Avainsana: rakkaus

  • Viha ja rakkaus

    Kaya-Wahin mutaiseen maahan oli jäänyt vana veden täyttämiä jalanjälkiä, kun kitiinikuorinen, yksinkertaiseen haarniskaan sonnustautunut olento oli rämpinyt sen läpi. Askel toisensa perään. Metsän kasvusto oli jäänyt taakse ja edessä oli avautunut aukeampi maisema. Kaatosade oli muuttanut sen liejuksi.

    ”Ni-nimeni on… Angela”, nazorak sanoi heikolla äänellä, lähinnä itselleen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa – kun ei siellä ketään ollut: kilometrien säteellä oli pelkkää aavaa erämaata, jota myrskytuuli piiskasi. Harmaat, toistensa kanssa identtiset kukkulat toistuivat kaukaisuuteen siellä, missä ylipäänsä oli jotakin. Hänen suuntansa oli kohti etelää. Siellä ei ollut edes kukkuloita.

    Noh, jalkaa toisen perään. Noin keskimääräistä nazorakin kävelyvauhtia.

    Hän oli kävellyt päiviä. Päiviä ja öitä, keskeyttämättä matkantekoa kertaakaan. Askel askeleelta lähempänä määränpäätä. Hänen jalkoihinsa sattui. Kaikkeen sattui. Eikö hän voisi olla jo pian perillä? Hän ei ollut nukkunut kolmeen kokonaiseen yöhön, ja se alkoi tuntua. Ei mitään virvokkeita, piristeitä, ei mitään. Vain tarkoitus.

    ”Tahdon toimittaa paketin.”

    Hän puhui itselleen lähinnä ikään kuin muistutuksena. Ei sillä, että hän olisi muistuttamista tarvinnut, sillä ainoa asia, mitä hän ajatteli, oli paketti ja sen toimittaminen.

    ”Se on elämäni tarkoitus.”

    Ehkä oli helpompaa sanoa se ääneen? Ehkä se teki siitä vähemmän pelottavaa? Uusi tarkoitus, uusi elämä. Mitä tapahtuisi, kun tavoite täyttyisi? Ehkä sitä ei tarvinnut ajatella. Tärkeintä oli määränpää – ja sinne pääseminen mahdollisimman nopeasti. Se vähä, minkä hän oli pystynyt itse vaikuttamaan matkaansa, oli reittivalinta, ja hän oli päättänyt matkata aution Kaya-Wahin läpi. Sillä tavalla hän vältti sekä satunnaiset kohtaamiset villielämän kanssa että Imperiumin suuremmat leirit.

    ”Angela…”

    Matkaa oli vielä. Monta päivää. Oliko hän edes puolessavälissä? Mitä tapahtuisi, kun hän saapuisi Bio-Klaanin puolustamalle maaperälle?

    Vettä ainakin oli. Liiaksikin. Hänen jalkansa upposivat mutaan joka askeleella, ja hän oli varmaankin vilustumassa. Ruokaa hän ei ollut ehtinyt ottaa mukaan ennen lähtöä. Neljä päivää ilman ruokaa alkoi tuntua jo vähän kurjalta. Hän ei halunnut ajatella, miltä se tuntuisi aivan loppumatkasta. Oikeastaan hän ei halunnut ajatella koko loppumatkaa.

    Miksi Angela? Ei nimiä käytetty. Ei kenelläkään ollut nimeä. Niin ei ollut puhdasta.

    Äh, toissijaista.

    Täytyi kävellä. Jalkaa toisen eteen. Askelta toisen perään. Uudestaan ja uudestaan. Vielä pitkä matka edessä.

    Hänen kehoaan kolotti joka puolelta – myös muualta kuin armottoman marssin runtelemista jaloista. Tiedustelupalvelun kuulustelijat eivät olleet olleet helläotteisia, ja hänelle oli jäänyt kohtaamisesta ruhjeita ympäriinsä. Hän ei enää aistinut mitään toisella tuntosarvellaan. Sentään sade hieman turrutti sarven jatkuvaa tykytystä.

    ”Paketti… täytyy toimittaa.”

    Paketti olikin hänen kevyen varustuksensa ainoa sisältö. Se makasi yksinään hänen litimärän selkäreppunsa pohjalla. Hänellä ei ollut edes asetta mukanaan. Se olikin yksi syy reitinvalintaan – eihän hän pystyisi puolustautumaan hyökkäyksiltä tehokkaasti. Tosin metsässäkin hän oli havainnut, että ei ollut nähnyt rahin rahia. Yhtä ainutta pikku eläintä. Oliko sillä jotain tekemistä hänen toimituksensa kanssa? Vaikea sanoa.

    Kaya-Wahi ei tuntunut koskaan loppuvan. Vain harmautta silmänkantamattomiin. Normaalisti siellä olisi ollut vaikea suunnistaa, mutta hänen mielensä tiesi, minne kulkea. Missä määränpää sijaitsi. Minne hän loputtomasti, sielunsa pohjasta, tahtoi päästä.

    ”Määränpää… Bio-Klaani.”

    Hänen jalkansa osui veden täyttämään kuoppaan, mikä sai hänet horjahtamaan ja miltei kaatumaan. Oli oltava varovaisempi. Vaikka maasto täällä olikin helppokulkuisempaa kuin metsässä, oli maaperä petollista. Jos hän rikkoisi itsensä jo ennen perille pääsyä, loppumatkasta koituisi mitä hirvittävin kokemus. Sillä perille oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Niin hänen aivonsa hänelle kertoivat. Niin sinne pakotettu tahto määräsi. Ei, sitä hän halusi. Enemmän kuin mitään muuta.

    Ja samalla ei halunnut.

    Angela… mutta hänhän oli Korpraali 3141, viestintuoja.

    Ei, hän oli Angela.

    Ja hänen tehtävänsä oli toimittaa Valtiaan lahja Matoro Mustalumelle.

    Lopullisesta loppumattomaan
    virheemme kiertävät kehää,
    jonka sinun toivoisin pystyvän
    vihdoin katkaisemaan

    En jaksa selittää
    Illalla vain toinen meistä elää
    toisen meistä etsiessä
    viimeistä ratkaisuaan

    Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
    En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
    Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
    En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan

    Viha ja rakkaus

    Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kertomuksia kaukaisista ajoista! Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!

    Tämän hän oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Se oli täynnä pohjatonta surua, kuten monet sen rautaisen vihan ajan laulut, mutta siinä oli myös kauneutta, vaikkei toivoa. Laulu Sanansaattajasta ja Sysilumesta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen keskimmäisten aikojen suurimmista tragedioista.

    Silloin, kun Suurkaupunki oli vielä voimansa tunnossa, Sysilumi saapui sen tähtitaivaan alle pienen toverijoukon kanssa. Hän oli urhea jään ritari, periksiantamaton ja lempeä. Mutta häntä piinasi pakkomielle: hän tahtoi kangeta Kohtalon kiertoradaltaan ja anastaa sen mahdin. Hän vihasi pahaa ja tahtoi hävittää sen, mutta hänen uskonsa oli niin suuri, että hän menetti lopulta ymmärryksen siitä, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa.

    Tehtävänsä toteuttaakseen hän toivoi löytävänsä unohdetun aseen Legendojen Kaupungin hämärästä. Aseen, jolla itse aika taipuisi ja antaisi periksi.

    Olisiko hän voinut milloinkaan onnistua?

    Edes kaikkein puhdassydämisin ei pystynyt muuttamaan asetettuja Kohtaloita, ja matkansa aikana Sysilumi hukkasi kaikki kolme hyvettään.

    Yhtenäisyyden pettäessä hän tarrautui Velvollisuuteen ja yritti korjata maailman aseenaan vain tahtonsa voima – ja usko suureen tarkoitukseen.

    Velvollisuuden pettäessä hän yritti kirjoittaa nimensä Kohtalon tähtiin. Ja sinä yönä Suurkaupungin taivaalla loisti hetken Sininen tähti, Iratoi, kaaoksen ja tuhon lähettiläs – ja monet kuolivat.

    Mutta lopulta, omasta valinnastaan, hän luopui siitäkin, kaikkensa antaneena ja särkyneenä. Hän oli yrittänyt korottaa itsensä enkeliksi ja jumalaksi, ja se oli tuhonnut hänet.

    Mutta viimeisenä kapinana Kohtaloa vastaan hän antoi aseen eteenpäin. Sen sai Sysilumen epätodennäköinen rakastettu, runotar Sanansaattaja. Kun heidän kätensä kohtasivat ja Valinta vaihtoi haltijaansa, langetettiin myös Sanansaattajan ylle Kohtalon viha.

    Sysilumi kuvitteli sen olevan nerokas pako; tapa välttää vääjämätön Kohtalo; keino katkaista kierre. Kertomuksen yllättävä käänne.

    Oliko se ylpeys, joka oli tuhonnut Sysilumen harkintakyvyn, vaiko rakkaus?

    Rakkaudestaan huolimatta he eivät koskaan saaneet toisiaan. Kaksi Kohtalon varasta – kaksi, joiden ei olisi pitänyt milloinkaan tavata – kuvittelivat kävelevänsä punatähden alta vailla seuraamuksen seuraamusta. Heidän onnensa kesti vain hetken. Heidän rakkaudestaan, kuten niin monista vastuuttomista rakkauden harhoista ennen heitä, versosi ainoastaan kuolemaa.
    Sokeudessaan he kuvittelivat olevansa Kohtaloa nokkelampia.

    Mutta he eivät olleet.
    Kohtalon langetessa he eivät olleet niin vapaita kuin olivat kuvitelleet, eivätkä olleet koskaan sitä ennenkään olleet.

    Kukaan ei voi kääntää Kohtalon laulua
    Se on liian pitkä, liian kauhea

    Kohtalon ei tarvitse rangaista. Sen täytyy vain tapahtua.
    Sillä kertaa Kohtalon muodon otti Suuren Hengen julma enkeli, itse Epätoivon Arkkitehti, joka toi pyhän tuomionsa Sanansaattajan ja Sysilumen ylle. Kohtalon vihan malja vuodatettiin kapinoivien rakastavaisten kasvoille. Muutoksen tuulet hukkuivat pimeyteen.
    Hetkessä Kohtalo oli palannut uralleen, ja ne valinnat, joita ei olisi koskaan pitänyt tehdä, oli tehty tekemättömiksi.

    Voi kunpa myöhempien aikojen sotilaat ja sanansaattajat ja kaikki muut tekisivät parempia valintoja.

    Sanansaattajalla ei ollut voimaa elää Valintansa kanssa eikä tarrata kiinni elämän lankaan. Hän hävisi taistelun yön pimeydelle, ja julma enkeli kosti uhman verellä, johon kaikki lopulta hukkui.

    Jossakin Onu-Metrun syvyyksissä piilee Sanansaattajan hauta. Sen voi yhä löytää, niin sanotaan, jos etsii punaista kukkaa, joka sillä paikalla kukkii kaikkein kauneimpina keväinä.

    Mitä Sysilumelle tapahtui, sitä ei taru tiedä. Valinnan paino oli liikaa myös hänelle.

    Jotkut sanovat hänen hakeneen kuolemaa taistelussa; mitä tahansa, mikä olisi toalle sopiva tapa päättää elämänsä. Korjata välit Kohtalon kanssa. Ehkä hänen kotisaarensa sota vei hänet, eikä voida sanoa hänen loppunsa olleen sankarillinen.

    Toiset kertovat, että hän kielsi kirotun Kohtalonsa lopullisesti, kääntyi täysin tieltään. Ehkä Valkoinen Käsi vaeltaa vieläkin, katuvana ja katkerana, vailla vapautusta mutta kyvyttömänä kuolemaankaan – aina aikaan, kunnes auringot lopulta sammuvat ja kaikki palaa pimeyteen.

    Bio-Klaani
    Huomisesta on jo hetki

    Kultakello – Langenneen silmä – napsahti auki. Valkea käsi oli poiminut sen yöpöydältä kuin varmistuakseen siitä, että se oli tallessa. Matoro lojui edelleen sängyssään. Kellokin oli yli puolenpäivän, vaikka ulkona oli harmaata. Kolmen päivän patikointi todella tuntui lihaksissa, mutta hän oikeastaan piti sellaisesta fyysisestä uupumuksesta. Hän oli nukkunut niin syvään, ettei edes muistanut, oliko nähnyt painajaista. Ja vaikka olisikin, ne katosivat nopeasti, kun hän katsoi kelloa. Xenin valokuva hymyili kellon sisäkannessa. Se pysäytti Matoron joka ikinen kerta.

    Sodanaikainen radiolaite makasi tyhjän panttina Matoron ikkunan vieressä. Häntä huvitti kuvitella, että oli oikeastaan tehnyt Codyn osaa Tawan ja Guardianin suhteen toimittamalla toiselle jotakin, millä pitää yhteyttä. Valitettavasti Metru Nuilta ei ollut kuulunut mitään sitten sen ensimmäisen puhelun. Oli tietenkin tuhat syytä, mikseivät puhelut olleet toimineet. Pohjoisen tapahtumista kantautui Klaaniin asti vain epäselviä huhuja ja Metru Nuin sensuurin tarkistamia uutisia, joiden mukaan kaikki oli kunnossa. Epätietoisuus oli piinaavaa, ja samoin oli katumus siitä, että oli jättänyt Nimdan muiden taakaksi. Hän oli viime viikkoina yrittänyt vain painaa sen ajatuksen pois: murehtiminen ei auttanut mitään.

    Täytyi jälleen keskittyä siihen hetkeen ja todellisuuteen. Matoro nousi vaivalloisesti ja venytteli raukeasti. Hän laski kellon pöydälleen valokuva auki ja suunnisti vastuullisesti puolenpäivän aamutoimille.

    Paluumatka Lehusta oli ollut melkoisen monotoninen ja ankea. He olivat levänneet pari tuntia Klaanin metsämajassa Etelä-Lehussa, mutta sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, joten he olivat päättäneet pyrkiä Klaaniin niin pian kuin suinkin. Olikohan kello ollut kuusi, kun he olivat lopulta päässeet takaisin? Sitä oli ollut vaikea arvioida, koska viime yönä kaukana idässä oli paistanut outo valo, kuin yksittäinen aurinko pilvien takana. Matoro ei muistanut sitä kovin hyvin – hän oli lähinnä romahtanut nukkumaan melkein saman tien. Hänen pitäisi kai käydä raportoimassa matkan tuloksista saman tien.

    Suihku tuntui uskomattoman hyvältä. Päivien sateessa rypemisen jälkeen tuntui siltä, kuin myrskyn pisarat olisivat lähinnä lianneet eivätkä puhdistaneet. Niistä jäi suolainen tahma kuin kuivuneesta merivedestä. Sitä oli melkein jokaisessa haarniskan raossa. Yleensä Matoron suihkut olivat sotilaallisen tehokkaita, mutta hänellä ei ollut enää kiire minnekään. Puolilta päivin herääminen oli jo lähtökohtaisesti surkea saavutus. Milloinkohan hän oli viimeksi viimeksi nukkunut niin vähän ja niin myöhään? Sen oli täytynyt olla viimeinen päivä Metru Nuilla. Oliko? Aivan sama. Viimeisenä yönä Metru Nuilla oli tuskin nukuttu. Miksei yksi yö olisi voinut olla pidempi? Hän ja Xen olivat puhuneet niin pitkään, että olivat tuskin pysyneet hereillä. Lopulta he olivat hävinneet taistelun aamuyön tyyneydelle ja nukahtaneet vieretysten.

    He olivat tuskin puhuneet vuorokauden edestä tunteja, mutta silti kaikki ne tuokiot loistivat kirkkaina miehen muistoissa. Metru Nui oli kammottava, harmaa usva, mutta sen hyviin muistoihin palaaminen uudestaan ja uudestaan valoi uskoa siihen, että he näkisivät toisensa jälleen vielä joskus. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä kuin toivoa? He olivat luvanneet toisilleen selviävänsä omista myrskyistään. ”Taistella, ettei tarvitsisi enää taistella”, kuten vahki oli sanonut hiljaa.

    Matoro kuivasi itseään suihkun jäljiltä. Etenkin jaloissa tuntui matkanteko, joten hän siirtyi venyttelemään huolellisesti. Se luonnistui lihasmuistista.

    ”Vielä jokin päivä meillä on täällä kaikki hyvin”, Xen oli julistanut kenties alkoholin tuomalla itsevarmuudella. Että kunhan hän saisi selvitettyä omat ongelmansa Metru Nuilla, he voisivat ottaa suunnakseen Välisaaret. Matoro tuskin uskalsi kuvitella mitään parempaa, vaikka tiesikin sellaisen haaveilun olevan vastuutonta. Hän kuitenkin salli sen itselleen juuri sinä aamuna (tai pikemminkin päivänä), sillä hänestä tuntui siltä, että oli ansainnut sen.

    Kun hän tapaisi Xenin uudelleen, he työntäisivät Deltan kultakellon pimeyteen ja unohtaisivat sen sinne ikiajoiksi. Siellä edes Makuta Abzumon pitkät kynnet eivät pääsisi siruun käsiksi. Virheiden kehä katkeaisi, ja Delta palaisi sinne, mistä Matoro oli sen löytänytkin. Eikä Punainen Mies tai kukaan muukaan saisi Nimdaa eheäksi enää milloinkaan. Ja he voisivat olla yhdessä…

    Kun me vain tapaamme uudelleen, hän huokaisi ja vain hukkasi itsensä pienen valokuvan Xenin silmiin. Kun me vain tapaamme uudelleen…

    Lopulta hän pukeutui ja päätti lähteä modehuoneen kautta lounaalle, ehkä vaikka Umbran kanssa. Hän sulki kellon, sujautti sen piiloon ja suunnisti Linnan alempiin kerroksiin. Linnake vilisi elämää ja hyväntuulisuutta. Matoroa vastaan tuli monta tuttua. Kahviosta kuului kotoisa hälinä, mutta hän kulki sen ohi.

    Moderaattorisiipi oli toalle suhteellisen tuttu paikka. Hän koputti oveen ja vain asteli sisään odottelematta. Heti oikealla oli taukohuone, mikä usein palveli myös moderaattorien yleisenä olo- ja neuvotteluhuoneena.

    Paikalla olivat Same, Bladis ja Paaco. Pöydällä oli väljähtänyttä kahvia pannussa sekä enimmäkseen tyhjäksi syöty lautasellinen voisarvia torilta. Paaco oli asemissa näyttöpäätteittensä takana, sillä olihan hänellä valvomon lisäksi työpiste myös taukohuoneessa (ja ehdottomasti ei videopelejä varten, hän väitti). Hän oli kääntynyt tuolillaan taaksepäin, ilmeisesti juttelemaan paikalla oleville kollegoilleen, mutta kuulokkeet olivat yhä hänen päässään. Bladis oli parkkeerannut pyörätuolinsa kahvipöydän viereen, ja Same istui kahvipöytää vierustavalla sohvalla.

    ”Hei”, Matoro sanoi ovensuusta ja katsoi läpi moderaattorit. Koko huone sähköistyi hieman. ”Tuota, tulin vain raportoimaan Lehun matkasta. Lähinnä, että kaikki sujui hyvin. Paketti on toimitettu ja –”

    Paaco ja Bladis vilkaisivat merkitsevästi ensin toisiaan ja sitten Samea.

    ”Hyvää työtä”, Same lopulta sanoi. ”Blezer kävi jo aiemmin aamulla raportoimassa.”

    Matoro katsoi tätä. ”Mutta” jäi leijumaan ilmaan edellisen lauseen hännille. Hän ei saanut kiinni omituisesta painostavasta tunteesta, joka huoneessa tuntui vellovan. Vai kuvitteliko hän sen?

    ”Onko kaikki kunnossa?” hänen oli pakko kysyä.

    Same nousi ja haki pöytälaatikosta jotakin.

    ”Nazorak ilmestyi eilen aamulla kaupungin porteille”, Bladis aloitti. ”Vartioston pojat ampuivat sen aika nopeasti, kun se vain eteni eikä totellut pysähtymiskäskyjä tai vastannut kysymyksiin. Mutta he ehtivät kyllä kuulla, kuinka se toisteli itsekseen, että sen pitää toimittaa lahja eräälle Matoro Mustalumelle.”

    ”Lahja?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Sanoiko se, keneltä?”

    ”Kuten sanoin, vartiomiehet taisivat ampua liian nopeasti”, Bladis vastasi hieroen harjaansa kiusaantuneesti. ”Mutta labran väki sanoo, että siinä EI ole kredipselleeniä, loisia tai räjähteitä.”

    ”No, se on hyvä. Mitä siinä on?” kysyi Matoro.

    ”Sen repussa oli pelkästään tämä”, Same sanoi asettaen pitelemänsä kummallisen esineen pöydälle Matoron nähtäväksi. Se oli noin hänen päänsä kokoinen tetraedri – sen muoto muistutti häntä eräästä Kapuran roolipelinopasta, jonka silmälukuja oli hieman vaikea lukea ja jonka päälle astuminen sattui aika paljon. Sen särmiä pitkin kulki mustasta metallista valmistettu koristeellinen kehys, joka reunusti kullakin kolmionmuotoisella tahkolla lasiselta vaikuttavaa heijastavaa pintaa. Joskin lasipinta oli hieman huono kuvaus siitä, mitä Matoro juuri tuijotti: hänestä tuntui, kuin hän olisi katsonut peilikuvaansa tyynen järven pinnasta. Metallikehykseen oli kaiverrettu punaisia riimuja kielellä, jota Matoro ei osannut lukea… mutta hänellä oli sellainen olo kuin hän tunnistaisi sen jostakin. Osa riimuista oli vaaleanpunaisella. Yksi sana, joka toistui.

    Jos paikalla olisi ollut joku, joka olisi tuntenut makutain riimuja, olisi tämä voinut kertoa tekstin kuuluvan kutakuinkin:

    Rakkaudella ja vihalla, Matoro Mustalumelle

    Se oli sekä postiosoite että kirous.

    ”Nazorak ei ollut aseistautunut, ja ruumis oli siinä kunnossa, että se ei ollut varmasti syönyt tai edes juonut useisiin päiviin”, Bladis mutisi. ”Onko tuollainen omistautuminen normaalia? Pitäisi ehkä kysyä siltä Jäätutkijalta.”

    ”Tuosta möhkäleestä ei irtoa niin minkäänlaista dataa”, Paaco huikkasi Matorolle jättäen huomiotta Bladiksen pohdinnat. ”Tai ei ainakaan mitään sellaista, mitä näkisi millään meidän mittarillamme. Yritimme kyllä tutkia sitä semi perusteellisesti, kun noh, näissä on ollut huono mäihä. Se muistitikku jonka lähetit Metru Nuilta vähän niin kuin posahti meidän maakarien naamalle. Tässä on niin paha viba, että ole varovainen.”

    ”Oletko koskaan nähnyt mitään tällaista, Matoro?” Same kysyi. Jopa hänen äänestään aisti varovaisen huolen.

    Matoro, Same ja Bladis katselevat kummallista monitahokasta

    Matoro katsoi tummaa pyramidia kulmat kurtussa ja kohautti olkiaan. ”Se ei kyllä näytä ainakaan nazorakien tekemältä. Katsotaan mikä viesti se on. Voinko?”

    Same nyökkäsi. ”Omalla vastuullasi.”

    ”Niin siis ennen kuin kosket sitä –” Paaco oli sanomassa, mutta ei ehtinyt ajoissa. Matoro oli jo laskenut sormensa pyramidille. Sen pinta tuntui kylmältä ja epäluonnollisen sileältä. Arkkienkelin pinta, hän ymmärsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Viesti oli tunnistanut kohteensa. Pimeyden ja tyhjyyden olemus levisi huoneeseen löyhkän tavoin.

    Monitahokas heräsi henkiin Matoron käsissä ja sykki punaista, pirullista valoa. Hetken kuului ääni kuin filmiprojektorin kelasta. Olisiko Matoro voinut vielä irroittaa otteensa – ja välttyä kaikelta? Sitä hän ei saisi koskaan tietää. Pyramidi tuntui kuumalta ja kylmältä ja jäi kiinni hänen käteensä kuin syöpä. Hänen silmänsä rävähtivät auki syvän violeteiksi, hän kaatui maahan ja sitten kaikki vajosi varjoihin.

    Ensin oli pimeä, sitten oli kaikki sen verhossa. Se ei ollut vain yön pimeyttä. Jokin oli peittänyt auringot, kuin Mata Nui olisi sulkenut silmänsä siltä, mitä tapahtuisi. Matorokin halusi, mutta se oli mahdotonta.

    Ensimmäinen havainto oli joka suunnasta ympäriltä tuijottava pimeässä himmeästi hehkuvien silmäparien meri.

    Yhtäkkiä katossa syttyi kirkas loiste, joka loi valokeilan huoneen keskelle. Rinnastaan kahdella repivällä piikillä lävistetty vahki roikkui ilmassa avuttomana. Tämän vasen käsi oli leikattu irti kyynärvarresta. Samoin olivat molemmat jalat polvien yläpuolelta. Hän oli yltäpäältä veressä, ja vaaleanpunaisen veren meri lainehti lattialla. Hämärässä se näytti violetilta. Metallisen veren haistoi ja maistoi kaikkialla.

    ”Tervetuloa, Matoro Mustalumi!”

    Tuttu ääni kaikui tilassa demonisena kuorona.

    ”Pidätkö näkemästäsi?”

    Kaikki tosimaailmassa kyllä kuulivat äänet, mutta vain Matoro näki. Hän näki, vaikka sulki silmänsä tai yritti katsoa muualle. Hän näki, kunnes toivoi vain, että voisi repiä silmänsä päästään.

    Varjoista astui esiin musta enkeli, jonka purppuraisista kasvoista ei voinut erehtyä sen enempää kuin tämän äänestäkään.

    ”Olen miettinyt pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa satuttaa sinua Arkkienkelilläni tapahtuneen… farssin… jälkeen.”

    Makuta Abzumo makusteli sanaa farssi epämukavan pitkään.

    ”Sitten sain selville, että tämä hölmö rakastaa sinua. Ja niin… minun täytyi kokeilla, mahtaisiko tunne olla molemminpuolinen.”

    Xen yritti ehkä sanoa jotakin, mutta se jäi avuttomaksi korinaksi.

    ”Uskoakseni kaikkein kouriintuvin todiste sinun täydellisestä epäonnistumisestasi, Kuralumi, on se, että yksinkertaisesti annoit minulle kolmannen Nimdan sirun ilman minkäänlaista pyristelyä. Ja siinä samalla luovutit rakkaan Xenisi leikkikalukseni.”

    Makuta asteli vahkitytön vierelle ja nappasi kiinni tämän viattomana leijuvasta kaulakorusta. Rivakka nykäisy sai ketjun riipuksen ympärillä katkeamaan. Abzumo irrotti huolellisesti Deltan ketjusta ja heitti välinpitämättömästi loput korusta olkansa yli jonnekin huoneen perälle, missä se katosi näkymättömiin. Xen yritti ojentaa jäljellä olevaa kättään riipuksen perään.

    ”Xen ei voi ihan hirveän hyvin. Ja se on täysin hänen omaa syytään. Hän tiesi, että lopputulos on sama riippumatta siitä, antaako hän sirun minulle vapaaehtoisesti vai otanko sen väkisin. Hän valitsi väkivallan, ja minä soin hänelle väkivaltaa.”

    Makuta saapasteli kierroksen Xenin ympäri. Delta leijui makutan sormien välissä.

    ”Minä lupasin olla satuttamatta häntä, jos hän antaisi Deltan minulle suosiolla. Mutta hän kieltäytyi. Ehkä se kertoo jotakin hänen rakkaudestaan, taikka sitten vain puhtaasta tyhmyydestä ja jääräpäisyydestä. Ken – vai pitäisikö sanoa Xen – tietää. Mutta mielen tunteista viis – se, mitä minä oikeasti tahtoisin ymmärtää, on, kuinka tämän vahkin sangen kaunis keho tuntee.”

    Abzumo pysähtyi Xenin taakse ja painoi tämän kehoa alaspäin. Piikit, jotka seivästivät vahkin, tunkeutuivat syvemmälle tämän rinnasta läpi. Xen älähti tuskasta – varmasti suuremmasta tuskasta kuin tämän äännähdys antoi edes ymmärtää.

    ”Periaatteessa uskon kyllä sen, mitä Ficus on minulle hänestä kertonut. ’Tuntevat kuten orgaaniset, elävät olennot. Käytännössä hän on kuin toa’.”

    Abzumon silmät kiiluivat.

    ”Mutta mistä minä sen voisin todella tietää? Ei sillä, ettenkö luottaisi ystäväni sanaan tässä asiassa, mutta kokemukset ovat niin subjektiivisia, että minun on vaikea samaistaa Xenin tuntemuksia toan tuntemuksiin. Kipu on niin… henkilökohtaista, tiedäthän. Tiedän kyllä kokemuksesta, mitä voin saada toan biomekaanisen kehon tuntemaan, mutta en voi tietää, pääsenkö samoihin lopputuloksiin hänen kanssaan. Mikä neuvoksi, Matoro?”

    Makutan ote vahkista irtosi, ja tämä asteli syrjemmälle.

    ”Onneksi mielikuvitukseni on rajaton. Ja minulla on jotakin, mikä tekee siitä totta!”

    Abzumo kuulosti hurmioituneelta. Yhtäkkiä tämän käteen ilmestyi kaksi muuta sirua. Deltan tavoin ne loistivat kaunista ja kauheaa sineään jopa siellä pimeyden ytimessä.

    Beeta, Delta ja Epsilon

    Nuo kolme olivat tappaneet ennenkin. Kuinka monta kauheaa tekoa niiden nimeen olikaan tehty? Nyt Nimdan veren tahriman historian viimeisintä sivua kirjoitettiin vaaleanpunaisella verellä.

    Makuta nosti sirut kasvojensa korkeudelle, ja niiden sini sekoittui Abzumon kirkkaan karmiininpunaisten silmien sairaalloiseen loisteeseen luoden violettia.

    Xenin koko keho peittyi Nimdan siniseen hohteeseen. Kirkkaan sokaisevan välähdyksen jälkeen kaikki oli jo ohi. Piikit olivat poissa, ja silvotun ja lävistetyn vahkin sijaan siinä seisoi täysin eheä ja eläväinen… toa? Hän roikkui vain hieman verisen lattian yläpuolella ranteista kahlittuna. Hän tosiaankin muistutti täysin toaa jokaista biomekaanista piirtoa myöten. Kaikki ulkoinen haarniska loisti poissaolollaan ja jätti koko kehon vaille suojaa. Ainoastaan kanohi paljasti Xenin aiemman identiteetin, sillä se säilytti vahkimaisen muotokielen – kenties tässä muodossa se muistutti vortixxin kasvoja. Xen se kuitenkin selvästi oli: Xen toaksi muuttuneena. Matoro olisi tunnistanut sen silmien hehkeän kiillon missä tahansa.

    ”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~ Abzumo sanoi äänellä täynnä pilkkaa. Kolmen sirun kuoro pyöri hänen päänsä päällä kuin kruunu. Makuta juoksutti etusormensa toa-Xenin suojatonta kylkeä pitkin alas aiheuttaen tässä inhonväristyksen.
    ”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”

    Abzumo kyyristyi hieman saattaakseen omat kasvonsa Xenin kasvojen tasalle. Pitkä käärmemäinen kieli luikerteli ulos makutan suusta ja nuolaisi naisen kasvoja hitaalla, nautiskelevalla liikkeellä jättäen jälkeensä ällöttävän limavanan tämän poskelle. Xen sulki silmänsä ja irvisti.

    Makuta naurahti riemuissaan uhrinsa inhonväristyksen rohkaisemana. Hän juoksutti sormeaan pitkin vahkin kylkeä ja reittä. Kynttä seurasi syvä haava kuin makuta olisi piirtänyt sormellaan. Signeerannut mestariteostaan. Se valui vaaleanpunaista verta. Xen puri hammastaan ollakseen päästämättä ääntä.

    Tilanteesta ei ollut pakoa – ei sen pääosan näyttelijöillä eikä sen yhden hengen yleisöllä. Se oli viestin luonne: sitä ei saattanut väistää, ennen kuin se saavutti loppunsa.

    ”Niin paljon erilaisia tapoja, joilla voisin turmella rakkaasi~, Abzumo voihkaisi hurmioituneena. ”On niin vaikea valita!”

    Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja lattiasta Xenin jalkojen alta kiemurteli esiin kaksi mustaa lonkeromaista terää, kuin eläviä vanerisahan kieliä. Ne luikersivat Xenin jalkoja pitkin tämän vyötärölle, kietoutuivat siitä spiraaleina muutaman kerran vartalon ympäri ja jatkoivat käsivarsien ympärille. Xen rääkyi toivottomia huutoja, kun lonkerot pureutuivat hänen lihaansa. Huomattavasti nopeammin kuin ne olivat häneen kietoutuneet, ne repivät itsensä eroon hänestä – jättäen jälkeensä luista irti silvotun lihan repsottamaan miten sattuu veren valuessa kuin veriputouksina.

    Verta roiskui Xenissä melkein kiinni olevan Abzumon kasvoille, rinnuksille ja siiville. Maanisesti hihittäen makuta nuolaisi lipoi verta kasvoiltaan ja makusteli sitä hymyissä suin.

    ”Niin aidon makuista, ettei tätä voisi mitenkään erottaa todellisesta. Sääli, ettei… viestini voi välittää tätä makuelämystä.”

    Makuta piti pienen tauon.

    ”Mutta voin vakuuttaa, Kuralumi rakas, että vaikka veri ei teknisesti ottaen aitoa olekaan, kipu sen sijaan on todellistakin todellisempaa. Sillä mitä muuta kipu olisikaan kuin mielen tuote? Vaste sille vahingolle, jonka aivot kokevat todelliseksi, objektiivisesta totuudesta riippumatta?”

    Makutan monologia säestivät Xenin tuskanhuudot, joille ei tullut loppua. Ikuisuudelta tuntuneen kidutetun minuutin kuluttua makuta oli riittävän tyytyväinen ja näpäytti yhtä ilmassa päänsä yläpuolella leijuvista siruista.

    Uuden sinisen välähdyksen jälkeen toa-vahkin keho oli kuin uusi. Katse tämän silmissä viesti kaiken hukuttavasta epätoivosta, joka aneli mieluummin tuomionpäivää kuin enää yhtäkään hengenvetoa.

    ”Ja parasta tässä on, että voin aina aloittaa alusta!”

    Sen sanottuaan makutan lonkeroiden varjot nylkivät kirurgisen tarkasti kaiken Xenin ihon. Lihakset ja mekaaniset nivelet hukkuivat vereen, ja Xenin päästämien äänten kaiut kimpoilivat avaran huoneen seinistä yhä vain vahvistaen silmittömän tuskan kuoroa.

    Jälleen Nimdan sirun näpäyttämistä myöhemmin Xenin toankeho oli kuin mitään hirvittävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

    ”Jotakin puuttuu.”

    Abzumo hieroi leukaansa. Sitten tämä lipoi verisiä kynsiään.

    ”Symboliikkaa.”

    Terät viilsivät pitkin Xenin selkää, selkärangan molemmin puolin. Tuskanhuudot hukuttivat koko kammion.

    ”Enkeleitä”, Abzumo hyräili, ”onko heitä?”

    Makuta oli leikannut naisen kylkiluut eroon tämän selkärangasta ja väänsi ne nyt ulospäin ikään kuin irvokkaiksi siiviksi tämän sivuille.

    ”Kuulin, että menetit Itrozin ja henkilökohtaisen enkelisi paikka on auki”, makuta ilkkui. ”Tässä, teen sinulle uuden, kauniin enkelin.”

    Hirvittäväksi kirsikaksi hurmeisen kakun päälle makuta levitti sen, mikä oli hetki sitten ollut Xenin keuhkot, sivuille levitettyjen kylkiluiden päälle verhomaiseksi kudelmaksi.

    ”Ja siivet ovat valmiit! Bianca, saisinko raikuvat aplodit?”

    Kaikkialla heidän ympärillään vahkit alkoivat taputtaa lakonisesti mutta erittäin äänekkäästi.

    Xen sen sijaan ei ollut päästänyt ääntäkään enää pitkään hetkeen. Ilman keuhkoja ääntely, tai edes hengittäminen, oli erittäin vaikeaa. Abzumon hymy kääntyi ylösalaisin, mutta riemu tämän äänestä ei ollut kadonnut minnekään.

    ”Voi sentään. Jos tämä olisi todellista, hän olisi kuollut jo ajat sitten, mutta voiko hän menehtyä pelkkään tuskaan? Tämä on vallan jännittävää!”

    Vahkien taputuksen laannuttua huoneessa vallitsi ahdistava hiljaisuus pienen hetken. Se keskeytyi, kun Abzumon huomio keskittyi jonnekin huoneen ulkopuolelle. Tämä jännittyi paikoilleen kuin kissa ja vilkaisi suoraan ylöspäin.

    ”Amajika”, tämä henkäisi turhautuneen kuuloisesti. ”Pahoittelen, Matoro, mutta leikin on aika loppua. Ficus ottaa turpaansa hieman liian tehokkaasti Onu-Metrun pinnalla, joten minun on riennettävä.”

    Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja sillä silmänräpäyksellä Nimdan sirut syöksyivät takaisin hänen kämmenensä suojiin. Makutan astellessa jo pois valokeilasta Xenin irvokkaan toankehon ruho haihtui kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja lattialle putosi taas jalaton, yksikätinen vahki. Mikään ei pitänyt häntä enää kiinni, mutta se oli yhdentekevää. Runnottu keho kuului kuolevalle.

    Xenin suu aukeni heikoksi viiruksi, ja ulos pääsi pienen pieni pihahdus.
    ”Matoro…” kuuluivat niin hiljaiset sanat, ettei varjoihin astellut makutakaan niitä kuullut. ”Pyydän…”

    Hetken yllättäen paikalleen pysähtynyt makuta vain seisoi siinä, kuin pohtien jotain.
    ”Jos voisin valita väliltä vihan ja rakkauden”, Abzumo lopulta lausui, tällä kertaa hieman melankoliseen sävyyn, ”haluaisin, että sinä tietäisit vastauksen.”

    Niine sanoineen tämä katosi kokonaan näkyvistä, ja vain muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin jälkeen koko kohtaus katosi kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainakin Matoron mielessä: savun takaa nimittäin paljastuivat todellisuudessa häntä huolestuneen ja järkyttyneen näköisenä tuijottavat moderaattorit. He olivat kuulleet kaiken, ja se oli tarpeeksi.

    tik tok

    muista rakkaani

    kaikki loppuu

    tik tok

    muista rakkaani

    kaikki loppuu

    tik tok

    muista rakkaani

    kaikki loppuu

    tik tok

    muista rakkaani

    kaikki loppuu

    TIK TOK

    MUISTA RAKKAANI

    KAIKKI LOPPUU

    ja lopulla on nimi

    Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan?

    Minä olen Makuta Abzumo.

    Herra kaikista pyhin.

    Jokaisen elämän omistaja.

    Minä olen se, joka määrää Kohtalonne.

    Minä olen hän, joka tuo teille Yön.

    Ikuisen yön.

    He olivat tavanneet ensi kerran syvällä Abzumon lapsien kirotussa pesässä. Makuta oli kiduttanut ja raadellut häntä ja jättänyt hänet kuolemaan. He olivat tavanneet toisen kerran Mielen Isän katedraalissa. Makuta oli kiduttanut hänen ystäviään ja jättänyt hänet kuolemaan. Kolmas kerta ei ollut edes vaatinut Makutan läsnäoloa. Pelkkä ajatus oli tappanut uskon ja rikkonut unen, ja tornit olivat sortuneet.

    Miksi Matoro edes yritti vastustaa kaiken loppua?

    Arkkienkelin Arkkitehti oli voittanut.
    Kaikki muut olivat hävinneet.

    Meillä ei ole paljon aikaa. N-ne veivät hänetkin. Ne veivät hänet. Rakastin häntä, r-rakastin enkä koskaan kertonut j-ja se tiesi sen s-se satutti häntä minun takiani

    Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.

    Älä mene nyt kun se tuntuu
    pahemmalta kuin kuolla kesken
    painajaisen jossa ei ole
    mitään hyvää tehnyt kellekään

    Mitä on tuska? Se on vihollinen, jolta vasta tuoni vapauttaa.

    Mitä on viha? Se on sodan henki, joka antaa sille vallan.

    Mitä on rakkaus? Se on mitä jää väliin vihan ja kuoleman.

    … tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.

    Tiedon tornin raunioille kaivettuun, lumen peittämään joukkohautaan kaatui vielä yksi, viimeinen vainaja Sysilumen tragediassa. Kahdensadan matoralaisen ja yhden mielen toan aaveen joukkoon liittyi vielä yksi vahkin sielu. Se, jossa oli pitänyt olla tilaa myös hänelle.

    Päästäisikö Matoron elämän huonoin päivä – se, johon mahtui sekä kirouksen portit että tornit – milloinkaan häntä otteestaan?

    ”Matoro… kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen sinä sitten keksit vielä yhden VIELÄKIN huonomman!” Xenin sielun riekaleet huusivat. ”Jotakin, mikä alittaa sen päivän SURKEIMMATKIN hetket! Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman!”

    Killjoy liittyi kuoroon omalla jylinällään.
    ”Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla oli niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän sai kolmannen kun vain niin päätti. Paitsi, että nyt hän pääsi kävelemään ensin tyttäreni kuolleen ruumiin ylitse.”

    ”Heitikö sinä sirun vain ensimmäiselle surkimukselle, jonka sait huijattua säilyttämään sitä? Laitoitko sinä vain vahingon kiertämään?” Xen huusi itkunsekaisella äänellä. ”Sinä tiesit, miten vaarallinen se oli!”

    ”Abzumo lähti hänen peräänsä”, Oraakkeli sanoi eleettä. ”Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä uskoit Mustan Käden Kenraali Xeniin?”

    Ei hänellä ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen.

    ”Matoro, sinä tiesit Abzumosta!” Xen kirkui. ”Sinä tiesit kaikista vaaroista! Sinä jos kuka ymmärsit! Sinun jos kenen olisi pitänyt valita paremmin!”

    Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
    Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
    Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
    SINUN OLISI PITÄNYT VALITA PAREMMIN.
    VALITA MITÄ TAHANSA MUUTA.
    MITÄ TAHANSA MUUTA, MATORO.
    MITÄ TAHANSA!

    mitä tahansa muuta…

    MAKUTA upottaa uskon, tappaa toivon ja repii rakkauden riekaleiksi.

    Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.

    MAKUTAN riekaleet ja sirpaleet raastavat ja särkevät maailmaa, kunnes usko unohdetaan.

    Matoro oli lyönyt päänsä pahasti kaatuessaan. Pyramidi oli irronnut hänen otteestaan viestin loputtua, ja lentänyt jonnekin pöydän alle. Joku ravisteli häntä. Matoro ei kiinnittänyt sanoihin mitään huomiota, tai edes saanut silmiään auki. Miten niin kammottavaa tunnetta saattoi edes kuvailla?

    Kyllä sille oli nimi. Sitä saattoi kutsua helvetiksi. Se ei ollut Matorolle täysin tuntematon tunne.
    Oli kuin hän olisi palannut Aft-Amanaan, eikä se ollut vaatinut tippaakaan huumeita.

    Sellainen tunne sai aikaan fyysisesti huonon olon. Inhottavan, oksettavan, heikon olon, joka lamautti kehon jokaisen solun.

    Hän oli murehtinut valintaansa jo niin monta kertaa. Killjoy oli huutanut, miten uskomattoman huono ajatus se oli ollut. Hän muisti kaikki ne kerrat, kun hän oli kenties tiedostanut vaaran mahdollisuuden mutta ohittanut sen. Miksi helvetissä Abzumo ei olisi lopulta tullut Deltan perään? Miksi ihmeessä hän oli kuvitellut edes hetken, että edes Metru Nui oli turvassa? Miten hän saattoi olla niin typerä?

    Niinä suurina katastrofin ja katumuksen hetkinä Aft-Amanassa ja Ko-Metrussa edes hänen lintunsa oli kuiskinut, yrittänyt kutoa kauniita visioita tai valaa toivoa. Mutta nyt lintu ei laulanut. Sillä ei ollut mitään sanottavaa, ei kerta kaikkiaan mitään.

    Miksi, miksi, miksi? Hänen olisi pitänyt edes tuoda Delta Klaaniin, ainakin täällä hän olisi ollut itse vastaamassa virheestään. Tai sulloa se kelloon. Niin kuin Kapura oli SANONUT!

    Sysätä se nyt ensimmäiselle henkilölle, johon törmäsi kaiken sen jälkeen… ensimmäiselle, joka ei ymmärtänyt, miten kammottava se lahja oli, eikä osannut kieltäytyä. Matoron oli ollut pakko saada siru käsistään, ja hän oli vain antanut sen ensimmäiselle surkimukselle, joka häneen katsoi. Matoro, mitä helvettiä? Sinun jos kenen olisi pitänyt tietää, miten vaarallinen se siru on!

    Oliko jokainen hänen tekemänsä valinta väärä? Oliko hän koskaan tehnyt AINUTTAKAAN oikeaa valintaa? Eikö Metru Nui päästäisi häntä milloinkaan otteestaan? Oliko Kohtalo kironnut hänet, vai hän itse?

    Yhdessä päivässä hän oli yrittänyt tappaa Kapuran, tuominnut Umbran ja kironnut Xeninkin kohtalon… puhumattakaan kaikista sivullisista, jotka makasivat nyt haudassa. Yhdessä helvetin päivässä!

    Missä oli hänen huonojen valintojensa juuri? Mikä oli se ensimmäinen virhe, mistä kaikki muut kumpusivat? Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Metru Nuille… jos hän ei olisi koskaan tavannut Xeniä, tämä ei olisi kärsinyt niin hirvittävästi. Mikään ei murtanut Matoroa enempää kuin ajatus siitä, että se oli kaikki vain Abzumon pikkumainen kosto – halu kostaa muita satuttamalla. Olisi ollut parempi, jos Matoro ei olisi koskaan seurannut Xeniä sieltä kokoushuoneesta, koskaan mennyt puhumaan tälle… He olisivat säästyneet kaikelta tältä! Soturina hän oli kyllä aina jollakin tavalla ajatellut olevansa valmis kuolemaan itse… mutta se, että muut saivat kärsiä hänen takiaan niin hirvittävällä tavalla, se mursi murheen murtamankin. Olisipa hän vain kuollut Arkkienkelillä! Kyllä joku muu Xenin olisi pelastanut tämän tyrmästä, joku päivä… eikä ehkä olisi tuhonnut tämän elämää omansa ohessa.

    Ehkä vanhoissa tarinoissa oli totuus. Että Toan ei olisi pitänyt päästää ketään lähelleen… sillä joka kerta, kun niin teki, seurasi siitä läheisille pelkkää kärsimystä. Ehkä sen, joka kulki miekan tietä, olisi ollut paras vain olla unelmoimatta. Eikö Viiman ja Vasaman laulukin opettanut niin?

    Loputtomien kysymyksien virta oli vain epätoivoinen peitto siltä pudotukselta, joka seurasi. Se tuntui kuin toisinnolta siitä pimeydestä, jota hän oli tuijottanut Aft-Amanan jälkeen. Hän ei ollut lyönyt Xeniä omalla miekallaan Aft-Amanan pimeydessä, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut. Yhtä hyvin olisi voinut! Ainakin se olisi ollut armollisempaa kuin se, mitä hän oli juuri todistanut. Ei sitä voinut sanoittaa: tunne oli kauhua ja inhoa ja surua ja katumusta ja häpeää. Viha ja rakkaus sekoittuivat katkeraksi liemeksi, joka sumensi kaiken.

    Toiveet kuin aamuinen seitti, koko elämänaika tuhkaa ja sumua.
    Maailmako painajainen, josta ei voi herätä?
    Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä?

    Hän olisi vihannut omia huonoja valintojaan, vihannut Abzumoa ja vihannut kirottua Kohtaloaan, mutta se ei tuntunut miltään. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Hän koki vain pohjatonta surua… ja – hänen omaksi kauhukseen ja helpotuksekseen – se oli tuttua. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen tekonsa aiheuttivat suunnatonta kärsimystä niille, joista hän välitti.

    Ei, se alkoi olla hänelle surullisen koettua. Vaati silti kaiken hänen tahdonvoimansa olla vain antamatta periksi.

    Kaiken sen alkujuuri oli Makutassa, joka turmeli elämät, kuten se turmeli luomakunnan. Niin hän yritti järkeillä. Itroz, Abzumo, yhtä kaikki, hänestä tuntui kuin Kohtalot olisivat todella vain enkeleiden kirouksista kutomia, eikä Suuri Henki välittänyt. Matoro oli asettanut Xenin vaaraan, eikä antaisi sitä koskaan itselleen anteeksi, mutta Abzumo oli halunnut satuttaa häntä… Nimdasta riippumatta – vain, koska kykeni tekemään niin.

    Matoro ei millään tavalla huomannut muita ympärillään. Olisi ollut aivan yhdentekevää, vaikka heitä ei olisi ollut olemassa… kunnes hän tunsi Bladiksen käden olkapäällään. Skakdi ei sanonut mitään – tuskin olisikaan löytänyt mitään sanoja sanottavaksi –, mutta se pieni ele muistutti Matoroa siitä, että maailma oli olemassa.

    Matoro painoi oman kätensä Bladiksen käden päälle ja nieli kyyneleitään. Se oli tuttu maku.

    Moderaattorit eivät kysyneet Matorolta mitään. Same oli ensiapulaukun kanssa hänen toisella sivullaan mutta ei ollut edes avannut sitä. Siihen hätään ei ollut ensiapua.
    Vaikka vain Matoro oli nähnyt viestin, kaikki heistä olivat kuulleet vahkin toivottoman kirkumisen.

    Mutta tämä Matoro Mustalumi oli jo surun tuttu ja murheen murtama, sydän mustelmilla.. Hän osasi kuvitella, miten typerämpänä, ennen Deltan tulen lävitse kulkemista, hän olisi tehnyt jotakin harkitsematonta. Lähtenyt Metru Nuita kohti sillä silmänräpäyksellä, tarttuen harhaan ja omaan voimaansa kuin hukkuva. Mutta jopa hän ymmärsi, miten merkityksetöntä sellainen uho aikaa vastaan oli. Siitä, mitä hän oli juuri nähnyt, oli viikkoja. Se, mitä siellä oli tapahtunut, oli ollut ohi jo kauan sitten. Hän ei kyennyt tekemään asialle mitään. Ei yhtään sen enempää kuin hän pystyi tekemään tuodakseen takaisin kaikki ne muut, jotka olivat kuolleet Tiedon Tornin raunioissa.

    Jäi vain kirottu epätietoisuus.

    ”Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität”, Kapura oli sanonut. Kapura oli poissa. Kaikki olivat poissa. Oli vain loputon pimeys Turmion Arkkitehdin muodossa.

    Matoro ei uskaltanut avata kelloa. Xenin valokuva odottaisi häntä sen kannessa.
    ”Nähdään? Toivottavasti!” oli heidän viimeinen keskustelunsa päättynyt.

    Itkeminen oli nykyään helpompaa kuin ennen. Sekin oli taito. Ei kovin paljon helpompaa, mutta vähän.

    ”Luulen, että tiedän milloin tuo tapahtui”, Paaco sanoi varovaisesti pöytänsä takaa. Hän oli laskenut kuulokkeensa kaulalleen jonkinlaisena surun osoituksena. Matorolle se oli kuin ääni jostakin toisesta, täysin yhdentekevästä maailmasta.
    ”Uutiset ei kulje kovin hyvin, mutta yksi xialainen asema välittää tänne suuntaan juttua aina välillä. Metru Nuilla oli jokin iso taistelu pari viikkoa sitten. Siitä oli lehdessäkin.”

    ”En tiedä, haluaako Matoro kuulla vielä näitä”, Bladis sanoi.

    ”Ei, ky-kyllä minä haluan”, Matoro sai sanotuksi heikolla äänellä ja yritti kangeta itseään istumaan. Hänkin muisti lukeneensa siitä uutisen. ”Oliko… oliko Killjoy siellä?”

    ”En tiedä vielä”, Paaco vastasi pahoittelevaan sävyyn. ”Tsekkaan.”

    Hetken kuului vain näppäimistön näpyttelyn ääntä.

    ”Hmm, löytyy aika surkeaa dash camia ja muuta… ei, kyllä aika moni sanoo, että se oli Killjoy. Tämä sivusto sanoo että se oli Killjoyn toinen tai kolmas terrori-isku. Tämä on joku Voitto-Uutiset. On ihan kuvakin, kyllä tuo meidän Kilkalta näyttää. Toinen paikka sanoo, että Metru Nuin laivasto kyllä torjui uhan.”

    Paacon jonninjoutava monologi jotenkin normalisoi tilannetta. Lattialla Matoro ihmetteli, miten ison eron se teki, että hänellä oli muita ympärillään. Suru kuristi häntä, mutta se ei tuntunut täydellisen musertavalta. Ei täällä kotona. Mutta sekin oli vain ohuen ohut lanka.

    Same oli ollut hiljaa ja syvällä ajatuksissaan. Oli hyvin vaikea sanoa, mitä hän pohti. Kenties hän ajatteli jotakin hyvin surullista, joka oli tapahtunut hyvin kaukana, kauan sitten.
    ”Makuta ei lähettänyt mitään todistetta kuolemasta”, hän sanoi lopulta. Havainto tuntui jotenkin tunteettomalta, liian analyyttiseltä. Mutta se oli totta, muut myönsivät. Siinä oli heikko toivon hiven.

    ”Niin, ja siinä lopussa makutahan sanoi, että niiden puoli oli ottamassa kovaa turpaan ”, Paaco jatkoi. ”Että en nyt ihan luopuisi toivosta.”

    Matoro kuunteli sananvaihtoa sanomatta sanaakaan. Hän ei halunnut tarttua jälleen yhteen itsepetoksen köyteen… mutta kyllä se houkutteli. Eikä kyse ollut vain elämästä tai kuolemasta, vaan siitä, mitä hän oli nähnyt silmiensä edessä. Vaikka Xen olisi selvinnyt, Matoro ei voinut elää sen kanssa, että oli omalla valinnallaan aiheuttanut niin paljon tuskaa jollekulle, josta välitti – tai kenellekään…

    Sekin oli seurausta hänen typerästä Nimdan metsästyksestään.

    Miksei Xen ollut käyttänyt Deltaa taistellakseen? Matoro oli pystynyt voittamaan Abzumon sirun avulla, tai ainakin selviämään taistelusta hengissä. Kai Xen olisi kyennyt samaan? Nimdassa oli kyse tahdonvoimasta, ja Xenillä oli sitä – sitä ja uskoa.

    … mutta Matoro oli vannottanut tätä olemaan käyttämättä sitä. Xen oli luvannut.

    Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos sitä ei edes käyttänyt henkensä pitämiseen? Olisit edes kertonut, miten sitä käytetään… miten pudotit sillä Arkkienkelin… TAI vain sulkenut sen kelloon! Oliko huonompaa ideaa kuin antaa siru jollekulle ja sanoa, että älä käytä sitä?

    Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos kaikki mitä se teki, oli maailman hukuttaminen vereen?

    Matoroa ei oikeastaan kiinnostanut se, että Abzumolla oli nyt kolme sirua. Kaksi sirua, kolme sirua, mikä ero tässä vaiheessa? Mutta kun Abzumo oli näyttänyt hänelle Deltan uudelleen… Matoro tunsi sen sirun läpikotaisin. Sen jokaisen uurteen ja juovan. Oliko se ollut jollakin tavalla muuttunut? Hän olisi tarkastanut sen… mutta ei kyennyt katsomaan Abzumon terveisiä uudelleen, jos se oli edes mahdollista. Ei kukaan olisi kyennyt.

    Ne olivat turhia ajatuksia, harhautuksia surusta ja katumuksesta. Enimmäkseen surusta. Vaikka Matoro syytti itseään, se oli vähemmän pistävää kuin ennen. Se oli enemmän pohjatonta, riipivää surua siitä, mitä oli tapahtunut, kuin katumusta siitä, mitä ei ollut. Kun särkyi tarpeeksi, lopulta uusia säröjä oli vaikeampi ja vaikeampi löytää vanhojen keskeltä. Deika oli sanonut jotakin sen suuntaista. Ennen kuolemaansa. Poissa hänkin, yhtä lailla Matoron epäonnistumisen tappamana. Hänkin olisi ollut yhä elossa, jos ei olisi milloinkaan tavannut Matoroa.

    ”En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, Deika lausui. ”Huonotkin valintani ovat omiani.”

    Matoro, mikset sinä valinnut paremmin? MIKSI SINÄ ET KOSKAAN VALITSE PAREMMIN? Mitä helvetin hyötyä on valinnanvapaudesta, jos se vain johtaa toinen toistaan surkeampiin valintoihin?

    Hän olisi halunnut mennä puhumaan Kapuralle. Kapura oli ollut aina heistä se, joka oli tuntunut osaavan sanoittaa vaikeat tunteet parhaiten, vaikka olikin esittänyt tekevänsä sen aina vahingossa. Oli mahdoton olla ajattelematta Taripia ja tämän kohtaloa. Ainakin Matoro oli pelastanut Taripin – muiston tästä, mutta yhtä kaikki. Hän vain toivoi, että joku oli pelastanut Xenin. Jos se oli vain ollut fyysisesti mahdollista, Killjoy oli tehnyt niin. Toivo oli vaarallista, mutta epätieto ruokki sitä yhtä lailla kuin epätoivoa. Mutta Xen oli myös saattanut vain kuolla verenhukkaan kolme sekuntia Abzumon viestin loputtua. Matorolla ei ollut mitään keinoa tietää totuutta – eikä tarpeeksi toivoa uskoa enää yhtään mitään.

    Lopulta Matoro nousi varovaisesti pystyyn. Hän tunsi olonsa heikoksi ja hataraksi, ja nojasi lähimpään pöytään.
    ”O-olen ihan kunnossa”, hän väitti muille, vaikka oli ilmiselvää, ettei hän ollut. Se oli enemmän surkea valhe hänelle itselleen. Yksi valhe lisää valheiden vuoreen. Hän pelkäsi yötä jo nyt. Uusi painajaisten aihe oli poltettu hänen tajuntaansa, kaikkien niiden muiden joukkoon.

    ”Etkä ole”, Bladis vastasi apeasti. Kukaan heistä ei ollut erityisen sanavalmis siinä tilanteessa. ”Hei, on ihan okei, että tuollaisen jälkeen… no, ei ole ihan tolallaan. Olet kuitenkin Klaanissa, täällä saa aina apua, jos vain tarvitsee.”

    Matoron oli vaikea olla edes läsnä tilanteessa. Hän halusi vain juosta jonnekin ja itkeä niin kauan, että kaikki kyyneleet olisi käytetty. Hän vain nyökkäili vaivalloisesti. ”T-tiedän. Kiitos…”

    He kaikki yrittivät kyllä parhaansa, Matoro mietti surkeana. Hän nieleskeli kyyneliään ja poistui niin pian kuin suinkin pystyi. Lähtiessään hän kuuli Samen vielä sanovan: ”Älä anna sen makutan voittaa itseäsi.”

    Mutta MAKUTA oli jo voittanut.
    Oliko mitään muuta mahdollisuutta milloinkaan edes ollut?

    Matoro kulki Linnan läpi kuin aave. Hän ei halunnut jäädä ainoankaan ikkunan luo, sillä siellä ylemmissä kerroksissa itsetuhoisten ajatukset olivat surullisen tuttuja. Olisihan siinä ollut tiettyä draaman tajua: Sinisen Ussalin tornista alas heittäytyminen olisi ollut hyvä loppu Sysilumen tragedialle. Siinä olisi ollut runollisuutta Xenille.

    Mutta juuri se oli syy, miksi Matoron oli pakko päästä maan tasalle, pakko päästä yksinäisyyteen.

    Useampi tuttu kasvo yritti kysyä, mikä oli hätänä, mutta Matoro ohitti heidät puolijuoksua. He olisivat kyllä yrittäneet auttaa – mutta siitä ei olisi ollut todellista apua.

    Lopulta Matoro löysi itsensä kaupungin ulkopuolelta. Hän oli juossut, kunnes ei ollut jaksanut enää. Satoi kaatamalla. Auringot paistoivat sadepilvien raoista syksyisillä niityillä. Niiden lämpö ei tuntunut miltään. Mikään ei tuntunut miltään.

    Hän ei enää jaksanut kannatella itseään ja vain hajosi itkemään syksyiseen metsänreunaan. Kyyneleet sekoittuivat pisaroihin, jotka virtasivat pitkin hänen naamiotaan. Kiikarisilmä lensi jonnekin sammalmättääseen. Jopa hänen omat kasvonsa muistuttivat häntä Xenistä: ”Minä pidän siitä”, tämä oli sanonut ojentaessaan Suletun Matorolle. Muisto sattui.

    Sade ropisi puiden katossa. Lehtien rippeet olivat likaisen punaisia ja ruskeita. Tuuli paiskoi niitä pyörteinä.

    Hän ei jaksanut ajatella enää ajatustakaan. Hän ei jaksanut selittää tai todistella mitään itselleen, ei edes hengittää. Hän vain itki ja itki, pitkään ja lohduttomasti. Lämpimät kyyneleet tuntuivat ystäviltä. Jos hänellä ei olisi ystäviä, häneen ei voisi sattua niin paljon.

    Ehkä hän viimein tajusi ymmärtävänsä Kapuran tuskan. Ei hän syyttänyt ketään, joka halusi vain kadota siinä surussa. Keksiä itsensä uudelleen, hävittää kaiken, mitä saattaisi surra enää koskaan. Olisi ollut niin loputtoman helppoa vain kadota. Ei kenenkään voinut odottaa kantavan sellaista tuskaa ja jatkavan elämäänsä.

    Kyllä hän tiesi, ettei hän katoaisi. Hän oli ajatellut sitä liikaa ja tiesi, ettei tekisi niin. Mutta siellä, ikimetsän siimeksessä, tunne tuntui ainoalta lohdutukselta. Muistot kuiskailivat sateen ropinassa. Jokainen niistä vähistä hetkistä, jotka hän oli ollut Xenin seurassa, tulvi hänen mieleensä vaikka hän yritti estää sen.

    Hän itki katkerasti. Itki, kunnes ei jaksanut enää itkeä.

    Miksi minä jään aina yksin?

    Matoro, minä olen pahoillani.

    ”Mitä?”

    Matoro, minä sanoin olevani pahoillani.

    Valkotakkinen harakka ihmetteli maailmaa oksalla hänen edessään. Matoro ei tiennyt, oliko se vain yhteensattuma vai hänen mielikuvituksensa tuotetta.

    ”Sinä olet vain jokin loinen…” Matoro parahti ja nieli kyyneliä.

    Matoro, minä asun sinun surussasi ja ilossasi.
    Haaveissasi ja unelmissasi.

    Harakan ääni, jonka hän kuuli mielessään, oli heikompi. Se ei sointunut enää. Kuin se olisi ottanut kuolettavan iskun. Pystyivätkö loiset… tuntemaan?

    Matoro, minä en pysty mihinkään muuhun kuin tuntemaan.

    ”No, mikä sinut herätti”, Matoro ivasi. ”Kenties uusi tarjous Punaiselta Mieheltä? Hänellä on taipumus ilmestyä aina, kun toinen on heikoimmillaan.”

    Matoro… sinä et saa antaa periksi.

    ”Ai koska Avdella on vielä käyttöä minulle?”

    Matoro, minä kuolen, jos sinä luovut unelmistasi!

    Mitä?

    Matoro… minä tunnen sen, minkä sinäkin.
    Ja minä olen pahoillani.

    Matoron hymähti tilanteen absurdiutta. ”Mistä sinä muka olet pahoillasi?”

    Minä ajoin meitä liian kovaa Metru Nuilla.
    Se oli, mitä halusit, mutta se ei ollut hyväksi meille.
    Miten olisin voinut olla viisaampi kuin se, jonka sielussa asun?
    Typeryksen loinen on typerys itsekin.
    Se ei ollut ainoastaan sinun syytäsi, Matoro.
    Sinä kuitenkin teit parhaasi.
    Se ei ollut tarpeeksi, mutta se on kaikki, mitä kukaan meistä voi tehdä.

    ”Minä en tiennyt, että sinä… ajattelet tällaisia.”

    Hän muisti Meriharakan sanat. Kenties oli vain luonnollista, että sydämen asukki lopulta kiintyisi isäntäänsä, jaettuaan niin monet ilot ja surut.

    En minä ajattelekaan. Minä vain tunnen.

    ”No, se kaikki on liian myöhäistä nyt…”

    Kuinka monta epätoivoista tekoa rakkauden ja kaipuun tähden olikaan Punatähden alla tehty? Mistä kumpusi voima, jota olivat kuunnelleet omien aikojensa profeetat ja oraakkelit, sotilaat ja sanansaattajat, rosvot ja runoilijat, noidat ja niittykukat?

    ♫ Matoro… älä itke. ♫
    ♫ Pian kuitenkin näette. ♫
    Tällä tai Toisella Puolella.
    Eheänä tai parsittuna.
    ♫ Kiedot kätesi vielä hänen kaulaansa. ♫

    Sillä rakkaus itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

    Lopullisesta loppumattomaan
    virheemme kiertävät kehää,
    jonka sinun toivoisin pystyvän
    vihdoin katkaisemaan

    En jaksa selittää
    Illalla vain toinen meistä elää
    toisen meistä etsiessä
    viimeistä ratkaisuaan

    Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
    En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
    Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
    En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan

    Rakastan sinua

    Loppu.

    2015–2025

    Matoro will return.

  • Sokeattaren tanssi

    Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.

    Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.

    Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.

    Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.

    Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.

    ”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.

    Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.

    ”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”

    ”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”

    ”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”

    Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.

    Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
    ”Onko asia kahdenkeskeinen?”

    ”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
    Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
    ”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”

    Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
    ”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”

    ”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”

    ”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.

    Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”

    Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
    ”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”

    ”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”

    Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.

    Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”

    ”Hmm.”

    Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.

    Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
    ”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”

    ”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”

    Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.

    Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
    ”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”

    Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.

    ”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”

    Same nyökkäili hyväksyvänä.
    ”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”

    Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”

    ”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.

    Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.

    Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?

    Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
    Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?

    Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.

    ”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”

    Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
    ”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”

    ”Minun?”

    ”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”

    Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
    ”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”

    ”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.

    Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
    Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.

    ”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.

    273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.

    ”Ai niin. A-arvon Same.”
    ”Hm?” moderaattori murahti.
    ”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
    Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
    ”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
    Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”

    Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
    ”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
    ”… ai?”

    ”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”

    Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.

    ”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
    Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
    ”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”

    ”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”

    Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
    ”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
    ”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”

    ”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”

    ”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”

    ”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”

    ”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”

    ”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.”
    Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.

    ”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
    ”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”

    Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
    ”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”

    ”Ei muuta. Kiitän!”
    Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”

    Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
    ”Sain! Näkemiin!”

    Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.

    ”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
    ”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
    Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.

    Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.

    ”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
    ”Käy hyvin, admin.”
    ”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
    ”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”

    Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.

    ”Mitä mietit?”
    ”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
    ”Hm? Anna tulla.”
    ”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”

    Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
    ”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”

    Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
    ”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”

    Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
    Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”

    Same nyökkäsi.
    ”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”

    ”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”

    Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
    Kuin… kuin perhosena kotelossaan?

    Tawa pudisti päätään.

    ”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
    Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
    ”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
    ”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”

    ”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
    Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
    ”Lupaan, että se ei toistu.”

    Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
    Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.

    Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.

    Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
    Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?

    ”Jatketaanko?” Same kysyi.
    ”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
    Same näytti vakavoituvan hieman.
    ”Totta kai.”

    Tawa keräili hetken sanoja.
    ”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”

    ”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”

    ”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”

    Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.

    ”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
    ”Miksi eivät?”
    ”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”

    Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.

    ”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
    ”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
    ”Admin…”

    Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.

    ”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”

    Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.

    ”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”

    Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.

    ”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”

    Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
    ”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”

    Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.

    ”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”

    ”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
    Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
    Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.

    Voihan Visu…
    Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.

    Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
    ”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”

    Tawa nyökkäsi.

    ”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”

    Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.

    ”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
    ”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
    ”Minä ymmärrän.”

    Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
    ”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”

    Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
    ”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”

    ”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”

    ”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
    Same hymähti kylmästi.
    ”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”

    ”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”

    He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.

    ”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
    ”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
    ”Ja koska uskon teihin.”

    ”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”

    ”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”

    Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”

    Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.

    ”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”

    ”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”

    Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.

    ”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”

    Tawan mielenkiinto heräsi.
    ”Haluan tietää tästä enemmän.”

    ”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
    Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”

    ”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”

    Selakhi hymähti kylmänviileästi.
    ”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”

    Tawan hymy oli ratkiriemukas.
    ”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”

    ”Pieni hetki. Haen meille välineet.”


    Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.

    Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.

    Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.

    ”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”

    Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.

    ”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”

    ”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.

    ”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”

    Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    Sielujen sadonkorjuu

    Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.

    Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.

    Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.

    Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.

    Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”

    Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
    Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.

    Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.

    Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
    Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
    Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…

    Selakhialainen naamio iski takaisin.

    Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.

    Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!

    Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.

    Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
    Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.

    Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.

    Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.

    Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
    Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.

    Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
    Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.

    Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
    Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.

    Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.

    Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.

    Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.

    Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
    ”Kiitos.”

    ”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”

    ”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”

    ”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.

    Se pysäytti Tawan aloilleen.
    ”Same?”
    ”Admin?”
    ”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
    ”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”

    Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
    ”Uskotko sinä rakkauteen?”
    Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
    ”Admin, en täysin ymmärrä.”

    ”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”

    Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
    ”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
    ”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”

    ”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”

    Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.

    ”Mitä?”

    Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
    Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?

    Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…

    ”Kuinka kauan?”

    ”Seitsemänkymmentä vuotta.”

    ”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”

    ”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”

    ”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”

    ”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”

    Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.

    ”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”

    Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
    ”Tunteeko kukaan muu häntä?”

    ”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”

    Tawa naurahti heleästi.
    ”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”

    ”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”

    ”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”

    Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
    ”Virion.”

    Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
    ”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”

    ”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”

    ”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”

    ”Toivon niin”, Same sanoi.

    Tawa hymyili.
    Uskon niin.”

    Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.

    Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
    Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.

    Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.

    Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?

    Hän nousi seisomaan.
    ”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
    ”Mielelläni, admin.”
    ”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
    ”Nähdään, admin.”


    Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.

    Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.

    Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.

    MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.

    Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.

    MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.

    Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.

    JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.

    JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.

    Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.

    Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.

    Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
    Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?

    Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.

    Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.

    Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.

    Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
    Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.

    Virion.

    Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.

    Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.

    Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?

    Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.

    Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!

    Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.

    Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.

    Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.

    Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.

    ”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.

    Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.

    Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…

    … entä jos?

    Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.

  • Allegro

    Feterra-asema

    Sheelikalla oli kiire.

    Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.

    Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.

    Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.

    ”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
    ”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.

    ”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”

    Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.

    Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
    Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.

    Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.

    Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.

    Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.

    ”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”

    Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
    ”Hän ei tiedä Umbrasta.”

    ”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”

    Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
    ”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”

    Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
    ”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”

    Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
    ”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”

    ”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”

    Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.

    ”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
    Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
    ”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”

    Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.

    ”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”

    Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.

    Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.

    Allegro

    Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.

    Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.

    Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.


    Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.

    Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
    Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.

    Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.

    Kello tikitti.


    Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.

    ”Valottuni. On aika herätä.”

    ”… ZMA?”
    Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.

    Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.

    ”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”

    Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
    ”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.

    Arstein pudisti hitaasti päätään.
    ”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
    Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
    ”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”

    Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.

    ”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.

    Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.

    ”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
    Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.

    Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
    ”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”

    Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.

    Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.

    Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.

    Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.

    Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
    ”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”

    Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.

    ”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”

    Umbra vain nyökkäsi.

    ”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”

    Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.

    Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.


    Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.

    Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.

    Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.

    ”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.

    ”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”

    ”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”

    Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.

    ”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”

    ”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
    ”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”

    Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.

    ”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”

    ”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”

    Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.

    ”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”

    ”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”

    ”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”

    Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.

    ”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.

    Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.

    ”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”

    ”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.

    ”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”

    Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
    Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.

    Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.

    Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.

    ”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”

    ”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”

    ”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”

    He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.

    ”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”

    ”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.

    ”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”

    Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.

    Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.

    ”Hyvää iltaa, Avde.”

    ”Samoin, Zorak.”

    ”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”

    ”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”

    Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.

    ”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”


    Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.

    Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään.
    Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.

    Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.

    Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!

    Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.

    Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.

    Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.

    Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.

    Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.

    Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.

    Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.

    Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.

    Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.

    Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.

    Feterra kääntyi laitteensa parista.

    ”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”

    Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.

    Hänen oli pakko kysyä.

    ”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”

    Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”

    ”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”

    Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.

    ”Vastaus: Kyllä.”

    ”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”

    Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
    Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.

    Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.

    Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.

    Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.

    Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.

    Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.

    Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?

    Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.

    Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.

    ”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.

    Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.

    Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.

    ”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.

    Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.

    Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.

    Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.

    Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.

    ”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?

    Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.

    Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.

    MAKUTA ON

    Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…

    Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.


    Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.

    Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.

    Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.

    ”En muistanut, kumpaa suosit”, Zorak myhäili, ”mutta muistin kyllä, että nautit valinnoista.”

    Avde hymyili hieman.
    ”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.

    Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.

    Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.

    ”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”

    Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.

    ”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”

    Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
    ”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”

    Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.

    ”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”

    ”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”

    Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
    ”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.

    ”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”

    ”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

    ”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”

    ”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
    Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.

    ”Kun ensin vain saatte valon toanne.”

    Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
    ”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”

    ”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”

    Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.

    Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.

    ”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”

    ”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”

    ”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”

    ”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”

    Zorak naurahti koppavasti.
    ”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”

    Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
    Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?

    Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.


    Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.

    Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.

    Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.

    ”Mitä on piilossa?”

    Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.

    Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.

    Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.

    ”Onko joku piilossa?”

    Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.

    Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.

    Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.

    Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.

    Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.

    Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.


    Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.

    Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.

    Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.

    ”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”

    ”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.

    ”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”

    ”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.

    ”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”

    Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
    ”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”

    ”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”

    Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.

    ”Sinun lisäksesi, tietenkin.”

    Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.

    ”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”

    ”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”

    Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.

    ”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”

    Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.

    ”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”

    Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.

    ”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
    Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
    ”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”

    Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.

    Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.

    ”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”

    ”Odotitko muuta, rakas Avde?” Zorak kysyi ristien kätensä.

    ”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”

    Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.

    Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.

    ”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”

    Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
    ”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”

    ”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”

    ”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”

    Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”

    Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
    ”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”

    ”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”

    ”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”

    Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.

    Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?


    Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.

    Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.

    ”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.

    ”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”

    ”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”

    ”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.

    ”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.

    ”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.

    Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.

    Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.

    Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.

    Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.

    Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.

    ”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”

    ”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.

    ”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”

    ”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.

    Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.

    ”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”

    Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.

    Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.

    Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.

    Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.

    Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
    ”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”

    ”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.

    Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.

    Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.

    Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.

    Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
    ”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.

    ”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”

    Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.

    ”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”

    Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.

    Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.


    Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.

    Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.

    Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.

    ”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”

    ”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”

    Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”

    ”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.

    Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”

    ”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.

    ”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”

    ”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.

    ”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”

    ”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”

    Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
    Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.

    ”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”

    ”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”

    Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.

    Ei… ei kai…

    Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
    ”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.

    Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.

    Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.

    ”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.

    Skakdin hymy ei säröillytkään.
    ”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”

    Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
    ”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”

    ”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
    Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”

    ”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”

    Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
    ”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”

    Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
    ”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”

    Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.

    Rakkaus, Avde.”

    Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.

    ”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”

    Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.

    ”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
    Kapellimestari pysähtyi aloilleen.

    ”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”

    ”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”

    Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.

    ”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”


    ”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”

    Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.

    ”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”

    Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.

    Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.

    Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.

    ”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”

    Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.

    Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.

    Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.

    Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.

    Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.

    Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.

    ”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.

    ”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.

    Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.

    ”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.

    ”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.

    Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.

    Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.

    Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.

    ”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”

    Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.

    Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.

    Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.

    Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.

    ”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”

    Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.

    ”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.

    ”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.

    Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.

    Sheelika teki päätöksen.

    Hän ja Umbra suutelivat.

    Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.

    Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.

    Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.

    Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.

    Jotain… jotain oli pakko keksiä.

    Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.


    Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.

    ”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”

    ”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”

    Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
    ”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”

    ”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”

    Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”

    Zorak kääntyi.
    ”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”

    Avden ilme oli täysin neutraali.
    ”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”

    ”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”

    Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
    ”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”

    Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.

    ”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”


    Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
    Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
    Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.

    Pois hänen luotaan.

    Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.

    Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.

    Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.

    Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.

    Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.

    Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.

    Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.

    ”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.

    Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.

    ”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”

    Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.

    He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.

    ”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”

    Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.

    Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.

    Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.

    Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.

    Ranta

    ”… ehtoota”, matkalainen lausui epävarmaan sävyyn.

    Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
    ”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”

    Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.

    Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.

  • Kuiskauksia yöhön

    Bio-Klaani

    Matoro säpsähti hereille hiestä märkänä.
    Unohda, hän toisteli itselleen antaessaan hengityksensä tasaantua. Kellon mukaan auringonnousuun olisi vielä tunteja.

    Toa irvisti muistolleen unesta. Tietokristallien palaset eivät olleet jättäneet ainuttakaan kohtaa sen sinisen matoralaisen kehosta ehjäksi.

    Onneksi hän unohtaisi unen pian. Onneksi hän ei muistanut uniaan.

    Hän vain istui hiljaisuudessa.

    Jäätävä tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta. Se ei tuntunut enään rauhoittavalta. Hänelle tuli siitä mieleen vain Angoncen teräksinen kansi. Deika ja Ko-Metru. Enkelin kuiskaukset.

    Hän vain toivoi, ettei näkisi sitä unta enää koskaan. Se oli melkein yhtä hirveä kuin se uni Aft-Amanasta.
    Siitäkään hän ei muistanut yksityiskohtia. Riitti, että hän muisti siellä olleiden kasvot.

    Yleensä sellaiset yön tunnit Mustalumi käytti Metru Nuin virheiden läpikäymiseen. Hän oli ajatellut ne läpi uudestaan ja uudestaan. Eikä se auttanut. Lainkaan.

    Matoro oli vilkaisemassaan itseään peilistä, mutta muisti vieneensä sen pois. Hän ei ollut kestänyt katsella itseään. Rintakehää peitti pitkä arpi Marionetin terästä. Mies siveli sitä tunnustellen herkkää kudosta. Kämmenessään Arkkienkelistä muistutti haavakolmio. Viilto huulien yli teki hymyilemisen vaivalloiseksi.

    ♫ ”En halua olla pelkkä virheitteni summa~” ♫
    ♫ Muistatko, kuka sen sanoi~ ♫
    ♫ Sotilas?~ ♫

    Hän oli myös työntänyt suuren osan kirjahyllynsä sisällöstä varastokoppiin. Sotahistoriassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Myös ne naiivit sankaritarinat ja miekkailuoppaat olivat mennyttä. Ne muistuttivat häntä liikaa siitä toisesta Matorosta, jolla oli mennyt hyvin.

    ♫ Sotilas?~ ♫
    ♫ Kuuletko minua! ♫

    Ulkona oli sysipimeää ja jääkylmää, kun hän avasi parvekkeensa oven. Hän jäi nojaamaan huurteiseen kaiteeseen. Kaikkialla oli pimeää. Klaanin yöelämä oli hiljentynyt melkoisesti pommituksen jälkeen. Se oli herättänyt kaikki kylmään todellisuuteen.

    Siellä se vuori kohosi. Torakoiden sotakone vaani sen alla.

    Matoro vilkaisi alas. Pudotus kiviselle aukiolle tappaisi varmasti.

    Hän oli katunut hieman tylyyttään Oraakkelin kanssa, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää. Oikeastaan hän välitti enää hyvin harvoista asioista. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hänen lähimmät ystävänsä olivat kadonneet tai liian kiireisiä.

    Hän oli tajunnut vasta viime päivinä, miten vähän hänellä oli ollut oikeasti läheisiä ystäviä. Kaikki klaanilaiset jotka hän tunsi olivat kyllä kivoja tyyppejä, (paitsi Killjoy) mutta läheisiä?

    Hän ei ollut lopulta tuntenut parasta ystäväänsäkään kovin hyvin. Hänen olisi pitänyt olla katkera, mutta… kaikesta huolimatta Matoro toivoi vain, että olisi saanut sopia välinsä Umbran kanssa ennen loppua. Hautajaiset olivat tuoneet toisille sielunrauhan, mutta toan unia ne eivät parantaneet.

    Kapuraa hän ei kestänyt edes ajatella. Takoja todennäköisesti vihasi häntä, eikä olisi siinä edes väärässä. He vain teeskentelivät, ettei mitään olisi tapahtunut. Että he pystyisivät edelleen keskustelemaan normaalisti. Kohtaamaan toisensa.

    ♫ Olenhan minä täällä~ ♫
    ♫ Olin paras ystäväsi kun kaikki muut jättivät sinut~ ♫

    ”Lopeta!” Matoro huusi. Se kaikui hiljaisen linnakkeen holveissa.

    Kukaan ei vastannut. Ei tietenkään vastannut.

    Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
    Mihin hän oli käyttänyt päivänsä ennen? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän oli aina ajatellut tulevaisuutta. Kehittänyt itseään. Lukenut, treenannut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ehkä suunnitellut jotakin tulevaa matkaa. Kerran hän oli vetänyt huippusuosittua miekkailukurssia kaupungissa. Se oli ollut melko huono idea.
    Ennen kaikkea, hän oli tähdännyt tulevaan. Siihen, että voisi auttaa muita vieläkin paremmin. Siihen, että kokisi vieläkin enemmän. Voimakkaammin. Paremmin.

    Nykyään sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Toimettomuus tuntui ahdistavalta, mutta miksi vaivautua? Ei mikään, mitä hän enää tekisi, korjaisi virheitä. Tai toisi takaisin ystäviä. Klaanikin oli pian Allianssin jyräämä. Vuori pohjoisessa muistutti siitä jatkuvasti.

    Synkät ajatusketjut olivat hänelle uusia. Yleensä hän oli ollut se, joka oli taputtanut toista olkapäälle, ja sanonut, että kyllä se siitä, sinullahan on vaikka miten monta syytä olla onnellinen.

    Hänellä ei tainnut enää olla ketään sellaista.

    Ainakaan sillä puolen maailmaa.

    Niin, Matoron ajatukset olivat ajautuneet monen monta kertaa Xeniin. Typerää, hän tiesi. Hän näki mielessään, miten kirkkaat ja elävät vahkin silmät olivat. Sitä hennon vaaleanpunaista hehkua loisti niin monesta kohtaa hänen vartaloaan. Se heijastui hänen kuparinsävyisistä pinnoistaan, saaden ne kiiltelemään.

    Hänen olisi pitänyt sanoa viime näkemällä, että heidän ei kannata edes yrittää mitään. Etäisyys, velvollisuudet… niin monta hyvää syytä unohtaa romanttiset harhaluulot. Helpompi kummallekin. Ei turhia toiveita.
    Mutta.

    Huh, hän oli säälittävä. Huokaili kuin korviaan myöten rakastunut jonkun perään, jonka kanssa on viettänyt muutaman päivän. Vieläpä niin sekavassa mielentilassa, että hänen arvostelukykynsä oli todennäköisesti ollut hyvin kyseenalainen.

    Mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, hän ei päässyt sen yli. Hän halusi ennemmin olla Xenin luona kuin oikeastaan missään muualla. Kaikki oli menettänyt merkityksensä, ja oikeastaan ainoa uusi asia, josta hän jaksoi kiinnostua, oli kyseinen vahki.

    Hän ei edes osannut selittää sitä itselleen kovin hyvin. Xen oli kasvoiltaan siro, mutta ei varsinaisesti sellainen, mistä toa olisi luullut pitävänsä. Katsekontakti oli niin vaivaannuttavan vaikeaa. Se sai Matoron ajatukset sivupoluille ja kuvittelemaan, millaista olisi suudella sellaista suuta. Nainen todennäköisesti maistuisi metallille ja limetille. Toan kylmä hengitys huurustuisi vahkin kasvojen pintaan.

    Matoro pysäytti ajatuksensa ja tajusi, ettei ollut ajatellut koskaan kenestäkään samalla tavalla. Aina oli jotakin parempaa tehtävää. Miten surkeaa, toa naurahti itselleen. Alan ajatella rakkautta ja muuta pumpulista vasta, kun kaikki muu mielekäs tekeminen on kadonnut.

    Hän ei oikeastaan arvostanut Xenin elämänvalintojakaan. Vahki oli ajattelematon, ennalta-arvaamaton eikä tiennyt mitään alkoholin kohtuukäytöstä.
    Silti nainen pyöri hänen päässään jatkuvasti.

    Lisäksi kenraali oli Killjoyn… keinotekoinen luomus, joka sai tilanteen entistäkin kyseenalaisemmaksi.
    … ja vielä kyseenalaisempaa oli se, että Matoro tunsi vahkin niin kiehtovaksi osittain juuri sen takia. Miten jokin lähes kokonaan metallinen voi olla niin sileä ja täydellinen koskettaa? Ja kun hän painoi päänsä vahkin rintaa vasten, hän saattoi kuulla hengityksen sijaan, miten sielut tämän kuulassa kuiskivat hiljaa.

    Hän kuuli mielessään jonkin Xenin näsäviisaan kommentin. Luoja, se nainehnan oli sanailussa melkein yhtä ärsyttävä kuin Matoro itse.
    Xen oli myös naiivi. Ja optimistinen. Ja idealistinen.
    Vähän niinkuin Matoro silloin itse.

    Se oli taas niitä hetkiä, kun hän olisi antanut mitä vain ollakseen vahkin kanssa. He voisivat vain valvoa yön puhuen. Vahki utelisi toan suurista seikkailuista ja kaukaisista matkoista. Matoro kertoisi. Xenin silmät loistaisivat innosta. Pullo tyhjenisi pikkuhiljaa. Lopulta aamuyöstä he eivät jaksaisi enää pysyä hereillä, ja käpertyisivät toistensa viereen nukkumaan. Aamu olisi kamala, mutta kaiken arvoinen. Hän odotti niin paljon, että he tapaisivat taas. Koska ja missä? Todennäköisesti he eivät tapaisi. Liikaa sotilaspolitiikkaa välissä. Mutta jos?

    Se oli todennäköisesti ensimmäinen jollakin tapaa tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuva ajatus, jonka Matoro oli löytänyt päästään viime aikoina. Hän oli oppinut kantapään kautta, että pilvilinnat putoavat aina, mutta silti hän vain rakensi sellaista heille kahdelle?
    Heille kahdelle. He eivät edes tunne toisiaan kovin hyvin, hän huusi itselleen. Siinä ei ollut mitään järkeä!
    Ehkä sen takia hän oli vältellyt rakastumista. Se teki järkevistä henkilöistä melko typeriä. Epärationaalisia haihattelijoita.

    Toisaalta hän oli jo mokannut sen verran pahasti, että vähän typeryyttä päälle ei haittaisi mitään. Ehkä hänen pitäisi hyväksyä se, että kaipasi Xeniä.

    … ja mitä enemmän hän vahkia ajatteli, sitä enemmän Matoro kaipasi. Xenin kiusoittelevia naurahduksia. Huonoja sanaleikkejä. Hiljaista servojen surinaa hänen käpertyessä toan kylkeen.

    Kaivata oli liian mieto sana, mies ajatteli tuijottaessaan taivasta. Vahki oli ainoa asia, mikä piti hänet järjissään. Muisto Xenin iloisesta ajatusmaailmasta oli kuin joku olisi tallentanut sen menneen Matoron kauniiseen kiveen. Ionienkeli oli kaikki se, mitä Matoro halusi.

    Hän vain toivoi, että saisi kertoa sen Xenille. Hän oli monesti harkinnut palaavansa Metru Nuille, mutta se tuntui väärältä. Hän ei voisi hylätä Klaania. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

    Ainoa tie, jonka hän antoi itselleen, oli Klaanin kanssa, piti hän siitä tai ei.

    :(

  • Kissabion ystävänpäivä

    Klaanilehden toimitus
    Ennen sotaa

    Ystävänpäivää luulisi helposti mukavaksi ajaksi, kun on romantiikkaa ja suklaata ja tunteita ja vaikka mitä.

    Mutta eräälle Klaanin asukkaalle se tuotti arvaamattoman ongelman.

    Klaanilehden toimitus oli jo hiljentynyt, kun kaikki olivat lähteneet hoitamaan muita asioita lehden ystävänpäiväspesiaalin ollessa menossa hyvää vauhtia painoon. Vain yksi rauhaton sielu istui hermostuneena kirjoituskoneen äärellä. Puinen työpöytä oli täynnä asiakirjojen ja puolityhjien kahvikuppien sekasotkua. Räikeän pinkillä kirjailtu rullatuoli natisi istujan naputellessa jalkaansa lattiaan. Hahmo vilkuili vähän väliä ovelle kuin toivoen, että joku tulisi pelastamaan.

    Hahmon nimi oli Kissabio.

    Kissabio oli epäselvä punainen ja pinkki kissa, mutta kukaan Klaanissa ei sitä (ainakaan ääneen) kyseenalaistanut, koska olihan järjestössä jäseniä moneen junaan. Silti karvainen ja kanohiton ilmestys oli Klaaninkin mittapuulla oudoimmasta päästä.

    Kissabion edessä oli kirjoituskone.
    Kirjoituskoneelle oli kirjoitettu otsikko.

    KOLUMNI: KISSAT OVAT HAUSKOJA

    Oikeastaan Kissabio ei ollut varsinainen toimittaja. Yleensä hän piirsi sarjakuvasivut (ja sai toisinaan aikaan skandaaleja implikoidessaan, että tiettyjen klaanilaisten välillä saattoi olla jotain ystävyyssuhdetta suurempaa). Kissa oli luvannut tehdä erityisen ystävänpäiväiset sarjakuvat, joten päätoimittaja oli pikaisesti siirtänyt tämän kirjoittamaan ystävänpäiväkolumnia.

    Ongelma oli se, että otsikkoa KISSAT OVAT HAUSKOJA kantava teksti tuskin kelpasi ystävänpäiväkolumniksi.

    Kyllä Kissabio ymmärsi syyt päätoimittajan ratkaisuun. Hän oli varma siitä, että pystyisi tuottamaan lehden historian parhaan ystävänpäiväkolumnin. Mikään tuiki tavallinen kissojen humoristisuutta käsittelevä teksti ei riittänyt. Mutta nyt ei inspiroinut. Eikä aikaa ollut paljon.

    Kissabio mourusi mietiskelevästi ja kurkisti pöydän alle katsoakseen, löytyisikö sieltä lankakerää. Ei löytynyt.
    Ne auttoivat usein ajattelussa.
    Mutta oli jotain muutakin.

    Hätätilannekolumnisti käänsi katseensa kohti pöydän toista esinettä. Paaco oli kyllästynyt tyrmäämään Kissabion biisitoiveet, ja Kissabio oli kyllästynyt tulemaan tyrmätyksi, joten ratkaisuna epäselvä kissa oli hankkinut oman radion. Ja siitä löytyi inspiroivaa musiikkia.

    Kissan kasvoille levisi hymy.
    Nappi tunsi tulevansa painetuksi.
    Ja samaan aikaan miljoonat sielut ympäri universumia huusivat.


    Ihanaa! Inspiraatio alkoi välittömästi virrata.

    Ja Kissabio sai idean.

    Hän muisti nähneensä samankaltaisen jutun He-Sarissa, heliumharrastajien omassa lehdessä (Kissabio epäili lehden nimeä sanaleikiksi, ehkä jopa tuplasanaleikiksi, mutta ei millään keksinyt sen alkuperää. Mikä karzahni oli Sari?), ja arveli sen sopivan ystävänpäiväkolumniin täydellisesti.

    Pian kikattava pinkki hahmo syöksyi ulos toimituksesta.

    Kahvio

    Aseistautuneena muistilehtiöllä ja kynällä Kissabio liukui sulavasti ympäri Kahviota etsien sopivaa uhria. Ruoka- ja juomapaikka oli toki täynnä, mutta ainuttakaan ilmeistä pariskuntaa ei löytynyt, eikä Kissabio uskaltautunut tekemään tarkempia veikkauksia lihaksikkaiden miestoien välisistä suhteista. Siispä oli aika tehdä toimintasuunnitelmaan muutos. Kissabio jatkoi metsästystään, sillä kissat olivat loistavia metsästäjiä. Vai koiratko ne olivat? No, ei sillä ollut hirveästi väliä.

    Sitten hän huomasi erään tummanpunaisen toan nousevan.

    Kissabio hyökkäsi kynä kiinni muistilehtiössä. “Heionkosinulla-”

    “Minulla on kiire arkistoon”, toa sanoi hätääntyneesti ilmeisesti tunnistettuaan Kissabion ja lähti juoksemaan.

    Väliaikaiskolumnisti jäi surullisena seisomaan paikalleen, mutta huomasi sitten, että toan pöytään oli jäänyt toinenkin vieras, joka tyhjensi viimeistä juomaansa. Komea jään soturi! Täydellistä!

    Kissabio istuutui pöytään salamannopeasti. “Hei! Olen Klaanilehden toimittaja! Onko sinulla aikaa haastatteluun?”

    Toa ei sanonut mitään. Ehkä siksi, että Kissabio tulkitsi noin nanosekunnin mittaisen tauon suostumukseksi ja kiirehti asiaan.

    “Mitä mieltä olet rakkaudesta?”

    Toa katsoi Kissabioa.
    Kissabio katsoi Toaa.
    Toa katsoi Kissabioa.
    Kissabio venytti naamansa parhaaseen :3-ilmeeseensä.

    “… rakkaudesta?” jään toa kysyi.

    “Niin!” Kissabio maukui ja levensi :3-ilmettään.

    “No. Rakkaus on… “ toa oli hämmentynyt. “Kiva asia?”

    “Niin on!” Kissabio kikatti ja luki seuraavan kysymyksen muistilehtiöstään kirjattuaan vastauksen huolellisesti. “Mistä muista alkuaineista pidät?”
    Sitten Kissabio huomasi kopioineensa haastattelupohjan huonosti He-Sarista.
    No, ei se haittaa!

    Matoro hymähti. “Rakkautta voi kyllä aika osuvasti kutsua alkuaineeksi. Se menisi aika hyvin sarjaan kolmen hyveen kanssa.”

    Kissabio kirjasi toan ajatukset hyräillen iloisesti. “Missä tilanteissa olet käyttänyt rakkautta?”

    Kysymykset eivät olleet varsinaisesti helpompia. Hyvä niin, toa ajatteli, sillä ajatteleminen oli aina mukavaa. “Kyllä sitä tulee käytettyä aika paljon ihan arkielämässä (kai?). Rakkaus on aika monitulkintainen ja laaja käsite. Mitä kaikkea oikeastaan ajattelet rakkaudeksi tässä asiayhteydessä?”

    Toimittaja selasi muistiinpanojaan. “Ööh… Rakkausatomin ytimessä on kaksi protonia!”

    Matoro näytti niin hämmentyneeltä, että Kissabio päätti lopettaa haastattelun.
    Lukuunottamatta erästä asiaa.

    “Yksi lisäkysymys!” Kissabio sanoi ja levensi hymyään niin suureksi, että jään toa pelkäsi epäselvän olion pään irtoavan.

    “Ajattelitko tehdä tänään mitään? ;3”

    Välinäytös 1

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=cQS4fdF6jb0&w=560&h=315]

    Välinäytös 1:n loppu
    Klaanilehden toimitus


    Kissabio näpytteli haastattelunsa tuloksen kirjoituskoneelle. Luulisi, että käpälillä olisi vaikea kirjoittaa, mutta ehkä Kissabion anatomian tarkastelu voidaan jättää pois. Siispä kissaolento sai työnsä valmiiksi (huolimatta kirjoitusvirheiden määrästä) ja oli jo palaamassa sarjakuvien (tai jonkin muun) pariin, kun muisti yhtäkkiä jotain.

    Se tummanpunainen toa oli epäkohteliaasti välttänyt haastattelun! Kissabiolle tuli myös mieleen, että Arkistoista voisi napata lisäainesta kolumniin. Siispä toimittaja suuntasi sinne. Olivathan kissat hyviä jäljittäjiä. Vai koiratko ne olivat?
    No. Sillä ei ollut hirveästi väliä.

    Kissabio asteli kissavaistojensa mukaan suorinta reittiä Arkistoon ja pelotti tieltään kaikki, joiden korviin tieto haastatteluja kaipaavasta kissaeläimestä oli levinnyt. Ilmoitustaululta Kissabio bongasi ilmoituksen laivanrakennuskerhon seuraavasta tapaamisesta. Luova työ tekee nälkäiseksi, joten kolumnisti ehti poiketa myös Kahviossa. Kalatäytteiset leivät huomasivat uppoavansa Kissabion suuhun.

    Arkistoissa oli rauhallista. Eräs ko-matoran luki tähtitieteellistä julkaisua (mikä karzahni on pulsari? Kissabio mietti). Toinen tiedelehteä, jonka kannessa väitettiin tiedemisten valmistaneen rikkiargonjodia. Kissabio mietti, oliko moinen yhdiste edes fysiikan lakien mukainen, mutta muisti, että ne eivät useimmiten päteneet. Kuka edes keksi fysiikan lait, jos ne eivät olleet totta? Hassua.

    Metafyysiset mietiskelyt saivat jäädä, sillä Kissabio löysi itsensä rakkausaiheisten kirjojen ääreltä. Naiskissa selaili muutamaa ja mietti hyvää avausta kolumniin. Miten olisi rakkaus on hauska asia, niin kuin lanka kerät !!!? Se kuulosti ihan hyvältä.

    Kissabio otti esiin muistilehtiönsä.

    Rakkaus on! sellainen asia, jota kissat ja kai muutkin, tuntee!. se on sellaista, Että on toinen. kin. Ja silläkin on hauskaa!. Siten on hauskaa! Jeeeee!!! :33 Rakaus on sitä. että on Kaksi ja ne on kuin, kissan tassut! Jee! Paitsi. että sillä Kissalla on vain kaksi tassua, ja se on Surullista?! ehkä kissa voi saada Proteesit!

    Kissabio kikatti ajatukselle kissasta, jolla oli kaksi proteesijalkaa.
    Ehkä toisessa oli harppuuna.
    Harppuunat olivat komeita.
    ;3

    Rakkaus! on Sellaista. että taru olento jonka nimi alkoi S kirjaimella. mutta en muista! niin ampuu kuin Harpuunalla! jasitten Rakastuu, ja sitten on kivaa. Sitten voi. mennä katsomaan Elo kuvaa tai Kahvia. Minäkin

    Mutta viimeinen lause jäi kesken, kun tassukas kolumnisti kuuli yhtäkkiä huudon kirjahyllyn toiselta puolelta.

    Kissabio ryntäsi ohi rakkausromaanien ja näki järkyttävän näyn.

    Vuorovesikartan palanen leijaili ilmassa.

    Kissabio huusi.

    Sairasosasto

    Kissabio heräsi vinkaisten, kun sairaanhoitajamatoran työnsi jotain ainetta puremajälkiin hänen oikeassa kädessään.

    “Rauhoitu!” ga-matoran kehotti Kissabion noustessa ylös äkillisesti. Kissaeläin haravoi huonetta katseellaan ja voihkaisi helpotuksesta nähdessään verijälkien peittämän muistilehtiönsä pöydällä. Se oli selvinnyt välikohtauksesta!

    “Minun on saatava ystävänpäiväkolumnini painoon!” kissa vinkaisi uudestaan ja oli jo ryntäämässä ulos huoneesta, kun ga-matoran puhui.

    “Olit tajuttomana. Ystävänpäivä meni jo.”

    Kissabio päästi harmillisen maukaisun.
    Tilaisuus ystävänpäiväkolumniin oli mennyt.
    Ja ehkä johonkin muuhunkin.
    ;3

  • Puolijumalatkin jättävät jälkiä (Forum Edit)

    [spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

    Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

    Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
    ”…aika laskeutuminen.”

    Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

    Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

    Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

    ”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
    ”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

    Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
    ”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

    Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
    Hmm…
    ”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

    Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

    Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

    Makuta Nui.

    ”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

    Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

    Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
    ”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

    Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
    ”Taidat olla oikeassa.”
    Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
    ”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
    ”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
    ”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
    ”Rauhoitu, kaik-”
    ”Rakastan!”

    Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

    Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
    ”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
    Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
    ”Joten sen pitäisi toimia?”

    Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
    ”Olenhan ammattilainen.”
    Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
    ”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
    Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
    ”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
    Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
    ”En minäkään.”

    Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
    ”Pitäisikö meidän-”
    ”Juu.”
    Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
    ”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

    Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
    ”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
    Toa näytti järkyttyneeltä.
    ”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
    Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
    ”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”

  • Arvet (Forum Edit)

    Ilmaraptori

    Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt.
    Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon.
    Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.

    ”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen.
    Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta.
    ”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti.
    ”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut.
    Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä.
    ”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä.
    ”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi.
    ”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?”
    Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.”
    Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.”
    Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut.
    Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää.
    Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.

    Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset.
    ”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi.
    ”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan.
    ”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”

    Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan.
    Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää.
    ”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.”
    Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa.
    Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.

    Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut.
    ”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”

    Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen.
    Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut.
    Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä.
    ”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.”
    ”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!”
    Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”

    Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta.
    ”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…”
    Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.

    ”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin.
    Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut.
    Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman.
    ”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”

    Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.

    ”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.”
    ”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi.
    ”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.”
    Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.

    ”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.”
    Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?”
    Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt.
    Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.”
    Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.

    ”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan.
    ”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”

    Oraakkeli oli hetken hiljaa.

    ”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.”
    Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti.
    ”Ja näytä minulle Nimda.”
    Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.

    Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun.
    Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä.
    ”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”

    Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa.
    ”Anna se minulle.”
    ”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä.
    ”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.”
    Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa.
    Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.

    Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.

    ”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut.
    ”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.”
    Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi.
    Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.

    ”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta.
    Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Epsilon”, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. ”Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?”

    ”Se vajosi mereen Abzumon mukana”, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa.
    ”Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin”, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.

    ”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.

    ”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille.
    Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä.
    ”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.”
    Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin.
    ”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”

    Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia – hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille.
    ”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.”
    Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt.
    ”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.”
    ”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…”
    Matoro katsoi – kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel.
    Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä.
    ”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”

    Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.

    ”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. “Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla
    Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle.
    “Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä”, Mestari sanoi lempeällä äänellä. “Ei enää.”
    Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana.
    Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.

    Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.

    [spoiler=Krediittijuttu]Gee ja Manu tekivät tätä minun lisäkseni.[/spoiler]

  • Hans ja Plaploo 7: Paaber

    Bio-Klaanin linnake

    Hans, Plaploo ja Jarp seisoivat oven edessä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Hans tarttui ovenkahvaan ja henkäisi. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Mitä oven takana olisi heitä vastassa? Hän yritti kerätä tarpeeksi rohkeutta voidakseen avata oven ja kohdatakseen äänilähteen aiheuttajan.

    Hans käänsi ovenkahvaa hieman. Ilmassa vallitsi pieni hiljaisuus. Mysteerinen äänikin oli loppunut hetkeksi. Hans käänsi ovenkahvaa vielä enemmän, ja ovi aukesi raolleen. Hans, Plaploo ja Jarp kurkistivat ovenraosta sisään.

    ”En näe mitään, väistä toope.” Plaploo kuiskasi.

    ”En minäkään näe mitään. Ehkä pitäisi avata ovea vielä hieman…” Hans ehdotti.

    Hans työnsi ovea hieman eteenpäin. Ovi oli harvinaisen painava kokoisekseen. Jarp katseli ovea mielenkiintoisena.

    ”Hän on selvästi vahvistanut tätä ovea metallilla ja yrittänyt äänieristää sen. Silti kaikki ääni kuuluu läpi. Fail.” Jarp totesi.

    ”Siltä näyttää. Näettekö te mitään?” Hans kuiskasi.

    ”Emme. Siellähän on täysin pimeää. Pitäisikö meidän mennä sisään?” Plaploo ehdotti.

    ”EI MISSÄÄN NIMESSÄ. Ainakaan vielä. Ensin selvitämme kuka tai mikä on tämän äänen takana.” Hans sanoi.

    ”Älä huuda tai se kuulee meidät.” Plaploo sanoi.

    ”Tiedän, mutta sisälle ei vielä mennä. Täällä on liian hiljaista. Elokuvissakin sankari on paikassa jossa on täysin hiljaista. Sitten yhtäkkiä KAPOU! Vihollinen hyökkää. Meidän on pakko olla varuillamme.” Hans sanoi.

    ”Saanen sanoa että puhutte suoraan oven edessä olevaan mikrofoniin.” Jarp sanoi.

    ”Rentoa. Voimmekin samantien mennä sisään.” Plaploo sanoi ja alkoi kävellä ovea päin.

    ”Odota vielä hetki! Kysyn yhden asian.” Hans sanoi. ”Kröhöm. Anteeksi. Olemme tulleet selvittämään miksi kuulemme ääniä päässämme.”

    ”Asian ilmaisutaidosta täysi kymppi, toverini.” Plaploo sanoi.

    ”Turpa kiinni.” Hans sanoi.

    hiljaisuus

    ”Joko huoneessa ei ole enää ketään tai kyseinen äänimies on hyvin hiljaista sorttia.” Plaploo totesi. ”Joka tapauksessa meidän on pakko mennä sisään joskus.”

    ”Niin meidän valitettavasti on pakko. Odotetaan vielä hetki.” Hans sanoi.

    ”Milloin?” Plaploo kysyi.

    ”Nyt.” Hans käski.

    Kolmikko työnsi oven kokonaan auki ja astui sisään. Kaikkialla oli pimeää. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja katosta putosi aikalaskuri, jossa oli minuutti aikaa.

    ”Noniin. Pakotiet suljettu ja minuutti aikaa minuutin-päästä-alkavaan-mikälie-juttuun. Kiitos, Plappis.” Hans totesi.

    ”Eipä kestä.” Plaploo sanoi.

    Kolmikko katsoi kelloa hartaasti loput 50 sekuntia. Kun aika loppui, oli hiljaista.

    hiljaista

    hiljaista

    hiljaista

    *vaimea humina**

    ”Mikä tuo on?” Plaploo kysyi.
    ”En tiedä enkä ole varma haluanko tietää.” Hans sanoi.
    ”Totta kai haluamme tietää.” Plaploo sanoi.

    *ääni joka kuulostaa siltä kuin joku mysteerinen henkilö avaisi oven*

    ”AUTTAK-”
    ”HYS! Tämä on hetki jota olemme odottaneet pitkään.” Plaploo sanoi.

    *askelien ääniä. keksikää tähän itse joku jännittävä ääni. en jaksa itse*

    *keksimäsi ääni*

    *keksimäsi ääni vielä kerran*

    *keksimäsi ääni auto-tunetettuna*

    !!!!!!!!

    !!!!

    !

    ”Moi tyypit.”

    ”No morjens. Kuka olet?” Plaploo kysyi.

    ”Olen Paaber. Teen musiikkia.”

    ”Eli siis kaikki äänet joita olemme kuulleet ovat sinun aiheuttamiasi?” Plaploo kysyi.

    ”No siis. Teen musiikkia. Siihen vaaditaan ääntä. Ja hyvät kajarit.”

    ”Aivan. Olisiko mitään mahdollisuutta että soittaisit biisejäsi hieman hiljempaa?” Plaploo kysyi.

    ”Itseasiassa ei. Te olette kunniavieraitani, joten liittykää toki mukaan discoon.”

    ”Toki.” Plaploo sanoi.

    ”EMME TODELLAKAAN JÄÄ!” Hans sanoi.

    ”JA HANSKA VOIKIN PITÄÄ TURPANSA KIINNI!” Plaploo sanoi. ”Me tulemme mukaan.”

    ”Erinomaista. Sain tänään muuten asennettua Tron-skinit discooni.” Paaber sanoi.

    ”Se on hienoa, mutta minä ainakin tahtoisin läht-”

    Hansin lause keskeytyi, ja katosta laskeutui jättimäinen discopallo ja discolattia Tron-väreillä.

    ”Sain muuten eilen uuden biisini valmiiksi. Haluatteko kuulla?”

    ”EI!” Hans rääkyi.

    ”KYLLÄ!” Plaploo kiekaisi.

    ”Ravistettuna, ei sekoitettuna.” Jarp purjosi.

    Mikäli tähän voisi kirjoittaa jotain mikä kuvaisi yhdessä lauseessa kolmen ihmisen hetkellistä kuuroutumista ja Disco-valoihin sokaistumista mahdollisimman ytimekkäästi, kirjoittakaa se puolestani tähän. Itse en keksinyt mitään.

    Asiasta kukkaruukkuun. Paaberin biisiä voisi kuvailla kolmella sanalla. Bassopelleily, 8bit ja Wannabe-Hardcore. Joka tapauksessa kolme matoraniamme näyttivät pitävän biisistä, vaikkeivat kuulleet siitä mitään.

    Sitten jotain tapahtui. Paaber katosi. Savuna ilmaan. Saman tien musiikki loppui.

    ”…Se oli ihan hyvä.” Hans totesi.

    ”Kyllähän se. Toivottavasti hän julkaisee sen pian.” Plaploo sanoi.

    ”Pitäisikö meidän kohta lähteä, nyt kun tiedämme mikä aiheutti nuo äänet?” Hans kysyi.

    ”Ette vielä.”

    Valot syttyivät. Viereisestä ovesta astui huoneeseen jokin vihreä. Jokin iso. Jokin… Ja mitähän kettua minä selitän? Se oli Paaco, Klaanin moderaattori.

    ”Moi tyypit. Toivottavasti nautitte äskeisestä. Päästin Alter Egoni rellestämään vapaasti hetken ajaksi. Mitäs teille?” Paaco kysyi.

    ”Mitäs tässä.” Hans vastasi.

    ”Eipä erikoista.” Plaploo sanoi.

    ”Kahvi.” Jarp sanoi.

    ”Se on hyvä asia. Kuulin kun puhuitte ja oletan että saitte selville sen mitä olitte etsimässä.” Paaco sanoi.

    ”Kyllä saimme! Olimme todella helpottuneita kun saimme tietää että se olikin vain Paaber!” Hans riemuitsi.

    ”Kaikki on taas hyvin! Nyt voimme jatkaa jokapäiväistä elämäämme!” Plaploo iloitsi.

    ”No niin lapset! Kun lähtee etsimään jotain niin usein myös saa siihen vastauksen! Ja kun juuri sinulla (Aivan, sinä joka luet tätä!) on aivan erityinen sydän, on rakkaus ylitsepääsemätön asia tässä maailmassa! Nyt on hyvästien aika! Heippa!”

    [spoil]…kuten jotkut ehkä jo tajusivatkin, Paaco kirjoitti tämän osan. Lisäksi Hans ja Plaploo ovat hänen keksimiään nimiä. Kaikki kunnia/armoton kritiikki hänelle. heh[/spoil]