Linnapihalla vankkurit odottivatkin Matoroa jo. Menopeli näytti ensisilmäyksellä puulaatikolta, joka tasapainotteli pienten rapujalkojen varassa. Lastausovet olivat vankkurien takaosassa, ja etupuolta koristi puinen ajurinpenkki. Laitteen lautoihin ja lankkuihin oli kaikesta päätellen tehty kaiverruksia matoralaiseen tyyliin, mutta vuosien sateet ja paisteet olivat hioneet niistä enimmät pois. Loputkin koristeet olivat muuttuneet likipitäen lukukelvottomiksi useiden tervausten myötä. Ajokin etuosassa odotteli valjastettuna kaksi tanakkaa Uusallia; vahvaa ja paksujalkaista elikkoa, jotka oli epäilemättä jalostettu kuormien vetämiseen nopeuden kustannuksella. Niiden kehot olivat sinivihreät ja liikkeet uneliaat.
Toa katseli vankkureita kädet lanteillaan. Tuolla ei ajeta erityisen lujaa, eikä kyllä metriäkään maastossa, hän ajatteli. Juuri niin epäseikkailullinen kulkupeli kuin mahdollista. Tawa oli kyllä antanut hänelle luvan olla hyödyksi sodan rattaissa linnoituksen ulkopuolella, mutta pohjoiseen lähettämisen sijaan tehtävä olikin huomattavan tavallinen. Yksi vaivainen viilto kurkussa, ja Matoro arveli joutuneensa seikkailun ja sotimisen viimeiseen varaketjuun. Laiskasti kuplia puhaltelevat kuorma-ussalit tuntuivat ivaavan toaa: tämä on nyt sinun maailmasi; huolto ja kuljetus.
Kenetköhän toisen raukan ne ovat puijanneet tänne kanssani, Matoro mietti. Vaarattomalle seikkailulle.
”Hei, terve!” vankkurien takaa esiin lampsiva Snowie tervehti iloisesti. ”Sinäkös lähdet kanssani matkalle? Se on kyllä kiva, minua vähän jännitti lähteä näin vaaralliselle seikkailulle, mutta jos sinä olet matkassa niin eiköhän homma suju ihan hyvin!”
Niin, no… Matoro tuumi ja heilautti kättään tervehdykseksi. ”Hei.”
”Olen aika ylpeä että uskallan lähteä tälle reissulle”, lumiukko höpötti. ”Viimoisin visiitti kaupungin ulkopuolella ei mennyt ihan putkeen… mutta kyllä tämä tästä! Minä käyn vielä hakemassa vähän varusteita tuosta linnan puolelta, mutta kohta taidetaan päästä liikkeelle!”
Matoro moikkasi nopeasti rapuja, jotka näyttivät jo hieman kärsimättömiltä siinä valjastettuna. Kun Snowieta ei kuulunut hetkeen takaisin, toa päätti jo loikata vankkurien ohjaajan paikalle tutustumaan siihen, miten ajopeli toimi. Siitä oli ikuisuus, hän oli viimeksi ajanut mitään mikä liikkui alle 40 k/t (kioa tunnissa).
”Noniin!” linnakkeen ovelta saapuva lumiukko hihkaisi ja ähisi itsensä ylös ajurinpenkille Matoron viereen. Toa katsoi kanssaklaanilaisensa päähän ilmestynyttä ruskeaa lierihattua. Se oli suurilierinen ja nukkavieru päähine. Tuoko on nyt ne varusteet…
”Tähän onpi kirjattu seikkailumme tehtävät. Kröhöm… Ensinnäkin, meidän on mentävä Lännentietä Kofo-Koroon hakemaan kuivattua kalaa ja uutisia rukikorolaisilta… Toisekseen, tehtävänämme on tarkistaa, että tiellä ja sen varren kylissä ei ole mitään Allianssi-metkuja. Ja kolmannekseen…” Snowie piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Meidän tulisi myös selvittää, missä määrin etelän kylissä ollaan kiinnostuneita linnakkeen turvasta. Tämä on vissiin vähän arka aihe, kun ovat siellä kalakylässä niin ylpeää väkeä…”
”Niin, tai siis, ööh, sotaoperaatioita”, Snowie sopersi vastaukseksi ja laittoi tehtävänantopaperin taas laukkuunsa. Hän tarttui rapuvankkurien ohjaksiin ja jatkoi ”Meikäläisistä lounaaseen on vaikka miten paljon matoralaisia, mutta Allianssi on ollut aika hiljainen sillä seudulla. Tarkistetaan, ettei tilanne ole muuttunut. Skakdit ovat kai häärineet sillä alueella hieman… Mutta viime kuuleman perusteella Lieggimiehet eivät ole olleet erityisen sotajalalla.”
”Okei, eli siis tämän ei pitäisi olla kovin riskialtis homma?” Uhh, eikö joku matoran voisi yhtä hyvin hoitaa tämän?
”Ei pitäisi!” lumiukko vastasi hymyillen. ”Sopiiko muuten jos..?” hän kohotti ohjaksia kysyvästi. Matoro nyökkäsi vastaukseksi ja Snowie ohjeisti ussaleita lähtemään liikkeelle. Matka alkoi. Sitten lierihattuinen lumiukko jatkoi taas: ”Mutta että, vaikka tämä ei olisi kaikista vaarallisin tehtävä, niin kyllä minä silti olen aika ylpeä itsestäni, että uskallan lähteä, kun se viime kerta meni niin penkin alle… kuulitko sinä siitä?”
Vankkurit liikkuivat natisten Linnapihan halki, ja portti avattiin. Matoro tervehti muurinharjan vartioita, jotka vilkuttivat innostuneesti takaisin.
”Eeeen varmaan? Tuota, liittyykö tämä siihen tapaukseen, kun… hävitimme Geen metsään?”
Snowie nyökkäsi hitaasti. ”Joo… minulla oli kova tarve todistaa itselleni, että voin kantaa korteni kekoon taistelussa Allianssia vastaan, ja olin sitten iskemässä klapeja pönttöön Tongun pommikoneessa kun yritimme räjäyttää sen torakoiden ilmalaivan, mutta siellä olikin sitten kyborgia vastassa ja Ämkoo, ja koko homma meni… no, pieleen. Isosti pieleen.”
Matoro huomasi, että asia ei ollut Snowielle ihan helpoimmasta päästä, ja antoi tämän jatkaa vastaustaan rauhassa.
”Guartsu joka tapauksessa jäi jälkeen”, lumiukko nielaisi. ”Hän varmisti, että me muut pääsimme pakoon. Mutta että… tunsin itseni aika tyhmäksi kun olin lähtenyt sinne reissuun ihan vain todistaakseni itselleni jotain. Tiellähän minä vain olin. Lumiukko pommikoneessa…”
Snowie työnsi lierihattua takaraivolleen ja hymyili. ”Tämä homma sopii minulle paljon paremmin! Vankkureissa on enempi sopiva tahti.”
”No… ettekö kuitenkin pysyneet ilmassa? Että kyllä siinä hiilenlappaajakin teki jotain oikein.”
”Emme kovin kauaa, tai siis alastulo oli melkoista rytinää… mutta, niin, se ei varsinaisesti ollut minusta kiinni.”
”No et sinä varmaan täysin hyödytön voinut olla? Kyllähän kaikki jostain aloittaa. Vaikka sitten vain siitä että auttaa muita siinä sivussa”, Matoro yritti piristää.
Lumiukko kohautti olkiaan. ”Ehkä! Kiitos! Ainakin sain vähän, hmm, suhteutettua omaa rooliani tässä sotkussa. Lopetin yrittämästä liikaa, ja sen jälkeen olenkin saanut aikaiseksi vaikka mitä! Löydettiin Kepen kanssa yhdet kummitukset, ja sitten estin Kapuraa puukottamasta… niin hei, miten kaulasi voi?”
Matoro pyöräytti silmiään. ”Minusta ihan hyvin, mitä nyt vähän käheä olo, mutta Kupe ei ollut samaa mieltä. Kuulemma sen pitää antaa parantua rauhassa. Ikään kuin menisin satuttamaan sen välittömästi uudestaan tai jotain.”
Lumiukko nyökytteli mukana, tajuamatta lainkaan, että Snowien ”tärkeä seikkailu” oli Matoron ”parantumista rauhassa”.
Klaanilaiset jatkoivat rupattelua, kun kauniit etelämysterysnuilaiset maalaismaisemat vaihtuivat rauhakseltaan heidän ympärillään. Kivetyn tien ympärillä levisi kukkuloiden, metsätilkkujen ja puutarhojen sikermä, minne oli ripoteltu yksittäisiä maalaistaloja sinne tänne. Monet tämän seudun matoranit olivat kaupungissa tuttuja torikauppiaita. Vähän etelään näkyi Jakkeran viinitila, mikä oli saaren toiseksi suurin heti Germidryxin tiluksien jälkeen. Seudulla oli monia muitakin maa- tai rahitiloja, jotka tuottivat erikoisempia tuotteita kaupunkilaisille. Sadot oli kuitenkin pääasiassa jo korjattu, ja niityt odottivat paljaina tulevaa talvea. Kauempana kukkulalla näkyi mahi-vuohien lauma ja unelias paimen, joka luki kirjaa.
”Onko paikallisia pyydetty vielä linnakkeeseen? Jos Allianssia alkaa näkyä täällä enemmän, tällaiset yksittäiset talot eivät ole oikein turvassa”, Matoro mietti ääneen.
”Pyydetty kyllä, vastattu ei… tai näin minä olen asian käsittänyt”, Snowie vastasi. ”Se on aika mutkikas tapaus, koska totta kai Tawa ja muut haluavat kaikki täältäkin turvaan, mutta kotikaupunki alkaa olla pakattu aika täyteen. Niin saattaahan se olla niinkin, ettei täkäläisiä ole maaniteltu niin paljon kuin ehkä pitäisi.”
”No, toisaalta täkäläiset asuvat lähellä. He pääsevät turvaan melko lyhyellä varoitusajalla. Olisin ehkä enemmän huolissani kaukaisemmista seuduista.”
”Pohjoisen väki taitaa olla jo muuriemme sisällä, tai siltä osin kun saimme heidät turvaan… Sama homma itärannikolla.”
”Onko meillä edes tilaa kaikille tämän suunnan asukkaalle? Täällä on kuitenkin monta isoa paikkaa. Taku-koro ja Ruki-koro ja ne.”
Lumiukko kohautti hartioitaan. ”Pakkohan sitä, eikö?”
Hetken mietittyään lumiukko vielä jatkoi. ”Miten teillä muuten silloin… Metru-Nuin sodassa. Mihin kaikki ei-taistelijat menivät? Kun siellä on niin paljon porukkaa! Tai siis, en minä sitä kaupunkia kovin hyvin tunne, mutta…”
Matoro katseli maaseutua heidän ympärillään. Unelias tienoo oli jotain aivan muuta kuin hänen nuoruusvuosiensa sodan maisema.
”No, eihän sieltä oikein pois päässyt. Sama juttu kuin meillä täällä. Metru Nuita ei tarvitse edes piirittää – pitää vain vahtia meriportteja. Se kaupunki on umpikuja. Coliseum toimitti sen suurimman linnoituksen virkaa, mikä ei koskaan murtunut. Heidän Klaaninsa. Mutta eivät sinne kaikki mahtuneet. Moni meni asumaan maan alle. Pinnalla ei ollut turvallista oikein koskaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten syvälle Metru Nuin alaiset tunnelit menevät.”
”Kuulostaa aika hurjalta…” Snowie vastasi varovaisesti. ”Luuletko, että tämä sotamme on sinulle helpommin sulatettavissa, kun olet mennyt jo sen ison myllyn läpi? Vai voiko tämä muuttua yhtään helpommaksi?”
”Metru Nui oli… sulatettavissa. Meinaan, ei se ollut minun kotini. En minä oikein edes tuntenut ketään sieltä silloin. Toki siellä taisteltiin kaikkien vapauden puolesta, mutta silti. Tiesi että pääsee kotiin sen jälkeen.”
Mielikuva näistä niityistä tykistön kyntämänä autiomaana kävi hänen mielessään.
”Meillä täällä se on… noh, vähän vaakalaudalla.”
Lumiukko nyökkäsi. ”Nyt mentiin kyllä aika syvän päädyn aiheisiin. Olisitko halunnut jutella jostain muusta?”
Rapuvankkurit olivat siitä kätevä matkanteon muoto, että eväitä pystyi syömään liikkuessa. Ussalien käynti on tasaista ja väsymätöntä. Puolenpäivän aikoihin klaanilaiset söivät lounaansa, vuorotellen sitä, kumpi käytteli ohjaksia. Matoro oli pakannut matkaansa Kahvion leiväksiä, ja Snowiella oli mukanaan paksu leivänkannikka sekä termoksellinen kuumaa keittoa. Juuri kun parivaljakko oli saanut eväänsä syötyä, he kohtasivat ensimmäiset vastaantulijansa.
Tietä pitkin ratsasti joukkio matoralaisia Ussalien selässä. Rapuajajista ensimmäinen huudahti klaanilaisille: ”Terve teille! Mihin tie vie?”
”Kofo-Koroon”, Matoro vastasi. ”Liikumme Bio-Klaanin asialla.”
”Mihinkäs te?” Snowie pisti väliin.
Matkalais-matoralainen pysäytti Ussalinsa hieman ennen kohtaamista vankkureiden kanssa. ”No sinne Klaaniin, kuinkas muutenkaan. Osa porukasta on halunnut muuttaa sinne jo Bole-Koron tapauksen jälkeen, ja nyt kun meidänkin kulmilla nähtiin skakdeja, niin todettiin että sota on pikkuisen liian lähellä kotia…”
Matoro ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
”Mistä olette kotoisin?” Mustalumi kysyi.
”Ryytilästä!” huudahti ussal-letkan viimeinen. ”Rakkaasta, autioituvasta Ryytilästä!”
Klaanilaiset tiesivät Ryytilästä lähinnä sen, että maankuulu Ryytilän yrttisekoitus tuli sieltä. Kylä sijaitsi Kofo-Koron länsipuolisella rannikolla, ja paikalliset saivat elantonsa pienistä puutarhoistaan. Jos sekin oli tyhjentymässä, niin klaanilaisten ruokakin muuttuisi ankeammaksi, Snowie mietti.
”Osaatko sanoa enempää niistä skakdeista?” Matoro kysyi.
”En, onneksi! Mutta ei parane odotella, että niitä tapaa”, matoran kertoi.
”No, me emme nähneet yhtään tässä suunnassa, että toivottavasti loppumatkanne menee hyvin”, Matoro vastasi. Ehkä joku muu osaa kertoa aiheesta.
Matkalaiset ohittivat toisensa vaihtamatta sen enempiä kuulumisia, hyvästelivät toisensa vain. Klaanilaiset valpastivat kuitenkin katseensa, kenties nämä tienoot eivät olleet niin turvallisia kuin he olivat aiemmin ajatelleet.
Hetken aikaa matka jatkui taas rauhakseltaan, eivätkä klaanilaisetkaan jutelleet sen ihmeempiä, vaan nauttivat kotisaarensa eteläosien maalaismaisemista. Useimpien peltojen elonkorjuu oli jo takanapäin, mutta muutamat myöhäiset larnikset ja neppuset odottivat vielä nostamistaan.
”Mites…” Snowie aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinäkin sait näppeihisi Nimdan sirun. Minullakin meni vähän penkin alle kun löysin yhden.”
”Hetkinen, löysit?” Matoro näytti hetken puhtaasti tietämättömältä, kunnes pinnisteli muistiaan. ”… siis se juttu Ämkoon kanssa? Olen kuullut lähinnä jonkun maininnan. Miten se koko homma siis meni?”
Hymy hiipi Snowien suupieliin. Matoron oli helppo huomata, että lumiukko oli toivonut kysymystä.
”Niin, etsimme yhtä sirua Välisaarilta Ämkoon kanssa, ja siinähän kävi sitten niin, että sillä saarella oli myös nazorakien tukikohta… Ämkoo ei ollut vielä siinä vaiheessa niiden kelkassa, joten hän kyllä piti minut ihan sinänsä turvassa, mutta sitten me hajaannuimme, kun hän priorisoi tehtävää ja minä halusin auttaa paikallisia matoralaisia. Onni onnettomuudessa, niillä matoralaisilla nimittäin olikin se siru! Vaikka eivät kyllä oikein tienneet mistä oli kyse, siinä oli varmaan tapahtunut joku tietokatkos joskus kauan sitten… ja sitten minä sain niiltä sen sirun lahjaksi, ja… öh… annoin sen Avdelle.”
Hetken prosessoinnin jälkeen kuului vastaus.
”… ihanko Avde pyysi kauniisti?” Matoro ei ollut varma, kuinka vakava hänen kysymyksensä oli.
”Ei, kun lähetti sen pelottavan valkoisen miekkanukkensa asialle! Se läpsäisi minua miekalla! Sinäkin… sinäkin taisit muuten kohdata sen?”
”E-ei puhuta siitä. Yritän unohtaa.” Se sai hänet turhauttavankin tietoiseksi mekaanisemman kätensä kylmästä tuntumasta.
”Okei. Mutta sinullakaan ei tainnut mennä Nimdan sirun kanssa ihan putkeen?”
Matoro huokaisi. Mistä edes aloittaisi?
”No… mitä olet kuullut?”
”En minä näistä kamalan tarkkaa kirjaa ole pitänyt, mutta tietysti Kepen kanssa yritämme pysyä jutuista kartalla… niin että, sinä kai löysit yhden Nimdan sirun jostain temppelistä… vai miten se meni… ja sitten vaihdoit sen Abzumon kanssa, vai, eikun… Jossain välissä tappelit sen nuken kanssa..?”
Matoro katseli rapuvankkureita ajavan Snowien mietiskelyä, mutta ei keskeyttänyt. Ehkä tämä on hänelle jonkinlaista Nimdan-löytäjäin ja Marionetin-kohtaajain vertaistukea?
”Ei, hetkinen, jonkun siipaleen athistit antoivat teidän mukaanne? Mutta sitten sinulta jäi yksi siru Metru Nuille… Ja joku ilmalaiva putosi? Miten se nyt oikein meni?”
”No, löysimme yhden Metru Nuilta. Tai no, minulla oli niitä parhaimmillaan kolme, mutta, noh, Makuta Abzumo ja sellaista… Vähänkö surkea reissu.” Snowielle oli melko selvää, että toa lähinnä kierteli ja kaarteli. Ehkä hän ei kyselisi ikävistä asioista. Vaan!
Snowie piiloutui ajurinhattunsa lierin alle pieneksi hetkeksi, mutta ilmestyi pian sen alta muikea ilme kasvoillaan. Se, mitä Matoro oli eniten pelännyt, oli tapahtumassa. Hänestä oli tullut haka tajuamaan, kun hetki lähestyi.
Tällä kertaa Matorolla ei ollut poistumistietä tilanteesta. Ei polttavampia keskustelunaiheita, joihin vaihtaa.
”Kuulin vähän juttua, että tapasit Metru Nuilla… jonkun… tyypin..?”
Ei tekosyytä poistua huoneesta tai lähteä asioille.
”Öö, joo?” Matoro yritti sanoa hyvin kasuaalisti, epäonnistuen siinä surkeasti. ”Yksi vahki vain. Aika outo juttu.”
”Ai yksi vahki vain?”
”Aaah miksi kaikki ovat kuulleet tästä. Okei, aika söpö vahki. Sääli, että olemme jotain tuhannen kilometrin päässä toisistamme joten siitä on turha haaveilla sen enempää!” hän sanoi enimmäkseen vähätelläkseen aihetta kuin siksi, että olisi oikeasti uskonut niin.
Snowie nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Aivan, aivan, suuria tunteita, suurta lempeä. Ei savua ilman tulta, jeh?”
Metafora saattoi mennä täysin ohi? Ainakaan Matoro ei reagoinut siihen. ”No, ehkä tästä haaveileminen on terveellisempää kuin, en tiedä, Nimdan kosmisista voimista… okei, myöskin, jätin yhden siruista Xenille koska luulisi että Metru Nui olisi turvallisempi säilytyspaikka kuin Klaani. Ja minua turhauttaa, kun oletetaan, että jätin sen koska en ajatellut selkeästi! Ei sillä, että satun olemaan lievästi rakastunut samaan henkilöön pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa…”
”Eli…” Snowie piti pienen tauon. ”Eli se on rakkautta?”
”Mitä edes on rakkaus? Mitä järkeä on edes rakastaa jotakuta, joka ei ole osa välitöntä elämääsi?”
Lumiukko nyökytteli päätään hitaasti, kenties näyttääkseen syvälliseltä. Pian hänen oli kuitenkin palattava ajurille sopivampaan elekieleen. Lumiukko suoristi ryhtiään ja käänsi katseensa tiehen. ”Ei kai kukaan järjestä puhunutkaan? Tai siis, mikä nyt on välitöntä… oikeastaan – ja minä en nyt tiedä kuinka paljon tämä on minun ja kuinka paljon Zeeronin ajattelua – mutta kuinka paljon asioilla täytyy olla joku merkitys tai miten niiden täytyy osua kohtalohommiin yksiin, vai voisivatko ne vain olla? Voisiko rakkaus vain olla, ilman mitään välttämättömyyttä? Tai en minä tiedä, ehkä asia näyttäytyy aika erilaisena tyypille, jota seuraa tähti taivaalla.”
Matoro ei vastannut ihan heti, joten Snowie jatkoi.
”Tai siis sanoit itsekin että söpö. Kuinka söpö??”
”Öööh, vähän xialaisen näköinen. Tai, niinhän vahkit ovat… mutta hän on paljon kivempi kuin mitä xialaiset nyt yleensä. On myös aika katastrofi henkilönä? Omistaa hitosti kirjoja. Niin tosiaan, Killjoyn tytär, ei uskoisi!”
Snowie suoranaisesti mykistyi hyvin harvoin ja reagoi yleensä yllättäviin tai pelottaviinkin tilanteisiin pälättämällä niitä näitä. Mutta…
”…Killjoyn tytär?” hän lopulta sanoi, epätyypillisen pitkän tauon jälkeen.
”Öh, Killjoy ja sen vaimo rakensi Xenin. En minä tiedä miten se toimii.”
Snowie hieroi hetken leukaansa. ”Kyllä… kyllä sen niin täytyy olla että… että tämä on… tosi iloinen juttu! Iloisia perheuutisia!”
Matoro mietti hetken, kuinka paljon kertoisi. Sen, että mainitun vaimon sielu on nyt osa psykopaattia, joka yrittää tuhota maailman? Vai että Killjoysta on tullut kansainvälinen terroristi?
”Öh, joo, iloisia perheuutisia”, hän lopulta vastasi. Hän päätti luikahtaa tilanteesta ”tarkastamaan” jotakin vankkurien takaosasta. Troopperin ryhmältä saadut rintamaraportit olivat juuri sopivaa lukemista, kun mielen halusi muualle.
Seuraavien matkantekotuntien ajan klaanilaiset saivat kuunnella hiljaisuutta ja lintujen laulua. Iltapäivän aikana vastaantulijoitakin oli vähänlaisesti, muutama etelän kylien matoran ja yksi peikko täyden kalakuorman kanssa. Istuskellessaan vankkurien takaosassa Matoro katseli loittonevaa kalakauppiasta. Vaikka Bio-Klaani oli monimuotoisimpia paikkoja, joissa toa oli koskaan käynyt, ympäröivä maaseutu oli melkoisen matoran-voittoista.
Kun tie vei vankkurit pienen metsikön läpi, oli Matoro huomaavinaan varjoissa skakdin hahmon. Se osoittautui kuitenkin nopeasti vänkyräksi katajaksi, ja Mustalumi päätteli olevansa riittävän seikkailunjanoinen ja tylsistynyt palatakseen taas vankkurien etuosaan, vaikka sitten keskustelemaan suhteestaan Xeniin. Matoro loikkasi alas vankkureilta ja kiskoi itsensä muutamalla hölkkäaskeleella ajurinpenkin tasalle. Onnekseen hän huomasi Snowien huomion olevan seuraavissa vastaantulijoissa.
Tietä pitkin kulki kaksi matoralaista, joiden rinnalla mönki jonkinlainen punainen liskorahi. Muhkealla matelijalla oli harittava katse ja täysi kuorma sälää selässään: oli lamppua, oli tynnyriä, oli juureskimppua… lisko oli selvästi täyteen lastattu, vaikka kyllä matoralaisetkin olivat liikenteessä runsailla kantamuksilla. Kävelijöistä ensimmäinen, jolla oli ruskea mahiki ja sininen tötteröhattu, vilkutti vastaantulijoille. ”Terveeks!”
Seurueet vaihtoivat keskenään kuulumisia, mutta mitään uutta tietoa klaanilaiset eivät seudun tilanteesta saaneet. Matkalais-matoralaiset kertoivat olevansa kauppamatkalla, eivätkä olleet edes kiinnostuneet myymään klaanilaisille mitään kuormasta. Kaupungista sai kuulemma paremman hinnan, ja sitä paitsi osa lastista oli jo korvamerkitty kaupungin kauppiaille, ja olisi viheliäinen rupeama selvitellä näin tien päällä, mitä tavaraa sopi myydä.
Matoro kiinnitti huomiota siihen, että matoralaiset olivat koko keskustelun ajan valppaina ympäristön suhteen. Erityisesti akaku-kasvoinen ta-matoralainen piti katseensa metsän laidassa, piippua sytyttäessäänkin. Vaaraa ei näkynyt, mutta tunnelma tien päällä oli varautunut.
Snowie kiinnitti huomiota siihen, että matoralaisten liskojuhta söi pysähdyksen aikana tienposkesta pensaallisen kukkia. Näppärä matkasalaatti.
Kofo-Koro
Myöhäisillasta he olivat jo aika lähellä Kofo-Koroa, kun kylä tuli näkyviin pienen harjanteen takaa, sen verran matalia olivat sen rakennukset. Osa alati lähenevän kylän taloista oli kupolimaisia, osa taas harjakattoisia, mutta suuria rakennuksia olivat vain temppeli ja kaupungintalo kylän keskellä ja viljamakasiini sen laidalla. Mikään niistä ei näyttänyt siltä, että ne toisivat turvaa vihollisen hyökätessä, Matoro huomasi ajattelevansa. Eikä Kofo-Korossa ollut muurejakaan, aita vain pitämään husi-kanat sisäpuolella.
Koron kokoa oli entistä vaikeampi arvioida, koska siellä oli selvästi paljon enemmän väkeä kuin mitä talomäärästä olisi voinut päätellä. Rapuvankkureita ja telttoja oli kasattu ”keskustan” ympärille. Osa pakolaisista oli asettunut kodiksi, ainakin toistaiseksi, kun taas toiset olivat eittämättä jatkamassa matkaa itään.
Klaanilaisten yritys päästä kärryillä pidemmälle vaikutti tuhoon tuomitulta, kun kaduilla oli jo kaikenlaisia menopelejä omasta takaa. Snowie yritti hetken ohjata heidän laitteensa läpi, mutta kolmannella yrityksellä kaksikko päätti luovuttaa ja luottaa siihen, että Klaanin siniravulla varustetut vankkurit jätettäisiin rauhaan, vaikka he jalkautuisivatkin.
”Lukiko siinä, missä rukikorolaiset tapaisivat meidät?” Matoro kysyi.
Snowie kaivoi tehtävälappusen laukustaan ja tihrusti hetken. ”Ei… mitäs tehdään?”
”No, aloitetaan temppeliltä. Olen ehkä tavannut kylän turagan joskus? Tai sitten se oli joku naapurikylä. Vähän noloa, etten muista.” Ei näillä seuduilla tullut paljoa käytyä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin…
Kaksikko loikkasi ajurinpenkiltä maahan ja lähti kävelemään kohti temppeliä. Ussaleita he eivät kytkeneet liekaan, he olivat oppineet luottamaan näihin rapuihin. Väkeä oli tosiaan liikenteessä melkein kuin Klaanin kaduilla.
”Minä kun luulin, että saaren väki oli kokoontumassa Bio-Klaaniin…” Snowie oli ymmällään. ”Mutta täällähän on ihan sama tilanne kuin kotona!”
Matoro ei vastannut heti mitään, katseli vain. ”Onhan tämä suuri saari, ja väkeä on lopulta aika paljon. Kaikki tuskin haluavat Bio-Klaaniin, tai ainakin pysyvät sieltä poissa mahdollisimman pian.”
Snowie näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen. Ne muutamat matoralaiset, jotka vastasivat hänen katseeseensa, näyttivät olevan ihmetyksissään hekin. Muutaman kasvoilla kävi hetkellisen hämmennyksen jälkeen häivähdys älynvälähdystä – aivan kuin he olisivat tajunneet jotain Snowien nähtyään.
”Tuota, olen kuullut että sinä olet eräänlainen anekdootti näillä päin”, Matoro kuiskasi. ”Niillä on siellä Klaanissa kaikkea outoa, kuten elävä lumiukko…”
”Ahaa…?” Snowie rapsutti takaraivoaan.
”Taitaa valitettavasti liittyä siihen, että kaikki eivät halua Klaanin kaupunkiin. Jotkut pitävät… tavanomaisemmista asioista.”
Muutama matoralainen tervehti Matoroa, joka vastasi kiusaantuneena nyökäten. Se oli suhteellisen tavallinen reaktio saarella, missä monet Klaanin toista olivat kansan suussa sankareita. Ja oikeastaan syy miksi hän piti enemmän sivukaduista.
Tällaisessa syrjäisemmässä paikassa, missä klaanilaiset ja toat olivat harvinaisempia vieraita, katseet olivat yleensä tasainen yhdistelmä kunnioitusta ja huolta – koska toilla oli taipumus saapua vain, kun jotakin ikävää tapahtui.
Näistä ulkopuolisista reaktioista huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, Matoro mietti – Snowie aloitti vastaantulijoille juttelemisen, ja kyseli ruki-korolaisten sijaintia. Melko pian kävi ilmi, että kalakylän väki ei ollut vielä saapunut, vaan olisi odotettavissa vasta huomenna. Hetken mietittyään parivaljakko päätti joka tapauksessa käydä tapaamassa kylän johtajaa – varsin mukava, joskin hyvin huolestuneelta vaikuttanut ilman turaga – ja kysellä tältä tarkemmin pakolaisten määrästä, kylän ruokavarastoista ja sensuuntaisesta.
Nukkumapaikkaa sen sijaan ei löytynyt. Sellaisesta luksuksesta kuin ”sängyt” ei voisi haaveilla tänäyönä. Onneksi ilta vaikutti melko leudolta, eikä pieni kylmyys vaivannut heitä (tai ainakaan toista heistä, sillä Snowie oli nopea tarkentamaan, ”ettei ole itse asiassa varsinaisesti lumiukko.”)
Kaksikko päätyi nukkumaan vankkurien katolla. Matoro loikoi makuualustaksi kaivetulla viltillä kädet selkänsä takana ja katseli tähtitaivasta. Sen tuijottaminen sai hänet hymyilemään pienemmän Umbran kanssa suoritetun tähtijahdin jälkeen. Hän miet-
”Hei pelataanko ennustusta?” Snowie keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ennustusta? Että mitä?”
Snowie kierähti selältään kyljelleen Matoroa kohti. ”Ai niin, unohdan aina välillä, että kukaan ei osaa pelata ennustusta. Tai siis kukaan paitsi minä ja Kepe! Me olemme leireilleet aika paljon, ja hän on sitten kertoillut minulle tähdistä kaikenlaista, mitä mata-kansa niistä lukee. Kepelläkin on kaukoputki, tiesithän sinä? Mutta tosiaan, Kepe kertoi minulle kaikenlaisia ennustusjuttuja, mutta sitten päätimme, että on ehkä hauskempaa keksiä niitä vähän niinkuin itse.”
”… miten sitä sitten pelataan? Ihan vain keksit ennustuksia? Eikö se ole vain… tarinoiden keksimistä?”
”Ah, no siis! Ennustuksen pelaamisessa käytetään tähtien merkityksiä, mutta jos se on vaikeaa tai tylsää niin sitten ei käytetä. Se on vähän niinkuin askartelua! Ensimmäisenä ennustaja aloittaa meidän tähdestä… eikun. Niin, me olemme aina aloittaneet Kepen tähdestä, mutta me voimme kyllä aloittaa sinun tähdestäsi tällä kertaa. Joka tapauksessa on hauskaa että aloituspiste liikkuu, niin saadaan aina eri ennustukset. Mutta sitten katsotaan siitä sellainen suunnilleen suora viiva tuolle isolle, tiedätkö tuolle punaiselle tähdelle, ja katsotaan mitä tähtiä siihen väliin osuu. Niinkuin vaikka, hau-kuvio, ja vesitähti, ja aamuntähti… ja sitten keksitään niistä ennustus! Kuten että ’Kepe, sinä tulet suojautumaan vedeltä… aamulla!’ Okei, vähän hölmö esimerkki, keksisinköhän parempaa…”
”Eikö ihan oikea ennustaminenkin toimi noin… tai siis, onhan niillä isot tähtikartat ja pyhät tekstit… mutta sama ajatus? Liikkuvien tähtien suhde muuhun taivaaseen?”
Snowie näytti mietteliäältä. ”Niin, kyllähän me saimme idean tähän siitä, kun Kepe yritti selittää minulle miten noita tähtiä oikeasti luetaan…”
”Ööh, en minäkään tiedä miten se oikeasti toimii, kai sitä on turagana aikaa opetella”, Matoro sanoi aavistuksen poissaolevana. ”No onko mikään noista ennustuksistasi toiminut?”
”Ei! Tai siis, ehkä sattumalta joskus myöhemmin, mutta me tosiaan pelaamme ihan omaksi huviksemme, emme me… hmmm. Luuletko sinä, että sinun pitää joskus osata ennustaa oikeasti? Kun sinusta…. tulee… turaga?”
”Öh, mistä minä tietäisin, en ole vielä siellä asti. Olen käyttänyt tähtiä lähinnä… öh, konkreettisemmin… tiesitkö että löysimme Umbran toa-tähden taivaalta?”
”Joo! Tai siis en! Tai siis… kuulin että Umbra on elossa! Mutta en tiennyt että se tehtiin tähden kautta, tai että sinä teit sen!”
”Öh, minä ja se… matoran joka sanoo olevansa Umbra?… mutta niin, ehkä se on tähdistä ennustamista konkreettisimmillaan.”
Snowie näytti mietteliäältä köllöttäessään siinä vankkurien katolla. ”Mahti homma että saimme tietää Umbrasta, ja siis että hän on kunnossa! Mutta… se ei ehkä ole varsinaisesti ennustamista, vaan… nykyistämistä… tai siis tiedon hankkimista nykyhetkestä. Mutta tulevaisuuden ennustaminen, se kuulostaa vaikeammalta.”
”Mutta sitähän ennustaminen yleensä on – yritetään saada tietoa omasta kohtalosta, sillä hetkellä. Ja ehkä tehdä fiksumpia valintoja sillä tiedolla.”
”Hmm… jotain tällaista Kepekin minulle kertoi. Siksipä ennustuspelin loppupistekin oli tuo punainen tähti, se kai liittyi jotenkin kohtaloon, eikö?”
”No, yleensä tavallinen ennustaminen aloitetaan siitä. Se matkaa ympäri taivasta, lähestulkoon satunnaisesti ja riippuen siitä, missä tähdistössä se on minäkin aikana, erilaisia vihjeitä se antaa. En kyllä tiedä sen tarkemmin siitä itse tulkitsemistesta.”
”No sehän on aika lähellä ennustuspeliä, sitten. Mutta…” Snowie piti mietteliään tauon. ”…miksi se on punainen?”
Jaa-a. Se oli kyllä aika hyvä kysymys, Matoro mietti.
”Ehkä se on tulipallo?”
”Ehkä… onko punainen kohtalon väri, jotenkin?”
”Miksi kohtalolla edes olisi väri?”
”Niin… välillä minusta vain tuntuu, että värit ovat hurjan merkityksellisiä, tai ainakin niiden jotenkin pitäisi olla. Ja kun kohtalokin tuntuu niin tärkeältä jutulta, kun Isä Rusko ja muut sanovat että se määrittelee kaiken – ja kaikki on aika paljon – niin pitäisikö sillä sitten olla väri. Mutta sitten taas toisaalta jotkut sanovat, tai siis ainakin Zeeron sanoo, että oma kohtalo määritellään itse, ja että Nimda liittyy siihen, ja Nimda on sininen, niin olisiko se sittenkin sininen? Tai siis… minä en suoraan sanottuna ihan kamalan hyvin ymmärrä, onko kohtalo punaisesta tähdestä luettavissa oleva juttu, vai onko kohtalo sinisillä taikasiruilla itse piirrettävä asia. Mikä se edes on…. Matoro, mitä sinä ajattelet kohtalon olevan?”
Yötaivasta tuijottelevalla Matorolla kesti hetki rekisteröidä, että puhetulvan perään oli isketty kysymys. Aika iso kysymys.
”Varmaan niin kuin tie tai joki? Sen mukaan kulkeminen on helpompaa kuin että ei…”
”Kuulitko muuten, että kun me evakuoimme pohjoisen väkeä ja nazorakit ampuivat ohi, niin ne pommittivat Rapujoen niin reikäiseksi, että siihen muodoistui uusi järvi? Kesti aika kauan että se täyttyi, niin Rapujoki oli aika surullinen puro pari päivää… Figan kukat meinasivat kuolla! Voikohan kohtalolle tehdä samoin? Pistää sen katkolle tai vaihtaa uomaa? Jos se on kuin joki?”
Mitenköhän Nimda asettuu tähän metaforaan. Patoaako se Kohtalon joen, vai hajottaako se sen tuhansiksi pienemmiksi virroiksi?
”No, kun sota on ohi, meille jää siitä uusi järvi. Nuikorolaiset voivat muistella siinä luistellessaan, että jäipähän sodasta joku hyväkin asia”, Matoro mutisi ja jatkoi tähtiin tuijottamista ja puhui puoli-itsekseen. ”Osaisikohan Oraakkeli lukea tähdistä kohtaloita? Eivätkö oraakkelit ole sellaisia tulevaisuuden näkijöitä?”
”Oraakkeli… odotas, olikos hän sama kuin Ennustaja?”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Ennustaja?”
”Niin. Ennustaja, Bio-Klaanin Hyveiden Näivettäjän kirkon maltillisen siiven päämies. Manalalainen uskontokunta, suorittavat riittejään siinä samassa varattavassa kabinetissa, missä Kapura piti teille niitä roolipelisessioita.”
”Mitä?”
”Niin niin, seurakunta on pieni, mutta innokas ja omistautunut, ja tekee ansiokkaasti diabolityötä. Jäseniä on alle 20, mutta he saivat kerättyä evakoille melkein yhtä paljon telttoja kuin Suuren Hengen seurakunta. Kuulemma! Ennustaja on Isä Ruskon hyvä ystävä.”
Matoro käänsi katseensa taivaankannesta keskustelukumppaniinsa.
”… mutta osaako hän ennustaa?”
”En itse asiassa tiedä. Ehkä se on vain hänen nimensä, tai koodinimensä, tai jotain.”
”Niin tämä on varmaan eri henkilö. Oraakkeli on yksi athisti. Äh, ei se ollut tärkeää.”
”Okei!”
Snowie suoristi hattunsa lieriä. Se oli mennyt pötköttäessä kurttuun. ”Sori jos olin vähän sekava noiden värien kanssa äsken. Punainen määrätty kohtalo ja sininen itse valittu kohtalo… en tiedä mikä minuun iski. Zeeron sanoi, että kannattaa joskus lausua tällaisia intuitiivisia juttuja ääneen.”
Toivottavasti tämä vitsi ei mene liian pitkälle, sieniukko on sentään vähemmän esiintyvä sivuhahmo.
”No mutta”, Snowie kohautti olkapäitään. ”Lempivärini on varmaan joka tapauksessa vihreä. Sen kosminen merkitys on Kepe.”
Matoro oli aika pitkään hiljaa. ”… niin että suuret kosmiset merkitykset ovat Kohtalo, vapaus ja… Kepe?”
Lumiukko nyökytteli, kaikesta päätellen hyvinkin tyytyväisenä itseensä.
”Entä keltainen, eikö se ole yksi pääväreistä?”
”Selviää varmaan ajan kanssa. Hei, pelataanko sitä ennustusta?”
Matoro eläytyi hetkeksi Kepen elämään. Heillä oli tavallaan aika paljon yhteistä, klaanilaisia jään toia kun olivat. Molemmat olivat kiinnostuneita oppimaan uutta ja näkemään uusia paikkoja, mutta toisaalta heidän taitoprofiilinsa olivat melko erilaiset. Juuri nyt Matorosta kuitenkin tuntui siltä, että suurin ero hänen itsensä ja Kepen välillä oli tottumus Snowieen matkakaverina.
”Eli mitenkä se alkaa? Toa-tähteni löytämisestä?”
Snowie nyökkäsi.
Sen Matoro löytäisi vaikka silmät kiinni. Toa-tähti oli tietysti aina melko lailla pään yläpuolella, ei tismalleen, mutta sinne päin. Se erottui aavistuksen verran sinertävänä verrattuna muuhun tähtitaivaaseen – heikko väri oli niiden epäsäännöllisen liikkeen lisäksi toinen tapa erottaa toa-tähdet. Klaanin saaren yllä levittäytyvä tähdistö oli tietysti tavallista värikkäämpi ja kirjavampi, kun sieltä erotti niin monen toan tähdet. Matoro osoitti yhtä tähteä tuosta joukosta.
”Tuo tuolla, tuo kirkas ja hailakan sininen”, Matoro osoitti. Tähden osoittaminen ei ollut erityisen hyödyllistä, mutta jokseenkin kokeneena tähtitaivaan katselijana Snowie kyllä löysi sen. Ei siitä ollut Kepen tähteen kovin paljoa matkaa.
”Ja sitten… Initoi on tuolla”, Matoro veti kuvitteellisen viivan omasta tähdestään siihen punaiseen. ”En tiedä, tunnistanko noita kaikkia kuvioita tuossa välissä.”
Snowie tihrusti toan osoittamaan suuntaan. ”Tuo ensimmäinen taitaa olla suomustetun riuttarosmon tähdistö. Ehkä saamme ison kalansaaliin? Päätetään mieluummin niin, eikä esimerkiksi siten että meidät suomustetaan.”
”Ainakin olemme menossa kalastajaseudulle. Tuon seuraavan minä tunnistan, se on Vantorin Sirppi. Sanotaan, että se syttyi taivaalle silloin kun Toa Jovan ja Viisi muuta sankaria täyttivät kohtalonsa.” Matoro piti pienen tauon, ja muisteli legendaa. ”Eikö tuo ole nyt vähän dramaattinen tällaiselle matkalle? Luulisi, että se ennakoisi suuria tekoja tai taisteluita.”
Lumiukko nielaisi. ”Voisiko sillä olla jotain muita merkityksiä? Taistelutähdistö kuulostaa pahalta.” Ennen kuin Matoro ehti vastata, Snowie kuitenkin innostui. ”Hei, hei, tuo seuraava on tuttu! Tuo mikä on juuri ennen punatähteä. Se on Turaga Seldon Sauva. Tiedäthän, Seldo oli suurin esiaikojen Viisaista, se jonka sanotaan keksineen itse ennustamisen, eli oli vähän niin kuin ensimmäinen ennustuspelin pelaaja. Mutta kyllä hän keksi paljon tärkeämpiäkin asioita, niin kuin hiivaleivän.”
”Ehkä se tarkoittaa jotakin suurta oivallusta tai uuden tiedon löytämistä?” Matoro mietti.
”Tai hiivaleipää.”
Yö oli muuttunut yllättävän kylmäksi loppua kohden. Snowie, joka näytti vielä nukkuvan, oli näköjään kaivanut päälleen vankkurin pehmusteina olleet turkiksetkin. Viluinen lumiukko, Matoro virnisti mielikuvalle noustessaan. Vesipullon korkin alle oli muodostunut toinen, jäinen korkki yön aikana.
Matoro ei viitsinyt herättää Snowieta, ja otti vapauden kaivaa tämän laukusta retkikeittimen, jota lumiukko oli ylpeänä esitellyt tälle eilen jossakin matkan viimeisellä kolmanneksella.
Pieni lämpökivellä varustettu ja veivattavalla kammella toimiva aparaatti osasi keittää vettä, mikä oli sellaisena koleana aamuna yksi parhaita kuviteltavissa olevia taitoja. Heillä oli eväspaketissa mukana jonkin verran jotakin teetä. Ilmeisesti jotain korviketta, yrttiä mitä kasvoi Lehu-metsässä, koska oikean teen saaminen oli muuttunut aika hankalaksi.
Teemuki kädessä ja puoliksi viltin alla oli hyvä seurailla heräävää Kofo-Koroa. Aikaisimmat olivat jo lähteneet itää kohti heidän ohitseen, ja katosivat aamu-usvaan. Sellaisissa hetkissä oli jotakin ihastuttavan yksinkertaista, olivat Matoron mietteet. Sellaiset hiljaiset aamut taivasalla olivat ainaisten seikkailujen parasta – mutta helpoiten unohdettavaa – antia.
Juuri kun toa oli saanut kupposensa tyhjäksi, Snowiekin alkoi heräillä. He söivät yhdessä aamiaisen ja laskeutuivat menopelinsä katolta valmiina kohtaamaan päivän. Ennen liikkeellelähtöään he vielä ruokkivat ussalit – erityisen limaista merilevää suoraan Visulahdesta.
Klaanilaiset tarpoivat torin kulmille. Kofo-Koron markkinat olivat kylän kokoon nähden suuret, sillä se oli keskeisellä sijainnilla ja perinteinen kauppapaikka. Klaanilaiset otaksuivat sen olevan paras paikka tavoittaa Ruki-Koron väki, kunhan nämä saapuisivat. Jos kalastajat olisivat varhain liikenteessä – ja kalastajat yleensä olivat – he saattaisivat ehtiä Klaanin kaupunkiin kohtuulliseen aikaan illasta. Eikä Matoron ja Snowien odottelu pitkäksi osoittautunutkaan: he seurasivat Kofo-Koron heräilevää torielämää alle tunnin verran, kun aukion laidalle jo ilmestyi useita mahi-vuohien vetämiä vankkureita. Siniset matoralaiset tuntuivat hieman eksyneen oloisilta maakulkuneuvoissa, jotka oli kalapalkkiota vastaan lainattu Ryytilän rahtiasemalta sopimuksen mukaisesti. Ensimmäisessä vankkurissa istui kahden sinisen plyysityynyn muodostamalla valtaistuimella vanha turaga yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin punainen olkanauha. Seuraavia ohjastivat lammasmaisesti torin vilinää seurailevat ryytiläiset vuohikuskit, osa heinänkorsi suussaan, osalla myös yksi kalakylän asukkaista kyydissään. Viimeisenä käveli pitkä veden toa kattavasti erinäisin ulokkein koristellussa haarniskassaan.
Torin reunalla olleet klaanilaiset huomasivat tulijat nopeaan, eipä paikalla ollut montaa muuta toan pituista hahmoa ensinkään. Matoro tökkäisi Snowieta ja heilautti kättään rukikorolaisten suuntaan. Hän ohitti leivonnaisia myyvän kojun ja tuli tervehtimään toista toaa ja tämän seuralaisia.
”Hei”, hän viittoi. Matoro muisti tavanneensa Nautildan joitakin vuosia sitten, kun suurimmat ongelmat tällä seudulla koskivat merirosvoja ja rahi-petoja.
”Joo, moikka vaan minunkin puolesta!” Snowie lisäsi.
Pormestarin nauhaa kantava sininen turaga näytti hieman nyreältä, kun Matoro oli osoittanut huomionsa ensiksi viimeisenä tulevalle toalle. Hän oli kun ei olisi huomannutkaan klaanilaisia. Nautilda sen sijaan kosketti kädellään pitkän kypäränsä otsaketta ja tervehti jään toaa.
”Huomenta”, hän sanoi ytimekkäästi.
Matoro tajusi etikettinsä olevan hieman ruosteessa – hän ei ollut viime aikoina ollut paljonkaan tekemisissä perinteisten arvojen turagoiden kanssa – mutta ennen kuin hän ehti tehdä diplomaattista korjausliikettä, Snowie avasi suunsa.
”Hauska nähdä koko kööriä! Teillä olisi kuulemma kalaa myytäväksi, ja meillä on, odottakaas…”
Muut seurasivat vaiti, kun lumiukko kääntyi klaanilaisten rapuvaunujen puoleen ja kaivoi sen takaosasta monta pitkää ristiakselia täynnä rattaita.
”…millä maksaa! Ja sitten tietty olisi varmaan hyvä jutella mitä tehdä sotajuttujen kanssa.”
Snowie ei oikein tiennyt, mitä tekisi pitkillä rahatangoilla, joten hän laski ne kömpelösti maahan.
Ruki-Koron turaga ei sanonut vieläkään mitään, mutta hänen hyvin tuntevat huomasivat kyllä, miten tämän katse vetäytyi magneetin lailla kohti Bio-Klaanin varallisuutta.
Matoro astui hieman eteenpäin ja nyökkäsi Ruki-Koron johtajan suuntaan. ”Turaga”, hän nyökkäsi ja yritti sammuttaa kuvaannollista tulipaloa. ”Voimmeko keskustella seudun tilanteesta teidän kanssanne?”
”Se on ymmärtääkseni tämän tapaamisen tarkoitus”, sanoi turaga rauhallisesti, ”eteläisten kylien välisten kauppasuhteiden toteuttamisen ohessa.”
”Voimme kertoa läheisen merialueen tilanteesta, jos teillä on annettavana tilannekatsausta mantereen puolesta”, sanoi Nautilda.
”Meillä on suhteellisen hyvä käsitys Nui-Koron ja Lehu-metsän tilanteesta”, Matoro vastasi. Heillä oli jossakin vankkurin mukana useita Troopperin väen Klaaniin lähettämiä tiedusteluraportteja, mitä Matoro oli painanut mieleensä matkan aikana. Hän olisi kyllä mieluummin ollut tekemässä niitä kuin puhumassa niistä. ”Siirrymmekö toisaalle torilta puhumaan?” hän kysyi Turagalta.
”Eikö raatihuoneella ole Sinivihreä Huone tälläisia tilanteita varten?”
”Eikö?” kysyi Matoro ihmeissään. ”Tai siis voihan siellä olla?”
”Siellä on ja siellä nämä kai yleensä hoidetaan, kuskit voivat alkaa lastaamaan tavaroita jo”, sanoi Nautilda. Raatihuone oli puinen rakennus, joka oli varmaankin kylän suurin, mutta Klaanin kaupungissa se olisi kadonnut muiden kattojen joukkoon. Siinä oli pieni pyöreäkupuinen kellotorni keskellä – universaali raatihuoneen merkki. Porstuan vasemmalla puolella oli Raatikamari ja oikealla Sinivihreä Huone. Antiikkihuonekalut olivat suurimmaksi osaksi matoran-kokoa, mutta lainaamalla kaksi tuolia Kamarin puolelta saatiin kolmelle suuremmalle neuvottelijallekin istuimet. Ketään ei tuntunut suuremmin kiinnostanut joukkion tunkeutuminen hallintorakennukseen, vahtimestari vain nyökkäsi ja jatkoi ristisanatehtävänsä ratkomista.
Matoro avasi tilanteen asettamalla pöydälle kartan saaren eteläisistä maista enemmän omaksi avukseen. Hän oli omimman alansa ulkorajoilla, mutta ei antanut sen haitata.
”Jos minä avaan ensin tilannetta sellaisena, kuin me sen Klaanista näemme”, hän sanoi ja katsoi rukikorolaisia. ”Kuinka paljon olette kuulleet Nui-Koron tapahtumista?”
”Tiedämme, että he ovat evakuoineet kyläänne, samoin kuin muukin saaren pohjoisosan asutus. Ja että Nazorakeilla on varuskuntia Suurkylän läheisyydessä. Näillä alueilla niistä ei ole tehty havaintoja”, sanoi Turaga.
Matoro nyökkäsi. ”Ne eivät ole vielä uskaltautuneet voimalla Lehu-metsään. Meillä on siellä melko vahva joukko klaanilaisia, ja organisoimme kaupungin taistelukykyistä väkeä parhaamme mukaan. Nähdäksemme me pystymme käymään sissisotaa metsässä pitkäänkin, minkä pitäisi estää nazorakien suuremmat liikkeet etelään.”
”Ja mitä Nazorakit taivoittelevat? Koko saaren vai Bio-Klaanin valtausta?” Pormestari kysyi.
”Me emme tiedä tarkalleen”, Matoro myönsi. ”Toverini tässä oli yhdellä Nazorakien valtaamalla saarella tästä etelään, missä kuulemma koko väestö oli orjuutettu?”
”Joo, tosiaan…” Snowie mutisi. ”Meno siellä oli aika ankea. Tapiirikin oli pistetty pakkotyöhön!”
”Tapiirikin?” kysyi yksi rukikorolaista kauhuissaan.
Lumiukko nyökytteli vakavana. ”Nyt se kyllä asustaa kotilinnassa. En ole nähnyt sitä vähään aikaan, mitä lie kolttosia keksinyt…”
”Huh.”
”On myös mahdollista, että Nazorakeilla on jotakin oudompia tarkoituksia, mutta sen imperiumin koko historia on yhtä ja samaa – ne tulevat saarelta saarelle, ja kuluttavat saaren loppuun ennen kuin ne siirtyvät seuraavan uhrin kimppuun. Minun on vaikea nähdä, että heillä olisi halua kompromisseihin”, Matoro puhui.
”Ja entä skakdit?” kysyi Nautilda. ”Jos ette ole unohtaneet, niin tiedätte, että meillä on sakki niitä sotavankeina pakkaamon kellarissa. Pelastimme ryhmän teikäläisiä niiltä ei kovinkaan kauan aikaa sitten. Ne tuntuvat pitävän läntistä osaa saaresta, mutta ne eivät vaikuta erityisen hanakkailta siirtymään määrätietoisesti kohti rannikon viimeisiä kyliä.”
”Kenraali Gaggulabion komppania on, tuota, vanhoja tuttuja”, Matoro olisi naurahtanut, ellei tilanne olisi ollut kuolemanvakava. ”Mitä minä heistä tiedän, niin he tekevät vain sen vähimmän, mitä he voivat. Hyvä palkkasoturikapteeni ei uhraa miehiään, jos voi sen välttää. Luulen, että ne nauttivat palkkaa nazorakeilta ja yrittävät lähinnä päästä helpolla, ja keskittyvät mieluummin ryöstämään helppoja kohteita kuin haastamaan oikeasti puolustettuja paikkoja. Ainakin toistaiseksi.”
”Sopii mielikuvaa, minkä heistä sain. Saimme myös sotasaaliiksi muutaman niiden moottoripyörän.”
”Ja nyt ne syövät kahden kyläläisen verran kalatuotteita taakkanamme”, sanoi turaga.
Ei tosin mitään sellaista, mitä itse suostuisit syömään, mietti Nautilda tietäen kuitenkin, ettei sitä kannattanut sanoa ääneen.
”Me voimme kyllä keksiä vangeille jotakin tekemistä kaupungissa, jos niistä on teille harmia”, Matoro ehdotti vilpittömästi.
Seurasi hankala hiljaisuus. Nautilda ja hänen turagansa eivät voineet mitenkään suostua tähän tarjoukseen. Kummallakin oli ylpeytensä kylästään, vaikka ylpeys olikin laadultaan erilaista. Toa piti kylänsä historian ensimmäisiä sotavankeja merkkinä tyrskynratsastajiensa kyvykkyydestä – ja mietti sotavankien mahdollista arvoa neuvottelutilanteessa Allianssin kanssa. Turagalle olisi ollut mieluisampaa, jos haisevan pakkaamon haisevassa kellarissa ei olisi lainkaan haisevia skakdeja syömässä perkeitä, mutta vankien luovutus Bio-Klaanille ei tullut arvovaltapoliittisista syistä mieleenkään.
”Pärjäämme sotavankiemme kanssa, kiitos kysymästä”, vastasivat vanha ja nuorempi nainen yhteen ääneen ja katsahtivat kiusaantuneina toisiaan.
Matoro nyökkäsi ja koki parhaaksi liikkua nopeasti seuraavaan asiaan. ”Onko kylänne suunnalla ollut viime aikaisia havaintoja skakdeista? Tai nazorakien laivastosta?”
”Skakdien laivoja on näkynyt joskus kauempana rannikoista, mutta ne eivät ole olleet aktiivisesti vihamielisiä. Niitä ei aina erota alueen perinteisestä laivakannasta. Nazorakit taas tunnistaa helposti – niiden laivat ovat merelle vieraita ja ne ampuvat kysymättä. Alkusyksystä niitä oli enemmän, ja mietimme vakavissamme, kutistuvatko turvalliset pyyntivedet olemattomiin. Mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Emme ole nähneet mitään pariin viikkoon, ja sanovat, että niiden isoin rautalaiva on seilannut kokonaan muille vesille”, raportoi Nautilda.
”Saartorengas on löyhentynyt myös meidän suunnassamme”, Matoro varmisti. ”Lentäjämme ovat varmistaneet, etteivät pystyneet paikantamaan niiden lippulaivaa, Rautasiipeä, mistään lähivesiltä.” Matoro mietti hetken, olivatko Ruki ja muut vangit edelleen aluksella – mutta ymmärsi, ettei asiaa kannattaisi ottaa puheeksi rukikorolaisten kanssa.
”Ja siis, tuota”, Snowie liittyi taas keskusteluun, ja kaivoi klaanista mukaansa saamat paperit esiin. ”Yritämme saada selvyyttä lounaisen tienoon asukkaiden suunnitelmista laajemminkin. Te nyt tietysti edustatte vain Ruki-Koroa, mutta minulla lukee täällä papereissa, että… Bole-Korosta on tullut kymmenisen evakkoa, Lehu-Korosta vähän enemmän, Ryytilästä ja Han-Korosta muutama tyyppi… mutta osaatteko sanoa, millä aikataululla näiltä main ollaan liikkumassa Bio-Klaaniin turvaan? Kun pohjoisen ja Kiltainmaankin väki alkaa olla meillä. Vastaantulevan liikenteen perusteella jotkut matkalaiset ovat evakuoitumassa parahultaisesti, mutta aika paljon liikkeellä oli myös väkeä, joka ei näyttänyt kiirehtivän.”
Lumiukon valkoinen sormi liikuskeli neuvonpitolaisten keskelle levitetyn kartan yllä ja naputteli paikkoja niistä puhuessaan.
Turaga hieroi leukaansa ja katsoi karttaa. ”No, maalaiset liikkuvat minne haluavat omalla tahdillaan”, tämä sanoi nyrpeänä, ”tämä saari kuuluu vielä niin sanottuun vapaaseen maailmaan.”
”Nuo kylät eivät ole vielä Allianssin hallinnassa, mutta vihollisen tukikohdat uhkaavat niiden ympäristön elämää”, sanoi Matoro avuliaasti.
”Saamme niistä vierailijoita silloin tällöin. Mutta… Bio-Klaanin turvaan? Liikkumassa? Oletatteko, että kaikki kansat haluavat sinne? Kuinka paksut ovat muurinne – ja kuinka ruokitte koko saaren ilman pohjoisen peltoja ja lounaan kalavesiä?”
Snowie nojautui hämmentyneenä taaksepäin. ”Oho, en ollut ajatellut sitä noin. Onhan meillä vähän ahdasta ja tietysti se on ruoan riittämisen kannalta kätevää, että olette vielä kalavesillänne, mutta luulin että tahdotte kuitenkin Tawan suojelukseen…”
Matoron oli pakko myöntää itselleen, että rukikorolaiset olivat aivan oikeassa, ja että se oli ehkä Klaanillekin parempi, jos kaikki eivät olisi siellä… mutta sen myöntäminen ei sekään sopinut.
”Voitte ajatella sitä tälla tavalla: Milloin te haluatte siirtyä Metru Nuin ja Turaga Dumen suojelukseen? Tai Karda-Metrun ja Kazimbaliksen suojiin?” sanoi Nautilda hyisellä äänellä.
Matoro ei suoraan sanottuna tiennyt, miten vastata vertaukseen.
”En tiedä etelästä, mutta minulla ei ole Metru Nuin passia…” Snowie sopersi.
”Eipä ole Nazorakeillakaan Bio-Klaanin passia”, sanoi Nautilda.
”Pahoittelut, te teette tietysti omat päätöksenne asiasta”, Matoro yritti hieman korjata tilannetta. ”Toverini vain yritti sanoa, että olette tervetulleita, kuten muutkin.”
Snowie nyökytteli vieressä.
Turaga katseli klaanilaisia viisailla keltaisilla silmillään. Nautilda vilkaisi kylänvanhintaan – tässä asiassa kalastajakylän kaksi maailmaa hyvin erilaiselta kannalta katsovaa mahtinaista olivat samanmielisiä. ”Niin”, rikkoi turaga hiljaisuuden, ”kaupankäynti. Meillä on säilykkeitä, helppo kuljettaa, säilyy pitkään, toimii kenttämuonana. Kuivattua ja suolattua, saaren pitkän perinteen mukaisesti. Ja tuoretta, sillä teillä on jään toa mukananne, eikä kuljetus Bio-Klaaniin ole ongelma. Rautua, kupajaa, teräahventa, seitiä. Ja rukia. Säilykkeessä on myös kalmaria ja kristallihaita.”
Matoro lähinnä vilkaisi avuttomana Snowieta ottamaan vetovastuun kalakaupoista. Syvä huokaus – tämähän oli oikeasti se tehtävän merkittävin osa, kaikesta sotakeskustelusta huolimatta. Eikä hänestä ollut tässä osassa juuri mitään hyötyä. Koko retki alkoi tuntua enemmän joltakin katumusharjoitukselta kuin hänen taidoilleen sopivalta tehtävältä.
”Ai joo, ne ristiakselit”, Snowie ähkäisi, ja kumartui huoneeseen kantamansa käteisen ääreen. Hän alkoi laskeskella ääneen ratassummia, mutta sen verran hitaasti, että muuan riuska ruki-korolainen kalastaja otti hommasta komennon. Lannistunut lumiukko hyväksyi matoralaisen loppusumman koko saaliista.
”Erinomaista”, sanoi turaga, ”On ilo asioida kanssanne. Uskon, että palaamme asiaan seuraavan kuljetuksen kanssa kolmenkymmenen kuunkierron jälkeen. Suuren Hengen siunausta.”
”Suuren Hengen siunausta teille ja kylällenne”, Matoro vastasi. Jos kukaan meistä on enää hengissä kolmenkymmenen kuunkierron kuluttua
Rukikorolaiset ja Klaanilaiset erkanivat eri teille raatihuoneelta. Vankkureita näytettiin vielä lastattavan, joten Matoro ja Snowie jäivät vielä hetkeksi torille. Snowie tahtoi kokeilla paikallista murkinaa, ja lounasaikakin oli kohta käsillä. Hän huomasi pian skakdi-torimyyjän isossa lierihatussa, jonka piiraista levisi suorastaan satumainen tuoksu.
Snowie oli jo silmäilemässä erinäisiä venhäisiä ja rukiisia herkkuja, kun torimyyjä jäätyi kuin elementti-iskusta.
Matoro katsoi skakdia hieman epäuskoisena. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.
”… Gesfon Kannibaali?” hän sanoi.
”… Mustalumi?” skakdi otti askeleen taaksepäin. Kesti sekunnin, kun hän sysäsi koko myyntipöydän klaanilaiskaksikon päälle ja pinkaisi juoksuun.
Matoro kirosi jotakin hukattuaan monta sekuntia pöydän nostamisessa. Snowie oli hautautunut leipäkasan alle, mistä hän ei välttämättä ollut edes harmissaan.
Alkoi hyvin improvisoitu takaa-ajo läpi ainakin kahden tai kolmen korttelin, kun skakdi Gesfon, jonka hattu oli jäänyt rikospaikalle, yritti karistaa toan kannoiltaan. Isoa skakdia eivät paljoa matoralaisten väkijoukot hidastaneet, ja hän onnistui kaartamaan suurten ”Osuusliike Pohjolan Leipomon” vankkurien taakse.
Matoro seurasi aivan hänen kannoillaan. Hänkin kaartoi vankkurien taakse… ja olisi tullut kolmen skakdin murhaamaksi, jos ei olisi ehtinyt loihtia hätäistä jääseinämää itsensä ja undercover-liekkimiesten väliin. Seinä pirstaloitui saman tien, kun rosvot ryntäsivät sen läpi.
Hitto.
Takaa-ajon suunta kääntyi, kun Matoro otti asiakseen poistua paikalta hyvin nopeasti skakdit kintereillään. Joko herrasmiesmäisyydestä tai halusta säilyttää asiakkaansa skakdit eivät, yllättävää kyllä, ampuneet. Toa juoksi pian takaisin Snowien luokse (joka oli vasta noussut leipäkasasta) ja ehti vain sanoa, että nyt lähdetään ja vähän äkkiä, ennen kuin korstot ilmestyivät taas näköpiiriin.
Ne juoksivat nopeasti torikatua pitkin heitä kohti. Matoro ei ollut aivan varma, tiesikö kukaan heistä tällä hetkellä, mitä edes tapahtui, ja päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan.
Mukulakivinen katu sai välähdyksellä jääkerroksen, ja muuttui luisteluradaksi skakdien jalkojen alla. Näiden juoksu muuttui hallitsemattomaksi syöksyksi suoraan klapikauppiaan puupinoon, joka kaatui enimmäkseen skakdien päälle.
Koko toriväki tuijotti tilannetta lähes hengittämättä. Skakdit viskoivat klapeja päältään, mutta näyttivät rauhoittuneen. Matoro otti pari askelta näitä kohti, kädet sivuillaan.
”Tuota, mitä helvettiä te oikeastaan teette täällä? Eikö Labiolla ole teille parempaa tekemistä kuin… piirakoiden myymistä?”
Skakdit katsoivat toisiaan. Ilmeisesti Gesfon, pahamaineinen sotarikollinen ja piraka, oli jonkinlaisessa johtajan asemassa.
”No skararar ei, tämä sota on aika hiton laimea homma”, hän murahti lopulta.
”Niin, tällainen sivutienesti vain, ei me täällä aiottu tehdä mitään pahaa vielä”, toinen säesti.
”Siis… te myytte ruokaa etelän kyliin? Kai tiedätte, että se päätyy Klaaniinkin?” Matoro kysyi typertyneenä.
”Joo, siellähän parhaat rahat tehdäänkin.”
”M-mutta tehän… tai siis nazorakit…” Matoro yritti jäsentää typeryyttä.
”No ei ne välitä kakuista. Syö vain sieniä ja sellaista.”
”Eikun…” toa sanoi vielä, mutta päätti olla hiljaa. Se, että nämä ääliöt toimittivat ruokaa Klaaniin oli outoa mutta olisi kaikkien etu, jos se jatkuisi.
”No… aselepo siinä tapauksessa. Mutta te olette ihan hiton kuolleita jos täällä tapahtuu mitään outoa”, Matoro sihisi.
”Okei okei”, Gesfon mutisi. ”Ei aleta ryttyilemään vielä, kyllä me päästään siihenkin. Muuttuu toiseksi ilme sitten!” Hän heitti klapin toan suuntaan enemmänkin symbolisesti, ja teki lähtöä leipäkojuaan kohti tovereidensa kanssa.
”Ja, ööh, jos voisi tilata jotain suolaista myös!” Snowie huikkasi vielä palkkasotureiden perään. Lumiukko näytti hyvin pöllämistyneeltä – kohtaamisesta pelästyneeltä, mutta ehkä myös varovaisen toiveikkaalta niiden suolaisten herkkujen suhteen.
Paluumatka sujui rauhallisesti. Typerän torikohtaamisen jälkeen skakdeista tai muistakaan Allianssin korstoista ei näkynyt jälkeäkään, ja vastaantulevaa liikennettäkin oli vähemmän. Selvästi enemmän Lännentiellä oli matkalaisia matkaamassa kohti Bio-Klaania kuin sieltä pois, vaikka kaikki tienoon asukkaat eivät ilmeisesti olleetkaan kiinnostuneita evakuoinnista.
Vankkuri heilui ja tärisi hieman vähemmän, nyt kun se oli täynnä kalaa. Matoro kanavoi aina muutaman tunnin välein jääenergiaansa säilömättömään saaliiseen, mutta muuten hänellä ei ollutkaan vankkurien kyydissä muuta tekemistä kuin miettiä turhalta tuntunutta reissua.
Pyöritteli hän asiaa päänsä sisällä miten päin hyvänsä, tuntui toan ajan haaskuulta istua vankkureiden kyydissä uneliaalla maaseudulla. Epäonnistua diplomatiassa, ja ostaa kaloja. Tilanne skakdien kanssakin oli yltynyt tappeluksi vain, koska he olivat tunnistaneet toisensa.
Snowie huomasi kanssamatkalaisensa pahantuuliseen taittavan ilmeen. ”Hei, Matoro.”
”Hmm?” toa havahtui mietteistään.
”Haluatko maistaa?”
Lumiukko tarjosi hänelle suolaista piirakanpalaa. Matoro katsoi leivonnaista epäillen. Miltä mahtoikaan maistua pirakan piirakka, ja miltä hänestä tuntuisi syödä sitä.
”Tämä on herkkua!” Snowie rohkaisi. ”Ja meillä on sitä kaksi pussillista vielä. Maistan ainakin juuston ja tuoreet vihannekset ja jonkun metsäsienen.”
”Ei kiitos.”
Lumiukko laittoi piirakan taitellun paperipussin päälle ja tarttui taas ohjaksiin molemmin käsin. ”Matoro…”
Toa hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on maistettava tätä piirakkaa. Tai jotain kalaa tuolta vankkureiden perältä. Tai edes katsoa seuraavan kerran kunnolla, kun sanon että hieno maisema!”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla katsomatta aiemmin.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten ja päästä niin helpolla.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua. Tämä reissu tuntui sinusta ehkä hieman… pienesti… ajanhukalta?”
Matoro nyökkäsi.
”Okei”, Snowie jatkoi. ”Ehkä diplomaattisesti emme onnistuneet kovin hyvin. Enkä tiedä maksoimmeko tuosta kalasta hirveää ylihintaa… varmaan itse asiassa maksoimme.”
Matoro mietti vankkurin sisällä heiluvaa kalansaalista, ja koko heidän matkaansa. ”En minä tiedä, koko operaatio tuntuu aika irralliselta joukolta kohtaamisia. Tapasimme matoralaisia, emme oppineet juuri mitään, taistelin parin skakdin kanssa, eikä siitäkään seurannut mitään, ja aivan hyvin joku muukin olisi voinut hakea nämä kalat.”
Lumiukko kohautti olkiaan. ”No joo, mutta toisaalta näimme hurjan hienon liskon, ja komeita hattuja, ja olihan se aika hassua, kun ne skakdit liukastuivat siihen klapikasaan. Ehkä… ehkä joskus sattumanvaraiset kohtaamiset ovat ihan kelpo sisältöä elämään. Olen ihan varma, että sinullakin oli hyviä hetkiä.”
Matoro nojautui taaksepäin ja mietti. Hän oli päässyt tuijottelemaan tähtitaivasta, ja ajamaan skakdeja takaa. Viettämään aikaa tien päällä klaanilaisseurassa. Aamuinen korviketeehetki palautui hänen mieleensä.
”…olihan tässä hetkensä”, hän myönsi. ”En yritä väittää, ettetkö olisi oikeassa, tarkoitan vain, että näinä aikoina on vaikeaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Ja satunnaisista seikkailuista. Ympäröivä maailma tekee kaikesta siitä… harmaata.”
Snowie nyökytteli. ”Tiedän kantavani raskasta taakkaa olemalla näin syvällinen.” Sitten hän nauroi. ”No ei, vaikeaa tämä on minullekin, varmaan kaikille. Ruoka ja kaikenlaiset hupsut jutut puhuttelevat minua niin voimakkaasti, että pääsen tässä varmaan helpommalla kuin moni muu, kuten sinä, joiden sydämiä ohjaavat isommat asiat. Ehkä lumiukoilla on päässä kahvia ja pullaa siellä missä toilla asustavat velvollisuus ja kohtalo? Mutta siksi yritänkin tässä auttaa.”
Matoro naurahti. ”Kiitos…”
”Älä vielä kiitä! Kiitä kun olet…” lumiukko poimi taas piirakanpalan viereltään ”…maistanut tätä!”
Toa tarttui leivonnaiseen ja maistoi. Se oli rapeakuorista voitaikinaa, sellaista mitä Klaanissa sai enää harvoin, ja sen kultaisen kuoren alta paljastui suoranainen makujen harmonia: sipulia, pippuria, sulaa juustoa, kaalia, kanttarellin kaltaista sientä, ja vielä lisää mausteita niin, että siitä jäi pitkään viipyilevä jälkimaku. Maistuiko se niin hyvältä siksi, koska hänet oltiin saatu huijattua keskittymään elämykseen niin vahvasti, vaiko siksi, että se oli vain loistavaa piirakkaa? Vai siksi, että Klaanin tarjoilut olivat muuttuneet yksitoikkoisemmiksi? Vai oliko hänellä vain nälkä?
Äh, mitä väliä sillä lopulta oli, hän mietti mutustaessaan leivonnaista. Aika hyviä piirakoita hänen arkkivihollisensa leipoivat.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.
Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.
Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.
He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.
”Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.
Ja niin hän oppi ylpeyden.
Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.
Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.
Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!
Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.
Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.
Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.
Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.
He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.
Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.
Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.
Ja niin hän kasvoi vinoon.
Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.
Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.
Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.
Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.
Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.
”Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias”, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.
Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.
Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.
Luoja hymähti. ”Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”
Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. ”Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.
Luoja hymyili. ”Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”
Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. ”Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”
”Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. ”Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”
Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät ”kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ”kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.
Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.
”Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. ”Vastaa minulle.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?
”Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut ”kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan ”kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.
Luoja hymyili.
”Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.
”Pelkäätkö minua?” hän kysyi.
”Olet luojani”, visorak hätääntyi.
Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.
”Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.
Visorak epäröi hetken. ”Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, ”kuin sisarukseni.”
”Niin olet”, Luoja hymyili. ”Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”
”Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.
”Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. ”Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”
Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.
Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.
Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.
Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.
”Kuulen”, visorak vastasi. ”Aina.”
Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.
Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.
Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.
Kuka minä olen?
Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?
Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.
Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.
Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.
Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.
Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.
Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.
Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.
Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.
”Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.
”Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. ”Sotilaan osa on kuolla.”
”Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. ”Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.
Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.
Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?
”Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. ”Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.” ”Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.
Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.
Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. ”Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. ”Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.
Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.
Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.
Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.
Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.
Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.
Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?
Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.
Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.
Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.
Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.
Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.
Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.
Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.
Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.
Sen sijaan se vain tuntui siltä.
Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.
Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.
Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.
Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.
”Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.
”Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.
Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
”Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, ”ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”
Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.
”Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. ”Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.
”Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”
Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.
”Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. ”Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”
”Ette… ette halua minun palaavan?”
”Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”
”En… en ymmärrä.”
”Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”
Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.
Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.
Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.
Visorak ei ollut tervetullut.
Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.
Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.
Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.
Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.
Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.
Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.
Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.
He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.
Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.
Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.
”Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. ”Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”
Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.
”Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. ”Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.
”Älä mene.”
Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
”Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.
”Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa. ”Minä olen tässä. Olen se visorak.”
Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
”Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.
”En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”
Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.
”En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. ”Anteeksi.”
”Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”
”Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. ”Kuka sinä olet?”
Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?
”Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”
”Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. ”Minä… minä olen vain visorak.”
”Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.
”Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.
”No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”
”Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?
”Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”
”… saaren nimi on Visorak.”
”Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”
”En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”
”No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”
”Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”
”Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”
”… se on toiminut tähän asti.”
”No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”
”Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”
”Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”
Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.
”Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”
”Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”
”Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. ”Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”
”Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”
Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.
Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.
”… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”
”No niin, Visokki”, Tawa naurahti. ”Hauska tutustua!”
Ja niin hän oppi nimensä.
Vuosikausia ennen sarastusta
Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.
Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.
Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.
Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.
Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?
Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.
Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.
”Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.
Tawa nyökkäsi.
”Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”
Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. ”Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.” ”Niin”, Visokki hymähti. ”Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”
”Ehkä siihen tottuu.”
”Niin, ehkä.”
”Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, ”niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.
Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.
”Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, ”noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”
”Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. ”Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”
”Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”
”Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”
Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?
”Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, ”Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”
”Uskoisin niin”, Tawa hymyili. ”Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”
”Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”
Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.
”Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”
”Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. ”Symboleja? Sinusta, ehkä.”
Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.
”Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”
”Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”
”Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. ”Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”
”Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
”Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”
”Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”
Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. ”Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”
Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle. ”Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”
Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: ”No, en sano.”
”Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi. ”Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”
Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
”Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.
”Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”
Tawa nyökkäsi varovaisesti. ”Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”
Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
”Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.
”Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. ”Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”
Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
”Niinpä”, hän hymähti. ”Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
”Kun ei sinulla ole käsiä.”
”…”
Sitten Tawa purskahti vain nauruun.
”Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.
Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.
”Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”
Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.
”Minä tiedän”, Visokki vastasi.
”Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. ”Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
”Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”
Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.
Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.
”Hei”, hän päästi ulos epävarmana. ”Kiitos.”
Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
”Ei se mitään.”
”Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”
”Niin?” Tawa nyökkäsi.
”Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”
”Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, ”jonain päivänä.”
”Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.
Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.
Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.
Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.
Pitkään se kestikin.
Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.
Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.
Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.
Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.
Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.
Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.
Tuulet olivat hyytävän kylmiä, mutta jokin niiden viillossa antoi matkalaiselle toivoa. Jokin sai hänet uskomaan, että kesä oli tullut.
Myrskytuuli tarttui haikeasti kiinni kevään viimeiseen sivuun. Se viipyili sivun viimeisillä sanoilla vain hetken sirpaleita ennen kuin puhalsi keväänkin menneeseen. Salamat taivaankannella puhuivat muutoksesta, kun ukkonen mylvi vihaisena tumman meren yllä. Myrsky paiskasi saaren rannoille vettä, joka oli matkannut tänne tuulten mukana toisilta sakaroilta.
Salamoiden ja veden huuto heräsi aamuyöstä, kun pilvirintama peitti kuunsirpit. Pilvien takana aurinkokin ehti nousta, eikä luonto edes huomannut.
Taivaan musta oli niellyt maailman sisäänsä. Valkoinen tanssi laineilla vain pieninä ryppäinä, kun viima ruoski merestä vaahtoa.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaista luokseen.
Täällä on turvallista, majakka huusi kaukaisuuteen. Täällä meri ei niele sinua.
Sadevesi tummensi rannan vain varjoksi itsestään. Se kasteli hiekan upottavan raskaaksi. Ohuena rantaa ja kallioita vasten liukuva aallonripe otti sateen iskuja vastaan. Pystysuora, rankaiseva ja armoton sade sai matalan veden porisemaan kuin se olisi kiehunut tulisen kuumana. Mutta meri oli hyytävä ja jäinen, ja sen pistossa eli muisto talvesta, joka oli pysäyttänyt kaiken ja tehnyt horisontista vain viivan.
Rannalla seisoi majakka.
Tule luokseni, majakka huusi. Tänne voit perustaa vaikka kodin.
Lähemmäs majakkaa kohti keinui tunti toisensa jälkeen vene. Myrsky riepotteli ulapalla sen valkeaa purjetta. Kannella matkalainen pyyhki sadepisarat naamionsa visiiriltä ja tuijotti valoa, joka kurkotti häntä kohti rannalta. Roiskeet iskeytyivät raivolla veneen kannelle. Vesi loikki ees ja taas lattialautoja pitkin, kun laineet keinuttivat purtta.
Matkantekijä asteli huojuen ja kumarassa maston luo, haparoi myrskyn pesemää köyttä käsiinsä ja alkoi kiskoa siitä kaikin jäljellä olevine voimineen.
Kestä vielä hetki, matkalainen mietti. Kestä vielä hetki, niin olemme rannassa.
Vene keinui suuremmalla raivolla. Salamat sirpaloivat yön pimeyttä. Rankkasade riipi läpi matkalaisen kaavunkin. Tumman violetti kangas painoi naisen olkapäitä vasten kylmän kosteana, ja hän tunsi, kuinka sen läpi tihkuvat pisarat valuivat jo hyisinä hänen selkärankansa kumpuja pitkin.
Aallot iskivät veneeseen kaikin voimin. Vanha masto natisi ja purje karjui tuulen riepotteluissa. Salamat iskivät rannan korkeimmille kallioille valaisten mustan myrskyn sekunneiksi.
Myrsky teki kaikkensa murtaakseen veneen aalloille. Hirviömäiseltä mereltä matkalaista suojeli vain puu, rauta ja purje, johon viima tarttui. Sama tuuli, joka oli kuljettanut häntä kaiken tämän aikaa, yritti nyt syöstä hänet syvälle mustan meren kuohuvaan kitaan.
Vaikka ranta oli niin lähellä. Se oli niin lähellä. Sinivalkea valokiila jylhästä tornista hohti kuin tähti, joka lähestyi joka hetki.
Ja rannalla seisoi majakka.
Tule luokseni, majakka huusi. Täällä olet turvassa.
Oli kestettävä rantaan asti. Salama iski veneen yläpuolella, mutta matkalainen ei pelännyt. Salamat eivät ikinä saisi häntä. Vain hetkiä, ennen kuin pilvi syöksi sähköä maailmaan, tunsi matkalainen jo ennalta, mihin hohtava halkeama taivaassa repeäisi.
Vaikka ukkonen yritti monesti kohti, vain yhdellä sormenliikkeellään matkalainen sinkosi sen raivon poispäin veneensä mastosta.
Myrsky ei saisi häntä. Pimeys ei nielisi häntä.
Ei enää ikinä.
Vaikka purje petti riekaleiksi viimassa, oli tuuli yhä matkalaisen puolella. Loppu jäisi aaltojen tehtäväksi. Vene kolahti vauhdilla rantaan työntäen märän hiekan tieltään. Matkalainen huojui hetken paikoillaan, kunnes loikkasi veneen keulasta uupuneena matalikkoon. Sadeviitan liepeet haukkasivat vettä, kun naisen nilkat kahlasivat vellovissa vesissä. Naisen kädet tarttuivat tiukasti köyteen veneen nokassa ja alkoivat vimmalla sitoa sitä suureen rantakiveen.
Ja kun nainen nosti katseensa rannan terävistä kivistä ylemmäs, näki hän entistä kirkkaammin valon, joka oli ohjannut hänet näille rannoille.
Myrskyävän meren korkealla rantatörmällä, jota kohti meren vaahtokourat kurottelivat turhaan, seisoi majakka. Tumma torni kohti taivasta, jonka huipusta loisti pieni valosilmä. Pieni, heikko ja huomaamaton, mutta valoa se oli. Valkoista ja yön tummassa sinertävää.
Tule luokseni, majakka huusi. Täällä sade ei kylmetä sinua.
Täällä mennyt ei sinua saa.
Tänne voit rakentaa kodin. Täällä unesi voi muuttua todeksi.
Minä voin tehdä siitä totta.
Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.
Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.
”Napo hei…”
Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.
Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.
Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.
Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.
Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?
Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?
Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.
Melkein rutiininomainen…
Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.
Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…
Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.
Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.
Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.
Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?
Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.
Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.
Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…
Ämkoo. Mäksä.
Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.
Miekkapiru.
Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.
Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.
Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.
Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.
Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.
Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten
Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.
Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.
Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.
Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.
”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.
Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.
Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.
Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.
Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.
Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.
Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.
”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.
Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.
Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.
”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.
Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.
Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.
Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.
Ei toivottua reaktiota.
Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.
Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.
”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”
Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.
”Mekään keitä puhuvat solasta?”
”Ei, va.. ..dasta.”
”Dynastia?”
”S..ta!”
”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”
Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.
”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.
Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.
Tai niin hän ainakin luuli.
Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.
Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.
Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.
Välisaaret, nykyhetki
Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.
Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.
Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.
”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”
Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.
”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”
Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.
Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.
”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”
Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.
”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”
Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.
”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.
Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”
Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.
”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”
Monologia rytmitti lyhyt huokaus.
”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”
Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.
”…niin.”
Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.
”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”
Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.
”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”
Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.
Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.
Vuorokaudenaika oli vaihtunut kanin juostessa halki metsän hänen uuden valtiaansa tahdosta. Desablella ei ollut harhailemiselle erityistä päämäärää – tiedemies halusi vain väsyttää oudon jänön ja lannistaa tämän tahdon.
Kelpo suunnitelma, mutta aamun sarastaessa Desable alkoi epäillä mahdollisuuksiaan.
Aamuauringot värjäsivät tiheän kasvillisuuden vihreän ja keltaisen sävyillä. Kani kulki hitaasti läähättäen äänekkäästi ja rojahti lopulta eräälle aukiolle.
Pää edellä.
Sentään vältti kiven kymmenisen senttiä vasemmalle.
Desable kokeili jälleen tunkeutua olennon mieleen ja saavuttaa muutakin kuin pelkän kyvyn hienovaraisiin suggestioihin, mutta yritys epäonnistui. Palkkioksi hän sai vain kovan pääsäryn ja aistimuksen, joka vastasi tuijotusta televisioon ilman ohjelmaa tai kasettia. Pitkää tuijotusta. Tiedemies oli matkojensa aikana tutustunut monenlaisiin mielenvoimien käyttäjiin, mutta yksikään ei ollut saanut aikaan vastaavaa.
Mieli jänön päässä huokaisi (vain kuvainnollisesti) ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos tietoa ei saanut omin avuin, kai hänen oli kokeiltava jotain muuta.
Kani itse yritti nousta ylös maasta ja ehkä etsiä makoisan pieneläimen. Jokainen yritys päättyi entistä kivuliaampaan kaatumiseen (viimeisellä kerralla kanin pää kolahti läheiseen kiveen), joten se tyytyi ulisemaan hiljaa paikallaan kaikki raajat sojottaen tavoin, jotka olivat vastoin kaikkia anatomian perussääntöjä.
Purppuraa mönjää valui yhä maahan, mutta vuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt. Desable oli saattanut tehdä viisaasti laittaessaan lainakehonsa juoksemaan päättömästi ympäri maita ja mantuja, sillä pienemmällä nopeudella massa olisi ehkä jättänyt selvät jäljet mahdollisille takaa-ajajille.
Vemmelsääri harkitsi vakavasti runonlausuntaa. Ehkä se saisi sedän mielessä leppymään? Jänö ei ollut ihan varma, sillä se tiesi arveluttavista äänistä päässään suunnilleen yhtä paljon kuin kohteliaasta käyttäytymisestä puolijumaluuksien teekutskuilla.
Ja se ei ollut hirveän paljon.
Mutta yhdestä asiasta kani oli varma: Paha mielisetä oli pilannut (ainakin omasta mielestä) hyvin menneen kellonkähvellysyrityksen. Paha mielisetä oli pakottanut jänön pudottamaan aseen ja juoksemaan metsään ilman kelloa! Ilman aarretta! Voitto oli ollut äärimmäisen lähellä, ja kellon metallinen kosketus karvalla oli tuntunut suunnilleen yhtä hyvältä kuin luistimen iskeminen varastelevan merirosvon päähän.
Mutta pitkäaikaisen nälän aarteita kohtaan voitti lyhytaikainen oikea nälkä, sillä puussa ylhäällä hyppeli herkulliselta näyttävä lintu. Kani ryömi kivuliaasti kohti puuta ja örisi tarpeeksi kovaa pelästyttääkseen pois paitsi näkemänsä linnun myös kuusi muuta.
Desable teki vielä nopean tilannearvion. Kuolemansa lavastamisella hän oli toivottavasti aiheuttanut ongelmia toalle, mutta vielä suurempi hyöty oli se, ettei Kapura tietäisi hänen olemassaolostaan. Ja silloin sama koskisi Joueraa.
Suunnitelmaa uhkasi vain yksi tekijä: Hän oli ehkä käyttänyt mielenvoimiaan liian innokkaasti Metru Nuilla. Jouera saattaisi pystyä päättelemään asioiden todellisen laidan… mutta siinäkin tapauksessa he olisivat tasoissa. Jouera toansa kehossa, Desable epäselvän kanin ruumiissa. Mutta Desablella oli yksi yllättävä etu: Sirut.
Metru Nuilla oli ollut liikaa muuttujia ja liikaa pidettäviä salaisuuksia epäilyttävään toimintaan, mutta kani oli jo valmiiksi tarpeeksi epäilyttävä kummankin puolesta. Ja mikäli entinen jään toa tulkitsi jänön höperöä yksinpuhelua oikein, saattoi sillä olla jo hallussaan yksi aarteista. Mitä voisi Jouera sille? Zairyh oli tuomittu epäonnistumaan epätäydellisen olemuksensa vuoksi, mutta Jouera ja Desable lähtivät samasta alkupisteestä. Kummankin mielen oli Jouera käsitellyt parhaansa mukaan. Kumpikin oli sen ansiosta saavuttanut kuolemattomuuden.
Desable alkoi vakuuttua siitä, että loogisin suhtautuminen Joueraan olisi aggressiivinen. Tiedemies oli ovelalla poliittisella pelillä välttänyt teloituksen tiedemiesten käytöntöjen mukaisesti ja vain toistanut virheensä. Joueran oli kuoltava. Tähänhän se kaikki oli johtanut. Kapura, Zairyh, Joueran projekti – kaikki olivat vain pelinappuloita. Todellista peliä pelasivat ainoat jäljellejääneet tiedemiehet. Voittajan visio olisi vahvempi, voittaja rakentaisi uuden maailman ja nousisi sen jumalaksi.
Oliko voittaja jo selvillä? Kanin siru yhdistettynä muihin, jotka Desable saattaisi saada käsiinsä. Mitä mahdollisuuksia olisi Joueralla sen jälkeen?
Loppupelin suuntaa uhkasi enää kanin yhteistyöhalukkuus.
Ja kyvykkyys, mikäli olisi tarpeen suorittaa yksinkertaisia motorisia toimintoja ilman Desablen apua.
Joten tiedemies valmisti itsensä henkisesti ja puhui.
Vemmelsääri.
Kani oli sillä välin keksinyt hauskaa tekemistä itselleen. Se hakkasi päätään puuhun ja ulisi pettymyksestä.
Puuhun ei jäänyt yhtäkään lintua.
Vemmelsääri. Lopeta typeryys ja kuuntele.
Jänö lopetti. Yksi este päihitetty.
”trurpa kii mieli setä noob tymä paha setä”
Tai sitten ei.
Etkö ymmärrä, että minusta et noin vain pääse eroon? Kuuntele, kun minä puhun. Ja lopeta kehosi pahoinpitely, sillä se on nyt minunkin kehoni.
”pa ha mielisetä!!” kani murahti itsekseen. ”knun saan artteet vedän trurpin mieli setiä ja meri rovsoja ja vrarkaita ja kisoja ja rofeettoja ja flilo sofeja ja ja ja tuleee TOMION PÄIVÄ”
Kuinka monta sinulla on?
Kani käänsi katseensa taivaalle ja yritti prosessoida kysymystä parhaansa mukaan.
Aarteita, mikäli haluat käyttää niistä sitä nimitystä.
”ai”, jänö totesi. ”yk si snenkin noob et kö näe”
Miten niin näe? Desable aavisti pahaa. Kanin keho oli epäsäännöllistä ruskeaa karvoitusta lukuunottamatta täysin paljas, eikä tiedemies ollut vielä keksinyt pätevää teoriaa sille, mihin kani oli mahdollisesti sirunsa tunkenut.
Nimdan siru, kani. Näytä se minulle.
Kanin ilme ei ollut erityisen hämmästynyt, joskaan Desable ei osannut päättää, oliko todennäköisempi selitys alituinen hämmästyneisyys vai rajoittunut tunteidenilmaisukyky.
”ei mimula ole sen kin tymä mieli setä”
Miten niin sinulla ei ole?
”srirut on tymiä. eiole”
MITEN NIIN SINULLA EI OLE NIMDAA? Älä valehtele minulle, saasta. Onko se piilossa jossain?
”tymä mieli seti. ninda on noobeille. arrtet o parempia.”
Vaiti, kani. Minua et huijaa noin helposti. Miksi muuten haluaisit sen kellon? Mitä muuta muka tarkoitat ”aarteilla”? Keräätkö siruja jollekin toiselle… vai kerätäänkö niitä sinulle? Oletko epäselvyydessäsi ainut, joka osaa niitä käyttää? Vai onko niillä sinulle vain tunnearvoa? Näytä minulle sirusi.
”senkin mie li setä”, kani lauloi omahyväisesti. ”mieli se tä eied es tiedä mitä aaaaarteet o vat! mieli setä on ty mä heeeeeeeeeeeeeh”
VAITI, SAASTA! NÄYTÄ SIRU TAI SAAT KATUA!
”mieli setääääääääää on nin tymääääääää etä se luullee etä srirut ovat parrempia kuin arteeeeeeeet!!”
Desable nieli raivonsa ja päätti lähestyä tilannetta järkevästi. Oleskelu kanin mielessä ei selvästi tehnyt hänelle hyvää. Ehkä kyse oli vain väärinkäsityksestä? Kani oli kovin epämääräinen, mutta se ainakin oli selvää, ettei sitä oltu siunattu liialla järjellä.
Hiljene. Mitä sinä tarkoitat aarteilla, kani? Mikä aarre sinulla on nyt?
”lol mieli setä”, kani sanoi ja kohotti luotien runtelemaa kättään. Työläällä liikkeellä otus laski sätkivän raajansa päälaelleen.
”korrvat”
Mitä?
Tämä käänne jätti Desablen melko sanattomaksi.
”siten on kelo”, vemmelsääri selitti. ”mikä on syy y sihen etä YRITIN OTAA SEN SEN KIN TYMÄ SETÄ. ja siten o–”
Minua ei kiinnosta, mitä aarteesi ovat. Miksi kuvittelet niitä siruja vahvemmiksi?
”heh se on slalai suus”, kani sanoi. ”muten han kaiki varrastaisivat arteet niin kuin mreri rovso varras.”
Minä pyydän, vemmelsääri. Kerro tai en vastaa seurauksista.
”en kero”, jänö sanoi ja piti dramaattisen tauon. Joskin vain noin sekunnin mittaisen.
Olihan tässä kire ja hopu.
”muta… voin näytää”
Näytä.
Maa oli mustaa kuin terva ja kauttaaltaan palanutta. Desable seisoi keskellä korventunutta heinikkoa ja tunsi jaloissaan maaperän kuumuuden. Ilma peittyi tuhkaan, ja joka puolelta kantautui inhottava palaneen lihan haju. Taivas hehkui punaisena.
Horisontti oli tulessa. Metrien korkuiset liekit nuolivat rakennuksia ja saivat ne yksi toisensa jälkeen sortumaan. Paniikin ominaisäänet kantautuivat etäältä.
Jostain hänen takaansa vyöryi mylvivä huuto.
”silä koitaa TOMION PÄIVÄ”, ääni karjui. ”ja MERI ROVSOT…. ja ROFFEETAT JA FILOLOFIT ja KISAT JA VARRSKAAT…… saavat TURRRRRRRPIIIIIIIIIIIIIIN!!!!”
Aistimus päättyi ja Desable sai osakseen päänsäryn, joka kohtasi väistämättömästi jokaista jänön päähän kurkistavaa.
Tuonko sinä saat aikaan parilla huonosti tehtyjä kaninkorvia, käymättömällä kellolla ja…. ja…
”se vimenen o–”
Älä keskeytä. Tuonko väität saavasi aikaan?
Kani nyökkäsi innokkaana. ”kani saa artet ja laulaa tomion päivä lauln ja tulee tomion päivä ja peturit saa trurpiin!!”
Desable piti mietiskelevän tauon. Hän piti yhä todennäköisimpänä sitä vaihtoehtoa, että kani valehteli sirustaan, mutta pinkin otuksen olemassaolon hyväksyminen ei asettanut kamalan kovia kriteerejä muunkaan tiedon järkevyydelle.
Olettaen, että tämä ei ole vain yksi iso vitsi… loppupelini ei ehkä ole täysin pilalla.
Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.
Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaja-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.
Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.
Mei, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.
Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle. Tunnetko tämän paikan legendan? hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään. Mei. Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa. Mei, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä. Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa… Se on Mata Nui. …vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.
Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.
Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.
Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.
En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?
Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille. Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. Meille? Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.
Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.
Hän käytti kertomusta… Mei jatkoi, …muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ’työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän… Mei, Calibus sanoi rauhoittavasti. Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu- Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti. No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on, Mei totesi. Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…
Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.
…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?
Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran. Mei. Jos kuitenkin vain palai- Naama kiinni.
Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.
Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.
[spoil]Kiitos Geelle Calibuksen nimestä, anteeksi kaikille bio-lokeista.[/spoil]
Bio-Klaanin saari, ilmatila siinä linnakkeesta vähän pohjoiseen
Ilmavirta suhisi Bladiksen pään vieressä, sillä alus oli vailla kattoa. Telakalta käyttöön saatu, noin neljä metriä pitkä menopeli kiisi vauhdikkaasti puolensadan metrin korkeudella maanpinnasta. Koneen runko muistutti hieman pitkulaista, metallivahvisteista puutynnyriä, josta lähti kolme äärimmäisen lyhyttä ja eteenpäin kaartunutta kuparisiipiparia. Perässä oli kolme propellia: kaksi suurta perätysten ja yksi hieman muita alempana. Kulkuhärpäkkeen pohjassa oli kevyellä kaasulla täytetty välipohja tuomassa keveyttä. Etuosa muistutti ylösalaisin käännettyä valtamerilaivan keulaa sillä erotuksella, että siinä missä keulakuva olisi sijainnut, oli ohjaajan syvennys. Same istui siinä yksinään, vaikka tilaa olisi ollut kahdellekin. Bladis nökötti taaemmassa tilassa, joka sijaitsi tynnyrintapaisen etuosassa. Takapenkissä oli etunsa ja haittansa verrattuna pelkääjän paikkaan: Bladiksen istuin oli miellyttävällä, purppuraisella pehmusteella vuorattu ja se oli sohvamaisuudessaan oikein mukava. Toisaalta, hän koki aluksen takapenkkipaikan tuulilasin puutteen häiritseväksi. Toisaalta toisaalta, vain hieman idiootin näköiset lentäjänlasit pelastivat paljon.
Skakdimoderaattori vilkaisi aluksen reunan yli. Alla levittäytyvä maisema oli metsäinen, syksyinen ja raikas. Etelässä, takana päin näkyi Klaanilinnake ja sitä ympäröivä kaupunki, jotka hohtivat kauniina pimenevässä illassa. Idässä ensimmäiset tähdet loistivat Nui-Koron lakeuden, Kaja-Wahin Kuumien kenttien ja rannikon kalastajakylien takaa. Pohjoista maisemaa hallitsi Ämkoon mukaan nimetty suuri vuori, ja lännessä näkyi silkkaa laskevan auringon värjäämää metsää, mitä nyt takavasemmalla, aivan saaren lounaisimmassa kulmassa, asutusta oli niin paljon, että metsä oli suurelta osin siirtynyt.
Näkymä oli raikas ja viileä, mutta edes tuulen tuiverruksessa ja yläilmoissa Bladis ei tuntenut kylmää. Osittain, koska aivan hänen selkänojansa takana oli suuren osan aluksen rungosta vievä ilmassa täyttämätön hiiliuuni, alus kun oli prototyyppi lyhyenmatkan kiiturista, ja osittain, koska tilanne oli sinänsä kuumottava. Vain noin kymmenen minuuttia sitten Same oli tullut hänen luokseen kaupungin tyylikkään foorumin luokse, jossa hän oli ollut opettamassa Matoralaisille sotastrategiaa. Moderaattorikaksikko oli kirmannut minkä kerkesi kaupungin katuja ja kauniita siltoja pitkin Telakalle, josta he olivat saaneet tämän vauhtilotjan alleen. Nopeaa hiilen lapioimista, navigoinnin opastusta ja swoooh, alus oli ilmassa. Ja kaiken aikaa Same oli selostanut tilannetta Bladikselle. Kaikesta päätelleen Kepe ja Snowie olivat hankkiutumassa majesteettisiin ongelmiin.
Bladis vilkuili hermostuneena luoteeseen.
Au, missä?
Sekä Kepen että Snowien ranteet tunsivat kireät köydet ympärillään, mutta tiedemies-Toa oli ensimmäinen, joka sai silmänsä auki. Ehrämä-äh? hän aukoi suutaan.
Ja koetti avata silmiään enemmän. Ilmeisesti edessä levittäytyi, viime aikain teeman mukaisesti, metsää. Ja vieläpä synkeää kuusimetsää. Oikeastaan niin synkeää, että Kepen mieli teki muutaman johtopäätelmän. Ensinnäkin, oli jo myöhäinen ilta. Toisekseen he olivat matalalla. Jonkinlaisessa jyrkkärinteisessä laaksossa tai kanjonissa tai…
Hän näki nyt selvemmin. Sekä hän että Snowie olivat sidottuina kahden suuren kallion väliin. Niin suuren, että ylös kiipeäminen olisi hyvin vaivalloista, vaikka käyttäisikin jäävoimia ja muodonmuutoskykyä. Suurilla lohkareilla oli leveimmillään yli kymmenen metriä väliä, mutta väli oli huomattavasti lyhyempi klaanilaisten kohdalta. Kepe ei kyennyt nostamaan päätään niin paljon, että olisi nähnyt kunnolla, mitä edessä oli.
Hetkonen, miksi?
Kepe tutkaili asentoaan. Hänet oli sidottu käsistä ja jaloista jonkinlaiseen puutelineeseen, niin, että hän muistutti Matoralaista Y-kirjainta ilman ympyrää. Mielenkiintoinen ja epämiellyttävä yksityiskohta oli, että köysi piti niskaan kiristetyn lenkin avulla hänen kasvojaan kohti maata. Au, miksi näin? hän kyseenalaisti kohtaloaan.
Emme tohdi pilata yllätystä, kuului ääni klaanilaisten takaa, mutta korkeammalta.
Kepe hämmästyi ja yritti vähäisellä liikkumavarallaan läpsäistä Snowmania hereille. Yritys epäonnistui, mutta päätti siirtyä audiokeskeisempään juoneen. Snowie, herää! Mnömnöm, ei ole vielä aamu, Turaga S- Herää! Oho. …
Toinenkin klaanilainen avasi silmänsä, ja ääni takaa jatkoi. Ihan vakavissaan. Tämä on teille mieluisampaa näin. Mitä vähemmän aikaa näette heidät, sitä vähemmän aikaa näette totuuden. Kepe tunnisti puhujan. Ääni kuului sille Ruru-kasvoiselle Matoralaiselle, joka oli päästänyt heidät kylään. Ainakin löydätte – kohtalonne kuolemassanne, lisäsi se valtaistuinsalin tuntemattomalle puhujalle kuulunut ääni, pitäen sanojen väleillä mitaltaan hieman väärältä tuntuvan tauon. Aivan, totta, kylän vale-Turaga liittyi keskusteluun.
Koko kyläkö siellä on jauhamassa? Kepe mutisi ajatuksissaan. Turaga jatkoi. Harva saa toimia näin konkreettisena uhrina. Moni voi kuvitella tekevänsä jotakin toisen hyväksi kuollessaan, tekevänsä jonkin sankarillisen, viimeisen urotyön. Mutta, te, ulkomantulaiset, te olette osa kylämme selviämistä. Koska he vaativat uhrinsa. Heillä on nälkä. Juurikin näin, päällikkö, Ruru-kasvo puhui. Mutta meidän ei enää tarvitse nähdä tätä. Ei enää.
Poistumisen ääniä.
Poikani, otitko heiltä Sanansaattaja Tadnen Kartaston kuten käskin? …En. Anteeksi, päällikkö… Se on nyt liian myöhäistä. Ne tulevat pian. Saat – maksaa tästä, tuntemattoman olennon alakuloinen ääni totesi.
Sitten hiljaisuus.
Sanansaattaja Tadnen Kartasto? Nui-Koron kirja? Selvisipä siinä sen arvottoman, pienen matoralaisen nimi.
Snowie? Kepson? Tahdotko sinä- Voi kyllä.
Hassu muljahdus tapahtui, ja lumiukko mätkähti kasvoilleen sammaleiseen maahan. No au, hän totesi kammetessaan itsensä polvilleen. Snowie oli käyttänyt voimiaan ja oli lipunut köysistä helposti irti. Nyt hän nousi jaloilleen ja alkoi aukomaan toverinsakin solmuja. Kun kummatkin olivat vapaat, he puntaroivat mahdollisuuksiaan. Okei, Kepe aloitti ja vilkuili ympäriinsä. Suuntia on vain yksi. Ainoastaan eteenpäin pääsi, kaikkialla muualla suuret lohkareet tukkivat tien. Öh, Snowie havainnoi. Sinun reppusi ja minun reppuni ja laukkuni. Miksi? Kappas.
Hieman puutelineistä taaksepäin tosiaan olivat klaanilaisten vermeet läjänä. Ehkä he eivät tahtoneet olla varkaita? Kepe ehdotti. Niin. He vain sitoivat meidät tänne keskelle metsää… Eräänlaisesta syystä? Uhrilahjamaisesta syystä, pelkään ma.
Räsähdys metsästä.
Oi voi voi, minä pidän tästä niin poikkeuksellisen vähän, Snowie ilmoitti. Jeh. Huomasitko, kuinka Turaga viittasi siihen, että täältä tulee kohta jotain nälkäistä? Valitettavasti? Millainenkohan Rahi sieltä tulee? Ilmeisesti jotain, mikä on pelottanut tai, tuota, syönyt kaiken näistä metsäin osasta. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja-
Metsien keskeltä ilmestyi hahmo. Se oli tuiki tavallinen Matoralainen, jolla oli hieman rähjäinen, harmaa ulkoasu ja tummanpunainen naamio.
…hetkinen mitä.
Matoralainen avasi suunsa ja hymyili. Hetki hetkeltä lähenevän hahmon naamion alta paljastuivat teroitetut hampaat. Eikä naamio ollutkaan tummanpunainen. Se oli vain kuivuneen veren peitossa. Samoin kuin kaikkien muidenkin Matoralaisten, jotka ilmestyivät sen rinnalle.
Tämä, tämä ei niin ole totta.
* * *
Okei, alamme lähestyä kannibaali-Matoralaisten aluetta! Same ilmoitti tuulen pauhunan yli Bladikselle. Takapenkillä matkustava skakdi laski kätensä vierellään lepäävälle kiväärille. Hän ei pitänyt pikkukavereiden räjäyttämisestä, mutta nämä kaverit ilmeisesti purivat. Same! Skakdi huusi. Kerro!
Keskustelu käytiin sangen kovaäänisesti ilmavirran jylyn peittäessä normaalin puheen.
Mitä kannibaali-Matoralaiset edes ovat? Ja miksi emme tienneet niistä mitään? Ja ennen kaikkea, mitä skarrarrarria! Same käänsi katseensa taaksepäin, kohti Bladista. Sanoin jo, en tiedä niistä mitään muuta kuin mitä Nazorak-dokumentissa sanottiin! Ne kuitenkin riittivät pelottamaan torakat pois ja ovat ilmeisesti aktiivisia!
Kuinka vähän tiedämmekään tästä metsästä, Bladis ajatteli katsellessaan alla levittäytyvää puustoa. Jonain päivinä hän mietti, olivatko Tawa ja Visokki perustaneet kotinsa oikealle saarelle.
* *
Hwoooosha-wuuuum!
Kepen elementaalivoimat olivat tavalliseen tapaansa ruosteessa, mutta riittivät saamaan liian nälkäiset Matoralaiset hetkeksi pois pelistä. Klaanilaiskaksikko otti tilanteesta kaiken irti ja kirmasi kannibaalijoukon läpi paitsi että ei kirmannutkaan, koska niitä oli paljon ja he päätyivätkin vain joukon keskelle. Matoralaisia oli kaiken muotoisia ja kokoisia, mutta yhdistäviä tekijöitä kuitenkin löytyi: Kaikki olivat resuisia, naamiot olivat varsinkin suun ympäriltä ahdistavan tummanpunaisia ja kaikilla oli hyvin nälkäinen katse. Okei, jotain muuta sitten, Kepe järkeili jännittyneen kireällä äänellä. Ehkä tämä?
Snowie kaivoi mukaan nappaamastaan olkalaukusta varsin epäkorjatun painetykin. Mitä sinä tuolla? Kepe ihmetteli ja katseli hieman kauhuissaan kohti ripeästi astelevaa Matoralais-joukkoa.
Tsssssshhhh, ilma suhisi laitteessa. Sitten se lakkasi kokonaan toimimasta, nyki hetken hassusti, ja teki sitten tehtävänsä. Tavallaan.
BLATSOVIEEEEEE!
Paineaalto lennätti kaikkea vähän mihin sattuu: maa pöllysi ja sammalta viskautui ilmaan, klaanilaiset rämähtivät maahan, Matoralaisia lenteli sinne tänne ja eräs kuusipuu oli kaatua. Okei, jotain ihan muuta… Snowie tuumaili pidellen jyskyttävää päätään kun Kepe jo nousi pystyyn. Onko sinulla tuolla laukussa mitään toimivaa?
Matoralaiset nousivat hekin jaloilleen.
Tuota, eväät toimivat aina? Aagh, joskus sinä olet niin… Niin? Niin sinä! valkovihreä Toa kiljaisi.
Tuimailmeinen Kepe ojensi kätensä toverilleen, joka auliisti tarttui siihen ja nousi pystyyn. Vainoajat olivat enää muutaman metrin päässä kaikilla suunnilla. Ylös! Kepe huusi. Mitä se- YLÖS!
Tiedemies-Toa tarttui lähimmän kuusen alaoksista ja alkoi kavuta. Snowie teki samaa perässä. Samoin kuin myös Matoralaiset, jotka ottivat nyt juoksuvaihteen päälle ja kiipesivätkin klaanilaisia nopeammin. Yksi tarttui Snowieta jalasta. Eääh, se tarttui minuun! Lumiukon ääni muuttui korkeaksi. Ravistele se irti! Kepe kiipesi kaiken aikaa ylös mutta katseli kuitenkin alas. Snowien valkea jalka vispasi villisti ees ja taas mutta nälkäinen pieni nainen ei päästänyt irti ja upotti hampaansa lumiukon koipeen. Minä niin tulen katumaan tätä…
Plomps vain ja Snowien jalka irtautui ruumiista, jääden sitä raastavan Matoralaisen hampaisiin. Minä olen vain vaatimatonta mössöä, miksi sinä edes tahtoisit syödä minua?
Kaksi klaanilaista kiipesivät aina korkeammalle kohti kuusen latvaa, mutta niin tekivät heidän seuraajansakin, ja vieläpä huomattavasti kovemmalla vauhdilla. Lisää pikkumiehiä tarttui Snowieen kiinni ja tämän oli luovuttava koko alaruumiistaan, jottei jäisi ahnaiden hampaiden kitaan. Tämä on epähienon syvin olemus! lumiukon yläruumis puhui raahatessaan itseään ylöspäin pelkillä käsillään. Kepe teki samaan aikaa havainnointia. Kuusen latvasta näki kauas. Näki taivaalla kiitävän ilma-aluksen. Hän etsi omasta repustaan mitään, löysi jotain, ja kaivoi sen esiin. Se oli näätäkarkotin-suojageneraattori, mutta sai kelvata. Siinä oli iso ja epävakaa patteri. Toa heitti sen korkealle ilmaan ja sinkautti sormistaan jäämöntin sen perään. Osuma oli kelvollinen, ja PAM.
* *
Same näki hieman oikealla puolellaan räjähdyksen puun latvain yllä ja sukelsi siihen suuntaan. Missä räjähtää, siellä klaanilaiset kirmaa, hän muisti vanhan, tyhmän ja surullisen paikkaansapitävän sananlaskun. Alus mennä viiletti kovaa kyytiä ja moderaattorikaksikko varmistui kohteestaan. Kuusen latvassa oli selvästi puolitoista henkilökohtaisen tilan puutteesta kärsivää klaanilaista. Bladis! Same ilmoitti tasaisella mutta kovalla äänellä.
Skakdin ei tarvinnut edes vastata, vaan hän nappasi vierestään kovalatinkisen putkenpätkän. Aseessa oli kahva ja kolmen sormen liipaisin, mutta muuten se oli hyvin yksinkertainen ja sulavalinjainen putkilo. Joka oli ladattu sähköisellä tainnutuskranaatilla. Bladis tähtäsi rutiininomaisesti ja veti liipasimesta. Överin purppurana hohkaava lasipäällysteinen ammus pitkän metallivartensa kanssa sihahti kertasingon piipusta ulos ja osui suoraan maaliinsa: puoli tusinaa Kepeä ja Snowienpätkää ahdistelleita Matoralaisia tipahti alas puusta, jättäen vain muutaman klaanilaisten kimppuun. Bladis arveli sen ostaneen heille muutaman vaaditun sekunnin, kun Same ohjasti ilma-aluksen puun vierelle.
Hypätkää kyytiin! Selakhilaani huusi puussa kyhjöttävälle puolitoistakolle. Kepe hyppäsi Samen viereen ohjaajan syvennykseen ja Bladis kiskaisi valkoisen puolimiehen kyytiin takaosaan. Samen jalat polkaisivat pontevasti polkimia ja laite lähti kiitämään pois ahnaiden syöjähenkilöiden luota.
Okei, se oli ihan, ihan liian lähellä. Kiitos, Kepe puhui Samelle. Kiva nähdä teitäkin! Same ilmoitti avonaisen aluksen takaosasta. Aloimme jo pelätä, ett-
Hetkeksi nelikon silmät sokaistuivat välähdyksestä ja korvat kuuroutuivat jyrähdyksestä. Ukkonen iski aluksen takaosaan lujasti. Ukkonen oli sikäli ukkonen, että se korvensi aluksen perän ja menopeli alkoi menettää holtittomasti korkeutta. Ukkonen ei ollut sikäli ukkonen, että se oli ärhäkän sinisenä hohtava ja iski alhaalta päin.
