Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Etelä-Xian pilvenpiirtäjien välissä kiemurtelevat kadut eivät yön laskeutuessa paljoa hiljentyneet. Neonvalojen keskellä vilisevä väkijoukko täytti tosin pääkatujen sijasta lähinnä kapeampia sivukujia ja niiden loputtomia määriä katuruokapaikkoja sekä yökerhoja. Quing-Leciun kaupunginosa oli sitä eteläisten satamien lastaustornista seuraavan hattupäisen hahmon mielestä saaren miellyttävin sijainti.
Ilmaa kirkkaana pitävät, koko kaupunginlaajuiset puhdistusjärjestelmät onnistuivat pitämään taivaankin ainakin korkeimpien rakennuksien katoille asti vapaana pahimmista saasteista. Yötä päivää vilkkaana vilisevän kaupungin sisällä pääsi väenpaljoudesta huolimatta nauttimaan Xian eksoottisimmista nautintoaineista ja palveluista. Loputtoman yritysviidakon ilmapiirikin oli täällä hieman valoisampi, vaikka sitä illuusiota piti yllä lähinnä neonvärit ja mainoskyltit, joiden ulkoasut olivat muuta Xiaa keskimääräistä toiveikkaampia.
Huiviaan tiukemmin kaulaansa kiristävä toa ei kylmästä syysilmasta pahastunut, mutta mietteliäs kultakasvo havahtui muutamaankin kertaan näpräilevänsä kaulavaatteensa reunoja hermostuneena. Hänen katseensa oli naulittu kaupungin toiseen päähän, aivan Vuoren reunamille, missä kohosivat Quing-Leciun korkeimmat asuintornitalot.
Pieni paperilappu puristui kasaan toan nyrkin sisällä. Osoite, jota hän oli edelliset tunnit jäljittänyt, oli lopulta löytynyt hänen ikivanhan yhteyshenkilönsä hoivista. Satamalla työskentelevää po-matorania oli kuitenkin saanut suostutella mitä moninaisimmilla lupauksilla. Ilmapiiri toan metsästämän sijainnin ympärillä oli venytetty miltei räjähdyspisteeseen. Markkinavoimien keskinäisen kilpailun lisäksi toan kohteen ympärillä liikkui tarpeeksi hämäräperäisiä voimia, että vähänkään itsesuojeluvaistoa omistava ei olisi työntänyt kanohiaan niiden lähelle. Maskiaan leuan kohdalta raapiva toa oli kuitenkin kadottanut itsesuojeluvaistonsa jo niin pitkän aikaa sitten, että hän ei enää ymmärtänyt koko konseptia.
Eikä hän juuri nyt ollut enää lainkaan huolissaan omasta turvallisuudestaan. Viimeistään Länsi-Pirstaleiden ohi seilattuaan hattupää oli varma siitä, että häntä kyydittäneen rahtilaivan ohittaneet pienemmät alukset ja niissä ajelehtivat palkkasotilaat olivat vaihtaneet kohdettaan. Toan sijasta näiden suunta oli jo paljon helpommassa kohteessa. Tai näin nämä varmasti ainakin luulivat.
Vielä tämän jälkeen toan merimatka oli kestänyt tuskallisen pitkään. Se, ketä hän oli liskojen saarelle saapunut tapaamaan, oli vielä noin tunnin julkisilla liikennevälineillä matkustamisen päässä, ja hänellä oli kaikki mahdolliset syyt uskoa, että hän ei ollut ainoa kummajainen, joka hänen kohdettaan tänä iltana tavoitteli. Quing-Leciun viihdetaipuvaisimpien kaupunginosien valonheittimet värjäsivät toan edessä siintävän tien kaikkiin sateenkaaren väreihin. Xialaiset stereotypiat harmaine maisemineen loistivat poissaolollaan niin räikeästi, että oli melkein liian helppo unohtaa, millaista myrkyllistä peliä sen kulisseissa todellisuudessa pelattiin.
Domek toivoi hartaasti, että hän ehtisi perille, ennen kuin hänen paras johtolankansa muuttuisi kylmäksi…
Rikkitaivas
Larekan kattohuoneisto oli siitä erikoinen, että se oli yksi kaupungin harvoista, jotka ulottuivat sen taivasta peittävän paksun myrkyn ja saasteen yläpuolelle, vaikkakin ainoastaan rikkitaivaan ensimmäisen sakean kerroksen, huoneiston asukkaan suureksi harmiksi. Se oli kuitenkin tarpeeksi, että korkeammalla leijailevien, ohuempien saastekerroksien läpi saattoi välillä nähdä liskojen kodissa niin harvoin kajastavat auringot.
Kaukana olivat ne päivät, kun Lareka oli näystä uskaltanut nauttia. Paksut metallilevyt oli asennettu hiljattain peittämään kaikki näkyvyys ulkomaailmaan. Pitkin huoneistoa asennetut pitkät valopaneelit olivat päällä yötä päivää luonnollisen valon puuttuessa. Ainoastaan asunnon suurin makuuhuone pidettiin pimeänä, jotta se paremmin verhoaisi Larekan kaksi hohtavasilmäistä henkivartijaa, jotka pitivät suojeltavaansa silmällä yötä päivää.
Draakkikreivitär nosti valoa torjuvia silmälappujaan jo tovia ennen, kuin hänen ovikelloaan soitettiin. Hän oli kuunnellut asuinkompleksinsa rappukäytävän ääniä niin paljon, että hän tunnisti askeleet verrattaen sikeän torkkunsakin keskeltä. Larekan valtava häntä rojahti lattialle tämän suoristaessa itsensä oleskelutilansa pehmeästä, hieman pesän näköisestä lepokolosta. Ovikellon kimakan äänen pirahtaessa hänen koko kehonsa oli jo jännittynyt paikalleen. Valtavat nyrkit puristuivat tiukasti kiinni samalla, kun lisko tasasi hengitystään. Kaksi hohtavaa silmäparia loisti paikallaan hänen näkökenttänsä äärilaidalla. Ne olisivat valmiita toimimaan välittömästi, jos tilanne kääntyisi karummaksi.
Pitkän eteiskäytävän päässä seisovan raskaan, rautaisen oven takaa kuului pian useita kevyitä tömähdyksiä. Sitten kuului ensimmäinen nuotti karjahduksesta, joka tukahtui, ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Erinomaisesti äänieristetyn asunnon sisälle tätä seuraavat raahaamisen äänet ja metallisen oven narahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet. Kreivittären vinkkelistä oli tullut täysin hiljaista.
Lareka huomasi jo pidättävänsä hengitystään. Hän oli varma, että joku oli juuri yrittänyt väkisin sisään hänen huoneistoonsa. Hän ei myöskään uskonut sekuntiakaan, että sitä yrittänyt olisi luovuttanut näin helposti. Ovikellon toinen pirautus tuli vasta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ja tällä kertaa painallus oli paljon aikaisempaa väkivaltaisempi.
Larekan reisiä pitkin kapuavat krampin alkamisen tunteet lähtivät katoamaan vasta, kun hän päästi lihaksensa rentoutumaan. Oven takaa ei ollut kuulunut mitään minuuttiin. Sitä tuijottaessaan Lareka ei huomannut sitä, kuinka hänen ikkunaa peittävien metallilevyjen raoista kajasti sisään valoa. Yö oli muuttunut kirkkaaksi, mutta ainoastaan hänen asuntonsa kohdalta. Pitkä, luikero muoto materialisoitui hitaasti hänen olohuoneensa nurkkaan niin, että makuuhuoneen vartijoiden näkökentät eivät sitä rekisteröineet.
”En vilkaisisi käytävän sähkökaappiin, ennen kuin olet kutsunut jonkun siivoamaan sen.”
Larekan salamannopea kynsien sivallus halkoi ainoastaan ilmaa. Hieman tyrmistyneen näköinen valosta koostuva käärme oli iskusta täysin vahingoittumaton, mutta hetken päästä romahti kuitenkin maahan aivan liian myöhään, jotta reaktiota olisi voinut tulkita aidoksi.
”Voi ei, suoraan kurkkuuni! Köh… köh! Kuinka traagista vuotaa kuiviin näin komealle matolle. Kröööh…”
Draakki tuijotti maassa laiskasti sätkivää käärmettä ja kuunteli ääntä, joka ilmiselvästi tuli sen suusta. Vähän ajan päästä Larekan massiivisen reiden paksuinen, hohtava käärme kuitenkin lopetti esityksensä, suoristi itsensä ja heitti tyhjästä ilmestyneen, valosta koostuvan lierihatun hännällään päähänsä. Suurin silmin huoneiston omistajaa tuijottava otus lipoi kielellään ja kallisti päätään kysyvänä.
”Noh, etkö päästäisi minua jo sisään? Tämä käytävä on aika tylsä ja tässä on aina riski, että alakerran naapurisi kuulevat kaiken, mitä täällä höpötän. Se ei varmaan ole kovin suotavaa.”
”Alakerrassani ei asu enää ketään”, Lareka sai lopulta suunsa auki. Hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei yrittänyt kuristaa käärmettä siihen paikkaan. Hän oli kuitenkin jo päätellyt, ettei siitä olisi mitään hyötyä teknisesti olemassaolematonta otusta vastaan.
”Ah, noh, se tietenkin helpottaa asiaa. Mutta etkö nyt kumminkin avaisi oven niin saisin lepuutella vähän jalkojani. Metrossa oli ruuhkaa ja jouduin seisomaan koko matkan.”
”Miksi ihmeessä minä tekisin niin?” Lareka kysyi happamana. Käärmen ilme kääntyi luonnottoman omahyväiseksi.
”Hei, kyllä sinä jo olet päätellyt, kuka minä olen. Ei Kelbuuno-Malciremin kärkeen päädytä ilman ilmiömäistä huomiokykyä!”
Lareka irvisti konglomeraatin nimen mainitsemisesta. Hän tieso jo, että hänen ovensa takana seisovan toan piti puhua ääneen, jotta käärme välittäisi hänen sanansa. Kevyesti keinuvaa valo-olentoa tuijottaessaan hänen ajatuksensa punnitsivat kaikkia erilaisia skenaarioita, joita hänen asuntonsa oven avaamisesta voisi seurata. Lopulta hän kuitenkin muodosti päässään ketjun, jota hän suostui alkaa vahvistamaan.
”On joo. Ei kyllä ollut tarkoitus. Kuristin puoli sekuntia liian pitkään”, käärme selitti suorastaan nolostuneena.
”Ja olet varma, että sinua ei seurattu?” Lareka jatkoi kuulusteluaan.
”Ei, kun olen satavarma, että minua on seurattu, mutta toistaiseksi yhteiset vihamiehemme eivät ole lähettäneet mitään, mitä ei voisi kohtuullisin keinoin päihittää. Taitavat vasta vähän tunnustella.”
Kreivitär huokaisi ja pudisti päätään. Ainakin oven takana seisova käärmeen hallitsija oli rehellinen. Eipä hän toisaalta muuta ollut odottanutkaan. Valon toasta tehty Kelbuuno-Malciremin hallussa ollut kansio oli erittäin kattava informaation verrattaiseen vähäisyyteen nähden ja Lareka oli tutustunut siihen useammin, kuin kerran.
”Etkö voisi silti vain mennä?” hän kuitenkin huokaisi. Käärme katsoi asuntoonsa linnoittautunutta kreivitärtä hieman pettyneenä. Hänen tasoisensa naisen olisi suonut suhtautua tilanteeseensa hieman arvokkaammin. Edeltäneet viikot olivat kuitenkin pusertaneet Larekasta ulos enimmät uhmakkuudet. Hän oli keskittynyt selviytymään, ja juuri nyt hänen olohuoneessaan hövelisti höpisevä valokäärme asetti hänet vaaraan.
”Hei, ihan oikeasti!” käärme otti nyt huomattavasti vakuuttelevamman asenteen kreivittären puhutteluun. ”Minä yritän ratkaista ongelmia. Sattuu olemaan niin, että minun ongelmien ratkaiseminen saattaisi ratkaista sinunkin ongelmasi, mutta meidän pitää puhua. Sinulla on potentiaali auttaa meitä molempia!”
Larekan valtavat hampaat kiristelivät toisiaan vasten. Hänen ajantajunsa oli tuhoutunut jo täysin, mutta digitaalinen kalenteri hänen seinällään osasi kertoa, että hänen linnoittautumisensa oli kestänyt jo kokonaisen viikon. Hän kaipasi jo kaikkea sitä, mitä ulkomaailma hänelle normaalisti tarjosi Hän kaipasi sitä melkein yhtä paljon, kuin hän kaipasi häntä, jonka katoaminen oli hänet asuntonsa suojiin ajanut.
Toisaalta, hänen teki myös mieli tarttua jokaiseen oljenkorteen. Jokaiseen tilaisuuteen, joka antaisi hänelle mahdollisuuden palata takaisin elämäänsä. Mutta sitten se, mitä oli tapahtunut, oli lopullisesti pitänyt huolta, että asiat eivät olisi enää kuin ennen.
Mutta jos niin, mitä hävittävää hänellä enää olisi? Olivatko hänen asuntonsa seinät ja lista byrokratiaan piilotettuja synkkiä tekoja hänen perintönsä?
”Olkaa valmiina”, draakki sitten lausui makuuhuoneessa vartioivalle kaksikolle, jotka eivät edes värähtäneet Larekan sanoista. Napinpainalluksella hänen asuntonsa ulko-ovi alkoi purkamaan sen mekanisoituja turvajärjestelyjä.
Kun huoneiston ovi aukesi, oli valon toan hattu jo tämän käsissään. Hän astui Larekan asuntoon nöyränä ja kiitollisena. Valokäärme ja sen valohattu katosivat samalla hetkellä, kun Domekin jalat astuivat huoneiston puolelle.
Lareka mittaili itseään monin verroin pienempää, mutta silti useita kertoja vaarallisempaa Valottua ja viittoili tämän sitten sanattomasti seuraamaan itseään peremmälle. Molemmat heistä vilkaisivat makuuhuoneen ohi kulkiessaan sieltä hohtavia valoja. Domek tosin huomattavasti leikkisämmin. Kumpikaan hädin tuskin erottuvista hahmoista ei reagoinut tämän hyväntuuliselle hatunheilautukselle.
Kreivitär oli sillä aikaa astellut suoraan viinikaapilleen, ottanut sielä ulos kaksi lasia ja alkanut kaatamaan niitä täyteen jotain sellaista, jolla olisi avaamattomana vielä rahoittanut useita uusia liikeideoita pohjoisen Xian yritysviidakkoon.
”Öh, ei kiitos minulle”, Domek huomautti nähdessään, mitä Lareka oli tekemässä, mutta hieman liian myöhään. Molemmat laseista olivat jo täynnä. Draakki nyrpisti hieman nenäänsä toan kommentille, mutta päätyikin sen myötä vain kulauttamaan toisen laseista kerralla tyhjäksi. Sitten hän kaappasi niistä toisen, itselleen alun perin tarkoitetun, ja istui jalkansa ristien sen kanssa mukavimmalle tuolilleen viirusilmät Domekiin naulittuina.
Valon toa oli asunnon prameaa sisältöä ja harvinaisia arvoesineitä tutkiessaan täysin unohtanut, kuinka väsyneet hänen jalkansa todellisuudessa olivatkaan. Ne olivat olleet hyvä tekosyy Larekan voitelemiseen, mutta Domekin helpotuksen huokaisu oli täysin aito hänen kultaisen takamuksensa tavattua läheisen tuolin pehmeyden. Häneltä kesti hetki huomata, että Lareka ei koskaan ollut lakannut tuijottamasta häntä. Domekilla ollessa selviä vaikeuksia rikkoa kiusallista hiljaisuutta tahtomallaan tavalla, otti draakki ohjakset takaisin käsiinsä.
”Esitä asiasi ja poistu. Jokainen hetki, jonka olet täällä, asettaa meidät molemmat entistä suurempaan vaaraan.”
”Vaikka olet näin taitavasti itsesi linnoittanut”, toa ihmetteli ja tuijotteli erityisesti Larekan umpeen pultattuja ikkunoita. ”Mutta niin, en minä olisi edes halunnut häiritä rauhaasi. Tarvitsen yhden siivun tietoa ja lähden sitten matkoihini.”
Lareka murahti merkiksi siitä, että hän kuunteli. Hänen epätyytyväisyytensä tilanteeseen oli käsin kosketeltavaa, mutta äänekkäästä viinin hörppimisestä pystyi myös päättelemään, että ainakaan kreivitär ei enää kokenut olevansa vakavassa hengenvaarassa.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaan viimeisen liikematkan kohde”, Domek sitten lausui päättäväisesti ja ilmeestään päätellen myös aivan yhtä toiveikkaana. Lareka sulki silmänsä onnistuttua estämään itseään vetämästä viimeisintä kulaustaan väärään kurkkuun.
Olihan hän juuri tätä pelännytkin, ehkä odottanutkin, mutta se, kuinka röyhkeästi toa oli survomassa itseään suoraan kohtalokkaan tapahtumaketjun ytimeen pöyristytti draakkia.
”En voi antaa sitä tietoa sinulle.”
”No mutta hei”, Domek aloitti vasta-argumenttinsa. Hän ei ollut odottanutkaan, että kreivittären kuulustelu olisi ollut helppoa. ”Enkös minä juuri pitänyt palopuheen siitä, että minä yritän auttaa tässä meitä molempia? Sen liikematkan sijainti on nyt kaikki kaikessa!”
”Entistä paremmalla syyllä!” Lareka ärjähti niin, että viini melkein läikkyi hänen klassisen ajan aderidonialaiselle neulematolleen. ”Se kirottu matka syöksi kaiken tuuliajolle! Jokainen pienikin yritys kurkistaa syvemmälle on aiheuttanut kammottavan vastareaktion siltä, joka sitä yrittää piilotella. Jos en olisi lopettanut hyvissä ajoin, tämä rakennuskaan ei varmaan enää seisoisi paikallaan.”
”Jos olet jo joutunut tämän taustalla olevan hampaisiin, olen varma, että itsekin tiedät, ettei tästä tilanteesta ole pakoa perinteisin keinoin. Jos joku – esimerkiksi minä – en selvitä tätä juuriaan myöten, on vain ajan kysymys, milloin sinun piilotteluusi kyllästytään. Minä tiedän miehen, joka nahkaasi vainoaa, Lareka. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua hän lakkaa yrittämästä olla hienovarainen.”
Domekin sanat tuntuivat aiheuttavan Larekassa lähinnä ärtymystä: ”Minä tiedän kyllä, millainen mies Arstein on, noviisi. Minä olin rahastonhoitaja. Minä näin kaiken. Mikään ei ole salaisuus niin kauan, kuin sen läpi kulkee rahaa, ja raha on minun kieleni.”
”No siinä tapauksessa osaat kertoa minulle sen viimeisen matkan kohteenkin. Tämä on tärkeää, Lareka”, Domek maanitteli sinnikäästi.
”Minä sanoin jo sinulle. En voi antaa sitä tietoa. En minä tiedä, minne he menivät.”
”Mutta… juurihan sinä ylpeilit sillä, että jos sen läpi kulkee rahaa, se ei ole sinulle salais-”
”Mieti nyt hetki!” Lareka ärjähti niin kovaa, että hänen hampaidensa läpi ujeltava ilma aiheutti Domekiakin kavahduttavan sihahduksen. ”On olemassa tuhat ja yksi tapaa, jolla se tieto voitaisiin repiä suoraan päästäni! Heti kun kuulin… kun ymmärsin, että rakas Malciremini ei tule enää takaisin, minä lakkasin tutkimasta asiaa. Niin kauan kun en itsekään tiedä, Arsteinilla on yksi syy vähemmän jatkaa jahtaamistani. Olen saanut olla jo viikon rauhassa ilman ilmiselviä yrityksiä päästää minut päiviltä. Kunnes sinä toit taas niitä syitä mukanasi, toa!”
Domek irvisti. Hän tiesi vallan hyvin, että hän raahasi ongelmia mukanaan Larekan piilopaikkaan, mutta hän ei suostunut vielä taipumaan. Hän näki draakin tunteenpurkauksessa useita uusia oljenkorsia keskustelun liikuttamiseen.
”Kai ne tiedot nyt kuitenkin jossain ovat”, toa pohdiskeli kuin puhellen vain itselleen. ”Iso porukka, paljon järjestelyjä. Onhan siitä varmasti jotain mustaa valkoisella. Jos haluat välttää tietoa itse, minä kyllä olen valmis pistämään itseni linjalle.”
”Jossain, kyllä”, Lareka tuhahti. ”Mutta sitä varten kiusaat minua aivan turhaan. Niin kauan, kun Varjoadoriumin löyhkä kummittelee yllämme.”
”Varjoadorium?” Domek ähkäisi ja haki samalla mukavampaa asentoa.
”Sinä et…” Lareka ähkäisi. Draakki oli niin pöyristynyt, että hän ei huomannut valuttavansa viiniä ulos lasistaan, ennen kuin Domek hihkaisi asiasta hänelle. Neljää todella törkeää kirosanaa ja lattialle heitettyä pyyhettä myöhemmin seisomaan jäänyt Lareka sai viimein jatkettua kesken jäänyttä lausettaan.
”Sinä olet oikeasti tullut tänne näin arkaluontoisella asialla, etkä ole lukenut uutisia kuukausiin? Kaikki tietävät, mitä Varjoadorium tekee. Sen näkee katukuvastakin, hyvänen aika! Oletko sinä edes nähnyt Phimes-Metrua?”
Domek nojasi kiinnostuneena hieman eteenpäin välittämättä siitä, että korkeuksista häntä tuomitseva draakki yritti selvästi pelotella toaa lihaksikkaalla olemuksellaan.
”Jos nyt kuitenkin selittäisit”, toa aneli, kuin ei olisi tiennyt aiheesta mitään. Tässä vaiheessa hän vain tahtoi pitää kreivittären äänessä.
”Varjoadorium? Roodaka? Se rääpäle, joka on ostanut puolet koko saaren rakennusfirmoista ja kaavoittajista muutamassa kuukaudessa? Tällä menolla ei mene kuin viikko tai kaksi ja hän on haalinut enemmistöosuuden Kelbuuno-Malciremissa. Ja tiedätkö, mitä silloin tapahtuu? Se kääkkä saa täydet oikeudet päästä käsiksi pöytäkirjoihimme!”
”Miten se on edes mahdollista? Minä luulin, että konglomeraatin langat olivat laskeutuneet sinun käsiisi.”
”Yksityishenkilönä kyllä… Malciremin puolesta suurin osakesalkku laskeutui minun käsiini, mutta sillä pikkuliskolla on väkeä. Aivan järkyttävät määrät väkeä. Käytännössä saaren jokainen metsästäjäjuonteinen keinottelija on hänen taskussaan. Lopuksi hänen tarvitsee vain siirtää kaikki ne tusinat omistukset itselleen ja voit olla varma, että niin hän tulee myös tekemään. Hiivatin opportunisti…”
”Mutta sehän tarkoittaa…” Domek ynnäsi yhteen yksi plus yksi, ”että hän saa silloin enemmistöomistuksen myös…”
”… Selecius-säätiöön”, Lareka täydensi. ”Eli sinä olet tehnyt kotitehtäväsi.
Domek virnisti vilpittömästi. ”Kunhan haastoin sinua lämpimikseni. Vaikka ollakseni rehellinen viime viikkojen kehitys on päässyt livahtamaan ihan oikeasti ohitse. Ko-Metrun jälkeen kaikki on ollut melkoisen sekavaa.”
Ko-Metrun mainitseminen suorastaan masensi Larekaa. Hän ei edes halunnut muistella sitä byrokraattista kaaosta, minkä Metru Nuin tapahtumat olivat aiheuttaneet. Metsästäjäsiteiden julkinen katkaiseminen oli ollut vain yksi vaihe monista, mutta viimeistään Voitonhampaan iskun jälkeen myös asekaupan räjähdysmainen kasvu oli hukuttanut kreivittären loputtomalta tuntuvan työkasan alle. Tiedon torneista alkanut dominoefekti oli yhä käynnissä, eikä Larekan työntekoa varsinaisesti helpottanut se, että hän ei uskaltanut poistua kotoaan.
”Minun täytyi ryhtyä toimeen. Ennen kaikkea tätä minun lahjani oli saada mitä tahansa tai… kuka tahansa katoamaan. Joten nyt se tieto, mitä sinä etsit, on kadonnut myös. Jotta se ei päätyisi väärille silmille.”
”Katosi… minne?” Domek tivasi. Hän oli saanut tietää Larekasta ennakkoon tarpeeksi, että informaatio oli hänen merkittävin valuuttansa. Ja oli kyse miten vaarallisesta informaatiosta tahansa, hän ei pysyvästi hävittäisi parhaita neuvotteluvalttejaan.
Lareka huokaisi syvään. Koko keskustelun ajan hän oli yrittänyt päättää, mitä tehdä tungettelevan toan pyynnölle. Sen toteuttaminen ei edes vaatisi häneltä paljoa. Päinvastoin, oli pieni mahdollisuus, että päästämällä Domekin konglomeraatin kadonneiden kinteille hän jopa vetäisi pienen määrän huomiota pois itsestään. Samalla hänen ajatuksissaan kuitenkin kalvoi myös kammottava ajatus siitä, että syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksiin vajoava valon toa aiheuttaisi ketjureaktion, josta hän ei enää itse selviäisi.
Viimeinen niitti, joka lukitsi Larekan päätöksen, oli kuitenkin ajatus Malciremista. Hymystä, jota hän ei uskonut enää koskaan näkevänsä. Jos se olisi ollut hän pyytämässä palvelusta sillä tuolilla, jossa Domek nyt istui odottava ilme kasvoillaan, Larekan ei olisi tarvinnut edes harkita. Kenties se oli ainoa asia, jonka draakki hänen muistolleen pystyi enää tekemään. Auttaa toaa, joka oli kaivautumassa syvemmälle, kuin hän oli koskaan uskaltanut.
”Sektori A-55. Saaren pohjoiskärki. Vihaavat Roodakaa aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Uusia tulokkaita ja ehtineet aiheuttaa siihen nähden aivan uskomattoman määrän närää, mutta he suostuivat ottamaan kasan yksityisimpiä kansioitani… suojelukseensa.”
Virne Domekin kasvoilla kasvoi niin leveäksi, että Larekalla olisi välittömästi tehnyt mieli iskeä tämän kanohi lyttyyn. Hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä tarpeeksi pitkäksi aikaa, että valon toa tajusi sen itsekin ja väänsi naamansa edelleen voitokkaalle, mutta hieman hillitymmälle peruslukemalle.
”Mitä minä tarkalleen ottaen etsin? Tai ketä?”
”Kirjoitan sinulle valtakirjan”, Lareka murahti sivusilmällä kallisarvoista, viininkatkuista mattoaan vilkaisten. Hän tömisteli häntä laahaten Domekin ohitse, veti metallisesta hyllyköstä esiin pienen lomakkeen ja kumartui sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Sillä aikaa huiviaan kiristelevä ja hattuaan yhä sylissään pitävä toa sai viimein itsensä nostettua pystyyn venyttelemään. Draakin työskennellessä hän viimein pysähtyi tuijottamaan makuuhuoneen kahta korkeaa vartijaa tarkemmin.
”He taisivat ottaa suojelukseensa vähän muutakin, kuin pelkät paperit”, Domek huomioi, johon yhä kirjoittamiseen keskittyvä Lareka vastasi hyväksyvällä murahduksella. Domek nosti kättään valonlähteeksi erottaakseen hahmot paremmin. Hän ei varsinaisesti yllättynyt näkemästään. Kaksi makuuhuoneessa seisovaa kranuaa olivat koko keskustelun ajan pitäneet suurikokoisia kanokaheittimiään osoitettuna kohti hänen päätään.
”Ne ovat rujoja, mutta ajavat asiansa”, Lareka mutisi ja lähestyi Domekia valmis valtakirja kourassaan. ”En voi luottaa enää omiin sotilaisiini, joten pohjoisen ystäväni tarjosivat jotain, jota ei voi lahjoa.”
Domek himmensi valonsa tyynesti, irroitti katseensa kranuoista ja otti paperin tyytyväisenä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti siihen kauniilla ja huolitellulla käsialalla raapustettua osoitetta ja sujautti sen sitten tarvikevyölleen. Toa olisi tämän jälkeen selvästi halunnut puristaa Larekan kättä, mutta kreivitär otti nopeasti askeleen taaksepäin estäen sitä tapahtumasta.
”Toimi nopeasti ja poistu saarelta niin pian kuin mahdollista. Ainoa toivoni on, että se vetää edes osan Arsteinin väestä pois minun kimpustani”, draakki totesi jo hieman lempeämmin. ”Mutta varoituksen sana, toa. Olet astunut lähelle Selecius-säätion salaisuuksia. Tulinoidan mestarin katse seuraa sinua vääjäämättä.”
Domekin kanohi nyrpistyi. Hän ei ollut varma yrittikö Lareka uhkailla häntä vai oliko kyseessä vilpitön toive olla varovainen.
”Tarpeeksi kirkkaalla valolla saa mestarienkin katseet sokeutumaan, arvon kreivitär, mutta kiitos varoituksesta.”
Domek työnsi hatun takaisin päähänsä ja oli jo valmis viimein jättämään Larekan takaisin tämän niin paljon kaipaamaan rauhaan, kun draakki oli yllättäen tarttunut häntä ranteesta ja vetänyt tämän niin lähelle kasvojaan, että Domekilla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tuijottaa draakkia tämän laajentuneisiin, mutta yllättävän kauniisiin, kirkkaisiin silmiin.
”Öööh, no hei”, toa aloitti, mutta tuohtunut draakki ei antanut hänelle paljoa aikaa löytää oudoksi äityneen tilanteen humoristista puolta.
”Sinä et ymmärrä, toa. Tulinoidan mestari tietää, kun joku astuu liian syvälle ja toimii silloin, kun salaisuuksia on vaalittava”, Lareka puhkui yrittäen samalla puhua niin hiljaa, kuin tuohtuneisuudessaan kykeni.
”Hän… tai he… miten vain… me saimme vain nimiä… joskus vain kasvoja… joiden piti kadota. Ja me poistimme heidän olemassaolonsa. Jokainen kerta. Xialla junaonnettomuudet eivät tapahdu itsestään, Valottu. Joku aiheuttaa ne…”
Domek oli onnistunut vakavoittamaan ilmeensä ja nyökytteli nyt Larekan jokaiselle sanalle. Hetken rauhoituttuaan draakki päästi viimein irti hänen kädestään, mutta ylläpiti edelleen intensiivistä katsekontaktia toan kanssa.
”Minä pelkään Arsteinia, toa”, Lareka myönsi, ”mutta jos me molemmat löydymme Shuljin-joesta huomenna aamulla, se ei ole hänen tekosiaan.”
”Kiitos avustasi”, Domek sai lyhyen miettivän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi, nosti vielä kerran hattua tätä tuijottavalle draakkirouvalle ja asteli matkoihinsa huikaten käytävän puolelta vielä muistutuksen siivota sähkökaapin sisältö, ennen kuin joku huomaisi, mitä sinne oltiin piilotettu.
Kun ulko-ovi ja sen lukuisat turvamenetelmät sulkeutuivat valon toan takana, rojahti Lareka umpiväsyneenä takaisin pesäänsä välittämättä siitä, että pyyhkeen alla hänen kallisarvoinen mattonsa imi yhä itseensä lattialle läikkynyttä arvojuomaa.
”Sinulle, Malcirem”, Lareka lopulta lausui hiljaa vakuutellen itselleen, että hän oli tehnyt oikein opastaessaan Domekin oikeille läjlille. ”Tavataan taas tähtitaivaalla…”
Hän ei kuitenkaan nukkunut enää sinä yönä. Ei silmällistäkään. Mutta ainakaan hän ei kärsinyt yksin. Ei nukkunut nimittäin Valottukaan.
”Jaa, tämä se varmaan sitten on”, laiskasti laahustava jään toa totesi ja iski paksun punaisen kansion metalliselle pöydälle itsensä ja seinään rennosti nojailevan valon toan väliin. ”Voi olla, että joudut vähän kahlaamaan, mutta näyttää siltä, että yhteinen ystävämme antoi sinulle täydet valtuudet tämän kansion sisältöön.”
Volitakkasvoinen toa varmisti vielä kerran hänelle ojennetusta valtakirjasta, että tieto piti paikkansa, ja pitihän se. Domek asteli välittömästi kansion pariin ja alkoi selaamaan läpi sen sisältöä. Kelbuuno-Malciremin salaisuuksista vain pieni osa oli juuri näissä papereissa, mutta mikäli Larekan lupaus piti kutinsa, tämän pitäisi auttaa hänet eteenpäin.
Sillä aikaa jään toa, Kapteeniksi kutsuttu, laahusti takaisin valtavan metalliholvin luokse – sille, jonka sisällä loput Larekan piilottamista tiedoista sijaitsivat – ja lukitsi sen digitaalisella lukolla, joka sen johtojen määrän perusteella oltiin turvattu suurella määrällä räjähteitä. Domek ei voinut olla samalla kiinnittämättä huomiota siihen, miten uskomattoman huonossa kunnossa Kapteenin laiha haarniska oli. Näytti aivan siltä, kuin tämä olisi joutunut useiden vihaisten barrakudaparvien hampaiden pahoinpitelemäksi.
Holvia lukuunottamatta tyhjässä ja kaikin puolin aneemisessa huoneessa työskentelevä kaksikko ylläpiti hiljaisuutta hetken, kunnes Domek viimein alkoi nostelemaan lupaavia asiakirjoja ulos kansiosta. Koska juuri se toiminta ei vaatinut hirveästi keskittymistä, koki valon toa sen täydelliseksi hetkeksi hieman puhutella Kapteenia, joka oli päätynyt tuijottelemaan hitaasti valaistuvaa aamua huoneen ainoasta, panssarilasilla vahvistetusta ikkunasta.
”En ole ennen kuullutkaan teistä… ööh… mikä teidän nimi nyt sitten olikaan.”
”Ehdotin ’Yhdentoista Kansliaa’, mutta se tyrmättiin aika nopeasti”, Kapteeni harmitteli. ”Ei meillä kai virallisesti mitään nimeä ole, eikä varmaan tulekaan. Emme meinanneet jäädä pysyvästi.”
”Tosiaanko? Olette kuitenkin ottaneet asiakkaita”, Domek ihmetteli viitaten lähinnä Larekan tapaukseen. ”Samalta alalta vieläpä. Ihme, ettei Kelbuuno-Malcirem ollut ensimmäisenä jonossa ajamassa teitä ulos saarelta.”
”Muutama yhteistyön siemen on ollut tarpeen. Se kamala lisko vainoaa aivan sektorimme rajoilla ja hänen pidättelynsä on kaatunut minun niskaani”, lopen uupuneelta kuulostava Kapteeni harmitteli. Domekin täytyi koko ajan pinnistellä, että hän sai kunnolla selvää jään toan sanoista. Oli, kuin kaikki henki ja sielu olisi ruoskittu ulos Kapteenin puheesta. Vivahteeton lausunta sai koko edellisen yön matkanneen Valotun melkein nukahtamaan pystyyn.
Kymmenien tehdashallien viidakon keskellä pönöttävää hädin tuskin toimistoksi kuvailtavaa betonilaatikkoa vartioi jokaiselta puolelta satojen konesotilaiden rivistöt. Domek oli miltei aloittanut pienen sotilaskonfliktin yrittämällä päästä näiden ohitse valokäärmeensä muodossa. Toimistosta kauhu kasvoillaan ulos rynnännyt Kapteeni oli hädin tuskin ehtinyt näiden väliin.
”Lareka mainitsi, että ette ole olleet hirveän suosittuja”, Valottu pohti kansion toiseen puolikkaaseen pureutuessaan. Hän yritti pitää sävynsä mahdollisimman neutraalina. ”Rahoittavatko metsästäjät teitä?”
”Roodakan propagandaa”, Kapteeni mutisi murheellisena katse edelleen ulos ikkunasta. Sektori A-55 ei koneistetusta luonteestaan johtuen nukkunut koskaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että ei nukkunut Kapteenikaan. ”Me olemme… ööh… yksityinen operaatio. Se noita vain tahtoo savustaa meidät ulos omien operaatioidensa tieltä.”
”Ymmärrän”, Domek myöntyi, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan kansion ensimmäiset kuljetusmanifestit. Niiden osoitteet tarkkaan mieleensä painettuaan hän soi lyhyen vilkaisun Kapteeniin, joka nojaili nyt ikkunan viereiseen seinään Domekin puuhia seuraillen. ”Mainitsit ’Yhdentoista Kanslian’. Onko teilläkin hallitus vai?”
”J-joo”, Kapteeni takelteli. ”Tavallaan, ainakin, mutta heillä on tapana toimia… ööh, yksikkönä.”
Domek ei ollut aivan varma, miksi Kapteenilla oli niin suuria vaikeuksia selittää, kuinka yrityksen hallitus toimi. Valon toa laittoi sen kuitenkin vain tämän muutenkin hieman merkillisen olemuksen piikkiin. Valottu kummasteli myös hieman sitä, miksi xialaisen sektorin vastuu oli ylipäätään heitetty toa-soturin harteille.
”Hei, tämä näyttää lupaavalta”, Domek sitten hihkaisi ja alkoi kiskomaan uutta nivaskaa papereita irti kansiosta pöydälle tutkittavaksi. Kapteenin tavanomainen, surumielinen ilme ei edes värähtänyt. Näytti siltä, kuin volitakkasvo olisi tarkoituksella vältellyt näkemästä asiakirjojen sisältöä.
Kapteenin apatiaan oli kuitenkin yksinkertainen lääke. Huoneen raskas rautaovi liukui syrjään Domekin takaa ja eriskummallinen, rikkinäinen vahkiyksikkö marssi sisään. Hattutoa ei edes ehtinyt kyseenalaistamaan sitä, miksi koneen kallo oli revennyt niin merkillisesti keskeltä halki, kun se alkoi jo puhumaan.
”KAPTEENI, MEILLÄ ON VIERAITA”, naisen ääni kaikui suusta, jonka ei olisi pitänyt kyetä muodostamaan niin orgaanista ääntä. Kapteeni vilkaisi huolestuneena ikkunasta ulos ja voihkaisi kuuluvasti. Sitten hän lähti käytännössä spurttaamaan ulos huoneesta sieltä pois peruuttaneen vahkin perään.
”Anteeksi, vihollisia porteilla”, hän selitti Domekille, joka näytti yhä pöllämystyneeltä merkillisen vahkin ilmoituksesta. ”Minulla ei toivottavasti mene kauaa, mutta joudun valitettavasti sulkemaan sinut tänne sisään siksi aikaa. Ymmärrät varmaan. Tiedäthän, turvallisuussyistä.”
”Ymmärrän, ymmärrän”, Domek vakuutteli nyökytellen niin lujaa, että hänen hattunsa melkein tipahti. Kapteeni soi hänelle harvinaisen, mutta varovaisen virnistyksen ja katosi sille tielleen. Rautaovi sulkeutui ja lukittui hänen perässään jättäen tilanteen nopeasta muutoksesta pöllämystyneen Domekin pyörittelemään päätään. Uteliaisuus vei hetkeksi voiton asiakirjojen kahlaamisesta. Huoneeseen lukittu toa näki ikkunasta selvästi, kuinka rakennusta lähestyi jotain suurta ja prameaa. Se ei selvästi kuulunut pohjoisen Xian ja erityisesti ränsistyneen sektorin ilmeeseen.
Kerrosta alempana vartiossa seisovien vahkien läpi pujotteleva Kapteeni yritti epätoivoisesti ruoskia itseään henkisesti terään. Tämä oli jo kolmas kerta, kun rautaiset vankkurit lähestyivät Baterra-aseman omistamia tehtaita. Yksin vastuuseen hylätty toa oli aikaisemmilla kerroilla hoitanut tilanteet vain vaivoin. Tällä kertaa asiaa onneksi muutti se, että kauhun ja tärinän sijasta Kapteeni suhtautui kutsumattomiin vieraisiin lähinnä turhautuneena. Hän olisi vain halunnut valvoa joukkojen valmistumista rauhassa.
”LAITA NYT EDES JOTAIN YLEVÄMPÄÄ PÄÄLLESI”, pirstoutuneen kallon vahki maanitteli. Toimistorakennuksen alaovilla koitokseen valmistautuva toa otti käskystä askeleen sivummalle pieneen sivuhuoneeseen, joka piti sisällään hänen koko maallisen omaisuutensa.
Harmaansininen viitta napsahti hänen olkapäälleen vaivattomasti ja siihen täsmäävä baretti istui hänen kanohinsa päälle aivan yhtä hyvin, kuin se oli joskus Metru Nuillakin pieni ikuisuus sitten. Toa ei koskaan ollut saanut selvää, miksi hänen mestarinsa oli kaivanut ne esiin hänen ilmalaivansa hylystä ja entisöinyt ne. Puhdistaja ei hänestä ollut koskaan tuntunut estetiikasta liiemmin välittävän. Mutta olipa kyseessä Baterra-aseman hallitsijan sairas leikki tai aito yritys verestää nostalgiaa, eivät asusteet paljoa Kapteenin itsetuntoa kohottaneet.
Selkä kyyryssä, Valkoisen valjastaman vahkin valvovan vahdin viitoittamana, Kapteeni astui ulos leijonan kitaan.
Valtavat, rautaiset, koristeelliset vankkurit oltiin pysäytetty sektoria puolustavien joukkojen eteen. MÖRKÖ-kivääreillä varustautunut etujoukko oli valmis avaamaan tulen vankkurien mahdollisen vihamielisyyden varalta. Kapteeni asteli rautahirmun eteen kuitenkaan sitä kavahtamatta. Hän tiesi täsmälleen, kenen kanssa hän asioi ja häntä kyllästytti jo etukäteen tämän jokainen lause.
Vankkuria ei vetänyt yhtään mikään, vaan se näytti liikkuvan sitä ympäröivän mustan, sakean savun voimalla. Muinaisxialaisin riimuin ja monoliitein vuorattu liikkuva tukikohta aukesi keskeltä ja sieltä alas laskeutuivat koristeelliset, violetit portaat. Kapteeni suoristi selkäänsä sen verran, kuin fyysisesti vain kykeni ja katsoi happamasti, kuinka pöyristyttävän tällätty vortixx-nainen asteli viehkeästi portaita alas. Mustaan, verkkokuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen korjasi sarviensa sivuille rullalle kierrettyjä harjojaan ja suoristi kaulassaan roikkuvaa, koristeellista silmää esittävää medaljonkiaan.
Nainen piti Kapteenia piinassa kävelemällä häntä kohti niin hitaasti, kuin oli käytännöllisesti mahdollista. Lantiotaan keinutteleva lisko hymyili kulmahampaat vilkkuen rääpäletoan pettyneen ilmeen erottaessaan. Äänettä taustalla sulkeutuva vankkuri lukitsi itsensä taas etäisesti vortixxin kalloa muistuttavaan muotoon. Lukemattomilla koruilla peitetyt luisevat kädet kurottuivat nostamaan Kapteenin maassa viistävää katsetta. Jään toa tyrmäsi liskon kosketuksen ja loi tälle inhokkaimman katseen, mitä hänen raastettu Volitakinsa vain mahdollisti.
”Ts, ts, rakkaani. Naisen kättä ei tuolla keinolla tyrmätä. Eikö naruttajasi ole opettanut sinulle käytöstapoja?”
”Älä koske minuun, Nefer. Kerro asiasi ja poistu mailtamme”, Kapteeni mutisi, mutta onnistui pitämään katsekontaktin tavanomaistakin kookkaammassa liskoneidossa. Nefer vilkaisi sivusilmällään tämän ympärille hiljaa muodostuvia vahkien rivistöjä. Edellisten vierailujen tunnelma ei ollut lähelläkään näin kireää. Kapteenin taustalla vaikuttavat voimat alkoivat olla kärsimättömiä.
”Aina niin virallinen, Kapu. Emmekö joskus voisi keskustella… hieman intiimimmässä ympäristössä?”
Kapteeni antoi liskon sanojen huljua aamuisen sektorin tuulenvireeseen. Hän kääntyi nopeasti vilkaisemaan taakseen kohti toisen kerroksen ikkunaa, jonka takana tiesi valon toan yhä työskentelevän. Kapteenin huojennukseksi Domek ei näyttänyt tarkkailevan tilannetta – hyvä niin – Kapteenia kammotti ajatus, että toinen toa-soturi tuomitsisi hiljaa hänen toimiaan.
”Esitä asiasi”, Kapteeni sitten toisti sinnikkäästi. Valkoinen ajatus heidän ympärillään ryhmittyvien koneiden sisällä alkoi käydä silminnähden hermostuneeksi. Vahkien sormet näpräilivät liipaisimillaan tavalla, jolla pelkkien koneiden ei olisi kuulunut.
”Fero Skia-Adorium lähettää Taivaan Puhdistajalle vielä yhden tarjouksen. Tällä kertaa hän toivoo, että siihen tartutaan.”
Kapteenin väistelyyn nopeasti kyllästynyt sanansaattaja ojensi tämän kouraan laatan, johon oli koristeellisin vedoin raapustettu ainoastaan yksi astronominen rahasumma.
”Adorim toivoo, että avokätinen tarjouksemme mahdollistaa operaationne sulavan siirtymän jollekin toiselle saarelle”, Nefer vielä täydensi ja hymyili taas. Kapteeni puolestaan ei edes vilkaissut laatan sisältöä, vaan ainoastaan asetti sen kainaloonsa ja tuijotti virnuilevaa Neferiä kyllästyneesti.
”Oliko siinä kaikki?”
”Odotan illalliskutsuasi.”
”Ja mitä mieltä Roodaka siitä olisi?”
”Skia-Adorium tunnistaa intiimien suhteiden… hyödyt”, Nefer voihkaili. ”Hän ymmärtää, että kiireiset elämämme eivät mahdollista kaikkien… tyytyväisyyttä.”
”Säästä minut”, Kapteeni miltei yökki. ”Minua ei kiinnosta hänen haareminsa. Jätä minut jo rauhaan.”
Nefer näytti aidosti yllättyneeltä siitä, kuinka suorasanaisesti Kapteeni hänet tällä kertaa tyrmäsi. Pettymystä pahensi myös se, kuinka lähelle neuvottelevan kaksikon ympärille vahkien rinki jo kiristyi. Kuonoaan nyrpistäen hän pyöräytti yhtä pitkäkyntistä sormeaan ilmassa ja vankkuri hänen takanaan alkoi taas aukeamaan. Portaiden laskeutuessa Nefer kuitenkin puhutteli Kapteenia vielä kerran happamasti, tavalla jota hänen Varjoadoriuminsa ei olisi hyväksynyt.
”Sinun vuoksesi toivon, että Puhdistaja tarttuu tarjoukseen. Skia-Adorium on kärsimätön. Rähjäinen vanhan Xian reliikki ei seiso hänen uuden dynastiansa tiellä.”
”Sinun vuoksesi toivon, että Roodaka pitää vastaisuudessa liikekumppaninsa paremmin salassa. Vai etkö muka tiedä, millaisessa seurassa hän Donovanilla tanssii?” Kapteeni vastasi samalla mitalla ja silminnähden hieman ylpeänä itsestään.
Se huomio oli Neferille tarpeeksi. Tämä kääntyi vihaisesti kannoillaan ja lähti marssimaan takaisin vankkuriinsa, eikä tällä kertaa yhtään niin viehkeästi, kuin saapuessaan. Kapteeni jäi seisomaan paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes aavemaisesti lipuvat vankkurit katosivat tehdasalueen kaukaiseen horisonttiin. Rivistöön hänen eteensä asettuneet sotilaat havainnoivat sen kulkua kuitenkin vielä Valkoisen kauaskantoisen katseen keinoin. Jään toa kuitenkin huokaisi jo helpotuksesta. Hän kuori viitan pois yltään ja kaappasi barettinsa samaan kainaloon Roodakan sylikoiran jättämän tarjouksen kanssa.
Seuraava kerta, jos sellainen tulisi, ei varmasti olisi enää näin neuvotteleva. Kapteenin syvin ja hartain toive oli, että hänen mestarinsa pohjoisen tehtävä olisi ohi nopeasti. Ei häntä byrokratia haitannut, hän oli Baterra-asemalla vietettyjen vuosien aikana kasvanut melko eteväksi xialaisen politiikan kiemuroissa, mutta maailman turvattomimman asiakaspalvelijan tehtävät siihen päälle olisivat voineet jo päättyä. Hän ei olisi koskaan arvannut, että hän olisi kaivannut takaisin taivasasemalle jo näin lyhyen komennuksen jälkeen.
Toimistolle palattuaan Kapteeni huojentui nähdessään, että holvihuoneen ovi oli yhä suljettu. Heidän vieraansa ei ollut yrittänyt lähteä tutkimaan paikkoja luvatta tai ilman opasta. Rikkokalloinen vahki otti vastaan Neferin tarjouksen ja taputti vielä lempeästi Kapteenin olkapäätä ennen katoamistaan. Kapteenin sydänkivi jätti kohahduksen välistä Valkoisen kosketuksen kolkkoudesta huolimatta. Pienen hymynkareen kanssa hän näppäili huoneen turvakoodin ja astui sisään. Virne katosi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli Volitakille levinnytkin.
Valon toa kirjaimellisesti loisti poissaolollaan. Kirkas jälki hohti vielä siinä, missä Domek oli vähän aikaa sitten vielä seissyt. Kansiosta oli kadonnut merkittävä määrä sivuja ja sen viereen oltiin jätetty nopeasti piirretty leveästi virnistävä omakuva ja sanat ”Kiitos! Pitäkää Larekasta hyvä huoli.”
Kapteeni huokaisi syvään, asteli merkillisen valojäljen läpi hajottaen sen samalla kuin olemassaolemattomaksi tomuksi, ja kasasi kansion niin hyvin kuntoon, kuin vain ilman puuttuvia sivuja pystyi. Hetken työskentelyn jälkeen hän oli saanut kansion takaisin holvin suojiin, jonka jälkeen hän vain jäi seisomaan keskelle huonetta äimistyneenä siitä, miten valon toa oli katoamistemppunsa tehnyt.
Ikkuna oli ehjä ja ovi täysin kunnossa. Eipä Kapteeni Valotun naamiosta ollut mitään selvää ottanut. Oudon muotoinen kanohihan saattoi olla vaikkapa teleportaation naamio. Joskin silloin oli outoa, miksi tämä ei vain omin avuin ollut ilmaantunut paikalle ja vienyt haluamaansa. Ehkä toa oli ollut vain kohtelias…
Tai sitten naamio oli jotain aivan muuta ja Kapteeni vain liian väsynyt spekuloimaan enempää. Umpiväsynyt toa sulki huoneen oven syvään huokaillen ja suuntasi kohti alakerran kahvinkeitintä, laitetta, jonka Valkoisen Puhuja oli hänelle huomaavaisesti hankkinut.
”Hiivatin toat”, hän mutisi itsekseen tajuamatta lainkaan lausuntonsa ironiaa.
Phimes-Metrun sydämen läpi lipuvat vankkurit olivat lopulta saapuneet varjojen tielle: tulevan dynastian syntyperille. Xian vauhdikkaimmin ulkoiselta asultaan muuttuva mikrokaupunki oli, kuin olisi vilkaissut kauas muinaiseen menneisyyteen. Vanhoja feroja ja menneitä adoriumeita esittävät valtavat patsaat valvoivat pääkatua pitkin kulkevien matkaamista. Nykyhetkeen selvinneet, kymmeniä kertoja historiansa aikana entisöidyt temppelit ja niiden sisäänkäyntien valvovat silmäriimut näkivät kaiken, ainakin kuvainnollisesti. Niin Metrun valtias ainakin tahtoi pienen kansansa ajattelevan. Täällä yritysten normaalisti aivan liian räikeitä mainsokylttejä ja valoja rajoitettiin ankarasti. Ja Metrun ytimen, Varjoadoriumin kolmoismonoliitin ympäristö oli raivattu kokonaan tyhjäksi kilpailevasta huomiosta.
Ylvään tien reunalle pysähdyttiin sankoin joukoin seuraamaan Neferin vankkurien etenemistä. Varjoadoriumin Ensimmäisen Naisen kulku oli aina näkemisen arvoinen tapahtuma. Vankkurien alla vellova valtava varjo ahmaisi sisäänsä pölyn ja tomun. Sen koristeellinen ulkokuori innosti niin tuoreempia matkaajia kuin niitäkin, jotka olivat nähneet merkillisen kulkuvälineen ennenkin. Kuvitetut hieroglyfit sen pinnassa kertoivat tarinoita varjojen mestarista ja tämän suomista suurista lahjoista. Niiden keskellä seisoi Varjoadorium itse. Polkemassa sammuksiin muinaista tulta ja täyttämässä maailmaa kauniilla pimeydellä. Metafora ei ollut hienovarainen, mutta se loi silti kiehtovaa ilmapiiriä varjovortixxin sanojen ympärille.
Kuten yleensäkin, Neferin läpikulku aiheutti useita pieniä suosionosoituksia matkansa varrella. Taivaita kohti kurottelevia kolmoismonoliitteja lähestyessään syttyivät myös valot Adoriumin torneihin. Lisko toivotettiin tervetulleeksi kotiin.
Monoliitin sisällä Neferiä odotti uusi tie. Tämä oli kuitenkin kapeampi ja olisi normaalisti vaatinut melkoisen pitkää kävelymatkaa. Neljä liskomiestä oli kuitenkin jo saapunut paikalle pienen kantotuolin kanssa. Nefer asettui sille jalat ristissä ja antoi palvelusväen tehdä niille osoitetun työn. Matka Roodakan rinnalle halki koristeellisten hallien vei tovin. Perille saapumista ei tarvinnut kuitenkaan arvuutella. Saleista suurin oli koristeltu aivan eri tavalla, kuin mikään muu monoliittien sisällä.
Punamustat kristallit tuntuivat kuin kasvavan salin reunoilta kurotellen kohti pilkkopimeää kattoa, jonka korkeutta oli synkkyden vuoksi mahdotonta edes arvioida. Neuvoa antaville ryhmille tarkoitettujen pöytien jälkeen aukesi pieni, kristallien miltei seinättämä kolo, jossa pitkä, tumma naishahmo lepäsi silloin, kun tämä kaipasi yksityisyyttä.
Palvelusväki laski tuolin kolon eteen ja auttoivat Neferin jaloilleen. Muiden liskojen poistuttua jonnekin lukuisista sivuhuoneista, avasi salin fero kolonsa eteen vedetyt mustat verhot ottaakseen neitonsa vastaan.
”Tule lähemmäksi, rakas Neferini”, viettelevä ääni kutsui. Violetin sametin peittämä, valtaistuimeksi hyvin pehmeä ja suuri tuoli olisi helposti kantanut kaksikin liskoa, mutta varovaisesti hymyilevä Nefer ainoastaan kumartui antamaan suukon mustahopealle rakkaalleen. Roodaka kuljetti sormeaan hellästi, mutta omistushaluisesti pitkin Neferin leukaa tämän irtautuessa suudelmasta. Pientä esinettä vasemmassa kädessään hypistelevä Roodaka odotti malttamattomana, mitä hänen parhaalla neidollaan oli sanottavana ”yritysvierailunsa” jäljiltä.
”Yhdeksästä eri kasaushallista kaksi näyttää sammuneen, mutta Puhdistaja tuottaa vahkeja edelleen sellaisella tahdilla, että alueen valtaaminen sotilaallisin voimin on jo nyt käytännössä mahdotonta”, Neferi selitti huolestuneena. Roodakan reaktio rajoittui kuitenkin varovaiseen kulmiennostatukseen.
”Kaksi on sammunut? Minkä vuoksi?”
”Tiedustelijat uumoilevat, että heillä on tavarantoimitusongelmia. Joku tai jokin häiriköi heitä ennen kuin raaka-aineet pääsevät edes laivaan asti.”
”Kiintoisaa”, Roodaka hykerteli tyytyväisenä. Mustaa savua purkautui hänen kynsistään niiden kirskahtaessa äänekkäästi toisiaan vasten. ”Ja olemme varmoja, että se ei ole kukaan… kumppaneistamme?”
Nefer nyökkäsi. ”Tätä on jatkunut jo hetken ja tutkatiedot vahvistivat… öh… terroristimmekin olevan matkalla pohjoiseen.”
Maininta terroristista sai Varjoadoriumin kääntelemään vasemmassa kädessä pitelemäänsä esinettä entistäkin hurjemmin. Taskukello, jonka haarniskasoturi oli hänelle XMS Donovanilla antanut oli viikkojen aikana ottanut muutaman merkittävän hypähdyksen eteenpäin. Se osoitti nyt kaksikymmentä yli yhtätoista. Matkaa tämän lupaamaan puoli kahteentoista oli vielä, mutta aikaa Roodakalla oli. Hänen dynastiansa ei ottaisi tuulta siipiensä alle muutenkaan aivan vielä.
”Joku muukin on siis saanut vihiä. Käske Siskoksia pitämään sektoria edelleen silmällä. Tahdon tarkkoja tietoja joukkomääristä viikoittain.”
Nefer vakuutti tekevänsä täsmälleen niin. Umpiväsynyt lisko rojahti adoriuminsa viereen ja antoi tämän ottaa itsensä syleilyynsä. Roodakan sormet tapailivat medaljonkia Neferin kaulalla. Sen muoto symboloi kaikkea sitä, mitä tuleva maailma voisi olla. Yhtenäinen, hehkeä… hänen. Hän voisi varmistaa, että kaikki olisi kaunista. Hänen varjonsa voisivat nielaista vanhan maailman tulen, joka vielä kyti ja valaisi.
Tulentuojan taru päättyisi, kun hän toisi tilalle varjonsa.
jokin kertoi minulle, että et tyytyisi niihin totuuksiin, jotka olen sinulle jo antanut. Minäkään en ole tyytynyt niihin. Pitkään yritin jatkaa eteenpäin kyseenalaistamatta, mutta arvet menneisyydestä eivät lakkaa sattumasta. Olen Tulentuojan lapsi, enkä muuksi muutu.
Ja sinun laillasi haluan vastauksia.
Silmapussit roikkuivat naamiossaan, kärpänen kävi ikuista kahdeksikkoa lukulampun päällä, läpikäytävien paperien siisti pino oli vain hienoisesti läpikäytyjen pinoa pienempi.
Tulen toan edessä oleva ilmoitustaulu oli lähes säntillinen. Kaunis kalenteri kuvituksenaan Pohjoismantereen lunnonmaisemat. Protodermiinin ilmenemismuotojen jaksollinen järjestelmä. Arkistojen aukioloajat ja työvuorolistat. Muutama valokuva: Yhdessä hän ja Geevee ylpeinä uuden kirjastorakennuksen porteilla. Toisessa Tawa katsomassa kameraan leikattuaan juuri ovelle laitetun juhlanauhan. Johtaja hymyili keltaisessa, linssillä varustetussa erikoishaussaan. Ilme oli toiveikas, uutta oli rakennettu, bioklaanilainen unelma oli laajenemassa. Rauhan päivät hellivät yhteisöä. Perustajalla oli aihetta iloon.
Suojelun naamio. Yksi suuren hengen tunnuksia. Matoranien turva, toa-soturit. Yhteiskunnan kivijalka.
Harmoniaa viilsi rypistetty, suoristettu, uudelleen rypistetty ja uudelleen suoristettu paperi. Ilmeetön kultainen Hau, kolme riviä tekstiä, eikä niitä oltu tarkoitettu työhuoneen omistajalle. Kohde oli kuollut kaukana täältä. Kohde ei ollut antanut nimettömän uhkauksen vaimentaa itseään. Kohde oli ollut tulen toan tärkeä ystävä. Tulen toan pyyntö oli herättänyt uteliaisuuden, joka oli vienyt kirjeen vastaanottajan mustiin kylmiin vesiin, ja hapen loputtua keuhkoista sinne, mistä ei tultu takaisin.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Vaehran oli käynyt itsensä kanssa väittelyn siitä, pitäisikö kirje polttaa. Se olisi käynyt sormea napsauttamalla. Oikeastaan helpomminkin.
Kuitenkaan paperin tuhoaminen, varsinkaan jos siinä oli kirjoitettua tekstiä, ei ollut Vaehranin tapojen mukaista. Nyt Tulinoidan mestarin kirje oli ilmoitustaululla muistuttamasta häntä. Muistuttamassa Mercurasta, muistuttamasta virheestään, muistuttamasta siitä, milloin piti painaa eteenpäin ja milloin ei. Tulen toa toivoi erottavansa nämä toisistaan. Hän vihasi kirjettä ja välillä itseään, mutta jatkoi silti.
Geevee katsoi ovensuusta ja huokaisi. Hänen läpikäytävien papereidensa pino oli läpikäytyjä suurempi.
“Vaehran, tarvitset unta. Ole kiltti. Teet parempaa työtä virkeänä. Se pätee ihan kaikkiin.”
“Tämäkään lähde ei ota tarinaa mestarista tosissaan. Sitä pidetään eräänlaisena metaforana. En usko, että mestari on lainkaan mikään yksittäinen historian henkilö… Nekin lähteet, jotka hänestä puhuvat, ovat todella metafyysisiä. Hahmo on pimeyttä, toisaalla pieni ja humanoidimainen, toisaalla valtava ja hahmoton. Tulinoidan sadussa oli se puupiirros, jossa mestari antaa avaimen Seleciukselle, mutta se on varmasti myöhempi taiteilijan näkemys… Ehkä makuta, mutta yhteydet veljeskuntaan tuntuvat hatarilta, ja muutenkin tämä vaikuttaa vahvasti Xian sisäiseltä myytiltä.”
“Hahmoton hahmo? Tiedän, että tämä on sinulle hyvin raskasta aikaa… Mutta menisit nukkumaan. Yrittäisit edes. Keitin kamomillaa. Vartiosto on lähettänyt avuksemme muutaman luotetun vartijan, paperit eivät katoa minnekään täältä. Kun kerran ovat tänne asti päässeet.”
“Taidat olla oikeassa, kuten yleensä. Tämä tieto, se on vain kovin juovuttavaa. Mutta en saa siitä enää iloa, vain väistämätöntä tarvetta jatkaa eteenpäin.”
“Niin, ilon aiheet ovat näinä päivinä harvassa. Ja kun ilo on liikaa pyydetty, niin pitää tukeutua velvollisuuteen, ja velvollisuutemme yötä ja tulevaa aamua kohtaan on nukkua.” Pieni mies haukotteli. “Sammuta käytävän valo kun lähdet. Hyvää yötä, yritä saada unta.”
Geevee heräsi. Hän piti silmiään auki kaksi sekunttia ennen kuin herätyskello alkoi piipattamaan. Hän sammutti kellon kahden piipahduksen jälkeen.
Haukotteleva tonttu nousi ja naksautti hartioitaan ja tassutteli työpöytänsä luokse. Tämä oli Geeveen oman asunto, eikä hän tuonut työasioita kotiin. Asunto oli pieni ja matala, eivätkä toan kokoiset olisi sinne oikein kunnolla mahtuneetkaan. Ovia oli kolme, yksi ulos, yksi kylpyhuoneeseen ja yksi pieneen talvipuutarhaan. Sänky oli asuntoakin matalammassa, kodikkaassa syvennyksessä, jonka yläpuolella oli hyllyllinen steltiläistä seikkailukirjallisuutta, ensipainoksia kaikki. Asunnon ainoa Arkistoista lainattu kirja oli pöydällä komean pienoismallilaivan vieressä. Ei sillä, Geevee ei ollut kiinnostunut merenkulusta tai laivojen pienoismalleista. Tämän hän oli ostanut koottuna halvalla kirpputorilta. Lainattu kirja käsitteli lasinpuhallusta. Huoneen nurkassa oli pienen pieni, kaasukäyttöinen ahjo ja pöydän alla siistissä rivissä lasimassapurkkeja.
Jääkaappi näytti tyhjältä, joten Geevee päätti hakea aamiaista työmatkan varrelta. Pieni mies heräsi yleensä ajoissa, joten hänellä olisi varmasti aikaa yhteen. Sininen käsi käänsi kaasun päälle, otti pöydän vetolaatikosta pienen tinaputken ja valitsi haaleanvihreän lasimassan. Hetkisen primustulella lämmettyään massa oli juoksevaa ja tonttu nappasi pienen pienen pisaran puhallusputkensa päälle. Hän avasi yhden mallilaivan kajuutan pikkuriikkisistä ikkunoista, asetti hammaslääkäripelin osoittamaan sisätiloihin ja sääti pöytävaloa voimakkaammaksi. Uskomattomalla tarkkuudella Geevee puhalsi pienoismallilaivan sisään pienen rommipullon.
Tonttu nyökkäsi tyytyväisenä, sammutti kaasuahjon ja puhdisti välineensä. Hän asetti rusetin kaulalleen ja astui syyssäähän.
Rantabulevardin aamutorin kojusta Geevee osti ruskeaan paperiin käärittyä poronpaistia. Liemi oli erillisessä purkissa. Evakkous kaupungissa ei hidastanut pohjolan väkeä teurastamasta osaa tokasta talven varalle. Tonttu ei ollut ikinä käynyt pohjoisen kylissä, mutta ruoka oli kuulemma ensiluokkaista. Hän mietti söisikö osan matkalla, sillä sää oli varsin kaunis, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaa Sielunlähdettä pitkin. Suuren Hengen temppelin edustalla tuttu hahmo lakaisi katukivetystä.
“Hyvää huomenta, Geevee”, Isä Rusko sanoi ja hieraisi hikeä hattunsa alta otsaaltaan, “töihin menossa, vai? Ostitko katuruokaa?”
“Huomenta vain, Isä. Näin on, pieni makumatka saaren pohjoisosiin.”
“Mielenkiintoista! Käsittääkseni sikäläiset tuntevat luonnon antimet paremmin, koska maa sopii heikommin viljelyyn. Kuules, satutko muistamaan onko teillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditio -teosta? Pohjoismantereen kultakauden temppeliarkkitehtuurin eri koulukunnista.”
“Hmm, semmoinen pehmeäkantinen nide? Muistaakseni kyllä. Taiteiden aukion itäreunalla, niin sen on oltava. Kumpaa suuntausta meidän temppelimme muuten edustaa?”
“Erinomaisen mukava kuulla! Meidän temppelimme on aika perinteinen, mutta se on vahvasti myös paikallisuuden värittämä. Pohjoismantereen kultakauden rakentajat tekivät tietoisesti eroa metrulaisen suuntauksen järjestelmällisyyteen. Varhaiset esimerkit ovat hyvinkin ekspressiivisiä, myöhemmät taas kokeilunhaluisempia materiaalien kanssa – oletan, että innovaatio viittaa siihen. He hyödynsivät perinteisen Mata Nui -kivihahmon muotoa temppelin tektoniikassa. Tai näin olen kuullut, ajattelin, että itse tutkimuksen lukeminen valaisisi asiaa minulle. Meidän temppelimme on muuten lähempää sukua Pohjoismantereen eteläosien sekulaarirakentamiselle kuin tämän saaren muiden kylien temppeleille. Linnoituksen perustamisen jälkeen tänne muutti matoralaisia lähisaarilta ja pohjoisesta, ja kulttuurillinen jakolinja on vielä olemassa meidän ja Nui-Koron välillä. No, surullista kyllä nythän Suurkylä on nazorakien vallassa. Tai ehkä – normaalitilanteessa – jakolinja kuulostaa liian negatiiviselta. Kulttuurin rikkaudestahan tässä on vain kyse. Kuule, akateemisena miehenä, kannattaisikohan minun kysellä pohjoisen väeltä heidän temppeleistään? Tahtorakin askelman turaga näytti minulle kannettavaa alttariaan, joka on jäänne paimentolaisajalta. Kuulemma niitä on vieläkin käytössä tällä saarella, ja nyt ne ovat tietenkin meidän kaupungissamme – kunhan vain löytäisin niiden hoitajat. Kordu ei käsittääkseni ikinä käynyt tällä saarella. Tässähän voisi laatia vaikka oman tutkimuksensa syysiltojen ratoksi, nyt kun asiantuntijat ovat samassa paikassa.”
Geevee oli kaikin puolin henkilö, joka kiinnostui yhdestä jos toisestakin asiasta. Hänen päänsä sisällä oli vivu, joka reagoisi tutkimukseen kotisaaren temppelirakentamisen perinteestä vilpittömällä mielenkiinnolla. Hän oli kuitenkin huolissaan ystävästään, huolissaan sodasta ja kaiken lisäksi temppelin naapurirakennuksen oven yläpuolella olevaan metallikylttiin oli kaiverrettu:
TULIADORIUMI
Tonttu räpsäytti silmiään. “Totta kai, saisit varmasti aiheesta paljon irti. Voit käyttää Arkistojen työtiloja jos haluat. Kuule Rusko, mikä tuo naapurisi talo on? Onko se xialainen temppeli?”
“Ah, Tuliadoriumi. Kyllä vaan. En tosin tiedä, onko se kovin aktiivisessa seremoniakäytössä. Sen hoitaja on kyllä miellyttävä henkilö, joskaan hän ei taida olla virallinen kappalainen tai mikä arvonimi heillä olikaan. On kuitenkin mukana meidän ekumeenisissa kokouksissa. Mistä tuli mieleen?”
“En ole tainnut ikinä kiinnittää siihen huomiota. Se ei ole kovin temppelimäinen, aika hillityn laatikkomainen eikä ikkunoita. Yritämme selvittää Vaehranin kanssa Xian historiaa.” Tuliadoriumi.
“Kaipa xialaiset ovat rakentaneet noin vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja se on heidän omaa perinnettään. Kannattaa käydä katsomassa. Se ei välttämättä kerro teille saaren historiasta, eihän meidänkään temppelimme ole historian sali. Mutta se saattaa auttaa teitä ymmärtämään Xian siskojemme ja veljiemme mielenlaatua.”
“Vinkkaan siitä Vaehranille. Näemme varmaan arkistoilla sitten. Hyvää päivänjatkoa!”
Geeveestä tuntui lähes epäuskottavalta, että hän oli asunut klaanissa kaikki nämä vuoden ikinä kiinnittämättä huomiota Tuliadoriumiin. Tai ehkä hän oli kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Xia oli ollut vain saari muiden joukossa. Oli tosiaan hyväksi nostaa välillä naama niteistä ja katsoa ympärilleen. Sitähän saattoi oppia vaikka mitä.
Silloin, ennen
Tienristissä matoralainen vapisi kauttaaltaan. Ei, ei sittenkään; halpaa skakdien sisällissodan aikaista kivääriä pitävät kädet olivat tyynet ja valppaat. Se teki tilanteesta paljon pahemman. Tuisku tuntui kääntävän asiat aina pahiten päin.
Piipun suunta vaihtui konemaisella tarkkuudella kahdesta hermostuneesta vartiomatoralaisesta pitkään jään toaan, joka laski kiiltelevän kalpansa vähemmän uhkaavaan asentoon. Suga tunsi, ettei tämä ongelma ratkeaisi miekan kautta. Sisimmissään hän tiesi, että harva asia ratkesi. Käytännössä kuitenkin toan ja hänen matkakumppaninsa miekankäyttely oli jättänyt useamman kerran taakseen kylän, jonka asukkaiden elämä olisi ainakin joksikin aikaa turvallisempaa.
Miekka oli kuitenkin miekka ja kivääri kivääri. Välimatka uhkaajaan kaivoskaupungin pölyisellä kujalla olisi vaatinut tarpeeksi askelia siihen, ettei Suga olisi päässyt ikinä perille. Eikä se muutenkaan ollut oikea tapa. Toan takana oli useampiakin kyläläisiä, jotka vähintäänkin tunsivat Kinahmon. Tai sen, mitä Kinahmosta oli enää jäljellä. Ehkä toa, joka ei ollut harjoitellut asekuntoaan vaan keskittynyt elementtinsä harmoniaan, olisi voinut jäädyttää aseen ja pelastaa päivän.
“Kinahmo, me voimme auttaa sinua. Me haluamme auttaa sinua. Kuka tahansa tässä on takana, me suojelemme sinua… Ja parannuskeino löytyy varmasti. Laske aseesi, ole kiltti. Me olemme veljiäsi ja sisariasi. Älä tee mitään peruuttamatonta, Kinahmo… älä itsesi vuoksi.”
“Miekka ala-as, toa.”
Matoralaisen naamio oli hien peitossa. Toinen silmä haritti kohti säkkiä tämän jaloissa. Voisiko hän ottaa säkin laskematta tähtäystään? Voisiko hän paeta, ampua ja kantaa sitä samaan aikaan? Missä Välittäjä viipyi? Olivatko kaikki makutat ja rakshinäpärät ja surmanhenget tällä kertaa hänen puolellaan vai häntä vastaan? Miten samaan aikaan kaikki oli niin selkeää ja niin pimeää?
“Veljiä. Hah. Sisk-oja. Hah. Pilkkahuutoja! Suljettuja ovia! Sitä niillä minulle vain on! Vihaan teitä ja tätä läävää! Ja sinä toa! Hae-et vain ihailua ja kunniaa! Makuta sinut syököön!”
Varjojen herran nimi kavahdutti kylänväkeä. Heidän katseensa oli inhoava. Kiväärin piippu osoitti Sugan otsaan. Ei toa pilkkaa kavahtanut, sitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Tilanteen uhka oli konkreettisempaa laatua. Oli vain ajan kysymys, milloin Tuisku saavuttaisi matoralaisen liipaisinsormen. Suga laski miekkansa korostetun varovaisesti kadun soralle ja piti käsiään koholla. Näkyikö silmäkulmassa jotain keltaista?
Kinahmo pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen. Asekäsi pysyi järkkymättömänä paikallaan, kun nykivä pää nyökki kohti eturivin kiven kyläläistä.
“Hän kanta-aa säkin. Ulos porteista. Tai ammun toan.”
Panttivankikandidaatin kyljessä seisova ta-matoran tarttui tätä käsivarresta ja veti syvemmälle joukkoon. “Pidä Nar poissa tästä! Olet varas ja hullu, Kinahmo!”
Suga irvisti, Kinahmo vavahti, hän ei osannut päättää ampuisiko Sugaa vai kyläläisiä vai
Mutta provokaatio oli antanut tarpeeksi aikaa. Sivukujalta, kivijätettä täynnä olevan lavan yli loikkasi kokoonsa nähden akrobaattisesti kultahaarniskainen hahmo. Ennen kuin Kinahmo ehti päättää, oliko tulokas tässä maailmassa vai siinä toisessa, oli hänet painettu tottuneella lukkoliikkeellä katupölyyn.
“Sinuna minä kuuntelisin, mitä Sugalla on sanottavana. Varsinkin kun hän puhuu avusta ja suojeluksesta. Hän tietää nämä asiat”, sanoi haukasvo Kinahmon korvaan.
Suga huokaisi helpotuksesta, poimi miekkansa ja laittoi sen huotraan. Hän kääntyi kyläläisten puoleen.
“No niin, olette nyt turvassa”, hän aloitti, “kiitos Seleciuksen. Minä pyydän teiltä, että huolehtikaa tästä Kinahmosta. Hän on tehnyt virheitä ja uhannut teitä, ja tiedän, ettei sellaista ole helppo antaa anteeksi. Mutta moni teistä muistaa hänet hiljaisena mutta ahkerana kaivosmiehenä eikä hän ole ollut viime aikoina oma itsensä. Tietojemme mukaan kyse on Tuisku-nimisestä huumeaineesta. Emme tiedä kuka sitä valmiista tai levittää, mutta se ei todennäköisesti tule kylän tai välttämättä edes saaren sisältä. Jos tiedätte jotain, kertokaa meille tai vartiostolle. Älkääkä missään tapauksessa koskeko siihen aineeseen! Tämä ei ole pahin tapaus, jonka olemme näillä saarilla kohdanneet. Kinahmo tokenee, jos pidätte hänestä hyvää huolta muutaman päivän. On turvallisinta pitää hänet lukkojen takana, mutta olkaa ymmärtäväisiä älkääkö jättäkö häntä yksin ja pitäkää hänet lämpimänä. Ankea sellikoppi vain pahentaa hänen tilaansa.”
Kyläläiset katsoivat vuoroin helpottuneena Sugaa ja Seleciusta ja sitten inhoten mutta myös uteliaina Kinahmoa. Vartiostolainen otti kiväärin maasta ja toinen sitoi Seleciuksen kanssa Kinahmon kädet.
“Onko asia ymmärretty?” Suga varmisti.
“Hän vei viikon lämpökivet! Ja murtautui maanviljelijä Jeppon tiluksille ja vei hänen aseensa!”
“No, niin, mutta hän ei vienyt niitä kovin kauas. Luulemme, että hän vei lämpökivet ostaakseen lisää Tuiskua, ja aseen onnistuakseen ryöstössä.” Semmoinen Tuisku oli. Kuoppa vain kaivoi itseään syvemmäksi.
Lopulta pari kolme kyläläistä lupautui pitämään huolta sekavasta rikollisesta. Suga ja Selecius istahtivat kuormalavan reunalle.
“Hyvä ajoitus, ystävä. Hänelle oli vaikeampi puhua järkeä kuin frostelukselle”.
“Älä syytä itseäsi. Esityksesi turvasta ja ystävyydestä toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä”.
“Ha ha”, Suga sanoi ja tyrkkäsi kumppaniaan nyrkillä kylkeen. “Vihaan noita aineita. Ne… ne ovat petollisia. Sumentavat niin terveen järjen kuin kolme hyvettäkin.”
“Olen tosissani. Lienet ainoa henkilö maailmassa, joka on saanut kutsun frostelusten pitkätaloon waikirupadalle.”
“Kiitos. Tarkoitan sitä.”
“Katso, löysin tällaisen. Steltiläisen alemman luokan höyrypiipputupakin paketti. Mutta kylässä ei asu yhtään aristokraattia. Luulen, että tämä on taas joku omaisuutensa huonoissa kaupoissa xialaisille menettänyt nuori aristokraatti, joka yrittää hankkia adrenaliinia myymällä aineita matoralaisille. Jos saamme hänet joskus kiinni, hän ei varmaan edes tajua, mitä on tehnyt väärin.”
Arkistojen ylimmässä kerroksessa Geevee avasi Vaehranin työhuoneen oven ja huokaisi nähdessään työparinsa papereihin uppoutuneena. Kolmesta tyhjästä kahvikupista huolimatta toa oli selvästi väsynyt.
“Hei. Muistatko kun mainitsin Daeneka Ruohokorresta? Hän esiintyy esiteollisesta Xiasta kertovista tarinoista siellä täällä… Mutta asianyhteys ei kerro, onko hän yksi henkilö, liike vai joku abstraktimpi. Osa lähteistä, jos noin tieteellistä termiä voi edes käyttää perimätiedosta, pitää Ruohonkortta vastavoimana luonnon tuhoutumiselle. Ristiriita yritysvetoiseen historiankirjoitukseen, joka peittelee luonnomukaisuuden uhraamista kehityksen tieltä, on merkittävä. Mutta osassa lähteissä Ruohonkorsi esiintyy kukkaiselementaalisena hahmona, joka yrittää houkutella Seleciusta pois mestarin houkutuksista vapauttaa tuli. Siinä Ruohonkorsi – tai oletettavasti Ruohonkorsi, yhteys ei ole aivan selvä – vetoaa siihen, että tuli polttaisi metsämaat, ja se olisi liian kova hinta maksettavaksi “pimeässä näkemisestä”. Mitä mieltä olet?”
“Huomenta vain. Ilmeisesti Ruohonkorsi ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Muutenkin kukkaelementaali kuulostaa enemmän toien elementtivoimista innoituksensa saaneelta matoran-legendalta. Saitko nukutuksi?”
“Hmm? Toki. Ainakin pari tulinoitaa. Tuntia. Mitä sinulla on siinä?”
“Ostin eväitä matkalla. Käyn taukohuoneessa syömässä aamupalan. Tulen sitten takaisin, okei?”
“Juu, ilman muuta. Minä jatkan vielä.”
No aivan varmasti. Tonttu kipitti taukohuoneeseen, avasi paistin paperikäärestään lautaselle ja kaatoi liemen sen päälle. Se oli vielä lämmintä.
Huoneessaan Vaehran rummutti pöytää sormillaan. Selecius, Tulinoita, tärkeä Xialla vielä tänäänkin. Joku, jolle tehdään patsaita. Daeneka Ruohonkorsi – vainottu, vaiettu, hiljennetty jo omassa tarinassaan? Selvästi lähempänä matoralaisten kuin xialaisten käsitystä maailmasta ja sen arvojärjestyksestä. Ja Tulinoidan mestari: Ruohonkorren vastavoima, Xian tulevaisuutta määrittävä tekijä, tulen tuo Tulentuojalle. Pelkkä metafora, vai kenties joku niistä pimeyksistä, jotka ovat vaanineen maan kansalaisten näkökentän reunassa aikojen alusta asti katoamatta minnekään? Oliko avaimen antaja se, jonka kirje soimasi Vaehrania ilmoitustaululta työn jokaisena hetkenä? Vai oliko joku vain ottanut muodottoman hahmon nimen itselleen suojatakseen Seleciuksen alkuperää?
Kerrosta alempana paistia syödä ja lientä juova tottu mietti, pitäisikö hänen kysyä Vaehranilta Tuliadoriumista heti vai myöhemmin. Hän koki kuitenkin tarvetta sulatella asiaa vielä hetken – ja miettiä, miten selittäisi toalle, ettei ollut ikinä kiinnittänyt huomiota xialaiseen uskonnolliseen rakennukseen. Eipä Vaehrankaan ollut sitä huomannut. Ja vaikka työparin pakkomielteisyytenä ilmenevä surun käsittely – tai käsittelyn puute – huolestuttikin pikkumiestä, oli hän arkistoija henkeen ja vereen, ja Jumalan Nyrkki: Xian historia maailmamme sodissa kuumotteli mielenkiintoisella luvun nimellä.
Välillä tontulla oli päiviä, jolloin hän haaveili toa-soturin urasta ja seikkailullisista paikoista, Kristallisaarista, Gendopoliksesta, Koilisväylästä… Mutta välillä kirjat olivat tarpeeksi.
Alkuiltapäivästä Geevee kuuli ääniä taukotilasta ja löysi Vaehranin syömästä seisaaltaan pikanuudeleita. Onneksi syö sentään jotakin, hän mietti ja istuutui pöydän ääreen.
“Kuule Vaehran, satuin juttelemaan työmatkalla Isä Ruskon kanssa. Oliko meillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditiota? Isä kysyi sen perään.”
“Mmmm”, Vaehran sanoi ja nielaisi nuudelit, “joo, taiteiden aukion itäreunalla.”
“Jes. Ja, kun siinä juttelimme, niin kiinnitin huomiota temppelin naapuritaloon?”
“Jaa?”
“Se on Tuliadoriumi, Vaehran. Xialainen temppeli. Äläkä edes esitä että olisit tiennyt tai muistanut sitä. Olemme olleet viimeiset viikot uppoutuneena kaulojamme myöten Xian historiaan ja mytologiaan emmekä käyneet siellä temppelissä.”
Vaehran mietti. Sielunlähde, temppelikatu… Kai siellä oli Mata Nuin temppelin lisäksi joku Athismin krickit-suunnan rukoushuone, ja joitain muitakin. Mutta Tuli ja Adorium?
“Tuliadoriumi.”
“Näin on. Se lukee oven yläpuolella. Rusko sanoi, että se voisi opettaa meille jotain. Käydäänkö katsomassa?”
“Meillä kun kesti niinkin kauan tajuta, että Adorium ei ole nimi vaan xialainen titteli…”
“Minä tiedän, ystävä. Ja minä olen totta tosiaan ihan yhtä kummissani. Mutta ehkä voimme ajatella, että on Suuren Hengen johdatusta, että löysimme sen nyt? Edes nyt?”
“Hnng. Pakkohan se on tarkistaa. Mutta oletko miettinyt… Me olemme yhä itsekin vaitiolovelvollisuuden alla. On ihan julkista, että Klaani etsii Nimdan siruja tuhotakseen ne, mutta kun menossa on petturitutkinta ja sekä Matoro että Kapura tuntuvat olevan johdon tarkkailussa, meidän ei ehkä kannattaisi julistaa kaikille, että Xia on kaiken takana.”
“En usko, että se on ongelma. Olemme kuitenkin akateemikkoja, eikö? Ruskokin ajatteli tekevänsä tutkimusta saaren uskonnollisista perinteistä, kun kaikki lähteet ovat kaupungissa. Josko mekin vain olisimme siellä päivittämässä jotain hakuteosta Xian kulttuurista? Suurin osa kaupunkilaisista ei tiedä, mitä me täällä päivät tutkimme.”
Vaehran tyhjensi loput kupistaan. Tuliadoriumi! Klaanilainen versio Tulinoidan mysteeristä? Kun sitä pidemmälle ajatteli, ei asia tuntunutkaan niin yllättävältä. Mercuran – juna jyrisi toan päässä taas kiskoilta synkkiin vesiin – asiakirjojen mukaan Selecius oli Xialla tunnettu hahmo, joskin osin todella varjeltu… ja Klaanin tapaiseen todella kansainväliseen paikkaan jokainen kulkija toi palan omaa kotimaataan, sen tapoja, ajatuksia ja uskomuksia. Vortixxit eivät olleen mikään pieni vähemmistö, oikeastaan he olivat lukuisimpia matoralaisten ja skakdien jälkeen. Ehkä xialaisten välitön assosiointi tuotteisiin ja kaupankäyntiin sai varomattoman unohtamaan, että kaiken kosmopolitiikan alla oli oma, ikivanha kulttuurinsa.
Kirjakaksikko astui sisään liskotarten mitoilla piirretyistä ovista, jotka liukuivat ohitse. Eteisen kylmästä valosta he astuivat keskushuoneeseen, jonka molemmilla puolilla oli vielä samankaltaiset huoneet. Tilassa ei ollut ikkunoita, mutta valaistus oli mietitty tarkkaan; keskushuoneessa neutraalin valkoista, sivuhuoneet olivat hämäriä. Huoneiden seinustoilla oli pieniä korokkeita, kenties alttareita. Keskellä oli jalusta, jossa olisi odottanut näkevänsä uskonnollisen objektin – Mata Nuin temppelissä ehkä Suurta Henkeä esittävän kiven tai kolmen hyveen symbolin. Se oli kuitenkin tyhjä. Alttareiden väleihin oli ripustettu tauluja, jotka roikkuivat lähes näkymättömien siimojen varassa katon akustiikkalevyjen keskeltä.
Huoneen ainoa muu henkilö oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella siistin tiskin takana istuva tanakka liskonainen. Hän katsoi parivaljakkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Päällä tällä oli hienostunut silkkihuivi ja matalakorkoiset kengät.
“Tervetuloa Tuliadoriumiin, arvon vierailijat. Onko paikka teille entuudestaan tuttu? Minä olen Marjeen.”
“Hei, me olemme Vaehran ja Geevee Klaanin arkistoista. Emme ole käyneet täällä aikaisemmin. Haluaisimme, hmm, tutustua siihen mitä teette. Tai siis tähän. Temppeliin.”
“Haluatteko, että kerron teille tarkemmin? Meillä on nyt melko hiljaista, ja näyttely on hieman vajaa – sodastahan se johtuu. Kerron teille Tuliadoriumista mielelläni.”
“Se olisi mukavaa”, Geevee totesi ykskantaan ja Vaehran nyökkäsi. Marjeen johdatti heidät keskihuoneen vasemman seinustan ensimmäisen korokkeen luo ja osoitti huonetta kokonaisuudessaan.
“Tämä on Edistyksen Sali. Se kuvastaa Xian nousua kohti uutta päivää. Kansallemme on kunnia ottaa tulevaisuus vastaan avoimena sen luomista mahdollisuuksista. Jokainen päivä on uusi ajatus; se kehittää kaikkia edellisiä, tai tuo kykenevän mielen kohti uusia horisontteja, joita eilen emme olisi osanneet uneksiakaan. Vortixx-kansallemme ei ole ominaista miettiä vanhoja kunnian päiviä; me uskomme, että loiston päivät ovat uudessa kaksoisaurinkojen nousussa. Siksi Edistyksen Sali on väriltään valkoinen.”
Vortixx kääntyi nyt koroketta kohti. Geevee näki vain osittain alumiinisen jalustan päällä olevan lasikuvun. Sen alla pyöri omassa painovoimaa uhmaavassa kentässään kämmenen kokoinen rinkula.
“Tässä on Kelbuuno-et-Malciremin Dynamic Bracelet. Dynamic-sarjan tuotteet ovat valinta niille, joille huominen on mahdollisuus, ei uhka. Dynamic Bracelet mittaa käyttäjänsä aivokäyrän, lihasten kuormitusasteen, hapenoton ja sydänkiven frekvenssin. Mukava silikonivalmisteinen rannenauha valitaan henkilökohtaisesti käyttäjän käsivarren läpimitan mukaan; krickitistä titaaniin.”
Marjeen katsoi lyhyesti arkistolaisia, mutta jatkoi seuraavalle korokkeelle, kun nämä eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain silmän suurina. Korokkeella oli jokin hyvin mekaanisen näköinen järjestelmä, jonka vieressä oleva metallista leikattu neljän senttimetrin korkuinen mittakaava-liskotar kertoi olevan pienen rakennuksen kokoinen.
“Ehkä kerran vuosisadassa Xian kansan parista nousee aivan erityisiä yksilöitä, heitä, joilla on sekä visio että kyky toteuttaa se. Kansamme sankareiden mitta ei ole miekassa ja ruudissa, vaan kehityksessä, joka luo hyvinvointia ja arvoa tekijänsä elintaipalettakin pidemmälle. Yksi tunnetuimmista on Vernixin perheen Device. Jokaisen työvaiheen korkea laatutaso ja patentoitu hydrauliikka- ja laakeritekniikka tekniikka tekevät Devicen henkilö- ja kuormanostimista markkinoiden halutuimpia. Teillekin tämä tuoteperhe on varmasti tuttu: Devicet asennettu niin Klaanin linnoitukseen kuin Metru Nuin Colosseumin torniinkin. Tiesittekö, että Vernixien säätiö on Ga-Metrun Yliopiston suurin yksityinen rahoittaja?”
“Mm, taisin lukea siitä joskus”, Vaehran sanoi. Vai siitä se nimi olikin tuttu. Lukemattomista väitöskirjojen esipuheista.. Tuliadoriumi alkoi tuntua pettymykseltä. Seleciusin mysteeri lipesi hänen sormiensa välistä. Miksi tämä paikka edes on temppeleiden kadulla? Tämä on vain mainos. Mainos, johon itse astutaan sisään.
Marjeen kenties aisti lievän turhautumisen, sillä hän ohitti seuraavat korokkeet ja lähti ohjastamaan vierailijoita kohti oikeanpuoleista salia. Geevee olisi voinut katsella hissin pienoismallia pidempäänkin, toimintaperiaate oli herättänyt tontun mielenkiinnon voimakkaammin kuin sen rakentaneen yrityksen sosioekonominen asema. Vaehran tajusi vaikuttavansa hieman tylyltä ja yritti korjata tilannetta.
“Anteeksi, mikä tämä tyhjä koroke on?” Hän kysyi ja viittasi huoneen keskelle, korokkeelle, joka oli muita matalampi ja laajempi.
“Ah, aivan. Siinä pitäisi olla Mantross AB:n Hurricane III, tehokas adoriniumydintekniikkaa käyttävä kontrarotaatiomoottori. Olemme kuitenkin antaneet kappaleemme Klaanin käyttöön, sillä kaupunkimme laivat ovat suurelta osin vanhentuneita purje- tai dieselvoimalla toimivia, ja partioaluksille on nyt tarvetta. Näytekappaleemme ovat kaikki täysin toimintakuntoisia. Emmekä ole saaneet tehtaalta uutta, kun saari on jotakuinkin saarrossa. Ymmärrätte varmaan. Näytekappaleiden rahtaus ei ole kaikesta korkein priorieetti, kun joitain yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä.”
“No, varmasti parempi näin. Klaani on varmasti kiitollinen. Me ainakin olemme”, Vaehran nyökkäsi.
“Jos saisitte toisen kappaleen tilalle, niin antaisitteko senkin partiokäyttöön?” kysyi pieni tonttu, ja tajusi suoraan, että kysymys oli ehkä hieman epäkohtelias, “Tai siis, sehän olisi taas sama tilanne. Hyödyllisempi turvaamassa rannikkoa.”
Arkistolaisten yllätykseksi Marjeen nauroi ja vaikutti siltä, kuin todellinen henkilö olisi paistanut läpi sen ulkokuoren alta, joka oli opetellut esittelynsä ulkoa. “Niin, varmasti antaisimme. Xian tehtaat eivät halua sotkeutua tähän konfliktiin, mutta auttamistapoja on hienovaraisempiakin, kun laskeudutaan ruohonkorsitasolle. Seuraatteko minua seuraavaan huoneeseen?”
Vortixxin astuttua oviaukon alta seuraavan huoneen valaistus heräsi eloon. Sähkönsinisestä syvänvihreään liukuva vaikutelma leikki seinustoilla. Oviaukosta vastakkaisella seinällä oli suuri maalaus – ei, sittenkin valokuva – jossa kaksi Vortixxia seisoi käsi kädessä selät katsojaan päin vasten kaksoisaurinkojen hohdetta.
“Tämä on Eleganssin Sali. Maailman kansat elävät päivästä päivään vaarojen ja haasteiden keskellä; armottoman sään, epävarmojen satojen, erämaiden petojen ja pahantahtoisten voimien haastamana. Xian edistys on kuin kansamme ylle nouseva suojelushenki, joka nostaa kämmenensä vastaan: ei enää. Kaikki maailman asukkaat ovat arvokkaita, kaikki ansaitsevat turvallisen, miellyttävän ja sujuvan elintaipaleen.
Olette varmasti kuulleet saaremme Vuoresta. Vortixx-kansalle se symboloi ikuista sykliä luonnonvoimien ja älykkäiden, tuntevien olentojen välillä. Halutessaan kansalaisemme voivat osallistua riittiin ja kiivetä vuorelle yhdessä läheisensä, usein parhaan ystävänsä tai puolisonsa kanssa. Mutta Vuoren riitti ei ole vain kahden yksilön ponnistus; riittiin osallistuu koko kulttuuri, sen kehitys ja eleganssi.”
Ilman annettua merkkiä siniset valot syttyivät näyttelykorokkeiden alla. Yhdellä lepäsi hienopiirteiset, mustasta metallista valetut kenkiin kiinnitettävät kiipeilypiikit. Toisella korokkeella oli neliteräinen salkoase. Nyt näyttää tutummalta. Xia ja asevalmistajat, Vaehran mietti.
“Denceen Stilet-kenkäpiikit vaativaan makuun, matkalle ylös kohti uutta elämää. Valmistajan ideologiaan kuuluu poistaa tuotteesta kaikki tarpeeton – ja tehdä esineen ajatuksen ytimestä kaunis. Trancen Intence-kalliotarrain on aikamme versio Xian esihistorian vuorimestareiden kiipeilyesineistä. Millimetrin tuhannesosan tarkkuudella toimivat servot siirtävät terät juuri oikeaan kohtaan ja saavat otteen minkä tahansa muotoisesta kielekkeestä. Kansamme vuosituhansinen kehitys nostaa rohkeat ja pelottomat kohti eleganssinsa huippuja.”
Marjeen johdatti kirjastoväen huoneen toisella seinustalla odottavien korokkeiden luo.
“Xian kansa ei kuitenkaan käperry itseensä ja jätä eleganssinsa siunausta vain itsensä hallintaan. Suuren Hengen lapsista me olemme olleet auliimmin luomassa yhteyttä muihin kansoihin; rauhanomaisesti, uudet ajatukset ja luomistyömme hedelmät edellä. Olemme levittäneet kansojen pariin kykyä ja mahdollisuuksia nousta ylös elämisen jatkuvasta taistelusta, astua arkipäivän yläpuolelle ja sanoa: ‘Me olemme täällä vain kerran. Miksi tyytyisimme vähempään?’”
Vihreä valo syttyi korokkeiden takana ja valaisi suurten konttialusten pienoismallit. Niiden takana oleviin korkeisiin lasipilareihin syttyi värilliset valot, jotka muodostivat näyttävän pylväsdiagrammin.
“Xian kaupankäynti on nostanut sekä Vortixx-kansan että lähisaarten elintasoa kuluneiden vuosituhanten aikana. Eleganssimme nousu on levittänyt siunaustaan kaikkien ystävämielisten kansojen keskuuteen tavalla, joka on merkki todellisesta yhtenäisyydestä. Meille siunatuilla lahjoilla – luomisella, jalostuksella, jakamisella – olemme toteuttaneet velvollisuuttamme, tehneet osamme tämän maailman rakentajina.”
Esitys oli samaan aikaan tylsä, pöyristyttävä ja hypnoottinen, mutta se osa Vaehrania, joka pysyi lähes aina skarppina ja analyyttisenä, vaikka vain alitajuntaisesti, käsitteli Marjeenin tapaa esitell Vortixxien kulttuuria. Mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Mitä kuvasta puuttuu? Uskooko puhuja itsekään siihen, mitä kertoo?
Toan omassatunnossa kiisteli kaksi ääntä. He olivat kaupungin uskonnollisten rakennusten kortteleissa, eikä Vaehranilla ollut tapana olla nenäkäs paikoissa, jotka olivat jollekin pyhiä. Mutta kaiken kaupallisuus oli niin käsinkosketeltavaa. Oliko tämä todellakin temppeli? Hänen oli pakko kysyä.
“On totta, että Xian teknologia ja keksinnöt ovat mahdollistaneet monenlaista kehitystä, auttaneet muita kansoja voittamaan haasteita ja selviytymään ongelmistaan. Mutta eikö kuitenkin moni näistä tuotteista ole aivan eri maailmasta kuin suurin osa matoran-yhteisöistä, elintasollisesti? Pohjoismantereen ympäristöstä aina Mexi-Koroon suurin osa kylistä elää käsityö- ja vaihdantataloudella.”
“Niin, olette aivan oikeassa”, Marjeen aloitti, ja hänen äänensävynsä oli jossain esittelijäksi koulutetun ja oman itsensä välillä, “moni tämän maailman asukkaista on suoran valmistaja-asiakas-suhteen ulkopuolella. Se ei tarkoita, etteikö nämä työläiset hyötyisi kehittyneiden valmistajien tuotteista. Joskus systeemi piilottaa oman kauneutensa: kulttuuriimme kuuluva uusien, käyttämättömien ja ensiksi juuri itselle hankittujen tuotteiden arvostus johtaa siihen, ettei mahdollisuudesta, jossa varakas käyttäjä myy tai lahjoittaa vanhemman mallinsa eteenpäin hankkiessaan uuden. Epäviralliset tutkimukset osoittavat, että vanhempia xialaisia malleja löytyy myös niistä kylistä, jotka eivät käy kauppaa suoraan valmistajien ja tukkuportaiden kanssa. Asia kyllä kiinnostaa valmistajia, vaikkeivat ne siitä ääneen puhukaan. Joka tapauksessa monen kalastajan ja lämpökivikaivosmiehen työ helpottuu näissäkin kylissä kansamme saavutusten eleganssin takia.”
Vaehran nyökkäsi. Niinpä niin, onhan oma lukulamppuni ja arkistointijärjestelmäni xialaista tekoa, jotain kautta. Mutta pienoinen kritiikin hiven xialaista kulutusjärjestelmää kohtaan herätti toivoa toan mielessä – siitäkin huolimatta, että Tulinoidan historia oli kaukana aiheesta.
He kävelivät Edistyksen Salin läpi kolmanteen huoneeseen. Kolmen vierekkäisen huoneen järjestys, jossa reunimmaisiin pääsi vain keskimmäisestä, ei vaikuttanut kovin toimivalta. Marjeenkin varmasti tiedosti sen, sillä esittelijän ryhdissä oli väläys epävarmuudesta. Vai oliko sen saanut aikaan arkistoijan haastava asenne? Se sai Vaehranin tuntemaan olonsa epämukavaksi myös itsensä kanssa. Mercuran puolison kirje nousi pintaan toan mielessä, jos se oli sieltä mihinkään hautautunutkaan. Aiheutettuaan ystävänsä kuoleman marssiminen tämän kansan temppeliin tökkimään kaikkea mikä liikkuu ei ollut kunnoittava ele. Miten syvälle tiedon takojan polku johtaisi?
Oikeanpuoleisen huoneen valaistus syttyi Marjeenin astuttua kynnyksen yli. Kullankeltaiset lamput olivat tällä kertaa lattian rajassa, ja alavalo antoi hyvin erilaisen vaikutelman. Vastapäisellä seinustalla olevalla korokkeella oleva tuote – ei, se ei ollut tuote. Se oli pieni kivihahmo, yllättävä mutta samalla hyvin tuttu. Mata Nuin kivessä oli sama ympyräsuu ja suljetut silmät kuin matoran-kansankin pyhätöissä. Kolmikon tultua jalustan tykö syttyi seinälle patsaan yläpuolella kattoon asti nousevat pienistä diodeista koostuvat kuviot: kuin kaartuvat siivet – tai lieskat.
“Suuri Henki Mata Nui laskeutui taivaasta valvomaan valtakuntaansa, jonka täytti valo ja ihmetys. Tämän näkemyksen jakavat lähes kaikki maailmamme kansat. Xian kansa on kuitenkin oppinut katsomaan pidemmälle; me olemme kääntäneet kaukoputkemme Mata Nuita pidemmälle. Suuret Olennot, maailman alkumeren luotsit, loivat maan ja kansan ja laittoivat Suuren Hengen paikalleen katsomaan heidän peräänsä – pitämään yllä systeemiä, joka kurottaa kohti uusia horisontteja. Xian kansan eleganssi on Suurten Olentojen huokauksia ja unelmia, väreitä heidän taivas-laivansa vanavedessä. Meidän edistyksemme on heidän lahjansa. Ja me seuraamme heidän jäljissään. Siksi Kosmoksen Sali on väriltään iltaruskon kullankeltainen.”
Vaehran tuijotti pientä kivihahmoa suuren kosmoksen keskellä. Hän huokaisi syvään. Lämmin hengitysilma väreili keinovalossa.
“Luomista tutkivat filosofit ja historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että niin matoranit kuin vortixxitkin – ja skakdit, peikot, steltiläiset ja muut – ovat Mata Nuin lapsia. Eivätkö Vortixxit usko niin, omasta suvustaan? Mercura ei ikinä puhunut… Enkä myöskään tiennyt, he jättävät kolme hyvettä opista kokonaan pois. Adoriumi tuntuu muutenkin korostavan yksittäisten, no, valmistajien saavutuksia, ei yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Kertoivatko Suuret Olennot Seleciukselle, että hyvää saa levittää vain niille, joilla on rahaa maksaa? Ei ihme, että Mercura tykkäsi kaivella näitä mutia… Vai olinko se vain minä?”
Geevee ja Marjeen tuijottivat häntä. Vaehran tajusi sanoneensa sen ääneen.
“Siis anteeksi… Minä en ole ihan parhaimmillani… Ajattelin ääneen. Ystäväni… Olen pahoillani, tällaisessa paikassa, en tarkoittanut…” Vaehran näki vain mustaa, hän halusi valua lattian alle. Oliko totuus tosiaan revittävä auki paljain käsin? Läpi Mercuran, läpi suvaitsevaisuuden ja sivistyksen?
“Toverini”, Geevee sanoi Marjeenille, “ei ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.”
Vortixxin ryhti lysähti hieman, mutta silmiin syttyi terä. “Niin, useimmat tosin eivät pyydä edes anteeksi. Xialaiset syöttävät heikot vuorelleen. Xialla kannattamattomasta bisneksestä saa kuolemantuomion. Xialaiset eivät tarvitse orjia kun ne omistavat jo kaiken. Xialaiset osaavat puhua vain money money money.Xialla saa arvostusta vain, jos heittää siskonsa vuoren kitaan. Xialaiset vaihtaisivat taivaansakin muoviseen jos voisivat. Xialaiset murskaavat korkokengillään köyhien kallot. Xialaiset pyllistävät Suurelle Hengelle ja samalla nuolevat Varjotun varpaita. Xialaiset eivät osaa tehdä musiikkia, vain koneiden säksätystä. No, viimeinen, on ainakin totta, maannaisteni tekno on hirveää, mutta se on vain mielipideasia. Kaikki asiat, mitä lajini on tehnyt, ei ole ollut hyväksi maailmalle tai meille. Mutta jos olette huomanneet-” Marjeen katsoi Vaehrania, joka oli teknisesti matoran ja Geeveetä, joka oli mahdollisesti matoran – “tämä on hyvin paljon matoralaisten maailma.
Matoralaiset näkevät itsensä pieninä kansalaisina, enemmän vastaanottajina kuin tekijöinä. Heitä kurittavat milloin makutat, milloin skakdit, milloin vortixxit, ja heitä suojaavat Toa-soturit ja Suuri Henki. He rakentavat, mutta he sanovat rakentavansa Mata Nuille, turagoille, hyveillensä. He ovat vaatimattomia ja vähään tyytyviä. Näin sanotaan. Mutta kun vaatimattomuuden vetää tarpeeksi pitkälle, se muuttuu ylpeydeksi, ja matoralaisten äänienemmistöllä heidän maailmankuvansa on tehty viralliseksi aivan kaikkialla Metru Nuista etelään. Matoranit ovat ne, joihin verrataan. Muut saavat selitellä poikkeamistaan, ja jokainen vortixx on syypää ympäristöongelmiin ja epätasa-arvoon.
Xialla ei ole valoisia laguuneita, josta voi kalastaa perhepiirilleen aterian. Sen on aiheuttanut ehkä joku ylemmässä portaassa, ehkä tuhat tai sata tai kymmenentuhatta vuotta sitten, mutta onko sillä väliä? Sama taho mahdollistaa tuhansien toimeentulon, ja antaa suuntaa elämälle, niille jotka eivät voi elää omassa paratiisissaan. Emme me mestaa niitä, joiden liiketoimet ovat kannattamattomia, toivomme vain, että se, joka ottaa vastuulleen muita olentoja pystyy pitämään heistä huolen jatkossakin.
Minun kotini on Bio-Klaani, mutta olen ylpeä synnyinsaarestani. Kaikki ei ole siellä aina iloista ja kaunista, niin kuin ei täälläkään. Mutta se on silti paikka, josta olen tullut, ja jossa voin olla kolmen matoranin korkuinen liskonainen, sellainen jollaisena tulin kapselistani, ilman että joudun pyytämään anteeksi.”
Vaehran räpäytti silmiään. “Niin. Minun osuuteni on se, anteeksipyyntö. Minulla ei ollut mitään oikeutta sanoa sitä, mitä sanoin. Eikä minulla pitäisi olla syytä edes ajatella niin kuin ajattelin. Minä vain – tai siis me – olemme tutkineet Xian historiaa. Kuten varmaan tiedät, olemme arkistolaisia. Xian historia näyttää menevän yhteen Nimdan sirujen historian kanssa, ja niiden kohtalo näyttää sitoutuneen Klaanin kohtaloon. Mainitsitte jo Seleciuksen, ja hänen jäljillään me yritämme olla. Tuntuu vain, että hän on useita erilaisia tahoja tai henkilöitä, ja niiden kanssa me olemme valvoneet yökausia. Tai ainakin minä olen, ystäväni tietää paremmin, mikä on terveellistä.”
“Saat anteeksiantoni. Kulttuurien kohtaamiset eivät ole aina helppoja. Mitä Tulinoitaan tulee, suhteemme Seleciukseen on kahtiajakoinen; toisaalta hän on ylistetty hahmo, sukumme ylpeys, mutta myös verhottu hahmo, ikään kuin myyttiä ei haluttaisi vesittää totuudella.”
Vaehran huokaisi. “Tuo varmaan pätee moneen muuhunkin elämää valtavampaan hahmoon. Olemme lukeneet myös Selecius-säätiöstä, joka on ilmeisesti olemassa nykyäänkin, mutta se ei tunnu olevan otollisempi aihe tutkimukselle…” toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’!
“Säätiö on olemassa. Enempää en osaa sanoa, se liikkuu aivan eri arkipäiväisyyden tasolla kuin meidän Adoriumimme. Mutta Seleciuksen nimeä kyllä käytetään nykyäänkin, eikä hyvään. Useat asetehtaat ovat ottaneet hänen nimensä myyntiartikkeleiksi. Ja sitä jos jotain minä en siedä! Olen ylpeä kodistani ja kansastani, mutta suhteemme väkivaltaan on vääristynyt.”
“Aivan”, Geevee huomasi asian, jonka oli tiedostanut alitajuisesti alusta asti, “ei aseita. Kiipeilyvälineitä, infrateknologiaa, perämoottori, mutta ei aseita.”
“Olen aina ylpeä, kun asia huomataan! Ja toisaalta surullinen, koska se on niin yllättävää. Tietäisittepä, miten paljon asefirmat yrittävät rauhan aikaan vongata meitä laittamaan pyssyjään esille? Siihen minä olen vetänyt linjan. Tuliadoriumissa ei aseita esitellä. Jos olisimme suostuneet yhteistyöhön, voisi meillä olla iso ja komea, monikerroksinen talo. Mutta tämä riittää meille.”
Hetken he vain tuijottivat Mata Nuin kiveä ja sen yläpuolella kaartuvia valokaaria. Vaehran halusi sanoa jotain, muttei tiennyt mitä.
“Mainitsit Mercuran”, Marjeen sanoi ja katsoi Vaehrania silmiin. “Saanko tiedustella, kuka ystäväsi on?”
“Mercura… hän oli tutkija, ja journalisti, eikä hän pelännyt. Ja minä- minä pyysin häntä tutkimaan Selecius-säätiötä meille, koska kaikki muut tietolähteet kuivuivat. Ja hän tutki. Hän…” kyynel vierähti tulen toan naamion poskelle, ja hän köhäisi palan noustua kurkkuun.
“Hän kuoli juna-onnettomuudessa Xialla. Hän ja moni muu, ehkä viikko sitten. Se oli aiheutettu. Minä ajoin häntä sinne. Ja joku tappoi heidät kaikki, koko junan.”
“Ymmärrän. Minä kuulin onnettomuudesta, seuraan synnyinmaani tapahtumia. Ja jos joku tappaa junallisen siviilejä pelkän tutkimuksen takia, siitä synnistä ei puhdista Mata Nui eikä Suuret Olennotkaan. Haluatteko tulla takahuoneen puolelle? Olemme ehkä kaikki teekupposen tarpeessa.”
Vaehran otti tarjouksen vastaan kiitollisena. Takahuone oli samanlainen kuin takahuoneet kaikkialla: pieni keittiö, pari kolme tuolia, kuplamuoviin pakattu lähetys vielä nostolavalla, hyllyjä täynnä kääreitä ja niteitä. Täällä sentään oli ikkuna, vaikka se olikin pieni. Tee oli kamomillaa.
Marjeen kaatoi kolme kupillista ja istui pyöreän pöydän ääreen arkistolaisten seuraan. “Minä uskon, että ystäväsi tiesi, minkä riskin oli ottamassa. En voi auttaa teitä säätiön kanssa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Mutta jos Mercura tutki sitä, uskon, että olisi väärin jättää tutkimus kesken. Väärin häntä ja hänen periaatteitaan kohtaan. Ja jos saatte selville säätiön mysteerin, ratkaisee se sotaa tai ei, niin valheen verhon raottamisesta voisi olla hyötyä myös Xian ilmapiirille.”
“Olen kiitollinen. Tätä on vaikea käsitellä yksin, vortixx-kulttuurin ulkopuolelta. Asia on samalla henkilökohtainen ja vieras, kammottavalla tavalla”, Vaehran sanoi.
“Ja me saamme mielenrauhaa siitä, että kaupungin Tuliadoriumi suhtautuu suopeasti tutkimukseen”, Geevee lisäsi.
“Olkaa hyvä, ystävät. Ja muistakaa, että suurimmalle osalle xialaisista henki ja elämä ovat tärkempiä kuin säätiöiden salaisuudet, vaikka itse Tulinoita paljastuisikin huijariksi tai rikolliseksi.”
He miettivät tätä ja joivat teetä. Keksiäkin oli, ja vaikka se oli melko kuivaa, antoi se arkistoijille ja Tuliadoriumin Marjeenille jotain, mihin pureutua samalla, kun edes jonkinlainen seesteisyys laskeutui heidän yllensä.
Kun aikaa oli kulunut merkityksetön määrä – ehkä puoli tuntia – Geevee kulautti loput jo viileästä teestään. “Suurkiitos, Marjeen. Pitäisiköhän meidän palata arkistoille?”
“Niin, varmaan pitäisi”, Vaehran punnitsi, “mutta minusta kuitenkin tuntuu, ettei se ole hyvä idea. Sinä sanoit, että valvon liikaa kirjojen parissa, ja sinä yleensä tiedät mikä minulle on hyväksi. Minä ajattelin, että – lähtisin kalaan. Minä en nimittäin muista että olisi ikinä varsinaisesti käynyt kalassa. Mutta se on sitä, mitä ne sanovatkaan, vastapainoa. Ehkä joku Huonolla satamakadulla lainaa minulle onkea tai vapaa tai viehettä. Matoa, kenties. Voit tulla mukaan jos haluat.” Tulen toa nyökkäsi vielä vortixxille. “Sinä myös, Marjeen.”
“Ehkä lähdenkin”, Marjeen vastasi.
Vaehran ja Geevee saapuivat Arkistoille tahoiltaan seuraavana aamuna vasta kymmeneltä. He olivat sopineet, että pidemmät aamu-unet tekisivät kummallekin hyvää. Ne todella tekivät.
Taukohuoneessa heitä odotti tuttu, mutta odottamaton hahmo.
“Hyvää huomenta”, Suga tervehti heitä laskiessaan Klaanilehden kuukausiliikkeen käsistään.
“Huomenta, Suga”, Vaehran sanoi yllättyneenä. Yleensä Arkistoissa oli hänen saapuessaan pelkkiä vartijoita.
“Et taida olla täällä lainaamassa lukemista”, Geevee arvaili, “kerta olet ainoita klaanilaisia, jotka tietävät tutkimuksistamme.”
“Oikein arvattu, hyvä Geevee. Minä sain kirjeen… Ja saatatte arvata keneltä.”
Suga kaivoi haarniskansa alta ruskean kuoren ja veti sieltä esiin lyhyen, käsin kirjoitetun viestin. Hän mietti hetken. Huoneessa ei ollut muita. Jään toa tarjosi paperia arkistoijille.
“Lukekaa vain. Siinä ei ole kovin pitkästi henkilökohtaisuuksia… Ja siitä tiedän, että kirjoittaja on hän.
“Mennään kuitenkin ensin toimistoon”, Vaehran sanoi. Eväät jäivät pöydälle kun kolmikko asteli portaat ylös Vaehranin toimistoon. Tulen toa sulki oven ja asetti kirjeen pöydälle. Geevee kiipesi sen vierelle lukemaan.
Luettuaan Vaehran nojasi päänsä käsiinsä. Jälleen kerran kirjastonhoitaja löysi itsensä tilanteesta, joka oli hänelle täysin vieras.
“Kultaiset soturit aiheuttivat jo yhden ystäväni kuoleman. En tiedä, voinko lähettää sinua tälle tehtävälle. Kuka Mercuran kuoleman takana onkin, he kenties tietävät jo, että havittelemme Tulinoidan arvoitusten ratkaisuja, ja eivät selvästikään pidä siitä. Oletko varma, että ystäväsi kirje on aito? Missä yhteydessä te olette tutustuneet?”
Suga hieraisi partaansa, mutta päätteli, ettei nyt ollut sopiva aika kysyä.“Vaehran hyvä, sinä luit kirjeen. Minun on mentävä. Luotan Seleciukseen, oli hän tehtaasta syntynyt tai ei. Enkä usko, että kukaan voisi väärentää tuollaista kirjettä tuntematta häntä ja minua.”
“Siltikin. Hän puhuu haudasta, josta on tullut.”
Vaehran irrotti nastan ja otti ilmoitustaululta rypistetyn paperin ja laittoi sen pöydälle Sugan tuoman kirjeen vierelle.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeet eivät olleet samanlaisia. Mestarin uhkailukirje oli kultaisella konekirjoituksella painettu, äärimmäisen kohtelias viesti. Sugan saama kirje oli kirjoitettu käsin, selkeällä mutta koruttomalla käsialalla.
“Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin… Ja sinun toverisi Selecius aikoo avata haudan saadakseen tietoa menneisyydestä, ja haluaa sinut mukaasi. Ja kummankin takana on tämä kultanaamioiden taho. Tämä yhteys… pelottaa minua. Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos Mercuran tappanut taho olisi jäljittänyt jo meidät.”
“Toisaalta kyllä kirjeiden viesti on päinvastainen”, Geevee sanoi ja raaputti leukaansa, “Selecius – siis toverisi – haluaa tietoa päivänvaloon, ja mestari sen sieltä pois. Ja kuulkaas, minä luin näistä sotureista. Niistä puhuttiin dosentti Aoten Jumalan Nyrkissä. Aote ensinnäkin ihmettelee, miksi niin xialaisen, mutta muualla tuntemattoman tahon – siis Seleciuksen – nimissä oleva säätiö tekee niin matoran-kulttuurikoodattuja joukkoja. Kultainen Hau, suojelun naamio, tuo useimmille mieleen Suuren Hengen suojeluksen, Toa Metrun Toa Lhikanin – tai meidän Tawamme.”
“Yleensä asioiden tuominen valoon on lähempänä oikeaa, varsinkin jos taho on voimakas ja vaarallinen säätiö”, Suga sanoi.
Vaehran naputteli pöytää. “Olette oikeassa. Opimme Marjeenilta, että xialaiset pitävät suuntautumistaan ulospäin vahvuutena, ja se voisi selittääkin sotilaat, mutta toisaalta Seleciuksesta ei kyllä juuri kuule Xian ulkopuolella. Meilläkin kesti kauan yhdistää nimi vanhoihin asekuvastoihin.”
“Niin, ja sekin oli aika kummallinen löytö. Hitto kun me heitimme sen katalogin roskikseen!” Geevee katsoi haikeana toimiston roskikseen, joka oli tyhjä.
“Se katalogi oli kyllä hämmentävän arkinen ja banaali tähän kaikkeen verrattuna. Seleciuksen säätiö tuntui enemmänkin pimittävän tietoa kun markkinoivan niitä ulkopuolisille.”
“Siitäkin Aote puhuu. Säätiön pääkonttorista tai työntekijöistä ei meinaa saada lainkaan tietoa… Kuten tiedämme.” Geevee nyökkäsi rypistettyä paperia kohti. “Se on ilmeisesti pörssin sisä- tai yläpuolella ja käyttää talouden harmaalla alueella kaikkivoipaa valtaa. Tavat vain ovat muuttunueet historian saatossa. Nykyään valistusjärjestö “Noidan tyttäret” tuntuu oikovan niitä, jotka yrittävät kyseenalaistaa tilanteen. Päättelin, että kyseessä on julkisuuskelpoisempi versio mestarista, joka on valmis silkkoihin terroritekoihin.”
“Säätiökö teki Selecius-joukot? Sama, joka tutki Nimdaa videolla?” Suga kysyi.
“Oletan niin, joskin näitä on lähes mahdoton ajoittaa”, Geevee vastasi. “Joukkoja ei nimittäin ikinä ‘julkaistu’ tai mitä sanaa niistä pitäisi käyttääkään. Aote puhuu kultaisesta armeijasta, jota ei ikinä käytetty historiallisissa taisteluissa – ja arvelee, että se oli valmistettu muita kuin vortixxeja varten. Useimmathan olivat sitä mieltä, että joukot olivat keinotekoisia, ja ystäväsi kirje tuntuu todistavan tämän. Katalogi myös.”
Sugan naamiolle nousi pieni hymynkare. “Niin, paitsi minun ystäväni taistelut. Joskaan häntä ei ‘käytetty’. Olen varma siitä. Ja jos tämä matka vie minut vaaraan, ei syy ole teidän. Seleciuksen kanssa teimme sitä, mihin meidät oli luotu, oli takana sitten Tulinoita tai Suuri Henki: seikkailimme saarelta toiselle. Opetimme kyläläisiä taistelemaan hirviöitä vastaan. Tuimme heitä, jotka tukea tarvitsivat. Teimme tavallisten matoralaisten arjesta hieman helpommin kestettävää.”
“Toa-asioita”, Vaehran huokaisi, “samalla kun minä istun neljän seinän sisällä ja asetan muita hengenvaaraan.”
“Hengenvaara kuuluu soturin osaan. Minun elämäni on sodassa, kiertelevänä soturina ja taas sodassa, ollut väkivaltaa. Ja se on aina väkivaltaa jotain vastaan, ja silloin minä olen hengenvaara muille. Ja joskus sitä päätyy miettimään, onko tässä mieltä, viekö tämä maailmaa eteenpäin? Onko rauha vain valmistautumista seuraavaan sotaan? Joskus tuntuu, että me miekoin ja tapparoin yritämme vain hoitaa taudin oireita. Mutta sinun panoksesi, tutkimus, asioista selvää ottaminen, salaisuuksien tuominen päivänvaloon… Se on kuin etsisi lopullisen parannuksen. Minä en tiedä, tuoko Nimdan tai tulinoidan mysteeri meille pelastuksen, mutta uskon silti, että niiden tuominen pois varjoista auttaa maailman heikkoja suurten voimien juonia vastaan. Ja tuon uhkauskirjeen lähettäjä… uskon, että sitä vastaan on taisteltava, ja siinä sinun ja Arkiston panos on parhain, mitä voin kuvitella!”
“Kiitos, Suga. Tarkoitan todella. Ja Marjeen, joka pitää kaupungin xialaista pyhättöä, oli samaa mieltä. Ei kostona – sillä uskon, että jo totuuden paljastaminen laittaisi lopun Tulinoidan mestarin terrorille. Heillä on menetettävää.”
Vaehran otti rypistetyn uhkailuviestin, tasoitti sen pöytää vasten ja laittoi sen Sugan saaman Seleciuksen kirjeen kanssa samaan kirjekuoreen.
“Haluan, että näytät tämän ystävällesi. Sillä vaikka taho on aivan eri, on hänellekin tärkeää tietää, mihin hänen kasvojaan käytetään. Ehkä se auttaa Seleciusta löytämään paikkansa tässä tarinassa.”
Siinä kesti kauan, mutta olen vihdoin löytänyt yhden niistä hylätyistä paikoista, joissa kaltaisiani syntyi ja koulutettiin. Ehkäpä kyseessä oli sama, josta nousin auringonvaloon, ehkä ei. Muistoni noista ajoista ovat hiipuneet vain etäiseksi sumuksi. Kuten kaikki kaltaiseni, niihin aikoihin olin joku toinen.
En ole vielä astunut tuohon hautaan. Teen niin riippumatta siitä, oletko mukanani vai et. Odotan kuunkierron ajan siellä, missä viimeksi kohtasimme. Jos haluat vielä muuttaa mielesi, ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin jättää saapumatta. Ymmärrän kyllä, jos päätät tehdä niin.
Vaikka tunnenkin kyllä Toa Sugan tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tuo tarjous on hänelle pelkkä muodollisuus. Nähdään pian, rakas ystävä.
Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.
Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.
”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”
Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.
”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”
Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
”Niin, totta.”
Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.
Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.
Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”
”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”
”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”
”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”
Haamujahti
Kahvio
Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.
Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.
Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”
Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”
”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”
”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”
Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”
Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.
”Kappas. Hei, Jäätutkija!”
Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.
”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.
”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.
”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”
Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”
”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.
Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”
”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.
”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”
273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”
”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”
”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.
”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”
”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”
Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”
273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.
”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”
Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”
”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”
”Eipä hätää, Iggy on –”
Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”
”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.
Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”
Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.
273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”
Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”
”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”
273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”
”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.
”Eiköhän se onnistu.”
”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”
”Aa, joo, sopii.”
Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?
Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”
Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”
Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.
”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.
”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”
Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”
”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.
”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.
”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.
”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”
Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.
”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.
”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.
”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”
”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.
“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”
Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.
Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.
”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.
”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.
”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”
Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.
”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.
”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”
”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.
”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.
”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.
Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.
Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.
Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.
Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.
”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”
”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”
Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.
”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.
”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.
”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.
”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”
Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.
Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”
Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.
Umbra haukotteli makeasti.
”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.
”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.
Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.
”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.
”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”
Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.
Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.
”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”
”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”
Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”
”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”
”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.
Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”
”Juu, sopii!”
”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”
”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”
”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”
”Öö, ei?”
Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”
”Noin, sehän ratkaisee asian!”
”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.
Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.
Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”
Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.
Hän muisti seuransa.
”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”
Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.
”Kuinka ennakkoluuloista!”
”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.
”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”
Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.
Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.
Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.
”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”
Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.
Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…
”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”
… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.
”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”
Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.
”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”
”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”
Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.
”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”
Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta. ”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”
”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”
Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”
Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.
”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”
Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.
”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?
”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”
Kepen silmät kirkastuivat.
”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”
”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”
Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.
”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”
”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”
”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”
Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?
”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”
Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.
”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.
Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!
Näinkö se meni?
… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.
Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”
Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.
Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”
Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.
Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…
Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.
Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.
Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.
”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”
Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.
”Hetkinen, suola-aavikko?”
”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”
”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”
Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.
”… Mistä sinä sen tiesit?
”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”
”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”
Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään. ”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”
”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”
”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”
Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”
”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.
”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”
Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”
”Mikä homma?”
”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”
Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”
Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.
”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”
Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.
”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”
”Ai häneltä…”
”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”
Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”
”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”
Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”
”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”
Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.
Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”
Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.
Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”
Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.
”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.
”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”
Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”
”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”
Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”
”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”
”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.
”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”
”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.
”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”
Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.
Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?
Oli. Kokonainen klaanilainen.
Tosin…
Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta. ”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”
Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.
Niin usein jaloissa pyörimässä.
Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.
Krikcit. Jäsennumero 155.
”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”
Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.
Mutta Manukin muisti Iggyn.
Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?
Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…
Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.
Kuolinsyy: onnettomuus.
Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.
Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?
”Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen’”
Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”
Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.
”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”
”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”
”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”
”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”
”…”
”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”
”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”
Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”
”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”
Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.
”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.
”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”
”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”
”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”
Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.
”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.
”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”
Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.
”… Ei lainkaan hyvin.”
”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”
Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.
”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”
”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”
Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”
”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”
Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”
”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”
Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…
”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”
Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.
”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”
Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”
Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”
“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”
Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.
“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”
Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”
Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”
Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.
Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.
Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”
Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”
Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.
”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”
Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.
”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.
”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”
Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.
Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.
Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.
Kummitusimuri.
Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.
Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.
Saisiko se kummituksen kiinni?
Admin torni, yö
”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”
”Jep, Snowie.”
”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”
”Kyllä, Snowie.”
”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”
”Aivan, Snowie.”
Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.
”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”
Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.
”Kepe… tämä on vähän tylsää.”
”Tiede usein on.”
”’Tiede.’”
Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.
Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.
Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.
Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.
Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.
Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…
Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.
”… Snöö, näitkö sinä tuon?”
”Näin, Kepe.”
”Ne ovat siis todellisia.”
”Siltä vaikuttaa!”
Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.
Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.
Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?
Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.
Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.
Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä
Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.
”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.
Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.
Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.
Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.
Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.
Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.
Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?
Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.
Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.
Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.
Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.
Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.
Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.
Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.
Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.
Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.
Jälleen nykyajassa
Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.
Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!
Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.
Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…
…kummituksen rätinää.
Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.
Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.
Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.
”Snöö! Auta!” Kepe komensi.
”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…
…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.
Klaanilaiset haukkoivat henkeään.
”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”
Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”
”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”
”Niin, aivan…”
”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”
”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”
Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”
Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”
”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.
”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”
Snowie kallisti varovaisesti päätään.
Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”
Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”
”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”
”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”
Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”
Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”
Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.
”Mikä suunta?” Snowie supatti.
Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.
He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.
Askel.
Askel.
Askel.
Ask-
Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…
…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”
”Oho!”
”Äh, mitä-?”
”Hups, sori!”
Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.
Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.
Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”
”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”
”…huomannut.”
”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”
Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.
”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”
”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”
”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”
”Hyvä ettei!”
Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”
Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”
”Kummituksista?”
”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”
Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.
”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”
Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.
”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”
Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”
”Ai?”
”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”
”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”
”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”
Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”
”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”
”Ai?”
”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”
Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”
”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”
Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.
Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.
Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.
Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.
He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!
Kolme…
Kaksi…
Yksi…
Kytkin pohjaan.
Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.
”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”
Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!
”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”
Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.
Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.
Ei…
”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.
Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.
”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”
Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”
Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”
Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.
Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.
”Häh.”
Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.
Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”
Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”
Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.
”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”
Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”
Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
”Hmm, Kepe?”
”Mitä niin, Snowie?”
”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”
Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”
”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”
”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”
Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”
Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”
Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”
Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”
”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”
Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”
”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”
”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”
Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.
Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.
He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…
Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.
”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”
Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.
”Oho, hui!” Kepe säikähti.
”Hui, oho!” Snowie säikähti.
Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.
”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.
”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.
”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.
Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.
Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.
”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.
”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”
Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.
”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”
”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.
”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.
”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.
”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.
”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”
Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.
”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.
Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.
Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.
”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”
Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…
”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.
Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.
Ja… kuula?
Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.
Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…
”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.
”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.
Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.
”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”
”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”
Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.
”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”
”Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.
”TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.
”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.
”TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”
Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”
Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.
”UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”
”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”
”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”
”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”
”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”
Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”
”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”
Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.
”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”
”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.
”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”
”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”
Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.
”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”
Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.
”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”
Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.
”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”
Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”
”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”
”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”
”TUOMARIN.”
”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”
”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”
”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”
Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.
”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”
Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…
”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.
”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”
Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.
Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.
”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”
Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.
”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”
Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.
Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.
”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”
Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”
Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”
Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…
… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.
”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”
Kupe nyökkäsi.
”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”
Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.
Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?
Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?
”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”
Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.
”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”
Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.
”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”
Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.
Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.
Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.
Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…
Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”
Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?
Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.
Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.
Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.
”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”
”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.
”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”
Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”
”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”
”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.
”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”
”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”
”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”
”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.
”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”
Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.
”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.
Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.
Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.
”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.
”Mitä niin, Snöö?”
”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”
Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.
”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”
”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”
”Kerro.”
”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”
Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…
Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…
Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…
Snowie kuorsahti sohvalla.
… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.
[spoiler=* * *]Suga teki tästä puolet. Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.[/spoiler]
RAPORTTI # 605
POHJOISASEMA ”SUPEREGO”
Kohteen ”NIMDA” tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
Voima isompi kuin odotettiin.
Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.
Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.
Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
Huomenna suuri päivä.
Kihelmöi.
Tohtori Delek
Selecius-säätiö
PVM 5-6-0006
KLO 0931
Klaani Arkistojen portit
Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.
Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.
Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin. ”Öh, voinko auttaa?”
”Ah, se sopii. Kiitos paljon.” Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. ”Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua”, Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.
* *
Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään. Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta. Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.
”Huomenta sinullekin”, kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen. Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä. ”… tervehdys, Summerganon”, tulen Toa sanoi väsyneenä. ”Mikä sinut tänne tuo?” ”Palautin lainaamani kirjat ennen kuin… lähden joksikin aikaa”, Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. ”Kiirettä pitää, vai?” Summerganon kysyi kohteliaasti.
”Kuten aina,” väsynyt VT huokaisi hymyillen.”Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille.” Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä. ”Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen”, Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista. ”Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian”, Suga lisäsi hymyillen.
Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi. ”Ei sitä palkita”, GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä. ”Vähän parempi asenne, ystäväiseni”, Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi. Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. ”Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?” kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.
”Taianomaisia kristallikalloja”, GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. ”Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!” Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. ”Niinpä tietysti”, hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. ”Nyt minä myönnän sen”, pieni puolibohrok sanoi. ”Joskus minä kadehdin teitä Toia.” Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella. ”Te luotte historiaa!” GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. ”Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani.”
”Jaa-a…” Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. ”No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni”, Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. ”Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa”, hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille. Gahlok Va huokaisi. ”Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle.” Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan. Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen. ”Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!” Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. ”Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!” Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.
”Mitä sinä…” Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti ”VARO!” aivan liian myöhään. Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. ”Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia”, totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. ”Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana”, Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.
Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua. ”Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin”, GV pihisi kirjapinon päältä. ”Se voi olla ihan hyvä idea”, VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. ”Suga, auttaisitko?” ”Mielelläni”, kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. ”Näitähän on montaa sorttia…” Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.
Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?” Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut. ”Ah”, Gahlok Va äännähti. ”Se on vain… käännöstyötä varten.” ”Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet”, VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. ”Eräänlainen ’manuaalinen Rau’, jos näin voi sanoa”. Tulen toa hymähti. ”Lisäksi se painaa enemmän kuin minä”, GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa. ”Autatko tuomaan sen pöydälle?” GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla. ”Tämä on tosiaan painava”, jään toa totesi. ”Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä… jösses” Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä. ”Kiitos tuosta”, Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. ”…vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä.” GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.
Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. ”Minkä käännöksen parissa työskentelet?” Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. ”Todella hyvä kysymys”, GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. ”Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen…”
Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. ”Me tiedämme kyllä enemmänkin”, hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, ”mutta se on tavallaan… luottamuksellista tietoa.” ”Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa…” Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: ”Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?” Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
”Onko hän…” GV kuiskasi. ”… yksi niistä ’ehdokkaista’?” Vaehran täydensi. ”Ei… ei Tawan mukaan.” Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia. ”Kerromme sinulle”, VT sanoi hiljaa. ”Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin.” ”Vannon sen”, Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. ”No… muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?” Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa. ”Muistan lukeneeni jotain sellaista”, Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: ”Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?” ”No…” Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. ”Se oli eräänlainen… ’muokattu totuus’, heh.” ”Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot”, Summerganon myhäili. ”No, mitä te siis tiedätte?” Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.
”Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa”, GV sanoi. ”Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä ’Rozum’-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi… jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä.” ”Todella muinaisista”, VT pisti väliin. ”Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat… vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina.” ”Se on täysin käsittämätöntä”, GV sanoi viuhtoen käsiään. ”Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen.” ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. ”Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?”
”Niin paljon emme kai voi sanoa”, Gahlok Va vastasi huokaisten. ”Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä.” Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. ”… näitä lukuunottamatta.” ”Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä”, VT sanoi turhautuneena. ”Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille.” ”… ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä”, Gahlok Va ärähti. ”Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se.” ”Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?” uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.
”Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan”, Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. ”Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV”, arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. ”Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan.” Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. ”Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, ’Kezeniä’ lukuunottamatta historian unohtamia”, hän sanoi tiiraillen nimiä. ”Joku kuuluisa toisinajattelija, ’tohtori Delek’ vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista.” ”No hei”, Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. ”Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit.” Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. ”Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?” Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä. Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. ”Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan… pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi.” Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. ”Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin.”
Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen. Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius. Epäuskoisuus valtasi hänet. ”Minä… minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?” Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta. Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.
”Mitä nyt?” kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut. Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.
*
Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.
”Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta”, Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. ”Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku.” Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?
* *
Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va’aan päin. ”Niin… Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin.” Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä. Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti. Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen. ”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!” Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. ”Adorium… Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!” Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. ”Tyhmä, tyhmä!” puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui. Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. ”Mitä? Saitteko selville jotain?” Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan. ”Adorium, adoria, adorius”, Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. ”Xian kieltä. Vortixx-kieltä!” ”Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!” Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. ”Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa.”
”Mistä on kyse?” Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. ”Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä… mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?”
Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. ”Summerganon”, GV mumisi kämmeniensä alta. ”Haluatko etsiä sieltä hyllystä… vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?” Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. ”Tämähän se on?” Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.
Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle. ”Selecius-säätiön investoinnit”, Gahlok Va lausui inhoten. ”Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti.”
Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi. ”Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot.”
”Selecius… on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?” Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista? ”Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni”, sanoi Summerganon lopulta. ”Minusta vain tuntuu siltä”, hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.
”Selecius-joukot, tässä lukee”, Vaehran toisti. ”Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken.” ”Sinänsä loogista”, Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. ”Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja.” ”Niin”, VT sanoi nyökäten. ”Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?”
”Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä.” Summerganon sanoi. ”Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki”, Summerganon jatkoi hitaasti. ”Tarkoittaisiko se, että hän oli… yksi niistä?” Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.
”Se taitaa olla ilmiselvää”, Gahlok Va sanoi hiljaa. ”ystäväsi on… yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista.” Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia. ”Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia”, Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. ”Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla.”
”Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?” Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä. ”Mieli on tämän maailman vaarallisin ase”, Vaehran sanoi kääntyen hieman. ”Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä.”
”Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä”, Vaehran sanoi vielä. ”Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?” Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen. ”Tuota… niin”,sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. ”Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä”, hän sanoi. ”Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä”, Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.
”Suga”, Vaehran sanoi vielä. ”Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et…” Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin. ”… jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin.” ”En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun.” Summerganon sanoi. ”Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille”, Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. ”Ensi kertaan siis, näkemiin!” Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.
”Ole varovainen”, Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. ”Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän.” Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin. Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.
Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista. Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita. ”Melkoinen sattuma”, puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. ”Se siis, että Suga tiesi tuon.” Vaehran huokaisi vastaukseksi. ”Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa”, Vaehran sanoi väsyneenä. ”Kaunis ajatus”, Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. ”Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon.” Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. ”Niin on miellyttävämpää ajatella”, Vaehran sanoi. ”Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan.” Vaehran oli hetken hiljaa. ”Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät.”
Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään. ”Mutta ystävä”, GV sanoi. ”Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa.” Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. ”Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren.” Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.
”Heti kun saan kahvia”, Vaehran sanoi hieroen silmiään. GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.
Arkistojen aula
Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.
Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.
Tawa istui tuolillaan tuijottaen punaista taivasta panssarilasisen ikkunan läpi. Suurisilmäinen Ussal-rapu oli adminin sylissä ja liikutti jalkojaan levottomasti edestakaisin. Tawa rapsutti Nöpöä hieman sen silmien takaa, mikä sai rahin hengittämään tyytyväisesti. ”…anteeksi vain”, admin sanoi takanaan seisoville klaanilaiselle. ”Toistaisitko?” Tawan takana sotilaallisesti seisova Klaanin veteraanimoderaattori BladeVezon rykäisi virallisesti hiekkapaperimaisella äänellään. Hän heitti pienen raporttitiedostojen kasan Tawan toimiston pöydälle. ”Torakkahyökkäys Tho-Koroon, Pomo”, Bladis sanoi karusti. ”Laivaston pojat tekivät täsmäiskun nopeilla hävittäjillä, mutta nazot olivat varautuneet isommalla kalustolla. Menetimme kolme Ramaa.”
Tawa räpytteli silmiään järkyttyneenä. ”Mi…miksi Tho-Koro? Ei se edes ole meidän aluettamme…”
Bladis ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli jotain hetken aikaa ja nuolaisi huuliaan liskomaisella kielellään. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Same vetäisi esiin tajunnanräjäyttävän puheensa sotataktiikoista, sotahistoriasta, aseista, eri osapuolten motiiveista ja painovoiman ja tuulen vaikutuksesta taistelukentällä. Tällöin Bladis pääasiassa nyökkäili ja täydensi entisen opettajansa lauseita yksittäisillä lisäyksillä ja korjauksilla. Nyt komentaja Same oli kuitenkin muissa tehtävissä ja Bladis edusti koko moderaattorikuntaa yksin. Itsevarmuutta teräshaarniskaiselta skakdisoturilta ei puuttunut, mutta hänen Samen kanssa sopimansa menettely oli yksinkertaisesti se, johon he olivat molemmat vuosien varrella tottuneet. Same kuulusteli vihollisia rauhallisella äänensävyllä ja pettämättömällä katsekontaktilla ja BV hujautti näiden päät välillä pöytää vasten nopeuttaakseen kielenkantoja. Kaksikon yhteistyö yksinkertaisesti toimi.
BV avasi terävähampaisen suunsa vähitellen. ”Se saattaa olla jonkinlainen varoitus”, moderaattori sanoi kuulostaen pohdiskelevalta. Tawa kääntyi tuolillaan kohti moderaattoria ja huomasi samalla, että tämän takana huoneessa seisoivat myös Klaanin ahkerat arkistonhoitajat. Kirjapinoa kantava tulen Toa Vaehran ja tämän takaa vielä isomman kirjapinon kanssa huoneeseen ankkamaisesti vaappuva Gahlok Va tervehtivät Tawaa. Tai ainakin yrittivät. Molemmat kädet varattuina tervehtiminen osoittautui hieman vaivalloiseksi, joten arkistonhoitajat tyytyivät ilmehtimään oudosti. Tawa ilmehti takaisin ja heilautti oikeaa kättään kevyesti.
”Vai niin”, Tawa sanoi vilkuillen pöytänsä kulunutta pintaa ja kohottaen kulmiansa kypsyneen näköisenä. ”Tappavat siviilejä. Onko tämä sitä nazorakien sotilaskunniaa?”
Bladis köhäisi. ”Kaikella kunnioituksella, Pomo, mutta…” BladeVezon mietti hetken, miten Same vastaisi. Sitten hän köhäisi uudestaan. ”…ne tappavat siviilejä. Mokomat kierosilmäiset kuoriaiset yrittävät usuttaa meitä hyökkäämään tuonne, että voisivat napata meidät yllätyksellä. Luulisin ainakin.” Tawa nosti katseensa pöydästä. ”Samaa mieltä. Mutta mitä muuta me voimme tehdä, jos ne vain…jatkavat tuota?” BladeVezonin katse siirtyi huoneen päästä päähän. Hän poimi yhden Tawan pöydällä olevista raporteista ja naputti sitä teräväkyntisellä skakdin sormella. ”Niinpä.” Ärtymys laskeutui pois Tawan kasvoilta. Admin katsoi BV:tä nyt kasvoillaan pikemminkin syyllisyydentunnetta. ”Miten Laivaston…” Jokseenkin poikkeuksellisesti BladeVezon päätti keskeyttää johtajansa. ”Ei huolta, Pomo. Keetongu on edelleen jossain matkoilla, mutta herra isoherra Tehmut teki onneksi jo aloitteen. Tämä ei voi olla niin iso operaatio, että emme saisi niitä ajettua pois.” Tawa nyökkäsi pitäen ilmeensä kuitenkin samana. ”Hyvä.” Admin nosti Nöpön sylistään työpöydälle, josta Ussal kipusi seinäkiipeilyyn kehitetyillä jaloillaan alas lattialle. Maissinjyvien poksahtelulta kuulostava pikkuruinen napina kulki vauhdikkaasti lattiaa pitkin. Nöpö siirtyi paikasta toiseen tutkien huoneeseen ilmestynyttä kolmikkoa ruohonjuuritasolta. Bladis vilkuili ussalia hymyillen kevyesti. Nöpö nuolaisi skakdin jalkaa, maisteli hetken analyyttisen näköisenä ja siirtyi kohti seuraavaa jalkaa. Pian ussal kutitti märällä kielellään jo Gahlok Van jalkoja. Lyhyt sininen arkistonhoitaja olisi nauttinut tilanteesta huomattavasti enemmän, jos ei olisi yrittänyt samalla pitää painonsa verran kirjoja käsillään.
Tawa kääntyi jälleen ympäri ja tuijotti ikkunaa. Hän tarttui pieneen vihkoon työpöydällään ja selaili sitä perehtymättä siihen kuitenkaan kovin tarkasti. Vihkonen oli täynnä vanhoja valokuvia. ”Onko…etsinnöistä kuultu mitään?”
”Visokki?” Bladis sanoi ymmärtäväisenä. ”Ei, Pomo. Anteeksipyytöni.”
Tawa heilautti kättään. ”Eipä se mitään”, hän lausui hiljaa. Vihkonen sulkeutui ja Tawa laski sen takaisin pöydälleen kääntämättä katsettaan pois ikkunasta. ”Jotain kuitenkin taisi tapahtua”, BV sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäs Tawan pöytää. ”Umbra palasi.” Tawa kohotti kulmaansa katsoen Bladiksen kasvoja ikkunan heijastuksesta. ”Umbra? Mitä ja missä?” ”Hän oli kuolemaisillaan. Joku oli tuonut hänet rakennuksen sisälle ilman, että kukaan oli edes huomannut. Piru vie, Paaco ei edes löytänyt valvontakameranauhalta mitään.”
”Onhan hän jo hoidossa?” Tawa sanoi huomattavasti huolestuneemman näköisenä, suoristaen selkänsä. Bladis nyökkäsi, mutta kulutti hieman aikaa seuraavan suustaan tulevan lauseen muotoiluun. ”Huolestuttavaa kuumeen nousua lukuunottamatta hän pärjäilee. Onneksi hän on ihan hyvissä käsissä. Juttu on vain niin, että hän on…ömmmm…” Vaehran ja Gahlok Va vilkuilivat toisiaan jakaen hyvin samanlaisen katseen. Tulen Toa kohautti olkapäitään. ”Mitä?” Vaehran sanoi, puuttuen keskusteluun ensimmäistä kertaa. ”Sanotaanko, että…” BV takelteli. ”…hän on päättänyt tulla taas matoraniksi.”
Vaehran, Gahlok Va ja Tawa katsoivat kaikki skakdimoderaattoria etsien paljastavaa virnettä. He eivät löytäneet sellaista. Skakdin kasvoilla oli vain sen luonnollinen terävähampainen irvistys. Bladis nyökytteli sanaakaan sanomatta ja siirteli katsettaan kaikkiin kolmeen. ”Tälle on varmaan joku selitys”, Vaehran uskotteli itselleen hiljaa. Pieni puolibohrok surisi hyönteismäisesti. ”En olisi niin varma…” Gahlok Va sanoi. Tawa availi suutaan useamman kerran. Hän ei saanut huultensa välistä pakotettua edes kunnollista kysymystä. ”Saat jututtaa häntä tämän jälkeen”, Tawa sanoi kasvoillaan harmoninen sekoitus huolestuneisuutta vanhasta ystävästä ja yllättyneisyyttä tapahtumien hämmentävästä kulusta. Hän oli kokenut molempia viime viikkoina enemmän kuin koskaan. Joku Tawan kuulemista kymmenistä johtajahahmoista oli joskus sanonut, että oikean johtajan oli piilotettava tunnetilansa. Muut admineista tottelivat tätä kehotusta monin tavoin. Visokki oli telepatiansa takia monin tavoin sulkeutunut itseään ympäröivistä elävistä olennoista. Hän antoi muiden kuin ystäviensä tietää vain sen, mikä oli pakollista. Ämkoo pysyi hyvin harvoin Klaanin linnoituksen sisällä tarpeeksi kauan muodostuakseen kaikkien klaanilaisten silmissä oikeaksi henkilöksi. Kaikista pahin oli Guardian, joka vaikutti monissa tilanteissa sosiaalisesti avoimelta ja rehelliseltä soturilta, mutta oli piilottanut sisäänsä enemmän salaisuuksia ja pimeyttä kuin kukaan pystyisi päättelemään.
Tawa yritti parhaansa mukaan pitää tunnetilansa mahdollisimman avoimina ja rehellisinä niille, joiden kanssa keskusteli. Hän ei halunnut olla sotilaiden palvoma ikoni tai jumalainen pelastajahahmo. Hän halusi näyttää olevansa yksi muiden joukossa. Johtaja tarvisi karismaa, mutta johtajan oli tarkoitus vain näyttää olevansa monin tavoin vain yksi muista. Se ei vain ollut aina yhtä helppoa. Tawa nousi seisomaan tuoliltaan ja nosti siinä samassa viittansa sen selkänojalta, sitoen sen paikalleen. Hän hymyili Bladikselle hymyä, joka ei ollut täysin rehellinen. ”Kiitos kovasti, Bladis. Pyydän, mene katsomaan, miten Umbra voi.”
Adminien sanansaattaja nosti kätensä sotilastervehdykseen ja katsoi johtajaansa silmiin. ”Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan käskyä, Pomo”, hän sanoi. Hopeinen skakdi kyykistyi maahan ja rapsutti Nöpöä hieman silmien takaa. Hän vilkuili kirjojen kantamiseen kyllästyneitä arkistonhoitajia ja näytti hetken mietiskelevältä. ”Mitä olette tekemässä nyt, muuten?” skakdi kysyi varovaisesti. ”Jos minulla on lupa kysyä.”
”Tuplasalama”-Vaehran haukotteli. Tämä ei ollut kannanotto puheenaiheen kiinnostavuuteen, vaan merkki siitä, että hän oli valvonut kantamansa kirjapinon kera melkein koko yön. ”Nimda”, Vaehran sanoi. ”Nimda”, GV:n epäselvä mumina tuli kirjapinon läpi. Tawa nyökkäsi hieman. ”Teemme vielä pieniä etsintöjä Matoron tuoman videonauhan perusteella.”
”Hmh”, BV äännähti. ”Onko tämä nyt…tarkoitan…” Skakdi nousi täyteen mittaansa ja liikutti käsiään moneen suuntaan. ”Me olemme sodassa ehkä tämän merialueen isoimman ja vaarallisimman limanuljaskaliittouman kanssa. Anteeksi nyt suorasanaisuuteni, mutta metallinpalasten jahtaaminen ei…auta.”
Tawa järjesteli omalla pöydällään olevia kirjoja keskittyneesti. ”Nimda on yksi syistä, miksi tämä sota on alkanutkin”, hän sanoi nostaen katseensa. ”Meidän täytyy mennä alkuun, jos haluamme ymmärtää kaiken.” Vaehran raahautui Tawan pöydän eteen ja laski painavan kirjapinonsa mahdollisimman siististi alas. Gahlok Va teki samoin ja hengähti uupuneesti saatuan kirjat Tawan pöydälle. ”Niinpä kai”, BV sanoi. Hänelle tuli pian mieleen jotain, josta hän oli väitellyt Samen kanssa. ”Mutta eikö tämä vain vie aikaa? Torakat, zyglakit, palkkasoturit tai ne metallipöntöt voivat hyökätä milloin tahansa. Meidän pitää olla valmiina.” Tawa kohautti olkapäitään hieman mietiskelevänä. ”Tjaa.” ”…ja sitä paitsi, en minä itse näihin huhuihin usko, mutta…” BV sanoi hiljaa. ”…oletteko nähneet ne torakkapropagandat?” ”Joo. Substanssitonta, mahtailevaa sekasotkua”, GV jupisi. Vaehran päätti hyssytellä toveriaan hieman.
”En jaksanut lukea”, Tawa hymähti vakava ilme kasvoillaan. ”Mutta minua tyrannia ne varmaan kirosivat?”
”Ne istuttivat hyväuskoisten kyläläisparkojen mieliin ajatuksen siitä, että te aikoisitte käyttää Nimdaa aseena Allianssia vastaan”, BV sanoi. ”Tällainen paneutuminen sen tutkimiseen ei varmaan…anteeksi taas, auta uskottavuuttamme.” Tawa ei vastannut. Hän ja arkistonhoitajat olivat kaivautuneet syvälle kirjapinoon. Bladis katsoi Tawaa pitkään hiljaa. ”Anteeksi, oikeasti”, BV sanoi synkästi. ”Jos se on ase, olemmeko me…käyttämässä sitä Allianssia vastaan?”
Tawa pysäytti kirjan selaamisen ja käänsi silmänsä hitaasti teräshaarniskaista skakdia kohti. Admin aprikoi kysymystä pitkään ja hartaasti. ”En tiedä.”
BV nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka olisi halunnut kuulla huomattavasti enemmän. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja avasi Tawan toimiston oven. ”Onnea…siihen, mitä yritätte.”
Arkistonhoitajat kiittivät, mutta Tawa oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa. Ei ollut aikaa miettiä sodankäynnin moraaleja. Nyt pitäisi löytää Adorium Selecius.
* * * [spoiler=Näytinpä esimerkkiä.]Ihmiset, käyttäkää enemmän näitä ”yhteisiä” hahmoja.[/spoiler]
Pitkään kestäneen etsinnän jälkeen Tawa, Gahlok Va ja yli-innokkaat kirjastoapulaiset olivat löytäneet kaiken tiedon, mikä Rozum-nauhalla mainituista kolmesta nimestä oli löytynyt. Matoron ennakkotiedoista Tawa oli jo saanut kuulla, että Kezeniksi kutsuttu turaga oli antanut tietonsa Nimdasta Makuta Itrozille. Arkistojen merkintöjen mukaan Kezen oli ollut joskus Toakin, mutta siitä oli niin kauan, että hän ei ollut edes taistellut Toien ja Pimeyden metsästäjien välisessä tuhoisassa sodassa. Kezen-niminen kiven Toa mainittiin Pohjoisen mantereen vanhojen Toa-ritarien joukossa, mutta hänen urotöistään ei mainittu paljoa. Matoran Kezen oli taas ollut niin kauan sitten, että minkäänlaisia merkintöjä ei ollut.
Tawa siirsi Kezen-merkinnät sivuun toisella kädellään ja siirtyi katsomaan ainoaa dokumenttia, joka pystyttiin yhdistämään nimeen ”Selecius”. Lukiessaan paperia Tawa silitti pöydällä nukkuvaa Nöpöä vasemmalla kädellään.
Adorium Selecius mainittiin paperissa. Tawa luki nimen moneen kertaan hämmentyneenä. Tästä nimestä ei pystynyt päättelemään mitään siitä, minkälaiselle olennolle se kuului. Dokumentti oli myös todella vanhaa kieltä ja sen täydellinen tulkitseminen vaatisi takuulla Rau-naamiota. Se vähäinen tieto, mikä paperista kävi ilmi selvitti, että Selecius oli ollut jonkinlainen yksityisyrittäjä, joka oli rahoittanut aivotutkimuksia vuosisatoja sitten. Dokumentti ei paljastanut käytännössä mitään uutta.
Delek-nimisistä ei taas Arkistoissa ollut mitään mainintaa.
Tawa huokaisi ja jatkoi Nöpön silittämistä. Hän katsoi pöydällään olevaa valokuvaa. Mustavalkoisessa kuvassa poseerasivat kaikki Klaanin johtajat. Tämä oli siitä harvinainen kuva, että kaikki adminit oli saatu ikuistettua samaan aikaan. Visokki näkyi kuvan alareunassa juuri ja juuri. Klaanin pääjohtaja vilkuili ulos panssarilasisesta ikkunastaan. Visokin katoamisesta oli jo viikkoja. Epämääräisiä huhuja liikkui satunnaisista havainnoista, mutta mitään ei pystytty varmistamaan. Hyödyttömiä olivat jopa ne Klaanin alakerroksien valvontakamerat, jotka eivät olleet sammuneet sinä kohtalokkaana yönä. Kameroiden mukaan Visokki oli yksinkertaisesti astunut pääreaktorikammion ovesta sisään eikä ollut tullut koskaan ulos. Etsintäpartiot eivät olleet löytäneet huoneesta pientäkään merkkiä Visokin nykyisestä olopaikasta.
Tawa huokaisi. Hän nojasi kättään vasten ja tuijotti valokuvaa. Klaanin johtaja päätti ummistaa silmiään hieman. Nöpö tuhisi hiljaa hänen kämmenensä alla.
[spoiler=. . .]Nopea viesti koska Snowie. Syyttäkää presidenttiä.[/spoiler]
