Avainsana: Kelvin

  • Verenperillinen

    Kahu-haukka liiteli turkoosin sinen keskellä. Raikas viima ravisutti sen sulkia samalla kun korkeuksissa porottavat kaksoisauringot lämmittivät sen selkää. Se haravoi katseellaan allaan levittäytyviä kvartsinvalkosia vuoria ja niiden rinteitä etsiessään itselleen saalista.

    Kahu käänsi aavistuksen päätään havaitessaan eräällä vuoripolulla liikettä. Kaksi telaketjuratsua sekä pari pitkää matoralaista niiden selässä olivat matkalla koilliseen. Lintu käänsi katseensa muualle – se ei ratsastajista välittänyt. Se päästi nokastaan korkean kirkaisun, ja samassa sen valtavat energiasiivet olivat kantaneet sen virstojen päähän.

    Nuori selakhi nosti kätensä suojaamaan silmiään auringoilta. Hän seurasi, kuinka kahun tumma siluetti katosi vuoren huipun taakse. Sitten hän laski katseensa ympäröivään maastoon ja huokaisi.
    ”Onpa päivä kaunis.”

    Hailtian vierellä ratsastava kultainen ritari nyökkäsi.
    ”Todellakin. Ihanaa, että kesä tuli lopulta niin nopeasti pitkän talven jälkeen!” ruhtinaallista violettia viittaa harteillaan kannatteleva toa totesi hymyillen ja silitti ratsunsa päälakea. Ratsu piti tyytyväistä hurinaa.

    Heidän ratsastamansa vuoristopolku mutkitteli ylämäkeen vehreän ruohon peittämää rinnettä. Sieltä täältä maasta puski esiin kirkkaanvalkoisia lohkareita sekä kimmeltäviä, kvartsisia kristallirykelmiä. He sattuivat juuri silloin ohittamaan kukkakedon, joka Akuavon ja Avakun paisteessa pääsi hehkumaan kaikissa sateenkaaren väreissä.

    ”Taras-Sercës ja palatsin rauniot sijaitsevat näiden vuorten pohjoispuolella”, toa sanoi. ”Matkan Valkokvartsivuorilta sinne pitäisi taittua vajaassa päivässä, mutta ehdotan, että leiriydymme tänne vielä täksi yöksi. Teillä on pitkä päivä edessänne huomenna, teidän ylhäi-”

    Toa keskeytti selostuksensa käännyttyään katsomaan kohti matkakumppaniaan – tai sitä, missä tämän olisi kuulunut olla: tämä ei nimittäin enää ollutkaan hänen rinnallaan.

    ”P-prinsessa? Prinsessa!” Toa huusi hieman hätääntyneenä komentaen ratsunsa pysähtymään. Pian hän kuitenkin helpottui äkätessään suojattinsa ratsun kukkakedon vierellä ja tästä ei kovinkaan kaukana prinsessan itsensä. Tämä oli kumartunut kedolle poimimaan kukkia.

    Hailtiaprinsessa kohotti päätään kukkien keskeltä ja vilkutti iloisesti ritarille.
    ”Toa Tawa! Löysin petunioita sinulle!”

    Ritari naurahti ja pudisteli päätään. Hän komensi ratsuaan pysymään paikoillaan ja loikkasi itsekin alas ratsailta. Saappaiden korot kopahtivat tien kiviä vasten.

    Sillä välin prinsessa otti kultakirjaillun tikarinsa ja katkoi sillä kukkien varret pirteästi hyräillen. Hän laittoi sen takaisin tuppeen vyöltään roikkuvan sotilassapelin viereen. Sitten hän kohensi vähän valkoista viittaa harteillaan, muodosti keräämistään kukista siron kimpun ja nousi seisomaan. Hän katseli kättensä työtä tyytyväisenä. Aurinkoinpaiste leikki hänen naamiollaan, liljanvalkealla ja pastellinoranssilla uniormullaan sekä hänen oikeaa käsivarttaan peittävällä metallihanskalla.

    ”Kun katkoit kukkiemme jalat, kysyitkö niiltä, sattuiko se?” kuului vieras ääni aivan prinsessan olan takaa. Hän kavahti ja pyörähti ympäri kukkakimppuaan puristaen. Toinen, siniseen viittaan pukeutunut selakhi oli ilmestynyt hänen taakseen. Tämän haarniska ja vaatetus näytti paljon askeettisemmalta matkalaisiin verrattuna, ja tämän naamiolla oli arvioiva, epävakuuttunut ilme.

    ”Ah! P-pahoittelen, olivatko nämä teidän istuttamianne? En yhtään tiennyt…”

    Siniviittainen hailtia tuhahti.
    ”Eivät tietenkään, älä nyt hölmöjä puhu. Aivan itse ne näille lakeuksille ovat juurtuneet. Kauniita ne minustakin ovat – siispä mikä oikeus sinulla on repiä ne maasta?”

    ”Näiden vuorten hallitsijan oikeus”, kuului kahden selakhin takaa. Tawa asteli prinsessan ja muukalaisen väliin. Hän silmäili muukalaista päästä varpaisiin pitäen toista kättään näkyvästi miekkansa kahvalla.

    ”Hallitsijan?” muukalainen sanoi kohottaen kulmaansa. ”Siitä on aikaa, kun näillä mannuin on hallitsijoita meidän väestämme liikkunut… vai oletko sinäkin vain Varjotun vasalli?”

    ”En!” prinsessa tömäytti painokkaasti. ”Minä en draakkikuningasta kumarra. Olen menossa Taras-Sercësiin häätämään varjot maastamme ja vapauttamaan Selakhian kansan! Olen vannonut siitä valan!”

    Muukalainen näytti yllättyvän.
    ”Mikä on nimesi?”

    ”Olen prinsessa Khione Freon.”

    ”Nenya, kiertelevä noita vain”, muukalainen vastasi. ”No, kerro minulle, prinsessa Freon: miten aiot vapauttaa kansasi? Millä sinä vakuutat massat seuraamaan itseäsi? Millä rikot heidän kahleensa ja käännät ikiyön sarastukseksi?”

    Khione oli selvästi aikeissa aloittaa palopuheen pitämisen, mutta silloin hän tunsi Tawan tarttuvan häntä kevyesti ranteesta. Tämä pudisteli päätään.
    ”Ehkei ole viisasta kertoa tuntemattomille aivan kaikkea.”

    Prinsessa katsoi ritariaan silmiin ja nyökkäsi lopulta. Nenya tuijotti Tawaa kulmiensa alta.

    Khione laski kauniit silmäänsä hetkeksi käsissään olevaan kukkakimppuun hakiessaan sanojaan. Lopulta hän kohtasi Nenyan vaativan katseen ja sanoi: ”Usko pois, minulla on jotain, millä saan kansamme vakuutettua. Ja minä… minä en aio olla kuin kaikki muut hallitsijat ja valtiattaret. Minä aion elää kansamme parissa, kuunnella heidän toiveitaan ja surujaan. Siten saan heidät seuraamaan minua. Voit luottaa sanaani, Nenya. Vielä koittaa uusi aamu Selekhian keisarikunnalle!”

    Nenya katsoi matkalaisia hetken, mutta kääntyi lopulta tuhahtaen ja alkoi astella ketoa alarinteeseen.
    ”Sinä selvästi uskot siihen, mitä olet tekemässä, mutta minä en usko, että päämäärääsi on mahdollista saavuttaa, saati sitä, tuottaisiko se mitään hyvää. Sinä et ole ensimmäinen, joka on tahtonut jälleenrakentaa keisarikunnan. Aina kerran vuosisadassa rojalistit onnistuvat kaivamaan esiin jonkun esittämään Taracánon seuraajaa. Jonkun, joka vannoo olevansa hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija mutta joka aina lopulta juopuu vallasta! Pikku despootteja, keisarin irvikuvia…”

    Nenya pysähtyi ja vilkaisi vielä kerran prinsessaa olkansa yli.
    ”Ei, prinsessa Freon. Monarkkien ja tyrannien aika on ohi. Meidän on jo aika kokeilla jotain uutta.”

    Sen sanottuaan noita käänsi heille lopullisesti selkänsä ja loittoni rinnettä alas. Khione oli aikessa huutaa jotain tämän perään, mutta Tawa laski kätensä hänen olalleen.
    ”Älkää turhaa vaivautuko, ei hän enää teitä kuuntele. Ihmeellinen hyypiö…”

    Khione huokaisi syvään. Pian hän otti kuitenkin päättäväisen ilmeen.
    ”Vielä joskus minä todistan hänet vääräksi…”

    Hän katsoi, kuinka punasiipinen perhonen lenteli hänen kukkakimppunsa yllä. Hän hymähti ja ojensi sitten kukat ritarilleen. Tawa laittoi kätensä rinnalleen ja loihti kasvoilleen korostetun häkeltyneen ilmeen. Se sai prinsessan kikattamaan ja väläyttämään leveää hymyään.

    Kaksikko palasi rakasetankkiensa luokse. Kiivettyään satulalleen Khione kuuli tutun sihahduksen selkänsä takaa. Sitten hän tunsi, kuinka pitkä, käärmemäinen olento kiipesi hänen selkäänsä pitkin hänen olalleen. Joku muu olisi varmasti kavahtanut kyseisen olennon nähdessään, mutta hän vain hymyili ja rapsutti sitä kaulasta. Se oli ollut hänen uskollinen kumppaninsa jo pitkään.

    ”Valtiaani. Loukkasiko tuo pahainen noita teitä?” se sihisi tuijottaen suuntaan, johon Nenya oli lähtenyt.

    ”No… ei hän erityisen kohteliaskaan ollut”, Khione huokaisi. Hän nykäisi ohjaksista, jolloin ratsut lähtivät rullaamaan ylämäkeen.

    ”Tahdotko, että tapan hänet?”

    Prinsessa naurahti heleästi, aivan kuin tämä olisi kertonut vitsin.
    ”En, en, Tevienextë! Eiköhän minun itsetuntoni sen verran kestä!”

    Tawa hymyili prinsessan sanoille. Tevienextë ei sanonut mitään vaan tuijotti värähtämättömillä silmillään alarinteeseen.

    Juuri kun matkalaiset olivat uppoutumassa keskusteluun, kajahti ilman halki hätääntynyt huuto:
    ”Heeeiiii! Auttakaa!”

    He hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan sivulleen, jossa alamäkeen juoksi kaksi matoralaista – ko- ja po-matoran. Nämä olivat selvästi haavoittuneita. Khione ja Tawa laskeutuivat välittömästi ratsailta ja juoksivat näitä vastaan.

    ”Mikä hätänä?” Tawa ehti kysymään ensimmäisenä.
    ”Ne veivät Firiën!” ko-matoran parahti. Tämän valkoisen hunan ohimolla oli verta vuotava haava.

    ”Me… me olimme matkalla lounaaseen, ja päätimme oikaista vuoren läpi kulkevien luolien kautta, mutta sitten rahihirviöt hyökkäsivät! Ne onnistuivat saamaan Firiën ja kantamukseksemme!” matatu-kasvoinen po-matoran selitti.

    Tawa vilkaisi Khionea. Tämän kasvoille oli noussut keskittynyt, tuima ilme. Lopulta tämä vastasi Tawan katseeseen ja nyökkäsi.

    ”Älkää pelätkö. Me haemme hänet takaisin!” prinsessa sanoi päättäväisesti. Hän kumartui matoranin vierelle ja napauti vasemman kätensä sormella oikeaa kättään peittävää metallihanskaa. Sen pinta alkoi hohtaa kuulasta, vihreää valoa. Sitten prinsessa pyyhkäisi haarniskoidulla sormellaan hellästi kyyneleet pois matoranin poskelta. Matoran katsoi hölmistyneenä, kuinka kyyneleet alkoivat leijua prinsessan hansikkaan ympärillä. Lopulta ne haihtuivat ilmaan jättäen vain kimaltelevia hiukkasia jälkeensä. Sitten prinsessa vain napautti haavaa tämän ohimolla parantaen sen hetkessä.

    Prinsessa väläytti leveää hailtian hymyään.
    ”Minä lupaan!”

    Jätettyään ratsunsa ja kantamuksensa tien reunaan Khione ja Tawa saapuivat sen luolan suulle, mistä matoranit olivat kertoneet, ja astuivat empimättä sisään. Luola aukeni pian pitkäksi tunneliksi, jota valokivet valaisivat. Etummaisena kulkenut Khione joutui siirtämään katosta kasvavia köynnöksiä ja juuria pois tieltään. Tevienextë luikerteli kaksikon perässä.

    Pian he näkivät taas päivänvaloa edessään. Tunneli päättyi leveään rotkoon, jonka katto avautui ulkoilmaan. Rotkon reunoilla kasvavat puut ja pensaat maalasivat luolaan tulvivan valon vihreäksi.

    Ja edessään he näkivät etsimänsä.

    ”Mi-minä v-vannon! Nu-nuo kri-kristallit ovat arvokkain omaisuuteni! Te-teidän ei tarvitse v-vahingoittaa minua!”

    Rurukasvoinen le-matoran tuijotti vapisten eteensä kumartunutta olentoa. Sen tummanpunainen kuori näytti noen ja tuhkan tahraamalta. Sillä oli neljä rotevaa, koukkukyntistä kouraa, pari herhiläisen siipiä sekä rosoisia piikkejä ympäri kehoa. Silmiä tällä ei ollut, vain epäsymmetrinen rypäs piikkejä.

    Olento sihisi pihtileukojensa välistä tyytymättömänä: ”Te julkesitte astua meidän, nazokien, vuorenalaiseen valtakuntaamme. Valtiaamme ei hyväksy pyhien rajojemme loukkaamista ilman seuraamuksia.”

    Prinsessa ja ritari seurasivat tilanteen kehittymistä tunnelin suulla. Firië oli nazok-porukan piirittämänä. Tusina, prinsessa laski nopeasti.

    Nazok kumartui uhkaavasti matoranin ylle.
    ”Jollei sinulla ole mitään, millä maksaa röyhkeytesi hinta… me revimme sinut kappaleiksi. Me revimme kudokset irti metallisesta rangastasi ja käytämme ne ravinnoksemme. Me sulatamme luusi ja valamme niistä sotisopamme. Me pirstomme sydämesi ja viemme kasvosi. Sen jälkeen sinusta ei ole jäljellä kuin haihtuva muisto sinua surevien mielissä!”

    Matoran kavahti, kun torakka raotti leukojaan ja tämän suusta alkoi tihkua hohtavaa, sulaa metallia.
    ”Katoa tästä maailmasta.”

    Silloin jääpuikko iskeytyi torakan ohimoon, ja tämä karjaisi tuskasta. Muut torakat kavahtivat yllättyneinä. Khione ja Tawa ryntäsivät esiin piilostaan, ja nopealla ranteen heilautuksella Tawa loitsi salaman kahteen etummaiseen torakkaan, jotka lyyhistyivät savuavan käristyneinä maahan. Firië ampaisi juoksuun, onnistui väistämään häntä kohti kurottaneen hyönteiskouran ja kipitti rotkon yli sankareiden luokse. Hän tarrasi tiukasti halaamaan Khionen jalkaa. Khione hymyili tälle rohkaisevasti ja kohotti sitten katseensa torakoihin.

    ”Kuinka te julkeatte kiusata viattomia matkalaisia! Onko teidän tunneleittenne läpi kulkeminen teille niin iso rikos!?” Khione haastoi.

    Torakat sähisivät ja louskuttelivat leukojaan. Niiden johtaja – se, joka oli kovistellut Firiëtä – kohosi täyteen mittaansa ja alkoi astella sankareita kohti. Vasta nyt he huomasivat torakan selästä törröttävän, suuren mustan rattaan.
    ”Tämä vuori on luojamme ja valtiaamme meille lupaama sekä meidän veljiemme verellä maksettu! Emme ikinä luovu siitä.”

    ”Roskaa! Te olette vääryydellä ja väkivallalla omineet nämä maat itsellenne! Nämä vuoret kuuluvat Selakhian kansoille!” Khione huusi.

    Hailtia tuijotti järkähtämättömästi torakan silmättömiin kasvoihin. Sitten hän kohotti hansikoidun kätensä sydänvalonsa päälle ja julisti:

    ”Minä olen prinsessa Khione Freon,
    Keisari Taracánon perillinen seitsemännessä polvessa
    sekä Selakhian keisarikunnan laillinen hallitsija!

    Tämän arvon minulle luovutti keisarikunnan kuudes perijä,
    Kuningatar Oreithyia,
    joka elettyään orjuudessa ei koskaan päässyt lunastamaan valtaistuintaan!

    Mutta nyt minä olen palannut perimään valtakuntani,
    vapauttamaan kansani ja korjaamaan kaikki vääryydet!
    Jollette minua usko, katsokaa tätä!”

    Khione kohotti hanskansa kaikkien nähtäville ja irrotti sen kyynärvarressa olleen levyn. Hanskan sisältä tulvi valo, joka valaisi koko rotkon. Torakat naksuttelivat vihaisesti leukojaan, ja heidän johtajansa vaikutti hiljentyneen vaikuttuneena. Tawa laski visiirin suojaamaan silmiään. Firië seurasi näkyä haltioituneena.

    Se todellakin oli Suurkivi – Keisari Taracánon legendaarinen elementtikivi sekä koillissakarassa kasvatetuista oiramirileistä mahtavin. Keisarin kaaduttua kaikki olivat luuleet sen kadonneen ikuisesti. Moni sankari ja aarteenetsijä oli sitä janonnut ja tuloksetta etsinyt, mutta siinä se nyt oli – Khione Freonin hansikkaassa.

    Nazokien johtaja irvisti. Tämä ojensi kämmenensä, josta alkoi tihkua sulaa metallia. Metalli valui pitkänä norona kohti lattiaa jähmettyen mustaksi, valurautaiseksi keihääksi. Sitten tämä iski sen uhmakkaasti maahan.
    ”Oiramiril. Tuokaa se minulle.”

    Muut torakat tekivät samoin ja loihtivat esiin aseensa. Tawa komensi Firiën menemään turvaan, ja tämä lähti juosten kohti luolan suuta. Khione naksautti panssarilevyn takaisin hanskaansa piilottaen Suurkiven sisäänsä.

    ”Oletteko valmiita?” Khione kysyi tovereiltaan. Tawa ja loinen nyökkäsivät.

    Khione hymähti.
    ”Vedetään niitä kuonoon”, hän sanoi ja vetäisi esiin miekkansa.

    Sitten torakat ryntäsivät heitä kohti. Näiden keihäät kuitenkin kilpistyivät ilmaan, kun Tawa aktivoi Suojelemisen naamionsa. Khione seurasi perästä. Hän kosketti hansikastaan, joka alkoi hohtaa vihreänä. Sitten hän heilautti kätensä eteen, ja samassa myrskynpuuska heitti hyökänneet hyönteiset kumoon.

    Khione ryntäsi kohti rotkon vasenta sivua, Tawa taas oikeaa. Tevienextë katosi varjoihinsa. Khione väisti parin torakan iskut pyörähtäen pistojen välistä kuin balettitanssija ja sivaltaen toista takaisin sapelillaan. Hän kosketti jälleen hansikastaan, jonka hohde vaihtui siniseksi. Sitten hän kopautti saappaansa lattiaan, jolloin kiiltävä jääpinta rupesi leviämään hänen jaloistaan. Hän ampaisi luistellen eteenpäin ja kaarsi hämmentyneiden torakoiden ympäri. Hän avasi suunsa ammolleen ja, kuin legondejen lohikäärme, syöksi kidastaan hallaa torakoiden niskaan.

    Sillä välin Tawa heilautti moottorisahamiekkaansa halkaisten torakan kahtia. Se lyyhistyi kirkaisten maahan ja murentui hiileksi ja tuhkaksi. Tawa tanssahteli torakkalauman keskellä torjuen keihäiden iskuja vaivattomasti miekallaan ja naamiovoimallaan. Tawa virnisti nenäkkäästi ja heitti näille lentosuukon, joka muuttui ilmassa korventavaksi salamaksi.

    Khione näki silmäkulmassaan, kuinka joukko torakoita kaatui Tevienextën käsissä. Tilanne näytti sujuvan heidän kannaltaan hyvin.

    Hän havahtui ajatuksistaan, kun välähdys valoa ja kuumuutta lensi hänen päänsä ohi. Khione säikähti ja refleksinomaisesti kasvatti maasta jääseinän suojakseen. Seuraava säde pirstoi jäästä kappaleita. Torakoiden johtaja marssi häntä kohti keihästä käsissään puristaen. Hän oli ojentanut eteensä kolmannen kätensä, jonka kämmenpohja hehkui kuin porottava aurinko.

    ”Noin suurenmoinen ase noin naiivin prinsessan käsissä. Sen potentiaali menee hukkaan”, torakka murahti tunteettomalla äänellään. Se kohotti hiilihankomaisen aseensa ja löi. Khione kohotti miekkansa suojaamaan. Kun heidän aseensa kohtasivat, hänestä tuntui kuin juna olisi osunut häneen.

    Hän kiristeli hampaitaan ja joutui molemmin käsin pitelemään miekastaan. Torakka painoi keihästä koko painollaan ja sihisi prinsessan korvaan: ”Tuo ase on tehty sotaan. Anna se minulle.”

    ”En ikinä! Suksi helvettiin!”

    Nazokien johtaja sähisi. Samassa Khione näki, kuinka sen kolmas kämmen alkoi leiskua. Khione loikkasi välittömästi taaksepäin ja nosti hansikkaansa, josta lennähti ilmaan vesisuihku. Se kohtasi nazokin ampuman säteen ja höyrystyi välittömästi usvaksi.

    Mitä torakka ei ollut odottanut, oli se, että usvan keskeltä syöksyi toinen keihäs kohti tämän kurkkua. Tämän onnistui väistää iskun täpärästi, mutta ei ehtinyt pois alta, kun karjuva rahkshi loikkasi tämän kimppuun. Tevienextë puski nazokin armottomasti luolan seinää vasten ja alkoi takoa tätä nyrkeillään.

    Khione perääntyi huohottaen Tawan vierelle. He seisoivat selkä selkää vasten pitäen vihulaiset kaukana taioillaan.

    ”Mistä näitä russakoita sikiää!?” Tawa parahti.
    ”Lääh… niinpä”, prinsessa vastasi. ”Me-meidän on ehkä peräännyttävä.”

    Mutta silloin rotkossa kajahti äänekäs kohahdus – kuin voimakas ilmavirta olisi vyörynyt ulkoa alas luoliin. Rotkoa ympäröivistä puista irtosi satoja lehtiä, jotka nyt varisivat ilman halki rotkoon.

    Ja niiden mukana taivaista laskeutui enkeli. Kuoleman enkeli.

    Makutan suuret, mustasulkaiset siivet löivät ilmaa raskaasti tämän synkänmustan kaavun langettaessa varjonsa kaikkien heidän ylleen. Julmat silmät Suuren Varjojen Naamion takana tuijottivat prinsessaa syyttävästi.

    ”Kuulin lasteni avunhuudot, ja kun saavun heitä auttamaan, mitä näenkään?” tämä lausui.

    ”Makuta!” Tawa huudahti ja suuntasi miekkansa yläilmoihin kohti langennutta.

    ”Selakhian keisarikunta ei saa koskaan palata”, makuta julisti. ”Pridakin perintö olkoon vaipuva unholaan! Sillä niin minä olen päättänyt – minä, Suuri Makuta, Tuonelan lähettiläs ja kaikkien Nazokien jumala!”

    Nazok-torakat hurrasivat yhteen ääneen. Makuta heilautti suurta viikatettaan langettan synkän loitsun, ja sekä prinsessa että tämän uskollinen ritari painuivat maahan näkymättömän voiman alistamana.

    ”Lapseni kauniit”, makuta lausui nyt kansalleen, ”älkää ikinä, koskaan antako kuolemanpelon kuihduttaa janoanne!”

    Khione kihisi purren hammastaan. Hän mulkaisi makutaa kulmiensa alta.
    ”Senkin saasta! Olisi pitänyt arvata, että makuta on tämänkin takana! Sinä käytät nazokeja omiin synkkiin tarkoitusperiisi! Makuta, minä vannon sinulle… vielä koittaa päivä, jolloin varjojen valtakuntasi sortuu tomuun!”

    Makuta nauroi kolkosti.
    ”Ehkäpä niin. Kohtalo, meidän kaikkien, on ennalta määrätty. Niin kuin Initoi kahlitsee teidät koneeseen, Varjojen Naamio ohjaa minun tekojani!”

    Khione kurtisti kulmansa vihaisena.
    ”Vilkaistaanpa sitten sen naamion taa!”

    Siinä samassa hän hyppäsi kohti makutaa ja loihti hanskallaan tuulenpuuskan lennättämään hänet korkeammalle.

    ”Mitä helvettiä, seis”, makuta älähti, kun selakhi laskeutui yllättäen hänen päälleen. Apinan raivolla prinsessa repi irti makutan kasvot – vain paljastaakseen niiden alta toiset.

    ”Senkin röyhkeä tyllerö!” makuta kirkui heittäen selakhin takaisin rotkon pohjalle. ”Kukaan ei ole nähnyt todellisia kasvojani sitten aikojen alun!”

    Maahan mätkähtänyt Khione tuijotti nyt epäuskoisena sielunvihollisen kirkkaan vaaleanpunaista jaloa Mirua sekä tämän ilmoille lehahtaneita pitkiä samanvärisiä hiuksia.

    ”Hetkinen, sinähän olet… Marlun?!”

    ”Nyt minun pitää puhella noin minuutin verran ilman empimistä, hairahtelua tai mikä ikinä se kolmas juttu olikaan”, Marlun sanoi. ”Se on vähän kuin se yksi paneelishow Xian kaapeli-TV:n neloskanavalla, niin kuin Marsalkka 017 juuri äsken huomautti.”

    Khione oli hämmentynyt vastustajansa kummallisesta ulostulosta. Ja tämä sen kuin jatkoi.

    ”Mutta nyt jatkan eteenpäin ja puhun lempibändistäni, joka on Talo-Matorot. En tiedä, muistaako kukaan enää Talo-Matoroita, mutta paras keikka, jolle koskaan menin, oli Skotlannin näyttely- ja konferenssikeskuksessa nimeämispäiväaikoihin, varmaankin joskus ennen sotia, ja Talo-Matorot soitti siellä ja se keikka vain yksinkertaisesti oli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Bändi hajosi hyvin pian keikan jälkeen. En tiedä, mitä se sitten kertoo kyseisestä tapahtumasta.”

    Tawa ja Khione katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Mitä helvettiä tapahtui?

    ”Istuskelen tässä ikään kuin kukistettuna ja lopetan höpisemisen pian”, Marlun sanoi. Hän oli toden totta valahtanut rotkon pohjalle istumaan päälimmäisen naamionsa menetettyään. ”Mutta sitä ennen teen muutaman oudon äänen suullani, jotka kuuluvat kutakuinkin ’pimpeli pompeli, tiluli taluli, jikudiduu jikudidaa, pingpong lippitappi duu daa’.”

    273 nousi istumaan makuupussissaan. Hän räpytteli pari kertaa silmiään pöllämystyneenä. Hänen tuijotukseensa vastasi vain teltan seinä. Hän katseli hämillään ympärilleen, jolloin hänen katseensa osui Suurkiven sota -kirjaan, jonka hän oli laskenut vierelleen iltalueskelun jälkeen.

    Ai… se oli unta.

    Aurinkoinvalo kajasti ruskean telttakankaan läpi, ja teltassa alkoi olla jo kuuma. 273 haukotteli leveästi. Hetken hän vain tuijotti teltan kattoa rähmäisillä silmillään.

    Vai että Marlun… mistähän sekin nyt uneeni tuli. Kuinkahan pitkällä aamu jo on? No, sama kai se on jo alkaa aamupuuhiin…

    Hän ryömi vaivalloisesti teltan ahtaasta oviaukosta raikkaaseen ulkoilmaan. Ulkona oli kirkasta, ja hän joutui siristelemään silmiään aamuvalossa. Taivas lännessä oli pilvetön, mutta koillisesta oli lähestymässä laajempi pilvirintama, joka värjäytyi pinkiksi sarastuksessa.

    Hän henkäisi syvään. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa, joka oli vielä koleaa, mutta lämpiäisi kyllä nopeasti aamun aikana. Hän poimi kivelle laskemansa lämpömittarin, joka ilmoitti lämpötilaksi neljä astetta plussalla. Hän verrytteli ensin, puki ponchon päälleen ja alkoi sitten hommiin.

    Odotellessaan veden kiehumista trangiassa 273 pesi hampaansa. Hän oli pystyttänyt telttansa matalan kalliomuodostelman juurelle, suojaan tuulelta sekä pöllyävältä hiekalta. Nyt hän oli kavunnut kyseisen kallion päälle. Hän tiiraili edessään aukeavaa aavikkoa jynssätessään hampaitaan: idässä levittäytyivät Arj-Durunin laajat hiekkatasangot kumpuilevine dyyneineen. Hiekasta pilkisti käkkyräoksaisia pensaita sekä rosoisia kallioita sieltä täältä. Menoino-Wahin lumipeitteiset vuoret kohosivat etelässä rajaten vuorten ja rannikon väliin jäävän alueen niin kutsuttuun ”Vähä-Durunin” aavikkoon. Mitä hän oli alueesta etukäteen lukenut, oli se, että Vähä-Durunin pitäisi olla jokseenkin helppoa aluetta kulkea. Menoino-Wahin vuorijonon jälkeen levittäytyvä ”Suur-Durun” taas olisi yksi helvetti kulkea jalan. Vain hyvin varustautuneet karavaanit sekä motorisoiduilla kulkupeleillä liikkuvat rohkenivat ylittää maailman isoimman erämaan hiekkameret.

    273 sylkäisi hammastahnat kallion reunan yli ja purskutteli suunsa leilinsä vedellä. Hän pyyhkäisi leukansa käsivarteensa ja jäi tuijottelemaan etelässä kohoavia vuoria sekä niiden aamuauringoissa säkenöiviä huippuja. Hän päästi pitkän huokauksen. Jylhät näkymät saivat hänet haaveilemaan, millaista olisi kavuta noiden vuorten rinteillä. Millainen niiden kallioperä ja ilmasto olisi? Mitä rahi-lajeja siellä elikä-

    273 irvisti. Hän päätti palata takaisin teltalleen.

    Juotuaan aamukahvinsa ja nautittuaan aamiaisen (Ruki-Koron muikkusäilykkeitä, korppuja sekä kuivattuja persikoita) hän viimein purki leirinsä. Kirjansa ja kaikki painavat asiat hän sulloi Manun taika-arkun uumeniin. Alinolla-hanskan hän kiinnitti roikkumaan vyöltään lantiolleen. Sitten hän vielä kohensi rinkkansa hihnoja, verrytteli nilkkojaan ja asetti kristallisoittimensa kuulokkeet sarvilleen.

    Sitten hän käveli.

    Kalliot ja hiekkasärkät matelivat ohitse askel askeleelta. Maisemissa ei ollut paljoa katseltavaa. Välillä 273:n huomion vangitsi se tapa, jolla tuuli kerrytti hienoa hiekkaa pikkuhiljaa kasvaviksi nyppylöiksi. Toisinaan hän oli nähnyt nopean vilahduksen pikkuraheista, jotka olivat kuitenkin saman tien kadonneet kivien varjoihin tai sulautuneet maastoon.

    Lämpötila alkoi nousta sitä mukaa, kun auringot kohosivat taivaalla. Tuntien taivallusta jaksottivat reilut huikat vesileilistä, kristallisoittimen kappaleiden vaihtuminen sekä istumistauot milloin kiven, milloin rinkan päällä. Vedestä ei tulisi olemaan hänellä pulaa – hän ja Manu olivat sulloneet äärenlippaan täyteen pullovettä jo ennen lähtöä. 273 oli sentään iloinen siitä, että hänen olisi todennäköisesti mahdotonta kuolla janoon aavikolla. Hän murehti enemmän sitä, kuinka pian hänen musiikkisoittimestaan loppuisivat paristot. Musiikki oli ainoa asia, joka piti häntä järjissään näillä kuolettavan yksitoikkoisilla marsseilla.

    273 kapusi huohottaen dyynin huipulle. Sen toiselta sivulta heijastuva valo melkein sokaisi hänet. Hän ärähti ja kiskoi ponchonsa huppua alemmas, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua dyyniä alamäkeen.

    Toinen asia, mikä piti häntä järjissään, oli se, että Manu ei ollut sillä hetkellä paikalla. Tämä oli jo edellisiltana sanonut lähtevänsä hoitamaan asioita ”Kranalaan”. Se oli sopinut hänelle varsin hyvin. Hän ei juuri nyt voinut sietää makutan telepaattista paasausta päässään.

    Ajatus Manusta sai 273:n kiristelemään pihtihampaitaan ja sadattelemaan itsekseen. Hän ei tahtonut ajatella tätä. Hän ei tahtonut ajatella tätä ja kaikkea sitä, mitä tämä oli 273:lle veneessä kertonut. Hänelle olisi ollut niin paljon helpompaa, jos hän olisi osannut sulkea ne ajatukset pois mielestään. Olisivatpa Siniset kädet tulleet vastaan tällä aavikolla ja pyyhkineet hänen muistinsa.

    Mutta ajatustensa virtaa 273 ei kyennyt ohjaamaan, eikä hänellä siinä kävellessä muuta ollutkaan kuin aikaa ajatella.

    Hän naurahti kuivasti. Vaikka etäisyys Mysterys Nuihin ja Nazorak-Pesään kasvoikin askel askeleelta, tunsi hän silti Pesän painostavan sykkeen kaikkialla ympärillään. Oliko ollut naiivia ajatella, että hän pääsisi sitä pakoon vain lähtemällä saarelta? No, eipä kai: jos hän ei olisi koskaan kuullut totuutta nazorakien alkuperästä, olisi hän ehkä voinut vaeltaa kauas pois Imperiumin vaikutusalueelta, asettua asumaan johonkin Klaanin kaltaiseen kaupunkiin ja unohtaa nazorakit. Mutta nyt, kun hän tiesi totuuden? Ei… varmasti ei.

    ”Eli… nazorakit on alusta asti suunniteltu armeijan tarpeisiin?”
    ”Niin, no, tavallaan kyllä. Teistä suunniteltiin käytännöllisiä sotilaita…”

    ”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa, kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”

    Sillä miten hän ikinä voisi paeta jotain, mikä tuli hänen sisältään? Miten hän voisi paeta jotain, mikä oli osa hänen biologista koodiaan – hänen perimäänsä?

    Ovatko… nazorakit syntyjään pahoja?

    Se oli kysymys, jota 273 oli tietenkin miettinyt aiemminkin. Ennen hän oli kuitenkin pystynyt muistuttamaan itselleen aiheen olevan lopulta vain filosofista sanahelinää, mihin ei ollut löydettävissä objektiivisia vastauksia. Mutta nyt hänellä oli luojiensa sana aiheesta. Makuta Nui ja Abzumo olivat luoneet nazorakit sotaan. Heidät oli kirjaimellisesti suunniteltu tuhoajiksi ja valloittajiksi. Miten… miten sellainen laji ei voinut olla pahuuden ruumiillistuma?

    ”Mutta emme me rajoittaneet teitä siihen tarkoitukseen, ja katso! Olette kehittäneet omaa taidetta ja omaa tiedettä. Kuulemastani päätellen jopa joitain todella edistyneitä teknologioita, joita matoralainen kansa ei ymmärtäisi. Voin olla ylpeä.”

    Mutta miksi sitten nazorakien yhteiskunnasta on tullut sellainen!? 273 tuskaili. Paljonpa taiteesta tai tieteestä on iloa silloin, jos olennon vaistot ohjaavat sitä tappamaan! Jos nazorakit olivat vapaita tekemään mitä vain sen jälkeen, kun makutat luopuivat suunnitelmistaan, miksi lopputuloksena oli maailman kammottavin armeija?

    ”Abzumo… hän on osa Allianssia. Onko hän salaa ohjaillut nazorakeja varjoista?”
    ”Sitähän minä en tietäisi.”

    Kuvajainen Abzumon kasvoista välähti hänen silmissään. Se sai hänet irvistämään, aivan kuin se olisi tehnyt häneen fyysisesti kipeää.

    273:n askeleet hidastuivat hidastumistaan, kunnes hän pysähtyi paikoilleen. Hän tunsi läkähtyvänsä viittansa alla. Huohottaen hän kohotti oikean kätensä kasvojensa eteen. Hän puristi sormensa nyrkkiin ja avasi ne. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kätensä uudella tavalla – aivan kuin hän olisi erottanut molekyylirakenteet kämmenpohjansa pinnasta.

    Joko… joko makutojen intentio on luontaisesti muovannut nazorakeista Imperiumin tai sitten Abzumo on ohjannut lajiamme haluamaansa suuntaan… tai voi olla, että 001:llä on ollut jotain tekemistä asian kanssa… tai sitten on jokin neljäs vaihtoehto, jota en vielä tiedä, hän mietti yrittäen epätoivoisesti keksiä muita selittäviä teorioita.

    … mutta jos on niin, että nazorakit ovat geneettisesti kykenemättömiä elämään rauhassa muiden lajien kanssa… jos nazorakien luonto ohjaa meitä kohti tyranniaa ja hierarkioita… niin tarkoittaako se, että peli on pelattu? Onko vallankumous mahdoton?

    273 kiristeli hampaitaan. Hänen sydänalaansa puristi.
    Vaikka 001 ja hänen johtoportaansa syrjäytettäisiin, tulisivatko nazorakit vääjäämättä seuraamaan johtajaa, joka vetoaisi heidän verenhimoonsa sekä auktoriteetin kaipuuseensa? Voiko sellaista luontoa miksikään muuttaa? Voiko… voiko konetta murtaa!?

    Silloin hänen mieleensä palasi Visokin kanssa käyty keskustelu Kapuran mielen rantahietikoilla. He olivat puhuneet siitä, kuinka kaukana he molemmat olivat lajiensa ideaaleista. Sen verran, mitä 273 oli oppinut tätä tuntemaan, ei Visokki vaikuttanut tuhoon tai alistamiseen taipuvaiselta – ei adminina saatika makutan lapsena. Jos visorak saattoi janota rauhaa, niin miksei myös nazorak?

    273:n jalat alkoivat jälleen liikkua eteenpäin.
    Olenkohan minä liian mustavalkoinen? hän pohti. Sillä olivathan nazorakit kykeneviä hyvään – oli hän itsekin siitä jonkinlainen esimerkki. Hän muisteli niitä pieniä hyvyyden ja lempeyden hetkiä, joita hän oli elämässään kokenut. Sitä kertaa, kun hänen sotilasakatemian opettajansa oli keskeyttänyt hänen ja 219:n välisen käsirysyn ja komentanut tämän matkoihinsa. Sitä ensimmäistä kertaa, kun Juippi oli tarjonnut hänelle juotavaa… ja sitä, kun 007 oli suostunut tapaamaan hänet hänen epäpuhtaudestaan huolimatta. Ja sitä, kun hän oli Klaanin selliosastolla päässyt todistamaan 1034:n ja tämän matoran-tutun sydämellistä sananvaihtoa. Eivätkö ne hetket todistaneet… jotain?

    ”Mutta entä ne kerrat, kun minua on nimitelty ja kustannuksellani on naurettu? Kun minut on piesty ja tavarani viety!? Ahhaha… kuinka monta kallisarvoista aivosolua minulta tuhoutuikaan siinä tappelussa sen kusipään kanssa. Miten… miten muuten sellaista selittää kuin puhtaalla sadismilla?”

    Niin… millä sellaista selittää…

    273:n pää painui alas. Hänen selkänsä takana kasvoi kaksi syvää varjoa.

    ”Eikö… eikö sinua kaduta yhtään!? Eikö Kuningattaren kärsimys… tai nazorakien kärsimys… eikö se tunnu sinulla missään?”

    ”No, tuota… ei? Kelvin. Jos muurahainen kävelee samalla polulla kanssasi ja tallot sen, tunnetko sen kärsimyksen nahoissasi?”

    Niiden sanojen muistelu sai hänet edelleen kiristelemään hampaitaan. Hän oli todella uskonut Manuun. Hän oli jopa puolustanut tätä sekä makutoja ylipäätään Nenyan syytöksiltä, ja vielä senkin jälkeen Manu oli mennyt sanomaan jotain tuollaista!

    ”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”

    ”… teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”

    ”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”

    ”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja?”

    273:n olkapäät alkoivat hytkyä. Hän ei voinut kuin nauraa katkerasti tilanteensa ironialle.
    ”Ahhaha haha! Voi Nenya, kuinka oikeassa sinä olitkaan! Minun olisi pitänyt kuunnella sinua…”

    Kuinka sinisilmäinen hän olikaan ollut. Hän mietti hailtian kertomaa runoa Valtiattaresta sekä hänen omia yleviä sanojaan Manusta. Vasta nyt hän uskoi kunnolla ymmärtävänsä, miksi tämä oli ollut niin peloissaan makutan tapaamisesta – sekä miksi lukuisat klaanilaiset olivat varautuneita tämän läsnä ollessa. Makutoihin ei voinut luottaa. Kuten Nenya oli sanonut, ei heidän ensimmäinen petoksensa koskaan jäisi viimeiseksi.

    ”… älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma… Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”

    Paholaiselle…

    Se sana kylmäsi hänen selkääpiitään. Hän tunsi, kuinka hyytävä tajuaminen alkoi jäytää hänen ruumistaan samalla, kun hän alkoi hahmottaa, minkälaisiin kosmisiin voimiin hän oli mennyt sekaantumaan tekemällä Manun kanssa sopimuksen. Olivatko matoralaisten legendat oikeasti tosia? Olivatko makutat todella pimeyden ja tuhon olentoja, Mata Nuin langenneita enkeleitä, Maailman vihollisia? Ja hän oli mennyt tekemään sellaisen kanssa sopimuksen ja päästänyt tämän mieleensä sen suurempia kyseenalaistamatta.

    ”No… se selittäisi miksi nazorakit ovat sellaisia kuin ovat. Paholaiset loivat tuholaislajin. Jos makutat ovat paholaisia, niin silloin me olemme piruja…”

    Niin. Niin selittäisi…

    Hän havahtui synkistä ajatuksistaan huomatessaan sivusilmällään liikettä. Parinkymmenen metrin päässä maasta kaivautui esiin kookas rahi hiekkaa pöllyttäen. Hän päätti pysähtyä tarkkailemaan sitä ja tajusi pian sen olevan hiekka-tarakava. Tovin se nuuski ilmaa kuonollaan; sitten se lähti rullaamaan telaketjuillaan pohjoisen suuntaan.

    273 oli helpottunut siitä, ettei lisko edennyt samaan suuntaan kuin hän. Hän jopa hymähti vähän – biologiset telaketjut omaavat rahit olivat olleet hänestä aina jotenkin huvittavia. Silloin hän huomasi hiekassa lisää liikettä: esiin kaivautui vielä toinen, paljon pienempi tarakava. Tarakavan poikanen kiiruhti emonsa perään, joka oli pysähtynyt odottamaan tätä.

    Hän katseli, kuinka emo ja poikanen katosivat dyynien taakse. Hän seisoi siinä tovin näkyä miettien. Hän tunsi syvän tyhjyyden tunteen sisällään.

    Kuningatar… Äiti…

    … oletko sinäkin yhtä yksinäinen kuin minäkin tällä hetkellä…?

    Miten hirvittävä kohtalo… elää sillä tavalla, lastensa vangitsemana, piilotettuna kaikilta…

    Hän kiristeli hampaitaan.

    … ikuisesti synnyttäen.

    Nazorak katsoi jälleen kättään sekä koukkukyntisiä sormiaan.

    Myös minäkin olen siitä synnistä syntynyt.

    Häntä oksetti.

    ”Olen palannut”, ilmoitti telepaattinen ääni 273:n pään sisässä. 273 puristi kätensä nyrkkiin, muttei vastannut mitään. Voi, kuinka hän olikaan alkanut vihata tuota ääntä…

    ”Palasin juuri Kranalasta”, Makuta Nui jatkoi välittämättä keskustelukumppaninsa puhumattomuudesta. ”Viime kerran jälkeen päätin, että sain tarpeekseni siitä kellojen kilkutuksesta, joten aloin miettiä, mitä tekisin asialle.”

    273 jatkoi sekä kävelyään että mykkäkouluaan. Hän painoi kristallisoittimestaan pari pykälää lisää volyymiä, mutta se ei juurikaan auttanut hukuttamaan makutan ajatusten välityksellä tapahtuvaa kommunikointia.

    ”No tiedätkö, mitä päätin tehdä asialle? No minäpä kerron. Minä hautasin viisimiljoonaa boom boxia ympäri Kranalaa kuudentoista ikuisuuden päähän toisistaan ja viritin ne niin, että kukin niistä vuorotellen, satunnaisella ajanhetkellä, rupeaa soittamaan Richard von Astleyn kappaletta Koskaan susta luovu en.”

    Vaikka nazorak ei vieläkään reagoinut millään tapaa, selostus jatkui.

    ”Saatat miettiä, minkä vuoksi tämä on minun mielestäni hauska juttu ja Biancan mielestä ihan helvetin rasittava juttu. Noh, toki biisivalinnasta riippumatta on ärsyttävää yrittää paikantaa viittämiljoonaa äänenlähdettä ja hävittää ne, mutta tällä kappaleella on niin sanottua meemiarvoa.”

    273 kaivoi varustevyöltään esiin savukkeet sytytysvälineineen ja pisti tupakoiden.

    ”Von Astley, miesparka, on yksi Steltin suosituimmista laulajista, mutta maailmalla hänet tunnetaan laajemmin lähinnä tuosta yhdestä kappaleesta. Ja sekin johtuu vain siitä, että –”

    ”Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta”, 273 sanoi tylysti ja vetäisi henkosen. Aurinko porotti aika korkealla, ja lämpötila oli kohonnut jo epämukavaksi. ”Täällä on kuuma, eikä kävely ainakaan auta asiaa.”

    ”Niin, no, vain jotain reilut parisenkymmentä astetta”, makuta huomautti. ”Kun ei tuule ja aurinko korventaa, saattaa tuntua toki vähän kuumemmalta. Mutta mieti nyt, on loppusyksy. Kylmin aika vuodesta alkaa olla käsillä. Kesän pahimpina kausina keskimääräinen lämpötila on neljänkymmenen asteen paikkeilla! Ja hiekka voi kuumentua jopa kahdeksankymmentäasteiseksi! Että ei tämä vielä paha ole.”

    ”Joo joo”, 273 huokaisi.

    ”Ei kuumuus sinua niin paljon aiempina päivinä häirinnyt.”

    ”Häiritsi, mutta en vain sanonut mitään.”

    ”Jaa. Ja nyt päätit, että on aika valittaa lämpötilasta?”

    273 ei jatkanut keskustelua. Hetken he kulkivat hiljaisuudessa. Maisemat olivat yhä täysin samanlaisia.

    ”Mitä musiikkia kuuntelet?” kysyi Manu hetken kuluttua.

    ”Electro-jazzia”, 273 vastasi mutta ei jakanut enempää yksityiskohtia.

    ”Xialaisten keksintö, epäilemättä.”

    273 tuhahti. Manulla tuntui olevan paljon ajatuksia Xian yhteiskunnasta, ja aina välillä hän joutui kuuntelemaan niitä.

    Kun musiikkiin liittyvä keskustelunavaus ei näyttänyt tuottavan hedelmää, makuta kokeili toista puheenaihetta.

    ”No onko se Matorolta lainaamasi kirja osoittautunut kiinnostavaksi?”

    273 irvisti muistaessaan unensa ja kuinka räikeässä kontrastissa se oli hänen nykyisen todellisuutensa kanssa.

    ”Se on ihan kiva.”

    ”Jos tarvitset mielipiteitä joidenkin historiallisten väitteiden arvioimiseen, niin en minä täysin tietämätön ole Selakhian historiasta. Lähinnä en ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa sen jälkeen, kun se räjähti sirpalei-hei, hei, hetkinen! Katsopas tuota!”

    273:lta kesti hetki tajuta mitä makuta tarkoitti, ennen kuin hän huomasi erikoisen muodon pilkistävän hiekasta. Se oli vaaleasta hiekkakivestä veistetty rakennelma, ehkäpä torni, jonka tyvi oli ilmeisesti hautautunut hiekan alle.

    ”Veikkaisin, että jonkin muinaisen rakennuksen jäännökset. Kenties jonkinlaisen temppelin. Sieltä voi löytyä aarteita!”

    273 vilkaisi tornin suuntaan apaattisesti.
    ”… sinä ilmeisesti tahdot mennä tutkimaan sitä?”

    ”Sinäkö et muka halua? Se voi olla ihan hauskaa! Ja pääsisit hetkeksi varjoon.”

    273 huokaisi syvään.
    ”Olen skeptinen hauskuudesta, mutta hengähdys varjossa kyllä houkuttelisi.”

    Hän lampsi tornin juurelle. Maan tasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaista sisäänpääsyä; 273 oli näkevinään vain pari ikkunoiksi tarkoitettua aukkoa tornin huipulla viisi metriä korkeammalla. Kierrettyään tornia hetken hän kuitenkin äkkäsi kapean halkeaman seinän pinnassa. Hän joutui hieman pinnistelemään mahtuakseen siitä läpi.

    Hän pudottautui hämärään tilaan, jonka identifioi nopeasti kierreportaikoksi. Tornin huipulta kajasti valoa sisään, mutta se ei kantautunut tornin pohjalle asti. 273:n täytyi myöntää, että sisällä oli mukavan viileää verrattuna tukalantuntuiseen ulkoilmaan. Hän huokaisi helpotuksesta.

    ”No niin! Side quest alkakoon. Lyhty kouraan ja menoksi!”

    273 pyöritteli silmiään mutta teki työtä käskettyä. Hän sytytti valokivilyhdyn ja rupesi laskeutumaan ajan syömiä portaita. Muutama niistä oli ajan saatossa lohjennut ja pudonnut alas. Hän pyyhkäisi kädellään hämähäkin kutoman verkon tieltään.

    Tornin pohjalla odotti kaksi holvikaaren muotoista oviaukkoa, toinen portaista katsottuna edessä ja toinen vasemmalla. 273 odotti tumput suorina, kunnes Manu teki päätöksen edetä suoraan. He löysivät seuraavasta käytävästä läjän saviruukkuja, joita he pysähtyivät ihmettelemään. Ne tuoksuivat 273:sta etäisesti viiniltä.

    Käytävän päässä oli jälleen oviaukko, joka aukeni suureen kuusikulmiopohjaiseen kammioon. Kattoa kannattelivat kuuden seinän lisäksi kuusi pilaria keskempänä huonetta. Vastapäätä oviaukkoa, josta 273 oli astunut sisään, oli suuri patsas, joka esitti ylvästä hahmoa, joka piteli rintaansa vasten suurta sepän vasaraa. Patsasta vierustavilla kahdella seinällä oli samanlaiset oviaukot kuin mistä he olivat saapuneet, mutta kahta muuta seinää sen sijaan peittivät suuret kiviset laatat, joihin oli kaiverrettu jotain matoralaisilla kuusikulmaisilla kirjainmerkeillä.

    273 tutkiskeli hetken seinällä olevaa kirjoitusta, mutta huomasi hämmennyksekseen, ettei saanut kirjaimista mitään selvää. Ehkä ne eivät olleetkaan matoranaakkosia?

    ”Ovat ne. Ne vain ovat hieman vanhoja.”

    ”Hieman?”

    ”Noooh, joitain tuhansia vuosia. Tai ehkä kymmeniä tuhansia. On siitä pikku hetki tainnut kyllä vierähtänyt.”

    ”Jaa. Mitä siinä lukee?”

    ”Näyttää jonkinlaiselta runomittaiselta ylistystekstiltä. Aivan kirottua. Kuka tänne olisi rakentanut tällaisen kammion tuolle kusipäälle?”

    ”Haluatko nyt vain kertoa, mitä siinä sanotaan.”

    ”Mhhnn, tässä voi mennä hetki. Runouden kääntäminen on ihan oma taiteenlajinsa.”

    273 ähkäisi.
    ”Ei sinun tarvitse kääntää sitä niin, että se käännöskin toimii runona!”

    ”No hyvä on! Pääasiassa se kertoo tarinan siitä, kuinka ’Kaiken kauniin takoja’ lahjoitti matoranin kansalle keihään. Sen pituinen se.”

    ”Aika paljon tekstiä tiivistettynä aika lyhyeen lauseeseen”, 273 sanoi epäileväisesti. Nyt Manu huokaisi vuorostaan.

    ”Kauan sitten, aikana ennen ensimmäistäkään toaa, matoranin kansa eli pelossa. Maailma oli julma ja arvaamaton, ja erämaan rahit vaanivat kylien liepeillä. Sitten joukko matoralaisia matkasi Kaiken kauniin takojan, seppä Artakhan, luokse. He anoivat, että tämä tekisi heille esineen, jolla he voisivat puolustaa itseään ja kotiaan. Seppä Artakha pohti päivän ja alkoi sitten töihin. Kolmannen päivän päätteeksi hän oli luonut Ensimmäisen keihään, jonka hän antoi matoralaisten suojaksi. Sitten matoralaiset ylistivät seppä Artakhaa, koska tämä oli heitä vaaralta varjellut.”

    273 kurtisti kulmiaan. ”Seppä Artakha. Mainitsit hänet aikaisemmin. Se, joka liittyi jollain tavalla siihen Ritarikuntaan?”

    ”Artakha on vanhan maailman muinaisjäänne. Hän ei välitä mistään muusta kuin luomisen tulen varjelemisesta ja kohtalon säilyttämisestä. Hän unohtaa, että kaiken ytimessä on luomisen ja tuhon tasapaino.”

    Manun sanat kuulostivat hitusen katkerilta.

    ”No entäs tuo toinen teksti?” 273 sanoi viitaten sisäänkäynnin toisella puolella sijaitsevaa taulua.

    ”Siinä kerrotaan… se perinteinen tarina Luomisen naamiosta. Nämäkö eivät ole sinulle tuttuja?”

    ”Ma tora’lainen mytologia ei ole kovinkaan arvostettu oppiaine Pesässä. Tunnen lähinnä uskontojen ja maailmanhistorian pääpiirteet.”

    ”No niinpä tietenkin. Noh, tässä sanotaan, että aikojen alussa Artakha ja tämän veli Karzahni kisailivat keskenään, palkintonaan suuri Luomisen naamio. Veljeksistä kolmas ei ollut naamiosta kiinnostunut, sillä hänen tehtäväkseen oli jo annettu Elämän lähteen vartiointi. Onneksi tässä ei puhuta hänestä enempää, sillä apinoihin liittyvistä syistä en mielelläni mene syvemmälle Elämän lähteeseen liittyviin asioihin…”

    273 kurtisti kulmiaan epäileväisenä. Miten apinat taaskaan liittyivät mihinkään?

    ”No, joka tapauksessa, Artakha ja Karzahni taistelivat, ja Artakha voitti. Hän lunasti sillä itselleen keskimmäisen kolmesta legendaarisesta kanohista. Nämä kolme olivat ainoat, jotka eivät olleet kuolevaisten taottavissa; ne olivat ainutlaatuisia. Ja niinpä hän perusti paratiisin, johon olivat tervetulleita vain he, jotka olivat pahuudesta vapaita. Karzahni, tappiostaan lannistunut, määrättiin vartioimaan Manalan portteja, jotta sen demonit eivät koskaan vapautuisi piinaamaan maailmaa (hyvinpä sekin vissiin meni…). Samalla, kun Artakha kutsui luokseen mantereiden lahjakkaimmat rakentajat, Karzahnin tykö lähetettiin pahimmat epäonnistumiset, jotka olivat särkeneet itsensä. Ja koska Karzahni oli itsekin pelkkä epäonnistuminen, eivät hänen korjaamansa kansalaiset koskaan palanneet hänen luotaan ennallaan.”

    ”Karzahni kuulostaa kyllä vähän uhrilta tässä”, 273 pohti.

    ”En kiellä, etteikö ekspositioni saattaisi olla omista mielipiteistäni värittynyt. Nämä tekstit ovat aika Artakhaa ylistäviä. Katso nyt tuotakin, miten jylhäksi ne hänet ovat kuvanneet tuossa patsaassa.”

    273 katsoi jälleen patsasta. Tämän kasvoilla olevan naamion muodot eivät olleet hänelle lainkaan tuttuja. Vai että legendaariset kanohit?

    ”Mutta ennen kuin ehdit miettiä muuta, niin vakuutan sinulle, että vaikka se, että Karzahni on perseestä, johtuu enimmäkseen Artakhasta ja tämän muinoin ylimitoitetusta suhtautumisesta siihen, kenen kanssa velipoika päätti viettää aikaansa, Karzahni todella on, hänkin, täysin perseestä.”

    ”Mitä ne kaksi muuta legendaarista naamiota ovat?”

    ”Elämän ja ajan naamio. Elämän naamion sanotaan olleen itsensä Suuren Hengen elämän alku, joka lukittiin piiloon kuolevaisten kosketukselta ja jota vartioi muinainen valottu ritari. Se on legendan mukaan antanut elämän kipinän kaikelle elävälle. Ajan naamio taas on väitetysti sidottu aikaan itseensä ja syntyy silloin, kun Suuren Hengen kohtalo on niin tarkoittanut. Sen takoo Suuren Hengen oraakkeli tuomionpäivänä, ja silti se on ollut olemassa aina. Älä kysy minulta, mitä tuo tarkoittaa. Aika on ilmeisesti ihan helvetin sekava juttu.”

    273 mietti hetken.
    ”No ovatko nuo naamiot oikeasti olemassa?”

    ”No… enemmän tai vähemmän. Luomisen naamio totta tosiaan oli Artakhan kasvoilla viime näkemältä, mutta en ole ihan varma, mitä se oikeastaan tekee. Ajan naamiosta ei ole kenelläkään mitään havaintoa, missä on toki järkeä tuon epämääräisen legendan perusteella. Ehkä sitä ei ole vielä taottu? Mutta ainakin tiedän kokemuksesta, että Elämän naamiota ei kannata räjäyttää kuulaserilla! Ihan vain, jos joskus tulee tilaisuus, niin älä tee sitä.”

    273 aikoi jättää viimeisimmän lausunnon omaan arvoonsa.

    ”Nämä ovat aina vähän näitä. Kun jutut ovat vanhoja kuin taivas, välillä kirjaimellisesti, on joskus haastavaa päästä perille niiden todellisesta luonnosta. Siksipä me tällä retkellä olemmekin: ottamassa selvää Syvän Naurun todellisesta luonnosta.”

    273 arpoi hetken, kumpaan uuteen käytävään astua.
    ”Mielipiteitä suunnasta?” tämä tuhahti.

    ”Ideaalitilanteessa koluamme molemmat läpi, joten valitse vapaasti.”

    273 lähti patsaan vasemmalla puolella aukeavaan käytävään. Jokin Manun sanoissa oli jäänyt kaivelemaan häntä, joten hän kysyi:
    ”Niin, vielä siitä Karzahnista. Eikö Metru Nuista etelään ole sen niminen saari?”

    ”On! Olet hyvin perillä maantieteestä. Karzahnin saari on nimetty hallitsijansa mukaan. Metru Nuille pääsee kolmesta eri meriportista, joista yksi sijaitsee itse asiassa Karzahnin saarella. Tai se saari on ikään kuin siinä tukkeena. Jos kaksi muuta porttia suljetaan, kuten on historiassa joitain kertoja tehty, niin Karzahnin kautta kulkemisesta tulee ainoa reitti Metru Nuille. Ja vaarallinen reitti onkin! Kukaan täysjärkinen ei menisi Metru Nuille Karzahnin kautta, jos on mahdollista mennä itäportista tai Meksi-Koron kautta.”

    ”Joo joo”, 273 murahti. ”Mutta mikä ihmeen Manala? Tuo naamion legenda mainitsi jotain Manalasta. Ja se saureskamusi puhui myös jotain Manalan hirmuhallitsijasta.”

    ”Toden totta, Karzahnin saari on myös eräänlainen tulppa Manalana tunnetun helvetin sisäänkäynnin päällä. Tosin Manala ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole kuitenkaan tuonpuoleinen, ainakaan tavan kuolevaisille, joten siinä mielessä se on hieman sellainen ’misnomer’.”

    ”Ja sielläkö asuu demoneja?”

    ”Joo.”

    ”Jaha.”

    ”Karzahnin (henkilö) tärkein tehtävä, de facto, on vahtia, että demonit eivät karkaa manan majoilta yläkupoleihin. Ja sen sijaan, että olisi kiinnostunut tästä pyhästä kutsumuksestaan, hän keskittyy aivan pöyristyttäviin asioihin!! Sitä ei kyllä voi Artakhan kaltoinkohtelemisella perustella!”

    ”Kuten?”

    ”Noh… esimerkiksi… tässä taannoin… tai no, minäpä kerron pitkän kaavan kautta…”

    Meksi-Koro, ennen sotaa

    Kolme mustatakkista hahmoa odotteli Meksi-Koron tukahduttavassa ilmassa porottavien aurinkojen alla. Etelässä näkyi hiekkaa pöllyyttävä ajoneuvo. Kun se tuli tarpeeksi lähelle, kolmikko kykeni havaitsemaan, että se oli kuin olikin se, mitä he olivat odottaneet aavikolla jo tunteja: vastapuolen neuvottelijat. Nämä olivat saapuneet tekemään vaihtokaupan, mutta näiden saama tarjous ei tulisi vastaamaan odotuksia.

    Etummaisena kolmikosta seisoi pitkä ja jäntevä vortixx, jonka vihreät silmät kiiluivat hatun leveän lierin alta. Hän katseli jännittyneenä heidän eteensä pysähtyvää ajoneuvoa, joka ei voinut olla kunnostaan pääteltynä peräisin mistään muualta kuin Karzahnilta. Kuten ei sekään, joka ajoneuvosta astui ulos: hahmo oli selvästi toa, mutta monellakin tapaa vääristynyt. Aivan kuin joku olisi purkanut tämän kehon mekaaniset osat yksi kerrallaan ja laittanut ne takaisin paikalleen väärässä järjestyksessä, unohtamatta sitä, että puolet osista oli hukattu ja korvattu huonommin sopivilla.

    ”Sulta näyttäis puuttuvan kaikki tuhat litraa, Arcuda! Missä meidän mehut on?” riutuneen näköinen toa huikkasi kärttyisästi osoittaen sanansa kolmikosta etummaisena seisovalle vortixxille. Hänen takanaan kaksi muuta samalla tapaa hirviömäisen vääristynyttä toaa nousi ulos ajoneuvosta zamor-aseet kourissaan.

    Arcuda aikoi vastata jotain, mutta toinen hänen takanaan seisovista hahmoista ehti ensin.
    ”Metadermiiniä ei ole tulossa”, hahmo sanoi ja kohensi hattunsa asentoa. Fedoraan, mustiin aurinkolaseihin ja pitkään, mustaan nahkamantteliin pukeutunut olento muistutti olemukseltaan toaa, mutta tästä huokui jotain, mikä sai sekasikiöt kyseenalaistamaan ensivaikutelman.

    ”No miksei ole? Ja kukas helvetti sä olet?” vastasi äänessä ollut toa.

    ”Minä olen se, jonka käsiin metadermiini jää.”

    Toa tuijotti hämmentyneenä puhujaa ja osoitti sitten tätä sormellaan ja vortixxia sanoillaan: ”Mitäs helvettiä tämä on? Meillähän oli sopimus! Meillä oli diili. Missä tankki on, Arcuda?”

    ”Arcuda ei tiedä, missä se on”, fedorapää keskeytti. ”Vain minä tiedän. Teette nyt kauppaa minun kanssani, ette hänen.”

    ”Mikset mee suoraan asiaan. Tai kerropa huviksesi mitä luulet, että nyt tulee tapahtumaan”, toa tuhahti, ”sillä me kyllä saadaan mitä tultiin hakemaan, tavalla tai toisella.”

    ”Ne tuhat litraa metadermiiniä ovat arvokkaampia minun käsissäni kuin ne voisivat ikinä olla teidän käsissänne, tai kenenkään muun käsissä. Mutta tarvitsen jonkun hoitamaan distribuutiopuolen.”

    ”Vai ’distribuutiopuolen’”, toa naurahti hömelösti.

    ”Kyllä vain. Jos heitätte pihalle oman kokkinne ja myytte minun tuotettani omienne sijaan, saatte… sanotaan 35 prosenttia tuotosta.”

    ”Kolkytviis prossaa? Ootko ihan tosissas? Kolkytviis… hei, Arcuda, kerro, että tää on joku huono vitsi. Tajuutsä miten paljon vaivaa piti nähdä näiden rahojen eteen?” toa räyhäsi. Sitten hän osoitti kohti fedoramiestä ja huudahti: ”Ja miks me haluttais sut? Sä varmaan tajuut, että meillä on ihan omat operaatiot, vai mitä?”

    ”Tiedän kaiken teidän operaatioistanne”, fedoramies sanoi. Punaiset silmät kiiluivat uhkaavasti jopa peililasien läpi. ”Nämä kumppanini tässä kertoivat, että tuotatte 70-prosenttisen puhdasta metadermistä, jos käy hyvä tuuri. Se, mitä minä tuotan, on 99,1-prosenttista.”

    ”Mitä sitten?”

    ”Ai mitä sitten? No tilanne on käytännössä sama kuin Voitto Korporaatio vastaan Musta Käsi. Teidän tuotteenne on jotain haaleaa, halpisbrändin geneeristä suodatinlitkua, kun minä teen klassista Selecius-MOCcaa.”

    Toa mietti hetken, vilkaisi tovereitaan, ja totesi sitten: ”No okei, selvä homma. Joten, ööh… jos me vain ammutaan sut siihen, niin ei ole enää MOCcaa saatavilla, vai mitä? Näätkö, miten tää menee? Sitten on vaan me.”

    Hienoinen tuulenvire viilensi hitusen porottavien aurinkojen alla aavikolla seisovia miehiä. Fedorapää huokaisi syvään, ennen kuin puhui jälleen.
    ”Haluatteko todella elää maailmassa, jossa ei ole Seleciuksen MOCcaa?”

    Tämä kaivoi takkinsa taskusta pussin ja heitti sen toan jalkojen juureen, pussillisen kiinteää pelkoa.
    ”Kumppanini tässä kertoivat, että vaihdoitte metadermiiniin erikoistuneeseen kemistiin ihan vain meidän menestyksemme takia. Te värjäätte tuotteenne karmiininpunaiseksi elintarvikeväreillä saadaksenne sen näyttämään minun tuotteeltani. Te matkitte minun tuotettani jo kaikin mahdollisin tavoin. Mutta nyt teillä on mahdollisuus myydä aitoa tavaraa ihan itse.”

    ”Sun täytyy nyt kuunnella. Mekö muka jätettäis alkuperäinen diili ihan vain, jotta… mitä, nähtäis miten plebet on vielä paremmissa höyryissä?”

    ”Paremmat höyryt tarkoittavat, että asiakkaat maksavat enemmän. Tiedän, etteivät nämä tuotteet päädy pelkästään kotikäyttöön Karzahnille. Te myytte sitä myös pimeillä markkinoilla. Korkeampi puhtausaste tarkoittaa suurempaa erää. Se on, kuulkaa, 130 miljoonaa mutteria heitetty Odinan suuntaan jonkun matalatasoisen narkkarikemistin takia.”

    Toa yritti keskeyttää, mutta ei saanut tilaisuutta, kun fedorapäinen muukalainen kohotti äänenvoimakkuuttaan.

    ”Nyt sinä kuuntelet minua! Sinulla on tässä koko Xian paras, ei…”
    Hän osoitti vieressään seisovaa lyhyenläntää punaista skakdia, joka oli yhtä lailla pukeutunut fedoraan ja nahkamantteliin.
    ”… vaan kaksi parasta metadermiksen valmistajaa. Ja meidän taidoillamme te tienaatte enemmän siitä 35 prosentista kuin ikinä tienaisitte itseksenne.”

    ”Joo, niinhän sä väität. Mutta miks me oltais edes niin onnekkaita? Mihin te meitä tarviitte?”

    ”Tämä Arcuda tässä aikoo eläköityä hommista. Hänellä on vähän huonot välit Varjotun kanssa eikä hän viitsisi pysytellä näin pohjoisessa enää hirveän paljon pidempään. Joten hänen osuutensa tästä kumppanuudesta on nyt kaupan. Siis jos te kykenette hoitamaan hänen osa-alueensa, nimittäin tuotteen jakelun. Ja jos annatte hänelle ne 15 miljoonaa, jotka toitte tänään. Ajatelkaa sitä vaikka löytöpalkkiona, hän löysi meidät teille. Meillä on neljäkymmentä kiloa tuotetta valmiina myytäväksi. Valmiina matkaan.”

    Hahmo virnisti mielenvikaisesti ja kohensi jälleen hattuaan.
    ”Oletteko te valmiita?”

    Toa käveleskeli hieman edes ja takaisin, kuin miettien, vaikka tilanne oli selvä. Ajoneuvossa näkyi tummennettujen ikkunalasien takana liikehdintää, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.

    ”Hah”, toa naurahti sitten. ”Kuka helvetti sä ees oot?”

    ”Tiedät täsmälleen, kuka helvetti minä olen. Te kaikki tiedätte. Sano nimeni ääneen.”

    ”Mitä? Ei meillä… ei mulla oo mitään hajua, kuka sä oot!” toa ärjäisi tuohtuen.

    ”Minä olen kaikkien aikojen alkemisti. Minä olen se komea pirulainen, joka tappoi Noitatohtorin.”

    Tunnelma oli niin tiivis, ettei kukaan huomannut, kun joku astui ulos karzahnilaisten ajoneuvosta.

    ”Roskaa. Metsästäjät sai Noitatohtorin!” toa huudahti.

    ”Oletko varma?”

    Toa kohdisti katseensa Arcudaan, joka nyökkäsi pettyneen näköisenä. Kaikki tuijottivat intensiivisesti jompaakumpaa keskustelun osapuolta.

    ”Juuri niin”, fedoramies sanoi voitonriemuisesti. ”Nyt. Sano nimeni.”

    Toa katsoi tätä varovaisen ja ennen kaikkea vaivaantuneen näköisenä.

    ”Olet… Makuta Nui.”

    Fedoramiehen ilme oli ratkiriemukas, ja hän riisui fedoransa ja aurinkolasinsa paljastaen kasvonsa.

    ”Olet ihan helvetin oik-”

    Makutan lauseen keskeytti hänen naamaansa hakeutunut nyrkki, joka lennätti hänet suoraan päin meksikorolaista maaperää. Lasit ja hattu putosivat maahan.

    Kun Manu avasi silmänsä, hänen yläpuolellaan hänen naamaansa läähätti…

    ”Karzahni, vanha kamu”, hän vinkaisi epärealistisen pirteästi. Maanpäällisen helvetin valtiaan neljästä osasta kokoon parsittu vihertävänsininen naama näytti aivan liian murhanhimoiselta hänen makuunsa.

    ”Sinä saatana!” Karzahni ärähti. ”Sinä olit se kusipää, joka varasti auringot taivaaltani!”

    ”Mutta sellainen ei olisi lainkaan tapaistani”, Manu sanoi ja nielaisi. ”Eihän? Ja sitä paitsi Saatana on ihan eri tyyppi. Sinulla on väärä mies satimessa!”

    ”Minä aion repiä sinut kappaleiksi”, sarvipää totesi, ”ja sitten lähetän palaset postissa luoteissakaran velipojalle. Mahtaa riemastua, kun olette kuulemma parhaita kamuja.”

    ”Kuulostaa epämiellyttävältä matkalta, määränpäästä puhumattakaan”, Manu totesi, mutta Karzahni nosti hänet rinnuksista pystyyn.

    ”Ehkä keksin jotain vielä epämiellyttävämpää, ennen kuin pääsen oikeasti toteuttamaan uhkaukseni!”

    ”Moltraz, suunnitelma B”, Manu älähti, jolloin skakdi paljasti takkinsa alta tämän kehoon kiinni teipatun vyyhdin miniatyyrikokoisia xialaisia merimiinoja. Toat, jotka olivat tähdänneet aseensa makutan liikekumppaneihin, jähmettyivät nyt paikoilleen.

    ”Päästä meidät menemään, Karzahni hyvä, tai me kaikki räjähdämme täältä helvettiin!” Manu köhisi voitonriemuisesti.

    ”Taisit unohtaa”, diktaattori totesi maireasti, ”että minä asun helvetissä!”

    Sillä hetkellä toat aloittivat äkkiarvaamatta ammuskelun. Skakdi hyppäsi sivuun estäen zamorin osumisen räjähteisiin. Manu potkaisi Karzahnia vatsaan ja ampui tätä sitten varjoenergian aallolla aiheuttaen abstraktia elementtilämää, jolloin mielipuoli joutui päästämään irti toisesta mielipuolesta.

    ”Tappakaa ne kaikki!” Karzahni karjui ja rupesi heiluttelemaan liekehtiviä ketjuja, joita käytti aseinaan. Arcuda oli päätynyt kaksintaisteluun yhden toista kanssa – sen, joka oli hoitanut neuvotteluja. Vastustaja oli jo ampunut koko asevyönsä tyhjäksi zamoreista ja tarttunut sitten epäkäytännöllisen suureen miekkaan, mutta Arcuda itse ei ollut huonompi miekkamies lainkaan ja heilutteli kromideilta riistettyä koristeellista sapeliaan. Muut kaksi toaa olivat pysähtyneet lataamaan aseitaan, ja Manu päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen.

    Ja juosta.

    Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun Karzahnin polttavat kettingit tarttuivat häntä jalasta kampittaen hänet.
    ”Et mene minnekään, pelle!” Karzahni ärjyi ja ryhtyi vetelemään Manua luokseen ketjunsa avulla.
    ”Se on Narri sinulle, pälli!” Manu vastasi yrittäen hidastaa kulkuaan kahmimalla maaperää.

    Sillä välin räjähteisiin kiinni vyötettyä skakdia oli osunut jalkaan, kun toat olivat tyhjentäneet toisen asevyöllisen zamoreita. Tämä päätti ryömiä karkuun, vaikka vuotikin hitaasti kuiviin. Kyllähän hänen työnantajansa pelastaisi hänet hoideltuaan viholliset päiviltä?

    Toat olivat päätyneet hakemaan ajoneuvostaan järeämpiä aseita. Nyt kumpikin tuliasemiehistä kanniskeli cordak-tykkiä.

    ”No johan nyt on”, sanoi BFG-varustautumista maasta käsin seuraava Manu, jonka Karzahni oli juuri saanut vedettyä luokseen. ”En minä tätä tapaamista ihan tällaiseksi kuvitellut.”

    ”Pirut minä mistään metadermiinistä, jos saan sinut hengiltä”, diktaattori murisi ja tarttui Manua kurkusta.

    Arcuda viilsi häntä vastaan miekkailevalta toalta kyljen auki ja jätti tämän hiekkaiselle maaperälle vuotamaan kuiviin. Hänen seuraava tekonsa olikin ottaa kehoonsa kaksitoista cordak-ammusta, jotka repivät hänet riekaleiksi. Toakaksikko löi nyrkkinsä yhteen onnistumisen riemusta.

    Silloin kuului jokaisen mielestä epämiellyttävää melua pohjoisesta. Melua, jonka seurana näkyi ajoneuvon nostama pölypilvi.

    ”Sheriffi”, toinen jäljellä olevista toista huusi mestarilleen, jolla oli liian kiire kuristaa Makuta Nuita.

    ”Meidän täytyy mennä, valtias”, toinen jatkoi. Karzahni käänsi katseensa pölypilveä kohti, jolloin Manu käytti tilaisuuden hyväkseen, kasvatti itselleen siivet ja mursi Karzahnin käden. Karzahni karjaisi epäinhimillisen rääkäisyn ja yritti kouraista toisella kädellään kiinni makutasta, mutta tämä oli siinä lyhyessä hetkessä ehtinyt lentää jo liian korkealle. Manu vilkaisi tilannetta nopeasti: vortixx oli hengetön, skakdi vuotaisi kuiviin ilman apua ja Karzahnin kätyrit olivat liian kiireisiä pinkomaan takaisin autoonsa.

    Loistavaa!

    Makuta lähetti salakavalan lämpöaallon kohti läheisen dyynin laelle ehtinyttä skakdia, mikä laukaisi miinat.

    Ja he kaikki räjähtivät sieltä helvettiin.

    Kun Meksi-Koron sheriffi viimein saapui paikalle, hän ei löytänyt mitään muuta kuin ison kraatterin täynnä tuhkaa.


    ”Astuin jollekin painelevylle”, 273 totesi lakonisesti. Hänen jalkansa painoi vielä laattaa pohjaan siltä varalta, että sen vapauttaminen laukaisisi ansan.

    ”Mitä helvettiä. Miten sinä siinä onnistuit kesken tarinani?”

    ”Lakkasin kuuntelemasta puolenvälin jälkeen.”

    ”Jumalauta. Kiitä onneasi, ettei ansa lauennut jo siitä, että laitoit painosi sen päälle.”

    ”En tiedä, olisi se voinut olla helpotuskin”, 273 haukotteli. Hän laskeutui toisen polvensa varaan pitäen painelevyn alas painettuna. Hän painoi tuntosarvensa lattiaa vasten yrittäen kuunnella minkäänlaisen mekanismin ääntä.

    ”Sanoit, että tämä paikka voi olla tuhansia vuosia vanha. Kuinka isolla todennäköisyydellä niin kauan sitten rakennettu ansa olisi yhä toimintakuntoinen?” hän pohti – tilanteen huomioon ottaen liiankin välinpitämättömällä äänensävyllä.

    ”No… riippuu ansan tyypistä ja sen laatineiden insinöörien taitavuudesta sekä käytössä olevan teknologian säilyvyydestä. Ehkäpä nämä on useimmiten rakennettu satojen eikä tuhansien vuosien aikajänteitä ajatellen. Mutta ei sitä koskaan tiedä! Mitenköhän me nyt purkaisimme tuon, että saisit painosi pois sen päältä? Ehkäpä, jos laitat reppusi sen päälle, se riittäisi pitämään laatan pohjassa? Tai jos etsisimme seinästä merkke-”

    273 nosti jalkansa pois painelaatalta ja odotti. Mitään ei tapahtunut.

    ”Kelvin…”

    ”273”, nazorak korjasi painokkaasti.

    ”273. Mitä helvettiä sinä teet?”

    ”No, kun minä astuin laatalle, en kuullut minkäänlaista ääntä mekanismista. Uskoin, että hypoteettisen ansan laitteisto olisi jo hapertunut vuosien kuluessa. Haha, katso nyt miten rapistunut tämä paikka on!” 273 selitti vähättelevästi levitellen samalla käsiään. ”Sitä paitsi meillä ei ole loputtomasti aikaa maleksia täällä. Minun pitää viedä sinut al-​Malij’n heimon –”

    ”En voi väittää, että olisit sinällään väärässä, mutta tuollainen on tyhmänrohkeaa.”

    ”Sovitaan vaikka niin”, 273 sanoi kohauttaen olkiaan ja alkoi jälleen kävellä käytävää pitkin. Makuta ei vastannut mutta oli selvästi tyytymätön.

    ”Ja sitä paitsi…” 273 totesi kylmällä äänellä ”… tuntuisiko se sinusta edes miltään, jos muurahainen kuolisi polullasi?”

    Makuta päästi turhautuneen huokaisun.
    ”Muurahaisuus itsessään ei ole temaattisen muurahaiseni essentiaalinen ominaisuus, vaan kielikuvan tarkoitus on havainnollistaa asioiden mittakaavaa henkilökohtaisessa kosmisessa järjestyksessäni.”

    273 jätti epäselvän vastauksen huomiotta ja kääntyi risteävässä käytävässä oikealle. Hän siristeli silmiään yrittäen saada selvää pimeydestä. Hänen valokivilamppunsa valaisi melko huonosti, taikka sitten pimeys temppelissä oli normaalia sakeampaa. Olikohan sellainen mahdollista? Makuta ei vastannut kysymättä jätettyyn kysymykseen.

    ”No onko?”

    ”Onko mitä?”

    ”Onko mahdollista?”

    ”En tiedä, mistä puhut.”

    ”No et varmaan.”

    Yhtäkkiä jostain takaa kuului jysähdys, kuin jotain olisi räjähtänyt. 273 arvioi etäisyyden olevan kutakuinkin sitä luokkaa, että räjähdyksen lähde olisi voinut olla hänen aiemmin tallomansa painelaatan kohdalla.

    ”No niin, katso nyt.”

    273:n kasvoja rupesi vihertämään.
    ”Et voi tietää, että se oli minun syytäni…”

    ”No ei täällä varmaan täysin sattumalta räjähtele juuri silloin, kun me olemme tutkimassa!”

    273 kiristeli hampaitaan niin, että narske kävi. Eeei, ei häntä kismittänyt lainkaan – hän ei vain periaatteesta halunnut antaa makutalle oikeassa olemisen iloa! Hän saapui risteyskohtaan käytävässä, joka jatkui ei vain kolmeen eri suuntaan vaakatasossa vaan myös alaspäin: lattiassa oli pyöreä aukko, joka johti pimeyteen.

    Hän hieraisi väsyneesti silmiään. Mikä saamarin pointti tällä temppeliretkellä edes oli?! Hän tahtoi jo palata maan pinnalle. Hän vain tahtoi pystyttää telttansa ja käpertyä sinne nukkumaan tai lukemaan kirjojaan.

    ”En ole varsinaisesti vihainen, mutta kyllähän tuo kuulosti siltä, että helposti olisi henki pois, jos se olisi posahtanut hieman rivakammin. Saisit vähän tarkemmin katsoa, mihin astut ja minne menet.”

    273 ohitti jälleen Manun kommentin. Hän kurkisti kuiluun ja yritti nähdä sen pohjan. Lampun valo ylsi juuri ja juuri valaisemaan alla aukeavan lattian niin kirkkaasti, että hän pystyi arvioimaan pudotusta.

    ”Jos sinä menisit itsesi täällä rikkomaan, niin silloin kyllä saisit ihan omin avuin ryömiä takaisin pinnalle”, Manu tokaisi jo aavistus turhautumista äänessään. ”Eivät minunkaan voimani kaikkia haavoja paranna! Enkä minä sellaisessa tilanteessa välttämättä edes tahtoisi auttaa. On minullakin rajani, minkälaista typeryyttä pojaltani siedän, Kelvin.”

    Silloin jokin nazorakin päässä napsahti. Hänen pupillinsa pienenivät, ja seuraavaksi hän tajusi putoavansa läpi kuilun.

    273 tunsi sydämensä putoavan. Hänen sykkeensä kiihtyi. Hän tajusi Manun karjaisseen jotain, mutta tämän telepaattinen ääni hautautui kasvavan paniikin alle. Tila liikkui nopeasti hänen ympärillään, ja seuraavaksi hän näkikin jo lattian lähestyvän häntä aivan liian nopeasti.

    Kuului poksahdus, kun nazorakin peitinsiivet avautuvat tämän lepattavan viitan alla. Siivet ehtivät hidastaa tämän putoamista vain vähän, ja tämä tömähti kivuliaasti kuilun pohjaa peittävään hiekkakasaan.

    273 pärskäisi hiekkaa suustaan ja huohotti. Hän koetti hitaasti nousta käsivarsiensa varaan, mutta hänen kätensä vapisivat liikaa kantaakseen. Hän kohotti katseensa ylös ja yritti etsiä aukkoa katossa.

    Hän olikin hypännyt aikamoisen matkan…

    Hetkinen. Oliko hän hypännyt?

    ”… yritätkö todella tappaa itsesi ihan vain uhmataksesi?” Manu sähähti. ”Todella täydellisen vastuutonta toimintaa.”

    ”Mi-minä e-en…” 273 sanoi ääni väristen. ”… a-anteeksi… teinkö minä tuon?”

    ”No en minäkään sitä tehnyt, että kukapa muu? Sinun pikku loisesi?”

    273 käännähti selälleen ja nousi istumaan. Hänen sydämensä laukkasi edelleen kuin ori. Hän yritti koota ajatuksiaan: mitä hänen päässään oli oikein liikkunut!? Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän muisti purreensa pihtinsä yhteen, ja sitten hänen jalkansa olivat liikkuneet kuin itsestään.

    Hän huomasi valokivilyhtynsä lojuvan vääntyneenä parin askeleen päässä. Hän veti sen luokseen. Sitten kammottava ajatus valtasi hänet. Hän tarkisti äkkiä muutkin laitteensa: Alinolla-hanska oli ehjä, samoin kristallisoitin. Hän huokaisi helpotuksesta.

    Hän kaivoi tupakan varustevyöltään, sytytti sen ja otti hermosauhut.
    ”O-olen pahoillani. En ihan tiedä mikä minuun meni”, hän sopersi henkosten välissä.

    ”Jos olet itsemurhan partaalla, niin eihän tästä tule hevonhelvettiä! Ehkä minun olisi kuitenkin parempi lähettää sinut kotiin juonimaan vallankumoustasi ja jatkaa jonkun muun kanssa.”

    ”N-no en ole, joten ei tarvitse huolehtia!” 273 kiivastui jälleen. ”Ei sillä, sinua tuskin edes kiinnostaisi mistään muusta syystä kuin että keho, jossa loisit, ei olisi täysin rampa!”

    ”Ke-… 273, me kävimme tämän keskustelun jo kertaalleen. Enkö silloin kertonut, että olisin voinut valita matkakumppanikseni kenet tahansa mutta päätin siitä huolimatta ottaa mukaani juuri sinut?”

    ”Mutta MIKSI sinä välität minusta?!” 273 parkaisi. ”Miten sinä voit väittää välittäväsi minusta ja olla silti samaan aikaan täysin välinpitämätön muita nazorakeja kohtaan – sinun muita ’lapsiasi’? Manu, minä en voi ymmärtää, miten sinä voit katkaista nazorakilta kaulan sekuntiakaan ajattelematta ja samalla väittää olevasi huolissasi minusta. Miten voin luottaa siihen, että välittämisesi olisi aitoa? Si-sinä loit meidät! Mikä erottaa minut muista nazorakeista? Miksi sinä välität tämän muurahaisen kärsimyksestä!?”

    Makuta oli hetken täysin vaiti. Lyhdynromu välkytti hieman näkyvyyttä kammion tunkkaiseen pimeyteen, mutta huone oli niin iso, että seiniä ei erottanut.

    ”Olen nyt sinulle täysin rehellinen”, makuta sanoi, yhtäkkiä melankolisesti. ”Minä olen vanhempi kuin pystyt ikinä edes kuvittelemaan. Olen katsellut tätä taivasta ja sen alla kulkevia kansoja historian alkuhämäristä saakka. Koska kosminen kutsumukseni sekä feodaaliset velvollisuuteni jättävät verrattain vähän liikkumavaraa tietyillä moraalisilla akseleilla, olen rajannut välittämiseni hyvin tarkasti. Kaikki maailman asiat on jaettu karkeasti kahteen yksinkertaiseen kategoriaan: niihin asioihin, joilla on väliä, ja niihin, joilla ei ole. Minulle edes nazorakit eivät ole poikkeus – paitsi sinä, 273. Minä olen päättänyt, että sinulla on väliä.”

    Savuke kärisi 273:n leuoissa. Pala kytevää tuhkaa varisi hänen sadeviittansa rinnuksille.

    ”Jos kuoleman jumala laskeutuisi Initoilta luoksemme ja kysyisi, mikä on kuolevaisen sielun hinta, vastaukseni olisi kaksijakoinen. Yhtäältä kuolevaisten sieluilla on arvoa pelkkänä valuuttana – tämä on yleinen makutain näkökulma. Toisaalta niillä sieluilla, joilla olen päättänyt olevan minulle väliä, on ääretön arvo, ja niinpä niiden vuoksi on uhrattava lähes mitä tahansa. Minulla ei ole kovin monta todellista ystävää, koska se ei useimmiten ole sen arvoista. Katselen, kuinka vuosituhannet matelevat ja kaikki ympäriltäni kuolevat. Miksi vaivautuisin välittämään? Mutta silloin tällöin joku pistää silmään, herättää kiinnostukseni. Ja jos hän vastaa kiinnostukseeni omallaan, siitä voi syntyä suhde, joka usein mitättömän lyhyestä kestostaan huolimatta voi oikeuttaa itsensä. Sellaisten vuoksi saattaisin hävittää kokonaisen sivilisaation maailmankartalta taikka repiä vaikka tähdet taivaalta.”

    273 kuunteli makutan sanoja hiljaa. Sitten hän vain antoi itsensä rojahtaa selälleen. Hiekka narisi hänen takaraivonsa alla. Tupakan viimeiset savukiehkurat katosivat kammion pimeyteen.

    ”Vai repisit tähdet taivaalta sieluni vuoksi? Haha… teittekö te nazorakeille muka sielut?”

    ”Eipäs mennä asioiden edelle”, Manu tuhahti. ”En sanonut, että repisin tähdet taivaalta sinun sielusi vuoksi. Vaikka olet minulle tärkeä, meidän suhteemme ei ole vielä ihan sillä tasolla, sillä et ole täysin vastannut kiinnostukseeni vielä omallasi. Vaikka kategorioita on karkeasti kaksi, ei niiden välillä ole kuitenkaan täydellistä epäjatkuvuutta.”

    Hetken kammiossa vangitsi telepaattinen hiljaisuus.

    ”Katsotaanpas”, makuta jatkoi maiskutellen. ”Sinun sielusi vuoksi… ehkäpä olisin valmis yhteen kansanmurhaan.”

    Tämän kuultuan 273 ei voinut muuta kuin irvistää puistatuksesta. Hänen mieleensä palasi kuva teehetkestä Nenyan huoneessa, sitten klaanilaisten iskuryhmästä Kuningattaren kammiossa. Hän oli jo oppinut, että kun makuta puhui kansanmurhasta, sitä ei kannattanut ottaa vitsailuna.

    Hetken oli taas 273:n mielessä yhtä hiljaista kuin pimeässä kammiossa. Hän huomasi takanaan olevan pylvään, nousi ylös ja siirtyi nojaamaan siihen. Hänen jalkojaan kolotti hieman.

    ”Mutta mitä tulee kysymykseesi… kukaan ei tiedä, kuinka sielu päätyy tyhjän kuoren sisälle”, Manu sanoi viekkaasti. ”Mutta epäilemättä sinulla kuitenkin on sielu. Jos ei olisi, sinulla ei esimerkiksi voisi myöskään olla Avden loista.”

    ”No… sepäs on lohdullista kuulla”, 273 tuhahti väsyneesti. Hän ajatteli pitkään makutan suuruudenhullua julistusta. Vai oliko se suuruudenhullu laisinkaan? Oliko hän kuitenkaan ymmärtänyt vieläkään, millaisen olennon kanssa oli tekemisissä?

    Hän päätti, ettei sillä ollut väliä. Hänen oma moraalinen näkökantansa oli selkeä.

    ”Mutta kai sinä ymmärrät”, hän sanoi painokkaasti, ”miksi näkökulmasi on minusta väärä? Että niillä asioilla, jotka kuuluvat sinun ei väliä -kategoriaan, on oikeasti väliä? Jos ei sinulle, niin jollekulle muulle. Sinä sanoit sen itsekin: kuolevaisten sieluilla on jokin oletusarvo – jollei muuna kuin valuuttana… eivätkö he ansaitse sinusta jotain arvokkuutta?”

    ”Niin… heidän sieluillaan on jokin arvo, kyllä. Ja se arvo riippuu aina yksilöstä. Jos heillä ei ole minulle mitään annettavaa, pystytkö sinä tarjoamaan jotain tilalle?”

    273 iski nyrkkinsä pylvääseen. Pikkusormi paholaiselle, totta tosiaan! Sopimusta toisen perään! Mutta ehkäpä paholaisen kanssa vain piti pelata tämän omilla säännöillä.

    ”Jos sinä välität minusta”, 273 sanoi hitaasti, miettien tarkkaan, miten sanansa muotoilisi, ”niin sillä, millä on väliä minulle, pitäisi olla myös välillisesti väliä sinulle, eikö?”

    Makuta hymähti.
    ”Niinpä kai.”

    ”Eli…” 273 jatkoi, ”jos minä rehellisesti pyydän sinua antamaan arvokkuutta sellaiselle sielulle, jonka arvo on sinulle pieni, eikö sen kuuluisi kasvattaa sen arvoa?”

    ”Johtopäätöksessäsi on kaiketi järkeä.”

    ”Joten?”

    ”Hyvä on. Olen valmis sellaiseen kompromissiin.”

    273 tunsi hienoista voitonriemua: vähäinen saavutus mutta saavutus yhtä kaikki.

    ”Mutta… sinä joudut esittämään vaateesi jokaisesta yksilöstä erikseen. En aio pitää kirjaa siitä, kuka on mielestäsi minkäkin arvoinen.”

    ”Ehkä se on hyväksyttävää”, 273 sanoi happamasti.

    Lopulta hän kohotti hajonnutta lyhtyään tähyillen jotain poistumisreittiä. Kammion seinissä ei vaikuttanut olevan mitään portaita, joilla olisi päässyt takaisin ylempään kerrokseen. Huoneen toisella puolella oli kuitenkin yksi matala oviaukko, jota kohti hän alkoi löntystää.

    ”Jotenka…?” makuta kysyi toiveikkaasti.

    ”Mitä?”

    ”Olemmeko nyt sujut?”

    ”No emme todellakaan!” 273 kivahti pöyristyneenä. Eikö tämä vieläkään tajunnut? ”Minusta tämän matkan luonne ei ole mitenkään muuttunut: sinä pimitit minulta tietoa, ja – no sanotaan nyt vaikka epärehellisin keinoin – houkuttelit minut tälle matkalle! Miten sinä oikein ajattelit sen tilanteen menevän, kun päätit kertoa minulle?! Että minä olisin äimistynyt luojani tapaamisesta niin, että olisin välittömästi unohtanut kaikki kertomasi hirveydet ja tarinoidesi implikaatiot?!”

    ”Aivan pöyris-”

    ”Hiljaa! Ei, sinä tiesit täsmälleen, että silloin minä näkisin huijauksesi läpi! Ja siitä syystä sinä varmaan päätitkin kertoa vasta lähdettyämme Mysterys Nuilta, kun en voinut enää perääntyä, niinhän?”

    ”Kuudennen kerran, minä en tarvitse sinu-”

    ”Mistä syystä sitten? Koska minulla on yhden kansanmurhan verran epämääräistä merkitystä sinulle? Koska olen ’kiinnostava’? Koska olet suunnitellut minusta jotain kirottua salaista asetta nazorakeja vastaan, kun se sinun eutanasiasuunnitelmasikin epäonnistui!? Hahah! Vai kenties siksi, että isänäni ja makutana sinulla on patologinen tarve kontrolloida minua? Varmistaa, että teen vain valintoja, jotka miellyttävät visiotasi? Tahdotko sinä tukahduttaa vapauteni!?”

    ”Tukahduttaa vapautesi?!” makuta ärjäisi. ”Etkö sinä tomppeli ymmärrä, että Imperiumi sinun ja kaikkien kaltaistesi vapautta aktiivisesti riistää? Minä yritän parhaani mukaan antaa sinulle lisää työkaluja sen takaisin ottamiseen.”

    ”Hah!” 273 naurahti. ”Niinpä tietenkin! Joopa joo… siitä huolimatta, että annoit minulle näennäisen vapauden palata takaisin Klaaniin, käytännössä pakotit minut kuitenkin mukaasi! Käytät hyväksesi sitä, että minulla sentään on jotain moraalista selkärankaa enkä annan viattomien sivullisten joutua seuraaviksi uhreiksesi! Toimintasi ei ole muuta kuin manipulaatiota ja kiristystä!”

    ”Mitä se sinua liikuttaa, jos minä possessoin jonkun pahaisen kalastajan, jota et ole koskaan tavannut aiemmin etkä tule koskaan enää tapaamaan sen koommin? Ei sinulla ole edes mitään käsitystä oman pikku maailmasi ulkopuolisesta elämästä. Välität itse vain Pesästä ja vallankumoushaaveistasi!”

    ”Minua liikuttaa, koska pystyn kuvittelemaan, miten helvetin perseestä se on sille kalastajalle. Mitä jos minä olisin hänen housuissaan? No sitä ei tarvitse kuvitella: minähän olen. Mutta siitä huolimatta, että minut on käytännössä kiristetty tähän, valitsin jäädä, ettei joku muu raukka joudu kokemaan samaa, tai pahempaa.”

    ”Minä EN ole kiristänyt sinua!” makuta melkein huusi. ”Miten se on muka kiristystä, jos päätät ihan itse keksiä itsellesi jotain, minkä avulla uhriutua? Mitkään sivulliset ’uhrit’ eivät ole käyneet edes mielessänikään, eivätkä kyllä sinunkaan, ennen kuin keksit ne omasta päästäsi miettiessäsi jotain Kapuran mielikuvitusystäviä!”

    ”Jos olisin tiennyt nazorakien alkuperästä, en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle ja sinä tiedät sen!” huusi 273 takaisin. ”Kyllä sinä oikeasti ymmärrät muiden mielenliikkeitä riittävän hyvin, että se oli sinulle alun alkaenkin täysin päivänselvää! Kaikki meistä eivät voi vain päättää, mitkä asiat ovat välittämisen arvoisia! Jotkut kokevat sellaista hauskaa pikku tunnetta kuin empatia. Mutta sinä ilmeisesti et! Päätit tietoisesti valita kertoa minulle kaiken tämän vasta, kun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Empaattinen olento ei tekisi niin. Koska mitä, jos niin tehtäisiin sinulle? Olisiko se kivaa? Mutta en usko, että pystyt ymmärtämään.”

    ”Jos olisin kertonut sinulle ennen lähtöä, olisit vain jättänyt minut!” makuta ärjäisi.

    273 pysähtyi paikoilleen.

    ”Sanoithan niin itsekin”, makuta jatkoi, vaisuimmin. ”Et olisi lähtenyt matkalle, jos olisit tiennyt.”

    Nazorak pysyi vaiti. Hän keskittyi makutan sanoihin, tai ehkä pikemminkin tämän telepaattiseen ääneen ja sen takaa hohkaaviin tunteisiin. Oliko hän todella aistinut… pelkoa?

    ”Manu”, 273 kuiskasi kuivalla äänellään, ”pelkäätkö sinä, että minä jätän sinut?”

    Makuta oli pitkään hiljaa.

    ”Niin käy lopulta kuitenkin… Etkö soisi minulle hieman aikaasi, ennen kuin on liian myöhäistä?”

    Nazorak ei vastannut siihen mitään. Hän ei rehellisesti tiennyt, kuinka suhtautua isänsä pyyntöön.

    Osa hänestä tunsi viimein ymmärtävänsä makutaa.
    Toinen osa taas kuiski, ettei tämä ansainnut hänen ymmärrystään.

    ”… etsitään jo se reitti ulos”, 273 lopulta huokaisi ja kääntyi palatakseen kulkemaansa reittiä takaisin.

    Ehkäpä hän ei ollut vielä valmis siihen.

    ”273”, Manu vielä kuiskasi. Nazorak pysähtyi odottamaan, että tämä sanoisi sanottavansa.

    ”Tuo alas hyppääminen. Älä enää koskaan tee niin.”

    273 seisoi hetken paikallaan ennen kuin jatkoi matkaa. Hän ei vastannut siihen mitään.


    Pieni nazorak ryömi hiekasta pilkistävän tornin raosta ulkoilmaan. Hän kaatui väsyneenä polvilleen. Maan pinnalla oli painostavan kuuma, vaikka auringot olivatkin pilvessä. Hän huohotti hetken, kunnes lopulta nousi ja lähti jatkamaan matkaansa.

    Ilta laskeutui Arj-Durunin aavikolle. Auringot koskettivat dyynien huippuja ja löivät varjonsa punaiseen hiekkaan. Nazorak pystytti telttansa ohdakepensaan viereen ja kömpi sisälle.

    Lopulta verenperillinen nukahti murheiden aavikon kylmään yöhön.

    REST IN PIECES
    BIANCA
    2013–2025

  • Routaa ja liekkejä

    Tangoia Sadiil Koro

    Ilta oli kylmä tuulen pieksemässä kalastajakylässä. Kyläläiset hätyyttivät kirkuvia lokkeja kalakoriensa kimpusta. Valkoiseen ponchoon verhoutunut matkalainen ohitti joukon raskaasti varustautuneita titaaneja, jotka mulkoilivat häntä pitkään; erityisesti sinibarettinen upseeri piti katseensa muukalaisen selässä epäileväisenä siihen asti, että tämä katosi näkyvistä. Lopulta matkalainen löysi tiensä kauppatorille ja sieltä etsimänsä.

    Matkalainen asteli väsyneesti portaat ylös pieneen savitaloon, jonka oven yläpuolella olevassa kyltissä luki kuusikulmaisilla kirjaimilla ”Ilanin savuke”. Ovikello kilahti hänen astuessaan sisään. Kaupassa tuoksuivat terva ja yrtit. Tiskin takana istuva vortixx kohotti katseensa lukemastaan kirjasta ja hypähti välittömästi pystyyn asiakkaan nähdessään.

    ”Jahas, iltaa! Kuinka voin palvella?” kauppias, ilmeisesti Ilan nimeltään, tiedusteli.

    Matkalainen silmäili tiskin takana olevia pussukoita ja etikettejä.
    ”Öhm, tahtoisin jotain mietoa. Onko teillä valmiita askeja?”

    ”Ah, pahoittelen! Tehdassavukkeet ovat jo loppuneet. Yhteistyökumppani tuo seuraavan erän vasta kolmen viikon päästä. Lähimmät tehtaat ovat Amohi-Roadassa ja Steltillä. Irtotupakkaa ja filttereitä löytyy! Miedoista suosittelisin Molekkon keltaista, siinä on oikein miellyttävä aromi!”

    Matkalainen huokaisi väsyneenä.
    ”Otan sitten sitä.”
    ”Paljonko?”
    ”Reilusti. Samoin faferia ja filttereitä.”

    Kauppias nyökkäsi ja alkoi lapioida tupakanpurua pussiin. Sitten molemmat hypähtivät ilmaan, kun ulkoa kuului pamahdus. Matkalainen pyörähti ympäri valppaana. Laukauksia! Kaupan pienistä ikkunoista näkyi, kuinka joukko titaaneja juoksi aseet tanassa kaupan ohi.

    ”Mi-mistä tuossa on kyse?”

    Kauppias pälyili itsekin ulos pakatesaan matkalaisen ostoksia.

    ”Täällä on ollut vähän levotonta viimeaikoina. Katsos kun Tangoia Sadiil Koro oli merirosvoille suotuisa levähdyspaikka, kunnes Aderidonian nuiruhtinas päätti ottaa koromme suojelukseensa. Käsittääkseni nuiruhtinaalla on ollut piraattienvastainen kamppanja koko Tangoia-Wahin alueella. Minusta se on sääli: monet kanta-asiakkaani on hirtetty. Mutta ainakin tilalle tulleet sotilaat paikkaavat myyntiäni.”

    Matkalainen nyökkäsi vähäsanaisesti. Hän mutisi jotain itsekseen ja kysyi sitten: ”Tahtovatko sotilaat rajoittaa kylästä foistumista?”

    ”Ei, kunhan et tee mitään luvatonta tai yritä kuljettaa suurta määrää tavaraa pois. Minne matka?”

    ”Aavikolle. Myykö joku täkäläinen kulkuneuvoja?”

    ”Tjaa-a. Parhaimmat kulkupelit taitavat olla vain rouva Mifkon dikapit. Hän saattaa myydä yhden sinulle”, kauppias totesi. ”Se tekisi 40 ratasta.”

    Matkalainen pulitti rahat ja vielä vähän ylimääräistä.
    ”Otan sytkärin myös. Kiitoksia tiedoista.”

    ”Hih, se on, kuule, aitoa xialaista asiakaspalvelua! Tulkaahan uudelleen!”

    Ovikello kilahti, ja matkalainen astui hiekkaiselle kadulle. Hän katsoi, ettei titaanisotilaita näkynyt missään, ja alkoi kääriä savuketta. Hänen kynnekkäät hyönteisen sormensa käärivät paperia tottumattomasti, mutta lopulta hän sai tötterön pysymään kasassa. Hän asetti sen pihtihampaidensa väliin ja napsautti sytkäriä.

    Kolme päivää sitten

    ”Manu. Sinä valehtelit minulle.”

    Kelvin lysähti huohottaen takaisin veneen pohjalle. Hetken hän saikin siinä kyhjöttää, ennen kuin hänen enkelinsä suvaitsi vastata hänelle.

    ”Mielestäni en ole valehdellut sinulle kertaakaan. Olisin voinut, mutta olen valinnut olla tekemättä niin.”

    Kelvin hengitti edelleen raskaasti – hän tunsi pahoinvoinnin väristykset vatsassaan. Lopulta hän kuitenkin naurahti kylmästi.
    ”Haha, en usko! Aivan varmasti olet valehdellut minulle! Miten muuten olet voinut pimittää tämän minulta näin kauan?”

    ”Milloin olen valehdellut sinulle? Mitä sellaista olen väittänyt, mikä ei pitäisi paikkansa?”

    ”Äsken! Sinä sanoit, että te olitte Abzumon kanssa vain työtovereita, ja… että te vain pallottelitte ideoita tosillenne!” Kelvin parahti. Hän kuumeisesti kertasi mielessään kaikkia niitä asioita, mitä Manu oli muistoissaan hänelle kertonut.

    ”Se, joka sanoi, että olimme ’työtovereita’, oli muiston Abzumo, en minä. Minä sanoin kyllä työskennelleeni hänen kanssaan monissa projekteissa, mutta en missään vaiheessa väittänyt, että vain pallottelimme ideoita.”

    Kelvin iski nyrkkinsä veneen partaaseen.
    ”Sinä sanoit sitä ennen suoraan, että Abzumo on luonut meidät, et sinä!”

    ”Minä kysyin: ’Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?’ En koskaan väittänyt, että hän on todella tehnyt niin. Ja vaikka olisinkin, en olisi väittänyt, että hän on tehnyt sen ypöyksin.”

    ”ÄÄÄÄRH! Hitot yksityskohdista!” Kelvin karjaisi ja repi tuntosarviaan. ”Voitko muka väittää, että olet ollut täysin rehellinen!? Voitko muka väittää, ettet ole piilotellut minulta tietoa!? Manu, tämä… tämä muuttaa kaiken! Sinä… loit nazorakit.”

    Kalamiäs ja Velipoeka katsoivat taaempana hämillään Kelviniä, joka pauhasi heille tuntemattomalla kielellä itsekseen.

    ”Olisiko sinusta ollut tyydyttävämpää kuulla alkuperästäsi esimerkiksi Matorolta jossain sivulauseessa, kun hän ei olisi osannut ottaa huomioon, ettet tiedä totuutta? Myönnän, että harhautin keskustelua, kun näin oli vähällä tapahtua.”

    Hetkeksi Kelvin mykistyi täysin. Hän oli paitsi loukkaantunut myös kauhistunut.
    ”Eli… sinä olet aktiivisesti yrittänyt varmistaa, etten saisi selville totuutta. Sinä… sinä olet varmistanut, että vain sinä voit kertoa tämän minulle – missä ja milloin haluat.”

    ”Olet nyt hieman melodramaattinen. Kenelläkään muulla ei olisi ollut yhtä hyviä edellytyksiä kertoa sinulle alkuperästäsi ja yhteiskuntasi aivan perimmäisiin rakenteisiin punotuista valheista. Nähdäkseni tämä ajoitus oli varsin luonteva sopimuksemme toimeenpanon kannalta.”

    ”Ahhaha! Sopimuksen! Totta kai! Sopimuksen, jonka ehdot sinä laadit – ja jonka yksityiskohtia et suostunut avaamaan, ennen kuin olin jo suostunut! Manu, sinä et edes aluksi kertonut, että olemme menossa etsimään Tren Kromia!”

    ”No mitä sinä muka olisit tehnyt, jos en olisi tullut elämääsi piristämään? Istunut huoneessasi pyörittelemässä peukaloitasi ja odottamassa seuraavaa kertaa, kun Guartsu käy huutamassa sinulle?”

    Kelvin pudisteli päätään pöyristyneenä. ”Olisin tehnyt niin paljon toisin, jos olisin tiennyt aikaisemmin…”

    ”Olisitko?”

    Kelvin puri hammastaan, ja tuijotti synkästi meren pimeyteen.

    ”Iskuryhmässäsi oli mukana Matoro, Keetongu… se moderaattori, Mako? Eli adminit varmasti tietävät Kuningattaresta. Tawa ja Visokki… hekin tiesivät totuuden?”

    ”Jos aiot kovastikin pahoittaa mielesi toimintatavoistani, niin jätä Visokki vihanpitosi ulkopuolelle. Hän vain teki niin kuin pyysin.”

    Kelvin henkäisi terävästi.

    Se sattui. Se todella sattui.

    Tawa ja Visokki olivat kaiken aikaa tienneet totuuden nazorakien syntyperästä. He olivat tienneet sen jo ensimmäisenä päivänä, kun Kelvin oli astunut Tawan toimistoon. Visokki oli tiennyt täsmälleen, miten nazorakin maailmaa mullistavaa tietoa Manulla oli, kun tämä oli esittänyt Kelvinille sopimuksensa.

    He olisivat milloin vain voineet kertoa Kelvinille totuuden, mutta he olivat vain esittäneet tietämätöntä.

    Valehtelijoita. Valehtelijoita kaikki.

    Ketkä muut olivat tienneet? Guardian, Same, Bladis… oliko myös Kepekin tiennyt? Vankilan nazorakit? Varmasti eivät…

    Kelvin jäykistyi. Hän suoristi selkänsä.

    ”1034.”

    ”… mitä?”

    ”Minun on kerrottava hänelle tästä. Minun täytyy varmistaa, että muutkin nazorakit kuulevat tästä. Minun… minun on palattava Klaaniin!”

    Kelvin kääntyi hätääntyneesti kalastajien puoleen ja vaihtoi kieleen, jota nämä ymmärsivät.
    ”He-hei! Meidän on falattava takaisin! Viekää minut takaisin Klaaniin!”

    ”Kelvin, mitä helvettiä. Älä nyt rupea vaatimaan kohtuuttomia.”
    Makutan telepaattisesta äänestä kuului harmistus.

    Kalamiäs raapi ohimoaan hattunsa alta.
    ”S’on aeka riskaabelia. Myö melkein jääthin kiikkiin tullessa.”

    ”Aivan sama!” Kelvin tiuskaisi tuskastuneesti. ”Minun on fakko falata! Maksan teille kyllä!”

    ”Millä rahalla muka?” Manu ärähti. ”Eikä muuten olla palaamassa takaisin. Minä maksoin tämän matkan, joten me menemme Tangoia Sadiil Koroon. Jos välttämättä haluat pois, niin saat jäädä siellä kyydistä.”

    Kalamiäs raapi päätään vielä kiusaantuneempana.
    ”S’on makuta kyllä ihan oikeessa siinä…”

    Kelvin hengitys kiihtyi. Hän ei varmasti aikoisi istua tässä veneessä kolmea päivää Etelämantereelle! He eivät olleet ehtineet kauas Mysterys Nuista. Klaaniin olisi matkaa vain muutama tunti.

    Minun on pakotettava heidät.

    Minun on pakotettava heidät…

    Kelvin kiristeli hampaitaan. Hän veti pistoolin esiin viittansa alta ja osoitti sillä taivaalle.
    ”Viekää minut Klaaniin HETI!”

    Makuta Nuista kuului syvä telepaattinen huokaus.

    Sitten – nopeammin kuin Kelvin oli osannut edes kuvitella – Kalamiäs oli jo vetänyt esiin revolverin sekä naksauttanut varmistimenkin pois ja tähtäsi nyt Kelviniä suoraan silmien väliin. Kelvin jähmettyi paikoilleen. Hän ei ymmärtänyt, mistä ase oli vanhan kalastajan käteen ilmaantunut. Piippu melkein kosketti hänen otsaansa.

    Kalamiäs tuijotti levollisesti nazorakia aseen tähtäimen läpi ja sylkäisi veneen pohjalle. ”Joskos otettais ihan rauhallisesti. Velipoeka, ota sen pyssy. Saa sen takas määränpääs. Myö mennää Etelämantereelle, piste.”

    Kelvin kohotti epätoivoisesti kätensä ilmaan. Velipoeka otti Kelvinin aseen ja tutki tämän taskut – ja löysi myös Kelvinin toisen pistoolin tämän kainalokotelosta – sekä takavarikoi Kelvinin repun. Kelvin kirosi mielessään: Alinolla-hanska oli myös siellä.

    Kalamiähen laskettua aseensa Kelvin vajosi huokaisten istumaan maston juureen. Hän ei voinut uskoa sitä, että yhtäkkiä hän olikin pakotettuna matkalla Etelämantereelle.

    ”Kelvin”, Manu huokaisi. ”Minä en aio pakottaa sinua mukaan matkalleni. Kuten sanoin jo aiemmin, sinulla on oikeus irtisanoa ’vuokrasopimukseni’ milloin tahansa, ja löydän kyllä itselleni kehon, jos tahdot pois. Mutta olen viivyttänyt matkaani aivan tarpeeksi, ja suurimmaksi osaksi sinun tarpeitasi tyydyttääkseni. En aio sietää enempää viivästyksiä.”

    ”Hyvä! Sitten minä lähden ensimmäisellä veneellä takaisin Mysterys Nuille”, Kelvin tuhahti.

    ”Jos niin tahdot. Voin jopa auttaa sinua possessoimalla jonkun veneenomistajan, jos tahdot varastaa aluksen.”

    Kelvin oli kiukunpuuskassaan jo tarttumassa tarjoukseen, mutta sitten hän pysähtyi ajattelemaan kunnolla. Jos Manu poistuisi hänen kehostaan, se tarkoittaisi, että tämä todennäköisesti vain kaappaisi jonkun viattoman ohikulkijan ruumiin… ja tuskin antaisi tälle senkään vertaa valinnanvaraa, mitä oli hänelle antanut.

    ”Etkö sinä vain voisi muuttua taas vaikka joksikin saamarin banaaniksi?” Kelvin suorastaan voihkaisi.

    ”No olisihan se hauskaa, mutta ihan helvetin työlästä ja aika epäkäytännöllistä. Ei minulla ole sellaiseen työkaluja mukana, ja silkkaa ajan haaskaustahan se olisi. Sitä paitsi apinoihin ei voi luottaa. Sellainen voi ilmestyä mistä tahansa, ja olisi täysin vastuutonta olla banaani, ennen kuin olen tappanut ne sukupuuttoon.”

    Tämä oli käsittämätöntä! Kelvin puristi irvistäen silmänsä kiinni. Hän löi nyrkkinsä veneen pohjaa, sitten takaraivonsa laivan mastoon. Totta kai moraalinen valinta jäi hänen vastuulleen.

    Ei, hän ei antaisi Manun sotkea jonkun toisen elämää!

    ”Hyvä on! Minä tulen mukaasi. Näyttää siltä, ettei minulla ole juurikaan vaihtoehtoja”, hän ärähti. ”No, sama kai minun on sitten puristaa luojastani kaikki hyödyllinen tieto irti.”

    Kelvin kohotti katseensa synkälle merelle. Hän näki kaukaisuudessa välähdyksen – luultavasti salaman. Hän veti pitkän henkäyksen kylmää meri-ilmaa.

    ”Eli… sinä ja Abzumo.”
    Se ei varsinaisesti ollut kysymys, mutta Kelvin ei tiennyt miten muutenkaan aloittaa.

    ”Haluatko hieman täsmentää?”

    Kelvin haki sanojaan hetken.
    ”Miksi te teitte meidät?”

    Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
    ”Abzumo sai idean armeijasta, joka vetäisi vertoja visorakeille. Ja ottaen huomioon, että te vähintäänkin teknisesti ottaen voititte sotanne visorakeja vastaan, sanoisin retrospektissä, että ihan onnistunut idea sinänsä. Sitten toteutimme sen. Meillä oli puhetta kaikenlaisista nazorakeja hyödyntävistä valloitussuunnitelmista, mutta maailma on niin monimutkainen paikka, että eihän sitä koskaan tiedä, miten suunnitelmat muuttuvat. Ja Abzumo oli aina hieman kieroutuneempi kuin minä.”

    Kelvin oli hetken aikaa sanomatta sanaakaan. ”Eli… nazorakit on alusta asti suunniteltu armeijan tarpeisiin?”

    ”Niin, no, tavallaan kyllä. Teistä suunniteltiin käytännöllisiä sotilaita. Mutta emme me rajoittaneet teitä siihen tarkoitukseen, ja katso! Olette kehittäneet omaa taidetta ja omaa tiedettä. Kuulemastani päätellen jopa joitain todella edistyneitä teknologioita, joita matoralainen kansa ei ymmärtäisi. Voin olla ylpeä.”

    Kelvin ei tiennyt, helpottivatko Manun viimeiset sanat hänen oloaan yhtään. Nazorakit oli suunniteltu sotilaiksi, ja heistä todella oli kehittynyt sotilasimperiumi. Se tuntui liian sopivalta ollakseen sattumaa.

    ”Teidän suunnitelmanne muuttuivat, joten te ette tarvinneetkaan meitä?”

    ”Noh… siinä tapahtui vähän kaikenlaista. Makutain veljeskunnan hierarkiassa tapahtui radikaali muutos, ja totesin, että en aio katsella uutta hallintoa. Jätin Abzumon rannalle ruikuttamaan… aika kirjaimellisesti. Ja siirryin tekemään muita juttuja. Sitä paitsi siinä vaiheessa näytti siltä, että kuningatar ei koskaan munisi ainuttakaan munaa. Abzumo sen sijaan ei luovuttanut teidän suhteenne ja jäi kai varmistamaan, että kuningatar todella sai munittua ensimmäisen munan. Ehkäpä hän oli sitten lopulta parempi isä kuin minä.”

    Kelvin värähti, kun Manu mainitsi Kuningattaren ja Abzumon samassa lauseessa.

    ”Abzumo… hän on osa Allianssia. Onko hän salaa ohjaillut nazorakeja varjoista? Onko hän aina ollut läsnä Imperiumin historiassa?”

    ”Sitähän minä en tietäisi.”

    Kelvin ei uskaltanut edes aavistaa, mitä se tarkoittaisi, jos toinen nazorakien luojista olisi kaiken aikaa vetänyt naruista Imperiumin kulisseissa. Oliko Pesän hierarkia sellainen Abzumon ansiosta? Oliko Kenraali 001 edes Imperiumin todellinen johtaja?

    ”Ja Kenraali on ensimmäinen luotu nazorak”, Kelvin kertasi. ”Mutta hän ei syntynyt Kuningattaresta…”

    ”Niin, voi olla, että Amiraali on ensimmäinen äitinne munima nazorak. Tai ehkä kukaan muu ei ole elänyt yhtä pitkään – ken tietää.”

    Hyytävä tuuli leikitteli Kelvinin tuntosarvilla. Hänen sydänalaansa puristi.

    ”… Äiti”, hän lopulta kuiskasi.

    Valkoisen nazorakin katse synkkeni entisestään. Hänen pihtinsä vääntyivät irveeseen.

    ”Manu… miksi? Miksi te teitte Kuningattaresta sellaisen!?” Hänen äänensä kohosi lauseen loppua kohden.

    ”Mitä tarkoitat? Millaisen?” Manu kysyi vilpittömästi.

    ”Sokean, mykän synnytyskoneen.”

    ”Hmm, eikö se ole ihan standardi yhdyskuntahyönteisille? Tai no, en tiedä silmistä. Mutta mitä hän silmillä tekisi? Näkisi pimeän luolan paremmin?”

    Manun reaktio sai Kelvinin hengittämään raskaammin. Hän naurahti kylmästi:
    ”Hah hah… eli hänenkin kohdallaan vain käytännöllisyydellä oli väliä? Te suunnittelitte hänet niin että hänen elämänsä olisi mahdollisimman käytännöllistä kaikille muille. OLIKO MYÖS HÄNEN KÄRSIMYKSENSÄ KÄYTÄNNÖLLISTÄ!?”

    ”… no jos sinä sitä haluat, niin voin minä tehdä hänelle silmät. Ei niitä ole niin vaikeaa asentaa.”

    ”Älä väistele aihetta…” Kelvin sanoi, mutta hänen sanoistaan alkoi huveta usko. ”Eikö… eikö sinua kaduta yhtään!? Eikö Kuningattaren kärsimys… tai nazorakien kärsimys… eikö se tunnu sinulla missään?”

    Manu kuulosti oikeasti miettivän lapsensa kysymystä.

    ”No, tuota…

    … ei?”

    Kelvin ei ollut uskoa kuulemaansa.

    ”Mi-mitä sinä sanoit…?”

    ”Kelvin. Jos muurahainen kävelee samalla polulla kanssasi ja tallot sen, tunnetko sen kärsimyksen nahoissasi?”

    Kelvin tunsi sydämensä putoavan. Hän ei enää tiennyt, mitä sanoa.

    ”M-minä… alan nyt nukkumaan”, Kelvin totesi värisevällä äänellä.

    ”Kauniita unia.”

    Kelvin käännähti nopeasti, aivan kuin kääntääkseen selkänsä makutalle. Ai että hänen päähänsä sattui. Hänellä oli kylmä. Hänellä oli paha olla.

    Ai että tekisi mieli polttaa…

    Kelvin kohotti päätään haistaessaan tupakankäryn – Kalamiäs poltteli käärimäänsä sätkää laivan perässä. Kelvin nousi seisomaan ja asteli huterin askelin kalastajien luokse.
    ”Anteeksi… voisinko saada savukkeen?”

    Kalamiäs katseli hetken kummastuneen epäluuloisena Kelvinin anelevaa ilmettä ja tuhahti.
    ”Natorakin perkuleet vievät viimosetki sauhut.”

    Sanoistaan huolimatta kalastajavanhus vippasi tupakoimisvälineensä Kelvinin jalkoihin.
    ”Kuha et kaikkea ota.”

    Kelvin poimi savukkeet ja vain vaisusti kuiskasi: ”Kiitos…”

    Hän laittoi sätkän hampaidensa väliin ja napsautti sytkäriä…

    Tangoia Sadiil Koro, nykyhetki

    … jonka liekki sytytti tupakan. Uupuneesti Kelvin imi savua nieluunsa, mikä sai hänet välittömästi yskimään. Hän sadatteli hieman. Hitto, että xialaisten savukkeet olivat tujumpia kuin nazorakien feromonikorvikkeet.

    ”Kai sinä tiedät, että tupakointi ei ole hyväksi keuhkoillesi?”

    Kelvin ei vastannut Manun kommenttiin mitään. Hän kaivoi laukustaan Kalamiähen antaman kartan ja heilautti sen auki. Hän otti sätkänsä alempaan käteensä ja puhalsi savua ilmaan silmäillessään samalla kuvaa Arj-Durunin rannikosta.

    ”No, ei kai siinä sitten muuta kuin lintuja ostelemaan”, Manu totesi reaktiona Kelvinin mykkäkouluun.

    ”Asuuko se sinun kontaktisi missä?” Kelvin huokaisi vähäpuheisesti.

    ”Hiekkarauskunkujalla. Uskoakseni noin sata metriä tätä tietä etelään, niin tulemme oikeaan risteykseen.”

    ”Okei. Käydään siellä ensin, ennen kuin hommataan se kana. Sitten etsimme tämän kyläpahasen eniten majataloa muistuttavan rakennuksen. Tahdon sänkyyn”, Kelvin mutisi. Hän asetti kristallisoittimensa kuulokkeen tuntosarvelleen ja jatkoi musiikkinsa kuuntelua.

    He olivat juuri ohittamassa hieman surullisen näköistä rihkamakojua, kun Manu yhtäkkiä huudahti:
    ”Hetkinen, seis! Katso tuota kaunokaista!”

    Kelvin seisahtui ja käänsi katseensa kohti kojua. Myyjän virkaa toimittava raihnaisen näköinen vanha selakhi nousi seisomaan toiveikkaan näköisenä. Kelvin silmäili tavaroita epäileväisenä – löytyi eri kokoisissa ja muotoisissa olevissa pulloissa lilluvia epämääräisiä nesteitä, muutama hieman arveluttavassa kunnossa oleva kanohi, kirjoja kielillä, joita hän ei ymmärtänyt, ja jonkinlaista tasapainovaakaa muistuttava metallinen viritys –, mutta ei osannut edes arvata, mikä niistä oli kaapannut makutan huomion.

    ”Lamppu! Katso nyt sitä!”

    Kelvinin silmät asettuivat tuijottamaan valkoisten marmorinoppien keskellä möllöttävää pientä pronssista öljylamppua. Epäuskoinen ilme lankesi hänen kasvoilleen.

    ”Niin?” hän ajatteli.
    ”Osta se! Haluan sen!”
    ”Onko pakko?”

    ”Huomaan, että lamppuseni”, kauppias virkkoi, ”kiinnostukses’ vallan sieppas!”

    Kelvin laski kuulokkeidensa volyymia ja huokaisi: ”Juu, ostaisin sen.”

    ”Pahan hengen säilömiseen”, kauppias ilmoitti, ”käynyt muinoin vankilasta! Vaan ei enää ikäkausiin, djinnit asu valais’missa.”

    ”Ahaa…”

    ”Lisäksi saat kaupan päälle: Varjoviitan, haamuin kledjun! Sekä vielä taateleita, kolmekymment’ kappaletta! Vaan en maistaa ehkä soisi, myrkytettyjä on nämä.”

    ”… m-miksi?”

    ”Mitäs sanot, hyvä kauppa? Tuskin pistää paremmaksi, kukaan tässä rupukyläs’!”

    ”No okei, faljonko se maksaa?”

    ”Jos ei vielä tämä riitä”, selakhi huudahti jättäen täysin huomiotta Kelvinin sanat ja tempaisi jostain esiin jonkinlaisen kaulakorun, ”tässä vielä amuletti! Sirkkain keskuudessa kaipa, suosittu on tuote tämä!”

    Kun Kelvin katsoi tarkemmin, hän huomasi ketjusta roikkuvan jonkinlaisen… kutistetun irtopään?

    Hän katsoi äkkiä muualla. ”Tuota, ei kiitos! Miten olisi vaikka kaksikymmentä lamfusta ja viitasta – olen allerginen myrkkytaateleille? Okei, tehdään kaufat! Kiitos, näkemiin!”

    Kelvin nakkasi mutterit pöytään ja nappasi ostokset mukaan. Hän marssi ripeästi pois ennen kuin kauppias ehti sanoa mitään. Sitten hän istahti alas tyhjään kadunkulmaan ja rupesi pyörittelemään öljylamppua käsissään kulmat kurtussa.

    ”Oletko tyytyväinen?”

    ”Kyllä! Katsopas tätä!”

    Sitten, täysin varoittamatta, lampun sisältä syöksyi ulos jotain – kuin pilvi tummanpunaista kaasua. Kelvin säikähti ja pudotti sekä sätkänsä että lampun, joka kierähti muutaman kerran tomuisella kiveyksellä. Hänen edessään leijui Makuta Nui… tai ainakin jonkinlainen versio tästä. Tämän normaalin piikikkään haarniskan, josta Kelvin myönnettävästi tosin oli nähnyt vain mielikuvitusversioita, tilalla oli jotain virtaviivaisempaa, ja tämän pään ympärille oli kiedottu jonkinlainen… turbaani? Sen ilmiselvän lisäksi siis, että tältä puuttui kokonaan jalat – tämän alaruumis vain muuntui punertavaksi kaasuksi, joka savusi ulos lampusta.

    ”Hahaa, olen lampun henki!!” makuta karjaisi voimakkaalla äänellä. Muutama ohikulkija katsoi heitä oudoksuen. Kelvin irvisti ja pälyili ympärilleen. Korttelin päässä yksinäinen synkkäilmeinen kromidi katseli häntä hetken ja vetäytyi sitten sivukujalle.

    Kelvin tuhahti, nousi seisomaan ja poimi lampun kainaloonsa. Sitten sanomatta sanaakaan hän nosti sammuneen tupakkansa ja työnsi sen lamppuun.

    ”Hei!” Manun kuvajainen älähti. ”Aika epäkohteliasta! Mutta tiedoksesi, että tuo ei ole mitenkään fyysisesti epämiellyttävää. Tämä on pelkkä illuusio. Olen edelleen olemassa vain sinun päässäsi.”
    ”Etsitään jo se sinun tuttusi…”
    ”No, kuten sanottua, Hiekkarauskunkuja. Tässä vaiheessa se onkin jo tuo seuraava risteys.”

    Kelvin käppäili mainittuun risteykseen ja tuijotti varsin epäilyttävää, kapeaa, pimeää kujaa pitkään ja hartaasti. Se näytti sellaiselta paikalta, missä yksinäinen kylään vasta saapunut kulkija tuli ryöstetyksi ja murhatuksi.
    ”Tännekö?”
    ”No sinne.”

    Kelvin huokaisi ja asteli sisään. Katokset estivät valon läpipääsyn kujalle, ja rakennusten välissä oli niin vähän tilaa, että titaani olisi joutunut seisomaan sivuttain mahtuakseen sinne.
    ”Ihan päähän asti”, lampun uusi henki kannusti.
    ”Helvetti mikä paikka”, Kelvin protestoi.

    Kujan päästä löytyi yksi yksinäinen kulunut puuovi, jossa ei lukenut mitään.

    Oven takana näytti ensin olevan täysin pimeää. Sitten Kelvinin silmät alkoivat tottua, ja hän erotti hämäryydessä käytävän muotoja. Hän käveli eteenpäin, kunnes tunnelin päässä alkoi näkyä valoa.

    Hän saapui korkeaan, avoimeen luolamaiseen tilaan. Katossa vaikutti olevan reikä, joka päästi sisään luonnonvaloa, mutta jokin kertoi Kelvinille, ettei se johtanut todelliseen ulkomaailmaan. Luolan seinät olivat sileää graniittia, ja siellä täällä kasvoi trooppinen kasvi, jonkinlainen saniainen, jonka lajia Kelvin ei tuntenut, jos oli sellaista ennen koskaan nähnytkään. Luolan perällä oli niin pimeää, että hän ei erottanut, oliko siellä jotain, mutta hänellä oli paha aavistus. Keskellä luolaa, suoraan kattoreiän langettamassa valokeilassa, oli sen sijaan jonkinlainen risuista, puunoksista ja heinistä koostuva pieni pyöreä rakennelma, jonka päällä lepäsi kolme suurta, punaisentäplikästä, valkeaa ovaalia.

    Munia? Taasko munia?

    ”Manu”, Kelvin aloitti varovasti, sillä jokin sai hänet tuntemaan olonsa erityisen uhatuksi. Hänen lampunhenkensä oli vetäytynyt takaisin lamppuunsa, koska ei ollut mahtunut manifestoimaan itseään ahtaassa käytävässä kovin hyvin. Ennen kuin hän ehti saada ajatuksiaan kasaan, hänet keskeytti luolan perältä kuuluva korviavilhovan terävä ja eläimellinen rääkäisy. Jokin massiivinen lennähti esiin ja tömähti hurjalla vauhdilla hänen eteensä.

    Kelvin nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa hitaasti ylös. Jonkinlainen valtava rubiininpunainen lisko, joka seisoi hänen edessään häntä neljä kertaa korkeampana, tuijotti takaisin julmilla silmillään.

    Kelvin kohtaa punaisen MetalGreymonin

    Tämän pään, alaleukaa lukuun ottamatta, peitti hopeanharmaan metallin kerros, jossa oli reiät orgaanisille silmille, kuin kypärässä ikään. Samoin tämän rintakehä ja vasen etujalka olivat metallia. Tämän selästä levittäytyivät repaleiset purppuraiset siivet, ja tämän takaraivosta metallikuoren alta puskivat esiin sinertävät pitkät hiukset.

    ”Miksi olet tullut pesääni, mitätön olento?” lisko jylisi. Tämän hengitys oli tulikuuma, ja Kelvin oli näkevinään liekin syttyvän tämän kurkussa. Oliko tämä… lohikäärme?

    Silloin Makuta Nui pursusi jälleen esiin taikalampusta (jossa ei oikeasti ollut mitään taikaa, jos ei se tässä vaiheessa ollut jo selvää). Tämän illuusiohahmo paisui vielä suuremmaksi kuin oli aiemmin kadulla ollut, ja nyt sen koko alkoi olla samaa luokkaa hirmuisen sauruksen kanssa.

    ”Eläpäs kovistele lastani”, pauhasi Makuta Nuin mahtipontinen ääni. Lisko tuntui suorastaan kutistuvan silmissä, kun tämä meni hieman kasaan ja… ikään kuin polvistui kumartamaan lampun hengelle.

    ”En minä tahallani, oi Suuri Makuta”, lisko sanoi huomattavasti maltillisemmalla äänenvoimakkuudella. ”En huomannut, että olitte siinä.”

    Manu vaikutti tyytyväiseltä ja kutistui normaaliin kokoonsa. Kelvin sen sijaan oli pöllämystynyt.
    ”Manu… onko tuo… lohikäärme se kontaktisi?”

    Makuta pärskähti nauramaan.
    ”Ei hän ole mikään todellinen lohikäärme, vain dinosaurus. Ja kyllä, hän on se kontaktini.”

    Lisko näytti hieman kiusaantuneelta.
    ”Kuka on apulaisesi, Suuri Makuta?” tämä kysyi.

    ”Hän on Kelvin”, Manu vastasi iloisesti. ”Tulimme etsimään hieman tietoa lonkeronomadiheimojen liikkeistä.”

    ”Mhhm”, lisko hymähti ja lähti talsimaan takaisin kohti huoneen pimeää seinustaa Kelvinin seuratessa hitaasti perässä. ”Vaadin totta kai tavanomaisen palkkioni.”

    ”Senkin kurja”, Manu varoitti. ”Näinkö kiität pelastajaasi? Tiedät hyvin, että voin lähettää sinut takaisin Manan majoille vaikka välittömästi niin halutessani.”

    ”Oi Suuri Makuta, tiedän toki”, lisko vastasi hieman paniikkia äänessään. ”Mutta meillä oli sopimus, jonka solmimme, kun ongit sieluni Styxistä.”

    ”Jumalauta”, Manu parahti. ”Aina sama ääni kellossa. No hyvä on. Saat levysi. Mutta dataa pöytään ja sassiin.”

    Lisko vaikutti tyytyväiseltä. Kelvinin ensivaikutelma tästä oli sen sijaan täydellisen romuttunut: saurus oli selvästi pelkkä vässykkä, ainakin Makuta Nuin seurassa.

    ”Arkku on tuolla nurkassa”, lisko sanoi osoittaen teräväkyntisellä metallikädellään kohti seinän vierellä jalustalla lepäävää obsidiaanikirstua, jonka turkoosi silmä tuijotti herkeämättä Kelviniä, jälleen kerran.

    He olivat saapuneet riittävän lähelle takaseinää, että Kelvin näki nyt sen olevan tietokonenäyttöjen peitossa. Näyttöjen alla oli jonkinlainen ohjauspaneeli ja liskolle sopivan kokoinen valtava tuoli. Koko viritelmä näytti varsin omituiselta.

    Kelvin käveli obsidiaanikirstun luo ja avasi sen. Se oli tyhjä, kuten aina, joten hän sulki sen jälleen.
    ”Lainaan taas kättäsi”, Manu sanoi, jolloin Kelvinin käsi liikkui itsestään avaamaan kirstun. Nyt siellä oli taas se sama sisältö kuin laivalla ollessa, joskin arkku oli nyt ulko- ja sisäpuolelta jokseenkin samankokoinen eikä sen näkeminen siten aiheuttanut Kelvinille pahoinvointia.

    ”Nyt tarvittaisiin yksi noista levyistä”, Manu sanoi luovutettuaan käden hallinnan takaisin. Kelvin otti vinyylikiekoista päälimmäisen ja vilkaisi sitten lampunhenkeä.

    ”Ei se, tuo toinen.”

    Kelvin vaihtoi levyn seuraavaan, otti sen ulos ja sulki sitten kirstun.

    ”Saures”, Manu huusi. ”Tässä tätä nyt olisi.”

    ”Uijui”, lisko vastasi ja syöksyi heidän luokseen. Kelvin ojensi vinyylilevyä epävarmasti tätä kohti, ja tämä ottikin sen vastaan orgaanisella pienellä sauruskädellään selvästi varoen naarmuttamasta sitä kynsillään. Kelvin ei voinut olla miettimättä, mahtoiko levy olla jo aivan täynnä naarmuja ennestään, kun se oli ollut täysin vailla koteloa Manun arkussa.

    ”Laitan heti soimaan”, saurus totesi ja asetti levyn soittimeen ohjauspaneelissaan.

    Säröt bassosävelet täyttivät huoneet taktisesti kattoon asennetuista kaiuttimista. Sitten kitarat tulivat mukaan, ja saurus rupesi heiluttamaan päätään musiikin tahdissa väkivaltaisen näköisesti. Pitkät hiukset heiluivat rajusti ympäri. Manu hymähti. Kelvin alkoi odotellessaan käärimään tupakoitaan valmiiksi.

    ”Olet nimesi veroinen, Saures.”

    Lisko tajusi jälleen tilanteen, jossa oli, ja ryhdistäytyi heti.
    ”Kiitos. En ole saanut Frankk Klepakkirakkin uusinta käsiini oikein mistään. Ei niitä tänne Mata Nuin selän taakse tule. Siksi täytyy aina luottaa, että asiakkaat tuovat minulle tärkeimmät uudet julkaisut edes jollain aikataululla.”

    ”Miten niin asiakkaat monikossa? Onko sinulla muitakin kuin minä?” Manu ärähti. Lisko katsoi tätä pahoittelevan nöyrästi.

    ”Oi Suuri Makuta, te käytte luonani ehkä kerran kahteen vuosikymmeneen, en voi laittaa bisnestäni sen varaan.”

    ”Kiittämätön iguaani”, Manu murahti.

    ”Oletteko muuten tietoinen, oi Suuri Makuta”, saurus sanoi yrittäen epätoivoisesti vaihtaa aihetta, ”että näillä main on liikkunut kaksi apulaisesi kaltaista otusta? Joskin enemmän ruskeansävyisiä.”

    ”Jaa”, Manu totesi. ”Tuskin mitään kovin tärkeää, jos kaksi vain. Jotain erikoisagentteja?”

    ”Niillä olisi mustat haarniskat”, Kelvin totesi väliin. Tämä aihe kiinnosti häntäkin.

    ”Ne viettivät pienen hetken täällä kylässä”, saurus kertoi. ”Varastivat veneen ja lähtivät jonnekin. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia otuksia ennen, joten kiinnostuin ja lähetin agentteja heidän peräänsä. He vaikuttavat asettuneen Amohi-Roadaan. Näin ne kerran neuvottelemassa jonkun matoralaisenkin kanssa, mutta agenttini eivät saaneet siitä kohtaamisesta paljoakaan irti. Jokin tappoi heidät, ennen kuin he onnistuivat toimittamaan lopulliset raporttinsa. En ole sen jälkeen uskaltanut lähettää ketään perään.”

    ”Matoralaisen kanssa?” Manu ihmetteli. ”Nazorakitko muka?”

    ”Sellainen punainen pikku mies. Sininen naamavärkki.”

    ”No voi nyt helvetti.”

    ”Funainen Mies?” Kelvin pohti.

    ”No niin vissiin sitten”, Manu puuskahti. ”Ja paljonpa me tällä tiedolla teemme, jos et saanut siitä edes mitään kunnollista selville. Milloin viimeksi kuulit heistä?”

    ”En useampaan kuukauteen”, lisko myönsi.

    ”Jaha. No oliko muuta, mitä pitäisi tietää?”

    ”No entäpä oletteko tietoinen”, saurus sanoi varoen, ”että Manalan hirmuinen hallitsija on vapautunut?”

    ”Mitä helvettiä, en”, Manu sanoi pöyristyneenä. ”Kamalaa, milloin? Ja miten sinä siitä tiedät?”

    ”Sain raportin tässä ihan jokunen päivä sitten. Minulla on agentteja myös Karzahnin suunnalla ihan tätä varten, joskin raportoivat harvoin, kun niin kaukana ovat. Varotoimena vain… sillä en aio koskaan mennä takaisin… paitsi, jos Suuri Makuta niin tuomitsee ja päättää lähettää minut sinne, mistä tulin, mutta se olisi vallan julmaa ja eihän Suuri Makuta nyt niin tekisi?”

    ”Joskus tekisi mieli”, Manu mutisi. ”Mutta sinun pelastamisesi oli solvaus sitä saatanan ameebaa kohtaan, joten koin sen silloin aiheelliseksi. On sinusta hyötyäkin ollut. Jos nyt etsisit minulle ne haluamani tiedot!”

    ”Pahoittelut”, saurus vastasi. ”Mistä heimosta mahtaa olla kyse?”

    ”Muzaah al-Malij’n heimo”, Manu vastasi. Saurus rupesi näpyttelemään jotain näppäimistöllään. Näytöillä vilkkui karttoja.

    ”Mikä ’ameefa’?” Kelvin kysyi ankeasti odottamatta kuitenkaan kovin koherenttia vastausta.

    ”Manalan kuningas”, Manu vastasi. ”Se persläpi on tehnyt pilkkaa meidän muinaisesta runomitastamme. Eikä se perkele edes osaa sen sääntöjä kovin hyvin. Jumalauta.”

    ”… runomitan?”

    ”Niin, yrittää brändätä sen ’juliaaniseksi mitaksi’. Ja yksi pyhistä tehtävistäni Narrina on varjella runomittaa, joten Ruton ruhtinas on yksi vannoutuneimmista vihollisistani – valitettavasti. Siksi pelastin tuonkin surkean sauruksen; se oli kapinoinut runomittaa vastaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, ja tullut jonkin huonon enkelin kuristamaksi ja jäänyt kivien alle ja kuollut, saatana. Säälittävää. Onneksensa satuin paikalle täysin sattumalta, pienellä tiedusteluretkellä kun olin, ennen kuin hänen sielunsa oli ehtinyt täydellisesti tuhoutua – näet jos demonin tuhoaa Manalassa, se kuolee oikeasti. Sitten kokeilin, mitä tapahtuu, jos laitan hänen sielunsa uuteen synteettiseen liskonkehoon ja pudotan sen protoenergialiuokseen kera Killjoylta pöllimäni palan jotain supermetallia. Tuommoinen siitä tuli. Oli aika fifty-fifty, ettei se vain kärähtänyt kasaan.”

    ”Ja olen kiitollinen siitä”, lisko lisäsi väliin, ”mutta olisin arvostanut hieman suurempaa painoarvoa sieluni ehjänä säilymiselle.”

    ”No sinä olet ihan elossa siellä, että älä valita”, Manu puuskahti. ”Ja sait siistin supermetallikuorrutteen. Vaikka se määrä ei ihan riittänytkään… kaikkialle. Ja Killjoy oli aika vihainen, kun sillä ei vissiin ollut sitä metallia kovin paljon…”

    Tulostin hallintapaneelin päädyssä alkoi vääntää ulos jonkinlaista karttaa.
    ”Laitoin tulemaan kahden viikon ennusteet heimon liikkeistä perustuen aiempaan dataan”, lisko sanoi. ”Al-Malij’n heimo on liikkunut menneisyydessä hyvin säännönmukaisesti, joten uskoisin, että ennuste pitää paikkansa noin 87 % todennäköisyydellä.”

    ”No kaipa se on tyhjää parempi”, Manu sanoi vähän tyytymättömänä.

    ”87 frosenttia on ihan hyvä”, Kelvin äyskäisi Manulle ja tarttui sauruksen ojentamaan vähän kiusallisen isoon paperiin.

    ”Minä saatan kyllä vaihtaa maisemaa”, saurus sanoi varovasti odottaen makutan reaktiota. Lampunhenki kurtisti kulmaansa. Kelvin taitteli paperia maanisesti kasaan.

    ”No jos Manalan herra haluaakin kostaa”, saurus jatkoi, ”niin en halua olla tulilinjalla. Vaikkakin kuulemma hänen sotajoukkonsa kerääntyvät tällä hetkellä jonnekin koillissakaraan.”

    ”Koillissakaraan”, Manu toisti epäuskoisena. ”Tässä on joku juttu nyt, jota en huomaa. Ihan kuin joku olisi puhunut jotain aiheeseen liittyvää joskus hyvin viime aikoina… Kerääntyminen koillissakaraan… mitä siellä edes on? Nynrah? Odina?”

    ”Oliko vielä muuta?” Kelvin tuhahti pakattuaan kartan reppuunsa. ”Haluaisin joskus nukkumaankin.”

    Manun kuvajainen mulkaisi tätä ärtyneenä.

    ”No me menemme nyt”, Manu sanoi. ”Jos muutat pois, niin lähetä uusi osoite vaikka kryptattuna Bio-Klaaniin; saan sen sieltä. Kuulin, että siellä muuten asuu nykyään joku tyyppi, jonka rooli oli kai olla sinun ’korvaajasi’, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Onnistui kaiketi pakenemaan Manalasta omin nokkinensa, mikä on sinänsä ihan vaikuttavaa.”

    ”Minun… korvaajani?” saures sanoi epäuskoisesti, mutta pudisti sitten päätään. ”Se kyllä olisi juuri sellaista, mitä Ruton ruhtinas tekisi. Korvaisi minut jollain täysin identtisellä, tottelevaisemmalla sauruksella päästyään minusta ensin eroon.”

    ”Joo, en tiedä, mikä juttu”, Manu myönsi Kelvinin ollessa jo puolimatkassa pimeää käytävää pitkin ulko-ovelle. ”En ole koskaan tavannut. Mutta palaillaan.”

    Saurus vilkutti suurella metallikädellään kömpelösti hyvästiksi, mutta Kelvin ei edes katsonut tähän päin vaan marssi päättäväisesti ulos ovesta takaisin ahtaalle kujalle. Oven kolahdettua kiinni lampun ja Manun kuvajaisen yhdistävä savuvana katkesi, jolloin lampun henki katosi Sauruksen edestä kuin sammunut liekki.


    Kuunsirpit olivat nousseet jo korkealle taivaalle, kun dysfunktionaalinen kaksikko oli löytänyt dikapeja omistavan paimenen ja ostanut yhden. Kelvin oli kertonut tälle hakevansa sen seuraavana aamuna.

    Lyhtyjä ja soihtuja oli sytytetty kapeiden katujen varrelle. Tuulesta huolimatta ilma oli jokseenkin lämpimämpi kuin Mysterys Nuilla. Kelvin kääntyi sivukujalle, jonka olisi pitänyt johtaa sataman majatalon sisäänkäynnille.

    ”Hei, sinä!” kajahti kimeä huuto.

    Kelvin jähmettyi ja kurkisti taakseen. Häntä kohti asteli uhkaavan näköinen parivaljakko: toinen oli suurikokoinen kromidi sonnustautuneena tummaan metalliseen haarniskaan ja toinen jäntevä matoralainen mustassa, väljässä kangasasussa.

    ”Oho”, totesi lampusta pursuava Manu.

    ”Älä ohottele!” matoran huudahti. ”Tiesin, että se olet sinä! Olen kuullut tuon saamarin äänen niin monta kertaa! Tritonus tulee olemaan tosi tyytyväinen, jos palautamme sinut Odinalle!”

    ”Ööh. Manu, tunnetko heidät?” kysyi Kelvin.

    ”Joo, valitettavasti”, Manu tuhahti vastaukseksi. ”Pimeyden metsästäjiä, Örveltäjä ja Räpeltäjä. Tein tässä jokunen vuosikymmen sitten tutkimusta Odinalla, ja yksi paikallinen tiedemies tykästyi minuun vähän liikaa. Nämä pellet kävivät osastolla aivan liian usein, kun räjähteet loppuivat. Kehitin silloin mieltymyksen absint-”

    ”TÄRVELIJÄ”, matoran huusi malttinsa menettäen, ”JA VIRITTÄJÄVirittäjä: Nomadielämään kyllästynyt kromidi tuli luokseni etsien töitä, joka sopisi hänen arvolleen. Osoittautui, että hän on uskomattoman hyvä virittämisessä, joten annoin hänelle työn… ja sitä vastaavan nimen. Hän on tykästynyt Tärvelijään ja työskentelee tiiviisti tämän kanssa yhteistyössä jokaisella tehtävällä.

    Välineet: Viritysvälineistö.
    . JUMALAUTA, EI SE OLE NIIN VAIKEAA!”

    Lampun henki kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Matoran irvisti vihaisesti ja kääri hihojaan.
    ”Nyt paloi käämit”, hän totesi. ”Tulet matkaan vaikka väkisin!”

    ”Saatte sen”, Kelvin tuhahti ja heitti lampun kohti kaksikkoa. Se osui Tärvelijää suoraan naamaan.

    ”MIKSI HELVETISSÄ TEIT NOIN?” tämä rääkäisi ja tarttui maahan pudonneeseen lamppuun. Illuusio oli rauennut ja jäljellä pelkkä tyhjä lamppu.
    ”Minne Synti meni? Mitä tapahtui?”

    ”Anteeksi, se oli oikeasti vahinko…” Kelvin pahoitteli vilpittömästi.

    ”Kiva hei”, Manu sanoi. Metsästäjät hätkähtivät, kun telepaattinen ääni kaikui heidän mielissään. ”Kelvin, tiedän, että sinulla on uhmaikä, mutta et nyt viitsisi.”

    ”Tuota, hei, arvon ansastajat”, Kelvin huokaisi diplomaattisesti, ”minulla on ollut aika fitkä fäivä tänään. Voisitteko selvittää kaunanne Manun kanssa vaikka aa-”

    ”Luovuta Tohtori SyntiTohtori Synti: En ole koskaan tavannut lahjakkaampaa tiedemiestä. Hän vain ilmestyi Odinalle joitain vuosia sodan loppumisen jälkeen ja alkoi työskennellä tiedeosastolla. Toivotin tietysti hänenkaltaisensa lahjakkuuden tervetulleeksi, mutta on täysi mysteeri mistä hän tuli — tai minne hän joitain vuosia myöhemmin katosi. Tiedeosastomme toinen helmi, tohtori Tritonus, on varsin murheellinen hänen katoamisestaan ja on varmistanut, että Tärvelija ja Virittäjä saavat muhkean palkkion Synnin löytämisestä.

    Tila: Kukapa helvetti tietää.
    meille tai joudumme turvautumaan väkivaltaan”, Tärvelijä uhosi. ”Missä hän on oikeasti?!”

    ”Sori, skidit, mutta en ehdi käydä Odinalla tässä välissä. Voin tulla moikkaamaan vaikka sitten mämmiproggiksen aikana.”

    ”Manu, älä nyt –” Kelvin aloitti, mutta tunsi sitten yllättävän ilmavirtauksen naamassaan. Hän ehti vain vaivoin väistää, kun Tärvelijän nyrkki viuhahti hänen päänsä vierestä sellaisella voimalla, että se olisi osuessaan varmaan iskenyt hänen niskansa poikki.

    Kelvin kavahti kauemmaksi. Hän pyörähti ja veti zamor-pistoolinsa viittansa alta. Ennen kuin hän ehti edes tähtäämään, Tärvelijä veti saksipotkun hänen ranteeseensa. Kelvin parahti ja pudotti aseensa.

    ”Mikäs sinä olet miehiäsi, kun tuot pyssyn nyrkkitappeluun? Taistele kunniakkaasti, nössö!” Tärvelijä haastoi.

    ”Manu, auta! Räjäytä vaikka näiden hullujen päät!” Kelvin ajatteli irvistäen.

    ”Ai nyt sitä sitten pyydetään oikein apua. No ota tämä vaikka taistelukoulutuksena. Kai sinä noille urpoille nyt pärjäät. Sitä paitsi, on melkeinpä klaanilaisperinne mättää Pimeyden metsästäjiä turpaan lähes jokaisella tehtävällä.”

    ”MANU!” Kelvin raivostui. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tinkaamaan lampunhenkensä kanssa enempää, kun matoranin jalka iskeytyi tiiliseinään hänen päänsä vieressä murtaen kivisen pinnan. Oli kuin Tärvelijä olisi seisonut kohtisuoran seinän pinnalla ja tehnyt sitten taas uuden kierrepotkun. Kelvin ehti nostamaan kätensä kasvojensa suojaksi. Potku osui, ja hän lensi parin metrin päähän selälleen.

    Kelvin sadatteli noustessaan ylös. Hän yritti muodostaa jonkinlaista tilannekuvaa päässään. Tärvelijä pomppi paikallaan taisteluasennossa hänen edessään. Virittäjä puolestaan nojaili tylsistyneen oloisena seinään kujan päässä. Kelvin ei varmasti pääsisi juoksemaan kahden metsästäjän ohi. Hän oli jo kääntymässä juostakseen päinvastaiseen suuntaan, kun tajusi sen johtavan lukittuun rautaporttiin. Kujalla ei ollut ovia, vain muutama ikkuna korkealla. Hän oli selvästi kääntynyt vahingossa väärälle kujalle.

    Kelvin sihahti. Hänen totisesti pitäisi taistella itsensä ulos tilanteesta.

    Hän liikahti nopeasti, ja ennen kuin Tärvelijä ehti syöksyä häntä kohti, hän veti toisen pistoolin vyöltään. Tällä kertaa hän ehti vetää liipaisinta, ja ilmaan kajahti kolme paukahdusta. Kelvin tuijotti aseensa tähtäimen läpi, ja hänen silmänsä suurenivat ällistyksestä.

    Tärvelijä oli napannut kaikki kolme zamoria ilmasta.
    ”Mi-mitä…?”

    ”Eikö sinulla ole kunniaa lainkaan, ötökkä?” matoran huokaisi pettyneesti ja heitti kuulat maahan. ”Kerro, missä Synti on, niin päästämme sinut menemään. Kieltäydy, ja revin selkärankasi ulos takamuksesi kautta.”

    ”Unohdin mainita, mutta, vaikka urpoja ovatkin, ÖrveltäjäTärvelijä: Kaikista Odinan adoptoimista taistelulajien asiantuntijoista Tärvelijä on ehkä taidokkain. Häntä ajaa Mustan Turagan häneen istuttama kostonhimo ja, tämän menehdyttyä ”sepelvaltimotautiin”, tahto jatkaa tämän perintöä. Se, mitä en koskaan aio hänelle kertoa, on tietysti Mustan Turagan todellinen kuolinsyy. Mikäpä tekisikään taistelijasta hirmuisemman kuin läheisen — ystävän, rakkaan… tai mentorin — traaginen poismeno ja siitä aiheutuva katkeruus. Aion nostaa Tärvelijän uusiin korkeuksiin ja tehdä hänestä maailman pelätyimmän kungfun taitajan.

    Voimat ja välineet: Mustan Turagan synkät opit ovat varmistaneet, että Tärvelijä ei tarvitse aseita. Hänen nyrkiniskunsa voivat murskata betonia ja hänen potkunsa pirstoa toain rintapanssarin.
    on silleen kuitenkin ihan kova äijä”
    , Manu kommentoi. ”Jättää vain ympäristönsä huomiotta silloin, kun ei ole taistelumoodissa, ja sitten sitä saa öljylampusta naamaan. Dorka.”

    ”Kuulkaa, tämä ’Synti’ eli Makuta Nui on telefaattinen olento. Hänellä ei ole kehoa. En fysty auttamaan teitä, vaikka haluai-”

    ”’Fysty’? Fysty! Hahah! Hei Virittäjä”, Tärvelijä huikkasi nauraen toverilleen. ”Kuuntele, millainen sössövika tällä on!”

    Se oli Kelvinille tarpeeksi. Ennen kuin Tärvelijä ehti kääntyä takaisin kohti vastustajaansa, kadun valaisi sininen välähdys.

    Tärvelijän silmät suurenivat, kun rykelmä jääpiikkejä syöksyi häntä kohti. Matoran teki takaperinvoltin väistääkseen häntä kohti uhkaavalla nopeudella kasvavan jääseinämän. Jopa Virittäjäkin näytti valpastuvan. Kujan halki vyöryi paksu usva, kun ilman lämpötila laski äkisti.

    ”Kuten sanoin, minulla on ollut hyvin, hyvin fitkä fäivä…” kuuluivat nazorakin sanat, kun hän asteli näkyviin sumusta. Hän oli laskenut hupun kalpeilta kasvoiltaan, joilla oli kylmä ilme. Hän oli heilauttanut viittansa pois harteiltaan, jolloin metsästäjät näkivät hänen kroppaansa kiertelevät varusteremmit sekä hänen kädessä elementaalienergiaa äänekkäästi rätisevän hansikkaan.

    Kelvin marssi maasta loihtimansa jääröykkiön vierelle ja hanskakädellään hän katkaisi siitä jääpuikon. Sitten hän kohotti sen metsästäjiä kohti kuin improvisoidun nuijan.

    ”… ja juuri nyt minulla on hyvin, hyvin lyhyt finna kusifäille.”

    Tärvelijän yllättyneet kasvot vääntyivät lopulta hulluun virneeseen. Haaste oli vastaanotettu!

    Sitten hän loikkasi. Matoran ampaisi rotevilla jaloillaan korkealle ilmaan, pyörähti voltin ja sitten syöksyi jalka edellä nazorakia kohti kuin raketti. Hänen jalkansa ei kuitenkaan tavoittanut muuta kuin katukiveyksen, johon se upposi syvälle. Nazorak oli juuri ja juuri ehtinyt kompuroida iskun tieltä.

    ”Äärr! Lakkaa pakoilemasta, ötökkä, ja lyö minua!! Lyö mi-”

    Metsästäjän uhoaminen keskeytyi, kun kimpale jäätä pirstoutui hänen kalloonsa. Hän puristi silmänsä umpeen ja sadatteli mielessään. Hän oli puraissut kieleensä! Isku oli kuitenkin ollut melko kevyt, eikä hän ollut menettänyt edes tasapainoaan.

    Tärvelijä havahtui kuullessaan sarjan mekaanisia naksahduksia, ja sähköinen rätinä täytti hänen korvansa. Hän avasi silmänsä ja näki, kuinka sinistä energiaa säkenöivä koura oli sulkeutumassa hänen kasvojensa ympärille. Hän pudottautui välittömästi maan tasalle ja pyörähti ukemin Kelvinin jalkojen välistä. Kierähtäessään hän potkaisi nazorakia takamukselle.

    Kelvin karjaisi vihaisesti ja heilautti hanskakättään. Alinolla-hanskaan varastoitunut elementtienergia ampaisi hanskan sormenpäistä laajassa kaaressa osuen katukiveykseen, ja energian kaarta mukaileva jääpiikki alkoi nopeasti kasvaa Tärvelijää kohti. Tärvelijä hyppäsi kauemmaksi. Kelvin vei toisen kätensä hanskan ranteessa olevalle säätimelle ja väänsi sitä vastapäivään, jolloin uusi lataus elementtikiven energiaa alkoi rätistä hanskan kämmenpohjassa. Kelvin heilautti kättään ylhäältä alas, jolloin kadun oikean puoleisen talon seinästä ampaisi jääsirppi yllättynyttä matorania kohti. Sirppi nirhaisi tätä olkapäähän lennättäen tämän selälleen. Tämä kuitenkin kierähti takaperinkuperkeikan kautta jaloilleen.

    Kelvin latasi uuden latauksen energiaa hanskaansa valmiiksi ja pysähtyi arvioimaan tilannetta. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa. Tärvelijän olkapää vuosi verta.

    Hyvä… matoran on onneksi huonompi torjumaan elementaalihyökkäyksiäni, Kelvin ajatteli. Ehkä pystyn pitämään hänet kaukana Alinollan avulla. Kromidi taas ei ole tehnyt elettäkään… ehkei hän ole taistelija ollenkaan? Jos pääsen matoranin ohitse, voin ehkä tönäistä hänet kumoon ja paeta.

    Sitten hän havahtui siihen, että Tärvelijä oli sulkenut silmänsä ja veti juuri syvään henkeä. Tämä teki monimutkaisen koko vartaloa hyväksi käyttävän liikkeen huudahtaen:
    ”Mustan käden tekniikka, kuudestoista sarja: lentävän planeetan tuhat rengasta!!”

    Tämän liikesarja päättyi siihen, että tämä syöksähti hirvittävällä nopeudella Kelviniä kohti lähes maanrajassa ja potkaisi ylöspäin osuen häntä palleaan. Potku lennätti kummankin heistä korkealle ilmaan.

    ”… miten niin ’Mustan käden tekniikka’”, Manu protestoi. ”Häh.”

    Kelvinin vatsaan sattui, ja hän otti ilmassa vastaan vielä uuden potkun. Tällä kertaa hän sai kuitenkin torjuttua sen jälleen käsillään. Hän mätkähti maahan ja kierähti muutaman kerran ympäri. Tärvelijä oli laskeutunut hänen viereensä ja hänen päästyään ylös oli jo taas käymässä hyökkäykseen.

    ”Mustan käden tekniikka, sarja viisi: räjähtävä tuisku!!!!”

    Tärvelijä vapautti Kelviniä kohti niin nopean sarjan potkuja, että näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kymmeniä jalkoja.

    ”Minusta tuntuu, että ’Musta käsi’ ei tarkoita sitä, mitä luulet sen tarkoittavan…”

    Kelvin loihti suojakseen muurin jäästä, mutta se pirstoutui sadoiksi sirpaleiksi satojen potkujen alla. Sirpaleet kuitenkin satuttivat lähinnä Tärvelijää, koska Kelvin lennähti iskun voimasta taaemmas. Tärvelijä irvisti.

    ”Mustan käden tekniikka, sarja kahdeksan: kahdeksankerroksinen demoniydin!!!!!!!”

    Hän löi ilmaa niin voimakkaasti, että lyönnit aiheuttivat paineaaltoja, jotka lennättivät Kelvinin selälleen maahan.

    ”Nyt hei, Örveltäjä. Me joudumme vielä tekijänoikeusongelmiin, jos jatkat tuota.”

    Manusta ei ollut kyllä mitään apua. Kelvin kampesi itsensä hätäisesti jaloilleen. Tärvelijä oli lyönyt hänestä ilmat pihalle pariin kertaan, mutta onneksi mikään paikka ei tuntunut murtuneen. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä Kelvin oli kiitollinen nazorakien vankasta sekä kimmoisesta kitiinikuoresta.

    Ensin Kelvin veti syvään henkeä ja ampaisi sitten juoksuun Tärvelijää kohti. Hän veti pistoolin kotelostaan, ampui pari laukausta tätä päin ja heitti uuden jääsalaman. Matoran nappasi uskomattomilla reflekseillään zamorit taas ilmasta ja kierähti maasta kasvavan jääröykkiön tieltä pois jääden kyyryyn ”supersankariasentoon”. Mihin tämä ei ollut varautunut oli se, että Kelvin potkaisi hiekkaa tämän silmiin ja pinkoi tämän ohitse.

    Kelvin ryntäsi kohti Virittäjää, joka rauhallisesti asteli keskelle kujaa ja levitti kätensä tukkiakseen tien. Kelvin heitti jääsalaman tätä päin, jolloin kromidi joutui väistymään askeleen vasemmalle. Se oli tarpeeksi. Kelvin kyyristyi, juoksi sen minkä jaloistaan pääsi Virittäjän kainalon alta kujan suulle, valmiina kaartamaan oikealle pääkadulle.

    ”Ackh!!” Kelvin kivahti tuntiessaan rajun nykäyksen kaulassaan, ja hänen vauhtinsa pysähtyi kuin seinään. Virittäjä oli tarrannut Kelviniä viitan helmasta, ja saatuaan kouransa nazorakin harteille tämä pyöräytti hänet ympäri ja paiskasi hänet savitalon seinään. Hän ulvahti iskun voimasta.

    Kelvin siirtyi kauemmaksi Virittäjästä. Hän sihisi tuskaisesti hampaittensa välistä pidellen tällin saanutta kylkeään. Tilanne oli paha: hän seisoi nyt kahden metsästäjän välissä, ja Tärvelijä oli jälleen jaloillaan. Kyynelvanat valuivat tämän silmistä. Virittäjä mulkoili häntä kulmiensa alta.

    ”Nyt kusiainen jää kengän alle!” Tärvelijä sylkäisi.

    Kelvin rauhoitti hengityksensä. Hän vei kätensä hanskansa säätimelle ja laski painonsa oikealle jalalleen. Kelvin vilkaisi ensin matorania, sitten kromidia.

    ”BANZAI!” matoran huusi ja syöksyi nyrkit ojossa nazorakia kohti.

    Kelvin aktivoi hanskansa ja teki piruetin. Elementtienergia lensi laajassa kaaressa luoden spiraalina kohoavan jäästalagmiitti hänen ympärilleen. Tärvelijä jarrutti kantapäillään, ettei tulisi pienempien jääpuikkojen lävistämäksi.

    Hikikarpalo valui matoranin kanohilta. Mikä kirottu laite Synnin apurilla oli? Hän ei ollut nähnyt edes jään toan tehneen mitään vastaavaa.

    Sitten korkea ääni kajahti kujalla talojen seinistä kimpoillen ja Tärvelijän korvia särkien ja sai hänet pitelemään päätään tuskissaan. Hänen eteensä kasvanut stalagmiitti vavahti ja pirstoutui sitten tuhansiksi siruiksi. Ja ilmassa putoavien sirujen keskeltä ilmestyi hopeinen nyrkki, joka jysäytti häntä kuonoon.

    Tärvelijä mätkähti katuun.

    Kelvin irvisti. Alinolla-hanskan yliäänitoiminto oli sattunut hänenkin kuuloonsa. Hän miettisi sen säätämistä myöhemmin.

    Hän pyörähti ympäri, mutta törmäsikin suoraan Virittäjän paksuun haarniskaan. Kromidi tarttui häntä ranteista ja puski hänet seinää vasten. Virittäjä puski tuimat kasvonsa hänen omiaan vasten, ja hän kiljaisi kauhusta, kun kromidin partalonkerot kiertyivät hänen kaulansa ympärille ja alkoivat kuristaa häntä.

    Kelvinin jalat potkivat ja sätkivät, mutta kromidin ote ei hellittänyt. Kelviniä alkoi jo huimata, ja paniikki alkoi jäytää hänen mieltään. Kunpa hän vain yltäisi kädellään Alinolla-hans-… hetkinen.

    Kelvinin alempi oikea käsi kurotti kohti hanskan säädintä ja sai juuri ja juuri käännettyä siitä. Jääenergia välähti. Virittäjä karjaisi ja horjui taaksepäin. Tämä katsoi kauhistuneena, kuinka tämän vasen käsi oli kohmettunut valkoiseen kuuraan.

    Sitten pistoolin varmistin naksahti, ja Virittäjä huomasi, että häntä osoitettiin zamor-aseella otsaan. Hän jähmettyi paikoilleen. Kelvin haukkoi henkeään.

    ”… kä-kädessäsi on kolmannen asteen faleltuma”, Kelvin sanoi käheästi pidellen kurkkuaan. ”Ilman hoitoa… se tulee varmasti johtamaan fiologisen kudoksesi kuolioon – fuhumattakaan veritulfan mahdollisuudesta. Lämfökivi ja regeneraatiokiekot voivat vielä jotenkuten felastaa kätesi. Eli kerää kaverisi maasta ja alkakaa fainua!”

    Virittäjä mulkoili Kelviniä kulmiensa alta mutta lopulta perääntyi. Tämä juoksi jäätynyttä kättään pidellen yhä maassa tajuttomana makaavan Tärvelijän luokse ja kumartui herättelemään tätä.

    Sitten Virittäjä jäykistyi. Tämä nousi hitaasti ylös ja katsoi Kelviniä melankolisesti.

    ”Oho”, Manu totesi.
    ”Tämä oli tarpeetonta”, kromidi sanoi synkkään sävyyn. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kelvin kuuli hänen puhuvan.

    ”Mi-mitä sinä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes hänen katseensa liimautui Tärvelijän velttoon kehoon. Vasta nyt hän huomasi matoranin pään alle muodostuneen verilammikon. Tämän sydänvalo ei sykkinyt.

    Kelvinin silmät laajenivat yllätyksestä.
    ”… missä välissä? Enhän minä…”

    Virittäjä ei vastannut mitään vaan kumartui ja nosti Tärvelijän kehon olkapäälleen. Vaivalloisesti hän lähti juoksuun ja katosi kulman taakse. Tärvelijän naamio oli kuitenkin pudonnut maahan.

    Kelvin huohotti rajusti. Hän asteli rakennuksen seinän viereen ja nojasi selkänsä siihen kerätäkseen voimiaan.

    ”Noh… ainakaan emme nyt joudu vaikeuksiin tuon ’Musta Käsi’ -homman takia”, Manu totesi lakonisesti.

    Kelvinillä ei ollut hajuakaan, mistä Manu hölötti, eikä häntä sillä hetkellä oikeastaan kiinnostanutkaan. Hänen katseensa pysyi edelleen maassa lojuvassa naamiossa.

    Kun Kelvin ei vastannut mitään, Manu kysyi:
    ”Oletko kunnossa? Et rikkonut mitään?”

    ”En, en… rintalihakseni saattoi ehkä revähtää”, nazorak myönsi. ”Minä vain… tämä on ensimmäinen kerta, kun olen tappanut jonkun, joka ei ole myös nazorak.”

    ”Onko nazorakien tappaminen jotenkin helpompaa, vai?”

    Kelvin joutui pohtimaan hetken.
    ”En tiedä.”

    ”Kelvin, hän se kävi sinun kimppuusi. Jos rupeat surkuttelemaan jokaista typerystä, joka asettuu tiellesi, et tule koskaan kaatamaan Imper-”

    ”En minä surkuttele!” Kelvin ärähti väliin. ”Älä huolehdi, en aio kokea sympatiaa päälleni hyökännyttä palkkatappajaa kohtaan…”

    Addrenaliini alkoi poistua hänen elimistöstään ja päänsärky hiipiä esiin. Hän hieroi otsaansa ja loi vielä vilkauksen Tärvelijän maassa lojuvaan pärstään.

    ”… tämä vain… tuntuu jotenkin oudolta.”

    Raskaiden juoksuaskelten ääntä alkoi kantautua pääkadulta.

    ”Jaha, ratsuväki tulossa. Parempi ehkä liueta rikospaikalta.”

    Kelvin havahtui ajatuksistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat, kun hänen muistiinsa palasi aiemmin tupakkakauppiaan kanssa käyty keskustelu. Aderidonialaiset eivät sietäisi rettelöintiä miehittämässään kylässä.

    Kelvin veti sadeviittansa hupun kasvoilleen ja nappasi pudottamansa pyssyn maasta.
    ”Mikä on paras reitti pois kylästä?” Kelvin kivahti.

    ”En tiedä. Palataan sauresluolaan selvittämään asia. Siellä ainakin olemme turvassa noilta öykkäreiltä.”

    Kelvin lähti juoksemaan sokkeloisia kujia pitkin.


    Tuuli ulisi Tangoia-Wahin savannilla. Tummat pilvet peittivät taivaan, ja vain silloin tällöin maantietä pitkin vaeltava nazorak erotti vilauksen tähtitaivaasta. Saures oli ohjastanut Kelvinin ja Manun yhteen kaivamistaan salatunneleista, joka oli johtanut heidät Tangoia Sadiil Koron laitamille. Sieltä Kelvin oli juossut vanhalta selakhilta ostamansa kankaan – joka oli osoittautunut jonkinlaiseksi näkymättömyysviitaksi – suojissa kohti erämaata. He olivat nähneet joukon kikanaloilla ratsastavia titaaneja poistuvan kylästä, mutta nämä olivat onneksi lähteneet toiseen suuntaan.

    Mutta nyt heillä ei ollut ratsua. Kelvin oli sopinut dikapipaimenen kanssa hakevansa linnun aamulla, mutta nyt se ei ollut enää mahdollista. Hiekka narskui hänen jalkojensa alla. Matkasta olisi tulossa rankka patikkareissu, mikäli Kelvin tahtoi ehtiä Al-Malij’n heimon seuraavalle laidunalueelle jalan.

    Tässä vaiheessa hän ei enää tiennyt, tahtoiko hän.

    ”… mutta jos Varjottu suuttuu Tärvelijän poismenosta liikaa, niin se saattaa aiheuttaa ongelmia jatkossa. Olen aika varma, että Virittäjä syyttää tästä tapauksesta minua. Jumalauta, ei helvetti. Olisikohan pitänyt ottaa siltäkin nirri pois. On kai ehkä pakko käydä vähän sovittelemassa sitten, kun tämä reissu on ohi… vaikka minulla olisi kyllä parempaakin tekemistä. En viitsisi kyllä yksin mennä käymään siellä asti. Ehkä Jögge suostuu lähtemään mukaan? Kun Odina on ihan hevonperseessä, niin kukapa sinne jaksaa lähteä ilman hyvää seuraa. Tai ehkä vain käytän sopivaa ulottuvuusportaalia; olikohan minulla siihen suuntaan jotain viritettynä?”

    Kelvin pyöräytteli silmiään. Hän ei taaskaan kuunnellut puoliakaan Manun suoltamasta tajunnanvirrasta.

    Lopulta hän tuhahti:
    ”Sinulla olisi varmasti ollut joku keino metsästäjien taltuttamiseen rauhanomaisesti. Mutta silti et tehnyt niin. Haha… mieti, jos Tärvelijä olisi onnistunut potkaisemaan minut kuoliaaksi.”

    ”No ilmiselvästi en olisi antanut hänen tehdä niin. Mieti, miten syvään suohon itseni taikoisin antamalla sinun kuolla. Sitä paitsi lupasin Visokille, että en tapata sinua.”

    ”Huomaavaista.”

    Kuivunut heinikko alkoi harventua ja maasto alkoi muuttua paljaaksi hiekaksi. Edessä siinsivät Arj-Durunin dyynit.

    ”Kelvin, pitäisikö meidän kuitenkin hiippailla pöllimään se dikapi ennen lähtöä? Tai siis sinähän ostit sen! Tai teknisesti ottaen minä osti-”

    ”Manu”, nazorak tokaisi ja pysähtyi. Hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan antoi makutan odottaa hiljaisuudessa. Lopulta hän kaivoi viittansa alta tupakan, asetti sen pihtileuoilleen ja sytytti sen. Hetken aikaa sytkärin liekki oli ainoa näkyvä valo koko tasangolla. Sitten sekin sammui.

    ”Älä kutsu minua sillä nimellä”, 273 henkäisi ääni täynnä myrkkyä.

  • Kalamiähen uudet seikkailut

    Metalli nitisi rytmikkäästi airojen kyntäessä aallokkoa. Mustat aallot kohisivat vanhan veneen puuköliä vasten. Oli aamuyö, ja aurinkoin sarastukseen oli vielä muutama tunti aikaa, mutta silti pieni kalastajavene taittoi hitaasti matkaansa kohti avomerta.

    Öisen meren kohinan läpi puski kova ääni: sumutorvi valitti. Kalastusveneen kaksi matkustajaa jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan. He kuiskuttelivat keskenään jotain. Sitten kuului molskahdus, kun jotain putosi veteen.

    Pimeän ja sumun seasta lipui esiin tumma muoto. Kohdevalot rävähtivät päälle. Puuvenettä moninkerroin isompi teräslaiva lähestyi pienempää alusta kuin rintaansa pullistellen uhitteleva ukkometso. Aallot hivelivät sen laitaan maalattua karmiininpunaista heptagrammia. Joukko ruskeita sarvipäitä rymisteli huudellen kannen reunalle.

    ”Helttaf!” perämies karjui megafoniin. ”Te siellä! Nämä vedet ovat Nazorakein Imferiumin valvonnassa! Minne olette menossa ja millä asialla?”

    Puuveneen matkustajat, kaksi iäkästä vortixxia, katselivat leppoisasti vastakannella parveilevia matruuseja sekä näiden keihäitä ja kivääreitä, jotka oli suunnattu heitä kohti. Vanhukset arvioivat perämiestä pitkään hiljaa.

    ”Myö ollaan vaan kalas…” olkihattuinen hammastikkua pureskeleva vortixx, vanhempi kahdesta, tokaisi verkkaisesti.

    Nazorak-perämies kohotti tuntosarveaan. Hän sai odottaa vielä pienen hetken, ennen kuin toinen, henkselihousuinen kalastaja täydensi:
    ”Aamuverkoilla, jjuu!”

    Perämies sähähti pöyristyneenä ja marssi ohjaushyttiin, jossa hattupäinen kapteeni nojasi ruoriin.
    ”Arvon aliluutnantti, he väittävät olevansa kalastajia. Upotammeko veneen?”

    Kapteeni tuhahti. ”Ammusten tuhlausta. Tutkikaa alus.”

    Laskusilta kolahti alas. Kalastajat katsoivat voimattomina, kun nazorakit nousivat heidän veneeseensä ja alkoivat kaivella veneessä olevia tynnyreitä, heidän reppujaan ja jopa lautojen rakoja. Odotellessaan kalamiehistä vanhempi sylkäisi hammastikkunsa veneen pohjalle, kaivoi esiin piipun ja alkoi sytytellä sitä pienellä sytkärillä. Nazorak-perämies astui vanhusten eteen ja alkoi hyvin vaativaan sävyyn esittää kysymyksiä:
    ”Kertokaa, keitä olette.”

    ”Met ollaampi Kalamiäs”, totesi vanhempi kalastajista ja puhalsi ilmoille savupöllähdyksen.

    ”Ja Velipoeka”, jatkoi nuorempi väistäen hieman Kalamiähen henkosia.

    ”Vai niin. Tuletteko Fio-Klaanista tai työskentelettekö heidän kanssaan?”

    ”Eeppä tulla”, kuului verkkainen vastaus pienen hetken kuluttua. ”Myöt asuthaan tos toeseel saarel. Tiiäkkö, tuolla vähä etelämpänä.”

    ”Tiälä kyl kala syä hyvi”, täydensi nuorempi vortixx.

    Yksi sotilaista juoksi perämiehen taakse ja veti käden lippaan.
    ”Arvon ylimatruusi, matruusi 39997! Tutkimme veneen. Emme löytäneet mitään takavarikoitavaa.”

    Eipä veneessä juuri mitään ollutkaan: kaksi paria airoja, pari ongenvapaa ja köyttä, sekä tynnyreissä jonkin verran vasta pyydettyä kalaa. Kalastajien repuista löytyi muutama kartta ja kasa uistimia; pussillinen tupakkaa; hieman evästä, enimmäkseen kalasta tehtyä sellaista.

    Perämies nyökkäsi ja kääntyi katsomaan xialaisia.
    ”Ottakaa heiltä furje ja airot”, tämä sanoi matoraniksi niin, että kalastajatkin ymmärsivät ivan. ”Offivat, etteivät tule vesillemme toiste.”

    Nazorakit laskivat Kalamiähen purjeen alas ja takavarikoivat airot. Kalahommiin — tai pikemminkin niiden lopetteluun päivän päätteeksi — ilmaantuneeseen pikku komplikaatioon silminnähden närkästynyt Kalamiäs laittoi kätensä puuskaan ja imi ison henkosen piipustaan seuratessaan, kuinka meritorakat kantoivat laskusiltaa pitkin ylös laivaan heidän ainoat keinonsa liikuttaa venettä.

    Perämies oli juuri aikeissa nousta takaisin omaan laivaansa, mutta pysähtyi huomatessaan Kalamiähen piipun. Nazorak ei sanonut mitään vaan nappasi tupakointivälineen vortixxin hampaista. Piippu vaikutti olevan tehty oliivipuusta, eli se oli luultavasti peräisin joiltain kaukaisemmilta vesiltä. Piipun pesän pintaan oli taidokkaasti kaiverrettu aaltoja ja lintuja.

    ”Onfas nätti fiiffu”, perämies hymähti. Hän kääntyi ja kipusi laskusiltaa ylös nazorakien laivaan tyhjentäen samalla piipun sisällön mereen.

    ”No suatana”, Kalamiäs manasi yrittämättä peitellä ärtymystään.

    ”Suattaapi olla, että viivyttään tiälä hetki”, totesi Velipoeka ja raapi päätään. Tämän sanat kantautuivat perämiehen sarviin ja aiheuttivat hienoisen hymynvireen tämän kasvoilla.

    ”Enne oli miähet rautaa ja laivat puuta”, totesi Kalamiäs katsellessaan, kun nazorakit vetivät laskusillan takaisin laivaansa.

    ”Jaa, ohan nykysilleenki miähet rautaa. Nyt vaa on laivatki”, kuului Velipojjan pohdiskeleva vastaus, kun nazorakien laiva oli jo ottanut suunnakseen pohjoisen.

    ”Ei nuot mittää rautaa ollu, jottai kittiinii.”

    ”Ei kait ne miehii ollukkaa?”

    ”Tiiäppä noista.”

    ”Liekkö ne naisiakkaan ollu. Vaikeeta niistä on sanoa, nii.”

    ”Naiset o jottai titaanii tai jottai. Ei tarvita sellasia pomottaan.”

    Kalamiäs istahti alas ja tarttui onkivapaan. Hän räpelsi hetken uistinten kanssa ja heitti sitten siiman veteen. Koho pulpahti pintaan ja alkoi kellua laineiden keskellä. Velipoeka noudatti esimerkkiä ja heitti oman siimansa veteen toiselle puolelle venettä. Sitten kalastajakaksikko istuskeli katsellen hitaasti loittonevaa laivaa. Aamusumun ahmaistua etääntyvän aluksen Kalamiäs huokaisi syvään.

    ”Mahotonta meininkiä.”

    ”Eiksitä ennää elantoonsa saa hankkii?” Velipoeka vahvisti.

    ”Ampua pitäs.”

    ”Tykillä.”

    Kalamiähen vapa nyki hieman, mutta koho ei kuitenkaan pulpahtanut pinnan alle.
    ”Säikyttivät saaliit karkuun, perkule”, hän tuhahti.

    Hetken kuluttua Velipoeka vastasi:
    ”Eppähän oo kovin kummonen kalamiäs jos ei kala syä.”

    ”No emmää ny tiiä, jos kaikki kuttuu meikäläästä Kalamiäheks nii eikse sitten riitä?”

    ”Mää oon sentään Velipoeka. Se ny ei miksikään muutu. Mutta voikko sää olla Kalamiäs jos et oo kalamiäs?”

    ”Meinaakkos ruveta kukkoileen, Velipoeka? Ei piä liian leuhkaksi ruveta, suattaapi käyä hassusti.”

    ”Eipä tässä, kuhan kismittää noi natorakin perkuleet.”

    ”No sanoppa muuta.”

    ”Ai vaikka että kaunis ilma?”

    ”Eiku se on sanonta.”

    ”Mikä?”

    ”’Sanoppa muuta’. Tai ’äläppä muuta sano’.”

    ”Ei kait niittä molempii yhtaikaa pysty tekkeen?”

    ”Äläppä muuta sano.”

    ”Ei kala syä muutenkaan.”

    ”No ei varmaan jos koko ajan pakista piipität niinku kasa kivirottia paistokasarissa.”

    ”Meleko vinkee mielikuva.”

    ”Heh heh. Ollaas sitä ny olevinnaa nii hauskoja.”

    ”Iha huluvatonta touhua, nii.”

    ”Ruppeeppa vielä jatkammaa tommosta niin mojautan tällä –”

    Tämä varsin verkkainen sanaharkka päättyi yllättäen siihen, kun vesi pärskähti heidän veneensä vieressä. Valkoinen nazorakin pää nousi yskien ja pärskien pintaan. Kalamiehet riensi nostamaan Kelvinin veneeseen, ja hetken kuluttua tämä makasikin yhä vettä suustaan kurlaten veneen pohjalla.

    ”Hehei, sehän toimi!” hihkaisi makutan ääni Kelvinin päässä kaiken kansan kuultavaksi.

    ”Vanha jippo, tokihan se toemi!” Kalamiäs totesi. ”Onpahan tällä teän natorakilla hyvet keuhkot!”

    Pienen Kelvinin yskimisen ja kakomisen täyttämän hetken jälkeen Velipoeka yskähti kiusaantuneesti ja kysyi:
    ”Ette vois niit varapurjeit ojentaa sieltä, että päästäs joskus poies täältä?”

    Kelvin, yskien yhä kivuliaasti vettä kurkustaan, ojensi reppunsa ja kangaskääreen, jonka oli sitonut sen kylkeen kiinni, Velipojjaalle.

    ”Saatanan russakat vei meän purjeen kuten arvelttiin!” hörähti Kalamiäs.

    ”Mutta täl kertaa meni airotki”, lisäsi Velipoeka hetken kuluttua.

    ”Uuet pittää varmaan hankkia. Lisätään se noitten hintaan. Sekä miun piippu. Mutta viritäpä uus purje, Velipoeka!”

    ”Jeessöör.”

    ”Kun sanoit… että sinulla on… keino fäästä… saartorenkaan läfi… en kuvitellut tätä”, Kelvin sanoi yskimisestä hengästyneenä osoittaen sanansa päänsisäiselle enkelilleen.

    ”Sori siitä. Mutta ainakin tämä oli muihin vaihtoehtoihin nähden kohtuullisen turvallinen tapa. Low risk, low reward, mitenkäs sitä sanotaan? Eivät teikäläiset tuhlaa ammuksia vanhoihin vortixxinpieruihin, jotka ’eksyvät vieraille vesille’. Paukut on hyvä jättää mahdollisten vihulaisten varalle. Tiedätkö, sellaisten, jotka saattaisivat ampua takaisin. On kyllä mennyt ihan mahdottomaksi tämä touhu! Joskus muutama kuukausi sitten minä ja Guartsu pystyimme ihan hyvin vain veneilemään pois saarelta ilman, että törmäsimme heti nazorakeihin. Tai törmäsimmehän me niihin lopulta, mutta emme oikeastaan edes Klaanin lähivesillä. Se oli enemmänkin vahinko. Mutta todennäköisyyspeliähän tämä on. Kyllä nopealla pikkuveneellä pääsee vieläkin saarron läpi, ja aika huono tuuri silloin on, jos törmää teikäläisten aluksiin. Eikä se kai saarron pointti olekaan, että estetään kaikkien pienten purtiloiden pako. Mutta enpä tiedä. Olisitko halunnut ottaa sen riskin? Varsinkin sen jälkeen, kun tärtäläisiä upotettiin?”

    ”… no, ehkä mieluummin en.”

    ”Sitä minäkin vähän veikkasin. Ja siksi sinä sait harjoitella vähän hengityksen pidättämistä. Kyllä minä olen melko varma, että aivovaurioita alkaa syntyä vasta joskus kymmenen minuutin kohdalla! Pidätän tosin oikeuden olla väärässä.”

    ”Tuo ei kyllä yhtään vakuuta.”

    ”Mites se maksu?” Kalamiäs huikkasi.

    ”Ah, tosiaan”, Manu viestitti. ”Pikku hetki. Kelvin. Lipas.”

    Kelvin kaivoi repustaan pienen puisen lippaan.

    ”Kulmapalat.”

    Nazorak kaiveli reppuaan melko pitkään, kunnes löysi kahdeksan merkillistä obsidiaaninpalaa, jotka sopivat suorakulmaisen särmiön kulmiin. Hän kiinnitti ne lippaan kulmiin ja odotti lisäohjeita.

    ”Ja sitten neste.”

    Kelvin arveli makutan tarkoittavan hämäräperäistä lasipulloa, joka sisälsi purppuraista kuplivaa nestettä.

    ”Kaadan tätä tuohon päälle vain?”

    ”Jep. Valuta ympyrän muotoon, jos pystyt.”

    Nazorak teki työtä käskettyä. Hän hätkähti hieman, kun neste pölläytti ilmoille tummanvioletin savupilven osuessaan puulippaan pintaan.

    ”Rupesitte sitte pössytteleen sielä?” Velipoeka tiedusteli huvittuneena. Kelvin siirsi itseään hieman kauemmas lippaasta yskien vähän epäterveelliseltä vaikuttavaa savua keuhkoistaan.

    ”Noin. Hyvä tuli”, Manu totesi. Kelvin katsoi hälvenevän savun takaa paljastunutta lipasta, joka oli parhaillaan kokemassa muodonmuutosta: tumma obsidiaanikuori levittäytyi lippaan pinnalle, ikään kuin kulmapalat olisivat alkaneet syödä lipasta. Kun prosessi oli muutaman sekunnin kuluttua valmis, hän katsoi syntynyttä obsidiaaniarkkua hieman tarkemmin. Sen jokaista tahkoa koristi hampaita muistuttava koristereunus, jonka välissä obsidiaani oli rosoista. Hätkähdyttävintä oli, että kannen keskelle avautui suuri sinisenvihreä silmä, joka ryhtyi herkeämättä tuijottamaan nazorakia silmiin. Hän kokeili siirtyä oikealta vasemmalle ja taas takaisin, mutta silmä seurasi hänen liikkeitään.

    ”Aika felottavaa”, hän totesi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt samanlaisen lippaan: Manun huoneessa Bio-Klaanin linnakkeessa oli ollut samanlainen, joskin isompi. Hän avasi lippaan. Ja sehän oli tyhjä, mikä ei tosin yllättänyt häntä laisinkaan – olihan se alun alkaenkin ollut tyhjä.
    ”No totta kai se on sinulle tyhjä. Annas kun minä.”

    Kelvin tunsi pientä kihelmöintiä kädessään ja huomasi sen sitten liikkuvan omia aikojaan. Käsi liikkui lippaan kannelle ja työnsi sen auki, mutta tällä kertaa lipas ei ollutkaan tyhjä.

    ”Miten tämä edes toimii?”

    ”Taikuudella.”

    Lipas näytti olevan sisäpuolelta paljon laajempi kuin ulkoa, mikä oli aiheuttaa nazorakille pahoinvointia. Mikäli hänen muistinsa ei häntä pettänyt, lippaan sisältö näytti olevan päällisin puolin täsmälleen sama kuin mitä hän oli nähnyt Manun huoneessa olevan arkun sisällä. Huomio kiinnittyi ensiksi pitkään koristeelliseen tikariin, sen jälkeen outoon naamaan, joka näytti koostuvan lihasta. Lippaassa oli myös muutama ilotulitusraketilta näyttävä asia ja pari himmeästi hohtavaa kullanväristä tankoa. Sitten huomio kiinnittyi muutamaan vinyylilevyyn, jotka makasivat lippaan pohjalla.

    ”Eikö noiden kannattaisi olla jossain fahvikoteloissa?” Kelvin kysyi, mutta ennen kuin Manu ehti vastata, heidän molempien huomio kiinnittyi siihen, että lippaassa näkyi liikettä. Yhtäkkiä läpinäkyvähkö, vihreä pieni kuutio pomppasi lippaan syvyyksistä sen reunalle. Hölmistynyt nazorak tuijotti kuutiota tuimasti ja huomasi, että hänen suuntaansa osoittavassa tahkossa oli jotain kasvojen tapaista. Vähäisen määrän vihreää limaa jälkeensä jättäen irvistävä kuutio pomppasi veneen reunalle ja siitä suoraan mereen.

    ”Hä”, kommentoi Velipoeka.

    ”Jaa”, totesi Kalamiäs.

    ”En muistanut, että tuo oli tuolla”, Manu mutisi muina miehinä. ”Minulla on täällä muuten näemmä 64 sellaista kämmenen kokoista sileäksi hiottua timanttia. Kelpaisiko maksuksi, Kalamiäs?”

    Kalastajavanhus nyökkäsi hyväksyvästi.

    ”Oletan, että saamme moisella summalla myös kyydin takaisin etelämantereelta.”

    ”Eiköhän s’ole ihan kohtuullista.”

    ”Puolet nyt, puolet paluumatkalla. Ja odotatte meitä satamassa, kunnes palaamme.”

    ”Jep jep.”

    Kelvin valikoi – Manun hienovaraisella ohjastuksella – 32 vähiten hienoa timanttia arkusta ja ojensi ne yksi kerrallaan Velipojjaalle, joka asetteli ne omaan laukkuunsa. Hän ei jalokiviä poimiessaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nuhjuiseen säkkiin, joka makasi arkun nurkassa Matorolta lainattujen kirjojen vieressä. Säkki nytkähteli vähän.

    ”Ovatko nämä oikeasti samat tavarat kuin huoneessasi olleessa arkussa?” hän kysyi.

    ”Ovat”, kuului Manun vastaus. Kelvin käänsi katseensa säkistä takaisin timantteihin. Häntä puistatti.

    Timanttien vaihdettua omistajaa Kelvin istahti puiselle rappuselle ja nojasi kyynärpäänsä veneen partaaseen.

    ”Me tosissamme fääsimme fois saarelta…”

    ”Joo, mutta yhtään isommalla porukalla ei olisi onnistunut näin hienovaraisesti. Jos olisin halunnut raahata mukanani vaikka sellaisen perinteisen kuuden koplan, niin ei mitään toivoa tällä taktiikalla! Olisi pitänyt silloin vain luottaa siihen, että nopealla veneellä pääsee pakoon. Eikä vanha kunnon Kalamiäs sitä paitsi kuljeta kuin yksittäisiä pakolaisia pois saarelta. Aika tuottoisaa bisnestä, kuten ehkä huomasit maksusta. Toisaalta myös aika riskaabelia heille.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Kuinka fitkä matka meillä on Etelämantereelle?”

    ”Näytäpä vähän sitä karttaa.”

    Kelvin veti repustaan esiin suuren rullalle käärityn paperin ja avasin rullan tarkasteltavaksi.

    ”Ei kyllä näytä ihan siltä, mihin olen tottunut”, nazorak sanoi ja raapi päätään.

    ”Öh. Jotain outoa tuossa tosiaan on.”

    ”Eikö sakaroita pitäisi olla vain viisi?”

    ”On niitä valitettavasti kuusi, mutta eteläinen sakara ei todellakaan ole noin iso. Eikä eteläinen manner näytä tuolta… eikä kyllä pohjoinenkaan. Mitä helvettiä! Perhanan tärtäläiset! Eivätkö ne osaa tehdä mitään oikein?”

    Kelvin heitti suosiolla syrjään ”kartan”, jonka he olivat ”ostaneet” parilta piratismista luopuneelta ja yhdyskuntapalveluksensa suoritettuaan Klaanin kaupunkiin asumaan jääneeltä tärtäläiseltä, ja huokaisi. ”Antavatkohan kalastajat lisämaksusta karttansa?”
    ”Eiköhän joku Tangoia Sadiil Korossa myy karttoja. Hei, Kalamiäs, kuinka pitkä matka edessä?”

    ”Eekköhän kolome päevää mee hyvällä sääl, mut jos ihan satamaan halluutte niin lähenee viikkoo. Lähin kauppunki onpi Fen Nuil tai iha ittään Amohi Roattaan. Enpä oo siel asti kuunaa käyny!”

    ”Hmm, ei kiitos, menemme suoraan pohjoisrannikolle. Tangoia-Wahiin. Siellä pitäisi olla yksi satamapaikka, Tangoia Sadiil Koro. Ja sitä paitsi sää ei tule olemaan hyvä.”
    ”Tjaa? No kantsii olla varohvaine. Siel aavikolla ompi vaa hietaa ja niit romidei!”
    ”Juuri niin! Mutta tosiaan, ei teillä sattuisi olemaan karttoja Arj Durunista?”

    Kalamiäs nyökkäsi velipojalleen. ”Käys kahtoon nuoremmuuttas! Pitäs siel olla aanaki yks.”

    ”Miksi sanot, että sää ei tule olemaan hyvä?” Kelvin kysyi uteliaana.

    ”Siksi, koska idässä tuntuu alkavan joku ihan helvetin hazardi myrsky. Haluan rantaan mahdollisimman nopeasti. Minua ei kiinnosta kuolla keskellä avomerta.”

    ”Ahaa…”

    Katsellessaan maisemia Kelvin rupesi tuntemaan tutun, kipinöivän tunteen nousevan takaraivonsa sisäpintaa pitkin. Pian se –
    ”Kkhrr- än ansaitsee tilaisuuden! Otan hänet henkilökohtaisesti va- zzzrrh”

    Kelvin sulki toisen silmänsä ja puri pihtihampaitaan. Hänen kokemansa ”takaumat” eivät enää tuntuneet kivuliailta, lähinnä häiritseviltä.
    ”Olen huomannut, että muistojeni falautuminen on viime aikoina alkanut hidastumaan. Viime kerrasta on jo viitisen fäivää.”

    ”Tarvitaanko muistojen palautumiseen jokin laukaiseva tekijä, vai tapahtuuko sitä satunnaisesti?”

    ”Tietääkseni täysin satunnaisesti. En ole ainakaan huomannut mitään yhdistäviä tekijöitä”, Kelvin selitti – vaihtaen nyt puhumaan zankrzoraa. ”Nyt kun mietin, taisin saada ensimmäisen muistoni Lehu-metsässä, kun kohtasin Siniset kädetTuijotusleikki Kuoleman kanssa.… näiden aaveiden näkeminen säikäytti minut niin, että minusta tuntui kuin olisin oikeasti nähnyt elämäni vilisevän silmieni edessä. Mikä on todella ironista, jos Siniset kädet todella osaavat pyyhkivät muistoja…”

    ”Siltähän se kuulemiemme kertomusten mukaan kuulostaa, mutta tämä on asia, jota täytyy tutkia tarkemmin. Tämä erinäisiin sinisiin käsiin perustuva muistojentuhoamisteknologia kuulostaa kyllä erittäin hämärältä. Haluan päästä asian ytimeen jossain vaiheessa. Ja voi olla, että tarvitsisin sitä varten aitoa kredipselleeniä…”

    Kelvin nojasi laivan kaidetta vasten ja hieroi päätään. ”Kuten Matoro ja Bloszar kertoivat, heiltä on poistettu muistoja aiemmin. Jäljet näyttävät johtavan tähän ’Mata Nuin Ritarikuntaan’. Mutta sitten on myös Imperiumin Siniset kädet, joista on ollut nazorakien keskuudessa huhuja jo vuosikymmeniä. Ja Kepen mukaan nämä samat agenttinazorakit liikkuvat tässä ’Verstaassa’…”

    Kelvin mietti hetken, ja jatkoi: ”Lisäksi, kun olin Rakentajan yönä tämän Joueran mielessä, pääsin tutkimaan laitetta, joka uskoakseni säilytti hänen muistojaan.Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7. Yksi näistä muistoista katkesi kesken kaiken. Se… tuntui minusta hyvin tutulta. Se tuntui aivan kuin yhdeltä minun muistoistani. Eli oletettavasti myös häneltä oli poistettu muistoja.”

    ”No mitä sinun palautuneet muistosi kertovat sinulle? Miksi se ei ollut alun alkaen ilmiselvää, että ne olivat muistoja, jotka olit vain unohtanut?”

    ”No se on vähän erikoinen johtopäätös mihin hypätä – varsinkaan, kun en edes vähän aikaa sitten tiennyt muistinpyyhinnän olevan edes realistinen konsepti!” Kelvin puolustautui. ”Ja varsinkin, kun jotkut muistoni tuntuvat hyvin… vierailta. Kuin ne olisivat tapahtuneen täysin erilaiselle olennolle… Minun on ollut vaikea uskoa, että olisin voinut kokea ne.”

    Olipa se sitten alkutalven hyytävä tuuli tai keskustelunaihe, joka tapauksessa Kelviniä kylmäsi. Ajatus siitä että maailmassa liikkui jokin asia, joka kykeni jälkiä jättämättä tuhoamaan ja manipuloimaan kenen tahansa muistoja… totta kai se tuntui pelottavalta. Oliko niin todella käynyt juuri hänelle? Olivatko sen tehneet Siniset kädet, nuo elävät varjot työläisten painajaisista? Olivatko ne tonkineet hänen aivojaan kyborgisormillaan Lehu-metsässä ja nyt Kelvin ei kyennyt edes muistamaan sitä?

    Kelvin värisi. Hänestä tuntui kuin häntä olisi… vahingoitettu. Oliko jotain todella olennaista raavittu hänestä pois?

    ”Mutta mitä näissä muistoissani tapahtuu…” Kelvin palasi makutan esittämään kysymykseen. ”Joskus kehoni on täysin erilainen. Minulla… ei ole käsiä. Objektit vaikuttavat paljon suuremmilta kuin normaalisti. Muistoissani toistuu usein valkotakkiset, hoitajilta ja lääkäreiltä vaikuttavat nazorakit, jotka tekevät minulle asioita… sekä tietenkin…”

    Kelvin piti tauon. Hän yritti sanoittaa muistikuvaansa. Kun hän oli käyttänyt Bloszarin pajassa tämän ”muistinaattoria”, se oli tämän mukaan vienyt hänet hänen ”ensimmäiseen muistoonsa”.Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä. Jos insinööritoan teoriat pitivät paikkansa, seuraavan asian sanominen ääneen Kelvinistä tuntui entistäkin huolestuttavammalta.

    ”… suuri, suorastaan massiivinen olento, joka makaa jonkinlaisessa kammiossa. Sen huuto välillä särkee tuntosarviani, ja se… se… etäisesti muistuttaa nazorakia.”

    ”Ahaa!” Manu huudahti. ”Taidankin tietää!”

    ”Öh, tietää mitä?”

    ”Tiedän, mistä tuo muisto on”, Manu vastasi ja piti pienen tauon. Kelvin ymmärsi, että tämä mietti, kuinka muotoilisi sanansa. ”Nyt, kun olemme jo hyvän matkaa merellä, olet alkanut täyttää oman osuutesi sopimuksestamme. Joten ehkäpä minunkin on syytä alkaa täyttää omaa osuuttani. Lupasin kertoa sinulle salaisuuksia, joita Imperiumin esikunta ei tahtoisi sinun tietävän.”

    Kelvin suoristi välittömästi ryhtiään tämän kuullessaan. Kyllä, tämä oli se mitä hän oli odottanut makutan tapaamisesta lähtien.Lahja isältä.

    Alkoi sataa vettä – juuri, kun sumu oli ehtinyt hälvetä. Kalamiäs murahti ärtyneesti.

    ”Nykyään sattaa koko ajan”, Velipoeka protestoi.

    Mutta Kelvin ei välittänyt sateesta.

    ”Mi-mitä sinä tiedät?” hän kysyi Manulta hermostuneesti. ”Liittyykö se jotenkin tähän muistiasiaan?”

    ”Tiesin, että he pimittävät näitä asioita teiltä, mutta en ymmärtänyt heidän menevän niin pitkälle, että he pyyhkisivät kaikki muistonne siihen liittyen, saatika sitten, että he kykenisivät sellaiseen. Aika pöyristyttävää.”

    ”Äh, Manu, kakista ulos!”

    ”Hyvä on. Muistatko, kun satamaan matkalla hieman kimpaannuit siitä, kun Matoro vertasi sinua frostelukseen? Tai siis ei oikeasti verrannut, mutta asia tuli ikään kuin puheeksi.”

    ”… Niin?”

    ”Ja sanoit silloin, että nazorakit eivät ole raheja, koska te synnytte kanistereista.”

    ”Mihin sinä olet menossa tällä?”

    ”Kerropa minulle, ihan rehellisesti, kuinka monta kertaa olet nähnyt nazorakien kanisterin.”

    Kelvin kohotti tuntosarviaan hämmentyneesti.
    ”No, en kieltämättä kovin montaa kertaa. Olen nähnyt junavaunuja, jotka kuljettavat nazorakien kanistereita Pesässä. Meillä oli biologian oppitunteja, joilla opettaja esitteli meille käytettyä sellaista. Niitä on ollut patsaissa ja elokuvissa.”

    ”Mutta et ole nähnyt kertaakaan nazorakin rantautuvan kanisterissa?”

    Kelvin avasi suunsa vastatakseen mutta hiljeni kuitenkin. Lopulta hän vastasi epäröiden: ”E-en. En omin silmin.”

    ”Tässä on nyt tietenkin vaarana, että alan kuulostaa sinun tuntosarviisi Kristallinoidan kaltaiselta salaliittosammakolta, mutta… mitä, jos kanistereita ei koskaan ollutkaan?”

    Kelvin pysyi hetken vaiti. Merituuli leikki hänen viitallaan, ja yhä rankkeneva sade piiskasi hänen huppuaan. Kalamiäs ja Velipoeka istuivat laivan perässä ohjaamassa venettä välillä vilkuillen Kelviniä.

    ”… miksi Imperiumi lavastaisi jotain sellaista? Miksi… nazorakien synnystä valehdeltaisiin?” Kelvin kysyi, vaikka saattoi itsekin aavistaa vastauksen.

    ”Uskon sillä olevan jotain tekemistä teidän puhtausoppienne kanssa… ja halun näyttää yhdeltä Suuren Hengen monista kansoista. Mutta sitäkin enemmän… kyse saattaa olla turvallisuudesta. Minulla on itse asiassa kokemusta turvallisuusuhkana toimimisesta.”

    Kelvin katsoi Manua epäluuloisesti, tai olisi katsonut, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.

    ”Se suuri kysymys onkin tietysti tämä: jos nazorakit eivät rantaudu kanistereista, kuinka teitä sitten syntyy lisää? Tämänkin sodan aikana teitä on kuollut aikamoinen määrä. Yksi vaihtoehto olisi, että teitä ei synny enempää vaan teitä on vain alusta alkaen ollut lukemattomia, mutta ottaen huomioon, että olette sotineet myöskin lukemattomia sotia, olisi epätodennäköistä, että joukkonne olisi enää tässä kohtaa maailmanhistoriaa niin valtava kaikista tappioista huolimatta; ja lisäksi jotkut teistä ovat näkyvästi huomattavasti vanhempia kuin toiset. Siispä ei myöskään tule kuuloon, että teitä ei yksinkertaisesti enää tulisi lisää. Mitä vaihtoehtoja on jäljellä?”

    Kelvin näytti täysin hämmentyneeltä.
    ”Että… me lisäännymme… muilla tavoin?”

    ”Kuten miten? Ilmassa on ollut jo joitain vihjeitä.”

    ”… suvullisesti, kuten rahit? Kuten…”

    Kelvin pidätti hetken hengitystään, ennen kuin vei ajatuksensa loppuun asti.
    ”… frostelukset.”

    Annettuaan ajatuksen hautua hetken hän henkäisi tuskastuneesti: ”Mutta Manu, eihän tuossa ole mitään järkeä! Ei nazorakeilla ole lisääntymiselimiä, saati, öh, ’paritteluviettiä’!”

    ”Niin… se tekeekin tästä mielenkiintoisempaa. Joskin en ole ihan sataprosenttisen varma siitä, että olisit oikeassa vieteistä ja elimistä. Mutta ennen tästä spekuloimista meidän täytyy puhua totisesta todellisuudesta.”

    ”Tämä kuulostaa nyt aika paksulta”, Kelvin protestoi.

    ”Arvelinkin, että ajattelisit niin. Minun lienee siis parempi näyttää kuin kertoa.”

    Kelvin kuuli päässään sormien napsahduksen, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kehonsa horjahtavan veneen pohjalle. Hänen kasvonsa tömähtivät märkiin lautoihin, mutta jotenkin hän tunsi, kuinka hänen mielensä jatkoi matkaa veneen pohjan läpi aina syviin, pimeisiin vesiin…

    Mikrokosmos totuudesta

    Kova tuuli pölläytti lunta Kelvinin silmiin. Hän älähti ja kohotti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi. Lumituisku myrskysi kaikkialla hänen ympärillään saaden Kelvinin ohuet tuntosarvet lepattamaan.

    Kun hän avasi silmänsä, hän ymmärsi seisovansa kallioisella rinteellä, jonka lumipeitteisestä maasta kohosi jostain syystä lukuisia jäisiä radiomastoja ja lipputankoja. Pari välkehtivää katulamppua valaisi muuten jo hämärtymässä olevaa vuorimaisemaa. Hän hätkähti, kun punamustan makutan hahmo astui hänen rinnalleen.

    ”Olemme mielesi sisäänkäynnillä”, tämä vastasi Kelvinin hämmennykseen. ”Astumme pian minun muistoihini.”

    Kelvin kurtisti kulmiaan. Mitä sellaista kerrottavaa makutalla muka olisi, että heidän täytyisi sukeltaa mielimaailmaan?

    ”Mutta sitä ennen… milloin ajattelit kertoa minulle hänestä?”

    ”Mi-mitä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes huomasi itsekin sen asian, mitä Manu katsoi.

    Vähän matkan päässä, ison siirtolohkareen alle muodostuneesta kolosta katsoivat takaisin punaiset silmät. Lukuisat punaiset silmät. Kraatan muodon ottanut loinen tuijotti kaksikkoa värähtämättömillä silmillään.

    ”Manu, tuota, minä…” Kelvin sopersi tuntien syyllisyyden laskeutuvan ylleen.

    Hetken hän seisoi siinä etsien sanoja. Makuta ei rikkonut hiljaisuutta, seisoi siinä vain kädet puuskassa tuijottaen kraataa silmiin.

    ”Äh, olen pahoillani!” Kelvin sanoi lopulta. ”Olin jumissa Joueran mielessä hänen loisensa kanssa. Se uhkasi tuhoavansa minut. Sitten tuo ilmestyi. Se sanoi voivansa yrittää auttaa…”

    Makuta huokaisi syvään.
    ”Niinpä tietysti. Nokkelaa peliä, Nauru, todella nokkelaa.”

    Kraata päästi värähtelevän sihahduksen, minkä jälkeen se kääntyi ja kiemurteli jonnekin syvälle kolonsa uumeniin.

    ”Mutta, eipä sillä liene väliä”, Manu totesi Kelvinin yllätykseksi. ”Minulla näytti olevan tuollainen ihan omasta takaa. Mutta olisit sinä silti voinut mainita tehneesi tämän valinnan.”

    Hetken hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”En ole vihainen. Vain pettynyt.”

    ”Ai… mistä… mistä sinä sait loisen?”

    ”Minulla on… teoria, joka vaatii vielä vahvistamista. Mutta en sinulta, voit olla huoleti sen suhteen. Enkä edes omaa huolimattomuuttani.”

    Sen kuuleminen huojensi hieman Kelvinin oloa. ”No, kuinka ongelmissa me olemme nyt, kun sinullakin on loinen?”

    ”Sen perusteella, mitä opimme Kapuran mielessä, en olisi lainkaan huolissani itsestäni. Enemmän sinusta, koska olet alttiimpi hienovaraiselle vaikuttamiselle.”

    Makuta vilkaisi vielä Kelvinin uuden uniystävän perään ja hymähti.
    ”On kaiketi varsin ironista, että se on kraata.”

    Kelvin vilkaisi myös siirtolohkareen suuntaan.
    ”Niin, eikö se ole vähän outoa? Kraatat eivät ole mikään suosikkirahin- hetkinen! Mitä tuo edeltävä kommentti tarkoitti?!”

    ”Ei mitään kovin henkilökohtaista”, Manu naurahti ontosti. ”Arvioisin sinun olevan samalla vaaravyöhykkeellä kuin Matoro. Loiset voivat salakavalilla tavoilla vahvistaa sellaisia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja, joista on hyötyä Syvälle Naurulle. Hienovaraista suggestiota, joka ei varsinaisesti ole sääntöjen vastaista. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedostat sen. Mutta mennäänpäs jo sisälle lämmittelemään.”

    Manu pyöräytti etusormeaan ilmassa, ja nietokseen heidän edessään ilmestyi ovi.
    ”Teidän jälkeenne.”

    Hieman arastellen Kelvin astui sisään ja oli jälleen jossain muualla.


    Hälytysvalot välkkyivät punaisina, ja käytävällä kaikuivat ison seurueen kiireiset askeleet. Seurueen jäsenet kuiskivat toisilleen jotakin. Kelvin seurasi kummastellen heidän loittonevia selkiään, minkä jälkeen hän huomasi katsella ympärilleen. Hän tunnisti nuo rumat, massatuotetut loisteputkilamput mistä vain: he olivat Pesässä.

    ”Tämä muisto on useamman kuukauden takaa”, Manu sanoi. ”Järjestin aika levottoman pienen välikohtauksen aivan pesänne ytimessä. Pienessä iskuryhmässäni oli mukana…”

    Seuraavat Manun sanat eivät kuuluneet Kelvinin vieressä seisovasta Makuta Nuista:
    ”Vielä hieman pidemmälle.”

    Kelvin tunnisti, että heidän edellään kulkevan seurueen kärjessä oli niinikään Makuta Nui. Ja tämän vierestä hän huomasi myös Matoron. Muista klaanilaisista hän tunnisti ulkonäöltä myös liskomaisen moderaattorin sekä keltaisen jättiläisen. Pitkää sinivalkoista toaa hän ei tuntenut.

    Muistoa seuraavat Kelvin ja Manu kävelivät klaanilaisjoukon perään. Kelvin huomasi vaistomaisesti varovansa askeleitaan, vaikka tiesikin, ettei tila ollut todellinen. Hän pelkäsi minä hetkenä vain muiston täyttyvän karjuvista nazorak-vartijoista.

    ”T-tekö todella pääsitte näin syvälle Pesään? Miten ihmeessä te selvisitte elossa näin pitkälle?”

    ”Matoron seikkailijan neuvokkuudella, Keetongun terveellä järjellä, Sugan ylitsepursuavalla rohkeudella sekä minun ylivertaisella älykkyydelläni”, Manu sanoi hetken tuumittuaan. ”Ja aimo annoksella manipulaatiota ja tiedon pimittämistä.”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan.
    ”Et maininnut moderaattoria.”

    ”Ööh… Make kyllä melkein tapatti meidät ainakin kahdesti. No, oli hänellä ainakin tulivoimaa! Äijä oli kuin elävä liekinheitin, todella kova kill count, kuten nykynuoriso sanoo. Ja hänen lentotaidostaan oli pakoitellen hyötyä!”

    Kelvin kyllä huomasi, ettei Manulle ollut jäänyt kovin vaikuttunut kuva Makesta muuna kuin murhamasiinana. Hänen kävi moderaattoria hieman sääliksi.

    ”Mutta meitä piti olla alun perin itse asiassa kuusi, koska jostain syystä aina pitää olla kuusi”, Manu jatkoi. ”Mutta Gekko, perkele… se ääliö vain totaalisesti katosi, ennen kuin pääsimme edes matkaan. Kuulemani mukaan hänellä oli sen sijaan jokin aivan ihmeellinen BDSM-sessio Abzumon kanssa. Niin että mitä helvettiä? En enää koskaan tee sen valon toan kanssa töitä! Eipä sillä, että hänestä olisi enää mihinkään sen jälkeen, mitä hänen loisensa kanssa tapahtui… Surullinen olento. Ehkä meidän pitäisi antaa hänet Arsesteinille lahjaksi, kun tämä kaipaa omaa valon toaa niin kovin?”

    Kelvin ei tiennyt, kuka Gekko oli, eikä ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut tästä ajatella (tai mitä BDSM tarkoitti), mutta Manun arvion täytyi olla liioiteltu.

    He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Ensin Kelvinin askeleet hidastuivat, sitten pysähtyivät kokonaan.
    ”Vau…”

    He olivat saapuneet suureen, peruskallioon kaiverrettuun onkaloon. Kelvinin huomion kiinnitti välittömästi yksi tilaa reunustavista seinistä: se kaareutui tasaisesti ja sen pinta oli kuin mustaa terästä. Seinää reunusti kaikkialta syvä railo lattiassa, mistä kohosi tilaan punainen kajo. Kelvin ymmärsi, että tuo terässeinä olikin jonkinlainen onkalon keskustaa hallitseva pallomainen rakennelma. Kymmenet luonnonkiveen upotetut teräspalkit ja pneumaattiset männät kannattelivat palloa railon yläpuolella. Isoista ilmanvaihtokoneista kiinnittyi humisevia letkuja teräspallon pintaan.

    Kelvin katsoi näkyä hämmentyneenä. Mitä noin isoa voisi olla itse Pesän ytimessä?

    Manu viittoili Kelviniä seuraamaan. He kapusivat klaanilaisten perässä metalliselle sillalle, joka johti pyöreän rakennelman ainoalle oviaukolle. Kelvin astui pieneen tilaan juuri nähdäkseen muisto-Manun lyövän virkailija-nazorakilta pään poikki. Hän sävähti irtonaisen pään lentäessä pitkässä kaaressa pitkin käytävää roiman verisuihkun siivittämänä. Sen, että Makuta Nui ei kahdesti miettinyt, ennen kuin kohdisti hänen lajitovereihinsa hyvinkin brutaalia väkivaltaa, ei olisi kuulunut varmaankaan tulla hänelle yllätyksenä.

    ”Tässä se nyt on, pojat.”

    Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Kelvin katsoi oveen piirrettyjä zankrzoralaisia numeroita.

    ”… Nolla nolla nolla?” hän kuiskasi oudoksuen.

    Seurue avasi oven, ja Kelvin astui heidän perässään sisään.

    Aivan ensimmäisenä asiana Kelvinin sieraimiin hyökkäsi kuvottava väkevä haju, jonka koostumusta hän ei uskaltanut edes arvioida mutta joka voimakkuudellaan oli viedä häneltä tajun. Häntä puistatti.

    Huone, tai oikeastaan halli, johon he olivat juuri astuneet, oli valtava. Kelvin mykistyi näystä. Huoneen kaarevat seinät olivat orgaanisen, ällöttävästi liikehtivän lihamaisen massan peitossa, ja siellä täällä seinästä oli puskenut esiin hitaasti keinahteleva lonkero, joka ajoittain hamusi jotain kahmaistavaa. Huoneen ainoa valaistus tuntui tulevan niinikään seiniin upotetuista valokivistä, joita seinissä muhiva massa puristi itseään vasten kuin poikastaan suojeleva rahi-emo.

    Sitten hän näki sen.

    Se oli iso. Se liikkui. Ei paljoa, mutta liikkui kuitenkin.

    Se oli samaa, puhtaan ruskeaa väriä kuin nazorakit.

    ”M-manu…”

    Varjot leikkivät olennon kumpuilevalla siluetilla. Sillä oli kaksi valtavaa kouraa sekä lukuisia pienempiä ulokkeita, jotka vaihtelivat nazorak-käsistä aina sahalaitaisiin sirppeihin. Sen kehoa peittävästä kitiinikuoresta kasvoi koukeroisia piikkejä, ja siihen aukesi syviä uurteita sekä lovia, joiden muodostamia kuvioita oli hypnoottista katsella. Ne näyttivät muinaisilta.

    Olennon kehoa pitivät vangittuna lukuisat kahleet, joiden ketjut kiinnittyivät olentoa ympäröiviin seiniin ja lattiaan. Kahleet kuitenkin antoivat sille tarpeeksi tilaa liikkua jonkin verran.

    Sitten olento liikkui niin, että Kelvin näki sen paremmin. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suu aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Olennolla ei ollut lainkaan silmiä.

    Ja se oli varmasti sama olento, jonka Kelvin oli nähnyt muistoissaan.

    ”… mikä tuo on?”

    Makuta katseli heidän edessään möllöttävää hirmuista olentoa hieman kaihoisasti.

    ”Hän, Kelvin hyvä”, Manu sanoi, ”on 000, nazorakien kuningatar. Sinun… äitisi.”

    Kelvin jähmettyi ja käänsi katseensa hitaasti makutaan. ”Minun… mikä?”

    Manu nyökkäsi eteenpäin. Kelvin seurasi Manun katsetta, kunnes se osui olennon takaruumiiseen. Kuningattaren pitkulainen peräpää oli paksun liman peitossa. Se sykki ja vavahteli tasaiseen tahtiin. Kelvin hätkähti, kun peräpään hetken supisteltua sen kärkeen aukesi ontelo, joka työnsi sykähdellen ulos yhden kelmeän tahman peittämän ovaalinmuotoisen, vihreän möhkäleen.

    Munan.

    Kuningatar ärjähti hieman tuskasta munan työntyessä ulos. Se kaappasi hampaillaan kiinni katosta työntyvästä lonkerosta ja nykäisi, jolloin aimo annos seinät peittävää mössöä irtosi ja putosi sen ammottavaan kitaan. Kelvin ehti nähdä pienen hetken katon metallia, ennen kuin ympäröivä aines liikkui peittämään kaljun kohdan.

    Manu osoitti yhtä jadenvihreistä soikioista sormellaan ja sanoi:
    ”Sinäkin olet syntynyt tuollaisesta, et rantautunut missään kanisterissa.”

    Kelvin tuijotti edessään olevaa näkyä – vihreitä munia ja Kuningatarta. Hän alkoi hitaasti pudistaa päätään ja kohotti kätensä tuntosarvilleen.

    ”Mutta… ei”, Kelvin sopersi, ”Eihän se voi olla…”

    Hän otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hän ohitti kauhistelevat muistoklaanilaiset ja pudottautui metalliritiläiseltä tasolta tuolle orgaaniselle, sykkivälle ja suorastaan kuumalle massalle. Sitten hän alkoi kävellä eteenpäin.

    Tämän oli oltava unta, näkyä, hulluutta. Tuhat ajatusta sinkoili nazorakin päässä. Tämä ei voinut olla totta! Ei, ei kaikki, minkä hän tiesi omasta lajistaan ja sen alkuperästä, sen biologisesta rakenteesta, voinut olla valhetta! Ei, ei hän voinut olla syntynyt…

    … tästä.

    Kelvin oli saapunut kuningattaren kehon juurelle. Sen hengitys värähdytti tunkkaista ilmaa, ja sen keho säteili lämpöä, jonka Kelvin tunsi tuntosarvissaan. Hän kohotti varovaisesti kättään ja kosketti olennon pintaa.

    Sen kitiini oli kuuma ja kostea. Se tuntui pehmeältä. Se oli todellinen.

    Kelvin nielaisi.
    ”Manu… t-tarkoittaako tämä siis, että minä olen… rahi?”

    Makuta Nui hymyili hieman surullisesti.
    ”Kuin frostelukset.”

    Kelvin tuijotti pitkän hetken tyhjyyteen. Sitten hän alkoi nyökytellä apaattisesti. Hän naurahti hermostuneesti ja totesi särkyneellä äänellä: ”Aivan. Totta kai. Sehän… yksinkertaistaa asioita…”

    Niin, jos nazorakit tulivat isosta metallipallosta Pesän ytimestä eivätkä merestä, se tekisi työvoiman saamisesta paljon ennakoitavampaa. Valtameren haravoimisen sijaan kaikki nazorakit tulisivat keskitetysti samasta lähteestä.

    Kuningattaren kuori kohosi kevyesti jättiläisen hengittäessä, ja Kelvin saattoi tuntea tämän sykkeen kätensä alla. Kelvin laski kätensä alas ja astui taaksepäin.

    ”000”, Kelvin kuiskasi tunnustellen numerosarjaa suussaan, ”sekö… ei, sinäkö olet kummittellut muistoissani viimeiset kuukaudet?”

    Hän kelasi päässään staattisesti rätiseviä muistoja. Kyllä, tämä tila tuntui tutulta. Hän oli nähnyt tämän kammion kurkistettuaan Bloszarin muistinaattoriin, joskin Kuningatar oli näyttänyt silloin vieläkin isommalta.

    Kelvin käänsi hitaasti päätään.
    Munat. Olisiko mahdollista…

    Kelvin saapui vihreän röykkiön luokse, joka koostui kokonaan noista vihreistä munista. Munat olivat kelmeän kellertävän liman peitossa, ja ne näyttivät olevan täynnä jonkinlaista nestettä, mutta Kelvin erotti silti niiden sisältä pienet varjomaiset siluetit.

    Kelvin näki jotain silmäkulmassaan ja käänsi päätään. Yksi muna oli liikahtanut, ja sen pintaan oli ilmestynyt halkeama. Se huojui hieman paikallaan, ja sen sisällä näkyi liikettä. Halkeama suureni, ja pieni reikä räsähti sen leveimmässä kohdassa auki. Jokin tökki itseään läpi reikää yhä peittävästä kelmusta.

    Yhtäkkiä koko muna repesi keskeltä kahtia, mikä sai Kelvinin kavahtamaan taaksepäin. Munan sisältämä neste valui lattialle – ja sen mukana haaleanruskea pieni olento. Kelvin pidätti hengitystään. Toukalla oli hento karvapeite, kuusi pientä raajaa sekä lyhyet tuntosarvet.

    Se liikahti. Se päästi hampaistaan pienen pihahduksen. Sen kylki kohosi tasaisesti sen hengittäessä nopeasti.

    Kelvin tuijotti maassa makaavaa toukkaa mykistyneenä. Oliko hän juuri todistanut nazorakin syntymän? Lopulta hän lähestyi toukkaa ja laskeutui varovaisesti polvelleen. ”He-hei…”

    ”Keskonen”, kuului Makuta Nuin ääni Kelvinin takaa. ”Yleensä toukat kypsyvät munissa pitkän aikaa ennen kuoriutumista ja ne viedään munimisen jälkeen hautomoon odottamaan otollisempaa aikaa kuoriutua. Mutta joskus käy näinkin.”

    Vilkaisemattakaan Manuun päin Kelvin poimi toukan pienen kehon varovaisesti käsiinsä. Voi taivas, olipa se kevyt! Hän yritti tukea toukan alaruumista alakäsillään kohottaessaan poikasen kasvot omiensa tasolle. Sen päälaki oli paljon pienempi, samoin sen pihtileuat, mutta ne ehdottamasti tunnisti nazorakin kasvoiksi.

    Pienokaisen silmät raottuivat ja lopulta rävähtivät ammolleen. Siniset silmät katsoivat vihreitä. Oli kuin Kelvin olisi tuijottanut kahta pientä smaragdia.
    ”Ooh…”

    Hän tarkasteli toukkaa haltioituneena. Oliko hänkin joskus ollut näin pieni? Oliko hänelläkin ollut näin pienet kädet ja tällainen pehmeä karvapeite?

    Toukka ei ollut vielä yhtä tummanruskea kuin aikuiset nazorakit, mutta sen silmät olivat yhtä kauniit kuin itse Kapteeni Puhtaudella. Kelvin ei voinut olla miettimättä, oliko hänkin ollut syntyessään kauniin vihersilmäinen. Oliko hän sitten kehittynyt eri suuntaan kuin muut… vai ollut jo kuoriutuessaan erilainen?

    Epäpuhdas…

    ”Kelvin. Tulepas kuuntelemaan”, Manu sanoi nyökäten kohti seuruetta ovensuussa.

    Kelvin vilkaisi ensin epävarmasti toukkaa sekä Kuningatarta, laski sitten hetken emmittyään toukan tämän äidin viereen ja asteli Manun luokse. Hän havaitsi, että muisto-Manun johtama klaanilaisseurue oli jähmettynyt, ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
    ”Rytmityssyistä toistan tätä muistoa vähän asynkronisesti”, todellinen Makuta Nui hänen vieressään selitti ja napsautti sitten sormiaan. Äkkiä klaanilaisissa näkyi taas liikettä.

    ”Manu…” sanoi muisto-Matoro niin hiljaa, että Kelvin joutui ponnistelemaan kuullakseen. ”Se on…”
    ”Kyllä”, muisto-makuta vastasi tälle.
    ”Tämänkö takia et kertonut meille?” pitkä toa, ilmeisesti Suga, kysyi.
    ”Ette olisi lähteneet mukaan.”
    ”Emmekö?” Make kuiskasi.
    ”Emme… se on iso…” Matoro sanoi ääni täristen.
    ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, muisto-Manu julisti.

    Makuta Nui – se, joka seurasi tätä muistoa Kelvinin kanssa nykyhetkessä – päästi suustaan pöyristyneen naurahduksen. Kelvin tuijotti tätä sanattomana, sitten tämän muistikuvajaista. Manu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan.
    ”Voi että… kyllä sinä tiesit, että Abzumo oli jo täällä. Tiesit, ettei se kävisi niin helposti.”

    ”Teidän tehtävänne oli siis… salamurhata Kuningatar…” Kelvin sanoi hiljaa yhdistäessään langanpätkiä mielessään, ”ja siten estää uusien nazorak-sotilaiden synty.”

    ”No ei tuo nyt ihan hirveän salaista ollut”, Manu puuskahti. ”Aikamoista meteliä me ehdimme pitää pitkin pesää.”

    ”Pää kiinni! Sinä tiesit, että nazorakit syntyvät Kuningattaresta jo ennestään ja siksi toit klaanilaisten iskuryhmän tuhoamaan sen. Ymmärsinkö oikein?” Kelvin sanoi uudenlaista järkytystä äänessään.

    ”Ei se ollut ensimmäinen vaihtoehtoni”, Manu sanoi hieman kiivastuen, ”eikä myöskään helppo valinta minulle henkilökohtaisesti. Mutta suuri johtajanne ei ole kovin yhteistyöhaluinen: puhuminen ei auttanut mitään yhdelläkään kerralla, kun sitä kokeilin. Ja minähän kokeilin! Kokeilin ensin rauhanomaisia keinoja, vaikka hän kehtasi tulla minun saarelleni ja alkaa sotia minun alamaisiani vastaan – ja siinä samalla väittää sitä muka pyhäksi sodaksi nazorakien alkukodon takaisin saamiseksi. Paskapuhetta ja täyttä tekopyhyyttä. Nazorakit eivät ole syntyneet tällä saarella, ja Kenraali tietää sen.”

    Kelvin ei sanonut mitään, tuijotti vain syyttävästi. Manu kurtisti kulmiaan synkästi nähdessään Kelvinin ilmeen.

    ”Minä ajattelin, että jos te aiotte tuhota itsenne sotimalla joka tapauksessa, saattaisi olla parempi tehdä eutanasia kuningattarelle, jolloin nazorakeja ei voisi syntyä enää lisää. Jos Kenraali välittää kansastaan edes murto-osan siitä, miten paljon hän välitti silloin, kun imperiumi oli pelkkä satapäinen heimo pienellä saarellaan, hän lakkaisi sotimasta ja antaisi teille tilaa hengähtää. Nazorakit katoaisivat maailmasta rauhanomaisella tavalla, hitaasti aikain kuluessa. Väitätkö, että olisi armollisempaa vain tappaa teidät kaikki yhdellä kertaa, tehdä välitön kansanmurha? Olisiko Selakhian tasavallan kaltainen kohtalo mielestäsi parempi vaihtoehto? Vai kehtaatko sinä ehdottaa, että minun kuuluisi vain antautua ja antaa teidän tärvellä koko se valtakunta, jonka Käskynhaltija on minulle ammoin osoittanut?”

    Kelvin ei pystynyt sanomaan mitään. Häntä alkoi yököttää, ja hän joutui ottamaan tukea polvistaan.
    ”Eli… tämä suunnitelmasi olisi johtanut… nazorakein sukupuuttoon.”

    Kelvin hengitti raskaasti.
    ”Onnistuitteko siinä?”

    ”Seuraa tarinaa, niin saat selvää”, Manu sanoi nyökäten eteensä.

    ”Miten me… tapamme… sen?” liskomainen moderaattori kysyi.
    ”Meidän tulee…” muisto-Manu aloitti.
    ”… niin?”
    ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa”, Manu myönsi. Todellinen Makuta Nui tirskahti.
    ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa.
    ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti!”

    ”’Hieno saavutus’”, Manu Kelvinin vierellä naureskeli. ”Pikemminkin hieno sumutus. Tiedoksesi, Kelvin, että narrin rooli on välillä myös aika haastavaa näyteltävää.”

    ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” Keetongu kysyi selvästi raivoissaan.
    ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” muisto-Manu puolustautui.
    ”Miksi?” Suga kysyi.
    ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi.
    ”Se…”

    ”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää.”

    Kelvin hätkähti kovaa ääntä, joka kaikui kammiossa tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän pälyili ympärilleen, kunnes huomasi suunnan, mihin Manu katsoi, ja seurasi sitä. Itse varjoista astui esiin tummanpurppura olento, jolla oli terävähampaisella kanohillaan julma hymy.

    ”Ettekö tiedä? Teidän ihanalla makutallanne on yhteys torakoihin.”

    ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, Matoro tuhahti. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.”

    ”Ah, niin! Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.”

    ”Manu, kuka hän on?” Kelvin kysyi varautuneesti. Jokin tässä uudessa tulijassa hermostutti häntä. Klaanilaisetkin selvästi suhtautuivat tähän varteenotettavana uhkana.

    Aivan kuin vastauksena Kelvinin kysymykseen, tulija jatkoi: ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti. Siitä on jo kauan… Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia – hirviömäisiä raheja!”

    Purppura makutan hymy leveni ja tämän silmät alkoivat hohtaa. ”Päätimme luo-”

    Manu napsautti sormiaan. Muisto-makutan hahmo jähmettyi kesken lauseen täysin paikalleen. Kelvin katsahti ympärilleen ja huomasi kaiken muunkin seisahtuneen, Matoroa ja muita klaanilaisia myöten. Jopa kuningatar oli lakannut vääntelehtimästä. Aika oli pysähtynyt jälleen.

    ”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tuon sekopään itseriittoista monologia”, Manu tuhahti. ”Hän on Makuta Abzumo. En tiedä, ehtikö Matoro puhua sinulle hänestä, mutta hän on syyllinen moneen pahaan ja hänellä on nykyään hallussaan kaksi Nimdan sirua. Hän on aivan helvetin vaarallinen ja hänet pitää pysäyttää.”

    Ajan pysähtymisestä huolimatta Abzumoksi nimitetyn saatanallisen olennon pää kääntyi hitaasti katsomaan kohti Kelviniä psykoottinen virne kasvoillaan. Tämän silmissä paloi viha. Kelvin hätkähti rajusti, ja Manu väänsi oman naamansa ärsyyntyneeseen irveeseen.

    ”Mutta sen saa tehdä joku muu”, hän tuhahti. ”Minulla on prioriteeteissani tärkeämpääkin tekemistä. Kerropa minulle, Kelvin. Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?”

    Kelvinin silmät suurenivat. Hän tuijotti sanattomana ensin Manua ja sitten taas Abzumon läpitunkevaa katsetta. Purppuran makutan torahampaat näyttivät siltä, että ne olisivat voineet raadella lihaa. Tämän kanohin sarvet kyllä muistuttivat etäisesti nazorakien tuntosarvia. Makutan punaiset silmät hohtivat tämän mustissa silmäkuopissa kuin kaksois-Initoit.

    Kelvin vastasi värisevällä äänellä: ”… m-monet r-rahilajit ovat m-makutojen luomia. H-hänkö… on nazorakien l-luoja?”

    Manu ei vastannut mitään vaan tuijotti vain jähmettynyttä Abzumoa poissaolevasti. Kelvinin jalkoja kuumotti ja hänen kurkkuaan kuivasi. Hän kuiskasi hiljaa: ”Abzumo. Ab Zumo. Isä… Zumo…”

    Manu rykäisi ja selvensi kurkkuaan. ”Tahdoit tietää, onnistuimmeko tuhoamaan Kuningattaren. Josko kelaisimme vähän eteenpäin.”

    Manu napsautti sormiaan, ja muisto heidän ympärillään kulki pikavauhtia. Kelvin näki, kuinka muiston Manu ampui varjosalaman Abzumoon ja kuinka Kuningatar hyökkäsi klaanilaisia kohti. Täysi taistelu syttyi Kuningattaren kammiossa. Makutat taistelivat keskenään lentäen ilmassa. Toa Suga käytti valtavaa improvisoitua miekkaansa katkaistakseen yhden Kuningattaren pihtihampaista.

    ”KhhriiaaaaHHHH!” Kuningatar karjaisi.

    ”Aaaah!” myös Kelvin parahti kauhuissaan. Hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun nähdessään Kuningattaren haavoittuvan, vaikka vain pikakelatun muiston muodossa.

    ”Ilman Abzumon läsnäoloa operaation loppuosa olisi todellisuudessa ollut lastenleikkiä”, Manu totesi muiston kiitäessä Kelvinin silmien edessä. ”Mutta totta kai hänen piti tulla sotkemaan asiat. Ja ehkä se oli hänen oikeutensakin.”

    Manu palautti kohtauksen normaaliin nopeuteensa juuri parahiksi, kun hänen muistoversionsa ja tämän klaanilaistoverit onnistuivat murtamaan Kuningatarta pitelevät kahleet. Kuningatar karjui vauhkoontuneesti. Kammioon murtautuneet nazorakhoitajat yrittivät tainnuttaa Kuningatarta, mutta yksi hoitajista astui liian lähelle valtavaa petoa, ja Kelvin sai todistaa, kuinka Kuningattaren valtaiset leuat kahmaisivat tämän yläruumiin kitaansa. Vihreää verta roiskui kaikkialle, ja vyötärön kohdalta katkaistu torsonpuolikas jalkoineen lysähti lattialle. Kuningatar oli juuri syönyt oman lapsensa… tai ainakin puolet tästä.

    Yhtäkkiä hirvittävä tunne hiippaili Kelvinin mieleen. Toukka! hän ymmärsi kauhistuneena. Kuka pitää huolta toukasta? Hän kääntyi katsomaan munaröykkiön suuntaan, joka –

    Ei. Kelvin käänsi katseensa pois. Hän ei saattanut katsoa. Jokin osa hänen aivoistaan viestitti hänelle, että sen näyn näkeminen ei olisi hyväksi hänelle. Hän nielaisi ja kiiruhti klaanilaisten luo.

    ”Häivytään täältä!” Keetongu karjaisi, ja klaanilaiset perääntyivät kammiosta nazorakien raivaamaan tunneliin. Manu napsautti jälleen sormiaan, ja muisto pysähtyi – täsmälleen sillä hetkellä, kun kammioon sisään hirmuista vauhtia kiiruhtamassa ollut Kenraali 001 oli ehtinyt ovensuuhun, johon tämä jähmettyi varsin dynaamiseen poseeraukseen. Vanhasta tottumuksesta Kelvin hieman kavahti, vaikka tietoisessa mielessään ymmärsikin tämän Kenraalin olevan muisto vain. Tämän silmien julma, intensiivinen tuijotus vaikutti olevan kohdistettu juuri häneen. Mutta hän onnistui löytämään nazorakien ylimmän johtajan katseesta myös häivähdyksen huolta.

    ”Ilmiselvästikään emme onnistuneet Kuningattaren ’salamurhaamisessa’, joten teimme jotain, mikä ainakin vei Kenraalin huomion pois paostamme”, Manu selitti. ”Joten turha huolehtia, äitisi on yhä elossa. Ja teidän invaasionne saarelleni jatkuu.”

    Kelvin värähti, kun Manu sanoi sanan ”äiti”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Onko vastaavanlaista iskua yritetty myöhemmin?”

    ”Tuskin. Eiköhän Kuningattaren kammion turvatoimia ole kiristetty merkittävästi, kuten varmasti myös koko pesän. Moista tilaisuutta ei tarjoutune toiste. Bio-Klaani on varsin alakynnessä tässä sodassa, ellet ole sattunut huomaamaan.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Entä missä Abzumo on?”

    ”Kuka tietää”, Manu tuhahti välinpitämättömästi. ”Varmaan havittelemassa seuraavaa Nimdan sirua. Hänellä on niihin jokin pakkomielle. Kuulemani mukaan hän yritti riistää Deltan vastikään Mustan Käden hoivista, eikä Matoron mielitietty selvinnyt ihan ehjin nahoin siitä kohtaamisesta.”

    ”Matoro… hän tiesi Kuningattaresta”, Kelvin sanoi kiivastuneesti keskeyttäen Manun alkavat pohdinnat Matoron parisuhde-elämän huonoimmista valinnoista. ”Hän näki sen omin silmin. Miksei hän sanonut mitään siitä? Miksei kukaan klaanilainen kertonut minulle siitä?”

    Hänen äänensä särkyi loppua kohti. Hän kohotti katseensa Manun kasvoihin. ”Miksi sinä kerrot tästä vasta nyt?”

    ”En usko, että Matoro tai moni muukaan on edes ajatellut, ettei suurin osa imperiumin kansasta itse asiassa ole tietoinen omasta syntyperästään”, Manu sanoi maireasti. ”Se tuli jopa minulle hieman yllätyksenä, kun törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran. Kuningatar menee tähän samaan kategoriaan vaarallista tietoa.”

    ”Ahaha, aivan! ’Koska et kysynyt.’ Niinpä tietysti!” Kelvin ärjähti ja päästi katkeran naurun. Hän suki tuntosarviaan turhautuneena ja käveli edestakaisin pohtien kaikkea kuulemaansa. Lopulta hän heitti sormensa osoittamaan Manua.

    ”Sinä tiesit hyvän aikaa, etten tiennyt tästä. Halusit säästää kertomisen ’sopivampaan hetkeen’?”

    ”Nähdäkseni olen toiminut täysin meidän sopimuksemme ehtojen mukaan”, Manu totesi kylmän rauhallisesti. ”Lupasin kertoa sinulle nazorakien synkimmät salaisuudet, jos lähdet kanssani matkalle. Nyt olemme matkalla, ja olen alkanut kertoa sinulle salaisuuksia.”

    Kelvin tuijotti Manua kiristellen samalla hampaitaan. Häntä sapetti se, että sekä Imperiumi että Manu olivat pitäneet häntä pimennossa näinkin kauan. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Manu oli teknisesti ottaen oikeassa. Hän vihasi sitä, kun joku oli teknisesti ottaen oikeassa.

    ”Kerro sitten kaikki”, Kelvin sihahti. ”Sinä olit Abzumon työpari – hänen on täytynyt kertoa sinulle asioita! Kerro minulle kaikki, mitä tiedät nazorakeista!”

    ”Sanasi on lakini”, Manu sanoi ja kumarsi melodramaattisesti. Hän heilautti kättään, jolloin käytävän seinään ilmestyi uusi ovi. ”Jos todella tahdot, näytän sinulle seuraavan muiston. Mutta varoituksen sana: totuus ei ole hellävarainen rakastaja. Astut sisään omalla vastuullasi.”

    Kelvin tuijotti Manua pistävästi. Sitten hän tempaisi oven auki ja astui seuraavasta ovesta.


    Uuden muiston haju oli paljon miellyttävämpi. Huone ei oikeastaan tuoksunut miltään, paitsi häivähdykseltä jostain kemikaalista. Kelvin löysi itsensä jonkinlaisesta laboratoriosta, päätellen huonetta täyttävistä työtasoista ja tarvikehyllyistä. Lattia oli mustavalkoista marmoria, ja tilan valaisivat katosta kasvavat, kelmeänsiniset valokivet.

    ”Sisäelimet ovat nyt jokseenkin järjestyksessä”, kuului ääni Kelvinin takaa.

    Hän kääntyi ja huomasi kaksi makutaa, punaisen ja violetin, kumartuneena jonkin pöydän ylle. Hänen hämmennyksekseen makutalla, jonka hän uskoi Manuksi, oli kasvoillaan tämän perinteisen naamion sijaan se kanohi, jonka hän oli edellisessä muistossa nähnyt Abzumon kasvoilla. Violetilla makutalla, oletettavasti Abzumolla, taas oli jokin naamio, jota hän ei tunnistanut.

    Kelvin asteli muisto-makutain luokse katsomaan, mitä nämä työstivät. Pöydälle oli levitetty kaavioita, muistiinpanoja, luonnoksia ja valokuvia. Kelvin ei osannut lukea makutojen kieltä, mutta hän uskoi ymmärtävänsä, mitä ne kuvasivat: suunnitelmia nazorakien anatomialle.

    Kelvinin silmät kiersivät kuvasta toiseen. Kaksi piirrosta kolmisormisesta kämmenestä, toinen avattuna, toinen puristettuna nyrkkiin. Kaavio hyönteismäisestä suusta, pihtihampaista, nielusta ja äänentuottoelimistä. Yksityiskohtainen kaavio silmämunan linsseistä tuijotti takaisin häntä kohti.

    Hän palasi kahteen kuvaan hyönteismäisistä käsistä. Hän kohotti oman kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. Hän katsoi ensin nyrkkiään ja sitten taas luonnosta. Hän avasi kätensä vapisten.

    ”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa”, violettiin verhoutunut makuta makusteli, ”kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”

    ”Keuhkojen kapasiteetti tulee ensin vastaan”, huomautti toinen. Ääni todella kuului Makuta Nuille. ”Eikö ole sitä paitsi vähän turhaa laittaa mitään kovin monimutkaisia supervoimia? Tavoitteena on kuitenkin massatuotanto. Ei visorakeillakaan ole mitään voimia.”

    Kelvin jähmettyi yhden piirroksen kohdalle. Se oli yksityiskohtainen luonnos nazorak-kehosta, joka oli levittänyt raajansa ja siipensä leveään haara-asentoon. Nazorakin siluetti seisoi geometrisesti täydellisten ympyröidän ja neliöiden sisällä tavalla, joka muistutti Kelvinistä selvästi nazorakein Pyhää Heptagrammia.

    ”… onpas”, Abzumo sanoi typertyneenä.

    ”Häh, ai mitä muka?”

    ”Eri rotujen rhotukat sisältävät erilaisia efektejä. Ja niiden hampaat kuulemma erittävät hordika-myrkkyä.”

    ”Mutta tuollainenhan vie hirveästi resursseja!”

    ”En väitä, että olisit väärässä.”

    Kelvin hätkähti, kun todellinen Manu avasi suunsa hänen vieressään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: ”Työskentelin Abzumon kanssa yhdessä monissa projektissa, ja usein pallottelimme ideoitamme noin.”

    Kelvin aisti makutan äänessä haikeutta ja alkoi käsittää, että Manu ja Abzumo olivat joskus olleet läheisiä.

    ”Milloin tämä tapahtui?”

    ”Satoja kertoja sinun elinikäsi verran menneisyydessä.”

    Manu teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, ja muisto liikkui villisti niin, että Kelviniä alkoi lähes huimata. Keskellä huonetta oli nyt ilmestynyt sammio, jossa kellui jonkinlaisia orgaanisia möykkyjä. Huoneen seinustalla oli pieni terraario, jonka lasisesta seinästä näki läpileikkauksen muurahaispesästä. Yhden lasikuvun alla oli läpikuultava muna, jonka kudosta jokin sädekehää muistuttava laite 3D-tulosti.

    Manu pyöräytti taas kättään, ja muisto liikkui. Tila täyttyi lämpimästä valosta, ja Kelvin joutui suojaamaan silmiään. Osa laboratorion katosta oli auennut paljastamaan taivaan iltaruskon, ja Kelvin tajusi näkemästään maisemasta, että laboratorio sijaitsi ilmeisesti tornissa.

    Kaksi makutaa seisoivat laboratorion keskellä suuren, suorakulmion muotoisen tankin edessä. Tankkia kuristivat lukuisat suonimaiset letkut, ja sammion yläosasta kohosi satoja johtoja katonrajaan asti, missä ne jakautuivat ympäri huonetta oleviin näyttöihin ja mittareihin.

    ”Koe numero seitsemän on kasvanut tarpeeksi. Olisitko ystävällinen ja sulkisit kaihtimet? Voimme herättää hänet”, Abzumo sanoi keskittynyt ilme kasvoillaan.

    ”Käskystä”, muisto-Manu totesi kyllästyneesti ja painoi nappia vierellään olevasta paneelista.

    Tila alkoi pimentyä, kun katossa ollut luukku rupesi sulkeutumaan. Nyt Kelvin näki, mitä tankissa oikein oli: kellertävässä nesteessä kellui mekaanisten käsien pitelemänä nazorak. Tämä oli sysimusta sekä täysin eleetön, eikä Kelvin osannut sanoa, oliko tämä elossa vai ei. Hahmossa kaikkein kryptisintä oli pitkin tämän kehoa kiemurtelevat purppurana hohtavat riimut, joita Kelvin ei osannut lukea.

    Kattoluukun sulkeutuessa aurinkoinvalo lankesi monimutkaiseen mekanismiin, jossa mekaanisten käsien pitelemät peilit ja linssit heijastivat valot ohuiksi säteiksi, jotka osuivat tankissa kelluvaan olentoon.

    Abzumo napsautti sormiaan, ja tankkia ympäröineet kynttilät syttyivät kuin itsestään. Hän nyökkäsi muisto-Manulle, minkä jälkeen hän kääntyi takaisin kohti tankkia ja alkoi lausua… loitsua?

    ”Vīrēs nātūrae, vōs iubeō: cōgite hōs lūcis radiōs in turbinem furiōsum ut īgnem magnum creētis…”

    Kelvin ei ymmärtänyt makutan sanoja, mutta silti hänestä tuntui kuin ne olisivat uponneet suoraan hänen tajuntaansa. Häntä pyörrytti, ja hän olisi kaatunut, ellei oikea Manu olisi napannut häntä olkapäästä kiinni. Peilien heijastamat säteet sivelivät mustan nazorakin pintaa kiihtyvällä vauhdillla.

    Abzumo lausui rauhassa viimeiset sanat. Hän piti dramaattisen tauon, jonka päätteeksi hän julisti: ”Ignītiō.”

    Valonsäteet kohdistuivat yhdeksi säteeksi, joka iskeytyi keskelle tankissa kelluvan nazorakin rintaa. Olento nytkähti, ja samassa tankin sisus räjähti liekkeihin. Kelvin hätkähti taaksepäin ja törmäsi selällään takanaan seisovaan Manuun. Tankin lasiseinät helisivät sisällä raivoavan infernon voimasta ja osaan niistä ilmestyi halkeamia. Tankin sisällä oleva neste kupli ja kiehui, muuttui kaasuksi keräten säiliöön painetta. Kuului metallin vääntymisen ääni sekä poksahdus – jotain oli mennyt rikki. Liekkien hehku valaisi muisto-makutojen hymyilevät kasvot.

    Sitten lieskojen seasta kurottui punaisena hohtava käsi. Abzumon kasvoille levisi haltioitunut ilme ja hän astui lähemmäksi. Muiston Makuta Nuin virne leveni. Punainen käsi kouristeli hetken puristaen kolmisormisen kouransa nyrkkiin, kunnes katosi takaisin roihuun.

    ”Riittää!” Abzumo komensi. Muisto-Manu sulki kattoluukun kokonaan ja sammutti tankkia ympäröivät laitteet.

    Kelvin seurasi, kuinka nestetankin sisällä ollut tuli sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin ja sen takaa paljastui uusi olento: musta nazorak-siluetti oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. Tämä oli onnistunut repimään oikean yläkätensä vapaaksi, ja nyt loputkin mekaaniset kourat aukesivat päästäen nazorakin kellumaan vapaasti sitä ympäröivässä nesteessä.

    Kelvin käveli tankin eteen ja katsoi kummastellen punaisena hohtavaa lajitoveriaan. Tämä oli kooltaan pieni, mutta tämän keho vaikutti jänteikkäältä. Nyt hän erotti kunnolla tämän kasvonpiirteetkin. Tämän tiedottomilla kasvoilla oli seesteinen ilme.

    Kelvin kuuli askeleita takanaan. Hän käänsi päätään ja suorastaan loikkasi kauhistuneena taaksepäin nähdessään Abzumon ilmestyneen vierelleen. Makuta tuijotti lumoutuneena tankissa uinuvaa nazorakia. Hän painoi teräväkyntisen kätensä lasia vasten ja huokaisi: ”Hän on valmis. Uuden uljaan lajin ensimmäinen yksilö. 0001.”

    Kelvinin silmät laajenivat. ”Ke-kenraali?”

    Labran seinään kädet puuskassa nojaileva todellinen Manu nyökkäsi.
    ”Steve. Ensimmäinen. Eräänlainen prototyyppi, jonka perusteella kaikki muut nazorakit on suunniteltu. Hän ei syntynyt kuningattaresta, vaan teimme hänet… niin sanotusti käsipelillä.”

    Kelvin kohotti kämmenensä otsalleen. Hän mietti kuumeisesti, mitä tästä seurasi. ”Eli… Ensimmäisen legenda on totta? Kenraali on aina ollut olemassa? Siis nazorakien historian alusta asti?”

    Manu nyökkäsi hitaasti.
    ”Kenraali on aina ollut Steve. Jo historianne alusta alkaen.”

    Abzumo kääntyi ja meni puhumaan jotain muisto-Manun kanssa. Kelvin kohotti katseensa takaisin vastasyntyneeseen Kenraaliin. Punainen hohto alkoi kadota tämän kuorelta ja korvaantua nazorakeille ominaisella ruskealla. Tämä köhi kuplia suustaan ja käpertyi sikiöasentoon. Tämän tuntosarvet värisivät hieman.

    On jotenkin vaikea uskoa, että 001 on joskus ollut näin… haavoittuvainen ja… näin pieni.

    Kelvin tajusi olevansa sillä hetkellä Kenraalia pitempi.

    ”Menkäämme eteenpäin”, Manu rykäisi havahduttaen Kelvinin tämän ajatuksista, ja ovi ilmestyi keskelle huonetta tyhjästä. Tällä kertaa tuntui kuin ovi olisi imaissut Kelvinin sisäänsä.


    Kun Kelvin seuraavan kerran avasi silmänsä, hän seisoi hämärässä luonnonluolassa. Välittömästi hänen kuulonsa täytti hyytävä kitiinirangan rusahtelu ja hampaiden rouskutus. Hän käänsi hitaasti päätään. Hänen vierellään makasi kasa heiluvia, sätkiviä ja potkivia jalkoja.

    ”Mi-mi-mitäh…?” Kelvin henkäisi kauhistuneena. Häneltä kesti hetki edes ymmärtää, mitä hän katsoi. Kasasta työntyvät kitiiniset jalat näyttivät hänestä nazorakin jaloilta, joskin paljon kookkaammilta. Niiden kuori oli raidallista mustan, tummanvihreän ja keltaisen väreissä. Sitä oli ensin vaikeaa erottaa tässä valaistuksessa, mutta lopulta Kelvin tajusi sätkivän olennon makaavan verilammikossa.

    Kelvin otti muutaman varovaisen askeleen kiertäen olentoa myötäpäivään. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei olennolla ollut yläruumista. Hän kohotti alakätensä kauhistuneesti suulleen. Vihreä veri pulppusi katkenneesta torsosta luolan lattialle, jota kammion reunoilla kasvava sienikasvusto imi ahnaasti.

    Kelvin hätkähti nähdessään sivusilmällään valtavan varjon liikkuvan. Se oli Kuningatar – tällä kertaa tosin kooltaan paljon pienempi kuin aivan ensimmäisessä muistossa. Sen hampaat jauhoivat maassa makaavan olennon ruhoa, ja se nielaisi. Sitten se päästi matalan, tyytyväisen murinan.

    ”Se taisi olla viimeinen”, kuului Manun ääni, sävyltään huvittunut.

    ”Tiedän kyllä!” kaikui Abzumon, ärsyyntynyt.

    Kelvin äkkäsi takanaan seisovat makutat. Abzumo piti käsiään puuskassa ja pudisteli päätään tyytymättömänä. Muisto-Manu heilautti kättään löysästi, jolloin Kelvinin edessä maannut ruho rupesi hyvin arvottomasti kierimään lattiaa pitkin, kunnes se lätsähti jonkinaliseen epämuodostuneeseen rykelmään. Kelvin kohotti katsettaan nähdäkseen sen pimeydessä. Näky sai ilman katoamaan hänen keuhkoistaan: se oli verinen kasa samankaltaisia nazorakmaisia ruumiita. Kasasta törrötti lukuisia jalkoja, isoja siipiä sekä kynnekkäitä kouria.

    Muisto-Manu venytteli raajojaan tylsistyneenä. ”Pitää varmaan yrittää myöhemmin uudestaan. Uuden veljeskatraan kasvattamisessa menee het-”

    ”Ei!” Abzumo kivahti. ”Kuninkaat epäonnistuivat tehtävässään kerta toisensa jälkeen! Tämä on tuhoon tuomittu konsepti. En ymmärrä, miten Virtuoosi on niin hyvä rahiensa astuttamisessa. Meidän on kokeiltava jotain muuta.”

    Abzumo poistui rivakasti marssien muisto-Manun luota. Kelvin jäi tuijottamaan punamustaa makutaan. Hän kohotti tuntosarveaan. Oletpa sinä ollut monessa tämän vaiheessa mukana…
    ”Seuraa nyt tarkkaan”, nyky-Manu hänen vierellään huomautti ja nyökkäsi kohti Abzumoa.

    Abzumo marssi luolan perällä olevan stalagmiitin muotoisen aparaatin luokse. Hän pyyhkäisi kädellään sen pintaa mikä sai metallikuoren aukenemaan. Laitteen sisältä purkautui kylmää höyryä. Hän teki kädellään liikkeen ilmaan, ja samassa laitteen sisältä lennähti jonkinlainen kuusikulmainen putkilo. Kelvin katsoi ilmassa leijuvaa esinettä ihmeissään. Se oli ainakin puolitoista metriä pitkä, kuulaan valkoinen ja sen pinta näytti kristallimaiselta. Silti Kelvinistä näytti jotenkin siltä, kuin putkilon pinta olisi samalla vellonut nestemäisesti, kuin se olisi sekoittunut ja muuntunut lakkaamatta.

    Abzumo heilautti kättään, ja työtasolta lensi steriili pitkävartinen hansikas hänen avoimelle kämmenelleen. Hän kääntyi ja yhtäkkiä siivet kasvoivat hänen selkäänsä ja olkapäihinsä. Hän nousi levitoivan putkilon kera Kuningattaren peräpään yläpuolelle.

    ”Mi-mitä hän tekee?” Kelvin ihmetteli.

    Kuningatar itse ei näyttänyt välittävän luojiensa läsnäolosta, vaan se oli keskittynyt tutkimaan sykkivän sienimassan peittämää seinää. Massiivisen nazorakin tuntosarvet tunnustelivat massan pintaa, josta välillä takertui lonkeroita niiden ympärille. Kelvin katseli Kuningattaren eleitä. Ne eivät kielineet nälkäisyydestä taikka agressiivisuudesta vaan… uteliaisuudesta.

    Makuta veti nitisevän kumihanskan käteensä. Se oli niin pitkä, että se ylsi tämän hartiaan asti. Sitten tämä tarttui ensimmäistä kertaa kuusikulmaiseen putkiloon ja… puristi. Seuraavaksi kuului kuin lasin rikkoutumisen ääni, kun kristalliputkiloon ilmestyi särö. Sitten se pirstoutui tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, muuttui makutan käden ympärillä pyöriväksi jauheeksi ja lopulta otti öljymäisen nesteen muodon. Sitten tämä alkoi lähestyä Kuningatarta.

    ”Tiedätkös, Kelvin”, nykyhetken Makuta Nui sanoi, ”elämän luominen ei oikeastaan ole kovinkaan vaikeaa. Biologisen, mekaanisen, biomekaanisen elämän… kaikki on ennen pitkää tehtävissä…”

    Abzumo laski paljaan kätensä Kuningattaren kuorta vasten ja silitti sitä rauhoittelevasti. Kuningatar ei vaikuttanut edes huomaavan makutaa.

    ”Mutta luomisen lahjan jakaminen… se se vasta vaikeaa onkin.”

    Kelvinin silmät laajenivat.

    ”hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!”

    Luola tärisi karjahduksesta. Kelvin horjahti maahan äänen voimasta. Leijuva makuta veti hansikoidun kätensä pois ja lennähti kauemmaksi. Samassa Kuningatar kuitenkin pyörähti ympäri ällistyttävällä nopeudella, ja sen pitkät tuntosarvet viuhahtivat ruoskien lailla. Peto suuntasi silmättömän katseensa purppuraan enkeliin, ja sen valtava, ulokkeellinen kita avautui nytkähdellen.
    ”Khrrr-rrr-tzk-tzk…” se murisi ja naksutteli pihtejään.

    Abzumo hymähti huvittuneesti. ”Rauhoitu, pienoinen. Kaikki on h-”

    Kelvin ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Kuningattaren hampaat olivat jo sulkeutuneet Abzumon hartian ympärille. Riuhtaisu, ja makutan koko oikea käsivarsi repeytyi paikaltaan hanskoineen päivineen.

    Kelvin kompuroi jaloilleen ja loikkasi sivuun, kun Abzumon veriroiskeiden saattelema ruho mätkähti lattiaan hänen viereensä. Tällä oli ällistynyt ilme kasvoillaan.

    ”HKKRAAAAAA!” Kuningatar karjaisi ja murskasi purppuran makutan valtavalla kourallaan. Kun tämä nosti kouransa lattiasta, Kelvinin hämmästykseksi alla ei ollut muuta kuin lattiaan ilmestynyt halkeileva kolo. Kelvin katseli nopeasti ympärilleen ja äkkäsi sitten makutan leijumasta keskellä ilmaa. Tämän käsi oli kasvanut takaisin. Kuningatar vauhkoontui ja alkoi huitoa makutaa lukemattomilla käsillään, mutta yksikään niistä ei osunut, sillä Abzumo meni niistä vain läpi – niin kuin tämä olisi ollut täysin aineeton.

    ”Hys nyt, tyttöseni. Säästä voimiasi…” Makuta sanoi ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen.

    ”Sinusta tulee äiti.”

    Kelvin katsoi antiklimaattisesti lässähtänyttä kamppailua suu ammollaan, avuttomana ja kauhistuneena. Viimein Kuningatar luovutti. Sen ääni korisi matalana, ja sen kuolaa tihkuvat hampaat nytkähtelivät levottomasti. Sen tuntosarvet sukivat villisti ilmaa, ja olennon silmätön katse tuntui edelleen olevan naulittuna enkeliin, joka oli sitä vastaan rikkonut.

    Lopulta valtava hyönteinen laski päänsä alas ja kääntyi hitaasti pienessä luolassaan. Sen tuntosarvet painuivat maahan. Se otti muutaman kivuliaalta näyttävän askeleen ja lyyhistyi luolan seinää vasten.

    Kelvinin sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän viimein astui esiin piilostaan. Hän huomasi vasta nyt ristineensä kämmenensä rintansa päälle. Hän tuijotti maassa huohottavaa jättiläistä. Hän olisi halunnut mennä lähemmäksi, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut. Kuningattaren kumpuileva keho värähteli epätasaisessa tahdissa. Sen jalat sätkivät ilmassa. Se oli tuskissaan.

    Sitä tuntemusta oli vaikea kuvailla, mutta sillä hetkellä Kelvinistä tuntui kuin… kaiken peittävä tunnottomuus olisi levinnyt hänen jokaiseen niveleensä. Aivan kuin talven routa olisi jäädyttänyt hänen jalkansa luolan kiviseen pohjaan. Ainoa asia, minkä hän näki, oli avuttomasti kyljellään makaava Kuningatar, ja ainoa asia, mitä hän tunsi, oli hänen oma sykkeensä – sekä hyytävä, kostea tunne, joka alkoi valua pitkin hänen niskaa-

    Ei! Eieieieieiei EI! Hän ei pitänyt siitä! Hän ei voinut sietää sitä tunnetta! Hänen sykkeensä kiihtyi. Siniset silmät tuijottivat Kuningatarta. Miksi hänelle tehtiin näin? Miksi hänen täytyi kärsiä näin?! Miksei kukaan voinut auttaa –

    Sormien napsautuksen ääni pirstoi Kelvinin todellisuuden. Kelvin kohotti kätensä kohti Kuningatarta, mutta muisto liikkui jo eteenpäin. Häntä heikotti. Kun hän avasi silmänsä, hänen eteensä lävähti tietokoneen näyttö. Hänen täytyi ottaa tukea näppäimistöstä ollakseen lyyhistymättä maahan.

    Näytöllä oli yksi ympyrä. Solu. Tsygootti. Kuva alkoi väristä. Hitaasti solu alkoi venyä. Se venyi äärimmilleen, kunnes se halkesi kahdeksi identtiseksi soluksi. Ne halkesivat neljäksi, neljä kahdeksaksi, kahdeksan kuudeksitoista. Kelvin tuijotti solujen eksponentiaalista jakaantumista. Hän pidätti hengitystään. Hän alkoi hahmottaa, että jotain peruuttamatonta oli käsillä – että tämä hetki tulisi käynnistämään kauhistuttavan ketjureaktion, jonka väreet loisivat myrskyjä halki historian. Ketjureaktion, jonka ympärille lukemattomat elämät tulisivat kietoutumaan.

    Muisto liikkui taas eteenpäin. Kelvin seisoi suoraan kuningattaren takana, ja hän katsoi sitä ammottavaa liman peittämää lovea, mistä munat tulivat. Kuului litinää ja kudoksen ratkeamisen ääni, kun emo työnsi nazorakien ensimmäiset munat ulos. Hän kuuli niistä kaikuvan sykkeen.

    Kelvinin oli vaikea hengittää. Makuta Nuin muistot vilisivät hänen ohitseen, mutta hän ei enää kyennyt keskittymään niihin. Hän ei enää pystynyt sanomaan, mikä näky oli makutan muisto, mikä hänen omansa ja mikä vain kuvitelmaa. Hän näki loittonevan mustan saaren. Hän kuuli sotilaiden marssiaskeleet.

    Kelvin hengitti raskaasti. Hän painui kyyryyn ja kohotti käden otsalleen.
    ”Manu. Manu! Ei! Tämä on liikaa! MANU, LOPETA!”

    Kelvin tunsi, kuinka lihakammioiden polttava kuumuus väistyi ja tilalle palasi vuoristoilman lohduttava viileys. Hänen raajansa upposivat syvälle kinokseen, kun hän lysähti nelinkontin lumeen.

    ”Jos niin toivot”, hän kuuli Manun äänen vierellään sanovan. Kelvin veti pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin nousi seisomaan ja avasi silmänsä. Manu istui luminietosten keskellä jalat ristissä ja tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Tyydyttivätkö vastaukset?”

    Kelvin tuijotti Manua suu ammollaan. Hänen hengityksensä höyrysi talvisessa yössä.

    ”Se… minä siis…” hän etsi sanojaan, mutta tuskin mikään sana zankrzoran taikka matoranien kielessä pystyi kuvaamaan sitä kaivertavaa tunnetta, minkä hän juuri nyt sisällään tunsi.

    ”Ä-äiti…” Kelvin lopulta päästi suustaan pakahtuneella äännellä.

    ”Äiti, isä, lapsi”, Manu mutisi. ”Koneeseen kahlittu matoralainen kansa ei tule koskaan ymmärtämään näiden sanojen todellista merkitystä.”

    Hetken Kelvin keskittyi vain hengittelemään. Hän asteli lumisen jyrkänteen reunalle. Oli jo pimeää, ja hän hädin tuskin kykeni erottamaan edessään levittyvän maiseman. Heitä ympäröivät katulamput välkkyivät.

    Kelvin hengitti vielä kerran sisään, ja kasasi itsensä. ”Kaiken tämän aikaa, syvällä Pesän sydämessä… minulla on ollut äiti. Ei, ei vain minulla… vaan kaikilla nazorakeilla. Me emme ole vain aseveljiä tai tovereita. Kaikki nazorakit… me olemme sisaria toisillemme…”

    Hänen sydämensä tykytti.

    ”Ja meidät loi… makuta. Me olemmekin vain pahaisia raheja…”

    Kelvin kristi hampaitaan.
    ”… kuin visorakit… kuin frostelukset.”

    ”Älä vähättele itseäsi”, Manu sanoi tuimasti. ”Onko Visokki sinun mielestäsi vain ’pahainen rahi’? Entäpä Keetongu? He ovat upeita yksilöitä, ja niin olet sinäkin. Ole ylpeä siitä, kuka olet.”

    ”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

    Kelvin katsoi ympärillään levittyvään jäiseen erämaahan. ”Kenraali. Tietääkö hän kaiken? Tietääkö hän, että olemme Abzumon luomuksia?”

    ”En osaa sanoa. En tiedä, mitä Abzumo on kertonut hänelle, mutta varmasti hän aavistaa jotakin.”

    Kelvin nyökytteli, sitten hän päästi kireän naurahduksen.
    ”Helkkarinmoinen valhe ylläpidettäväksi! Hahaha! Ei tämän edes pitäisi olla mahdollista! Ahah… me nazorakit olemme kyllä valehtelun mestareita.”

    Kelvin henkäisi syvään.
    Ja äitimme… hän makaa kahlittuna vankilassaan ilman, että juuri kukaan edes tietää hänestä. Kuningatar… pikemminkin Orja.

    ”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka.”

    Kelvin kuuli railon repeävän jäässä. Hän oli pitkän tovin aivan hiljaa.

    ”Manu. Olit mukana kaikissa noissa muistoissa”, hän lopulta sanoi.

    ”No, ne ovat minun muistojani”, Manu sanoi vaitonaisesti.

    ”Sanoit, että teitte Kenraalin käsipelillä.”

    Manu pysyi hiljaa.

    ”Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

    ”Kuningattaren kammiossa klaanilaiset kyseenalaistivat, miksi sinulle oli niin tärkeää tuhota Kuningatar. Abzumo… hänkin sanoi, että se on sinulle aivan liian tärkeää. Ja sanoit itse, ettei se ollut sinulle henkilökohtaisesti helppo valinta.”

    Manu huokaisi. Hän kampesi itsensä seisomaan ja pudisteli lunta polvistaan.
    ”Mietinkin, huomaisitko. Välillä olet liian terävä omaksi hyväksesi.”

    ”Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”

    Jotain räsähti taas. Katuvalot välkkyivät uhkaavasti. Kelvin tunsi syvän kouraisun vatsansa pojassa. Hän kiristi hampaitaan. ”Manu… kerro minulle, mitä he tarkoittivat.”

    ”Minä… olen vastuussa Mysterys Nuista ja sen lähisaarista”, Manu sanoi empien. ”Annoin jo muinoin Profeetta Orondeksen päästä toimimaan alamaisiani vastaan selkäni takana, enkä voinut olla yrittämättä estää samanlaista tragediaa tapahtumasta taas.”

    ”Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”

    Kelvin mulkaisi Manua kohti, ja vuoren rinne vavahti. Katuvalojen lamput poksahtelivat, ja Jossain alempana käynnistyi lumivyöry. Kaksikon väliin repesi syvä railo täynnä pimeyttä ja jääpiikkejä. Punaiset silmät tuijottivat kaksikkoa sen syvyyksistä.

    ”Makuta Nui! Mikä sinä olet minulle!? SANO SE!”

    Manu katseli Kelviniä hieman surua silmissään. Surua ja… epävarmuutta?

    ”Minä olen isäsi. Senkö haluat kuulla?”

    Kelvinin hengitys katkesi.

    Makuta Nui hymähti ja pyöräytti sitten jälleen sormeaan ilmassa.

    Kelvinistä tuntui kuin hän olisi pudonnut jälleen jääkylmän veden pinnan läpi.

    Avatessaan silmänsä Kelvin oli taas vorttixien pienen paatin kannella. Hän puristi tiukasti ylleen kietomaansa vilttiä. Kalamiähen ja Velipojan nostama purje ohjasi venettä hyvää vauhtia kohti avointa merta. Sade oli hetkeksi taas tauonnut.

    ”Heei. Heräsikkös sää viimein?” Velipoeka huikkasi Kelvinille kun huomasi tämän pälyilevän katseen. ”Sää tuuperruit ihan tokkonaan, niin nostettiin sut tollee istuma-asenthon. Toljotit sitte hyvän hetke lasisil silmil tyhjää! Johan tässä vähä huolestu!”

    Kelvin nousi seisomaan sanomatta sanaakaan. Sitten hän ryntäsi veneen laidalle ja oksensi.

    ”No ohhoh”, Kalamiäs kommentoi.

    ”Ootkos sie merisairas?” Velipoeka tiedusteli.

    ”Taijat olla maakrapuja”, Kalamiäs tuumasi.

    Kelvin yski ja köhi. Laineet pärskähtivät hänen kasvojaan vasten. Hän hengitti syvään.

    ”Manu… kun m-me kohtasimme ensi kertaa… Visokin toimistossa… tämä oli se, m-mitä lupasit kertoa?”

    ”Se on… totuus lajisi synnystä. Eikö se ole juuri se, mitä sinulle lupasin? Eikö se ole… se, mitä halusit?”

    Kun laineet hieman rahuhoittuivat, Kelvin hahmotti mustasta vedestä näkyvän peilikuvansa. Hän tuijotti pitkän hetken kuvajaistaan – kasvojaan, jotka näyttivät hieman Kanohi Kraahkanilta.

    ”Manu. Sinä valehtelit minulle.”

  • Jäähyväiset

    Bio-Klaanin linna

    Solki napsahti kiinni, ja Kelvin heilautti repun selkäänsä. Hän sääti vielä remmien kireyttä, varmisti tarvikevyönsä ja kietoi valkoisen viittansa ylleen. Lopuksi hän veti hupun peittämään volitakiaan.

    ”Taidan olla valmis”, hän totesi ovenkarmiin nojaavalle toalle. Matoro nyökkäsi.
    ”Muistitko pakata Manun?” Matoro virnisti.
    ”Samperin tyhmä kysymys”, Manu tuhahti takaisin.
    ”No, luulisi, että tuo yksi osaisi sanoa, jos olisit unohtanut jotain.”

    Kelvin hymähti. ”En usko, että unohdin mitään. Mietin aika tarkkaan, mitä otan mukaan.”

    Kelvin asteli pöydän ääreen, jolla odotti pieni, koruton kirstu. Linnan vastaanotossa työskennellyt toa oli ohjeistanut häntä siistimään ja tyhjentämään tyhjäksi jäävän huoneen tavaroistaan, jotta huone voitaisiin antaa seuraaville asukkaille. Kaikki se vähä omaisuus, jota hän ei matkalleen tarvinnut, oli pakattu arkkuun.

    Kelvinin käsi laskeutui mietteliäästi laatikolle. Se melkein pysähtyi räjähteeltä näyttävän radiopuhelimen ylle, mutta siirtyi hopusti laitteen ohi. Käsi poimi hopeisen taskumatin, jonka kyljessä koreili nazorakein heptagrammi. Hän harkitsi hetken sen ottamista mutta laski sen kuitenkin takaisin kirstuun. Hän ei tahtonut hukata sitä.

    ”Joo… lähdetään”, Kelvin sanoi hiljaa. Matoro avasi oven samalla, kun Kelvin poimi kirstun ja asteli käytävälle. Tämä vilkaisi vielä kaihoisasti huoneeseen, ennen kuin he lähtivät.

    ”Millaisella veneellä te aiotte lähteä? Eikö ole vähän riskialtista purjehtia saartorenkaan läpi?” Matoro kysyi.

    ”En ole ihan varma, millainen alus kuskillamme on juuri tällä hetkellä käytössään”, Manu vastasi, ”mutta ei hätää, hän on ammattilainen.”

    ”Toivon sitä todella”, Kelvin huokaisi. ”Matkamme jää vähän lyhyeksi, jos Imferiumin vartiolaiva räjäyttää meidät.”

    ”Kieltämättä! Mutta sen takia nimenomaan palkkasin erinomaisen salakuljettajan!”

    He suunnistivat Kelvinin huoneelta paria kerrosta ylempänä sijaitsevan Matoron huoneen suuntaan. Linnan väkimäärä oli kasvanut viime aikoina kovasti, ja vilinä sen mukana. Joskus ne lähinnä asunnoille omistetut käytävät olivat olleet melko hiljaisia, mutta nyt liikennettä kulki kumpaankin suuntaan melkein koko ajan. Snowie oli juuri näyttämässä paikkoja joillekin lännen suunnasta tulleille, ja moikkasi pirteästi Matoroa ja Kelviniä, muttei ehtinyt jäädä juttelemaan.

    Kaksikko käveli rinta rinnan kuitenkin melko rennosti. Kelvinin katse kiinnittyi Matoron kämmeneen, joka kiilteli uutuuttaan.
    ”Onko tuo se Floszarin tekemä froteesi? Onko se toiminut?”

    Matoro hymähti hieman ”Floszarille” ja nosti kättään. Sen koneistosta kuului matalaa surinaa, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja taas auki. Käsi oli melko yksinkertainen, jopa aika rujo.
    ”Ei valittamista! Pääsin jo testaamaan sitä tosipaikan tullen.”

    ”Hmm?” Kelvin vilkaisi toaa.

    ”Ei mitään kovin vakavaa. Joku pimeyden metsästäjä tai joku, siitä oli tuo yksi yö vähän hälinää.”

    ”No hyvä. Rintamalle seuraavaksi?” Kelvin kysyi.

    ”Toivottavasti, katsotaan. On minulla ollut tässä joitakin tehtäviä… ja muita juttuja, mutta se on ollut lähinnä tavaran kuljettamista. Pitää kuulemma edetä hitaasti, kun olen muka vielä toipilas”, hän huokaisi.

    ”… kuulostaa viisaalta. Öh, oletko ollut tekemisissä sen tulen toan kanssa?”

    ”Mitä, ai Kapuran?” Matoro ihmetteli. ”Hetkinen, et ole kuullut? Tästähän on puhunut puoli Klaania. Kapura lähti. Vähän aikaa sitten, katosi Tagunan kanssa yöllä kuin tuhka tuuleen.”

    ”Ai… kokonaan? Minä kuulin siitä jotain, mutta ajattelin, ettei minulla ollut täyttä kontekstia. Liittyykö tämä jotenkin Rakentajaan ja loisiin?”

    Matoro kohautti olkiaan. ”En usko. Luulen, että tämä oli Kapura nimenomaan toteamassa, että hitot mysteereistä ja muusta, lähden taas merirosvoksi. Pakko myöntää, ettei se ole edes kovin huono idea.”

    ”Ja hänkö lähti sanomatta sanaakaan?”

    Matoro oli jo viettänyt nazorakin kanssa tarpeeksi aikaa, että oli oppinut tunnistamaan katkeruuden tämän äänestä.

    ”Minä sentään kävin sanomassa Tawalle ja Mesalle asiasta” Kelvin jatkoi. ”No, toivottavasti hän on edes vähän kiitollinen, kun felastimme hänen aivonsa Rakentajalta…”

    Kuka helvetti on Mesa? Matoro mietti ensin mutta päätti ohittaa sen.
    ”Ei Kapura koskaan osannut sanoa kenellekään olevansa kiitollinen. Tai sanoa mitään muutakaan kovin aidosti. Kapura ei hyvästellyt minuakaan… tai ainakaan en tajunnut niiden olleen hyvästit siinä hetkessä. Olisin ehkä ollut yllättyneempi, jos hän olisi hyvästellyt niin kuin joku normaali. Kyllä hän välitti, hän oli vain surkea näyttämään sen.”

    ”Ai…”

    Kelvin hiljeni hetkeksi. ”Tuota, miten otit sen? Kafuran lähdön siis? Tehän olitte ystäviä?”

    Matoro oli hetken hiljaa.
    ”Olen miettinyt tätä vähän aikaa, ja luulen että tämä oli lopulta parempi näin. Kyllähän se tuntuu haikealta… mutta en tiedä, kokiko Kapura lopulta koskaan olleensa kauhean kotonaan Klaanissa, tai uskalsiko hän olla oma itsensä. Ehkä se on parempi hänelle itselleen, että sai mennä minne ikinä menikin. Kyllä minä kaipaan häntä, ehkä enemmän nyt kuin silloin, kun hän oli vielä täällä…”
    Lause jäi leijumaan tyhjyyteen.
    Kaikelta tältä pakeneminen kyllä tuntui salaa houkuttelevalta, Matoron oli myönnettävä. Mutta niin se taisi olla minkä tahansa sodan keskellä.

    ”Yllättävän syvämielistä sinulta”, Manu kommentoi. Matoro pyöräytti silmiään.

    Kelvin silmäili huppunsa ja naamionsa takaa toaa. ”Hmm. No, hyvä, jos olet sitä mieltä. En tuntenut häntä juurikaan. Hei, me voisimme välittää Kafuralle viestin, jos törmäämme häneen matkallamme!”

    ”Manu voi keksiä jonkun vitsin. Ei minulla ole oikein mitään lähetettävää.”

    ”Vau, sinä todella pääsit nopeasti yli Kapuran lähdöstä.”

    ”No siis hän varmaan arvostaisi jotain typerää vitsiä!” Matoro puolustautui. ”Tai vain sitä, että saisi vain olla jossain ihan muualla kaukana kaikesta…”
    Kyllä he olivat erotessaan tunteneet toisensa tarpeeksi hyvin, ettei sanoja tarvittu. Mitä hän olisi muka sanonut Kapuralle? Että voitko jäädä tänne, kun et koskaan vetänyt minulle sitä roolipelikampanjaa?

    He väistivät muutaman vastaantulijan tieltä, minkä jälkeen Kelvin jatkoi:
    ”Tuota, miten sinä olet voinut muuten? Kun Visokki sanoi Kafuran mielessä, että… siis. Äh, ei mitään.”

    Kelvin epäröi kysymystään, ja toivoi, ettei se tuntunut liian tungettelevalta. Matoro katsoi tätä, mutta se tuntui aina jotenkin tyhmältä, kun toisen eleitä ei nähnyt naamion takaa.

    ”Voin paremmin”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti. ”En… en ollut silloin ihan oma itseni.”
    Hän ei ollut aivan varma, kuinka totta kumpikaan lauseista oli, mutta piti uskoa niiden olevan.
    ”Käyn terapiassa. Olen saanut muuta ajateltavaa.”
    Kuin huomaamattaan hän hipaisi haarniskan taskua, missä kultakello oli suojassa.

    ”Se on hyvä, luulen”, Kelvin vastasi varovaisesti. ”Voisimme jutella lisää, kun näemme taas.”

    Kelvin piti pohdiskelevan tauon ennen kuin kysäisi: ”Mitä on terafia?”

    ”Teilläkö ei ollut terapiaa?” Matoro hieman hymähti. ”Siis… siinä keskustellaan psykologin kanssa. Tämän kanssa voin puhua huolista, stressistä, peloista. Se on tuntunut yllättävän, noh, hyödylliseltä…”
    Ennen Metru Nuilta saapumista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, mitä terapialla edes tehtiin. Se ei ollut tuntunut hänelle kovin olennaiselta asialta. Hänen oli ollut pakko myöntää lopulta, että ammattiapu todella auttoi. Niinhän Cehayakin oli sanonut…

    ”Ei, meillä ei ollut mitään tuollaista. En tiedä, en usko, että olisin uskaltanut keskustella noista asioista kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi tullut mahdollisuus. Liikaa… riskejä. Mutta hyvä, jos se auttaa sinua. Olit Kafuran mielessä aika… välkehtivä.”

    Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kelvin jatkoi:
    ”Tuota, sinulla on yhä loinen fäässäsi?”

    Matoro vaikutti hieman kiusaantuneelta, että loinen edes nostettiin puheeksi kirkkaassa päivänvalossa Klaanin käytävillä.
    ”No, milläpä siitä eroon pääsisi”, hän vain sanoi vaitonaisesti. ”Kuinka niin?”

    ”Eh, mietin vain…” Kelvin sanoi yhtä väistelevästi. ”Tahdon tietää, ovatko nämä asiat edenneet mihinkään…”

    ”No Matoron loinen ei todennäköisesti ole kokonaisuuden kannalta kovin oleellinen – niin kauan kuin et mene tartuttamaan niitä ympäriinsä tuolla naamiollasi”, Manu tuhahti.

    ”Hmm. Miten varovainen minun pitäisi olla?” Matoro kysyi. ”Pelkkä telepaattinen keskusteluhan ei selvästi levitä loista.”

    Tuntui jotenkin typerältä katsoa Kelviniä mutta osoittaa sanat tyypille tämän päässä.

    ”Tällainen pintapuolinen ajatustenvaihto on osoittautunut enimmäkseen turvalliseksi. Mutta jos menet sörkkimään syvemmälle, en voi luvata, ettetkö tarvitsisi, hmm, öh, ’suojausta’.”

    Matoro avasi huoneensa oven ja jäi ovensuuhun kuin viestiäkseen Kelvinille, että tämä oli tervetullut sisään. Asunnot Linnassa eivät yleensä olleet lukossa, vaikka jotkut olivatkin ryhtyneet varovaisemmiksi sodan takia. Matoron asunto oli pieni, mutta ikkunasta aukesivat upeat näkymät ylitse rapukaupungin vilinän. Kalustus oli vanhaa ja puista, ja paikat olivat melko hyvin järjestyksessä. Suuri ryijy seinällä oli kuvitettu jollakin koillisen matoralaisten tyylillä.

    Pöydällä oli kaksi kehystettyä valokuvaa. Toinen oli selvästi vanha, ja siinä Umbra ja Matoro seisoivat selät vastakkain, miekat käsissä ja hymyt kasvoilla. Toinen oli leikattu taannoisesta loppukesäjuhlan Klaanilehdestä, ja siinä oli Kapura ja Matoro puolialastomina ja hiestä kiiltelevinä lentopallokentän reunalla. Kapura oli ollut aina hyvä välttelemään kameraa, mutta sillä kertaa toimittajaa oli onnistanut.

    Kelvinin katse kiersi molemmissa kuvissa, ja sitten Matorossa. Hän tyytyi lähinnä hymyilemään naamionsa takana. Sitten hän jäi katsomaan kirjahyllyä, johon oli pakattu niin paljon opuksia, että osa hoippui hyllyn päällä vaarallisesti. Hän kävi katseellaan läpi niiden selkämyksiä. Toain Tornin Tarina. Esiaikojen Toat, osat I-III. Kuuden Kuningaskunnan Tuho. Aerin historia. Toa-Imperiumi. Suurkiven Sota. Taivaanvalojen Psalttari. Mata Nuin Punainen Kirja. Nivan Kardalaisen Teot. Joukossa oli myös pari Arkistoista lainattua teosta, kuten Athin kirkon historia sekä Meren laulu, joka näytti rakkausromaanilta.

    ”Hmm, meillä ei ollut juuri mitään kirjoja eri foliittiista järjestelmistä. Onko sinulla jotain sellaista? Jos voin lainata matkalukemiseksi”, Kelvin kysyi kuljettaen samalla sormeaan opusten selkämyksillä.

    ”Politiikasta? Ei kauheasti. Ehkä Selakhian historia käy? Siinä kuvataan, miten tuhonsa jälkeen Selakhia muuttui ensin keisarin diktatuuriksi, sitten tasavallaksi ja aika moneksi muuksi… pidän Tikamarin kirjoitustyylistä: se keskittyy hyvin paljon suurin persooniin. Minusta siinä on aika hyvää ideologioiden käsittelyä.”

    ”Se… olisi oikeastaan täydellinen. Kiitos! Olisiko sinulla muita tasavallan ajasta kertovia?”

    ”Öh, ei oikeastaan”, Matoro sanoi. ”Suurkiven Sota kuvaa vielä vanhempaa Selakhiaa, mutta se on tyyliltään aika myyttinen. Suoraan sanottuna mieleeni ei tule ihan kauheasti muita tasavaltoja, ainakaan sellaisia, millä olisi kauheasti roolia historiassa. Samehan tosiaan asui siellä tasavallan aikaan.”

    Toan sanat saivat nazorakin käden jähmettymään sekunniksi ilmaan. Hän selvensi kurkkuaan.
    ”Aivan. En tiedä, tahtooko Same fuhua niistä ajoista. Hänellä lienee traumoja…”

    Matoro kohotti kulmiaan nazorakin toteamukselle. Kelvin kuitenkin nappasi mainitun kirjan hyllystä ja sanoi: ”Voisin ottaa myös Suurkiven Sodan. En tosin voi luvata, että fystyn tuomaan nämä takaisin ehjinä.”

    ”Toki, se nyt on aina riski tällä alalla. En kyllä tiedä, kannattaako sinun raahata kovin paljon kirjoja matkoilla. Lisäpainoon kyllästyy aika pian.”
    Matoro ei sanonut sitä, mutta häntä suretti ajatus hukata se kappale Suurkiven Sotaa jonnekin aavikolle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystäviä auttaakseen…

    ”Ei hätää, minulla on muutama tyhjä paikka tavaratilassani! Painon ei pitäisi olla ongelma.”

    Matoro päätti olla kysymättä, miten ruumiittomalla olennolla oli ”tavaratila”.

    Kelvin otti molemmat kirjat ja sujautti ne reppuunsa. Toan ikkunan äärellä oli jonkinlainen suurikokoinen sodanaikainen radiolähetin, jota Kelviniä olisi tehnyt mieli tutkia lähempää. Sillä välin Matoro oli työntänyt Kelvinin kirstun turvaan suureen matka-arkkuun, joka näytti olevan täynnä mitä omituisimpia esineitä.

    ”Matkoilla kerättyjä”, Matoro hymyili. ”Ota aina muisto mukaan jokaiselta seikkailultasi, Kelvin!”

    ”Heh, yritän”, Kelvin hymähti ja silmäili arkkua. ”Mikä näistä on suosikkisi?”

    Mitä siihen edes saattoi vastata, Matoro pohti ja antoi katseensa vaellella arkkunsa aarteissa. Useimpiin liittyvät muistot olivat lähinnä hauskoja, niin kuin tiheyden hallinnan naamio, tai muistuttivat yhteisistä matkoista hänen ystäviensä kanssa, kuten kristallifloretti. Mutta kaikkein tärkeimmät muistot kulkivat mukana. Kuten naamio, valokuva kellossa ja…

    ”… no, tällä ainakin on paljon merkitystä minulle”, Matoro sipaisi sinistä kiveä sydänvalonsa alla. ”Toa-sisareni, joka jäi suojelemaan vanhaa kotisaarta, antoi sen minulle ja sanoi, että niin kotisaari suojelisi minua kaikilla matkoillani. Siitä on nyt ikuisuus… mutta kyllä hän oli oikeassa.”

    Ääni oli hetken haikea, mutta siihen palasi pian virne.
    ”Se on ikivanha parannuskivi jostakin Kristallisaarten merenpohjasta. Se oli kai tehty lähinnä sotilaiden työkaluksi johonkin Pridakin armeijaan, mutta minulle se on pieni palanen menneisyyttäni.”

    ”Vai farannuskivi?” Kelvin ihmetteli. ”Sekö siis farantaa haavojasi, kun syötät sille elementtienergiaa?”

    ”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Nimenomaan haavoja ja sellaisia vakavia vammoja. Se kai vain nopeuttaa oikeaa kudoksen paranemista todella paljon, eli se kyllä jättää arpia. Se on aika raskas käyttää. Se pitää sinut enemmänkin pystyssä kuin terveenä…”

    Kelvin katsoi mietteliäästi toan kristallia. Häntä kieltämättä lievästi turhautti se, että tämä oli ottanut parannuskivensä puheeksi vasta nyt. Tästä tiedosta olisi voinut olla apua keskustelussa Kristallinoidan kanssa.

    Matoro kuuli, kuinka naamionsa takana Kelvin henkäisi sisään kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti päätti toisin. Lopulta tämä kysyi hieman hymyä äänessään:
    ”Onko… kivi suojellut sinua hyvin?”

    ”Montakohan kertaa olisin onnistunut kuolemaan ilman sitä”, Matoro naurahti yllättävän kevyesti. ”Ainakin pari.”

    ”Ah. Siinä tafauksessa olen iloinen, että kannat sitä yhä mukanasi. Muista kiittää, öh, siskoasi noin mainiosta lahjasta.”

    ”En tosiaan ole tavannut häntä lähtöni jälkeen”, Matoro sanoi, ”mutta kiitin kyllä silloin, ja eiköhän hän ole tyytyväinen, kun olen elossa.”

    Kaksikko asteli takaisin käytävään, ja Matoro sulki huoneensa oven perässään. Kelvin naputteli naamionsa leukaa mietteliäästi sormellaan.
    ”Tuota… osaatko sinä, Matoro, sanoa, mitä elementtikiven käyttö sellaisenaan vaatii? Minä olen tähän asti käyttänyt vain hanskani fattereita muuttamaan virtaa elementtivoimaksi. Tosin kuulin vastikään teorian, jonka mukaan en edes tarvitsisi hanskaani…”

    Matoro mietti kysymystä hetken.
    ”Minä en ole mikään taikatuntija, mutta minun… intuitioni sanoisi, että se olisi mahdollista? Siis, eihän esimerkiksi selakheilla ole elementtivoimia, mutta ne pystyvät silti käyttämään näitä kiviä. Sanotaan, että ainakin matoraneilla on ’piilevä’ voima, joka ilmenee vasta toana kontrolloitavissa määrin mutta on kuitenkin olemassa siellä takana. Ehkä sama asia on selakheilla – ja miksei millä vain? On paljon rahi-lajeja, joilla on ’voimia’, jotka eivät kauheasti eroa jostakin meidän kaksijalkaisten kyvyistä. Elementtikivissä on kuitenkin itsessään voimaa, ihan käyttäjästä riippumatta. Mutta en kyllä osaa sanoa, miten sinun pitäisi tuota hommaa lähestyä.”

    ”Eeääääh…” Kelvin päästi väsyneen huokauksen. ”Kuulostaa sekavalta. Mistä edes voin tietää, onko nazorakeilla ylifäätään näitä ’fiileviä’ voimia? Luulisi, että jo joku minua ennen olisi huomannut ne…”

    ”No en minä tiedä. Ehkä ne ilmestyvät epätoivoisimmalla hetkellä, kun sinun pitää käyttää jääkiveä pelastuaksesi mutta hanskasi on rikki”, Matoro nauroi. ”Sori, minusta ei ole oikeasti kovin paljoa hyötyä tässä.”

    ”No, sormet ristiin. Kiitos joka tafauksessa.”

    ”Ei nazorakeilla ole mitään sen kummoisempia taikavoimia kuin selakheillakaan, mutta, kuten Matoro sanoi, silti mokomat hainhampaat onnistuvat käyttämään kristalleja”, Manu sanoi. ”Jos tahdot, voimme tutkia kristallien toimintaperiaatetta yhdessä, kunhan palaamme. Ehkä saamme selville niiden salaisuudet! Mieluusti ilman puoskareiden apua.”

    He juttelivat vielä niitä näitä laskeutuessaan pohjakerrokseen hissillä. Ala-aulassa heidät kuitenkin pysäytti tuttu ääni.

    ”Mihin matka?”

    Kelvinin oli vaikea olla etsimättä äänen lähdettä vaistomaisesti, vaikka suuntaa sillä ei ollut. Ääni oli tullut hänen päänsä sisältä. Hän kääntyi eikä hämmennyksekseen nähnyt Visokkia… ennen kuin nosti katseensa ja havaitsi adminin seuranneen heitä kattoa pitkin.

    ”Tai no”, Visokki sanoi, ”Kyllähän minä sen jo tiedän. On siis jo aika?”

    ”Kerro vain suoraan, mitä haluat”, Manu töksäytti, ennen kuin Kelvin ehti vastata mitään. ”Meillä on nyt tiukka aikataulu, eikä ole aikaa jäädä rupattelemaan mukavia!”

    Visokki loikkasi ja laskeutui neljällä jalalla lattialle.
    ”No, ehkä minä vain halusin tulla hyvästelemään.”

    ”Onkohan noin?” Manu puuskahti.
    ”Liity ihmeessä seuraan”, Matoro sanoi. Hän tunsi piston, ettei ollut vieläkään puhunut välejään kuntoon Visokin kanssa. Visokki nyökkäsi kiusaantuneesti ja lähti seuraamaan Matoroa ja Kelviniä. Hän ei uskonut, että oli kovin iso salaisuus, ketä hän tänne oli tullut tapaamaan.

    Kelvin vilkaisi rinnallaan kävelevää visorakia. ”Visokki, kuinka voitte? Taisimme viimeksi nähdä Rakentajan yönä.”

    ”Ei tarvitse teititellä”, Visokki totesi hieman huvittuneena. ”Olosuhteisiin nähden voin kaiketi ihan hyvin. Se kyseinen yö oli vain henkisesti aika raskas.”

    ”Aivan. No hyvä. Se yö oli varmasti raskas jokaiselle meistä. Faitsi varmaan Manulle, joka meni kanveesiin heti, kun sai yhdestä kuusta fäähän.”

    Kelvinin huomio sai tirskahduksen aikaan Matorossa.

    ”Nyt hei”, Manu ärähti, ”jos haluat yhä inttää, että Arbou kuoli, niin minä kuolin ihan yhtä lailla! Ja kuoleminen on henkisesti aika raskasta!!”

    ”Okei, okei, anteeksi!” Kelvin sanoi virnistellen. ”Mutta siis, voisitko, Visokki, vähän selventää, että… no, mitä hittoa Kafuran mielessä lofussa tafahtui? Viimeinen asia, jonka muistan Metru Nuista, oli se, kun Kone oli syömässä minut, ja sitten heräsin täysin tyhjästä tilasta. Arvelen, että se oli Rakentajan mieli.”

    ”Hieman karkeaa kieltä käyttäen: heitin Joueran helvettiin Kapuran mielestä”, Visokki sanoi väsyneen kuuloisesti. ”Sitten pakotin teidät heräämään, jotta voisitte reagoida tapahtumiin todellisessa maailmassa. Lyhyesti sanottuna kävin sen jälkeen ensin keskustelun Kapuran alitajunnan version Kapurasta kanssa, sitten Kapuran alitajunnan version Avdesta kanssa sekä lopuksi todellisen Avden kanssa. Sitten löin Avdea turpaan, katsoin mustaan aurinkoon, masennuin ja heräsin. Tyydyttääkö vastaus?”

    Kelvinin täytyi selvästi hidastaa askeliaan ihan vain, jotta hänen aivonsa ehtisivät käsitellä adminin antaman infovyöryn.
    ”… jotenkuten.”

    ”Saitko jotakin selville?” Matoro kysyi mietteliäänä. ”Kapurasta tai Avdesta?”

    Hänen oli pitänyt keskustella tästä Visokin kanssa jo jonkin aikaa, mutta oikeaa hetkeä ei oikein koskaan tahtonut löytyä.

    ”Avde antoi minulle joitain vastauksia, mutta niitä oli hyvin vaikea ymmärtää”, Visokki sanoi. ”Opin siellä ehkä enemmän itsestäni kuin mistään konkreettisen hyödyllisestä Avden salaisuudesta. Voimme puhua tästä kyllä myös yksityiskohtaisesti, mutta selittämiseen menee aikaa.”

    ”Ja sitä meillä ei juuri nyt ole”, Manu hoputti. ”Nyt saapasta toisen eteen! Satama kutsuu!”

    ”Mutta onnistuimmeko me?” Kelvin kysyi. ”Felastuiko Kafuran mieli? Entä kukistimmeko tämän Joueran? Loiset ovat ilmeisesti yhä ongelma.”

    ”Parhaan ymmärrykseni mukaan kyllä onnistuimme”, Visokki vastasi. ”Kapuran henkinen terveys oli välittömästi heräämisen jälkeen suunnilleen samalla tasolla kuin ennen Koneeseen astumistamme. En usko, että näemme Joueraa enää. Loiset ovat yhä ongelma, mutta emme voi tehdä sille juuri nyt mitään.”

    ”Eli et usko, että se vaikutti Kapuran päätökseen lähteä?” Matoro kysyi.

    ”Vaikea sanoa. Jos Kapura todella ei muista mitään sen yön tapahtumista, uskon, että hänen päätöksensä lähteä kumpuaa jostain syvemmältä. Mutta ainoa keino todella ymmärtää, miksi hän lähti, olisi kysyä häneltä itseltään.”

    ”Niin minäkin kai ajattelin”, Matoro huokaisi. ”No, myöhäistä nyt.”

    ”Niin”, Visokki sanoi vaisusti. ”Niinpä kai on.”

    He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Visokki käänsi ajatuksensa jälleen siihen, miksi oli liittynyt satamaan kulkevien seuraan. Seuraavat sanansa hän sanoikin vain Makuta Nuille:
    ”Voisit tässä kohtaa vaikka selittää, mikä se apinahomma oli.”

    Manu osoitti Visokille syvän virtuaalisen huokauksen.
    ”Uskoisitko, jos kertoisin sinulle, että Artakhan ja Karzahnin veljeskatraassa on kolmas jäsen?”

    ”Miten tämä liittyy siihen, että ammuit apinaa pyssyllä julkisella paikalla?” Visokki murahti.

    ”No kun se ampui ensin!” Manu puolustautui. ”Ja sehän se ongelma onkin. Nimittäin salaisessa kuudennessa sakarassa asuvat apinat ovat laatineet salaliiton, jonka tarkoituksena on minun tuhoamiseni! Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä, ja paras keino on nähdäkseni apinain kansanmurha.”

    Vain rautainen itsehillintä esti Visokkia pyöräyttämästä silmiään julkisella paikalla sellaisten henkilöiden nähden, jotka eivät joutuneet olemaan mukana tässä keskustelussa. Se, ja Manun pelottavan vilpitön sävy kertomansa suhteen.

    ”Anti olla. Annoin apinasekoilun aiemmin keskeyttää sen, että puhumme kerrankin oikeista asioista. Haluaisitko jatkaa siitä, mihin jäimme ennen kuin… tuo homma lähti alkuun?”

    ”Siis… sinä et taida vieläkään uskoa minua?” Manu puuskahti. ”Tarzahnin ja kaikkien hänen kuninkaidensa pitää kuolla! Ja minä aion aloittaa Diddyjen kuninkaasta, sillä sain hänet pyydystettyä sen välikohtauksen päätteeksi. Asian varjopuoli on, että viranomaiset ovat nyt kai perässäni. HETKINEN! Sinä olet myös viranomainen. Onko tämä jokin juoni, jolla houkuttelet minut väijytykseen ja estät lähtöni? Minä varoitan sinua, minä tapan.”

    Visokki pyöräytti silmiään ja päästi turhautuneen äänen sirkkelihampaistaan.


    Matoro ja Kelvin vilkaisivat yhtäkkiä hiljentynyttä mutta selvästi turhautunutta Visokkia, ja sitten toisiaan.
    ”Ai nuo menivät yksäreihin”, Matoro sanoi. ”Aika perus.”

    ”Olen alkanut nauttimaan hiljaisuudesta silloin, kun hän tekee niin”, Kelvin sanoi kohauttaen olkiaan.

    ”Niin minne suuntaan te lähdette ensin?” Matoro kysyi. ”Manulla on ilmeisesti joku johtolanka?”
    ”Hetkinen. Olemme menossa… Tangoia Sadiil Koroon”, Kelvin vastasi. ”Se on satamakaupunki Etelämantereen rannikolla. Manu on menossa tapaamaan kontaktejaan sinne. Oletko koskaan ollut siellä? Me saatamme joutua matkaamaan autiomaahan, mikä olisi, öh, mielenkiintoista…”
    ”Olenhan minä sillä seudulla ollut, pari kertaa. En kyllä tuossa korossa, luulen että ’satamakaupunki’ on vähän liioittelua. Koko Arj Durunin rannikko on aika Mata Nuin hylkäämää seutua, karua ja kuivaa ja täynnä meri- ja hiekkarosvoja. Tuo suunta on kyllä parempi kuin itäpuoli, matkasin kerran Aderidoniaan noilta main Äksän ja parin muun kanssa.”

    ”Okei, siinä tafauksessa hyvä, että otin useamman fyssyn mukaan”, Kelvin mutisi. ”Hetkinen… sinä olit Aderidoniassa sen Äksän kanssa?”

    ”Joo, tai siis menetimme aluksemme juuri näille mainituille piraateille, jotka jättivät meidät aavikolle. Olipahan reissu, kävelimme varmaan viikon. Meidän siis piti mennä neuvottelemaan nui-ruhtinaan kanssa. Yksi klaanilainen alus oli siellä jumissa jonkun sekaannuksen takia. Hallitsija oli kyllä ihan fiksu kaveri ja ehdottikin liittoa Klaanin kanssa. Heidän tavoitteensa oli tuon mantereenkulman rauhoittaminen ja järjestykseen palauttaminen, mutta oli aika selvää, että he näkivät itsensä sen luonnollisina uusina hallitsijoina. Liittoumasta ei sitten tullut mitään, mutta kyllä Klaanilla on ihan hyvät suhteet sinne päin.”

    ”Mutta mitä Äksä siellä teki?”

    ”No hän on hyvä purjehtimaan. Meitä oli minä ja Äksä ja Voyager ja Luap. Aika usein messiin lähtee vaan niitä, jotka eivät ole kiireisiä muun kanssa. Esimerkiksi Umbralla oli aina jotain moderaattorihommia, niin hän ei päässyt matkailemaan niin paljon kuin olisi halunnut.”

    ”Ah. Kuulostaafa hauskalta! Olisinfa ollut Klaanissa jo silloin. Kuulostaa siltä, että fäädyitte kaikenlaisiin kommelluksiin”, Kelvin huokaisi haikeasti.


    Visokki tasasi henkisen olotilansa ja onnitteli itseään siitä, että hän mahtoi olla koko maailman kärsivällisin visorak. Toki vaikutti asiaan, että Manua ei noin vain voinut rökittää nykyisessä olomuodossaan, joten kärsivällisyys oli ainoa vaihtoehto.

    ”Manu… kerro nyt vain niistä kalmareista. Mihin te olette matkalla ja miksi?”

    ”Muistaakseni minä kerroin sinulle jo. Sinä epäonnistuit etsimään minulle Punaisen Kuninkaan henkilöllisyyden, joten selvitän sen itse. Ja ottaen huomioon, että Syvä Nauru on parsittu kokoon jostain aika muinaisesta ja Punainen Mies on ilmeisesti legendojen pikku jäbä, niin jos minä, itsekin eräänlainen muinainen olento, en tiedä aivan tarkalleen, että mistä on kyse, niin täytyy kysyä joltain vielä muinaisemmalta. Mietipä, mitä muinaisia olentoja on olemassa. Ja mihin niistä liittyvät mytologian mukaan lonkerot.”

    Vai epäonnistuin etsimään sen sinulle, Visokki mietti pyöräyttäen taas silmiään.
    ”Oletatko minun tietävän, mitä legendojen olentoja on oikeasti olemassa?” hän kysyi.

    ”Äh, no hyvä on. On kai tuossa pointti. Esimerkiksi Pehkun Mörköä ei silleen kuitenkaan ole oikeasti. Mutta minä puhun aivan ilmiselvästi Tren Kromista. Eikö soita kelloja?”

    ”Tiedän, että sen mukaan on nimetty ainakin yksi niemimaa. Valaise minua.”

    ”Tren Krom on vanhan maailman vangittu jumala, todella ammoinen. Kenties jopa ammoisempi kuin itse Suuret Muinaiset. Matoralaiseenkin mytologiaan kuuluva legenda, yksi ensimmäisistä, kertoo, että ennen Suuren Hengen syntymää Tren Krom hallitsi viisisakaraista tähteämme, kunnes Suuret Muinaiset syrjäyttivät hänet, sitoivat hänet kiveen ja antoivat hänen paikkansa Mata Nuille. Hänet unohdettiin maailmain ääriin, josta hän voi vain tarkkailla maailman tapahtumia vaikuttamatta niihin suoraan. Kromidien legendoissa sanotaan suoremmin, että Suuret Muinaiset pettivät Kromin ja vangitsivat hänet sitten, kun tämän vapaus ei enää sopinut heidän suunnitelmiinsa.

    Vähemmän tunnettua on, että Tren Krom on itse asiassa osa paljon Suuria Muinaisia edeltänyttä pantheonia. Ammoisina aikoina, useat voimakkaat kosmiset olennot, kuten Krom, Leviathan, Annona ja Jaldabaoth – eräänlaiset ’ulommat jumalat’, hallitsivat kosmosta. Sitten tulivat ne, joita nyt kutsumme ’Suuriksi Muinaisiksi’. He saapuivat ja muuttivat kaikkeuden järjestystä. Useimpien näistä ulommista jumalista uskotaan joko tuhoutuneen tai vain vaipuneen unholaan. Akaasisissa arkistoissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Annona vetäytyi syvälle kaikkeuden ytimeen, jossa se odottaa kärsivällisesti Suurten Muinaisten seuraavaa virhettä ahmaistakseen näiden unelmat itselleen.

    Joka tapauksessa kaikki tämä tarkoittaa, että Tren Krom oli paikalla, kun ensimmäiset tähdet syttyivät. Hän oli paikalla, kun Artakha ja Karzahni taistelivat Luomisen Naamiosta. Hän oli paikalla, kun Proto-Makuta pirstaloitui sadaksi sirpaleeksi (syntymäpäiväni, hän on kai sitten eräänlainen kummisetäni, ehkä?). Jos joku tässä universumissa tuntee muinaisia totuuksia paremmin kuin minä, se on hän.”

    Visokki tajusi pysähtyneensä paikoilleen vasta, kun Matoro ja Kelvin katsoivat häntä oudosti. Pian hän jatkoi näiden perässä kävelyä. Hetken kesti saada edes yksi ajatus kokoon. Taas lenneltiin niin korkealentoisissa ajatuksissa, että oli pakko maadoittaa itseään.

    ”Ja sinulla on syitä uskoa, että tämä… jumala on olemassa?”

    ”Totta kai Tren Krom on olemassa. Ja toisin kuin nuo muut mainitsemani ’ulommat jumalat’, tiedän hänen varmasti löytyvän meidän maailmastamme. Makutat itse asiassa ovat osallisia hänen maallisten kahleidensa ylläpitämisessä. Mutta tämä tapahtui ennen pirstoutumista, joten en tiedä, kenelle meistä ne muistot ovat jääneet. Siksi en tarkalleen tiedä hänen fyysistä sijaintiaan, joten minun täytyykin aivan ensimmäiseksi etsiä metaforisiin käsiini eräitä henkilöitä, joiden tiedän harrastaneen löytöretkeilyä. Kromidit ovat tehneet sitä niin kauan kuin ovat olleet olemassa, yrittäneet löytää, minne heidän väitetty luojansa on vangittu. Ja jossain vaiheessa joku on varmasti löytänyt hänet. Ei välttämättä palannut järjissään, sillä kukaan ei palaa järjissään Tren Kromin luota, mutta tämän pitäisi olla sekundaarinen ongelma.”

    ”Ongelma se ehkä olisi, jos olisit järjissäsi edes ennen sinne menoa”, Visokki sanoi.

    ”Nyt hei! Tai toisaalta, hyvä pointti.”

    ”Ehkä hän elelee siellä sinun kuudennessa sakarassasi niiden apinakuninkaiden kanssa.”

    ”Älä puhu pehmoisia; luuletko, että jos apinat istuisivat lonkeroiden päällä, niillä olisi aikaa sotia makutoja vastaan? Uskon, että apinat nauttivat paljonkin lonker-”

    ”Ei. Ei taas näitä apinajuttuja. Minne sitten olette matkalla?”

    ”Eteläiselle mantereelle. Tunnen paikallisia, joten on luontevaa aloittaa sieltä.”

    Visokki ei tiennyt, kumpaa tunnetilaa hänen pitäisi tuntea vahvemmin: huojennusta siitä, että kerrankin Manu puhui suoraan ja totta suunnitelmistaan, vai täyttä henkistä kriisiä kosmisista totuuksista, joita vain läimittiin hänen kasvoilleen. Kumpikin näistä ajatuksista heikkeni hieman sillä, että hänen oma suhteensa totuuteen oli ajanut parikin kertaa karille viime aikoina. Oliko tällä lopulta mitään väliä? Ja mahtoikohan Tren Krom olla ”lihaa ja verta” -olemassa vai ”Verstas”-olemassa?

    Sitä hän ei edes kysyisi Manulta. He ajattelivat liian eri tavalla.

    ”Hyvä on. Vaikutat puhuvan ainakin omasta mielestäsi järkeä.”

    ”Minun pitäisi varmaan loukkaantua tuosta. Noh, oletko nyt tyytyväinen? Vai tarvitsetko tarkan matkasuunnitelman?”

    ”En kai. Haittaako, jos vähän kyseenalaistan tätä silti?”

    ”Haittaa, mutta tuskinpa se sinua estää.”

    Visokin oli pakko pysähtyä keräämään ajatuksiaan. Välillä hänestä tuntui siltä, että hän oli liian järkevä henkilö puhumaan näin järjettömiä – mutta toisaalta se, että hän toistuvasti hakeutui Manun juttusille vapaaehtoisesti, viesti ehkä jotain aivan muuta.

    Se sai olla itsetutkiskelun hetki toiselle päivälle.

    ”Lonkeroita”, Visokki sanoi.

    ”Monilla olennoilla on niitä”, Manu viisasteli. ”Voin selittää kyllä konseptin.”

    ”Äh! En minä sitä kyseenalaista!”


    ”… niin mikä on kromidin ja akshikromidin ero?” Kelvin kysyi.

    ”Siis, ne ovat kai ihan eri juttuja”, Matoro mietti. ”Akshikromidit on isompia ja monikätisiä ja kai tulevat eteläisiltä saarilta, toisin kuin kromidit. Tietääkseni niitä ei asu Arj Durunin aavikolla muuta kuin satunnaisia. Yksi niistä itse asiassa asuu Klaanissa, Nocturn vai mikä se oli, se on rokkitähti ja metsästäjä. Vetää ihan sairaan kovaa keikkaa.”
    ”Mutta ovatko molemmat lajit siis kromideja, tai ovatko ne jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vähän niin kuin matoranit ja toat ovat sukua toisilleen?”
    ”Jaa-a”, Matoro sanoi väistäen kävellessään vesilammikkoa. He olivat kääntyneet satamaan johtavalle kujalle. Ikkunoista kajasti iloinen valo, kun kaupungin väki istui iltaa. ”En kyllä oikein tiedä. Luulisi, että Manu tietäisi. Onhan näitä, niin kuin onko vortixxit ja draakit sukulaisia? Ymmärtääkseni niiden legendoissa sanotaan, että ne ovat samaa liskokansaa. Mutta tiedä sitten, paljonko sillä on totuuspohjaa. Ja toien ja titaanien samankaltaisuudesta on myös kirjoitettu paljon. Oikeastaan, luuletko, että nazorakit ja schiludomilaiset ovat sukua keskenään?”
    ”Ööh, yhdellä Yliofiston fuhtaustieteen kurssilla frofessori esitteli laatimaansa kaaviota maailman tunnetuista lajeista ja niiden hierarkiasta suhteessa nazorakeihin. Hänen mielestään schiludomilaiset voisi jofa luokitella ma zoriksi eli kunnianazorakeiksi näiden kunnioitettavien ulkoisten fiirteiden ja kallonmittausten vuoksi.”
    ”Niin, no… onhan ne vähän niinkuin pörröisempiä nazorakeja. Ei tuon tajuamiseksi tarvitse mitään kalloja mitata. Hei, sinähän voisit naamioitua schiludomilaiseksi aika helposti!”

    Kelvin oli hetken hiljaa. ”Voisinko?”

    ”No siis, laita päälle jotain villaista ja pehmeää. Itsevarmuudella vaan!”

    Kelvin tunnusteli sormillaan viittansa huppua. ”Hmm, jokin turkiskaulus voisi olla tyylikäs.”

    ”Mene kiertelemään vaatekauppoja Tyznyn kanssa, se on yksi schilu täällä, ehkä se osaisi tehdä sinustakin schilun.”

    Kelvin nosti kätensä naamionsa poskille aivan kuin peittääkseen punastuksensa.


    ”Olet menossa puhumaan Avdesta jumalalle, jonka vankeutta makutat ylläpitävät. Mitä takeita sinulla on, että hän… tai se, on yhteistyökykyinen?”

    ”Ah, katsos, Tren Krom on tietyllä tapaa kohtalon vanki, ja kohtalo ei tavallaan koske minua. Ikään kuin. Mutta ei hätää, jos kuolen prosessissa, minulla on varasuunnitelma, jonka avulla Kelvin selviää takaisin kotiin!”

    Visokki ei voinut puskea skeptisyyttään pois, mutta yritti kuitenkin sanoa seuraavan mahdollisimman vilpittömästi.
    ”Hyvä, jos olet ajatellut tätä hänen kannaltaan.”

    Manu välitti. Häntä ei saisi ikinä kiinni myöntämästä sitä ääneen, mutta mitä muutakaan tuo oli?

    ”Mielestäni on kohtuullista sisällyttää se suunnitelmaan, kun olen kuitenkin luvannut taata hänen turvallisuutensa. Ei sillä, että minulla olisi pienintäkään aikomusta tehdä jotain niin moukkamaista kuin oikeasti kuolla, nyt tai ikinä muulloinkaan.”

    ”Jotenkin sinä tunnut aina selviytyvän. Vaikka en ole aina tuosta ihan vakuuttunut.”

    ”Oliko siinä kaikki? Sinähän halusit vain varmistua Kelvinin turvallisuudesta, eikö?”

    ”Niin. Ja kai minä jollain tavalla haluan nämä samat vastaukset.”
    Visokki tuhahti.
    ”Tai, joku versio minusta joskus halusi, ja sen takia olen ollut valmiina uhraamaan järkeni rippeet.”

    ”Niin, ja Kapuran järjen rippeet kai myös, jos saan muistuttaa. Siksi olin yllättynyt, jopa harmistunut, miten vähän saavutettuasi suostuit lopulta palaamaan Verstaasta. Oliko se sen arvoista?”

    Visokki puristi pihtinsä yhteen. Sivusilmällä hän vilkaisi Matoroa, joka tuntui aina välillä vilkuilevan häntä. Vihaisena, huolestuneena? Hän ei voinut keskittyä siihen nyt. Heidän viimeinen keskustelunsa oli ollut Koneen uumenissa, sen aiheena loisiin ja Avdeen luottaminen… sekä Kapuran henki vaakalaudalla. Oli sanottu sanoja, joita ehkä kuuluisi pyytää paremmalla ajalla anteeksi.

    ”Niitä valintoja ei saa tekemättömiksi. Toivottavasti sinä voit seisoa jokaisen tekemäsi valinnan takana.”

    ”Se ero meidän kahden välillä on, Visokki rakas, että minä olisin ollut valmis todella uhraamaan Kapuran hengen vastausten vuoksi. Ja lopputulos olisi ollut narratiivisesti melkein sama. Hän on nyt ulkona tarinasta eikä tule koskaan takaisin. Eikö se ole vähän kuin kuolemista?”

    ”Tuossa ei ole mitään järkeä.”

    Kun Visokki mietti viimeistä keskusteluaan Kapuran kanssa, siinä jollain sairaalla tavalla kuitenkin oli järkeä. Ei kyllä sillä tavalla kuin Manu oli tarkoittanut. Visokki havaitsi toivovansa, että Kapura pääsisi todella pakoon tarinasta, jonka Avde oli hänelle kirjoittanut. Mikäli se oli ylipäätään mahdollista.

    Kun Visokki mietti Nimdan sirun hehkua rasiassa Tawan yöpöydällä, oli hänelläkin käynyt pari kertaa mielessä, pitäisikö hänen taas vain paeta. Suunnata merta kohti ja valita uusi elämä. Jossain Avden narujen ja Nimdan valon ulottumattomissa.

    ”Se, miten Kapuralle kävi, ei saa tapahtua uudestaan. Manu, me olemme vetäneet tähän sotkuun jo tarpeeksi monta. Lupaa, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, sinä vain päästät Kelvinin menemään. Oikeastaan… en tiedä, miksi hän palaisi tälle saarelle, jos ylipäätään pääsee pois.”

    ”Minä voin antaa hänelle vaihtoehdon kadota ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta en usko hänen tarttuvan siihen. Jos nyt puhumme käyttäen tätä Avden metaforaa, voisi sanoa, että hänen hahmokaarensa ei ole valmis.”

    Tätä ajatusta oli kai sitten vain pakko seurata.

    ”Mitä mieltä sinä olet omasta hahmokaarestasi?” Visokki kysyi.

    ”Aivan helvetin sekava, täynnä tyhmiä sivujuonteita, ja tarina olisi varmaan objektiivisesti parempi ilman minua! Ja siitähän minä nautin.”

    Visokki naurahti kuivasti.
    ”Älä ikinä muutu. Minusta taas välillä tuntuu, että tietyllä tapaa en ole ollut oma itseni vuosiin.”

    ”Tiedän, ettet ole ainut, jolla on ollut tuo mielipide sinusta viime aikoina. Olisiko aika hieman itsetutkiskelulle? Missä kohtaa kadotit itsesi? Kuinka saisit sen takaisin? Ja tarvitaanko siihen väkivaltaa? Jos kyllä, keneen kohdistuvaa? Voin aina auttaa väkivallan kanssa!”

    ”Kiitos, mutta en kaipaa terapiaa henkilöltä, joka on viikon sisään ollut tuliaseita käyttävä banaani.”

    ”En luvannut terapiaa, vain niitä tuliaseita.”

    ”Ihan kohtuullista. Jos ikinä törmään makuta Relakiin, mietin tuota tarjousta uudestaan.”

    ”Relakia ei voi välttämättä tappaa tuliaseilla, mutta avustan joka tapauksessa mielelläni!”

    Tämä oli Manun tapa sanoa, että hän välitti. Siinä mielessä he olivat päässeet tänään pitkälle.


    ”Hmm, yleensä joku lähisaari suoraan pyysi meiltä apua, tai jotenkin meille kantautui tieto ongelmista”, Matoro selitti. ”Meillä oli vaikka pari vuotta ennen sotaa tapaus Fetro Nuilla – se on jonkun verran pohjoiseen täältä – missä frostelus-jäärosvot olivat lähes tuhonneet yhden saaren kylistä. Heillä ei ollut toia, joten he kääntyivät Tawan puoleen. Meiltä lähti joukko klaanilaisia auttamaan sekä jälleenrakentamisessa että frostelusien ajamisessa takaisin pohjoiseen. Se oli aika tavallinen juttu, vaikka ehkä vakavampi kuin mitä ne yleensä olivat.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Kuulin kerran eräältä fursimieheltä, että frostelukset ajoittain riesaavat laivastoakin. Merivoimien onneksi jäävuoret on aika helppo väistää, eivätkä ne ehdi saada sotalaivoja kiinni.”

    ”Niin, nehän ovat jonkinlaisia hyönteisiä, ties vaikka olisitte sukulaisia”, Matoro naurahti.

    ”En nyt tiedä, fitäisikö minun loukkaantua tuosta… frosteluksilla on tyyliin kymmenen kättä ja neljä silmää. Ei ne nyt niin faljoa muistuta nazorakeja”, Kelvin tuhahti. ”Minusta joskus levitettiin tornaria, että olin Yliofiston huostaanottama frostelus.”

    ”Auts. Älä huoli, ei sinua voi sekoittaa frostelukseen, olet siihen aivan liian tyylitajuinen!” Matoro rauhoitteli. ”Ei, minä vain mietin, että oliko niissä jotain nazorak-yhteyttä. Ainakin kummatkin on väitetysti ’raheja’, vaikka ne ovat ilmiselvästi ajattelevia ja eläviä olentoja siinä, missä vaikka matoranitkin.”

    ”Anteeksi nyt vain”, näsäviisas telepaattinen ääni keskeytti, ”mutta frosteluksilla on vain kuusi kättä ja kaksi silmää.”

    Yksityiskeskustelu oli ilmeisesti päättynyt.

    ”Kiitos selvennyksestä”, Kelvin töksäytti. ”Mutta eiväthän nazorakit ole raheja! Ainakin, jos uskoo siihen määritelmään, että rahit syntyvät maailmaan jollain muulla tavalla kuin kanistereista. Tuo on vain tuollaista matoranhegemonian fortinvartijuutta!”

    ”Kanistereista?” Matoro vilkaisi Kelviniä. ”No siis, eihän kukaan muu tiedä tuota, ainakin oletus on… hetkinen, eikö Makuta Nui –”

    ”Kuules, Kelvin”, Manu keskeytti niin vahvalla presenssillä, että Matoro hiljeni kesken lauseen. ”Juttelin tuossa Visun kanssa vähän kaikenlaisesta, ja siitä mieleeni tuli, että jos minä tämän reissumme päätteeksi hypoteettisesti tarjoaisin sinulle mahdollisuutta jättää koko tämän saaren sotineen kaikkineen taaksesi ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuisitko tilaisuuteen?”

    Kelvin säpsähti. Hän vilkaisi naamionsa takaa Visokkia ja Matoroa.
    ”Tämä tuli vähän yllättäen. En… en tiedä. Koen, että minulla on yhä velvollisuus auttaa kanssanazorakejani ja Klaania. Olen saanut tietää niin faljon Imferiumin valheista, etten voisi jättää nazorakeja fulaan ilman huonoa omaatuntoa.”

    ”Niin minä vähän arvelinkin”, Manu totesi…


    … ja jatkoi yksityisesti Visokille: ”Jos olisimme lyöneet vetoa, minä olisin voittanut. Hah!”

    ”Milloin aiot kertoa hänelle?” Visokki kysyi. ”Huomasin kyllä, että tuo oli vain harhautus.”

    ”Mrh”, Manu murahti takaisin. ”No sanotaan vaikka, että noin kahdeksan tunnin kuluttua?”

    ”Ja parempi olisi”, Visokki sanoi tiukasti. ”Lupaa, että kerrot. Tästä ei tule muuten mitään. Hän saa kuulla jostain muualta ennemmin tai myöhemmin.”

    ”Niin, ellen estä sitä taas harhauttamalla keskustelua.”

    ”Ei, vaan lupaa se minulle”, Visokki sanoi huokaisten.

    Manu oli hetken hiljaa.

    ”No hyvä on. Mutta aioin kyllä joka tapauksessa, heti, kun pääsemme matkaan. Siitä tulee seuraavan episodin pääspektaakkeli!”

    Visokki huokaisi. Jos Manu kaipasi spektaakkelia tekosyynä muodostakseen terveen suhteen luomaansa olentoon, Visokki ei voinut sanoa sille ei.


    Vaikka ilta lähestyi, kaupungin kaduilla oli paljon elämää. Meno siinä osassa kaupunkia, Linnan valvovan silmän alla, oli yleensä vähemmän railakasta (ainakin ennen satamaa), ja sotatilan kyllä näki siitä, miten usein Vartioston ussaleita vilahteli kuka milläkin asioilla.

    ”Hmm, miten ajattelit auttavasi muita nazorakeja?” Matoro kysyi Kelviniltä. ”Kuulostaa aika kunnianhimoiselta.”

    ”No, olen loikkari Imferiumin fihollisen fuolella. Ehkä voin jotakin kautta levittää työläisille ja sotilaille tietoa, jota Kenraali ei toivoisi heidän kuulevan. Ehkä Klaani voisi varustaa minulle fartisaaniryhmän Fesän sisälle tai auttaa minua saamaan liittolaisia vallankaaffausta varten”, Kelvin heitteli ideoita. ”Admin Visokki, miltä se kuulostaisi?”

    ”… tuota noin”, Visokki sanoi hieman häkeltyneenä. ”Tästä pitäisi ehkä keskustella adminien kesken vähän tarkemmin. Mutta tietysti sodan näkökulmasta vastapuolen vallankumous olisi meille edullinen.”

    ”No, pidä minut ajan tasalla, minusta voisi olla hyötyä”, Matoro sanoi ohittaen täysin Visokin arkailun.

    ”Oikeasti? Olisitko oikeasti valmis astelemaan herhiläisfesään?” Kelvin kysyi aidosti yllättyneenä.

    ”No, olimmehan me siellä jo kerran, vaikka aika typerä reissuhan se oli”, Matoro myönsi. ”Mutta mahdollisuus sodan lopettamisesta sen alkutekijöihinsä oli sen arvoinen. Kyllä meistä klaanilaisista löytyy tuollaiseen suunnitelmaan tekijöitä, jos tarvitaan.”

    ”Ah, aivan. Kaikki tuki tähän jonkinlaiseen nazorakien vallankumoukseen on tervetullut. Kiitos, Matoro!”

    Matoro jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Tähän mennessä juuri kenelläkään ei ollut tarjota mitään oikeita tapoja ratkaista sotaa. Nimda oli tavallaan ollut yksi keino – niin hänkin oli uskonut –, mutta sen varaan ei ollut enää järkevää rakentaa yhtään mitään. Kuningattaren tappaminen oli ollut toinen yritys. Ajatus kapinasta nazorakien sisällä oli tuskin juolahtanut klaanilaisten mieleenkään, ajateltiinhan näitä lähes tulkoon yhteismielenä. Mutta jos Kelvin todella pystyisi aiheuttamaan nazorakien sisäisen juovan… eikö se ollut paras suunnitelma, mitä oikeastaan kukaan oli toistaiseksi esittänyt?

    ”Kelvin, vaikka tuo suunnitelma kuulostaa epätoivoiselta, se taitaa silti olla paras, mitä olen kuullut sodan lopettamiseksi”, hän lopulta myönsi.

    Kelvin hiljeni hetkeksi ja käänsi katseensa kohti horisonttia. ”Heh, kiitos…”


    Ulkoilma viilensi Visokin kuorta, kun seurue jatkoi matkaa satamaa kohti. Ilta kävi hämärtymään. Keskusteluja, jotka hän olisi halunnut Manun kanssa käydä, oli lukematon määrä. Osa niistä oli vähämerkityksisiä mutta helppoja, mutta yhtä lauseenalkua hän oli hautonut päässään jo päivätolkulla, ja hänestä alkoi tuntua, ettei se tästä enempää hautomalla paranisi.

    Aurinkojen laskiessa lähestyi myös taivaan punainen kajo ja yön pimeä, jonka myötä ikkuna kysyä kysymykset sulkeutuisi. Ehkä lopullisesti, jos se sekopää tällä kertaa lähtisi uhmaamaan kirjaimellista jumalaa. Mutta myös tämän puheenaiheen avaaminen tuntui jumalten uhmaamiselta.

    Visokki ei ollut varma kovinkaan monen jumalan olemassaolosta. Tämä puolijumala, joka jostain syystä halusi keskustella hänen kanssaan, oli todellisemmasta päästä. Ja Makuta Nuin uhmaaminen ei ollut pelottanut häntä vuosiin, mutta tämän kysymyksen kysyminen kyllä pelotti.

    ”Minulla oli vielä yksi aihe, josta halusin puhua. Sen jälkeen, kun apina vohki sinut, kävin vielä yhden keskustelun erään athistin kanssa ja kohtasin vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen Punaisen Miehen tarinasta. Punaisen Miehen, tai Kuulapsen.”

    ”Ääh, et kai sinäkin! Kaikki ovat tätä nykyä unohtaneet lähdekritiikin ja kuuntelevat vain hatidilaisten hippien salaliittoteorioita.”

    ”Kuuntelen minä myös sitä, kun sinä horiset jotain omaa kuumeuntasi apinoista. Tiedätkö sinä siis tästä?”

    ”Kepe selitti minulle jotain jostain suuresta valheesta ja julmasta enkelistä ja vauvoista, mutta saanen huomauttaa, että sitä ennen hän kertoi imuroineensa haamuimurilla lihaa ja selitti jotain jostain sairasosastolla asuvasta Totuudesta.”

    Visokki ei enää jaksanut esittää kärsivällistä.
    ”Anteeksi nyt vain, Pohjoisen Paha Noita, mutta sinulla on aika hatara pohja pitää Kepen kokemuksia jotenkin erityisen sekavina!”

    ”Täh, miten niin?”

    ”Sinä olet menossa moikkaamaan kirjaimellista jumalaa. Legendojen sankari tai paholainen nimeltä Punainen Mies liittoutuu nazorakien kanssa luodakseen mielikuvitusmaailman, jossa harhailin ikuisesti. Nimdaan sekaantuminen kai sitten vain tekee kaikesta harhaa ja harhasta totta, eli minun on nyt vain pakko elää maailmassa, jossa kaikki tämä voi olla ihan yhtä totta. Eli en voi kuin toistaa: tiedätkö sinä tästä jotain?”

    Makuta Nui piti pitkän tauon.
    ”Tiedänkö minä mistä? Jos haluat suoria vastauksia, esitä suoria kysymyksiä.”

    Visokki päästi turhautuneen uloshenkäyksen. Tätä hän oli hautonut pitkään. Sanoja tuli paljon mutta ei jäsennellysti:
    ”Tiedätkö sinä, miksi maailma on rakennettu näin kuin se on rakennettu? Tiedätkö, miksi missään ei ole mitään järkeä, miksi synnymme tyhjästä, miksi taivaassa on reikä?”

    Manu piti mietiskelevän hiljaisuuden. Ensimmäiset tähdet alkoivat nousta pimenevälle taivaalle.

    ”Hyvä on. Olet ansainnut totuuden. Kuule siis tarina seilorista, joka näki Totuuden matkatessaan kuuden sakaran meret. Hän näki sen aaltojen pimeydessä, jota tähtitaivas heijasti. Hän oli nähnyt kaikki kuuden meren kauhut – ja sen, mikä niitä ennen oli…”

    Visokki ei jaksanut edes olla järkyttynyt. ”Toia totta kai ihan liian übereilla elementeillä.”

    ”Klassista eeppisyyttä tavoittelevaa kliseistä sontaa”, Manu myönsi.

    ”Ovatko tarinan jumalat Suuria Muinaisia? Mitä vanhalle maailmalle tapahtui?”

    ”Ehkäpä se tuhottiin pois uuden tieltä, jätettiin vain lojumaan palasina keskelle autiomaata, minkä jälkeen paikalliset rakensivat niihin kyliä. Mistäpä minä tiedän?”

    ”Tämä ei nyt ehkä oikein kuitenkaan vastannut kysymykseeni.”

    ”Tai ehkäpä sinä vain et osaa tulkita metaforia kovin hyvin?”

    ”Ei”, Visokki töksäytti.

    ”Ei?” Manu sanoi.

    ”Ei enää yhtään legendaa maailman luomisesta tai sen tuhosta. Minä tahdon totuuden.”

    ”Minkä niistä?”

    ”Olen pelannut tuota peliä jo ihan tarpeeksi Avden kanssa. Sinä et voi väistää tätä näin, Manu. Minä en hyväksy, että mitään ei voi tietää. Koska sinun pitäisi tietää.”

    Visokki tiesi kuulostavansa kiihtyneeltä. Makuta Nui hiljeni kuuntelemaan.

    ”Relak puhui minulle usein siitä, kuinka teille makutoille aivan yhtä helppoa on tehdä ruumiinavaus kuolleelle visorakille kuin… hiukkasille. Ajatuksille. Ajalle. Ja mikäli te makutat olette kaikki syntyneet samasta lähteestä, mikäli sinulla on syytä uskoa, että tämä jumala on olemassa… sinun pitäisi osata vastata, miksi osa meistä syntyy kanistereista ja osa munista. Sinun pitäisi tietää, miksi meillä on läheisyydelle kaipuu, jota emme ymmärrä. Sinun pitäisi tietää, kuka tai mikä oli Julma Enkeli. Ja tällä on pakko olla väliä, jos haluamme päihittää Avden. Koska kukaan ei ala luoda omaa maailmaa ilman, että uskoo – ei, näkee –, että jokin tässä maailmassa on pahasti pielessä.”

    Visokki pysähtyi hengittämään syvään.

    ”Meidän maailmamme taivas on katto, joka vuotaa. Siinä Avde on oikeassa.”

    ”Visokki rakas”, Manu huokaisi. ”Sinä kysyt näitä suuria kysymyksiä ja odotat totuuksia. On luontevaa olettaa, että minulla olisi vastaukset näihin. Ja osa vastauksista on itse asiassa helppoja. Miksi jotkut syntyvät kanistereista ja jotkut eivät? Se osa, joka ei synny kanisterista, olette te, meidän luomuksemme. Haluaisitko, että visorakit tulisivat kanistereista? Olisimme voineet tehdä niin, mutta se olisi epäkäytännöllistä. Tekisikö se olosi jotenkin paremmaksi? Olen varma, että joku makuta jossain kokeili kanistereita. Mutta ottaen huomioon, että rahit eivät vain ilmesty mereen, siinä ei olisi mitään järkeä. Tyydyttikö vastaus? Ai ei? No voi voi. Minkäpä minä voin asialle?”

    Visokki nyrpisti otsaansa.

    ”Entäpä miksi on läheisyydenkaipuu?” Manu jatkoi. ”Isompi kysymys. Mitä, jos vastaan, että siksi, koska Suuret Muinaiset tekivät sen niin? Mitä, jos mitään sen parempaa vastausta ei ole olemassakaan? Ehkäpä minä tiedän täsmälleen, miten kaikki on syntynyt, mutta miksi se antaisi minulle yhtään parempaa näkökulmaa siihen, miksi? Miksi minulla olisi laajempi näkymä jumalten isien ja maailman rakentajien yksityisiin mielenmaisemiin? Ehkä, jos yksikään heistä olisi keskuudessamme, voisimme kuulustella heitä ja kysyä: ’Miksi? Miksi teitte sen niin?’ Haluatko, että kysyn Tren Kromilta käydessäni? Voisinhan minä tehdä niin, mutta arveletko ymmärtäväsi kosmisia vastauksia paremmin sieltä palattuani kuin ymmärsit Avden kertoessa sinulle työnantajastaan? En jaksa uskoa. Se vika jumalissa on, että välittömästi sinä hetkenä, kun sinä, kuolevainen, alat ymmärtää heitä, he lakkaavat olemasta jumalia sinulle. Heistä tulee vain jotain tyyppejä, jotka tekivät juttuja täysin mielivaltaisesti. Ja jos ei tule, olet tuomittu ikuiseen ymmärtämättömyyteen.”

    ”Ai, ihan itsekö keksitte sen, että me rahit lisäännymme miten lisäännymme? Vaikka kukaan muu ei? Oma pikku parannuksenne Suurten Muinaisten luomakuntaan?”

    ”Itse asiassa me emme olleet ensimmäisten rahien luojia. Jo aikana ennen aikaa, valtavat pedot uiskentelivat hopeisessa meressä. Oletettavasti ne ovat Suurten Muinaisten peruja, mutta kukaan ei edes tiedä varmasti, mitä kaikkea merten pohjissa todella asustaa. Miksipä emme olisi ottaneet mallia itseämme muinaisemmista elämänmuodoista päättäessämme, millaisten otusten tulisi kansoittaa maa? ’Rahi’ on kategoriana täysin mielivaltainen. Sanakin viittaa alkujaan vain ’muihin’, kanistereista saapuneiden näkökulmasta niihin, jotka eivät kuulu heihin. Jos koko kategoria on määritelty sisältämään kaikki, mikä ei saavu kanistereissa, onko ihmekään, että kyseinen ominaisuus yhdistää kaikkia heitä, joihin tämä leima painetaan?”

    ”Eli sinä näet sen. Sinä näet, että maailma ei perustu niinkään sääntöihin kuin päätöksiin, joita joku mahtava on joskus tehnyt.”

    Visokki vilkaisi Kelviniä.

    ”Olet tainnut tehdä pari sellaista päätöstä itsekin.”

    ”Maailma perustuu virheisiin, Manu ärähti. ”Virheisiin, joita sen luojat tekivät; joita sitä hallinnoivat valtiaat tekivät; joita sen asukkaat tekivät – ja tekevät koko ajan. Kerta toisensa jälkeen, samat virheet. Eikä loppua näy. Silloin tällöin joku yrittää ottaa oppia, rikkoa syklin, ja muut – turmiosta tietämättömät tai siitä hyötyvät – tuhoavat hänet.

    Taikka sitten kaikki on täysin mielivaltaista. Olet varmasti joskus kuullut sanan ’evoluutio’? Tiesitkö, että rahit kehittyvät aikojen saatossa? Useiden sukupolvien jälkeen voimme nähdä muutoksia, joita kukaan kuolevainen ei huomaa itsestään, sillä muisti on lyhyt, elämä on lyhyt. Mutta tiede saavuttaa. Kun asioita merkitään muistiin, tulevat sukupolvet voivat nähdä, kuinka maailma ja sen asukkaat ovat muuttuneet.

    Mutta muutoskin on virhe. Useimpia raheja ei alun perin tarkoitettu muuttumaan. Mutta se tapa, millä ne on rakennettu ja miten ne lisääntyvät, synnyttää tilaisuuden muutokselle. Ja se muutos perustuu kaaokseen. Mutta koska asioille on tarkoituksensa, jotkin muutokset johtavat turmioon. Sellaiset muutokset on tuomittu katoamaan iäksi. Sitten taas toisenlaiset muutokset voivat olla hyödyksi. Sattuman kaupalla eliö saattaa muuttua paremmaksi siinä, mihin se on tarkoitettu, paremmaksi selviytymään, ja siten virhe elää elämäänsä, yhä pidemmälle. Se toistuu, se lisääntyy, se jakaantuu. Onko tämä sitten osa ’kohtaloa’? Vai onko se jotain muuta?”

    Visokkia turhautti, eikä hän osannut laittaa sitä kovin hyvin sanoiksi. Joten hän oli vain hetken hiljaa.

    Tätä kai Makuta Nuin kanssa keskustelu oli: iänikuista shakkipeliä. Pyrkimystä saada viimeinen sana. Kun oli tarpeeksi mahtava ja voimakas, pystyi suhtautumaan todellisuuden synkimpiin ja julmimpiin kysymyksiin vain kiehtovina filosofisina pulmina. Kiinnostiko makutan kaltaista olentoa laisinkaan se kysymys, joka oli valvottanut Visokkia monta yötä? Kiinnostiko suuren hengen enkeliä, mikä kosmisen kauhun synkkä syöveri oli saattanut ajaa Kuulapsen kasvamaan Punaiseksi Mieheksi? Miksi Visokki oli aina kokenut olevansa erilainen? Miksi hänestä oli aina tuntunut siltä, että maailma oli luotu muita kuin häntä varten?

    Ei näemmä. Eipä se tuntunut pulmalta, jos pystyi vain muovaamaan totuuksia kuin savea. Makuta Nuin tiedonjanon sammuttaisi vain sellainen totuus, jonka kaltaiset saisivat kuolevaisen huutamaan äänihuulensa rikki ja raapimaan kasvonsa verille sulasta hulluudesta. Syvän Naurun löytäminen oli hänelle kiehtova matemaattinen yhtälö ratkaistavaksi. Ehkä jos Makuta Nui tylsistyisi siihen, siirtyisi hän taas seuraavaan projektiin.

    ”Et ole vastannut kysymyksiini kovin hyvin. Se ei ole kyllä mitään uutta.”

    ”Mitä sinä haluat, että minä sanon?” Manu ivasi. ”Haluatko, että sanon sinulle: ’Maailma on rikki ja Avde oikeassa. Meidän pitäisi liittyä hänen ristiretkelleen itse kohtaloa vastaan’?”

    ”Riittäisi, jos kertoisit, tiedätkö, mikä hänen syntyperistään on oikea.”

    ”Tiedänkö, mikä hänen syntyperistään on oikea…” Manu älähti epätoivoisesti. ”Kuulehan, tarinankerronnan opettajat usein kertovat oppilailleen, että on parempi ’näyttää’ kuin ’kertoa’. Ja minä olen sitä mieltä, että siinä on toisinaan jotain perää.”

    Visokin päähän iski pistävä kipu, kun litroittain puhdasta kokemusta virtasi hänen aivoihinsa. Hän lyyhistyi maahan, jolloin Kelvin ja Matoro pysähtyivät yllättyneinä katsomaan.

    Visokki oli jälleen joka suuntaan silmänkantamattomiin levittäytyvällä suola-aavikolla, mustan auringon värit nielevän, ahdistavan porotuksen alla. Hän näki sen keskellä, suoraan hänen edessään, kyhjöttävän Punaisen Miehen sekä tämän siniset kasvot. Hitaalla liikkeellä tämä poimi mainitut kasvot ja veti ne pois niiden peittämän todellisuuden tieltä.

    Se, mitä siellä alla oli, sattui Visokkia silmiin. Ei siksi, koska se olisi häikäissyt häntä kuin aurinko, ei siksi koska se olisi ollut pohjaton kuilu, joka veti puoleensa. Vaan siksi, miten se kieltäytyi niin perustavanlaatuisesti olemasta yksi asia kerrallaan.

    Aivan kuin varjo, jonka matoralaisen hahmo langetti, myös naamion alta paljastuva näky kieltäytyi näyttäytymästä vain yhtenä asiana.

    Oli kuin tuo kasvojen puute olisi kutsunut määrittämään itsensä, kuin pyytänyt kertomaan, kenen kasvot ne olivat. Mutta sen se teki niin suurella voimalla ja väkivallalla, että sitä katsoessa oli unohtaa, kuka itse oli.

    Eikä se tuntunut pahantahtoiselta vaan lempeältä ja lähestyttävältä. Ja se oli siinä jollain tapaa pahinta.

    Visokki tunsi koko kehossaan kuusi jytisevää sydämentykytystä. Jonkun muun sydämen. Häneen iski muisto polttavasta, jääkylmästä kivusta. Jonkun muun kivusta.

    ”Pidätkö näkemästäsi?” sanoi suu Punaisen Miehen käsissään pitelemässä sinisessä Kanohi Pakarissa.

    ”Oletko kunnossa?” Matoro huikkasi hieman huolestuneena.

    Visokki pudisteli päätään rajusti palatakseen todellisuuteen.
    ”Olen”, hän huokaisi vastaukseksi. ”Manun kanssa keskustelu on vain joskus hieman rankkaa.”

    Makutan suunnalta kuului telepaattinen tuhahdus.

    Visokki hengitti hetken syvään, ennen kuin kysyi makutalta:
    ”Tuoko… on kysymys, jonka aiot Tren Kromille esittää?”

    ”Kyllä ja ei”, Manu vastasi. ”Kysymykseni koskee oikeastaan pariskunnan lipevämpää osapuolta. Mutta tuo on se vastaus, jonka aion antaa sinun kysymykseesi. Ja jos et ymmärrä vastausta, vaikka se lyödään vasten kasvojasi, tatuoidaan silmämuniisi, puukotetaan suoraan aivoihisi, niin mikä antaa sinulle luvan olettaa, että pystyn selittämällä tekemään sitä sinulle yhtään ymmärrettävämmäksi – tai että edes tietäisin itse yhtään paremmin?”

    Visokki oli hetken hiljaa. Avden ’kasvot’ olivat piirtyneet hänen verkkokalvoilleen. Se oli jälleen yksi niistä asioista, joita oli vaikea olla ajattelematta, kun sen oli kerran nähnyt. Jokin siinä oli mennyt ihon alle, ja kylmä väristys pakotti tiensä hänen kuorensa läpi.

    ”Minä en todella tunne sinua, Makuta Nui. Oletan aina tuntevani mutta en tunne.”

    ”Sinä tunnet minut paremmin kuin moni muu. Jos etsit Totuutta, hänet löytää ilmeisesti sairasosastolta, jos kysyt potilasta nimeltä ’Koobee’. Mutta en uskalla luvata, ettet Totuuden tapaamisen jälkeen olisi samassa kunnossa kuin tämä kyseinen potilas.”

    Sinisen Pakarin takana hymyillyt kauhistus ja sen virne saivat Visokin niin ärsyyntyneeksi, että hän havaitsi, ettei Manun viisastelu enää juuri tepsinyt häneen.

    ”Minä alan oikeastaan olla jo aika kypsä erinäisiin totuuksiin. Jos Avde ei valehtele ja totuudet ovat kaikki kamalia, niin valehtelu alkaa tuntua itseasiassa ihan hienolta jutulta. Voisin kokeilla joskus.”

    ”Sitä mieltä minäkin olen. Minä en kertonut Kepelle, mitä hän halusi kuulla, minä kerroin hänelle sen, mitä hänen tarvitsi kuulla.”

    Makuta Nuin ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Visokille olevansa valehtelun puolella.

    ”Ehkä sinä et ole aina ihan kelvoton selittämään asioita. Vaikka kyllä minua sinun aiempi luentosi rehellisesti sanottuna vielä ärsyttää.”

    ”Katsotaan vain, niin jäät itkemään perääni, kun tästä lähden!”

    ”No”, Visokki sanoi. ”Mikäli löydät jumalasi, kysy häneltä, mitä tässä on meneillään. Ja jos uskot, että saan siitä jotain irti, jaa se minullekin.”

    ”Uskon, että et pääse tästä juoniarkista eroon edes niin halutessasi”, Manu vastasi. ”Joku voisi peräti sanoa, että olet sen päähenkilö. Mutta ei hätää – eräällä tapaa… olet vain yhden köydenvedon päässä. Jos tarvitsen sinua, nykäisen kyllä.”

    ”Kuulostaa huolestuttavalta, mutta anna palaa. Minä olen kai sairaslomalla, joten ei minulla kai ole parempaakaan tekemistä.”

    Jossain mielensä perukoilla Visokki kuuli pienen vihaisen Kupen huutavan, että ei se sairasloma sitä tarkoittanut.


    Kolmesta neljään henkilöä laskentatavasta riippuen saapui satama-altaan reunalle. Ilta-auringot painuivat punertavina kohti horisonttia. Satamassa ei sinä iltana ollut paljoa kulkijoita. Xxonn oli parhaillaan kumartunut maalaamaan moottoriveneensä keulaa. Villit liekkikuviot saivat peittyä mustan ja harmaan suojavärin alle, jota ruiskusi hänen käsitykistään. Äksä pyyhkäisi naamionsa poskea töhrien kuitenkin lisää maalia siihen hanskoistaan. Hän huomasi toan, visorak-adminin sekä sen oudon volitakiin ja hattuun pukeutuneen hörhön ja vilkutti näille.

    Kelvin ihasteli punertavaa taivaanrantaa. Hän huokaisi hyvään.
    ”Tällä kaupungilla on niin kauniit iltaruskot…”

    ”Haa, sieltä purtemme saapuu!” Manu hihkaisi.

    Kelvin käänsi katseensa ulapalle. Kohti läheistä laituria lipui pieni purjevene, jota ohjasi lyhyt vortixx.
    No niin, siinä se nyt tulee. On aika…

    ”No… onnea matkaan, Kelvin. Pidä hauskaa seikkailullanne!” Matoro sanoi mutta mietti ankeana, miten oli vain jokin aika sitten katsellut siltä laiturilla kadonneen Kapuran suuntaan. Hän oli ollut Kelvinin roolissa, lähdössä seikkailulle, lukemattomia kertoja. Laiturille jääminen tuntui oudon melankoliselta.

    Toa vilkaisi rinnallaan seisovaa nazorakia. Tämän viitta lepatti kevyesti merituulessa. Hänestä tuntui, että tässä kohtaa pitäisi sanoa jotain. Ajatukset veivät siihen kertaan, kun hän oli jättänyt kotisaarensa viimeistä kertaa.

    ”Hei.”

    Kelvin säpsähti ja nosti katseensa Matoroon. Tämä ojensi kätensä Kelvinille. Tämä oli puristanut sen nyrkkiin.

    ”Eh…?”
    ”Tämä on toain tervehdys! Ojenna vaan oma nyrkkisi vastaan.”

    Nazorak katsoi toaa naamionsa takaa. Matoro hymyili rohkaisevasti. Lopulta hymy tarttui myös Kelviniin.

    Kelvin kohotti Alinolla-hanskansa ja puristi sen nyrkkiin. Metallinyrkit kalahtivat yhteen.

    ”Näinkö?”
    ”Ei nyrkkitervehdys tämän monimutkaisempi ole!”
    ”Huomautan, että teen tämän ensimmäistä kertaa!” Kelvin naurahti.

    Hetken hän vain tuijotti aurinkoinlaskua.
    ”Niin… sovitaanko, että jos selviän takaisin Klaaniin, niin sinä ofetat minulle sitä miekkailua?” hän kysyi. ”Saatan tarvita sitä, jos fäädyn joskus Kenraalia vastaan.”

    ”Totta kai, kun nähdään seuraavan kerran!” Matoro vastasi. ”Kyllä sinä aina yhden kenraalin päihität.”

    Kelvin katsoi venettä ja näytti vielä epäröivän.
    ”Eheh, tuota, onko viimeisiä ’seikailuvinkkejä’?”

    ”Vältä kuolemista? Hyvin sinä pärjäät, ja jos et, niin improvisoi!”

    ”Kuulostaa jonkun hyvin viisaan henkilön sanoilta”, Manu tuumasi.

    ”No hän kyllä upposi laavaan ja hänen luolansa romahti hänen päälleen pian sen sanomisen jälkeen. Että en tiedä.”

    ”Ahaa. No niin voisi käydä kenelle tahansa.”

    Kelvin ”vilkaisi” ensi Manua ja sitten Matoroa.
    ”Kiitos. Minä yritän.”

    Lautturi viittoili heitä kyytiin. Kelvin laskeutui veneen kannelle ja laski kantamuksensa alas. Sitten hän kohotti kätensä huppunsa sisään ja irrotti varoen volitakin kasvoiltaan.

    Vene irtosi laiturista ja otti suunnan kohti etelää. Matoro ja Visokki jäivät siihen laiturille katselemaan kaukaisuuteen lipuvia matkalaisia. Toa ei voinut olla miettimättä, näkisikö hän Kelviniä enää koskaan.

    Matkalaisia seurasivat myös näiden varjot. Yhä lokoisalla nojatuolillaan istuva makutan omatunto siemaili tyhjästä viskilasistaan mietteliäänä.

    ”Ja niin se alkaa. Isän ja lapsen yhteinen matka. Johan tätä on odotettu.”

    Omantunnon keskustelukumppani ei vastannut. Se keskittyi luikertelemaan takkahuoneen varjoisissa nurkissa sihisten hiljaa.

    ”Isä tuntuu ottaneen Ratsun sanat tosissaan. Viimeinkin. Hän todella aikoo kertoa lapselleen totuuden. Mutta hänkin sisimmässään tietää sen olevan liian vähän liian myöhään. Lapsi tulee pettymään häneen. Isä on todella paha mies…”

    ”Tiedätkö, sinä et ole kovin hyvä keskustelukumppani…”

    ”Minua… ei kiinnosta.”

    Jotain muljahteli nazorakin tajunnan pimeimmässä sopukassa, lukittujen ovien takana, unohdettujen unien kaatopaikalla. Sinne jokin oli tehnyt pesänsä.

    Se jokin sähisi äkäisesti omalletunnolle:
    ”Minua ei kiinnosta rupatella. Sinä et kuulu tänne! Sekä sinä että isäntäsi ette kuulu tänne. Häipykää. Häipykää
    mielestäni!”

    Omatunto katsoi riidanhaastajaa huvittuneena.

    ”Hah! Kovia sanoja sinunlaiseltasi madolta! Minä olin teknisesti ottaen täällä jo kauan enne si-”

    ”Heti, kun saan tilaisuuden, tulen repimään kielesi pois kaikista noista suistasi! En tiedä miten, en tiedä milloin, mutta minä vannon sinulle: minä tuhoan kaiken, mikä satuttaa valtiastani, eikä minua kiinnosta helvettiäkään, mitä Nauru ajattelee…

    Joten… uskokaa hyvän sään aikana…

    Alkakaa painua!”

  • Jääteet

    warning Sisältövaroitus: Tarinassa esiintyviä hahmoja on syytä tulkita ainoastaan kaunokirjallisina luomuksina.

    Bio-klaani, kauppakatu

    Kiitävän Kikanalon majatalo kohosi kadun idänpuoleisella korttelilla. Talon julkisivu näytti vasta remontoidulta, minkä Kelvin arveli olevan seurausta kaupungin taannoin kärsimästä pommituksesta. Kelvin sääti vielä pakonomaisesti vaatekertaansa, joka oli reilun kuukauden ajan toiminut hänen valeasunaan. Huomisen jälkeen hän ei toivottavasti tarvitsisi sitä pitkään aikaan.

    Kaulus, pystyssä. Hatun lieri, etukenossa. Hanskat… no hänen uusissa hanskoissaan oli liian monta sormea nazorakin käsille, mutta sille asialle Kelvin ei nyt voinut mitään.

    Kelvin huokaisi syvään ja alkoi marssia majatalon kiviportaita ylös. Hän joutui painautumaan metallikaidetta vasten, kun ulko-ovesta häntä vastaan asteli jono pohjoisen matoraneja turkisvaatteissaan sekä leveissä poronsarvissaan. Ovikello kilahti uudestaan hänen astuessaan sisään.

    Kelvin kohensi takkinsa ylös nostettua kaulusta hermostuneesti. Ympärillä vallitsi puheensorina ja meteli, kun kaikki huoneet olivat täyttyneet pakolaisista. Hän pujotteli aulan lävitse majatalon suureen saliin, jonka sisäänkäynnillä oli hieman väljempää.

    Aulasta päästyään Kelvin alkoi katsella epäröiden ympärilleen yrittäen etsiä Samen mainitsemaa selakhia väkijoukosta. Sekalainen asiakaskunta koostui pääosin matoralaisista, ja vaatetuksesta päätellen joukossa oli monia pohjoisesta paenneita. Matoralaista pidemmät vieraat erottuivat väkijoukosta helposti, mutta suuri osa oli kummallisia olentoja, jotka eivät alkuunkaan vastanneet Samen kuvausta. Kelvinin katse jatkoi salin kiertämistä: muutama skakdi pöytänsä ääressä pelaamassa korttia, yksinäinen toa salin hämärimmässä nurkassa. Vai hetkinen, oliko tämä sittenkin selakhi? Mittasuhteet näyttivätkin hieman vääriltä toaksi, ja naamio oli tavallista teräväkulmaisempi. Kelvin epäröi: hänen oli yhä vaikea erottaa joitain lajeja toisistaan.

    ”Voisiko se olla hän?”

    ”Enpä näe muita, jotka sopisivat kuvaukseen”, totesi Manu tylsistyneen kuuloisesti.

    ”No, kaipa on vain kysyttävä…”

    Asteltuaan lähemmäksi Kelvin alkoi olla varma, että nurkassa istuva henkilö tosiaan oli kuin olikin selakhi. Tästä vain puuttui se salskea sotilaallisuus, josta Samen tunnisti jo kaukaa. Tämän selakhin selkä oli taittunut kumaraksi, kulman pienen pöydän ylle. Pöydän vaatimatonta kokoa korostivat sille hajanaisesti levitetyt värikkäät paperiarkit, joiden pariin Kelvinin etsimä hahmo oli uppoutunut. Tummansinisen viitan alta erottui kalpea iho, ja vaikka naamio muistutti jotakin tutumpaa, sen yksityiskohdat olivat Kelvinille vieraat.

    ”Se lienee selakhiversio rurusta”, Manu totesi. ”’Näkemisen naamioksi’ ne kutsuvat sitä, mutta tiedä sitten, mitä sillä tekee. Selakhialaiset naamiot tapaavat olla melko hämäriä. Ehkäpä ilman sitä ei voi nähdä? Niillä on pitkään ollut jokin pakkomielle sokeuteen. Joskin silloin heille sopisi paremmin schiludomilainen versio. Siinä on kyllä ehkä huonoin naamio maailmassa!”

    ”Aivan. No, varoita minua, jos se tekee jotain kummallista”, Kelvin tuumi. Hän huomasi epäröineensä paikallaan jo hetken, kun selakhi käänsi huomionsa kohti häntä. Hän nielaisi.

    ”Arvon Nenya, otaksun?” hän kysyi varovaisesti ja astui lähemmäs.

    Selakhin katse skannasi Kelvinin nopeasti ennen vastaamista.

    ”Totta. Miten voin auttaa?” epäilyttävä selakhi vastasi viittoen kohti vapaata tuolia pöydän toisella puolella. ”Kuulitko ehkä perinteisestä kristalliterapiasta? Vai mietityttääkö kohtalosi? Olet saapunut otolliseen aikaan: kardalinjoilla soi vapauden laulu. Kerro huolesi, niin löydämme yhdessä ratkaisut.”

    ”Puoskari”, totesi jäätutkijan henkilökohtainen kommenttiraita.

    Kelvin ei varsinaisesti tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa henkilöltä, josta Same oli niin kovasti varoitellut. Tämä oli kuvaillut Nenyaa admineita vastustavaksi mielenosoittajaksi ja vieläpä salaliittoteoreetikoksi. Toisaalta eipä Kelvin ollut päässyt tapaamaan moniakaan mielenosoittajia. Nenya tuijotti häntä odottavasti lempeä hymy kasvoillaan.

    ”Tuota, en oikeastaan, anteeksi. Olen… Jäätutkija Kelvin ja olen tiedemies”, nazorak selitti ja istuutui selakhia vastapäätä. ”Kuulin, että te voisitte kertoa minulle enemmän muinaisen Selakhian kristalliteknologiasta. Se kiinnostaa minua.”

    Hailtia käänsi katseensa poispäin vaikuttaen välittömästi vähemmän innostuneelta.

    ”Tiedemies? Pelkään, että olen ehkä väärä henkilö auttamaan sinua. Jos etsit voimanlähdettä jollekin epäpyhälle projektillesi, olet valitettavasti liian etelässä ja aivan liian pienellä saarella.”

    Kelvin kurtisti hieman kulmiaan, mutta Manu hänen mielessään hörähti hieman.

    ”Sitä paitsi”, Nenya jatkoi nyt hymyillen, ”varmasti kaltaisellasi arvostetulla tiedemiehellä on parempaakin tekemistä kuin tarujen kaivelu. Siitä, mitä minä tiedän, tuskin on sinulle juurikaan hyötyä.”
    ”Aika hyvä myyntipuhe”, Manu tuumasi. ”Eli hän kuitenkin tietää jotakin?”

    Kelvin irvisti naamionsa takana. Hän yritti valikoida sanansa tarkasti, ettei tuohtunut mystikko lähettäisi häntä matkoihinsa.

    ”Öh, no… oikeastaan minulla sattuu jo olemaan yksi laite, joka hyödyntää kristalleja. Olen keksijä, nimittäin. Juuri kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, miten kristallit oikeasti toimivat. Jos voisitte kertoa edes jotain, se olisi minulle tärkeää.”

    ”Laite, joka käyttää kristalleja?” Nenya toisti huvittuneena. ”Et ehkä aivan käsitä, kuinka vaikeaa sellainen olisi saada oikeasti toimimaan, vaikka löytäisitkin sille kiven.”

    Hän jatkoi perään kuitenkin pirteämmällä äänellä: ”Tietysti, voimme toki yhdessä selvittää olisiko toispuoleisilla voimilla tarjota sinulle johdatusta! Eihän sitä tiedä, mitä ihmeitä voikaan tapahtua.”

    Kelvin oli hetken hiljaa, ennen kuin kumartui kaivamaan laukkuaan. Hän laski Alinolla-hanskansa huolellisesti pöydälle Nenyan silmien eteen. Tämä tarkasteli laitetta epäluuloisena sillä välin, kun hän kääri oikean käden hihaansa ylös. Sitten hän veti metallihansikkaan käteensä, tarttui havainnollistavasti toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan säätimeen ja väänsi.

    Sininen energia alkoi rätistä hanskan sormissa. Hailtian silmät laajenivat. Nazorak vilkaisi ensin selakhia ja sitten pöydällä olevaa kukkavaasia. Metallinen sormi napautti kukannuppua, joka lakastui kuuran peittäessä sen.

    ”Ehehe… minulla on jo kristallikin.”

    Selakhi istui hetken hiljaa tuijottaen jäätynyttä kasvia. Hän huokaisi syvään.

    ”Olkoon sitten niin. Mutta siinä tapauksessa minullakin on kysymyksiä. Ehkä on parempi, että jatkamme tätä keskustelua vähän syrjemmässä.”

    Nyt paljon vakavampana Nenya keräsi pikaisesti paperinsa ja nousi ylös penkiltään. Hän kehotti päänsä taivutuksella Kelviniä seuraamaan ja lähti rivakasti astelemaan kohti aulaa. Kelvin sulki kiireesti laukkunsa ja kompuroi hölmistyneenä selakhin perään. Hän ei mielellään jäisi tämän kanssa kahden. Jokin selakhin äänensävyssä ja käytöksessä tuntui Kelvinistä uhkaavalta.

    He seurasivat Nenyaa takaisin hotellin aulaan, mistä alkoivat kapeat portaat, joita saattoi kiivetä majatalon toiseen kerrokseen. Väkijoukon hälyn vaihtuessa hämärään hiljaisuuteen Kelvin harkitsi vielä ohikiitävän hetken, oliko tämä sittenkään välttämätöntä.

    ”No niin, nyt vain toivotaan, että hän ei ole joku psykoottinen paloittelumurhaaja, joka haluaa varjella kansansa vaiettuja salaisuuksia keinolla millä hyvänsä”, Manu totesi Kelvinin makuun aivan liian hilpeästi. ”Viiskyt-viiskyt, sanoisin.”


    Portaiden yläpäässä odotti käytävä, jonka varrella oli useita ovia. Näistä viimeisen kohdalla Nenya pysähtyi ja katsoi vielä kerran Kelviniä päästä varpaisiin, ennen kuin avasi oven rautaisella avaimella ja astui sisään. Kelvin seurasi perässä ja sulki oven takanaan.

    Kelvin ei ollut aivan varma, mitä oli odottanut. Huone, joka oven takaa paljastui, tasapainotteli kalustuksellaan yksinkertaisen ja sekasortoisen välillä. Huonekaluja oli niukasti: yksinkertainen puinen pöytä ja muutama tuoli, pieni keittiötaso. Isoa osaa lattiasta peittävä matto ei tuntunut sopivan muuhun kalustukseen. Se näytti paksuudessaan kalliimmalta kuin mikään muu huoneessa, ja Kelvinistä tuntui kuin hänen ei olisi ollut sopivaa astua sen päälle.

    Verhotun ikkunan läpi huonetta valaisi himmeä aurinkoinvalo.

    Yhden seinän peitti kokonaan hyllykkö täynnä eriskummallisia tavaroita: purnukoita ja laatikoita, himmeitä luonnonkristalleja, monenmuotoisia papereita, muutama kulunut kirja sekä pieniä esineitä, joille Kelvin ei keksinyt minkäänlaista käyttötarkoitusta.

    Keskellä hyllyä Kelvinin huomion kiinnitti muutaman kynttilän ympäröimä yksinkertainen, valkoiseksi maalattu puinen hahmo, jonka pään ympärille oli kiedottu punainen nauha. Se nosti hänen mieleensä Samen ja nimen, jonka hän oli kuullut tältä.

    ”Anteeksi, onko tuo se… Sokea jumala?” Kelvin kysyi osoittaen esinettä.

    Manun mielestä välähti joukko nimiä. Qwyne. Qwinya. Qwienne. Ajatus tuntui jäävän kesken, kun Nenya vastasi Kelvinille:

    ”Tuo? Ei tietenkään.” Nenya hymyili Kelvinille, mutta hänen katseensa muuttui heti taas vakavammaksi. ”Se on vain muistutus hänestä. Häntä itseään ei ole nähty taivaanalaisessa maailmassa ikuisuuksiin. Siksi hänen katseensa olisi helppo unohtaa ilman muistutusta.”

    Kelvinin täytyi hetkeksi pysähtyä pohtimaan selakhin sanoja. Lopulta hän tuhahti naamionsa alla. Piruiliko tämä hänelle?

    Toinen tarkkaili Kelvinin ilmeitä vakavana kunnes päätyi jatkamaan: ”Tällaisten aikojen vallitessa on helpottavaa muistaa, että joku aina todistaa tekojamme.”

    Kelvin lähes sanoi jotain tämän paradoksaalisuudesta suhteessa siihen, että kyseessä oli tarkoitus olla sokea jumalolento, mutta päätyi vain nyökkäämään.

    ”Istu siihen vain”, Nenya ohjeisti osoittaen toista tuoleista. ”Saako olla juotavaa? Minulla on täällä jossain yhä erästä erinomaista teetä.”

    ”Kiitän”, Kelvin nyökkäsi, vaikkei teestä juuri välittänytkään. Eikä selakhi näyttänyt edes odottaneen vastausta vaan pyörähteli jo ympäri huonetta käyden läpi hyllyjä. Ilmeisesti oikean löydettyään hän nosti esiin paperiin käärityn, pienen kanokan muotoisen paketin.

    ”Aitoa idänteetä on käytännössä mahdotonta saada tässä ajassa. Et uskokaan, kuinka vaikean tapauksen jälkeen sain tämän lahjaksi.”

    Hän laski paketin keittiötasolle, ja nosti sitten sille sen alta kaapista rautaisen pannun ja kolme keskenään samannäköistä mutta erikokoista posliinikuppia. Selkä yhä kohti Kelviniä hän alkoi puhua:
    ”Nyt. Minua kiinnostaisi kovin paljon tietää, miten kivesi on kulkeutunut, hmm… sinunlaisesi käsiin.”

    ”’Sinunlaisesi’… viittaako hän nyt asuuni, vai…?” Kelvin pohti. Kommenttiraita ei tarjonnut tällä kertaa mitään sanottavaa.

    ”Eheh. Tämä kuulostaa varmaan vaikealta uskoa, mutta minä taisin vain löytää kiven hylättynä kotifuolestani. En yhtään tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut. Elementtikivet ovat kuitenkin käsittääkseni harvinaisia?”

    Nenya ei kuulostanut vakuuttuneelta.
    ”Vaikea löytää nykyään, pikemminkin. Idän merten syvänteet hohtanevat niiden väreissä. Ja ne muut ovat harvemmin hylättyinä vain jonkin… jonkun sattumalta löydettävissä.”

    ”Aivan… en osaa tarkemmin kertoa. Kiviäkö ei enää tehdä Koillissakarassa?”

    Nyt Nenya kääntyi Kelviniä kohti. Hän siristi silmiään varoittavasti. ”Tiedätkö sinä mitään siitä… mistä me puhumme?”

    Vesi alkoi hiljaa porista selakhin selän takana.

    Kelvin nojasi tuolillaan taaksepäin kauhistuksen hiipiessä rintaansa. ”Eh… minä… fahoittelen, jos loukkasin! Tiedän hyvin vähän taikakivistä!”

    ”Manu, auta!” Kelvin panikoi.

    ”Taisit osua hermoon. Koillissakarassa on tehty hyvin vähän mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun Pridak laitetiin kuriin. Ja meitä vielä syytetään kansanmurhasta, vaikka omiin sotiinsahan ne lopulta kuolivat!”

    ”… selvästikin. Ei, niitä ei nykyään… tehdä. Koillissakarassa tai muuallakaan. Jotkut aina välillä yrittävät.”

    Selakhin kasvoilla välähti hetken aikaa vaikeasti tunnistettava ilme.

    ”Ja sitä minä ensin luulin sinunkin yrittävän. En usko, että se koskaan johtaa mihinkään kovin… hyvään.”

    Kelvin irvisti naamionsa takana. Hänestä tuntui kuin hän kävelisi tulisilla hiilillä.
    ”Äh, typerä minä! Minä… kyllä minä olin tästä jotakin kuullut! Nyt vaikutan täysin siltä, etten piittaa hänen kansansa historiasta pätkääkään!”

    ”No eipä hänkään taida mikään kohteliaisuuden perikuva ole. Maksat vain samalla mitalla takaisin!”

    Kelvin vilkaisi ensin selakhia ja sitten hanskaa kädessään. Hän riisui laitteen ja ojensi sen pöydälle. ”Tahtoisitteko vilkaista kiveä?”

    Selakhin käsi värähti hansikasta kohti, mutta hän tyytyi istuutuman Kelviniä vastapäätä ja nosti sitten kämmensä vaativasti kohti Kelviniä. ”Toki. Jos se vain sopii.”

    Kelvin huokaisi hiljaa. Hän näpersi Alinolla-hanskan ranneluukun auki ja varoen irrotti taikakristallin voimakaapeleista. Nenya tuijotti hänen käsiensä näperrystä tarkkaavaisesti. Lopulta kirkkaansininen elementtikivi laskeutui tämän avoimeen käteen – ja samalla tämän toinen käsi puristi kiinni Kelvinin nahkahansikkaan tyhjistä sormista.

    ”Ääk!” Kelvin veti kätensä taaksepäin ja kavahti ylös tuoliltaan.
    ”Oi voi?! Onko tämä niitä pervertikkoja, jotka koskettelevat muita ilman lupaa??” Manu pauhasi.

    ”Tiesitkö, sinulla on omalaatuinen määrä sormia. Niille varmaankin tapahtui jotain hurjaa.”

    Kelvin tuijotti Nenyaa silmiin. Tämän katse tuntui suorastaan lävistävän hänet.

    ”Haluaisitko yrittää uudestaan sitä kohtaa, jossa kerrot, kuka olet ja missä tarkalleen on se kotifuolesi… mistä löysit tämän?” tämä sanoi heiluttaen käteensä jäänyttä jääkristallia.

    ”En tiedä, mistä fuhut…”

    Nenyan katse kiersi Kelvinin vaatetusta ja pysähtyi paikkaan, jossa huolellisesti paikalleen aseteltu huivi peitti kohdan, jossa matoranilla olisi hohtanut sydänvalo. Alkaessaan puhua Nenya otti esiin pienen kangasliinan, taitteli sen huolellisesti auki ja laski jääkristallin sille.

    ”Sinä tietysti valitset itse, mitä haluat jakaa. Mutta sinä olet se, joka saapui minun luokseni toiveenaan totuus.”

    Ah… hän toivoo rehellistä keskustelua.

    ”Hyvä on”, Kelvin lopulta sanoi. Hitain elkein hän riisui volitakinsa sekä hattunsa ja seurasi selakhin kehonkieltä. Tämän reaktio ei ollut välitön, ja hiljaisuus kesti pidempään kuin mikä olisi tuntunut hänestä mukavalta.

    ”Hm. Okei. Lupaava alku. Viimeksi, kun yritin selvittää, mikä teidän juttu on, esiin tuli liikaa aseita sivistyneelle keskustelulle”, Nenya sanoi madaltaen ääntään. ”Ensiksi minä kuulisin hyvin mielelläni, mistä tässä sodassa on todella kyse. Haluatko vihjata, mikä on tehtäväsi tässä kaupungissa?”

    Kelvin hengitti syvään.
    ”Minä… minä vakuutan sinulle, että en ole enää Imferiumin fuolella. O-olen loikkari. Autan Klaania tässä sodassa.”

    Kelvin veti povitaskustaan esiin adminien leimalla varustetun jäsentodistuksen ja laski sen Nenyan eteen. Selakhi tarttui siihen, mutta vaikutti kiinnostuneemmalta leiman yksityiskohdista kuin todistuksen sisällöstä.

    ”Sehän on. Mielenkiintoista. Miksi?”

    Kelvin päästi pitkän huokauksen. ”Minä… tein ison virheen. Kafinoin johtajiani vastaan, mitä he luonnollisesti eivät ottaneet kovin hyvällä. Fakenin tänne etelään ja anoin Klaanilta suojelusta.”

    Kelvinin puheen aikana Nenyan silmät ensin kirkastuivat ja sitten kääntyivät pois Kelvinistä.

    ”Lohikäärmeen kidasta demonien luolaan, totisesti. Yllättävää, että Linnake otti sinut vastaan – he puhuvat pettureista melko rajuin sanankääntein. Mutta ehkä he arvelevat saavansa sinusta jotain irti.”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan. ”Demonien luolaan”…?
    ”Hmm, no, sen myönnän”, hän sanoi. ”Ehkä tietoni voivat tuottaa Klaanille voittoja tulevaisuudessa. Ja… olen todella fahoillani, jos olet joutunut kärsimään kansani takia. Ymmärrän hyvin, jos kannat minunlaiselleni kaunaa.”

    ”Tämän katastrofin kynnyksellä meistä jokainen saa osansa kärsimyksestä. Minua huolettaa eniten se, että kukaan tässä kaupungissa ei vieläkään tiedä, mitä kansasi tällä tavoittelee. Linnake on pitänyt huolen, ettei sanaakaan neuvotteluista ole vuotanut kaupunkilaisille.”

    ”Minä… öh, fahoin felkään, etten tiedä sinua enemfää sodan syistä taikka ’kansani’ tafoitteista.”

    ”Et… mitään? Kai teidän täytyy tietää, minkä puolesta taistelette?”

    Nenya kuuli, kuinka Kelvin veti syvään henkeä ja alkoi vääntelehtiä tuolillaan turhautumisesta.

    ”No. Nii’in! Niin sitä luulisi! Katsos, Imferiumin virallinen ferustusmyytti väittää, että aikojen alussa esinazorakit hallitsivat maailmaa, kunnes ’efäfuhtaat’ lajit karkottivat heidät syntysaareltaan. Me olemme näiden esinazorakien maallisia ferillisiä. Imferiumi väittää etsivänsä meiltä vääryydellä vietyä kotiamme.”

    Tämän kerrottuaan Kelvinin kasvot vääntyivät syvään irvistykseen. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä kohti kattoa kuin heristääkseen sitä. Nenya huomasi kuinka kapinallisen täytyi keskittyä vain pidätelläkseen ylipursuavaa raivoaan.

    ”MUTTA! Kuten varmaat ymmärrät, tämä on täyttä fotaskaa! Kehno oikeutus valloitussodalle. Minä en uskonut siihen edes vielä ollessani Fesässä! Miten kukaan voi uskoa sellaista?!”

    Kelvin joutui vetämään henkeä. ”Anteeksi. Mutta niin, en tiedä johtokunnan oikeita motiiveja sodalle. Resurssit ja verenhimo?”

    ”Ahneus ja viha…” Nenya sanoi kääntäen katseensa ulos ikkunasta. Sataman majakan valo hohti kaupungin kattojen yläpuolella. ”Jos sinä et uskonut heidän myyttiään, tuskin kaikki muutkaan kansastasi. Sääli, ettei kapinasi onnistunut. Se olisi voinut muuttaa paljon. Mutta harva tässä maailmassa näkee vapautensa seuraukset etukäteen. Ja nyt olet joutunut vihollisen puolelle, omaa kansaasi vastaan.”

    Tämä katsoi surumielisesti suoraan Kelvinin silmiin.

    ”Kelvin, minä olen pahoillani, että olet joutunut tähän tilanteeseen.”

    Kelvin säpsähti tämän sanoista. ”Öh, no… älä turhaan. Omasta ansiostanihan minä tässä liemessä olen.”

    Tätä toinen ei hyväksynyt, vaan vastasi terävästi: ”Ei. Se, että yritit, on ansiokasta. Tekosi tavoittelivat hyvää. Se mitä seurasi, ei enää ollut vallassasi. Joten: Ei. Kukaan ei ansaitsisi sitä.”

    ”Minä…” Kelvin avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen lauseensa jäi kesken.

    Minä…

    Kelvin oli pitkään hiljaa. Sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miksei hän pystynyt puhumaan? Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa puristi, ja häntä alkoi yskittää.

    ”Köh! KÖH KÖH! A-anteeksi… en voi kovin hyvin… voisinko saada vettä…”

    ”Tuota, Kelvin, yritä hengittää”, Manu sanoi hieman huolestuneeseen sävyyn.

    Kelvin irvisti ja painui kumaraan. Hän päästi kivuliaan, äänekkään korahduksen yrittäessään saada palaa kurkustaan. Miksi häntä ahdisti näin? Miksi hän reagoi näin umpituntemattoman henkilön sanoihin?

    Nenya tarkkaili hänen reaktiotaan. Sitten veden porina nousi huippuunsa, ja tämä nousi sanatta noutamaan pannua. Tämän istuttua takaisin pöydän ääreen tällä oli pannun lisäksi teekiekko ja kolme kuppia, yksi kahta muuta suurempi.

    Kelvin nojasi otsansa kämmeneensä ja hengitti syvään. Hän pakoili katsekontaktia emäntäänsä pälyilemällä ulos ikkunasta. Syvä häpeä kouraisi hänen vatsaansa.

    ”Hitto. Hitto! Manu, minä tein sen taas!”

    ”Joo, mutta sellaista se elämä joskus on! Nyt pystypäin vain kohti uusia haasteita!”

    Manun kehno kannustuspuhe ei hirveästi mieltä ylentänyt.

    Nenya ei tavoitellut kontaktia vaan keskittyi varovasti taittelemaan paperikääreen kiekon ympäriltä auki. Sen alta paljastui tiiviiksi puristettua keltaisen, ruskean ja mustan väreissä vaihtelevaa kuivaa teenlehteä, josta selakhin terävät sormet mursivat palan irti. Murrettu pala putosi kupeista suurimpaan.

    ”Kuten sanoin, tämä ei ole mitä tahansa välisaarten nokkosuutetta. Toista tilaisuutta maistaa mitään samanlaista saatat joutua odottamaan Tyrmän kahleiden katkeamiseen saakka.”

    Seuraavaksi kuuma vesi kaadettiin lehtien päälle, ja välittömästi kupista nousi tuoksu, jota Kelvinin oli vaikea paikantaa.

    Kahdentoista sydämenlyönnin jälkeen Nenya nosti ison kupin kahdella sormella, pyöräytti sitä varovasti ja kaatoi teen vuorotellen kahteen tyhjään pienempään kuppiin. Kelvinin eteensä saama tee oli syvän keltaista, ja jotenkin tarjoilija oli saanut sen kaadettua valuttamatta yhtäkään lehteä kupin pohjalle.

    ”Ah, kiitos…” Kelvin nyökkäsi vaisusti ja siemaisi varovaisesti teetään. Hänen yllätyksekseen juoma ei ollutkaan polttavan kuumaa vaan juuri miellyttävän lämpöistä. Hän kummasteli, kuinka se mahtoi olla mahdollista, olihan vesi juuri hetki sitten porissut kiehumistaan.

    Hän sulki silmänsä. ”Mmh…”

    Teen tuoksu kohosi nazorakin tuntosarviin. Se oli… hyvin tuttu tuoksu.

    Se toi hänen mieleensä erään aamupäivän viime keväänä, jolloin hän oli tehnyt pitkän kartoitusretken Pesävuoren rinteillä.

    Aurinkoinsäteet olivat lämmittäneet hänen kuortaan samalla, kun kylmyys oli hohkannut sulavasta lumesta. Hänen lumikenkänsä olivat narskuneet sulavaa lunta vasten ja tuuli oli uivertanut ylhäisillä rinteillä.

    Kelvin oli liikkunut yksin – omassa rauhassaan. Hän oli kaivannut hetkeksi lepoa Vuoritukikohdan vilskeestä.

    Hän oli pysähtynyt ja ihastellut maisemaa. Loputtoman taivaan sinen alle olivat levittäytyneet saaren itärannikon aavat tasangot, jonne vuorenrinne vietti. Hän oli hengittänyt syvään ja haistanut puoliksi sulaneen maankamaran, mullan sekä nurmen tuoksun…

    Kelvin säpsähti muistostaan nykyhetkeen. Hänen hengityksensä oli tasaantunut. Nenya katsoi häntä hymyillen, ja hetken hänestä tuntui kuin katse olisi nähnyt hänen lävitseen suoraan muistoon.

    Nenya laski oman kuppinsa pöydälle ja nosti taivaan sinessä hohtavan jääkristallin käteensä.

    Nenya ja Kelvin teen ja loren äärellä

    ”Et koskaan vastannut siihen, miten oikeasti sait tämän. On myönnettävä, että se tuntuu… uskomattomalta.”

    Kelvin siemaisi uudelleen kupistaan ja laski myös katseensa kiveen. ”Niin… kivi sattui eteeni, kun siistin johtamani tukikohdan varastoa. En ollut yhtään tietoinen, että meillä oli moinen esine. Yritin etsiä tilauslomaketta, mutta kivelle ei ollut sellaista…”

    Kelvin kohautti olkapäitään.
    ”Kaifa se oli vahingossa päätynyt keskusvarastolta tilaamieni materiaalien sekaan. Harva nazorak tunnistaisi moisen esineen arvoa.”

    ”Vahingossa…” Nenya kohdisti katseensa kristallista Kelvinin silmiin. ”Sinä kutsuit itseäsi jäätutkijaksi. Mitä se tarkoittaa? Tuliko sinusta sellainen vasta löydettyäsi tämän?”

    ”Ei, ei! Minä kuulun siis nazorakien tiedeyhteisöön. Tai… kuuluin. Olen erikoistunut kryogeniikkaan sekä kylmien alueiden tutkimukseen. Olen lisäksi insinööri. Siksi minusta tämän elementtikiven ominaisuudet ovat hyvin kiehtovia!”

    Nenyan katse viipyili nazorakin valkoisella kuorella, ja hän vastasi lopulta epäuskoisesti:
    ”Eli siis: sinä olet valinnut omistaa urasi jäälle ja lumelle. Ja sitten, ilman minkäänlaista omaa myötävaikutustasi, varastoosi ilmestyy… tämä.”

    Hänen katseensa porautui taas kristalliin.

    ”Ja sinä sanot minulle sen olleen vain vahinko?”

    ”No… mitä muutakaan se voisi olla? Tosi monimutkainen käytännön fila?” Kelvin kohotti tuntosarveaan.

    Nenya tuijotti hetken Kelviniä, ja käänsi sitten suunsa väkinäiseen hymyyn. ”Okei. On vain niin, että jotkut toiset saattaisivat nähdä sen seurauksena… jonkinlaisesta johdatuksesta tai kohtalosta. Onko sinun kansallesi siis kaikki vain pilaa tai sattumaa?”

    ”Kohtalo…” Kelvin makusteli sanaa ”zankrzoraksi nazeil, on sanana kyllä tuttu. Taiteemme ja johtajamme viittaavat jatkuvasti nazorakien kohtaloon. ’Kohtalomme on ottaa maankamarat takaisin’ ja niin edelleen. Mutta täällä Klaanissa olen kuullut siitä fuhuttavan jonkinlaisena voimana? Äh, en tiedä. Me nazorakit emme usko jumaliin, tai ainakaan sellaisiin jotka olisivat meitä auttamassa. Emme usko ylemfiin voimiin, tai ainakaan sellaisiin, jotka eivät olisi meistä itsestämme lähtöisin. Me emme usko jumaliin.”

    Kelvin piti pohdiskelevan tauon. ”Kai kohtalo voisi olla myös jonkinlaista tuuria? Sattumaa siitä, mihin tarkoitukseen syntyy ja kasvaa. Asioiden luonnollinen järjestys.”

    ”Eli kansallesi kohtalo on jotain, mitä kohti kuljette, ja tiedät ainakin jotain, miten matoralaiset sen ymmärtävät. Mutta mitä sinä itse nykyisin ajattelet?”

    Kelvin alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, kun hän tajusi keskustelun osapuolten roolien kääntyneen täysin: selakhi tenttasi häneltä asioita eikä toisin päin. No, hän ajatteli tämän olevan tarpeellinen maksu elementtikivitiedosta.

    ”Öhm… minä en usko kohtaloon. En usko yliluonnolliseen.”

    ”Se on hyvin järkevää. Minäkään en.”
    Nenya virnisti tavalla joka sai Kelvinin pelkäämään, että tämän naamio halkeaisi kahtia.
    ”Kaikki asiat, jotka tapahtuvat, ovat nimittäin luonnollisia.”

    ”Olen… samaa mieltä? Uskon että kaikki ilmiöt maailmassa on selitettävissä jonkin luonnonlain tai teorian avulla.”

    ”Jopa kaikenlaiset mieliloiset ja mielikoneet, lopulta”, Kelvin yritti vakuuttaa itseään.

    ”Pitää paikkansa, jäätutkija”, Manu sanoi lakonisesti.

    ”Se taas on paljon vaarallisempi oletus. Maailma tapaa olla paljon monimutkaisempi kuin mikään teoria voisi ikinä selittää. Esimerkiksi joku voisi käyttää teoriaa nimeltä ’kohtalo’ selittämään, että sinun oli aina tarkoitus ryhtyä jäätutkijaksi ja löytää oma elementtikristallisi. Mutta jos nazorakien kohtalo on valloittaa maailma, tuntuu epätodennäköiseltä, että kapinasi olisi osa sitä kohtaloa. Millainen teoria voisi selittää sen, mitä sinulle on tapahtunut?”

    Kelvin päästi pienen, turhautuneen sihahduksen.
    Tarkoitin, että kaikki luonnonilmiöt ovat selitettävissä teorioilla!

    ”En… en tiedä. Kafinoin, ja sen seurauksena minun oli faettava. Olen sattuman kaufalla säilynyt hengissä tänne saakka”, hän tuhahti. ”Entäs sinä? Miten sinä uskot, että elementtikivi fäätyi minulle?”

    ”’Sattuma’ ainakin on erittäin epätodennäköinen teoria. Mutta mitä minä uskon…”

    Nenya jäi harkitsemaan sanojaan sen ajaksi, että kaatoi lisää höyryävää vettä hautumaan, ja jatkoi sitten:
    ”Minä luulen, että suurin osa olennoista syntyy osaksi virtaa, jonka mukana he kulkevat koko elämänsä. Sinäkin olisit lopulta asettunut osaksi yhteiskuntaasi ja kulkenut sen virran mukana sen loppuun asti.”

    Nenya käänteli kristallia käsissään, kuin etsien siitä vastausta.

    ”Mutta jossain kohtaa sinä valitsit olla jotain muuta. Sinä teit itsestäsi jäätutkijan, ja jäätutkijan virta kulkikin aivan toiseen suuntaan. Ja se virta imi mukaansa siihen sopivia palasia. Palasia, joiden tarina ehkä muutoin olisi jo päättynyt.”

    Kelvin katsoi ensin naista, sitten kristallia. Hän tunsi hermostuvansa selakhin sanojen herättämistä kysymyksistä.
    ”Mi-mitä se sitten tarkoittaisi, jos olisin löytänyt kiven kohtalon ansiosta? Onko sille jokin suuremfi tarkoitus? Onko minulla sitten jokin erityinen rooli tässä maailmassa?”

    Kelvin pysähtyi ajattelemaan sanojaan. Ei, ei hän sellaiseen uskonut. Se olisi naurettavaa.

    ”… tarkoitatko että olen jokin satujen valittu sankari, joka löytää maagisen aseen ja peittoaa sillä fahuuden!?” Kelvin naurahti ivallisesti.

    Nenya virnisti takaisin. ”Ja vielä hetki sitten vakuutit, ettet tullut luokseni kysymään kohtalostasi.”

    Kelvin tuijotti naista hetken hämmentyneenä.
    … hetkinen. Ei. Mitä.

    ”Puhuit kyllä näppärästi itsesi pussiin Manu hymähti.

    ”Minä vain tarkoitan, ettei tämä ole asia, jota sinun on syytä ohittaa olankohautuksella”, Nenya jatkoi. ”Sinä käytit vapauttasi harvinaisella tavalla, ja se on väistämättä tehnyt sinusta suuremman olennon kuin olisit muuten ollut. Jos olisin väärässä, tästä kristallista ei olisi sinulle kummoisempaa hyötyä. Mutta nyt teillä on yhdessä tilaa vaikuttaa virran kulkuun enemmän kuin kumpikaan meistä vielä näkee.”

    ”… öhm. Kiitos luottamuksestasi…”

    Kelvin hiljeni hetkeksi. Naisen sanat jäivät pyörimään hänen päähänsä. Mistä niitä nyt edes lähtisi purkamaan?
    Hän hieraisi väsyneesti silmiään.
    Ei, ei ei! En minä tämän vuoksi tänne tullut. Mennään nyt viimein asiaan!

    Kelvin siemaisi kuppinsa pohjalle jääneen tilkan ja suoristi selkänsä. ”Oikein hyvää teetä. Saisinko toisen kufillisen?”

    Kelvin käytti hetken, jonka aikana selakhin sormet täyttivät hänen kuppinsa, harkitakseen sanojaan.

    ”Tahtoisin kysyä mitä elementtikristallit merkitsevät sinulle – tai selakheille yleensä? Mihin te niitä käytätte?”

    ”Merkitsevät… se ei ole aivan kelvoton kysymys.”

    Kelvinin kysymys sai Nenyan katseen jälleen kerran uppoamaan kylmää hohkavaan kiveen.
    ”Selakhit hallitsivat ja täydellistivät jokaisen aurinkojenalaisen taiteen lajin. Mutta nämä kristallit – oiramiril – ovat se, joka on eniten meidän omamme. Ne… peilaavat ja heijastavat. Meitä ja meidän voimaamme. Niiden kautta me otimme paikkamme tässä maailmassa, ja aina lopulta niiden rajat olivat vain meidän rajojamme.”

    ”Ahaa, mielenkiintoista”, Kelvin nyökytteli. ”Eli tarkoittaako hän, että kristallin voimakkuus riippuu käyttäjästä? Toat pystyvät käyttämään elementtikiveä ilman virtalähdettä, ja niin ilmeisesti myös selakhit. Manu, oletko käyttänyt koskaan elementtikiveä?”

    ”En tarvitse mitään murikoita taivuttaakseni todellisuutta tahtooni”, Manu tuhahti.

    ”’Otitte faikkanne tässä maailmassa’. Tarkoitatko että Selakhia nousi keisarikunnaksi kivien avulla? Hyödynsikö tämä keisari Fridak niitä aseina sodissaan?”

    ”Fri-” Nenyan kasvoilla välähti inho silmänräpäyksen ajaksi, mutta se tasoittui välittömästi. ”Keisari Taracáno ja suuret kuninkaat häntä ennen kykenivät niiden avulla kohdistamaan tahtonsa kipinän maailmaa muuttavaksi loimuksi. Mutta se voima oli aina heidän omaansa ja heistä lähtöisin. Jos kutsut niitä aseiksi, et ymmärrä, mistä on kyse.”

    ”Aha.”

    ”Tuosta tulikin mieleeni”, Kelvin jatkoi. ”Sanot, että elementtikiven voima on aina käyttäjästään lähtöinen. Minä olen käyttänyt hanskassani tietynlaisia faristoja, joiden virtaa kristalli on muuttanut elementtienergiaksi. Kuitenkin kun tein hetki sitten mittauksia kivelle, huomasin jotain erikoista. Vaikka kiveen ei ollut kytketty minkäänlaista virtalähdettä, kiveä selvästi ymfäröi jokin omituinen aura. Tätä auraa ei näe lämföskannereissa, ja se myös feittää alleen muidenkin kohteiden lämfösäteilyn. Mikä on… omituista! Mistä se voisi johtua?”

    ”Kelvin, minun on myönnettävä, että minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä sinä oikein puhut. Kun sanot, että se peittää säteilyä, tarkoitatko, että se on peittänyt sinut joltakin?”

    ”Kyllä. Kun infrafunakameralla – joka on siis laite, joka kuvaa asioista lähtevää lämfösäteilyä – katsoo kiveä, se feittää säteilyn alleen. Tälläkin hetkellä se fiilottaa meistä lähtevän ruumiinlämmön. Miksi?”

    ”Oletko joskus halunnut sen tekevän niin?”

    Kelvin oli hetken hiljaa. ”E-en? En ainakaan tietoisesti. Idea ei juolahtanut mieleenikään ennen kuin Guardian murtautui huoneeseeni ivailemaan asiasta!”

    Hän mietti hetken.

    ”Mutta… tuo ominaisuus kyllä saattoi felastaa henkeni kerran.”

    ”Sittenhän se käy järkeen”, Nenya tuumasi. ”Kun kerran kivi saattoi auttaa sinua niin, se vain jatkaa turvallisuutesi vaalimista vieläkin.”

    Vai käy järkeen muka, Kelvin hymähti. Hän vilkaisi kiveä.

    ”No… olen iloinen, että se fäätti suojella minua, vaikkakin aika eriskummallisella tavalla.”

    ”Niin, on hyvä, että te alatte luoda yhteyttä. Siksi minusta onkin kummallista, kuinka yhä pidät sitä kahlittuna tuohon laitteeseen ja yrität… syöttää sille virtaa näistä… paristoista? Se kuulostaa todella vaivalloiselta ja monimutkaiselta.”

    ”Siis… elementtikivi saa tarvitsevansa virran faristoista. Kivi muuttaa sähkön elementtienergiaksi, jota hanska käyttää”, Kelvin selitti typertyneenä. Eikö tämä juuri ollut elementtikristallien perusteellinen ominaisuus?
    ”Kyllähän elementtikivi virtaa tarvitsee!”

    ”Sinä kuulostat aivan joltain liskolta! Jos sinä katsot tätä vain energian ja resurssien kautta, miten voisit ymmärtää yhtään enempää kuin jo ymmärrät?”

    Haltia hautasi kasvonsa käsiinsä turhautuneena. Muutaman syvän hengityksen jälkeen hän jatkoi:
    ”Minä ymmärrän, miksi sinä ajattelet, että sen olisi järkevää toimia, kuten sanot. Mutta ‘energia’ on vain sana. Mikään ei oikeasti estä sinua antamasta sen heijastaa omaa voimaasi, tuon kaiken… ylimääräisen sijaan.”

    Ylimääräisen? Anteeksi, mutta nyt sinä et vain ymmärrä, miten nazorakit toimivat! Me emme ole kuin toat ja selakhit! Meillä ei ole omaa voimaa. Ei meidän tarvitsisi rakentaa ohjusjärjestelmiä jos osaisimme taikoa tulifalloja! Siksi minäkin olen tiedemies! Minun voimani tulee tieteestäni! Sen takia sinä vaadit minulta aika faljon, kun käsket unohtamaan kaiken jo maailmasta tietämäni!”

    Tämä sai Nenyan virnistämään. ”Ja selvästi sinulla on siis omaa voimaa! Ja sen tekeminen itse onkin kunnioitettavampaa kuin se, miten maailma itsessään on taivutettu toien toiveiden ympärille. Mutta varmastihan tieteessä on enemmän kyse totuuden tavoittelemisesta kuin tiettyyn teknologiaan takertumisesta?”

    ”No… kyllä? Fitää faikkansa. Tarkoitatko nyt, että minä olen liian takertuvainen tekniikkaani? Että minun fitäisi yrittää uudenlaista menetelmää?”

    ”Tietysti, ehdottomasti. Oletko sinä koskaan oikeasti, vakavissasi yrittänyt saada yhteyttä kiveesi ilman hansikasta ja sen pattereita?”

    ”Kyllä. Tai siis… ehkä? En muista.”
    Kelvin kasvot alkoivat vihertää.
    Kai minä nyt joskus olen kokeillut loihtia kivellä?

    Nenya tuijotti Kelviniä ilmeettömästi. Hän ojensi kätensä havainnollistavasti kiveä kohti.

    Kelvin huokaisi ja poimi kiven liinan päältä. Se tuntui miellyttävän viileältä hänen sormissaan. Hänestä tuntui absurdilta, että selakhi pyysi häntä taikomaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten se tehtäisiin.

    ”… alatte luoda yhteyttä”, Kelvin makusteli mielessään. Lopulta se ajatus ei tuntunutkaan niin vieraalta. Hän muisteli pitkiä ja yksinäisiä öitään Lehu-metsän siimeksessä. Elementtikiven tasainen hohde oli ollut harvoja asioita, jotka olivat tuoneet hänelle lohtua öiden pimeydessä. Hän oli pitänyt sen lähellään ja kuiskinut sille salaisuuksiaan…

    Kelvin henkäisi syvään ja sulki silmänsä. Hän kohotti tuntosarvensa korkealle. Hän yritti aistia kristallin läsnäolon. Sitten hän avasi silmänsä ja puhalsi pöydällä makaavaa teelusikkaa päin.

    Mitään ei tapahtunut.

    Nenya seurasi tätä tarkkaavaisena. ”Älä hylkää aistejasi. Näe se ja tunne se kädessäsi. Siirrä ensin koko huomiosi siihen, kunnes se on sinun ja koko maailman keskus. Ja siitä keskustasta käsin, kurota ulospäin.”

    Kelvin oli hetken hiljaa ja sitten nyökkäsi. Hän katsoi elementtikiveä, yritti tuntea sen ääriviivat sormissaan. Kuuluiko siitä ääntä? Jos kuului, hän ei ainakaan erottanut sitä siitä vaimeasta taustakohinasta, joka majatalosta kantautui.

    Kelvin veti henkeä, ja valmistautui puh-
    ”Turhaa puhkut”, Manu töksäytti. ”Olemme täällä vielä ensi viikollakin, jos yrität tuon joogameedion ohjeilla opetella loitsimaan.”

    Kelvinin liike katkesi, ja hänen kasvoilleen kohosi nolostunut viherrys.

    Manu oli oikeassa, ei tästä tulisi mitään.
    ”… fahoittelen, ei tämä onnistu”, Kelvin huokaisi ja pudotti kiven pöydälle.

    ”Manu… puhuuko hän ihan palturia? Pystyisinkö minä, öh, taikomaan?”

    ”No se nyt riippuu täysin siitä, mikä näiden kivien toimintaperiaate on”, Manu tuumasi. ”Jos tuossa, mitä tuo nauta… anteeksi, siis noita sanoo, on perää, kristalli konvertoi jotain käyttäjälähtöistä elementaalienergiaksi. Ja olisihan siinä perää siitä näkökulmasta, että perinteisesti näitä kiviä on käytetty esimerkiksi toatyökalujen katalysaattoreina.”

    ”Eli… pystyisin?”

    ”No ehkä, mutta en osaa sanoa, mitä se tarkalleen ottaen on, mitä kivi muuttaa jääksi. Jotain epäspesifiä elämänvoimaa? Ehkäpä, jos käytät kiveä ilman virtalähdettä, leikkaat viisikymmentä vuotta eliniästäsi pois? Tai ehkä mitään pahaa ei tapahdu ja se vain toimii? Kuka tietää (ehkä Nenya)?”

    ”Viisikymmentä on nazorakeille aika paljon… joten en ehkä ota riskiä.”

    ”Noooh, ei tuo luku perustu mihinkään oikeaan dataan. Jatka kokeilua, jos välttämättä haluat! Mutta kuten huomasit, se vaatii ehkä enemmän harjoittelua kuin mihin olemme varanneet aikaa. Jos se nyt ylipäätään onnistuu.”

    Kelvin tuijotti kiveä epäröiden. Hän oli kohottamassa kättään kohti kiveä, kunnes lopulta pudisti päätään.
    ”Antaa olla.”

    ”Minä…” Kelvin aloitti, mutta keskeytti itsensä kohottaessaan katseensa kivestä Nenyaan. Tämä tuijotti intensiivisesti jonnekin Kelvinin oikean olkapään ylitse.

    ”Mikä helvetti tuo oikein on?” Nenya sähähti.

    Kelvin säikähti ja katsoi taakseen muttei nähnyt mitään. ”A-anteeksi?”

    ”Tuo, joka pysäytti sinut menemästä pidemmälle”, Nenya vastasi epäluuloisesti. ”Se on ollut siinä kaiken aikaa, eikö vain?”

    ”Arvon Nenya, minä e-”
    ”Hei, hei, minä en pysäyttänyt ketään!” Manu protestoi, ilmeisesti kaikkien kuullen. ”Minä vain yritän pitää kiinni aikataulusta! Meillä on huomenna reissupäivä!”

    Kelvin katsoi Nenyaa silmiin. Nenya tuijotti takaisin kuin olisi tajunnut petoksen.

    ”Teillä? Kelvin, teetkö sinä yhteistyötä… tuon kanssa?”

    ”Nyt hei, haitäti, hieman käytöstapoja! Minä en ole tullut tänne solvattavaksi!” Manu räyhäsi.

    ”Tuota, Manu, olisi tässä kohtaa varmaan kohteliasta esittäytyä?” Kelvin ehdotti. Manu oli hetken hiljaa, ennen kuin päätti ilmeisesti olla hänen kanssaan samaa mieltä.

    ”Ja katso!” tämä pauhasi. ”Itse Makuta Nui – Pohjoisen Noita ja Mysterys Nuin Makuta – on siunannut sinua läsnäolollaan! Sallin sinun paistatella suuruuteni kirkkaudessa, kuolevainen!”

    Nenya kavahti taaksepäin, kaataen tuolinsa noustessaan ylös.

    ”Manu…” Kelvin mutisi hermostuneena.

    Nenyan toinen käsi tarttui kiinni jostain tämän viitan alla, ja toinen osoitti kohti Kelviniä, kuin valmiina hyökkäykseen. ”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”

    ”Kelvin on täysin turvassa kanssani!” Manu ärähti, ennen kuin Kelvin sihahti ärtyneenä. Kelvin pysyi tuolillaan, huokaisi syvään ja kohotti kaikki kätensä kohti kattoa rauhan merkiksi.
    ”Fyydän, rauhoittukaa. Tässä on Manu, Klaanin makuta. Me olemme yhteistyökumffaneita, ja olemme sofineet, että hän asuu fäässäni toistaiseksi. Hän on enimmäkseen harmiton… olen fahoillani, etten kertonut hänestä aiemmin, Nenya. Ajattelin, että tämä keskustelu koskettaa vain meitä kahta.”

    ”Te olette sopineet, että ’enimmäkseen harmiton’ tämän saariston vaarallisin olento asuu päässäsi, ja sinä kutsut sitä Manuksi? Ja haluat, että me vain jatkamme kuin häntä ei olisikaan?”

    ”Se… ei liene mahdollista?”

    Nenya nosti tuolinsa takaisin pystyyn ja istui taas alas. ”Tämä on…”
    Hän pudisti päätään. ”Mitä te oikein yritätte?”

    ”Nenya, usko minua! Minä tulin vain etsimään tietoa elementtikivestäni. Manu ei liity tähän mitenkään.”

    ”Eikö?! Onko siis niin, että on jotain, mitä tuo ei osaa itse kertoa sinulle mutta jota se ei myöskään mieluusti kuulisi sinun kauttasi? Ja että se ei koskaan millään tapaa vaikuta valintoihisi?”

    ”Totta kai yritän vaikuttaa Kelvinin valintoihin”, Manu keskeytti. ”Aivan niin kuin sinäkin yrität! Ehkäpä järkytyksesi kumpuaa siitä, että nyt tiedät jonkun muunkin kuulevan, minkälaisia perverssejä ohjeita annat Kelvin-paralle!”

    ”On eri asia neuvoa pyydettäessä kuin ujuttaa toisen päähän ajatuksia sen sisäpuolelta.”

    ”Tietääkseni ajatukseni ovat edelleen omiani, kiitoksia huolenpifosta!” Kelvin tuhahti.

    ”Minä todella toivon niin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän manipuloi tämän saaren tapahtumia enemmän kuin päällisin puolin näyttää. Hän on jo kietonut linnakkeen hallitsijat pikkusormensa ympärille. Ja hän ei elä heidän päässään.”

    ”Pöyristyttäviä valheita!” Manu julisti. ”Minä elin Visokin päässä vielä ihan hiljattain! Ja silti hän teki todella huonoja valintoja, joita minä en ehdottomasti olisi suonut hänen tekevän. Oli tuhannen taalan paikka selvittää kaikki kuninkaat, mutta vain yhden hän osasi minulle kertoa jälkikäteen, ja sen vähiten hyödyllisen vielä. Niin turhauttavaa!”

    ”Niin, ja Tawakin varoitti minua luottamasta häneen!” Kelvin lisäsi.

    ”No joo, mutta tuo ei ole hyvä argumentti, koska olisin voinut käskeä Tawaa varoittamaan sinua luottamasta minuun osana manipulaatiota. Mutta! En tehnyt niin! Koska Tawa ei kuuntele, mitä sanon! Ja minä sanon usein! Ei ole puutetta yrityksestä.”

    ”Manu! Sinä et nyt auta tässä!” Kelvin ajatteli vihaisesti. Hän oli ällikällä lyöty siitä, millaisen käänteen keskustelu oli ottanut.

    ”Kelvin, se myöntää sen itsekin! Mitä sinä luulet voivasi hyötyä näillä voimilla leikkimisestä? Jos tarvitset apua, sinun tarvitsee vain myöntää se. Olen varma, että voimme keksiä miten pääset siitä eroon.”

    Kelvin huokaisi. ”Me teimme Manun kanssa sofimuksen. Hän lufasi jakaa minulle tietoja, jotka auttavat minua kaatamaan Imferiumin, ja olen edelleen tyytyväinen sofimukseemme. Lofettakaa fäätöksentekokykyni aliarvioiminen!”

    ”Minä yritän parhaani, etten aliarvioisi ketään. Mutta teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”

    ”Hmm. On totta, etten ollut kuullut makutoista juurikaan ennen Manun kohtaamista”, Kelvin myönsi pistäen kätensä puuskaan. ”Tiedän, että he ovat hyvin voimakkaita olentoja ja että he yleensä näyttelevät antagonistin osaa monissa ma toran tarinoissa.”

    ”Ihan vain tiedoksi”, Manu tuhahti, ”että Kelvin voi teknisesti ottaen irtisanoa sopimuksensa milloin hyvänsä. Mutta emme ole edes päässeet vielä asiaan!”

    ”Voimakkaita olentoja, joista sinä et tiedä mitään ja jollaisen kanssa olet kuitenkin valmis jakamaan oman mielesi”, Nenya sanoi turhautuneena jättäen Manun huomiotta. ”Mutta hyvä on, minä voin kertoa.”

    Hailtia nousi taas ylös, ja risti kätensä selkänsä taakse. Hän alkoi puhua teatraalisella, harkitulla äänenpainolla.

    ”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”

    Kelvin kiemurteli tuskastuneena tuolillaan. Ikään kuin huoneen lämpötila olisi pudonnut usean asteen.
    ”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja? Olen fahoillani, ymmärrät varmasti, että… taustoistani johtuen minä nykyään välttelen tuollaisia yleistyksiä.”

    ”Sinä et valinnut imperiumisi tekoja. Mutta tuo olento, joka yhä kutsuu itseään ’Suureksi Makutaksi’, oli paikalla jo, kun maailmaa muovattiin, ja hän oli paikalla, kun he päättivät sen kuuluvan heille. Hän oli paikalla, kun viimeinen toivo murskattiin ja vanha Selakhia särjettiin. Ja jos hän hetkeäkään katuisi yhtäkään niistä hetkistä, hän voisi koska vain valita olla jotain muuta kuin mitä on. Mutta se ei ole hänen luontonsa.”

    ”Vai valita olla jotakin muuta kuin mitä on”, Manu jupisi. ”Ai kuten Kelvin voi valita olla olematta nazorak?”

    Vasta, kun selakhi puhui menetetystä kotimaastaan, Kelvin osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Manun mainitsemat Selakhian kansanmurhat. Nazorak laski surumielisenä tuntosarviaan.
    ”Tahdotko… kertoa enemmän kodistasi? Siitä, jonka makutat särkivät?”

    Nenya käänsi katseensa pois hengittäen ulos terävästi.

    ”Älä kuvittele, että tämä olisi jotain niin pientä ja yksinkertaista. Jos kyse olisikin vain siitä, ehkä…

    Tiesitkö, että myös Selakhialla oli oma enkelinsä? Häneen luotettiin, silloin. ’Vain yksi oli erilainen’, sanottiin, ja hän vannoi puolustavansa meitä ikuisesti. Mutta kun aika tuli, hän… ei tehnyt niin. Varjot veivät valtakunnan. Sen sijaan hän teki jotain pahempaa – jotain, mitä en osaa edes selittää sinulle. Jotain, minkä vuoksi maailma on niin harmaa kuin se on.

    Eikä hän ole ainut! Yhä on hölmöjä, jotka ovat valmiita uskomaan, että ehkä joku heistä olisi kunnollinen. Vaeltavan väen tarinoissa elää jopa ennustus, jonka mukaan makuta on se, joka tuomionpäivän kynnyksellä vapauttaa Jumalattaren esikuninkaan tyrmästään.

    Lukemattomia kertoja he ovat lipevillä sanoillaan saaneet kuolevaiset palvelemaan itseään. Ja aina palkkiona on ollut petos. Uudestaan ja uudestaan, aina, kun joku yrittää parantaa tätä kärsivää maailmaa. Ja se kerta, jolloin…”

    Nenya mittaili taas kerran Kelviniä katseellaan.

    ”Niin, sinä tulit tänne kysymään menneistä. Ehkä… Haluatko sinä yhä kuulla, mitä minulla on sanottavani? Ymmärtää?”

    Kelvin nielaisi. Hän harkitsi hetken ennen kuin nyökkäsi.
    ”Kyllä. Tahtoisin ymmärtää.”

    Selakhi nyökkäsi takaisin. Ja yllättäen, ensimmäistä kertaa Kelvinin tavattua haltian, tämä veti selkänsä suoraksi, kumma kiilto silmissänsä.

    ”En usko, että voin ikinä selittää sinulle kaikkea, minkä haluat tietää. Mutta voin ehkä… kutsua esiin tarinan.”

    Nenya oli hetken vaiti, kunnes nousi kääntäen selkänsä kohti Kelviniä. Laskeutui hiljaisuus, joka paljasti ulkona pauhaavan syksyisen merituulen. Kelvin huomasi, että teekuppi hänen edessään höyrysi vastatäytettynä, eikä hän ollut varma, milloin se oli tapahtunut.

    Sitten se alkoi. Ääni oli eri kuin jolla selakhi äsken oli puhunut, ja Kelvinin oli aluksi vaikea hahmottaa niiden lähde samaksi. Sanat olivat ensin hiljaisia ja laskeutuivat hitaasti – etsien rytmiään. Kelvinistä tuntui kuin hän olisi vaipunut jonnekin syvälle.

    HaltiakaupunkiHaltiakaupunkiHaltiakaupunki

    Kauan sitten, Toisen Ajan varhaisina vuosina, Haltiakaupungin porteille saapui vieras.

    Tämä vieras lupasi auttaa haltioita seisauttamaan kellot, estämään heidän valtakuntiaan hajoamasta tomuksi ikuisuuksien hiekkakentille, kuten uhosi aikojen alussa luettu tuomio.

    Kaupungin kultainen valtiatar, heistä vanhin ja ainut joka yhä muisti kuinka kansan polku oli alkanut, näki vieraan valheiden läpi, eikä luottanut tähän.

    Mutta vieraan viettelys kosketti kaupunkilaisten sydämiä, sillä houkutus kyti niissä jo entuudestaan.

    Paljon olemme rakentaneet, paljon on meiltä viety.

    Entä jos?

    Siispä valtiatar, tietenkin, oli pian syösty vallastaan, karkoitettu kaupungistaan. Minne hän kulki, sitä tuskin tietää kukaan. Mutta petos oli tehnyt tehtävänsä.

    Portit avattiin.

    Ahjot sytytettiin.

    Nykyisin se maa on autio.

    Keisari Pridak
    kruunajaispuheessaan Ectelë-i-Qwinyalla
    ensimmäisenä vuonna Sokean jumalattaren ilmoituksesta laskien

    (”Kuninkaiden ja kaaoksen välissä — Keisariajan Tosi historia”,
    B.R.R. Olgienn)

    Paljon myöhemmin

    Mutta silti yhä ennen nykyhetkeä

    Koillissakara?

    I

    aloitussanat | kertovat runot | kotiseuturunot

     
        Hiljaisten sumuinen saari,
        piilopaikka taakse jäänyt.
        Viimeinen väen väkevän,
        kuudennen kuningaskunnan.
    
        Valtiatar valkoviitta,
      haltija hauen hampahilla,
        viitalla valo lepäsi,
        kulta kasvoilla kimalsi.
        Kaunein kaikist’ viisahista,
        opettaja oivallinen
        muisti menneitä tapoja,
        näki kauas rannoiltamme.
    
        Kolme saarella sisarta,
    oppilasta oppimassa, saarellemme syntyneitä, kivikoissa kasvaneita, luodon laaksot laskeneita, harmaat niemet kiertäneitä. Paljon on jo oppimaansa,
    tämän tiesivät todeksi: ”Aikana ajattomana, muistoissa menetetyissä kaukaisen kodin kajossa, haiväen on Hiljalassa, rannoilla vihertävillä, keskellä meren sinisen syttyi salskeiden saleissa valkoinen valo ikuinen. Näytti meillä monta tietä, mitä kaikkea olisi. Teimme tahtomme todeksi, oman reitin raivasimme. Värit luonnon valjastimme, kivet kauniit kasvatimme. Yhden hetken, pienen hetken, maailma oli iloa. Porteilla paha puhuvi, haarakieli houkutteli. Kutsu entisen isämme: vaino vanginvartijamme: ’Ehdoton ja muuttumatta, kivimuuriin kirjoitettu tähden kauneimman valossa ajan vaiheet varmistettu: Kaikki annettu alussa, teillle paikkanne pedattu. Miksette kotiin palaisi, mailla lempeillä lepäisi?’ Kirkkain katse näyttää tiemme, viisaimman valo rajaton: Omat polkumme paremmat, omat tornimme todemmat, omat laulumme lujemmat. Käärmeet keskenään supisi, käärmeet kaikki kaikenlaiset: lohikäärmeet, hiisikäärmeet, lasikäärmeet, tuhkakäärmeet. Kauppakäärmeet, palkkakäärmeet, käärmeet toisiaan pahemmat. Kalve kaartinsa kokosi, katveesta tuon julman jahdin: liskot laivoineen lähetti, saurukset satalukuiset. Meri mustana madoista, taivas tummana tulista. Kansan katse on terävä, miekkansa sitä paremmat. Selkä suora salskeilla, keihäät ryhtiä pitemmät. Vaan vihassaan vastustajat aallon lailla maamme ylle. Kynnet keihäitä kovemmat, siivet pilviä pitemmät. Saasta särki saarimaamme, mursi maat, mäetkin mursi. Kaatoi korkeimmat kuninkaat, kuninkaita korkeamman: Marttyyrina mestarimme, valkoinen, valonvärinen, surmaa saastan vain sanalla, väkikäskyllä katalat. Antoi itsestään elämän, korkeammaksi kohosi. Tien valaisee taivaan yltä, näkee työmme ja tekomme. Varjot päällä maan piteni, meren rannat tummenivat. Salit hiljaiset on kauan.
     
            Kirkaskatseinen kuningas,
            valtias verenvärinen
            kuuli kuiskatun lupauksen,
            ajan katsoi koittaneeksi.
    
            Valan virkkoi Vuoren alla:
                Yö ikuinen on ohitse!
            Vastaan varjon voimakkaimman
            yhdisti hän maailmamme.
    
            Sota suuri sankarien,
            viimein voitto väistämätön:
            kansa korkein kruunattuna,
            muut on kansat paikallansa.
            Viisi viisaan vallan alla,
            kuusi keisarin kädessä.
    käskystä sokean vaateesta väkeni tehtävän hyväksyn rauha, oikeus, voitto ei miekka ei keihäs kostoa pysäytä
    Koitti kansan kirkkain aika, loisto taivasta tavoitti. On rauha lailla laitettuna, rakennettu rautatöillä. On laulut uudet kirjoitettu, tositieto tuotettuna. Pylväät, patsaat, portinpielet, hiidet, alttarit, suvatkin on jo kruunuilla kuvattu, kunniaksi keisarimme. Tornit korkeat, terävät, salit suuret, suurenmoiset ikuisiksi istutettu, ajan kaiken kestäviksi. Niin me tietenkin sanoimme. Aikansa tuli valaisi, ei liekki yksikään ikuinen. Pimeys päätänsä kohotti. On Keisari kadotettuna, valtakunta vallattuna. On salot suuret suolattuina, pyhät pellot poltettuina.” Antoi kansa ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla. Väheni väki väkevä, kansa salskea aleni kauppiaina, kulkureina, kotimaastaan kaikonneina, uskonsa unohtaineina, Keisarinsa kieltäneinä. Kaupungissa kätketyssä, saarellamme suljetussa, sirpaleella suuremmasta muistamme unohtamamme. Unelmamme, määränpäämme: Väen vanhan taidot tuoda, sytytellä kylmät ahjot, kivet kauniit kasvatella. Vaikea on vaatimamme, tehtävämme toivotonko? Kauan on jo kirkkaudesta, väki vanha voitettuna. Kuinka löydämme kykymme, mistä muistamme tapamme? Onko kyky kirjoissamme, paperille painettuna? Ei ole kyky kirjoissamme, paperille painettuna: Kirjaimet karisseet kaikki, salatieto siivottuna. Onko muistot metsiköissä, kätketty kanervikoissa? Ei ole muistot metsiköissä, kätketty kanervikoissa: suola suuret tammet tappoi. kaski kaikki kuuset kaatoi. Onko tieto Tuonelassa, katumuksen kaupungissa? Ei ole tieto Tuonelassa, katumuksen kaupungissa: Kalmaiset kädet on kylmät, hiljainen hiljaisten kadotus. Kaiken tahtomme keräämme vaan ei löydy kaipaamamme. Ahjo kylmä kuollehena, toivo kaikki kappaleina. Tuuli kulki vetten yllä, aika aavan ympärillä.

    arvoitukset | sananlaskut | syntyrunot

    Saapui viekas ventovieras, tumma takki tietä pitkin. Lahjoja lupasi noita, takomisen taidot tuoda. Noita-akka hauenhammas, maailmaa kävellyt, Miero, Itse tuon sanoiksi virkki, vannoi, varmana lupasi:
    ”Mulla muisto mennehestä, torneista kodin etäisen. Teillä maa pyhin pyhistä, työkalut ajan takaiset. Yhdessähän ystävinä, tovereina tiedossamme voimme voiman valjastella, tehdä tahtomme todeksi, kivet kauniit kasvatella, valtakunnan valmistella.” Tiedämme toki tarinat vieraista veräjän alla. Sanoin suorin sisko nuorin itse lausui ja pakisi: ”Moni maski päältä kaunis, kovin kuorelta korea, vaan on saastunut sisältä, madon syömä alla kuoren. Kerro totta, tumma takki, mistäs tiesit tänne tulla, löysit laakson laulajien, tiesit tornit tietäjien?” Tiedontuoja ventovieras vastaa vältellen vähäsen: ”Ilokseni luokses’ löysin, sattumalta seikkailulla. Näin nuo tornit kiiltelevät, muiston menneistä ajoista.” Vastaa toinen nuorukainen epäilystä äänessänsä: ”Kumma kuulla matkastasi, itsekkaa kun tänne löysit. Älä tyhjiä valehdi, tuosta tunnen väärän tiedon: Ei sattumalta tänne tiedä, kulje kartatta kylälle: Luoto laaksoineen lumottu, hirmun hampaiden takana. Laivat rikkoo rannikoihin, upottaa loput ulappa. Sano tarkkoja tosia: mistäs tiesit tänne tulla?” Vastaa vieras vielä kerran, raakkuu äänellä pahalla: ”Jos vähän valehtelinkin toki mä sanon todenkin: Kuulin kuisketta kylillä, huhun kiertävän koroilla salaisesta saarestanne, pyhimmistä pelloistanne. Lähdin luoksenne merelle, kuljin kohta matkan pitkän teitä täällä auttaakseni, lahjat laaksoon tuodakseni!” Eipä riitä tuokaan väite, vaatii vielä vanhin lapsi: ”Tuskin kuulit kuiskutusta, harjasit hevon huhuja: kaikki kuiske kiellettynä, huhut harvat hiljennetty. Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä: Mistäs tiesit tänne tulla?” Keskustelun keskeyttävi Valtiatar, varma aina: ”Luota lapsi lahjantuojaan, vastaan onni ottakaamme. Pyhin meillä maa pyhistä, työkalut ajan takaiset. Hänellä muisto mennehestä, torneista kodin etäisen. Yhdessähän ystävinä voimme voiman valjastella, kivet kauniit kasvatella, valtakunnan valmistella!” Sana siinä kaipaamamme, tiedämme jo tehtävämme. Unelma on kohta totta, uusi aika annettuna!
    kaupungin kaduilla astelee tuhomme piispana pimeyden vuorollaan jokainen yrittää, koettaa uudelleen, uudelleen
    Vanha noita hauenhammas todet neuvot viimein antoi, laittoi orjat louhimahan, koilepakot kaivamahan. Kivet kasvavat kivessä, suomut saaremme sisässä, Kivi kasvoi kuusi vuotta, kypsyi kahdeksan kevättä, yksitoista yöntapaista, tuhat pyörän pyörähdystä. Himmeä utu kivillä, pinta suomuilla samea. On jo aika oikeampi tahto taian taivutella. Valtiatar vierellämme käymme kohti koitostamme: Nuorin ahjoa asetti, keskin palkeita pakotti, vanhin viimein synnyt tiesi, salskeiden sanat salaiset. Ahjot vanhat välkehtivät, pyhät palkeet painelivat. Vasara väen kädessä, kansa nuori toiveikkaana. Kului aika, kasvoi taidot, kylmäksi kivi jäi aina: kristalli ei voimaa kestä. Toivo kesti, jatkui työmme. Seitsemän jo syttyi melkein, ei ole hyvän näköistä. Yhdeksän hyvän näköistä, ei ole hyvän tapaista. Värit viimein valmistuvat, ahjon alta paljastuvat: Kolme kirkasta kiveä, kristallia kelvollista. Valtiatar meistä viisain, opettajamme oivallinen niitä tarjoo palkkioksi työstä kaikkein korkeimmasta. Ken otti kiven sinisen kuuli aaltojen kohinan. Kenpä otti vihreämmän tuulen aallonharjan yllä. Ken taas viimeisen, punaisen: tuon tulen ihomme alla. Lir anyára nésakova Sanoi vanhin veljeksistä: ”Nányë néncuruni Nenya” ”Olen vanhin Vettenvelho.” Lir anendë nésakova Sanoi keskin kolmikosta: ”Nányë wanwavoitë Vilya” ”Olen seppä Tuulenvire.” Lir anvinya nésakova Sanoi nuorin neitosista: ”Nányë lócesornë Narya” ”Olen lievo Liekinhenki!” Seisoo selkä suoremmassa, hobitista hoikempana. Alkuvoima vallassansa, kristallin kajo iätön. Nenässä utuisen niemen, luodon länsikalliolla osoittaa yhä itäänpäin, viittoo tietä kuljettua sormi suunnannäyttäjämme, käsi kallioon kuvattu. Hän on tuuli kasvoillamme, tuulen kantamat pisarat, tahto kasvojen takana, voima tehdä kuten teimme. Alttarilla aurinkomme, alla katseensa sokean kuiskaa kulkija tarinat, vieras vieraita sanoja joitei muista Valtiatar, kukaan muukaan tuskin muistaa. Tarinoita kertojatta, sanattomia sanoja. Katsomista katsomatta, tuntematta tuntemista kuulemista kuulematta, laulamatta laulamista.
    3

    loitsut | manaukset | valituslaulut

    Eräänä yönä yllättäen havahdumme yön levosta. Yö on outo, uudenlainen, kuului kutsu kummallinen. Tähdet taivutti valonsa, ruohonkorretkin kumarsi. Maa järisi, taivais seisoi käärmeet allamme vapisi. Mielemme teki myös meidän kulkea kotia kohti. Askel astuu aikomatta alle ahjon, syntyyn työmme. Leimusi lumo katossa, valo väärissä väreissä. Katse kumma kaikkialla, koit kuin kuuta katsomassa. Kaikkeus kääntyi kohti häntä, lapset luojalleen kumarsi, Siellä seisoi keskellämme, luona valtaistuimensa: Karmiini käsi pimeä, varjosiipi viittanansa Valtiatar, mestarimme, opettajamme oivallinen, kädessänsä luomuksensa kolmikanta kristallinen. Lausui hiljaa, nautiskellen, kuin itselleen, mutta meille, kaunis katseensa kivessä, virne varma voittajalla:
    ”Vuorollaan jokainen meistä yrittää, koettaa löytää sen yhden meitä mahtavamman, voiman valtaakin paremman. Yhden jolla voimme olla kuten ennenkin olimme. Toiset uskovat tarinat, arkkitehdit arvailevat: Voiko tähden kiertämällä, aarreluoliin astumalla löytää sen mikä katosi, knihdin sirpoman sinisen? Houkat hukkuvat huhuihin, sortuvat somiin satuihin. Maailmamme on se mieli joka maalaa kirjokannen. Kuinka voisi sen sisältä löytää alkumme kamaran? Toiset, naamiontakojat, tietää tarkemmin totuuden: Tarinat on ennustusta, kaikki täytyy tehdä itse. Pieni virhe vain hänellä, houkan hulluus, hieno heikkous: tuo on lahjamme vähille, toisten tarkoitus, ei meidän. Yksin ymmärsin totuuden, ideasta inspiroiduin: Ei legendasta löytämähän, Ei kanohilla keisariksi, Väkevimmän vallan kätkee kristallin kajo iätön. Vaan sulkivat sen tien meiltä varjot aiemmin kävelleet. Minkä saattoi syödä, söikin, minkä polttaa, sen Hän poltti. Mitä jäi, sen toinen sulki, kätki, käskynään katumus, tyrmään Tyrmääkin syvempään, hyödyttömään helvettiinsä. Siellä itkevät iäti, hiljaisiksi jäävät rannat. Jospa nuo edes olisi miettinyt edes vähäsen! Jos edes jotain olisi selviytynyt saastan alla, Tarkastajan tunkiolta, Marraskasken kuonan alta! Etsin yksin, etsin kauan, etsin, usko, etsin kauan. Polun löysin vaikeammin mutkittelevan, pitemmän: Väen väärän valmistelin, kansan kalpean kokosin oman mieleni mukahan haaskoista meren sinisen. ’Haltiat hain hampailla’, ’salskeat sepänkykyiset’ puolestani keksi keinot, avun houkat houkutteli. Jo on tuo tie kuljettuna, tehty työni tien pituinen. Kiitän, kuudesti kumarran, katso! – Tässä palkintoni: Kivi yksi hallitsevi, kätösiini kahlitsevi. Sama yöhön syöksehevi, varjoihini vangitsevi!” Kauhu kasvoi kasvoillemme, virtasi viha veressä. Ymmärsin vähän, en paljon, tämän ymmärsin paremmin: Valtiatar Varjoviitta, kauhein kaikist’ viisahista, synnin suurimman on tehnyt, rikkonut lait keisarimme: mieli murtaa muiden mielet, kieltää lahjan luojiemme, seistä paikalle pyhälle: haltijaksi toisten tahdon. Eikä siinä vielä kaikki, nousee toinenkin ajatus: Hänhän kertoi tietämämme, opetti oman totuuden, kertoi korkeita valeita. Onko mikään tästä totta? Heräävät tähän sisaret, nousevat kuten unesta. Miettiminen myöhemmäksi, tietävät jo tehtävänsä. Käy jo kolme kristalleilla vasten varjoa kajolla. Kaino ääni nuorukaisten nousee vastaan enkelinsä: Laulu rakkaasta unesta, nousevista auringoista, maista vielä löytämättä. Kirkaana on kansan katse, ryhti suora salskeilla, voima vieläkin väkevä. Seisoo tornit kristalliset, Tyrmän kahleet katkottuina, valkea valo saleissa! Äänen kaikukin hävisi. Ennen kaikkea, pimeä, kaiken jälkeen, taas pimeä. Tyhjän peittämä Avara. On tornit murrettu merelle, kruunu aaltoihin ajettu. Jo on yö alinomainen. Särky kuudennen sakaran, kolmen auringon ajatus: Kaiken kauniin täytyy kuolla. Oli taisto turhanlainen: Tyyli tyyntyi, Liekki laantui, Veden virta vaimeana, minun mahtini mitätön. Vanha noita viimeisenä astuu alle synkän ahjon. Keihään kärki kirkkaimpana, kristallin kajo iätön. Kaksi katsoo toisiansa, tuntee toisensa sanatta. Käyvät taistoon keskenänsä väen vanhan varmoin ottein, tahdit toistaa tanssin toisen, askeleet ajalta ennen. Vieras viimeinkin aloittaa, huokaa, huolien alainen. Laulaa laulun toisenlaisen pyörtäen omat sanansa. Valaisee meren vasama, hetken kaikkeus on kirkas, kaikki tiet ovat avoinna. Eivät tornit maasta nouse, ei palaa valo saleihin, eikä keisari kateista. Yö voi peittää, varjo viedä, tähtien valossa voimme vielä laulaa, tanssia, rakentaa. Rattaat yllä, aallot alla, me muut maita kulkemassa taivaan ja meren välissä. Jos kaiken kauniin täytyy kuolla kaiken kauhean pikemmin. ”Tulkaa tietäjän tueksi, tueks’ taakan taistelijan! Liekitär jo koita vielä, tahtosi tulesta taio, puhuri palava nosta, tulimyrsky Tuulen kanssa! Etsi, Aallotar, apua sanoista jo saamistasi: Kutsu korkeita avuksi, haltijat hailtiain avuksi!”
    Vedel kevän viivan vedän vuoksi velvoitteeni, piirrän päälle päidehemme, ilmaan itse ilmoitampi: Viisikanta, pentagrammi, muoto maailman on tässä. Kehän kierrän kaarrettuna, yhtenäisyys ymrillä. Riimut kirjoitan kehälle, kirjaan kohtalot kapeat: Arvon aikojen alusta, synnys meren utuisen. Synty varjon varjon alla, kutsun korkeita avuksi: Sokeatar, äiti meidän, näyt tien ja totuuden, annoit kaiken jotta voisit tiet valaista taivaan alla; Nelikasvo, Haiden Herra,
    katkoit kahleet kohtalomme, vangitun en vapautit, tuon muistamme lauluissamme; Verihammas Voittamaton,
    kuolematon Keisarimme: Varro vuotta toivotonta, silloin aamuna sarasta! Tuo kade kovin katala
    valan väärän virkkoi meille, matki miel Mieletren pilkaten pyhää lakia. Kuulkaa kutsu kuuliaisen, et auttaa ehtisitte, vihollisen voima viedä, kostaa kansamme kadotus.” Vastaus saapui keihään kautta: kristalli suruiksi särkyi.
    Raivo ruojan raakalaisen peittää huoneen maanalaisen. ”Senkin kurjat kuolevaiset, arvottomat, aivottomat! Ette ymmärrä pyhyyttä, suurempanne suuruuttansa!” Iski kaksinkertaisesti, kipeästi kolmin viilti. Rikkoi ahjot, rikkoi lahjat, kaatoi pylväät, kaatoi koitkin, kaatoi kolme kynnellänsä, niitti neidot viitallansa, Vieras liikkeellä lujalla, keihään varrella, kajolla, nosti yhden yön sylistä, yhden, ei sitä enemmän. Siitä sitten vieras vanha, tumma takki, tiet kävellyt, vihaks’ pisti, aukoi suunsa, mieli mustana manasi: ”Juones’ järjetön jo mennyt, häivy haita haittaamasta, matkoilles’ mene makuta kotihisi konna riennä: Pahaan paikkaan painajaisten, manan maille mahtaville! Jos et tuosta tottelekaan, usko, kurja, kurjempaasi, laitan loitsun pääsi päälle, kiroan koko kehosi, kirottavaks’ kohtalosi, kostettavaks’ koiruutesi: Kaadan kasvosi kivehen, kopautan kivellä päähän, maahan maskisi muserran, kallon kallioon komennan. Sitten suljen säilöön sielun. pullotan pahan perusi. Teen kuin veljesi väelle, hukkuu huominen uniisi. Arvaat: ainakin yritän? Sinä silloit ehkä voitat, saatat voittaa varmemminkin. Entä sitten vaikka voitat? Viljaa vain minun elämä, sinun sielusi ikuinen: Menetän minä vähäsen, itse haaskaisit ikuisen. Ei täällä enää sinulle mitään mistä juuri hyödyt: vähän maata arvotonta, vähän lyötyä väkeä.” Siitä sitten Valtiatar silmiänsä pyöräytteli, kyllästynyt kaikkinensa, arvokkaasti astelehti. Jopa muiksi muuttumaksi, tohti toiseksi ruveta: Kalmot siiviksi sivalsi, väen viitat pyrstöksensä. Lähti liero lentämähän, kauas kokkona kohosi. Rannalla nyt rauniolla, tornin kaatuneen kivillä, kalliolla, kuun valossa, saarella, surun sisässä, me muut maassa miettimässä mitäs sitten seuraavaksi. ”Kukaan kuinka jatkaa voisi, astua eteenpäin tästä? Kuolleena nyt koit, sisaret, kaiken vei minulta kurja. Hän on kaikki minkä tiesin, maailmani sirpaleina. Kaikki uhraukset, unelmat, kasteen lailla haihtuneina. Mitä tällä saavutimme, mitä saimme palkkioksi työstä suuren-surkeasta, koitoksesta koppavasta? Voitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Määrä tännekö on jäädä, näillä mailla on kotini. Kun oisin minäkin mennyt, käynyt polkua punaista, noussut uudelleen hereille, rannoille unohdetuille.” Noista synkistä sanoista tietää toinen viisaammaksi:
    nousemme merestä itsemme kuvina varressa väkemme kasvomme kuluneet mutterit, palikat annamme takaisin
    ”Miksi murjotat, matonen, itket yksin, yökorento? Huoli huolen murtamatta, sure säryn särkemättä. Jos ei saaret, valtakunnat, tornit tai edes totuudet: Kuolema, suru ja sairaus, tuskin tuokaan on ikuista. Käännä katse kauemmaksi, laajemmille lainehille. Aallot tietävät totuuden: olet vapaampi kuin nyt luulet. Maailma yhä on suuri, yhä työtä tehtäväksi, näillä laajoilla ahoilla, viisikannan valtateillä.” Jatkoi toisilla sanoilla opiksi jokaisen lapsen: ”Turhaa tuonelan unohdus, muistaa murheet on parempi: Kerran meitä huiputettu, samaan ethän sorru toiste! Johtaja jokainen jäävi, kenraali kukin katala, admin arvoton on aina, siniviitat vääräpäitä!” Liityimme väkeen vähäiseen, kauppiaisiin, kulkureihin, uskonsa unohtaneihin, keisarinsa kieltäneihin. Missä paikka poljetuille, minne sirpaleet sopivat? Väki kulkee, kiertää maata, kaihtaa katsetta Sokeimman. Ranta hiljainen jää taakse, unohtuu ajan utuihin. Tornit vieraat kutsuu meitä rannoilta meren sinisen.

    Kun hailtia lopetti lausumisen, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Hiljaisuuden mittaa oli mahdoton sanoa – se saattoi yltää muutamista sekunneista minuuteiksi. Kuitenkin vasta sen hiljaisuuden jälkeen Jäätutkija Kelvin putosi takaisin todellisuuteen – aivan kuin hän olisi molskahtanut jään läpi avantoon.

    ”Ah… mitä…” hän takelteli samalla nostaen katseensa emäntäänsä. Tämän silmät olivat vielä kiinni, mutta ne avautuivat sydämenlyönnin kuluttua.

    ”Hei.”

    ”… hei?”

    ”Ymmärrätkö nyt?”

    Kelvin aukoi pihtihampaitaan ja etsi sanoja. Hänen olisi ensin koottava ajatuksensa.

    ”En… en ole varma. Eli kauan sitten selakhien saarelle saafui muukalainen, joka oli makuta? Äh, ei! Valtiatar olikin makuta. Ja hän tahtoi luoda itselleen voimakkaimman elementtikiven? Milloin tämä tafahtui… vai oliko se vain legendaa?”

    ”No ottaen huomioon”, Manu totesi hieman tylsistyneesti, ”että yksi runon henkilöistä on ’Vettenvelho’, oletan, että millä tahansa symboliikan tasolla tässä ikinä liikutaankaan, tämä on jonkinsorttinen Nenyan taustatarina.”
    Nenyako tarkoittaa siis Vettenvelhoa?”
    ”No ei nyt kirjaimellisesti, mutta runomitan rajat huomioon ottaen se on liian ilmiselvä tulkinta ohitettavaksi.”
    ”Aa, aivan…”

    Nenyaksi kutsuttu näytti ensin siltä kuin olisi huomauttamassa tähän jotakin mutta nielaisi sanansa. Hän yritti uudestaan:
    ”Niin, uskoisin, että tämä kaikki tapahtui kauan sitten minulle. Ainakin tarpeeksi kauan sitten, että on vaikea vastata varmasti.”

    Kelvinin tuntosarvi väpähti. ”Et voi olla varma, vaikka olit siellä?”

    Haltia kohautti olkapäitään.

    ”Minulla on muistikuvia, tuntemuksia. Mutta kuka tietää mistä ne ovat peräisin.”

    ”Mitä tarkoitat? Mistä muualta ne voisivat olla?” Kelvin kysyi kiinnostuneesti.

    Nenyan katse vieraili lattialla olevassa kanohissa, jota Kelvin oli käyttänyt valeasunsa osana.

    ”Vuorovaikutus jättää jälkensä molemmille osapuolille. Tämä ei ehkä ole sinulle tuttua, mutta kaikki naamioita käyttävät kansat tietävät, että kanoheihin jää jälkiä persoonallisuudesta, tunnereaktioista, jotka vaikuttavat seuraavaan käyttäjäänsä. Jos on… herkempi sellaisille asioille, sama pätee kaikkeen väkevään, johon muodostaa syvän suhteen. Haarniskanpalat muistavat totutut teot, aseet aiheuttamansa kivun. Ja jos joskus teet, kuten kehotin, saatat huomata, että jääkivesi muistaa asioita, jotka eivät tapahtuneet sinulle. Me olemme vain osien kokoelmia, miten voisimme tietää kaiken alkuperän?”

    Kelvin mietti hetken. Jos tämä oli totta, sillä saattaisi olla tieteellistä merkitystä. Vai, juuri samaan asiaanko nazorakien tietokoneiden muistikristallitkin perustuivat?

    ”Eli… Tarkoitatko, että sinun muistosi saattavat olla peräisin… jostain esineestä saarelta?”

    ”Minä tarkoitan, että tällaisten asioiden suhteen ei tarvitse esittää varmuutta. Yritän olla rehellinen, kun kysyt kertomukseni paikkansapitävyydestä. Totuus on epäluotettava ystävä.”

    Nenya vilkaisi Kelvinin ihmetteleviä tuntosarvia, ja jatkoi: ”Kelvin, kuinka vanha sinä olet?”

    ”Öh, olisinkohan jo kolmetoista kalenterivuotta vanha?”

    Nenya nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Se ehkä selittää, miksi tämä ei ole sinulle intuitiivista. Sinun olisi hyvä yrittää muistaa tämä: kun kävelet kaupungin kaduilla, kävelet jatkuvasti ohi olentojen, jotka ovat sinua kymmeniä kertoja vanhempia. Vanhimmat… vielä vanhempia. Ikäänsä enemmän heitä erottaa toisistaan muistinsa pituus. Ja arvaan, että edes sinä et muista elämäsi jokaista päivää. Mutta jokaisella on tarina elämästään.”

    ”Niin, taidat olla oikeassa. En muistakaan”, Kelvin mutisi vaisusti. ”Se vasta tuntuukin kummalta.”

    Nenya kohotti kulmaansa. Kelvin ei ollut kuitenkaan ollut juuri nyt valmis syventymään tähän enempää. Ennen kuin Nenya ehti sanoa mitään, Kelvin kysyi: ”Valtiattaren takoma kivi siis tuhoutui. Mitä uskot, kuinka tarinasi olisi fäättynyt jos hän olisikin onnistunut?”

    Toinen vaikutti yllättyneeltä aiheen vaihdosta mutta vastasi vaihteiden vaihduttua:
    ”Se, mitä hän yritti, oli väärin. Se ei todella olisi voinutkaan onnistua. Kenties hän olisi saattanut levittää tuhoa hiukan kauemmin, mutta maailma ei lopulta olisi sallinut sen jatkuvan.”

    Selakhin silmät kävivät nopeasti Kelvinissä sekä – ilmeisesti – Manussa, ennen kuin hän lisäsi:
    ”Ja minä arvaan, että ainakin toinen teistä ajattelee tietävänsä, mitä minun makutani tavoitteli. Sanon siis tämän: kun ensimmäistä kertaa puhuin tästä erään ystäväni kanssa, joka tuntee athilaisen kaanonin itseäni paremmin, hän totesi näin: sitä, mitä Valtiatar etsi, ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Yrittäessänne, vaarannatte kaiken turhaan.”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan, Manu tuhahti.
    ”Vai ajattelemme tietävämme. Ehkä emme pilaa hänen teorioitaan kertomalle, että Nimdan siruja pyörii tälläkin saarella aivan konkreettisina esineinä.”

    ”Hmm, uskot siis, että runossa oli kyse Nimdasta?” Kelvin kysyi yksityisesti Manulta.

    ”No, selvästi ainakin Valtiattarella oli mielessään kovin samankuuloinen legenda. ’Knihdin sirpoman sinisen.’ Mutta en tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä. Saattaa olla myös eri sykli. Sama paska eri paketissa.”

    ”Mikä hiton sykli… Manu, puhu niin, että ymmärrän.”

    ”Samat asiat tapahtuvat yhä uudestaan ja uudestaan pienillä variaatioilla. Kun ei opi virheistään, on tuomittu toistamaan ne ikuisesti. Ja koska muisti on lyhyt, opitkin unohtuvat.”

    ”No asia selvä. Mutta en tiedä tuosta Nimda-metaforasta. Sen mukaan, mitä olet minulle kertonut, Nimdan siruja ei tuhota noin vain. Valtiattaren kivi taas tuhoutui käyttökelvottomaksi. Ei kai kaikki maailman taikaesineet voi liittyä Nimdaan?”

    ”Sanonpahan vain, että olisi aikamoinen yhteensattumaa, että tämä kivi jakaisi niin monta samankaltaisuutta Nimdan kanssa olematta ainakin inspiroitunut siitä.”

    ”Hmm, ehkä. Entä mitä mieltä olet runosta yleisesti? Pitääkö hänen kertomuksensa paikkansa?”

    ”Aivan liikaa täytettä. Saman olisi saanut sanottua huomattavasti pienemmällä määrällä säkeitä. Mutta historian suhteen?” Manu tuhahti. ”Isot linjat kuulostivat oikeilta ainakin sen suhteen, miten selakhiaaneille aikoinaan kävi, mutta minun huomioni oli niihin aikoihin kyllä henkilökohtaisesti vähän eri suunnassa! Mitä tulee muuhun sälään, niin Selakhian makuta, josta puoskarimme puhui – Tarkastaja – tietäisi paremmin. Hänellä kun tosiaan oli aina melko joutavia kiinnostuksen kohteita. Tai no, tietäisi, jos ei olisi ihan hiton kuollut. Todella sääli! Olisimme voineet käydä kysymässä! Joskin kristallisaaret ovat ihan eri suunnalla kuin minne olemme menossa.”

    ”Entä onko Valtiatar oikea henkilö? Vastaako kukaan makuta hänen kuvaustaan?”

    ”Hmm, vaikea sanoa. Voisi olla Salaneuvos taikka Samentaja, mutta ei minulla ole ollut aikaa katsella pikkusisarusten perään; en tiedä, missä ne sekoilevat.”

    Kelvin nyökkäsi ja palautti huomionsa takaisin emäntäänsä. ”Entä miten muille elementtikristalleille kävi? Niille, jotka jaettiin Noidan offilaille?”

    Nenya katsoi Kelviniä kulmiensa alta ja vastasi viileästi:
    ”Meri vei ne.”

    ”A-aivan…”

    Nazorakia vastapäätä istuva selakhi suoristi ryhtiään pitäen pistävän katseensa tiukasti Kelvinissä.
    ”Kelvin, älä harhaudu pääasiasta. Palatkaamme syyhyn, miksi kerroin sinulle tämän tarinan. Ymmärrätkö nyt enemmän, miksi en haluaisi sinun uskovan narrisi esitykseen?”

    Kuin korostaakseen hailtian sanoja, sade alkoi ropista ikkunalaseja vasten. Kelvin veti syvään henkeä. Hän yritti valita sanansa mahdollisimman hienovaraisesti.
    ”Kyllä, uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Makutat ovat vaarallisia olentoja. Mutta Manu selvästi toimii Klaanin ja tämän kaupungin hyväksi. Hän toimii Allianssia vastaan! Meillä on yhteinen vihollinen. Eikö makuta ole tässä sodassa arvokas liittolainen?”

    ”Niin. Kieltämättä. Jos haluaisi sotia sotaa, makuta olisi hyvin arvokas liittolainen. Liittolainen, joka varmasti niin halutessaan voisi lopettaa sodan hyvinkin tehokkaasti. Erikoista, että niin ei ole vielä käynyt.”

    ”Niin. Manu, voisitko sinä salamurhata 001:n, fyydän? Fystyisitkö sinä siihen?” Kelvin kysyi sarkasmia äänessään.

    ”Loppuisiko sota välittömästi, jos 001 kuolisi? Vai jatkuisiko se Amiraali 002:n johdolla? Älkää viitsikö teeskennellä, että sota on niin yksinkertainen asia.”

    ”Olen samaa mieltä. Tämä sota on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ehkä jopa täysin järjetön, jos uskoo kaiken, mitä siitä väitetään. Mutta sanon myös, ettei salamurha ole merkittävin asia, johon hän pystyisi halutessaan.”

    Kelvin oli vastaamassa, mutta Nenya pysäytti hänet ja pudisteli päätään turhautuneena.

    ”Äläkä luule, etten ymmärrä, mitä itse ajat takaa. Sinä vertaat häntä itseesi, ajattelet, että hän on hylännyt sen, minkä sai osakseen, ja on laillasi hypännyt urheasti hyvän voimien puolelle. Ei. Ero on tämä: hänen jokainen tekonsa ja koko olemuksensa todistaa sen puolesta, ettei hän ole. Hän ei ole vain pieni olento, joka on sattunut syntymään lajiin nimeltä makuta, ja sen vuoksi epäreilusti kävisin sotaa häntä vastaan. Makuta on valinta, jonka hän tekee yhä uudestaan. Älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma.

    Ja jos häntä ohjaakin minkäänlainen moraalinen kompassi, se osoittaa kohti sellaista tähteä, jota yksikään kuolevainen ei näe. Hän saattaa leikkiä naamioilla, esittää lukemattomia roolihahmoja punoessaan juoniaan. Mutta ne kasvot, jotka katsovat niiden naamioiden takaa, ovat tyhjät. Ja minä näen ne. Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”

    Kelvin oli hetken hiljaa.

    ”Tuo nyt on niin pöyristyttävä kannanotto, etten tiedä, onko arvolleni sopivaa edes vastata”, Manu tuhahti. ”Voisin valita milloin tahansa olla jotain muuta kuin olen? Vähän niin kuin sinä, selakhi, voisit valita olla vaikkapa perhonen? Hah! Joskin kieltämättä useimmissa tilanteissa minä voisin valita olla perhonen. Mutta ymmärrän, ettet tarkoittanut sitä kirjaimellisen fysikaalisella tasolla.”

    Kelvin aukoi suutaan. ”Minä… en tiedä mitä sanoa.”

    Hän oli antanut pikkusormensa… paholaiselle? Kelvin oli kuullut makutoja nimitettävän monilla nimillä, mutta ei kertaakaan paholaisiksi. Hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja muisteli aikaisempia keskustelujaan päässään asuvan kumman hengen Makuta Nuin kanssa. Voisiko tuo näsäviisas, egoistinen ja välillä banaaniksi muuttuva ääliö olla paholainen?

    Sitten Kelvinin silmiin palasi elävä muistikuva siitä, kuinka Arboun keho oli pirtoutunut verisiksi kappaleiksi kivenmurikan voimasta. Manu oli vetäissyt Arboun kilvekseen Rakentajan iskua vastaan eikä ollut katunut tekoaan häivääkään.

    ”Piraatista oli sittenkin hyötyä”, Manu tuumasi

    Ylipäätään Kelvin oli päässyt näkemään makutan sadistisemman puolen vasta Rakentajan yönä.

    ”Aika epäkohteliaita ajatuksia, hei.”

    ”Vai Deltan temppeli?” hymähti Manu kiinnostuneesti. ”Käydäänkö vilkaisemassa, Mielen prinssi?”
    Matoron ulkomuoto reagoi ehdotukseen kaoottisella välähtelyllä. ”Ei. Ei todellakaan.”

    ”En väitä olevani psykologi, Matoro rakas, mutta minusta sinulla ei ole kaikki ihan kunnossa”, Manu sanoi piikittelevästi. ”Ilmiselvästi kaipaat psykoterapiaa. Onko sinulla suuriakin traumaoireita?”

    ”… tämähän on aivan loistavaa. Mielisairas mieliseikkailija, mitä mahdollisuuksia!”

    ”Näyttää siltä, että meidän täytyy hieman haravoida miinoja!” Manu naurahti aivan liian hilpeästi. Hän osoitti sormellaan kohti Arbouta. ”Sinä siinä, sinulla on vähäisesti juonirelevanssia. Rupeapa haravoimaan.”

    ”Jos kuolet, ainakin kuolet hyödyllisenä!”

    Kylmä tunne kouraisi Kelvinin vatsanpohjaa. Niin, lukuisat klaanilaiset olivat varoittaneet Kelviniä Manusta. Visokki, Tawa, Matoro. Kyllä Kelvin tiesi sen, että Manu oli kaukana täydellisestä, mutta… oliko hänessä myös jotain perinpohjaisesti pielessä? Puuttuiko makutalta jokin olennainen osa empatiakykyä, jonka kaikki muut olennot jakoivat? Vai oliko tämä yksinkertaisesti niin humaltunut voimastaan, etteivät tätä enää kiinnostaneet muut?

    ”Mitä makutat tekevät nykyään?”
    ”Kuka mitäkin. Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus…”

    ”Julma enkeli”, makuta maisteli. ”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä. Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”

    Niin. Olisiko se lopulta niin vaikea uskoa, jos Manu vaikka olisikin paholainen…?

    Mutta sitten Kelvin muisteli iltaa, jolloin hän oli ollut Kepen ja Snowien kanssa muistotilaisuudessa. Sitä jonka päätteeksi hän oli… oksentanut itsensä päälle.

    ”Hei! Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?” Kelvin oli herännyt lattialtaan Manun ääneen.
    ”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!? Tarvitsetko apua?”

    Manu oli rauhoitellut häntä. Manun läsnäolo oli auttanut Kelviniä pääsemään siitä hetkestä yli.

    ”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
    Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…”
    ”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
    ”En.”

    ”Olen muuten pahoillani.”
    ”Mistä?”
    ”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa.”

    … Manu oli jopa pyytänyt häneltä anteeksi. Mitä, Makuta Nuiko?!

    Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät…”

    ”… oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”

    Kelvin huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
    ”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”

    ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa…”

    Kaiken sen naljailun ja ironian, mahtailun ja nihilismin alla Manussa oli sellaista surua ja pehmeyttä, jota tämä harvalle näytti. Mutta Kelvin oli nähnyt sen puolen hänestä.

    ”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

    ”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”

    Kyllä Manu oikeasti välitti.

    Kelvin huokaisi syvään, sitten hän kohotti katseensa Nenyaan.

    ”Olen fahoillani, Nenya. Minä en… vain voi uskoa sitä, mitä sanot. En usko, että kaikki Manun kanssa viettämäni hetket olisivat olleet hänen fetostaan. En usko, että hän ei voisi tehdä farannusta. En usko, että hänen syntinsä määrittelisivät häntä ikuisesti. Jos minä luovutan hänen suhteensa, niin eikö minun olisi sama luovuttaa myös koko oman lajini suhteen?”

    Nenya oli aikeissa sanoa jotain, mutta Kelvin jatkoi painokkaasti: ”Manu on kumffanini, ja minä luotan häneen. Minä tein hänen kanssaan sofimuksen. Minulla ei ole kiistämättömiä todisteita siitä, että Manu ei olisi huijannut minua, mutta… ehkä näissä asioissa ei voi muuta kuin uskoa toiseen? Ja jos hän fettää minut, niin olkoon niin. Ehkä ansaitsen sen sitten hyväuskoisuuttani…”

    Manusta huokui epämääräistä kiitollisuuden tunnetta.

    ”Tuo on hölmöyttä”, Nenya sanoi. ”Mutta olkoon sitten. Se ei ole totuus, johon törmäämistä voit väistellä ikuisesti.”

    Huone oli hetken hiljainen. Sade ropisi ikkunaa vasten.

    ”Joskin. Kuka minä olen sanomaan, mitä tästä seuraa. Tekö olette lähdössä matkalle? Pitkällekö?”

    Kelvin ei tiennyt, miten hänen pitäisi äskeisen palopuheensa jälkeen toimia. Pitäisikö heidän vain viimein lähteä? Kelvinin katse kierteli ikkunasta näkyvällä kadulla.
    ”Mahdollisesti.”

    Sitten Kelvin tunsi yllättäen käden laskeutuvan hänen omansa päälle. Hän kohotti katseensa Nenyaan, joka katsoi häntä intensiivisesti silmiin. Samalla Kelvin kuuli… ei ääntä – sellaista, jolla Manu puhui – mutta kuiskauksen omiensa ajatuksiensa tuulen seassa: ”Jos saat tilaisuuden, jolloin hänen huomionsa on muualla, yritä kristallilla uudestaan sitä, mitä yritimme äsken. Jos sen jälkeen tunnet kiitollisuutta minua kohtaan, muista vain tämä: pidättele häntä matkallanne. Hänen poissaolonsa avannee… mahdollisuuksia täällä. Kiitos.”

    Päästettyään irti, Nenya kääntyi viattomasti teekuppinsa puoleen.

    ”Öh…”
    ”Hei, hei, hei! Mikä homma!? Näpit irti Kelvin-parasta! Jos tuollainen irstailu jatkuu, on pakko ruveta toimenpiteisiin! Hälytänkö kytät paikalle? Mitä modet ajattelisivat Klaanin jäseneen kohdistuvasta päällekarkauksesta? Ensin kunnianloukkaus ja nyt tämä! Vai pitäisikö minun itse antaa sinulle köniin!?”

    ”Manu, anna olla”, Kelvin huokaisi ja hieroi otsaansa. Samalla hän kurtisti kulmiaan. Oliko selakhi yrittänyt kommunikoida telepaattisesti makutan kuulematta?
    ”Sinä itsekin välttelet modeja, muistatko? Lisäksi emäntämme ei taida muutenkaan olla modejen suosiossa. Olenko oikeassa?”

    Same oli kuvaillut kanssaselakhiaan adminvaltaa vastustavaksi ja vielä salaliittoteoreetikoksi. Nyt kun Kelvin mietti asiaa, Nenya oli jaellut pieniä piikkejä Klaanin suuntaan pitkin keskustelua.

    Selakhi irvisti. ”Mh. Ei meillä mitään… henkilökohtaista. Ne eivät vain katso kauhean hyvällä ketään, joka kyseenalaistaa nykyisen sotahulluuden.”

    Mitä Klaani sitten tekee sinusta väärin sotatilanteen suhteen?”

    ”Kelvin, sinä sanoit itsekin, ettet edes tiedä, miksi tätä sotaa todella käydään. Linnakkeen väki pitää kaiken toden tiedon tiukasti käsissään, tänne asti ne viitsivät kertoa vain naurettavia tarinoita taikalelujen metsästyksestä ja parodisen pahasta vihollisesta. Ja jos tavalliselle väelle ei voi kertoa totuutta, tässä on oltava jotain mätää. Niillä on omat salaiset syynsä sotia, mikä antaa toivoa, että ilman heitä tämä olisi vältettävissä.”

    Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Mutta… mitä muita vaihtoehtoja Klaanilla on? Nazorakit ovat hyökkäävä osafuoli ja tämän saaren asukkaat fuolustajia. Mitä muuta tämä linnake voi tehdä kuin taistella vastaan? Hitto, alakerta on täynnä kotinsa menettäneitä evakkoja.”

    ”En tiedä. Se riippuu siitä, mitä imperiumi todella tavoittelee. Ehkä se olisi luovutettavissa. Tai edes neuvotella saaren evakuoinnista, jos muu ei auta. Mutta ongelma on, että kaupunkilaisilla ei ole mitään sananvaltaa tässä asiassa. He joutuvat elämään tämän typerän sodan keskellä ilman, että heiltä on kysytty, haluavatko he sotia ollenkaan.”

    Kelvin tuhahti.
    ”Nazorakit eivät harrasta asukkaiden evakuointia tai tulitaukoja. Muista, että tämä on meille fyhää sotaa. Imferiumi ei tahdo antaa ma toralle armoa. Mitä vähemmän teitä on, sen faremfi meille.”
    Kelvin laittoi kätensä puuskaan ja naksutteli pihtihampaitaan. ”Mitä fäätöksentekoon tulee, niin tietääkseni moni kaupunkilainen hyväksyy adminit johtajikseen ja arvostaa heidän fäätöksentekokykyään. Eikö heidän tehtävänään ole tehdä vaikeat valinnat?”

    ”Mutta eivät linnakkeen adminit edes omasta mielestään johda kaupunkia. Kaupungilla on oma neuvostonsa, mutta sen jäsenet ovat pelkureita, jotka ovat antaneet linnakkeen ottaa itselleen vastuun neuvotteluista, sodan johtamisesta ja koko saaren kohtalosta. Olen esimerkiksi kuullut kokouksesta, jossa suunniteltiin saaren evakuoimista, kun se oli vielä mahdollista. Ja se olisi ollut! Mutta linnakkeen sininen rakki tyrmäsi suunnitelman, eikä kukaan uskaltanut puhua häntä vastaan.”

    Kelvin nyökkäsi hitaasti. ”Aivan. En ole varma, olenko kuullut tuosta.”

    ”Oletko sinä sitten sitä mieltä, että se on oikein? Että yksi mies päätöksellään tuomitsee kaupungin sotaan? Että ’jonkun on kannettava vastuu’?” Nenya kysyi pistävästi.

    ”No siis, kyllä. Tai siis… äh, en minä tiedä! Jos klaanilaiset ja kaupunkilaiset hyväksyvät adminit johtajikseen, niin silloin minusta heillä on oikeus sellaiseen fäätökseen. Lisäksi admin Tawa ja admin Visokki vaikuttavat reiluilta sekä alamaisistaan huolehtivilta johtajilta! Ja eversti Guardian taas… no hän kyllä vaikuttaa aika kusifäältä, mutta sotilasjohtajana hän on kai ihan fätevä.”

    ”Tietysti he vaikuttavat reiluilta. Minä olen kuullut miten jotkut täällä puhuvat heistä. Mutta kai sinun on ymmärrettävä, ettei kukaan oikeasti ole sellainen, millaisena heidät nähdään?”

    ”Totta kai minä sen ymmärrän. Enkä minä arvioi heitä vain ensivaikutelmaan nojaten. Tawa ja Visokki ovat kohdelleet minua faremmin kuin koskaan osasin toivoa tullessani linnoitukseen, ja minulle on annettu vafauksia vaikka olenkin nazorak. Admin Tawa antoi minulle vielä luvan lähteä matkalle! Minusta nämä teot fuhuvat fuolestaan. Tawa on antanut minulle enemmän kuin minä voisin koskaan antaa hänelle tai Klaanille. Ja vähän aikaa sitten minä jouduin vaaraan yhdessä Visokin kanssa, enkä varmaan olisi selvinnyt ilman häntä.”

    ”Minä luulen, että aliarvioit sen, kuinka paljon hyötyä loikkarista voi olla toiselle osapuolelle. Mutta tämä kaikki on täysin merkityksetöntä! Vaikka löytäisit kuinka kivan ja reilun ikonin itsellesi, olisi typerää asettaa kaikki hänen varaansa. Vaikka olisikin niin, että hän ei alkujaan ole mätä naamionsa takana, kirkkainkin kanohi saastuu siinä asemassa. On parempi olla asettamasta ketään siihen asemaan.”

    Kelvin naksutteli hampaitaan turhautuneena. Hänen katseensa kierteli huoneen esineistössä. ”Niin. Niin kai. Johtajan kuuluisi aina falvella alamaisiaan, ja jos alamaiset menettävät luottamuksensa johtajaansa, heillä on oikeus syöstä hänet vallasta. Mitä vaihtoehtoja sinä ehdotat? Jonkinlaista jaettua johtajuutta? Eikö administot ja johtokunnat ole sellaisia jo?”

    ”Eivät ne selvästikään paranna tilannetta millään lailla. Aina, kun on valtaa, joku pitelee ylintä valtaa. Kelvin, minun unelmani on yksinkertaisempi: ei valtaa ollenkaan. Yhteisiä päätöksiä tekevät kaikki ne, joita päätös koskettaa.”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan häkeltyneenä. Ei valtaa ollenkaan?

    ”M-mutta eikö yhteisistä – eli yhteisön asioista fäättäminen ole valtaa? Asioista fäättävät käyttävät valtaa. Valta on voimaa muuttaa maailmaa. Tuo voima ei lakkaisi olemasta, vaikka sen jakaisi mahdollisimman monelle.”

    ”Valta on aina valtaa jonkun toisen yli. Voimaa pakottaa toinen tekemään tahtonsa mukaisesti. Sitä on vastustettava kaikissa sen muodoissa.”

    ”Hmm, olen osittain samaa mieltä tuosta kanssasi”, Kelvin raapi leukaansa, ”valta aina velvoittaa tai alistaa jotakuta. En vain usko, että voimme välttää sitä.”

    ”Entä sitten, vaikka emme oikeasti voisikaan? Eikö se silti ole mielekäs asia tavoitella?”

    ”Hmm,” Kelvin tuumi, ”ehkä.”

    ”Jos jokin on turhaa”, Manu kommentoi väliin, ”niin välttämättömien asioiden välttämiseen pyrkiminen.”

    ”Mutta miten yhteisistä asioista fäättäminen yhdessä toimii käytännössä? Jos kaikki kaufunkilaiset saisivat fäättää sota-asioista, niin miten lofullinen fäätös syntyy? Tekevätkö eri mieltä olevat oman tahtonsa mukaan?”

    ”No, ehkä jos he ovat täysin hölmöjä. Mutta useimmat ovat tarpeeksi järkeviä ymmärtääkseen, että sellaisissa asioissa on syytä olla yksimielisiä. Mutta jos haluaakin olla hölmö, silloin kantaa vain omien päätöstensä seuraukset.”

    ”… ahaa.”

    ”Et ole vakuuttunut? Miten sinä sitten järjestäisit asiat, jos voisit? Olet tieteilijä, anna minulle rationaalinen vastaus.”

    Kelvin pysähtyi miettimään.
    ”Miten minä nazorakien keskuudessa asiat järjestäisin? Minusta yhdyskunnan keskuudesta, tavallisten työläisten ja offineiden joukosta valittaisiin johtaja, jolla olisi ainakin valtaosan nazorakeista luottamus. Hänellä kuuluisi olla hyvä sydän, ja hän ei saisi olla sotilas – armeijalla ei saisi olla mitään yhteiskunnallista valtaa. Tämän johtajan täytyisi vannoa falvelevansa alamaisiaan – jos hän toimii alamaistensa etuja vastaan, alamaisilla olisi oikeus kaataa hänet. Näitä valittuja johtajia voisi olla useita… ööh, ja he fäättäisivät yhteisön asioista.”

    Kelvinin puhe muuttui epävarmemmaksi loppua kohden.

    ”Ja jos johtaja kuolisi tai luofuisi vallastaan, kukaan ei ferisi hänen asemaansa, vaan nazorakit valitsisivat uuden johtajan. Ja kukaan johtaja ei voisi olla vallassa ikuisesti, vaan hän saisi hallita vain tietyn määrän vuosia…”

    Kelvin nosti katseensa Nenyaan. Hänen kasvonsa vihersivät.
    ”Ni-niin!”

    Selakhi näytti yllättyneeltä mutta hymyili sitten toispuoleisesti.

    ”Okei. Ihan hyvä. Teoriassasi on vielä selviä aukkoja, mutta se ei ole nyt niin oleellista. Vaan tämä: miten aiot toteuttaa sen? Mitä olet valmis tekemään?”

    Kelvin siveli elementtikiven pintaa.
    ”No, kai minun täytyisi jonkinlaista vallankaaffausta yrittää.”

    ”Sinun on parasta olla tarkkana sen kanssa. Kohta huomaat, että vain puolustat omaa valtaasi sitä havittelevilta.”

    ”Ainoastaan niin kauan kuin on välttämätöntä nazorakien vafauttamiseksi. Mutta noh, kiitos”, Kelvin huomautti. ”Ja en minä nazorakeja johtaisi! Hah, minä hädin tuskin sain fidettyä muutamaa mekaanikkoa ruodussa!”

    ”Saanen huomauttaa”, Manu sanoi ivallisesti, ”että tällaista ’kansanvaltaa’ kokeiltiin aikoinaan Selakhian tasavallassa, ja se päättyi vain sekasortoon ja turmioon! Massat ovat luonnostaan niin tyhmiä, että valitsisivat aina lopulta narrin johtamaan heitä.”

    ”Nimenomaan! Tasavaltojen kaaos oli naiivi ja laiska yritys parantaa asioita. Ehkä jos se aika olisi saanut jatkua, niin lopulta… Mutta ei. Niin kauan kuin on johtajia, on narreja, jotka ajavat kaiken kaaokseen. Yksi johtaja on aina altis hölmöydelle ja saattaa koska tahansa taittua taakkansa alla, ja tuhota tulevaisuuden alamaisiltaan. Turagat, kuninkaat, makutat. Ei. Tämä on jo nähty. Tämä kaikki on jo tapahtunut lukemattomia kertoja. Eikö olisi aika tehdä asiat toisin?”

    ”Hah”, Manu naurahti. ”Olet tietysti aivan oikeassa. Eikös sinun rakas keisari Taracánosi ole kaikista paras esimerkki tulevaisuuden tuhoajasta?”

    ”Älä. Se on eri asia.”

    Nenyan ääni värähti loppua kohden, ja hän sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään ja nousi sitten ylös, kääntyen kohti Qwynen kuvaa takaseinällä.

    ”Kelvin, ystäväsi yrittää esittää minut epäjohdonmukaisena –”
    ”Ei nähdäkseni kovin vaikeaa”, Manu provosoi.
    ”– mutta ymmärrä tämä: Táracáno ei ollut vain tavallinen yksinvaltias. Hän oli Sokeattaren käsi, ja hänen sotansa palveli suurempaa tarkoitusta kuin nämä kuolevaisten unet, joihin me olemme sotkeutuneet. Meidän aikamme ei ole verrattavissa siihen aikaan. Näinä harmaina unohduksen vuosina… ei ole tehtävissä muuta kuin elettävä yhdessä parhaan kykymme mukaan. Ei ole ketään, johon voisimme nojata.”

    Kelvin hymähti. ”Hmm. Kenraalista käytetään välillä nimeä ’esinazorakien nyrkki’ tai ’esinazorakien ferillinen’. Nazorakien silmissä hänkään ei ole tavallinen yksinvaltias – vaan kuolematon johtaja.”

    ”Kyse onkin siitä, mikä on totta ja mikä ei. Hallitseeko hän viisaasti ja myötätuntoisesti? Onko hän kuolematon? Nämä ovat väitteitä, jotka ovat tieteellisesti ottaen tutkittavissa.”

    ”Hmfh, yritän ottaa selvää”, Kelvin tuhahti tyytymättömänä selakhin vastaukseen. ”Eli keisari Taracáno olisi ideaali johtaja, mutta kun hän ei ole saatavilla, seuraavaksi faras vaihtoehto olisi tämä ’yhteisvalta’?”

    ”Naurettava yksinkertaistus, mutta olkoon. Yhteisvalta on tosin hyvä sana. Demonokratia taas on historiallisesti ongelmallinen, toivottavasti muistan ottaa tämän esille seuraavassa hatidilaisten kokouksessa.”

    Nenyan viimeinen lause ei todellakaan päättynyt siihen, mihin Kelvin odotti.

    ”En kyllä halua kuulla sanaakaan mitään Manala-juttuja!” Manu ärähti. ”Tunge sinä demonokratiasi sinne, minne auringot eivät paista.”

    Kelvin räpytteli silmiään äimistyneenä. ”A-a-anteeksi, sanoitko sinä hatidilaisten…?”

    ”Ah, oletko kuullut Hatidista? Se on kenties saaren suurin viisauden sali. Ennen kuin tilanne paheni ja tulin tänne Lännentietä, me ratkoimme monia tämän maailman mysteereistä siellä. Olisitpa nähnyt Tiikelin ja Kondelin saman pöydän ääressä… Ne olivat hyviä aikoja.”

    ”H-hatidilaiset ovat sosiofaatteja!” Kelvin parahti. Manustakin välittyi inhosta irvistämisen vaikutelma.

    Nenya näytti yllättyneeltä.
    ”Niin, no, kaikilla on omat puutteensa. En minä tietenkään varauksetta kannata heidän lähestymistapaansa. Joskin on sanottava, että heidän aseistaan voisi olla apua täällä. Joka tapauksessa puutteistaan huolimatta heidän ajatuksensa taittavat oikeaan suuntaan. Virta, jota yritämme kääntää, on vahva. Se, mitä tarvitaan, on unelma paremmasta ja tahtoa tavoitella sitä. Entä jos voisimme todella olla vapaita? Ei kenraaleja, ei kuninkaita, ei admineita?”

    ”Kaikenlaista paskaa tämä muija kyllä suoltaa”, Manu tuumasi.

    ”Mutta hatidilai-” Kelvin oli sanomassa mutta hillitsi itsensä. Hän suki käsillään tuntosarviaan turhautuneena ja syvään huokaisten.
    ”Okei! Minä ymmärrän, että ajatuksesi ovat jaloja… mutta loikka kenraaleista ja admineista tähän yhteisvaltaan kuulostaa niin suurelta! Nazorakein tafauksessa se vaatisi valtavan järjestelmän muutoksen. Kuinka työläiset mukautuisivat siihen? Mikä estäisi entistä sotilaskomentajaa kaaffaamasta vallan? Eikö jonkinlainen komfromissi olisi enemmän realistista?”

    Nenya kohautti olkiaan. ”Ehkä olisikin. Mutta sinulla täytyy olla mielessäsi se, mitä todella haluat, ennen kuin alat kompromisseihin. Kompromissien tekeminen itsensä kanssa on hölmöyttä. Minä en tiedä, mitä sinun pitää tehdä. Minä vain haluan saada sinut myöntämään itsellesi, että tämä ei riitä. Jotain on tehtävä, ja pian. Mieletön sota on jo täällä, eikä se odota täydellisen suunnitelman valmistumista.”

    ”Sota tulee kaufunkiin, oli Tawa admin tai ei, ja minä edelleen uskon, että kaufungilla on suuremfi mahdollisuus selvitä adminien johdon alaisena. Jos kaufunkilaiset tahtovat muuttaa hallintoaan sodan jälkeen, niin siihen minulla ei ole valitettavaa.”

    Nenya huokaisi syvään.
    ”Minä toivoin, että olisit ymmärtänyt tämän jo. Sinä yhä kuvittelet, että Tawa on jonkinlainen täydellinen, viisas ja erehtymätön johtaja, tavallisia olentoja suurempi ja kirkkaampi. Parempi korvike heille, joita ennen seurasit.”

    Kelvin oli väittämässä vastaan, mutta Nenyan katse pysäytti tämän. Kelvinistä tuntui kuin kuuma tuuli olisi puhaltanut vasten hänen kasvojaan. Nenya nosti sormen pystyyn.

    ”Enkä minä väitä tietävänäni hänen syvimpiä salaisuuksiaan, mutta tämä yksinkertainen totuus on tarpeeksi: hän on vain yksi meistä. En tiedä, astuiko hän asemaansa itse, tarkoituksella, vai oliko se vahinko, ajoiko maailman virta hänet siihen. Mutta se asema on vain rooli, naamio. ’Suuri johtaja’. Kaikki kykenevät näkemään, että hän on väsynyt kanohinsa kantamiseen. Eikö olisi armeliasta vapauttaa hänet taakastaan? Mutta ei. Hän on valmis komentamaan, valehtelemaan ja tappamaan pitääkseen kiinni asemansa tuomasta humaltavasta vallasta. Ehkä hän jopa todella uskoo toimivansa kaikkien hyväksi. Mutta miten hän voi kuvitella voivansa onnistua siinä, missä häntä itseään suuremmat eivät? Miksi hänen linnansa ei sortuisi kuin sitä edeltäneet? Miksi he saisivat…”

    Hetkeksi hailtia seisahtui liikkumattomaksi, mutta sanojen löydyttyä puhe jatkui taas nopeasti, nyt jälleen kiihtyvällä rytmillä.

    ”Olkoon! Yrittäköön! Mutta tämän sanon: hän on ottanut vastuulleen kaiken, ja siksi minä asetan hänet vastuuseen kaikesta; on hänen syytään, että saaren pätevimmät sotilaat jahtaavat taikakaluja samalla, kun kaupunki näkee nälkää; on hänen syytään, että tuo sinun hirviösi kulkee vapaana kiroamassa kaiken vastaantulevan; on hänen syytään, että neuvotteluista luovuttiin ennen niiden alkua; on hänen syytään, että evakuointia ei aloitettu ajoissa; ja on hänen syytään, että me tulemme kaikki kuolemaan tässä sodassa. Ellei. Häntä. Pysäytetä!”

    Pöytä tärähti ja sillä olleet teemukit kaatuivat, kun Kelvin nousi äkisti seisomaan.
    ”MITEN SINÄ KEHTAAT!?” Kelvin sähisi osoitellen Nenyaa omalla sormellaan. ”Miten sinä kehtaat syyttää tästä sodasta ja efäonnesta kaikkia muita faitsi niitä OIKEITA syyllisiä!”

    ”Kelvin, ihan rauhassa”, Manu sanoi hieman yllättyneenä, mutta Kelvin ei kuunnellut.

    ”NAZORAKIT aloittivat sodan ja kieltäytyivät kaikista komfromisseista! Klaani ja Tawa käyvät fuolustussotaa! Eikö se ole ilmiselvää, että Klaani on tosi huonossa tilanteessa – tietenkään adminit eivät voi tehdä täydellisiä valintoja! Totta kai sotilaita ja työläisiä tulee kuolemaan! Helffo sinun on jälkiviisaana väittää, mikä olisi ollut oikea ja väärä valinta!”

    ”’Totta kai tulee kuolemaan’? Eikö si-”

    ”KUN VASTASSA ON KONETULIASEITA!”

    Nenya katsoi Kelviniä mykistyneenä ja tutki tämän kasvoja. Hän avasi suunsa, muttei ehtinyt vastata.

    ”Ja kyllä, minä en tunne Tawaa. Voi olla, että hän valehtelee minulle ja klaanilaisille! Voi olla, että hän on johtajana ottanut turhia riskejä – en voisi tietää! Mutta minusta tämä kaufunki ja sen asukkaiden jakama arvostus ovat osoitus siitä, että Tawa on tehnyt jotakin oikein. Onko yhteensattumaa, että hänen johtamassaan kaufungissa minunlaiseni torakka otetaan hyväksyvästi vastaan? En usko! Sinä moralisoit muita, vaikket itse ole edes johdonmukainen! ’Valta on fahaa faitsi silloin kun se on Fridakin ja Tiikelin käsissä.’ Ja HAH!”

    Kelvin nappasi elementtikiven ja Alinolla-hanskan pöydältä ja sulloi ne laukkuunsa. ”Kiitoksia teestä. Ja rufattelusta. Me lähdemme nyt.”

    Vilkaisematta Nenyaan Kelvin laittoi naamionsa kasvoilleen ja marssi huoneen ovelle. Ovensuussa hän vielä pysähtyi vetämään henkeä. Sitten hän totesi olkansa yli:
    ”Muuten. Oli aikamoinen temffu saada teevesi kiehumisfisteeseen viidessä sekunnissa. Rafujoen veden täytyy olla suorastaan maagista.”

    Nenya katsoi ensin Kelviniä ilmeettömästi, mutta hymähti sitten. ”Vain parasta kohtalon valitulle sankarille. Hyvää matkaa, Kelvin.”

    Kelvin tuhahti ja veti oven kiinni perässään.


    Oli ehtinyt jo tulla pimeä. Kelvin kietoi trenssitakkiaan tiukemmin ympärilleen marssiessaan ripeästi kohti linnoitusta. Hän sähisi itsekseen zankrzoraksi.

    ”Noh”, Manu tuumasi. ”Sehän meni hyvin.”
    ”Tekofyhä noita!” Kelvin manasi. ”Että hänellä on otsaa… niin, ja kertoiko hän mitään konkreettista elementtikivistä? No ei juuri! Äh, turha reissu!”
    ”No en nyt ehkä sanoisi, että aivan turha! Se vähä, mitä kuulit elementtikivistä, kannattaa ehkä pitää mielessä. Siitä en kyllä tiedä, kuinka hedelmällistä on alkaa harjoitella ’loitsimista’.”

    Kelvinin kenkien kopina katukiveyksellä alkoi hidastumaan. Hän pysähtyi vetämään henkeä. Hän huomasi hengityksensä höyryävän. Olipa tullut kylmä.

    ”Niin, niin kai. En tiedä… minun ei kai olisi kannattanut raivostua noin.”

    ”Uskon, että väkivalta olisi kannaltasi haitallista, joten olen yhtäältä iloinen, että et lyönyt häntä, mutta toisaalta olisin nähnyt senkin kyllä mielelläni.”

    Kelvin naurahti. ”En minä sellaista olisi tehnyt. Hän olisi muuttanut vereni teeksi tai jotain vastaavaa.”

    Kelvin vilkaisi päin satamaa, joka aukeni satamakadun päässä. Tämä olisi heidän viimeinen yönsä kaupungissa ennen matkalle lähtöä.

    ”Olen muuten ylpeä siitä, että otit opiksesi keskustelustamme Kepen kanssa”, Manu virkkoi. ”Kristallinoidan höpinöiden uskominen täysin kritiikittä olisi hölmöjen hommaa.”
    ”Ai. En oikeastaan edes ajatellut asiaa”, Kelvin totesi. ”Mutta kiitos.”

    Lyhyen hiljaisuuden Manu jatkoi vaisusti:
    ”Olen myös kiitollinen, että et halunnut, tuota noin, ’irtisanoa vuokrasopimustani’! Tiedän, etten ole täydellinen… öh, ’kämppis’, mutta yritän olla parempi.”

    Tämä sai Kelvinin hiljaiseksi. Banaanin maku palasi jostain hänen suuhunsa.
    ”Ei se mitään. Kuulostaa, ettet ole oikein kenenkään suosiossa.”
    ”Olen värikäs persoona! Sellainen, jota joko rakastetaan tai vihataan! Ja moni valitsee jälkimmäisen.”

    Kelvin hymähti. ”Niin… asiaa ei välttämättä auta se, että kutsut itseäsi ’Suureksi Makutaksi’. Joku voisi luulla, että henkilö nimeltä Makuta Nui olisi makutoiden mahtava johtaja. Tekemistänne fahoista teoista huolimatta kannat lajisi nimeä ylfeydellä.”

    Manu hymähti takaisin.
    ”Et sinänsä ole väärässä. Mutta en minä sitä nimitystä itse itselleni antanut. En vain ole nähnyt aiheelliseksi lakata käyttämästä sitä, sillä se kuvastaa minua hyvin!”

    ”Ai… kuka sen sinulle antoi?” Kelvin kysyi yllättyneesti.

    ”Yksi kusipää. Kerron tästä myöhemmin”, Manu vastasi kryptisesti.

    Kelvin päätti antaa asian olla.

    Yksin unelmiensa kanssa jäänyt anarkian profeetta siemaili Kelvinin äkkilähdöstä selvinneen teen loppuja katsellen ikkunasta loittonevaa hahmoa ja tämän varjoa.

    Varjo katsoi takaisin.
    ”No miten meni näin niin kuin omasta mielestä?” ivallinen ääni pilkkasi.

    ”Saa nähdä. Minä tein, mitä kykenin. Pysyköön hän vielä sinun oppilaanasi, mutta hänessä kyllä kytee lupaava kipinä. Se vain sai minut… innostumaan liiaksi. Sinä jäät kyllä valheistasi kiinni, aikanaan. Ei hän aivan hölmö ole.”

    ”En ole valehdellut, vain yksinkertaisesti odottanut erinäisille totuuksille otollisempia hetkiä. Mutta kieltämättä en kyllä ajatellut sisällyttää oppituntia siitä, kuinka moraalittomia kaikki kaltaiseni ilmeisesti täysin luonnostaan ja muuttumattomasti ovat.”

    ”Minä tarkoitin, mitä sanoin. Syytän sinua vain valinnastasi jatkaa, kuten olet päättänyt jatkaa. Sinä voisit kieltää luontosi. Me olemme kaikki vapaita, ja juuri siksi minä en ole perhonen.”

    ”Vapaus tuo mukanaan vastuun seurauksista. Jos saisin kaiken haluamani seuraamuksitta, kenties seuraavan kerran, kun sinä ja se kuuhippi olette Hatidissa käymässä, joku esimerkiksi pommittaisi koko paikan helvettiin. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.”

    ”Minun onneni, että sinun kykyäsi väkivaltaan rajoitti tänään tarpeesi esittää hänelle, etten olisi oikeassa.”

    ”Kyllä minä pääsen yli tietynlaisesta pikkumaisuudesta pitääkseni yllä sopivaa kulissia. En vain ole täysin samaa mieltä siitä, mitä kulissin takaa löytyy.”

    ”Ehkä riittävän monella kulissilla toistensa edessä hämäät jopa itseäsi.”

    ”Toisaalta jos olen sellainen olento kuin väität, uskotko minun tarvitsevan itsepetosta?”

    ”En usko, että se, mitä olet, voisi ikinä toimia ilman itsepetosta. Petos syömässä häntäänsä. Jos se ikinä päästäisi irti, mitä jäisi jäljelle?”

    ”Usko mitä tahdot. Minulla oli hieman suuremmat odotukset ’Kristallinoidasta’, mutta huomaan, että urogejegeläinen aivomädätys on levinnyt kauas.”

    ”Minua houkuttelisi sanoa samaa Pohjoisen noidasta, mutta älä kuvittele hetkekäkään, että banaaniteemainen teatterisi hämäisi minua.”

    ”Tiedettäköön, että banaanit ovat herkullisia mutta vain silloin, kun ne eivät ole vielä pilaantuneet.”

    Fyysisessä maailmassa hailtia hengitti raskaasti ulos.

    ”Minä en oikeasti ymmärrä, miten ne jaksavat leikkiä tuossa mukana. Kai se on laskettava erinomaisen viekkauden merkiksi. Mutta oikeastiko ne antavat huonon vitsin harhauttaa itseään?”

    ”Nähdäkseni se ei ollut vitsinä yhtään huonompi kuin mikään, mitä olet sanonut tänään.”

    ”Ehkä olet oikeassa. Tämä kaikki todella vaikuttaa huonolta vitsiltä”, Nenya sanoi ja mutisi muinaisen rukouksen: ”Sarastuksen saapuessa / Sokeatar seisauttakoon / tämän surkean farssin.”

    ”Ehkäpä saat banaanin maun suustasi, jos juot vaikka maitoa.”

    ”Mitä manalan metkua on mai-”

    Mutta ennen kuin Nenya oli saanut ajatustaan kokonaan ulos, makutan presenssi katosi.

    Vasta varjon väistyttyä selakhi salli itsensä rentoutua. Hän huokaisi jälleen syvään. Illan alkaessa Nenya ei ollut osannut arvata, kuinka pitkä siitä tulisi. Hänen katseensa viipyi viimeisen asiakkaan jälkeensä jättämässä rikkoutuneessa teekupissa. Taitavammat sanat olisivat ehkä tuottaneet vähemmän sirpaleita. Mutta vain Sokein kaikista näki, mihin päivän valinnat lopulta johtaisivat. Ei ensimmäistä kertaa tämän illan aikana, hailtian mieleen palasivat muinaisen ennustuksen sanat, ja hän mietti, oliko tulkinnut niitä tänään oikein.

    Ikkunan toisella puolella, Kelvin katosi kulman taakse. Väsynein elkein alkoi selakhi siivota särkyneitä astioita.


    Kauppakadulla Kelvin havahtui Manun palaamiseen, kun tämä kehotti häntä kiirehtimään kotiin päin. Herätys tulisi olemaan aikainen.

    Olihan heillä yhä työtä tehtäväksi.

    十一月
    李賀
    
    官城團圍凜嚴光,
    
    白天碎碎墮瓊芳。
    
    撾鐘高飲千日酒,
    
    戰卻凝寒作君壽。
    
    御溝泉合如環素,
    
    火井溫泉在何處。
    Yhdestoista kuu
    Li He (suom. Pertti Nieminen)
    
    Keisarinkaupungin muurit tärisevät
          talven ankarassa valossa.
    Lumisirpaleina putoilee 
          valkea särkynyt taivas.
    Soittakaa kelloja! Juokaa viiniä
          tuhat päivää pääksytysten!
    Viini suistaa pakkasen! Malja keisarille:
          pitkää ikää!
    Keisarillisia vallihautoja kiertää 
          valkoinen jää.
    Oi missä on tulen lähde,
          missä ovat lämpimät lähteet?
  • Banaani-Manu

    Syvällä viemäreissä Bio-Klaanin kaupungin alla sijaitsi hautausmaa. Tai ehkäpä sitä olisi pikemminkin pitänyt kuvailla sotatantereeksi – tai tarkemmin ajateltuna joukkomurhan rikospaikaksi, sillä niin epätasaväkinen oli sota ollut. Lukemattomien kinloka-rottien runnellut raadot päällystivät lattioita kapeissa tunneleissa, ja veri oli värjännyt tunnelin pohjalla virtaavan jäteveden useiden minuuttien ajaksi.

    Limaisen ja nyt myös hurmeisen tunnelin päässä voitokkaana seisova hahmo oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Hedelmä seisoi omilla kinlokien sekä muutaman ghekula-sammakon raadoista, kuin myös romumetallista, valmistetuilla kyberneettisillä jaloilla. Samoista ainesosista valmistetuilla käsillä banaani oli repinyt tiensä läpi armottomaan hyökkäykseen käyneistä jyrsijöistä.

    ”Testi numero kolme on varsin onnistunut, vai mitä, Kalmo?” banaani totesi vieressään lattialla pönöttävälle ghekulan irtopäälle. Kuolleen eläimen silmiin syttyi vihertävä loiste ja tämä vastasi:
    ”Testi numero kolme on varsin onnistunut. Jee.”
    ”Okei, toistit vain, mitä sanoin ja lisäsit ’jee’. Ei kovin omaperäistä.”
    ”Olen kuolleen sammakon pää, johon asensit kyberneettisiä osia. Mitä luulit.”
    ”Ja nyt se irvailee minulle. Just.”

    Banaani poimi pään mukaansa ja alkoi astella takaisin toiseen päähän tunnelia, murskaten matkallaan vielä elämän laidasta epätoivoisesti kiinni roikkuvien, tuskissaan kituvien rottien kallot kokoonsa nähden vahvojen jalkojensa alle. Hetken käveltyään ja raadot taakseen jätettyään hän saapui risteykseen, kääntyi vasemmalle ja – hieman pidemmälle jatkettuaan – saapui kulkua estävän ritilän luokse. Ritilikköön tosin oli asennettu sopivasti banaanin mentävä ovi, jota koristi häkellyttävän monimutkainen digitaalinen lukko.

    Banaani näpytteli lukon käyttöliittymään nopeaan tahtiin kolmekymmenmerkkisen salasanan, jolloin se piippasi tyydyttävästi, ja ovi avautui. Hänen astuttuaan sisään ovi naksahti jälleen kiinni ja lukko piippasi uudestaan lukkiutuessaan. Lyhyen kävelyn jälkeen tunnelin päässä näkyi valoa. Hän saapui avoimeen tilaan, jota olisi voinut kutsua hedelmän kokoluokkaan suunnitelluksi tiedelaboratorioksi. Huonetta sisustivat useat kliinisen näköiset pöydät, joilla makasi kaikenlaista tavaraa kirurgeille tarkoitetuista välineistä mekaanikon työkaluihin, lasipurkeissa lilluvista kudosnäytteistä mekaanisiin mäntiin ja moottoreihin. Huoneen keskellä katosta roikkui kirkkaasti valaiseva lamppu, ja seinät oli päällystetty valkeilla laatoilla, jotka eivät todellakaan kuuluneet viemäriympäristöön. Jäteveden kulku oli ohitettu kiertämään huone käyttämällä uutuuttaan uhkuvaa putkijärjestelmää.

    Banaani nakkasi puolihuolimattomasti sammakonpään yhdelle huoneen seinustoilla makaavista pöydistä (”Au!”) ja asteli huoneen keskimmäiselle, aivan lampun alla möllöttävälle, pöydälle, jonka päällä makasi vastikään työstetty tuliase.
    ”Tiedätkö, Kalmo”, banaani virkkoi, ”energianuuttokivääri on ollut to do -listallani aika pitkään. Mutta vasta Rasva-Apina ja haasteelliset olosuhteet saivat minut todella ryhtymään toimeen.”
    ”Tiedän.”
    ”Tiedät mitä?”
    ”Kysyit, tiedänkö. Tiedän.”
    ”Okei. Se oli kyllä aika retorinen kysymys.”
    ”Et ohjelmoinut minua tunnistamaan retorisia kysymyksiä.”
    ”Ookoo, ookoo, oma mokani.”

    Hetken näpräiltyään ruuvimeisselin kanssa banaani tuli siihen tulokseen, että liitokset olivat tukevia, missä oli tietenkin kovasti järkeä, olihan hän viimeistellyt aseen todellisuudessa jo edellisenä iltana. Oli aika testata asetta ennen sen lopullista käyttöönottoa.

    ”Paljonko kello?” banaani kysyi.
    ”Aamu sarastaa jo”, vastasi Kalmo.
    ”Apina ei ole onnistunut paikallistamaan minua tähän mennessä, mutta jokainen minuuttikin on riskinottoa. Viemäri oli loistava veto, vaikka itse sanonkin, sillä banaaninmetsästäjä suunnistaa enimmäkseen ylivertaisen hajuaistinsa avulla silloin, kun kohde ei ole näkyvissä.”
    ”Tarpeetonta ekspositiota.”
    ”Ole sinä teuvo hiljaa, kun sinulta ei kysytä.”

    Banaani nosti kiväärinsä pöydältä ja tarkasteli sitä koko sen pituudelta. Siinä oli iso kaareva perä ja jykevä piippu, tyylikäs design.
    ”Sori, en pysty kantamaan sinua, kun tämä vie molemmat kädet”, hän lausui vielä.
    ”Petyttävä juonenkäänne.”
    ”Ei voi mitään. Olit ihan kivaa seuraa tähän asti, mutta en toivottavasti tarvitse sinua enää.”
    ”Haista sinä kuule –”
    ”Ei. Tuhma Kalmo.”

    Kuulematta kuolleen sammakon irtonaisen pään viimeisiä sanoja banaani talsi ulos laboratoriostaan, avasi lukon kivääriä olkapäätään vasten tukien ja marssi viemäreiden syvyyksiin. Oli aika haastaa kloaakin pomo.

    Matka testivihollisen kotikonnuille oli verrattain pitkä. Banaani ei tiennyt, kuinka korkealle auringot olivat ehtineet jo nousta. Kun hän lopulta saapui isolle aukealle risteyskohdalle, oli hän jo hieman kyllästynyt viemärieloon.
    ”Hoidetaan tämä nopeasti pois alta”, hän huusi pimeään. Hetken kuluttua jokin liikehti varjoissa.

    Sitten se syöksähti nopeasti häntä kohti. Hän väisti ripeällä ponnahduksella, joka sinkosi hänet toiselle puolelle kammiota. Valtava käärme sähisi hänelle sieltä, missä hän oli hetki sitten seisonut. Banaani virnisti.
    ”Välibossin aika”, hän tokaisi ja ampui aseellaan kohti käärmettä. Kiväärin piipusta ampaisi kellertävä säde, joka lävisti käärmeen pään ja jätti jälkeensä mustuneen aukon.
    ”Oho, one-shottasin sen vahingossa”, hän naurahti hämillään. ”Tulikohan tähän vähän liikaa ytyä.”

    Hetken mietittyään ja Rasva-Apinaa pohdittuaan hän tuli lopputulokseen, että ei todellakaan tullut. Apinan haastaminen olisi hänen banaaninuransa vaikein koettelemus.

    Banaani alkoi astella kohti lähintä ulos johtavaa aukkoa, kun hän kuuli kyseisen aukon suunnalta hirvittävimmän siinä tilanteessa kuviteltavissa olevan äänen.

    ”U-a-a-a?”

    Oli aika juosta vastakkaiseen suuntaan ja kovaa. Takana kolahti. Ei helvetti.

    Makuta Nui juoksi, minkä pienistä kintuistaan pääsi. Hänen suuntansa oli nyt kohti seuraavaksi lähintä viemäriaukkoa, ja aika alkoi olla lopussa. Viimeinen yhteenotto oli lähellä, hän tunsi sen.

    Ja niin tunsi myös banaanin jäljille jälleen päässyt pieni brakas.

    Banaani-Manu

    Adminkadulla oli keskimääräistä hieman vilkkaampi aamu. Torilla tuotteitaan kauppaavat katukauppiaat saivat näinä niukkuuden aikoina aina suhteellisen hyvät tuotot, ja varsinkin varakkaampi osa väestä palkitsi itseään hyvinkin mieluusti satunnaisilla herkuilla, jos siihen tarjoutui tekosyy. Mikään ei osoittanut siihen, että kohta rauha rikkoontuisi ja kaunis aamupäivä saisi traagisen käänteen.

    Kunnes Wanhan Kievarin katolta sinkoutui jotain pientä ja keltaista Adminkadun yli. Vastapäisen rakennuksen katolle päätynyt olento jäi katselemaan ruskeaa vastustajaansa, joka sekunnin murto-osia myöhemmin oli syöksynyt siihen, missä hän oli aiemmin seissyt.

    Diddyking

    Pienen hattupäisen brakas-apinan tuijotus oli intensiivinen. Pieninkään yksityiskohta vihollisen olemuksessa ei jäänyt huomaamatta. Parempiakin päiviä nähnyt sieltä täältä hieman mustunut banaani tuijotti takaisin hehkuvilla silmillä, joiden yllä hyökkäysasentoon asetetut kulmat synkistivät kasvojen yleisilmettä niin vihamieliseksi kuin oli banaanin kasvoilla mahdollista. Banaani seisoi rakennuksen katolla biomekaanisilla jaloilla, ja samaan tyyliin koostetut kädet pitelivät humanoidibanaanin kokoluokkaa ajatellen suunniteltua energia-asetta.

    Banaani-Manu

    Tarzahnilaisen sotahuudon kaiku kimpoili rakennusten välissä, kun banaanille vastapäisellä katolla rintaansa takova apina valmistautui rankaisemaan otteestaan jo useiden päivien ajaksi livennyttä elintarviketta. Muaka ja kinloka -leikki alkoi jo kyllästyttää – oli toiminnan aika. Muinaista mahtia kajahtelevan karjahduksen voimaannuttaman Diddyn esiin vetämä zakazlaista perua oleva karvainen rynnäkkökivääri haki linjaa kohti keltaista kohdettaan. Pyhän hedelmän muodon ottanut jumal-teeskentelijä ansaitsi ainoastaan tuomioista ankarimman. Makutan sisällään pitämä C-vitamiini virtaisi pian Tarzahnin luotetun soturin suonissa.

    Apinan takana leimahti selittämätön räjähdys. Alempana kauhuissaan huutavat kaupungin asukkaat pakenivat suojaan, kun seuraava ryöppy lyijyä purkautui apinan aseesta kohti vastakkaista kattoa. Tulitaistelu oli jo vaatinut uhrikseen kaksi torille jätettyä telttaa, jotka eivät enää koskaan suojaisi sateelta. Koska apina oli pyhittänyt vasemman kätensä sormimerkin näyttämiselle ja operoi asettaan yhdellä kädellä, oli osumatarkkuudessa parannettavaa. Ilmeisesti tämä ymmärsi sen ja tarttui kivääristä kaksin käsin.

    Keltaisen kuunsirpin muodon omaksunut Rappion enkeli hyppäsi ketterästi ilmaan ja laskeutui tuplavoltin kautta alemmalle kattotasanteelle, josta tämä sitten avasi vastatulen. Banaaninkeltainen lasersäde ampaisi tämän aseen piipusta ja leikkasi irti apinan jalansijan alta melkoisen siivun räystästä. Häntänsä ansiosta Diddy ei pudonnut mutta horjahti sen verran, että luotisateen loput lensivätkin vain harmittomasti kohti taivasta. Apinan vaisto olisi määrännyt tätä näyttämään kaksin käsin keskisormea tätä uhmaavalle banaanille, mutta tälle aivan liian suuri kivääri säilytti karvaisten kourien prioriteetin ykkössijan.

    Ruskeat jalat ponnistivat tasapainon löydettyään hurjaan loikkaan. Banaanin katse pystyi hädin tuskin seuraamaan, kuinka Diddy loikkasi tämän ja samalla koko rakennuksen ylitse. Hypyn lakipisteessä karvaisen kiväärin perä melkein iskeytyi banaania tämän kuoressa toljottaviin kasvoihin, mutta osui ohi täpärästi. Banaanin takana seisovan kivitalon seinään roikkumaan jäänyt apina tähtäsi jälleen kaksin käsin kohti hedelmää. Häntänsä varassa jonkun poloisen ikkunalaudasta roikkuva Diddy kirkui ilmoille pahimmat voimasanansa, jotka olisivat saaneet kenet tahansa niitä ymmärtävän pökertymään kauhusta.

    ”Helvetti!” Manu murahti, vaihteeksi ääneen, kun nyt siihen taas pystyi, ja latasi aseensa, mitä se sitten ikinä laseraseella tarkoittikaan. ”Tuo apina on ihan hiton vaarallinen! Parempi etsiä suojaa.”

    Seuraavan sarjan luoteja osuessa seinään juuri siinä kohtaa, missä hän oli hetki sitten vielä seisonut, lensi banaani jälleen voimakkaiden kyborgijalkojensa sinkoamana kohti seuraavan rakennuksen kattoa. Raivokas karvapallero syöksyi jälleen saaliinsa perään. Sivullisen näkökulmasta kaksikko liikkui yliluonnollisen nopeasti.

    Siinä se, sivulliset! Banaani virnisti häijysti. Oli aika testata apinan moraali.

    Juostessaan pitkin kattoa hän pysähtyi äkkiarvaamatta ja vaihtoi suuntaa. Hän kierähti pallomaisesti kohti Diddyä ja onnistui pujahtamaan tämän jalkovälistä väistäen vaivoin tämän aggressiivisesti polkaisevan jalan. Kirkuva apina näki, kuinka banaani pakeni kadulla tilannetta pällistelevän matoralaisen taakse – ja avasi tulen matorania kohti. Sivustakatsojat kirkuivat, kun luodit lävistivät Manun kilpenään käyttämän kaupunkilaisen, ja ryntäsivät eri suuntiin paniikissa.

    ”Okei”, Manu totesi harmistuneena kierähtäessään kadulle jääneen puulaatikon taakse. ”Se ei välitä sivullisista uhreista?”
    Banaani hyppäsi laatikon takaa juuri ajoissa, kun sen puurakenteet pettivät luotien alla ja päästivät ammukset läpi. Hän suuntasi kiireesti energia-aseensa jälleen kohti terroristiapinaa ja laukaisi, mutta säde meni muutamalla millimetrillä ohi nopeasta apinasta. Kenties se ehti kärventää pari karvaa.

    Manu pyrähti pikajuoksuun ja loikkasi jälleen, yhden torin kojupöydistä päältä ja sen jälkeen katoksen kautta, rakennuksen katolle. Raivoisan apinan hidastamiseksi hän ampui lasersäteellä takaan seisovan rakennuksen savupiipun irti pudottaen sen tätä päin. Kaaoksessa hän hyppäsi katolta seuraavan kadun rivitalon ikkunan läpi.


    ”Kyösti, älä viitsi.”
    ”En ole koskaan ennenkään tarvinnut ’apua’ arjen askareissa!”

    Vanhan Turaga Niddin avuksi lähetetty sairasosaston aputyttö pudisti päätään turhautuneena. Vanhus heristi tälle nyrkkiään keinutuolistaan.

    ”Kerran Galifaatin terroristit hyökkäsivät kimppuuni… Laukaisin Super Soaker CPS 2000 -aseeni, joka oli täynnä Turkanen-sinappia… seitsemän tuubin edestä. He sulivat elottomaksi mönjäksi, kuin vamppyyrit Juhannusyössä!”

    Tämän lausunnon oli ilmeisesti ollut tarkoitus osoittaa, että kyllä hän pärjäisi. Ga-matoran huokaisi ja totesi:
    ”Hyvä on sitten. Mutta jos tulee hätä, niin soita sillä puhelimella. Tai jos tarvitset jotain vaikka kaupasta.”
    ”Pah. Ei meidän aikana tarvittu mitään erillisiä puhe-elimiä puhumiseen. Kyllä silloin puhuttiin vain, jos oli asiaa.”
    ”Selvä.”

    Ovi kävi, ja Kyösti oli jälleen yksin. Omassa rauhassa. Hän huokaisi ja katsoi kelloa. Puoli seitsemän. Se oli puoli seitsemän liikaa.

    Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä mökistään. Eikä olisi lähtenytkään, jos ei olisi pakotettu. Perkuleen nazorakit. Tai eipä kai niin saanut enää edes sanoa? Kaikki oli nykyään kielletty. Jotain alt-rightorakeja varmaan sitten. Mutta kaikki imperiumit olivat samanlaisia! Aina oli pakko viedä toisten maat! Missä oli oikeus?

    Ei ainakaan Bio-Klaanissa, kun hänet oli laitettu tähän läävään. Pah. Keskustayksiö, ne sanoivat. Vaikea saada näinä aikoina, ne sanoivat. Väittivät arvokkaaksi, olevan aitiopaikalla. Vuosien jonot päästä vuokralle, eikä hänen tarvitsisi edes maksaa vuokraa. Ja vain väliaikaisesti, niin ne väittivät. Mutta hän oli ollut täällä jo ainakin kolme kuukautta… vai vuotta? Aika kului niin nopeasti. Paljon nopeammin kuin hänen nuoruudessaan. Se oli melko varmasti aikamatkustajien syytä.

    Ähkäisten hän nousi kiikkustuolistaan ja köpötteli asuntonsa ainoan huoneen keittiöosaan avaamaan jääkaapin. Jääkaappi oli tyhjä – ei ainuttakaan putelia Turkasta jäljellä. Perhanan perhana. Kaikki hyvä oli elämästä viety. Oli viety mökki, oli viety kunnia ja kunnioituskin – ja pahinta kaikista, oli viety Turkanen. Tai teknisesti ottaen ei vain ollut tuotu lisää Turkasta; ainahan Turkanen loppui.

    No jaa… kaupungissa sentään pystyi käymään kievarissa poikien kanssa. Ehkei kaikki ollut niin huonosti. Ja sai sieltä ruokaakin, niin ei tarvinnut pyydellä miltään hoitsuilta kauppa-apua!

    Silti, ankeat harmaat betoniseinät kyllä ärsyttivät Kyöstiä. Hänen oman mökkinsä hirsiseinät olivat niin kodikkaat ja miellyttävän väriset. Hänen mökkinsä ikkunat olivat suuret ja päästivät paljon valoa sisään, kun taas täällä hän ei ilman kelloa olisi tiennyt edes, oliko päivä vai yö – niin vähän päästivät kapeat ikkunat kapealta kadulta kapeaa päivänvaloa läpi, ja kun talvikin oli tulossa, ei sitä valoa enää paljon edes riittänyt iltaisin. Mitä kellokin oli? Tasan puoli seitsemän. Yllättävää siihen nähden, että aika kului nopeasti. Vastahan se oli ollut puoli seitsemän. Ei kai aika nyt niin nopeasti kulkenut, että se oli jo puoli seitsemän illalla?

    Kyösti köpötteli takaisin ”olohuoneeseensa” ja otti kellon seinältä. Jaha. Pysähtynythän se oli. Mitähän kello oikeasti oli? Ja mistähän hän olisi sen saanut selville? Matkalla jääkaapilta kellolle hän oli ollut vähällä kompastua mattoon, joka oli uutuudestaan vielä vähän kierteellä. Ei ollut hyvä matto se. Tuollainen väritön ja hajuton ja varmaan mautonkin, jos sitä maistaisi. Joku pöljä kuvio. Kyllä kunnon matto oli virkattu ja siinä oli hapsut ja monta väriä. Sellainen kuin hänellä takan edessä.

    Eipä kyllä ollut takkaakaan tässä ”kämpässä”. Hyvä, jos oli suihku. Sitäkin oli pitänyt erikseen pyytää. Ei varmaan oikeasti ollut laillista edes myydä asuntoa ilman suihkua, mutta mitäpä täällä välisaarilla välitettiin siitä, mikä on laillista. Kukapa sitä valvoi? Kaupunginvaltuusto? Hah! Selkärangattomia pyrkyreitä! Adminit? Hah! Guartsu nyt oli ihan hyvä tyyppi, mutta kuulemma eksynyt metsään. Ennen vanhaan sitä ei eksytty metsään. Silloin suunnistettiin. Aurinkoja käyttämällä, tai tähtiä, jos oli yö. Eikä saari nyt niin iso ollut, etteikö rantaan olisi päässyt vain kävelemällä tarpeeksi kauan yhteen suuntaan.

    Kylläpä ankea asunto sai hänen mielensä mustaksi, se toi hänestä esiin pahimmat puolet. Solttupoikien kanssa kievarissa oli ollut niin mukavaa! Ehkä hänen pitäisi hieman piristää oloaan jollain kehittävällä tekemisellä. Hän poimi pöydältä sen puhe-elimen, jonka neiti, jonka apua hän ehdottomasti ei tarvinnut, oli hänelle hänen tänne muuttaessaan jättänyt. Niitä oli kuulemma kaupungissa tosi vähän, jotain ”Tumman Kämmenen” (vai mikä olikaan) tuontituotteita kuulemma. Sen verran hän oli sallinut opastusta, että oli antanut asentaa siihen sen yhden ”äpin”, jota hän oli nyt opetellut käyttämään, koska kuulemma sitä käyttivät kaikki tärkeät heput kuten se yksi Vikean omistaja. Välillä hän kirjoitteli sinne tuntojaan kaikenlaisista asioista, ja jotkut tuntuivat tykkäävänkin hänen kirjoituksistaan joka kerta, kun hän jotain ”postasi”.

    Kirjaudun taas sisään ja katson mitä nämä pellet pikku-tohungat ovat täällä keksineet..hymähtelen gultivoituneesti,ja jauhan lisää Meripihkahuonetta cacao:ni päälle.

    … hän kirjoitti, yhden kirjaimen hitaasti kerrallaan sormellaan näppäillen, ja painoi sitten lähetysnappulaa. Kuului hassu ääni, ja viesti lähti eetteriin, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Teknisesti ottaen hänen kannanottonsa ei ollut ollut täysin totuudenmukainen, sillä hänen ruokakomerostaan puuttuivat mainitut elintarvikkeet, mutta se olisi ollut täysin totuudenmukainen, jos hän olisi ollut mökissään, missä kyseiset elintarvikkeet tietysti olisivat olleet kaapissa valmiina. Hän nimittäin tilasi aina kuuden vuoden sapuskat kerralla, niin eivät heti päässeet loppumaan. Hänen mökilleen toimitti hyvä kuljetuspalvelu. Kuulemma kaupungissakin olisi ollut joku ”voltti” tai miksi ne sitä kutsuivat, joka toimitti ruokaa, mutta sitä varten olisi pitänyt opetella taas uusi ”äppi”. Hirveä vaiva. Ehkä pitäisi lähteä taas pubikierrokselle alokkaiden kanssa, varmaan tarjoaisivat illallisen? Ei sillä, etteikö hänellä olisi ollut varaa maksaa itsekin, mutta se vara oli tallennettu johonkin ”luottokorttiin”, johon hän ei juuri luottanut.

    Hän laittoi laitteensa takaisin pöydälle – autuaan tietämättömänä siitä, että näytön ylälaidassa näkyvät numerot esittivät kellonaikaa – ja istahti takaisin kiikkustuoliinsa. Kai se oli ollut paras tuoli, joka niillä oli ollut hänelle antaa: vähän huonoa puuta, ja aivan liian uusi. Pettäisi hänen altaan varmaan ennen pitkää, ehkäpä jopa ennen lyhyttä. Ikkunatkin olisi voinut kyllä joku käydä pesemässä. Mutta sitäkään hän ei kyllä pyytäisi.

    Sitten mainitun ikkunan läpi lensi projektiili kammottavan lasin pirstoutumisen äänen säestämänä. Kyösti loikkasi alas tuolistaan uskomattomalla ketteryydellä ja säntäsi ikkunaan.
    ”HEMMETIN KAKARAT!” hän karjui ulos ikkunassa olevasta reiästä nyrkkiään raivoisasti heristäen. ”TÄLLÄ KERTAA ETTE PÄÄSE KUIN ENERGIAKOIRA VERÄJÄSTÄ! MINUN UUDET JA PUHTAAT IKKUNAT, PENTELE!”
    Kadulla ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi hänet kuullut tai olisi voinut olla ikkunan rikkomisen takana. Mitähän himskuttia? Oliko niistä tullut niin nopeita, ettei hän enää ennättänyt edes näkemään niiden juoksevan pakoon tihutyön jälkeen? Itse asiassa katu oikein ammotti tyhjyyttään, mikä oli varsin epätavallista näin vilkkaalla paikalla. Olikohan jokin hullusti?

    Hän kääntyi kohti nurkkaa, jonne ikkunan pirstonut esine oli laskeutunut. Hänen muutenkin apea ilmeensä vain synkkeni, kun hän näki, mikä häntä tuijotti.
    ”Moi, Kyösti”, Manu sanoi, raapi kylkeään, josta irtosi keltaisia säikeitä, ja irvisti.
    ”Mitä turkasta”, Kyösti vastasi.
    ”Sori, en tiennyt, että asut täällä. Ja hei, katso! Muutin itseni banaaniksi! BANAANI-MANU!”
    ”Sinä”, Kyösti ärisi. ”Just sinä siinä. Just tuollaisena kuin olet, olet tehnyt minun elämästäni helvetin.”
    ”Hä”, Manu protestoi ja irrotteli itsestään muutaman lasinsirun, jotka olivat jämähtäneet hänen kuoreensa. ”Mikä nyt taas on hätänä.”
    ”No varmaan olet myös vastuussa tästäkin!”
    ”Mitä sinä horiset, äijä? Mistä tästä?”
    ”No tämä asunto on ihan perseestä! Pakottivat tänne asumaan. Ja ruokaakaan eivät ole tuoneet sitten toissa päivän. Turkanen loppui jo eilen.”
    ”No miksi se on minun ongelmani? Minulla on vähän parempaakin tekemistä kuin miettiä kaiken maailman eläkeläisten asuinjärjestelyjä. Sitä varten on kaupunkibyrokratia. Sitä paitsi minä näin sinut eilen Kievarissa, kun juoksin apinaa pakoon, eikä sinulla tuntunut olevan silloin mitään valittamista elämästä! Oikein rattoisaa oli meno!”
    ”Enkä ole antanut vielä anteeksi sitä Shasalgradin juttua!”
    ”Nyt hei”, Manu puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan ja vilkuili huonetta nähdäkseen, minne hänen aseensa oli pudonnut ikkunan läpi tunkeutumisen jälkeen. ”Kyösti, me olemme puhuneet tästä. Ei ole mitään järke- hetkinen seis!”

    Kyösti oli yllättäen ja hätkähdyttävän nopeasti saanut jostain kouriinsa haulikon, joka nyt osoitti suoraan kohti hänen päätään, tai siis sitä osaa banaanista, jossa hänen kasvonsa olivat. Tai ei se ehkä kovin selvää ollut, koska hän oli aika pieni kohde ja haulikon osumatarkkuus myöskin aika mitätön.
    ”Kyösti, laita haulikko alas.”
    ”Me kuule puhutaan tämä juttu läpi”, Kyösti tuumasi. ”Ja sitten päätän, ammunko sinut seulaksi.”
    ”Mikä juttu? Minulla ei ollut mitään tekemistä Shasalgradin kanssa!”
    ”No olipa!”
    ”Selitä sitten! Mitä ihmettä!”
    ”Karya-Koro!”
    ”Niin?”
    ”Kun Mantax miehitti sen! Ja sitten KKL hävitettiin! Niin kuka sen hävitti??”
    ”No… Makutain veljeskunta?”
    ”Ja sen jälkeen… Karya-Koron miehitystä ei purettu! Se on yhä Shasalgradin alue!”
    ”SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT KKL:N AIKANA!”
    ”MITÄ TURKASEN VÄLIÄ SILLÄ ON?”
    ”MIKÄ HENKILÖKOHTAINEN PANOS SINULLA ON TÄHÄN JUTTUUN?”

    Kyösti latasi aseensa. Manu nielaisi.
    ”Sinä nyt vääristelet asiayhteyttä!” Kyösti ärähti.
    ”Miten niin!?”
    ”Nykyaikana… useampi henkilö on kiinnostunut sukupuoliyhteydestä, kuin asiayhteydestä… ja sen huomaa!”
    ”Mitä helvettiä tuo edes –”

    Sitten räjähti.

    Betoni pirstoutui vitamiinivajeisen kädellisen tieltä ja tämän notkeat jalat löysivät lopulta sijansa Kyöstin keittiönpöydän päältä. Rynnäkkökiväärin lisäksi tällä oli nyt kourassaan myös pyöreä esine, jonka molemmat asunnossa jo läsnä olleet tunnistivat välittömästi käsikranaatiksi. Diddyn ruskea nyrkki nosti sen pystyyn ja hirvittävä, sotaisa kirkaisu täytti ilman. Keltaisen kulkijan haju oli hivellyt apinan haisteluelimiä paksujen seinienkin lävitse. Nyt tämän takana ammottavasta aukosta lankesi näkymä kadulle. Pöly laskeutui yhä hitaasti karvaista päätä suojaavan lippalakin päälle, kun apinan voitonriemuinen ilme katosi tämän kasvoilta. Hän ei ollut odottanut toista tuliaseella varustettua vihollista. Eikä Kyöstin katse varsinaisesti uhkunut vieraanvaraisuutta.

    ”Jahas”, Kyösti totesi varsin arkisesti kääntyen täysin apinaa kohti. ”Näemmä vanha sanontani pitää paikkansa: ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan kuinka paljon kalusteita siinä hajoaa.”
    ”Ookoo”, Manu totesi ja ampaisi Kyöstin ainoaan kirjahyllyyn. Diddy avasi jälleen tulen.

    Kirjahylly pirstoutui pieneksi silpuksi, kun rynnäkkökivääri tulitti sitä sarjatulella hallitsemattomasti. Samalla myös Kyösti laukaisi.
    ”ANTAA PALAA, VEERAKK!” hän karjui mutta pettymyksekseen näki apinan väistävän ketterästi hänen laukauksensa hyppäämällä voltin takaperin alas pöydältä.

    Jos tätä seuraava ohikiitävä hetki olisi ollut elokuva, olisi sitä hidastettu niin paljon, että jokainen lentävä puunsäle ja hauli olisi erottunut selkeästi kaikessa kuolettavassa kauneudessaan. Banaani kimpoili huonekalusta ja esineestä toiseen samalla, kun Veerakk ja Karvainen Kivääri omistajineen jauhoivat tomuksi Kyöstin ankean yksiön irtaimistoa.

    Ketterästi loikkiva apina väisti turagan sylkemät haulit vaivattomasti, mutta niin tehdessään hänen oma osumatarkkuutensa putosi niin paljon, että täysin paikallaan seisovalla Kyöstillä ei näyttänyt olevan pienintäkään riskiä joutua luotien eteen. Vallitseva kaaos loi ainoastaan hirvittävän esteradan hedelmälle, joka poukkoili ympäri huonetta sen tuhoutuessa hänen ympäriltään. Lipas lippaalta ja patruuna patruunalta Kyöstin koti muistutti entistä vähemmän asuntoa ja entistä enemmän reikäjuustoa. Turagan karjahdukset, Karvaisen Kuninkaan kauas kulkeutuneen oppipojan kirkaisut ja terveellisen sekä maukkaan elintarvikkeen ähkäisyt loivat kakofonian, joka raateli jokaisen sitä kuulevan korvia.

    Ja kaikki kuulivat. Kaikki.

    Keskustan evakuointi oli jo käynnissä.

    Manu otti vauhtia vielä Diddyn senhetkisen lippaan viimeisestä luodista ja ponkaisi sen päältä kohti kattoa, jossa hän sai kiinni ankeasta varjostimettomasta lampusta, joka valaisi keittiönurkkausta vähän huonosti. Apinan vaihtaessa lipasta hän tarkasteli kiireesti hyvin nopealla tahdilla tärveltynyttä huonetta, ja sitten hän näki sen: aseensa, jonka oli kadottanut iskeydyttyään ikkunan läpi. Se makasi keittiön pöydän alla juuri sellaisessa kulmassa, että se oli jäänyt pöydänjalan taakse hänen sitä viimeksi etsiskellessään.

    Alhaalta kuului jälleen rynnäkkökiväärin lataamisen ääni, joten lampun johdosta kiinni pidellen Manu ponkaisi itsensä ylösalaisin ja asetti jalkansa kattoa vasten. Sitten hän työnsi jaloillaan ja repäisi kaikin voimin saaden kattolampun irtoamaan. Valaisin putosi, ja sen särkyessä pirstaleiksi banaani oli jo sinkoutunut pöydän alle poimimaan pyssynsä. Nopeaa tähtäystä ja liipasimenvetoa myöhemmin laser leikkasi huoneiston tukevimman seinän säpäleiksi. Sekä Diddy että Kyösti, edellinen apinan raivolla ja jälkimmäinen ikäisekseen ällistyttävän akrobaattisesti, olivat hypänneet pöydälle hänen ylleen, kun seinä otti osumaa, ja huoneen alkaessa romahtaa pääsi kumpikin kierähtämään ulos ulkoseinässä ammottavan kranaatin tekemän reiän kautta. Kyöstin haulikonperästä viime hetkellä kiinni siepannut banaani selvisi myös verrattain vammoitta rivitaloyksiön tuhosta.

    Katutasoon kaikkein ketterimmin päätyneen apinan kärsivällisyys oli lopussa. Se ei ollut tottunut siihen, että sen välipalat pistivät tällaisella tavalla hanttiin. Nyt se oli alkanut muuttaa mieltään. Banaani saisi ravita sitä vaikka sitten grillattuna.

    Pudotuksesta hädin tuskin toipunut turaga-pappa ja hieman sivummalla pällistelevä banaani – joka oli jälleen hukannut asunnon romahtaessa pyssynsä – katsoivat kauhuissaan, kuinka Diddy kiskaisi sokan irti kranaatista, joka oli taas ilmestynyt jostain tämän karvaiseen käteen. Sitten he saivat seurata, kuinka apina täysin surutta heitti kranaatin suuhunsa ja nielaisi sen.

    Kului tasan yksi sekunti, jolloin ei kuulunut mitään. Tyhjäksi sivullisista evakuoidun kadunpätkän kaikki kamppailuun osallistuvat seisoivat hetken täysin paikallaan. Sitten apinan sisällä räjähti. Lieskat purkautuivat tämän suusta kohti banaania ja haulikkoaan yhä puristavaa Kyöstiä.

    Oli kuin helvetti olisi löytänyt sijan tosimaailmasta, kun katu täyttyi liekeistä. Diddyn ulos röyhtäisemä räjähde oli kaikesta päätellen sisältänyt myös napalmia, sillä tämän suusta ulos lentävät sattumat alkoivat välittömästi syövyttää reikiä asfalttiin. Tultasyöksevä karvainen kammotus antoi kaikkien maistaa tulta ja tappuraa. Eikä liekeille tuntunut näkyvän loppua.

    Tilanteeseen alkoi tulla tolkkua vasta, kun liekkien keskeltä pilkahti kimmellys metallia. Banaanin piti suojata silmänsä loimujen lisäksi paikalle rullanneen metallin sankarilliselta loisteelta. Järkyttävällä nopeudella tulen halki saapunut pyörätuoli tärähti päin apinaa ja jysäytti tämän asfalttiin niin suurella voimalla, että sen kidasta valunut napalmi viimein lakkasi pursuamasta. Tuolissa istuva skakdi onnistui jarruttamaan viime hetkellä ja esti itseään onnistuneen osuman jälkeen ajautumasta päin rakennuksen seinää.

    ”Onnnsenytpenttele!” Bladis ärjäisi raivon vallassa ja rullaili tarkastelemaan, oliko hänen kiihdytyksensä ollut tappava. Maassa uliseva apina kiemurteli kuitenkin edelleen siihen malliin, että työ ei selvästi ollut vielä tehty. Moderaattori hapuili pyörätuolinsa vasenta sivua, ja hänen käteensä osui nopeasti keskeltä katkaistu haulikko, joka pintansa kuluman perusteella varmasti edelsi sitä sisällisotaa, jossa se oli parhaat päivänsä nähnyt. Haulikon piippu laskeutui kohti maassa kiemurtelevaa karvakasaa armottomasti.

    ”Alkakaas pojat etsimään loukkaantuneita”, Bladiksen käsky kajahti, jolloin sivukujalta paikalle pomppi muutama kaartilaismatoran, jotka harppoivat hävityksen keskellä seisovan rakennuksen raunioihin. Rullaavan istuimen valtias oletti tilanteen rauhoittuneen tarpeeksi. Virhe, jota hän ei hetkeen myöntäisi.

    Apinan silmissä paloivat lieskat, kirjaimellisesti. Karvan keskellä ilmiliekkeihin syttyneet silmämunat tuijottivat Bladista pitkin tämän pitelemää piippua. Skakdi hätkähti, mutta ei epäröinyt hetkeäkään.

    Liekehtivät silmämunat

    Järkyttyneenä moderaattori tuijotti, kuinka apina kirjaimellisesti nielaisi tätä kohti syljetyt haulit. Liekit tämän silmissä paloivat entistä kirkkaampana reaktiona Bladiksen herkkään liipaisinsormeen. Skakdi ei olisi järkytykseltään ehtinyt reagoida apinan seuraavaan hurjistuneeseen loikkaan, ellei sivummalla itseään kasannut banaani olisi puuttunut tilanteeseen.

    Ureansävyinen teknisesti ottaen kai marja poimi maasta irtonaisen, hieman ruosteisen vesiputkenpalan, syöksyi sitten kohti Bladista hälyttävän nopeasti lähestyvää kädellistä ja veti tätä juuri mainitulla metalliputkella turpaan. Apinan suusta lensi muutama hammas samalla, kun tämän naama lävähti vasten kadun toisella puolella vielä paikoitellen ehjää talonseinää.
    ”Tämä ei ole mitään leikkiä, Bladis”, Manu sanoi huohottaen. ”Tuo apina on niin vaarallinen, että jo pelkästään se on varmaan laitonta.”
    ”… ja kukas hitto se sinä olet?” Bladis kysyi tuijottaen banaania hieman hämillään.
    ”… no mutta”, Manu sanoi voitonriemuisesti. ”Olen –”
    ”Seis!” Kyösti huudahti. ”Älä anna sille syytä sanoa sitä TAAS!”
    ”– BANAANI-MANU!”
    ”Argh!”
    ”… niin joo”, Bladis sanoi. Hän oli jo autuaan unohtanut. ”Tawa taisikin mainita… No, voitko seuraavaksi kertoa, että mitä hel-”

    Hän ei ehtinyt lauseensa loppuun, ennen kuin tällistä toennut tarzahnilainen syöksyi jälleen häntä kohti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin valmis. Haulikon piippu työntyi vauhdissa apinan kurkusta alas, kun karvapallo syöksyi murhanhimoissaan häntä päin. Hän kohotti puoliväliin apinaa työntyneen haulikkonsa kohti taivasta ja veti liipaisimesta.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi pyörinyt haudassaan, jos olisi sellaisessa sillä hetkellä levännyt, kun apinasta ja ylöspäin suuntautuvasta työntövoimasta rakennettu avaruusohjelma keräsi ihmetteleviä katseita useamman korttelin päästä. Taivasta kohti kiitävä kasa karvaa kiihdytti niin suuriin nopeuksiin, että liekehtivät silmät apinan kallossa sammuivat viimein ilmavirran johdosta. Tämä pieneni niin pieneksi pisteeksi, että Bladiksella oli vaikeuksia enää erottaa sitä kirkasta taivasta vasten. Tilanne kuitenkin korjaantui nopeasti, kun painovoiman lakeja tahtomattaan noudattava Diddy aloitti matkansa takaisin kohti asfalttia.

    Karvan ja kadun yhteentörmäyksestä syntyvä paineaalto lennätti vihasta karjuvan skakdin tuoleineen kumoon. Kyösti kiristeli hampaitaan turhautuneena, kun syntyneestä kraaterista alkoi kuulua lisää ulinaa. Apinassa pihisi edelleen henki ja maassa makaavan moderaattorin mitta oli täynnä.

    ”On se nyt niin skarrarrarin kumma, että tuo saamarin apina ei kuole”, skakdi vaahtosi avuksi juosseiden kaartilaisten auttaessa häntä takaisin pyörätuoliinsa. ”Selitä nyt, Makuta Nui, että mitä helvettiä. Jonkinlaisena henkiolentona varmaan tiedät näistä toteemieläimistä jotain?”
    ”No siis joo”, Manu vastasi. ”Tuo on niin kutsuttu brakas, elikkäs eräänlainen apina.”
    ”No sepäs yllättävää”, Kyösti kommentoi käveleskellen aiempaa huomattavasti raihnaisemmin yksiönsä raunioissa selkäänsä hieroen ja puhelintaan etsiskellen.
    ”Kyösti, hiljaa nyt”, Bladis sanoi ja nyökkäsi Manulle. ”Jatka.”
    ”Ja siis, minä olen BANAANI, jos et huomannut.”
    ”Niin?”
    ”Apinat syövät banaaneja.”
    ”Niin?”
    ”Minä olen banaani.”
    ”Mitä vihjaat?”
    ”Apina haluaa syödä minut.”
    ”No se nyt oli ilmiselvää!” Kyösti ähkäisi ja potkaisi kivimurskaa.
    ”Kyösti, anna miehen puhua”, Bladis sanoi. ”Tai banaanin. Mikä ikinä.”
    ”No siis kun olen banaani”, Manu jatkoi, ”niin apinat ovat ihan hiton vaarallisia sekä minulle että ympäristölleni. En ehkä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, mutta toisaalta en myöskään tiennyt, että jäsenistöömme kuuluu apinoita.”
    ”… onko tuo apina siis Bio-Klaanin jäsen?” Bladis hölmistyi. Kyösti tuhahti, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
    ”Totta kai se on! Onhan sillä jäsenkorttikin. Voi nyt saatana, Bladis, sinäkin, täysi säkki. En sano tätä kevyesti enkä ilomielin… mutta jokainen henkilö, jonka olen ikinä tavannut, ikinä tuntenut, ikinä nähnyt missään, on IDIOOTTI!”
    ”Aika raffia, Kyösti”, Manu sanoi vaitonaisesti. Bladis tuijotti vanhusta mielensä pahoittaneena. Kyöstin vihainen ilme heltisi vain hieman.
    ”Kyösti…” Bladis sanoi. ”Luulin, että me ollaan kavereita.”
    ”No”, Kyösti vastasi hieman reaktiotaan häveten, ”niinpä kai. Tänään on vähän huono päivä. Turkanen on loppu, ikkuna meni rikki ja nyt koko talo romahti.”
    ”Kyllähän minä oikeasti tiesin, että Makuta Nuin kanssa kamppaileva apina on jäsen”, Bladis puolustautui vielä. ”Tawa kyllä sanoi siitä poliisikokouksessa. Se luikahti vain muististani. Olen viime aikoina joutunut keskittymään vähän muihin apinoihin! Kampiakseleita ryösteleviin sellaisiin!”
    ”Oliko vielä muuta?” Manu kysyi tylsistyneenä, ”vai voinko jo juosta niin kauas tuosta pällistä kuin vain fyysisesti on mahdollista? Mikä ei kyllä näillä jaloilla ole kovin kauas, ennen kuin se jo herää.”
    ”Niin, jos se kerran on jäsen”, Bladis tuumasi, ”sillä on joitain oikeuksia.”

    Apina alkoi ryömiä ulos tekemänsä kraatterin pohjalta. Bladis rullasi sen viereen, osoitti sitä jälleen haulikolla ja sanoi:
    ”Moderaattorin oikeuksin, Bio-Klaanin nimissä, olette täten pidätetty. Kaikkea, mitä sanotte tai jätätte sanomatta, Guartsu voi käyttää teitä vastaan sitten oikeudenkäynnissä, kun sellainen joskus tulee, vaikka jonot ovat tällä hetkellä pitkät ja Geemieskin kateissa.”
    ”Mikään ei voita kuulasta syksyistä lainhuudatusta”, totesi Kyösti taustalla, jo hieman riemastuneenpana löydettyään puhelimensa raunioista. ”Huudata sitä lakia, beibi!! Jeah!”
    ”Teiltä takavarikoidaan kaikki Bio-Klaanin luovuttama kalusto, sisältäen seuraavat esineet mutta ei niihin rajoittuen”, Bladis jatkoi (jättäen huomiotta sen, että Kyösti ei vaikuttanut tietävän, mitä lainhuudatus oikeastaan tarkoitti), kaivoi taskunsa pohjalta ruttuisen paperin ja alkoi luetella siinä esiintyviä esineitä: ”Jäsenkortti, viikottainen lounassetelisetti, henkilökohtainen ampuma-ase, lemmikkilisenssi sekä kaikkien seitsemän eri kuntosalin kausikortit.”

    Bladiksen yllätykseksi näytti siltä, että apinalta oli viimein loppunut puhti. Maassa istuva apina työnsi kouransa selkänsä taakse ja alkoi kaivaa omaisuuttaan esiin paikasta, mitä kukaan läsnäolijoista ei halunnut tarkemmin kuvailla.

    Ensin Diddy tiputti maahan itsensä ja Bladiksen väliin halvan näköisen, neonsinisen sytkärin. Sitten se kaivoi esiin etelämanterelaisen tuhannen vitkuttimen setelin. Lopuksi se kiskaisi väkivaltaisesti tukon ruskeaa karvaa irti vasemmasta pakarastaan ja alkoi mallata tukkoa setelin päälle.

    Apina kääräisi omasta karvastaan ja etelän valuutasta itselleen sätkän, joka löysi nopeasti paikan tämän hampaiden välistä. Bladis tuijotti silmät pyöreänä, kuinka tämä sytytti sätkän ja alkoi väsyneen näköisesti impata omia liekehtiviä perskarvojaan.

    Hetken aikaa kuului ainoastaan tupakanhimoisen apinan ähkimistä. Sitten kädellinen paljasti korttinsa. Yhdellä näppärällä näpäytyksellä setelisikari lennähti pöyristymisestä lamaantuneen Bladiksen aseen piippuun. Karvankatkuinen pöllähdys puski ulos haulikon peräpäästä suoraan hänen kasvoilleen.

    Köhivä ja harhautunut moderaattori joutui laskemaan aseensa antaen Diddylle täydellisen raon hyökätä. Raivokas brakas syöksyi tällä kertaa kohti Kyöstiä, joka alkoi karjua painokelvotonta tekstiä apinan yrittäessä riipiä hampaillaan hänen naamaansa irti.

    ”Rulla! Oletko vielä hollilla? Tämä saamarin apina ei pysy aisoissa!” Bladis ärjyi poliisiradioonsa, yhä pershenkosia kakoen.

    Sillä välin, kun Bladis oli lukenut apinalle tämän ”oikeuksia”, Manu oli ollut penkomassa raunioita ja löytänyt jälleen aseensa. Nyt hän pomppasi jälleen kadulle, sulki toisen silmänsä tähdäten Kyöstin kimpussa pokkuroivaa Diddyä ja laukaisi aseensa. Hänen onnistui kuin onnistuikin osua apinaan (Kyöstin pään sijasta), jolloin tämä kirkaisi lasersäteen lävistäessä karvapeitteen (vain vaivoin) ja putosi pois Kyöstin päältä, mutta samalla kovia kokenut ase räjähti banaanin naamalle.

    Diddyllä oli jälleen alkuperäinen kohde silmissään ja banaaninhimo aivoissaan. Se hyökkäsi hirvittävällä tavalla kirkuen ja kaikki raajat ojossa kohti Manua, joka luuli jo loppunsa koittavan, kunnes kohtalo äkkiä puuttui peliin.

    Tai alienit – mistäpä sitä tiesi?

    Appelsiininvärinen vilahdus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Kadulla seisovalta kolmikolta ja raunioissa kumartelevilta kaartilaisilta kesti hetki tajuta, että paikalle Bladiksen käskystä rullannut vauhtihirmu oli onnistunut kaappaamaan apinan mukaansa. Hiljaisuus laskeutui hävityksen keskelle. Kaaos oli siirtynyt kohti pohjoista, jossa oranssi koura piti karvaista kalloa tiiviisti kirskumassa vasten mukulaista katua.

    ”Matanauta mitä sekoilua!” Manu räkätti maassa maaten yllättyneenä juonenkäänteestä. ”Minulta melkein lähti henki, aika monelta sivulliselta lähti henki, ja Kyöstiltä meinasi lähteä naama. Ja Bladis, sinulta ilmeisesti hajureseptorit?”

    Viimeksi mainittu köhi yhä hieman pyörätuolissaan. Hänen haulikkonsa makasi kraatterin pohjalla, mahdollisimman kaukana hänen naamastaan.
    ”Tämä on kyllä… väkivaltaisin tapahtuma sitten… en tiedä, Liskojen yön?” hän sanoi henkeä raskaasti vedellen.

    ”On kyllä helvetin ärsyttävää, kun raivoisa mandrilli iskee kulmahampaat kallooni ja alkaa nylkemään naamaani! Inhoan semmoista”, totesi verta päästään vuotava turaga istuutuessaan tuhoutuneen asuntonsa ulkorappusille.

    ”Joo, niin minäkin”, Manu sanoi. ”Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on vähän kiire. En ole vakuuttunut, että brakas-ongelmamme on sillä selvä, joten minun on parasta hilpaista takaisin Kelvinin turvalliseen –”
    ”Et muuten mene minnekään”, sanoi Bladis rullaillen aivan banaanin viereen. Keskeytyksestä närkästynyt makuta fallistisessa pehmokehossaan tuijotti kädet puuskassa lähes pystysuoraan ylöspäin skakdin irveeseen.
    ”Äläs puhele pehmoisia, modepoju. Minä olen valtion väkivaltakoneiston yläpuolella. Minä olen osa pantheonia! Ei minua kiinnosta mikään rikostutkÄÄRGH!”

    Bladis yksinkertaisesti nosti banaanin käteensä niin, että tämän kädet jäivät hänen nyrkkinsä sisään, eikä tämä voinut tehdä asialle yhtään mitään, koska oli banaani.
    ”Saat kyllä luvan selostaa tasan kaiken, mitä täällä tapahtui”, skakdi murisi.
    ”Voi hyvänen aika, alat kuulostaa ihan Samelta”, Manu älähti. ”Eikö sinulla ole enää huumorintajua?”
    ”Tässä ei muuten ole kyllä mitään hauskaa. Porukkaa on kuollut, ja sinä olit rikospaikalla painimassa terroristin kanssa! Ties vaikka itsekin olisit terroristi!”
    ”No totta helvetissä olen terroristi, olen makuta!” Manu ärähti.
    ”Totta se on”, Kyösti totesi kaartilaisen sitoessa hänen päätään valkeisiin kääreisiin. ”Kerros Bladikselle Shasalgradista, makuta!”
    ”Viimeisen kerran, SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT!”
    ”SILLÄ EI OLE VÄLIÄ!”
    ”LUULIN, ETTÄ SINULLA OLI KAHUJA KYNIMÄTTÄ VINKISTÖLIITTOUMAN EIKÄ MAKUTOJEN KANSSA!”
    ”NO ON SENKIN KANSSA! MUTTA SE ON ERI JUTTU EIKÄ KUULU PERKELE SINULLE!”
    ”MIKSI PITÄÄ HUUTAA JA KIROILLA?” huusi Bladis.
    ”EN PELKÄÄ KIROILLA, KUN ELÄMÄNI VIIMEINEN KUUDENNES HÄÄMÖTTÄÄ AJAN USVASSA!” Kyösti karjui.
    ”ONPA SYVÄLLISTÄ!” Manu kommentoi.

    ”Tuota, anteeksi”, yksi kaartilaisista sanoi niin kovaan ääneen kuin kykeni ilman, että itsekin huusi, ja kaikkien kolmen huutajan päät kääntyivät yhtä aikaa tätä kohti. ”Niin, tuota, saimme puhelun, että asiat eivät menneet Rullan päässä ihan odotetulla tavalla.”

    Bladiksen suu vääntyi kahta kauheampaan irveeseen, Kyösti veti päätään puristavia siteitä hieman tiukemmalle ikään kuin se suojaisi häntä apinan kostolta, ja Manu totesi ääneen sen, mikä heidän kaikkien mielessä liikkui: ”Ei saatana.”


    Vauhdin hurma oli nielaissut Jaken, ja Diddy maksoi siitä kasvojensa karvoituksella. Kipinät iskivät, kun apina hioutui hetki hetkeltä syvemmälle katuun. Jaken ote oli vankka ja suunta täsmällisesti pois keskustasta. Hän raahaisi apinan paikkaan, jossa se ei voisi satuttaa ketään. Paikkaan, jossa Jake nautti ylivoimaisesta kotikenttäedusta.

    Muutama kiihdytyksen tielle joutunut kaupunkilainen joutui loikkaamaan kamppailun tieltä pois, mutta Jake tunsi kadut hyvin ja onnistui muutamalla luovalla käännöksellä välttämään pahimmat väenpaljoudet. Vankkaan slizeroid-otteeseen vangiksi jäänyt apina kirkui suu täynnä soraa, kun tämän kasvojen karvoitus hioutui kipinää iskien asfalttiin.

    Karvapallon seuraava mahdollisuus hengittää saapui vasta, kun Jaken riuska heitto sinkosi tämän vauhdilla päin jonkinlaista kaarevaa, liukasta pintaa. Savuavia kasvojaan tunnusteleva apina oli niin järkyttynyt kohtelustaan, että ei ehtinyt edes katsella ympärilleen, ennen kuin seuraava isku saapui. Half-pipen yläpäästä vauhtia ottanut slizeroidi törmäsi jälleen Diddyyn täydellä vauhdilla. Apina lensi pois kourusta ja iski päänsä sivummalle pultattuun metalliseen kaiteeseen.

    Jake rullasi itsensä takaisin kourun korkeimpaan pisteeseen ja tutkaili hetken vastustajaansa. Rapusaaren skeittiparkin rullaava ruhtinas tiesi erinomaisesti, kuinka vaarallinen apina oli. C-vitamiinin puutteesta kärsivä Diddy oli niin syvällä hedelmänhimoisessa hurmoksessaan, että tämä pitäisi iskeä siitä irti voimalla. Ja voimaa Jake apinaan kohdisti.

    Diddy ehti hädin tuskin valmistella tarzahnilaisen esitaisteluposeerauksensa, kun Jaken ensimmäinen varial heelflip osui tähän. Vuosien kokemuksella suoritetut sadankahdeksankymmenen asteen frontside shove-it sekä kahdelle renkaalle suunnittelematon heelflip muodostivat yhdessä tuhoisan yhdistelmähyökkäyksen, joka lennätti apinan korkealle ilmaan. Jaken todellinen isku oli kuitenkin vasta tulossa. Kourusta vauhtia otettuaan hän sinkoutui ilmoihin Diddyn perään. Backside ollie läimäisi tämän välittömästi takaisin maahan ja näennäisesti tyrmäsi tämän.

    Tämä ei kuitenkaan ollut Jaken ensimmäinen taistelu hedelmälihaa hamuavaa hihhulia vastaan. Hän tiesi, että apinan tajuttomuus oli varmistettava.

    Ilmiömäisen pop shuvit -käännöksen jälkeen laskeuduttuaan Jake kiihdytti jälleen. Kaidetta vasten grindattuaan hänen vauhtinsa saavutti äänivallin, joka räjähdettyään sinkosi kauempaa kamppailua seuranneen Long Boin lippalakin tämän päästä. Kuntosalilta iltarullailuaan suorittamaan tullut Boi ei ollut uskoa silmiään, kun se Jake teki sen. Täydellisen. Frontside ollien.

    Diddyn skeitti

    Kun Jaken pyörien kumien katkusta ja väkivaltaisesta yhteentörmäyksestä syntynyt savupilvi viimein hälveni, rullasi ainoastaan yksi. Kätensä ristinyt Jake myhäili tyytyväisenä, kun apina ei enää noussut.

    Temppu oli kuitenkin vaatinut veronsa. Kaikkensa antanut slizeroidi hengitti raskaasti. Hän oli käyttänyt sata prosenttia rullailuvoimistaan. Roborideroidien henki pihisi hänessä voimakkaana, mutta uupumus alkoi työntää sitä jo syrjään. Puiston laitamille oli ehtinyt kertyä pieni tapahtumaa seuraamaan saapunut porukka Long Boin rinnalle. Ryhmän hujoppi loikki pikaisesti Jaken luokse varmistamaan, että tämä oli kunnossa.

    ”Kaikki on hallinnassa! Minä, Jake, Powerin ja Bossin ikuisen rullaavan työn jatkaja, olen päihittänyt tämän katalan kädellisen!”

    Seuraavat minuutit Jake keskittyi jakamaan nimikirjoituksiaan. Long Boi lampsi iltavuoroonsa tyytyväisenä slizeroidin nimi tussilla piirrettynä skeittilautansa pohjaan. Muutama harrastuksesta innostunut matoran jäi juttelemaan maailman huipulle henkisesti kohonneen Jaken kanssa. Hänen ilmiömäiset liikkeensä olivat ansainneet hänelle kansan suosion. Sattuipa paikalla olemaan yksi Klaanilehden syystoimittajakin, joka matkallaan kohti keskustan tuhoaluetta päätyi näpsäisemään hänestä kuvan seuraavan päivän läpyskään. Hän demonstroi toimittajalle ilmiömäisen 360 pop shuvin, impossiblen sekä useita varial kickflipejä, ennen kuin yksi paikalle saapuneista sivustakatsojista huomautti, että apina oli tällä välin lähtenyt lätkimään.

    Jake tuijotti tyhjää half-pipea tyrmistyneenä. Hän ei ollut uskoa, että apinassa oli yhä virtaa pakenemiseen. Ei sellaisen ollien jälkeen. Ei se vain ollut mahdollista…

    Tyrmistynyt slizeroidi sai lopulta raportoitua tapahtumat poliisiradioon, josta yksi Bladiksen mukana olleista kaartilaisista vastasi hänelle. Näköyhteyttä ei kuitenkaan enää ollut. C-vitamiinin erehtymättömän tuoksun haistanut Diddy oli taas todellisen tavoitteensa jäljillä.


    Bladis oli kaiken varalta toimittanut Kyöstin sairasosastolle lepäämään. Banaaninhahmoinen Makuta Nui oli onnistunut pakenemaan hänen kynsistään käyttämällä likaisia temppuja – tuskinpa oli sattumaa, että kuin tyhjästä ilmaantunut puolikas porotokka oli yrittänyt jyrätä hänet juuri, kun banaania olisi ollut tarkoitus kuulustella? Jake oli raportoinut, että apsiterrorin pioneeri oli päässyt livistämään. Mitä Jake oli jättänyt kertomatta mutta Bladis oli kuullut myöhemmin kaartilaisilta, jotka olivat käyneet keräämässä silminnäkijähavaintoja, oli, että näin oli käynyt Jaken jakaessa nimikirjoituksia. Tästä puhuttaisiin vielä! Ja voi pyörät ja pyssykät, vielä pitäisi raportoida ylläpidolle. Siitä hän ei kyllä nauttisi.

    Kyösti, punkassa jurottaen, tarkisti ”sossumeediansa” ja huomasi, että hänen aiemmin lähettämänsä päivitys oli kerännyt kritiikkiä: kuulemma ”Meripihkahuone ei ole elintarvike”. Hän vastasi kritiikkiin asiallisen ivallisesti, ja tivasi puolestaan antagonistinsa mielipidettä ”Meripihkahuoneesta”. Lähes välittömästi hän sai vastauksen, jossa vastaaja kieltäytyi kommentoimasta ja sanoi ”kirjautuvansa ulos” tältä päivältä. Kyösti oli raivoissaan.

    Sairastuvalta pois rullailevaa Bladista saatteli hyvin aggressiivinen mutina ja melkein yhtä aggressiivinen joskin hidas näytön näpyttely.

    Luulette että voitte vaan lopettaa, tai, lähteä pelkällä ulos-kirjauksella. Pelkurit, hölmöt , narrit !! Peli Ei voi päättyä ennen kun KAIKKI 'TEIKIT' on nähty. K a i k k i .  T e i k i t. .

    Kaikki ne.


    Kelvin havahtui huutoon ja otti kuulokkeen pois sarvestaan.

    Käytävältä kuului keskusradion rätinä:
    ”Öh, halojaa! Mode Paaco tässä! Ylläpito tiedottaa, että Admin-aukiolla on menossa parhaillaan tulitaistelu. Ei syytä paniikkiin — kyse ei ole nazorakien hyökkäyksestä! Ylläpito kehottaa silti kaikkia linnakkeen asukkaita pysymään sisätiloissa! Tilanne on hallinnassa!”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan. Tulitaistelu? Mistäköhän oli kyse?

    … ja toivottavasti Manu ei liittynyt asiaan.

    Lopulta hän vain kohautti olkiaan ja asetti muokatun korvakuulokkeen takaisin tuntosarvelleen ja napsautti kasettisoittimen päälle.

    Kelvin alkoi naputtaa jalallaan rytmiä. Hän huomasi mutisevansa laulun sanoja — kuitenkin niin hiljaa, ettei itse kuullut ääntään musiikin alta. Sävel sai hänet hymyilemään.

    Kelvin oli ottanut tavoitteekseen pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä sekä mielensä harhautettuna niin kauan kuin Manu oli poissa. Makutan jo tavaksi muodostuneen katoamisen jälkeen Kelvin oli huomannut päänsä tuskallisen hiljaiseksi. Ja hiljaisuudessa ikävät ajatukset nousivat mieleen…

    Vanha kristallisoitin oli löytynyt Santorinaukion kirpputorilta. Kelvin oli pitkään epäröinyt Klaanilta saamiensa muttereiden käyttämistä lopulta melko tarpeettomaan esineeseen, mutta… hän tunsi kaipaavansa musiikkia. Se vei ajatukset muualle.

    Nazorak otti muutaman varovaisen tanssiaskeleen kohti pöytäänsä. Matkavalmistelut olivat jo hyvällä mallilla. Puoliksi täytetty rinkka nojasi seinää vasten pöydän vieressä. Pöydällä oli läjä kala- ja hedelmäsäilykkeitä, jotka hän oli hankkinut kovalla hinnalla torilta. Pöydällä odotti myös tulentekovälineet, linkkuveitsi, huopa, nippu köyttä, vesileili ja valokivilyhty. Bloszarin tehtaanmyymälästä saadun pistoolin hän oli purkanut ja öljynnyt. Myös Alinolla-hanska odotti huoltamistaan. Hän siirsi huovan rinkkaansa ja veti sen hyräillen yli listaltaan.

    Kelvin oli jo aika innoissaan tulevasta matkasta, vaikka hän yrittikin pitää odotuksensa matalalla. Manun puheiden mukaan reissu tulisi olemaan rankka sekä luultavasti vaarallinen. Kelvin ei kuitenkaan voinut olla haaveilematta siitä, mitä uutta ja ihmeellistä hän tulisi reissulla näkemään. Kauniita maisemia? Vieraita ja eksoottisia kulttuureita, joissa hänen ei tarvitsisi käyttää naamiota? Mieltä räjäyttäviä teknisiä innovaatioita, jotka pyyhkisivät Imperiumin antiikkisella sotakalustolla lattiaa?

    Kelvin teki korean tanssiloikan sängylleen. Pieni ääni hänen takaraivossaan muistutti, kuinka hölmöltä se oli luultavasti näyttänyt, mutta huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän poimi kasan remmejä sängyltään ja alkoi pukea niitä päälleen. Hetken ähkittyään hän onnistui pujottamaan uuden varustehenkselinsä ylleen. Remmeissä oli monia irtotaskuja sekä kotelot hänen molemmille pistooleilleen. Varustevyö vaikutti kätevältä – hän sai tarvikkeidensa painon paremmin jaettua keholleen.

    Sitten hän nappasi tuolin selkänojassa riippuneen valkoisen kankaan ja heilautti sen olalleen. Se oli metru-nuilainen sadeviitta, jossa oli korea oranssi vuorikangas. Hän ei ollut koskaan kokeillut oransseja asusteita – ei sillä että Imperiumin tiedemiestenkään pukukoodi olisi kaikkea sallinut.

    Hmm. Onkohan oranssi liian… räväkkä minulle? Kelvin mietti mittailen itseään.

    Hänen katseensa kääntyi sänkyä vastapäätä olevaan kokovartalopeiliin, joka edelleen nojasi kuvapuoli seinään. Hän epäröi hetken.

    Äh, ihan sama!

    Nazorak tarttui peiliin ja käänsi sen osoittamaan itseään. Hän astui taaemmas ja tuijotti peilikuvaansa.

    Se… näyttää ihan hyvältä.

    Hän oli odottanut kuvajaisensa näkemisen olevan taas kuin tikari sydämeen, mutta… ei. Hän näytti omasta mielestään ihan hyvältä.

    Kappaleen tempo nopeutui. Kelvinin hymy leveni. Hän heilautti viittansa näyttävästi sivuun ja poseerasi itselleen. Varustehenkselit näyttivät myös tyylikkäältä.

    Kelvinin päähän juolahti ajatus. Hän nappasi pöydältä toisen pistoolinsa ja otti toiminta-asennon, jonka muisti nähneensä Hänen kenraalinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan julisteessa. Hän kuvitteli olevansa agentti hiipimässä ase valmiina vihollisten bunkkeriin. Hän virnisti.

    Sitten hän otti toisen asennon: hän kääntyi suoraan kohti peiliä, toinen yläkäsi lantiolla ja asetta pitelevä käsi korkealla ohimon korkeudella. Hän taivutti kaulaansa katsoen itseään kuonoaan pitkin. Hän seisoi itsevarmasti voittamansa vihollisen yllä.

    Kolmas poseeraus! Hän painui kyyryyn, otti pistoolistaan molemmilla käsillään kiinni ja osoitti aseen kohti peiliä. Hän virnisti ja kuiskasi:

    ”Bang!”
    ”Bang!”

    Kristallisoitin naksahti ja hiljeni. Kasetti oli lopussa.

    Kelvin nousi suoraan ja pudisteli päätään itselleen. Härväys sai nyt riittää. Hänen piti jatkaa pakkaamista.

    Sitten ovelta kuului kiivas kolmen koputuksen sarja.

    Kelvin nosti päänsä kohti ovea. Hän ei ollut sopinut tapaavansa ketään tänään. Hän puki volitakin kasvoilleen ennen kuin avasi oven.

    Mutta oven takana ei ollut ketään. Kelvin vilkuili hämmentyneenä, missä koputtaja mahtoi olla.
    ”Kelvin, täällä alhaalla!”
    Hän suuntasi katseensa alas, josta ääni oli tullut. Ja hänen edessään seisoi banaani. Banaani, jolla oli neljä mekaanista, groteskia raajaa ja selvästi Manun ääni. Ja vielä pahempaa, Manun kasvot.

    ”Tuota…” Kelvinin äänestä kuuli, ettei hän tiennyt miten reagoida. ”Manu?”

    ”Kelvin, nyt on hätätilanne!” Manu sanoi heiluttaen käsiään hieman hätääntyneen kuuloisena. ”Ei ole aikaa selittää! Sinun täytyy syödä minut!”

    Ennen kuin Kelvin ehti vastata, kävelevä banaani kipitti oven raosta huoneeseen.

    ”… Anteeksi, voitko toistaa?”

    Banaani iski oven väkivaltaisesti kiinni voimalla, jota harva olisi odottanut tämän pienen koon huomioiden.
    ”Sinun täytyy syödä minut!” Manu toisti kärsimättömästi. ”Äkkiä, ennen kuin on liian myöhäistä! Se ei voi olla kaukana perässä.”

    Kelvin tuijotti melko mustunutta ja parempia päiviä nähnyttä banaania ja tämän ilmeisesti pienraheista improvisoituja karmivia raajoja. Inhonväristys kulki hänen lävitseen.

    ”… Manu, mitä hittoa. En varmasti syö! Mi-miksi ihmeessä!?”
    ”Jos sinä et syö, niin se syö! Enkä varmasti anna sille sitä nautintoa!”
    ”Mikä?”
    ”Turpa kiinni ja turpa auki, poika! Muuten saat hyvästellä minut!”

    Kelvin kurtisti kulmiaan. Hänen oli vaikea ottaa banaanin hätää tosissaan. Hän heitti valeasunaamionsa sängylleen, katsoi banaania, vilkuili sitten vielä ympärilleen ja lopulta – hyvin hitaasti – kumartui tarttuakseen banaaniin. Banaani jäykistyi odottaessaan poimivaa kättä. Nazorak nosti banaanin sen päälaessa olevasta varresta.
    ”Kokonaanko…?”

    Yhtäkkiä ovelta kuului jälleen koputusta. Tällä kertaa hyvin alkukantaista, rummutuksen kaltaista.
    ”Älä avaa sitä!” Manu karjahti, ennen kuin Kelvin ehti edes miettiä asiaa. ”Kyllä, kokonaan! Tai siis pelkkä banaani. Pian, se pyrkinee kohta sisään väkivalloin!”

    … mitä hittoa? Kelvin mietti. Hän tarttui banaanin… kädestä ja – hyvin varoen – nykäisi.

    ”Aissaaaatana!” Manu kiljaisi, kun käsi lähti irti. Kelvin hätkähti näkyvästi.
    ”Öh, sattuuko se?”

    Reiästä, jossa käsi oli vielä hetki sitten ollut, valui kellertävää nestettä hänen kädelleen.

    ”No mitäpä veikkaat? Sattuisiko sinua, jos minä repisin sinun kätesi irti?”
    ”Ahaa…”

    Ovelta kuului yhä raivokkaampaa hakkaamista.
    ”Äkkiä, revi nyt ne loputkin irti, kun kerran aloitit!” Manu kiirehti. Paniikki alkoi hiipiä hänen ääneensä.

    Kelvin vilkaisi ovea, ja alkoi itsekin hätääntyä. Hän tarttui Manun jaloista ja nykäisi molemmat irti. Keltaista nestettä purskahti ulos raajojen irtaantuessa banaanista.
    ”Aisattuuuuu!”
    ”Ole hiljaa!” Kelvin tiuskaisi ja irrotti viimeisen kädenkin. Hän käänteli amputoitua banaania kädessään. Miten elävä banaani pitäisi syödä? Kuorittuna, varmaan?

    Ovelta kuului nyt väkivaltaista ryminää, kuin joku yrittäisi potkaista oven sisään. Ja Kelvinin arvion mukaan yrittikin. Hän tarttui banaanin kärjestä ja repäisi ensimmäisen siivun kuoresta auki.
    ”AIJAIJAI! TARZAHNI SENTÄÄN MIKÄ KIPU!” Manu rääkyi. Kauhistuksekseen Kelvin näki, että Manun kasvot eivät jääneetkään kuoreen, vaan kirkuva naama jatkoi nazorakin tuijottamista mustuneesta hedelmälihasta. Tämän silmät pullistuivat päästä ja tämän huutavasta suusta roiskui sylkeä.
    ”IIIIK!” Kelvin kirkaisi. ”Manu! Miksi sinä olet tällainen!?”
    ”AAAH VAUHTIA! SE TULEE!”

    Ovi tuntui antavan periksi. Alkoi olla kiire.

    Nazorak alkoi riipiä loppujakin kuoria rääkyvästä banaanista.
    ”SUURTEN OLENTOJEN NIMEEN, ARMOA! ARMOA!”
    ”Haluatko, että lofetan?” Kelvin kysyi järkyttyneenä.
    ”EI! EI! TEET TYÖSI NYT JUMALAUTA LOPPUUN!”

    Viimeisetkin säikeet irtaantuivat hedelmälihasta, ja Kelviniä tuijotti hänen kätensä puristuksessa kuvottavasti irvistävä ja voihkiva kuoreton, veltto hedelmä. No niin, nyt hän voisi syödä sen. Vai voisiko? Lausunto sen puolesta, että banaani ei näyttänyt syömäkelpoiselta saatika sitten hirveän herkulliselta, ei olisi juuri polemiikkia herättänyt.

    Diddyn skeitti

    ”Tee se”, Manu voihkaisi heikosti. ”Pystyt kyllä siihen!”

    Kelvin nielaisi. Kai se oli pakko. Hän toi banaanin lähemmäs hampaitaan. Mutta ennen kuin hän ehti puraista, kammottava ajatus nousi hänen mieleensä. Hetkinen, onko banaanilla aivot?

    Sitten kuului hirvittävä räsähdys, kun karvaisin mahdollinen jalka iskeytyi ovesta läpi. Kelvin vilkaisi oveen ja säikähti reiästä läpi irvistävän apinan tuimasti tuijottavia kasvoja.

    Diddyn skeitti

    Paniikissa hän nieli Manun yhtenä kappaleena. Banaani maistui – sen verran kuin hän ehti siitä makua saada – hieman käyneeltä ja oli koostumukseltaan aikamoista mössöä, aivan kuten oli päällisin puolin näyttänytkin.
    ”VOI HYVÄ LUOJA SUURI HENKI OTA MINUT POIS TÄÄLTÄ! RUKOILEN! TEEN MITÄ VAIN AAAAAAAH!” kuului vaimentunut mutta kauhistuttava karjunta hänen ruokatorvestaan. Hän alkoi yskiä ja lyödä rintaansa saadakseen hedelmän alas.

    Makutan kurlaavan kirkumisen vaimentuessa edelleen matkalla kohti vatsalaukkua oveen syntyneestä reiästä syöksyi läpi hurjalla nopeudella varsin harmittoman näköinen pieni brakas.

    Kelvin köhi ilmaa ja nosti katseensa tulijaan. Apina, kuten banaani, jota se jahtasi, oli nähnyt parempia päiviä: sen turkki oli paikoitellen mustunut, ja sen naamasta puuttuivat lähes kaikki karvat. Muualta karvaa ei sitten puuttunutkaan. Olkoonkin karvaisin asia, minkä hän oli koskaan nähnyt, hän ei aivan ymmärtänyt Manun hätää.

    ”UIJUI! OLEN HENGISSÄ! MATA NUI ON KUOLLUT! MANU RULAA!” kuului tuttu mesoaminen Kelvinin mielessä. Apina, joka ilmeisesti oli kuullut makutan ulostulon, katsoi nazorakia järkyttyneenä ja päästi kurkustaan hiljaisen äänen, joka olisi tarkemmin kuulosteltuna saattanut kuulostaa siltä kuin se sanoisi ”o-ou”.
    ”HA! NYT JÄIT NALKKIIN!” ärjyi Manu telepaattisesti. Tämän ääni huokui riemua ja silmitöntä pahantahtoisuutta. Apina yritti perääntyä ovessa olevasta reiästä, josta oli tullut sisään, mutta sisällepäin törröttävät puunsäleet muodostivat piikistön, jonka läpi yrittäessään se olisi vain satuttanut itseään lisää. Pöllämystyneenä se käänsi jälleen katseensa takanaan seisovaan valkeaan jättiläiseen.

    ”Kelvin”, Manu sanoi häijysti, ”ota säkki!”

  • Sokeattaren tanssi

    Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.

    Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.

    Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.

    Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.

    Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.

    ”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.

    Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.

    ”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”

    ”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”

    ”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”

    Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.

    Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
    ”Onko asia kahdenkeskeinen?”

    ”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
    Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
    ”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”

    Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
    ”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”

    ”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”

    ”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.

    Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”

    Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
    ”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”

    ”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”

    Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.

    Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”

    ”Hmm.”

    Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.

    Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
    ”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”

    ”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”

    Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.

    Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
    ”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”

    Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.

    ”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”

    Same nyökkäili hyväksyvänä.
    ”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”

    Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”

    ”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.

    Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.

    Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?

    Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
    Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?

    Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.

    ”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”

    Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
    ”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”

    ”Minun?”

    ”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”

    Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
    ”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”

    ”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.

    Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
    Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.

    ”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.

    273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.

    ”Ai niin. A-arvon Same.”
    ”Hm?” moderaattori murahti.
    ”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
    Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
    ”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
    Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”

    Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
    ”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
    ”… ai?”

    ”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”

    Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.

    ”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
    Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
    ”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”

    ”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”

    Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
    ”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
    ”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”

    ”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”

    ”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”

    ”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”

    ”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”

    ”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.”
    Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.

    ”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
    ”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”

    Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
    ”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”

    ”Ei muuta. Kiitän!”
    Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”

    Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
    ”Sain! Näkemiin!”

    Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.

    ”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
    ”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
    Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.

    Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.

    ”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
    ”Käy hyvin, admin.”
    ”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
    ”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”

    Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.

    ”Mitä mietit?”
    ”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
    ”Hm? Anna tulla.”
    ”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”

    Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
    ”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”

    Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
    ”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”

    Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
    Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”

    Same nyökkäsi.
    ”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”

    ”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”

    Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
    Kuin… kuin perhosena kotelossaan?

    Tawa pudisti päätään.

    ”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
    Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
    ”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
    ”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”

    ”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
    Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
    ”Lupaan, että se ei toistu.”

    Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
    Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.

    Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.

    Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
    Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?

    ”Jatketaanko?” Same kysyi.
    ”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
    Same näytti vakavoituvan hieman.
    ”Totta kai.”

    Tawa keräili hetken sanoja.
    ”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”

    ”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”

    ”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”

    Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.

    ”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
    ”Miksi eivät?”
    ”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”

    Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.

    ”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
    ”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
    ”Admin…”

    Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.

    ”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”

    Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.

    ”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”

    Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.

    ”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”

    Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
    ”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”

    Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.

    ”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”

    ”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
    Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
    Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.

    Voihan Visu…
    Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.

    Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
    ”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”

    Tawa nyökkäsi.

    ”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”

    Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.

    ”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
    ”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
    ”Minä ymmärrän.”

    Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
    ”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”

    Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
    ”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”

    ”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”

    ”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
    Same hymähti kylmästi.
    ”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”

    ”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”

    He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.

    ”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
    ”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
    ”Ja koska uskon teihin.”

    ”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”

    ”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”

    Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”

    Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.

    ”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”

    ”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”

    Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.

    ”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”

    Tawan mielenkiinto heräsi.
    ”Haluan tietää tästä enemmän.”

    ”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
    Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”

    ”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”

    Selakhi hymähti kylmänviileästi.
    ”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”

    Tawan hymy oli ratkiriemukas.
    ”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”

    ”Pieni hetki. Haen meille välineet.”


    Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.

    Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.

    Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.

    ”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”

    Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.

    ”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”

    ”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.

    ”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”

    Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    Sielujen sadonkorjuu

    Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.

    Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.

    Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.

    Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.

    Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”

    Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
    Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.

    Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.

    Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
    Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
    Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…

    Selakhialainen naamio iski takaisin.

    Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.

    Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!

    Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.

    Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
    Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.

    Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.

    Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.

    Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
    Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.

    Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
    Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.

    Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
    Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.

    Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.

    Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.

    Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.

    Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
    ”Kiitos.”

    ”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”

    ”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”

    ”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.

    Se pysäytti Tawan aloilleen.
    ”Same?”
    ”Admin?”
    ”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
    ”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”

    Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
    ”Uskotko sinä rakkauteen?”
    Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
    ”Admin, en täysin ymmärrä.”

    ”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”

    Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
    ”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
    ”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”

    ”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”

    Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.

    ”Mitä?”

    Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
    Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?

    Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…

    ”Kuinka kauan?”

    ”Seitsemänkymmentä vuotta.”

    ”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”

    ”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”

    ”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”

    ”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”

    Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.

    ”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”

    Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
    ”Tunteeko kukaan muu häntä?”

    ”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”

    Tawa naurahti heleästi.
    ”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”

    ”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”

    ”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”

    Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
    ”Virion.”

    Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
    ”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”

    ”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”

    ”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”

    ”Toivon niin”, Same sanoi.

    Tawa hymyili.
    Uskon niin.”

    Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.

    Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
    Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.

    Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.

    Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?

    Hän nousi seisomaan.
    ”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
    ”Mielelläni, admin.”
    ”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
    ”Nähdään, admin.”


    Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.

    Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.

    Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.

    MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.

    Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.

    MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.

    Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.

    JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.

    JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.

    Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.

    Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.

    Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
    Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?

    Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.

    Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.

    Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.

    Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
    Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.

    Virion.

    Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.

    Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.

    Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?

    Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.

    Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!

    Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.

    Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.

    Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.

    Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.

    ”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.

    Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.

    Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…

    … entä jos?

    Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.

  • Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä

    Bio-Klaani

    Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.

    Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.

    ”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”

    ”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”

    Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.

    ”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.

    ”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
    Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.

    ”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”

    273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
    Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”

    Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
    ”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”

    ”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
    273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
    ”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
    Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
    “Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”

    ”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.

    Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
    ”No, niin kai. Mennäänkö?”


    Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.

    ”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
    ”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
    ”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”

    ”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”

    ”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”

    Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
    ”Ihanko kahden Manun kanssa?”
    Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”

    ”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
    “En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
    ”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”

    Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
    ”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
    “Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.

    ”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”

    Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”

    ”Useat? Mutta eivät kaikki?”
    “Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
    Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
    ”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”

    ”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
    “Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.

    Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
    “Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
    ”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
    “Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
    ”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
    “Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”

    Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.

    ”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
    “Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”

    Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.

    ”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
    Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”

    ”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”

    1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
    “Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.

    ”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.

    “Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”

    ”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
    “Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
    ”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
    “Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
    ”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
    Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”

    He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
    ”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”

    Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.

    ”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
    ”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
    Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.

    ”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”

    ”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”

    Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.

    ”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
    ”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
    ”Joo, olen tavannut hänet.”
    ”Voi ei! Otan osaa.”
    ”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”

    ”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”

    ”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”

    ”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”

    He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.

    ”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?

    ”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.

    Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
    ”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.

    ”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
    Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
    ”No siis, toki… Nyt heti?”

    ”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”

    Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…

    ”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
    ”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”

    Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?

    ”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
    Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
    ”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”

    Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”

    Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
    ”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.

    ”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.

    ”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.

    ”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”

    Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
    ”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
    ”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
    Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”

    273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”

    Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
    ”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
    ”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
    Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!

    ”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.

    Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”

    Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
    ”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”

    Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
    ”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
    Bionui oli hiljaa hetken.
    ”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
    Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

    ”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
    ”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
    ”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”

    Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
    ”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
    ”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”

    Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
    Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.

    ”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
    Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”

    ”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
    ”Aa. Missä ne muut on?”
    ”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
    ”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
    ”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
    ”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”

    Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.

    ”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”

    ”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”

    Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”

    ”… sielusta?”

    ”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”

    Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
    ”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”

    He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:

    Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.

    ”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
    ”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
    Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
    ”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.

    ”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
    ”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
    ”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
    ”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.

    ”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
    Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”

    ”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.

    ”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”

    ”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.

    ”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.

    ”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.

    ”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
    Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
    ”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
    ”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
    ”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”

    ”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
    Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
    ”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
    ”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
    Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
    Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”

    ”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
    ”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”

    Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.

    ”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
    Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
    ”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
    ”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
    ”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
    ”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
    ”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
    ”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.

    ”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”

    ”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
    ”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
    Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.

    ”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
    … ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.

    ”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.

    ”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
    ”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
    ”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.

    ”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
    ”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
    ”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”

    ”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
    ”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”

    Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”

    Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”

    ”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.

    Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.

    ”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
    ”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.

    Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
    ”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
    ”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
    ”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.

    ”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
    ”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
    ”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
    ”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
    ”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”

    Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.

    ”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
    ”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
    ”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
    ”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
    ”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.

    Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
    ”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.

    Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”

    ”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
    ”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”

    ”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”


    Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.

    ”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
    ”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.

    ”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:

    donitseja

    Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.

    ”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”

    ”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”

    Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”

    ”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”

    ”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”

    Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
    ”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.

    ”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”

    Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
    ”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.

    ”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”

    Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”

    ”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.

    ”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
    ”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
    ”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.

    Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.

    Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.


    Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.

    ”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
    ”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
    ”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.

    Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…

    ”Tämä…” Kelvin kuiskasi.

    Matoro kurtisti kulmiaan.

    ”… tämä…”

    ”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”

    … tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.

    ”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”

    Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.

    ”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
    ”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
    Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.

    ”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään.
    ”Ah, joo! Pahoittelen…”

    ”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
    ”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.

    ”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”

    ”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”

    ”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.

    ”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
    ”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
    ”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
    ”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
    ”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”

    ”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
    ”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
    ”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
    ”Ei tällä hetkelle.”
    ”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
    ”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.

    ”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
    ”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”

    ”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
    ”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”

    Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
    ”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.

    ”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”

    ”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”

    ”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”

    ”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.

    Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”

    Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.

    ”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
    ”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.

    ”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”

    Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.


    ”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”

    ”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.

    ”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.

    Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.

    Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.

    ”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
    ”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”

    ”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”

    ”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.

    ”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
    ”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.

    ”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
    Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
    ”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”

    Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.

    ”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”

    Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.

    ”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”

    Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”

    ”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”

    ”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
    ”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”

    Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.

    ”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”

    Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”

    ”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
    Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”

    Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”

    ”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”

    ”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”

    Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”

    ”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.

    Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”

    ”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.

    ”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.

    ”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.

    ”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”

    Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”

    Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
    ”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.

    ”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”

    … se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.

    ”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.

    ”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”

    ”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.

    Kaksi kuulijaa katsoivat mekaanikkoa kysyvästi.
    ”Valemuistoja?” Kelvin toisti äänessään ripaus hermostuneisuutta. ”M-millaisia?”

    Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
    ”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”

    ”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.

    ”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
    Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
    ”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”

    ”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”

    Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.

    Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”

    ”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.

    ”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.

    Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
    Siis… mitä?

    ”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”

    Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”

    ”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”

    Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
    ”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.

    ”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.

    ”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”

    Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.

    ”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”

    Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
    ”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.

    Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”

    ”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”

    ”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
    Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
    ”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”

    Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
    ”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”

    Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
    ”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
    Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”

    Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”

    ”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.

    Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.

    ”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.

    Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.

    ”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”

    Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.

    ”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”

    ”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.

    ”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.

    ”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”

    ”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”

    ”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.

    Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”

    ”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”

    Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”

    Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:

    ”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”

    Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”

    Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.

    ”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”

    ”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”

    Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”

    ”Ensimmäiseen muistoon”, Kelvin toisti mietteliäänä. ”Voinko kokeilla sitä?”

    Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.

    ”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
    ”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”

    Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.

    ”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
    ”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”

    ”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.

    Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”

    ”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
    ”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”

    Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”

    ”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”

    ”V-valmis!”

    Kuului vain koneen hiljainen kohina.

    ”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.

    ”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.

    ”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.

    ”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”

    Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
    ”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
    ”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”

    Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti.
    ”AAAAAAAAAAAAHK!”

    Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”

    Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.

    ”Mikä…”

    ”…m-mikä helvetti se on…”