Klaanon

Avainsana: Herra

  • Musta Käsi III

    TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.

    SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.

    MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.

    VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.

    SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.

    KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.

    Musta Käsi III

    Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.

    Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.

    Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.

    Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.

    Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.

    Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.

    Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?

    Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?

    Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.

    Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.

    Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.

    Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.

    Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.

    Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.

    Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.

    Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.

    Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?

    Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.

    Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.

    Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.

    ”Noinko paha?”, maasetä tiedusteli lasinsa lävitse.

    ”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.

    ”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”

    ”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.

    ”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”

    Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.

    ”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”

    ”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”

    Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”

    Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.

    ”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”

    ”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.

    ”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”

    ”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”

    ”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”

    Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.

    ”Mitä?”

    ”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.

    ”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.

    ”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.

    ”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”

    Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.

    ”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”

    Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”

    Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.

    ”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”

    ”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.

    ”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.

    ”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”

    Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.

    ”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.

    Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.

    ”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”

    Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.

    ”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”

    ”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.

    ”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”

    ”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.

    ”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.

    Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.

    ”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”

    Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.

    ”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”

    Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.

    ”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”

    ”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.

    ”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”

    Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.

    ”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”

    Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.

    Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.

    Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.

    Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.

    ”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”

    ”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.

    ”Jaa, noh. Niin. Selitän uudestaan, jahka Xen palaa. Tarvitsemme häntä myös-”

    ”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.

    ”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.

    ”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.

    ”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”

    ”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.

    ”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”

    ”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”

    ”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”

    ”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”

    ”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”

    ”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”

    Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.

    Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.

    ”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.

    ”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”

    ”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”

    ”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”

    ”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”

    ”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”

    ”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.

    ”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”

    ”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”

    Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.

    ”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”

    ”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”

    Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.

    ”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”

    ”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.

    ”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”

    ”Aha. Laita se pois.”

    ”Laitan sen pois.”

    Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.

    Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.

    ”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”

    ”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.

    ”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”

    ”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.

    ”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”

    Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.

    ”Valmista?”

    Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.

    ”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”

    ”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.

    Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.

    Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.

    Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.

    Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.

    Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.

    Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.

    Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.

    Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.

    Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.

    Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.

    Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.

    Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.

    Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?

    Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.

    Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.

    Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.

    Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.

    Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin

    Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.

    Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.

    Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.

    Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.

    Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.

    Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.

    ”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.

    ”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.

    ”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”

    ”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.

    Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.

    ”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.

    ”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.

    Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.

    Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.

    ”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.

    ”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”

    ”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.

    Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.

    ”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.

    Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.

    Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.

    ”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”

    Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.

    Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.

    Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.

    Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.

    Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.

    Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.

    Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.

    Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.

    Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.

    Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.

    Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.

    Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.

    Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.

    Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.

    Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?

    ”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.

    Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.

    Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.

    Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.

    Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.

    Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.

    Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.

    Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.

    Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.

    Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.

    ”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”

    Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

    ”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.

    ”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”

    Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.

    ”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”

    ”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”

    Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.

    ”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”

    Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.

    ”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”

    Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.

    ”Noh, oletko mukana?”

    Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.

    ”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”

    Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.

    ”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”

    Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.

    ”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.

    ”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.

    ”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”

    Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.

    Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.

    Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.

    Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.

    Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.

    Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.

    Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.

    Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.

    Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.

    Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.

    ”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”

    ”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”

    Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.

    ”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.

    ”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”

    ”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.

    ”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”

    Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.

    ”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.

    ”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”

    ”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.

    ”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”

    Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
    ”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”

    ”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.

    ”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”

    ”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”

    ”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.

    Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.

    Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.

    ”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”

    Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.

    Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.

    ”Avaa silmäsi, avaa silmäsi. Avaa. Silmäsi. Helvetin tyhmä tyllerö, avaa ne saatanan silmäsi.”

    Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.

    Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.

    ”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.

    ”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”

    ”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.

    ”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”

    ”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”

    ”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”

    ”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”

    ”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”

    ”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”

    ”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”

    ”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”

    ”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”

    ”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”

    ”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”

    ”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”

    ”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.

    ”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”

    ”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.

    ”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.

    ”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”

    ”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”

    Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.

    ”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”

    Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.

    ”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.

    ”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.

    ”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”

    Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.

    Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.

    Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.

    Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.

    Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.

    Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.

    ”Mata Nui, auta meitä.”

    Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.

    ”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”

    Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.

    Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.

    Ja sitten hän kuuli tutun äänen.

    ”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”

    Ei vastausta.

    ”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”

    Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.

    ”Le-Metrua ei enää ole.”

    ”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.

    ”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”

    Jonka jälkeen ääni katkesi.

    ”Le-Metru? Le-Metru? Yhteytenne katkeilee. Voitko toistaa edellisen?”

    Mutta kukaan ei enää vastannut.

    Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.

    Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.

    Ei päivään.

    Ei viikkoon.

    Ei kuukauteen.

    Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.

    Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.

    ”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”

    Ja Xen näki.

    Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.

    Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.

    Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.

    Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.

    Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.

    Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.

    Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.

    Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.

    Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.

    Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.

    Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.

    ”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”

    ”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.

    Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…

    Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.

    Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.

    Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.

    Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.

    Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.

    Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.

    Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.

    ”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.

    ”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.

    ”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”

    Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.

    ”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.

    Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.

    Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.

    Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.

    Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.

    ”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.

    ”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.

    Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.

    Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.

    ”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.

    ”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”

    ”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”

    ”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.

    ”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”

    Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.

    Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.

    Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.

    Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.

    Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.

    Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.

    Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.

    Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.

    Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.

    Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.

    Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.

    Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.

    Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.

    Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.

    Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.

    Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.

    Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.

    ”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.

    ”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”

    ”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”

    Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.

    Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.

    ”Minähän sanoin…”

    ”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”

    Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.

    Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.

    ”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.

    ”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”

    ”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.

    ”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”

    ”Mitähän sinä…”

    ”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.

    ”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.

    Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.

    ”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”

    ”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.

    ”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”

    ”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”

    ”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.

    ”Suxen eht era ew?”

    ”Saatko korjattua sen siitä käsin?”

    ”Suxen eht era ew?”

    ”En tiedä. Anna minulle hetki.”

    ”Suxen eht era ew?”

    ”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”

    ”Suxen eht era ew?”

    ”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”

    ”Suxen?”

    ”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”

    ”Suxen…”

    Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.

    Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.

    Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.

    Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.

    Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.

    Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.

    Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.

    Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.

    Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.

    Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.

    Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.

    Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.

    ”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.

    ”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”

    ”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.

    ”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”

    Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.

    ”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”

    ”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.

    ”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”

    Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.

    ”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”

    ”Miksi sitten?”

    ”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”

    ”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.

    ”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”

    Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.

    ”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”

    ”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.

    ”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”

    Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.

    ”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”

    ”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”

    ”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”

    Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.

    ”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.

    ”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.

    ”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.

    ”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”

    ”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”

    Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.

    ”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.

    ”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”

    ”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”

    ”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”

    ”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”

    Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.

    ”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.

    ”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”

    Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.

    ”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”

    He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.

    ”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”

    ”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.

    Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.

    Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.

    Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.

    Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.

    Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.

    ”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.

    ”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”

    ”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”

    Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.

    ”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”

    ”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.

    ”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”

    ”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”

    ”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”

    ”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”

    ”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.

    ”On, tietenkin.”

    ”Ja sinä johdat tätä osastoa.”

    ”Ilmiselvästi.”

    Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.

    Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.

    ”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”

    Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.

    ”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”

    ”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.

    ”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”

    Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.

    Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.

    Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.

    Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.

    Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.

    Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.

    Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.

    Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.

    Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.

    Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.

    ”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”

    ”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.

    ”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”

    ”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”

    ”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”

    ”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”

    ”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.

    ”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”

    ”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”

    ”Edelleen.”

    ”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.

    ”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”

    ”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”

    ”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.

    ”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”

    ”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”

    Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.

    ”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”

    ”Niin?”

    ”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”

    ”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.

    Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.

    Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.

    Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.

    Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.

    Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.

    Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.

    Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.

    Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.

    Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.

    ”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”

    Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.

    ”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.

    ”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”

    Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.

    ”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.

    ”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”

    ”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.

    ”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.

    ”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.

    ”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”

    ”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”

    Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.

    ”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.

    ”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.

    ”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”

    Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.

    ”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.

    ”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.

    ”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”

    Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.

    Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.

    ”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”

    Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.

    ”Ja entä vastaan?”

    Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.

    ”Seitsemän vastaan kolme. Tiedeosasto valtuutetaan käynnistämään KAL-projekti välittömästi. Ilmoitan Dumelle päätöksestä henkilökohtaisesti.”

    Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.

    Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.

    ”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.

    ”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.

    ”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.

    ”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”

    ”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”

    ”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.

    Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

    Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.

    Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?

    Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.

    Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…

    … hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.

    Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.

    Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.

    Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.

    Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.

    ”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.

    ”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.

    Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.

    Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.

    Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.

    Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.

    Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.

    Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.

    Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.

    Sitten sammuivat valot.

    Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.

    Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.

    Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.

    Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.

    ”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”

    Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.

    Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.

    Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.

    Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.

    ”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.

    ”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.

    ”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.

    ”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.

    ”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?

    Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.

    ”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”

    Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.

    ”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”

    ”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.

    ”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.

    Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.

    Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.

    Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.

    ”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”

    ”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”

    Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.

    Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.

    ”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.

    Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.

    ”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.

    Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.

    Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.

    Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.

    ”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.

    Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.

    ”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.

    ”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”

    ”Teidän… teidän pitäisi.”

    Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.

    ”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”

    Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.

    Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.

    Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.

    ”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”

    Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.

    ”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”

    ”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”

    Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.

    ”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.

    ”Äiti…”

    ”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”

    Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.

    ”Sinä tiesit?”

    ”Tiesin.”

    ”Etkä koskaan sanonut mitään.”

    Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.

    ”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”

    ”Pelasti teidät…” Xen tavaili.

    ”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”

    ”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”

    ”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.

    Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.

    ”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”

    Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.

    ”Kiitos.”

    Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.

    Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.

    ”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.

    Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”

    ”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.

    ”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”

    ”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.

    Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”

    ”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.

    ”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.

    ”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.

    ”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”

    Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.

    ”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”

    Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.

    Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.

    ”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”

    ”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”

    ”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”

    ”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.

    Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?

    ”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”

    ”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.

    ”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”

    Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.

    Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.

    ”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

    ”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”

    ”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”

    ”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”

    ”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”

    ”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”

    ”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.

    ”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”

    ”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”

    ”Niin kai.”

    Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.

    ”Hei, kiitos, Mekaanikko.”

    ”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.

    Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.

    Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.

    Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.

    Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.

    Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.

    Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.

    Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.

    Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.

    Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.

    Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.

    Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.

    Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.

    Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.

    Mahdotonta unohtaa?

    Unohtaa?

    Miten hän oli sen melkein unohtanut?

    Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.

    ”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.

    ”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”

    ”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”

    ”Teidän ei olisi pitänyt…”

    ”Kuinka sinä edes tiesit?”

    Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.

    ”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.

    ”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”

    ”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.

    Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.

    ”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”

    Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.

    ”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”

    Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.

    ”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”

    Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.

    ”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.

    ”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”

    Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.

    Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.

    Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.

    Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.

    Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.

    Se ei voinut olla.

    Se ei voinut olla niin.

    Jos hän ei olisi koskaan…

    … jos Nurukan ei olisi koskaan…

    Nace.

    Nace?

    Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.

    ”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.

    Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.

    ”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.

    ”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.

    ”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.

    Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.

    Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.

    ”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.

    Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.

    Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.

    Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.

    Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.

    Nurukan kuuli taas.

    Hän ei olisi halunnut.

    ”…”

    ”…”

    ”…”

    ”…”

    ”…”

    ”…”

    ”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.

    ”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.

    ”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.

    ”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.

    Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.

    Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.

    Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.

    Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.

    ”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.

    Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.

    Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.

    Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.

    Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.

    ”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.

    Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.

    ”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.

    ”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.

    Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.

    Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.

    Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.

    ”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”

    Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.

    Feterrat repivät lihakäärön auki.

    Ja toa oli jälleen uudelleensyntynyt.

    Harmaa skakdi tyylikkäässä takissaan taputti käsiään. Hän toivotti Nurukanin tervetulleeksi orkesteriinsa.

    Ja orkesteri toivotti hänet tervetulleeksi…

    … shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.

    Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.

    Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.

    Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.

    Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.

    Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.

    ”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.

    ”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.

    ”Murhaaja!”

    ”Tyranni!”

    ”Barraki!”

    ”Piraka!”

    Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.

    Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.

    Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?

    Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?

    Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?

    Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?

    ”Olen pahoillani.”

    Oliko se anteeksipyyntö?

    Miksi hänen ei annettu vain kuolla?

    Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?

    Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?

    Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?

    Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.

    Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.

    Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.

    Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.

    Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.

    Ei yksin.

    Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.

    Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.

    ”Nurukan?”

    Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.

    ”Nurukan, se olen minä.”

    Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.

    Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?

    Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.

    ”Xen?”

    Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.

    Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.

    ”X-xen… oletko se todella sinä?”

    ”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”

    ”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.

    ”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”

    ”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”

    ”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”

    Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.

    ”Xen, siitä on vuosia…”

    ”Mitä?”

    ”Xen, siitä on niin pitkä aika.”

    Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.

    ”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”

    ”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”

    ”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”

    Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?

    ”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”

    ”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”

    Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.

    ”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”

    ”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.

    ”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”

    ”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”

    Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.

    Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.

    ”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”

    Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.

    Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.

    Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.

    Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.

    ”Mitä sinä oikein teet?”

    Xen löi.

    ”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.

    Ja hän löi.

    ”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?

    Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.

    ”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.

    ”Et. Ainoa.”

    Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.

    Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.

    Hän löi.

    ”Minä olen saanut tarpeekseni.”

    Ja löi.

    ”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”

    Ja löi.

    ”Ja minä olen väsynyt.”

    Ja löi.

    ”Enkä tahdo olla enää.”

    Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.

    ”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.

    Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.

    ”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”

    Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.

    Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.

    Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.

    Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.

    Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.

    Luku 2: Informaatioparadoksi

    Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.

    ”Täällä on aika tyhjää.”

    Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.

    Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.

    ”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”

    Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.

    ”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.

    Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.

    ”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”

    Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.

    Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.

    Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.

    Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.

    Muodottomaan.

    Vai oliko sittenkään?

    Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.

    Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.

    Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?

    Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.

    Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.

    Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.

    Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.

    Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.

    ”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.

    Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.

    Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.

    Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.

    Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.

    Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
    Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.

    Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.

    Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.

    ”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”

    Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.

    Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.

    ”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”

    ”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”

    Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.

    ”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”

    Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.

    ”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”

    Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.

    ”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”

    Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.

    Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.

    ”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”

    Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?

    Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.

    Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.

    Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.

    ”…en, …ko kai …vin?”

    ”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”

    ”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”

    Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.

    ”Mieliystäviäsi?”

    ”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”

    ”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.

    ”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”

    Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.

    ”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”

    ”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.

    ”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”

    ”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”

    Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.

    ”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.

    Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.

    Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.

    Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.

    ”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”

    Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.

    ”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.

    ”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”

    ”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”

    ”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.

    Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.

    Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.

    Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.

    ”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”

    ”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”

    Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.

    ”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”

    ”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”

    ”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”

    Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.

    Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.

    Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.

    ”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.

    Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.

    Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.

    Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.

    Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.

    Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.

    Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.

    Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.

    ”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.

    ”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”

    Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.

    Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.

    ”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.

    Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.

    ”Zaglxblt”, se sanoi.

    ”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.

    He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.

    ”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”

    ”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.

    ”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”

    Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.

    ”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”

    ”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.

    ”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”

    ”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.

    ”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.

    ”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”

    Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.

    ”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”

    ”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”

    Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.

    ”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.

    Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.

    Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.

    He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.

    Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.

    Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.

    Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.

    ”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.

    ”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.

    ”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”

    ”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.

    Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.

    ”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”

    ”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.

    ”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”

    ”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”

    ”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”

    ”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.

    ”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”

    Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.

    ”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”

    ”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”

    ”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”

    ”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.

    ”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.

    ”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”

    ”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.

    ”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.

    ”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”

    ”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”

    ”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.

    ”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.

    ”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.

    ”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”

    ”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.

    ”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”

    Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.

    ”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”

    Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.

    Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.

    Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.

    ”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.

    Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.

    ”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.

    ”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”

    ”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.

    ”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.

    ”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”

    ”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”

    ”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”

    ”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”

    ”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?

    ”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.

    ”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.

    Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.

    Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.

    ”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.

    ”Harmaammalta.”

    Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.

    ”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”

    ”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.

    ”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”

    Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.

    ”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”

    Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.

    ”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”

    ”Jaa, öh… oikeastiko?

    ”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”

    Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.

    ”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.

    Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.

    Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.

    ”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.

    Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.

    ”Meillä on ongelma.”

    Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.

    ”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.

    ”Vahkeja.”

    ”Vahkeja?”

    ”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”

    ”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.

    Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.

    ”Nekö eivät varmasti näe meitä?”

    ”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.

    ”Gägägä-zo!” Focaxas huomautti kovaan ääneen Lähetin olkapäältä. Tonttu itse nyökkäili ymmärtäväisesti zyglakin huomioon.

    Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.

    ”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.

    ”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”

    ”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”

    ”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”

    Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.

    Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.

    ”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.

    ”Ilmiselvästi.”

    ”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”

    ”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”

    Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.

    ”Tiedän, että et tehnyt sitä.”

    ”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”

    ”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”

    ”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.

    Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.

    ”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”

    ”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.

    ”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”

    Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.

    ”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”

    ”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.

    ”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”

    Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.

    Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.

    Eihän se voinut toimia niin?

    ”Eihän?”

    ”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.

    ”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”

    ”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”

    ”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”

    Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.

    ”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”

    Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.

    ”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.

    Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.

    ”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.

    ”Mikä oli sinun syytäsi?”

    ”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”

    ”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.

    ”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”

    Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.

    Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.

    ”Näkee ajassa.”

    Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.

    ”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”

    ”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”

    Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.

    ”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”

    ”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”

    Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.

    Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.

    Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?

    Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?

    Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.

    ”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”

    ”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”

    ”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.

    Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.

    Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.

    ”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.

    ”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.

    ”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”

    Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.

    ”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”

    Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.

    Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.

    Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.

    Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.

    ”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”

    Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.

    ”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”

    ”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”

    ”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”

    Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.

    ”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”

    ”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.

    ”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.

    Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.

    Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.

    Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.

    ”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.

    Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.

    Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.

    Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.

    ”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.

    ”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”

    Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.

    ”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.

    Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.

    Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.

    ”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.

    ”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”

    ”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”

    Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.

    Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.

    Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.

    Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.

    Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.

    Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.

    ”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.

    ”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.

    ”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.

    ”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.

    ”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.

    ”M- mitä?”

    ”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”

    ”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”

    ”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”

    Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.

    ”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”

    Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.

    ”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”

    Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.

    He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.

    He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.

    ”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.

    Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.

    Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.

    ”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.

    ”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”

    ”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.

    ”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”

    ”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”

    Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.

    ”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”

    ”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.

    ”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.

    Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.

    Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.

    ”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.

    ”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”

    ”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.

    ”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”

    ”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.

    ”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.

    ”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”

    ”Ja täälläkö sinä kohtasit…”

    ”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.

    He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.

    ”Mitä pirua…” Xen aloitti.

    ”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
    Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.

    ”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”

    ”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”

    Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.

    Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.

    Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.

    Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.

    Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.

    Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.

    Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.

    ”Tuohan on…”

    ”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”

    ”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.

    He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.

    Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.

    Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.

    Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.

    Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.

    Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.

    Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.

    ”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”

    ”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.

    ”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?

    ”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”

    ”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”

    ”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”

    ”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”

    ”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”

    Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.

    ”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”

    Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.

    ”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.

    ”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”

    Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.

    ”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”

    ”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”

    ”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.

    ”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”

    Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.

    ”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.

    ”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”

    ”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”

    ”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”

    Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.

    ”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”

    Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…

    ”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”

    ”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.

    ”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”

    ”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.

    ”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.

    ”Oletteko Onu-Metruun vaiko Xialle sijoittuvassa muistossa?”

    ”Onu-Metruun”, Xen vastasi.

    ”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”

    ”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”

    ”Xen kuittaa myös.”

    Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.

    ”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”

    Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.

    ”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”

    ”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”

    ”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”

    Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.

    Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
    Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.

    Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.

    Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.

    Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.

    ”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.

    ”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”

    ”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”

    ”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.

    ”Miten sinä oikein…”

    ”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”

    Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…

    … tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.

    Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?

    Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.

    Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…

    ”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.

    Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.

    Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.

    ”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”

    Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.

    Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.

    ”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”

    ”Peelo kuulee. Missä te olette?”

    ”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”

    ”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”

    Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.

    ”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”

    ”Sitten luot uuden muiston.”

    ”Että mitenkä?”

    ”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”

    ”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”

    ”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”

    ”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.

    Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.

    Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?

    Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.

    Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.

    Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.

    Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.

    ”Eih”, hän voihkaisi.

    ”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.

    Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.

    Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.

    He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.

    Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.

    Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.

    Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.

    Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.

    ”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”

    ”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.

    Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.

    ”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”

    Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.

    ”Oletko valmis?”

    ”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”

    Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.

    ”Peelo, olemme valmiita.”

    ”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”

    Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.

    ”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”

    ”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”

    Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.

    Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.

    Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.

    ”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”

    Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.

    ”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”

    ”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”

    Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.

    ”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”

    Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.

    ”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.

    ”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.

    Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.

    ”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.

    ”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”

    Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.

    Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.

    Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.

    ”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”

    ”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”

    ”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.

    Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.

    Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.

    Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.

    Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.

    Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.

    Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.

    Molempien kiikarisilmiensä.

    Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.

    Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.

    ”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”

    Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.

    Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.

    Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.

    Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
    Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.

    Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.

    Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.

    ”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.

    ”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.

    ”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.

    Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.

    Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.

    Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.

    ”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.

    Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.

    Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.

    ”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.

    Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.

    ”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.

    Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.

    He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.

    Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.

    Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…

    Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.

    ”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.

    Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.

    ”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.

    He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.

    Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.

    Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.

    ”Aika on koittanut.”

    Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.

    Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.

    Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.

    Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.

    Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.

    ”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”

    Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.

    ”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”

    ”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.

    He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.

    ”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.

    ”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”

    Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.

    ”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”

    Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.

    Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.

    Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.

    Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.

    ”Surmaa, sisko.”
    ”Ahmaise, ystävä.”

    Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.

    Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.

    Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.

    Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.

    Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.

    ”Aika parantaa kaikki haavat, eikö vain?”

    ”SINÄ…” Bianca kavahti epäuskoisena. ”MINÄ MUISTAN SINUT.”

    ”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”

    ”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.

    ”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”

    He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.

    ”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.

    ”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”

    Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.

    ”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”

    ”MITÄ?”

    ”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”

    ”NIIN…”

    Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.

    ”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”

    ”TUOMIO SAAPUU.”

    ”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”

    Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.

    ”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”

    Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.

    Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.

    Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?

    Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.

    Mitäs muutakaan kuin aikaa?

    Luku 3: Ystäväni on Aika

    Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.

    Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.

    Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.

    Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.

    Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.

    Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.

    Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…

    Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.

    Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.

    He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.

    Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.

    Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-

    ”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”

    Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.

    ”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”

    ”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”

    Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.

    ”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.

    ”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”

    ”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.

    ”Ei mitään.”

    Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.

    ”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”

    Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?

    ”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.

    ”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.

    Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.

    ”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”

    ”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”

    ”Todellisuuden.”

    Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.

    ”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.

    ”Aikaa.”

    ”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.

    ”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”

    Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.

    ”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.

    ”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”

    ”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”

    ”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”

    ”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.

    ”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”

    ”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”

    ”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”

    ”Arkkikranat”, Xen huokaisi.

    ”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”

    ”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.

    ”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”

    Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.

    ”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.

    ”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”

    Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.

    Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.

    ”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”

    Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.

    ”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”

    ”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”

    ”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?

    ”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”

    Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.

    ”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.

    ”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.

    ”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”

    Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.

    Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.

    ”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”

    ”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”

    ”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”

    ”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.

    ”Sinä olet heräämässä.”

    ”Jaa, että mitenkä?”

    ”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”

    Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.

    ”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”

    ”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”

    ”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”

    Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.

    ”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”

    ”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.

    Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.

    Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.

    Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.

    Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.

    Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.

    Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.

    ”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”

    Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.

    ”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”

    Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.

    ”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”

    ”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”

    ”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.

    ”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”

    ”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”

    Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.

    ”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
    RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”

    ”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”

    ”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.

    ”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.

    ”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”

    Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.

    ”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”

    Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.

    ”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”

    ”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”

    ”MINULLA ON.”

    Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.

    Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.

    ”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”

    ”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”

    ”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”

    ”Lupauksen?”

    ”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”

    ”Hyvä on. Olen valmis.”

    Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.

    Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.

    Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.

    ”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”

    Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.

    Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.

    Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.

    ”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.

    Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.

    ”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”

    Ja Nurukan otti toisen askeleensa.

    ”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”

    Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.

    ”VALOTUN VANNOUTUNUT YSTÄVÄ, SANANSAATTAJAN ANSIOITUNUT OPETTAJA.”

    Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.

    ”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”

    Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.

    ”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”

    Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.

    ”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”

    Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.

    ”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”

    Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.

    Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.

    Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.

    Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.

    ”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”

    Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.

    ”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.

    ”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”

    Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.

    ”NURUKAN, HERÄÄ!”

    Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.

    Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.

    Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.

    Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.

    Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.

    Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.

    ”NURUKAN, HERÄÄ!”

    Eivät ne Totuuden sanoja olleet.

    ”NURUKAN, OLE KILTTI!”

    Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.

    ”NURUKAN.”

    Kuva kaikesta.

    ”HERÄÄ!”

    ”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.

    Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.

    Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.

    ”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.

    ”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.

    ”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”

    Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.

    ”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”

    ”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.

    Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.

    ”… ei sillä ole väliä.”

    ”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”

    ”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”

    Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.

    ”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”

    Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.

    Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.

    ”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”

    ”Poistun toisaalle”, Mavrah ilmaisi hieman kiusaantuneena. ”Paljon muistiinpanoja. Kerrotte matkastanne tuonnempana.”

    ”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.

    ”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.

    ”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”

    Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.

    ”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”

    ”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”

    Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.

    Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.

    ”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”

    ”Ehdottomasti.”

    Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.

    ”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.

    ”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”

    Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.

    ”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”

    Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.

    ”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”

    Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.

    ”Kiitos, kenraali Xen.”

    He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.

    Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.

    Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.

    Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.

    Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.

    Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.

    Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.

    Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..

    Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.

    Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.

    Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.

    ”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.

    ”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”

    Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.

    Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.

    Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.

    Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.

    ”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.

    ”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”

    ”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.

    ”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”

    ”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”

    ”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”

    ”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”

    ”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.

    Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.

    He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.

    Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.

    ”Mitä seuraavaksi?”

    Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.

    ”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.

    ”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”

    Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.

    Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.

    Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.

    Tulevaisuuteen.

    Musta Käsi III

    Epilogi

    Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.

    Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.

    Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.

    Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.

    Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

    Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.

    Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
    ”Näytät mietteliäältä, Seppä.”

    ”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.

    Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.

    ”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.

    ”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”

    ”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”

    Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.

    ”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”

    ”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”

    ”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”

    ”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”

    Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
    ”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”

    ”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”

    ”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.

    ”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”

    Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

    Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.

    Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
    ”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”

    Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.

    Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.

    Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.

    Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.

    Achtung!

    Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.

  • Baterra

    Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas.

    — Howard Phillips Lovecraft

    Baterra

    Yksi

    Tuntikausia kestäneen naputuksen jälkeen taltta viimein läpäisi kiven. Viimeinen vasaranisku murensi syntyneen aukon juuri sen verran suureksi, että hopeanaamioiset kasvot mahtuivat työntymään siitä läpi. Pimeys oli kuitenkin sen verran paksua, ettei auenneeseen tilaan nähnyt kunnolla edes tarkkailijan hämärään harjaantuneilla silmillä.

    “Nace! Hei Nace!” Tuo soihtu! Taisin löytää jotain.”

    Vastaus haltioissaan hihkuvan naisen huuteluun kuului murahduksen muodossa jostain kauempaa. Villisti aukkoa käsin avonaisemmaksi kaivava tutkija sai pienen vaivannäön tuloksena puserrettua itsensä kiviseinämän toiselle puolelle. Lopulta Nace saapui kahden soihdun kanssa ja ojensi niistä toisen raon läpi työparilleen.

    “Saattaa olla pelkkä vajoama”, violettikasvoinen, toveriaan kaksin verroin pidempi mies totesi pessimistisesti kurkistellen kuitenkin utealiaasti seinämän toiselle puolelle. Hopeakasvoinen pääarkeologi, kuten nimilappu hänen rinnassaan ilmoitti, yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Häntä huvitti suuresti, kuinka kovasti Nace yritti esittää, ettei ollut innoissaan.

    “Älä pilaa tätä hetkeä. Olen varma, että tämä osoittautuu jättipotiksi!”

    “Olet sanonut noin viimeisestä viidestä aukeamasta.”
    Nace kuitenkin lopetti lauseensa pääarkeologin hyssyttelyyn. Hopeakasvo halusi nautiskella hetkestä täysin rinnoin. Soihdunvalo oli jo paljastanut hänelle kiviseinien keinotekoisen sileyden. Tämän aukeaman sisältö oli selvästi rakennettu, mikä lupasi hyvää, vaikka laajalle levittäytyneet arkeologiset kaivaukset olivat toistaiseksi sisältäneet vain puoliksi itsensä päälle luhistuneita kammioita vailla konkreettista sisältöä.

    Laajennettuaan aukkoa vielä muutaman minuutin, arkeologi viittoili toveriaan kömpimään perässään syvemmälle. Askel askeleelta kaivajien toiveet alkoivat käydä toteen. Kivinen materia muuttui kuin liukuvärin tavoin metalliksi ja ruskean sävyt kirkkaan valkoisiksi. Alaspäin suuntautuvan käytävän seiniin oli alkanut ilmestyä kevyesti kaiverrettua kirjoitusta. Soihtuaan tiukasti puristava Nace ei silti täysin jakanut ystävänsä innostusta. Eikä tyytymättömyydellä edes ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoituksen tyyli oli tutkijalle jo tuttua.

    “Pitäisiköhän meidän kutsua loput ryhmästä ensin paikalle? Me olemme menossa melkoisen syvälle tässä ja–”

    “Hyst, tuolla on vielä suurempi aukeama!” pääarkeologi keskeytti, tarttui toveriaan tiukasti ranteesta ja raahasi tämän mukanaan kohti heikkona hohtavaa valoa. Kuutiomaiseen tilaan saapuneet maakansan edustajat pysähtyivät sijoilleen. Maanalaiselle onkalolle epätavallinen puhtaus tervehti tutkijoita. He olivat astuneet jonnekin paljon omaa olemassaoloaan vanhempaan.

    “Nämä kirjoitukset…”, Nacekin lopetti murehtimisensa ja lausui ääneen sen, mitä he molemmat ajattelivat, “… ovat samoja kuin helykammiossa.”

    Pääarkeologi oli jo työntänyt kasvonsa seinillä hohtaviin merkkeihin. Aivan kuten kaksikon edellisissäkin löydöissä, piti merkkien olemassaoloa ajatella todella lujaa, että ne todella kykeni näkemään. Hopeakasvo oli jo teorioinut, että kuka ikinä merkit olikaan jättänyt jälkeensä, oli tarkoittanut ne vain sellaisille, jotka todella tahtoivat ratkaista niiden merkityksen.

    “Nämä kuviot”, nainen kuiskasi lähinnä itselleen ja liu’utti sormeaan pitkin kiekkomaista, miltei pinnatonta muotoa. Hänen sen tehtyään seinä arkeologien takaa liukui äänettömästi syrjään. Kaksikolta kesti tovi huomata uusi aukeama valkeudessa.

    Kuutiohuoneen vieressä oli toinen samankaltainen tila, tosin tällä kertaa huomattavasti edeltäjäänsä suurempi. Vähemmän innostuksesta sokea olisi saattanut huomata, että täsmälleen kaksi kertaa edellistä suurempi.

    Auenneen seinän äkättyään pääarkeologi ryntäsi toverinsa ohi uuteen huoneeseen, pyöri hetken paikallaan ja asteli sitten vastaavalle seinälle, missä oli edellisessä huoneessa aktivoinut muinaiset mekanismit. Se toimi jälleen. Sormi siveli, ovi aukesi ja kaksikko asteli siitä jälleen kerran suurempaan tilaan. Ja jälleen kerran pääarkeologi valitsi seinältä riimun, jota koskettamalla seuraavan mekanismin sai aktivoitua. Kuvio oli hänelle jo aiemmista tutkimuksista monin kerroin tuttu, vaikka sen merkitys oli yhä ankaran kiistelyn alla.

    Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jo hyvinkin kymmenen metriä kantiltaan oleva huone näytti pysyvän muuttumattomana. Nainen liu’utti sormeaan pitkin kiekkoriimua vielä uudestaan, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Sillä välin Nace oli astellut ystävänsä vierelle ja kokeili samaa temppua muihin kuvioihin. Mikään muinaisista merkeistä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan. Violettikasvoisen suojelijan mieleen hiipi jo ajatus siitä, että he olivat nähneet jo kaiken. Vuosikymmeniä eri kaivauksilla viettänyt pääarkeologi kuitenkin tiesi, ettei asia voinut olla niin. Huone vain vaati tiedon sankareilta nyt enemmän — sellainen oli muinaisten mekanismien luonne.

    Ruskean, kahdella soljella suljetun olkalaukkunsa pohjalta hopeakasvo kaivoi esiin kasan kaivauksilla tekemiään muistiinpanoja. Sivutolkulla erilaisia havaintoja ja käännöksiä sisältävien paperien seasta hän kaivoi sen, jonka otsikoksi hän oli suurin kirjaimin kirjaillut “KONEET”.

    Sillä välin Nace tuijotti kohti useamman huoneen taakse jäänyttä, portaittain kapenevaa käytävää, joka kaartoi loivasti ylös kohti kaivausten keskusta. Mies kaipasi löydöstä huolimatta takaisin pinnalle, sillä kaksikko oli ollut työn touhussa jo lukuisia tunteja ilman hetkenkään paussia. Aukeavat ovet olivat ilmiönä Nacelle jo tarpeeksi tuttuja edellisistä projekteista, eivätkä ne olleet tarpeeksi mullistavia ylläpitämään hujopin mielenkiintoa.

    “Tämäpä hassua”, pääarkeologi hetken tutkimisen jälkeen sanoi nostaen päänsä paperista. “Kun katsoo tämän seinien kielen merkistöä ja vertaa sitä vaikkapa sen riimuhuoneen löytöihin, niin nämä kaksi ongelmaa tuottanutta merkkiä esiintyvät aivan samoissa yhteyksissä.”

    Nacen mielenkiinto virkistyi juuri sen verran, että hän jaksoi raahata itsensä tutkimaan muistiinpanoja toverinsa olkapään yli.

    “Tarkoittaen?”

    “No toki tämä on vain teoria”, nainen vahvisti, “mutta olisikohan mahdollista, että ne olisivat sama kirjain? Kenties niissä on vain joku nyanssiero! Tai ne on vain tarkoitettu lausuttavaksi eri tavalla, vaikka ne tarkoittaisivatkin tekstissä samaa!”

    “Tämä on nyt se hetki, kun minä taas kysyn, että kenen kielestä.”

    “Älä Nace nyt taas jaksa. Onko sinulla ne riimuhuoneesta löydetyt helyt mukana?”

    Violettikasvo murahti myöntävästi ja kaivoi tarvikelaukustaan kaksi metallista, Nacen itsensä aiemmin ketjuihin kiinnittämää korua. Kumpaakin koruista, sekä punaista että vihreää, yhdisti se merkillisyys, että niiden kuvioiden lukuisat pienet osat tuntuivat leijuvan lähellä toisiaan eikä suurin osa niistä ollut oikeasti kiinni missään. Lyhyempi arkeologeista tarttui merkillisiin medaljonkeihin ja nosti ne silmiensä tasalle. Koruista vihreä muistutti sitä kuviota, jota sivelemällä nainen oli onnistunut avaamaan kammioiden seinämät. Punaisen helyn muotoja hän ei ollut kuitenkaan vielä seinissä havainnut.

    Innostus ei kuitenkaan ollut sokaissut Nacea, joka pyysi ystäväänsä ojentamaan helyistä punaisen takaisin. Muutaman metrin sivummalla violettikasvo vertasi medaljonkia edessään näkyvään merkkiin. Arkeologit vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ja katseen päätteeksi pääarkeologi ripusti medaljongin kaulaansa ja painoi jälleen sormensa seinään kuvion kohdalle. Nace teki saman perässä. Molemmat olivat varmoja, että näin sen täytyi toimia.

    Hetken jälkeen molemmat irroittivat kämmenensä seinästä vilkuillakseen ympärilleen. Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Nainen huokaisi pettyneenä, valmiina vajoamaan toverinsa pessimismiin. Hän nosti vihreän, painovoiman lakeja uhmaavan medaljongin jälleen silmiensä tasalle ja tuijotti sitä ärtyneenä. Nace lähinnä tökki hieman irrallaan toisistaan leijuvia palasia tarkoituksettomasti. Niinkin upeita kuin Aerista löytyneet helyt olivatkin, ei niillä tuntunut silti olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Kenties ne sittenkin olivat vain koruja?

    Kunnes Nace sattui viemään omansa hieman liian lähelle seinän kuvioita.

    Ja hänen ystävänsä teki saman perässä.

    Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Medaljongit olivat irtautuneet omistajiensa käsistä ja niiden leijuvat palaset olivat loksahtaneet kiinni seinään niille täydellisiin koloihin, vaikka useita kertoja kokeiltuaan molemmat olivat olleet varmoja siitä, että seinä oli täysin sileä.

    Nacen hopeiset ketjut näyttivät nyt siltä, kuin ne olisi pultattu suoraan kiinni seinään. Pääarkeologi huomasi, että kaikki muut kirjaimet tilan seiniltä olivat kadonneet. Eivät vain heidän kuutiostaan vaan myös kaikista sitä edeltäneistä.

    Sitten ilmestyivät ovet, pyöreäkulmaiset ääriviivat vitivalkoiseen metalliin helyjen ympäriltä. Täysin ääneti ne alkoivat väistyä arkeologien edestä, ja sen tehdessään ne tiputtivat medaljongit lattialle heidän edessään. Ennen laattojen kaikkoamista kumpaisenkin edessä aukeavaan pimeyteen, kykenivät ystävykset erottamaan suurenneet, medaljonkien muotoja jäljittelevät kuviot edessään. Kumpikaan kaksikosta ei ehtinyt huomaamaan äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä pyöri jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen. Hetken pyörittyään aukko pilarin yläpuolelta kuitenkin sulkeutui, eikä kullanhohtoinen artefakti koskaan noussutkaan pintaan asti. Aivan kuin se olisi tietoisesti päättänyt olla näyttämättä itseään.

    Kaksikko oli tarpeeksi utelias astuakseen eteensä ilmestyneistä aukoista sisään, mutta vaikka he astuivat tyhjyyteen käytännössä rinnakkain, he eivät kuitenkaan tavanneet toisella puolella. Arkeologeista lyhyempi painoi kätensä vasten seinää, jonka toisella puolella tiesi Nacen olevan. Yhdessä kulkeminen olisi ollut varmasti viisaampaa, mutta hänestä tuntui siltä, kuin asioiden olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Oli kohtalon sanelemaa, että kummankin olisi astuttava käytäväänsä yksin.

    Jälleen kerran naisen kohtasivat sileät valkoiset seinät, lattia ja katto, mutta käytävän päässä oli tällä kertaa aivan oikea paneeli. Sellainen, jossa oli sopivasti arkeologin käden kokoinen kolo. Tutkija päästi ammatillisen innostuksensa valloilleen ja läimäisi mustavalkoisen kämmenensä välittömästi laatalle. Mekanismilla ei ollut mitään syytä tunnistaa kosketusta, mutta se oli katsonut, että naisen jano löydöille olisi viimein tyydyttyvä.

    Käytävän laidat arkeologin takaa aukenivat työntäen esiin samasta kirkkaasta metallista koostuvia hyllyjä täynnä esineitä, jollaisia ei ollut kuolevaisten joukossa ikuisuuksiin todistettu.

    Hyllyille käytävän oikealla puolella ilmestyi rivistöittäin läpinäkyvälle, kiinteälle materiaalille merkittyjä kaavioita ja suunnitelmia. Monissa oli tunnistamattoman tekstin lisäksi myös kuvia, ja osan niistä pääarkeologi ymmärsi olennoiksi, joista koko kaivaukset olivat saaneet alkunsa. Niiden yläpuolella kuvattiin kuitenkin jotain, mitä ei ollut esiintynyt aiemmin. Kaksi paljon suurempaa olentoa, jotka näyttivät kuljettavan pallomaisia olentoja selässään. Niiden olemus muistutti arkeologia vahvasti niistä mekaanisista luomuksista, joita kaivauksilta oli jo vuosia sitten kaivettu esiin.

    Hyllyllä kaavioiden alla oli lasinen kehikko, jonka sisällä oli jotain vahvasti selkärankaa muistuttavaa. Sen tarkoitusta tutkija ei välittömästi osannut spekuloida. Hyönteismäisiä piirteitä omanneissa löydöksissä ei ollut merkkejä sisäisestä tukirangasta. Kenties näyttelyesineeksi jätetty ranka oli osa jotain aivan muuta?

    Ylähyllyn sisällössä ei ollut sen enempää järkeä: mekaanisilla kansilla lukitut pienikokoiset säiliöt näyttivät sisältävän lihaa — epämääräisen muotoisia kimpaleita kellui keskellä paksua, kirkasta nestettä. Jälleen löytö hämmensi vuosia tapausten kanssa pähkäillyttä ammattilaista. Toistaiseksi jokainen löytö oli koostunut mekaanisista robottiosista. Uusia kysymyksiä tarjosi hopeakasvon takana avautuva käytävän vasen seinä, jolla hyllyjen sijasta löytyi yksi suuri esitelmä lihasta koostuvia muodokkaita kasvoja.

    Niitä oli yhteensä kahdeksan. Näyttivät elottomilta, mutta niiden katseet tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Osan pinta oli täynnä orgaanisia putkia, joidenkin pintaan oli piirtynyt kuin ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Joidenkin kiiltävä pinta muistutti sitä materiaa, mitä oli säilötty nyt arkeologin selän takana hohtavalle ylähyllylle.

    Hetken pohdittuaan arkeologi osasi yhdistää lihakasvot muotoihin, joita esiintyi lähempänä pintaa löytyneiden mekaanisten yksilöiden kallojen sisäpuolelta. Esitelmän alapuolelle asetetussa kivilaatassa esitettiin jonkinlaista kasvoihin liittyvää työprosessia. Siinä pitkäsorminen musta käsi oli valmiina tiputtamaan jonkinlaista olemusta kiehuvaan, paksuun nesteeseen.

    Pääarkeologin henki oli pysynyt salpautuneena jo minuutteja. Hän yritti parhaansa mukaan hengittää syvään, mutta näyttelyhuoneen löytäminen oli saanut hänen ajatuksensa villiintymään. Hän ei malttaisi odottaa takaisin pinnalle pääsyä. Hän komentaisi välittömästi ryhmän noutamaan käytävän esineet tarkempia tutkimuksia varten. Jos kaivoksista löytyneen konelajin salaisuudet koskaan paljastuisivat, olisivat nämä ne hetket, jolloin niin tapahtuisi. Ja mikä parasta, tässä oli vasta puolet odottavista aarteista.

    Juoksujalkaa takaisin kuutionmuotoiseen huoneeseen itsensä saattanut nainen havaitsi, ettei Nace ollut vielä palannut omasta kammiostaan. Avaimeksi paljastunutta medaljonkia yhä kädessään puristava tutkija ajatteli tämän löytäneen jotain vähintäänkin yhtä jännittävää. Hetkeäkään miettimättä hän juoksi toisella kuviolla merkittyyn tilaan. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin ensimmäisessä.

    Pimeyden jälkeen oli kyllä jälleen käytävä, mutta se ei ollut samaa puhdasta metallia kuin edellisessä tilassa. Seinät muuttuivat vähitellen rosoiseksi, harmaaksi kiveksi, lattia muuttui epätasaiseksi ja katosta roikkui vuosien muovaamia tippukiviä. Käytävä myös vaikutti viettävän paljon syvemmälle kuin aikaisempi. Arkeologi joutui peruuttamaan takaisin kuutioon napatakseen mukaansa toisen yhä palavista soihduista. Käytävässä alamäki muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi. Tätä kesti naisen mieleen hieman liian pitkään. Hän pohti, kuinka kauas hänen ystävänsä oli jo ehtinyt.

    Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue hänen edessään laajeni ja tasoittui. Toisin kuin kirkkaiden valojen valaisema edellinen käytävä, värähteli tämän kivireunaisen kammion katossa muutama himmeä, ikiaikainen valokivi.

    “Nace! Et usko mitä tuolta löytyi. Sinun täytyy tulla katsomaan!”

    Ei vastausta. Naisen sanat jäivät kimpoilemaan kaikuina ympäri suurta kammiota. Huoli hiipi hänen tajuntaansa, mutta hän ei luovuttanut vaan otti muutaman rohkean askeleen eteenpäin. Arkeologin liikkeet käynnistivät jotain, sillä kattoon syttyi muutama valo lisää. Hallin kokoisessa paikassa alkoi jo nähdä hieman eteensä. Uteliaisuus alkoi jälleen kutittelemaan hopeisen kallon takareunaa, mutta uusien valojen syttyminen herätti hänen tajunnassaan myös inhottavan kysymyksen.

    Jos Nace oli tullut tilaan jo aikoja sitten, miksi huoneessa oli hänen saavuttuaan yhä pimeää?

    Nainen laski mekaanisen soihdun jalkojensa juureen ja asteli rohkeasti syvemmälle suurin piirtein nelikulmaiseen tilaan. Kattoon syttyneet lamput eivät olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, eikä arkeologi niitä kohti talsinutkaan. Häntä kiinnosti enemmän muoto, jonka hän erotti päätyseinästä, vastapäätä tilan sisäänkäyntiä.

    Se oli ovi. Aivan tavallinen metallinen sellainen saranoineen päivineen. Yksityiskohta, jollaista mistään muualta kompleksista ei löytynyt. Ovi, joka välitti olemassaololaan yksinkertaisen viestin: pääarkeologi ja tämän poissaolollaan loistava ystävä eivät olleet ensimmäiset ulkopuoliset näissä raunioissa.

    Ovea lähestyessään arkeologi alkoi tunnistaa näkemäänsä paremmin. Oveen ei ollut kaiverrettu riimun riimua. Se näytti raskaalta, kuin se olisi asetettu paikalleen pitämään jotain visusti takanaan. Tai pitämään kaikki muut sen ulkopuolella.

    Naisen käsi oli lähtenyt jo vaistomaisesti ojentumaan kohti rautaista salpaa, kunnes tämä näki liikettä silmäkulmassaan. Kenties Nace ei ollutkaan jatkanut syvemmälle. Mutta miten hän ei ollut kuullut kollegansa saapumista?

    Pääarkeologi kääntyi kohti hämärää nurkkaa, josta oli liikkeen havainnut. Maakansalaisen silmät olivat nopeasti tottuneet huoneen himmeämmän osuuden valaistukseen. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, että liike ei ollutkaan peräisin hänen kadonneesta ystävästään, vaikka hän ei ollut huoneessa yksin.

    Muinaisen koneen hurina oli kaukana siitä elegantista, miltei äänettömästä suhinasta, miten paikan mekanismit olivat siihen asti ääntäneet. Ikuisuuksia vanhat hammasrattaat rahisivat toisiaan vasten pienen pumpun pumpatessa jotain sinisenä himmeästi hohtavaa pitkin nurkkaa vedettyjä putkia. Nestemäinen aines luikerteli seiniä myöten muutaman metrin halkaisijaltaan olevaan kimpaleeseen. Lihankimpaleeseen, kuten arkeologi nopeasti havaitsi.

    Sydänkivi arkeologin rinnassa jätti usean kohahduksen väliin kimpaleen alettua ilmiselvästi reagoida lähestyvään tutkijaan. Hopeakasvon jalat tuntuivat jumiutuneen paikalleen. Hänen erikoisalaansa olivat muinaiset rakennelmat ja niiden sisältämät artefaktit. Hän oli tahtonut pysyä kaukana paikallisen professorin fossiililöydöksistäkin. Elävät tutkimuskohteet eivät kuuluneet hänen mukavuusalueellensa. Eivät varsinkaan silloin, kun niiden sisältä alkoi pursuta jotain pitkää ja liman peittämää.

    Arkeologi olisi halunnut vain juosta ulos kompleksista ja raportoida vartijoille kuvottavasta näkymästä, mutta ei hän voisi poistua, ennen kuin Nace olisi löytynyt. Vaihtoehtojen tai niiden puutteen lamaannuttamana nainen jähmettyi paikoilleen, kun kaksi jalkaa, kaksi kättä ja pään omistava olento valui seinästä kasvavasta verisestä möykystä ulos huoneen karhealle lattialle. Seinustalla heikosti hohtavat putket tarjosivat sen verran valoa, että tutkija erotti ilmestyneen olennon kasvoista yhden karmivan yksityiskohdan.

    Sen metallien välistä ei pursunnut orgaanista massaa, vaan sen orgaanisesta olemuksesta työntyi esiin metallia. Arkeologi ymmärsi näiden kahden välisen huolestuttavan eron. Mikä lihasta esiin työntynyt olento sitten olikaan, ei se edustanut mitään hänen entuudestaan tuntemaansa elämänmuotoa.

    Seuraavaksi hopeakasvo havahtui siihen, että hiljaisuus oli laskeutunut. Pumput hänen vasemmalla puolellaan olivat lakanneet liikuttamasta nesteitä, ja liha hänen edessään oli lakannut sykkimästä. Kenties kyseessä oli vain liikkeestä aktivoitunut vanha turvamekanismi, joka oli kirjaimellisesti pilaantunut toimintakyvyttömäksi vuosituhansien saatossa.

    Tämän toiveikkaan ajatuksen turvin lyhyenläntä tutkija uskalsi ottaa askeleen eteenpäin kohti istuma-asentoon valunutta, anatomisesti yllättävän tavanomaista otusta kohti. Mikään epätodellisen tuntuisessa tilanteessa ei vaikuttanut päällepäin vaaralliselta. Kuollut lajitelma orgaanista materiaalia ällötti tutkijaa suunnattomasti, mutta tämän luontainen uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta.

    Nainen ei enää viitsinyt lähteä noutamaan tilan oviaukolle seinään nojaamaan jätettyä soihtuaan vaan kaivoi mieluummin laukkunsa sivutaskusta pienen mekaanisen laiteen, jonka kärjessä hohti keinotekoisesti paranneltu valokivi. Toki avoin liekki olisi tarjonnut huomattavasti paremman näkyvyyden, mutta pienikin helpotus kelpasi tutkijalle, joka hitain mutta varmoin askelin siirtyi tutkimaan seinästä kasvavaa kimpaletta.

    Sen limainen pinta oli kuin kasvaimella. Mädän punertava ja täynnä käsivarren paksuisia suonia. Vaikka kimpale oli lakannut sykkimästä, värähtelivät suonet edelleen. Keskellä paksuimpia jänteitä oli valtava lovi siinä kohdassa, mistä lattialla lötköttävä olento oli pusertunut ulos.

    Käsi lievästi täristen tutkija siirsi valon kohti lattiaa. Ulos työntynyttä olentoa peitti paksu kerros veristä limaa. Siitä huolimatta olennon luonne kävi ilmiselväksi: se oli kenties ollut täysin orgaaninen alkujaan. Tasainen harmaa pinta oli suurimmaksi osaksi täysin piirteetön. Ruumiiseen nähden olennon hyvin pitkissä raajoissa pilkotti nivelien kohdalla luista materiaa, mikä oli kuitenkin ruumiin vähiten hämmentävä ominaisuus.

    Lihan lapsen piirteettömistä ja aukottomista kasvoista työntyi keskeltä ulos suuri metallinen kimpale, jonka sisältä pursusi suuri määrä päistään rispaantuneita johtoja. Samoin tämän torsosta pilkisti esiin puoliksi elimien paikalle pysähtyneitä servoja. Vaikutti siltä, että joskus kauan sitten eläneelle olennolle oli tapahtunut jotain karmaisevaa.

    Nainen pohti kiivaasti, kuinka hän käsittelisi löytöä seuraavassa raportissaan Suuren Kaupungin projektinhallinnolle. Linkit Aerilta löytyneisiin riimuihin ja jossain kaukana ylhäällä työskentelevän professorin fosiililöydöksiin olivat päivä päivältä konkreettisempia, mutta se, mitä arkeologi olisi todella halunnut teksteissään kertoa, tuntui viimein muuttuvan uskottavaksi.

    Tutkijan pohdinnan aikana uusimman todisteen kasvoihin oli ilmestynyt sisältäpäin pystysuuntainen viilto, josta kohosi höyryä aivan arkeologin edessä. Hämäryyden vuoksi tutkija havahtui kuitenkin ensin mädäntyneeseen löyhkään, ennen kuin ymmärsi katsoa alas.

    Hopeakasvo jähmettyi paikalleen vilkaistuaan jalkojensa juureen. Lihasta levinneen olennon kasvojen puolikkaiden välistä kohosi höyryä nyt tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi muinaisen teknologian täyttämään nurkkaan oli ilmestynyt uusi, rahiseva ääni. Olento oli alkanut hengittää, ja naisen tahto jatkaa tutkimustaan karisi olemattomiin.

    Nacen poissaolo alkoi ahdistaa arkeologia kahta kauheammin. Shokki ei ollut vieläkään poistunut hänen jaloistaan. Hänen teki mieli juosta, mutta se tuntui samaan sekä aikaan ainoalta vaihtoehdolta että hänen elämänsä suurimmalta virheeltä.

    Tutkijan tunnetila vaihtui kuitenkin vielä kerran. Ensimmäisellä kuulemallaan hän ei noteerannut sitä, mutta istuma-asennossa lihankimpaletta vasten nojaavan olennon korahduksissa oli kuin olikin äänenpaino. Raskaasti hengittäen tutkija teki, minkä kuvitteli olevan elämänsä typerin teko. Polvinivelet natisten maakansalainen kumartui olennon eteen. Silmätön massa ei katsonut häntä takaisin, mutta korahti vielä uudelleen.

    “Yritätkö… yritätkö sinä sanoa jotain?”

    Varsinaista vastausta ei kuulunut. Ainoastaan lisää korinaa. Tällä kertaa se kuulosti siltä, kuin jotain valtavaa olisi ollut jumissa olennon kurkussa. Ja ennen kuin pääarkeologi ehti reagoida millään tapaa, alkoi valtava määrä veristä massaa tunkeutua ulos olennon kallon sisältä. Samoin, kuin olento itse oli valunut seinäkasvaimen lovesta ulos, lensi maahan jotain pientä otuksen kasvojen viillosta.

    Entistäkin pahemmin säikähtänyt pääarkeologi nosti orgaanisen materian peittämää jalkaansa inho hopeisilla kasvoillaan, mutta niin tehdessään hän havaitsi jotain vierineen taakseen. Tutkija osoitti lampullaan kohti olennosta poistunutta vierasesinettä ja kauhukseen tunnisti sen välittömästi.

    “MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, lausui vanha ja väsynyt ääni tutkijan pään sisällä. Tämä ei enää osannut edes panikoida, sillä liian suuri määrä toismaailmallisia tapahtumia toisensa perään oli alkanut turruttaa tämän reaktioita. Jossain hopeakasvon pääkopan perukoilla kaikui myös toiveikas ajatus siitä, että jos olento tahtoisi hänelle jotain pahaa, se olisi jo satuttanut häntä.

    Pääarkeologi siirsi inhonsa sivuun vain hetkeksi ja kumartui nostamaan olennosta lentäneen esineen verilammikosta. Se, sydänkivi, ei edes hehkunut enää. Hän ei kyennyt tunnistamaan millaiselle kansalaiselle se oli joskus kuulunut. Sen hauras pinta ja haalistuneet värit kertoivat tutkijalle vain, että se oli aivan uskomattoman vanha.

    Nainen ojensi ymmärtämättömyyttään sydänkiven kohti maassa korisevaa massaa. Hän ei kallossaan ollut edes käsitellyt vielä sitä, ettei olento todellakaan omistanut suuta sanan perinteisessä merkityksessään. Sanat, jotka olento oli lausunut tulivat kuitenkin jostain. Jos tieteilijä olisi pysähtynyt hetkeksikin miettimään tilannetta, olisi hän voinut tehdä päätelmän, että muinainen oli jonkin sortin telepaatti.

    “MINÄ KERROIN JO. EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, uupunut ääni toisti, ja tutkija ymmärsi viimein laskea kätensä. Pahimman paniikin ja kauhun alkaessa hitaasti raueta arkeologi antoi otteensa liukkaasta kivestä livetä. Nyt hän vain seisoi täysin liikkumatta tuijottamassa epätodellista telepaattista olemusta.

    ”MIKÄ SINÄ OLET?” maassa makaava liha uteli. Ja vaikka tutkijasta tuntui, että hänen pitäisi ehdottomasti olla se, joka esittäisi tuon kysymyksen, vastasi hän kuitenkin: ”Nimeni on Ficus.”

    ”KYSYIN MIKÄ OLET, EN KUKA OLET”, olento puhisi Ficukseksi itsensä esitelleen tutkijan ymmärtäessä hiljaa päässään virheensä.

    “SINUN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ”, ääni kuitenkin jatkoi, “MEIDÄT TULEE UNOHTAA.”

    Ficus nielaisi. Olennon äänestä ei pystynyt päättelemään käytännössä mitään. Jollain tapaa se onnistui olemaan miltei täysin vivahteeton. Siitä ymmärsi vain hädin tuskin sen, kuinka väsynyt olento oli.

    “Kuka sinä olet?” arkeologi sai lopulta kysytyksi. Hänen äänensä oli paikan ainoa asia, joka sai toverikseen kaiun. Olento vastasi kuitenkin tällä kertaa myös elein sanojensa lisäksi. Keskeltä haljennut pää vaihtoi vaivalloisesti asentoaan olkapäältä toiselle.

    “TOTUUS.”

    Ficus ei ymmärtänyt, mutta ymmärryksen puute jos mikä ruoski uutta eloa muinaiseen maailmaan päätyneeseen tutkijaan. Hän oli jo tyystin unohtanut keskustelevansa mahdottomuuden kanssa. Tarve tietää enemmän otti viimein ohjat.

    “Onko tämä sinun kotisi, Totuus?” nainen jatkoi.

    “TOTUUS EI OLE NIMENI, KANSALAINEN. SE ON OLEMUKSENI. OLEMASSAOLONI JÄÄNNE.”

    “A-anteeksi…” Ficus takelteli ja yritti löytää tavan ilmaista asiansa hienovaraisemmin. “Miksi… tai keneksi minä kutsun sinua?”

    “NIMIÄMME EI OLE TARKOITETTU SUUSI LAUSUTTAVAKSI. SE EI OLE MAHDOLLISTA. NE EIVÄT MAHDU KANSALAISEN KÄSITYKSEEN TODELLISUUDESTA.”

    Hopeakasvo kuuli olemattoman määrän turhautuneisuutta äänen monotonisuuden keskeltä. Tutkijalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä olento yritti hänelle viestiä. Hän joutui keskittymään erityisen tarkasti jokaiseen sanaan, vaikka ne kuuluivatkin kristallinkirkkaasti hänen päänsä sisällä. Jokin olennon ‘puheessa’ oli pielessä — kuin tämä olisi puhunut jotain aivan eri kieltä, mutta jokin automaattisesti käänsi sitä Ficuksen ymmärrykselle.

    “KANNAT SISKOJENI JA VELJIENI MERKKIÄ, KANSALAINEN”, ääni jatkoi tällä kertaa täysin oma-aloitteisesti. “MISTÄ OLET SEN SAANUT, KUOLEVAINEN? MIKSI TUOT SEN HAUTAANI?”

    Ficus oli varma siitä, ettei olennolla ollut mitään tapaa todellisuudessa nähdä, mutta silti tämä tuntui olevan tietoinen kaikesta, mitä tämän ympärillä tapahtui. Arkeologilta kesti myös hetki ymmärtää, mistä merkistä olento oikein puhui. Sitten hän vilkaisi alas ja muisti kaulassaan roikkuvan vihreän medaljongin.

    “Minä ja ystäväni löysimme sen Aerilta. Samoin kuin sen toisenkin. Sen, joka avasi tämän paikan oven.”

    “IDÄN VALTAKUNTA ON PIRSTALEINA, KANSALAINEN. KALTAISTENI OTE SIITÄ ON JO MURTUNUT.”

    Ficus nosti vihreän medaljongin tarkastellaakseen sen painovoimaa uhmaavia ominaisuuksia tarkemmin. “Ystävälläni on se toinen, Ethän… ethän ole vain nähnyt häntä? Hän oli täällä ennen minua”, tutkija tiedusteli toiveikkaana.

    “UTELIAISUUS AJAA SINUA, KANSALAINEN. AIVAN KUTEN SE AJOI VELJIÄNIKIN. KENTIES MERKKI SOPII SINULLE, MUINAISTEN KAIVAJA.”

    “En silti ymmärrä, keihin viittaat, kun puhut veljistäsi”, Ficus yritti tivata, mutta olento ei huomioinut hänen kysymystään.

    “ET OLE KUTEN MUUT KORKEALLA ASTELEVAT, KANSALAINEN”, olento jatkoi hämmentäen syvästi Ficusta. Viittasiko liha-asia vain Suuren Kaupungin asukkaisiin?

    “OLEMUKSESSASI ON AUKKO, JOTA YRITÄT TÄYTTÄÄ”, olento tiesi. “SEKÖ SINUT ON HAUTAANI TUONUT?”

    Otuksen viimeisin huomio sai Ficuksen taas varpailleen. Hän oli varma, ettei hän ollut paljastanut ajatuksissaan salaisuuttaan. Hän oli oppinut peittämään sen ominaisuuden itsessään jo kauan sitten.

    “Minussa ei ole mitään muuta aukkoa, kun loputon jano tiedolle!” Ficus puolustautui uhmaavasti. Hetkeksi hän unohti kokonaan, kuinka merkillisessä tilanteessa hän olikaan.

    “JANO TIEDOLLE ON KUNNIOITETTAVA OMINAISUUS, KANSALAINEN. MUTTA KATSO, MITÄ SE TEKI MEILLE. OLEMUKSEMME VÄHENI OLEMATTOMAAN YHDESTÄ VÄÄRÄSTÄ. SAMA JANO JOKA AJAA SINUA, TOI LOPUN IKUISUUKSIA VANHALLE MAHDILLE.”

    “Lopun teille?” Ficus halusi ymmärtää. “En ole varma olenko ymmärtänyt lainkaan, kuka olet.”

    “MIELESI PETTÄÄ SINUT, KANSALAINEN. VASTAUS ON KAIKKIALLA YMPÄRILLÄSI. VELJIENI TYÖ ON SINULLE JO TUTTUA.”

    Lihakasan kommentti vei Ficuksen ajatuksissaan takaisin edellisen kammion sisältöön. Pitkät sormet tiputtamassa orgaanisia kimpaleita sammioihin oli jo pysyvästi palanut tutkijan verkkokalvoille.

    “Loiskasvot…” nainen mietti ääneen ja yritti siirtää katseensa jonnekin muualle kuin maassa rahisevaan kuvottavaan raatoon.

    “OVAT VAIN SANOJA SALSKEIDEN KUOLEVAISTEN TERÄVISTÄ SUISTA. LIHAN KASVOT OLIVAT PELKKIÄ TYÖKALUJA. KOHTALOMME EI SYNTYNYT NIISTÄ. SE SYNTYI NIIDEN ISÄSTÄ. NIIDEN ÄIDISTÄ. NIIDEN VERESTÄ.”

    Pääarkeologi ei millään saanut karun huoneen asukkaan puheita sopimaan siihen kliiniseen kirkkauteen, jossa oli loiskasvot todistanut. Kaksi vierekkäistä huonetta olivat kuin kaksi eri maailmaa. Toisen tarkoituksenmukainen puhtaus kuitenkin kalpeni karun rinnalla.

    “Sekö teidät kaatoi? Se josta kasvot olivat peräisin?”

    “ME REVIMME JA ME RAATELIMME. ME OTIMME, KUNNES SE OLI MEIDÄN. TARKOITUKSEMME JALO. TEHTÄVÄMME PELASTUS. KUNNES SYKLI MUUTTI MUUTOKSEN MURHEEKSI. MEIDÄN MUKANAMME LANKESI MYÖS KANSAN TOIVO. TEIDÄN TOIVONNE. JÄLJELLE JÄI PELKKÄ TUOMIO.”

    Ficus kuunteli ja yritti parhaansa mukaan ymmärtää. Mysteerin myötä oli kadonnut huoli hänen ystävästään ja ymmärrys hänen ympärillään tapahtuvasta. Uteliaassa päässä pyörivät pelkästään muinaisen sanat. Ympäri maailmaa kiven alta kaivetut palaset yrittivät koota itseään, mutta nerokkaasti maakansalaista ohjastavat sanat eivät vielä tahtoneet johdattaa tutkijaa vastausten äärille. Niiden piti vielä testata. Niiden piti löytää vastaus hopeakasvon sisällä ammottavaan aukkoon.

    “SINÄ OLET ASTUNUT EPÄONNISTUMISEMME MUISTOMERKILLE. TÄÄLTÄ LÖYDÄT SEKÄ VIIMEISEN TUOMIOMME ETTÄ VELJIEMME NOSTATTAMAN PILKAN MONUMENTIN. HEIDÄN KIILTÄVIEN SEINIENSÄ SISÄLTÄ LÖYTYVÄT MEIDÄN TYÖMME HEDELMÄT. TIETOISESTI TUHLATTUNA JO KÄYVÄN KONEISTON EHOSTUKSEEN.”

    “Edellinen kammio…” Ficus alkoi ymmärtää, “ja professorin löytämät koneet. Ne olivat veljienne luomuksia?”

    “KONEIDEN RAKENNE ON YKSINKERTAINEN. KUOLEVAISEN RATKOTTAVISSA. KUNNIANHIMOTTOMIA.”

    Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muinaisen ääneen ilmestyi ilmiselvä tunnetila: Inho.

    ”MUTTA ISÄNNÄSTÄÄN REVITYT KASVOT… SISKONI KUOLIVAT NIIDEN ETEEN ja VELJENI VARASTIVAT NE KYLMISTÄ KOURISTAMME.”

    Jos arkeologi olisi katsonut olentoon päin, olisi hän voinut huomioida tummanharmaan, mädäntyneen kouran, joka epätoivoisesti yritti puristua nyrkkiin. Vuosituhansien aikana lahonneet lihakset eivät yritystä kuitenkaan mahdollistaneet.

    “Sanoit, että kaatumisenne myötä kaatui myös meidän toivomme”, Ficus makusteli. “Mitä te oikein yrititte? Mitä sinä ja siskosi olitte tekemässä?”

    Maassa makaava olento tuntui miettivän vastaustaan. Lyhyt hiljainen hetki havahdutti naisen taas todellisuuteen, ja hetken aikaa hänen sydänalassaan vieraili kammottava ymmärrys siitä, millaiseen tilanteeseen hän oli päätynyt.

    “ME LANGETIMME TEIDÄT ENSIMMÄISENÄ TEKONAMME”, olento lopulta myönsi, “ANNOIMME PERINTÖNÄ SEN, MILTÄ PAKENIMME. MUTTA SISKONI TAHTOIVAT PAREMMAN TIEN. TAHTOIVAT KANSAN IRTI SYKLISTÄ. KONEESTA, JOKA TUOMITSI TEIDÄT SINÄ HETKENÄ, KUN SE KÄYNNISTETTIIN.”

    Ja sitten, täysin varoittamatta, Ficuksen mieleen ilmestyi toinen ääni. Ja toisin kuin maassa makaavan lihan sanat, tässä uudessa oli vielä henkeä mukana. Sielu paloi vielä jossain kolkassa muinaisten hautausmaata.

    “Ensin he loivat koneen omaksi kuvakseen. Ja hetken he katsoivat, että niin oli hyvä.”

    Ficus ei olisi kykenyt sanoillaan kuvailemaan sitä kauneutta, joka hänen päässään puhuvan naisen sanoista huokui. Itsevarmasta sävystä huolimatta kuulosti siltä, ettei uusi tulokas osoittanut sanojaan erityisesti kenellekään — kuin ne olisi vain ohjelmoitu tämän puhtaalle äänelleen.

    “Ja kaikessa viisaudessaan he päättivät olla puuttumatta luomukseensa. He antoivat sen elää. He antoivat sen kasvaa. Mutta huoli ja pelko nostivat päätään, aivan kuin kuolevaisilla konsanaan.”

    Jostain syystä Ficus käänsi katseensa kohti huoneen kattoa, vaikka kuten maassa makaavan olennonkin, kuului naisenkin puhe ainoastaan arkeologin pään sisällä.

    “Ja niin he loivat kellon vartioimaan konetta. Ja näin heistä oli tuleva oman luomuksensa tuomion arkkitehtejä.”

    Hopeakasvo nielaisi. Heleään ääneen oli ilmestynyt ripaus uhmaa, pieni sirpale vääjäämättömyyttä.

    “Ja kello katsoi, että niin oli hyvä.”

    Sanottuaan sanansa ääni poistui Ficuksen ajatuksista ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka ainoastaan maassa makaavan raadon sanat pystyivät tyydyttävästi täyttämään.

    “LAPSEMME SUU LAUSUU TOTUUDEN, KANSALAINEN. SYKLIÄ EI ENÄÄ VOINUT MURTAA. MINÄ JA SISKOMME OLIMME LIIAN MYÖHÄSSÄ. SILTIKIN, VAIKKA AJAN KONSEPTI SAAPUI VAIN ITSEMME MUKANA.”

    Aiemmin puhuneen naisen ääni kummitteli yhä Ficuksen mielessä. Hän ei osannut päästää siitä irti. Jokin puhtaanvalkeista lauseista oli vedonnut häneen syvästi.

    “Kuka…” arkeologi nielaisi, “kuka hän oikein oli?”

    “MEIDÄN PERILLISEMME. PUHDAS VALKOINEN HELMEMME. SALSKEAN KANSAN VIIMEINEN MESSIAS.”

    “Hän kuulostaa kauniilta”, Ficus lipsautti. Maakansalainen oli enää hädin tuskin vastuussa omista sanoistaan.

    “MUTTA KUOLEVAINEN EI VOI YMMÄRTÄÄ HÄNEN TARKOITUSTAAN. MEIDÄN PERINTÖMME ON TARKOITETTU VAIN NIILLE, JOTKA OVAT KUULLEET TOTUUDEN.”

    Olennon sanat rikkoivat euforisen kuplan, jonka pääarkeologi oli ympärilleen luonut. Todellisuudentaju virtasi takaisin Ficukseen kuin joki läpi rikkoutuneen padon. Hän tajusi taas seisovansa syvällä maan alla vailla ystävää, kuuntelemassa hänen ajatuksiinsa tunkeutuneen raadon kryptisiä lausahduksia.

    Tämän totuuden mukana saapui myös ensimmäinen särö todellisuuden verhoon. Jokin tilanteessa tuntui epätodelliselta. Rakennetulta. Tarkoituksellisesti taotulta.

    “Totuus”, oli kuitenkin se sana, johon Ficus lopulta tarttui. Todellisuuden reunasta vaivoin kiinni pitävä nainen käänsi katseensa mätänevään kasaan jalkojensa juuressa ainoastaan estääkseen itseään lipeämästä takaisin epätodelliseen. “Olet maininnut sen useaan kertaan, mutta en ole lainkaan varma, mihin yrität sillä viitata.”

    “SANOINHAN JO, ETTÄ SITÄ EI VOI KUOLEVAINEN YMMÄRTÄÄ.”

    Ficus vastasi lainkaan ajattelematta — kerta kaikkiaan ymmärtämättä, millaiset seuraukset hänen seuraavilla sanoillaan tulisi olemaan: “Ja jos olisin kuolematon, sittenkö ymmärtäisin?”

    Ja vastaus, joka ei määrittäisi tutkijan kohtaloa, vaan hänen velvollisuutensa.

    “KYLLÄ.”

    Kaikki tuntui pysähtyneen. Ajatukset tutkijan mielessä juoksivat paikallaan. Aukko hänen olemuksessa oli kalvanut häntä niin pitkään. Kaikki nämä vuodet muinaisissa temppeleissä ja unohdetuissa raunioissa Ficus oli vain haaveillut, että löytäisi etsimänsä. Ainoastaan kuvitellut, että saisi jotain, mikä kykenisi paikkaamaan sen onkalon, joka häntä oli jo niin pitkään kalvanut.

    Hänelle ei koskaan ollut selvinnyt, mistä se oli ilmestynyt. Sellainen tutkija oli aina ollut. Aivan kuin hänen menneisyydestään olisi puuttunut iso kimpale jotain tärkeää. Kuin hän olisi unohtanut jotain, millä oli enemmän merkitystä kuin millään muulla koko maailmassa.

    Kenties nämä olivat se asia, joka oli lopulta johdattanut hänet kaikkein suurimpien jäljille. Muinaisten ovelle. Ja nyt, viimein, heidän hautaansa.

    Ja olento maassa tiesi, että heidän työlleen oli viimein löytynyt jatkaja. TOTUUS ymmärsi, että kaikki mitä hän oli mädässä vankilassaan tarvinnut, oli YSTÄVÄ.

    “NIMENI ON TOTUUS. YSTÄVÄNI ON AIKA. KOITTAA PÄIVÄ, JOLLOIN MEITÄ YMMÄRRETÄÄN.”

    Muinaisen sanojen ympärille oli ilmestynyt kaiku. Ficus vilkaisi ällistyneenä lattialle, jossa harmaan kallon pystyloven välistä oli kuulunut ääntä. Lihan lapsi oli puhunut omalla suullaan. Tyhjässä huoneessa kimpoilevat sanat syöpyivät tutkijan muistiin. Muinaisen olijan tila ei kuitenkaan antanut myöten jatkaa. Seuraavat sanat kuuluivat jälleen vain telepaattista yhteyttä pitkin.

    “KANSALAINEN… EI, YSTÄVÄ”, ääni korjasi, “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”

    “Sanasi ovat suuria, mutta tajuntani kapea”, Ficus myönsi, mutta tiesi myös tulleensa jo liian pitkälle perääntyäkseen. “Sinäkö minua opastaisit? En… en minä vieläkään koe ymmärtäväni tarkoitustasi.”

    “VASTINEEKSI LUPAUKSESTASI JATKAA KESKEN JÄÄNYTTÄ TYÖTÄMME MINÄ TÄYTÄN AUKON RINNASTASI. ANNAN SINULLE SEN, MITÄ OLET ELÄMÄSI ETSINYT.”

    “Ja miten se tapahtuisi?” Ficus kysyi vilpittömästi. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.

    “ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT OIKEUTESI JA ANSAINNUT SIUNAUKSENI.”

    “Totuuden mistä?”

    “KAIKESTA”, kaikuivat totuuden sanat jälleen ja silloin Ficuksen eteen materialisoitui mahdottomuus. Metrejä arkeologia pidempi orgaaninen ilmentymä oli noussut seisomaan, kuin näkymättömät narut olisivat äkisti tempaissut sen pystyyn. Lihan keskeltä pilkottavat moottorit ja servot olivat alkaneet hiljaisesti hyristä. Kasvoton katse seurasi pientä tutkijaa korkeuksista. Tumma savu olennon takana muodosti siipien muotoisen siluetin. Tummanharmaa kämmen ojentui kohti naista. Se tahtoi koskettaa, kohdata sen aukon, jonka muinaisten unohtama totuus tahtoi niin kovasti täyttää.

    “OTA VASTAAN OLEMUKSEMME JA NÄE KUTEN ME NÄEMME. YMMÄRRÄ, JOTTA TYÖMME EI VÄHENISI SAMOIKSI TUHKIKSI, JOIHIN VELJEMME MAAILMANNE JO TUOMITSIVAT.”

    Normaalisti Ficus ei olisi liikahtanutkaan. Pelko ja ymmärryksen puute olisivat jumiuttaneet hänet lopullisesti paikalleen, ellei toinen ääni hänen päässään olisi rohkaissut häntä. Tarjonnut lämmön, joka antoi hänelle voimaa ottaa askeleen eteenpäin.

    “Ole minulle se sisko, joka toisilla jo on, tutkija. Ole minulle se seppä, jota minulle ei koskaan suotu.”

    Ja kun lihan lähettilään kämmen viimein kosketti Ficuksen hopeista naamiota, tutkija viimein ymmärsi, mitä olento oli totuudellaan tarkoittanut. Maailmankaikkeus avautui maakansalaisen kallossa.

    Se ei ollut välähdys aavikon yläpuolella leimahtavasta titaanista, joka Ficuksen lohduttomaan todellisuuteen havahdutti. Eikä vilkaisu kylien halki marssivaan Hiljaiseseen Kuolemaan. Se ei myöskään ollut kultainen naamio valkoisella jalustalla, joka kauan sitten oli tervehtinyt saleihinsa astuneita. Yksikään suurista virheistä ei riittänyt lopulliseksi syylliseksi.

    Sillä totuus ei ollut mitään konkreettista. Kaiken tämän aikaa se oli ollut vain tunne, jota Ficus ei koskaan ennen ollut antanut itsensä tuntea. Se oli ymmärrys siitä, ettei taivas hänen yläpuolellaan ollutkaan todellinen. Se oli kammottava tuntemus siitä, ettei ainoallakaan teolla ollut merkitystä. Se oli sitä, että jokainen sana ja jokainen teko johtaisi ennalta määrättyyn lopputulokseen. Totuus oli sitä, että näki koneiston kellotaulun takaa. Vääjäämättömän tikityksen kohti muinaisten ikiaikaista määräystä.

    Ficuksen silmät olisivat tahtoneet palaa pois hänen päästään. Hänen kätensä hapusivat pakonomaisesti hänen päälaelleen. Tutkija yritti epätoivoisesti estää itseään repimästä kalloaan halki paljain käsin. Kipu ja raivo eivät kuitenkaan olleet fyysistä. Ne olivat pelkkä oire siitä lohduttomasta vääjäämättömyydestä, jonka TOTUUS oli hänelle lahjoittanut.

    Kaiken keskellä soi vain pieni pala toivoa. Yksi ääni, jonka olemassaolo lupasi vapauden Muinaisten kamalista virheistä. Yksi puhtaanvalkea olemus, joka kauan sitten oli kaatunut ja kaipasi nyt vain kaltaistaan.

    “SINUN TULEE TAVATA HÄNET. YMMÄRRÄ JA AUTA HÄNTÄ. SILLÄ HÄN ON VIIMEINEN, JOLLA ON VOIMAA JATKAA.”

    Ääni Ficuksen päässä ohjasi tätä kääntymään ympäri. Huoneen päädyssä sijaitseva metallinen ovi alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta. Ja vaikkei tutkija oikeasti tiennyt, mitä sen takana odottaisi, oli hänellä yksi valistunut arvaus. Äärimmäisen toiveikas sellainen.

    Hopeakasvo asteli pois häntä tyhjällä katseellaan seuraavan olennon läheisyydestä ja osoitti taskuvalonsa muutaman askeleen päässä odottavaan oveen. Tällä kertaa se oli hieman raollaan, vaikka Ficus oli varma, että se oli ollut visusti kiinni silloin, kun hän edellisellä kerralla oli sitä vilkaissut.

    Hento töytäisy sai tarpeettoman raskaan oven väistymään merkillisen helposti tutkijan tieltä. Paksu metalli oli peittänyt takaansa tulvivan sokaisevan valon. Ficus joutui peittämään silmänsä hetkeksi, kunnes tottui pimeyden korvanneeseen loimuun.

    Ja se, mitä Ficus näki, piirtyi ikuisesti hänen mieleensä kauneimpana asiana, mikä hänellä eläessään oli kunnia todistaa.

    Huoneen sisällä odotti koko maailmankaikkeus. Jokainen tähti ja planeetta, jonka pystyi kuvittelemaan. Kaikki avaruuden loputtomat ja kauniit värit. Koko se todellisuus, joka odotti viisisakaraisen tähden toisella puolella.

    Ja kaiken keskellä kellui hän, joka oli kaikista kaunein. Valkoinen kuningatar valtakuntansa keskellä. Puhtaus kunniallisen galaktisen kaaoksen keskellä.

    ”Tervetuloa, Ficus”, Valkoisen ääni tervehti tutkijaa, ”tervetuloa todellisuuteen.”

    Bianca

    Tieteilijä ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään niin pieneksi tai nöyräksi. Hänen edessään hitaasti kiertävät tähtijärjestelmät ja muut kosmiset kappaleet kääntyivät tasaiseen tahtiin lukuisten hammasrattaiden raksutuksen säestämänä.

    ”Hammasrattaiden raksutus…” Ficus toisti hiljaa itselleen. Näky oli miltei täysin lumonnut tutkijan siitäkin huolimatta, että hänen mielensä yritti yhä toipua ryöpystä, joka hänen tajuntaansa oli vain hetki sitten pommitettu.

    Kunnes hänen edessään aukeavan universumin suuruus alkoi käydä liian vaikuttavaksi. Ajatus iski Ficuksen rintaan niin kovaa, että hänen piti erikseen pysähtyä hengittämään. Ajatukset kosmoksen kauneudesta vaihtuivat nopeasti olemassaolon merkityksettömyyteen. Tutkija kykeni tuntemaan oman häviävän pienuutensa galaktisessa mittakaavassa.

    Hätä nousi arkeologin kasvoille, ja turvakseen hän käänsi katseensa kohti kaiken keskellä leijuvaa Valkoista. Se osoittautui välittömästi virheeksi, sillä nyt tutkija kykenikin kurkistamaan eteensä nostetun kuvitteellisen verhon taakse.

    Kaikkein kauneimmaksi kuvitellun kuningattaren kasvoissa ei ollutkaan mitään järkeä. Ne olivat täysin väärät. Uhmasivat kaikkea sitä, mitä Ficus luuli ymmärtävänsä. Hätääntyneenä hän yritti irrottaa katseensa Valkoisesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikki arkeologin kokema tulvi hänen päähänsä yhtenä kaoottisena kokonaisuutena.

    ”Olet alkanut ymmärtää”, Valkoinen lausui syvä murhe äänessään. ”Revi verho alas, Ficus. Ymmärrä, mitä TOTUUS sinulle näytti.”

    Ja tutkijan kalloon sattui jälleen, vaikka hän sen hetki sitten oli jo miltei unohtanut. Oliko kauniin kalpea pyyhkinyt pahan pois läsnäolollaan tarkoituksella?

    Se jomotus, joka yhäkään ei ollut fyysistä, sai Ficuksen kädet jälleen nousemaan hänen kallolleen. Jos hän vääntäisi leukaansa alas ja työntäisi päälakeaan taaksepäin, kenties hän saisi väännettyä päänsä halki. Ehkä kipu poistuisi aivojen jättäessä hänen kallonsa taakseen.

    “Kaikki mitä täällä näet on vain osa ensimmäistä valhetta. Sinun täytyy nähdä sen lävitse, Ficus.”

    Valkoisen sanat eivät merkinneet paljoa siinä pimeässä kylmyydessä, jonka kouriin tutkijan mieli oli joutunut. Sanat hädin tuskin läpäisivät kosmista vääjäämättömyyttä. Silmät tuskasta kiinni muurautuneena arkeologi heittelehti puolelta toiselle.

    “Kolo rinnassasi”, Valkoinen jatkoi, “minä näen sen. Minä tunnen sen.”

    Ja niin tunsi Ficuskin. Oli aina tuntenut.

    Moni oli hänelle kertonut, kuinka oli aivan luonnollista unohtaa. Kansalainen eli pitkään, eikä kaikkea voinut pitää ikuisesti mielessään. Mutta Ficus tiesi, että tämä ei ollut sama asia.

    Koko hänen elämänsä, läpi hänen jokaisen hetkensä ja päätöksensä hänen rinnassaan oli kalvanut vääränlainen unohdus. Kuin jotain olisi keinotekoisesti revitty irti hänen mielestään. Kuin jokin olisi pakottanut hänet unohtamaan.

    “Täytä se, Ficus. Täytä tyhjä totuudella”, Valkoiset sanat rohkaisivat vielä kerran. Ja kivusta huolimatta Ficus kokosi kaiken voimansa ja lujuutensa rippeet.

    Ja avasi silmänsä.

    Huone, jossa Ficus silmiään raotti, oli suurin piirtein samankokoinen kuin kammio, josta arkeologi oli tutkimusretkensä aloittanutkin. Valaistukseltaan se ei ollut lähellekään yhtä kirkas, mutta tarpeeksi niin, ettei Ficus tarvinnut kannettavaa valonlähdettä nähdäkseen eteensä. Huone ei myöskään ollut samalla tapaa huoliteltu kuin ylempänä raunioissa sijaitseva. Tärkein havainto tilasta oli kuitenkin se, ettei tila millään tapaa muistuttanut sitä kosmisuutta, mihin Ficus oli hetki sitten luullut astuneensa.

    Ensimmäinen asia hänen edessään oli puinen työtaso, joka oli suurimmaksi osaksi puhdistettu kaikesta ylimääräisestä. Ainoa asia sen päällä oli musta salkku, joka tyyliltään ei tuntunut lainkaan kuuluvan edellisten kammioiden sisältöön. Oli ilmiselvää, että sen oli tehnyt joku muu kuin ne, joiden vastuulla kammion olemassaolo lepäsi.

    Poikittain keskelle huonetta jätetyn pöydän takana alkoivat kuitenkin ne asiat, jotka todella kiinnittivät tutkijan huomion. Huoneessa oli seiniin puoliksi upotettuna seitsemän kirkkaalla nesteellä täytettyä lasista tankkia. Heikosti valaistujen säiliöiden sisällä oli erikoisia muotoja, jotka kuitenkin osittain hämärtyvät tankkien sisäpuolien pohjista purkautuviin kuplavanoihin.

    Ainoastaan huoneen keskelle näkyvyyttä suovat kattovalot eivät antaneet Ficukselle tarpeeksi, että tämä olisi todella tunnistanut, mitä huoneessa säilytettiin. Edellisessä tilassa verestävä olemus veti syvään henkeä ja antoi itsensä käskyttää muinaisia mekanismeja. Uudet valot syttyivät huoneeseen lasisten kupujen taakse, ja salaisuudet viimein poistuivat hämärästään.

    Ficuksen vasemmalla puolella, kolmessa ensimmäisessä tankissa, odotti jotain kuollutta. Pitkäraajaisien, panssaroitujen olentojen kaikki orgaaninen materia oli hajonnut tankin pohjalle jo vuosituhansia sitten. Jäljellä olivat ainoastaan metalliset tukirangat ja mitä merkillisimmät kallot. Suurten, taaksepäin kaarevien muotojen etuosasta työntyi esiin rivistö pitkiä hampaita. Silmäkuoppia olennoilla ei edes ollut — niiden näköaisti oli perustunut johonkin aivan muuhun.

    Lihan lähettiläs olisi voinut kertoa niistä tuhat tarinaa, mutta se, mitä luurangot joskus olivat olleet, ei ollut suuren kontekstin kannalta tärkeää. Se, mitä huoneen oikean laidan tankeissa odotti, sen sijaan oli. Eikä Ficuksenkaan tarvinnut tällä kertaa pohtia näkemäänsä.

    Merkillisen hyvin säilyneiden idän asukkaiden elottomat ruumiit kelluivat rauhallisesti kirkkaiden sammioiden sisällä. Panssareistaan riisuttujen selakhien kasvoille oli asetettu pohjoisen Aerin asukkaille tyypilliset naamiot, ja niiden suuaukoista irvistävät terävät hampaat kiilsivät yhä. Solakoissa ruumiissa ei näkynyt jälkiä väkivallasta. Ficus ei osannut lainkaan päätellä, miten ne olivat päätyneet Suuren Kaupungin syvyyksiin. Huoneen perällä odottava viimeinen asukas tarjosi ainoastaan kaukaisia vihjeitä ratkaisuun.

    Kädet sivuillaan hennosti levitoiden Valkoinen katsoi, kuinka matoran asteli varovaisin askelin tämän huoneen perällä kuplivan säiliön eteen. Valkoisen massan peittämän olennon ruumis oli rakenteeltaan hyvin siro. Kevytrakenteisuus jäi kuitenkin laihaksi huomioksi, kun Ficus keskittyi tankin asukin kasvoihin jo toista kertaa kohtaamisen aikana. Tällä kertaa, tosin, ilman valheen verhoa silmiensä edessä.

    Joskus kauan sitten naisen kalloa oli varmasti peittänyt jonkin sortin naamio, mutta siinä vaiheessa, kun terävät hammasrivit olivat alkaneet kasvaa holtittomasti, räjähdysmäisesti levinneet leukaperät olivat tuhonneet kaiken ylimääräisen ympäriltään. Olentoa peittävä valkoinen massa valtasi hitaasti alaa kaikkialta hirviömäisen kidan ympäriltä. Naisen kallon silmäaukot olivat jo miltei kokonaan muurautuneet umpeen. Ainoastaan pienet viirut muistuttivat paikasta, jossa näköelimet olivat joskus olleet.

    Ja vaikka naisen karmaiseva muuntautumisprosessi näytti edelleen olevan puolitiessä, oli hän silti viettänyt aikaa tässä kammiossa jo aivan liikaa. Valkoinen nytkähti nesteessään hienovaraisesti osoittaakseen Ficukselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta.

    “Nyt sinä näet, Ficus”, hän aloitti. Ja vaikka tutkija tunnisti äänen samaksi kuin aiemminkin, oli sen kauni sävy saanut toverikseen haikeuden. “Näet totuuden. Kuulet sen, tunnet sen…”

    “Kuka sinä olet?” matoran sai viimein kysytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaiset esittelyt olivat yhä asia, johon matoran keskustelussa turvautui.

    “Se, mitä ystäväni sinulle näytti, on korjattavissa, Ficus”, Valkoinen jätti huomiotta tutkijan kysymyksen. “Mutta he jättivät minut yksin. He eivät antaneet minulle siskoa niin kuin toisille.”

    “Minä en ymmärrä”, Ficus takelteli, mutta Valkoinen ei antanut tutkijalle enää sijaa epätietoisuuteen. Valkoiset hammasrivit tankin sisällä kääntyivät verkkaiseen hymyyn.

    “Olen varma, että ymmärrät. Olet nähnyt sen kaiken.”

    Eikä Valkoinen puhunut ainoastaan huoneen muista tankeista ja niiden asukkaista. Ei myöskään loiskasvojen huoneen sisällöstä, jossa Ficus vielä vähän aikaa sitten oli innoissaan kahlannut läpi muinaisen tieteen.

    Ymmärrys vei Ficuksen paljon kauemmaksi: Totuuden sanat veljistä ja sisarista, tähtikartat valkoisen olemuksen ympärillä. Ymmärrykseen sisältyivät ne kaikki. Lopulta TOTUUS oli vain yksi osa sitä, minkä Ficus näki maailmankaikkeutena.

    Viimeiseksi matoranin hopeiset kasvot jäivät tuijottamaan taas huoneen kolmea ensimmäistä tankkia ja niiden sisällä vellovia luurankoja. Siinä hän näki ensimmäiset. Hän näki niiden hiljaisen kuoleman.

    Hän muisti toiset. Loiskasvot ja niiden mekaaniset alustat. Ficus näki niiden tarkoituksen. Ne olivat lähellä totuutta.

    Ja edessään, yksin kelluvassa Valkoisessa, hän näki kolmannen. Ja hän ymmärsi, että siltä puuttui jotain, mikä kaikilla muilla oli. Mutta tärkeää ei ollut se, mikä Valkoinen oli. Tärkeää oli ainoastaan miksi, ja senkin Ficus viimein ymmärsi. Ja Valkoinen tiesi, että hän ymmärsi. Oli tiennyt jo kauan aikaa sitten. Sillä totuuden mukana muinaiset olivat jättäneet tälle lahjan laskea tulevan.

    ”Joten, Ficus”, Valkoinen kutsui tutkijaa jälleen kerran nimeltä, ”autatko minua? Etsitkö minullekin siskon, jotta voimme korjata virheet?”

    ”Viekö se kivun pois?” uupunut tutkija inahti toiveikkaana. ”Jos korjaamme virheet, niin muuttuvatko asiat paremmaksi?”

    Ja syvällä runnellussa ruumiissaan Valkoinen huokaisi helpotuksesta.
    ”Me rikomme syklin, murramme koneen. Langetamme luojan päälle sen tuomion, jonka hän tarkoitti meille.”

    Hetken aikaa hopeiset kasvot uskalsivat tuijottaa valkoisia runneltuja. Ja tyhjyys valkoisilta kasvoilta tuijotti takaisin.

    ”Ja sitten me voimme viimein nukkua rauhassa.”

    Ja kun Ficus viimein muisti, kuinka hänen jalkansa toimivat, lähti hän kuin huumattuna kävelemään ulos Valkoisen kammiosta. Luurankojen tyhjät kallot tuntuivat seuraavan matoranin hidasta askellusta takaisin suurempaan halliin. Metallinen ovi väistyi jälleen kuin itsestään hänen edestään. Muinainen taika oli suonut tutkijalle vielä pienen hetken rauhaa. Vasta vilkaisu matoranin paluuta odottavan lihan lähettilään suuntaan herätti Ficuksen päässä kysymyksen, jonka perässä hän alunperin oli raunioihin laskeutunut.

    ”N-n-nace? Missä Nace oikein on?”

    Mutta verinen humanoidi maassa ei vastannut. Tällä kertaa myös kammiossaan vellova Valkoinen pysyi hiljaa. Kumpikaan ei tohtinut vastata. Arkeologin kasvoja peitti vielä yksi sakea verho.

    Tutkijan sydänalasta riipaisi jälleen. Valkoisen rauhoittavista sanoista huolimatta nainen koki syvintä mahdollista pelkoa ystävänsä puolesta. Kaiken kokemansa hulluuden jälkeen Ficus ei enää osannut toivoa, että kaikki olisi kunnossa.

    Liha sykki lattialla tasaiseen tahtiin. Ja jos Ficus olisi vain hetkiä aikaisemmin kunnolla kuunnellut Valkoisen olemuksesta kaikuvaa hammasrattaiden rahinaa, olisi hän myös huomannut, että veri kohisi siinä täsmälleen samassa tahdissa.

    ”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” Ficus hyperventiloi. Hänen ympärilleen hitaasti rakennettu kupla oli puhkeamaisillaan. Nacen myötä tutkijan päähän tulvivat jälleen maalliset ajatukset. Muistot arjesta ja sen uskomattomasta tavallisuudesta. Ja sitä vasten asettuivat kontrastiin kaikki ne asiat, jotka hänet viimeisen puolen tunnin aikana oli kirottu ymmärtämään.

    Kunnes kaikkein karmaisevin ajatus heräsi tutkijan päässä.

    Muutamalla ripeällä juoksuaskeleella arkeologi ryntäsi takaisin Valkoisen kammioon havaitakseen vain, että se näytti täsmälleen siltä, kuin sen kuuluikin. Puinen pöytä, salkku, selakhit, luurangot ja kaunis Valkoinen, kaikki paikallaan. Mutta hopeakasvo ymmärsi, ettei hän sitä niin ollut nähnyt huoneeseen ensi kertaa astuessaan. Hänen piti yrittää sitä uudestaan. Avata silmänsä vielä kerran.

    Sillä matoran oli aliarvioinut ensimmäisen valheen voiman. Hän näki yhä, mitä jokin paljon häntä voimakkaampi oli määrännyt. Todellisuus hänen edessään oli niin totaalisen ennalta määrättyä, ettei hän voinut luottaa enää omiin aisteihinsa.

    Ja niin muinaisten kaivaja avasi taas silmänsä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerta suurempi huoneista näytti samalta. Muinainen kone pumppuineen hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen. Maassa makaava Totuus puristi yhä sydänkiveä, jonka Ficus oli aikaisemman keskustelun aikana päästänyt lipeämään käsistään.

    Paitsi eihän se ennen puristanut…

    “MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, oli vanha ääni lausunut. Mutta siinä se nyt oli. Tiukasti puristuneena muinaisen verisen kouran sisällä.

    Paitsi, ettei mitään muinaista koskaan ollutkaan.

    Maassa, omassa veressään makaavan Nacen kourassa oli hänen oma sydänkivensä. Yhdellä riuhtaisulla hän oli onnistunut poistamaan sen itsestään. Hurmio, joka toan oli tekoonsa ajanut, oli myöhemmin kadonnut hänen kehonsa veren mukana.

    Lihakasa seinässä, josta Ficus oli todistanut ystävänsä uutta syntymää, loisti poissaolollaan. Järkyttynyt ilme Nacen violetilla naamiolla oli piirtynyt sille lopullisesti. Ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin huolimatta, että jokin mahdottomuus piti toaa yhä hengissä.

    Silloin Ficuksen polvet viimein pettivät. Omia nesteitään kurlaavan Nacen tiukka ote omasta sydämestään esti matorania tekemästä asialle mitään. Valkoisen rakentama pilvilinna luhistui lopullisesti hopeakasvoisen matoranin alta.

    Apua hysteerisesti huutava nainen menettäisi kymmenen minuutin yhtäjaksoisen kirkumisen jälkeen viimein tajuntansa, ja kestäisi vielä kokonaiset kaksi tuntia, ennen kuin suuren kaupungin pinnalta lähetettäisiin joku etsimään kadonneita arkeologeja.

    Ja kun heidät viimein löydettäisiin, olisi metallinen ovi tiiviisti suljettuna ja viranomaisten käsissä vain tutkija, joka ei lakkaisi kirkumasta kauhusta kuukausiin, sekä tämän toveri, joka selittämättömästi jatkaisi elämää sielutta, sydän omiin kouriinsa murskattuna. Näin oli Valkoinen sen jo kauan sitten nähnyt.

    Toisin, kuin kumpikaan arkeologeista, jotka eivät olleet saapuessaan nähneet sitä äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä oli pyörinyt jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen.

    Koska mitään kultaista esinettä ei ollut koskaan ollutkaan. Oli ainoastaan kallo. Kuolleet kasvot muistuttamassa ainoasta totuudesta, jolla näissä kammioissa oli väliä.

    Ja se totuus kertoi pelosta. Ainoasta todellisesta pelosta.

    Jumalan pelosta.

    Nolla

    Yksihuoneisen asunnon verhoja ei ollut avattu viikkokausiin — mikä itsessään ei ollut poikkeuksellista. Suurin osa kansalaisista halusi välttyä Ga-Metrun epätavallisen kuuman kesän aiheuttamilta auringonpistoksilta. Ficuksen asunto oli pimeänä päiväsaikaan lähinnä hänen täydellisesti käsiin hajonneen unirytminsä vuoksi. Keskipäivän aurinko oli korkeimmillaan, ja arkeologi oli pyörinyt sängyssään jo toista tuntia vailla unta.

    Kolmisen kuukautta oli kulunut siitä, kun ensiapuryhmä oli kantanut kaiken järjen vastaisesti yhä hengissä olevan Nacen ylös kaivannoilta. Ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun Ficus itse oli päästetty osastolta kotiin, oli hän vieraillut miltei päivittäin teho-osastolla makaavan ystävänsä luona. Toisen kuukauden aikana vierailuja oli ollut enää kolme. Kuluvan kuukauden aikana Ficus oli enää hädin tuskin poistunut asunnostaan.

    Lopulta nainen potkaisi jalkojensa päällä lepäävän viltin turhautuneena syrjään ja ponkaisi pystyyn. Molemmin käsin Ficus hieroi väsyneitä kasvojaan mutta lähti vaeltelemaan pitkin asuntoaan siitäkin huolimatta, että jalkeilla pysyminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

    Huonekasvit matoranin ikkunalaudalla odottivat kastelijaansa. Hopeakasvoinen tutkija tiesi, että hänen oli jo viikkoja pitänyt antaa niille lisää vettä. Siitäkään huolimatta hän ei ryhtynyt toimiin. Ei niin vähäpätöisessä asiassa kuin kasvien kastelemisessa eikä myöskään tärkeämmissä, kuten Nacen luovutuspäätöksen allekirjoittamisessa.

    Aft-Amanan leimoin varustettu kirjekuori oli odottanut avaamattomana Ficuksen pöydällä ensin kokonaisen viikon. Matoran oli arvannut sen sisällön välittömästi nähtyään sen tipahtaneen postiluukustaan. Päiviä allekirjoituksen eräpäivään oli jäljellä kolme. Ficus toivoi, että lykkäämällä velvollisuuttaan hän saisi muutaman päivän, jolloin hänen ei tarvitsisi murehtia aiheesta.

    Mutta todellisuudessa hän murehti kaikesta. Jokaisesta pienestä asiasta niin hänen arkisessa elämässään kuin kaikesta siitä karmeasta, mihin tulevaisuus häntä vielä tulisi kutsumaan. Ja vaikka Ficus oli vapautettu työtehtävistään välittömästi kohtalokkaan syvyyksissä vietetyn päivän jälkeen, tuntui tutkijasta siltä, että hänen päivittäinen aikansa oli ainoastaan vähenemään päin.

    Maakansalainen rojahti työtuoliinsa ja vajosi tuijottamaan pöytänsä reunalle kasautunutta postia. Eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sille mitään.

    Kivistävä tunne Ficuksen rinnassa tuntui taas salpaavan hänen hengityksensä. Kaikki hänen kamalimmat ajatuksensa vierailivat taas hänen tajunnassaan. Ilman mitään syytä tai minkäänlaista laukaisevaa tekijää matoranin täytyi jälleen keskittyä pelkkään hengittämiseen.

    Nainen ei ymmärtänyt enää itseään. Hän oli aina pitänyt itseään liiankin kovana maailman kolhuille eikä mikään tätä ennen ollut saanut häntä pysyvästi pois tolaltaan. Oikeastaan menneen Ficuksen murheista yleisin oli ollut hänen pelkonsa siitä, että hän olisi liiankin empatiakyvytön.

    Mutta Totuuden jälkeen kaikki oli muuttunut. Nyt hän havaitsi menettäneensä tarmonsa kaikkeen. Pienetkin asiat tuntuivat synkistävän hänen mielensä. Muutaman kerran Ficus oli havahtunut yöllä kamalaan tunteeseen, jonka myötä hän olisi vain halunnut lopettaa olemassaolonsa.

    Ei hän olisi kyennyt tekemään itselleen mitään lopullista; järjen ja logiikan naisena hän ymmärsi sen. Mutta juuri siitä syystä hän oli alkanut pelätä omaa mieltään entistäkin enemmän. Hän ei enää tunnistanut itseään Ficukseksi —hänestä oli tullut jotain ikävämpää.

    Matoranin hiljaisiin päiviin oli sisältynyt lohtua tasan yhdellä tavalla. Aina alkuyöstä, kun Metru Nuin kaduilla oli hiljaista eivätkä piirikuntien vartijatkaan vielä partioineet, Ficus livahti läheisen pikkusillan kautta kulkevaa putkiverkkoa pitkin Ta-Metrun puolelle, mistä matoran oli viimeisillä rahoillaan ostanut itselleen varaston.

    Siellä, kuplivassa tankissaan kelluva valkoinen nainen nukkui sikeää untaan. Ja vaikka neidon karmaisevissa kasvoissa ei ollut mitään perinteistä silmää miellyttävää, koki Ficus tämän läsnäolon ainoaksi rauhoittavaksi asiaksi elämässään.

    Eivät hänen oloonsa vaikuttaneet Valkoisen antamat lupaukset eivätkä tämän syvyyksissä lausumat sanatkaan. Tutkijaa helpotti näyssä pelkkä tieto siitä, ettei yksinäisyyttään itkenyt olento enää levännyt vailla seuraa. Ja vaikka edeltävät viikot olivat osoittaneet, että Ficus hädin tuskin kykeni enää pitämään huolta itsestään, hän tunsi silti hyvän olon pilkahduksen ajatellessaan, että hän kuitenkin pystyisi huolehtimaan jostakusta muusta.

    Ajatus siitä, että ensi yönä hän voisi taas karata varastoonsa piilotetun neidon luokse, sai Ficuksen hengityksen taas tasaantumaan. Pahasti univelkaantunut matoran havaitsi hetken olevan sopiva asuntonsa siivoamiselle. Tarpeeksi monen valvotun tunnin jälkeen Ficuksen tuotteliaisuus jostain syystä löysi aivan uuden vaihteen. Valveilla vietetty aika oli sama käyttää edes jokseenkin hyödyllisesti, vaikka hän samalla välttelikin polttavimpia velvollisuuksiaan.

    Siivottu asunto loi kuitenkin erinomaisen illuusion siitä, että hän oli saanut jotain aikaan. Kotitöiden parissa vietettyjen päivien jälkeen Ficus kykeni yleensä nukkumaan ainakin hetken.

    Parikymmentä minuuttia tasoiltaan löytyviä tavaroita järjesteltyään matoran tarttui itsensäkostuttavaan pyyhkimeen ja alkoi järjestelmällisesti hankkiutua eroon kaikkein ilmiselvimmästä pölystä. Korkeimpien hyllyjen päälle Ficus ei edes kurotellut sillä hän tiesi varsin hyvin laiminlyöneensä niiden puhdistamista jo vuosien ajan, eikä ajatus niin paksuista pölymatoista innostanut häntä lainkaan.

    Oli jo alkuilta, kun arkeologi lopulta päätti olevansa valmis. Tarpeettomimmat irtoesineet oli survottu kaappeihin piiloon, tiskit oli tiskattu ja roskat odottivat viemistään asunnon ulko-ovella. Tässä vaiheessa Ficus oli käytännössä valvonut jo kolmannen vuorokautensa puolelle ja touhutessaan ylittänyt reippaasti tavanomaisen väsymyksen rajat. Oli jo yksi ja sama yrittää valvoa siihen asti, mikä kaupungissa perinteisesti koettiin ajaksi mennä nukkumaan. Ja vaikka normaali unirytmi selviäisikin Ficuksen kourissa korkeintaan pari päivää, tuntui kuluva päivä silti sopivalta sellaisen hetkelliseenkin tavoittelemiseen.

    Nukkumisen jalo tavoite oli lopulta yksi niistä syistä, miksi Ficus lopulta päätti tehdä varastoreissunsa jo ennen aurinkojen laskeutumista. Onu-matoranin täytyi tehdä vakavan valvomisen virhe aina silloin tällöin, jotta hän edes hetkeksi oppisi varjelemaan päivärytmiään. Juuri nyt hän osasi ennustaa tulevan illan väsyneisyytensä ja päätti lähteä jo talsimaan kohti Ta-Metrun rajalle johtavia putkistoja. Roskapussinsa hän unohti tyystin. Ajatuksiinsa uppoutunut matoran ehti kävellä ainakin kolmen kerrostalokorttelin halki, ennen kuin tajusi unohduksensa, mutta siinä vaiheessa oli jo liian vaivalloista kääntyä takaisin. Määrätietoisin askelin Hän kipusi korkeat portaat Ga-Metrun putkiverkoston H-asemalle ja istui metalliselle penkille laiturin reunalle.

    Kaksi Ficuksen mielestä sietämättömän lujalla äänellä keskustelevaa le-matorania päivitteli sivummalla Ga-Metrun poikkeuksellista ilmastoa. Mahikikasvoinen mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei näin pohjoisessa kuuluisi olla yhtä lämmintä kuin etelässä. Ficus hieroi väsyneitä silmiään ja vilkaisi keskustelun innoittamana taivaalle, jossa kaksoisauringot paistoivat vielä kellonaikaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Kuuma ilma oli kuitenkin selvästi verottanut iltaliikkujien määrää, mikä sopi Ficukselle erinomaisesti. Hän matkusti mieluiten väljästi ja suurempia ruuhkia vältellen.

    Kaiuttimista kuuluva kilahdus kertoi Ficukselle, että seuraava kanisteri oli hetken päästä saapumassa asemalle. Nainen nousi pystyyn ja asteli tottuneesti aivan laiturin reunalle siihen kohtaan, johon kulkuneuvo perinteisesti pysähtyi. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, kun metallinen sylinteri hidasti täsmälleen hänen eteensä ja avasi juuri matoraninmentävän luukun sivuunsa. Ficus astui ilmakalvon lävitse sukkulaan vain havaitakseen, että se oli tyhjä. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä hänen ei lainkaan tehnyt mieli joutua väkinäiseen juttutuokioon yli-innokkaiden kanssamatkustajien kanssa.

    Ovi sulkeutui noin minuutin päästä siitä, kun Ficus oli astunut sisään ja istunut paikalleen. Edes laiturilla pölöttävät le-matoranit eivät astuneet kanisteriin, vaan matka kohti Ta-Metrua alkoi kera yhden ainoan matkustajan. Väenpuutos ei näin arki-iltana ollut kuitenkaan aivan ennenkuulumatonta. Suurin osa matkustajista koostui Ga-Metrulaisista opiskelijoista, joista vastuullisimmat lienivät jo asunnoillaan valmistautumassa yöpuulle.

    Ikkunattomassa kanisterissa menopelin kärkeen sijoitetulta leditaululta Ficus seurasi tiiviisti, kuinka asemat vilisivät hänen ohitseen. Pysähdyspaikkoja ennen Ficuksen määränpäätä oli tällä vuorolla ainoastaan yksi, eikä sieltäkään noussut kyytiin ainuttakaan uutta matkustajaa, vaikka asemalta kuuluikin tasaista puheensorinaa sen hetken, kun pysähdyksissä olleen kanisterin ovi pysyi avonaisena.

    Loppumatkan ajan hopeisen Volitakin takainen mieli kykeni hetkellisesti käymään läpi arkisiakin aiheita. Jossakin vaiheessa Ficuksen täytyisi löytää uusi työpaikka. Sillä vaikka hänen mielensä oli tutkimuksissa todettu liian järkkyneeksi vakituisiin työtehtäviin, hän tiesi itse tulevansa hulluksi, jos ei pian saisi tekemistä päiviinsä. Hän tarvitsi jotain, joka aktiivisesti pitäisi hänen ajatuksensa poissa niistä kamalista asioista, joita hän oli luvannut Valkoiselle tehdä.

    Kanisteri hidasti taas vauhtiaan, ja matoran havaitsi saapuvansa Ta-Metrun L-pysäkille. Määrätietoisin askelin hän marssi ulos sylinteristä välittömästi oven auettua ja otti suunnakseen edessään siintävän valtavan tehdasalueen länsireunan.

    Metallinen arkkitehtuuri muuttui hiljalleen kiviseksi, kun Ficus siirtyi Metrun vanhankaupungin puolelle. Suurimmaksi osaksi juuri varastotiloiksi aikojen saatossa muuttunut kaupunginosa sisälsi monen silmissä paljon sellaista hurmaavuutta, mitä Metru Nuin uudemmissa rakennuksissa ei enää ollut. Ficus ei koskaan ollut edes pysähtynyt miettimään asiaa. Nytkin häntä kiinnostivat ainoastaan rautaiset raskaat ovet sen pitkän ja tiilisen rakennuksen puolivälissä, johon ainoastaan hänen avaimensa sopi.

    Auringonvalo valaisi varastotilan sisällön vain niiksi muutamaksi sekunniksi, joiden aikana rautaiset ovet aukenivat päästääkseen onu-matoranin sisään ja sitten taas sulkeutuivat hänen vetäessä ne tiukasti perässään kiinni. Valoa varastoon tuli pysyvästi vasta, kun Ficus väänsi oven vieressä sijaitsevasta kahvasta ja kattoon asennetut lamput menivät räpsyen päälle.

    Ficus oli siirrättänyt verrattaen suurikokoiseen varastoon ison osan sellaista kaivauksilta yli jäänyttä tavaraa, mitä ei koskaan ollut hyväksytty yliopistoihin jatkotutkimuksiin. Kivilaattoja, joihin kaiverretut kuvat eivät tiedekunnan mukaan vastanneet ainuttakaan todellista sivilisaatiota. Suurikokoisia aerilaisia selakhipatsaita, joita oli rahdattu Metru Nuille niin uskomattoman lukuisia, ettei niille kaikille yksinkertaisesti ollut löytynyt paikkaa. Kasoittain vanhoja kirjoja, joista puolet oli Ficuksen omia tutkimustöitä varten ja puolet kadonnut luvatta hänen olkalaukkuunsa kaivauksien aikana.

    Ficuksen arvostus Metru Nuin historiantutkijoita kohtaan ei ollut koskaan ollut järin suuri, eikä hänellä ollut syytä aloittaa nyt. Kapeakatseisten maailmankuviensa vangitsemat Suuren Kaupungin tutkijat eivät olleet muutenkaan enää pitkiin aikoihin nauttineet Ficuksen tutkimusten työn hedelmistä.

    Arkeologilta oli kuitenkin kestänyt melkoinen tovi löytää salakuljettajaryhmä, joka suostui yölliseen tehtävään, jossa siirtää suuri määrä pressuilla peitettyä tavaraa onumetrulaiselta kaivaukselta Ficuksen varastolle ilman kysymyksiä. Lopulta hurmaavan steltiläisparonin johtama ryhmä kuitenkin saapui naisen avuksi, ja operaatio saatiin toteutettua ilman suurempaa meteliä. Kaivaukset oli muutenkin suljettu Nacen karmaisevan kohtalon jälkeen, eikä Ficuksen läsnäololla aukeavien ovien taakse pääseminen huomaamatta osoittautunut minkäänlaiseksi ongelmaksi.

    Niillä ansioilla tankissaan kelluva Valkoinen sai uuden kotinsa tametrulaisesta varastosta, mikä mahdollisti Ficuksen melkein päivittäiset vierailut. Täsmälleen varaston keskelle asetettu kupliva säiliö raksutti avoimessa kaikuvassa tilassa huomattavasti kovempaa kuin syvyyksissä sijainneessa kammiossaan. Tankin vieressä seisoi se samainen pöytä, joka salkkuineen oli tervehtinyt Ficusta Onu-Metrun syvyyksissä. Tuolin sen ääreen hän oli hankkinut itse. Pöydän päällä odotti useiden avonaisten kirjojen lisäksi valtava kasa hienovaraisia messinkisiä työkaluja. Tottuneesti ja sanaakaan sanomatta hopeakasvoinen matoran asteli Valkoisen eteen ja tarttui kiinni miltei huomaamattomasta kahvasta tämän lasisen kodin pohjasta.

    Kiekkomainen, lähes koko tankin pohjan kokoinen mekanismi irtosi helposti, ja Ficus nosti sen varovasti pöydälle työkalujen ja kirjojen keskelle. Valtavaksi hammasrataskoneistoksi paljastunut kullanhohtoinen rauta kävi itsestään ilman minkäänlaista virtalähdettä. Se myös ilmiselvästi aiheutti Valkoisen sammion pohjasta nousevan tasaisen kuplinnan, sillä se lakkasi välittömästi matoranin kiskaistua mekanismin ulos.

    ”Satakaksikymmentä minuuttia”, Valkoisen väsynyt ääni muistutti Ficuksen pään sisällä. Volitakkasvoinen matoran murahti tottuneesti vastaukseksi, vaikka tiesikin, ettei hänen itsensä tarvinnut seurata kelloa. Valkoinen oli äärimmäisen täsmällinen kuluvan ajan suhteen. Toki asiaa varmasti auttoi se, että pöydälle nostettu koneisto oli ainoa asia, joka nesteessä kelluvaa helmeä piti elävien kirjoissa, eikä sen pitäminen irti pitkiä aikoja kerrallaan ollut lainkaan viisasta.

    Ficus oli kuitenkin ottanut Valkoisen sanat sepän kaipuusta tosissaan. Hän oli päättänyt huoltaa koneiston taas siihen virheettömään kuntoon, jossa se Valkoisen mukaan oli joskus kauan sitten ollut — vaikka työ vaatisi sellaisia oppeja, joihin arkeologilla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia. Sitä varten hänellä kuitenkin oli pometrulaisilta kellosepiltä saadut oppaat. Niiden avulla hän huoltaisi koneiston ja ehkä oppisi samalla itsekin jotain uutta.

    Yksinäinen kuningatar aisti silmättömänäkin, kuinka Ficus ensimmäiseksi poisti koneen suurikokoisimmat, päällimmäiset rattaat päästäkseen käsiksi hienovaraisempiin koneistoihin niiden alla. Pienikärkisten pinsettiensä avulla matoran poisti yhden hurjaa vauhtia tikittävistä hammasrattaista aivan koneiston keskustasta ja tarkasteli sen hauraita hampaita. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen helisevän pussin täynnä uutuuttaan kiiltäviä rattaita. Alkoi useita minuutteja kestävä prosessi, jossa Ficus huolellisesti kävi läpi pussin sisältöä verraten haurastunutta vanhaa ratasta uusiin. Lopulta oikeanlainen vastine löytyi, ja kahta messinkistä sauvaa apunaan käyttäen matoran pysäytti kaksi ratasta tyhjän kolon ympäriltä voidakseen asettaa uuden yksilön paikalleen.

    Työskentely oli uskomattoman vaikeaa ja hidasta sekä rattaiden lukemattoman määrän että niiden jatkuvan liikkeen vuoksi. Ficuksella ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka rattaat saisi pysähtymään, saatika siitä, että jos hän siinä jotenkin onnistuisi, kuinka saada kone takaisin käyntiin. Siksi nykyinen joskin hidas tapa sai kelvata. Eikä hänellä, kuten ei Valkoisellakaan, mikään kiire ollut.

    ”Olet tavanomaistakin hiljaisempi tänään, Seppä”, Valkoinen seurasi Ficuksen työskentelyä murhe syvällä äänessään. Eikä Ficus kieltänyt Hylätyn havaintoa. Ei hän toisaalta tiennyt myöskään, kuinka vastata. Lopulta lähinnä hänen päässään olemassa oleva ääni päätti vain esittää oikean kysymyksen.

    ”Murehdit yhä ystävääsi, etkö vain?”

    ”Jos edes osaisit kertoa minulle, mitä hänelle oikein tapahtui”, Ficus narskutteli hampaitaan. Kuvat ikuiseen kauhistuneeseen tuijotukseen jäykistyneestä Nacesta olivat ikuisesti palaneet hänen verkkokalvoilleen.

    ”Kerroinhan sinulle jo, kuinka olin itsekin vain vanki. Se, mitä alhaalla näit oli paljon minua ja ystävääni vanhempaa.”

    ”Totuus”, Ficus tuhahti, mutta piti silti katseensa tiukasti kellokoneistossa. ”Siinä melkoinen ystävä.”

    ”Ei hän toverisi kärsimystä aiheuttanut. Tämän oma käsi sydämen ulos repäisi.”

    Matoranin täytyi laskea instrumentit hetkeksi käsistään hallitsemattoman vapinan ilmestyessä kaikkiin hänen raajoihinsa. Hetken aikaa itseään kasattuaan hän käänsi asemansa tuolissaan kohti Valkoista, joka ei ollut liikkunut lainkaan koko keskustelun aikana. Nesteessä kelluvan naisen tyhjä katse oli yhä kohti varaston kaukaisia ovia.

    ”Sinä kerroit minulle viimeksi, että sinä näet kaiken”, Ficus jatkoi turhautunutta tilitystään. Aft-Amanan papereissa polttavat lähestyvät päivämäärät alkoivat viimein ottaa matoranin tajuntaa kiinni. Hänen piti saada ymmärtää, ennen kuin hän tekisi itsensä hulluksi spekuloimalla. ”Jos kerran näet myös tulevan, niin miksi et varoittanut Nacea? Miksi et edes yrittänyt auttaa häntä?”

    ”Ei se toimi niin”, Kaikkinäkevä kivahti sellaisella sävyllä, jota Ficus ei ollut häneltäennen kuullut. Kulunut kuukausi varastossa matoranin kanssa oli huomattavasti vetreyttänyt Valkoisen kuvainnollisia kielenkantoja. Yksinäisessä kammiossaan kryptisyyden kaivoon kompastunut uinuja oli hitaasti alkanut ymmärtää, kuinka tavallinen keskustelu toimi.

    Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus ei todellisuudessa ollut hiljaisuus pöydällä tikittävän raudan vuoksi. Valkoisen piti kuitenkin hetken pohtia, kuinka jatkaa. Lukemattomia vuosia yksin mädäntynyt nainen ei koskaan ollut joutunut pukemaan omaa olemassaoloaan sanoiksi.

    ”En minä tulevaisuutta näe, Seppä”, hän sitten jatkoi hiljaa tarkoin sanojaan harkiten. ”En tiennyt, että juuri sinä astuisit luokseni sinä päivänä. Enkä nähnyt ystävääsi. Se ei toimi niin tarkasti. Minä näen jotain muuta. Näen… kirouksen.”

    Ficus kuunteli ja yritti ymmärtää.
    ”Kirouksen?”

    ”Kaikki ympärillämme. Koko tämä maailma, kaikki sen historiassa ja jokainen hetki sen tulevaisudessa. Muinaisten kamalan kirouksen koura yltää kaikkialle. Tietyt kaavat on määrätty tapahtuvaksi heidän matemaattisen vääjäämättömyyden sääntöjensä mukaisesti.”

    Valkoisen äänestä kuuli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän asiaa jollekulle kertoi.

    “Ja nuo samat hetket ovat kirotut toistumaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta kansa niitä ei kykene näkemään. Jokainen sykli on puettu uusiin vaatteisiin. Vain maailman tavoin kirotut näkevät verhon taakse.”

    Välähdykset Totuuden sanoista vierailivat jälleen Ficuksen mielessä, ja hän ymmärsi Valkoisen puhuvan totta. Ei hän tämän aitoutta ollut koskaan epäillytkään, mutta akateemikon oli vaikea saada otetta uudesta todellisuudesta ilman ripausta konkretiaa. Eikä matoran ollut edes varma, saiko hän sitä. Valkoisen puhe kuitenkin rauhoitti häntä ja antoi jälleen tarkoitusta sille pitkälle tielle, jolle Ficus oli luvannut astua.

    ”Ja verhon takana me näyttelemme meille määrättyjä roolejamme”, arkeologi toisti oppeja, jotka Valkoinen oli hänelle viikkoja sitten tarjonnut. ”Kunnes viimeisellä hetkellä rikomme syklin?”

    ”Ja maailma voi olla taas kaunis”, Kaikkinäkevä unelmoi, ”ilman muinaisten ikuista vihaa.”

    ”Mutta tie on pitkä, enkä tiedä uskallanko edes ottaa ensimmäistä askelta”, arkeologi murehti ääneen. Hän vilkaisi jalkojensa juuressä pöydän alla odottavaa salkkua, joka oudolla muotoilullaan oli jo Valkoisen kammiossa häntä kovasti hämmentänyt. Yksinäisen hiljaisuuden rohkaisemana hän nosti sen pöydälle kellokoneiston viereen ja napsautti sen kaksi yllättävän raskasta salpaa auki. Tärisevin käsin hopeakasvo nosti salkun auki. Tärisevin siitäkin huolimatta, että hän tiesi täsmälleen, mitä sen sisällä oli. Hän kuitenkin ymmärsi, että se saattoi olla hänen konkreettisin kosketuksensa johonkin loputtomasti häntä suurempaan.

    Kaksitoista lasista, hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempää kuulaa hohti jokainen omalla paikallaan salkun sisäpintaan valmistetuissa koloissaan. Artefaktien uskomattoman kauniit leiskuvat värit saivat sateenkaaretkin näyttämään mustavalkoiselta. Värien ja valojen loisto huumasi hetkeksi jopa nesteessä kelluvan hampaiden kiroaman naisen, joka aisti ne jollain aivan muulla tavalla kuin silmiä käyttämällä.

    ”Näillä he sinut loivat”, Ficus nielaisi salkun kantta puristaen, kädet yhä täristen.

    ”Kyllä”, Valkoinen vastasi, joskin ilmiselvästi epäröiden.

    ”Ja nämä luovat myös minut?” matoran kysyi vilpittömästi vaikka tiesi vallan hyvin, mitä häntä varten suunniteltu pitkä tie piti varrellaan.

    ”Kyllä. Mutta kuten sinulle jo kerroin, Seppä, hauras mieleni hädin tuskin yltää enää menneeseen. En välttämättä voi auttaa sinua ymmärtämään, kuinka ne toimivat.”

    Ficuksen oma tahto ei olisi enää riittänyt lumoavan näyn sulkemiseen, mutta rohkaiseva töytäisy Valkoisen mielestä sai lopulta salkun kannen kaatumaan. Varastossa oli äkkiä taas ihan vähän hämärämpää — niin paljon valoa olivat kuulat tilaan tuoneet. Muinaisten välineiden kauneuden kaikotessa palasi matoran myös mielessään takaisin maan pinnalle.

    Valkoinen oli varastossa vietettyjen viikkojen aikana puhunut monista asioista, joita Ficus ei vielä ymmärtänyt. Tankissa vellova Yksinäinen tuntui kaipaavan monia asioita, joista suurin osa tuntui tutkijan pienessä päässä täysin saavuttamattomalta.

    ”Jos se, mitä kerroit minulle muinaisten työkaluista pitää paikkansa”, Ficus puhui syvin mahdollinen murhe äänessään valliten, ”niin minä pyydän sinulta kärsivällisyyttä. En… en ole varma, miten tulen pystymään tähän.”

    Suunnitelma oli olemassa eikä pääpiirteittäin ollut edes kovin monimutkainen. Totuuden ja tämän siskojen työ oli saatettava loppuun, jotta tasapaino maailmaan löytyisi. Valkoinen tarvitsi toverikseen Mustan. Kuningatar tarvitsi valtakuntansa ja Ficus taasen…

    Ficus tarvitsi ystäviä.

    ”Meillä ei ole kiire, Seppä”, Valkoinen lohdutti matorania. ”Olen odottanut jo yhden ikuisuuden. Toinen ikuisuus on silloin jo odotuksen arvoinen.”

    ”Mutta me tarvitsemme niin paljon”, Ficus ärjähti ja kirosi mielessään. Kaiken murheensakin keskellä matorania kismitti se, miten hänelle oli viimein löytynyt suurempi tarkoitus mutta hän ei oman kykenemättömyytensä vuoksi saanut mitään alulle.

    ”Ensimmäinen asia, mitä me tarvitsemme, olet sinä, Ficus. Täysi sinä, todellinen sinä. Emme voi astua tälle tielle niin kauan, kuin tuo ammottava kolo velloo rinnassasi.”

    Matoran huokaisi syvään ja äänekkäästi tietäen erinomaisesti, mitä Valkoinen tarkoitti. Ei hänen rinnassaan mitään konkreettista aukkoa ollut. Se aukko oli hänen mielessään. Oli ollut jo kauan ennen kaivantojen kauhuja. Mutta viimeisimpien kuukausien aikana menneen Ficuksen ongelmat olivat alkaneet tuntua suorastaan kotoisilta. Niiden merkitys tuntui uskomattoman pieneltä verrattuna siihen maailmaan, mihin tutkija oli Valkoisen kanssa astunut.

    Mutta silti Ficus nousi tuoliltaan ja asteli rauhallisesti varaston perälle kasattujen pahvilaatikkotornien keskelle. Päässään hopeakasvo ajatteli tekevänsä sen Valkoisen mieliksi, vaikka todellisuudessa hänen vuosia vanha mysteerinsä kutitteli edelleen jossain mielen perukoilla.

    Matoran löysi etsimänsä hyvin vaivattomasti, sillä yksi kasan laatikoista oli ilmiselvästi kaikkia muita vanhempi. Sen pinta oli tummunut aikojen saatossa vaaleanbeigestä tavalliseksi ruskeaksi, ja sen taiteltu kansi oli kulunut kulmistaan miltei pyöreäksi.

    Ficus nappasi melkein oman torsonsa kokoisen laatikon huolettomasti kolmen sitä suuremman alta ja antoi päällimmäisten vain kaatua kovaäänisesti varaston betoniselle karhealle lattialle. Hän kantoi sen pöydän sijasta aivan Valkoisen lasisen asumuksen eteen ja istahti itse lattialle laatikon ääreen.

    ”Tässä on kaikki se, mitä minulla oli mukanani silloin, kun saavuin Metru Nuille. Kaikki, mitä on jäljellä edellisestä elämästäni”, tutkija muisteli nyt jo niin kaukaista menneisyyttään samalla, kun nosti laatikon kannen sivummalle. Pahvisen säilytysvälineen sisältö oli paljon arkisempaa, mitä Valkoinen oli odottanut. Suurimmaksi osaksi sen sisällä oli vain kulmalukkokansioita täynnä kellastuneita papereita ja yksi puinen, koristeellinen rasia.

    ”Suurinta osaa näistä en edes ymmärrä”, onu-matoran mutisi ja nosti yhden avonaisista kansioista. Paperit koostuivat pääasiassa mustavalkoisista kopioista, joiden teksti muistutti ainoastaan etäisesti sitä, mikä tunnettiin yleismatoranina. Muutamissa papereissa oli kuviakin. Selkeästi olkapanssaria muistuttavan piiroksen takana oli kaavio jonkinlaisen rintapanssarin valmistamiselle. Keskinkertaisen kopioinnin ja ajan kuluttavuuden vuoksi dokumenttien yläreunoissa sijaitsevat symbolit olivat hyvin vaikeita tunnistaa mitään järkevää esittäviksi.

    ”Kaiketi vanhasta työpaikastani”, Ficus tuumasi ja laski kansion takaisin muiden joukkoon. ”En kyllä tiedä, miksi olisin säästänyt jotain tällaista.”

    ”Tämäkö on aukkosi, Seppä?” puuttui Valkoinen viimein matoranin muisteloihin. ”Unohdettua menneisyyttäsikö sinä murehdit?”

    ”Enemmänkin sitä outoa tunnetta, kuin en haluaisi muistaa. Ja samalla tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain loputtoman tärkeää.”

    Jo hetken aikaa Ficuksen silmät olivat liimaantuneina siihen ainoaan laatikon esineeseen, joka ei ollut kasa epäselviä kaavioita tai raportteja. Puisen pienikokoisen rasian kanteen oli ilmiselvän hätäisesti kaiverrettu yksi sana: ”Unohda.”

    ”Ja sitten on tämä”, matoran tuumasi ja avasi verkkaisesti rasian kannen. Esine sen sisällä täytti kaikki uinuvan kuningattaren aistit. Muinaisten lahja antoi hänen tuntea sen merkillisyyden tavoilla, joita matoran ei pystynyt edes kuvittelemaan.

    Ficukselle se oli kuitenkin vain käsi. Robottinen sellainen ja sininen väritykseltään. Sen tarkoitusperä ja rasian kannen teksti olivat molemmat matoranille täysiä mysteerejä.

    ”En ymmärrä sitä”, Valkoinen myönsi, mistä Ficus ei yllättynyt. Ei hänelläkään ollut menneisyytensä artefakteihin mitään konkreettista kosketuspintaa. Laatikon sisältö ei millään tapaa tuntunut olevan hänen elämästään.

    Hetken aikaa Ficus ja Valkoinen olivat paikallaan sanomatta sanaakaan. Ficuksen päässä vilisi tavalla, jota hän ei ollut kokenut pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunne, jota hän tunsi, ei ollut pelkoa, ahdistuneisuutta tai ymmärtämättömyyttä. Hänen kallossaan kiersi lohdullisia ajatuksia. Kenties rasiaan kaiverretut kirjaimet ja niiden sanoma itsessään riitti työntämään hetkeksi syrjään Ficuksen uuden karmean tien ja siitä juontavat ajatukset.

    Hän oli saapunut päätökseen. Ja päätöksen myötä hän nousi pystyyn, tarttui pöydällä tikittävään koneistoon ja työnsi sen rivakasti takaisin Valkoisen sammioon. Neste naisen ympärillä alkoi taas kuplia.

    ”Olen pahoillani, mutta tänä iltana minä en taida tohtia jatkaa pidemmälle”, Ficus vilpittömästi tokaisi. Mutta Valkoinen ei ollut vihainen. Hän kykeni tuntemaan matoranin mielessä syttyneen palon. Oli parasta päästää tutkija menemään siltä illalta ja antaa tämän käyttää kuin tyhjästä ilmestynyttä motivaatiota.

    ”Minä ymmärrän, Seppä. Meillä on aikaa. Mene järjestämään asiasi kuntoon.”

    Ficus ei puhunut ääneen, mutta Valkoinen kuuli tämän kiitoksen myös tämän ajatuksistaan. Ennen poistumistaan tämä kuitenkin sulki kannen Valkoisen eteen jätetystä pahvilaatikosta. Siksi tämä ei enää huomannut, kuinka puisen rasian kansi nytkähti hieman, vaikka minkään ei olisi pitänyt sillä hetkellä kyetä liikuttamaan sitä.

    Hammaksikas helmi katsoi, kuinka Ficus ripeästi reippaili ulos varastosta. Tämän kasvot hädin tuskin kykenivät hymyilemään, mutta tämä yritti silti. Ja yrityskin tuntui Valkoisen mielestä mainiolta.

    Ficus yllättyi vasta kotiovellaan siitä, millaisella automaatiolla oli kulkenut matkansa. Hän oli melko varma siitä, että oli joutunut putkilinjalla samaan kanisteriin hyvin äänekkäästi itsekseen mutisevan ga-matoranin kanssa, mutta muuten hän oli ajatuksiinsa uppoutuneena päätynyt kotiinsa hälyttävällä nopeudella.

    Aurinkojen lasku sai alhaalla paistavien valopallojen säteet läpäisemään pienet reiät matoranin asunnon sälekaihtimissa. Täydet roskapussit tervehtivät asunnon omistajaa tämän astellessa määrätietoisesti sisään. Ensi töikseen tämä kaappasi eteensä työpöytänsä kirjepinon päällimmäisen yksilön. Sen, jossa Ficukselta pyydettiin lupaa luovuttaa Toa Nace Ga-Metrun lääketieteelliseltä osastolta Aft-Amanaan pysyvämpään hoitoon.

    Ficus kävi vielä kerran läpi ystävänsä diagnoosin, mistä ei kuitenkaan ollut nimeksikään hyötyä. Kukaan ei ollut pystynyt selittämään sitä, kuinka toa oli edes hengissä. Nacen sydänkivi oli kärsinyt niin pahasti, ettei sitä voitu siirtää enää tämän kehoon, eikä maan toa jostain syystä myöskään näyttänyt enää tarvitsevan sitä.

    Mielivaltaisia osia toan kehosta oli kuitenkin pysyvästi halvaantunut. Mukaanlukien kasvot, jotka olivat vääntyneet ikuiseen kauhistukseen. Kaikki merkit viittasivat kuitenkin siihen, että toa oli edelleen tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Aina silloin tällöin hän jopa viittoili verkkaisesti käsillään havainnoimiaan asioita.

    Ficus hypisteli tarvikelaukkunsa pohjalle, missä Nacen aiemmin kaulaansa laittama punainen medaljonki nyt lepäsi. Oman helynsä Ficus oli laittanut säilöön. Sillä ei tuntunut enää olevan paljoakaan merkitystä. Toan koru taasen toimi aktiivisena muistutuksena siitä, mitä Ficuksen vanhasta elämästä ja vanhoista ystävyyksistä oli jäljellä.

    Luovutuspäätöksen vielä kerran luettuaan matoran tarttui kynään ja painoi sen paperille. Eikä hän enää elämässään koskaan sen jälkeen lykännyt velvollisuuksiaan.

    Ei koskaan.

    Neljä

    Kuluneet vuosikymmenet hädin tuskin näkyivät Suuren Kaupungin katukuvassa. Uusiin rakennuksiin kiinnitti huomiota vain aniharva, sillä saaren ulkopuolelta saapuneiden huvittelu- ja kauppapaikat merkitsivät lopulta hyvin vähän tavallisen kansalaisen arjessa. Coliseumin tornista kaupunkia valvova uusi turagakin oli poistunut otsikoista jo kuukausia sitten.

    Kirkkaan loppukesäisen päivän keskellä kulkevat kansalaiset olivat kokoontuneet erikokoisiin ryhmiin Ga-Metrun kampusalueiden huolletuille pihamaille. Reppuselkäiset ja laukkuolkaiset opiskelijat lähtisivät pian virtoina kulkemaan kohti oppilaitosten auloja ja sitten taas niitä pitkin yliopiston lukuisiin luentotiloihin. Uuden lukukauden alkamisen kunniaksi opiston päärakennuksen ovien yläpuolella kiiltelevää “Oms Eebens” -kylttiä viimein alettiin purkaa, vaikka mielivaltaisesti nimetyn opinahjon nimi oli muutettu jo miltei kokonaista vuotta aikaisemmin.

    Monet pysyttelivät mielellään Ta-Metrun rajan pilvenpiirtäjien luomissa varjoissa, kun taas osa löysi viilennyksen työntämällä jalkansa Metrun halki kulkeviin vesivirtoihin. Kesä oli ollut jälleen kuuma, ja vaikka syksy oli jo tuloillaan, ei lämpöaaltoon vielä ollut nähtävissä helpotusta. Opiston henkilökunnan tiloja kohti maleksivalle professorille ilmaston tila toi mieleen lähinnä ikäviä muistoja menneisyydestä.

    Yliopiston neljäs suuri auditorio oli siitä erikoinen, ettei siellä edes ollut ikkunoita, joita olisi aurinkojen valoilta tarvetta peittää. Suurimmaksi osaksi maan alle rakennetulla luetosalilla on kehno maine, sillä se usein piti sisällään sellaisia luentoja, jotka kaikkein kauimpaa kiersivät opetussuunnitelmien suosituksia. Siellä istuivat usein ne opiskelijat, joiden motivaatio oli alhaisimmillaan. Neljännen salin luennoitsijoilla harvoin oli rohkeutta puuttua takarivissä torkkuvien opiskelijoiden nuokkumiseen, ja suurimmalla osalla oli vaikeuksia ylipäätään pysyä aiheessa. Kyseenalaisimpien kurssien opettajilla oli taipumusta olla luonteeltaan erikoisimpia.

    Auditorion valkokankaan eteen pultatulle pöydälle laukkunsa nostanut Ficus oli siinä mielessä poikkeus, että hänen muinaishistorian kurssinsa oli saanut osakseen paljonkin arvostusta hänen kollegoidensa keskuudessa. Se arvostus ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin: professorin toistuvat pyynnöt teoreettisen astronomian kurssista kaikuivat kuuroille korville vuosien ajan. Kun lupa luentojen pitämiseen lopulta saapui, oli kurssin sijainti juurikin sali neljä, ja toisin kuin tavallisesti, ainoastaan kaksi kertaa viikossa — tämäkin kaikki vain sillä ehdolla, että kurssin osallistujamäärä ylittäisi vaaditun viidenkymmenen.

    Kolme viikkoa kestäneen kampanjoinnin jälkeen lista oli rimaa hipoen täysi. Ficuksen suosikkioppilaat olivat ilmoittautuneet mukaan puhtaasta lojaaliudestaan. Takarivi taas olisi satavarmasti täysi niistä, jotka tiesivät kurssista irtoavan helppoja opintopisteitä. Kokonaan uusia ilmoittautujia oli Ficuksen harmiksi ainoastaan kahdeksan, mutta hän ymmärsi myös olla valittamatta.

    Noin kymmenen minuutin kuluttua kello löi tasan ja nopeiden laskutoimitusten perusteella ainakin suurin osa ilmoittautuneista oli saapunut paikalle. Keinovalot himmenivät pöydän reunaan upotetusta säätimestä ja videotykki auditorion yläreunassa heijasti Ficuksen taakse suuren ja yksityiskohtaisen tähtikartan. Kirjavasta yleisöstä reilut puolet lopetti puheensorinaan osallistumisensa. Takarivissä kuiskailu jatkui kuitenkin edelleen.

    ”Hyvää huomenta kaikille, ja tervetuloa teoreettisten tähtitieteiden ykköskurssille. Minä olen professori Ficus, entinen Onu-Metrun pääarkeologi ja teidän luennoitsijanne. Avatkaa oppikirjanne sivulta 4. Käydään johdanto yhdessä läpi.”

    Pelkistä matoraneista koostuva opiskelijajoukko teki työtä käskettyä. Jopa takarivin osasto, joka tahtoi näin alkuun ainakin teeskennellä olevansa henkisesti läsnä.

    Vihreäkantisen paksun oppikirjan kansiin oli kuhunkin kirjoiltu kultainen koukeroinen symboli, jonka opiskelijat tiesivät kirjalistansa perusteella kuuluvan kirjan kirjoittajalle, Curuvar kolmannelle. Opuksen paksuus selittyi lukuisilla korkealaatuisilla värikuvilla, joista useissa esiintyi monimutkaisia tähtikarttoja ja tähtien pintoja havainnollistavaa grafiikkaa.

    ”Kuten Curuvarkin asian heti kärkeen ilmaisee”, Ficus jatkoi määrätietoisesti, joskin katse pääasiassa kirjan sivuilla eikä oppillaissaan, ”perinteiset oppimme astrotieteiden parissa antavat meille hyvin kapean ikkunan siihen, kuinka todellisuus oman tähtemme ulkopuolella toimii. Ymmärtääksemme kaikkeuden olemusta paremmin meidän tulee hypätä muutamaan vaaralliseen oletukseen — joskaan ei niihinkään ilman vakaita perusteluja, kuten tulette huomaamaan viimeistään luvussa kolme.”

    Ficus piti hetken taukoa havainnoidakseen, kuinka hyvin hänen oppilaansa seurasivat luentoa. Ainakin kolmannen rivin useasta uudesta opiskelijasta koostuva joukko näytti olevan paikalla oikeasti kuuntelemassa. Tämä havainto antoi Ficukselle tarpeeksi intoa jatkaa.

    ”Curuvar esittää myös johdannon jälkeen muutaman rohkean ajatuksen siitä, mikä meidän maailmamme paikka kosmisessa järjestyksessä on, mutta suosittelen perehtymään niihin vasta sen jälkeen, kun olette lukeneet leipätekstin luvusta kahdeksan, joka käsittelee tähtikarttojen epäloogisuuksia eteläisten saarien yötaivaalla. Tämä neuvo siis niille, jotka aikovat tutustua kurssin materiaaleihin etukäteen.”

    Professori Ficuksen viimeisin maininta aiheutti varovaista toisiin vilkuilua oppilaskunnan keskellä. Täsmälleen yhden matoranin katse pysyi tiukasti naulittuna hopeakasvoisessa luennoitsijassa. Rurukasvoinen ga-matoran kolmannen rivin keskellä oli ottanut kynänkin jo käteensä, valmiina kirjoittamaan muistiinpanoja.

    Ficus pani opiskelijan merkille välittömästi muttei reagoinut tähän näkyvästi. Napin napsautuksesta hänen ensimmäinen diansa ilmestyi valkokankaalle hänen taakseen. Oppiaineen arkaluontoisuuden vuoksi professori oli päättänyt aloittaa varovaisesti. Opiskelijat saivat ensimmäiseksi tarkasteltavakseen tuiki tavallisen Metru Nuin yötaivaan. Curuvarkin oli johdannossaan aloittanut Suuren Kaupungin yläpuolella näkyvien taivaankappaleiden nimeämisellä. Listasta löytyi kaikki tärkeä matorankansalle merkityksellisestä Initoista aina selakhien vaikeasti nimeämään Amg’Am viisi-kolme-kolmeen. Ja vaikka Ficus oletti aivan oikeutetusti johdannon sisällön olevan kaikille tarpeeksi peruskauraa, teki rurukasvoinen nainen luokan ainoana muistiinpanoja aivan ensimmäisistä kappaleista lähtien.

    Myöhemmin samalla viikolla pidetyllä luennolla kävi ilmi, että tuo samainen matoran oli yksi luokkansa kolmesta, jotka omistivat valmiiksi kurssin vaatimukset täyttävän kaukoputken. Ensimmäisen kuukauden aikana Ficus johdatteli oppilaitaan jo kosmologiankin puolelle. Häntä ei kuitenkaan edes harmittanut, kuinka luento luennolta hänen luokassaan istui vähemmän opiskelijoita. Hänen mielenkiintonsa kolmannen rivin ga-matorania kohtaan kasvoi viikko viikolta. Nuori tyttö nimittäin soi professorilleen joka luennolla sataprosenttisen jakamattoman huomionsa.

    Kurssin puolivälin koittaessa kuumuuttaan uhkuva kesäinen ilma oli viimein jäämässä taaksepäin. Vastikään remontoiduissa henkilökunnan tiloissa syystakkia päälleen kiskova Ficus oli hetki sitten palannut valvomasta Metru Nuin historian neljännen kurssin tenttejä. Hitaan ja vähätapahtumaisen päivän passivoima matoran lähti laiskasti maleksimaan pitkin yliopiston käytäviä kohti lähimpää uloskäyntiä. Opiskelijoiden kahvittelutilojen sisäänkäynnin nurkalla keskusteli kaksi Ficuksen kollegaa, joiden läsnäolo sai hänet lähinnä kiristämään tahtiaan. Erityisesti jostain päin etelää saapunut paramykologian professori Derf-Nam sai hänen jalkoihinsa vauhtia.

    ”Hyödyntämällä saprotrofien psykokineettisiä ominaisuuksia voitaisiin itse asiassa valmistaa mitä epätavallisinta punaviiniä. Varsinkin Coprinus-suvun ylevimmät edustajat onnistuvat käyttämisominaisuuksien puutteesta huolimatta aiheuttamaan alkoholisoitumista testiyksilöissä pelkästään psyykkisten vaikutusten ja lahottamisen yhteisvaikutuksena.”

    Punamustan matoranin hämmentävää selostusta oli kuuntelemassa naispuolinen ko-matoran, jonka Ficus tunnisti yhdeksi useista talon filosofian luennoitsijoista. Yllätyksekseen onu-professori myös havaitsi, että komaukasvoinen opettaja näytti olevan aidosti kiinnostunut Derf-Namin käsittämättömistä horinoista.

    Uteliaisuuttaan kaksikkoa tuijottanut Ficus ei edes huomannut miltei kävelleensä päin pientä opiskelijaryhmää, jonka kärjessä asteli yksi yliopiston harvoista lisko-opiskelijoista. Sen sijaan hän huomasi sinisen heiluvan käden käytävän päässä, juuri siellä päässä rakennusta, mistä Ficus oli suunnitellut astuvansa ulos.

    ”Professori!” ga-matoran huuteli käytävällä liikkuvan väkijoukon lävitse. Rurukasvon vasemmalla olalla roikkuva laukku muistutti vahvasti sitä, jota Ficus oli käyttänyt itse vuosia sitten kaivauksilta toiselle matkatessaan.

    ”Hei Niz”, Ficus tervehti oppilastaan takaisin ja astui tämän kanssa käytävän sivuille, pois ovia kohti kulkevan väkijoukon tieltä. ”Kaikki kunnossa?”

    ”Tahdoin vain ilmoittaa, että saavun katselmukseen tänään ihan vähän myöhässä. Katsos minä asun aika kaukana, ja tahtoisin viedä nämä tavarat ensin kotiini ja-”

    Mutta Ficus nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen vaahtoavan oppilaansa.
    ”Hetkonen nyt. Eikö viestini kulkeutunut sinulle asti?”

    Niz katsoi opettajaansa pöllämystyneenä. Rurun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä.
    ”Minkä viestin?”

    ”Biologian tentti on huomenna, ja suurin osa luokasta on osallistumasta siihen”, Ficus selitti tarkkaillen samalla tarkasti oppilaansa reaktiota. ”Sovimme sitten, ettemme menekään tähtitornille tänä iltana, jotta saatte valmistautua rauhassa.”

    Ilmiselvä pettymys täytti ga-matoranin mielen. Tämän vasen käsi näpräili nyt laukkunsa solkia hermostuneen oloisesti.

    ”Etkös sinäkin ole siinä kokeessa?” Ficus mietti ja yritti muistella Nizin kurssisuunnitelmaa.

    ”Olen… olen toki”, Niz takelteli vaikeana ja nyt hieman nolostuneena omasta ilmiselvästä reaktiostaan. ”Olin vain… tai siis… ajattelin vain, että tämän piti kuitenkin olla tärkeä osa tätä kurssia ja olin valmistellut pari aihiotakin, jotka olisi voinut täyttää nyt kun yötaivaalla on niin monta planeettaakin.”

    Ficus sulatteli asiaa hetken. Hänestä tuntui aidosti pahalta, että hänen luokkansa ylivoimaisesti motivoitunein ja uteliain opiskelija oli oikeasti valmis laittamaan hänen marginaalisen kurssinsa retken ison ja tärkeän tentin edelle. Professori oli kuitenkin ehtinyt jo merkkaamaan peruutuksen kaikkien kurssilaisten kalentereihin.

    ”No tuota”, Ficus kuitenkin mietti asiaa. Nizin pohjaton tiedonhalu ja tahto ymmärtää maailmaa ympärillään muistutti Ficusta aivan liian hänestä itsestään niiltä ajoilta, kun hän oli ollut vielä onnellisen tietämätön siitä, miten karmaisevan koneen kouriin hän olikaan syntynyt.

    ”Minullahan ei edes ole opetusta huomenna, joten jos todella haluat niin voinhan minä pitää sinulle vaikka yksityistunnin. Jos siis olet varma, ettet halua itsekin keskittyä biologian kertaamiseen.”

    Mutta maailman vilpittömin virnistys oli jo noussut Nizin sinisille kasvoille.
    ”Olen melko varma, että olen valmistautunut jo tarpeeksi, professori”, tämä vakuutteli. Eikä Ficuksella ollut mitään syytä olla uskomatta. Tavallaan hän oli odottanutkin tällaista tilaisuutta. Hän oli pitkään halunnut tutustua suosikkioppilaaseensa paremmin, vaikka se varmasti aiheuttaisikin närää kollegoissaan, jos sana pääsisi leviämään. Ei hän toisaalta ollut koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt.

    ”Noh, alunperin sovittuun aikaan siis?” Ficus ehdotti, kunnes muisti, millä asialla Niz hänet oli alunperinkin pysäyttänyt. ”Vai tahdoitko sinä vähän lisää aikaa tähän väliin. Voimme vaikka aloittaa tuntia myöhemminkin.”

    ”Se sopii oikein hyvin!” Niz nyökytteli innokkaana. Ficus nyökkäsi kerran takaisin vahvistukseksi.

    ”Selvä sitten. Minä ilmoitan tähtitorniin, että saavumme sittenkin.”

    ”Kiitos, professori!” Niz hihkaisi puhtaasta onnesta. ”Nähdään sitten.”

    Ga-matoran lähti jatkamaan matkaansa Ficuksen ohitse syvemmälle yliopiston tiloihin. Professorin oma arvaus oli, että tämän säilytyslokero sijaitsi jossain syrjemmällä. Miltei kaikki muut opiskelijat olivat jo keskustelun aikana ehtineet poistua rakennuksesta, ja sivummalta kuului nyt entistäkin selkeämmin paramykologian professorin uhkuva monologi. Ficus oli melkoisen varma, ettei kuunteleva ko-matoran ollut saanut kertaakaan suunvuoroa keskustelun aikana.

    Syksy oli jo sen verran pitkällä, että Suuren kaupungin illat olivat alkaneet pimentyä. Illan sää oli säädetty kirkkaaksi, minkä perusteella Ficus oli ajankohdan alun perinkin valinnut. Ta-Metrussa sijaitsevassa verrattain uudessa asunnossaan hän vietti vain sen hetken, että ehti survaisemaan ruokapatukan tarvikelaukkuunsa, minkä jälkeen hän lähti kohti putkiverkostoa ja sen avulla Ko-Metrua.

    Matka Tiedon torneille kesti kuitenkin reilusti yli tunnin pääasiassa ruuhka-ajan takia ja täten kanisterien tiheästä pysähtelytahdista. Reitti oli myös yksi niistä harvoista, joiden aikana Ficusta harmitti, ettei putkien halki kiitävissä kanistereissa ollut ikkunoita. Muutaman kerran hän oli matkustanut torneille jalan, ja hidas lähestyminen kohti Ko-Metrun kolossaalista upeutta oli ollut henkeäsalpaava kokemus.

    Tällä kertaa professori kuitenkin ajan ja vaivankin säästämiseksi vain turvautui julkiseen kulkuvälineeseen, joka sopivasti toimitti hänet tornien juurelle. Hämärän keskellä loistavat taivaanhalkojat kurottuivat niin korkealle, että niiden huippuja oli juurelta käsin vaikea kunnolla erottaa. Alue oli kuitenkin työaikojen päätyttyä verrattain hiljainen; ainoastaan kourallinen työhönsä heittäytyneitä kansalaisia jatkoi tekemisiään kohti yön pikkutunteja. Ficuskin ehti jäädä maleksien ihailemaan kristallitornien kauneutta ilman, että monikaan pysähtyi tuijottelemaan turistin tavoin käyttäytyvää matorania.

    Samettiseen virkapukuun sonnustautunut onu-matoran tervehti Ficusta läntisimmän tornin sisäänkäynnillä. Kaukaukasvoinen mies ei edes suoristanut selkäänsä saapujalle, kuten hänen olisi kuulunut. Hopeakasvoinen professori oli vartijalle tuttu näky. Protokollan vuoksi Ficus kuitenkin kaivoi vyötäisiltään muoviseen taskuun säilötyn kortin, joka vahvisti hänen henkilöllisyytensä.

    Vartija painoi nappia ja avasi Ficukselle kristallista pintaa jäljittelevät liukuovet. Tämä ehti melkein astua niiden toiselle puolelle, kunnes muisti että tällä oli vartijalle ihan asiaakin.

    ”Yksi oppilaistani liittyy sittenkin seuraani tänään. Rurukasvoinen ga-matoran, Niz nimeltään. Voit ohjata hänet suoraan huipulle. Saapuu noin tunnin päästä.”

    Vartija nyökkäsi osoittaen ymmärtäneensä, ja Ficus nyökkäsi takaisin kiitokseksi. Valkosinisen pelkistetyn aulan perällä sijaitsevan hissin edessä odotti jo valmiiksi kaksi ko-matoria, jotka olivat uppoutuneet kiivaaseen väittelyyn. Vääntämisen aiheesta Ficus ei ottanut selvää, mutta kaksikon hatarasti tuntien hän päätteli, että keskustelu oli varmasti alkanut jostain elämää suuremmasta ajatuksesta.

    ”Setarkos”, Ficus tervehti matorania vasemmalla. ”Seletotsira”, hän tervehti kansalaista oikealla. Molemmat putosivat kuvainnollisesti takaisin maan pinnalle puolitutun professorin kävellessä piittaamattomasti kaksikon ohitse suoraan avonaiseen hissiin, jonka saapumista ko-kansalaiset eivät olleet väittelynsä keskellä edes huomanneet. Kaksikko luikki hopeakasvon perään hieman nolostuneena julkisella paikalla käyttäytymisestään.

    ”Ah. Kas hei, Ficus”, Setarkos sai lopulta sanotuksi. ”Tähtiäkö taas tarkkailemaan? Sää ainakin suosii.”

    Professori murahti myöntävästi ja läimäisi peukalonsa tornin ylimmän kerroksen painikkeeseen. Tämän irtauduttua taululta rurukasvoinen Seletotsira kurotti kahden muun matoranin ohitse painamaan itsensä ja valkoisen kollegansa pysähtymään neljä kerrosta Ficusta aikaisemmin.

    Hissi liikkui matkustajiensa onneksi ripeästi, eikä kenenkään tarvinnut kestää kiusallista hiljaisuutta minuuttia kauempaa. Ko-kaksikon astuttua omiin työtiloihinsa Ficus jatkoi matkaansa yksin kohti tornin huippua, missä hänen oma messinkinen kolmijalalla seisova kaukoputkensa jo odotti.

    Ilta oli täydellisen tyyni, eikä tornin huipulla ollut vaikeuksia pysyä pystyssä, kuten kaksi iltaa sitten, jolloin Ficus oli tiirailuvälineensä vaivoin paikalle raahannut. Kristallitornin huipulle oli toki asennettu kansalaisen korkuiset kaiteet kaiken varalta, mutta kenties koko kaupungin toiseksi korkeimmassa kohdassa seisominen puhkuvan myräkän keskellä oli silti hermostuttanut professoria enemmän kuin tarpeeksi.

    Nyt sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut, ja selkeä ilma mahdollisti myös verrattomien näkymien ihastelun. Idässä kohoava Coliseum näytti taivaista käsin olevan lähempänä, kuin se todellisuudessa olikaan. Pohjoisessa siinsivät Po-Metrun lukuisat kanjonit ja niiden halki rakennetut sillat. Väliin jäävässä Onu-Metrussa ei paljon nähtävää ollut. Suuret arkistot olivat levinneet vain vaivoin maan pintapuolelle.

    Kaikenkattavaa näkymää olisi voinut tuijottaa ikuisesti, mutta Ficuksen mielessä pyörivät jo polttavammat asiat. Hän tahtoi säätää kaukoputkensa asemiin jo hyvissä ajoin ennen Nizin saapumista. Ja vaikka kaksoisauringot valaisivatkin taivasta vielä juuri sen verran, etteivät tähdet päässeet loistamaan niiden kajon läpi, tiesi professori, että pimeä laskeutuisi täsmälleen neljänkymmenenyhdeksän minuutin kuluttua. Hänen kallossaan ikuisesti tikittävä koneisto oli tehnyt hänestä uskomattoman täsmällisen aikojen arvioimisessa.

    Messinkilaite oli asemoitu jo luotisuoraan kohti pohjoista. Ficuksen vain täytyi asettaa siihen vielä oikeat koordinaatit. Hänellä oli yksi oikein erityinen tähtijärjestelmä, jonka hän tahtoi Nizille näyttää. Seitsennumeroista koordinaattia hän ei kuitenkaan muistanut vieläkään ulkoa, joten hän joutui turvautumaan pieneen keltaiseen muistilappuun, jonka oli ehtinyt hätäisesti rustaamaan aiemmin päivällä järjestettyä tenttiä valvoessaan.

    Hopeakasvoinen professori näpäytti Volitakiaan vasemman ohimonsa kohdalta, ja hänen vastahankkimansa visiiri liukui kuin tyhjästä hänen silmiensä eteen. Hankkimisperuste ei kuitenkaan ollut mitään niin futuristisenhaluista kuin vaikkapa monilla hänen kollegoillaan. Ficus ei tarvinnut tietokoneiden toimintoja päivittäisessä elämässään. Hänen silmiään vain oli alkanut viimeisimpinä vuosina riivata turhauttava kaukotaittoisuus, eikä niiden leikkely kuulostanut ajatuksena lainkan miellyttävältä. Visiiri oli ollut ratkaisuista helpoin.

    Professori kumartui tottuneesti kaukoputken ja kolmijalan välissä sijaitsevan peräkkäisistä kiekoista koostuvan säätimen ääreen. Muistilapun hän länttäsi kiekkojen viereen ja alkoi yksi kerrallaan kääntää niitä oikeisiin asentoihin.

    ”Yksi”, Ficus luki ääneen ja käänsi ensimmäistä kiekkoa, kunnes numero yksi osoitti suoraan ylöspäin. Sen tehtyään kolmijalka korjasi kaukoputkea täsmälleen oikean verran ylöspäin.

    ”Nolla, neljä”, professori jatkoi ja nyt myös putken korkeus ja asema kolmijalan päällä muuttui juuri sen verran, että liikkeen pystyi silmin huomaamaan.

    ”Kaksi, viisi”, hän jatkoi ja putki itse vetäytyi hieman kohti koordinaattien määräämää asemaa.

    ”Kaksi, kuusi”, Ficus lopetti ja linssit putken sisällä löysivät paikkansa tarkoin määritellystä kokonaisuudesta.

    Ja vaikka matoran tiesi, ettei ollut vielä aika, sulki hän vasemman silmänsä ja kurkisti oikealla kohti taivasta. Iltarusko esti häntä kuitenkaan näkemästä mitään taivaanrannan punerruksen lävitse. Hän istui rauhassa kristallisvalmisteiselle lattialle nojaten katon keskellä seisovaan monikulmioon, joka toimitti virkaa hissikuilun ylimpänä päätepisteenä.

    Hänelle jäi tovi aikaa pyöritellä päässään kysymystä, jonka hän oli pitkään tahtonut Nizille esittää. Sen kertominen tosin vaatisi rohkeutta, vaikka hän oli äärimmäisen varma siitä, mikä ga-matoranin vastaus olisi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään.

    Säätila oli kylmentynyt huomattavasti siihen mennessä, kun Niz lopulta saapui. Nuori matoran oli kietonut ympärilleen pitkähelmaisen valkoisen takin ja kantoi kainalossaan omaa, ilmiselvästi uutena ostettua kaukoputkeaan, jonka hopeista kiiltävää pintaa ajan hammas ei ollut vielä kuluttanut.

    Sen suurempia höpisemättä he aloittivat oppituntinsa aivan siten, kuin Ficus oli sen suunnitellut jo ennen kuin tiesi viettävänsä illan kahdestaan Nizin kanssa. He kävivät yhdessä läpi kaukoputken oikeaoppista käsittelyä ja sen kokoamisen perusteet, minkä jälkeen professori näytti, kuinka standardoitua koordinaatistoa käytettiin. Tämän jälkeen Niz pääsi kääntelemään opettajansa muistilapulta samat koordinaatit, joilla tämän oma messinkinen laite oli jo säädetty.

    ”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi ja kuusi”, oppilas vilkaisi lappua tasan kerran ja tämän jälkeen ulkomuistista lateli luvut uudestaan päässään. Ei mennyt kuin hetki kunnes toinenkin kaukoputkista oli paikallaan. Iltakin oli pimentynyt jo tarpeeksi, jotta tähdistä kaikkein kirkkaimmat puskivat valollaan taivaan lävitse.

    ”Ja sitten me vain…” Ficus aloitti, mutta päättikin lauseensa vain näyttämällä esimerkkiä. Hän sulki jälleen vasemman silmänsä ja katsoi oikealla putkeensa. Nizin jalkojen ja tornin katon välisestä rahinasta päätellen ga-matoran oli seurannut esimerkkiä perässä.

    Niz kuitenkin hämmentyi välittömästi putkeensa kurkistettuaan. Ensivilkaisemalta hän ei nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan pimeän taivaan, läntin ilman ainuttakaan tähteä. Mutta professorin määrätietoinen ”katso tarkemmin” -huomio kertoi hänelle, että näkyvä pimeys oli tarkoituksellinen. Hän vilkaisi uudestaan mutta piti nyt katseensa tiukasti näkemässään. Se oli kuitenkin yhä vain pimeyttä, joskin…

    ”… liikkuvaa pimeyttä?” Niz lopulta ihmetteli ääneen.

    Ficus virnisti leveästi ja raotti vasenta silmäänsä sen verran, että kykeni näkemään hämmentyneen ilmeen oppilaansa kasvoilla.

    ”Käytännössä mahdotonta havaita paljaalla silmällä”, professori alkoi selittää. ”Koordinaatistossakin äärimmäisen helppo vahingossa ohittaa.”

    ”Mikä se oikein on?” Niz kysyi kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen. Hyvin tarkkaan katsomalla pimeys putken paljastamalla alueella kiersi itseään. Hienovarainen hidas pyörre lähellä taivaan keskustaa karmi hieman Nizin selkäpiitä. Hänen täytyi nostaa katseensa hetkeksi ja katsoa taivaalle ilman linssien mukanaan tuomaa avustusta. Tyhjää pistettä ei tosiaankaan löytänyt paljain silmin. Tai jos olisikin niin sen hiljaista pyörimistä ei ainakaan olisi kyennyt erottamaan.

    ”Se ei ole mitään”, Ficus lopulta vastasi oma katseensa yhä kaukoputkessa. ”Se on kirjaimellisesti aukko universumissa. Pimeä pyörre, joka nielaisee kaiken ja kadottaa sen ikuisuuteen.”

    Nizin katse viipyili nyt tähtitaivaan sijasta professorissa, joka kylmän rauhallisesti otti kosmoksen kylmyyden vastaan. Tämän rauhallinen ääni oli unelmoivampi, kuin Niz oli koskaan oppitunnilla kuullut.

    ”Joskus noin tuhat vuotta sitten tuolla paikalla oli vielä lukemattomia tähtiä ja niiden kiertolaisia”, Ficus jatkoi ja hänen oppilaansa kuunteli hartaasti. ”Tähtikarttoja niiltä ajoilta on säilynyt. Tuo osa avaruutta oli täynnä kosmisia kappaleita. Kunnes saapui yö, jolloin tuo pala taivasta olikin muuttunut usvaksi ja lopulta usva haihtui ja jäljellä oli pelkkä tyhjyys.”

    ”Mikä sen aiheutti?” Niz paloi halusta ymmärtää. Hänen yllätyksekseen Ficus kuitenkin vain kohautti olkiaan. Professori nosti nyt viimein katseensa putkestaan.

    ”Kenties tähti vain saapui elinkaarensa päätökseen. Tai ehkä kaksi järjestelmää törmäsi toisiinsa ja sulautti auringot yhdeksi kuoleman mereksi, joka sittemmin luhistui. Paljon on spekuloitu tuon aukon syntymästä, mutta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Se, millä taasen lienee, on se, mitä se voi kertoa meille.”

    Ga-matoran ei edes esittänyt jatkokysymystään ääneen. Hänen ei tarvinnut. Rurun läpitunkeva tuijotus riitti viestiksi opetuksen makuun päässeelle professorille.

    ”Ajattele sitä… kuinka hauraalla pohjalla oma olemassaolomme lepää. Kuinka minä tahansa päivänä maailmankaikkeus vain voisi päättää elämämme, eikä kukaan edes huomaisi. Kuinka auringot vain sammuisivat ja sen jälkeen olisi ikuisesti pimeää… ikuisesti tyhjää.”

    Niz nielaisi kuuluvasti. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, koska ei kestänyt nähdä, kuinka tyynesti Ficus hänelle puhui. Sinisen naamion takana pohtiva mieli tiesi nyt, että hän oli ilmoittautunut kurssille täsmälleen oikeasta syystä.

    ”Onko sillä nimeä?” hän sitten kysyi, mihin Ficus nyökkäsi myöntävästi.

    ”Baterra”, professori lausui elämänsä ensimmäistä kertaa ääneen. ”Enkä edes tiedä mistä kielestä se tulee. Nimi annettiin Selakhiassa kauan aikaa sitten, mutta heidän sanansa se ei ollut. Heillä oli nimittäin itselläänkin käännös sille.”

    ”Joka on?” Niz kysyi pahaa-aavistamattomana.

    ”Hiljainen kuolema.”

    Ja hiljaisuus oli juuri se, mikä kaksikon ympärillä vallitsi. Ei tuulta, ei tornien reunoilla pesiviä, päivisin rääkkyviä lintuja. Kun Ficus lakkasi puhumasta, ei hetken aikaa kuulunut yhtään mitään. Tämä hiljaisuus oli se hetki, jota professori oli odottanut. Kenties hänen oppilaansa oli tämän oppitunnin myötä pehmennyt tarpeeksi vastatakseen Ficusta jo pitkään polttaneeseen kysymykseen.

    ”Sinä et taida olla täällä tähtien takia, Niz, ethän?”

    Ja hiljaisuus jatkui. Ga-matoran käänsi katseensa taas tähtiin vältelläkseen Ficuksen katsetta. Tällä kertaa oppilas ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa opettajaansa silmiin. Nizin suljettu suu oli ainoa vastaus, jonka Ficus todellisuudessa tarvitsi.

    ”Sinä olet biologian opiskelija, luokkasi terävin ja tehokkain. Läpäisit pääsykokeet täysin pistein ja olet pitänyt tasoa yllä siitä lähtien”, Ficus perusteli kuin tyhjästä ilmestynyttä lausuntoaan. ”Kunnes yhtäkkiä sinä ilmestyt koko laitoksen ainoalle kurssille, joka ei näyttäisi perustuvan mihinkään todelliseen. Tulet neljänteen auditorioon joka viikko kuuntelemaan joutavanpäiväisiä horinoitani aiheesta, joka ei edistä teistä kenenkään opintoja. Ja kirjoitat ylös jokaisen sanan, minkä suustani ulos päästän.”

    Ga-matoran kiristeli hampaitaan häntä uskomattoman paljon vanhemman maakansalaisen hiillostaessa häntä. Hän kuitenkin kuuli Ficuksen äänenpainosta, ettei tämä ollut vieläkään lopettanut, vaikka todellisuudessa professorin mielen päällä painosti vain viimeinen varmistava kysymys.

    ”Miksi me olemme täällä tänään, Niz? Mikä sinua oikein ajaa?”

    ”Eikös… eikös se ole ilmiselvää?” ga-matoran takelteli vaikeana. ”Olet ihan oikeassa. En minä täällä tähtien takia ole. Koska… koska et sinäkään ole!”

    Maaprofessori nojasi oikealla kädellä kaukoputkeensa ja tuijotti oppilastaan tuimasti visiirinsä takaa. Niz oli väkisin saannut väännettyä omat kasvonsa puhuttajaansa kohti. Ficuksen suljettua tiukasti suunsa mutruun ei vesikaupungin tytölle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin selittää. Hän oli varsin hyvin tiennyt, että tämä päivä koittaisi vääjäämättä.

    ”Minä olen seurannut löydöksiäsi jo pitkään, professori. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin, oli teoksesi muinaisesta draakkien tuomarista. Säästin kolme vuotta rahaa pelkästään päästäkseni näkemään sen luurangon omin silmin. Olin niin vaikuttunut siitä, miten olit kasannut siivun muinaista historiaa niin pienistä palasista…”

    Nizin ääneen palautui lause lauseelta hieman enemmän rohkeutta. Hän oli jo aloittanut kertomuksensa, joten se oli sama viedä kunnialla loppuun asti.

    ”Joten aloin lukea sinun ja ystäväsi tutkimusraportteja. Vaarallinen retkenne Odinan onkaloissa, medaljonkien mysteeri Aerin unohdetuilla vesiväylillä… tai retkenne välisaarien temppeleiltä toisille, kunnes lopulta… Onu-Metru.”

    Silloin Ficuksen kasvoille nousi huolestunut irvistys. Kuinka paljon hänen oppilaansa oikein tiesi?

    ”Retki, jonka jälkeen raportit päättyvät”, Niz jatkoi. ”Ystäväsi viettää nyt aikaa Aft-Amanassa, ja sinä katosit kartalta kymmeniksi vuosiksi, kunnes yhtäkkiä ilmestyt takaisin saarelle opettamaan… tähtitiedettä? Vähempikin kertoo, että jokin siellä kaivauksilla meni uskomattoman pahasti pieleen. Te löysitte jotain uskomatonta, ettekö vain?”

    Ficusta ei hirvittänyt ainoastaan se, miten paljon hänen oppilaansa tiesi, vaan myös se, kuinka helposti tämä oli tapahtumaketjun päätellyt. Jos hänen salaisuuksien jäljille pääsi näin helposti, ei hän ilmiselvästi ollut peitellyt tietään tarpeeksi tehokkaasti.

    ”Mistä sinä niin päättelet?” professori sitten kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.

    ”Kuten itsekin sanoit, alani on biologia, ja piru vie, minä tiedän kyllä, jos olen onnistunut jossain tavanomaista paremmin. Olen viettänyt viimeiset kolme kesää professori Mavrahin kanssa kaivauksilla. Tutkinut niitä. Enkä puhu koneista vaan niistä toisista. Niistä, joita nimitit raporteissasi —”

    ”— loiskasvoiksi”, Ficus täydensi Nizin lauseen tökerösti. ”No niinpä tietenkin.”

    ”Mitä ikinä ystäväsi kanssa löysittekään minä tahdon tietää myös. Minä uskon vakaasti, että näissä loiskasvoissa piilevät vastaukset niin moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen! Kuvittele, mitä mahdollisuuks-”

    ”EI!” Ficus keskeytti uudestaan. Nizin innostunut vaahtoaminen pysähtyi kuin seinään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun oppilas kuuli opettajansa korottavan ääntään. ”Minä en ryhdy tähän.”

    Niz alkoi mutista hiljaa vastalausettaan, mutta hopeakasvoinen nainen ei antanut tälle enää mahdollisuutta jatkaa.

    ”Unohda kaikki, mitä luulet tapahtuneen. Tässä ei ole mitään mysteeriä! Ystävälleni sattui onnettomuus, enkä tahtonut jatkaa ilman häntä.”

    ”Mutta professori Mavrah…”

    ”En tiedä, mitä se lahoaivo on sinulle kertonut, mutta hän valehtelee! Tästä asiasta ei keskustella enempää!”

    Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.

    Loputtomia anteeksipyyntöjä suunpielestään päästelevä ga-matoran peruutti lopulta liukuovien taakse ja katosi näkyviltä. Ficus tuijotti hetken tämän perään, kunnes rojahti epätoivoisena kylmälle katolle, käsillään kasvonsa peittäen. Tämä ei ollut se tapa, jolla hänen piti Nizin uteliaisuuteen reagoida, vaikka hän oli jotain tällaista osannut odottaakin.

    Kesti puolisen tuntia, ennen kuin matoran sai kaavittua itsensä ylös kristalliselta pinnalta ja kohti kotia vievää putkiverkkoa. Kaikki vuosia vanhat kauhukuvat olivat palanneet elävinä hänen mieleensä. Nacen verinen ruumis ja rusennettu sydänkivi. Aavikolla makaava palanut jumala. Musta aukko yötaivaan keskiössä. Taivaan, joka ei ollut edes todellinen.

    Kotona hänen avaimensa vain tipahtivat eteisen lattialle, kun Ficus kaatui olohuoneensa sohvalle kasvot edellä tyynyyn. Hän ei tahtonut sitä enää, eikä jaksanut. Pintojensa perusteella upouuden kerrostaloasumuksen asuttanut matoran ei halunnut mieleensä vierailemaan sitä, minkä hän tiesi kuitenkin saapuvaksi. Ta-Metrun vanhankaupungin varastotilojen yläpuolelle asumuksensa rakennuttanut Ficus tiesi vallan hyvin, että hänen alakertansa asukas oli kuullut hänen kotiutuneen. Ja hän tiesi myös, että tämä tiesi kaiken, mitä oli juuri tapahtunut.

    ”En tahdo kuulla sitä, Bianca. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa.”

    Ja ensin vaikutti siltä, kuin Ficus olisi kuin olisikin ollut yksin. Mutta vain hetken. Käytännössä katsoen kokonaan kirjahyllyillä vuoratun oleskelutilan huonekalut olivat huomattavasti modernimpia kuin hyllyihin pinotut opukset. Näytti siltä, kuin asunto olisi täytetty vain täyttämisen vuoksi. Erillisiä huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, mutta molempien ovet pysyivät useimmiten suljettuina.

    ”Me tarvitsemme apua, Seppä”, ääni hänen päässään vaikeroi. Tällä kertaa Valkoisen ääni ei edes tarjonnut lohtua.

    ”Hän on vielä nuori!” Ficus argumentoi lähinnä oman mielenrauhansa turvaamiseksi. Hän tiesi oikein hyvin, että ainoa olento, jolle hänen koskaan tarvitsi vakuutella yhtään mitään, oli hän itse. ”Jos en pysäytä tätä tähän, hän tekee saman virheen, minkä minä. Hän kaivaa itsensä liian syvälle ja menettää kaiken…”

    Eikä Valkoinen varsinaisesti ollut eri mieltä seppänsä kanssa. Vuosikymmenet Ficuksen varastossa olivat kuitenkin alkaneet kuluttaa kaukaisen idän valtiaan nimeämän Biancan kärsivällisyyttä.

    ”Sodan rummut soivat pian kaupunkisi yllä, Seppä. Sinä tiedät sen. Kuulet ne itsekin. Emmekä me ehdi pelastaa kansaa ennen sitä. Emme enää. Meidän täytyy elää läpi vielä tämä yksi helvetti.”

    Valkoisen surumieliset ajatukset eivät parantaneet Ficuksen oloa laisinkaan. Tämä ymmärsi kyllä, mistä alakerran asukki puhui. Professorin valmisteluissa oli mennyt paljon kauemmin, kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa.

    ”Ja me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Sanoithan sen itsekin. Hän on yksi kaikkein terävimmistä. Ja mikä tärkeämpää, hän on valmis luottamaan.”

    Mutta Ficus tiesi, että luottamus tarkoittaisi tässä tapauksessa ainoastaan turmiota.

    Idässä vietettyjen vuosien aikana professori oli oppinut paljon. Rúcioron kolkoissa saleissa hän oli ymmärtänyt, kuinka parhaiten palvella puhdasta kuningatartaan. Hän ymmärsi, mitä häneltä vaadittiin.

    ”Mutta minä en tahdo tappaa häntä”, Ficus ulahti ääneen. Ajatus tuntui sietämättömältä. Hän ei halunnut omaa karmeaa kohtaloaan kenenkään muun kannettavaksi. Ei siitäkään huolimatta, että hän tiesi sen olevan väistämätöntä.

    ”Sinä et tapa häntä. Sinä annat hänelle mahdollisuuden olla osana ylösnousemusta.”

    Hopeakasvo käänsi itsensä kohti huoneiston puhtaanvalkoista kattoa. Hänen ajatuksensa raksuttivat kellokoneiston tavoin. Hän oli jo vuosia pelännyt päivää, jolloin hän joutuisi aloittamaan karmaisevan tiensä kohti tuomionpäivää. Ja se tuntui karmaisevammalta, kuin hän oli koskaan osannut kuvitella.

    ”Ole kiltti, Seppä. Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan”, Bianca maanitteli surkeana. Ja Ficus tiesi, ettei hänellä todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Oli tiennyt siitä päivästä lähtien, kun hän oli huomannut, ettei Niz todellisuudessa istunut hänen tunneillaan tähtitieteisiin hurahtaneena.

    Ja kyyneleet vuolaasti visiirinsä alta valuen hän tarttui sohvapöydällään odottavaan kommunikaattoriin ja näpytteli siihen vaihteen numeron. Odottaessaan luurin toisessa päässä palvelevan koneen yhdistämisprosessia hän nosti pöydän alapuolelle piiloon kiinnitetyn salkun pöydän päälle ja avasi sen vapisevin käsin.

    Kahdestatoista pyöreästä esineestä oli paikallaan enää kymmenen. Yhden oli hänen oma rintansa jo nielaissut. Toista kantoi prinssi kaukana syvällä. Kolmannen Ficus nosti omaan vasempaan käteensä juuri, kun rurukasvoinen tyttö viereisessä Metrussa nosti puhelimensa luurin.

    ”Minä… minä tahtoisin pyytää anteeksi siitä aiemmasta”, Ficus aloitti samalla kun Valkoinen alempaa rohkaisi häntä pysymään lujana. ”Tahtoisitko aloittaa alusta? Minulla olisi sinulle jotain näytettävää.”

    Ja kuulan sisällä vellova massa muuttui väriltään siniseksi. Se odotti innolla tulevaa uutta kotiaan.

    Kaksi

    Onu-Metrun pintapuolelle rakennettu kiekonmuotoinen rakennus maastoutui helposti sitä ympäröivään kiveen, jos sitä yritti katsoa kaukaa. Yksi harvoista Metrun maan pinnalla sijaitsevista toimitiloista jäi monilta huomioimatta myös muutamaa kilometriä etelämpänä aukeavien valtavien arkistojen vuoksi. Kahden tieteilijän arkisin käyttämä metallibunkkeri oli ilmaantunut paikalleen jo yli kaksi vuotta sitten, mutta sen aktiivinen käyttö oli alkanut vasta muutama kuukausi takaperin.

    Työtakkinsa naulaan jättänyt onu-matoran lampsi sisälle lyhyen käytävän päädyssä sijaitsevasta ovesta rakennuksenpahasen ainoaan elettyyn tilaan. Ficuksen visiiri oli jo valmiiksi esillä hänen saavuttuaan ga-matoranin tutkimustyön myötä sotkeutuneeseen laboratorioon.

    ”Skakdia”, Ficus irvisti inhosta visiirin tunnistettua paljaat aivot, joita Niz suojalasit päässään leikkeli. Vielä omaa työtakkia päällään pitävä biologi vilkaisi lasiensa yli työtoveriaan ja heilautti hienovaraisesti vapaana olevaa vasenta kättään tervehdykseksi. Oikeassa kädessään hänellä oli läpinäkyvän aivonesteen peittämä skalpelli.

    ”Yliopiston varaston viimeiset”, rurukasvo mutisi harmistuneena. ”Eikä uusia luovuttajia ole luvassa pitkiin aikoihin. Meidän pitää alkaa vaihtaa pian matoraneihin tai vaikka titaaneihin.”

    Ficus murahti harmilliselle tiedolle, vaikka oli osannut odottaa jo työtä hidastavaa uutista. Matorankaksikon pieni toimitila oli muutamassa kuukaudessa kuluttanut käytännössä kaikki Suuren kaupungin anatomisten tutkimuslaitosten elinvarastot. Viimeisinä opiskeluvuosinaan neurobiologiaan erikoistunut Niz oli jo muutaman kerran vakavasti harkinnut pimeän kauppatavaran puoleen turvautumista, mutta Ficuksen kanta ehdotukseen oli ollut ehdoton ei. Tämänkaltaiset tutkimukset tehtäisiin niin moraalisesti suoraselkäisesti kuin mahdollista. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli viranomaisten puuttuminen heidän työhönsä.

    Metallisen, huoneen keskellä seisovan pöydän takana työskentelevä ga-matoran oli onnistunut saamaan aikaan aivan uskomattoman sotkun. Yhdet, jo käyttökelvottomiksi leikellyt aivot valuivat ainakin kolmessa eri kasassa ympäri pöytää. Pesemättömiä leikkauspöydälle perinteisesti kuuluvia välineitä oli sekä metallisella työskentelypöydällä että valkoisilla sivutasoilla. Jopa hänen muistikirjansa päälle oli roiskunut ilmiselvää verta.

    ”Odota ihan muutama hetki vielä”, Niz pyysi selkeästi odotuskannalla huoneeseen saapuneelta toveriltaan. ”Olen melko varma, että olen saanut eroteltua limbisestä järjestelmästä sen, mitä tarvitsemme.”

    Paksuun syystakkiinsa sonnustautunut Ficus kohotti kulmiaan visiirinsä takana ja suostui istumaan metalliselle jakkaralle Nizin työtason eteen. Lähtöä tekevän näköisesti jalkaansa naputtava onu-matoran ei kaikesta huolimatta ollut niin kiireinen, etteikö hän voinut antaa ystävälleen vielä hetkeä tutkimusten parissa.

    ”Tarkoittaako tuo, että olisimme valmiita kokeilemaan ensimmäistä siirtoa?” Ficus pohti toiveikkaasti, mihin Niz vastasi aidolla huvittuneisuudella.

    ”Älä edes unelmoi. Olen rajannut etsimämme mikroskooppisen pienelle alueelle, mutta tulos ei vieläkään ole tarkka. Nykytekniikalla palan siirtäminen veisi silti mukanaan satoja kertoja enemmän massaa, kuin on tarpeen. Ja jos koskaan meinaamme onnistua tässä, me tarvitsemme absoluuttisen puhtaan ja kaikesta ylimääräisestä leikatun kappaleen.”

    Puolivälissä biologin ylitarkkaa selostusta vanhempi naisista oli alkanut pyöritellä silmiään levottomasti. Juuri tällaista vastausta hän oli odottanutkin, mikä entisestään kasvatti hänen haluttomuuttaan kuulla sitä ääneen.

    ”Niin, niin, niin”, Ficus lopulta huokaisi turhautuneena suunvuoron saatuaan. ”Pettymyksiä toisensa perään. Tiedäthän, että Saraji olisi äärimmäisen tyytymätön tuohon selitykseesi jos hän olisi olemassa.”

    Niz tarkasteli Ficusta pettymyksellä suojalasiensa ylitse. Sarkasmi onu-matoranin sanoissa oli suorastaan kuvottavan läpitunkevaa.

    ”Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?” ga-matoran aloitti epäuskoisena. ”Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.”

    Ficus mutristi suutaan eikä edes vastannut. Niz pudisteli hiljaa päätään ja päätyi lopulta laskemaan leikkausinstrumentin kädestään. Hänen tulevaisuutta maalaileva ystävänsä oli taas kadottanut hänen työmotivaationsa.

    ”Mistä edes keksit moisen nimen?” hän lopulta myöntyi jatkamaan keskustelua samalla, kun kiskoi vaaleansinisiä, nesteen peittämiä kumihanskoja vaivalloisesti pois käsistään.

    ”Keksin vain”, Ficus murahti seuraten samalla toverinsa työpäivän päättymistä. ”Ei kaikkien nimien tarvitse tarkoittaa mitään.”

    Käsiään hanan alla pesevä Niz ei ollut täysin tietoinen kellonajasta mutta päätti silti, että tämä oli päivä, jolloin hänen sopi lopettaa hieman tavanomaista aikaisemmin. Hänellä ja Ficuksella oli ennalta sovittuja yhteisiä menoja, joita varten hän mielellään valmistautui henkisesti. Siniset kätensä kuivattuaan biologikin siirsi työtakkinsa naulakkoon, kahmaisi sitten ajan nuhriman olkalaukkunsa ja lampsi jo ovenpielelle malttamattomana astelleen Ficuksen perään. Pitkää käytävää pitkin harppova matorankaksikko ei edes sulkenut laboratorion ovea perässään.

    ”Et aio edes siivota?” Ficus ihmetteli vaikka tajusikin puolivälissä lausettaan kyselevänsä typeriä.

    ”Meillä on siivooja nykyään, muistako”, Niz tuhahti vastaukseksi, eikä edes ensimmäistä kertaa. ”Olemme puhuneet tästä tällä viikolla kolmesti. Aivan kuin et edes yrittäisi enää kuunnella, mitä sinulle puhun.”

    ”Olen… äh, olen pahoillani”, Ficus mutisi vilpittömästi. Ei vanha professori tahallaan jättänyt huomiotta ystävänsä muistutuksia. Hänen päässään vain oli viimeisimpien kuukausien aikana pyörinyt niin paljon ajateltavaa, että hänen tajuntansa alkoi tiedostamattomasti jättää vähiten polttavan informaation käsittelemättä.

    Kiekonmuotoisen rakennuksen ulkopuolella seisoi yksinäinen metallinen masto, jonka latvan punaiseen palloon syttyi valo, kun Niz läimäisi nappulaa sen juuressa. Signaali lensi Metru Nuin utuiselle loppusyksyiselle taivaalle. Kestäisi kuitenkin tovi, ennen kuin siihen reagoiva Metrun rajan takana työskentelevä lennonjohto saisi tehdyn tilauksen toimitettua.

    Näkymä kahdesta, kivisen tasangon keskellä pönöttävästä kansalaisesta olisi ulkopuolisen silmissä saattanut jopa näyttää koomiselta. Kummallakaan potentiaalisen kuvan esiintyjistä ei olisi kuitenkaan riittänyt huumorintajua edes hörähtää. Molemmat olivat pysyvästi väsyneitä jo vuosia kestäneestä ylityöllistymisestä. Ja vaikka Ficuksen mahtipontinen visio oli viimein ottamassa itselleen muotoa, olivat tieteen tien tallaajat vielä kaukana hyvin nukutuista öistä.

    Maston kautta tehtyä tilaustaan odotellessa oli matoraneista nuorempi kaivanut esiin pienen litteän kommunikaatiovälineen, jollaiset olivat viimeisen vuoden aikana alkaneet niittää valtavaa suosiota erityisesti Le-Metrussa, jossa se aktiivisesti helpotti erilaisten työpajojen välistä kommunikaatiota. Nyt laite oli kuitenkin levinnyt jo tavallisten kansalaisten käyttöön, Ficuksen suureksi harmiksi. Laitteen hankkimisesta lähtien Niz oli viettänyt miltei jokaisen toimettoman hetkensä sitä näpytellen.

    ”Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa”, entinen arkeologi tuhahti. Niz kuuli vanhanaikaisen ystävänsä äänensävystä, ettei tämä puhunut laitteesta hänen käsissään vaan siitä asiasta, joka jossain päin Ta-Metrua vastasi hänen viesteihinsä.

    ”Lakkaa kutsumasta häntä koneeksi”, Niz murahti jo ties kuinka monetta kertaa. Hänen hermostuneisuutensa kuitenkin laantui välittömästi hänen viimeisimmän viestinsä saatua vastaukseksi muutamasta merkistä koostuvan kuvion, joka esitti ilmiselvästi hymyileviä kasvoja.

    ”Kutsun miksi haluan”, Ficus tuhahti, mutta juuri tarpeeksi hiljaa, ettei Niz aivan saanut kärttyisästä manauksesta selvää. ”Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana”, hän sitten päätti valituksensa nyt jo aivan selkeään ääneen.

    Mutta Niz oli jo rakentanut verrattain tuoreen tuttavuutensa varaan tarpeeksi pilvilinnoja ollakseen välittämättä vierellään jalkaansa naputtavan vanhuksen epäilyksistä.

    ”Äh. Teidän pitäisi vain tavata. Oppisit sinäkin tuntemaan hänet kunnolla”, Niz puolusti ystäväänsä, joka nyt lähetti hiljaa pilisevään kommunikaattoriin viestejä, joita niiden vahvasti punastuva vastaanottaja ei suonut Ficuksen näkevän. Rurukasvo päättikin sujauttaa kommunikaattorin takaisin laukkuunsa kaiken varalta, vaikka Ficusta ei ilmiselvästi edes kiinnostanut urkkia, millaisia viestejä hän vastaanotti.

    ”Niz, me emme tiedä, että kenen hiton tietoisuus siinä ruumiissa elää! Meidän teoriamme —”

    ”Tarkastajan teoria”, Niz keskeytti ystävänsä töykeästi, eikä Ficukselle jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin korjata itseään.

    ”Ystäväni teorian mukaan”, hän lopulta kaarteli, ”näiden ei pitäisi sisältää itsessään muuta kuin kuollutta materiaa.”
    Paatoksensa keskellä volitakkasvo naputteli rintaansa siitä kohtaa, missä arvioi sisällään vellovan pyöreän esineen sijaitsevan.

    ”Miksi se penteleen luonnonoikku puhuu?” hän jatkoi. ”Miten se on edes tietoinen? Miksi sillä on…” Ja siihen Ficus pysähtyi. Nizin omahyväisestä katseesta päätellen hän oli jo astunut askeleen liian pitkälle voidakseen enää puolustaa omaa kantaansa uskottavasti.

    ”Miksi hänellä on sielu?” Niz sitten lopulta täydensi. ”Nimenomaan. Minäpä aion ottaa selvää.”

    Ta-Metrussa uutta hopeista kanohiaan sovittava merkillisyys olisi luultavasti suhtautunut hyvin penseästi Ficuksen esittämiin kysymyksiin, jos olisi ne kuullut. Niz ei hänen onnekseen kuitenkaan koskaan välittänyt sanomaa eteenpäin. Yksipuoleinen mielenrauha sai siis vielä hetken aikaa jatkua.

    Taivaalta etäisesti kuuluvaan surinaan huomionsa kiinnittänyt Ficus ei tosin itsekään tahtonut jatkaa väittelyä enempää. Sen sijaan hän päätti keskittyä yksityiskohtaan, joka hänen mielessään viittasi erityislaatuisen huolestuttaviin merkkeihin.

    ”Rakastatko sinä häntä?”

    Niz oli tukehtua ystävänsä suorapuheisuuteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kasvoillaan verrattain vakavan ilmeen. Hän ei todellakaan halunnut näyttää, että oli järkyttynyt kysymyksestä.

    ”Hän on vain niin kiehtova. Hän on… uutta. En ymmärrä hänestä vielä melkein mitään, ja ajatuskin siitä, mitä voin hänen kanssaan oppia, saavat polveni tärisemään.”

    Ficus kuunteli ystävänsä sanoja murunen katkeruutta sydänkivessään kiertäen. Nizin kuvailu kuulosti erehtymättömästi samalta, mitä hän oli saanut kuulla muutama viikko sen jälkeen, kun he olivat viettääneet ensimmäisen kahdenkeskisen iltansa Tiedon tornien huipulla. Sillä vaikka ga-matoranista oli paistanut arkuutta vielä pitkään Ficuksen tarkoituksettoman hampaidenkiristelyn jälkeenkin, olivat uudet loputtomat mahdollisuudet ja potentiaali löytöihin voittaneet oppilaan lopulta opettajan puolelle.

    Totuus, jonka Ficus oli Nizille tarjonnut, oli toki korkeintaan vain puolikas. Paljoa ei ga-matoran tiennyt Ta-Metruun kohonneen Valkoisen Temppelin todellisesta tarkoituksesta tai siitä, mikä sen ainoan elävän asukkaan todellinen alkuperä oli. Uusi ja uljas maailma oli harhauttanut Niziä tarpeeksi. Menneiden kaivelu ei ollut Ficuksen oppilasta kiinnostanut. Uusi häntä oli eteenpäin alkanut työntää.

    ”Säästä minut yksityiskohdilta”, onu-matoran päätyi ajatuksistaan huolimatta laukomaan. Niz ei ollut kaksikon ainoa osapuoli, joka halusi piilottaa todelliset tuntemuksensa.

    ”Itsepähän kysyit”, oli lause, jonka Niz olisi halunnut tiuskaista takaisin, mutta taivaalta lähestyvä pörinä kiinnitti nyt hänenkin huomionsa. Kaukaa pilvien yläpuolelta oli alkanut laskeutua jotain harmaata ja metallista. Vähän aikaa seurattuaan kaksikko erotti jo selkeästi le-metrulaista muotoilua noudattavan ilmalaivan ääriviivat, mutta laitteen sivuille oli asennettu yhteensä neljä kiekon sisällä pyörivää propellia, jotka tekivät uuden ajan lentohärvelistä entisiä malleja huikeasti ketterämmän ja nopeamman.

    Keskimääräisen putkiverkkokanisterin kokoinen matkustaja-alus laskeutui hitaasti noin kymmenen metrin päähän matoraneista. Ohjaamossa virnistelevä nuori volitakkasvoinen ko-matoran viittoili propellien jylyn ylitse kaksikkoa nousemaan ilma-aluksen sivulla auenneesta aukosta sisään. Kivipölyä laajalla alueella ympärillään pöllyttävä alus lähti nousuun välittömästi, kun Ficus oli kiskaissut oven sisältä kiinni. Moottorien jyly vaimeni huomattavasti tieteilijöiden päästyä suljettuun, vain kahdella pienellä ikkunalla varustettuun matkustajatilaan.

    ”Kyhrex on laittanut rahansa palamaan”, Niz ihmetteli jo toista kertaa ääneen saman viikon sisällä. ”Hän on sitten ihan tosissaan? Me olemme todella ryhtymässä tähän?”

    Ficuksella oli hieman vaikeuksia kuulla viereensä itsensä vyöttäneen matoranin korotettuakaan ääntä, mutta tunnisti roottorien kohinan alta tarpeeksi sanoja ymmärtääkseen, mihin Niz viittasi. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi, sillä ei osannut vieläkään laittaa tulevaisuudensuunnitelmiaan sanoiksi.

    Tulevissa viikoissa hopeakasvoa hirvitti lähinnä se lehdistön hullunmylly, johon hän oli vääjäämättä joutumassa. Edellisenä syksynä käydyt syvälliset keskustelut toa Kyhrexin kanssa olivat tulleet pisteeseen, jossa yhteistyön tiivistäminen oli looginen seuraava askel. Ei Ficus eikä liiketoiminnan laajenemista hieman sivummalta seuraileva Nizkään osannut arvella, kuinka hauraita Suurta kaupunkia suojelevien rivit todella olivatkaan. Xialta saapuneen Kyhrexin hyvä ystävä, toa Nurukan nimittäin jakoi Ficuksen pelot Metru Nuin tulevaisuudesta. Pian heillä olisi koossa jo kokonainen ryhmä työskentelemässä Ficuksen intensiivisen vision eteen, mikä kuitenkin tarkoitaisi sitä, etteivät heidän suunnitelmansa pysyisi enää kauaa salaisina.

    Eikä Ficus edes tuntenut syyllisyyttä siitä, mitä hän suunnitteli. Metru Nuin suojeleminen ulkomaailman uhilta kun todellisuudessakin oli hänen ensimmäinen prioriteettinsa. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Valkoisen saarenmuotoista vankilaa.

    Huomattavasti pienempien ajatusten kanssa matkustava Niz lähinnä hypisteli kommunikaattoria laukkunsa pohjalla. Hän yritti uskomattoman lujaa vastustaa kiusausta tarkistaa, millaisia viestejä hänen ystävänsä oli hänelle kirjoittanut. Ga-matoran kuitenkin koki, että hänen oli jo parempi rauhoittaa mielensä. He saapuisivat vauhdilla määränpäähänsä, ja se, jota hän oli entisen opettajansa kanssa menossa tapaamaan, vaati aina veronsa läsnäolollaan.

    ”Bauinuvan parantola”, aluksen pilotti lopulta kuulutti Ga-Metrun rajan ylitettyään. Pienistä ikkunoistaan laskeutumista seuraavat matoranit tunnistivat edessä siintävän rakennuksen välittömästi. Kyhrexin saarelle mukanaan tuomat urakoitsijat olivat jättäneet jälkensä selkeästi muun kaupunginosan tyylistä poikkeavan rakennustyylinsä ansiosta. Xialaisvaikutteiset suorat ja kulmikkaat muodot kiilsivät yhä uutuuttaan.

    Kiireidensä keskellä kumpikaan tieteilijöistä ei ollut ehtinyt syventymään tarkemmin niihin syihin, mitkä Aft-Amanan sulkemiseksi oli julkisesti ilmoitettu. Juuri nyt väliä oli ainoastaan sillä, että Nace oli siirtonsa yhteydessä kommunikoinut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikeasti ja kivuliaasti, mutta kuitenkin. Ficus oli luvannut saapua samana päivänä uutisen kuultuaan, ja vierailuilla jo vuosia mukana kulkenut Niz oli luvannut lähteä hänen mukaansa. Ja hyvä niin, sillä hoitajien mukaan pahasti sairas maan toa oli nimenomaan pyytänyt heitä molempia saapumaan paikalle.

    Pilotti laskeutui parantolasta kaksi korttelia itään laskeutumisalueelle, joka oli pääasiassa tarkoitettu lemetrulaisien rahtaajien aamuisia kuljetuksia varten. Kyhrexin isolla rahalla tukemat mutta vain harvoille tarkoitetut matkustajalennot kuitenkin käyttivät päivisin hyväkseen noita samaisia alueita.

    Ficus heilautti kättään kiitokseksi pilotille kömpiessään ulos aluksesta Niz perässään. Kaksikko puski kylmän syystuulen läpi kohti Bauinuvan lasisia kierreovia. Vastaanoton puolelle päästyään tutkijat saivat ensitöikseen väistää xialaisia rakennusmiehiä, jotka kuljettivat suuria lasisia kehikkoja kohti vielä rakenteilla olevaa länsisiipeä. Näiden poistuttua Ficus ja Niz astuivat puoliksi valmiin vastaanottotoimiston lasikopin eteen. Kopin sisällä kansioita pahvisista laatikoista purkava ga-matoran ei ensin ollut edes huomata saapunutta kaksikkoa. Kun trynakasvoinen tohtori lopulta vilkaisi ylös, hän säpsähti kuin aaveen nähneenä. Visiirinaamioinen nainen taputti kevyesti rintaansa rauhoitellakseen itseään.

    ”Anteeksi! En huomannut saapumistanne.”

    ”Pitkä viikko, Cehaya?” Niz virnuili huvittuneena tohtorin säpsähtelystä.

    ”Potilaiden siirtoon meni niin paljon aikaa, ettemme ole ehtineet saamaan omia tavaroitamme vielä kuntoon”, tutkijoille ennalta erinomaisesti tuttu psykiatri huokaisi. Päivä oli kääntymässä jo illaksi, mutta aamusta asti tavaroiden parissa rehkinyt Cehaya oli yhä jumissa potilaidensa ja purkamattomien tavaroidensa välissä.

    ”Torie odottaa teitä jo”, hän sitten jatkoi ja osoitti käytävälle taakseen vaikka tiesi jo, että Ficus ja Niz osaisivat perille. He olivat käynneet etukäteen valitsemassa Nacelle huoneen siirtoa edeltävänä päivänä. ”Koputtakaa vain oveen.”

    Ficus kiitti vanhaa ystäväänsä ja viittoili sitten Nizin seuraamaan kohti potilaiden huoneita. Ficuksen astellessa tuttua ovea kohti tämän ajatukset vierailivat vielä hetken taakse jääneessä tohtorissa.

    ”Vaikuttiko Cehaya sinustakin jotenkin tavanomaista säikymmältä?” hän pohti ääneen. Niz ei ehtinyt vastaamaan, sillä he olivat saapuneet oikealle ovelle. Rakennuksen kolkoista metallisista käytävistä huolimatta laitoksen potilaiden huoneet oli veistetty aidosta tummasta puusta. Kopautettuaan nyrkillään siihen kolmesti hän luuli ymmärtävänsä, miksi. Kuulostihan koputus nyt puussa paljon metallia miellyttävämmältä.

    Hymyilevä kultasininen toa avasi oven varovasti, mutta hymy nousi tämän kasvoille välittömästi tämän huomatessa, ketkä oven takana seisoivat.

    ”Ah! Olemmekin odottaneet jo teitä. Käykää sisään”, Calixkasvoinen nainen toivotti ja avasi oven selälleen päästääkseen tutkijat astumaan sisään. ”Nace täällä jo hieman kertoilikin minulle, mitä on teidän varalle suunnitellut.”

    Niz ja Ficus vilkaisivat toisiaan kummastuneina. Heille ei ollut vielä käynyt edes selväksi, millä tapaa Nace oikein oli kommunikoinut. Ficus ainoastaan tiesi, että fyysisistä rajoitteista huolimatta hänen ystävänsä henkinen tila oli parantunut hieman vuosikymmenien hoidon ansiosta. Tai ainakin toa oli oppinut sinuiksi pysyvän tilansa kanssa.

    Huone, johon tieteilijät mielen toa Torien perässä astuivat, oli pieni mutta yllättävän kodikas. Kaikki Nacen vanhasta asunnosta pelastetut tavarat olivat paikallaan käytännössä samassa järjestyksessä, missä ne olivat olleet Aft-Amanassakin. Entisen arkeologin omaisuus koostui pääasiassa kirjoista, mutta huoneen vasemmalla reunalla sijaitsevat kirjahyllyt olivat myös täynnä pieniä koristeellisia esineitä. Suurin osa niistä oli kaivauksilta muistoksi tarttuneita arvottomia, puoliksi kivettyneitä koruja tai pieniä patsaita, mutta niiden joukosta erottui myös muutama suurempi löytö.

    Niistä kenties kaikkein erityislaatuisin oli ylimmän hyllyrivin keskelle asetettu miehen muotoon veistetty pysti, joka ainakin Ficukselle ilmiselvästi esitti kauan sitten tukahtuneen selakhiklaanin ensimmäistä Curuvaria kallon muotoisine naamioineen. Volitakkasvoinen nainen muisti sen päivän, jolloin Nace oli luvatta sujauttanut sen laukkuunsa ja vannottanut Ficusta olemaan koskaan kertomatta teosta mitään. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat omineet kaivauksien sisältöä itselleen. Se ei ollut kuitenkaan ollut kerroista viimeinen.

    Huoneen takaseinälle asetetun puisen ja vanhan kirjoituspöydän ääressä pyörätuolissaan istui hän, joka tutkijat oli luokseen kutsunut. Maan toa istui selin Niziin ja Ficukseen, katse naulittuna kahteen pieneen esineeseen pöytänsä ääressä. Torie asteli tämän vierelle ja asetti kultaisen kämmenensä lempeästi toan olkapäälle.

    ”He saapuivat. Käännän sinut nyt.”

    Sen ilmoitettuaan ce-toa tarttui maasuojelijan tuolin selkämyksestä ja käänsi tämän varovaisesti kohti Ficusta ja Niziä. Ja vaikka kumpikin heistä oli tottunut paljastuneeseen karuun näkyyn, ei se koskaan lakannut karmaisemasta heitä täysin.

    Violetin kanohi Jutlinin katse oli yhä juuttuneena vuosikymmeniä sitten koettuun järkytykseen, mutta silmät sen takana olivat vanhentuneet uskomattoman paljon. Kyyryselkäisen, vyötäisiltä alaspäin kavojensa lisäksi halvaantuneen toan olemus oli lyhistynyt hitaasti vuosien aikana tämän fyysisen kunnon haurastuttua. Toan musta rintapanssari oli korvattu jo vuosia sitten, eikä umpeen korjattua reikää tämän rinnassa pystynyt enää silminnähden havaitsemaan. Hiljaa vapisevat kädet tuolin sivuilla leväten yrittivät osoittaa kohti kahta vierailijaa mutta epäonnistuivat. Toa Nace pystyi hädin tuskin liikkumaan enää lainkaan, mikä ei ollut kuitenkaan estänyt häntä valmistelemasta viimeistä perintöään.

    Torie laski jälleen kämmenensä Nacen olkapäälle ja sulki silmänsä. Väkinäisesti hymyilevät Ficus ja Niz olivat ristineet kädet selkiensä taakse ja pitivät katsekontaktinsa tiukasti maan toassa. Molemmat tiesivät, että Nace kykeni kaikesta huolimatta yhä näkemään.

    ”Olen kuunnellut hänen mieltään”, Torie sitten aloitti silmät yhä suljettuna, katse kohti maata. ”Häneltä kesti viikko saada sanansa sanotuksi. Se vaati häneltä uskomattoman paljon. Hän tunsi sen aikana paljon kipua. Kun sielu on riekaleina, on vaikeaa muodostaa ajatuksia.”

    Nace ei värähtänytkään, vaikka kuuli kyllä hoitajansa ja tässä tapauksessa tulkkinsa sanat. Nizin kasvoilta paistoi myötätunto, Ficus lähinnä ihaili Torien rauhallisia sanoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän näki mielenvoimien toan työskentelyä omin silmin.

    ”Mitä sinä meille tahdoit kertoa?” Niz kysyi varovaisesti osoittaen sanansa suoraan Nacelle. ”Mikä on näin tärkeää?”

    ”Hän on iloinen”, Torie vastasi Nacen jähmettyneen suun sijasta. ”Hän on kiitollinen sinulle Niz. Kiitollinen siitä, että olet jäänyt Ficuksen rinnalle. Ja iloinen hän on sinulle, Ficus. Siitä, että vaikeiden aikojen jälkeen kasvoillasi on taas vieraillut hymy.”

    Ficus ei tiennyt, mitä sanoa. Edes Nizin hyväntahtoinen töytäisy hänen kylkeensä ei aiheuttanut reaktiota. Hän tunsi yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen syyllisyyttä siitä, mitä Nacelle tapahtui.

    ”Nace on myös ylpeä siitä, kuinka te kaksi olette omistaneet itsenne tämän kaupungin suojelemiselle”, Torie jatkoi, ”Hän katuu sitä, kuinka ei koskaan itse pystynyt siihen. Kuinka hän ei uskaltanut. Arkeologia ja sinun seurasi, Ficus, pitivät hänet erossa velvollisuudestaan. Mutta nyt Nace on viimein ymmärtänyt, että hänen tapansa täyttää velvollisuutensa ei koskaan ollut kaupungin suojeleminen. Se on jotain aivan muuta.”

    Mielen toa avasi hitaasti silmänsä ja irrotti kätensä Nacen olkapäältä. Hän kääntyi takanaan olevalle kirjoituspöydälle nostamaan ne kaksi pientä esinettä, joita Nace oli aiemmin intensiivisesti tuijottanut. Hän asteli ne käsissään kahden matoranin eteen, joista kumpainenkin haukkoi henkeään. He tunnistivat esineet välittömästi ja ymmärsivät, että heidän elämänsä olivat juuri kääntyneet lopullisesti ympäri.

    ”Nace ymmärsi, että hänen velvollisuutensa täyttyisi teidän kauttanne. Hän tahtoo antaa teille työkalut toteuttaa sen, minkä olette jo aloittaneet.”

    Kaksi toa-kiveä, Nacen hauraiden käsien vaivalla valmistamina, ojentuivat Torien käsissä kohti matoraneja.

    ”Suojelkaa kaupunkiamme, toat Ficus ja Niz”, mielen toa aneli Nacen mielen sisäisin sanoin. ”Tehkää se, mihin minä en koskaan pystynyt.”

    Ficuksen ja Nizin katseet kohtasivat hetkeä ennen, kuin he ojensivat kätensä vastaanottaakseen lahjansa. Kylmät väreet matkustivat pitkin matoranien täriseviä käsiä, kun he yhdessä koskettivat Nacen perintöön.

    Pyörätuolissa istuva toa olisi hymyillyt, jos olisi siihen pystynyt. Tämä oli viimeinen asia, jonka parissa hänen kätensä koskaan työskentelisivät. Seuraava askel hänen sisällöttömässä elämässään olisi taantua pysyvästi tuolin vangiksi. Hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka turagana jatkaisi ikkunastaan ulos tuijottamista toivoen, että tämä ele auttaisi hänelle ennen niin kovin rakasta kaupunkiaan. Jotta se ei luhistuisi vääjäämättä lähestyvän sodan liekkeihin.

    Viisi

    Niz ei kuollakseenkaan tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.

    Mustan Käden hangaari oli kuin sodan jäljiltä, eikä Onu-Metrun rajaa lähestyvä Pimeyden metsästäjien rintama ollut edes syypää siihen helvettiin, joka aukeni veden toan ja tätä saattavan vahkiryhmittymän edessä.

    Rapujalkainen panssarintorjunta-ajoneuvo oli laukaissut aseensa viisi kertaa lastausalueen sisällä. Tuhovoimaisista ammuksista kolme oli tähdätty osumaan maahan, mutta kaksi oli osunut ympäröiviin ajoneuvoihin. Panssarinkappaleita oli kaikkialla. Räjähtänyt vahkikävelijä oli sylkenyt palavaa materiaa vaarallisen lähelle polttoainesäiliöitä, ja tuhopaikalle ensimmäisenä saapuneet matoranit joutuivat potkimaan kappaleita sivummalle omilla jaloillaan. Kuka ikinä olikaan tuhon aiheuttanut ei ollut välittänyt lainkaan materiaalisista vahingoista. Ajoneuvon kuljettajan hädän oli täytynyt olla suunnaton.

    ”Kapteeni Niz!” kualsikasvoinen onu-matoran huusi jostain yhä savuavan panssariajoneuvon takaa. ”Löysin hänet!”

    Valkotakkinen veden toa riensi äänen perään hätäisin juoksuaskelin. Matoranin sanoista oli paistanut puistatus, ja Niz pelkäsi jo valmiiksi pahinta. Syytäkin oli. Toan henki salpautui, kun hänelle paljastui mitä oli todella tapahtunut.

    Kylmällä lattialla makaava vaaleanvihreä selakhi oli viimeisenä tekonaan pudottautunut ajoneuvoon revitystä reiästä ulos jättäen peräänsä ohjaamoon asti ulottuvan punaisen verivanan. Niz kumartui kääntämään menehtyneen ystävänsä ympäri vain nähdäkseen, kuinka tämän rinnasta oli revitty jotain väkivalloin ulos. Naisselakhin kasvoille oli jähmettynyt kivunsekainen järkytys.

    ”Hae Lähetti”, kyyneleitä pidättelevä Niz komensi vieressään seisovalle hangaarin työläiselle. ”Lähetä Rúcioroon kertomaan Tarkastajalle, ettei kannata tulla takaisin. Musta Käsi ei ole enää turvallinen.”

    Kualsikasvo nyökkäsi ja lähti metallisessa maassa liekehtiviä kappaleita väistellen juoksemaan kohti hangaarin uloskäyntiä. Nizin taakse ryhmittyneet kivääreillä varustautuneet vahkit seisoivat ilmeettöminä, tapahtumista liikuttamattomina.

    ”Poistukaa”, Niz sitten käski. ”Siirtäkää ruumis sairasosastolle. Minun… minun täytyy varmistaa jotain.”

    Koneet kuuntelivat ja tottelivat. Yksi vahkeista kiinnitti kiväärinsä reidessään sijaitsevaan koloon ja nosti tapetun selakhimekaanikon vaivatta käsivarsilleen. Loput sotilaista kääntyivät tämän perään ja lähtivät marssimaan samaan suuntaan, mihin matoran oli hetki sitten luikahtanut. Niz seurasi niiden poistumista holtittomasti täristen. Vasta sotilaiden kaikottua ja mekanisoitujen sammutusryhmien jo saapuessa hän lähti juoksujalkaa kohti hissejä. Hän ei tahtonut uskoa, mitä oli tapahtumassa. Hänen täytyi nähdä se itse.

    Mustan tornin toisessa kerroksessa sijaitsevan työhuoneen ovi oli valmiiksi raollaan. Selin käytävää kohti seisova Ficus ei edes aluksi huomannut Nizin varovaista saapumista. Violettimusta nainen itki hysteerisesti omaa huutoaan pidätellen. Pimennetyssä huoneessa näki eteensä ainoastaan hänen oikeasta kädestään kajastavan sinisen hohteen vuoksi.

    Hän säikähti kuullessaan askeleita takaansa. Sininen robottikäsi nousi vaistomaisesti puolustamaan käyttäjäänsä mutta laskeutui välittömästi huomatessaan, että se oli juuri Niz, joka hänen edessään seisoi. Veden toan tajunta oli luhistumassa. Valmiiksi tämän sisällä kiertävä järkytys sai lisää pontta toisesta, kakamakasvoisesta maan toasta, joka makasi tajuttomana Ficuksen huoneen lattialla. Ja vaikka Niz sitä ei tiennyt, kenraali ei ollut menettänyt henkeään, muttei vanha mies myöskään olisi koskaan entisensä. Sininen käsi oli vienyt häneltä muistojen lisäksi tarkoituksen.

    ”Minä en… Niz… en tahtonut. Minä vannon, etten tahtonut”, Ficus hädin tuskin sai suunsa muodostamaan sanoja. Hyperventiloiva toa tuijotti kauhuissaan Niziä, joka oli jähmettynyt täysin paikoilleen.

    ”En tahtonut uskoa, Ficus… että sinä tekisit jotain tällaista”, Niz huokaili apaattisesti ja nosti sitten säälivän katseensa lattialla makaavasta Nurukanista takaisin Ficukseen.

    ”Oliko hän oikeassa kaiken tämän aikaa?” hän jatkoi viitaten yhä vanhaan kenraaliinsa. ”Mitä sinä olet hänelle tehnyt?”

    Veden toa yritti parhaansa mukaan näyttää rohkealta, vaikka se tuntui sillä hetkellä täydellisen mahdottomalta. Hänen kuitenkin täytyi pysyä lujana, vaikka tunsikin olonsa turvattomaksi Ficuksen seurassa ensimmäistä kertaa sitten heidän ensitapaamisensa. Edes vuosia maan toan ympärillä leijuneet epäilykset eivät olleet horjuttaneet hänen uskoaan parhaaseen ystäväänsä.

    Mutta punainen selakhinveri valui yhä Ficuksen vasemmassa kädessä samalla, kun sininen hehku ja muinainen metalli vahvistivat hänen oikeaansa. Todisteita ei tarvittu.

    ”Migoh…” Niz sitten kuiskasi hiljaa. ”Hänkin… koska sinä?”

    ”En… minä en tahtonut”, Ficus yritti järkeillä omia tekojaan, mutta ei pystynyt. Toa Ficus hänen sisällään oli kuollut, kun ensimmäinen takaisin anastetuista kuulista oli sulautunut hänen kehoonsa.

    ”Niz, ole kiltti”, itkevä toa aneli. Mikään asia maailmassa ei ollut valmistanut häntä tähän tilanteeseen. Murha tuntui pieneltä pahalta Nizin järkytyksen rinnalla.

    ”SINÄ TAPAT YSTÄVIÄMME!” Niz parahti ja romahti lattialle naamiotaan päälaeltaan puristaen. ”SINÄ TAPAT HEITÄ!”

    Ja hänen hiljaa hetken ajateltuaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata hänen kasvoiltaan. Veden toa katsoi ylös kohti vanhaa langennutta ystäväänsä ja sanoi ääneen sen, minkä hänen vaistonsa olivat keksineet jo tovi sitten.

    ”Sinä aiot tappaa minutkin…”

    ”En koskaan pystyisi —”, Ficus aloitti, mutta keskeytti oman lauseensa. Hän tiesi valehtelevansa. Mikään ei olisi hänelle enää mahdotonta. Ja vaikka Niz ei sitä kuullut, kannusti Valkoinen tulevaa sisartaan metallisesta tornistaan.

    Vanhat ystävykset tuijottivat toisiaan hetken, aivan kuin yhteisymmärrys olisi hetkeksi syntynyt heidän välilleen. Ja olikin. Niz ymmärsi, että vuodet olivat hioneet pois hänen ystävänsä. Se sanoinkuvaamaton verilöyly, joka heidän ympärillään oli vallinnut jo vuosia, oli kuluttanut loppuun jo vahvimmatkin. Valkoisen ote ja tämän tarjoama lohtu olivat viimeinen asia, johon Ficus oli enää aikoihin voinut luottaa. Jo vuosien ajan hän oli vain määrätietoisesti valmistellut tämän uutta ja parempaa maailmaa. Kaikki muu oli hitaasti hämärtynyt hänen ympäriltään. Niz ja vanhat siteet mukaan lukien.

    Ja toat ymmärsivät, että elämä, jota he olivat tähän päivään asti eläneet, oli saapunut päätökseensä.

    ”Voisit unohtaa kaiken”, Ficus veti syvään henkeä ja rauhoitti viimein itsensä. Hän nosti sinisen hanskan peittämän kämmenen silmiensä tasalle ja antoi itsensä tuudittautua siihen voimaan, jota se piti sisällään. Puinen rasia, jossa sininen käsi oli vuosikymmeniä odottanut, lepäsi pöydällä tajuttoman Nurukanin vieressä. Vapisevin käsin kaiverrettu ”Unohda” oli saanut viimein merkityksen. Lahja hänen edellisestä elämästään tuntuikin nyt sopivan nykyiseen.

    Ja sanat sanottuaan Ficus tunsi viimeistä kertaa myötätuntoa omana itsenään. Kivusta kirkuva selakhi hänen sisällään ei maan toan raajoja kyennyt liikuttamaan, mutta peitti silti kaikki hänen ajatuksensa alleen. Ainoastaan kahdentoista sielun muodostama entropia voisi hiljentää äänet.

    Mutta kun volitakkasvo seuraavan kerran käänsi katseensa Niziin, oli veden toa noussut taas pystyyn ja pelkokin kaikonnut tämän kasvoilta. Ficus ja hänen sisällään kirkuvat sielut eivät ymmärtäneet, miksi. Niz oli kuitenkin jo ymmärtänyt tämän olevan hänenkin loppunsa. Pelko oli silloin täysin luonnollista.

    Mutta sinisen Rurun Ficukselle suoma katse sisälsi vain sääliä. Toa ei enää pelännyt oman elämänsä menettämistä vaan Ficuksen puolesta. Ja hänen olkapäänsä ylitse katsoessaan itsensä menettänyt maanainen ymmärsi, miksi.

    Pimeydessä seisoi toinenkin hahmo, jonka lämpimän kosketuksen Niz tunsi nyt olkapäällään. Hopeisen Mirun takana tuijottava katse ei edes värähtänyt. Suu sen takana hengitti edelleen täysin rauhallisesti. Hopeisen haarniskan peittämä sotilas ajatteli päässään täsmälleen kahta asiaa: toinen oli hänen vaimonsa ja toinen hänen maassa makaava oppi-isänsä.

    Niz käänsi kasvonsa hitaasti taakseen, mutta Mirun omistaja ei vastannut katseeseen. Tämän tuijotus oli yhä naulittuna Ficukseen. Tämä tiesi täsmälleen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja niin tiesi Nizkin.

    ”En pysty katsomaan”, olivat viimeiset tärisevät sanat, jotka Niz koskaan osoitti Toa Ficukselle. Pahoinvoiva veden toa kääntyi ja juoksi ulos huoneen ovesta, ennen kuin mitään tapahtuisi. Hopeisen Mirun omistaja oli puristanut kätensä nyrkkiin ammattimaisesti tukahdetusta raivosta. Hän ei ollut edes aseistautunut — mutta hänen ei myöskään tarvinnut. Ficus ei koskaan ehtinyt laukaisemaan puettavaa sinihohtoista asettaan. Punahopeinen soturi oli jo repinyt koko käden irti hänen ruumiistaan.

    Ja kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun petomainen häntä purskahti ulos hopeakasvoisen soturin selästä, heräsi hänen ja pakenevan veden toan yhteinen luomus alempana rakennuksessa elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan päivään. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.

    Ja kun Nui-Kralhi tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen seisoi verestä, lihasta ja metallista koostuvassa lammikossa, alkoi muulle Mustalle Kädelle hitaasti valjeta, kuinka paljon he olivat ehtineet menettää.

    Tuolissaan, reikä rinnassaan yskivä Kyhrex ei enää koskaan ajattelisi omana itsenään. Työpisteidensä ääreen murhatut matoranit menehtyivät verenhukkaan, ennen kuin kukaan edes tiesi, mitä oli tapahtunut. Ja Saraji oli kadonnut kenenkään huomaamatta, mukanaan omasta historiastaan pois pyyhitty maan toa, jolta kestäisi pieni ikuisuus päästä takaisin sinne, mistä hänen tuskainen taipaleensa oli alkanut. Nurukanista tuli Ficuksen viimeisen armollisen hetken elävä esimerkki.

    Ja kun Nui-Kralhi katsoi ympärilleen viljeltyä kuolemaa, löysi Niz turvapaikkansa idästä, missä trynakasvoinen langennut enkeli laskeutui kuolevaisen viereen vain lohduttaakseen.

    Sillä aikaa sininen käsi oli jättänyt revityn raajan ja poistui vapaana kompleksin ilmastointikanaviin.

    Ja kun uusi skorpionihäntäinen kenraali kasasi Ficuksen kumoon kaatamat Käden rippeet päättämään Suuren kaupungin verenvuodatuksen, jätti hän äitiään takaisin kotiin odottavalle tyttärelleen lahjaksi maasta löytyneen medaljongin, jonka merkitystä hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.

    Samaan aikaan kävelevä keskushermosto havaittiin kirkumasta Onu-Metrun yössä.

    Katse Nizin kasvoilla ei ollut muuttunut viikkokausiin. Hän tunsi yhä menetetyn ystävänsä hengen sisällään. Niin tunsi myös hänet siipiensä suojiin ottanut ruhtinas. Tarkastaja kaikista ensimmäisenä ymmärsi, että Ficuksen perintö olisi ikuinen niin kauan, kuin he hengittäisivät. Käskystä paikalle saapunut pieni, musta, siteisiin kääritty olento katsoi uteliaana vierestä, kuinka hänet Valkoisen olemuksesta kauan sitten pelastaneet valmistelivat itseään kohti omaa tuomiotaan.

    Kuukautta myöhemmin hauras luuranko käveli ylös merestä kaukana etelässä. Suuntanaan maailman kaukainen laita.

    ”Kun hän saapuu hakemaan sinua, älä edes taistele vastaan, tai tämä hulluus ei pääty koskaan”, Niz oli viimein itsekin ymmärtänyt. Yhdessä ystävänsä kanssa hän oli onnistunut pilkkomaan palasiksi itse historian ja sen, mikä kauan sitten oli ollut hänen opettajansa. Tarkastaja vain nyökkäsi hiljaa valtaistuimellaan. Tämä ymmärsi nyt virheen, jonka tämä kauan oli sitten tehnyt. Tämä muisti Valkoisen ja tunnisti tarkoituksen, joka sitä ajoi. Idässä tieteilevät löysivät lopulta palapelin viimeisen palan yölliseltä taivaalta, kaukoputki apunaan. Ficus oli ollut yhdessä asiassa kaiken aikaa pahasti väärässä.

    Metru Nuilla Nui-Kralhi oli langennut epäilyksen uhriksi. Hänen kotinsa oli menettänyt merkityksensä. Vuosien taisteleminen tuntui jo nyt turhalta. Samaan aikaan Varjotun hovissa huutava etäisesti toaa muistuttava olento hidasti omaa paranemisprosessiaan yrittämällä repiä irti omaa lihaansa.

    ”Yhden on jäätävä taistelemaan.” Tarkastaja tiesi, kuinka suunnitelman oli kuljettava. Valkoisen hohtavan esineen ääressä työskentelevä Niz antoi katseensa vaellella hetken Rúcioron kauniissa halleissa.

    ”Kun hän menettää minut, hän taistelee ikuisesti”, veden toa tiesi, mutta hänen trynakasvoisella ystävällään oli epäilyksensä.

    ”Antamalla hänelle koston, saatat luoda Nui-Kralhista jotain Ficustakin pahempaa.”

    Mutta Niz ei kuunnellut. Hänen murheissaan kiersivät vain muistot ajalta, jolloin totuuden verho ei ollut vielä repinyt itseään kappaleiksi.

    ”Hän ei edes tiedä, kuka hän on… ja minä olin ainoa, joka koskaan rakasti häntä. Ilman minua hänestä tulee se ase, joksi hänet rakennettiinkin.”

    Odinalla maan toa oli saanut viimein silmät, joilla katsoa aamuaurinkojen hidasta nousua. Ensimmäinen kurkistus peiliin kuitenkin paljastaisi, ettei hänen kehonsa enää tiennyt, kumman maan toan ruumis luoda. Edes temppelistään vaivoin varastettu Valkoinen ei osannut enää lohduttaa siskoaan, joka sielunsa lisäksi oli menettänyt nyt myös ulkomuotonsa.

    ”Kun meidät anastetaan, hän saa tietää mitä olemme tehneet”, Tarkastaja varoitti. Niz kuitenkin ymmärsi jo valtavan riskin, jonka he olivat ottamassa. Pöydällä edessään lepäävät kymmenet kirkkaana hohtavat kuulat kylvettivät veden toaa valossaan.

    ”Siihen mennessä joku on kuullut jo viestimme, kuullut tarinan. Silloin on hänelle jo liian myöhäistä.”

    Ja tuoreita poikiaan sivummalla tarkastava makuta hartaasti toivoi, että hänen ystävänsä oli oikeassa. Hopeiset rivistöt olivat hitaasti alkaneet ottamaan muotoaan. Hänen taikansa oli viimein ratkaissut ongelman, jonka teknologia oli puutteillaan luonut. He olisivat pian valmiina pelaamaan pisintä mahdollista peliä. He jäisivät odottamaan omaa kuolemaansa.

    Viikkoja myöhemmin Onu-Metruun palannut veden toa ei saanut mieheltään minkäänlaista vastaanottoa. Nuori punahuppuinen kone sen sijaan ilahtui suunnattomasti äitinsä paluusta. Medaljonkikaulainen tyttö ei enää vuosikymmenien päästä edes kunnolla muistaisi murhetta luojansa sinisiltä kasvoilta.

    Lukuisia kuukausia myöhemmin Puhdistajaksi ristitty olento seurasi, kuinka hänen peruskivensä valettiin ylösalaisin siihen taivaaseen, jonka hän oli tiennyt valheeksi. Vain muutamia päiviä sen jälkeen Metru Nui heräsi kenraalinsa peruuttamattomaan petokseen. Varjotun karu koura kahlitsi kaupunkia vielä sodan jälkeenkin.

    Niz oli kumartunut huoneessaan vierailevan pienen punaisen mekaanikon puoleen. Matoranin kokoinen olento puristi vasemmassa kädessään yhä öljyistä hopeista työkaluaan, jota hän ei ollut tohtinut laskea käsistään toan kutsun kuullessaan.

    ”Ja minä tahdon, että löydät itsellesi ja veljillesi turvallisen paikan. Hän tulee vielä etsimään teidät, ja minä tahdon, että yritätte pysyä piilossa. Ja sinä tiedät, mitä tehdä, jos Valkoinen ilmestyy taas päähäsi. Ymmärräthän, mitä se tarkoittaa?”

    Ja punainen pieni olento nyökytteli veden toan varoittaville sanoille. Niz tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa. Valmistelut oli saatava päätökseen, ja hänen ainoaksi toivokseen jäi, että hänen puhdistuksensa jälkeen Tarkastajalle jäisi tarpeeksi aikaa viedä loppuun se, minkä he olivat yhdessä aloittaneet.

    Odinalla Nui-Kralhi oli päässyt sopimukseen varjojen kanssa. Ja varjojen varjoista seuraava Puhdistettu ymmärsi, että pian hänet palasiksi repinyt vihollisensa tarjoilisi hänelle vaimonsa hopealautasella.

    Ja siinä, miltei kaksikymmentä vuotta sen päivän jälkeen, jolloin kaikki oli mennyt pieleen, iltana ennen omaa tuomiotaan Niz istui tuolissaan, kirkas itse valmistamansa kuula vasten otsaansa molempien käsiensä pitelemänä.

    ”Kerron tarinan”, hän kuiskasi vielä kerran kuulalle. ”Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä. Sillä pian ikuisuuden syleillessä elotonta ruumistani tulen löytämään itseni kotoa. Siellä minä saan levätä rauhassa…”

    Hän huokaisi syvään, avasi silmänsä ja tuudittautui siihen hirvittävään tunteeseen, että pian hän tapaisi vanhan opettajansa uudestaan.

    ”… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.”

    Ja kun yö viimein laskeutui ja koko Mustan Käden tukikohtaa vavisuttava tärinä oli yltymässä pahimmilleen, Nizin viimeinen huojennus tuli siitä, kun hän viimein sai yhteyden kaukana alhaalla turvassa olevaan tyttäreensä.

    ”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”

    ”Mutta… tehän tulette takaisin?” hänen videoyhteyden päässä panikoiva tyttärensä aneli. ”Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”

    Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.

    ”Hyvästi, rakas.”

    Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.

    ”ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”

    Mutta yhteys oli jo katkennut.

    Puhdistaja seisoi jo samassa huoneessa Nizin kanssa.

    Mitään ei ollut jäljellä siitä oudosta professorista, joka oli ikuisuuksia sitten pitänyt Nizille yksityistunnin Tiedon tornien huipulla. Hänen edessään seisoi ainoastaan tämän kaikkien virheiden manifestaatio. Valkoisen manipulaatio. Kohtalon dominaatio.

    Ja Nizin vetäessä viimeistä kertaa henkeä omassa ruumiissaan oli Nacen perintö viimein tulossa takaisin yhdeksi. Bauinuvassa sodan sivusta katsonut turaga tunsi, kuinka hänen velvollisuutensa oli viimein alkanut täyttyä. Mutta Nizin kohtalo oli kaatua veljiään ja siskojaan hitaammin. Mekaaninen poika sai hänet haltuunsa, jotta toisena päivänä hänkin muistaisi paikkansa. Jotta loputkin pyöreistä vankiloista löytäisivät tiensä kohti entropiaa.

    Korkealla taivaalla, uudessa kodissaan, Valkoinen lauloi yksinäistä lauluaan. Hänen siskonsa oli jälleen lähempänä kokonaista. Ja tuo sisko, ennen paluutaan kohti taivaaseen pystytettyä taloaan, tahtoi vierailla siellä, missä kaikki oli alkanut.

    Tyhjät olivat kammiot Onu-Metrun syvyyksissä. Suljetut, unohdetut. Vaan tällä kertaa ei Puhdistajaa valheiden verho sokaissut. Astuessaan sisään, Nacen vihreä medaljonki keltaiseen kouraansa puristettuna, hän viimein pysähtyi sille paikalle, jossa hän ja hänen ystävänsä jättivät edellisellä kerralla jotain huomiotta.

    Nimittäin jalustalla — siinä, missä olisi pitänyt leijua jumalien kultainen lahja — odottikin vain kallo. Tyhjä katse siinä, missä suojeluksen symbolin olisi pitänyt varjella sen löytäneiden tietä. Ja viimeistään silloin syvälle muinaiseen massaan uponnut Ficus ymmärsi virheensä.

    Ja samalla kaukana idässä Rúcioron ruhtinas sulki holveihinsa viimeiset heistä, joiden eteen Niz oli uhrannut viimeiset vuotensa. Sitten pääsi salskeiden pirstoutuneen valtakunnan viimeinen hallitsija taas istumaan valtaistuimelleen, jossa hänkin vuorollaan odottaisi puhdistustaan. Ja pitkien vuosien ajan hän vain kuunteli viestiä, jonka veden toa oli jättänyt kaikille niille, jotka jatkaisivat taistelua onumetrulaisen arkeologin muinaisia virheitä vastaan.

    Viestiä, jonka vuosia, vuosia myöhemmin kuulisi myös epäonninen toa, joka sotaansa sotiessaan erehtyi nostamaan taisteluiden tantereelta esineen, joka ei todellakaan olisi hänelle kuulunut.

    Kaksi

    Sloooossssssrp.

    Paksu, hailakankeltainen aines virtasi kauhasta kulhoon. Kun keitto täytti astian miltei kokonaan, virta katkesi.
    ”Ole hyvä!” Snowie jaksoi hymyillä, kaikesta huolimatta. Ruoka-annoksensa saanut matoralainen nyökkäsi vaisun kohteliaasti ja jatkoi kulhoineen kohti sataman telttakylän ruokailupöytärivistöä. Seuraava evakko oli nyt jonon kärjessä ja ojensi tyhjän ruoka-astian kohti lumiukkoa. Snowie upotti kauhansa soppapataan ja annosteli taas uuden annoksen kasvissosekeittoa.

    Tai siis yritti annostella.

    Kesken keitonkaatoprosessin ruoka-annostaan hakeva matoralainen huomasi jotain ja kääntyi ympäri. Keittokulho meni pois Snowien soppakauhan alta, ja harmiensa keskellä hajamielinen porkkananenä päästi murkinan valumaan katukiveykselle.
    ”Oho, hupsis…” keittoa annosteleva klaanilainen päästi suustaan, ennen kuin hänkin huomasi jotain olevan tekeillä.

    Aukion toisella laidalla tapahtui jotain hämmentävää. Siinä, missä oli äsken sijainnut soppajono, oli nyt yleinen hämmennys. Evakot parveilivat yhtenä uteliaana massana kohti satamaa ja muuta kaupunkia erottavaa sisämuuria.

    Mitä kummaa… lumimies ihmetteli.

    Koska Snowien ”asiakaskunta” oli kaikonnut tyystin, hän arveli voivansa itsekin liittyä väkimassan mukaan ihmettelemään… no, mitä matoralaistungoksen tuolla puolen sitten olikaan. Jotain hämmentävää nyt kuitenkin.

    Valkea pehmomies laski soppakauhan lepäämään padan reunaa vasten ja kipitti laatikoista improvisoidun ruokalinjaston takaa kohti hämmennyksen keskusta. Koska väenpaljous koostui melkeinpä pelkistä matoralaisista, näki pikkuväkeä rutkasti hujopimpi Snowie nopeasti, mikä väkijoukon kiinnostuksen oli herättänyt.

    Öööh…

    Huoneessaan sillä välin työskentelevän juuriadminin viikko ei ollut muuttunut vieläkään yhtään vähemmän raskaaksi. Suljetut verhot pitivät huolen siitä, ettei puolipilvisen taivaan tarjoama auringonvalo päässyt hallitsemaan Tawan työtilassa. Lukuvalon varassa pienen pientä tekstiä suunnattoman suurelta paperilta tutkiva toa siristeli silmiään saadakseen printistä kunnolla selvää. Zeruelin jo vuosia vanhat raportit oli laadittu epäkäytännöllisen tiiviisti yhdelle valtavalle arkille.

    Sinänsä toa ymmärsi, ettei ikuisuuksia vanhoille varusteille organisoidumpien katalogien laatiminen tullut kenelläkään mieleen silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa laadittiin. Eikä luettelojen tutkiminen ollut myöskään Tawan tehtävä. Hän oli kuitenkin ottanut ne työn alle vain saadakseen vaihtelua tavanomaisempiin velvollisuuksiinsa. Ajatukset harhailivat harvemmin ikäville vesille, kun joutui aktiivisesti keskittymään siihen, mitä teki.

    Ikkunalaudalla keltaisen johtajan takana odotti mullissaan eri punaisten ja sinisten sävyissä leiskuvia kukkia, jotka hän oli ällistyttävällä viherpeukalollaan onnistunut pelastamaan Admintornin reunoilta muutaman ensimmäisen pakkasyön runtelujen jäljiltä. Kaikin tavoin kamalasta viikosta huolimatta juuriadmin kykeni hetkittäin lohduttautumaan ajatukseen, että hän oli onnistunut pelastamaan edes jotain — olkoonkin, että kyseessä oli vain lähestyvän talven alle jääneitä kukkakasveja.

    Keltainen yliviivaustussi liikkui yhdellä sulavalla liikkeellä yli rivin, joka kuvasi numerokoodeilla kontit viidestätoista kahteenkymmeneenkahdeksaan sisältöineen. Jälkikäteen Tawan piti kuitenkin tarkistaa, ettei ollut ajatuksissaan viivannut väärää kohtaa. Hänen kukinnoissa vierailleet mietteensä saivat hänen mielessään virkoamaan rintamalle kadonneen skakdin omahyväiset sanat siitä, miten Tawa oli admineista yhä se, jolla oli voimaa uskoa seuraavaan kevääseen.

    Tämä oli kuitenkin niitä päiviä, jolloin admin ei yksinkertaisesti olisi enää jaksanut uskoa. Ja sitä vähääkin, mitä oli jäljellä koeteltaisiin vielä kerran. Koettelemuksen alku oli koputus hänen oveensa.

    ”Sisään.”

    Uksi lennähti auki, ja ovenkarmiin ilmestyi valkoinen hahmo raidallisessa esiliinassa.
    ”Ööh, Tawa…” Snowie aloitti huolestuneena. ”Rantsun suunnassa sattuu ja tapahtuu.”

    ”Helei?” juuriadmin vastasi huolestuneena ja laski jo valmiiksi kynän käsistään. Lumiukon äkillinen ilmestyminen ja ilmiselvän huolestunut äänensävy kertoi Tawalle jo, että hän ei istuisi tuolissaan kauaa. “Mikä oikein on vialla?”

    ”Siis, olin sataman teltoilla jakamassa soppaa, ihan tavalliseen tapaan, mutta sitten kaikki hävisivätkin ihmettelemään jotain…” Snowie höpötti ja suoristeli keiton tahrimaa esiliinaansa. ”Menin perässä katsomaan, sataman poikki ja Moderaattoriväylän yli, ihan siihen Figan kasvihuoneen kulmille, ja siellä oli, ööh, Koobee.”

    ”Vihdoin ja viimein!” admin henkäisi ja ajatteli välittömästi, että viesti pitäisi saada Samelle mahdollisimman pian, jotta valmiiksi ylityöllistetty moderaattori voisi lopettaa etsintänsä. ”Onko hän kunnossa?” jatkui kysymys, jonka aikana Tawa oli jo unohtanut sen huolestuneen sävyn, jonka kanssa Snowie oli hänen toimistoonsa ilmestynyt.

    ”… ei”, lumiukko vastasi. Hän käveli lähemmäs Tawaa ja hieroi käsiään hermostuneena yhteen jatkaessaan. ”Mutta siis, Kupe oli jo paikalla! En ihan tarkkaan nähnyt, mikä Koobeella oli… mutta hyvässä kunnossa hän ei ollut. Tai oikeastaan hän näytti olevan tooosi pahassa jamassa. Mutta kuten mainittua, asia on jo hoidossa!”

    Tawa nyökkäili kärsivällisenä Snowien selonteolle. Admin arveli lumiukon olevan vasta pääsemässä pääasiaansa.

    ”Mutta huomioni kiinnitti oikeastaan se, mitä Koobee-parka puhui… Hän toisteli kahta lausetta”, valkea klaanilainen sanoi hiljaisella äänellä ja nielaisi. ”’Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.’”

    Tawan koko olemus jäätyi muutamaksi sekunniksi, kunnes adminin katse siirtyi hitaasti lumiukosta naulassa roikkuvaan purppuraan syysviittaansa.

    ”Ymmärrän”, nainen huokaisi syvään ja asteli Snowien rinnalle ja tarttui kiireellisenä hädin tuskin Klaanin saarella vallitsevassa ilmastossa lämmittävään vaatekappaleeseen.

    ”Näytä tietä.”

    Lumiukko nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä.

    Tarmokkaasti alamäkeen harppovat Tawa ja Snowie havaitsivat jo kulkiessaan, että väkeä tien yläpäässä oli tavanomaista vähemmän. Kadun alapäässä oli meneillään jonkinmoinen sekamelska, vaikka lumiukko huomasikin tilanteen rauhoittuneen siitä, kun hän oli lähtenyt hakemaan Tawaa. Ihmettelijää oli silti monennäköistä, ja ympäröivien talojen ikkunoista äimisteli värikäs rivi kanoheja.

    Admin Tawan saapuminen siirsi kuitenkin väkijoukon huomion, ja tungos teki johtajalleen tilaa. Sähkön toa ja lumiukko etenivät alamäessä vauhdikkaasti, ja klaanilaiset ja evakot siirtyivät kuka kunnioittavan rauhallisesti ja kuka aivan hätäisesti tieltä pois. Väenpaljouden siirryttyä sivuun Tawa näki tilanteen keskuksen.

    Puoliksi kadunkulmaan ulottuvan kasvihuoneen kanervojen ja puoliksi kadun itsensä puolella makaava ilman toa hihitteli iloisesti karmaisevasta tilanteestaan huolimatta. Tawalta kesti hetki ymmärtää näyn todellinen hirveys. Ensiksi admin oli vain luullut, että Koobee vain puristi kädessään jonkinsorttisen liman peittämää esinettä. Tarkempi vilkaisu kuitenkin todisti liman vereksi ja esineen sydänkiveksi. Koobeen omaksi sydänkiveksi.

    Ja siinä paikalla, missä hihittävän ilmailijan sydämen olisi normaalisti kuulunut sijaita, hohti nyt jotain valkoista ja pyöreää. Merkillistä materiaa sisällään pitävä kuula oli survottu toan oman nyrkin kokoiseen aukkoon ilmiselvästi väkivalloin. Ja kun Tawa sai hillittyä omiin jalkoihinsa levinneen tärinän hän vasta osasi kysyä ilmiselvän kysymyksen: miten toa oli edes enää elossa? Siihen kysymykseen ei ollut vastausta myöskään toan yläpuolelle kumartuneella Kupella, jolla ei ollut vieläkään ajatusta siitä, kuinka lähestyä tapausta.

    ”Snow”, Tawa aloitti hiljaa.

    Lumiukko ei katsonut kohti Tawaa, eikä myöskään Koobeeta. Hänen katseensa pysyi kadun mukulakiveyksessä kuin naulattuna. ”Tawa?”

    Juuriadmin oli pakottanut kasvoilleen lempeän hymyn, jonka hän soi rauhoittavasti kohti tilanteen selvästi ahdistamaa lumiukkoa.

    ”Minä toivoisin, että autat vartiostoa väkijoukon siirtämisessä. Jos voisit ohjata väkeä ystävällisesti sivummalle. Annetaan Kupelle hänen tarvitsemansa työrauha.”
    ”Kiitos paljon! Siis kyllä, joo, käyn toimiin”, Snowie vastasi ja kääntyi silminnähden kiitollisena väkijoukon puoleen. Lumiukko pyrki paimentamaan väkijoukkoa toisaalle, mutta Tawa ei enää kuullut Snowien tarkkoja sanoja. Hänen huomionsa oli nyt Koobeessa.

    Taivasta selällään tuijottava vihreä toa ei tuntunut pystyä siirtämään katsettaan hänen yläpuolelleen kumartuneeseen adminiin. Kupe oli jo ottanut askeleen sivummalle ja jakeli ohjeita paikalle saapuneelle hoitohenkilökunnalle. Heidän piti ehdottomasti saada siirrettyä Koobee pois kadulta, mutta tämän vaarallisen herkkä tila esti kovakouraiset liikuttamismenetelmät. Kupen piti järjestää paikalle jotain tavallisia paareja taianomaisempaa.

    ”Helei”, Tawa sai lopulta sanotuksi. ”Minä en ole Gee, mutta olen tässä kuitenkin.” Hän sai vastaukseksi kuitenkin vain vaivaannuttavaa hihitystä. Mirukasvoisen toan käsi yritti puristaa veren peittämää sydänkiveä koko ajan tiukemmin ja tiukemmin, mutta tämän heikkenevä tila ei sallinut enää paljoakaan lihasvoiman käyttämistä.

    ”Kuka tämän sinulle teki?” Tawa jatkoi rauhallista puhutteluaan ja yritti tietoisesti vältellä toan rinnasta törröttävän kuulan vilkuilemista. Vaikutti siltä, että vierasesine oli kuitenkin tukkinut suurimman osan verenvuodosta. Se, tai Kupen parantavat kyvyt olivat jo alkaneet vaikuttaa.

    ”Hi, hihi. Tyttö… hi… vain tahtoi kertoa minulle tarinan. Joten minä kuuntelin. Tarina oli kiva. Kuuntelin sen monesti.”

    Tawa ei tietenkään ymmärtänyt, mistä tytöstä Koobee oikein puhui, mutta hän tahtoi nyt vain kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Adminia samalla sekä hämmästytti että huojennutti havaita, että mirukasvo kaikesta huolimatta kykeni puhumaan.

    ”Mutta sitten… hihi, sitten tuli toinen ääni. Silläkin oli tarina kerrottavanaan. Minä kuuntelin senkin, mutta se ei ollut niin kiva. Se jätti pahoja ajatuksia mieleen jumiin.”

    ”Ääni?” Tawa halusi varmistaa ymmärtäneensä oikein. ”Sinä kuulit ääniä?”

    ”Hihii! Juttelevat lasisesta vankilastaan”, Koobee kurlasi verta kurkussaan ja paikalle hetkeä aikaisemmin juoksujalkaa kiitänyt ylihoitaja Yilda kiirehti paksun rullalle käärityn tyynyn Koobeen pään alle, jotta tämä ei välittömästi tukehtuisi.

    ”Hi!” hän sitten yskäisi klimpin verta ulos keuhkoistaan suunnattomista kivuistaan huolimatta yhä leveästi virnuillen. ”Tyttöä ei sen jälkeen enää kuulunut. Ikävä ääni vain jäi. Kertoi ikäviä asioita mutta lupasi myös, että vie ne pois, jos vain tekisin, mitä hän pyytäisi. Hihi.”

    ”Ja mitä hän oikein pyysi?” Tawa kysyi, vaikka olikin jo miltei varma vastauksesta. Silloin omaa sydäntään puristava vihreä käsi höllensi hieman otettaan. Koobee yritti viittoilla katseellaan sitä kohti, mutta pienenkin liikkeen aiheuttama tuska esti häntä viemästä liikettään loppuun.

    ”Sanoi, että en tarvitsisi sitä enää. Että sen irroittamalla kiva tarina tulisi taas takaisin…”

    Tawa huokaisi syvään ja kohensi asentoaan ilman toan yläpuolella. Hän vilkaisi sivummalla työskentelevää Kupea, jonka luona kasattiin jonkinlaista kahdesta metallisesta sauvasta rakentuvaa kehikkoa. Hänellä oli siis hetki aikaa, eikä Koobeen tila jostain käsittämättömästä syystä tuntunut olevan edes kriittinen.

    Kaasumainen aines toan rintaansa survomassa lasisessa pyöreässä esineessä oli hädin tuskin lasia itseään näkyvämpää. Tawa vastusteli mielihalua näpäyttää paljasta kuulaa kerran ymmärtääkseen paremmin sen koostumusta. Sen sijasta hän päätyi vain pakottamaan suojelemisen naamion peittämille kasvoilleen rauhoittavan katseen.

    ”Mistä sinä oikein sait tämän?” hän kysyi sitten lempeästi ja osoitti kohti Koobeen rintaa nyt, kun ilman toa Yildan tuoman niskatuen ansiosta jopa pystyi näkemään adminin käsien viittoilun. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa näytti siltä, kuin Koobeen mieli olisi jäätynyt kokonaan. Järkyttynyt ilman toa ei tiennyt, kuinka vastaisi. Hänen viimeisin kuukautensa tuntui siltä, kuin se olisi kestänyt vuosia.

    ”Veljeskunnan saarelta”, vastaus lopulta saapui mutta ei Koobeen itsensä kertomana. Tumma, laiha ja ilmiselvän kaasunaamarikasvoinen olento oli kylmänviileästi kävellyt hitaasti taustalla purkautuvan väkijouko läpi. Peelo oli saapunut paikalle aluksi Tawan huomattuaan mutta jäi ymmärtäessään, että maassa makasi hänen entinen rintamatoverinsa.

    ”Se jäi hänen käsiinsä, kun vihollinen surmasi mukaamme lähetetyn metrunuilaisen sotakoneen. Löytyi sen sisältä.”

    Tawan taakse seisomaan asettunut robotti tervehti nyökkäämällä myös Kupea. Kun admin lopulta siirsi katseensa takaisin hieman jo tärisevään ilman toaan, tämä oli alkanut nyökytellä varovaisesti vahvistaakseen Peelon kertoman tarinan.

    ”Hih, ei ollut tarkoitus, että näet”, Koobee yski ikävän kuuloisesti, suorastaan anteeksipyytävästi. Peelon valokuvantarkka muisti kelasi edestakaisin sitä hetkeä, kun Veljeskunnan saarta evakuoinut klaanilaisryhmä poistui sukellusveneellä takaisin kohti Klaania. Ajoneuvon nurkassa hohtavaa aarrettaan hypistellyt Koobee ei ollut jäänyt Peelolta huomiotta, mutta koska tilanne oli vaikuttanut harmittomalta, ei hän koskaan ollut asiasta kenellekään maininnut.

    Tawa ei ollut enää aivan varma, mitä ajatella inhottavasta tapahtumasta. Tilanne oli jo ilmiselvästi Kupen hallinnassa, eikä Koobeen henkinen jaksaminen selvästikään ollut fyysistä parempi. Keltainen toa oli viimeinen henkilö maailmassa, joka olisi tuominnut kenenkään tervejärkisyyttä päässä kuuluvien äänien pohjalta, mutta nyt vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin selvää, ettei Tawa ymmärtänyt taustoista tarpeeksi tunteakseen oloaan hyödylliseksi. Hänen päässään pyöri enää täsmälleen yksi kysymys, johon hän polttavasti tahtoi saada vastauksen.

    ”Miksi sinä tahdoit Tuomarin?”

    Kysymys, joka jähmetti Koobeen kokonaan, kunnes tämä täristen nosti oikean, sydämettömän kätensä ja osoitti sillä kuulaa rinnassaan.

    ”En… hihih… en minä. En minä”, ilman toa yritti vakuutella adminilleen holtittomasti tärisevästä äänestään huolimatta. ”Kun se toinen.”

    Ja vaikka Tawa seurasikin katseellaan Koobeen hidasta viittoilua, oli hänellä yhä vaikeuksia ymmärtää mitään ilman toan selvityksestä. Tämän ilmeisesti näki myös hänen kasvoiltaan sillä seuraavaksi Koobee yskäisi ilmoille päivän mielenkiintoisimman ehdotuksen.

    ”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet. Sano sille, ettei olisi minulle niin ikävä.”

    Väkijoukko tilanteen ympärillä oli jo pääasiassa haihtunut suurimman osan havaitessa, että apu oli jo paikalla, eikä tapahtumassa ollut mitään erityisen näyttävääkään. Snowiekin oli mitä luultavimmin palannut soppakauhan varteen kadunkulman verran tuonnemmaksi. Puoliksi kanervien päällä makaava verinen toa koki vielä tarpeelliseksi ohjeistaa hämmentynyttä adminiaan.

    ”Hihi! Suljet vain… hi… silmäsi.”

    Ja niin Koobee itsekin teki. Tawa vilkaisi kohti Kupea, joka näytti kuin loitsivan jonkinlaista suurta kuplaa kolmen matoranin avustuksella rakennetun kehikon väliin. Peelo sen sijaan jopa vastasi adminin katseeseen. Mustan robotin reaktio oli puoliutelias olkapäiden kohautus.

    Joten Tawa, lähinnä omaa lempeyttään ja tuen antamisen halusta, sulki omatkin silmänsä hetkeksi. Ja muutaman sekunnin ajan hän vain nautti pimeydestä. Mitään ei tietenkään ollut tapahtunut — ei hän ollut olettanutkaan, että tapahtuisi. Kunnes hän avasi silmänsä, eikä maassa makaava olento enää ollutkaan Koobee.

    Kupe, Yilda ja heidän henkilökuntansa työskentelivät yhä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tawa sen sijaan kavahti taaksepäin odottamattomasta ja kamalasta näystä. Siinä, missä makasi hetki sitten vielä ilman toa, oli nyt kasa orgaanista, veristä massaa, jonka muodottomista kasvoista työntyi esiin mielivaltainen määrä metallia. Terästä, jonka raoista kuului väsynyt ja ikiaikainen korahdus.

    ”ADMIN TAWA”, puhui ääni ilmiselvästi hänen päässään. Lääkintäryhmä oli korkeintaan vähän vilkaissut Tawan suuntaan, kun tämä oli äänekkäästi kavahtanut paikallaan. Adminin järkyttynyt vilkaisu kohti Peeloa kertoi hänelle sen, mitä hän epäilikin. Ainoastaan hän näki merkillisen muodonmuutoksen. Asiat kaikkialla hänen ympärillään kulkivat yhä täysin keskeytyksettä.

    ”OLEN SEURANNUT SINUA MIELENKIINNOLLA, ADMIN TAWA”, ääni hänen päässään jatkoi. Se, mikä Koobeen tilalla Tawaa puhutteli, oli ilmiselvästi telepaatti, sillä veltosta lihasta koostuva ruumis tuskin oli kykeneväinen minkääntasoiseen fyysisesti tapahtuvaan kommunikointiin.

    ”Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt meidän toa-parallemme?” Tawa kysyi uhmakkaasti. Hänellä oli kaikki syyt olettaa, että tämä oli se ”toinen”, joka Tuomaria oli niin kovin pakkomielteiseen sävyyn paikalle toivonut.

    ”MINÄ OLEN TOTUUS, ADMIN TAWA”, konsepti lausui sähkön toan tajunnassa. ”SINÄ ET KAIPAA ESITTELYJÄ, ADMIN TAWA”, se tahtoi vielä painottaa.

    ”Ja sinäkö satutit Koobeetä vain saadaksesi Guardianin paikalle?” Tawa ärjähti sen enempää ajattelematta sitä, miksi olento oli itsensä juuri esitellyt.

    ”NIMI, JONKA LAUSUT, EI MERKITSE MINULLE MITÄÄN. TUOMARI TARVITAAN. SE, MIKSI MUUKSI HÄNTÄ KUTSUTAAN, ON EPÄOLENNAISTA.”

    ”Tuomari ei ole nimi, jota hän tai kukaan mukaan käyttäisi kevyin perustein”, Tawa huomautti ja yritti olla katsomatta kohti nesteitä tihkuvaa kasaa. Samaan aikaan Yilda oli siirtynyt liha-asian vierelle ja varovaisesti siirsi lisää pehmusteita tämän niskan alle. Juuriadmin oli nyt varma siitä, että hän oli ainoa läsnäolijoista, joka näki ja kuuli Totuuden läsnäolon.

    ”TARVE TUOMARILLE ON KÄSITYSKYKYSI ULKOPUOLELLA, ADMIN TAWA. SYNTISI OVAT JO TUOMITSEMASSA MAAILMAA SEURAAVAAN SYKLIIN.”

    Mutta Tawa ei niellyt Totuuden tarkoituksella ympäripyöreitä sanoja pureskelematta. Jokin oli vakavasti satuttanut Koobeeta hänen linnakkeessaan, ja lasikuula tai ei, Tawa ei päästäisi asiaa lipeämään käsistään muutaman mukaviisaan sanan vuoksi.

    ”Uskon, että käsityskykyni on aivan paikallaan. Sinun pitäisi ehkä miettiä sanojasi tarkemmin niin kauan, kuin vielä satutat ystävääni.”

    ”YSTÄVÄSI OLI HEIKKO, ADMIN TAWA. HÄN EI KESTÄNYT SANOJANI. HÄN EI KYENNYT YMMÄRTÄMÄÄN, VAIKKA YRITIN VAIN KORJATA VALHEITA, JOITA HÄNELLE YRITETTIIN SYÖTTÄÄ. TUTKIJAN TARINA YSTÄVÄSI KORRUPTOI, EN MINÄ.”

    Mutta Tawan korvat kuulivat ainoastaan itseään oikeuttavaa sanahelinää. Ja pikkuhiljaa Totuuskin alkoi ymmärtää kenties lähestyvänsä Tawaa aivan väärältä kantilta. Sodan vuoksi sureva admin-toa vaati jotain paljon pelkkiä sanoja tehokkaampaa.

    ”AVAA SILMÄSI, ADMIN TAWA”, vanha ääni sitten käski, vaikka Tawan silmät ilmiselvästi olivat jo avoimet. Tarkemmin Totuuden sanoihin pureuduttuaan admin kuitenkin tunsi kykenevänsä merkillisiin asioihin. Ja kuten ääni hänen päässään oli toivonutkin, hän avasi silmänsä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

    Ja jokaisella kerralla maailma hänen ympärillään hämärtyi hieman lisää. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tawa havaitsi seisovansa keskellä ei-niin-yhtään-mitään. Maailma oli kaikonnut miltei kaikkien hänen aistiensa ulottumattomiin. Hän hädin tuskin näki edes itseään. Toa selitti merkillistä ilmiötä itselleen vain yhtenä Totuuden todellisuutta vääristävänä kykynä. Hänen mielessään ei edes vieraillut ajatus siitä, että kuka tahansa voisi tahtoessaan nähdä mitä haluaa.

    ”KENTIES SINÄ OLET YSTÄVÄÄSI VAHVEMPI, ADMIN TAWA. KENTIES SINÄ NÄET OMIEN VIRHEIDESI LÄVITSE”, ääni teki itsevarman paluunsa. Pimeydessä seisovan sähkön toan ympärille alkoi muodostua kuva jostain hyvin tutusta. Tawa ymmärsi seisovansa yhä Klaanin linnakkeessa, nyt vain hieman lähempänä admin-tornia kuin aikaisemmin. Maailma, jota hän tarkkaili, oli kuitenkin väestä tyhjä. Tawa seisoi pihamaalla yksin.

    ”Riittää jo. Käyttäisit sanojasi, jos tahdot kertoa minulle jotain”, Tawa tuhahti. Hänen kokemuksensa mielensisäisistä demonstraatioista olivat hänelle jo valitettavan tuttuja menneisyydestään. Totuus kuitenkin pysyi tiukasti kannassaan.

    ”MUTTA TAHDON NÄYTTÄÄ SINULLE, ADMIN TAWA, KUINKA SOKEITA TE OLETTE TOTUUDELLE. KUINKA OLEMASSAOLOONNE SYYLLISTYNEET TUOMITSIVAT TEIDÄT ALUSTA ALKAEN. JA SINÄ OLET SEN KESKIÖSSÄ TÄNÄÄN, ADMIN TAWA. SINUN KAIKISTA ON SYYTÄ YMMÄRTÄÄ.”

    Sen lausuttuaan Tawa tempautui ylös, hurjalla vauhdilla korkealle ilmaan, kunnes hän kykeni näkemään koko Klaanin saaren. Vasta sitten hän pysähtyi ilmaan ja pysyi itsestään paikallaan. Pieni hohtava piste loisti saaren eteläosassa siinä, mistä admin oli tempaistu.

    ”MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.”

    Tawan oli vaikea vaikuttua tarinanrangasta, joka kauppiaidenkin suusta suuhun kulki aina silloin, kun joku iltanuotion äärellä erehtyi kysymään Bio-Klaanin tarinaa. Totuus oli kuitenkin pääsemässä vasta alkuun.

    ”MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.”

    Ja Tawa näki, kuinka musta myrkky alkoi syövyttää pois hänen saartaan pohjoisesta käsin. Se eteni hitaasti, mutta teki sen sellaisella vääjäämättömyydellä, ettei sitä olisi millään voinut estää. Sotilaiden heittäminen maailmaa syövää aaltoa vastaan olisi täydellisen turhaa.

    ”JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.”

    Ja vaikkei sitä Tawalle konkreettisesti havainnollisesttu, kykeni hän näkemään Ämkoon virnistelevät kasvot edessään irvailemassa.

    ”JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.”

    Ja silloin Tawa tempautui jälleen, eikä hän enää ymmärtänytkään, mitä tapahtui. Totuuden kuvaus oli ympäripyöreydestään huolimatta ollut osuva. Ja siitäkin huolimatta kun Tawa seuraavan kerran pysähtyi, hän katsoikin nyt kaukaa ylhäältä Legendojen Kaupunkia. Ja mustaa myrkkyä, joka syövytti sitä sekä pohjoisesta että etelästä.

    Mutta tällä kertaa hän näki muutakin, kuin vain saaren. Hänen visiirin peittämien silmien edessä vilisi henkilöitä ja hetkiä.

    Ideologialle ei ollutkaan nostettu muureja vaan torni. Eivätkä nazorakit siellä marssineet vaan Varjotun komennetut. Eikä Ämkoo siellä ystäviään pettänyt vaan…

    Mutta volitakkasvoinen maan toa vilahti Tawan edessä vain hetken, eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt tekemään päätelmää siitä, kenet hän oli nähnyt.

    ”ENKÄ PUHU MYÖSKÄÄN MUSTASTA KÄDESTÄ”, Totuus sitten lausui ja sähkön toa tempautuikin nyt taas kohti etelää. Paikkaan ja aikaan, jolloin salskeiden valtakunnat hallitsivat vielä.

    Ja Tawa näki kristallitornit, joita meri ei ollut vielä huuhtonut mennessään. Näki pääkallonmuotoiseen naamioon pukeutuneen saarelle saapuneen, joka halusi rakentaa jotain parempaa. Kunnes musta myrkky piiritti saaren sen jokaiselta reunalta. Mutta ennen kuin saari syöpyi miltei kokonaan historian hämäriin, ehti Tawa nähdä välähdyksen valkeasta selakhista, joka liittyi raskaasti marssivien liskojen armadoihin juuri silloin, kun saaren asukkaiden olisi kuulunut taistella vapaudestaan.

    ”ENKÄ PUHU TARAS MÍSËCAKSESTAKAAN, ADMIN TAWA”

    Eivätkä kuvat loppuneet siihen. Tawa tempautui uudestaan ja uudestaan. Halki historian ja niiden tapahtumien. Hän näki samat hetket puettuna uusiksi niin monta kertaa, että hän alkoi miltei voimaan pahoin. Riuhtomisen viimein lakattua Tawa tahtoi vain avata silmänsä vielä kerran uudelleen. Se, mitä Totuus hänelle näytti, sai jo riittää.

    Tehtyään täsmälleen niin hän havaitsi nousseensa seisomaan maassa kanervissa selällään makaavan liha-asian edessä. Hän oli palannut takaisin, vaikkei koskaan todellisuudessa ollut poistunutkaan minnekään muualle kuin oman mielensä sopukoihin. Peelo seisoi yhä Tawan vieressä, aivan kuin pieninkään hetki ei olisi ehtinyt kulua.

    ”PUHUN JOKAISESTA KERRASTA. JOKAISESTA VIRHEESTÄ. ETKÖ NÄE, ADMIN TAWA? TÄMÄ KAIKKI YMPÄRILLÄSI ON TUOMITTU TUHOON. SE ON TAPAHTUNUT LUKEMATTOMIA KERTOJA AIKAISEMMIN JA TAPAHTUU VIELÄ LUKEMATTOMIA KERTOJA TEIDÄN JÄLKEENNE.”

    ”Miksi sinä näytit minulle tämän?” Tawa päätti hetken aikaa pelata päässään selittävän äänen merkillistä peliä. ”Mitä sillä on väliä, jos näin on käynyt aikaisemminkin?”

    Totuuden maallinen ruumis korahti ja hetken näytti siltä, kuin kaikki sen mädäntyneet lihakset olisivat nytkähtäneet samanaikaisesti.

    ”KOSKA MUINAISTEN YLLENNE LANGETTAMAN TUOMION VOI VÄLTTÄÄ, ADMIN TAWA. KERROIN TÄMÄN SINULLE, KOSKA SYKLIN VOI VIELÄ RIKKOA.”

    Eikä admin tarvinnut edes Totuuden suomia näkyjä ymmärtääkseen sitä, mihin hänen tulevaisuutensa oli häntä viemässä. Pohjoisesta leviävä myrkky marssi päivä päivältä lähemmäksi Klaanin muureja, aivan kuten lukuisat armeijat olivat marssineet eri saarien rannoille halki historian.

    ”TAHDOTKO, ETTÄ NÄYTÄN SINULLE, KUINKA?” Totuus haistoi pelon ja epäilyksen Klaanin suojelijan mielestä. ”OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”

    ”Ja miten se tapahtuisi?” Tawa kysyi varovaisesti. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.

    “ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT KYKYSI SUOJELLA KANSALAISIASI.”

    ”Totuuden mistä?”

    “KAIKESTA”, kaikuivat Koobeen tilalle muodostuneen lihan kolkot sanat. Totuus oli valmis kertomaan vielä yhden tarinan. Näyttämään vielä yhden tapahtumien ketjun, joka oli kauan sitten saanut Onu-Metrun syvyyksissä vierailleen arkeologin lopullisesti pois tolaltaan.

    Ja vaikka Tawakin oli valmiiksi rikki, sielultaan säröillä miltei samalla tavalla kuin sielunsa koloa muinoin täyttämässä ollut Ficuskin, erotti naisia pitkän aikavälin lisäksi yksi merkittävä asia. Nimittäin Tawalla, toisin kuin vanhalla arkeologilla, oli jo velvollisuus jota täyttää. Ja se velvollisuus parhaillaankin kohosi valtavien muurien mukana kaikkialla hänen ympärillään.

    ”Pois Koobeestä”, hän komensi kylmänviileästi jättäen täydellisen huomiotta Totuuden jättämän tarjouksen.

    ”SINÄ HYLKÄISIT LAHJANI, ADMIN TAWA?” Totuus sulatteli toan sanoja epäuskoinen sävy äänessään. ”MINÄ TARJOAN SINULLE TAPAA PELASTAA KANSASI. SOTANNE HAAMUT KUMMITTELEVAT JO KÄYTÄVILLÄNNE. OLETTEKO NIIN SOKEITA, ETTETTE OLE NIITÄ NÄHNEET?”

    Mutta Tawa oli saanut jo tarpeekseen. Hän oli poistunut työhuoneestaan, koska hädässä oleva toa oli pyytänyt paikalle adminia, jonka sijainti oli Tawalle sydäntäriipivästi yhä kateissa. Joka päivä ja jokainen hereillä vietetty tunti hän kamppaili vaikeiden ratkaisujen edessä. Joka hetki hän soti sotaa eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä itsensä lihaksi naamioivalle telepaatille, joka ei edes suostunut vastaamaan hänen alkuperäiseen kysymykseensä.

    ”Pois Koobeestä. Nyt. Heti”, Tawa toisti ja tuijotti lihakasaa täsmälleen siihen pisteeseen, missä kuvitteli silmien normaalisti sijaitsevan. Tawan vaatimukseen myös vastattiin, mutta ei Totuuden taholta. Musta robotti oli astellut Tawan vierelle. Vihreä hehku Peelon naamion alla värähteli tämän sanojen tahtiin.

    ”Sinuna tekisin niin kuin admin käskee”, tämä sanoi tuijottaen itsekin maassa makaavaa lihaa. Tawa yllättyi, sillä koko keskustelun ajan hän oli luullut, että hän oli tilanteessa yksin. Peelo kuitenkin vilkaisi adminia merkitsevästi, ja Tawa päätti olla hetken keskittymästä koko asiaan. Liha heidän edessään oli nimittäin alkanut nytkymään.

    ”KUULEN SINUT MUTTA EN NÄE SINUA, UUSI ÄÄNI”, Totuus pukahti turhautuneena, kenties jopa hieman peloissaan. ”MIKÄ SINÄ OLET? MIKSI MINÄ EN NÄE SINUA? HI!”

    Eikä Peelo itsekään tiennyt vastausta, ja miksi olisikaan. Hän vain oli virittänyt itsensä Tawan kanssa samalle linjalle. Hänen keinotekoiset aivonsa eivät käsitelleet kysymystä siten, miten orgaaniset olisivat sen tehneet. Teoria robotilla kuitenkin oli, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen.

    ”Kenties näkösi on vain valikoiva, otus. Sillä ei ole edes väliä, näetkö minut vaiko et. Olet Bio-Klaanin linnakkeessa, ja täällä kuuntelemme Tawaa”, robotti lausui.

    Johon Totuus reagoi korahtamalla kehossaan vielä kerran. Tappionsa liha oli itselleen jo myöntänyt. Se ei kuitenkaan muuttaisi hänen olemustaan. Hän olisi yhä sitä, mitä hän oli maailman alusta asti edustanut.

    ”YMMÄRRÄ, HIHI, ETTÄ ILMAN TOTUUTTA TUOMITSET KAIKKI MUUTKIN, ADMIN TAWA”, haukasvon päässä vielä kaikui. ”OLETKO MIETTINYT, MITÄ MAAILMALLE TAPAHTUU, JOS TE HÄVIÄTTE? HI HI HI!”

    Totuuden viimeiset sanat kaikuivat pettymystä, mutta niihin oli nyt ilmestynyt myös outo kaiku. Koobee oli alkanut paistamaan niistä läpi, kun Tawa oli tietoisesti alkanut hylkiä Totuuden sanoja. Ja kun hampaitaan hermostuneena kirskutteleva Tawa seuraavan kerran avasi silmänsä, oltiin Koobeeta jo varovaisesti nostamassa kahden rautatangon väliin Kupen loihtimaan kuplaan, jossa tämä voisi kellua kevyesti kohti Klaanin teho-osastoa.

    Yildakaan ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä tämä toaa kantavia hoitajia ohjeistaessaan vilkaisi Tawaa kohti vienosti hymyillen. Kupe oli jo saanut toan sydänkiven haltuunsa tämän puristuksesta ja näytti siltä, että vaikka toa oli yrittänyt rusentaa sitä palasiksi, ei tämä kuitenkaan ollut tehtävässään onnistunut. Siitä, pystyisikö Kupe liittämään sen vielä takaisin Koobeen kehoon, oli kuitenkin suuri kysymysmerkki. Se ei ollut leikkaus, jota kovin usein joitui tekemään.

    ”Hihi, Tawa, hihihi”, Koobee kikatteli kuplastaan, kun hoitajatiimi valmistautui muutaman sadan metrin mittaiseen kuljetukseen. Kupe oli jo tiedottanut adminille, että he jatkaisivat tästä jos hänellä ei ollut enempää kysyttävää. Admin ja omiin ajatuksiinsa keskittynyt Peelo eivät kumpikaan vaikuttaneet enää kovin läsnäolevilta, mutta Koobeen itsensä viimeiset sanat saivat vielä Tawan huomion hetkeksi.

    ”Hihi… meidän olisi… meidän olisi pitänyt yrittää kovempaa, Tawa. Meidän olisi pitänyt kovempaa yrittää säilyttää rauha.”

    Juuriadminin hengitys muuttui siltä sanomalta raskaammaksi, eikä huolen aiheuttama ahdistava ote tahtonut päästää Tawasta enää irti.

    Lääkintähenkilöiden poistuttua viemään itsekseen hihittelevää toaa pois, kääntyi Tawa vielä kerran katsomaan vierellään seisovaa robottia, joka oli kuin sattuman kaupalla päätynyt paikalle juuri oikeaan tai juuri väärään aikaan.

    ”Voisimmeko me jutella vielä hetken?” oudosta kokemuksesta toipuva Tawa toivoi, johon Peelo vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko lähti kävelemään hitaasti hoitohenkilökunnan perässä kohti sisätiloja, kunnes viime hetkellä, Tawan johdolla, he käänsivät suuntansa kohti admintornia.

    Pakarikasvoinen ga-matoran käveli kaksikkoa vastaan portaikossa kourassaan Zeruelilta alunperin saatu kaavio, joka oli jäänyt Tawalta kesken Snowien rynnättyä uutistensa kanssa sisään.

    ”Neiti admin, ajattelin, että minä voisin —”, matoran aloitti, mutta Tawa keskeytti tämän pysähtymällä ja asettamalla kätensä tämän olkapäälleen.

    ”Kiitos, Xela”, hän kiitti vilpittömästi hymyillen. ”En olisikaan välttämättä ehtinyt enää tänään käydä sitä loppuun. Arvostan oma-aloitteisuuttasi.”

    Hymy tarttui toasta matoraniin, ja Tawa päästi sihteerinsä jatkamaan matkaa. Työhuoneeseen astuttuaan salaman toa ensitöikseen viskasi syysviittansa takaisin siihen naulakkoon, josta oli sen ottanutkin. Nopealla vilkaisulla hän huomasi myös, että Nöpö oli vieraillut vesikupillaan hänen poissaolonsa aikana. Kasvojaan hermostuneesti hieroen toa rysähti työtuoliinsa pääasiassa vain uupuneena omituisesta tapahtumaketjusta.

    ”Kuulitko koko jutun?” hän sitten kysyi Peelolta, joka oli vain jäänyt seisomaan suoraselkäisenä huoneen ovensuuhun.

    ”Kyllä”, robotti vastasi. Aivan, kuten Tawa oli toivonutkin.

    ”Joten tiedätkö sinä, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?”

    ”En”, Peelo vastasi rehellisesti. Tawasta tuntui, kuin häntä olisi alkanut väsyttää tavanomaistakin enemmän. Eikä hän merkillisen keskustelun aikana ollut edes saanut tietää, miksi Koobeessa pesivä olento oli toivonut paikalle juuri Guartsua.

    Admin teki sitten jotain, mihin hän ei yleensä hairahtanut eikä edes viitsiytynyt. Hän antoi itsensä valua tuolissaan sen verran, että sai nostettua jalkansa työpöytänsä reunalle. Peelo ei tekoon paljoa reagoinut. Hän ei ollut viettänyt toan seurassa tarpeeksi paljon aikaa ymmärtääkseen teon olevan epätavanomainen.

    ”Sinähän olet ollut keskuudessamme jo aika kauan, Peelo?” Tawa sitten tiedusteli, mihin robotti vastasi vain nyökkäämällä. ”Kerro minulle rehellinen mielipiteesi. Teimmekö me mielestäsi kaiken voitavamme? Luuletko, että tämä sota olisi voitu estää, jos olisimme vain yrittäneet kovempaa?”

    Peelo mietti ainoastaan pienen hetken. Robotin seurassa oli se ehdoton plussa, ettei hän koskaan miettinyt vastauksiaan kauaa.

    ”En usko, että olisimme voineet estää tätä. Jotkin asiat lienevät väistämättömiä.”

    Vastaus samaan aikaan sekä huojensi että pelotti Tawaa. Hän päätti leikitellä ajatuksella hetken.

    ”Oliko tämä… ’Totuus’ sitten mielestäsi oikeassa? Olemmeko me vain osa jotain kierrettä, jolle emme itse mahda mitään? Onko kaikki tämä kamaluus ennalta määritettyä? Kysyn vain mielipidettäsi.”

    Nyt Peelo mietti vähän kauemmin mutta ei hirvittävästi kauemmin. Jos robotti oli rehellinen itselleen, ei hänelläkään ollut vastauksia Tawan suuriin kysymyksiin. Mutta koska hän ei ollut osannut vastata esimerkiksi siihen, mikä tai kuka Totuudeksi itseään kutsuva asia oli, kenties hän pystyi lohduttamaan adminiaan toisella tapaa.

    ”Muistatko silloin, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, Tawa?” hän kysyi, mihin Tawa vastasi myöntävästi. Hautausmaalla vietetystä hetkestä oli kuitenkin kulunut vasta muutamia viikkoja.

    ”Muistako, mitä sinulle silloin sanoin?” Peelo jatkoi. ”Sanoin, ettei sellaista asiaa, kuin kohtalo ole mielestäni olemassa. En ole kuitenkaan varma, kuulitko, kuinka jatkoin ajatusketjuani.”

    Tawa pudisti päätään. Hän muisti hetken erinomaisesti. Hän oli jättänyt robotin omien mietteidensä pariin Creedylle kuuluneen haudan kulmalle.

    ”Minä sanoin”, robotti jatkoi, ”että kenties asiat on vain tehty näyttämään, kuin kohtalo olisi. Enkä minä, Tawa, ole lakannut uskomasta, etteivätkö asiat yhä olisi niin. Uskon yhä, että olemme vapaita niin kauan, kuin vain muistutamme siitä välillä itsellemme.”

    Tawa hymähti nyt jo hieman hyväntuulisemmin. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla Peelon sanoista, mutta ne selvästi piristivät häntä. Kenties Tawa oli vain pitkien päiviensä keskellä taas vaipunut itse synkkyyteen ja vaati vain välillä muistutuksen siitä, että lopulta kaikki oli vain heidän omasta panoksestaan kiinni. Niin myös sota, jota he parhaillaan sotivat. Ei ollut mitään mieltä ajatella, että sen lopputulos oli päätetty jo etukäteen. Mikä järki vastaan taistelemisessa muuten edes oli?

    ”Tawa, jos saan ehdottaa”, Peelo sitten jatkoi hetken toan vaihtelevia ilmeitä seurattuaan. ”Ehkä on parempi, että unohdat, mitä äsken tapahtui. Sinun tulee keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jätä Koobeesta ja Totuudesta murehtiminen minulle.”

    Tawa oli jo lausumassa vastalauseensa, mutta Peelo nosti vielä sormensa pystyyn. Hän ei ollut lopettanut.

    ”Totuus ei edes nähnyt minua, ainoastaan kuuli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aion ottaa selvää. Anna tämä murhe minulle, ja tulen kyllä kertomaan sinulle, jos löydän jotain konkreettista.”

    Toa laski jalat pöytänsä reunalta ja hetken aikaa tuijotti Peeloa tämän kaasunaamarin suurikokoisiin linsseihin. Hänellä ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö robotti olisi ollut ehdotuksessaan vilpitön. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hänellä ei tosiaankaan ollut varaa ottaa enempää murheita viittansa alle, vaikka Koobeen viimeiset lausumat sanat varmasti seuraisivatkin häntä vielä yöuniin asti.

    ”Siinä tapauksessa minä kiitän sinua, Peelo. Teet puolestani paljon enemmän, kuin sinun tarvitsisi.”

    Jos robotti olisi osannut hymyillä, hän olisi tehnyt niin. Kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus kertoi hänelle, että hän voisi poistua. Musta käsi oven kahvalla hän kuitenkin tahtoi osoittaa Tawalle vielä myötätuntonsa.

    ”Toivon, että Guardian palaa pian”, hän toivotti.

    ”Kiitos. Niin minäkin”, Tawa vastasi ja seurasi, kuinka Peelo veti oven hitaasti kiinni perässään ja jätti adminin raskaiden ajatustensa pariin. Miksi Totuus oli Tuomaria kaivannut? Kuinka niin vastaus oli Tawan käsityskyvyn ulkopuolella? Helpoin vastaus oli vain todeta, että mikä ikinä Totuus olikaan, se oli vain täydellisen sekaisin. Tietämättään Tawa kävi ajatuksissaan kaikkein lähimpänä mitä mielivaltaisinta ratkaisua.

    Tummanpuhuva robotti otti sitten muutaman harppauksen portaissa alaspäin ja jäi kuuntelemaan hetkeksi. Varmistettuaan, ettei portaikossa ollut hänen lisäksi ketään muuta, hän kaivoi tarvikevyönsä uumenista pienen mustan datatikun, jota hän oli kantanut mukanaan siitä päivästä lähtien, jona kuulan moderaattoreilta ryöstänyt vihreämiekkainen vahki oli surmannut pienen punaisen olennon hänen eteensä.

    Hän työnsi datatikun takaraivossaan sijaitsevaan koloon ja jäi odottamaan, kunnes valo hänen kallossaan muuttui vihreästä punaiseksi. Peelo kuuli tutun äänen päässään. Se tervehti häntä. Sillä oli kiire. Aikaa puhumiselle ei ollut taaskaan paljoa. Siihen robotti oli jo tottunutkin.

    ”Se, mitä silloin ennustit, tapahtui viisitoista minuuttia sitten”, Peelo lausui datatikun kautta kommunikoivalle tietoisuudelle. ”Mitä seuraavaksi?”

    Ja kaukana katossa, Valkoisen mielen yksi monista vangeista vastasi:

    ”Tervetuloa.”

    Kuusi

    Pimennetyssä huoneessaan istuva turaga ei nukkunut, mikä ei ollut tavaton ominaisuus Bauinuvan asukkailla, mutta näin pitkää unetonta jaksoa ei kenelläkään muulla ollut. Puhuttiin jo vuosisadoista. Nace oli jo pitkään toivonut vain voivansa sulkea silmänsä.

    Muutos turagaksi ei ollut tuonut takaisin hänen kykyään liikkua. Hänen hoitajansa epäilivät, ettei rajoitteisuudella ollut mitään tekemistä fyysisten ongelmien kanssa vaan Nacen halun. Turaga itse ei ollut varma, mihin uskoa. Kyllä hän teoriassa olisi liikkua halunnut. Ehkä. Kenties.

    Turagan huone ei ollut muuttunut vuosien varrella paljoa. Toa Torien kuva oli ilmestynyt kehyksiin hänen pöydälleen vähän aikaa Metru Nuin sodan alkamisen jälkeen. Muistokirjeitä Ficuksesta ja Nizistä kukaan ei ollut koskaan edes tehnyt. Heidän mukanaan olivat loppuneet myös vierailut. Parantolan ulkopuolelta ei kukaan ollut saapunut tapaamaan häntä enää vuosikymmeniin. Ja Nacen mielestä niin oli myös parempi. Hänet olisi vain pitänyt unohtaa.

    Ikuinen tyhjä katse kanohi Jutlinillaan hän tuijotti huoneensa ovea. Todellisuus oli pitkään tuntunut vain yhdeltä jatkuvalta massalta. Siksipä Nace ei osannut odottaa mitään tältäkään illalta. Jos siis oli edes ilta. Pyörätuolin kääntäminen veisi häneltä viikon. Se ei maksanut vaivaa. Siispä turaga jatkoi puisen ovensa tuijottelemista.

    Ei hän kuullut siis myöskään kolmea ulottuvuutta rikkovaa alusta, joka oli laskeutunut Bauinuvan yläpuolelle. Ei kuullut kyllä kukaan muukaan. Etelästä saapuneen makutan kulkupeliä ei juuri sillä hetkellä pystynyt käytännössä näkemäänkään.

    Aistit muuttuivat hyödyllisiksi vasta siinä vaiheessa, kun jotain tiputtautui Nacen huonetta läheisimpien palo-ovien ulkopuolelle. Raskaat metalliset askeleet pystyi teoriassa jo kuulemaan, mutta onu-turaga ei niihin vielä havahtunut. Hän kiinnitti huomionsa tapahtumiin vasta sitten, kun joku repäisi täysmetalliset palo-ovet yhdellä riuhtaisulla irti saranoiltaan.

    Äänettömät hälytykset soivat jo parantolan järjestelmissä, mutta niistä välittämättä hopeisen metallin peittämä käsi väänsi puun hajalle Nacen ovesta ja astui sisään. Vuosisatoja sitten saatu kauhu kasvoillaan hän katsoi, kuinka suuri hahmo astui hänen pimeään huoneeseensa.

    Hopeisen haarniskan peittämä olento kuitenkin näki turagan selkeästi käytävältä huoneeseen tulvivan valon ansiosta. Nace näki saapujan siluetista ainoastaan sen, kuinka tämä piteli jonkinlaista kypärää kainalossaan.

    ”Olen pahoillani, ettemme ole vierailleet”, useiden äänien muodostama kakofonia pahoitteli. Haarniskoitu hahmo kumartui aivan Nacen eteen, jotta tämä voisi nähdä vierailijansa kasvot.

    Turaga olisi huutanut, jos hän olisi siihen enää ikuisuuksiin kyennyt. Se, mitä hän näki, muistutti hädin tuskin enää kasvoja. Mustasta massasta ulos räjähtäneet hampaat louskuivat Nizin ja Ficuksen puhuessa yhteisellä suullaan.

    ”Tahdoin vain käydä kiittämässä… kaikesta”, Purifier lausui ja suoristi selkänsä. Hän oli jättänyt jotain kylmää Nacen kämmenelle. Korun, jota Puhdistaja oli säilyttänyt jo vuosien ajan, vaikka olikin hukannut sen vastaparin jo kauan sitten.

    Sen enempää sanomatta Purifier nosti kypärän peittämään kasvojaan ja käveli ulos siitä reiästä, jonka oli saapuessaan luonutkin. Kauhustakin kangistunut Nace käytti seuraavat viisi minuuttia kämmenensä sulkemiseen. Hän tahtoi tuntea Puhdistajan jättämän medaljongin muodot. Hätääntyneinä paikalle saapuneet hoitajatkaan eivät huomanneet, mitä turaga oli nyrkkinsä sisään puristanut.

    Ja ulkona tesserakti oli lähtenyt taas liikkelle.

    Kyydissään kirotut.

    Tehtävänään turmio.

  • Paholainen Pukeutuu Pradaan…

    Metru Nuin sota, kolmas vuosi

    Päivä oli aivan liian hiljainen. Sota-aikana se ei koskaan luvannut hyvää.

    Mustan Käden tukikohdan suurimmassa taukotilassa istui vain yksi levottomasti jalkojaan vipattava sotilas. Killjoy ei ollut nähnyt ilmadivisioonaansa kokonaiseen viikkoon. Palovammat hänen vasemmassa kädessään olivat jo käytännössä parantuneet, mutta hänen lääkärinsä ei ollut vielä antanut hänelle lupaa palata Ko-Metruun.

    Kahvi Killjoyn pahvisessa kupissa oli ollut kylmää jo pitkään. Ruskea kansio pyöreällä pöydällä oli luettu iltapäivän aikana jo ainakin kolmesti. Sininen arkistovahki oli vakuuttanut, että se sisältäisi kaiken julkisen tiedon Killjoyn tutkimuskohteesta. Mirukasvoinen soturi uskoi pientä apuriaan, mutta julkinen tieto ei ollut tällä kertaa tarpeeksi. Hänen täytyisi kaivaa syvemmälle.

    Sekä tiskin takana työskentelevä le-matoran, että Killjoy nostivat molemmat katseensa kuullessaan ensimmäiset metalliset askeleet pitkään hetkeen. Mustahaarniskainen sotavahki pysähtyi, leuallaan molempiin käsiinsä nojaavan Killjoyn eteen tekemään kunniaa.

    ”Kenraalikapteeni Kralhi. Herra ottaa teidät nyt vastaan.”

    Killjoy nyökkäsi vahkille, jotta tämä voisi poistua. Tovin voimiaan kerättyään hopeahaarniskainen mies väänsi itsensä ylös tuolista. Le-matoran jäi katsomaan kaikkoavan punahopeisen hahmon perään, kunnes tämä kääntyi kohti portaikkoa ja ulos matoranin näköpiiristä. Viinipullo aukesi tiskin takana. Oli pitkää päivää kahviossa viettävän ansaitun tauon paikka.

    Päätös vetreyttää lihaksiaan käyttämällä portaita kadutti Killjoyta jo neljännen kiivetyn kerroksen jälkeen. Toiset neljä myöhemmin hän puri jo hammasta. Kahdenteentoista kerrokseen saavuttuaan hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi. Paikka lepotauolle oli onneksi erinomainen. Lasinen seinä Herran toimiston ovea vastapäätä tarjosi henkeäsalpaavan näyn kohti pohjoista Onu-metrua ja sen miltei koskemattomia kallioita. Sota oltiin jo työnnetty pois heidän maisemistaan. Ainakin toistaiseksi.

    Saatuaan hengityksensä tasattua iski Killjoy kolmesti nyrkillään puiseen tummaan oveen. Hiljaisuutta ei kestänyt kauaa, kun vankka miesääni oven takaa jo ilmoitti oven olevan auki. Killjoy käänsi kahvasta ja astui varmasti koko kompleksin tyylitellyimpään toimistoon.

    Punainen sametti hallitsi toimiston tekstiilejä ja mahonkiset käsintehdyt huonekalut oli kaikki aseteltu täydelliseen linjaan toisiinsa nähden. Tavarat leveällä kirjoituspöydällä oli kaikki aseteltu siisteihin pinoihin. Ja luonnollisesti mies pöydän takana oli vähintäänkin yhtä tyylikäs.

    Suuren Rurun alta työntyvä musta parta oli muotoiltu lyhyeksi ja pyöristetty siistiksi. Punainen laadukas nahka ja kiiltävät mustat haarniskanpalaset muodostivat toan päälle jylhän asustuksen, jonka Killjoy kuitenkin arveli olevan tarkoitettu edustamiseen enemmän, kuin taistelua kestämään. Kirkkaat silmät seurasivat Killjoyta, kun tämä asetteli itseään mukavammin Herran pöytää vastapäätä asetettuun tummaan nojatuoliin. Toan hymyilevät kasvot toivottivat hopeisen sotilaan tervetulleeksi.

    ”Näytät väsyneeltä, poika. Miten kätesi voi?”

    Killjoy nosti vasemman kätensä vaakasuoraan eteensä ja puristi sen tiukasti nyrkkiin.
    ”Täysin kunnossa. Joskaan Kupe ei vieläkään suostunut päästämään minua kentälle. Minun täytyy odottaa huomiseen.”

    ”Ja sinuna kuuntelisin häntä. Asonai oli huomaavainen, kun lainasi häntä meille näinkin pitkäksi aikaa. Otat huomenna aamun ensimmäisen aluksen. Olet taas kentällä tuotapikaa.”

    Killjoy laski kätensä ja murahti itsekseen. ”Toki. En vain ole tottunut olemaan pois näin pitkään. En tahtoisi ottaa riskiä, etten olisi paikalla, kun Rautalaivasto iskee.”

    ”Xialaisia ei tunneta yllätyshyökkäyksistä. Tulevat, kun joukot ovat tarpeeksi suuret. He luottavat mieluummin matematiikkaan, kuin yllätykseen. En odottaisi mitään suurempaa vielä hetkeen. Nyt on tärkeintä, että Cody ja Aizen pitävät etelärintaman kurissa ja että sinä pidät aluksemme ilmassa.”

    Killjoy nyökkäsi. Hän oli kuullut samat käskynjaot jo kymmeniä kertoja edellisien kuukausien aikana, mutta tieto laajoista laivastojen kokoontumisista piti miestä varpaillaan. Killjoyn vainu suurelle taistelulle oli pettämätön. Hän tiesi pitää koko divisioonsansa täydessä valmiudessa, eikä hänellä ollut luottoa, että kukaan muu pystyisi pitämään yllä samanlaista valmiutta kuin hän. Polte päästä takaisin Ko-Metrun lentotukikohtaan oli sietämätön.

    Killjoy havahtui näppäimistön naputukseen, Väsyneenä ja ajatuksiinsa uppoutuneena hän oli vaipunut toviksi hiljaisuuteen. Herralla ei kuitenkaan ollut mikään kiire. Kaikessa huomaavaisuudessaan hän antoi Killjoylle rauhan edetä omaan tahtiinsa. Edeltävinä kuukausina maan toan asenne omiin joukkoihinsa oli ollut harvinaislaatuisen nöyrä. Vahvasta johtamistyylistään tunnettu Herra osasi antaa sympatiaa niille, jotka olivat valmiita uhraamaan henkensä kentällä, kun sodan mukanaan tuoma byrokraattinen helvetti esti häntä itseään osallistumasta taisteluhin. Toisin kuin turaga Dumen lähipiiri, Mustan Käden johto sentään aktiivisesti yritti parantaa kansalaistensa oloa, taistelukentällä tai ei. Se oli jotain, mitä Killjoy osasi arvostaa.

    ”Miten tiedeosastolla menee? Kaikki hyvin alhaalla?”

    Killjoyn kysymys oli ilmiselvän johdatteleva. Herralla oli jo vahva aavistus siitä, mihin kenraalikapteeni oli keskustelua viemässä. Kohteliaisuudestaan hän kuitenkin päätti vain vastata kysymykseen.

    ”Nizin tutkimus Kirkkaiden kanssa etenee hurjalla tahdilla, jos sinä sitä kysyt.”

    ”Sen… sen minä tiesin jo. Vietimme hänen kanssaan eilisen Confine-projektin parissa.”

    Killjoy ei ollut aivan varma oliko viisasta kertoa, että hän oli viettänyt sairaspäivänsä tukikohdan maanalaisella puolella lääkärin määräyksen vastaisesti. Herran ajatukset olivat kuitenkin jo väistämättömässä jatkokysymyksessä.

    ”Mistäköhän tiedeosastosta sinä sitten puhut?”

    ”Sinä… sinä tiedät kyllä”, Killjoy takelteli, ”Ficuksen tutkimukset. Emmekö me ole muka menossa liian pitkälle? Tai siis… tilanne siellä melkein räjähti käsiin jo kerran. Mutta hän vain jatkaa armottomasti.”

    Aihe meni kuin menikin juuri sinne, minne Herra oli odottanutkin. Hän antoi käsiensä levätä näppäimistön päällä ja soi Killjoylle miltei tavaramerkikseen muodostuneen saarnaavan katseen.

    ”Koetko, että ystäväni asenteessa on jotain väärää? Eikö hänen omistautumisensa ole ainoastaan ihailtavaa? Hän ei anna vastoinkäymisten pysäyttää itseään tai osastoaan.”

    Killjoy irvisti. Hän tiesi epäilystensä ja epäluottamuksensa perustuvan pelkkään spekulaatioon. Kyllä hän tunsi Käden tiedepäällikön omistautuneisuuden, mutta se vain huoletti häntä entisestäkin enemmän. Asiat, joita Niz oli hänelle Ficuksen osastolla näyttänyt olivat syöpyneet hänen verkkokalvoilleen. Killjoy ei olisi halunnut murehtia oman kotinsa moraalista asemaa, mutta jatkuvat merkit Ficuksen omituisesta käyttäytymisestä alkoivat kalvaa häntä päivä päivältä enemmän.

    Ei ollut kulunut montaa viikkoakaan siitä, kun tiedeosasto menetti yhden jäsenistään protokollia massoittain rikkovalle testille. Pian sen jälkeen Killjoy oli ensimmäistä kertaa ottanut aiheen puheeksi Herran kanssa. Hopeisen soturin suureksi harmiksi hänen johtajansa mielipiteet aiheesta eivät yhä edelleenkään tuntuneet ottavan tilannetta tarpeeksi vakavasti.

    ”Mutta Herra. Oletko sinä nähnyt, missä kunnossa hän on? Puhelee itselleen, kuin puhuisi jollekulle toiselle. Niz kertoi, että hän on alkanut siirtämään projektitietoja jonkun… Valkoisen nimiin. Mutta meillä ei edes työskentele ketään sen nimistä. Eikö KAL-projektin pitänyt olla arkaluotontoisin operaatio historiassamme? Kenraali Nurukan vaati sen-”

    Herran syvä pettynyt huokaus keskeytti Killjoyn epätoivoisen yrityksen todistaa väitteitään. Mirukasvo tajusi liian myöhään Nurukanin nimen mainitsemisen olleen virhe. Kenraalin ja Herran pitkin sotaa kiristyneet välit olivat olleet jo hetken vaarassa katketa.

    ”Kuulehan nyt, poikaseni”, Herra aloitti varoen. Hän ei koskaan menettänyt malttiaan, eikä menettäisi nytkään, ”Se, mitä Ficus tekee ei ole sinun, eikä enää Nizinkään murhe. Me olemme sodassa ja sodassa epätavalliset metodit ovat usein tie odottamattomiin ratkaisuihin. Ficus on sataprosenttisen vannoutunut päättämään tämän sodan. Hän lupasi minulle henkilökohtaisesti laittaa itsensä likoon vain tätä yhtä tehtävää varten. Ja se, mitä hän juuri nyt käy läpi on kuluttavaa ja äärimmäisen vaativaa. Joten ole kiltti, Kralhi. Anna hänen työskennellä rauhassa ja yritä keskittyä omiin tehtäviisi samanlaisella antaumuksella. Lupaatko sen minulle?”

    Killjoy huokaisi syvään. Hän ei katsonut Herraa enää silmiin, vaan naulitsi katseensa johtajansa tummiin käsiin.

    ”Tiedät kyllä etten voi tehdä lupausta, jota en pysty pitämään. Sinä opetit minut tällaiseksi. Koko projektin olemassaolo on puhdas painajainen, eikä meidän pitäisi ottaa sen kanssa enää pienintäkään riskiä.”

    Herra pudisteli päätään pettyneenä. Hän ei ollut tottunut vanhan oppipoikansa niskurointiin. Sota oli jättänyt jälkensä kaikkiin. Maan toa vilkuili lohtua pöytänsä reunalla olevasta kehystetystä valokuvasta. Hunakasvot kuvassa eivät kuitenkaan helpottaneet enää samalla tavalla, kuin ne joskus olivat tehneet.

    ”Minä en keskustele tästä aiheesta enempää. Projekti jatkuu ja sinä pysyt siitä erossa. Olisin koska vain valmis laittamaan oman henkeni Ficuksen käsiin, enkä halua kuulla noin syvästä epäluottamuksesta hyvää ystävääni kohtaan.”

    Kaksikko tuijotti toisiaan lyhyen ja kiusallisen hiljaisen hetken. Killjoy puristi käsiään tiukasti nyrkkiin hillitäkseen itsensä. Hän tiesi astuneensa rajan yli, mutta hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa hän joutui kyseenalaistamaan mentorinsa harkintakyvyn. Pirullisen kokenut Herra luki nämä ajatukset Killjoyn kasvoilta vaivatta. Musta Ruru nyökkäsi haikeana kohti huoneen ovea.

    ”Sinun lienee parempi mennä.”

    ”Niin minun taitaa”, Killjoy huokaisi masentuneesti, totellen Herran pyyntöä. Tuokio oli päättynyt juuri sillä tavalla, miten Killjoy oli pelännytkin. Sota oli joko väsyttänyt Herran tai Killjoy oli aina luottanut hänen harkintakykyynsä liikaa. Ovensuusta vielä kerran taakseen vilkaistessaan hän huomasi ettei Herra edes jatkanut työskentelyä. Tämä vain tuijotti sieluttomasti näyttöpäätettään, kädet yhä liikkumatta näppäimistöllä odottaen.

    Killjoy sulki oven perässään ja suuntasi askeleensa tällä kertaa suoraan kohti hissiä. Oli hopeiselle sotilaalle kuin itsestäänselvyys ottaa kurssi kohti tiedekerroksia. Herran tuntien Ficuksen osastoa tultaisiin nyt valvomaan entistä tarkemmin, joten Killjoy ei edes ajatellut koetella onneaan. Nyt hänen oli vain pakko saada rentoutua. Ja Nizin osasto oli vielä auki muutaman tunnin.

    Kenraalikapteenin piti nostaa katseensa vielä kompleksin selkeästi tyylikkäimmälle käytävälle sijoitettuun kaappikelloon varmistaakseen arvionsa.

    ”Tik, tok”, se sanoi.

    Ja Killjoy katui vilkaisuaan hyvin nopeasti.

    Soturi pakottautui teknisesti ottaen kaikkialta kaikuvan kellon paineen alla suuren ikkunan alle pultatulle puiselle penkille. ”Tik, tok”, sanoi kello taas. Ääni oli niin kova, että kellon koneistokin kuului. Viisarien naksutus vei Killjoyn huomion hahmosta, joka käveli totutun pettyneen ilmeen kera Killjoyta kohti. Vihreähopeinen selakhi visiiri kasvoillaan oli saapunut päätään puristavan kralhisoturin eteen. Hetken hopeisen sankarin edessä varrottuaan selakhi viimein puhkesi puhumaan.

    ”Hei! Herra kenraali. Nyt olisi parempi nostaa nuppia.”

    Killjoy katseli hämmentyneenä ympärilleen, Hän oli naisen kanssa kahden. Eivät hänen sanansa koskaan noin menneet.

    ”Miksi sinä minua oikein juuri kutsuit?”

    ”Hei! Kuuletko sinä? Nyt on aika herätä!”, tivasi selakhi, aivan kuin tämä ei olisi kuullutkaan Killjoyn kysymystä.

    ”Mitä sinä… sinunhan pitäisi olla…”

    ”Hei! Isopää! Minä potkaisen, jos sinä et nyt herää!”

    Killjoy tuijotti selakhia suoraan tämän tuomitseviin silmiin. Katumus ja syyllisyys liittyivät aikaraudan luoman epämukavuuden aloittamaan kerhoon. Unenomainen epätodellisuus vääristi kenraalin muistoa kellokoneiston ajamalla voimalla.

    ”Olen pahoillani…”, mies yritti selittää, ”Minä en pystynyt estäm-AU,AU, MITÄ PIRUA SINÄ OIKEIN TEET?” ulvahteli Killjoy, selakhin todistaessa ollessaan tosissaan uhkauksessaan. Killjoy piteli kipeää osumaa saanutta nilkkaansa hämmennys kasvoillaan.

    ”Enkö minä pirulauta sanonut, että aika herätä? Ollaan ihan kohta perillä.”

    Killjoy havahtui siihen, että penkki hänen allaan alkoi tärisemään. ”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”

    Pudotusalus, Meri

    ”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”

    ”No voi sun saamari nyt… Brez… Brez! Meidän kenraali on varmaan jotenkin rikki.”

    Ja vasta silloin Killjoy oikeasti heräsi.

    Ensimmäinen asia, mitä kenraalin oli tarkistettava olivat hänen kämmenensä. Rääväsuisin Brezeistä tuijotti, kun Killjoy huokaili pettyneenä mustille keinotekoisille käsilleen. Hetken ajan Killjoy oli luullut päässeensä takaisin vanhaan kehoonsa. Todellisuuden hämärtyminen oli kuitenkin vain yksi syy, miksi hän vihasi uneksimista.

    ”Kellotko taas?” kuului kysymys aluksen ohjaamosta. Killjoy painoi kohoumaa kaulansa panssareissa ja kypärä hänen kasvoillaan vetäytyi levyiksi hänen harmaiden kasvojensa sivuille. Silmäluomiaan tiukasti kiinni puristava kenraali hieroi kasvojaan väsymyksestään. Mies murahti myöntävästi alusta ohjaavalle selakhille.

    ”Kun pysyisivätkin vain unissa.”

    Harmaan pudotusaluksen matkustajatila koostui kahdesta pitkästä penkistä koneen molemmin puolin. Vain hieman pilvien yläpuolella kiitävä alus tärisi turbulenssin voimasta. Killjoyn nilkkaa potkaissut Brez astui sivuun entisen kenraalin noustessa pystyyn. Hän asteli ikkunalle vastapäätään nähdäkseen ainoastaan pilvien aiheuttamaa harmaata vilisevää massaa. Kellojen hiljainen kaiku vetäytyi takaisin kralhin alitajuntaan. Huolestunut, mutta kasvonsa peruslukemilla pitävä Brez asteli takaisin pieneen ohjaamoon, jossa kolmesta pilotintuolista oli vapaana oikeanpuoleisin. Killjoy kumartui hänelle aivan liian matalaan oviaukkoon vain nähdäkseen koko silmiä hämmentävän Brez-rivin. Jokainen oli vaihtanut päälleen samanlaisen hopeisen kevyen haarniskan, joiden helma piteni hohtaviksi, hopeisiksi, nilkkoihin asti ulottuviksi hameiksi.

    ”Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa parempaa päälle”, totesi keskimmäisessä tuolissa alusta ohjaava Brez, ”Vai ajattelitko kävellä tanssiaisiin Makuta-cosplayssa?”

    Killjoy ei edes vaivautunut kysymään, mitä ”cosplay” tarkoitti, mutta tajusi kyllä ettei hänen ulkoinen antinsa ollut tilanteeseen sopiva. Kenraali käänsi vasemman ranteensa tietokoneen esiin ja alkoi selaamaan Nascostolla asetettuja uusia valintojaan. Muutaman painalluksen jälkeen punaiset sotamaalaukset Killjoyn haarniskan päällä alkoivat haalenemaan. Ilma haarniskan ympärillä väreili. Oikeimmanpuoleisin Brez tuijotti suu ammollaan, kuinka kaikki väri haarniskassa häivyttyi ja mustan pohjamaalin päälle alkoi muodostumaan tyylikkäitä, puhtaanvalkeita linjoja. Lopulta Killjoyn koko olemuksen värähdeltyä kuin rikkinäinen data, hän painoi kypäränsä antennit syvälle sen sivujen sisälle. Lopputulos oli yllättävän tyylikäs KAL-haarniskaksi. Brez yritti yhä ymmärtää omituista teknistä tapahtumaa. Killjoy huomasi tämän tuijotuksen.

    ”Nyrkin vanhaa tavaraa. Selitän joskus.”

    Brezin mielestä ”nyt heti” olisi ollut parempi, kuin ”joskus”, mutta selakhi tiesi heidän määränpäänsä olevan jo lähellä. Killjoy tunsi, kuinka alus käänsi jo nokkansa kohti alla odottavaa merta.

    ”Joten. Kertaus?” vasemmanpuoleisin Brez tiedusteli. Killjoy tuijotteli jo ranteestaan kolmiulotteista hologrammia XMS Donovanista.

    ”Olen yhä käytännössä aseistamaton, joten yritetään hoitaa tämä mahdollisimman diplomaattisesti. Minä jututan vortixxia ja te pidätte huolen, etteivät hänen henkivartijansa pääse sotkemaan. Ensisijaisesti olette harhautus. Älkää käyttäkö voimaa, jos ei ole aivan pakko.”

    Keskimmäinen Brez nyökkäsi ymmärtäväisesti. Oikeanpuolimmaisin ei ollut aivan vakuuttunut tehtävän luonteesta.

    ”Se pirun noita yritti ostaa palveluksiamme taannoin. Ja päätellen reaktiosta, hän ei ole tottunut saamaan ”eitä” vastaukseksi. Ollaanko tässä nyt ihan varmoja, että me tarvitsemme juuri häntä?”

    Kaksi muuta Breziä vilkaisivat toveriaan hieman kyseenalaistavasti. Killjoy ei kuitenkaan ottanut kysymyksestä nokkiinsa.

    ”Neitimme on ainoa tuore lähde, jolla on huomattavaa valtaa Xialla. Yhteyshenkilömme Odinalla vahvisti hänen osallistuneen metsästäjien ohjelmiin. Asiamme luonne vaatii hieman hämäräperäisiä taustoja. Me tarvitsemme jonkun, joka tietää salaisuuksienkin salaisuudet.”

    Brez hymähti ja käänsi katseensa takaisin kohti menosuuntaa. ”Entä mitä sinulla on tarjota hänelle tarvittavista tiedoista? En usko, että hänen kaltainen nousija vain sokeasti auttaisi meitä.”

    ”Voi olla vaikeaa”, Killjoy myönsi suoraan, ”mutta vanhan kansan pelottelu puree paremmin nuoriin.”

    ”Saavumme Donovanin ilmatilaan, Herra kenraali”, keskimmäinen Brez keskeytti, ”Toivottavasti ovimiestä ei haittaa, että plus ykkösesi saapuu kolmena kappaleena.”

    Yöllinen meri ei ollut tyyni. Aallokko oli kova, joskaan vaaraa myrskyksi yltymisestä ei ennusteiden mukaan ollut. Aaltojen keskeltä kajasti loputon rivi pieniä valoja. Ikkunasta kauas eteen tuijottavat Brezit hidastivat vauhtia vasta havaitsessaan valojen keskeltä paistavan laskeutumisalustan. Ja siinä vaiheessa kolmikolle kävi selväksi ettei kyseessä oikeastaan edes ollut risteilyalus.

    Ilmatukialuksen muotoinen kelluva kaupunki edusti sekä xialaisten suuruudenhulluutta että steltiläisten häiriintynyttä tyylitajua. Mustavioletin aluksen laskeutumisalueelle oltiin jo saavuttu sankoin joukoin. Rivistöjä maailman aatelin yksityiskoneita, pienoiszeppeliinejä ja yksityiskäyttöön muokattuja hävittäjiä odotti omistajiaan rautaisella kannella. Aluksen kyljessä, aivan vedenrajassa oli myös lukemattomia telakoita vesiteitse saapuneiden vieraiden pienemmille laivoille. Brezien hävittäjämäisen, nynrahvalmisteisen aluksen turbiinit hidastivat vauhtiaan ja kääntyivät kohti maata laskeutumista varten. Pehmeästi alus telakoitui ilmailurivin jatkoksi. Killjoy vilkuili ikkunasta aluksia ympärillään. Donovanin vieraat eivät koskaan nousseet laivaan maalta. Tarkoin varjeltujen salaisuuksien alus lipui aina hiljaa Steltin ja Xian välisten vesien turvissa.

    Laskeutumisen aikana Killjoy muistutti tiimiään vielä ennalta sovituista valenimistä. Moottorien jyly lakkasi ja Brezit irroittivat otteensa aluksen ohjaimista. Luukku aluksen perällä aukesi ja Killjoyn johdolla juhlava nelikko asteli laivan kannelle, jossa heitä vastaan riensi jo rusettikaulainen po-matoran. Hengitystään hetken tasaava mahikikasvo vilkaisi ensiksi saapuneiden alusta ja kääntyi sitten puhuttelemaan mustavalkoiseen asettunutta Killjoyta.

    ”Saavuitte viime hetkellä. Illan emäntä valmistautuu pitämään pian puheensa. Saanen saattaa teidät sisään herra..?”

    ”Herrapa juuri. Herra.”, Killjoy valehteli. Matoran kaivoi takkinsa uumenista kämmentietokoneen ja tarkisti sille säädettyä vieraslistaa.

    ”Ah… ymmärrän. Kyllä vain. Täältähän se löytyy. Joten tämä hemaiseva neitokainen lienee siis… anteeksi mitä… mutta…”

    ”Olemme Saraji!” keskeyttivät Brezit hämmentyneen matoranin. Yhdestä suusta lausuvat selakhit hämmensivät identtisellä käytöksellään ulkonäköääkin enemmän. ”Olemme herra Herran uskollinen avustaja!”

    Matoran pyöritteli päätään epäuskoisena. Hän tuijotti hetken koordinoitua kolmikkoa ja kääntyi takaisin kohti Killjoyta.

    ”Ja he… he ovat plus ykkösesi, herra… öhm Herra? He?”

    ”Arvon Saraji on ollut uskollisesti rinnallani jo kymmeniä vuosia. Toivon, ettei hänen monimuotoinen ilmentymänsä koidu ongelmaksi.”

    Matoran punnitsi Herraksi esittäytyneen Killjoyn sanoja hetken ja tuli ajatuksissaan tulokseen, että hän oli päästänyt varmasti läpi jotain oudompaakin, vaikkei hän esimerkkiä sellaisesta välittömästi keksinytkään.

    ”Eivät… tai siis… ei tietenkään. Tätä tietä”, matoran viittoili ja lähti kulkemaan kohti lukuisia porrasaukeamia keskellä laskeutumisaluetta. Brezit vilkuilivat toisiaan huojentuneena. Killjoy toivoi hartaasti, että Herra oli Xian vuosinaan pitänyt matalaa profiilia. Hän ei halunnut joutua odottamattomiin vaikeuksiin vanhan mentorinsa tekemisistä.

    Kävelymatka laskeutumisalustalta portaita pitkin juhlasaliin tuntui ikuisuudelta. Brezit olivat tottuneet hienovaraisuutta vaativiin tehtäviin, mutta Killjoy oli jännittynyt vaikkei sitä myöntänytkään. He olivat valmiita astelemaan keskelle keinottelijoita, valtaapitäviä ja informaatiorikkaita. Killjoy ei edes halunnut ajatella tilannetta, jossa joku tunnistaisi hänet metsästäjien yhdeksi halutuimmista päistä.

    Yksikään nelikosta ei ollut aivan varma siitä, millaisia tilaisuuksia aristokraatit vortixxien kanssa oikein pitivät. Huojennus kuitenkin levisi konkkaronkan kasvoille, kun matoran johdatti heidät viimeiselle käytävälle. He kuulivat musiikkia. He olivat valinneet erinomaisen illan.

    Ei ollut epäselvää, kumpi juhlien johtavista osapuolista oli suunnitellut laivan sisätilat. Vaikka juhlasalin seinät ja katto olivat pelkkää violettia, ei niitä edes meinannut löytää siltä maalausten ja potrettien määrältä, mitä seinille oli ripustettu. Valtaatekeviä vuosisatojen takaa. Isoja nimiä ja tuttuja kasvoja historiasta. Killjoylle ja tämän erikoisen identtiselle joukkiolle alkoi vähitellen selviämään, kuinka suurta roolia saarien politiikassa Donovan oikein näyttelikään.

    Lukemattomien pyöreiden lasipöytien ja niiden välissä pujottelevien samppanjaa tarjoilevien matoranien takana kohosi suuri puinen lava, jota parhaillaan hallitsi ryhmä orkesterin soittimin varustettuja aristokraatteja. Mahikikasvoinen opas viittoi Killjoyta seurueineen astumaan peremmälle. Nelikko otti suuntansa kohti lavaa. Killjoy skannasi katseellaan lukemattomia puheensorinan jäseniä. Vaikka suurin osa juhlasalin vieraista koostui Steltin tai Xian asukkaista, oli aivan salin reunalla väripilkku, joka kiinnitti Killjoyn huomion.

    Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

    Nelikko jatkoi matkaansa halki salin. Ohikulkumatkallaan he kuulivat palasia mitä erikoisimmista keskusteluista. Kaapuun pukeutunut hahmo yritti vakuuttaa vortixx-seuralaistaan ”Steltinmeren Leviathanin” olemassaolosta. Näiden vieressä aristokraatit väittelivät syistä, miksi Voitto Korporaation edustaja oli jäänyt pois tapaamisesta. Se keskustelu, mikä Killjoyta kuitenkin kiinnosti, sisälsi ryhmän Xialaisia tieteilijöitä. Neljän ko-matoranin joukko vaikutti äärimmäisen huolestuneelta. Killjoy hidasti vauhtiaan heidän kohdallaan, kuultuaan yhden matoraneista mainitsevan ”Liigan”.

    ”Etkö ole kuullut? Niitä pirulaisia ei olla nähty sitten sodanjälkeisten kaaosten.”

    ”Mutta toisaalta…”, mietiskeli tämän vierustoveri, ”Xia ei ole vuosikausiin kokenut niin pahaa tunkeutumista, kuin se toien taannoinen operaatio. Jos metsästäjät ja Metru Nui kamppailevat meidän maaperälläm-”

    ”Mutta ne eivät edes olleet Mangai!” ensimmäinen puhuja keskeytti, ”Kuuluivat kuulemma johonkin yksityiseen ryhmittymään. Mistä tiedämme, etteivät he vain halunneet tuhota metsästäjien läsnäoloa Xialla?”

    ”No jos niin, niin ainakin onnistuivat”, pohti kolmas, vanhempi miesääni, ”mutta tunnen oloni turvallisemmaksi, kun Liiga partioi rajoillamme. En mielelläni herää räjähdyksiin omassa naapurustossani.”

    Neljäs ääni, tällä kertaa nuori naisääni ei allekirjoittanut kollegansa sanoja. ”Oletko sinä koskaan nähnyt niitä? Ne ovat hirviöitä. Jotain luonnotonta. Minä en luota mihinkään niin karmaisevaan.”

    Jos Brezit olisivat nähneet Killjoyn kypärän taakse, olisivat nämä nähneet hyvin huolestuneen ilmeen. Ei Killjoyta Xian operaation paljastuminen ahdistanut tai yllättänyt (se kun oli muutenkin sisältänyt aivan liikaa räiskintää jopa Killjoyn ohjuksiseen makuun), vaan se, kuinka huhut ”Liigasta” olivat taas alkaneet konkretisoitua. Brezit olivat autuaan tietämättömiä aiheesta. Killjoy lähinnä toivoi, ettei olisi kuullut koko keskustelua.

    Lopulta nelikko saapui aivan lavan edustalle, jossa heitä odotti vielä muutama tyhjä pöytä. Poppoo veti itselleen tuolit ja istuivat odottamaan. Killjoy skannasi yhä tilaa, etsien tietokonevisiirinsä avustamana kohdettaan.

    ”Juhlapukeutuminen on aina ollut jotenkin… hupsua”, Killjoyn vasemmalle puolelle istuutunut Brez pohti, hameensa helmaa sormin tunnustellen, ”tai siis, eiväthän tällaiset rääsyt suojaa edes tikarilta, saatika sitten tulitukselta.”

    ”Rikkaiden pröystäilyä”, ärjähti Brez hänen vieressään, ”luulevat olevansa niin hyväosaisia, ettei heille mitään pahaa voisi tapahtua.”

    ”Katsokaa nyt tuotakin”, kolmas Brez tuhahti, osoitellen lavan läheisyydessä notkuvaa harmaamekkoista vortixxia, ”kuvittelee olevansa niinkin viehkeä tekstiilisessä kuolemanloukossaan.”

    ”Ja näittekö te sen skakdin aiemmin? Pirulauta, kun meinasin revetä nauruun. Ei se ollut edes tyylikästä. Vain noloa.”

    ”En nyt tiedä… minusta se oli aika söpö…”

    Killjoyn vasemman puolen Brez keräsi toteamuksellaan kahden muun pettyneet katseet itseensä. Naljailua olisi ollut luvassa, mutta sitten kolmikko huomasi Killjoyn nostaneen kätensä pystyyn. Kralhi nyökkäsi katsomaansa suuntaan ja Brezit näkivät, mitä Killjoy oli huomannut.

    Lavan oikealla reunalla, purppuramustan aristokraatin kanssa, keskusteli huomattavan suurikokoinen vortixx-nainen. Toisin kuin miltei kaikilla muilla juhlaväestä, rajoittui mustahopeisen ilmestyksen juhlapukeutuminen raudanväriseen lanteille sidottuun huiviin. Muuten naisen päällä oli hyvin paljon hopeisia haarniskoita aivan, kuin tämä olisi aina varautunut ongelmiin. Myös vortixxin oikeassa kädessä oli jotain merkillistä. Sen sormet olivat aivan liian pitkät. He olivat löytäneet etsimänsä.

    Tyytymättömän ja tylsistyneen vortixxin puuhia seurasi kuitenkin myös toinen osapuoli. Ja kun nelikko huomasi sen kaksi jäsentä, eivät he enää saaneet silmiään irti niistä.

    ”Ovatko nuo…”

    ”Jep…”, vastasi hämmästyneen selakhin sisko, ”…Vatukoita”

    Väkijoukossa pöytien seassa seisoi kaksi toankorkuista tummaa möhkälettä. Humanoidit otukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat koostuneet kivestä (kuka tiesi, vaikka olisivatkin) ja niiden kasvoissa paloi tuli siinä, missä yleensä olivat silmät ja suu. Lajin jäsenten erikoisin piirre oli kuitenkin niiden raajojen massiivinen kokoero. Kivijättien oikeat kädet näyttivät kuuluvan kooltaan enemmänkin steltinpeikolle, kuin jollekin toan kokoiselle. Jotta näky olisi vielä erikoisempi, olivat olentojen vasemmat käsivarret matoranienkin vastaavia hintelämpiä. Pienissä sormissaan kaksikko piteli oransseja, jonkinsortin pedon hampaista taottuja veitsiä.

    ”…mutta nehän ovat ihan mielettömän harvinaisia! Alle parinkymmenen ollaan nähty putoavan ja nekin ovat suojeltuja.”

    ”Ja mistä vetoa, että siinä ovat ne henkivartijat joita etsimme”, Killjoy murahti, ”ystävämme resursseilla ei näytä olevan rajoja.”

    Nelikko tuijotti pitkään mitä erikoisinta näkyä. Killjoykaan ei ollut koskaan nähnyt Vatukaa, kuin biologiankirjoissa. Kivisissä tallaajissa ihmetytti vielä enemmän se, kuinka kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomiota. Kuin kaikki olisivat tottuneet niiden läsnäoloon.

    Samalla kun selakhi-siskokset keskittyivät tutkimaan omaa pelottavaa osuuttaan tehtävästä, oli Killjoy siirtynyt takaisin vortixx-kohteen tarkkailuun. Väkinäistä jutustelua pulisongikkaan aristokraatin kanssa käyvä lisko näytti siltä, kuinka tämä olisi tahtonut olla missä tahansa muualla. Kralhi vilkaisi myös naisen lähellä soittavaa orkesteria. Kappale oli jo loppunut ja bändin jäsenet keskustelivat nyt seuraavasta soitettavasta viisusta.

    ”Minulla on todella huono idea.”

    Selakhit kääntyivät katsomaan mustavalkoista toveriaan. ”Joten älä toteuta sitä?”

    ”Idea on myös hauska”, Killjoy puolustautui. Haarniska nousi ylös tuoliltaan ja otti lavan ja orkesterin suunnakseen. ”Minä hankin tytön luottamuksen. Pitäkää nuo möhkäleet poissa niskastani.”

    Selakhit seurasivat, kuinka Killjoy asteli lavan reunalle jututtamaan bändin aristokraatteja. Kaksi näistä kumartui lähemmäs Killjoyn kypärää kuullakseen tämän ehdotuksen puheensorinan ylitse. Molemmat nyökyttelivät tälle innostuneena. Brezit joutuivat kääntämään katseensa taas Vatuka-kaksikkoon. Heidän osuutensa oli alkamassa, eikä yksikään heistä pitänyt tulevaisuudenkuvasta. Kolmikko oli noussut seisomaan ja yhteistuumin jalkaparit ottivat kivijätit suunnakseen.

    ”-enkä minä aio antaa sen pirun hammaslääkärin voittaa minua omassa lajissani.”

    Vortixx pyöritteli silmiään purppuraisen, punaista drinkkiä naukkailevan aristokraatin jatkaessa turhauttavaa vuodatustaan. Hänen olisi pitänyt päästä pitämään puhettaan jo aikoja sitten, mutta pulisonkiensa alta puhkuvan miehen ylituttavallinen soperrus oli jumiuttanut vortixxin lavan edustalle. Hän tiesi suhteiden ylläpidon tärkeyden etenkin tähän turhamaiseen vallanpitäjään. Se ei kuitenkaan motivoinut häntä tarpeeksi oikeasti kuuntelemaan, mitä aristokraatilla oli sanottavana.

    Orkesteri kaksikon takana oli alkanut soittamaan vortixxille hyvin tutun kappaleen alkumelodiaa. Liskonainen vajosi hetkeksi hiljalleen kasvaviin äänimaailmoihin. Tekosyyn aristokraatin lätinän huomiotta jättämiselle saatuaan vortixx ei edes tajunnut, ettei kappale edes kuulunut hänen hyväksymäänsä listaan. Epäilykset heräsivät vasta, kun mustavalkoinen haarniskoitunut hahmo lähestyi häntä lavan reunaa pitkin. Lisko vilkaisi kohti sivummalla odottavia henkivartijoitaan. Nämä olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Hän olisi nyt omillaan. Metalli hänen oikean käden sormissa kirskui, kun nainen valmistautui puolustamaan itseään. Mikä tämä soturinomainen hahmo edes oli ja kuka hänet oli kutsunut?

    ”Neiti, olisiko teillä suoda minulle pieni hetki?”

    Ei hyökkäystä? Ei piilotettua asetta? Oliko räjähdysherkkä tilanne vortixxin juonissa tehnyt hänestä liian vainoharhaisen? Ehkä kyseessä ei ollutkaan mitään uhkaavaa. Toisella vilkaisulla näytti myös siltä, että hänen henkivartijansakin olivat vain päätyneet keskustelemaan vihreänpuhuvan selakhijoukon kanssa…

    …hetkonen.

    Vatukat?

    Keskustelemassa?

    …

    ”Millä asialla olet saapunut?” vortixx vastasi, tajuamatta keskeyttäneensä aristokraatin valituksen kesken lauseen. Molemmat kääntyivät katsomaan kohti haarniskoitua tulokasta. Ilmeetön katse virtaviivaisesta kypärästä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin aristokraatin selkäpiitä.

    ”Kai te tajuatte hyvä neiti, että vastuun ei tulisi mukanaan viedä hupia?”

    Musiikki kolmikon taustalla kasvoi hitaasti. Haarniskoidun hahmon katse oli nauliintunut vortixxiin. Aristokraatin katse poukkoili hämmentyneenä molempien välillä.

    ”Minä… en ymmärrä, mitä haet.”

    Haarniskoitu hahmo suoristi selkänsä. Kypäränsä takana harmaat kasvot vilkaisivat sivulleen, jossa mies havaitsi Brezien harhautuksen olevan onnistunut. Killjoy toivoi hartaasti lukeneensa vortixxin mielentilan oikein.

    ”Nämä ovat sinun pirskeesi, eivätkö vain?” Killjoy jatkoi. Vortixx nyökkäsi myöntävästi, ”Ymmärrän toki, että olet kiireinen nainen ja, että sinulla on sovittu tapaaminen puolen valtakunnan kanssa, mutta silloin tällöin jokaisen pitää ottaa hieman irti. Nauttia illasta, eikä jumiutua koomaan tuollaisten vanhojen tanttojen seurassa.”

    Killjoyn viittaus kohti aristokraattia aiheutti epäuskoisen korahduksen herrasmieheä itseään pitävästä suusta. Virne oli noussut vortixxin kasvoille. Tilanne oli yllättäen ottanut täyskäännöksen kutkuttavaan suuntaan.

    ”Mitä oikein ehdotat?”

    ”Aion olla nyt täysin rehellinen”, Killjoy lateli itsevarmasti, ”Minä olen mielenkiintoisin henkilö, jonka tulet tapaamaan tämän illan aikana. Ja siksi, aivan oman viihtyvyytesi vuoksi, toivon, että ottaisit vastaan tämän tanssin.”

    Musta käsi ojentui kohti vortixxin pitkiä kynsiä. Nainen tuijotti tarjousta hymyssä suin. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut. Tango vastausta odottavan Killjoyn takana oli pääsemässä viimein kunnolla alkuun.

    Yhdellä väkevällä liikkeellä Killjoy heilautti vortixxin selkänsä puolelle, jonne haarniskoitunut hahmo kääntyi välittömästi tavatakseen vortixxin intohimoisen katseen. Vasen musta käsi tarttui vortixxin oikeaan. Oikean käden ote naisen lantiolla oli varma ja vankka. Sillä ensimmäisellä heilautuksella koko juhlasalin väen huomio kiinnittyi kaksikkoon. Tämä oli Killjoyn mekaanisten jalkojen ensimmäinen tanssi, mutta lihasmuistissa oli kyse muustakin, kuin fyysisestä materiasta. Kenraalin alitajunta tiesi välittömästi, mitä tehdä.

    Vasen jalka astui eteen ja vortixxin oikea väistyi tieltä sitä odottaen. Oikea jalka eteen ja vortixxin vasen astui taakse. Kaksi nopeaa askelta. Nainen liukui, kuin tuulessa. Pyörähdys. Killjoyn ja liskon kasvot miltei kohtasivat kenraalin puristaessa vortixxia yhä tiukemmin. Tilanteesta aivan liikaa nauttiva nainen huokaisi vapautuneisuudesta. Hän antautui täysin tangon vietäväksi.

    Uudet askelmat seurasivat ja Killjoy tiesi olevansa tilanteen tasalla. Sivusilmällään hän vilkaisi ympärillään pystyyn noussutta yleisöä. Jossain sen keskellä vatukat tuijottelivat toisiaan hämmentyneinä. Brezeistä kaksi näytti tyytymättömältä tilanteeseen. Kolmas oli peittänyt suunsa kädellään uskomattomasta tapahtumaketjusta. Lyhyt vilkaisu näihin ilmeisiin laittoi Killjoyn päässä alulle erikoisia ajatusketjuja. Lämmittely oli nyt takana. Tuli aika antaa yleisölle kunnollista viihdettä.

    Tanssin pyörteeseen uppoutunut vortixx ei aluksi edes huomannut pehmeää nostetta jalkojensa alla. Ekstaasin pauloissa vellova lisko ajatteli askeleensa vain maagisesti keventyneen. Hän oli sulkenut silmänsä häntä huomattavasti suurikokoisemman haarniskasoturin viedessä. Vasta häneen naulitun yleisön kohahdus havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Silloin hän huomasi, etteivät hänen jalkansa enää koskeneet maata.

    He tanssivat yhä. Jalkaparien liike jatkui muuttumattomana siitäkin huolimatta, ettei niillä ollut enää kosketuspintaa. Hiljaiset lieskat iskivät pienistä kääntyvistä apumoottoreista Killjoyn jaloissa. Miehen liike oli se, joka hitaasti liu’utti pyörivää kaksikkoa yli juhlayleisön päiden. Vortixxin ensimmäinen reaktio oli tarrata tiukemmin kiinni ilmoihin tanssin vieneestä kralhista, mutta valkomustan haarniskan taakse piiloutuva mysteeri tiesi tarkalleen, mitä oli tekemässä. Xian asukki oli täydellisen turvassa Killjoyn tiukassa otteessa.

    Orkesteri soitti kappaletta nyt suoraan leijuen tanssaavalle kaksikolle. Yleisö oli muodostanut avointa tilaa keskelleen, paikkaan johon Killjoy laskeutuessaan liskoa tanssitti. Laskeutuminen oli aivan yhtä pehmeä, kuin naisen kokeneet askeleetkin. Killjoy aisti orkesterin saapuneen kohti loppusoittoa. Jousisoittimet ja pianot pauhasivat vielä hetken kovimmillaan. Ja juuri oikealla hetkellä Killjoy antoi vortixxin kaatua. molemmat kädet naisen selkää vankasti tukien. Lisko repsahti kohti lattiaa kaikkensa antaneena ja Killjoyn kypärä seurasi kapeita tummia kasvoja. Vortixxin keho pysähtyi musiikin kanssa. Kenraalin käsivarsilla dramaattisesti lepäävä xialainen naulitsi katseensa tanssittajansa kypärään. Kappale oli saapunut finaaliinsa. Hiljaisuus salissa kesti vain sekunnin.

    Killjoy nosti partnerinsa pystyyn juuri oikealla hetkellä vastaanottamaan raikuvat aplodit ja yleisön lahjomattoman suosion. Killjoy kumarsi nöyrästi, vortixxin tarrautuessa tiukasti hänen kylkeensä. Juhlaväen äänekkäiden suosionosoitusten keskellä nainen toi kasvonsa aivan Killjoyn korvanjuureen. Viettelevä ääni halusi vain iltansa pelastuksen kuulevan ne sanat.

    ”Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.”

    Vortixxin kynnet raapaisivat Killjoyn rintapanssaria liskon ottaessa suunnan kohti salin takaosaa. Killjoy seisoi paikoillaan tuijottamassa liskon perään, kunnes tämä viimein katosi henkilökohtaisiin tiloihinsa suuren puisen oven taakse. Lopulta kralhi itse käänsi askeleensa kohti lavan vasemmalta puolelta kohti yläkertaa vieviä portaita. Ohimennessään orkesteria kiitettyään mies painoi sormen samalle korvalleen, jolle lisko oli hetki sitten kuiskannut aikeensa.

    ”Se meni paremmin, kuin odotin. Antakaa Ässälle merkki ja jatkakaa sitä, mitä ikinä teettekin niiden kivimöhkäleiden kanssa.”

    ”Sinä nautit tuosta aivan liikaa”, kuului selakhin vastaus Killjoyn kypärässä. Kralhi ei vastannut, mutta virne hiiltyneillä kasvoilla olisi kertonut kaiken tarpeellisen.

    Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.

    Baari, johon Killjoy asteli, oli paljon pienempi kuin hän oli odottanut. Pimennetty, violettien halki tilan kiitävien valojen ja muutaman harvan punasamettisen tuoli-pöytä-rykelmän muodostama huone huusi jo olemuksellaan ”VIP” jo kralhin ensiaskeleesta sen sisälle. Kymmenen minuuttia aristokratialaista taidetta tuijotettuaan baarin tarjoama barbaarisempi viihdyttävyys oli jopa Killjoyn mieleen.

    Takaseinältä löytyvän baaritiskin edessä istui jo selin Killjoyyn tuttu hahmo. Tiskin takana kahta identtistä drinkkiä valmistava hiippari paljastui tarkemmalla vilkaisulla ga-matoraniksi, jonka väriä oli hyvin hankala erottaa baarissa leiskuvista värillisistä valoista. Astellessaan halki tilan, Killjoy laittoi merkille useita hahmoja istumassa pöytien ääressä. Ainoastaan vortixx istui tiskin itsensä äärellä. Killjoy huomasi tämän vaihtaneen haarniskansa tilalle punaharmaan, kauniisti laskostuvan leningin. Killjoyn olkapään haarniska teki miltei huomaamattoman liikkeen ohittaessaan kolmen tuijottavan hahmon rykelmän oikealla puolellaan.

    Baarin vasemmassa takanurkassa istuva hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo seurasi silmät naulittuna Killjoyn askeleita. Jos liskonainen olisi kääntynyt juuri sillä hetkellä, olisivat vilistävät valot Killjoyn kypärän sisäosassa paljastuneet tälle hämäryyden keskeltä. Kohti tiskiä kulkiessaan kenraali myös huomasi hälyttävän yksityiskohdan tilan katonrajassa. Valaistun verhon takana tanssi vortixx-siluetteja. Huumaava liike yhdistettynä baarin rytmikkääseen musiikkiin herättivät kenraalin päässä muistoja Metru Nuin yöelämästä.

    Toinen mustista drinkeistä liukui Killjoyn eteen tämän istuutuessa jakkaralle vortixxin viereen. Drinkeistä toinen oli jo nousemassa väriltään yhtä synkeille huulille. Lisko vilkaisi sivusilmällään Killjoyn kypärää, joka lähinnä vilkaisi omaa juomaansa.

    ”Ajattelin, että aloitamme jollain turvallisella.”

    ”Jos äskeinen oli mielestäsi turvallista, odotan innolla mitä ilta on tuomassa tullessaan.”

    Jokainen sana ja jokainen ele, mitä valkomustan haarniskan takaa ilmestyi olivat niitä, mitä vortixx halusikin kuulla. Tunteiden tukahduttamisen vaikeus oli liskon päässä todellinen. Mies, jota hän tuijotti ahnaasti oli kylmänviileä joka sekunnin. Tai ehkä se oli vain tämän ilmeetön kypärä, joka loi efektin. Mutta oli kyse vortixxin heikosta kohdasta soturimieliin tai miehen kylmä ammattimais-

    Hetkonen.

    Ei.

    Virhe. Kaiken kaikkiaan typerä virhe.

    Kuinka edes…

    Mies oli nostanut drinkin kasvojensa tasolle. Vortixxin juuri pohtima ilmeetön kypärä tuijotti nestettä samalla kylmyydellä, millä se oli tuijottanut vortixxiakin tanssin aikana. Omaa typeryyttään sättivä xialainen ei voinut uskoa, kuinka ajattelematon hänen suunnitelmansa oli ollut. Kuinka hänen odottamaton seuralaisensa muka joisi, senttimetrejä paksu rauta päätään peittäen.

    ”Taisit viimein tajuta virheesi.”

    Vortixx irvisti. Suunnitelma A oli mennyt pahasti pieleen.

    ”Sen lisäksi, etten olisi koskaan valmis kittaamaan mitään Xialaista kurkustani alas, haluaisin huomauttaa, että en ole toa. Eivätkä mitkään näistä viidestä hermomyrkystä olisi toimineet minuun.”

    Killjoy käänsi katseensa kauhistuneeseen naiseen jolla oli vaikeuksia uskoa, kuinka hänen tanssittajansa oli selvittänyt hänen suunnitelmansa pelkästään katsomalla.

    ”Lisäksi”, kralhi jatkoi, ”Nuo kolme skakdia huoneen takaosassa. He eivät ole hereillä, eivätkä täten voi tähdätä takaraivoani, kuten ehkä olettaisit heidät tekevän. Lyijy on tehokkaampi tapa hoitaa tunkeilijat. Ihan vinkkinä.”

    Tummanpuhuva lisko kääntyi hätääntyneenä kohti nurkkaa, jossa hänen joukkonsa toden totta vain istuivat paikallaan, kasvot kohti heidän välissään olevaa pöytää. Suunnitelma B ei koskaan ollutkaan.

    ”Aristosoturisi tuolla meidän oikealla puolellamme sen sijaan”, Killjoy aloitti taas. Kylmänhiki valui pitkin vortixxin kasvoja, ”Hänelle ei ole käynyt vielä mitenkään. Ei nimittäin tarvitse. Hänen pukunsa on rautaa.”

    ”Miksi ihmeessä-”, ehti vortixx aloittaa, mutta Killjoy vain heilautti päätään kohti baarin vasenta takakulmaa, josta hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo edelleen tuijotti häntä.

    ”Koska hän. Sanopa iltaa ystävällemme, Seran.”

    Hahmo laski sormensa korvaltaan Killjoyn toteamuksen jälkeen ja pudotti huppunsa. Haukasvoinen raudan toa virnisti vortixxille. Mies napsautti sormiaan ja aristokraatti baarin oikealla pulella alkoi kirkumaan kivusta. Metalli hänen jalkojensa ympärillä oli juuri rusentunut edellistä huomattavasti pienempään tilaan. Hetken kuluttua huuto vaimeni uikutukseksi ja Killjoy kääntyi nyökkäämään vanhalle tutulleen takapenkillä. Seran nosti hupun takaisin päähänsä ja jatkoi oleskeluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kauhusta kankealla baarimikolla kesti tuskallisen pitkään tajuta Killjoyn osoittavan kohti ylähyllyä ja sen ruskeaa nestettä sisältävää vanhaa pulloa.

    Lopulta pullo laskeutui kenraalin eteen. Vortixx katsoi typertyneenä, kuinka suunnitelmat hänen ympäriltään vaivatta murskannut kenraali painoi painiketta kaulallaan ja tämän kypärän palaset alkoivat siirtymään kralhin kasvojen sivuille. Korkki katosi nopeasti ruskean viskipullon päältä ja yhdellä karskilla liikkeellä Killjoy kaatoi mittavan määrän nestettä irvistävien hampaidensa taakse.

    Lukemattomat vammat ja palaneet reiät Killjoyn kasvoista valuttivat tämän juuri kittaamaa juomaa. Ikuisen irvistyksen kallo naurahti lakonisesti naisen hänen vierellään peitellessä kauhistustaan. Nuo samat hirviömäiset kasvot olivat hetki sitten olleet hyvin lyhyen etäisyyden päässä hänen omistaan. Ja rautainen verkko niiden välissä oli tehnyt niistä hetkeksi jopa haluttavan. Tilanteen puistatus oli lähellä ottaa valtaa liskon kehossa.

    ”Odinalaista”, Killjoy ärjähti, nyt viimein paljain kasvoin, ”Sopivan tujakkaa, mutta yllättävän maukasta.”

    Xialainen tuijotti hetken groteskia näkyä kaikessa hiljaisuudessaan. Mies ei selkeästi aikonut avata keskustelua, joten vortixx päätti aloittaa arvauksella, jonka hän oli muodostanut jo tapaamista edeltäneen kymmenen minuutin valmistautumisen aikana.

    ”Killjoy.”

    ”Haarniska vai seuralaiseni?”, pohti kralhi, katse naulittuna pullonsa etikettiin.

    ”Haarniska”, lisko myönsi, ”Olen nähnyt sinut aiemminkin. Turvakameratallenteista… en vain yhdistänyt asioita tarpeeksi nopeasti.”

    ”Mmh. Tosiaan. Taannoinen visiittini.”

    Vortixx tuijotti Killjoyta taas hetken odottavaisesti. Hänen oikean kätensä sormet tekivät pyörittelevää, johonkin valmistautuvaa liikettä.

    ”Varjotemppusi eivät sitten toimi”, Killjoy keskeytti tylysti. Liskon sormet jämähtivät niille sijoilleen. Viimeinenkin oljenkorsi mureni naisen käsiin.

    ”Miten sinä-”

    ”Kokeile vaikka.”

    ”Mitä sinä-”

    ”Kokeile!”

    Xialainen sätkähti Killjoyn äkillisestä korotetusta äänensävystä. Kauhuissaan lisko ojensi pitkät sormensa Killjoyn pään tasolle. Vapisevan kiertoliikkeen myötä mustaakin mustempi aalto matkasi silmänräpäyksessä metallisista sormista päin Killjoyta. Voima ja kohde kohtasivat. Reaktio oli jotain merkillistä. Kuin Killjoyn koko olemus olisi hetken aikaa ollut digitaalisen häiriön pauloissa. Vortixx erotti sekunnin ajan punamustan karun värimaailman valkomustan valheen alta. Killjoyn ilmekään ei ollut värähtänyt. Vortixxin luoma aalto oli yksinkertaisesti imeytynyt johonkin kenraalin haarniskaa ympäröivään.

    ”Mitä sinä oikein tahdot minusta…”

    Killjoy aisti petetyksi tulemisen vapinan naisen äänestä. Illan uhkapelaaminen oli viimein tullut kralhin odottamaan pisteeseen.

    ”Sanovat sinua informaatiokuningattareksi. Vaikuttava saavutus, ottaen huomioon lyhyen urasi.”

    ”Minulla on tapana saada haluamani… tavalla tai toisella”, lisko mutisi pettyneenä.

    ”Tervetuloa takaisin maan pinnalle”, Killjoy totesi viskikulautustensa välistä, ”Aika oppia pelaamaan isojen tyttöjen peliä. Eli peliä muidenkin kuin taiteeseen jumiutuneiden rahasampojen kanssa.”

    ”Minä kyllä tiedän, kuinka kaltaisesi metsästäjänpirulaiset toimivat. Mutta minua on turha uhkailla. Minun tietoni ovat kaikkea tämän maailman kultaa arvokkaampaa ja olen oppinut suojelemaan niitä.”

    ”Hyvä”, Killjoy totesi tyytyväisenä, ”Koska minä tulinkin tekemään kanssasi sopimuksen.”

    Hetken aikaa vortixx luuli olevansa joutumassa taas yhteen huijaukseen, mutta harmaiden kasvojen käännyttyä taas häntä kohti, ei lisko voinut olla uskomatta totisuutta metsästäjästä. Ehkä se oli vain hiiltyneeltä kallolta paistava kokemus, mutta jokin katseessa huokui rehellisyyttä. Eikä vortixx toisaalta nähnyt muutakaan tapaa pois inhottavasta tilanteestaan.

    ”Millaisen… sopimuksen?”

    Killjoy laski pullon viimein käsistään ja pyyhkäisi viskistä leukaansa rannepanssarillaan.

    ”Sinä vastaat muutamaan kysymykseeni niin tarkasti, kuin pystyt ja vastineeksi minä lupaan sinulle sen, minkä perässä olet päätynyt järjestämään juhlia noiden alakerran maanvaivojen kanssa.”

    ”Ja mitä sinä luulet minun tavoittelevan?”, vortixx tiedusteli epäuskoisena Killjoyn kysymykselle.

    ”Xialainen metsästäjien riveissä tarkoittaa tänä päivänä käytännössä maanpetturuutta. Vain todellinen idealisti hakee valtaa ja voimaa Varjotun opeilla. Olen nähnyt rekisterisi. Odinan jälkeinen Xian ostorellestykseksi tyssäsi heti alkutekijöihinsä.”

    Vortixx tuijotti suu ammollaan, kuinka Killjoy repi kylmänviileästi hänen menneisyyttään palasiksi. Kralhi ei kuitenkaan hidastanut tahtia.

    ”Olet ehkä Xian kuumin nimi tänään, mutta pian sinut unohdetaan, kuten kaikki muutkin. Se kaupunki kaipaa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin oikeaa johtajaa. Ei suurta yrityspomoa. Jos haluat koko saaren, sinun täytyy pelata suurempaa peliä.”

    ”Ja sinä… sinä voit …auttaa?”, vortixx takelteli epäuskoisena. Hänen epäilyksensä jatkoksi, Killjoy vielä nyökkäsi myöntävästi.

    ”Parempaa. Olen valmis antamaan sinulle koko pirun Xian avaimet olettaen, että pystyt auttamaan minua.”

    Liskonainen tiesi hyvin, että hänelle luvattu olisi luultavasti liian hyvää ollakseen totta. Jossain syvällä hänessä herännyt uteliaisuus ja se fakta ettei hänellä luultavasti ollut vaihtoehtoja vei kuitenkin xialaisen mielen kohti halukkuutta yhteistyöhön.

    ”Hyvä on… minä kuuntelen.”

    Killjoy hymähti tyytyväisenä, Neljä metallista kolahdusta siivittivät Killjoyn paikalleen kasaantuvaa kypärää. Käännyttyään täysin vortixxin puoleen nainen ei enää joutunut tuijottamaan palanutta irvistystä.

    ”Tiedätkö sinä Purifierin?”

    Killjoyn läsnäolo oli muuttunut kolmella sanalla loputtomasti pelottavammaksi. Pienen hetken vortixxin mieli olisi ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen paikkaan, mutta kunnianhimo toi hänelle rohkeutta, Rohkeutta ja uteliaisuutta.

    ”…tiedän.”

    ”Mitä tiedät hänestä? Mitä hän oikein valmistelee?”

    Lisko pälyili vielä kerran ympärilleen varmistaakseen ettei baariin varmasti ollut saapunut enää muita. Lattialla makaavalla aristokraatilla oli tarpeeksi kiireitä murskaantuneen jalkansa kanssa.

    ”Hän… hän rakentaa jotain. Suurta. Valtavaa. Koko luoteinen Xia on käytännössä hänen nimissään. Siellä tehtaissa tehdään jotain ympäri vuorokauden. Ollaan tehty jo pitkään.”

    ”Mitä hän rakentaa? Ja kuinka Xia antaa pimeyden metsästäjän toimia niin laajalti maillaan?”

    ”Xialla saa tehdä mitä vain, kunhan lompakkosi on tarpeeksi paksu”, lisko murahti jopa hieman pettyneenä, ”Mutta en tiedä, mitä hän siellä valmistaa. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei uskalla kysyä.”

    ”Miksei?”, Killjoy tivasi. Viikkojen metsästämisen jälkeen hän oli viimein päässyt edes marginaalisen tiedon lähteille. Kralhi alkoi olla malttamaton.

    ”Koska hän on… hullu… tai outo. Eräänä päivänä hän saapuu paikalle kuin hienovaraisin bisnesmies ja viikkoa myöhemmin hän juoksee kaduillamme, kuolaten kuin eläin. Yhtenä kertana hän käyttäytyi kuin steltinpeikko ja seuraavana kuin kunniallinen sotalordi. Sen tyypin päässä tapahtuu jotain todella omituista. Kukaan ei enää suostu käymään hänen kanssaan kauppaa kasvotusten.”

    ”Kauppiaat ovat tehneet siinä viisaan valinnan”, Killjoy murahti, musta hammaskaaos piirtyneenä verkkokalvoilleen, ”Mutta et kerro minulle vielä mitään uutta. Minä en hae sitä, mikä on jo julkisessä rekisterissä. Minä tahdon verhon taakse. Mitä oikein tapahtuu?”

    Xian asukki oli jo arvannut, etteivät perustieto tai henkilökohtaiset mielipiteet tyydyttäisi haarniskamiehen tiedonjanoa. Valitettavasti se tarkoitti, että liskon piti siirtyä huhuihin ja arvailuihin.

    ”On… on muutama asia.”

    Killjoy ei liikahtanutkaan. Ilmeetön tuijotus jatkoi vortixxin kasvojen skannaamista.

    ”Odinalla… kiertää huhuja. Että Varjottu ei olisi tyytyväinen Purifierin tekemisiin. Isolle kiholle on tainnut viimein selvitä, että hänen suosikkilemmikkinsä on kaiken aikaa puuhaillut salassa jotain valtavaa.”

    Killjoyn tuijotus sanoi vain ”Jatka”.

    Välit Varjotun ja Purifierin välillä ovat kuulemma pisteessä, jossa tämä ‘salainen yhteistyö’ olisi tulossa päätökseensä. Tilannetta on kuvailtu aika räjähdysherkäksi.”

    ”Mitä Varjottu sitten oli saanut selville?”

    ”Noh… sen lisäksi, että Purifier oli ilmeisesti tasoittanut metsästäjien kaukaisimman eteläisten saarten vartioaseman, jotkut lähteet myös väittävät löytäneensä Purifierilta huolestuttavia jälkiä… yhtiökumppaneista.”

    ”Purifierilla on liittolaisia? Kuka suostuisi yhteistyöhön sen hullun kanssa?”, Killjoy parahti. Vortixx yllättyi Killjoyn äänen ensimmäisestä huomattavasta vivahteesta.

    ”Sitä minäkin aluksi mietin, kunnes kuulin eräästä pohatasta, joka on jo vuosia mobilisoinut valtavia määriä raaka-aineita tuntemattomalle metsästäjävastaanottajalle. Yhteenlasku oli melkoisen helppo.”

    ”Pohatta… kuka?”

    ”Oletko koskaan ollut tekemisissä Voitto Korporaation kanssa?”

    Killjoy hiljeni täysin. Vortixx kykeni aistimaan ajatusten raksutuksen kralhin kypärän takaa. Hiljaisuutta kesti kiusallisen kauan.

    ”Se perkele.”

    ”Oletan, että tuo oli kyllä?”

    ”Se saamarin opportunisti Xialaisine periaatteineen. Olisi pitänyt arvata.”

    ”Rehellisesti en kyllä tiedä koko yhtymästä paljoakaan. Listoilla sadoittain matoran-työläisiä ja kymmeniä palkkionmetsästäjiä, mutta koko porukka on aiheuttanut viimeaikoina närää lähinnä markkinoilla, ei missään sen hämäräperäisemmässä.”

    Killjoy pohti tilannetta tarkasti. Purifierin suunnitelmien laajuus oli asia, johon hän oli varautunut. Mutta edellisen viikon tutkimustöistä huolimatta Killjoy ei ollut saanut tietoonsa tätä palapelin palasta.

    ”Saanko kysyä”, Vortixx tiedusteli varovaisesti, ”Tämä Purifier… kuka hän oikein on?”

    ”Hän on asia, josta jokaisen tulisi pysyä mahdollisimman kaukana.”

    Kylmä vastaus ei tyydyttänyt liskonaista, mutta hän ymmärsi olla utelematta liikaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut soturille jotain. Oli vortixxin mielestä aika vastavuoroisuudelle.

    ”Oletko nyt tyytyväinen?”

    Killjoy pohti vielä hetken hiljaisuudessa, kunnes hän viimein tarjosi naiselle tätä tyydyttävän vastauksen.

    ”…miltei. Minulla on vielä yksi kysymys. Ja sen arkaluontoisuudesta huolimatta minun täytyy vaatia sinua vastaamaan rehellisesti. Meidän molempien kohtalomme riippuu vastauksestasi.”

    Vortixx nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei olisi uskonut kuulevansa vielä Purifieriakin pelottavampaa kysymystä. Soturin viimeinen tiedustelu kuitenkin aiheutti liskossa pelonsekaista pahoinvointia.

    ”Vuori. Sielläkö te pidätte sitä?”

    ”Sinä… sinä et voi…”

    ”Kuten juuri äsken totesin, meidän kohtalomme riippuu vastauksestasi. Toistan kysymyksen: Onko se siellä?”

    Vortixxin mieli punnitsi kuumeisesti, oliko vastaus Xialaisten varjelluimpaan kysymykseen oman edun tavoittelemisen arvoinen. Vuosien työ oli tuonut naisen pisteeseen, jossa hän tarvitsi uuden koukun jatkaakseen vallan kalastamista. Nyt hänellä oli siihen mahdollisuus, mutta sen hinta saattoi olla liian suuri.”

    ”Sinä… tiedät jo vastauksen. Et kysyisi sitä, jos et jo tietäisi.”

    ”Neiti. Minä en aio mennä sinne uhraamaan omaa ja koko tiimini henkeä oletuksen perusteella. Kerro minulle vastaus. Sano se ääneen ja vanno sen nimeen. Auta minua tässä ja minä annan sinulle avaimet, jotka sinulle lupasin.”

    Oli vortixxin vuoro istua hiljaa paikallaan. Pitkät varjosormet näpräsivät hermostuneena leningin punaista silkkiä, kun nainen punnitsi vastaustaan. Lievällä itseinholla ja pelonsekaisella äänellä hän kuitenkin viimein kakisti ulos vastauksensa.

    ”Kyllä. Se on siellä.”

    Killjoy huokaisi syvään. Hän oli todellakin olettanut vastauksen oikein, mutta pieni varovaisuuden ripe kenraalin mielessä oli toivonut, että olisi mahdollisuus vähemmän tuhoisaan reittiin. Nyt hänen suunnitelmansa olivat kuitenkin selkeät. Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä seuraavaksi.

    ”Mennään parvelle.”

    ”Anteeksi?”

    ”Mennään parvelle. Katsotaan, miten juhlaväen ilta on jatkunut pienen showmme jäljiltä.”

    Vortixx ei ollut varma, mitä ajatella Killjoyn äkillisestä tarpeesta poistua. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut juuri sen verran, ettei lisko lähtenyt kyseenalaistamaan vieraansa päähänpistoa, vaan seurasi kralhia ulos baarin avonaisesta oviaukosta kohti kaidetta, jolta aukesi suora näköyhteys alas suureen saliin. Kulkiessaan vortixxin sydän hypähti kurkkuun. Hän oli unohtanut yhden osan vartiostaan.

    ”Vatukani…”

    Kolme selakhia, jotka pitivät kivisten henkivartijoiden huomion tanssin aikana. Vasta nyt vortixx tajusi pelätä isoimpien möykyttäjiensä puolesta. Ja vasta nyt hän tajusi, keitä vihreät sisarukset oikein olivatkaan. Astuessaan baarista käytävän puolelle liskonainen kykeni jo erottamaan juhlayleisön kohahtelun. Xialainen pelkäsi astua Killjoyn vierelle kaiteella. Hän ei halunnut nähdä, kuinka selakhi-siskokset polkisivat hänen vartijoidensa ruumiita.

    Mutta sitten vortixx kuuli jotain muutakin. Salissa soi taas musiikki, muttei sellainen musiikki joka olisi normaalisti kuulunut hienoston juhlamenoihin. Esisotalainen zakazlainen kansanmusiikki tarjosi illan toista merkillistä tapahtumaketjua seuraavalle yleisölle hurrattavaa.

    Selakhisten ja kivisten osapuolten yhteenoton sijasta salin keskellä tanssittiin innokasta piiritanssia. Musiikin tahtiin taputtava yleisö osoitti suosiotaan, kun kaksi vatukasta ja selakhista koostuvaa parivaljakkoa kieppui kolmannen paikallaan pyörivän selakhi-siskoksen ympärillä. Käsikynkässä kivijättien vankempien raajojen kanssa tanssaavat siskokset heittivät toisilleen ylävitoset jokaisella kerralla, kun parit ohittivat toisensa. Kolmas selakhi oli sulkenut silmänsä tanssin hurmoksessa hopeisen helmansa hulmutessa.

    Killjoy hymähteli aidosti huvittuneena. Selakhi-siskosten harhautus ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Vortixx tuijotti suu ammollaan alhaalla aukeavaa näkyä.

    ”He…he ovat…”

    ”Kolmoset. Jep.”

    ”Kuinka sinulla oli…”

    ”Varaa? Katsos, juuri tuossa sinun ongelmasi on. Xian kasvatus tekee aina oletuksen, että kuka tahansa ja mikä tahansa on aina ostettavissa. Se, että kolmoset hylkäsivät sinun varmasti avokätisen tarjouksesi ei tarkoita, että hintasi ei ollut tarpeeksi korkea.”

    ”Joten… mitä sinä oikein…teit?” vortixx mutisi katse naulittuna yleisön sydämiin kirmanneessa viisikossa. Legendaarisen statuksen menneinä vuosina saanut kolmikko oli ollut naisen tähtäimessä jo pitkään ja nyt tämä yksi hänet jo päihittänyt pimeyden metsästäjä vain sattui matkaamaan pohjoisten alueiden halutuimpien palkkionmetsästäjien kanssa.

    ”Tarjosin heille jotain rahaa parempaa.”

    Vortixxin tuijotus kääntyi haarniskoituun seuralaiseensa. Hän antoi miehelle hetken aikaa tuijotella luutnanttiensa kieppumista. ”Näyttääkö tuo sinusta hyväntuuliselta tanssimiselta?”

    Vortixx hämmentyi Killjoyn vastakysymyksestä. ”No kyllä?”

    ”Entä oliko meidän tanssimme sinusta hyväntuulista?”

    Liskonainen hiljeni pysähtyessään miettimään hetki sitten tanssittua tanssiaan. Ja sitä, kuinka jokaisen hetken siitä hän tiesi valmistautua haarniskamiehen väistämättömään petokseen. Mutta silti hän oli ottanut sen vastaan. Nauttinut siitä täysin rinnoin. Hän oli tullut onnelliseksi siitä ja vaikka Killjoy oli sen jälkeen kääntänyt tilanteen suvereenisti omaksi edukseen, muisteli vortixx omaa vuoroaan tanssilattialla merkillisellä kaiholla.

    ”He ovat uppoutuneet tanssiinsa… ovat unohtaneet kaiken muun ympäriltään. Siksi he näyttävät niin onnellisilta”, xialainen ymmärsi viimein, ”He murehtivat paljon. Heillä on jotain mielen päällään. Jotain, jonka he haluavat edes hetkeksi unohtaa.”

    Killjoy nyökkäsi myöntävästi, ”Huomaan, mistä maineesi kumpuaa. Osaat ajatella hyvin, kun käytät siihen vain hieman aikaa.”

    ”Tai läsnäolosi saa minut hämilleni”, vortixx totesi hyväntuulisesti, ”olen yleensä paljon tehokkaampi näissä.”

    Liskolla ei enää ollut syytä olettaa olevansa hengenvaarassa. Mies, jonka kanssa hän asioi oli päättäväinen ja tuntui usein saavan haluamansa. Mutta ammattimaisuudestaan huolimatta hän ei ollut täysin kylmä. Häikäilemätön ja kiero, mutta ei täysin kylmä. Jokin vieraan katkerassa olemuksessa kiehtoi naista.

    ”Mutta se oli hyvä tanssi…”, vortixx jatkoi ja sai Killjoyn huomion taas alakerran viihteestä itseensä, ”…onnellinen tanssi, kuten heilläkin. Joten miltä todellisuudelta sinä pakenet? Miksi sinä metsästät sitä hirviötä?”

    Se oli ensimmäinen kerta illan aikana, kun vortixxin esittämä kysymys todella hiljensi Killjoyn. Vastaus ei ollut se, mitä mies pohti. Sen hän jo tiesi. Mutta kertoisiko hän sitä liskolle? Vai oliko sillä edes väliä?

    ”Kun metsästäjät kouluttivat sinut”, Killjoy aloitti varovaisesti, ”olitko sinäkin korvaamaton? Kertoiko varjojen kummisetä sinullekin, kuinka suuressa arvossa hän sinua pitää?”

    Vortixx nyökkäsi.

    ”Entä tunsitko sinäkin koko olemuksesi petetyksi, kun sinulle selvisi kuinka syvälle hänen valheensa menivätkään.”

    Vortixx nyökkäsi uudestaan, joskin huomattavasti alakuloisempana.

    ”Minä maksoin siitä hengelläni. Mitä minä olen tämän haarniskan sisällä on vain kaiku siitä miehestä, joka vielä uskoi. Se usko paloi minusta pois. Minä opin kuinka sekin oli pelkkä yksi valhe. Tapa työntää päästäsi pois ongelmat toivoen, että joku ratkaisisi ne puolestasi.”

    Vortixx ei sanonut sanaakaan. Ainoastaan kuunteli. Killjoy käänsi katseensa takaisin alas, jossa kaksi kivikasaa kumarteli riemastuneelle yleisölle. Brezit vaihtoivat tyytyväisiä katseitaan. Tanssi oli jo ohi. Killjoyn ajatukset olivat jumiutuneet aluksella näkemäänsä unenomaiseen muistoon ja naiseen, joka käveli hänen luokseen Killjoyn poistuttua Herran toimistosta,

    ”Heitä oli neljäs.”

    Vortixx huokaisi syvään. Hän ymmärsi nyt niin paljon paremmin.

    ”Neljäs. Hän oli aina niin tunnollinen. Työskenteli mekaanikkona. Johti koko osastoa. Lähetti aina palkastaan siskoilleen kotiin.”

    ”Mitä tapahtui?”, uskaltautui vortixx viimein kysymään. Killjoyn oli irroitettava katseensa iloisesta kolmikosta. Hän kääntyi nojaamaan selällään parven kaiteeseen, tuijotellen kohti baaria josta kaksikko oli hetki sitten astunut ulos.

    ”Sota oli jo ohi. Sain soiton myöhään illalla. Otin lyhimmän reitin hänen asunnolleen. Istui tuolissaan, kuin olisi nukkunut. Mutta rintakehä kappaleiksi revittynä. Kaikki mitä hän oli vielä ollut, ryöstetty. Häpäisty.”

    ”Purifier”, kuiskasi xialainen. Killjoy murahti masentuneesti.

    ”Matkustin saarille heti seuraavana päivänä. Vein suruviestin henkilökohtaisesti. Seuraavana päivänä palasin kotiin ja pakkasin tavarani. Silloin matkasin Varjotun saleihin ensimmäistä kertaa.”

    ”Ja ainoastaan pahensit kierrettäsi”, vortixx totesi ja yllätti itsensäkin suorasanaisuudellaan. Kaikeksi hämmästyksekseen Killjoy hymähti karulle kommentille vain myöntävästi.

    ”Minä lupasin heille koston. Samana iltana, kun lupasin itselleni oppia.”

    Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin. Vortixxin hengitys oli entistäkin raskaampi, mutta syy ei ollut enää pelko.

    ”Jos haluat jotain, ota se. Jos tarkoituksesi on tappaa, tee se. Jos tavoitteesi on taivaissa, kasvata siivet. Opit kyllä, kun sinua on poljettu tarpeeksi. Lakkaat välittämästä vahingoista ja jätät huomiotta uhrit. Tajuat, että saat rauhan ainoastaan täyttämällä tehtäväsi. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.”

    Eriskummallinen parivaljakko tuijotti toisiaan vielä hetken, kunnes Killjoy käänsi katseensa vasempaan ranteeseensa josta aukesi napinpainalluksella luukku. Kralhi nosti luukusta pienen esineen, jonka hän ojensi kohti liskonaista. Tämä antoi Killjoyn hitaasti asettaa esineen vortixxin pitkäkyntiselle kämmenelle. Hän nosti sen kapeiden kasvojensa eteen ja tuijotti sen yksinkertaisuutta.

    ”Se on taskukello.”

    ”Ei”, Killjoy korjasi, ”Se on Xian avain. Aivan kuten lupasin.”

    ”Se ei edes käy”, vortixx tuijotteli pyöreää mustareunaista objektia, ”Se on jumissa vartin yli yhdessätoista.”

    ”Se käy, mutta ei sillä tavalla, kuin luulet. Se ottaa harppauksia. Etenee vääjäämättömästi kohti keskiyötä.”

    ”Ja mitä silloin tapahtuu?”

    ”Silloin… silloin minä lakkaan häiritsemästä sinua.”

    Nainen puristi kellon tiukasti nyrkkiinsä ja tuijotti Killjoyn kypärää kysyvästi. ”Mitä minä teen sillä?”

    ”Kun kello lyö puoli kaksitoista koittaa sinun aikasi. Hetki, jolloin kaupunkisi tarvitsee jotain, mitä sillä ei ole ollut pitkään aikaan. Ole valmiina sillä rako ei ole suuri. Sinulla on yksi tilaisuus.”

    Ote kellon ympärillä puristui. Vortixx ei ymmärtänyt miehen kryptistä selostusta, mutta viesti oli silti selkeä. Ja naisen usko merkilliseen vieraaseen selittämättömästä syystä vielä suurempi.

    ”Puoli kaksitoista. Selvä.”

    Killjoy nyökkäsi ja käänsi vortixxille tylysti selkänsä. Miehen askeleet veivät kohti portaikkoa, mutta nainen ei kyennyt lähtemään hänen peräänsä, vaikka olisi kovasti tahtonut. Liskon jalat eivät yksinkertaisesti liikkuneet.

    ”Me emme tapaa enää”, Killjoy totesi astuessaan ensimmäiselle porrasaskelmalle, mutta pysähtyi, vortixxin huokaistessa syvään hänen takanaan.

    ”Hei… kun sinä sanoit, että olisit mielenkiintoisin henkilö, jonka tulisin tapaamaan tänä iltana…”

    Killjoy kuunteli paikallaan.

    ”…olit oikeassa.”

    Valkomusta kypärä oli alkanut muuttua punamustaksi. Karut sotamaalit tulivat esiin siistien linjojen alta digitaalisen häiveen väistyessä kralhin todellisten värien tieltä.

    ”Se tanssi”, mies myönsi tyytyväisenä, ”Minäkin nautin siitä.”

    Raskaat askeleet veivät miehen alakertaan, jossa kolme selakhi-siskosta odotti jo malttamattomana. Salin poikki talsiva nelikko ei enää kerännyt katseita puoleensa. Väen huomio oli sen sijaan kiinnittynyt kahteen vatukaan, jotka kömpelösti yrittivät selittää hitaasti portaita pitkin laskeutuvalle emännälleen tahtovansa toisenlaisiin työtehtäviin. Alas Killjoyn ja Brezien poistumista katsomaan saapunut vortixx määräsi kivijätit pois silmistään yhdellä tyytymättömällä kädenheilautuksella. Biologiset kummajaiset lähtivät tyytyväisen näköisenä lampsimaan kohti salin takaosaa, josta vatukoista marginaalisesti suurikokoisempi oli vilkuillut heille jo ikiomaa pöytää. Aivan sen hassusti pukeutuvan keltaisen skakdin vierestä.

    ”Durr?”, toinen kysyi.

    ”Durr”, toinen vastasi itsevarmana.

    Kun taas vortixx tunsi olonsa yksinäiseksi. Ilman haarniskaansa, ilman henkivartijoitaan, ilman metsästäjää, joka häntä tanssitti. Ensimmäistä kertaa hän todellakin tunsi olevansa yksin. Halveksuvin katsein nainen vilkuili juhlavieraitaan. Hänen päänsä pysähtyi vain hetkeksi hänen alkuiltaansa tylsistyttäneen aristokraatin kohdalla. Hänelle hän vielä puhuisi.

    Mahikikasvoinen po-matoran rusetteineen oli saapunut vortixxin vierelle vaivihkaa. Lisko kuitenkin huomasi tämän. Hänellä oli jo käsky valmiina.

    ”Taitaa olla aika pitää se puhe, jota minulta ilmeisesti odotetaan.”

    Matoran nyökkäsi. ”Kerron yhtyeelle, että väistyvät tämän kappaleen jälkeen. Saisiko olla mitään muuta, neiti Roodaka?”

    Mutta vortixx vain pudisti päätään. ”Ei tarvitse. Haluan vain tämän pois alta.”

    Ja Xian kuningatar otti suunnakseen lavan, jolla hän muuraisi perustuksensa.

    Ilmojen halki jälleen kiitävä alus oli ottanut suunnakseen pohjoisen. XMS Donovan oli kadonnut horisonttiin, kun Brezeistä kaksi nosti aluksen keulaa tiukasti kohti taivaita. Siskoksista kolmas oli kumartunut säätämään pilotinistuimien viereen upotettua näyttöä. Killjoy seurasi kärsivällisenä, kuinka johdot yksi kerrallaan löysivät tiensä oikeisiin paikkoihin ja lopulta baarista tutut raudan toan kasvot hymyilivät hänelle vastaanottimen toiselta puolelta.

    ”Seran. Tahtoisin vielä kiittää sinua palveluksistasi. Nascoston Nynrah-tiimi on juuri sitä, mitä toivoimmekin.”

    Toa nyökkäsi tyytyväisenä Killjoyn kiitoksille. Haukasvoisen miehen taustalla näkyi samanlaisia metallisia yksityiskohtia, kuin kralhinkin sillä hetkellä.

    ”No mutta hei. Vanhaa kaveria täytyy auttaa. Ja minä otan aina vastaan tilaisuuden vähän näpäyttää noita Xian pellejä. Aina hakemassa omaa etuaan mokomat skinkit.”

    Killjoy murahti myöntävästi. Edellinen kerta, kun hän oli nähnyt vanhan tuttunsa, hän oli ollut vielä Nynrah-haamu muiden joukossa. Nuoren toan palvelukset olivat kuitenkin olleet Killjoylle edellisen viikon aikana loputtoman arvokkaita.

    ”Entä mitenkäs Klaanissa”, Killjoy tiedusteli varoen, ”Hotellitutkinta edistynyt mihinkään suuntaan?”

    Toa pudisteli päätään pettyneenä. ”Ei paljoakaan. Tuhotyön skakdit eivät olleet Varjotun lähettämiä, siinä olit ihan oikeassa. Mutta kaikki potentiaaliset todisteet ovat liian pahasti palaneita jotta niistä saisi mitään irti. Palkkasin paikallisen yksityisetsivän jatkamaan tutkimuksia sillä aikaa, kun olen poissa. Ehkäpä hän on löytänyt jotain”, pohti toa toiveikkaana.

    ”Yksityisetsivä? Onko hän luotettava?”, Killjoy pohti lievästi huolestuneena. Toa kuitenkin vakuutteli kralhille, että kaikki oli kunnossa.

    ”Hieman erikoinen kaveri, mutta omistautunut työlleen. Häiskällä on hassu apina myös. Vähän töykeä, tosin.”

    Killjoy ei tohtinut kysyä, tarkoittiko Seran töykeällä apinaa vaiko etsivää. Ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut. Kralhi vain halusi varmistaa, että epäilyttävät tapahtumat hänen Klaaniin piilotetun omaisuutensa lähettyvillä selkeäisivät.

    ”Tuota. Yksi asia vielä”, Killjoy päätti varmistaa, ”Ymmärrät varmasti tehtävämme arkaluontoisuuden. Joten ei sanaakaan Klaanin ylläpidolle… tai kenellekään siellä. Joutuisimme vain molemmat vaikeuksiin. Luulevat siellä luultavasti minua vielä kuolleeksi. Pidetään asia sellaisena niin kauan, kuin mahdollista.”

    Seran naurahti Killjoyn huolelle. ”Ei hätää. Ei kukaan uskoisi sanaakaan, jos edes yrittäisin selittää.”

    Kralhi nyökkäsi kiitollisena. Toa vilkuili taakseen, jossa hänen pilottinsa ilmeisesti puhui hänelle.

    ”Ah. Aika lopettaa, Kralhi. Turbulenssia edessä. Aika vyöttää itseni. Ollaan yhteyksissä.”

    Killjoy nyökkäsi ja samalla toisesta päästä yhteys katkesi. Sota-ajan tuttunsa kasvot olivat vielä hetken piirtyneinä Killjoyn verkkokalvoille. Kralhin ajatustoiminnan keskeytti vasemmanpuolimmaisimman pilotinistuimen Brez, joka oli jo ehtinyt vaihtaa perinteisen haarniskan takaisin päälleen.

    ”Entäs sitten? Nascostolle vaiko suoraan Xialle?”

    ”Xia vaatii enemmän valmistautumista”, Killjoy päätti, ”Minusta tuntuu, että haarniskani aseiden puute on asia, jonka haluan ratkoa seuraavaksi.”

    ”Ei Käden aseita jäljittimien vuoksi”, sama Brez kertasi, ”mutta siinä jää vaihtoehdot aika vähiin, jos ei luota Xialaiseen. Vaikka kyllä minusta Seleciuksen tuotteissa on aina ollut-”

    ”Ei Xialaista!”, Killjoy pysyi kannassaan, ”Minulla on parempi idea. Sellainen idea, joka sisältää Purifierin lähipiirin pienenemistä yhdellä päällä.”

    Kahden pilotoivan Brezin kasvoille levisi hymy. ”Olisiko se sitten koordinaattia pöytään?”

    Killjoy asteli aluksen keskustietokoneelle ja lisäsi siihen sarjan lukuja. Brezit käänsivät alusta lievästi tyyrpuuriin päin kurssin tasaamiseksi. He eivät olleet edes kovin kaukana kohteestaan.

    Killjoy asettui takaisin matkustajatilaan kolmannen Brezin viereen. Kenraalilta kesti hetki huomata nuoren naisen hänen vieressään olevan jo unessa, pää omalla olkapäällään leväten. Ajatuksiinsa vaipuva Killjoy ei ajatellut nukkua uudelleen vielä muutamaan päivään. Hän oli virkeämpi ilman untakin, kuin kellojen pahoinpitelemänä.

    Miehen ajatukset kelasivat läpi illan tapahtumia. Hän oli saanut juuri mitä halusi ja enemmänkin. Mutta hänen olonsa oli siitäkin huolimatta tyhjä. Kralhin ajatukset vaeltelivat vortixxiin ja siihen yhteen petolliseen tanssiin. Ja siihen tunteeseen ja sellaiseen elämään, jonka hän oli jo kauan sitten jättänyt taakseen.

    Koko juhlasalin katseet olivat kerääntyneet leninkiinsä vaihtaneeseen lavalle nousseeseen vortixxiin. Mikrofoni vasemmassa kädessään hän odotti oikeaa hetkeä. Hetken odottamalla oikea piste löytyi. Pienen hetken mittainen hiljaisuus puheensorinan keskellä. Naisen oikea käsi puristi yhä tummareunaista aikarautaa.

    ”Hyvät naiset ja herrat. Donovanin juhlavieraat.

    Te ette tunne minua, kuten olette tunteneet edelliset. Ette ymmärrä minua, kuten olette ymmärtäneet muita. Olen tullut kertomaan teille, ettei teidän tarvitse,

    En hae teidän hyväksyntäänne. En ole teidän emäntänne, enkä teidän kaitsijanne. Minä olen täällä tuomassa rauhan. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.

    Ja kello tikittää jo.”

  • Musta Käsi II

    Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.

    Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.

    On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.

    Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.

    Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
    Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.

    ”Ei enää.”

    Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.

    Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.

    Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…

    … ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.

    PROLOGI

    Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen

    Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.

    Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.

    Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.

    ”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”

    Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.

    ”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”

    Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.

    ”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”

    Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.

    ”Kuules, Xen… yläkerrasta pyydettiin sinua jäämään tänne alas. Sinuna… öh, tottelisin.”

    Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.

    ”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”

    Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.

    ”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”

    Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.

    Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.

    Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.

    ”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”

    Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.

    ”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”

    Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.

    ”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”

    Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.

    ”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.

    Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.

    ”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”

    Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.

    ”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”

    Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

    ”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”

    Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.

    ”Hyvästi, rakas.”

    Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.

    ”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”

    Mutta yhteys oli jo katkennut.

    Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.

    Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.

    Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.

    Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…

    NYKYHETKI

    Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.

    Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.

    ”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”

    Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.

    ”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”

    Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.

    ”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”

    Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.

    ”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”

    Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.

    Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.

    Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.

    ”Noh. Kohtasitteko te ne?”

    Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.

    ”Kohtasimme… ja taistelimme.”

    Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.

    ”Tuollako?”

    Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?

    Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.

    ”Saanko?”

    Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.

    Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.

    ”Hyvä.”

    Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.

    Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.

    ”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”

    Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.

    ”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”

    Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.

    ”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”

    Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.

    ”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”

    Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.

    Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
    ”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”

    Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.

    ”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
    Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.

    ”Mitä sinulla on siinä?”

    Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.

    Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.

    ”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”

    ”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”

    ”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.

    ”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”

    Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
    ”Olisihan se pitänyt arvata.”

    Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.

    ”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”

    Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.

    ”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”

    Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.

    ”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”

    Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.

    ”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”

    Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.

    ”Pikkukaveri? Millainen?”

    Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.

    ”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”

    Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.

    ”Missä hän on nyt? Missä näitte hänet viimeksi?”

    Matoro kohautti olkiaan Umbran joutuessa virkistämään muistiaan.

    ”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”

    Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
    ”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”

    Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.

    ”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”

    Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
    ”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”

    Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.

    ”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”

    Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.

    ”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”

    Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.

    ”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”

    Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.

    ”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”

    Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.

    Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.

    Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.

    ”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”

    Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.

    ”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”

    Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
    Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.

    ”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
    Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.

    Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.

    Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.

    ”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.

    ”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”

    Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.

    ”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”

    Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.

    ”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”

    Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.

    Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.

    Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.

    ”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”

    Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.

    ”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.

    ”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”

    Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.

    ”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”

    Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.

    ”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”

    Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
    ”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”

    Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
    ”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”

    Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.

    ”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”

    Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.

    ”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.

    Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.

    ”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”

    Pohjalla

    Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.

    Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.

    Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.

    ”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
    Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.

    ”Herra on kuollut”, Saraji lausui.

    Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.

    ”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”

    Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.

    ”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”

    Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.

    Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.

    Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.

    Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.

    ”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”

    Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.

    ”Montako sinulla jo on?”

    Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.

    Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.

    Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.

    ”Sinä olet viimeinen”, tunikavahki murahti lopulta.

    Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.

    ”Tappakaa hänet.”

    Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.

    Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.

    Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.

    ”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”

    Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.

    Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.

    ”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”

    Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.

    ”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”

    Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.

    ”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”

    ”… kuka, kenestä sinä puhut?”

    Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.

    ”Creedy.”

    Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.

    Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.

    ”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”

    Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.

    ”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”

    Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.

    ”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”

    Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.

    Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…

    … ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.

    Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.

    Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.

    Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.

    ”En meinannut tunnistaa sinua.”

    Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.

    ”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”

    Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.

    ”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”

    ”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”

    Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.

    ”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”

    Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
    Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.

    Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.

    ”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”

    Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.

    ”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”

    Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.

    ”Minä teen, mitä täytyy.”

    ”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”

    Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.

    Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.

    Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.

    Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.

    ”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”

    Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.

    Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.

    ”EXO-TOA!”

    Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.

    ”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”

    Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.

    Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.

    Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.

    Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.

    Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
    Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.

    Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.

    Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
    Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.

    Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.

    Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.

    Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.

    ”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”

    Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.

    Satoja metrejä korkeammalla

    ”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.

    Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.

    ”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.

    ”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.

    ”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.

    ”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”

    ”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
    Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.

    ”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.

    ”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.

    ”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.

    ”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”

    ”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.

    ”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.

    ”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.

    ”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.

    ”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.

    ”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.

    ”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.

    ”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”

    ”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”

    ”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.

    Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.

    ”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”

    ”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.

    ”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.

    ”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
    ”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”

    ”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.

    ”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”

    Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.

    ”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.

    ”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”

    ”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.

    ”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.

    Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.

    ”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.

    Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.

    ”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.

    Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.

    Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.

    ”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.

    ”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.

    Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.

    ”No niinpä tietenkin…”

    Kokoushuone

    Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.

    Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.

    Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.

    ”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”

    Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
    ”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”

    Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.

    ”En usko, että tässä on mitään selitett-”

    ”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”

    Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.

    ”Mistä minun pitäisi aloittaa?”

    ”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”

    Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.

    ”Alussa… oli kolme.”

    Kaukana menneisyydessä

    Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.

    Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.

    Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.

    Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.

    Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.

    Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.

    Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.

    Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.

    Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.

    Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.

    Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.

    Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.

    Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.

    Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…

    ”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”

    Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.

    ”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”

    Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.

    ”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”

    Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.

    ”Kuulat.”

    Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.

    ”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.

    … silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”

    Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”

    ”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”

    ”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”

    ”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”

    ”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”

    Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.

    Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.

    ”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”

    Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
    ”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”

    ”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”

    ”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”

    ”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.

    Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.

    ”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.

    Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
    Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.

    ”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”

    Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.

    ”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”

    ”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”

    Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.

    ”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
    Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.

    Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.

    Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.

    ”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”

    ”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”

    ”Anteeksi…”

    Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.

    Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
    Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.

    Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.

    Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.

    ”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”

    Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.

    ”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”

    Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
    Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.

    ”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”

    Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.

    ”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”

    Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
    ”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”

    Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.

    Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.

    ”Miten tarina päättyy?”

    Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”

    ”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”

    Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.

    ”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”

    Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…

    ”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
    Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
    ”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”

    ”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”

    Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.

    ”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”

    ”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”

    ”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”

    Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.

    ”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”

    Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.

    ”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
    Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.

    ”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”

    Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.

    Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.

    ”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”

    Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
    ”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”

    ”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
    ”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”

    ”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”

    Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.

    ”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.

    ”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”

    Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.

    Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.

    Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.

    ”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”

    Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.

    ”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”

    ”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.

    ”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.

    ”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”

    ”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.

    Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.

    ”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.

    ”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”

    Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.

    ”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.

    ”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”

    ”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.

    ”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.

    ”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.

    ”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”

    Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.

    ”Mitä… mitä sinä oikein teet?”

    Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.

    ”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”

    Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”

    Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.

    ”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.

    ”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.

    ”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”

    Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.

    Pohjalla

    ”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
    Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.

    ”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”

    Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
    Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.

    Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.

    ”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”

    Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.

    ”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”

    Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
    ”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”

    ”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.

    Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”

    Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.

    ”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”

    Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”

    Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.

    ”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.

    ”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”

    Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.

    ”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”

    ”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.

    ”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”

    Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.

    ”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.

    ”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.

    ”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”

    Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.

    ”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”

    ”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”

    Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
    Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.

    ”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”

    Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.

    ”ET OLE TOSISSASI!”

    Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.

    Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.

    ”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”

    Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.

    ”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”

    ”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”

    Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.

    ”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”

    ”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
    Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
    Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”

    ”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.

    ”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
    Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.

    Tutkimusosasto 1, Arkistot

    Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.

    Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.

    Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.

    ”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”

    Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
    ”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.

    Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.

    ”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”

    ”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.

    ”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
    Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.

    Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.

    Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
    ”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.

    Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.

    ”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”

    ”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.

    ”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”

    Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.

    Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.

    Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.

    ”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.

    Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.

    Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.

    Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.

    Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.

    ”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”

    ”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”

    Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.

    ”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”

    Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.

    Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.

    ”Kaikki kunnossa?”

    Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.

    ”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”

    Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”

    Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”

    Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
    ”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.

    Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.

    ”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”

    Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
    Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.

    ”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”

    Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.

    ”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”

    ”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.

    ”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”

    Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.

    Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
    Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.

    Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi.
    ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”

    Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.

    ”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”

    Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.

    Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.

    ”Hengitä syvään.”

    Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.

    ”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”

    Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.

    Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.

    Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.

    Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.

    Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten.
    ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”

    Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.

    Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.

    ”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”

    Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.

    ”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”

    Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.

    ”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
    Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.

    ”… mitä?”

    Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
    ”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”

    Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”

    Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.

    ”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”

    Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
    ”Minä kuulin sen myös.”

    Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”

    ”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.

    Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.

    ”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”

    Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”

    Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”

    ”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”

    Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.

    ”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”

    ”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.

    Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.

    ”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”

    Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.

    ”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”

    ”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”

    Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”

    Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”

    Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.

    Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.

    ”Demiurgi… Demiurgi?”

    Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.

    ”Demiurgi.”

    Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros

    Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.

    Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.

    Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.

    Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.

    Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.

    Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.

    Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.

    Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.

    Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
    Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.

    Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
    Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.

    Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.

    Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.

    Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.

    Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.

    Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.

    Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.

    Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.

    Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.

    Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.

    Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.

    Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.

    Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.

    ”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.

    Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.

    ”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”

    Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”

    Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.

    ”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”

    ”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.

    Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.

    ”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”

    Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”

    ”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.

    ”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”

    Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.

    ”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.

    Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.

    ”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”

    ”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.

    ”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”

    ”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.

    Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.

    ”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.

    Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
    ”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”

    ”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.

    Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.

    ”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”

    Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.

    ”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
    Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.

    Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.

    Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.

    Xenin työhuone

    Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.

    Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.

    Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.

    Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
    ”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”

    Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
    Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”

    Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”

    Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
    Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.

    ”Minä en halunnut tätä.”

    ”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.

    ”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
    Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.

    ”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”

    Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
    ”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”

    Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”

    Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.

    ”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
    Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
    ”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”

    Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”

    Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.

    ”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”

    Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.

    ”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
    Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.

    ”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”

    Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”

    Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
    ”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”

    Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.

    ”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”

    ”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”

    ”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”

    Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
    Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.

    ”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”

    Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”

    Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”

    Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”

    ”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.

    Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.

    ”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”

    Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”

    Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
    ”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”

    Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.

    ”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
    Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”

    Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.

    ”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
    ”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”

    Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.

    ”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”

    Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”

    ”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”

    Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.

    ”Minne matka?”

    ”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”

    Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”

    Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.

    Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.

    Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.

    Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
    Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.

    Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.

    Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.

    ”Menetin malttini aikaisemmin.”

    ”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.

    ”Ja olen pahoillani.”

    ”Mmh”, Killjoy totesi taas.

    Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.

    ”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”

    Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.

    ”Xen, sillä ei ole väliä.”

    Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.

    ”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.

    Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.

    ”Kyllä”, Killjoy vastasi.

    ”Ja väitit rakastavasi myös minua.”

    ”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
    Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.

    ”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”

    Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.

    ”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”

    Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.

    Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.

    Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.

    ”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”

    Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.

    ”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”

    ”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”

    ”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.

    ”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”

    Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”

    ”Joten pysy kaukana minusta.”

    Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.

    Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.

    Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.

    Kralhit metsästivät jälleen.

    Seuraavana päivänä

    Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.

    Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.

    ”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.

    Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”

    Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.

    ”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.

    ”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.

    ”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.

    Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.

    ”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.

    ”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.

    Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”

    ”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.

    Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.

    ”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”

    Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
    Hanska särkyi.

    ”MITÄ KARZAHNIA?”

    Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
    ”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.

    ”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.

    Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.

    ”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.

    ”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.

    Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.

    ”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.

    Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.

    ”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.

    ”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”

    ”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.

    Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
    ”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”

    ”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”

    Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.

    ”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”

    ”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”

    ”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
    ”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”

    Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.

    ”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”

    ”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.

    ”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.

    ”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”

    ”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.

    ”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”

    Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.

    ”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.

    ”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.

    ”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.

    ”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”

    Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.

    ”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”

    ”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
    Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.

    ”No niin”, hän hymyili.

    Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”

    ”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.

    Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.

    Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.

    ”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”

    Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.

    ”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”

    Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”

    Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.

    ”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
    Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”

    ”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.

    ”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”

    Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”

    Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.

    Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.

    ”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
    järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”

    ”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.

    ”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.

    Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”

    ”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.

    ”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.

    Onu-Metru, pinta

    Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.

    Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.

    ”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.

    ”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.

    ”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.

    ”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”

    ”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.

    ”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.

    ”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.

    ”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.

    ”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.

    Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.

    ”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.

    Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
    ”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.

    ”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.

    Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
    Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.

    ”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”

    Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.

    ”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”

    ”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.

    ”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”

    ”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”

    ”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.

    ”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.

    ”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
    ”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.

    ”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.

    ”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.

    ”…” Matoro kommentoi.

    ”Ko-matoralaista hiljaisuutta vai?” Deleva naurahti.

    ”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”

    Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.

    Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.

    Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.

    Alempana

    Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.

    Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.

    Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.

    Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.

    Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.

    Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.

    Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.

    ”Näin on parempi.”

    Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.

    Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
    Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
    Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.

    Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…

    … jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
    Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.

    ”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”

    Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.

    Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.

    ”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.

    ”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”

    Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.

    ”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”

    Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”

    Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.

    ”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”

    ”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”

    Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”

    Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.

    ”Mikä on sinun nimesi?”

    Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”

    ”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”

    Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.

    ”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”

    Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.

    ”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”

    Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.

    ”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”

    Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.

    ”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.

    ”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
    Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.

    ”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
    Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.

    ”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”

    Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”

    Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.

    ”Ei enää.”

    EPILOGI

    Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema

    Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.

    Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.

    Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.

    Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.

    ”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”

    Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.

    ”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”

    Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.

    ”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”

    Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.

    ”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”

    ”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”

    Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
    Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.

    ”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”

    ”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
    Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.

    ”On kulunut hetki, Saraji.”

    Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.

    ”Mestari Ficus. Niin on.”

    Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.

    Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .

    ”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”

    Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.

    Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.

    Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.

    Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.

    Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.

    ”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”

    Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.

    Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.

    Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.

    Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.

    ”Minun kuningattareni”, Purifier julisti. ”Minun Biancani.”

    Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.

    Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.

    Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

    Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.

    Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.

    Musta Käsi II

  • Sairas sekä mieleltään että keholtaan

    Bio-klaanin Sairasosasto

    ”Urgh…” toa raotti silmiään. Retki kahvioon ja kokemattomuus laitteisiin joissa on pyörät olivat koituneet hänen turmiokseen. Toa yritti kääntyä sängyssä ja tunsi sitten pistävää kipua ympäri kehoaan.

    ”Herra, te olette sairas, sekä mieleltänne, että keholtanne. Saariseikkailunne olisi voinut repiä teidät. Oli siis oikeastaan tosi hyvä, että nyt menit kaatumaan, muuten ei vaivoja olisi huomattu. Me vielä toistaiseksi emme ole saaneet mikä mieltänne vaivaa, mutta yritämme. Voit joutua olemaan täällä kauankin.

    ”Ahaa”, Gekko sanoi ja jäi katselemaan poiskävelevää hehkeää matorania.

    Matoran näki toan silmäkulmastaan ja virneen jonka tämä yritti piiloottaa viitta-kaapuhybridinsä alle.

    ”Lieneeköhän tuo sitten normaalia käytöstä”, Matoran ajatteli.

  • Arkkienkelin taistelu osa I

    [spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]

    Ilmaraptori

    Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.

    Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.

    Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.

    Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.

    ”Savua!” Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.

    ”Ei taida olla tulivuori”, tulen Toa sanoi synkästi.

    ”Se on Abzumon alus!” Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.

    ”No jo on Destralin ruma kone Makutalla”, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?

    Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.

    ”Suoraan kohti?” Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.

    ”Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.”

    ”Mitä aiomme?” Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.

    ”Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa,” Ämtur sanoi.

    ”Me… menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.”

    ”Melkoinen klisee”, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, ”Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.”

    ”Minä jään myös,” Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. ”Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.”

    ”Minä olen mukana,” Troopperi sanoi, ”Jos edes pääsemme si-Auuh!”

    Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.

    ”Onneksi nuo tuli asennettua”, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, ”Tawa paloi. Oletteko kunnossa?”

    Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.

    ”EI! Oletko kunnossa, kuoma?” Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.

    ”Destralin Karzahnin Makuta”, Ontor manasi, ”Käsi ei liiku. Aargh.”

    ”Minä hoidan sinut, minä hoidan”, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.

    ”Sinun pitää pärjätä, Ontor”, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, ”Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!”

    ”Minä hoidan tämän”, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.

    ”Nerokasta”, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, ”Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?”

    ”Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen”, Hai sanoi.

    ”Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen”, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.

    Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.

    Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.

    Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.

    Jessöör.

    Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.

    Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!

    Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.

    Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä… Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.

    ”Avaa kattoluukku”, Blosz sanoi päättäväisesti, ”Haluan nähdä auringon”.

    ”Huono idea”, Ämtur vastasi, ”Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.”

    ”Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat!” Toa huusi Matoranille.

    Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan.
    ”Eiköhän pelata erä Kolia.”

    Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.

    Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa – tai päässä – oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.

    Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.

    ”Moottorit ylikuumenevat!” huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, ”Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!”

    ”Destralin Destral!” pilotti manasi.

    ”Lauhdevedet kiehuvat”, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, ”Jos se ylipäätänsä on mahdollista.”

    ”Voitko tiivistää veden uudestaan?” Ämtur ärähti Toalle.

    ”En voi lisätä sen lämpökapasiteettia”, Toa vastasi.

    Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!

    Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.

    ”Lauhdevesi tiivistyi”, Hai totesi.

    ”Teistä Toista alkaa olla hyötyä”, Ämtur vastasi.

    Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.

    Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.

    Oli aika vapauttaa lämpö.

    Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.

    Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.

    ”Siitä saitte, mielipuoliset laitteet!” toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.

    Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.

    ”Miksei Abzumo voi taistella… normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä?” Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.

    Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.

    Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.

    Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.

    Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.

    Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan – oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.

    ”Mikä hitto meihin osui”, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.

    Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.

    Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.

    Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.

    Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.

    ”K-kiitos”, hän osasi vain sanoa.

    1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan ”kiitos” matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.

    Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.

    * * *

    Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi.
    Kiihdytä, ystävä.
    Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka – paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.

    Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä.
    Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.

    Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.

    Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.

    Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.

    Jos sillä siis kattoa onkaan.

    Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää.
    Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.

    Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa.
    Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.

    Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.

    Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä.
    Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä.
    Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä.
    Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle.
    Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.

    Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.

    Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.

    Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.

    EI VIELÄ, kuula vastasi.

    Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas.
    Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.

    Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne.
    Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.

    Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme.
    ”Hölmöt.”

    Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen.
    Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan.
    Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.

    Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.

    Ei. Ei tätä.

    Ei tänään.

    En epäonnistu enää.

    Olen tehnyt lupauksen.

    Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni.
    Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.

    Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä.
    Hän nousi ylös.

    * * *

    Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.

    Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.

    ”Okei. Miten pääsemme sisään?” Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.

    ”Minulla on keino”, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.

    Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.

    ”Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse”, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.

    Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.

    ”Odota”, Matoro sanoi. ”Sitä ei saa sulatettua”. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.

    ”Saimme seuraa!” Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.

    Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.

    ”Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?”

    ”Enköhän”, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.

    Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.

    ”Olemme sisällä”, Blosz raportoi radiollaan Ilmaraptorille.

    Ilmaraptori

    Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.

    Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.

    Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.

    Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat…

    ”Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.”

    Arkkienkeli

    Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen.
    ”Ottakaa hänet”, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen.
    ”Typerä nainen”, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. ”Ei rimpuileminen mitään auta.”
    Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään.
    ”Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä”, Zumo jatkoi, ”ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä.”
    ”Mit䅔 Mestari sai sanottua.
    ”Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni.”
    ”Olet hullu!”
    ”Minulla on tämä”, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. ”Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath.”
    Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään.
    ”Sinäkö jumala! Salli minun nauraa!”
    ”Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä.”
    Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin.
    ”Josssss hän selvissssi hengissssä”, Abzumo sihisi, ”tuokaa hänet Ssssydämen luo.”
    Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.

    * *

    ”… ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä?” Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.

    ”Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia”, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.

    ”Alaspäin”, Hai sanoi. ”Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.”

    ”Komppaan Haita”, Matoro sanoi. ”Alaspäin.”

    Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.

    ”Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään?” Bloszar kysyi.

    ”Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa”, Troopperi vastasi.

    ”Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja?” Hai heitti väliin. Joku hymähti.

    He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.

    ”Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä?” Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.

    ”Pointti hyvä” Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.

    Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee.
    Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.

    Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.

    Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.

    Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.

    * *

    Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.

    Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista.
    Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.

    Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa.
    Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri.
    Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.

    Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.

    Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.

    Epäolennaista, Oraakkeli ajatteli. Keskity tehtävään.

    Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.

    Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.

    Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.

    Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.

    Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.

    Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui ”palkintohuoneeksi”. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin.
    Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin.
    Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.

    Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.

    Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot.
    ”Ath kanssanne”, Oraakkeli sanoi hiljaa.

    Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan.
    Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.

    Hän ei ollut peloissaan.

    Hän oli vihainen.

    * * *

    Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi:
    ”Mitä hittoja nuo ovat?”
    Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa.
    ”Tunkeilijat”, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, ”teidän olisi kohteliasta kuolla.”
    ”M-mitä?” Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
    ”Kuolkaa”, olento toisti, ”ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva.”
    ”Onko tämä Abzumon huumoria?” Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.

    Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa – heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.

    Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.

    Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.

    Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.

    Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.

    ”Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon”, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan.
    ”Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta”, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa.
    ”Juu, hetki.”
    Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.

    * *

    ”Hissi”, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.

    ”En tiedä kannattaako meidän…” Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.

    Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.

    ”Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen”, Blos hihkaisi.

    Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty ”vankiosastoksi.”

    ”Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan.” Matoro sanoi täysin odottamattomasti. ”Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.”

    Hetken hiljaisuus. ”Mitä sitten tapahtui?” Kysyi Troopperi.

    Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. ”Harppuuna”, hän sanoi ja käveli hissin luo.

    * *

    Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin.
    Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.

    Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.

    ”Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys”, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. ”Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.”

    Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.

    ”Missä”, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. ”On. Pyhä. Äiti?”

    Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni.
    Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja.
    Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.

    ”Muualla”, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.

    ”Voimme hoitaa tämän kivuttomasti”, Oraakkeli sanoi. ”Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti.” Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.

    ”Me emme tunne kipua”, Insinööri sanoi. ”Tarjouksenne on tyhjä.”

    Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.

    ”Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme”, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. ”Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.”

    ”Katsokaa nyt teitä”, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. ”Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä.”
    Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. ”Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?”

    Insinöörit olivat pitkään hiljaa.
    ”Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?”

    Oraakkeli huokaisi. ”Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä?”
    ”Koska kello tottelee kelloseppää”, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle.
    ”Koska luomakunta tottelee jumalaansa.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat… ja taidatte tajuta sen.”

    Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti.
    ”Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.”

    Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan – tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa – ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.

    Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.

    Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni.
    Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.

    Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.

    Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan.
    Hajoa.

    Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.

    Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.

    PLOP.

    Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.

    Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti.
    Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.

    Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.

    Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja.
    ”Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä”, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. ”Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.”

    Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat.
    ”Missä.”
    Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä.
    ”On.”
    Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa.
    ”Pyhä Äiti.”

    Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.

    Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.

    Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.

    * * *

    ”Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija”, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.

    Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.

    Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.

    Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.

    Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.

    Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.

    ”Mato, se oli paras suunnitelma ikinä”, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.

    ”Olen siihen itsekin tyytyväinen”, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.

    ”No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta?” Hai kysyi.

  • Näin kaiken

    Klaani, Admin-aukio

    ”Tämä ei aivan vastaa mielikuvaani sopivasta neuvottelupaikasta”, Enki puhui hiljaa seuraten sivusta Admin-aukion ahdistunutta matoranvilinää. Guardian rojahti aukion laidalla lepäilevälle puiselle penkille ja lausui:
    ”Tämä jos mikä on sopiva paikka”. Enkin kysyvä katse sai adminin jatkamaan: ”En luota teihin ihan niin paljon kuin mitä toivoisit. Kuulen asianne mieluiten paikassa jossa ette voi tuosta noin vain iskeä myrkytettyä heittotähteä kurkkuuni ja liueta sitten savupommin turvin paikalta.”

    Enki naurahti vaivaantuneesti ja istahti maahan Guardianin eteen vaikka adminin vieressä penkillä olisikin ollut reilusti tilaa. Muut veljeskuntalaiset istahtivat samaan tapaan riviin tuoreen johtajansa taakse. Enkin aseteltua jalkansa siististi ristiin alkoi matoran puhua:
    ”Nazorakit eivät saa veljeskuntaa puolelleen, oli Ämkoon-herr- krhm, Ämkoon tilanne sitten mikä hyvänsä. Sen suhteen voitte olla huoleti.”
    ”Tieto on huojentava, mutta ymmärrät varmaan, että en voi tuosta vain luottaa sanaasi. Jos muistan oikein, olitte pitkään Ämkoon henkilökohtainen eliittijoukko tämän suorassa alaisuudessa.”
    ”Ämkoo koulutti meidät taistelemaan Klaanin puolesta”, Enki puolusteli. ”Ymmärrän silti epäluulosi. En kuitenkaan voi muuta kuin anoa luottamusta.”

    Guardian tuijotti le-matorania tarkasti suoraan silmiin. Skakdi murahteli hiljaa pohdiskellen ikuisuudelta tuntuneen tovin, puristi sitten siniharmaat kätensä puuskaan ja sanoi:
    ”En anna teidän puuhata omianne, joten komennan klaanilaisia vahtimaan puuhianne. Näinä aikoina en voi kuitenkaan kieltäytyä ylimääräisestä sotavoimasta, joten saatte luvan olla avuksi.”
    ”Kiitos, herra. Tulet huomaamaan, että veljeskuntalainen pitää aina sanansa.”
    ”Hyvä niin. Nyt saat kuitenkin luvan kertoa minulle tarkkaan mitä saarellanne oikein tapahtui.”
    Enki kurtisti kulmiaan ja vilkuili hetken ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan ei vakoillut heitä. Sitten matoran palautti katseensa siniseen adminiin ja taikoi kasvoillensa pahoittelevan ilmeen.
    ”En usko voivani kertoa paljoa sellaista jota et jo tietäisi. Hyökättyämme nazorakien kimppuun johdin kumppaneitteni kera iskujoukkoamme. Ämkoon ja erään nazorakien supersotilaan aiheuttaman kaaoksen turvin onnistuimme nipin napin pakenemaan saarelta.”
    ”Oletko varma, että Ämkoon ja nazorakin taistelu ei ollut lavastettu?”
    Enkin kasvoilla käväisi hämmästys.
    ”Ette kysyisi tuota jos olisitte olleet näkemässä, Herra. Se oli hurjin koskaan näkemäni kamppailu, ja minä olen nähnyt paljon.”

    Admin-aukion laidalta kuuluvat hämmästyneet huudahdukset ja huokaukset saivat sekä Guardianin että veljeskuntalaisten päät kääntymään hetkeksi mekkalaa kohti. He eivät kuitenkaan nähneet muuta kuin hämmästelevän matoranjoukon, ja siirsivät mielenkiintonsa takaisin keskusteluunsa.

    ”Kuulemani mukaan Ämkoo katosi taistelun päätteeksi”, G puhui. ”Onko sinulla mitään tietoa mitä siitä eteenpäin tapahtui?”
    ”Koko kamppailu oli siinä vaiheessa täysi kaaos”, kuului Enkin vastaus. ”Johtajamme jäi epäselvissä olosuhteissa ainoana Ämkoon tueksi. Menetimme useaan kertaan yhteyden kumpaankin ja sitten saimme käskyn lähteä.”
    ”Ämkoon tilanteen on täytynyt olla taistelun jälkeen hälyttävä”, Guardian mietti vilkuillen uudemman kerran äsken kuultujen outojen huudahdusten suuntaan. ”Sillä pirulaisella ei ole tapana jäädä vapaaehtoisesti vihollisten kynsiin.”
    ”Olen vähintään yhtä hämmentynyt kuin tekin”, Enki vastasi.
    ”En muuten usko”, Guardian sanoi katse naulittuna aukion laidalle. Adminin reaktio sai Enkin kääntämään katseensa ympäri ja lähes pudottamaan silmänsä päästään.

    Hämmästyneen väkijoukon lävitse kompasteli väsynyt ja litimärkä Norsupäästäinen. Tuon ikiaikaisen olennon helvetillinen silmäpari tuijotti häiriintyneesti penkillä istuvaa Guardiania samalla kun olento liikkui väkinäisin liikkein sinistä skakdia kohti. Uskalias uimamatka veljeskunnan saarelta Klaaniin olisi tappanut minkä tahansa muun maaelämään suunnitellun rahi-pedon, mutta aurinkovoimalla toimiva väkivahva päästäinen oli ihme kyllä selvinnyt hengissä puolikuolleesta ratsastajastaan huolimatta.

    Enki ja muut veljeskuntalaiset kavahtivat sivuun Suuren Norsupäästäisen tieltä kun tämä astui Guardianin eteen. Hämmästynyt admin ryhdisti velttoa asentoaan ja katseli hieman ahdistuneesti Norsupäästäisen valtavia silmiä. Sitten Guardian avasi keskustelun.
    ”No mutta hei.”
    ”Röööhkis.”
    ”Omistajasi ei lähettänyt sinua sädettämään minua hengiltä, eihän?”
    ”Srönk.”
    ”No hyvä.”

    Norsupäästäinen laskeutui polvilleen ja Guardian huomasi ensi kertaa rahin selässä makaavan matoranin. Veljeskuntalaiset huomasivat saman ja auttoivat henkihieverissä olevan ratsastajan alas päästäisen selästä.
    ”Le-matoran” pystyyn ampaissut Guardian lausui. ”Yksi teistä?”
    ”Selvästikin”, Enki puhui yrittäen saada matoranin tajuihinsa. Kuin ihmeen kaupalla veljeskuntalaisen himmeät silmät avautuivat, ja matoran yskäisi suustaan merivettä ja pienen kalan.
    ”Minä…” matoran aloitti, mutta seuraavat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
    ”Älä puhu”, Guardian komensi kyyristyttyään puolikuolleen selviytyjän viereen. Guardianin kiikarisilmä siirtyi tarkkailemaan matoranin kaulan lähellä ammottavaa tulehtuneen näköistä avohaavaa. ”Älä huolehdi. Saat pian apua.”

    Guardian nosti haavoittuneen matoranin olalleen ja lähti kantamaan tätä kohti Klaanin sairasosastoa. Norsupäästäinen röhkäisi hätääntyneesti, eikä Enki kyennyt estämään väsynyttä eläintä lähtemästä jolkottelemaan Guardianin perään. Veljeskuntalaiset vilkuilivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten myöskin seuraamaan sinistä skakdia.
    ”Minä…”, haavoittunut matoran aloitti taas. Guardianin estelyistä huolimatta matoran koitti puhua.

    ”…näin…kaiken…”

  • Amiraalin akvaario

    SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

    Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

    Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
    ”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
    ”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

    Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
    Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
    ”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

    Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
    ”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

    Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
    ”Myöskin, sir…” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”…laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

    Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

    Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
    Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
    ”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

    Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

    ”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
    ”Uupunut?”
    Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
    ”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
    ”Hah hah hah hah….”

    Tronie kallisti kalanpäätää.
    Olen näin hyvä koomikko?
    ”…hah hah hah hah…”
    Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä…
    ”….ha.”

    Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
    ”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
    Mistäs minä moista?
    ”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

    Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
    Wanhat ajat hyvät ajat?
    ”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

    Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
    Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
    ”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

    Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden…
    ”…mistä sinä muk-”
    Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…

    ”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
    Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
    ”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
    Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…

    002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

    Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…

    Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

    …että pidät torakoista vielä vähemmän.

    Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
    ”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
    Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

    Hum.

    Huoneessa oli täysin hiljaista.

    Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

    Toisaalla

    Ruki avasi silmänsä.
    ”Missä…”
    Hänen päätään särki kovasti.

    [spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]