hänen asuntonsa seinät ja lista byrokratiaan piilotettuja synkkiä tekoja hänen perintönsä?
”Olkaa valmiina”, draakki sitten lausui makuuhuoneessa vartioivalle kaksikolle, jotka eivät edes värähtäneet Larekan sanoista. Napinpainalluksella hänen asuntonsa ulko-ovi alkoi purkamaan sen mekanisoituja turvajärjestelyjä.
Kun huoneiston ovi aukesi, oli valon toan hattu jo tämän käsissään. Hän astui Larekan asuntoon nöyränä ja kiitollisena. Valokäärme ja sen valohattu katosivat samalla hetkellä, kun Domekin jalat astuivat huoneiston puolelle.
Lareka mittaili itseään monin verroin pienempää, mutta silti useita kertoja vaarallisempaa Valottua ja viittoili tämän sitten sanattomasti seuraamaan itseään peremmälle. Molemmat heistä vilkaisivat makuuhuoneen ohi kulkiessaan sieltä hohtavia valoja. Domek tosin huomattavasti leikkisämmin. Kumpikaan hädin tuskin erottuvista hahmoista ei reagoinut tämän hyväntuuliselle hatunheilautukselle.
Kreivitär oli sillä aikaa astellut suoraan viinikaapilleen, ottanut sielä ulos kaksi lasia ja alkanut kaatamaan niitä täyteen jotain sellaista, jolla olisi avaamattomana vielä rahoittanut useita uusia liikeideoita pohjoisen Xian yritysviidakkoon.
”Öh, ei kiitos minulle”, Domek huomautti nähdessään, mitä Lareka oli tekemässä, mutta hieman liian myöhään. Molemmat laseista olivat jo täynnä. Draakki nyrpisti hieman nenäänsä toan kommentille, mutta päätyikin sen myötä vain kulauttamaan toisen laseista kerralla tyhjäksi. Sitten hän kaappasi niistä toisen, itselleen alun perin tarkoitetun, ja istui jalkansa ristien sen kanssa mukavimmalle tuolilleen viirusilmät Domekiin naulittuina.
Valon toa oli asunnon prameaa sisältöä ja harvinaisia arvoesineitä tutkiessaan täysin unohtanut, kuinka väsyneet hänen jalkansa todellisuudessa olivatkaan. Ne olivat olleet hyvä tekosyy Larekan voitelemiseen, mutta Domekin helpotuksen huokaisu oli täysin aito hänen kultaisen takamuksensa tavattua läheisen tuolin pehmeyden. Häneltä kesti hetki huomata, että Lareka ei koskaan ollut lakannut tuijottamasta häntä. Domekilla ollessa selviä vaikeuksia rikkoa kiusallista hiljaisuutta tahtomallaan tavalla, otti draakki ohjakset takaisin käsiinsä.
”Esitä asiasi ja poistu. Jokainen hetki, jonka olet täällä, asettaa meidät molemmat entistä suurempaan vaaraan.”
”Vaikka olet näin taitavasti itsesi linnoittanut”, toa ihmetteli ja tuijotteli erityisesti Larekan umpeen pultattuja ikkunoita. ”Mutta niin, en minä olisi edes halunnut häiritä rauhaasi. Tarvitsen yhden siivun tietoa ja lähden sitten matkoihini.”
Lareka murahti merkiksi siitä, että hän kuunteli. Hänen epätyytyväisyytensä tilanteeseen oli käsin kosketeltavaa, mutta äänekkäästä viinin hörppimisestä pystyi myös päättelemään, että ainakaan kreivitär ei enää kokenut olevansa vakavassa hengenvaarassa.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaan viimeisen liikematkan kohde”, Domek sitten lausui päättäväisesti ja ilmeestään päätellen myös aivan yhtä toiveikkaana. Lareka sulki silmänsä onnistuttua estämään itseään vetämästä viimeisintä kulaustaan väärään kurkkuun.
Olihan hän juuri tätä pelännytkin, ehkä odottanutkin, mutta se, kuinka röyhkeästi toa oli survomassa itseään suoraan kohtalokkaan tapahtumaketjun ytimeen pöyristytti draakkia.
”En voi antaa sitä tietoa sinulle.”
”No mutta hei”, Domek aloitti vasta-argumenttinsa. Hän ei ollut odottanutkaan, että kreivittären kuulustelu olisi ollut helppoa. ”Enkös minä juuri pitänyt palopuheen siitä, että minä yritän auttaa tässä meitä molempia? Sen liikematkan sijainti on nyt kaikki kaikessa!”
”Entistä paremmalla syyllä!” Lareka ärjähti niin, että viini melkein läikkyi hänen klassisen ajan aderidonialaiselle neulematolleen. ”Se kirottu matka syöksi kaiken tuuliajolle! Jokainen pienikin yritys kurkistaa syvemmälle on aiheuttanut kammottavan vastareaktion siltä, joka sitä yrittää piilotella. Jos en olisi lopettanut hyvissä ajoin, tämä rakennuskaan ei varmaan enää seisoisi paikallaan.”
”Jos olet jo joutunut tämän taustalla olevan hampaisiin, olen varma, että itsekin tiedät, ettei tästä tilanteesta ole pakoa perinteisin keinoin. Jos joku – esimerkiksi minä – en selvitä tätä juuriaan myöten, on vain ajan kysymys, milloin sinun piilotteluusi kyllästytään. Minä tiedän miehen, joka nahkaasi vainoaa, Lareka. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua hän lakkaa yrittämästä olla hienovarainen.”
Domekin sanat tuntuivat aiheuttavan Larekassa lähinnä ärtymystä: ”Minä tiedän kyllä, millainen mies Arstein on, noviisi. Minä olin rahastonhoitaja. Minä näin kaiken. Mikään ei ole salaisuus niin kauan, kuin sen läpi kulkee rahaa, ja raha on minun kieleni.”
”No siinä tapauksessa osaat kertoa minulle sen viimeisen matkan kohteenkin. Tämä on tärkeää, Lareka”, Domek maanitteli sinnikäästi.
”Minä sanoin jo sinulle. En voi antaa sitä tietoa. En minä tiedä, minne he menivät.”
”Mutta… juurihan sinä ylpeilit sillä, että jos sen läpi kulkee rahaa, se ei ole sinulle salais-”
”Mieti nyt hetki!” Lareka ärjähti niin kovaa, että hänen hampaidensa läpi ujeltava ilma aiheutti Domekiakin kavahduttavan sihahduksen. ”On olemassa tuhat ja yksi tapaa, jolla se tieto voitaisiin repiä suoraan päästäni! Heti kun kuulin… kun ymmärsin, että rakas Malciremini ei tule enää takaisin, minä lakkasin tutkimasta asiaa. Niin kauan kun en itsekään tiedä, Arsteinilla on yksi syy vähemmän jatkaa jahtaamistani. Olen saanut olla jo viikon rauhassa ilman ilmiselviä yrityksiä päästää minut päiviltä. Kunnes sinä toit taas niitä syitä mukanasi, toa!”
Domek irvisti. Hän tiesi vallan hyvin, että hän raahasi ongelmia mukanaan Larekan piilopaikkaan, mutta hän ei suostunut vielä taipumaan. Hän näki draakin tunteenpurkauksessa useita uusia oljenkorsia keskustelun liikuttamiseen.
”Kai ne tiedot nyt kuitenkin jossain ovat”, toa pohdiskeli kuin puhellen vain itselleen. ”Iso porukka, paljon järjestelyjä. Onhan siitä varmasti jotain mustaa valkoisella. Jos haluat välttää tietoa itse, minä kyllä olen valmis pistämään itseni linjalle.”
”Jossain, kyllä”, Lareka tuhahti. ”Mutta sitä varten kiusaat minua aivan turhaan. Niin kauan, kun Varjoadoriumin löyhkä kummittelee yllämme.”
”Varjoadorium?” Domek ähkäisi ja haki samalla mukavampaa asentoa.
”Sinä et…” Lareka ähkäisi. Draakki oli niin pöyristynyt, että hän ei huomannut valuttavansa viiniä ulos lasistaan, ennen kuin Domek hihkaisi asiasta hänelle. Neljää todella törkeää kirosanaa ja lattialle heitettyä pyyhettä myöhemmin seisomaan jäänyt Lareka sai viimein jatkettua kesken jäänyttä lausettaan.
”Sinä olet oikeasti tullut tänne näin arkaluontoisella asialla, etkä ole lukenut uutisia kuukausiin? Kaikki tietävät, mitä Varjoadorium tekee. Sen näkee katukuvastakin, hyvänen aika! Oletko sinä edes nähnyt Phimes-Metrua?”
Domek nojasi kiinnostuneena hieman eteenpäin välittämättä siitä, että korkeuksista häntä tuomitseva draakki yritti selvästi pelotella toaa lihaksikkaalla olemuksellaan.
”Jos nyt kuitenkin selittäisit”, toa aneli, kuin ei olisi tiennyt aiheesta mitään. Tässä vaiheessa hän vain tahtoi pitää kreivittären äänessä.
”Varjoadorium? Roodaka? Se rääpäle, joka on ostanut puolet koko saaren rakennusfirmoista ja kaavoittajista muutamassa kuukaudessa? Tällä menolla ei mene kuin viikko tai kaksi ja hän on haalinut enemmistöosuuden Kelbuuno-Malciremissa. Ja tiedätkö, mitä silloin tapahtuu? Se kääkkä saa täydet oikeudet päästä käsiksi pöytäkirjoihimme!”
”Miten se on edes mahdollista? Minä luulin, että konglomeraatin langat olivat laskeutuneet sinun käsiisi.”
”Yksityishenkilönä kyllä… Malciremin puolesta suurin osakesalkku laskeutui minun käsiini, mutta sillä pikkuliskolla on väkeä. Aivan järkyttävät määrät väkeä. Käytännössä saaren jokainen metsästäjäjuonteinen keinottelija on hänen taskussaan. Lopuksi hänen tarvitsee vain siirtää kaikki ne tusinat omistukset itselleen ja voit olla varma, että niin hän tulee myös tekemään. Hiivatin opportunisti…”
”Mutta sehän tarkoittaa…” Domek ynnäsi yhteen yksi plus yksi, ”että hän saa silloin enemmistöomistuksen myös…”
”… Selecius-säätiöön”, Lareka täydensi. ”Eli sinä olet tehnyt kotitehtäväsi.
Domek virnisti vilpittömästi. ”Kunhan haastoin sinua lämpimikseni. Vaikka ollakseni rehellinen viime viikkojen kehitys on päässyt livahtamaan ihan oikeasti ohitse. Ko-Metrun jälkeen kaikki on ollut melkoisen sekavaa.”
Ko-Metrun mainitseminen suorastaan masensi Larekaa. Hän ei edes halunnut muistella sitä byrokraattista kaaosta, minkä Metru Nuin tapahtumat olivat aiheuttaneet. Metsästäjäsiteiden julkinen katkaiseminen oli ollut vain yksi vaihe monista, mutta viimeistään Voitonhampaan iskun jälkeen myös asekaupan räjähdysmainen kasvu oli hukuttanut kreivittären loputtomalta tuntuvan työkasan alle. Tiedon torneista alkanut dominoefekti oli yhä käynnissä, eikä Larekan työntekoa varsinaisesti helpottanut se, että hän ei uskaltanut poistua kotoaan.
”Minun täytyi ryhtyä toimeen. Ennen kaikkea tätä minun lahjani oli saada mitä tahansa tai… kuka tahansa katoamaan. Joten nyt se tieto, mitä sinä etsit, on kadonnut myös. Jotta se ei päätyisi väärille silmille.”
”Katosi… minne?” Domek tivasi. Hän oli saanut tietää Larekasta ennakkoon tarpeeksi, että informaatio oli hänen merkittävin valuuttansa. Ja oli kyse miten vaarallisesta informaatiosta tahansa, hän ei pysyvästi hävittäisi parhaita neuvotteluvalttejaan.
Lareka huokaisi syvään. Koko keskustelun ajan hän oli yrittänyt päättää, mitä tehdä tungettelevan toan pyynnölle. Sen toteuttaminen ei edes vaatisi häneltä paljoa. Päinvastoin, oli pieni mahdollisuus, että päästämällä Domekin konglomeraatin kadonneiden kinteille hän jopa vetäisi pienen määrän huomiota pois itsestään. Samalla hänen ajatuksissaan kuitenkin kalvoi myös kammottava ajatus siitä, että syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksiin vajoava valon toa aiheuttaisi ketjureaktion, josta hän ei enää itse selviäisi.
Viimeinen niitti, joka lukitsi Larekan päätöksen, oli kuitenkin ajatus Malciremista. Hymystä, jota hän ei uskonut enää koskaan näkevänsä. Jos se olisi ollut hän pyytämässä palvelusta sillä tuolilla, jossa Domek nyt istui odottava ilme kasvoillaan, Larekan ei olisi tarvinnut edes harkita. Kenties se oli ainoa asia, jonka draakki hänen muistolleen pystyi enää tekemään. Auttaa toaa, joka oli kaivautumassa syvemmälle, kuin hän oli koskaan uskaltanut.
”Sektori A-55. Saaren pohjoiskärki. Vihaavat Roodakaa aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Uusia tulokkaita ja ehtineet aiheuttaa siihen nähden aivan uskomattoman määrän närää, mutta he suostuivat ottamaan kasan yksityisimpiä kansioitani… suojelukseensa.”
Virne Domekin kasvoilla kasvoi niin leveäksi, että Larekalla olisi välittömästi tehnyt mieli iskeä tämän kanohi lyttyyn. Hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä tarpeeksi pitkäksi aikaa, että valon toa tajusi sen itsekin ja väänsi naamansa edelleen voitokkaalle, mutta hieman hillitymmälle peruslukemalle.
”Mitä minä tarkalleen ottaen etsin? Tai ketä?”
”Kirjoitan sinulle valtakirjan”, Lareka murahti sivusilmällä kallisarvoista, viininkatkuista mattoaan vilkaisten. Hän tömisteli häntä laahaten Domekin ohitse, veti metallisesta hyllyköstä esiin pienen lomakkeen ja kumartui sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Sillä aikaa huiviaan kiristelevä ja hattuaan yhä sylissään pitävä toa sai viimein itsensä nostettua pystyyn venyttelemään. Draakin työskennellessä hän viimein pysähtyi tuijottamaan makuuhuoneen kahta korkeaa vartijaa tarkemmin.
”He taisivat ottaa suojelukseensa vähän muutakin, kuin pelkät paperit”, Domek huomioi, johon yhä kirjoittamiseen keskittyvä Lareka vastasi hyväksyvällä murahduksella. Domek nosti kättään valonlähteeksi erottaakseen hahmot paremmin. Hän ei varsinaisesti yllättynyt näkemästään. Kaksi makuuhuoneessa seisovaa kranuaa olivat koko keskustelun ajan pitäneet suurikokoisia kanokaheittimiään osoitettuna kohti hänen päätään.
”Ne ovat rujoja, mutta ajavat asiansa”, Lareka mutisi ja lähestyi Domekia valmis valtakirja kourassaan. ”En voi luottaa enää omiin sotilaisiini, joten pohjoisen ystäväni tarjosivat jotain, jota ei voi lahjoa.”
Domek himmensi valonsa tyynesti, irroitti katseensa kranuoista ja otti paperin tyytyväisenä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti siihen kauniilla ja huolitellulla käsialalla raapustettua osoitetta ja sujautti sen sitten tarvikevyölleen. Toa olisi tämän jälkeen selvästi halunnut puristaa Larekan kättä, mutta kreivitär otti nopeasti askeleen taaksepäin estäen sitä tapahtumasta.
”Toimi nopeasti ja poistu saarelta niin pian kuin mahdollista. Ainoa toivoni on, että se vetää edes osan Arsteinin väestä pois minun kimpustani”, draakki totesi jo hieman lempeämmin. ”Mutta varoituksen sana, toa. Olet astunut lähelle Selecius-säätion salaisuuksia. Tulinoidan mestarin katse seuraa sinua vääjäämättä.”
Domekin kanohi nyrpistyi. Hän ei ollut varma yrittikö Lareka uhkailla häntä vai oliko kyseessä vilpitön toive olla varovainen.
”Tarpeeksi kirkkaalla valolla saa mestarienkin katseet sokeutumaan, arvon kreivitär, mutta kiitos varoituksesta.”
Domek työnsi hatun takaisin päähänsä ja oli jo valmis viimein jättämään Larekan takaisin tämän niin paljon kaipaamaan rauhaan, kun draakki oli yllättäen tarttunut häntä ranteesta ja vetänyt tämän niin lähelle kasvojaan, että Domekilla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tuijottaa draakkia tämän laajentuneisiin, mutta yllättävän kauniisiin, kirkkaisiin silmiin.
”Öööh, no hei”, toa aloitti, mutta tuohtunut draakki ei antanut hänelle paljoa aikaa löytää oudoksi äityneen tilanteen humoristista puolta.
”Sinä et ymmärrä, toa. Tulinoidan mestari tietää, kun joku astuu liian syvälle ja toimii silloin, kun salaisuuksia on vaalittava”, Lareka puhkui yrittäen samalla puhua niin hiljaa, kuin tuohtuneisuudessaan kykeni.
”Hän… tai he… miten vain… me saimme vain nimiä… joskus vain kasvoja… joiden piti kadota. Ja me poistimme heidän olemassaolonsa. Jokainen kerta. Xialla junaonnettomuudet eivät tapahdu itsestään, Valottu. Joku aiheuttaa ne…”
Domek oli onnistunut vakavoittamaan ilmeensä ja nyökytteli nyt Larekan jokaiselle sanalle. Hetken rauhoituttuaan draakki päästi viimein irti hänen kädestään, mutta ylläpiti edelleen intensiivistä katsekontaktia toan kanssa.
”Minä pelkään Arsteinia, toa”, Lareka myönsi, ”mutta jos me molemmat löydymme Shuljin-joesta huomenna aamulla, se ei ole hänen tekosiaan.”
”Kiitos avustasi”, Domek sai lyhyen miettivän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi, nosti vielä kerran hattua tätä tuijottavalle draakkirouvalle ja asteli matkoihinsa huikaten käytävän puolelta vielä muistutuksen siivota sähkökaapin sisältö, ennen kuin joku huomaisi, mitä sinne oltiin piilotettu.
Kun ulko-ovi ja sen lukuisat turvamenetelmät sulkeutuivat valon toan takana, rojahti Lareka umpiväsyneenä takaisin pesäänsä välittämättä siitä, että pyyhkeen alla hänen kallisarvoinen mattonsa imi yhä itseensä lattialle läikkynyttä arvojuomaa.
”Sinulle, Malcirem”, Lareka lopulta lausui hiljaa vakuutellen itselleen, että hän oli tehnyt oikein opastaessaan Domekin oikeille läjlille. ”Tavataan taas tähtitaivaalla…”
Hän ei kuitenkaan nukkunut enää sinä yönä. Ei silmällistäkään. Mutta ainakaan hän ei kärsinyt yksin. Ei nukkunut nimittäin Valottukaan.
”Jaa, tämä se varmaan sitten on”, laiskasti laahustava jään toa totesi ja iski paksun punaisen kansion metalliselle pöydälle itsensä ja seinään rennosti nojailevan valon toan väliin. ”Voi olla, että joudut vähän kahlaamaan, mutta näyttää siltä, että yhteinen ystävämme antoi sinulle täydet valtuudet tämän kansion sisältöön.”
Volitakkasvoinen toa varmisti vielä kerran hänelle ojennetusta valtakirjasta, että tieto piti paikkansa, ja pitihän se. Domek asteli välittömästi kansion pariin ja alkoi selaamaan läpi sen sisältöä. Kelbuuno-Malciremin salaisuuksista vain pieni osa oli juuri näissä papereissa, mutta mikäli Larekan lupaus piti kutinsa, tämän pitäisi auttaa hänet eteenpäin.
Sillä aikaa jään toa, Kapteeniksi kutsuttu, laahusti takaisin valtavan metalliholvin luokse – sille, jonka sisällä loput Larekan piilottamista tiedoista sijaitsivat – ja lukitsi sen digitaalisella lukolla, joka sen johtojen määrän perusteella oltiin turvattu suurella määrällä räjähteitä. Domek ei voinut olla samalla kiinnittämättä huomiota siihen, miten uskomattoman huonossa kunnossa Kapteenin laiha haarniska oli. Näytti aivan siltä, kuin tämä olisi joutunut useiden vihaisten barrakudaparvien hampaiden pahoinpitelemäksi.
Holvia lukuunottamatta tyhjässä ja kaikin puolin aneemisessa huoneessa työskentelevä kaksikko ylläpiti hiljaisuutta hetken, kunnes Domek viimein alkoi nostelemaan lupaavia asiakirjoja ulos kansiosta. Koska juuri se toiminta ei vaatinut hirveästi keskittymistä, koki valon toa sen täydelliseksi hetkeksi hieman puhutella Kapteenia, joka oli päätynyt tuijottelemaan hitaasti valaistuvaa aamua huoneen ainoasta, panssarilasilla vahvistetusta ikkunasta.
”En ole ennen kuullutkaan teistä… ööh… mikä teidän nimi nyt sitten olikaan.”
”Ehdotin ’Yhdentoista Kansliaa’, mutta se tyrmättiin aika nopeasti”, Kapteeni harmitteli. ”Ei meillä kai virallisesti mitään nimeä ole, eikä varmaan tulekaan. Emme meinanneet jäädä pysyvästi.”
”Tosiaanko? Olette kuitenkin ottaneet asiakkaita”, Domek ihmetteli viitaten lähinnä Larekan tapaukseen. ”Samalta alalta vieläpä. Ihme, ettei Kelbuuno-Malcirem ollut ensimmäisenä jonossa ajamassa teitä ulos saarelta.”
”Muutama yhteistyön siemen on ollut tarpeen. Se kamala lisko vainoaa aivan sektorimme rajoilla ja hänen pidättelynsä on kaatunut minun niskaani”, lopen uupuneelta kuulostava Kapteeni harmitteli. Domekin täytyi koko ajan pinnistellä, että hän sai kunnolla selvää jään toan sanoista. Oli, kuin kaikki henki ja sielu olisi ruoskittu ulos Kapteenin puheesta. Vivahteeton lausunta sai koko edellisen yön matkanneen Valotun melkein nukahtamaan pystyyn.
Kymmenien tehdashallien viidakon keskellä pönöttävää hädin tuskin toimistoksi kuvailtavaa betonilaatikkoa vartioi jokaiselta puolelta satojen konesotilaiden rivistöt. Domek oli miltei aloittanut pienen sotilaskonfliktin yrittämällä päästä näiden ohitse valokäärmeensä muodossa. Toimistosta kauhu kasvoillaan ulos rynnännyt Kapteeni oli hädin tuskin ehtinyt näiden väliin.
”Lareka mainitsi, että ette ole olleet hirveän suosittuja”, Valottu pohti kansion toiseen puolikkaaseen pureutuessaan. Hän yritti pitää sävynsä mahdollisimman neutraalina. ”Rahoittavatko metsästäjät teitä?”
”Roodakan propagandaa”, Kapteeni mutisi murheellisena katse edelleen ulos ikkunasta. Sektori A-55 ei koneistetusta luonteestaan johtuen nukkunut koskaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että ei nukkunut Kapteenikaan. ”Me olemme… ööh… yksityinen operaatio. Se noita vain tahtoo savustaa meidät ulos omien operaatioidensa tieltä.”
”Ymmärrän”, Domek myöntyi, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan kansion ensimmäiset kuljetusmanifestit. Niiden osoitteet tarkkaan mieleensä painettuaan hän soi lyhyen vilkaisun Kapteeniin, joka nojaili nyt ikkunan viereiseen seinään Domekin puuhia seuraillen. ”Mainitsit ’Yhdentoista Kanslian’. Onko teilläkin hallitus vai?”
”J-joo”, Kapteeni takelteli. ”Tavallaan, ainakin, mutta heillä on tapana toimia… ööh, yksikkönä.”
Domek ei ollut aivan varma, miksi Kapteenilla oli niin suuria vaikeuksia selittää, kuinka yrityksen hallitus toimi. Valon toa laittoi sen kuitenkin vain tämän muutenkin hieman merkillisen olemuksen piikkiin. Valottu kummasteli myös hieman sitä, miksi xialaisen sektorin vastuu oli ylipäätään heitetty toa-soturin harteille.
”Hei, tämä näyttää lupaavalta”, Domek sitten hihkaisi ja alkoi kiskomaan uutta nivaskaa papereita irti kansiosta pöydälle tutkittavaksi. Kapteenin tavanomainen, surumielinen ilme ei edes värähtänyt. Näytti siltä, kuin volitakkasvo olisi tarkoituksella vältellyt näkemästä asiakirjojen sisältöä.
Kapteenin apatiaan oli kuitenkin yksinkertainen lääke. Huoneen raskas rautaovi liukui syrjään Domekin takaa ja eriskummallinen, rikkinäinen vahkiyksikkö marssi sisään. Hattutoa ei edes ehtinyt kyseenalaistamaan sitä, miksi koneen kallo oli revennyt niin merkillisesti keskeltä halki, kun se alkoi jo puhumaan.
”KAPTEENI, MEILLÄ ON VIERAITA”, naisen ääni kaikui suusta, jonka ei olisi pitänyt kyetä muodostamaan niin orgaanista ääntä. Kapteeni vilkaisi huolestuneena ikkunasta ulos ja voihkaisi kuuluvasti. Sitten hän lähti käytännössä spurttaamaan ulos huoneesta sieltä pois peruuttaneen vahkin perään.
”Anteeksi, vihollisia porteilla”, hän selitti Domekille, joka näytti yhä pöllämystyneeltä merkillisen vahkin ilmoituksesta. ”Minulla ei toivottavasti mene kauaa, mutta joudun valitettavasti sulkemaan sinut tänne sisään siksi aikaa. Ymmärrät varmaan. Tiedäthän, turvallisuussyistä.”
”Ymmärrän, ymmärrän”, Domek vakuutteli nyökytellen niin lujaa, että hänen hattunsa melkein tipahti. Kapteeni soi hänelle harvinaisen, mutta varovaisen virnistyksen ja katosi sille tielleen. Rautaovi sulkeutui ja lukittui hänen perässään jättäen tilanteen nopeasta muutoksesta pöllämystyneen Domekin pyörittelemään päätään. Uteliaisuus vei hetkeksi voiton asiakirjojen kahlaamisesta. Huoneeseen lukittu toa näki ikkunasta selvästi, kuinka rakennusta lähestyi jotain suurta ja prameaa. Se ei selvästi kuulunut pohjoisen Xian ja erityisesti ränsistyneen sektorin ilmeeseen.
Kerrosta alempana vartiossa seisovien vahkien läpi pujotteleva Kapteeni yritti epätoivoisesti ruoskia itseään henkisesti terään. Tämä oli jo kolmas kerta, kun rautaiset vankkurit lähestyivät Baterra-aseman omistamia tehtaita. Yksin vastuuseen hylätty toa oli aikaisemmilla kerroilla hoitanut tilanteet vain vaivoin. Tällä kertaa asiaa onneksi muutti se, että kauhun ja tärinän sijasta Kapteeni suhtautui kutsumattomiin vieraisiin lähinnä turhautuneena. Hän olisi vain halunnut valvoa joukkojen valmistumista rauhassa.
”LAITA NYT EDES JOTAIN YLEVÄMPÄÄ PÄÄLLESI”, pirstoutuneen kallon vahki maanitteli. Toimistorakennuksen alaovilla koitokseen valmistautuva toa otti käskystä askeleen sivummalle pieneen sivuhuoneeseen, joka piti sisällään hänen koko maallisen omaisuutensa.
Harmaansininen viitta napsahti hänen olkapäälleen vaivattomasti ja siihen täsmäävä baretti istui hänen kanohinsa päälle aivan yhtä hyvin, kuin se oli joskus Metru Nuillakin pieni ikuisuus sitten. Toa ei koskaan ollut saanut selvää, miksi hänen mestarinsa oli kaivanut ne esiin hänen ilmalaivansa hylystä ja entisöinyt ne. Puhdistaja ei hänestä ollut koskaan tuntunut estetiikasta liiemmin välittävän. Mutta olipa kyseessä Baterra-aseman hallitsijan sairas leikki tai aito yritys verestää nostalgiaa, eivät asusteet paljoa Kapteenin itsetuntoa kohottaneet.
Selkä kyyryssä, Valkoisen valjastaman vahkin valvovan vahdin viitoittamana, Kapteeni astui ulos leijonan kitaan.
Valtavat, rautaiset, koristeelliset vankkurit oltiin pysäytetty sektoria puolustavien joukkojen eteen. MÖRKÖ-kivääreillä varustautunut etujoukko oli valmis avaamaan tulen vankkurien mahdollisen vihamielisyyden varalta. Kapteeni asteli rautahirmun eteen kuitenkaan sitä kavahtamatta. Hän tiesi täsmälleen, kenen kanssa hän asioi ja häntä kyllästytti jo etukäteen tämän jokainen lause.
Vankkuria ei vetänyt yhtään mikään, vaan se näytti liikkuvan sitä ympäröivän mustan, sakean savun voimalla. Muinaisxialaisin riimuin ja monoliitein vuorattu liikkuva tukikohta aukesi keskeltä ja sieltä alas laskeutuivat koristeelliset, violetit portaat. Kapteeni suoristi selkäänsä sen verran, kuin fyysisesti vain kykeni ja katsoi happamasti, kuinka pöyristyttävän tällätty vortixx-nainen asteli viehkeästi portaita alas. Mustaan, verkkokuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen korjasi sarviensa sivuille rullalle kierrettyjä harjojaan ja suoristi kaulassaan roikkuvaa, koristeellista silmää esittävää medaljonkiaan.
Nainen piti Kapteenia piinassa kävelemällä häntä kohti niin hitaasti, kuin oli käytännöllisesti mahdollista. Lantiotaan keinutteleva lisko hymyili kulmahampaat vilkkuen rääpäletoan pettyneen ilmeen erottaessaan. Äänettä taustalla sulkeutuva vankkuri lukitsi itsensä taas etäisesti vortixxin kalloa muistuttavaan muotoon. Lukemattomilla koruilla peitetyt luisevat kädet kurottuivat nostamaan Kapteenin maassa viistävää katsetta. Jään toa tyrmäsi liskon kosketuksen ja loi tälle inhokkaimman katseen, mitä hänen raastettu Volitakinsa vain mahdollisti.
”Ts, ts, rakkaani. Naisen kättä ei tuolla keinolla tyrmätä. Eikö naruttajasi ole opettanut sinulle käytöstapoja?”
”Älä koske minuun, Nefer. Kerro asiasi ja poistu mailtamme”, Kapteeni mutisi, mutta onnistui pitämään katsekontaktin tavanomaistakin kookkaammassa liskoneidossa. Nefer vilkaisi sivusilmällään tämän ympärille hiljaa muodostuvia vahkien rivistöjä. Edellisten vierailujen tunnelma ei ollut lähelläkään näin kireää. Kapteenin taustalla vaikuttavat voimat alkoivat olla kärsimättömiä.
”Aina niin virallinen, Kapu. Emmekö joskus voisi keskustella… hieman intiimimmässä ympäristössä?”
Kapteeni antoi liskon sanojen huljua aamuisen sektorin tuulenvireeseen. Hän kääntyi nopeasti vilkaisemaan taakseen kohti toisen kerroksen ikkunaa, jonka takana tiesi valon toan yhä työskentelevän. Kapteenin huojennukseksi Domek ei näyttänyt tarkkailevan tilannetta – hyvä niin – Kapteenia kammotti ajatus, että toinen toa-soturi tuomitsisi hiljaa hänen toimiaan.
”Esitä asiasi”, Kapteeni sitten toisti sinnikkäästi. Valkoinen ajatus heidän ympärillään ryhmittyvien koneiden sisällä alkoi käydä silminnähden hermostuneeksi. Vahkien sormet näpräilivät liipaisimillaan tavalla, jolla pelkkien koneiden ei olisi kuulunut.
”Fero Skia-Adorium lähettää Taivaan Puhdistajalle vielä yhden tarjouksen. Tällä kertaa hän toivoo, että siihen tartutaan.”
Kapteenin väistelyyn nopeasti kyllästynyt sanansaattaja ojensi tämän kouraan laatan, johon oli koristeellisin vedoin raapustettu ainoastaan yksi astronominen rahasumma.
”Adorim toivoo, että avokätinen tarjouksemme mahdollistaa operaationne sulavan siirtymän jollekin toiselle saarelle”, Nefer vielä täydensi ja hymyili taas. Kapteeni puolestaan ei edes vilkaissut laatan sisältöä, vaan ainoastaan asetti sen kainaloonsa ja tuijotti virnuilevaa Neferiä kyllästyneesti.
”Oliko siinä kaikki?”
”Odotan illalliskutsuasi.”
”Ja mitä mieltä Roodaka siitä olisi?”
”Skia-Adorium tunnistaa intiimien suhteiden… hyödyt”, Nefer voihkaili. ”Hän ymmärtää, että kiireiset elämämme eivät mahdollista kaikkien… tyytyväisyyttä.”
”Säästä minut”, Kapteeni miltei yökki. ”Minua ei kiinnosta hänen haareminsa. Jätä minut jo rauhaan.”
Nefer näytti aidosti yllättyneeltä siitä, kuinka suorasanaisesti Kapteeni hänet tällä kertaa tyrmäsi. Pettymystä pahensi myös se, kuinka lähelle neuvottelevan kaksikon ympärille vahkien rinki jo kiristyi. Kuonoaan nyrpistäen hän pyöräytti yhtä pitkäkyntistä sormeaan ilmassa ja vankkuri hänen takanaan alkoi taas aukeamaan. Portaiden laskeutuessa Nefer kuitenkin puhutteli Kapteenia vielä kerran happamasti, tavalla jota hänen Varjoadoriuminsa ei olisi hyväksynyt.
”Sinun vuoksesi toivon, että Puhdistaja tarttuu tarjoukseen. Skia-Adorium on kärsimätön. Rähjäinen vanhan Xian reliikki ei seiso hänen uuden dynastiansa tiellä.”
”Sinun vuoksesi toivon, että Roodaka pitää vastaisuudessa liikekumppaninsa paremmin salassa. Vai etkö muka tiedä, millaisessa seurassa hän Donovanilla tanssii?” Kapteeni vastasi samalla mitalla ja silminnähden hieman ylpeänä itsestään.
Se huomio oli Neferille tarpeeksi. Tämä kääntyi vihaisesti kannoillaan ja lähti marssimaan takaisin vankkuriinsa, eikä tällä kertaa yhtään niin viehkeästi, kuin saapuessaan. Kapteeni jäi seisomaan paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes aavemaisesti lipuvat vankkurit katosivat tehdasalueen kaukaiseen horisonttiin. Rivistöön hänen eteensä asettuneet sotilaat havainnoivat sen kulkua kuitenkin vielä Valkoisen kauaskantoisen katseen keinoin. Jään toa kuitenkin huokaisi jo helpotuksesta. Hän kuori viitan pois yltään ja kaappasi barettinsa samaan kainaloon Roodakan sylikoiran jättämän tarjouksen kanssa.
Seuraava kerta, jos sellainen tulisi, ei varmasti olisi enää näin neuvotteleva. Kapteenin syvin ja hartain toive oli, että hänen mestarinsa pohjoisen tehtävä olisi ohi nopeasti. Ei häntä byrokratia haitannut, hän oli Baterra-asemalla vietettyjen vuosien aikana kasvanut melko eteväksi xialaisen politiikan kiemuroissa, mutta maailman turvattomimman asiakaspalvelijan tehtävät siihen päälle olisivat voineet jo päättyä. Hän ei olisi koskaan arvannut, että hän olisi kaivannut takaisin taivasasemalle jo näin lyhyen komennuksen jälkeen.
Toimistolle palattuaan Kapteeni huojentui nähdessään, että holvihuoneen ovi oli yhä suljettu. Heidän vieraansa ei ollut yrittänyt lähteä tutkimaan paikkoja luvatta tai ilman opasta. Rikkokalloinen vahki otti vastaan Neferin tarjouksen ja taputti vielä lempeästi Kapteenin olkapäätä ennen katoamistaan. Kapteenin sydänkivi jätti kohahduksen välistä Valkoisen kosketuksen kolkkoudesta huolimatta. Pienen hymynkareen kanssa hän näppäili huoneen turvakoodin ja astui sisään. Virne katosi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli Volitakille levinnytkin.
Valon toa kirjaimellisesti loisti poissaolollaan. Kirkas jälki hohti vielä siinä, missä Domek oli vähän aikaa sitten vielä seissyt. Kansiosta oli kadonnut merkittävä määrä sivuja ja sen viereen oltiin jätetty nopeasti piirretty leveästi virnistävä omakuva ja sanat ”Kiitos! Pitäkää Larekasta hyvä huoli.”
Kapteeni huokaisi syvään, asteli merkillisen valojäljen läpi hajottaen sen samalla kuin olemassaolemattomaksi tomuksi, ja kasasi kansion niin hyvin kuntoon, kuin vain ilman puuttuvia sivuja pystyi. Hetken työskentelyn jälkeen hän oli saanut kansion takaisin holvin suojiin, jonka jälkeen hän vain jäi seisomaan keskelle huonetta äimistyneenä siitä, miten valon toa oli katoamistemppunsa tehnyt.
Ikkuna oli ehjä ja ovi täysin kunnossa. Eipä Kapteeni Valotun naamiosta ollut mitään selvää ottanut. Oudon muotoinen kanohihan saattoi olla vaikkapa teleportaation naamio. Joskin silloin oli outoa, miksi tämä ei vain omin avuin ollut ilmaantunut paikalle ja vienyt haluamaansa. Ehkä toa oli ollut vain kohtelias…
Tai sitten naamio oli jotain aivan muuta ja Kapteeni vain liian väsynyt spekuloimaan enempää. Umpiväsynyt toa sulki huoneen oven syvään huokaillen ja suuntasi kohti alakerran kahvinkeitintä, laitetta, jonka Valkoisen Puhuja oli hänelle huomaavaisesti hankkinut.
”Hiivatin toat”, hän mutisi itsekseen tajuamatta lainkaan lausuntonsa ironiaa.
Phimes-Metrun sydämen läpi lipuvat vankkurit olivat lopulta saapuneet varjojen tielle: tulevan dynastian syntyperille. Xian vauhdikkaimmin ulkoiselta asultaan muuttuva mikrokaupunki oli, kuin olisi vilkaissut kauas muinaiseen menneisyyteen. Vanhoja feroja ja menneitä adoriumeita esittävät valtavat patsaat valvoivat pääkatua pitkin kulkevien matkaamista. Nykyhetkeen selvinneet, kymmeniä kertoja historiansa aikana entisöidyt temppelit ja niiden sisäänkäyntien valvovat silmäriimut näkivät kaiken, ainakin kuvainnollisesti. Niin Metrun valtias ainakin tahtoi pienen kansansa ajattelevan. Täällä yritysten normaalisti aivan liian räikeitä mainsokylttejä ja valoja rajoitettiin ankarasti. Ja Metrun ytimen, Varjoadoriumin kolmoismonoliitin ympäristö oli raivattu kokonaan tyhjäksi kilpailevasta huomiosta.
Ylvään tien reunalle pysähdyttiin sankoin joukoin seuraamaan Neferin vankkurien etenemistä. Varjoadoriumin Ensimmäisen Naisen kulku oli aina näkemisen arvoinen tapahtuma. Vankkurien alla vellova valtava varjo ahmaisi sisäänsä pölyn ja tomun. Sen koristeellinen ulkokuori innosti niin tuoreempia matkaajia kuin niitäkin, jotka olivat nähneet merkillisen kulkuvälineen ennenkin. Kuvitetut hieroglyfit sen pinnassa kertoivat tarinoita varjojen mestarista ja tämän suomista suurista lahjoista. Niiden keskellä seisoi Varjoadorium itse. Polkemassa sammuksiin muinaista tulta ja täyttämässä maailmaa kauniilla pimeydellä. Metafora ei ollut hienovarainen, mutta se loi silti kiehtovaa ilmapiiriä varjovortixxin sanojen ympärille.
Kuten yleensäkin, Neferin läpikulku aiheutti useita pieniä suosionosoituksia matkansa varrella. Taivaita kohti kurottelevia kolmoismonoliitteja lähestyessään syttyivät myös valot Adoriumin torneihin. Lisko toivotettiin tervetulleeksi kotiin.
Monoliitin sisällä Neferiä odotti uusi tie. Tämä oli kuitenkin kapeampi ja olisi normaalisti vaatinut melkoisen pitkää kävelymatkaa. Neljä liskomiestä oli kuitenkin jo saapunut paikalle pienen kantotuolin kanssa. Nefer asettui sille jalat ristissä ja antoi palvelusväen tehdä niille osoitetun työn. Matka Roodakan rinnalle halki koristeellisten hallien vei tovin. Perille saapumista ei tarvinnut kuitenkaan arvuutella. Saleista suurin oli koristeltu aivan eri tavalla, kuin mikään muu monoliittien sisällä.
Punamustat kristallit tuntuivat kuin kasvavan salin reunoilta kurotellen kohti pilkkopimeää kattoa, jonka korkeutta oli synkkyden vuoksi mahdotonta edes arvioida. Neuvoa antaville ryhmille tarkoitettujen pöytien jälkeen aukesi pieni, kristallien miltei seinättämä kolo, jossa pitkä, tumma naishahmo lepäsi silloin, kun tämä kaipasi yksityisyyttä.
Palvelusväki laski tuolin kolon eteen ja auttoivat Neferin jaloilleen. Muiden liskojen poistuttua jonnekin lukuisista sivuhuoneista, avasi salin fero kolonsa eteen vedetyt mustat verhot ottaakseen neitonsa vastaan.
”Tule lähemmäksi, rakas Neferini”, viettelevä ääni kutsui. Violetin sametin peittämä, valtaistuimeksi hyvin pehmeä ja suuri tuoli olisi helposti kantanut kaksikin liskoa, mutta varovaisesti hymyilevä Nefer ainoastaan kumartui antamaan suukon mustahopealle rakkaalleen. Roodaka kuljetti sormeaan hellästi, mutta omistushaluisesti pitkin Neferin leukaa tämän irtautuessa suudelmasta. Pientä esinettä vasemmassa kädessään hypistelevä Roodaka odotti malttamattomana, mitä hänen parhaalla neidollaan oli sanottavana ”yritysvierailunsa” jäljiltä.
”Yhdeksästä eri kasaushallista kaksi näyttää sammuneen, mutta Puhdistaja tuottaa vahkeja edelleen sellaisella tahdilla, että alueen valtaaminen sotilaallisin voimin on jo nyt käytännössä mahdotonta”, Neferi selitti huolestuneena. Roodakan reaktio rajoittui kuitenkin varovaiseen kulmiennostatukseen.
”Kaksi on sammunut? Minkä vuoksi?”
”Tiedustelijat uumoilevat, että heillä on tavarantoimitusongelmia. Joku tai jokin häiriköi heitä ennen kuin raaka-aineet pääsevät edes laivaan asti.”
”Kiintoisaa”, Roodaka hykerteli tyytyväisenä. Mustaa savua purkautui hänen kynsistään niiden kirskahtaessa äänekkäästi toisiaan vasten. ”Ja olemme varmoja, että se ei ole kukaan… kumppaneistamme?”
Nefer nyökkäsi. ”Tätä on jatkunut jo hetken ja tutkatiedot vahvistivat… öh… terroristimmekin olevan matkalla pohjoiseen.”
Maininta terroristista sai Varjoadoriumin kääntelemään vasemmassa kädessä pitelemäänsä esinettä entistäkin hurjemmin. Taskukello, jonka haarniskasoturi oli hänelle XMS Donovanilla antanut oli viikkojen aikana ottanut muutaman merkittävän hypähdyksen eteenpäin. Se osoitti nyt kaksikymmentä yli yhtätoista. Matkaa tämän lupaamaan puoli kahteentoista oli vielä, mutta aikaa Roodakalla oli. Hänen dynastiansa ei ottaisi tuulta siipiensä alle muutenkaan aivan vielä.
”Joku muukin on siis saanut vihiä. Käske Siskoksia pitämään sektoria edelleen silmällä. Tahdon tarkkoja tietoja joukkomääristä viikoittain.”
Nefer vakuutti tekevänsä täsmälleen niin. Umpiväsynyt lisko rojahti adoriuminsa viereen ja antoi tämän ottaa itsensä syleilyynsä. Roodakan sormet tapailivat medaljonkia Neferin kaulalla. Sen muoto symboloi kaikkea sitä, mitä tuleva maailma voisi olla. Yhtenäinen, hehkeä… hänen. Hän voisi varmistaa, että kaikki olisi kaunista. Hänen varjonsa voisivat nielaista vanhan maailman tulen, joka vielä kyti ja valaisi.
Tulentuojan taru päättyisi, kun hän toisi tilalle varjonsa.
Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.
Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.
”Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. ”Mitä luet???”
”Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. ”Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”
”Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. ”Otatko sinä?”
”Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, ”mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”
”Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.
”Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. ”Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”
”…” Angien totesi. ”Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?”
”Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”
”Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. ”Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”
”Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. ”Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”
Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.
”Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. ”Kaikki te!!”
”Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. ”Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”
”Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. ”Niistähän kaikki kai alkoi?!”
”Alkoi”, Kapura vahvisti. ”Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”
Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. ”Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”
”Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. ”Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”
”Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”
Kapura huokaisi.
”Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. ”Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.
Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”
Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.
”Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. ”Jäädä hänen??”
”En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. ”Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”
”Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.
”Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”
”Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”
”Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. ”Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”
”Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. ”Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”
”En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”
”Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”
Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.
Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.
Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?
Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.
Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.
“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.
“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.
“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.
Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.
“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.
“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.
“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.
“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”
“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.
“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.
“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.
“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”
“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.
“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”
“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.
“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.
Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.
“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.
Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.
Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.
“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.
Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.
Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.
Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.
“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.
“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.
“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.
“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.
Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.
“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.
“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”
“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”
“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”
“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”
Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.
“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.
Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. ”Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.
“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.
”Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. ”Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”
“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.
”En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.
“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.
“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.”
”Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. ”Kuka edes sanoo ’pyssykkä’?”
“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.
“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.”
Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.
“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”
Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.
Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.
”Iltaa, Kapura.”
Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.
”Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.
”Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.
”Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?
”Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. ”Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”
Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.
Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.
Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…
Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.
Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä ”SKRIEEEEE!!!!”
Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.
“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”
“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.
“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.
”T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. ”Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.
Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.
“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”
“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”
”Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. ”Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”
“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”
Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.
“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”
“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.
”Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.
“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.
Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. ”Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”
“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.
“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”
“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.
”Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.
“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”
”Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. ”Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”
Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”
”Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.
“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
”Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. ”Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.
Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
”Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.
“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.
Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. ”Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”
“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…
”Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
”Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”
“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”
Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. ”Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”
”Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. ”Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”
“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.
”Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”
“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.
”Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. ”Kokeile sitä!!”
“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.
“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.
“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.
“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”
Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.
“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.
Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!
“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”
“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”
Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.
Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.
Hetkeä aikaisemmin, ylempänä
Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.
Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.
“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”
Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.
“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”
Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.
“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”
Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.
“NUPIT KAAKKOON!”
https://www.youtube.com/watch?v=fjDt3N9H210
“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.
“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”
“Mmm-h.”
“…miksi meillä on niitä …vuori?”
“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”
Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.
“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”
”Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. ”Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”
Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).
“Näytäs, näytäs.”
”Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. ”Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”
Päästyään yli auki olleen sivun
Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
–Folion ystävä
havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.
Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi
Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani ”liian pitkäksi”, ”tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että ”turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)
Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)
Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta ”Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös ”Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.
Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)
Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.
Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.
Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, ”Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!
Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.
Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!
Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)
Ensi kertaan, ”Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!
–”Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta
”Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.
“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”
”Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. ”Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”
”Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. ”Mitkä edes ovat ’vastakkaiset elementit’?”
”Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. ”Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”
“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”
DueMen MuAkA!!
HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….
oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256
–alax?
“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.
“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”
“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.
Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,
oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?
–Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt
Vinkki Metru Nuin viranomaisille
Pidättäkää tämä ”Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.
–POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT
”Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. ”Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”
Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.
Kansallinen ongelma
Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!
–Herätys, päättäjät!
Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.
Ulos Musta Käsi!!
Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. ”Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)
–Totuuden ääni
”Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. ”Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”
”Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.
Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.
“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.
Kuuden Päivän toimittajat, huomio!
Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!
–Uskollinen lukija
Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.
meksi koro laiset pois
ne vievät työt
–metru nui metru nui laisille
Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.
Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.
“Mmmmmminunnnn!”
Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.
“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”
“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä ”anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.
“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.
Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.
“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”
“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”
“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.
“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.
“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.
Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.
“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”
“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”
“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.
“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.
“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”
Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”
“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.
“Minä haen sen! Kohta näette.”
Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.
“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”
“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.
Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.
“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”
“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”
Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.
“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”
”Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. ”Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”
“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”
“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.
“Ole mies!” Nurukan nauroi.
Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.
“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.
“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.
“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.
“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.
“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”
“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”
Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”
Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”
“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”
“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”
Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.
“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”
”Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.
“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”
”No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin yrittää!”
“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”
”No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. ”Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. ”Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”
”Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.
“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.
“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”
Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.
“…skippaan.”
“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.
“Skippaan! Seuraava!”
“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.
”… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.
Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”
“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”
“Kyllähän sinä sen muistat…”
Veden toa hiljeni nopeasti.
“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”
Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.
“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.
”Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. ”Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Vajrotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ja sitten-” Hän sekosi sanoissaan sen verran, että muut otaksuivat tarinan olleen liikaa sille humaltumisen tilalle.
“Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.
“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”
“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”
“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.
“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”
Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.
“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”
“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.
“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”
“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”
”Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. ”Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”
“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.
”Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.
“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.
Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.
“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”
“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.
“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”
Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.
”… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. ”Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”
“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”
”No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”
“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”
”… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”
“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.
”No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”
“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.
“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.
“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”
Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.
Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.
“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”
Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.
Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. ”En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. ”Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”
“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
”Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.
“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.
“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.
“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.
Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.
“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
“Se… se vain poltti.”
Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.
“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.
”Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. ”Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”
Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.
“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”
“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”
“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”
“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”
Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.
Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.
Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.
Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?
Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.
Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.
Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.
Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos ”Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.
Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.
“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”
”Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. ”Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”
“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”
”Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.
Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.
“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”
”Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.
“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”
”Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”
“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”
”Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.
“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”
”… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.”
“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).
“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”
”E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. ”Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”
“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”
”Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”
“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.
Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.
“Oho.”
Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.
“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”
Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.
“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.
“Sori. Väärä ääni.”
”Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. ”Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”
“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”
“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”
”No”, mies huokaisi luovuttaneena. ”Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”
Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.
Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.
Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.
Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.
”Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.
“Minä vain… en.”
Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.
”Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. ”Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”
Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.
“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”
”Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”
“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”
Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.
Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
”Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.
Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.
“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”
Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.
Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
”Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.
Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.
“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”
”Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. ”Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”
“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.
”Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.
Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.
“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.
”Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.
“Vain yhtä?”
”No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. ”Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”
“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”
”Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. ”Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”
Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.
“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”
”Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”
“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
”Kokeille vielä teleskoopilla!”
”Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.
“Joten… pidätkö siitä?”
”Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. ”En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”
“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”
”En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. ”Kai sen voisi muistona pitää.”
Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.
Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.
Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.
Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.
Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.
“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”
”Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.
“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”
”Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”
“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”
”Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. ”Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”
Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?
“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”
”Mietin vain”, toa jatkoi. ”Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”
“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”
”Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. ”Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”
“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.
”Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”
“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.
”No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”
“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”
”No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”
“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”
Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.
“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.
”No”, toa huokaisi. ”Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”
“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”
”Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”
“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”
”Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. ”Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”
“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”
”Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. ”Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”
“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”
Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.
Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.
Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.
Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.
Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.
Tarkoitatko sirun ääntä?
Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.
Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.
Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.
Toteutan osani sopimuksesta.
XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen
Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.
Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.
Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.
“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”
Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”
Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”
Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.
Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.
“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.
“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.
“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”
“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”
“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.
“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”
Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.
“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”
Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.
“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”
Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.
Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.
Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.
Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.
Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.
Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.
“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.
Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.
Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”
Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?
He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita. Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.
“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.
Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.
“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.
“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.
Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”
Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.
“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.
“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”
Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”
Hyräily jatkui.
Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.
Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?
Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.
Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”
Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”
Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”
Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.
“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.
“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.
“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”
Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.
Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.
Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.
“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”
“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”
Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”
Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen
Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.
Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.
Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.
Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.
Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.
“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”
“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.
“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”
“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”
Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.
“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.
Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.
“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.
Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.
Kellot hiljenivät.
Staattinen kohina hiljeni.
Kaikkinäkevän huuto tukahtui.
Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?
Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.
Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.
“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”
Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.
Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.
Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.
“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”
Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.
“Kokeillaanko varttia?”
“Pystytkö siihen?”
“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.
Orkesteri
Liian kauan
“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”
Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.
“KUIN KOHTALO ITSE”
Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.
“MUTTA PAREMMIN”
Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.
“OIKEUTETUMMIN”
Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.
“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”
Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.
XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen
”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.
Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.
Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.
Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.
“”Pyyntö: Poistukaa.”
Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.
“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.
“”Pyyntö: Po-“
Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.
Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.
Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.
Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.
“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka. “”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.
Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…
Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.
“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.
Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.
Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?
“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.
Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.
“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui. “Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”
Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.
Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.
Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.
Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.
Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.
Mustan kuoren sisällä asui hulluus.
“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“
Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
HUUTOA
HUUTOA
HUUTOA
Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.
kivulta
kivulta
kivulta
Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.
mieltään
mieltään
mieltään
Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.
Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.
Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.
Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.
Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi. “”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.
“”Käsky: Kuole.”
Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.
Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.
Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.
Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.
“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.
Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.
“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.
Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.
Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.
Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.
Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.
Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.
“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.
Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.
Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa. Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.
“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.
Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”
Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.
“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.
“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti. Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.
Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.
Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”
Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”
Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”
Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.
Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.
Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.
Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”
Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.
“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”
Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.
“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”
Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.
“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”
Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”
Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen
Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.
“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.
Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.
“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.
Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”
“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.” “Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.
Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.
Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.
Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.
“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.
“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.
Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.
Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.
“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.
“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”
Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.
“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”
XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen
“Huhuu?”
Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.
Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.
Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.
Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.
Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.
“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.
Kapura.
“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.
Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.
Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.
“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”
Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.
“Radak on hullu.”
Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.
“Zairyh. Älä.”
Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.
Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi. Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.
“Zairyh…”
Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.
Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.
Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.
Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.
Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.
Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.
Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.
Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.
Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.
“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”
Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.
Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.
“NUKU, SISKONI.”
Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.
Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.
“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”
Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.
“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”
Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.
“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.
Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.
Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.
Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.
Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.
Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.
Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.
Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.
Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.
Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.
There’s no need to justify the meaningless destruction. The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.
Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.
When the time comes that you see the waydestinylies, it would be okay if you’d pretend to be surprised.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
I’m going around not in circles but in spirographs. It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.
I can see the endings that the realms will not permit. I see them over again while building up to this.
In my current state, it’s a bit difficult to sympathise, but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
From now on I know I’ll be more careful where I tread. I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.
Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.
Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.
Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.
Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.
Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.
Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.
Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.
Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.
XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen
Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.
Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.
Ystävänsä. Petturinsa.
Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.
Ystävänsä. Petturinsa.
“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.
Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.
Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.
“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…
“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.
Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.
♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬
Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.
Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä. Se oli hänen kohtalonsa.
“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.
Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.
“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.
“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”
Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!”
Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!” Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.
Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.
Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.
Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.
Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?
“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”
“L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.
Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.
“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”
Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.
“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.
“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”
“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”
“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”
“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”
Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.
Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.
“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.
“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”
“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”
Ja sini hänen käsissään syttyi.
“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”
Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.
Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.
“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.
Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.
Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.
“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.
“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”
Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.
Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.
Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.
Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…
Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”
Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.
Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-
Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.
Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.
Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.
Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.
Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.
Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.
Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.
Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.
Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.
Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.
Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.
Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.
Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.
Agacia.
Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.
Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.
Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…
Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.
Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.
Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.
Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.
Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.
“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.
“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun. “”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”
“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”
Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.
“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.
Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.
“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.
“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.
Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”
Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.
“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.
Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.
Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.
Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”
Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.
Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.
Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.
Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.
Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.
Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.
“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.
“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”
Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.
Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.
Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.
Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.
Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.
Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.
Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.
Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?
Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.
Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?
♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩ ♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩
“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.
Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.
Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.
Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.
♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪ ♪ Syöksy uskon varaan~ ♪ ♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪
Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.
♪ Syöksy~ ♪ ♪ Päästä irti~ ♪ ♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪
Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.
Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.
Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.
Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.
Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.
Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.
Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.
Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.
Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.
Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?
Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.
Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.
Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.
Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.
Näen, miten tikari uppoaa polvilleen kaatuneen mielen toan otsalohkon, maalaten maailman kirkkaansinisellä verellä. Toisin kuin alitajunnassani, hän ei naura tai itke. Hän kuolee.
Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.
Näen, miten mielen toa kaatuu maahan silmät puhkaistuna. Hetken luulen olevani uneni kaaoksessa, mutta, tiedän sen olevan todempaa. Vai onko? Onko se niin totta, että se… se… tapahtui?
Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.
Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.
Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.
“TIK TOK…” “Muista, rakkaani!” ♬ kaikki loppuu ~♬
“TIK…” “M U I S T A r a k k a a n i…” ♬ k a i k k i loppuu ~♬
Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.
Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.
Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.
Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.
Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin
Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.
Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?
Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?
Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.
Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat
Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.
Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.
Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua
Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.
Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys
”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin
Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.
Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?
Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.
Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan
Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.
Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.
Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.
Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.
”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.
Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.
”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.
”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”
”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”
Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.
”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”
”Hetk- miten tämä liittyy-”
”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”
En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.
Vai oliko?
Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.
Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?
Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.
Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.
Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?
Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus
Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?
Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.
Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.
♪Matoro~♪
Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.
♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫
Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.
♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫
M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.
♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫
Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.
♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫
Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…
♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫
Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”
♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫
Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.
Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
VALKOINEN KÄSI I
Olen palannut, Itroz.
Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.
Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.
Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.
Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.
Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.
Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen
Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.
Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.
Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.
”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.
”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”
”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”
Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”
”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.
”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”
”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”
”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”
”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.
”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”
”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”
Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”
Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”
”Mitä seppä teki?”
”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”
”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.
”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”
”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”
Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.
”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”
Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”
”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”
”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”
”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”
Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.
Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.
Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen
Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.
Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.
”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.
Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.
”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”
Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.
”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”
Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.
Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.
Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.
Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.
Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.
Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.
Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.
Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.
”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.
”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”
Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.
Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.
Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”
”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.
”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”
”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.
Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”
Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.
”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.
”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”
Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”
Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.
Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja… Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.
Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.
”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.
”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä. Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.
Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.
”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.
Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.
Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.
”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!” Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.
He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.
Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.
”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.
Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.
Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?
Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.
Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.
Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.
XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen
Kaikkialla oli valkoista.
Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.
Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.
Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.
Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?
Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia. Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.
Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.
Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.
Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.
Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.
”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.
”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.
”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.
”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”
Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”
”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”
”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.
”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”
”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”
”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”
”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”
”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”
”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.
”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”
”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”
Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.
”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”
”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”
”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”
”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”
”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”
Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.
Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.
Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.
”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”
”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”
”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”
”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”
”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”
Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”
”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”
Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”
Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.
”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.
”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.
Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.
”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”
”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.
”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”
”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”
”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”
”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”
”Hmm?”
”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”
”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”
”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”
”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”
”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”
”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”
”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”
”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”
”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”
”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”
”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”
”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”
”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.
”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.
Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?
Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.
”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”
”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”
”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”
”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.
”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”
”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.
Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.
”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”
”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.
”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.
”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”
”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.
”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”
”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”
Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.
”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”
”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.
”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.
Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.
”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.
”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”
”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.
”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.
Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?
Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.
Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.
D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.
”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.
”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.
”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”
”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”
”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”
”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”
”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”
”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”
”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”
”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”
”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”
”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”
”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”
”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.
”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”
Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”
Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.
Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.
XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen
Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.
”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.
”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”
”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”
”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”
Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.
Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.
Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.
Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.
”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”
Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.
Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.
Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”
”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”
”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.
Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.
Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.
Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.
Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.
”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”
Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”
”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.
Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.
”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”
”Radak. Siinä ei ole mitään.”
Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.
”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”
”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.
”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.
”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.
Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.
Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.
”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.
Koko alus aloitti.
”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.
”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…
Mutta näkökulma ei enää ollut sama.
Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.
”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.
”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”
”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.
Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.
”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”
Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!”
”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.
”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”
”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”
”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”
Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.
Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.
Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.
He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.
Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.
Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?
Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.
Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.
Mutta sitä ei ollut.
Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.
Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”
”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.
”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”
”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”
”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”
Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”
”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”
Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”
”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”
”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”
”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”
Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.
Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.
Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.
”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.
”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”
”MISSÄ HÄN ON?”
”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”
Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.
Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.
”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”
Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.
”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.
”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”
”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.
Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.
Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.
”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”
”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”
”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.
Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.
Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.
Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.
Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.
Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.
Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.
Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.
Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!
Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.
Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.
”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.
”Halawe!” hän toisti kohinan yli.
”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.
”Rakas, kuuntele. Missä olet?”
”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”
”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.
”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.
”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”
”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”
”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”
”Mut-”
”Rakastan sinua, Hal.”
”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”
Kohinaa.
Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.
”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.
Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.
”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”
”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.
”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.
”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.
”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”
”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.
”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.
”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.
”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.
”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”
”Nyt, kun minä olen vankinasi.”
”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”
Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.
”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.
Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”
”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.
”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”
”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.
”Hei, hillitse its-”
Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.
”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”
Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.
Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.
Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.
Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.
Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.
”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”
”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”
”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”
Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”
Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.
Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.
”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.
”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.
”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.
”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”
”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?”
”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.
”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”
”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”
Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”
”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”
Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.
”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”
”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.
Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.
Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.
”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”
Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.
”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”
”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”
”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”
”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”
Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.
”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”
Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.
”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”
”MITÄ?” hai huusi.
”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”
”M-mutta Varjottu-”
”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”
”-mut- mut-”
”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”
Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”
”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”
”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”
”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”
”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.
”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”
”E-en näe point-” lisko aloitti.
”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”
”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.
”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.
”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.
”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.
”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”
”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”
Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.
”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.
”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”
Radak tunsi visionsa särkyvän.
”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”
”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.
”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”
”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”
”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”
Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.
”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.
”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.
Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.
”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”
”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”
Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…
Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.
Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.
Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.
Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.
Mutta Angien. Mutta Mustalumi.
Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.
Mutta Angien.
Hitto.
”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”
Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.
”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.
Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
”Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.
Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”
Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.
Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.
”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”
”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”
”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.
Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.
”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”
Tik. Tok.
”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.
Tik. Tok.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen
”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”
Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.
”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.
Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.
“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”
”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”
”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”
”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.
”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”
”Ja siinä on seuraava ongelma.”
Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.
”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”
”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”
”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.
”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”
Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.
”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”
”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”
Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.
”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”
”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”
Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.
”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”
Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.
”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”
Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka ne toimivat.”
”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.
Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.
Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.
Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.
”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”
Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.
”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.
Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.
”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.
Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.
Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.
Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”
”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.
”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”
”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”
Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.
”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”
Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.
”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”
Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.
”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”
Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.
”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”
Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.
”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.
Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.
”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”
Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”
Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.
Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.
XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen
Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.
Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.
Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?
Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.
”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.
Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.
”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.
”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”
”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”
”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.
”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.
”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”
”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”
”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”
Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.
”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”
He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.
”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”
”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”
”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”
”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”
”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”
”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”
”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”
”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”
Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”
Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.
Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.
”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”
”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?
”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”
”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”
”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”
”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”
”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”
Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”
”Kuulostaa aika… toamaiselta.”
”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”
”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”
Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.
Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.
”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”
Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.
”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.
”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”
”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.
”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.
Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.
”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.
”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.
Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.
”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.
”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.
”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”
”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.
”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”
Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.
”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”
”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-
JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”
metalli kirkui repien päätään.
”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”
Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.
Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.
Vahkien komentokeskuksen takapiha
”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”
”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”
”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”
”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”
”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”
”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”
Teknisesti ottaen kaikkialla
Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.
Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.
”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”
Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.
”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”
Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.
”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”
”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.
”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”
”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”
”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”
Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.
”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”
Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.
”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”
Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.
”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.
”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.
Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.
Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?
”Kuka hän on?”
Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.
”Hän… hän olen minä.”
Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.
”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”
Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”
Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.
”Katso taaksesi.”
Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.
Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”
Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.
Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.
Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.
”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”
”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”
He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.
”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”
Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.
”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”
”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.
”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”
Ja silloin Xenkin aisti sen.
”ANTAKAA NE TAKAISIN.”
Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.
”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”
”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”
”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”
Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.
”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”
”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”
”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”
Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.
”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”
Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.
”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”
Nurmikko, keinometsän reuna
Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.
“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”
Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:
“Lähetti.”
Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.
“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”
“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”
“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”
“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”
Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.
“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”
Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.
“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”
Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.
“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”
Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.
Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.
Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jättiläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.
“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”
Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.
“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”
Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.
“Bianca.”
Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.
Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.
Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.
Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.
Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.
Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.
“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”
Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.
Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.
“Pois. Pois minun päästäni.”
Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.
“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”
Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.
“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”
“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”
Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.
“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”
Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.
“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”
Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.
“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”
Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.
“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”
Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.
“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”
Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.
“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”
“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”
“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.
“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.
Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.
“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”
“Mutta kellot?”
“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”
Tik, tok. Se sykki.
Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.
Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.
Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.
Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.
“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.
“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”
Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.
“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”
Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.
“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”
“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”
“Mitä siis teemme?”
Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.
“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”
Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.
Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.
“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”
, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,
“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”
Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.
Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.
Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.
Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.
Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.
Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.
Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.
“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”
Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.
Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.
Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
typedef unit|group {
unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;
}
unit|group METRU|NUI
vahki|units = 4 430
unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\
>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.
;connect to /:/group:ANGONCE\:\;
>>ERROR: Unable to connect.
;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda
;clear_t…Ath ko relthe Nimda
Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>
Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.
”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”
Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.
Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.
”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.
Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.
Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.
Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.
Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.
Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.
Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.
Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.
Nimda.
Ath ko relthe Nimda.
Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.
Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.
Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.
Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.
Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Hytti, Merellä
Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.
Koska totta kai sillä oli viikset.
Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.
”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”
Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.
Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.
”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.
”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”
Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.
”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.
”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”
Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.
”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”
Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.
Nascosto
Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.
Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.
Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.
Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.
Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.
Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.
Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.
Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.
Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.
Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.
Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.
Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.
Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.
Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.
Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.
Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.
Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.
Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.
Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.
Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.
Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.
Bioarkistot
Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.
Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”
”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”
”Hmh… ei niin mitään.”
”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”
”Öh, joo.”
Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.
Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.
Reaktorikammio
Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.
Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.
Baterra-asema
Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.
Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.
Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.
Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.
Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.
Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.
Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.
Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.
Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.
Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.
Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.
Vapaus.
Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.
Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.
Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.
Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.
Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.
Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Bianca taittoi itsensä irti taulusta.
Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.
Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.
Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.
Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.
Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.
Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.
Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.
Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.
Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.
Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.
Metru Nui, taivaalla
”Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”
Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.
”Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.
”Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”
”Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, ”Hologrammit ovat uusin villitys.”
”Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”
”Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, ”Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”
Xen nyökytteli hyväksyvästi: ”Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”
”Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.
”Paleontologi”, Xen korjasi, ”Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”
”Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, ”En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”
”Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.
Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. ”Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.
”Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. ”Ei saamari…”, hän täydensi.
”On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, ”Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”
Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: ”Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”
”Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, ”Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”
”Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, ”Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”
”Nimda”, Xen huokaisi, ”Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”
Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.
”Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”
Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.
“Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”
”Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”
Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.
Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.
Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.
Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.
”En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”
”Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.
Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.
”Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.
”Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.
”Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”
Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät ”pojat” muun porukan matkaan.
Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.
Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.
Teknisesti ottaen aivan liian syvällä
Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.
Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.
Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.
Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.
Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. ”Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.
Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.
Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.
Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.
Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.
Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.
Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.
Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.
Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.
Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.
Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.
Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.
Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.
Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?
Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.
Miksi?
Kuka sen edes rakensi?
Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?
Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.
Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.
Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.
Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.
Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.
”Piip.”
Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.
”Piip. Piip.”
Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.
”Piip. Piip. Piip.”
Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.
”Piip?”, kuului surullinen ääni.
Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.
Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.
”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.
Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.
”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.
Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.
“Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”
“Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.
“Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”
“Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.
“Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”
“Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”
“Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”
“Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”
Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.
“En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”
Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.
“Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.
“Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.
“Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”
Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.
“Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”
Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.
“Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”
Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.
“Ja tämä on?”
“Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”
Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.
“Ja tässä on erikoista se, että?”
“Katso, kuka lupia on pyytänyt.”
Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.
“Voitto Korporaatio.”
“En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”
“Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”
“Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”
Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.
“Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”
“Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”
Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”
“Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”
Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.
“Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”
Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”
“Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”
“Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.
“Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”
Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.
“Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”
Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.
“Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”
Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.
“Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”
Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.
“Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”
“Sinä tiedät missä se on?”
Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”
“Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”
Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.
“Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”
“Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”
“Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.
“Killjoy…”
Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.
“Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”
“Kellot?”
“Kellot.”
Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.
“Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”
“Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”
“Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”
“Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”
Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.
Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.
Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.
“Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”
“Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”
Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.
“Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”
Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.
“Cody… miksi sinulla on miekka?”
“Miksei minulla saisi olla miekkaa?”
“Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”
“Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”
Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.
Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”
Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”
Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.
“Tuo miekka… onko se… kun sillä-”
“Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”
Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.
Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.
“Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”
“Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.
Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.
“Lasken viiteen.”
Nurukan nyökkäsi.
“Yksi.”
Nurukan odotti.
“Kaksi.”
Nurukan odotti.
“Viisi.”
“Että mitä?”
“NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.
Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.
Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.
“VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”
Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.
“Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”
Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”
Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.
“No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”
Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.
Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.
Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.
Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.
Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.
Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.
He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.
Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.
Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.
Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.
Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
Mexxi joutui tekemään epämääräisen akrobaattisen liikkeen, väistääkseen hänen eteensä kaatuvan metallisen tukipalkin. Vain vaivoin jalkansa pois tieltä saanut toa huokaisi syvään ja katseli jälleen ympärilleen. Hän oli odottanut illalta suuria paljastuksia ja tarkkaa tutkimustyötä, eikä laisinkaan sotilastukikohdan remontoimista.
“Äläkä nyt huokaile siellä. Meidän täytyy saada edes vähän tilaa työskennellä”, muistutti jossain betonikasan takana tavaroita penkova Xen.
Toa tiesi, että vahki oli oikeassa. Tieto ei kuitenkaan tehnyt työstä yhtään sen mieluisampaa. Lievästi tympääntyneenä Mexxi tarttui maahan kaatuneeseen rautapalkkiin ja alkoi raahaamaan sitä kohti suurehkon laboratorion oviaukkoa. Työnnettyään romun rytinällä jonnekin päin kompleksin portaikkoa, Mexxi vilkaisi pitkälle, lattiaan pultatulle pöydälle jätettyä kommunikaattoria päin. Valo litteän laitteen kyljessä oli yhä punainen. Ei siis vieläkään yhteydenottoja.
“Kolme tuntia jo… eikä yhtäkään vastausta”, Mexxi murehti. Xen nosti päätään betoninlohkareista ja tuhoutuneista huonekaluista koostuvan kasan takaa. “Et kuulosta kovin luottavaiselta.”
“Minä näin osan niistä nimistä. Harva niistä kuului kellekään, joka vielä hengittäisi. Pahoin pelkään, että kontaktilistasi ei ole enää aivan ajan tasalla.”
“Joku vastaa”, Xen tuumi itsevarmana, “Me autoimme monia vielä sodan jälkeenkin. Eivät kaikki ole voineet unohtaa.”
Kaksikon katseet kohtasivat. Mexxi ei voinut olla ihailematta tuoreen ystävänsä optimistisuutta.
“Toivottavasti niin.”
Xen vilautti toalle vielä kannustavan hymyn, ennen kuin katosi taas romun keskelle. Tavaraa alkoi lentelemään huoneesta käytävän puolelle vaarallisella tahdilla. Kaksikko oli päättänyt sijoittaa laboratoriosta irtoavan sälän portaikon puolelle. Tilaan oli kuitenkin vaivattominta saapua hissillä.
Labraan osuneiden tuhojen määrä oli kaikesta huolimatta yllättänyt kaksikon. Toki, tuhot olivat suurimmillaan kompleksin ylimmässä kerroksessa (ja lähimpänä tuhoutunutta reaktoria), mutta kokonaisten seinien puuttuminen ja irtaimiston löytyminen pieninä murusina oli silti enemmän, mitä Xen oli osannut odottaa.
Tavaroiden siirteleminen oli nostattanut huoneen täyteen pölyä. Betonia olkapäiltään karisteleva vahki alkoi tottuneeseen tapaansa nostamaan huppuaan päänsä suojaksi. Kädet hapuilivat hetken punamustaa yläselkää, mutta tuloksetta. Xen irvisti tajutessaan hukanneensa elintärkeän vaatekappaleensa. Hän ei sietänyt ajatusta, ettei hän voisi piilottaa kasvojaan tarpeen tullen. Siitäkin huolimatta, että kiireinen päivä oli estänyt häntä edes aluksi huomaamasta sen puuttumista.
Mexxi oli jo hetken seurannut vierestä Xenin hapuilua, virne suunpielillään. Reaktio oli lähes identtinen niihin kahteen kertaan, kun toa oli hukannut hattunsa. Mexxi oli tuntenut olonsa orvoksi molemmilla kerroilla. Toisaalta se tuntui myös kovin huvittavalta, huomoiden, miten turhia kapistuksia päähineet lopulta kuitenkin olivat. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun toa vakavasti harkitsi nahkaisen koristeensa vaihtamista kypärään.
Toa huomasi kuluttaneensa taas kokonaisia minuutteja huonetta täyttävää romukasaa tuijottaen. Väsymys painoi jo naisen niskassa ja toan työteho laski hetki hetkeltä. Mexxi oli ainoastaan tyytyväinen huomatessaan, että myös Xen oli lopettanut kaiken työnteon. Vahki istui lattialla, seinään nojaten, hymyillen romukasasta löytyneelle kirjalle.
Mexxi rojahti vahkin viereen uupuneena. Toa antoi istuuntumisen myötä valahtaneen stetsoninsa tippua syliinsä. Syvän väsyneen huokauksen jälkeen toa pakotti silmänsä pysymään auki, nähdäkseen kunnolla Xenin kirjan. Keskiaukeamalla komeili kultahaarniskainen toa. Mexxi näki välittömästi tilaisuutensa kiusoitteluun.
“Älä sano, että nuori vahki on iskenyt silmänsä suureen metrulaiseen sotasankariin.”
Xen nauroi ja töytäisi vierustoveriaan kyynärpäällään (miltei) kipeästi kylkeen.
“Typerys. Tietenkin olen”, vahki kikatteli, “Mutta en tähän kaveriin, en. Eihän hän edes käytä tyylikästä hattua.”
Mexxi häkeltyi Xenin suorasukaisuudesta. Puna toan poskilla sai vahkin räkättämään entistäkin kovempaa. Punamustan naisen nasevat vastaukset tulivat joka kerta Mexxille kuin puun takaa. Vahkin vahingoniloista katsetta välttääkseen Mexxi naulitsi katseensa takaisin vanhan rintamatoverinsa kuvaan. Kuvan sankarin harteikkuus kieli välittömästi kyseessä olevan jonkinlainen satukirja, eikä suinkaan mikään historiallinen teos.
“Mutta silti ihailet täällä lattialla mokomaa hatutonta… ja selkeästi tyylittömämpää sankaria?”
Xen tuijotti aukeamaa vielä hetken ja läimäisi sitten kirjan kiinni. Mexxi näki nyt värikkäät kannet, joihin oli tyylitellen maalattu koko Toa Mangain jäsenistö. Tutut kasvot vuosien takaa tuijottivat Mexxiä, kuin seuraten tätä katsellaan. Niin monet noistakin kasvoista olivat vaarassa kadota historian hämäriin.
Sininen Huna pisti kuvasta esiin ensimmäisenä. Rurukasvoisen maan toan kanssa käsikynkässä poseeraava veden toa muistutti Mexxiä ystävästä, jota hän ei ollut tavannut hetkeen. Se oli onneksi muuttumassa hyvinkin pian…
“Naho, Kyhrex, Lhikan, Nidhiki…”, Mexxi luetteli ryhmän ylärivin jäseniä, lausuen viimeisen nimen huomattavasti muita happamammalla sävyllä. “Minäkin voisin olla tässä kuvassa… jos olisin ottanut paikan vastaan, siis.”
Xen käänsi katseensa yllättyneenä toveriinsa. “Sinä? Toa Mangai? Miksi ihmeessä oikein kieltäydyit?”
“Mangai ei ollut aivan… legendojen ainesta vielä perustamishetkellään. Oikeastaan, perustamispäätös oli enemmän kuin hätiköity. Ja sitä paitsi, minun paikkani oli Meksi-Korossa. Ilman minua sen väellä ei olisi ollut ketään, kun metsästäjät perääntyivät saaremme läpi. Ja vaikka Mangaista tuli aikojen saatossa mahtavin toa-tiimi historiassamme, niin… koen, että tein oikean päätöksen.”
“Sinä todella välität saarestasi”, Xen lausui kunnioittavasti, “He ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi suojelijanaan.”
“Kiitos, Xen. Minä… teen parhaani. He ovat kokeneet kovia. Ja he tarvitsevat tukea.”
Vahki nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kadotti sitten ajatuksensa taas kirjan kanteen. Mexxille oli jo käynyt selväksi, että kirjalla oli Xenille tunnearvoa.
“Sinun opuksesi?”, toa tiedusteli varovaisesti.
“Mmh”, Xen hymähti myöntävästi, “Kuljetin sitä aina mukanani. Olin varmaan jättänyt sen tänne, kun vierailin täällä viimeistä kertaa.”
Xenin sisällä muljahti jokin, kun hän viimein tajusi, missä istui. Hänen edessään oli se pöytä, jolta Niz oli viimeisen kerran puhunut hänelle. Se vähä, mitä Cody oli lopulta suostunut kertomaan hänelle äitinsä viimeisistä hetkistä, viittasi hänen kuolleen tässä kyseisessä huoneessa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Xenin selkää. Vasta Mexxin kysyvä tuijotus palautti hänet maan pinnalle. He molemmat tuijottivat taas hetken kirjan kantta, kunnes Xen viimein rohkaistui.
“Minä halusin aina olla toa. Olla sankari. Kaikki ne videot ekstranetissä, ne maalaukset ja kirjat. Minäkin halusin olla suuri sotilas. Auttaa muita. Tuntea kuuluvani osaksi jotain jaloa ja suurta”, Xen huokaili haikeasti, “Isä aina kritisoi teitä… siitä, miten toa-koodi oli pelkkä hidaste ja miten teillä kaikilla oli hassu fiksaatio lyömäaseisiin-”
“Välineisiin”, Mexxi korjasi, “Toa-välineisiin.”
Xen ei edes vaivautunut vastaamaan. “Mutta minä en välittänyt. Minä ihailin teitä aina. Te ylläpidätte järjestystä kunnialla. Teitä arvostetaan. Piru, Toat vastaan Metsästäjät. Se sota nimettiin teidän kunniaksenne. Me taas saimme niskaamme pelkkää vihaa. Armeijaa ei arvosteta rauhanaikana. Ei laisinkaan. Historia tulee ikuisesti muistamaan vain toat.”
Masentuneisuus Xenin äänessä sai aikaan monia reaktioita Mexxissä. Suurin osa niistä halusi keksiä rohkaisevia sanoja toverinsa lohduttamiseksi. Toan onneksi, vanha viisaus hänen kaupunkinsa turagalta oli jäänyt hänen mieleensä pysyvästi. Ja tämä oli täydellinen tilaisuus laittaa hyvä kiertämään.
“Tiedätkös. Pedro-”
Xen tirskahti. Oli Mexxin vuoro olla reagoimatta toverinsa keskeytykseen.
“-kylämme turaga opetti minulle kieltä kauan kauan sitten. Hän muistutti minua siitä, mitä on olla toa. Katsos, suurin osa ajattelee toaa lajina. Yhtenä mahdollisena askeleena eteenpäin matoranista. Mutta se ei ole aivan totta. Ei ainakaan muinaisina aikoina, silloin, kun toat syntyivät. Sinä et tarvitse naamiota ja elementtivoimia ollaksesi toa. Toana oleminen ei vaadi, että olit joskus matoran. Koska, kuten sanoin, ei toa ole laji. Se on titteli, joka tarkoittaa soturia. Tai suojelevaa henkeä. Ja suojelija voi olla kuka tahansa… lajiin tai alkuperään katsomatta.”
Katsekontakti vahkin ja toan välillä oli rikkumaton. Sanat karkasivat Xenin suusta. Mexxi siis jatkoi.
“Ja kun minä katson sinua, Xen, minä näen nuoren naisen, joka on ottanut suuren vastuun velvollisuudentunnostaan. Naisen, joka on päättänyt tehdä hyvää puhtaasta sydämestään. Ja jos minulta kysytään, se täyttää minusta toan kriteerit.”
Musta ja punainen käsi sipaisivat toisiaan, Mexxin tarttuessa kirjaan Xenin käsissä ja laskiessaan sen syrjään. Xen seurasi sivusilmällä, kuinka tulen toa asetti kirjan varoen viereiselle hyllýlle.
“Joten, Toa Xen, Mustan Käden suojelija, mikä on seuraava liikkeemme?”
Häkeltynyt vahki ei vieläkään meinannut saada sanaakaan suustaan. Lumoissaan toan sanoissa vellova vahki joutui pakottamaan katseensa irti Mexxin hymyilevistä kasvoista, saadakseen puheensa taas luistamaan.
“Noh… aivan… aluksi. Voisimme lähteä vastaanottamaan vieraamme. Ystäväsi on kontannut Arkistojen käytävissä jo varmaan kymmenen minuuttia. Hän on kohta täällä.”
Mexxi vilkaisi ylös ja kampesi itsensä niine hyvineen pystyyn.
“Sinä et koskaan kertonut, että mikä tuo kykysi oikein on.”
“Pitkä juttu, mutta ajattele sitä kanohi Eldana. Yksinkertaisuuden nimissä”, Xen vastasi, tarttuen toan ojennettuun käteen, joka veti hänetkin pystyyn. Toa heilautti päätään kohti hissiä, jolla he pääsisivät odotettua vierastaan vastaan. Xen kuitenkin jäi vielä hetkeksi jälkeen, vilkaisten vielä kerran kohti äitinsä entistä työpistettä.
“Mexxi… kiitos.”
Toa nyökkäsi vastaukseksi, työntäen hattuaan takaisin päähänsä kulkiessaan.
“Mitä vain suosikkikenraalilleni.”
“Ja ihan vain tiedoksesi”, Xen jatkoi omahyväisyys äänessään, “Saat kiittää tuota söpöä hymyäsi siitä, etten avannut suutani, kun tapasimme Lhikanin päivällä.”
Mexxi ei aluksi ymmärtänyt, mistä vahki puhui, mutta paha aavistus nousi pitkin hänen selkäpiitään.”
“Minä olen nähnyt ne iltapäivälehdet”, Xen heitti huolettomasti, “ja minä todella todella toivon, että ne ovat yhtä puppua, kuin luulen niiden olevan.”
Vanha maan toa ja Mustan käden entinen kenraali Nurukan istui mukavassa, mutta vanhassa nojatuolissa hyvä kirja kädessään. Hänen tuolinsa vierellä oli pienoisella pöydällä pienoinen laavalamppu, joka näytti aivan Ga-Metrun meduusalampuilta, mutta se oli oranssi ja jotain muovimaista ainetta – ei siis elävä. Viskilasi oli myös puolillaan laavalampun vieressä – Mustan Käden tuntien se saattoi hyvinkin olla jotain Selakhian aikaista tavaraa.
Toa oli totutellut elämiseen täällä uudessa kodissaan. Vai pitäisikö sanoa vanhassa, kun hän oli tullut sinuksi menneisyytensä kanssa. Muistot jotka vain yhtäkkiä alkoivat tulvia hänen päähänsä tuntuivat nyt hieman järkeenkäyvemmiltä. Hän oli nyt kokonaisempi ja elinvoimaisempi, kuin moniin vuosiin. Toaa kyllä vähän pelotti se, että jollain taholla tässä maailmassa oli voima muokata muistoja ja poistaa niitä. Maan henki näki niistä joskus painajaisia, vaikka nukkuikin nykyisin yönsä suhteellisen levossa.
Nurukanin kirja oli H. J. Keltionin Valon ja Varjon tanssin ensimmäinen kirja, koska kirjasarjan ensimmäinen osa oli julkaistu kauan aikaa sitten eikä loppua ollut vielä näkyvissä. Nurukanista perinteinen sankaritarina oli varsin rentouttavaa tämän viime viikkojen myllerryksen jälkeen. Olihan hän tutustunut seikkailuillaan vaikka mihin olentoihin. Esi-isiensä henkiä naamiossaan asuttavaan kääpiötoaan, matoraneihin, jotka harjoittivat merirosvousta, keltaiseen jättiläiseen, joka oli obsessoitunut höyryhärveleistä, outoon steltiläiseen tohtoriin ja tämän tonttumaiseen apulaiseen ja klaanilaisiin jotka olivat olleet hänen mukanaan tällä matkalla.
Nyt toalla oli kuitenkin täysin uusia ystäviä.
Ja yksi noista ystävistä rymisteli juuri huoneeseen lopen uupuneena.
“Luojat soikoon, että on ollut pitkä päivä”, mutisi kivääriään nurkkaan asetteleva hopeahaarniskainen vahki. Nurukan nosti katseensa kirjastaan, seuratakseen hetken Codya, joka väänsi parhaillaan kaikkein suurimpia haarniskanpalasiaan huolettomasti lattialle.
“Et usko, miten pirusti työtä pelkän ruumiinavaushuoneen raivaamisessa oli. Armas kenraalimme ei ole tainnut kuulla kahviatauoista.”
Nurukan hymähti ymmärtäväisesti. Hänen oma työpäivänsä oli jo takana päin. Kansiopino hieman syrjemmällä osoitti, millaisen rumban läpi toa oli itse päivänsä aikana käynyt.
Kuolemanväsynyt Cody naksautteli metallisia selkänikamiaan ja rojahti tuolille maan toaa vastapäätä. Vahki sulki välittömästi silmänsä, mutta jatkoi kuitenkin hidasta keskustelua.
“Noh, mitäs tänne?”
“Lueskelin juuri tässä tällaista hauskaa kirjaa. Tuntuu hieman liian kesyltä verrattuna siihen mitä täällä on tapahtunut.
Lohikäärmeitä, prinssejä ja prinsessoja, armeijoita ja pahoja pimeyden lordeja. Ja paljon noitia jostain syystä. Kuolleista herätettyjä ei tässä opuksessa vielä ole, mutta jostain kuulin, että niitä voisi olla tulevaisuudessa. Muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin täällä Kädessä”, Nurukan kertoi. Hän laittoi kirjan syrjään pöydälle ja nappasi viskiä lasistaan. Jääpalat olivat jo sulaneet kiitettävästi.
“Hah! Meno kieltämättä muistuttaa välillä vanhoja tarinoita. Täällä kotona talsiminen tuntuu yhä jotenkin satumaisen epätodelliselta”, vahki pohti, venytellen jalkojaan makeasti.
Nurukan siemaili viskiään. Se maistui savuiselta ja vanhalta. Mutta hyvältä, koska viski paranee vanhetessaan. Vahva alkoholi nipisti toan ruokatorven päätä hiukan.
“On tämä kyllä hyvää viskiä. Suorastaan maagista, että näinkin hyvää tavaraa on vielä olemassa tässä maailmassa”, vanha maan toa tuumi.
“Vanhempaa kuin sinä”, Cody naurahti, “Ja se sanoo jo paljon.”
Nurukan naurahti. Tuntui kun kaikki menisi taas hyvin elämässä, vaikka työtä Mustassa Kädessä olikin paljon. Järjestön komentotorni pitäisi kunnostaa ja se pitäisi saada elämään. Paljon oli ehtinyt tapahtua siitä kun valon toa kutsui hänet seikkailuun salaperäiselle tehtävälle Eteläisen mantereen pikkusaarelle.
Toa oli hiukan ajatuksissaan ja Cody näki sen hänen kakamaltaan. Toan katse harhaili viskilasissa ja kirjassa, mutta toa ei tuntunut keskittyvän mihinkään muuhun paitsi ajatuksissaan harhailuun.
“Jokin painaa yhä mieltäsi? Vieläkö muistosi ovat palaamassa?”
“Muistelen tässä tämän seikkailuni alkua. Umbra kutsui minut tehtävälle Avra-Nuin saarelle, jossa meidän piti voittaa paha makuta. Meitä oli kuuden vanhan soturin ja kuuden nuoren soturin joukko ja me puolustimme saarta makutan zyglak-joukkoja ja muita hirvityksiä vastaan”, maan toa kertoi uppoutuneena muistojensa transsiin.
Väsymyksestään huolimatta hopeinen vahki ei voinut olla osoittamatta mielenkiintoaan vanhan kenraalin muisteloihin. Jo tovin hän oli odottanut tilaisuutta päästä kuulemaan tämän kertomuksia.
“Kuulostaa aivan alulta jännittävälle tarinalle. Vähän kuin tuossa kirjassasi.”
Nurukan nyökkäsi tyytyväisenä. Ehkäpä tässä oli tilaisuus pienelle tarinatuokiolle.
“Katsos. Muutama kuukausi sitten Umbra kutsui mi-”
Hieman tympääntyneenä toa keskeytti tarinansa ennen kuin se oli alkanutkaan. Vahki oli noussut seisomaan kesken kertomuksen.
“Mmh. Kenties siis joku toinen kerta”, tuumi Nurukan ja kulautti viskilasinsa yhdellä hörpyllä tyhjäksi ja nousi sitten itsekin seisomaan. Cody oli jo astellut vanhalle puiselle ovelle, avatakseen sen valmiiksi. Ajoitus oli täydellinen. Kolmen “toan” kolmikko asteli lampsien sisään kirjastoon.
“Ajattelimme, että täällä olisi vähän mukavampi keskusteluympäristö. Labrassa on vielä vähän tekemistä”, Xen tervehti kaksikkoa, astuen huoneeseen ensimmäisenä. Hänen perässään astuivat huoneeseen vanhat ystävykset. Mexxin rinnalla tilaa saapui tarkastelemaan veden toa sinisessä Hunassaan. Jokainen matoran tunnisti hänet sota-ajan julisteista. Nurukan ja Cody tunnistivat hänet uskollisena sotatoverina. Lempeä hymy, laatuaan sellainen, jota ei Codyn kasvoilla useinkaan nähnyt, levisi yksisilmäisen komentajan metalliselle naamalle.
“Kenraali Naho! Siitä on aivan liian pitkä aika.”
Sinihopeiseen haarniskaan pukeutunut nainen vastasi Codyn odottamattomaan halaukseen ja vielä irtaannuttuaan päätyi kättelemään vahkia.
“Cody, niin todellakin on. Joskin… se on ihan vain toa Naho nykyään. Mitä minun suosikkikomentajalleni oikein kuuluu?”
“Nooh. Kävin vähän ihmettelemässä Xialaista yöelämää. Tiedäthän. Joskus miehen vain täytyy käydä maan alla.”
Veden toa virnisti vilpittömästi. “Ja miltäkäs siellä näytti? Löysitkö ketään kivaa vortixxia pitämään seuraa sinne maan alle?”
Cody hohotti avoimesti Nahon heitolle. “Ja hitot. Liskot ovat yhtä pelottavia, kuin aina ennenkin. Voittoa tavoittelevat kusiaiset ovat yhtä epäilyttäviä, kuin entinen vihreä käärmeystävämme.”
Naho nyökkäsi, ymmärtäen Codyn sodan viimeisiin päiviin osoittavan viittauksen. Toan huomio hakeutui kuitenkin jo Codyn rinnalla seisovaan maan toaan. Hahmoon, jota Naho ei alunperin ollut odottanut tapaavansa.
“No katsos vain. Mex ei huijannut. Kenraali Nurukan, ilmielävänä.”
Musta käsi kohtasi sinisen ja kaksikko puristi käsiään tuttavallisesti.
“Olen pahoillani, jos en ala jakamaan ihan hirveästi sotamuistoja, Mangai. Vanha muistini ei vielä anna myöten ihan niin kauas historiaamme.”
Naho hymyili ymmärtäväisesti, viittoen kohti takanaan seisovaa tulen toaa. “Mexxi tässä juorusikin minulle jo tilanteesi. Olen vain iloinen, että olet kuin oletkin elossa. Sinun olemassaolostasi on tullut tietyissä piireissä melkoinen urbaanilegenda.”
Mexxi pyöritteli silmiään Nahon juoruamissyytöksille. Xen lähinnä tarkkaili tyytyväisenä vanhojen tuttujen jälleennäkemistä. Naho kävi katseellaan läpi vielä kerran koko ympärillään seisovan nelikon. Toa nyökkäili tyytyväisen näköisenä itsekseen.
“Joten. Musta Käsi on siis todellakin aloittamassa uuden marssinsa. Lhikan vaikutti suhteenne toiveikkaalta. Ja minä olen valmis yhtymään hänen uskoonsa.”
Xen katsoi veden toaa kiitollisena ja päätti sitten alkaa purkamaan tilannetta. “Sinä olet siis Mangain yhteyshenkilömme tutkimusten ajan? Aiotko jäädä seuraamme?”
Naho raapi leukaansa hieman mietteliäänä, vaikka hänellä olikin jo vastaus valmiina.
“Enköhän. Näinä päivinä otan kaikki mahdollisuudet poistua toimistosta. Lhik mokoma mahtailija omii kaikki kenttätyöt. Sitä paitsi, niin kauan kun tuo yksi kuumapää on kaupungissa, aion ottaa siitä kaiken irti.”
“Yhä ylpeänä isoista urotöistä, Naho hyvä? Jos oikein muistan, se olin minä, jonka ansiosta selvisimme Nui-Kanjonin piirityksestä”, Mexxi vastasi napakasti.
“Ilman sinun riehumistasi emme koskaan olisi tippuneet sinne, joten ei lasketa, sisko”, Naho heitti takaisin. Xeniä jo melkein huoletti kaksikon välien kiristyminen. Aina siihen asti, kunnes molemmat toat puhkesivat nauramaan. Hetken kiherrettyään Naho vakavoitti itsensä ja kääntyi puhuttelemaan suoraan Xeniä.
“Tämä vahki. Oletan, että olette aloittaneet tutkimusten järjestelyt.”
“Kyllä vain”, Xen nyökkäsi, “Ruumiinavaushuone on jo käyttökunnossa, eikä laboratorionkaan raivaamiseen enää pitäisi mennä kauaa. Odotamme käytännössä vain yhteydenottoja entisiltä tutkimusosastolaisiltamme. Tarvitsemme ammattilaisen tekemään ruumiinavauksen.”
“Ja kuinkas se on mennyt. Kukaan ottanut vielä yhteyttä?”
Xen kaiveli selkänsä varustelokeroa ja kaivoi sieltä litteän kommunikaattorinsa. Sekä hänen, että Mexxin yllätykseksi entinen punainen valo sen kyljessä vilkkui nyt vihreänä. Joku yritti soittaa heille juuri sillä hetkellä.
Xen vilkaisi kohti odottavaa Nahoa ja asetteli tämän jälkeen kommunikaattorin lattialle, joukkion keskelle. Vahki napsautti sormiaan napakasti ja utuinen hologrammikuva ilmestyi huoneen keskelle, paljastaen äärimmäisen huonon kentän keskeltä soittavan pakarikasvoisen matoranin.
“Kuulkrrhko minua? Kenttä on onnekrhhon. Komplekskrrh sulkeutui ympäriltäni krrh. Näyttää silkrrh** että olemme samoilkrr* jäljillä kenrkrrhli Xen. Mutta joku muukin on krrh -perässä.”
“Kuka tämä oikein on? Saamme sinusta hädin tuskin selvää”, Xen puoliksi huusi kohti hologrammia. Cody oli nostanut oman rannetietokoneensa esiin ja komentaja näpytteli oranssina hohtavaa näyttöään kuumeisesti. Näytti kestävän hetki, että matoranin viestintälaite vastaanotti Xenin puheen.
“Professorkrrhi Mavrah. Olen tiedepääkrrhkkö Nizin vanha ystävkrrh.
“Missä oikein olet? Voimme tulla hakemaan sinut.”
“Krrrh-tornissa. Kiirehtikää. Tämä paikkkrrh karmii minu-”
Kuva muuttui entistä rakeisemmaksi ja ääni muuntautui vähitellen täysin staattiseksi. Yhteys oli jo käytännössä täysin käyttökelvoton. Xen nosti merkitsevän katseen kohti tietokonettaan edelleen naputtelevaa Codya.
“Saitko sen?”
“Kyllä”, Cody nyökkäsi, “Viesti näyttää tulevan Ta-Metrusta. Läheltä Coliseumia. Odotas iiihan hetki, niin tarkennan… oho.”
“Oho?” kyseenalaisti Nurukan, joka huolestui välittömästi vahkin vakavoituneesta ilmeestä.
“Signaali… näyttäisi tulevan vahkien komentokeskuksesta. Vanha tuttumme ei huijannut. Hän todella taitaa olla tutkimassa samaa juttua.”
“Mutta kuinka?”, ihmetteli Naho, “Kaikki tapaukset koskien vahkeja on pidetty visusti poissa julkisuudesta. Professorin ei mitenkään kuuluisi tietää tästä.”
“Mavrah… on ehkä välkyin kaveri, jonka olen koskaan tavannut”, Nurukan murahti, “En väitä muistavani hänestä vielä ihan hirveästi, mutta hän työskenteli ajoittain Kädenkin leivissä.”
Xen nyökkäsi, vahvistaen Nurukanin muistelmat. “Ja osaltaan hänen ansiostaan alunperin ratkaisimme arkkikranojen mysteerin. Entistä suurempi syy etsiä hänet välittömästi ja tuoda hänet tänne. Taisimme juuri löytää asiantuntijamme.”
Mexxi yhtyi Xenin selvitykseen. “Mitä me sitten odotamme?”
Naho oli sillä aikaa painanut sormen korvalleen, kuin odottaen yhteydenottoa. “Ja minä käsken paikallisia toa-partioita vetämään kaikki vahkit pois komentotornin välittömästä läheisyydestä. Jos ne ovat sulkeneet keskuksensa omatoimisesti, se kielii, että ne yrittävät estää tutkimustyötä tapahtumasta. Meillä voi olla käsissämme laajempikin ongelma.”
Cody viittoili kohti tilan kattoa, samalla kun huolestuneet Xen ja Nurukan vaihtoivat kenraalillisia katseitaan. “Minulla on alus yhä parkissa tuolla ylhäällä. Menemme sillä.”
Xen oli jo kääntynyt kohti kirjaston ovea, viittoillen koko muuta konkkaronkkaa seuraamaan.
“Tästä se myllytys alkaa. Lähdetään hakemaan meille professori.”
