Bio-Klaanin linnoituksen kahvio ei levännyt koskaan. Myöhään illallakin siellä oli väkeä – osa lopettamassa päiväänsä, osa aloittamassa yövartiota ja loput vain nauttimassa jotakin vatsantäytettä ennen aivan liiallista valvomista. Pieni Umbra ei ollut poikkeus tästä kofeiiniaddiktoituneesta yökyöpeliväestä… vaikka hänelle tärkeää oli myös se, että kahvio tarjosi keinon yrittää tuntea kuuluvansa joukkoon.
“Olen nähnyt taas niitä outoja unia”, matoran mutisi. ”Kuvia ja tunteita jäisistä hopea-aaveista”, Umbra kertoi Bloszarille, joka kuunteli tarkkaavaisena hänen kertomustaan. Matoranin muistikirja oli pöydällä heidän välissään, marginaaleja myöten täynnä unikuvia.
”Samoja kuin aiemminkin, vai?” toa kysyi. He olivat jutelleet niitä näitä parinakin iltana putkeen. Kummallakaan heistä ei ollut liikaa ystäviä Klaanissa. Toisen lähin tuttu oli joko kuollut tai kadoksissa, eikä ja toisen paras ystävä oli tiettävästi vieläkin nazorakien akvaariossa. He taisivat hieman jakaa saman päämäärättömän surumielisyyden.
“Joo, tai siis aiemmin näin ja koin lähinnä sellaista kuollutta hopeaa. Tällä kertaa uni oli erilainen. Näin valkean tasangon, joka oli kuin suolarakeista koostuva. Elohopeameri muodosti hahmon ja puhui minulle. Cestainu, Sieluttomat ja Valottu, hahmo kertoi”, Umbra selitti.
“Ystäväni kertoi joskus jostain valkeasta tilasta Klaanin linnoituksen alla. Kertoi, että sinne pääsee Kepen pajalta”, Bloszar raapi leukaansa. “En olekaan nähnyt Gjarkea hetkeen…” hän mietti ääneen.
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun kummallekkin tuttu jään toa ilmestyi siihen illallisensa kanssa. Hän istui parin viereen sen kummempia kysymättä.
”Hei Bloszar, minulla olikin asiaa sinulle!” Matoro aloitti. Tulen toa katsoi kollegaansa, joka tuntui suorastaan hämmentävän tuttavalliselta, vaikka viime kerta, kun he olivat oikeastaan puhuneet, oli ollut Arkkienkelillä…
”Ai moi”, hän vastasi. ”Mistä on kyse?”
Matoralainen näytti hieman harmistuneena siitä, että hänen unipohdintansa keskeytettiin niin ankeasti.
”Öh, minulla vain olisi hommia sepälle”, Matoro sanoi. ”Ja… noh, Kapuran paja ei ole auki.” Se oli hyvä tekosyy olla sanomatta, että ”en oikein haluaisi puhua Kapuralle juuri nyt koska suhteemme on aika monimutkainen.”
Bloszar nyökkäsi. ”No, kyllä minä sinulle saan järjestettyä aikaa. Nähdään vaikka huomenna uudella asepajallani. Sain ihan tilat sieltä tehtaan kyljestä, kun päätimme ryhtyä yhtiökumppaneiksi Zeruelin kanssa.”
Matoro huomasi Umbran muistion. Juuri auki olevia sivuja hän ei ollut nähnyt, mutta muuten kirja oli tuttu.
”Keskeytinkö jotakin?” hän kysyi pahoittelevasti.
“Kun kerroin unistani Kepelle ja Manulle vaikuttivat ne kovin kiinnostuneita suola-aavikosta. Mysterys Nuin Makuta tosin mainitsi Kal-kultit tässä yhteydessä,” Umbra yritti kiinnittää huomion taas juttuunsa.
”Suola-aavikko ei kuulosta tutulta”, Matoro mutisi. ”Mutta Kal-kultit? Hetkinen, näitä ei ollut viime kerralla. Nuo… sinisilmäiset aaveet?”
Hänen piti miettiä hetki. Jos Umbra oli nähnyt ne, ehkä tämä matoralainenkin näki niitä? Sen perusteella, mitä Matoro oli kuullut tämän unista, kaimoilla oli jokin mystinen yhteys.
”Me kohtasimme niitä Umbran kanssa jokin aika sitten Metru Nuilla… juuri noita sinisilmäisiä hopeahaamuja”, hän sanoi ja osoitti muistiota.
”Hetkinen, Metru Nuilla?” Bloszar kysyi kuin olisi tavannut vanhan ystävän. ”Olisipa ollut kätevää, jos olisin ehtinyt mukaanne. Minun piti mennä, mutta tämä saarto ja kaikki vähän vaikeutti…” Hän vaikutti vaitonaiselta, kuin olisi harkinnut sanansa tarkkaan. ”Ei tuntunut hyvältä jättää Klaania oman onnensa nojaa.”
“Huvittavaa, miten Metru Nuilla kävi koko joukko klaanilaisia eri teitä”, violetti rurukasvo pohti ääneen. ”Uudet jäsenet Nurukan ja Deleva lähtivät Umbran seurassa ajamaan Sarajia takaa. Sitten Kapura ja Matoro menivät sinne omaa reittiään. Vain jälkimmäiset palasivat…”
”Kamalaa, mitä Umbralle sattui”, Bloszar sanoi hiljaa. ”Ehkä ihan hyvä, etten ollut mukana.”
”Ehkä”, Matoro myönsi vaitonaisena. Ehkä kenenkään heistä ei olisi pitänyt lähteä Metru Nuille.
“En ole vieläkään vakuuttunut, että Toa Umbra olisi kuollut”, matoralainen muistutti. ”Feterrat veivät hänet Metru Nuilta. En usko, että ne vain tappaisivat Valottua. Minulla on tunne, että Valottu on jotain mitä ne murhaajat tarvitsevat johonkin”, hän iski kätensä nyrkkiin.
”Se on silti vain perusteeton toivo… ehkä nyt hautajaisten jälkeen olisi parempi vain päästää irti”, toa sanoi. Se ei ollut, mitä hänen sydämensä sanoi, mutta joskus sydämen seuraaminen ei ollut omaksi parhaaksi.
”Sitä paitsi hänen Toa-tähteään ei näy ainakaan Klaanin eikä Metru Nuin taivaalla”, hän vielä perusteli epäuskoaan.
“Pitäisikö meidän etsiä kauempaa? Katsoa horisontin läpi iäisyyteen ja nähdä totuus”, Umbra runoili.
Matoro naurahti. ”No se on aika dramaattisesti ilmaistu.”
“Vakavasti sanottuna, tuletteko tähtitornille tutkimaan suuria ajatuksia, kuten ne Ko-Metrussa sanovat”, Umbra kysyi toa-tovereiltaan.
”Minulla on kyllä aikainen herätys”, Bloszar pahoitteli. ”Sotateollisuus ei odota!”
Ehdotus sen sijaan sai Matoron harkitsemaan tähtijahtia vakavissaan. Toki, he olivat katsoneet ilmiselvät taivaat… mutta tarpeeksi tehokkailla kaukoputkilla ja ripauksella onnea…?
”No”, hän lopulta vastasi. ”Tähtitornissa ei varmaankaan ole ruuhkaa.”
Tähtijahti
Tähtitorni
Oli pirteä syysyö. Tähdistä punaisin valaisi kirkkaampana kahden kuun lomassa. Bio-Klaanin tähtitornissa oli uusia vieraita – uusia totuuden etsijöitä. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä. Oli siis täydellinen aika tutkia taivaiden liikkeitä, lukea Suuren Hengen ajatuksia.
Matoro ja Umbra olivat tornin huipulla. Vaikka tämä uusi Umbra olikin toalle tuoreempi tuttavuus, heitä yhdisti sama halu saada vastauksia Valotun kohtalosta. Ja erityisesti tänä yönä matoralaisesta tuntui, kuin hän olisi ollut totuuden jäljillä. Kuin tämä ilta olisi jotakin erityistä.
Syksyn pimeys oli miltei täydellinen, eikä kaupunkikaan heidän allaan liikaa valoa antanut. Oli onni tähtien katselijoille, että kaikki tarpeeton valo oli pidettävä poissa öin. Vaikka nazorakien pommikoneet eivät olleet käyneet kaupungin yllä kuin kerran, pelko siitä ei ollut milloinkaan lähtenyt.
“Toa-tähdet ovat kaikkien fysiikan ja henkimaailman lakien perusteella liitettynä kyseisen toan tiimiin ja heidän muodostamaan tähtikuvioon”, matoralainen kertoi katsoen vuoroin taivasta ja vuoroin toa-toveriaan. ”Toa Umbra syntyi Metru Nuin sodan aikana vailla tiimiä. Hänen tähtensä syttyi ilman tähtikuviota Legendojen kaupungin sotaisalle taivaalle.”
Matoro kyllä tiesi perusasiat tähdistä, mutta antoi matoralaisen luennoida. Tämä näytti nauttivan siitä.
”Muistan Umbran tuskailleen sitä”, Matoro sanoi hiljaa ja nojasi näköalatasanteen kaiteeseen. Tuntui omituiselta puhua Umbrasta tälle olennolle… joka omasta mielestään oli myös Umbra. Ja jotain Umbramaista tässä olikin, sellaista mitä jään toa ei kyennyt itselleen selittämään.
”Että ei usein voinut olla täysin varma tähdestään. Vaikka silloin tällöin kyllä tuijottelimme taivasta oikeaa etsien.”
Tähtitasanteen keskellä oli massiivinen kristallikaukoputki – sellainen, mitä astrologeista suurimmat käyttivät Kohtaloiden lukemiseen – mutta se oli niin monimutkainen, ettei kahta alan amatööriä huvittanut vielä opetella sen toimintaa. He ottivat käyttöönsä parin pienempiä kaukoputkia. Yksi niistä oli jostakin syystä suunnattu Admin-tornin parvekkeelle. Matoro päätti kääntää sen taivaalle tornin sijaan. Miksi kukaan edes olisi suunnannut kaukoputken Admin-torniin? Luulisi, että niin ison rakennuksen näkisi muutenkin…
“Asiaa ei tietenkään auta se, että esimerkiksi täällä Välisaarilla on paljon Valottuja”, pikkumies kertoi. “Valottujen tähdet voivat palaa kirkkaimpina kuin muiden, mutta ne voivat myös sammua liiasta sielun pimeydestä”, violetti kertoi.
”Tai niin ainakin opetetaan”, Matoro vastasi. Vaikka Mata Nuin oppiin uskoikin, hän ei ollut koskaan luottanut tähtiin. Ennustaminen – tähtien antamat näyt – oli toki Suuren Hengen antamaa viisautta, mutta niin moni luuli ymmärtävänsä sitä, kun todellisuudessa tähtikuvioita saattoi tulkita tuhannella eri tavalla, ja yli yhdeksänsataa niistä oli vääriä.
“Niin. Kaikki eivät pidä tähdistä ennustamista oikeana tieteenä”, Umbra myönsi. ”Esimerkiksi ortonien uskomuksissa he näkevät totuuksia maan kuoren valoista, luolan katon hohtokivistä. He pitävät tähtitaivastamme vääränä.”
”Tähdet ovat tarpeeksi oikeita”, Matoro sanoi ja käveli lämpimikseen pientä kaarta tuulisella tasanteella. Viima ylhäällä oli jäätävän kylmä. Sellaiset yöt enteilivät talvea.
”Toa-tähdet syntyvät ja sammuvat toiensa mukana. Ne vaeltavat taivaankannella toan mukana. Sen me tiedämme tosiasiana. En vain usko yleensä niihin muihin johtopäätöksiin.”
“Tämän saaren taivaalla on peräti kolme suurta Toa-tähtien kuviota. Taivasjousi Toa Mysteryksen nuorukaisille… ja tuo toinen jossa näkyy saaren alkuperäisasukkaiden sotureista muodostunut kuvio. Nämä poronhoitajat ja karhunpeijaisia harrastavat”, Umbra osoitti etusormellaan. Kolmisormisessa kädessä oli kultainen kaukoputki, jolla hän katseli tähtitaivasta. Mustalumella oli myös samanlainen – kyseinen malli sopi paremmin toan käteen.
”Kolmantena on etelästä tänne vaeltanut mutta pitkäksi aikaa pesiytynyt Angorangerin Visiiri”, matoran osoitti.
”Olet tainnut harrastaa tätä minua enemmän”, Matoro naurahti. ”En ole vielä löytänyt edes sitä ensimmäistä. Noita tähtiä on paljon!”
”No, Klaanin yllä on kieltämättä harvinainen sotku. Ja tähtikuvioissa on tiettyä mielivaltaisuutta. Miksi kuviot menisivät juuri niin, miten ne piirretään? En ole tarpeeksi viisas vastaamaan”, Umbra mutisi.
”Initoi näyttäisi olevan tänäyönä koillisessa. Pitäisiköhän tästä osata ennustaa jotakin?” Matoro mietti. Hän kävi kaukoputkellaan läpi Välisaarten taivaan tähtisumaa ja hetken haparoinnin jälkeen löysi oman tähtensä. Tai ainakin hennosti sinertävän tähden, jota hän piti omanaan. Se oli taas turvallisesti Klaanin taivaalla, kaukana Metru Nuin kylmästä katosta.
Matoro ei ollut varma, miksi tunnisti oman tähtensä. Toki, se oli kirkkaan valkea sinisellä kehällä, mutta niin oli moni muukin. Se ei ollut erityisen kirkas tai himmeä, vaan kaiken kaikkiaan hyvin tavanomainen taivaankappale. Mutta jotenkin hän tunnisti sen.
Kai siinä oli järkeä. Olihan se tähti syntynyt hänen kanssaan.
”Eli… miten löydämme Umbran tähden?” toa lopulta iski heidän operaationsa ytimeen.
“Hm… Toa ei ole kuollut, joten meidän pitää etsiä kirkkaasti hohtavia tähtiä kauempaa”, Umbra mietti.
”Kun sanot sen noin vakuuttuneesti, melkein uskon siihen itsekin”, Matoro hymähti. ”Vaikka kyllä minun pitää myöntää… unesi ovat antaneet minulle hieman toivoa.”
Mitä enemmän Matoro sitä ajatteli, sitä vähemmän siinä oli järkeä. Matoralaisella oli mukanaan muistionsa täynnä muistoja, joita tällä ei mitenkään voinut olla.
”Ja, no… en nähnyt Umbran kuolevan… vaikka Feterrojen käsiin jääminen on varmaan ihan yhtä paha kohtalo. Ehkä halusimme haudata hänen muistonsa mieluummin, kuin kohdata sen mahdollisuuden.”
“Yleensä ajattelisin, että kaikki Feterrojen kouriin jäävät ovat kuolleita”, Umbra sanoi hiljaa. Matoro kyllä tunnisti sen äänensävyn.
”Menetitkö jonkun läheisenkin?” hän kysyi vaitonaisesti.
Matoran huokaisi.
”Muistan elävästi miten orton Levah laskettiin haudan lepoon”, Umbra kertoi. ”Enhän minä häntä kovin hyvin tuntenut… mutta hän oli ensimmäisiä, joita tällä saarella kohtasin.”
Hän laski kaukoputkensa ja katsoi toveriinsa hohtavin silmin.
“En suostu uskomaan, että Umbra on kuollut. Valottujen kohtalo on erityinen. Ei tuo ZMA, vai mikä ikinä onkaan, vain tappaisi kaksoisaurinkojen sotureita. Ei. Uskon, että heillä on suurempi kohtalo kuin kuolla vain jonkun karzahnin hirvityksen tulitukseen”, Umbra parahti puoliksi katkeruudesta ja puoliksi toiveikkuudesta. Matoran oli hyvä piilottamaan surunsa, mutta Matoro oli alkanut oppia nähdä sen läpi. Umbralle Levahin kuolema tuntui edelleen pahalta, vaikka Yö Kauhusta oli jo kuukausia.
”Me löydämme hänet”, Matoro vakuutti enemmän lohdutukseksi kuin siksi, että olisi itse ollut varma siitä.
“Eikös Metru Nuin sodan aikaan syttynyt ja sammunut paljon tähtiä?”, Umbra kysyi haikeana. ”Jotenkin surullista, miten kuolema kirjaimellisesti tekee maailmasta synkemmän.”
”Onneksi taivasta ei useimpina öinä nähnyt”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ensin Metsästäjät valtasivat kaupungin säänhallinnan ja tukahduttivat auringot ainaisilla pilvillä. Varjottu kai halusi näyttää, että hän oli ainoa jumala sillä saarella… se hullu. Kun me valtasimme alueen takaisin, ne olivat tuhonneet suuren osan koko järjestelmästä, ja oikeat päivät palasivat vasta sodan jälkeen.”
Hän ei yleensä vieraillut siinä ajassa. Sitä nukkui paremmin niin.
”Osaan kyllä kuvitella, millainen valojen välke se oli pilvien päällä. En ikinä haluaisi nähdä kokonaisen tähtikuvion katoavan tykistökeskitykseen.”
“Muistatko kun näytin sinulle niitä kuvia niistä hopea-aaveista? Niistä kaleista?” Muisto painajaisesta hyysi Umbran sielua paljon enemmän kuin jäätävä tuuli.
“Mietin vain, että heillä ei varmaan ole toa-tähtiä. Koska jos kohtasitte epäkuolleita toia, pitäisi taivaan olla paljon täydempi tähdistä”, Umbra mietti.
”Taidat olla oikeassa”, Matoro sanoi. ”Vaikka minulle on opetettu, että toa-tähdet katoavat vaista sielun mukana. Että niitä ei saa kadotettua mitenkään muuten. Toa voi pettää kaikki periaatteensa, mutta tähti silti säilyy, muistutuksena.”
”Kuulostaa keinolta muistuttaa toia siitä, keitä he ovat. Tähteään ei pääse pakoon.”
”Niin… Mitenköhän rajatapaukset sitten menevät. Mahtavatkohan tähdet olla kiinni sieluissa niin, että… ei, kuulostaa täysin epäpyhältä. Siten, että erinäisen metrunuilaiset sieluja yhdistelevät taikaesineet säilyttäisivät ne tähdet, jotka sielujen omistajilla oli? Vaikea uskoa.”
Oikeasti se, mitä Matoro mietti kysymyksellään, oli ”onko sielukuulia käyttävillä vahkeilla, erityisesti eräällä nimeltämainitsemattomalla Uuden Käden kenraalilla, mahdollisesti oma tähti?”
“En ole kauhean perillä metrunuilaisesta sieluteknologiasta”, Umbra pohti. “Vaikuttaa aika kaukaahaetulta ja hiukan harhaoppiselta.”
”Ööh, joo”, Matoro vastasi epämääräisesti. ”Täysin harhaoppiselta.” Miten Suuri Henki edes suhtautui epäpyhiin sielukuula-olentoihin? Toivottavasti ihan hyvin.
”Mutta siis, takaisin asiaan”, Matoro yritti palata takaisin Bio-Klaanin tähtitorniin Metru Nuilla kiitävistä ajatuksistaan.
”Valottujen tähdet ovat kirkkaampia kuin muut”, hän mutisi enimmäkseen itselleen. Mutta oli myös luonnollisia, kiinteitä tähtiä, jotka ovat tavallista kirkkaampia. Ja niiden erottaminen toa-tähdistä ei aina ollut helppoa. Vaati pitkällistä seuraamista, että kirkkaan ikitähden erottaisi toa-tähdestä.
”Helpoin Valotuntähti löytää on Gekon”, hän sanoi kiikari suoraan ylhäällä. Mutta Gekon tähti oli himmennyt ja kuin aivan liian kaukana. Silti se erottui Klaanin taivaasta paljaalla silmällä. Matoro muisti ajan, kun Klaanin taivaalla oli ollut Valottuja kolme, ja kaikki kirkkaina.
“Muistan hänet. Hänen kanssaan kävimme Zyglakien järvileirillä. Hän ei tuntunut erityisen suurelta valon toalta”, Umbra muisteli ja keskittyi taas taivaan liikkeisiin. “Tuo erillään oleva kirkas tähti on muistaakseni orton-toa Aknokan, jos en väärin muista. Todistaa taas maakansan harhaopista, kun he näin pelkäävät totuutta.”
”Oh”, Matoro sanoi. ”En muistanutkaan sitä. Tiedä sitten, miksi se on erillään muista.”
Domekin tähteä ei näkynyt. Ei ollut aikoihin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, minne tämä oli kadonnut.
Vaikka valon toat hohtaisivatkin kirkkaammin, koko yötaivaan tuhansien tähtien joukossa niiden löytäminen ilman suuntaa olisi mahdotonta..
”Tuota… luuletko, että unissasi olisi ollut jotakin, joka auttaisi meitä edes löytämään oikean suunnan, mistä tähteä jahdata? Mitään muistikuvia tähtitaivaista?”
“Näin unessa sen sininaamaisen naisen, jonka näytin sinulle kerran. Hänen takanaan oli synkkä taivas, josta ei erottanut kovin montaa tähteä Intioin lisäksi…” Umbra kertoi pinnistellen muistiaan.
”Sheelika. Hän… hän on luultavasti ZMA:n luona. Ainakin he ovat liittolaisia”, Matoron ilme kirkastui hieman. ”Tämä saattaa olla tärkeää. Etkö muista mitään muita yksityiskohtia siitä taivaasta? Et edes paria tähteä, joista asemaa voisi laskea?”
“Taivaalla oli kaksi todella kirkasta tähteä. Ne valaisivat jopa usvan takaa”, Umbra kertoi.
”Se tarkoittaisi, että Umbra… ja ehkä joku toinenkin valon toa oli paikalla. Mutta jos ne olivat toa-tähtiä, se ei kyllä auta meitä paikannuksessa. Tässä on vähän se haaste”, Matoro kertoi. ”Että Punainen tähti liikkuu. Melko säännöllisesti kyllä, joten sen sijaintia voidaan laskea. Myös toa-tähdet liikkuvat, ja niiden liike on tietty epäsäännöllistä. Tarvitsemme ikitähtiä kiintopisteiksi, jotta voimme paikantaa sen.”
Jos uneen ylipäänsä saattoi luottaa, toa mietti. Jos se ylipäänsä kuvasi maailmaa ja aikaa, jonka he tunsivat.
“En tiedä tähtikuvioista ihan tarpeeksi”, Umbra mutisi hieman harmissaan siitä, miten hänen oma muistinsa unesta saattoi olla kaikki, mistä heidän onnistumisensa riippui.
”Ehkä nämä BCiin keräämät kirjat auttavat. Täällä taisi olla jokin tähtikartasto… ehkä se virkistäisi muistiani. Luulen, että muistan kyllä kun näen oikean kuvion. Muistot ja unet toimivat oudosti” Umbra tarttui kirjahyllyn sisältöön. Onneksi Mysterys Nuin tähtitieteellinen seura oli aikojen saatossa hankkinut sangen laajan kokoelman. Curuvar Kolmannen astrologiaa kritisoiva teos lensi kaaressa ei-pinoon. Teoksia oli valtavasti, ja iso osa niistä oli myös kriittisempiä äänenpainoja tähtitaivaan liikkeiden tulkintaa vastaan.
”Tässä olisi kansiollinen ihan tavallisia tähtikarttoja”, Matoro ojensi ruskeaan nidottua opusta matoranille. ”Olisiko siitä apua?”
“Oi kiitos”, Umbra selasi läpi tähtikarttoja. Hän selasi niitä läpi luottaen puhtaaseen intuitioon – jos hänen unessaan oli ollut tähtikuviota, hän muistaisi sen oikean nähdessään.
Henki. Ei, liian tavallinen. Suuri Hau? Ei tuntunut oikealta.
Nui-Jaga? Se… se oli ehkä lähempänä?
Synnin käärme se ei taatusti ollut.
Lopulta hänen sormeensa syttyi valo. Valo osoitti tähtikuviota Xian yllä.
“Tulinoidan tiara. Tämä se on. Olen varma siitä”, violetti mies sanoi ensin varovaisesti, mutta lopulta hihkuen.
”Oletko varma?” Matoro katsoi sivua matoranin olan yli. Kuviossa toistui yhdeksän tähteä mutkitellen kaarena, joka tosiaan näytti teräväreunaiselta kruunulta. ”Se on Xian yllä, eikö?”
“Näyttää siltä, ainakin tämän kartan mukaan”, Umbra kertoi. “Niin kaukana. Xia kuulostaa perin eksoottiselta. Oletko käynyt siellä?”
”Pari kertaa”, Matoro vastasi. ”Asukkaat näyttävät paremmilta kuin maisemat…” Oliko hän edes ajatellut noin ennen erästä vahkia? ”Mutta öh… sopisi kuvaan, ZMA:n kanssa siis… Että hän piilottelisi jossakin tuolla suunnalla. Meidän pitää ehkä vaihtaa tuohon isompaan teleskooppiin”, toa sanoi.
“Onpa tuo kristalli hieno”, Umbra tokaisi katsellessaan laitteen sydäntä. Hän painoi silmänsä kiinni jättiläisteleskooppiin. Vaati hetken, ennen kuin hän tottui suureen kristalliin tuijottamiseen, sillä se tarkensi kaiken satoja kertoja tarkemmaksi.
“Tässä on erilaista tunnelmaa kuin käsikaukoputkessa”, matoran virkkoi. “Löydämme tällä vaikka kaikki maailman Valotut!”
”Joo, sillä vain pitää tietää tarkkaan, minne katsoo”, Matoro sanoi ja testasi kontrolleja, joilla kaukoputken koordinaatteja säädettiin. Hän tarkisti Tulinoidan tiaran johtotähden tarkat lukemat ja lähti vääntämään teleskooppia sen suuntaan. ”Koska tuolla tarkkuudella taitaa nähdä miljoonia tähtiä.”
Tulinoiran tiara loisti kirkkaana kuviona taivaalla, johon jättiläiskaukoputki lopulta osoitti.
Hetken haravoinnin jälkeen Umbra löysi todella kirkkaan tähden parinaan pieneksi ja surkeaksi kutistunut tähden raasu. Kuin pimeys olisi sen nielaissut. Pimeys ja tyhjyys.
… ja pian hän tajusi, että myös toinen Valotun tähti oli siellä vieressä. Hieman himmeämpi sitä toista. Kumpi niistä oli Toa Umbran? Ja ennen kaikkea, kenelle se toinen kuului?
“Onkohan tuo Umbramme?” Umbra virkkoi ja kutsui Matoron katsomaan kaukoputkesta.
Toa kumartui kaukoputken ääreen. Se totta tosiaan näytti Valotun toa-tähdeltä. Hänen oli vaikea uskoa sitä todeksi. Miten niin juuri tänä yönä? Näky oli lähes tismalleen sama, mitä matoran oli kuvannut, aina Punaisen tähden sijaintia myöten.
Hän vilkaisi vierellään olevaa matoralaista jopa hieman kauhuissaan. Mikä tämä edes oli, kun kykeni tietämään tällaisia asioita?
”Se… se voi olla”, Matoro myönsi. Hän olisi halunnut hihkua riemusta, mutta ei uskaltanut iloita vielä. ”Jos se on… me taisimme pitää ne hautajaiset liian aikaisin.”
“Ehkä hätäilimme, mutta toisaalta ainakin se toi klaanilaisia yhteen. Levahia tai Kissabioa ei Yö Kauhun jälkeisten hautajaisten jälkeen ainakaan tullut takaisin. Ehkä Umbra tulee takaisin vielä. Tai no minä olen täällä… mutta tiedän ettei se ole teille sama.”
Matoro ei saanut silmiään irti tähdestä. Mitä tarkemmin hän sitä katsoi, sitä varmempi hän halusi olla siitä, miten usein hän oli nähnyt sen säteilevän omansa vieressä. Eihän se juuri apua pelastusoperaatioon antaisi – tähtitaivas oli suuri, ja astronomisella tasolla ”Xian alapuolella” viittasi kymmenien tuhansien kilometrien merialueisiin… mutta ainakin se kertoi, että Umbra saattoi olla elossa. Että Umbra oli elossa!
”En voi uskoa, että luovuin toivosta niin helposti”, Matoro kirosi ankeana. ”Kai olin tosiaankin allapäin. Enhän minä nähnyt Umbran kuolevan! Ääh, miksen vain jaksanut uskoa. Feterrat olisivat tappaneet hänet jo Metru Nuilla, jos ne olisivat halunneet tappaa hänet.”
“Sinulla oli varmasti omat syysi… Itse luulin saavani lohtua moderaattorin hautajaisista, mutta uneni ovat vain pahentuneet sen jälkeen”, Umbraa kylmäsi. Hänen oli vaikea sanoa, mikä osa unista oli Kaleista ja mikä Feterroista.
Siellä se Umbran toa-tähti paloi, kirkkaana mutta kaukana koillisella taivaalla. Kai Matoron oli pakko se uskoa.
”Pitäisikö meidän kertoa muille?” hän kysyi varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen olevan vain unta, joka katoaa, kun muu maailma saisi siitä vihiä.
“En tiedä onko siitä nyt hyötyä, jos Bio-Klaanin päämäärä on selvitä tästä sodasta ja löytää ne taikasirut tuhoamistarkoituksessa”, Umbra kertoi. Häntä kylmäsi ajatella se, ettei päämoderaattorin etsintä ollut administon päähuolenaihe. Tokihan tämä oli paljastunut kaksoisagentiksi, mutta… silti.
”… mutta hän on elossa!” Matoro parahti. ”Hän on varmasti elossa! Tai… no, ei niitä Valottujen tähtiä kovin montaa voi olla. Eikö meidän pitäisi yrittää pelastaa hänet? Petturi tai ei… tiedän, että hän ei olisi aikaillut hetkeäkään, jos joku hänen ystävänsä olisi ollut pulassa…”
“Tämä ei vielä kerro sijainnista mitään”, Umbra yritti jarruttaa. ”Ja pitäisi olla jotain muutakin tietoa, kuin vain oma intuitio ja pari tähtikarttaa… Lisäksi tarvitsemme lisää tietoa Zorakista. Manulta relevanttia tietoa on turha kysellä, Gee on edelleen jossain kadoksissa, mutta ehkä Tongulla olisi tietoa aiheesta. Hän vaikuttaa kelpo mieheltä. Tarkoitan vain, ettei meidän kannata hätiköidä, tai siitä seuraa vain lisää kuolemaa…” Umbra mietiskeli.
Toa tuli pois teleskooppinsa takaa ja vaihtoi paljaisiin silmiin, mutta kaukaista tähteä tuskin näki enää.
”Kirottu ZMA”, Mustalumi mutisi katse naulittuna Xian suuntaan. ”Ei se voi piilotella noiden kirjaimien takana ikuisesti. Vielä joskus se erehtyy… ja aion olla näkemässä sen.”
“Toivottavasti minä olen paikalla”, Umbra virnisti rurullaan. Ja jokin osa hänestä olikin.
Feterra-asema
Valotun sydänvalo jyskytti adrenaliinin ja pelon saattelemana. Yö Kauhu ja Aft-Amana pyörivät Umbran synkissä ajatuksissa. Jopa hänen varjonsa pelkäsi sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Vaikeudet eivät kuitenkaan olleet ohitse.
Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.
Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.
Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.
Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.
Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.
Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.
“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.
“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”
Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.
”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”
Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?
Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!
“Helei, pikkuinen.”
V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.
”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.
Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”
Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.
“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.
“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.
Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.
“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.
”… k-kiitos, toa Tawa.”
Ja niin hän lupasi.
Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.
Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.
Huuhdottu tyhjyyteen.
Revitty irti.
Varjon äpärien kidoissa.
Pelon enkeli
Tämä päivä
Painajainen
”Sheelika.”
Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.
”Sheelika.”
Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.
Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.
“Sheelika. Pelkää minua.”
Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.
Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.
Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.
Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.
Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.
Valo vaipui syvään uneen.
Rakkaus kuoli.
Katkeruus nousi.
Ja Pelko heräsi.
Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.
Pahuus oli korvannut tyhjiön.
Ja se sattui.
Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.
Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.
Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.
Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.
Kraa.
Kraa kaikui kaikkeudessa.
Kraa kaikui tyhjyydessä.
Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.
“Kraa”, korppi lauloi.
Sheelika pyrki eroon rahista.
“Mene pois, Makuta!”
Sheelika juoksi.
”M-mene pois!”
Korppi seurasi.
”Kraa”, korppi sanoi.
Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.
Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.
Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.
”… m-mene pois.”
Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.
Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.
Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.
Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.
Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.
Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.
Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.
Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.
Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.
Mestari ymmärsi häntä.
Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.
Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.
Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.
Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.
Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.
”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.
Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.
”Vai niin.”
”Niin.”
Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.
”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.
”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”
”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”
Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”
”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”
Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”
”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.
Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.
Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.
Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.
Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.
Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.
”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?
“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.
“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.
“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”
Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.
Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.
“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”
“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.
“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”
”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toaUmbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.
“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.
Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”
“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.
“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.
“…”
Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.
“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.
“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”
“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”
Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…
”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”
Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”
Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.
“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”
“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.
”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.
“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.
”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.
“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.
“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”
”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.
”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”
Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.
”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”
En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.
riko, raasta
revi
Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.
Pois, pois
kaikki pois
Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.
Herramme
Jumalamme
arkkienkeli
Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.
Niiden helvetilliset äänet.
tapa
tapa
tapa
Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.
Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.
titaani on turha
turha
Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.
riko
Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.
Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.
Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!
vihaa
Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.
Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.
vihaa
Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.
v i h a a
Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.
sheelika
olet kesken
Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.
Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.
olet kesken
vihaa
Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!
Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.
olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA
Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.
VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa
Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.
Makuta on.
Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.
vihaa
vihaa
Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.
Makuta on.
vihaa
vihaa kaikkia
Makuta on.
vihaa kaikkia
tapa
Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.
olet kesken
turha titaani kuolee
TAPA TITAANI
”Sheelika! Älä!”
Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.
Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.
Ei ei ei. Ei se noin mennyt.
raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA
”Sheelika! ÄLÄ!”
Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.
Ja hän huusi niin kovaa.
Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.
titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN
SILVO TITAANI
”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”
Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.
”S-s-shee-”
tapa
TAPA.
Tapa.
Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.
Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.
Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.
Tyhjyydestä olet sinä tullut.
Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.
ja vihdoin
olet valmis
Ja silloin Umbra tiesi.
Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.
Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.
Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.
“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”
”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”
Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”
Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”
Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.
Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.
Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.
riko titaani
Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.
Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?
“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”
“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.
“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.
“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”
“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.
Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.
Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.
“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”
“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”
“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”
Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”
“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”
“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”
“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?
”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.
”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.
Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.
”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”
Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin
Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.
Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.
Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.
Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.
Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”
“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”
“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”
Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!
“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…
”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”
Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”
“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.
”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”
“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”
”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”
“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”
”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”
”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”
Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”
Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”
”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”
Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”
”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”
Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.
“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”
”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”
Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.
Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.
Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.
”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.
Paitsi yksi heistä, jonka suuri sukeltaja oli surman portteja päin lyönyt.
”DELEVA!”
Omista murtuneista luistaan välittämättä Umbra säntäsi maahan tuupertuneen ystävänsä luokse. Sukeltajan tyrmännyt plasman toa oli heikkona, hengitti niin kovin vaimeasti ja availi suutaan vain vapauttaakseen lisää puistattavia veriysköksiä.
“Äkkiä! Parannuskivi tai jotain!” Umbra huusi epätoivoisena. Deleva ei saisi kuolla tänne painajaisten parantolaan. Deleva… Deleva ei saisi kuolla.
Matorokin havahtui ajatuksistaan, kuningattarensa kauniista sanoista. Hänen petturinsa. Siinä hän oli, ikuisuuden jälkeen. Sanaakaan sanomatta jään toa irroitti sinisen kivensä haarniskastaan, siitä Epsilonin vierestä, ja heitti sen Umbralle.
Jään toan katse oli poissaoleva. Kylmä.
Edes kaiken Aft-Amanassa näkemänsä jälkeen hän ei pystynyt katsomaan petturiaan silmiin.
“Kiitos”, Umbra sanoi ääni hiljaa väristen ja otti sinisen kiven käsiinsä. “Antakaa kaikki anteeksi! Minä sain tämän kaiken aikaan”, varjon elementaalienergia alkoi virrata siniseen parannuskristalliin kun langennut soihdunkantaja asetti sen ystävänsä sydänvalolle.
“Ei mietitä sitä nyt”, jään toa kuiskasi miltei ääneti päätään pudistaen, ja veti syvään henkeä. “Kapura, käsittääkseni sinä tunnet paikat yllättävän hyvin. Osaatko kertoa, miten pääsemme täältä pois?”
Tulen toa tuijotti jääveljeään kulmat kurtussa sekä päätään pyöritellen. Eikö hän voisi päästää jo irti?
“… suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi minun pitäisi tietää oikea tie”, mutisi Kapura, “mutta loogisesti voin veikata, että idänpuoleinen ovi vie johonkin järkevään. Muut ovat liian pieniä.”
Umbra piteli kämmentään parannuskiven päällä ja syötti siihen elementaalienergioitaan. Savumaiset varjot tanssahtelivat kiven sinisen hohteen ympärillä, kun hän kiinnitti sinisen kristallin Delevan haarniskaan. Sen olisi autettava. Sen olisi pakko auttaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa.
Ja odottaessan hän vihdoin tohti katsella ympärilleen. Huone, johon raivohullu kalaolento oli heidät ajanut oli sekasorrossa. Kirjahyllyjä oli kaatunut ja suuria muuttolaatikoita lojui levällään pinoissa hylättyinä, ja… Toa pani merkille takaseinällä olevat kanisterit, jotka näyttivät varsin tutuilta. Yksi oli haljennut keskeltä riekaleiseksi metalliksi, ja sisältö oli tyhjän mustaa. Ilmanautin koko huonetta ravisuttanut kaatuminen oli pyörittänyt yhden sellaisen lähemmäs. Kanisterit… niitä oli ollut kylmiössä!
Toan uteliaisuus heräsi ja hän lähti tutkimaan yhtä. Ne paljastuivat raskaiksi kaasupulloiksi. Tummanvihreän metallin kyljessä oli punaista tekstiä varoitusleimalla.
”KOEMATERIAALI
Cr.s.6 100%”
Mitäköhän sekin tarkoitti, varjojen soturi mietti. Se ei sanonut hänelle mitään. Ja Matoronkin katse oli juuttunut tutkimaan samaa.
“Tohtori”, Matoro kääntyi Cehayan puoleen vilkuillessaan ympärilleen. “… mitä… mitä täällä tehtiin? Mitä tämä on?”
Naistohtori yskäisi hiljaa. ”Minulla… minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se oli kaupungin valtaapitävien ajatus. Heillä oli… kokeellinen lääke. Jotain mullistavaa.”
Matoron täytyi kumartua lähemmäs Kapuran olkapäällä makaavaa tohtoria, joka tuntui hakevan sanojaan pitkään. ”Pysykää… pysykää kaukana noista pulloista. Meillä ei ole aikaa.”
Jään Sotilas oli sanomassa jotakin, mutta repivä ääni jähmetti hänet. Se ääni.
Ei, tämän hän tiesi jo. Tästä hän oli varma. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut!
Ei, sitä ei ollut.
Mutta miksi se kuului silti?
“Lähdetään”, jään toa sai sanotuksi. “A-auttakaa Delevan kanssa”, hän käski nostaessaan vanhaa toaa hartiaansa vasten, eikä se ollut helppoa. Mies olisi painanut liikaa yhdelle heistä kannettavaksi jo ilmankin KAL-puoliskoaan, mutta Umbra harppoi nopeasti jään toan luokse ja otti haavoittunutta toaa toisesta hartiasta.
Hämärän lyhty vilkaisi siruista kirkkaana hohtavaa ystäväänsä silmiin, mutta ystävä katsoi vain hänen lävitsensä. Valon toasta tuntui pahalta, todella pahalta. Jäärailo oli heidän välissään, ja vaikka sitä yritti miten kiertää, paljastui aina vain uusi railo. Mutta nyt heidän välillään olisi edes Deleva, eikä tämä saanut pudota siihen railoon.
Yhdessäkään he eivät saaneet plasman soturia liikkeelle kovin nopeasti. Delevassa ei ollut enää hiventäkään voimaa auttaa.
Cehaya supatti jotain Kapuran korvaan. Tulen toa vilkaisi Matoroa. “Voimmeko tehdä mitään metsästäjän hyväksi? Vaikkakin”, Kapura mutisi ja vilkaisi kultaista taskunaurista, joka ei vieläkään käynyt, “meillä ei todellakaan ole kamalasti aikaa.”
Jään toa vilkaisi tiedotonta syväläistä ja huokaisi. “Hänellä on rauha”, Matoro vastasi tosiasioiden pakottamana.
Delevalla ei ollut. “Näkee kaiken, näkee minut”, puolikuollut puoliepäkuollut sopersi hiljaa. Hänen hengityksensä oli raskasta, mutta vakaata, eikä hän ollut enää tukehtumassa vereensä. Parannuskivi siis toimi… mutta ei tarpeeksi nopeasti. Nyt mies vain makasi raskaana painolastina heidän harteillaan kykenemättä itse liikkumaan.
Ja silloin kun he olivat heikoimmillaan, ovi avautui. Se sama ovi, jolta veriset jättiläisjalanjäljet olivat astelleet.
Ja kaksi aivan liian tuttua draakkia ilmestyivät ovensuuhun.
Ja aivan, aivan liian tuttu konetuliase käsissään. Toinen heistä pyöräytti sen kyljessä olevaa värikästä rulettikiekkoa ja panosvyö raksahti sisään mielettömän tuhon viljelijään.
Jään toa huokaisi erittäin syvään. “No terve teillekin, herrasmiehet.” Ääni oli puhdasta turhautumista. Eikä liskokaksikolla ollut kasvoillaan sen tyytyväisempiä ilmeitä.
“Teidät minä halusinkin nähdä”, Umbra murahti. Matoro laski Delevan varovasti Umbran varaan ja astui pari askelta eteenpäin, Kapuran ja Cehayan viereen.
“Jään toa voisi käyttää sirua, jos olisi viisas”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Kraa, Kraa se oli.
”Naurattaako sinuakaan toien vitsit, veljeni?” toinen lisko lausui sulavasti, mutta se ei enää huijannut Matoroa. Se oli pelkkää esitystä. Hän oli kuullut jo kerran sen läpi, Cehayan toimiston ja portaikon välissä, missä linnut olivat herkutelleet.
”Ei”, vastasi toinen, ”Ei naurata.”
”Lieneekö meillä mitään syytä antaa heille mahdollisuutta?”
”Ei. Ei äskeisen jälkeen. Antaisiko kummisetäkään?”
Toinen hymähti.
“Voi nyt-” Matoro valitti. “Minä yritin pelastaa peikkonne! Kun linnut tulivat, minä olin ainoa, joka teki mitään!”
“Te ette pääse täältä pois”, Umbra kertoi katse naulittuina liskomiehiin. “Konetuliaseenne ei auta tämän paikan hirveyksiä vastaan.”
Jakaja ja Panostaja jakoivat painostavat katseet keskenään.
”Puhuiko hän… linnuista, veli?”
”Jään toa lienee oikeassa paikassa siinä tapauksessa”, toinen vastasi ja sitten korotti ääntään, ”Mistä kirotun linnuista? Sinä sen teit!”
Jään toan suu loksahti auki. Ei, ei taas tätä. Ei TAAS. Hetken hän epäili todellisuudentajuaan, mutta absoluuttisen kauneuden vitivalkoinen hohde sirusta vakuutti hänet selväjärkisyydestään.
“Linnut- linnut- mitä siellä tapahtui? Mitä te näitte tapahtuneen?”
”Älä sinä yhtään yritä”, odinalainen sanoi hampaat yhdessä. ”Sinä, sinä poppaskonsteinesi sen sait aikaiseksi.”
”En ole koskaan uskonut poppaskonsteihin, veli hyvä”, toinen jatkoi huomattavasti rauhallisemmin, ”Vaikka kummisetä niiden perään onkin.”
”Sillä ei liene väliä. Kuollut poppamies ei paljoa taikuroi, joka tapauksessa.”
“Olkaa hiljaa!” Kapura ärähti ja suuntasi vihaisen katseensa huoneen halki jokaiselle paitsi naiselle olkapäällään. “Kaikki te. Me voimme odottaa, että ne tulevat taas. Eikö se olisi mukava todiste?”
Tulen toa nosti esiin kellonsa ja osoitti sen käymätöntä viisaria.
“Valitettavasti ajalla on tässä seikkailussa ollut sellainen hassu ominaisuus, että sitä ei ole tarpeeksi. Siirretään tämä keskustelu/taistelu ulos.”
”Ulkona oli ikävän kirkasta, toa”, Jakaja tai Panostaja sanoi. ”Haittaa tähtäystä.”
”Ei, kyllä me mielellämme sen täällä teemme.”
”Paitsi jos…”
”Paitsi jos?”
”Jos he antavat molemmat sirut saman tien.”
“No jo on perkele. Ette tajua ollenkaan mitä sirut merkitsevät”, Umbra suuttui. “Ne eivät ole mitään leluja, jotka te voitte vain viedä, koska olette hiekkalaatikon kingejä. Läpimädät salamanterit”.
“Tuo ei auta, U-”, Kapura aloitti, mutta niiden –
Niiden äänet kuuluivat taas. Tulen toa jatkoi hermostuneesti: “M-meidän ei pitäisi riidellä. Me olemme tässä samalla puolella. Ja yhteinen vihollisemme lähestyy koko ajan.”
“Minä en ymmärrä teitä!” Matoro korotti ääntään puhuessaan draakkiveljeksille. “Miksi te teette tätä? Mitä te kuvittelette voittavanne? Te ammuitte minuun kolme lippaallista, EIKÄ SE TOIMINUT! Ettekö te näe, että tuosta ei ole kenellekään mitään hyötyä!” Jään Sotilas otti toiseen käteensä Epsilonin, ja kun se yhtyi toisessa kädessä olevan Deltan hohteeseen, valo moninkertaistui. Kahden sirun välillä iski äänetön sininen salama, joka valaisi sekunniksi koko pimeyden ja kaikkien kasvot – ja kaksi odinan lohikäärmettäkään eivät voineet piilottaa reaktioitaan, kun se tapahtui.
“Te siis saitte sirun?” Umbra kysyi hiukan hämillään. Delta ja Epsilon säkenöivät voimaa ja kelmeää hohdettaan. Umbra oli tuntenut yhden sirun mahdin kerran, mutta kaksi sirua samaan aikaan? Ajatus kutkutti. Myös mielen syövereiden asukkia, puhtaimman penumbran korppia kutkutti. Siru voisi olla keino päästä pois mielestä, ajatukseksi ilman ajattelijaa!
Mutta jos luodit lopettaisivat ajattelijan, mätkähtäisi lennokas ajatuskin kuolleena maahan.
”Jos sovimme niin”, konetuliveljeksistä enemmän panoksia kantava – Panostaja – sanoi, ”että luovutat toisen.”
”Huono kompromissi, veli hyvä.”
”Vitsailin lähinnä. Ei, haluamme molemmat. Jos annatte molemmat, kukaan ei kuole. Ei puolimekaaninen luonnonoikku, ei jääritari, ei varjo-toa, ei epäonnistunut rauhanneuvottelija eikä… rouva tohtori.”
“Jos sovimme niin”, Mustalumi sanoi tahdonvoimaa uhkuvalla äänellä. “että te painutte destralille täältä, tai minä tapan teidät.” Ja hohde vain voimistui, vaikkei toa halunnut tunnistaa sanoja omikseen. Ne olivat sen toisen. Hän kuuli korvissaan Oraakkelin sanat; miten jumalaista voimaa ei saisi käyttää aseena, ei tappamisen välineenä.
♬ Älä kuuntele Vanhaa näkijää ♬
♬ Teit oikean valinnan ♬, vastasi toan onneksi hänen kuningattarensa, ja epävarmuus katosi.
“Ihan kuin jäädyttäjä olisi kuunnellut neuvoani”, ääni Umbran mielessä kertoi. “Ei. Se on jokin muu. Jokin varjoisa?” Umbra oli hiljaa. Hänellä ei ollut kommentoitavaa veljensä puheisiin. Matoro ei vaikuttanut itseltään. Mikään täällä ei vaikuttanut siltä miltä piti.
”Asia harvinaisen selvä, veljeni”, lisko tuhontykin varressa maiskutteli.
”Niin on”, toinen sanoi ja veti sormensa.
Luotien lyijyinen raekuuro kilpistyi sinisyyden loisteeseen. Niin paljon luoteja… niin vähän aikaa. Mutta Matoro ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Mieli ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Miten nopeasti ne tulivat. Ne jähmettyivät ja räjähtivät ympäriinsä lumimyrskyn lailla.
Osa osui seiniin. Kiviseinä ja ammus pirstoivat toisiaan. Toien taakse, heidät kiertäen lensi rypäs lyijyä. Yksi kalahti kirjahyllyyn ja pölläytti paperia kuin pulverina ilmaan. Toinen kilahti sammuneeseen lamppuun sen rikkoen. Kolmas napsahti jossain taaempana kipakasti metallia vasten kimahtaen. Liskoista toinen karjaisi ja romahti olkapäätään pidellen ja uikuttaen. Toinen huudahti peloissaan ja tarttui veljeensä.
Sini himmeni.
“Ymmärrättekö te mitä minä sanon teille?”, Matoro kysyi liskoilta.
”Senkin… SENKIN SAASTA”, liskoista veljeään pitelevä karjui vailla aiempaa sulavuutta. Toinen uikutti verta olkapää valuen seinää vasten. “Itse olisin ampunut noiden lelun, mutta käy se näinkin”, korppi puheli Umbran mielimaailmassa. “Tuo ei-Matoro on jännä tuttavuus. Sirujen mestari, vai orja?”
“Minulla ei ole mitään intohimoa tappaa teitä. Te voitte kävellä pois täältä elävinä, jos vain haluatte. Mutta tietäkää, että jos yritätte vielä jotakin, en myöskään epäröi lopettaa teitä siihen paikkaan”, Matoro lausui jääkylmästi kuin sieluton tuomari sanelemassa rangaistuksia. “Ja vielä yksikin himoitseva sana rakkaastani, ja revin tietoisuutenne kappaleiksi.”
Synkeistä saalistajista vähemmän uikuttava sylkäisi lattialle Matoron suuntaan. ”Olet mieleltäsi sekaisin, poppamies! Odota kun kummisetämme kuulee tästä! Ei ole mitään saarta sakaroilla, joka suojelisi sinua hänen vihaltaan!”
“Ei olisi kannattanut tulla mielisairaalaan”, Umbra murisi kohentaen Delevaa olallaan ja jatkoi “Me olemme kaikki hulluja täällä! Pieni ipana leikkii suurtakin soturia kummisetänsä takia, mutta astuikin isojen poikien leikkiin vielä keskenkasvuisena.”
Matoro ei viitsinyt puuttua petturinsa kommenttiin, vaan seisoi uhmakkaana roistojen edessä. “Hyvä, menkää! Menkää ja kertokaa mestarillenne!” mustavalkea manasi.
“Ei Varjottua”, Deleva kuiskasi hiljaa. Hiipuvassa unessaan hän näki muistoja Odinalta, välähdyksiä leikkauspöydästään, välähdyksiä Kummisedän luona käynnistä. Ja sitten hän oli aivan hiljaa, mutta hengitti kiihtyneemmin.
“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Parannuskivi? Cehaya sai osuman.”
Jään sotilaan uhmakkaat kasvot särkyivät.
Ei.
Kapura korotti ääntään. “Meidän kaikkien on mentävä. Jakaja. Panostaja. Ettekö näe? Ette te pysty meitä tappamaan. Ne haluavat meidät hengissä. Te olette tässä kaikkein suurimmassa vaarassa.”
Draakit eivät siihen vastanneet. Tai jos vastasivat, Matoro ei enää kuunnellut.
Jään sotilas ulvahti henkisesti, kun kuuli matoranista. Onneksi Delevan tila oli ehtinyt vakautua. Hän repäisi kiven tältä kiireisesti ja kääntyi Kapuran maahan laskeman Cehayan puoleen. Nainen piteli vatsaansa, ja keltainen veri valui laattalattialle.
“M-menkää…” hän kuiskasi ääni yhä ontompana. “J-jättäkää minut.”
Jään toa halusi vain takoa pahojen kalloja purkaakseen raivoaan. Turhautumistaan. Se oli hänen syynsä. Hän oli ottanut riskin. Miksi, miksi, miksi.
“Ei ikinä”, Matoro vastasi ja painoi selakhialaisen kristallin matoranin rinnalle. Hän antoi elementaalivoimansa virrata Cehayaan, kiihdyttäen paranemista.
♬ Vain yksi parannuskivi… ~ ♬
♬ Tohtori vai soturi? ♬
♬ Soturi vai tohtori? ♬
Meillä on aikaa… meillä on vielä aikaa.
♬ tik tok ♬
♬ Sanoi nainen kellossa ♬
♬ Sepä hauskaa… minäkin olin nainen kellossa ~♬
♬ Valkoinen ja kaunis ~♬
En usko, että se, jonka Xen on näyissään nähnyt, on sinua kauniimpi.
♬ Voi, vanha imartelija ~ ♬
♬ Imartelu ei osta sinulle aikaa ~♬
Heillä oli aikaa. Heillä oli aikaa päästä pois ja pitää kaikki elossa. Hän oli siitä satavarma.
Matoro sysäsi kiven Kapuralle tähän vilkaisemattakaan. “Kiellän sinua antamasta hänen kuolla, kapteeni. Olet sen velkaa.” Sitten toa tarttui taas Delevaan petturinsa kanssa, ja he lähtivät taas kohti isoja pariovia.
“Unohda jo se typerä merirosvo ja nimiimme liittynyt yhtäläisyys”, Kapura mutisi. “Oikeastaan. Unohda koko Arupak! Mene mielesi tietopankkiin ja kirjoita siihen kohdalle ‘merirosvo’. Ei muuta. Selvä?”
Delevan altakin Umbra vahti katseellaan liskoja. Kepulikaksosia, joista oli ollut vain harmia. Ja heistä olisi harmia jatkossakin jos mitään ei tehtäisi. Kukaan klaanilaisista ei ollut hakenut pois liskojen asetta. Toa huomasi, että toinen salamantereista kurotteli lyijynsylkijäänsä.
Varjokoura, mustista sulista kudottu muotopuoli, alkoi rusentaa luotilelua ennen kuin draakki sai aseen käsiinsä. Musta, kuin tervasta muodostunut kämmen rutisti asetta möykkyiseksi ja toimintakyvyttömäksi kasaksi halpaa terästä. “Opittepahan olemaan, Odinan rakkikoirat!” Umbra huusi raivoissaan. “Pitääkö teillekin tehdä samoin?” Mulkaisu liskoja kohti kertoi, että ne pelkäsivät.
”Kummisetämme on arvovaltainen mies”, toinen supatti huomattavasti vähemmän uhmakkaana.
“Kummisedällänne ei ole täällä mitään valtaa”, Umbra tokaisi. “Hänellä voi olla valtaa muualla, mutta ei Aft-Amanassa. Täällä olette vain hullujen seurassa.”
”No se on kyllä käynyt jo selväksi”, kuului Jakajan ääni, joka oli tarkoitettu vain hänen veljelleen. Mutta kylmässä hiljaisuudessa se kyllä kaikui kaikkialle.
Petturi, petturi, olitko aina tuollainen? Matoro huomasi pohtivansa. Oliko Umbra ollut aina yhtä töykeä, ja nyt hän vasta sen tajusi, kun valheet olivat repeytyneet jäärailoihin. Onneksi hänen rakkaansa vastaus rauhoitti hänen mieltään heidän raahatessa vaivalloisesti plasman toaa kohti suuria ovia.
Ei rauhoittanut sen jälkeen.
Silloin pariovet avautuivat.
Se.
“S-sinua ei ole”, Matoro sanoi pettävällä äänellä. “Sinä olet vain tyhjyydestä parsittu kuvajainen, merkityksettömyydestä kudottu… n-nnukke!” Sirut hohtivat hänen käsissään. Hänellä oli vielä molemmat kätensä. Hänellä oli vielä molemmat kätensä.
Oven avaaja saattoi puhua jotakin. Ei, eikä saattanut. Ei sitä ollut olemassa. Sitä, eikä sen veljiä ja sisaria, ei, niitä ei ollut olemassa. Ei se puhunut. EI SE, MIKÄ EI OLE OLEMASSA, PUHU.
Ja valon soturikin lakkasi hengittämästä. Kraa-Umbra, musta korppi tämän olkapäällä… huusi kauhuissaan ja lensi pois.
Mikä…
Mikä…
Mikä…
Mikä tuo oli? Umbra mietti. Matoro kutsui sitä nukeksi ja tyhjyydestä parsituksi. Hän ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa, mutta Matoro tiesi näistä jotain, ja niin tiesi arvatenkin Kapurakin.
Se olisi astunut askeleen eteenpäin, jos se olisi ollut olemassa. Se olisi sanonut jotakin, jos se olisi ollut olemassa.
Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.
Hänen rakkaansa oli hiljaa.
Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.
Ja jokin uusi Umbran sisällä puhui. Outoja sanoja, jotka eivät olleet hänen negatiiviaan. Ei Kra, ei Av.
PETTURI
PETTURI
ANSAITSET KAIKEN
P E T T U R I
Olennon sanat haisivat. Sanat eivät haisseet mädiltä, tunkkaisilta tai kuolleelta. Ne haisivat kivulta! Haju alkoi syödä sammunutta valokiveä sisältäpäin, uurtaen palasia pois. Tuhoten itsetunnon, velvollisuudentunteen, kohtalon. Yhtenäisyys oli kuollut jo ennen Aft-Amanaa. Ennen Nimda-jahtia. Sen siemenen moderaattori oli itse kylvänyt.
Draakit. Matoro erehtyi vilkaisemaan niitä. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Ne eivät reagoineet.
Tietysti. M-miksi ne muka reagoisivat johonkin, jota ei ole.
SINUA EI OLE, KUULITKO?
KUULITKO?
MIKSI OLET S I I N Ä?
E I S I N U A O L E
♬ Eihän sitä tietenkään ole ♬
♬ Mutta tarkoittaako se että se voisi satuttaa sinua yhtään vähemmän? ~♬
♬ Mieti vaikka sinun ja Valon Ritarin ystävyyttä ~♬
♬ Miksi se satutti sinua ~♬
♬ vaikka se oli valhetta? ♬
Rajapinta hämärtyi jatkuvasti. Matoro tunsi, miten hänen musta ja valkea maailmansa säröili. Ei, hän ei vapauttaisi sadetta, ei hän tekisi niin… hän kuolisi jos tekisi niin…
Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänen musta ja valkea maailmansa ei ehkä olisi niin totta kuin mitä hän oli olettanut sen olevan.
Ja rutto. Rutto. Rutto täytti ilman.
Rutto. Rutto.
Tohtori, joka oli tehty rutosta.
Umbra tunsi hengittämisensä vaikeutuvan. Tuntui kuin jotain pientä ja tappavaa työntyisi hänen keuhkoihinsa. Mustaa ruttoa.
Ei… ei täällä, ei tänään, ei tässä…
Kynnet, mustat, lattiaa vasten… nokka, pitkä, heitä kohti… silmät, punaiset, punaiset kuin isällään…
Mutta lopulta se pysähtyi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se vain katsoi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se haisteli.
Nokka aukesi. Nokka, naamio, hirvittävä ja musta. Se huokaili. Raskaasti.
“M-mitä sinun kokoonkursijasi haluaa meistä, olematon?” Jään Sotilas kysyi uhmakkaana, katsoen sitä, mitä ei ollut. “Kerro viestisi!”
Ja r u t t o t o h t o r i käänsi selkänsä. Se astui oveen, josta oli tullut.
Ja ovet etelässä aukesivat
ja sisään astui mies
keltainen ja pieni
vihainen
lintujen haavoille nokkima.
Liskoveljet hätkähtivät perääntyen oviaukosta.
”K-kessu?” toinen heistä sanoi ääni vapisten.
”Turrrrpaan”, steltinpeikko vastasi äänellä, josta puuttui tunnesisältö. Se vihaisuus, joka hänestä oli aiemmin tihkunut ulos veren mukana.
“… s-sinä selvisit…” Matoro sopersi, aivan kuin jokin olisi pudonnut hänen omantuntonsa päältä.
“Tuo ei ole se Kersantti”, Umbra sanoi hiljaa. “Vääräkersantti”.
“Ei ole”, Kapura sanoi hiljaa. “Matoro… oletko nähnyt sen niistä, joka voi tehdä noin?”
Jään toa oli hetken hiljaa.
“Musta Suu”, hän vastasi kuiskaten.
”Pitkästä aikaa”, sanoi hirviö Kersantin äänellä. ”Jään sotilas.”
Sitten se tuli Kersantin takaa oviaukosta. Jään sotilaan painajaisunesta takaisin todellisempaan painajaiseen. Vääristyneine raajoineen. Posliinisine naamioineen. Ikuisine hymyineen. Kikattaen.
Aivan uudenlaiset kylmänväreet valtasivat Umbran kehon.“Mikä piru tuo on?” sammunut majakka kysyi. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään yhtä outoa kuin tuo lapsekas olemus posliininaamioineen, joka ei ollut tästä maailmasta.
“Olenko minä liian syvällä?” Matoro kysyi synkästi, eikä hän tiennyt, keneltä. Suultako? Rakkaaltaanko? Makutaltaanko? Itseltäänkö?
Posliinin läpi kikatti kaikuen jokin, jolla ei ollut omaa suuta.
”Luuletko, että isäni haluaa tappaa sinut?” kersantin kuollut kita puhui sen puolesta.
Matorolla oli vaikeuksia saada sanoja muodostettua, sillä ne sanat, jotka hän lausui, olivat mielettömiä: “Valkoinen Käsi… Valkoinen Käsi yritti pelastaa minut.”
”Olet viisas, Jään sotilas”, pirullinen, kylmä, huuleton ja kieletön kikatus, ”Niinkuin isänikin. Isäni on viisas. Isäni on kaunis. Isäni on hyvä. Isäni laulaa tuutulaulun.”
Mielen kellokoneisto raksutti valon toan pääkopassa. Jotenkin shasaalin katoaminen, tämä lapsekas ja niin väärä olento, sekä r u t t o t o h t o r i, jota hän hetken hengitti… ne liittyivät toisiinsa. Hän ei tiennyt vielä miten soppaan liittyivät vielä maininnat asiasta, joka ”näkee minut, näkee sinut”.
Mutta hän tiesi, että se asia katseli häntä tälläkin hetkellä.
Ja oli katsellut kaiken tämän aikaa.
Draakkiveljekset olivat perääntyneet oviaukolta nähdessään entisen johtajansa kävelevän jälleen. Oikeastaan sen kutsuminen kävelemiseksi oli todella kohteliasta. Heiveröinen musta posliininaama raahasi steltiläistä mukanaan lähestyessään toia.
”M-mikä Mata Nuin nimeen tuo on?” draakeista olkavammaton karjui. ”Kessu? Mitä se on tehnyt sinulle?”
Siihen kauhistuttava vatsastapuhuja vastasi vain… taas yhdellä kylmällä kikatuksella. Hyvä että edes sillä oli hauskaa. Ei, ei ollut.
”Sinunko taikuuttasi tämä on?” Jakaja tai Panostaja karjui Matoron suuntaan suu vaahdoten.
“Minä keskustelen tuon asian kanssa! En kai minä itseni kanssa puhuisi, mitä? Mikään näistä ei ole minun!” Jään Sotilas vastasi turhautuneena. Sitten hän kääntyi … keskustelukumppaninsa puoleen. Puhuiko hän Suulle vai Kersantille? Hän ei tiennyt, mutta sanat tulivat silti ulos: “… mitä isäsi haluaa meistä?”
”Isäni tietää, että teillä on kaksi sirua. Siskoni näki sen. Ja isäni haluaa sirut… mutta hän on myös kiinnostunut siitä, mitä niillä saattaisit tehdä.”
Posliinikasvoinen pää keinahti sivuttain kuin ei olisi edes kiinni kaulantyvessä.
”Isäni on odottanut vuosituhansia. Isälläni ei ole kiire. Se, miten sinä pudotit pahan… pahan miehen taivaalta… hän piti siitä. Isäni… isäni haluaa varmaan olla ystäväsi!”
Niin lapsellisia sanoja Kersantin äänellä. Siinä ei ollut mikään kunnossa.
“… isäsi… isäsi haluaa samaa kuin minä, sitäkö sanot? Hänkin haluaa voittaa pahan, ja tehdä maailmasta paremman?” Matoro vastasi.
”Tietenkin. Isä on hyvä. Isä on kaunis. Isä tekee asiat niin kuin niiden kuuluukin tulla tehdyksi. Isä haluaa nähdä paremman maailman. Ja… hän uskoo sinuun.”
“… minä… minä kiitän. Minä yritän… olla isäsi luottamuksen veroinen. Tosissani.”
“Ei, Matoro”, Kapura kuiskasi katse posliinipaholaiseen jäätyneenä. “Ne valehtelevat. Matoro…”
Synkeä, lohduton kikatus.
”Siinä ei ole kyse yrittämisestä.”
“… vaan mistä?” Jään Sotilas kysyi.
”Etköhän löydä sen sisältäsi. Niin isä sanoisi. Isä sanoo paljon viisaita asioita. Isä on suuri. Isä on viisas. Isä on kaunis. Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.
Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Hihitystä. Hihitystä.
Raksetta. Kuin viisarien naksahduksia ja sydämen tykytystä.
“Matoro!” Kapura huudahti hädissään. “Älä kuuntele sitä, Matoro!”
Tulen toa käveli jään soturin viereen ja kumartui eteenpäin.
Ja kuiskasi asiansa.
“… mutta”, Matoro vastasi puoliääneen toverinsa kuiskaukseen. “Se… he…”
”Ai”, hirviömäinen nukkemestari liikutti Kersantin leukoja niin, että draakit taas värähtivät. ”Yrittääkö Tulen takoja vietellä sinut? Oikealle tielle? Tulen takoja… eikö hän ollut isämme ystäviä? Saattoi hyvinkin olla! Mistä sitä tietää…”
Umbra oli hyvin ihmeissään tästä sananvaihdosta. Hän ei tiennyt kaikkea ja ei siksi osannut kavahtaa “vatsastapuhujaa” yhtä paljon kuin Kapura ja Matoro. Sentään… se toinen oli poissa. Tuntui kuin valon toalla olisi ollut isokin tietoaukko päässään.
Mutta tuo kammottavuus oli kömpinyt siitä aukosta ylös ja seisoi nyt hänen edessään ruumiilla leikkien, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Eikä edes korppi olalla ollut sitä kertomassa.
“Oliko siinä kaikki, mitä isäsi halusi meille kertoa?” Jään Sotilas kysyi.
”Isäni ei halua sekaantua tähän. Isäni haluaa, että teet omat valintasi. Jään sotilas, kaikki on valinnoista kiinni. Valintoja, valintoja. Isä ei niihin puutu.”
Valintoja, valintoja. Hän muisti sen sointuvan äänen, joka oli hänelle ensimmäistä kertaa sanonut niin.
“… miksi sitten… miksi se toinen oli täällä? … veljesi?”
”Koska teidät täytyi löytää. Ja niin pitkään, kun… P E L K Ä Ä T T E, veljeni haistaa teidät.
Korpit, kuuletteko ne?
Ne eivät mene koskaan pois.
Ne pysyvät aina kintereillänne.
Ne ovat a i n a tulossa.
Ne ovat aina olleet.”
Matoro avasi epävarmana suutaan katse lattianrajassa. “Nyt, kun olet puhunut meille… voimmeko lähteä?”
”Se riippunee teistä.
Ja… haluan vielä pahoitella isän puolesta, että en voinut pelastaa veljeksiä.
On jo liian myöhäistä.”
”Mitä…” toinen liskoista ehti sanoa.
Tump.
Tump.
Tump.
Sukeltaja oli noussut jälleen siitä, mistä sen ei pitänyt aiemminkaan nousta.
”Mrhm.”
”Ilmanautti, vanha ystäv-”, Jakaja ehti sanoa ennen kuin suuri rautakäsi tarttui tämän päästä kiinni.
KRUTS.
Draakki ei ehtinyt edes huutaa. Toinen ehti. Sukelluspuvustaan verta ja vettä vuotava metallijättiläinen oli nostanut tämän korkealle ilmaan kaulasta.
Matoro erehtyi katsomaan ja halusi antaa ylen.
”E-EI! AUTTAKAA! JOKU!”
Ne ansaitsivat sen. Ne ansaitsivat sen. Niin jään toa vakuutteli itselleen, mutta halusi peittää silmänsä.
“… pois täältä, kaikki”, Deleva vaikeroi. “Se… se…”
“Lähdetään. Nyt.”, Matoro vastasi, ja lähti riuhtomaan kyborgia kohti ovea, jossa oli joskus ollut t o h t o r i, joka ei ollut olemassa.
Umbrasta tuntui siltä, että Deleva oli heistä onnekkain, koska oli tajuttomuuden ja valvetilan rajamailla. Mutta haavoittunut kyborgi kuuli kaiken. Ja mielikuvitus ei ollut hänelle armollinen! Hän näki välähdyksiä Metorakkista lyömässä tikaria hänen vatsaansa.
“Emmekö… emmekö me voi tehdä mitään?” Kapura sopersi. Jakaja tai Panostaja, kumman heistä pää ei sitten vielä ollutkaan…
… lattialla… ja muualla…
…huusi kauhuissaan metallijättiläisen otteessa. Ja Matoro kuuli sen heistä selkeimmin.
♬ Miksi hän tappaa? ♬
♬ Sinä rauhoitit hänet. Paransit hänet. ♬
♬ Ei hän ole sellainen. ♬
♬ Kuten et ole sinäkään. ♬
“Y-yahal?” Matoro kysyi varovaisesti jätiltä. “Yahal, mikä on vialla?”
Mutta syväläinen näytti olevan hallitsemattoman vihan vallassa, eikä edes sellaisen, mihin linnut olivat hänet pakottaneet. Se oli ollut pelkoa. Tämä… tämä oli vain hulluutta.
Olivat osuneet. Jään toan täytti aito kauhu kun hän tuijotti pientä luodinreikää yhden tummanvihreän kaasupullon kyljessä… ja muisti Cehayan sanat, joita hänen olisi pitänyt pelätä paljon, paljon enemmän. ”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
“Pois. Nyt”, Matoro totesi lyhyesti. Se haisi merimiehen mielenmaisemassakin. Hulluuden haju.
”Koemateriaali… Cr.S.6, sata prosenttia, luki kanistereissa”, Umbra sanoi muistellen kylmiötä. “En tiedä mitä se tarkoittaa, mutten pidä siitä.”
“Minä tiedän”, Kapura sanoi kauhistuneena. Seuraavat sanansa hän pakotti läpi vaikka ei enää tohtinut hengittää.
“Credox… selecium.”
Se haisi. Eikä enää edes Painajaisten lähetti. Vaan jokin muu.
Jokin joka oli syössyt parantolan painajaisiin.
Jokin jota he olivat hengittäneet jo minuutteja.
”Kredipselleeni.”
Ja silloin, kun he sen lopulta tajusivat, se puri heihin. Samalla tavalla kuin se oli purrut kalaan. Viimeistään silloin järki poistui rakennuksesta.
MITÄ
MISSÄ
MIKSI
MITEN
Matoja. Matoja pään sisällä. Ne kaiversivat tietään valon toan päässä, jolloin se alkoi vaikuttaa kuin juustolta. Tai joltain muulta, mikä oli täynnä reikiä. Madot. Inhottavat madot. Ne söivät kaiken tieltään ja pesiytyivät lihaan. Vetivät rihmojaan ja käytäviään ympäriinsä. Ja linnut tulivat niiden perässä raivaten loputkin aivoista tieltään.
Varjon syvin olemus katosi jonnekin.
M u u a l l e.
Mutta. Korpit.
Ei, Matoro ei antanut niiden tulla mieleensä. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana soihtuna pimeydessä. Hänen piti pitää mielensä selvänä ja näkevänä.
Mutta… mutta korpit. Korpit. Kraa, kraa, ne lauloivat nokkiessaan häntä. Ei, ei, ne eivät ole todellisia. Kraa, kraa. Ne nokkivat häntä. Hän sumeni. Haihtui. Pakkaslumi tuuleen.
Ei… kyllä hän löytäisi jotain johon keskittyä, kuten vaikka…
… kuten vaikka sukeltajaan, jonka rautakäsi puristui draakkiroiston pään ympärille, ei tämä oli huono idea, o-olisit katsonut edes vaikka sinne ovelle…
Kruts. KRUTS.
He. He. HE?
Liskomiehen pää A U K E S I Ilmanautin kourassa kuin ylikypsä hedelmä, mutta veren sijasta sieltä tulivat S A T E E N K A A R E N kauniit V Ä R I T jotka tuntuivat niin H Y VÄ L T Ä. Ja hetken kaikki oli taas T A I K A A kuin S A D U I S S A.
Ai, onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.
t-tai ainakin o l i n
E-ei, veli…
T-taistele sitä vastaan, v-veli!
ET OLE HÄNEN INSTRUMENTTINSA!
Kauhukaasu söi Umbran valoa ja varjoa aivan yhtä ahnaasti, nieli sen kuin ahnaat korppikotkat. Enää eivät hänen veljensä kirkaisut kaikuneet, nyt tämänkin ääni katosi kuin syvään kuiluun.
Ja kuilun pohjalla oli vain yksi Umbra. Kun hän katsoi itseään, hän ei nähnyt valon kultaista hohdetta tai varjon kaikennielevää mustuutta. Hän oli jäänyt harmaaksi, sävyttömäksi, ja oli nyt polvillaan pimeydessä jota ei ymmärtänyt tai osannut hallita.
Tilan lattia oli mustaa ja punaista marmoria vuorottelevina kuvioina. Sitä ylemmäs hän ei ollut uskaltanut katsoa.
Toa-soturi keräsi rohkeuttaan ja katsoi vihdoin ylös. Yläpuolella oli suuri musta tila, joka jatkui loputtomiin. Harmaa soturi kavahti tätä näkyä ja päätti, että oli parempi katsoa alas. Musta ja punainen marmori muistuttivat erehdyttävästi jotain kuviota.
Niinpä tietenkin! Jättiläismäinen paholaisen shakkilauta.
Mutta ketkä tätä peliä pelaavat? soturi mietti. Joku… sairas kyllä, mutta kuka. Siihen hän löytäisi joskus vastauksen. Nyt tärkeintä oli selvittää mikä vääristynyt maailma tämä oli.
Soturi aisti vieressään molemmilla puolillaan hahmot. Hän ei tohtinut vilkaista niitä. Vai tohtiko? Aivojen kellokoneisto alkoi taas raksuttaa. Shakkilauta. Oliko hän pelinappula? Hän katsoi vielä millä seisoi. Totta. Se oli shakkiruutu. Ja hän oli sen Sotilas.
Sammunut valosotilas näki vierellään ystävänsä. Ne, jotka hän oli pettänyt. Tahdottomina sinisilmäisinä sotilaina. He pitelivät käsissään jotain. Jotain mikä ei kuulunut shakkiin. Punaisia soittimia.
Verenpunaisesta messingistä kursittuja soittimia?
Umbra voi melkein pahoin. Tämä kaikki. Sitä oli liikaa! Ei yhtään vastauksia. Vain lisää ja lisää kammottavia kysymyksiä. Ei elämä ollut vain peliä, eihän? Hän halusi uskoa ettei ollut. Että Mata Nui loi heille heidän Kohtalonsa. Mata Nui oli hyvä. Tämä shakkilauta ei.
Jostain kaikui puhetta.
”Valon toa.”
Umbra hätkähti. Tarkoittiko se häntä?
”Liity orkesteriin, VALON TOA”
Niin puhui mekaanisten äänien lohduton kuoro hänen yläpuoleltaan. Jokin laskeutui. Jokin nelikätinen. Jokin…
Jokin joka tuijotti häntä kolmella silmällään.
Umbra muisti mekanoidin ulkonäön käyvän yhteen Feterroiksi kutsuttujen olentojen kuvailun kanssa. Hän oli kuullut, että pian hänen klaanista lähtönsä jälkeen rautaiset kuolemat olivat kylväneet kuolemaa klaanilaisten kesken. Olisinpa ollut siellä taistelemassa, toa mietti.
“Mitä tarkoitat orkesterilla?”
”K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTINNE”, kone puhui. ”KUIN KOHTALO ITSE. MUTTA PAREMMIN. OIKEUTETUMMIN. JA SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA.”
“Kukaan ei voi parantaa Kohtaloa”, Umbra sanoi uhmakkaasti. “Kerro minulle kapellimestaristasi ja tehtävästäni. Olen kiinnostunut, Avrahk Feterra.”
”S i n u l l a on tehtävä, joka on tärkeämpi kuin kuvittelitkaan. Ja siihen ryhtyminen on valinta, Toa. Valinta. V A L I T S E T K O Kohtalosi?”
“Kylvitte kauhua ja kuolemaa Klaanissa. Miksi tekisin teidän kanssanne yhtään mitään? Olette vihollisiamme”, harmaa toa kertoi. Hän mietti mekaanisen olennon sanoja. Valita kohtalonsa?
”Valon toa. Jos et suostu valitsemaan K O H T A L O A S I. Kohtalo valitkoon sinut. ”
Ja taivaasta alkoi laskeutua lisää k o n e i t a. Niiden mekaaniset kourat sätkien kuin… orkesterin tahtiin.
Feterrat näyttivät kauniilta. Ne laskeutuivat täydellisessä harmoniassa alas taivaista. Täydellisessä harmoniassa. Vaikka ne olivatkin tappamiseen tehtyjä asioita olivat ne silti kauneimpia näkyjä mitä Umbra oli pitkään aikaan nähnyt. Huippuunsa hiottua teknologiaa. Vailla virheitä.
”A L L E G R O .”
Kaunis musiikki kantautui Umbran korviin. Koneorkesterin musiikki sai hänet tanssimaan heidän tahtiinsa. Antautumaan täysin harmonisen sinfonian sulosoinnuille, joissa ei ollut sijaa virheisiin tai soraääniin.
”A L L E G R O .”
Ja silloin ystävät samassa rivistössä repivät kasvonsa irti.
Eivät vain naamionsa.
Vaan kasvonsa.
Ja korvasivat ne uusilla.
Tahtipuikko heilahti jossain.
”C R E S C E N D O .”
Ja Umbra tunsi tanssivansa sen tahtiin.
Toa antautui täysin Kohtalon tanssille. Mestarinsa sulosoinnuille. Hän oli täysin sen vallassa. Hänen värityksensä oli pian yhtä hopeinen kuin Hopeameri.
Ja hän seurasi ystäviensä esimerkkiä. Laski hopeiset kätensä kasvoilleen pudottaen ensin naamionsa, ja sitten antaen sormenpäidensä pureutua lihaansa. Kyllä, se sattui. Se sattui viimeiseen lihasäikeeseen asti, joka piteli toan harmaita kasvoja kiinni hänen päässään, mutta lopulta sekin katkesi.
Uusi naamio kasvojensa tilalla Valottu astui kohti vastapuolta.
Ja alkoi soittaa melodiaa vihollisensa tuhosta. Laulua hävityksestä. Serenadia kuolemalle. Fanfaaria voitolle. Sinfoniaa uudelle mestarilleen.
Umbra oli osa orkesteria. Yksi monista sen soittajista.
Ja se kaikki tuntui ihmeen hyvältä.
”A L L E G R O !”
”P I A N O !”
”A C C E L E R A N D O !”
”C R E S C E N D O !”
” F I N A L E !”
Ja silloin suuren kapellimestarin nelikätiset soittimet raastoivat hänen kehonsa kappaleiksi.
Ensihenkäyksellä se tuntui pelottavalta, kivuliaalta, kauhistuttavalta. Aluksi se tuntui repivän hänet pois omasta kehostaan, toisella henkäyksellä kaikki minkä silmät näkivät muuttui polttavan punaiseksi. Hän halusi repiä riekaleiksi jokaisen, jokaisen, joka tuli hänen ja s i r u n väliin.
Mutta… sitten lääke tuntui vaikuttavan.
Matoro rauhoittui. Enää ei hulluuskaasu sirpaloinut Jään Sotilaan mieltä. Deltan rauhoittavat kuiskaukset tulivat sen tielle ja peittivät alleen huudot jotka työnsivät häntä väkivaltaan ja veriseen hurmioon.
♬ Älä pelkää, Jään sotilaani ♬
♬ Sinua he eivät satuta. ♬
Jään toa löysi itsensä tyhjän valkeasta tilasta, joka oli joko loputon tai äärettömän pieni.
Sillä ei ollut väliä. Delta oli siellä hänen kanssaan.
Delta – ei, Nimda, Nimda kaikessa kokonaisuudessaan seisoi hänen edessään. Eikä naamiona, vaan kauniina naisena. Läpikuultavana, kristallikolmioista tehtynä jumalattarena, jonka sinisten silmien katse kutsui luoksensa unohtamaan kaiken ulkopuolella. Kolmioiden sädekehä loisti hänen kasvojensa takana, karkoittaen kaiken pahan sinisellä hohteellaan. Veri ei enää vuotanut, hänen ystävänsä eivät olleet pettureita kaikki tyynni.
Matoron sydän ei tiennyt, miten toimia.
Sirujen muodoista tehty hehkuva käsi laskeutui nuoren miehen olkapäälle ja laukaisi kylmät väreet kaikkialla tämän ruumiissa.
♬ Tätäkö halusit, Jään sotilas? ♬
Minä… minä… minun piti parantaa kaikki. Klaani, koko maailma… Mutta ei, ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Hän ei enää tiennyt, mikä… mikä hänen kohtalonsa oli.
♬ Pystyn kyllä enempäänkin, Jään sotilas. ♬
Minä t-tiedän, rakas…. minä vain…
♬ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ♬
Tunnen itseni… itsekkääksi. Ahneeksi, kun unohdan ystäväni. Velvollisuuteni… sotilas sopersi.
♬ Voin rauhoittaa mielesi. ♬
Heleä, hieman metallinen naisääni naurahti Matoron oikealla puolella. Kääntyessään hän näki Killjoyn tyttären, viehkeän rautaneito Xenin, jonka vahkinkasvot hymyilivät hänelle.
”Olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen”, vahkinainen sanoi aivan kuin hänen muistoissaan. Mutta niin paljon lämpimämmin.
Ja Mustan Käden kenraalin keinotekoisen tyttären solakat jalat astelivat häntä lähemmäs.
“Kyllähän siellä oli muitakin ennen kuin minä saavuin”, Matoro vastasi tilanteesta epävarmana.
Ja hän tunsi Xenin sormen aivan liian tuttavallisesti huulillaan.
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.”
Nainen tarttui tiukasti kiinni Matoroon molemmilla mustilla käsillään ja painautui hänen olkapäätään vasten. Toa kuuli vaimeasti, miten valkoinen kuula kuiski satojen sielujen äänillä naisen rinnassa. Miten rauhoittava se ääni olikaan.
”Äitini halusi todistaa, että hän kykenisi luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan”, vahki mumisi toan kaulaan ja katsoi suurilla, vaaleanpunaisilla silmillään jään toaa. Sotilas tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän siveli varovaisesti kylmillä sormillaan naisen kasvojen siroja vahkimuotoja.
“L-luulen, että hän onnistui siinä”, Matoro henkäisi, ja kenraali hymyili.
“Sinussa on jotain” Xen kuiskasi painaessaan kehonsa vasten miehen vartaloa. Toa tunsi sulavansa, kun Nui-Kralhin tytär antoi hänelle hellän suudelman. “Enkelini”, huokaisi Mustalumi ja vastasi suudelmaan.
Nimda puhui kuuden kauniin äänen kuorolla. Ne olivat kaikki ääniä, joista hän välitti, joihin hän uskoi, joita hän rakasti. Joihin hän luotti? ♬ Pidätkö tästä? Voin… näyttää enemmänkin.. ♬
Matoro sulki silmänsä. Hän sulki soimaavan omantunnon. Hän ansaitsi tämän, hän vakuutti.
Hän oli yrittänyt auttaa muita heidän ongelmissaan, mutta oli tajunnut, että muut olivat hänen ongelmansa – enää ei hänen tarvinnut heittää elämäänsä muiden auttamiseen, toa oli ymmärtänyt. Hän saisi tehdä elämällään kuten halusi.
Nyt vasemmalta puolelta kuului toinen tuttu ääni.
“Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. “Matoro?”
Ritarikunnan vaaleanpunainen mielen toa katsoi häntä niin kaipaavana ja innokkaana. Mutta nyt Matoro oli varma siitä, että Deika teki kaiken oman tahtonsa takia.
Hän oli täysin varma siitä.
Matoro ei tiennyt enää miten reagoida. “D-deika?” hän tavaili nimeä, jonka oli kuullut vain kerran. “Miten sinä…” hän kysyi, yrittäen saada tapahtumiin järkeä, kunnes tajusi, ettei niissä tarvinnut olla.
Hän oli nyt turvassa. Kolme naisääntä nauroi heleästi. Paransi hänen haavansa. Mitkä haavat? Haavoja ei ollut. Täällä hän oli turvassa.
”Matoro Mustalumi! Elämäni rakkaus!” Deika hihkui Matoron sylissä. Hänen kätensä kulkivat toan vatsalihaksilla; ne irroittelivat lempeästi kylmää, mustaa metallia, johon toa oli itsensä kietonut. Sitä ei enää tarvittu. Vaaraa ei ollut.
“E-emmehän me oikeastaan edes tunne”, jään toa sopersi vastaukseksi viimeisellä rationaalisuuden sirpaleellaan, mutta se kaikkosi mielen neidon suudelmaan.
♬ Liika ajattelu pilaa kaiken♬
♬ Totuudet vain rikkovat sinut ♬
♬ Eikö näin ole parempi? ♬
Matoro nojautui taaksepäin valkoisessa tyhjyydessä. “Selvitä arvoitukseni”, Xen kuiskasi kiusoittelevasti toan kainalossa, hivellen toan kirkkaana loistavaa sydänvaloa. Deika huokaili jään sotilaan nimeä hyväillessään tämän mieltä aavekäsillään, joiden kosketuksen hän antoi viedä pois muistot tuskasta ja kivusta.
Näin on parempi, äänet toan päässä sanoivat. Hänen ajatuksensa. Vai sen toisen ajatukset? Hän ei välittänyt. Niin oli parempi.
Toa veti heidät maahan kanssaan. Tyhjyys oli niin pehmeä, niin hellä. He hymyilivät. Nauroivat heleästi. Tunsivat toistensa lämmön. Maailman virheet sulivat, pahan kovettama kuori oli riisuttu.
Ja silloin kaikki jäätyi.
Oli kylmää, oli kylmää tuo aavoilla jää.
Ja kylmää riitti koteihinkin.
Oli jäässä, niin jäässä, nuo sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä…
♬ Et usko siihen, Matoro. ♬
♬ Et usko tästä mihinkään. ♬
♬ Ja jos et usko, et voi pelastaa ketään meistä. ♬
Ja silloin Marionetti, sätkynukke, tyhjäkasvoinen miekkademoni ilmestyi kristallista ja kolmioista tehdyn naisen taakse ja työnsi Äären tämän lävitse.
”Kuole”, sanoi olento ilman kasvoja työntäen miekkaansa yhä syvemmälle silti hymyilevän mielen jumalattaren sydämeen.
Aivan kuten se oli työntänyt sen Matoron sydämeen.
Taas.
♬ Muistatko hänet? H Ä N kyllä muistaa s s s s sinut! ~♬
Kaunis uni. Se tuntui hajoavan. Kaunis, virheetön valkoinen säröili. Jäänpinta antoi periksi. Euforia alkoi sortua.
“E-ei, mitä- mitä tämä-”
Deika puhui jotain Matoron vasemmalta puolelta rakastavalla äänellään.
Mielen toa seisoi nyt hieman kauempana Jään sotilaasta ja… p-pureskeli omien käsiensä nahkaa irti ilmekään värähtämättä.
”Matoro. Elämäni rakkaus. Löysin hänet. Matoro… Matoro…”
Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.
Mutta verisen nahan alta ei paljastunut luuta, vaan kylmät siniset konekädet, jotka sätkivät itsensä irti verta vuotavista vaaleanpunaisista ranteista.
Käsivarrentynkiä pitkin kävellen kalmakourat astelivat itsestään vaaleanpunaisen naisen kasvoille, asettuivat tämän ohimoille, ja…
Painoivat metalliset peukalonsa Deikan silmiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä nainen edes huutanut, ei edes silloin kun luu alkoi rutista, vaan hymyili yhä.
”Matoro…” sanoi sama rakastava ääni vaikka mekaaniset sormet saivat tämän itkemään suuria verikyyneliä. ”Muista, rakkaani… muista…”
Ei. Ei. Ei.
Xen kikatti yhä Matorossa kiinni viehkeänä. Hänessä ei voinut olla mitään vikaa, hänessä ei-
”ON AIKA YLITTÄÄ RAJA, MATORO. RIKKOA SYKLI. ON AIKA KATSOA VERHON TAAKSE.”
Kenraalin tytär, uusi kenraali hymyili yhä kauniisti vaikka tämän ääni oli muuttunut mekaaniseksi, lohduttomaksi. Ei, tässä hymyssä ei voinut olla mitään vikaa, e-ei tässä voinut…
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä naisen silmät olivat olleet.
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä tämän leuka oli.
Hampaat aukesivat ja repivät riekaleiksi Xenin kasvot. Vahkin keinoverta sylkevä pohjaton kita huusi metallia ja lihaa yhä leveämmäksi suuksi raastaen. Nauroi Matoron kasvoille kuin kirskuva metalli ja satojen arkkikranojen sielukuoro kupariviisarin kaiku hälyssä taustalla.
”VERHON TAAKSE”, kirkui konekenraalin kasvatti.
”M- m- muista, rakkaani”, riemuitsi Ritarikunnan repimä rakastaja.
Ja kaiken tämän yllä lauloi Nimda naisen hahmossa, jota Punaisen Miehen sätkynukke lävisti terällään. ♬ A I KA L O P P U U ~♬
Siniset sormet sumensivat sotilaan silmät, eikä toa enää nähnyt mitään niiden painaessa peukalonsa hänen aivoihinsa, raapien pois hänen elämänsä, hänen mielensä, hänen nimensä. Kellokoneisto raastoi hänen sieluaan pieniksi kappaleiksi, silppusi sen ja työnsi hehkuvaan vankilaan tuskaiseen ajattomuuteen.
Kaikki loppui, kun Ionienkeli vei hänen sydämensä.
Hampaillaan.
”TIK TOK…”
”Muista, rakkaani!”
♬ kaikki loppuu ~♬
”TIK…”
”M U I S T A r a k k a a n i…”
♬ k a i k k i loppuu ~♬
J-jos kuvittelet tarpeeksi kovaa, voitat kaasun.
Eikö? Eikö niin?
Lääke, jota kapteeni Arupakille ei oltu koskaan tohdittu Aft-Amanassa syöttää toi välittömästi takaisin kaiken sen, minkä hän oli päättänyt haudata käännettyään elämänsä ja nimensä ympäri.
Tämähän ei voinut olla todellista.
Eihän? Eihän?
Nyt hän seisoi puurakennuksessa liekkien keskellä ja näki sytyttäjän.
Tuijotti sytyttäjän rintakehässä muljahtelevaan vetistävään silmään. Leikkisän lohduton puutyttö loruili ja lauleli vailla tunteita roihun keskellä. Kalisevan metallisen naamion takana lonksui näivettyneen pääkallon leukaluu.
Ja vaikka tuli oli sepälle luontaista, kohta rakennus olisi hänen hautansa.
Mutta Nukentekijälle kuolema olisi vain hidaste.
Ääni joka oli joskus tullut kapteeni Arupakin suusta puhui Kapuralle liekeistä kuin aivan toisena henkilönä. Kärventyen. HUUTAEN.
”SINUSTA TULEE NUKKE”, Arupakin ruumis kirkui. ”NUKKE, NUKKE! NUKKE!”
Kaiken kivunkin läpi Kapura yritti epätoivoisesti löytää jotain. Ulospääsyn? Pakokeinon?
Niinhän hän oli aina tehnyt.
Paennut.
Ei vain temppelistä. Juuri nyt toan mieleen ilmaantui ajatus jostain toisesta todellisuudesta: Zairyhin saaren tulipalo oli niiden… syy…
joten minä pakenin
tarip jäi tunneliin tarip kuoli minä pakenin
saari syttyi tuleen minä hätäännyin minä sytytin minä pakenin
missä on pako nyt
”NUKKE, NUKKE! NUKKE!”
”Eikö meistä kaikista?” Punainen Mies puhui udun keskeltä.
Eikä Kapura tiennyt, mistä. Mutta olivatko sanat Avden vai loisen, jonka toa tiesi kasvaneen mielensä syövereissä sitten siitä yhdestä kohtalokkaasta illasta lähtien?
Ja oliko niillä lopulta edes eroa?
”Kohtalo… punaisen tähden mestarin synkät narut…”, jatkoi Mies Punainen, ”ne vetelevät meitä kaikkia. Vai luulitko elämäsi olevan sattumaa?”
“Saritre sanoi, että meillä on vapaus valita”, Kapura mutisi muistaen yllättäen joskus lukemansa sanat. “Minä… minä en tällä kertaa valitse paeta. Cehaya. Cehaya.”
Ja kuten kapteeni Arupak kerran ymmärsi, hetken ajan ymmärsi Kapurakin. Hän ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.
… vaan rikkoakseen sen, hän jatkoi sanoja jostain kaukaa.
Ja juuri nyt… hänkin halusi seisauttaa kellot.
Enintä mihin hän oli pystynyt, oli siirtää viisareita siihen suuntaan, mihin ne vääjäämättä menisivätkin.
”Pakeneminen ei ole väärin joskus, Kapura”, Avden pehmeä ääni sanoi ja tuntui rauhoittavan liekkejä. ”Pelko on luonnollista. Sen mukaan toimiminen on luonnollisempaa kuin mikään.”
“Pakeneminen oli virhe”, Kapura mutisi. “Kummallakin kertaa. Hän varoitti minua sirusta. Hän väitti, että siitä oli muodostunut minulle pakkomielle. Hän suostui kuitenkin laskeutumaan temppeliin kanssani, ja… ja… mitä minulle jää, jos pakenen kaikkialta? Jos pakenen täältäkin?”
”Tiedätkö”, Avde sanoi hiljaa. ”Teit oikean valinnan kanssani silloin, kun puhuin sinulle unessasi. Sinulla ei ole siinä mitään hävettävää. Se oli valintasi. Sinun täytyy vain… elää sen kanssa.”
“Auta minua nyt”, Kapura kuiskasi. “Minä… Cehaya. Minä lupasin, ettei sama saa toistua. Kerro minulle. Mitä minun on tehtävä?”
Vaikka Kapura ei sitä nähnytkään, hän pystyi kuvittelemaan punaisen miehen leveän hymyn.
”Herättävä Tulinoidan taian aiheuttamasta unesta. Vai oliko tuo isompi kysymys? Liittyen siihen, mitä sinun pitäisi tehdä kasviin istutetun riekaleisen vainoajasi ja tämän kylmän sieluttoman isän kanssa?”
Sekunnin ajan varjot, jotka liekkien valo lattialle piirsi muodostivat synkeitä kasvustoja, jotka kurottelivat toan jalkoja kohti liekkejäkin ahnaammin.
“Kumpaakin”, Kapura voihkaisi.
”En auta sinua vielä jälkimmäisen kanssa. Ensimmäinen on varmasti… kiireisempi.”
Tik, tok, sanoivat viisarit jotka eivät liikkuneet. Hetken aikaa Kapura… tunsi kellon kädessään? Painajaisenkin läpi hän tunsi ajannäyttäjän kylmän metallin kourassaan.
“Olkoon niin”, tulen soturi mutisi. “Minä haluan herätä. Minä tiedän, että minun täytyy herätä. Ehkäpä vielä jollakin tasolla tiedostan, ettei tämä ole totta. Ja kuitenkin myönnän, että todellisuus on hyvin häilyvä käsite. Mitä voin tähän lisätä?”
”Et paljoa. Ehkä sinun täytyy… keskittyä johonkin todellisuudessa. Johonkin, josta pitää kiinni.”
Cehaya.
Hän, joka kaikesta huolimatta yritti auttaa Arupakia.
Hän, joka ymmärsi. Katsoi pidemmälle ja näki ohi Arupakin painajaisten.
Ymmärsi kapteenia.
Ymmärsi tätä painavan syyllisyyden.
Cehaya. Hän, joka makasi jossain toisessa todellisuudessa.
Hänen tohtorinsa.
Tik, tok. Aika oli kuolleita tohtoreja.
Kapura tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Riippumatta sen vaatimasta hinnasta. Tulen takoja pinnisti, keskittyi häntä ympäröiviin todellisuuden tasoihin.
Pelasta tohtori Cehaya. Muulla ei ole väliä.
Muulla ei ole väliä.
Sama ei saa toistua.
”Sama ei saa toistua”, Kapura sanoi ääneen muttei ollut varma, oliko Mies enää kuulemassa. Saattoivatko sanat kantautua myös johonkin ylempään todellisuuteen?
Kapurasta tuntui, että niin voisi käydä.
Kunhan hän keskittyisi.
Sama ei saa toistua.
Temppelin tunnelien pimeys. Kaksi laskeutui Nimdan valtakuntaan, vain y-yksi poistui. Se tapahtui.
Aft-Amanan mielisairaala. Potilaiden mielenterveyden sirpaloiva kredipselleeni, mutta yksi suojautui. Se toistui.
Kylää hävittävä tulipalo. Tulen soturi kanisterissa, matkalla pois. Se toistui.
Jälleen Aft-Amanan mielisairaala, oikea painajaisten parantola, ja Cehaya makaamassa jossain. Vuotamassa verta lattialle. Sama ei saa toistua.
Todellisuus hämärtyi. Palavan rakennuksen liekit loimusivat epäaidosti, kuin unessa. Arupakin ääni, joka oli kuin kuiskaus.
Sama ei saa toistua. Herää.
Koko rakennus sumentui pois. Sen piirteet hävisivät varjoiksi, ja lopulta liekitkin katosivat.
Sama ei saanut toistua.
Tässä sinun tilaisuutesi.
Kello käy.
Herää.
Arupak… tule luokseni…
Täällä on niin kirkasta, Arupak…
V-viihtyisit täällä…
A-arupak?
Ä-älä jätä minua.
Ä-ÄLÄ JÄTÄ MINUA!
Ja ikuisuuden jälkeen tulinoidan taika lakkasi ahmimasta aivoilla.
Umbra heräsi lattialta varsin epämukavasta asennosta… ja turtana. Kontrollinsa menettäneenä… kuin unessa. Uni, jonka hän oli juuri kokenut oli ollut niin… outo. Mutta niin realistinen. Jos ei ottanut huomioon sitä lautaa.
Kaikkialla oli paksua sumua. Sumua, joka kätki syleilyynsä kaikkeuden. Lohduttoman kylmää sumua, joka hyysi Umbraa. Sumua, joka teki minkään erottamisen mahdottomaksi. Siluetteja, niitä nousi sumusta. Kasvot, ne lähestyivät heitä.
Matoro tunsi ne kasvot. Vain etäisesti. Kaukaa muistoista. Sinisen takaa. Hän ei osannut yhdistää niitä, mutta hän tiesi nähneensä ne.
Jokin esti heitä nousemasta. Tämä ei ollut enää unta… ei kai tavallaan, mutta mikään ei liikkunut. Kaikki oli luonnotonta pysähtyneisyyttä. Kuin aika olisi pysäytetty kokonaan.
Oviaukossa seisoi suuria, punaisia harteikkaita hahmoja. Hahmoja, joista he eivät saaneet selvää.
Hahmoja, jotka puhuivat kieltä, jota kukaan heistä ei tuntenut.
Ilmanautti hengitti jossain nojaten seinään. Nyt rauhallisena, mutta tuskaisana. Itkien, nyyhkyttäen ja seinälaattoja takoen kuin olemattomaan oveen koputtaen. Mutta kukaan ei vastannut.
Lopulta yksi pitkistä punaisista puhui kovaan ääneen kieltä, jota he tajusivatkin.
”Kuka olet, qaliil?” lohduton ja muinainen ääni kysyi.
”C-cehaya”, sininen nainen vastasi. ”Tohtori… tohtori Cehaya on nimeni.”
”Et kukaan tärkeä.”
Ga-matoralainen yski hinkuen.
”Niin. Niin kai.”
Ja yksi punaisista otti hänet otteeseensa ja veti sahalaitaisen terän esiin.
“CEHAYA!”
Muut näkivät Kapuran hoipertelevan ylös. Ja astelevan kohti punaisia hatarin askelin.
“Älkää. Koskeko. Häneen.”
Usvaa, usvaa vain. Kapura oli muiden silmissä yksi punainen muiden joukossa. Mutta tämä punainen seisoi muita heikommin.
”Uhmaatko minua, l’sayf?” lonkerosoturi kysyi. ”Mielen etsijä pyysi, että jättäisin teidät henkiin. Eikä Syvyyden Omaa ole viisasta uhmata. Varsinkaan sen jälkeen, mitä se noille kahdelle teki… mutta lisko ei sanonut mitään naisesta.”
“Me emme suostu yhteistyöhön ilman häntä”, Kapura mutisi ja yritti seistä mahdollisimman uhmakkaasti. Se oli vaikeaa. Epätodellinen usva täytti näkökentän ja hämärsi todellisuuden. “Ette… ette saa sirua ilman taistelua.”
Kromidi hymähti iloa vailla. ”Voisimme kävellä kuolleiden ruumiidenne yli. Viedä Viimeisen Silmän kankeista käsistänne. Eikä kukaan teistä voisi tehdä asialle mitään. Millä luulet neuvottelevasi kanssani?”
Matoro… Matoro kuuli ne sanat. Mutta hän ei päässyt ylös.
Hän halusi takaisin. Takaisin muuttamaan sen, miten kävi. Takaisin korjaamaan asiat. Takaisin uneen.
k ä y m a a h a n m a k a a m a a n
s e o n h e l p o i n t a
”Mikään ei muuttuisi, vaikka katkaisisin naisen kaulan, l’sayf,” lonkeroratsastaja sanoi synkeällä äänellä. ”Hän on vuotamassa kuiviin. Lipumassa pois. Saamassa rauhan. Voin nopeuttaa sitä.”
”K-kapura”, Cehaya yski, ”e-et sinä ole mitään velkaa… sinun ei tarvitse heittää omaa elämääsi hukkaan…”
“Olen minä velkaa, tohtori”, Kapura kuiskasi. “Jos en sinulle, niin sitten itselleni. En… en suostu olemaan vain virheitteni summa.”
Sitten tulen toa kääntyi kohti kromideja. “Parannuskivi. Onko se vielä tohtorilla? Hän… hän selviää sen avulla. Hänen on pakko.”
”Välitätkö noin paljon?” lonkeroinen sanoi. ”Ja tärkeintä, luuletko että minä välitän, sadiq?”
Umbrakin voi pahoin. Syyllisyys kaiversi häntä kuin madot, jotka kiemurtelivat unessa hänen päässään. Se ruokki itse itseään toan sielulla. Syyllisyys siitä, että he veivät Cehayan mukanaan tähän paholaisen shakkilautaan. Toa ei voinut liikuttaa itseään, vaan vain kuunnella vierestä mitä tapahtui. Ja edes hänen veljensä ääni linnun nokasta ei ollut kertomassa, mitä tehdä.
“Matoro”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen. “Pystytkö liikkumaan? Edes vähän?”
Yksikätinen toa yritti. Epsilon oli lattialla hänen katkenneen ranteensa vieressä, hohtaen pimeässä. Delta oli vielä hänen puristuksessaan.
Hän näki jumalattarensa kasvot mielessään. Ne, mitkä oli nähnyt jo silloin, kun oli kellon auki kääntänyt. Hän näki sen autuuden, missä hän olisi voinut olla.
Ja kun hän nosti katseensa, hän näki kromidit. Heidän lihaa repivät ja raastavat aseensa. Sieluttomat muukalaisensilmät. Kylmyyden. Hän halusi vain satuttaa kaikkia, jotka tulivat hänen tielleen.
Mutta hän ei pystynyt. Toa romahti vatsalleen, kaikkensa antaneena. Hän halusi vain takaisin. Takaisin suloiseen uneen.
“Tulkitsen kielteiseksi”, Kapura mutisi. “Sitten teen sen itse.”
Tulen toa kääntyi kohti Matoroa ja lähti hoipertelemaan kohti tätä välittämättä siitä, mitä hänen takanaan mahdollisesti tapahtui. Sirut. Toinen maassa, toinen jään soturin nyrkissä.
Tohtorin vuoksi. Tee se. Sinun on pakko. Se on ainoa tapa.
“Ei”, Matoro sai sanotuksi, ja ponnistautui polvilleen. “En eroa hänestä”, hän kuiskasi, ja haparoi toistakin sirua käteensä hatarin ottein.
Terä tohtorin kaulalla. Sirut vaakalaudalla.
Historia toisti itseään. Syklit, samat syklit toistuivat uudelleen ja uudelleen. Ne pyörivät ikuista ympyrää kuin viisarit, jotka laukkasivat samojen numerojen yli välittämättä, kuinka kaikki loppui niiden laukan alla.
Kaikki loppui paitsi ne.
“Pahoittelen”, tulen takoja mutisi ja poimi yhden palasista lattialta. Toinen oli Matoron nyrkissä, eikä tämä aikonut luopua siitä. Kapura joutui vääntämään ystävänsä käden auki kivuliaammin mitä olisi toivonut, mutta Jään Sotilaalla ei ollut voimia estää häntä. Sirut. Ohikiitävän hetken (kuudella tuot hänet t a k a i s i n) Kapura luuli luhistuvansa niiden ääreen ja ottavansa voiman itselleen, mutta pysyi päättäväisenä.
Kapura astui vapisten kohti kromideja, jättäen jään toan taakseen.
Toisessa kädessä sirut.
Toisessa kädessä kello.
Matoro tavoitteli Hämäräteränsä kahvaa. Vavisten nousi hän, ja hänen päässään paloi vain yksi ajatus.
Yksi ajatus. Hän.
Kapura lähti kääntämään viisaria. Tunnit kuluivat sen kuvitellussa maailmassa. Aluksi kello oli kuusi. Nyt se oli jo kymmenen.
“Viime kerralla, kun otit sirun, aiheutit vain kuolemaa”, jään toa totesi ääni vavisten kuin kylmässä. Hän oli noussut raskaasti hengittäen polvilleen.
“Otan vastaan paremmat ideat”, tulen soturi sanoi ja mulkaisi Matoroa olkansa yli. Kello oli kaksi.
Kromidien johtaja katsoi toia luomettomilla silmillään. Arvioi. Tarkkaili.
“Anna hänet takaisin”, Matoro vastasi. Hänen äänessään ei ollut ystävyyttä tai niitä hyveitä, mitä toilta odotettiin. Hänen äänensä oli jääkylmä.
“Tuo ei ollut parempi idea.”
Ja kello oli k u u s i.
Silloin Matoro Mustalumi ponnisti kaikkensa ja upotti miekkansa tulen toan alaselkään.
Umbra katsoi kauhuissaan lattiatasolta tapahtunutta. Matoro, Matoro Verilumi.
“Mitä karzahnia sinä Kuralumi teet!?” hänen petturinsa parkaisi. Jään toa ei vastannut, vaan sortui löysänä kasvoilleen Kapuran viereen.
Kellotaulu raksahti auki ja paljasti sisältään vain synkkää pimeyttä, täydellistä pimeyttä, mikä olisi varmasti aiheuttanut eksistentiaalista kauhua kaikille, joiden ajatukset eivät olisi olleet muissa asioissa.
“Tuoko… on… parhaasi… jääveli?” seppä sanoi kipunsa läpi. Vaaleanvihreä veri valui hitaasti hänen jalkaansa pitkin.
Kapura siirsi toista kättään vain vähän. Imu kellon sisältä hoiti loput. Kuului inhottava imemisen ääni, ja pian aarteet katosivat ajannäyttäjän sisällä vellovaan ikipimeyteen. Samaan ikipimeyteen, joka viisarien laukatessa söisi lopulta heidät kaikki.
Kellotaulu kolahti kiinni ja sai esineen putoamaan lattialle Kapuran käsistä. Hän oli horjahtaa maahan.
Tulen toa astui eteenpäin ja parkaisi kivusta, kun Matoron terä putosi lattialle. Kapura kääntyi kohti kromideja.
“Tässä… kellossa”, Kapura huohotti, “sirut… ovat turvassa. Sen pystyy avaamaan… ainoastaan se… jonka säilöjä haluaisi… niin tekevän. Onko… onko tässä tarpeeksi neuvotteluvaraa?”
Kromidien johtaja oli suorastaan mykistynyt.
”Sinulla on sisua, l’sayf. Vanhan naisen kohtalo, yhden vanhan naisen. Sekö on kuolemisen arvoista?”
Sanat kaikuivat Jään Sotilaan korvissa. Ne olivat epätodelliset. Petturi, hän muisti korpit. Petturi. Petturi olikin hän, jota he tulivat etsimään.. Ja petturilla oli hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa. Toa vajosi maahan.
“Minä kokeilin… kerran toista vaihtoehtoa”, Kapura vastasi hiljaa ja yskäisi. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. “Se ei ollut sen arvoista.”
Ja lonkeroratsastaja hymähti. ”Mitä tapahtui, tulisielu?”
“Sirut”, Kapura huokaisi hengittäen raskaammin. Kipu korvensi hänen kehoaan jossain kaukana. “Tai. Siru. Minä… minulle muodostui siihen pakkomielle. Minä… minä halusin vain sirun. Ja… minä tein arviointivirheen. E-eräs kuoli takiani. Eräs, josta… josta välitin… p-paljon enemmän, kuin voisin…s-s-s-sanoilla ilmaista. En… en enää halua tehdä sitä virhettä.”
Vuosia siihen oli kestänyt… mutta vihdoin kapteeni Arupakin kyyneleet saivat virrata. Nyt ne virtasivat kelloseppä Kapuran silmistä, eikä hän taistellut vastaan.
Lonkeronuttura heilahti. Sinisilmät painuivat kiinni. Hiljaisuus täytti tilan. Kukaan ei tiennyt, mitä Kromin ratsastajien johtajan mielen läpi kulki.
Lopulta hän ojensi punaisen kätensä.
”Anna kello.”
Kapura kaatui polvilleen kuin sätkynukke. Hän poimi maasta kultaisen esineen, ja kohotti sen kohti lonkerotarta.
“Tohtori ensin. Minuun… minuun te voitte luottaa.”
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Matoro Mustalumikin romahti polvilleen, sortuen, särkyen ja päästäen sateen viimein valloilleen.
Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.
Ja siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei tiennyt mitä odottaa, lonkeroritari noudatti sopimusta ja ojensi yhdellä vahvalla kouralla tohtori Cehayan Tulen Takojan käsiin.
”Sinä et pelkää kuolla, liekki. Se meillä on yhteistä.”
“Siinä”, Kapura huokaisi ojentaessaan vihreän veren tahriman taskunauriin, ja laski Cehayan eteensä hellästi. “Oli ilo asioida kanssanne. Toivottavasti… toivottavasti siruista on teille enemmän iloa kuin meille. Käännä viisaria; se aukeaa, koska haluan niin.”
”A-arupak”, matoralaistohtori sai vihdoin ulos, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Mutta kapteeni ei ollut kuulemassa. Hän kaatui eteenpäin verenhukasta heikkona, eikä saanut vastausta ulos.
Kromidit johtajansa takana astelivat raskain askelin toia kohti. Yksi kerrallaan heidän löysät ruhonsa nostettiin ylös, eivätkä he vastustaneet.
Ja Aft-Amanan korpit jatkoivat lauluaan, jota ne olivat laulaneet halki iäisyyksien.
