Kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Rúcioron tiheään metsään laskeutunut kone oli menettänyt vasemman siipensä yhteen siimekseen parhaiten maastoutuneeseen havupuun runkoon. Ohjaamosta ulos pinkonut veden toa piti valkoista takkiaan vyötäisille kiedottuna ja otti suunnakseen rantatörmän läheisyydessä kohoavan kartanon. Sydänvalo sykki naisen rinnassa vieläkin. Hän ei ollut saanut rauhoitettua itseään matkan aikana lainkaan. Järkytys siitä, mitä hänen kotonaan oli tapahtunut, oli muuttunut kauhuksi siitä, että hän ei ollut edes varma, kuinka laskeutua.
Aluksen nokan työntäminen kohti merta oli useamman kerran käynyt hänen mielessään. Vellovan veden pohjassa hän olisi voinut nukkua surunsa pois. Hän olisi voinut vain odottaa, että maailma tomuttuisi hänen ympäriltään. Mutta velvollisuudentunteen armoton piiskaus oli ajanut hänet taas vanhan ystävänsä porteille. Metalli väistyi tieltä hänen marssiessa kalpein kasvoin halki huolitellun pihamaan. Vastikään kylvetyt kurpitsaistutukset vasta puskivat ulos versojaan. Teräviksi trimmatut pensasaidat jäivät nopeasti taakse, kun kartanon ovet aukesivat itsestään päästämään järkyttyneen Nizin sisälle vielä kovin kolean kevättuulen kourista.
Rurukasvo ei tarvinnut opasta löytääkseen perille kartanon keisarin saliin. Kirjastossa hyllyjä täyttävä sininen, pieni olento käänsi oranssit, suuret silmänsä ohi rientävään toaan ja vilkaisi sitten pöydän ääressä vieressään istuvaa luurankoa, joka kohautti olkiaan ja jatkoi sitten taas paksun karttakirjan lukemista.
Akvaariohuoneessa Niz lausui ensimmäiset sanansa kahteen päivään, kun hän tervehti takaisin yhdessä tankeista hymyilevää vaaleansinistä olentoa. Sähkön ja hopeisen nesteen täyttämä salikin jäi nopeasti hänen taakseen, kun hän avasi ovet ystävänsä tyyssijaan.
Pitkä ja synkkä valtaistuinsali oli pimennetty aivan kuten viimeksikin, kun tiedenainen oli siellä vieraillut. Tuoli näennäisesti tyhjän salin päädyssä ammotti tyhjyyttään. Puoliväliin salia pysähtynyt toa käänsi katseensa vaistomaisesti kohti kattoa ja siellä kiiluvaa tähtitaivasta, joka toimi tilan ainoana aitona valonlähteenä.
Salin katon puuttuminen ja sen tilalla vellova kosmos nosti kylmät väreet Nizin selkäpiihin. Tähtien tuike otti hänet kuitenkin vastaan avosylin. Maiden muinaiset kuiskaukset voimistuivat hetkeksi, kun tähdistä useat lähtivät tippumaan taivaankannelta kohti salia itseään.
Tähtien valo iskeytyi lopulta salin ainoaan tuoliin ja alkoi piirtämään sille istuvan hahmon ääriviivoja. Selakhialainen Tryna sai hohtavan katseen taakseen ja hahmon rintakehä magentan hohteen kuulasta tämän sisuksissaan. Luiseva hahmo hengitti raskaasti ja hitaasti kiskoen keuhkoihinsa kartanon hyisevää ilmaa. Tämän katse kääntyi kuitenkin nopeasti tätä tapaamaan saapuneeseen toaan, joka ei vieläkään tiennyt, mitä sanoa.
”Niz…”
”Sinä olit… sinä olit oikeassa”, toa yritti parhaansa mukaan niellä kyyneliään. Tarkastaja oli noussut seisomaan. Tämän katse ei edes värähtänyt.
”Lähetti saapui ennen sinua. Minä tiedän.”
Aneleva katse kasvoillaan Niz lähestyi Selakhian makutaa. Tappio oli tukahduttanut toivon. Väsynyt ja jokaista elettyä hetkeään katuva nainen ei voinut tarjota mitään muuta kuin itsensä. Hänen mielessään kaikui yhä Ficuksen viimeinen kirkaisu, kun Nui-Kralhin terät olivat uponneet tämän lihaan.
Ja silti hän tiesi, että se ei ollut ohi. Että se kaikki tulisi tapahtumaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen…
Tarkastaja oli kertonut hänelle. Muinaiset ajat todistanut Rúcioron ruhtinas tiesi jo, kuinka syvälle sairauteen Ficus oli vajonnut. Niz ei ollut kuunnellut. Ja nyt hän ei enää osannut kuin kysyä, miksi. Oliko hänen rakkautensa opettajaansa kohtaan todella sokaissut hänet niin pahasti?
”Meillä on paljon työtä edessämme, Niz.”
Toa pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja havahtui siihen, kuinka kylmä ja kolkko käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Makutan katseesta oli mahdoton päätellä mitään tämän tuntemuksista, mutta tämän kosketus ei selvästi ollut pahantahtoinen.
Tähdet heidän yläpuolellaan tuikkivat ja tuonelasta kantautuvat kuiskaukset hyräilivät muinaista melodiaa, joka juhlisti uuden yhteistyön alkua.
Kuolleiden kartanossa alkaisi sinä päivänä uuden ylösnousemuksen aika.
Kalmaiset kädet yhdessä murtuneen sydämen kanssa uhmaisivat tuomiota.
Kristallisaarten keskiosat olivat kokeneellekin merenkävijälle painajaismaiset. Korkeat kivipiikit kohoilivat merenpohjasta kuin Metru Nuin kupolin reunavesillä. Niiden säröiset reunat kimaltelivat valon osuessa niihin. Hainhampaiksi kutsuttuja piikkejä kasvoi pitkinä jonoina, kuin jonkin suuren, nukkuvan meriolennon leukoina. Siitä pahamainenen merialue olikin nimensä saanut: Cilincarin hampaat, muinaistarustojen särkyneen kärmeksen mukaan.
Osa kivihampaista oli täysin veden alla, ja osuma sellaisen kärkeen repisi auki veneen kuin veneen pohjan. Toiset taas muodostivat valtavia vuoria, jotka nousivat pinnan ylle ja muuttuivat kallioisiksi saariksi. Sellaisten kimaltelevien kalliorantojen uumenissa piili Kristallisaarien vaurauden alkuperä.
Aallot toivat aika-ajoin rantaan hylkyjen kappaleita ja joskus rikkauksia, joita laivat olivat kuljettamassa. Myrskyinen meri oli täynnä elämää, mutta vain harvat suuret kalastusalukset uskaltautuivat alueelle. Useimmat kiersivät saaret idempää, missä selänne oli avoin.
Synkkä myrskyilma oli vierailu hautausmaalle. Kylmyys ja viima uiversivat kuin valittavat aaveet kirottuina vaeltamaan siinä särkyneessä maailmassa. Toisinaan myrskyissä kivipiikitkin ujelsivat. Monet merenkävijöiden kauhutarinat olivat kotoisin niiltä rosoisilta saarilta Koillissakaran juuressa.
Saaret olivat kuin helmiä karun meren syövereissä. Ne tarjosivat elämän monille, mutta paljon harvemmille kuin aikana, jolloin salskea kansa oli vahtinut maailmaansa kristallitorneistaan. Muinaisaikojen rakennelmista ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Makutat, odinalaiset ja kaikenlaiset sotalordit olivat tuhonneet valtakunnat perusteellisesti. Hailtiamaiden aarteet ja väki oli viety ympäri maailmaa, aivan kuin he olivat draakkien valtakunnille aikanaan tehneet. Jäljellä oli vain raunioita ja niiden varjoissa asuvia. Suurin osa saarten asukkaista tätä nykyä oli matoralaisia.
Synkän pilvikaton varjossa kulki myös yksinäinen xialainen vene. Kolme matkalaista seilasi meren aalloilla ja väisteli kareja ja kivikkoja päättäväisellä matkallaan kohti Aerin saarta ja makutaa nimeltä Tarkastaja.
Litimärkä Deleva oli ruorissa ja kirosi pikaveneen heppoisuuden. Syysmyrskyn tyrskyt heittelivät virtaviivaista alusta kuin oljenkortta, jonka ohjaamiseksi toa teki parhaansa. Pisarat valuivat hänen naamiotaan pitkin ja ropisivat hänen panssariinsa. Tai niin hän tiesi tapahtuvan, koska hän näki pisarat ja muisti, miltä ne tuntuivat.
Nykyään hän ei tuntenut sen pahemmin kosteutta kuin kylmyyttäkään.
”Olemme vaarallisen lähellä tuota karikkoa!” Halawe huusi aluksen keulasta, jossa hän oli toiminut kaikuluotaajana aistien pohjan mineraalien muotoja. Salamointi ja sade eivät tehneet siitä helppoa, mutta se ei lannistanut miestä: hän oli tottunut navigoija. Jotkut sanoivat, että se tuli Fa-Matoraneille luonnostaan.
”Yritän kääntää koko ajan!” Deleva puri hammastaan ja keskittyi ohjaamiseen. Aallokko ja salamat toivat hänen mieleensä Aft-Amanaa ympäröineen synkän meren. Mahriaanin palava liha tuoksui ilmassa, ja myrskypilvet näyttivät piirtävän korppimaisia muotoja taivaalle. Siitä oli ties miten kauan, miksi se edelleen muka pyöri hänen päässään?
Angien oli visusti sisällä pikaveneen kannen alla ja kuunteli, miten aallot riepottelivat purtta. Hän oli käpertynyt pinoon viittoja pysyäkseen lämpimämpänä ja kuivana. Ne olivat löytyneet aluksen aiemman omistajan jäljiltä. Selakhi oli samaan aikaan sekä huojentunut että turhautunut siitä, ettei hänestä ollut taaskaan mitään hyötyä.
Ainakaan hänen ei tarvitsisi mennä kannelle uhmaamaan onneaan meren jumalia vastaan. Ne eivät ole koskaan olleet selakheille suopeita.
Heidän matkansa oli sujunut Xian jälkeen paljon hiljaisempana. Venehankinnan osoittautuminen veriseksi ei tuntunut erityisen sankarilliselta tai oikealta, eikä Deleva ollut ainoa, jonka omaatuntoa se riepoi.
He eivät olleet juuri puhuneet toisilleen viime pävinä, sen oli kylmä kone-toakin noteerannut. Angien ja Halawe tosin olivat usein yhdessä ja puhelivat hiljaa toisilleen. Konemies ymmärsi kyllä miksi, mutta myös hän kaipasi seuraa.
Jossain määrin kaikki kolme veneessä matkustavaa olivat kaikki matkalla omille syntysijoilleen. Halawe ja Deleva olivat ajautuneet kanistereissaan rantaan yhdellä näistä pikkusaarista, ja Angien muisti vielä ajan, jolloin Selakhiaa hallitsi selakhi.
Nyt heistä kenelläkään ei ollut täällä mitään. Jopa heidän matkansa tavoite oli menneisyyden haamu.
Aer oli Kristallisaarten mittapuulla suuri, yksi suurimpia Selakhian jälkeen. Suurimmalle osalle nimi toi vain mieleen ne lukuisat selakhien esineet museoissa, joita alueelta arkeologit olivat kaivaneet. Delevalle se toi mieleen mäntymetsät, jyrkät kalliorannat aurinkoiset päivät, joina hän oli saattanut vielä tuntea lämmön pinnallaan.
Tuntien kamppailun jälkeen he olivat päässeet läpi Cilincarin karikoista ja saapuneet tyynemmälle keskiselle Kristallimerelle, josta matkalaiset saattoivat jo nähdä määränpäänsä. Aer kohosi vehreänä ja suurena horisontissa pienten kiviluotojen parvien keskellä. Sen takaa saattoi erottaa naapurisaari Ehrenin vuoret. Jos matkasi vielä vähän pidemmälle, päätyi Selakhiaan.
”Me olemme pian perillä”, Halawe huikkasi kannen alle ja ponnisti sitten takaisin ylös. Kansi oli edelleen litimärkä, kuten oli hänkin. Toa nojasi kaiteeseen ja katseli saarta oudon tunteen vallassa.
”Ajattele, viimeiset selviytyjät palaavat takaisin”, hän sanoi Delevalle.
”Siitä on ikuisuus”, plasman toa huokaisi silmät vangittuna kotisaaren rantaviivaan.
”Sitä tuntee itsensä vanhaksi”, Halawe jatkoi.
Angien kipusi ylös kannelle edelleen paksuun, oranssiin viittaan kietoutuneena.
”Upea sää meillä”, hän totesi kuivasti. ”Mikä on suunnitelmamme, kun pääsemme rantaan?”
”Tarkastajan kartanolle ei pääse vesitse, sillä se on karikoiden ympäröimä”, kertoi Deleva aluksen ruorin luota. ”Menemme maihin ja jatkamme jalan. Yövytään jossakin kylässä, ja talsitaan sitten kartanolle. Jos Tarkastaja on mitenkään läsnä, kysymme häneltä suoraan kaiken – ja jos ei, löydämme taatusti vastauksia jostakin hänen kartanostaan.”
”Hmm. Läsnä?” Halawe kysyi.
”Sitä varten meillä on se Iden”, Deleva sanoi.
Angien puristi laukkuaan, jossa naamio oli piilossa. ”Selakhi-Iden. Normaalilla lähinnä katsellaan seinien läpi.”
”No, se”, Deleva vastasi.
Aerin melko korkeat rantatörmät olivat tiheän mäntymetsän peitossa, eikä sisämaahan nähnyt kovin pitkälle.
”Täällä oli joitakin kyliä, eikö?” Angien katseli metsiä epäillen.
”En tiedä nykyisestä asutuksesta”, Deleva sanoi hieman haikeana. ”Aerin kaupunki sijaitsi aivanlähellä, mutta nyt rannat ovat vain kanervia ja pajuja.”
Heidän rantautuessaan oli jo myöhä. Deleva manöveeröi heidät taidokkaasti vastatuulessa rantaan ja väisti pahimmat karit. Angien hytisi toisen toan rinnalla aluksen kannella, jossa he pitivät vesirajaa silmällä yllättävien kivien varalta.
Pienessä lahdenpoukamassa oli aikanaan ollut Aerin Satamakylä, josta oli hieman matkaa sisämaassa sijainneeseen kaupunkiin itsennsä. Deleva katseli ympärilleen kuin jonkun toisen muistoihin eksyneenä. Kalastusveneiden rivit olivat olleet pitkät, ja niillä kaikilla oli punajuuren purppurat purjeet. Punajuuri, plasman toa oli aina vihannut sitä viheliäistä vihannesta. Sitä oli viljelty valtavasti ylängöillä kaupungin reunamilla.
”Rúcioro, Tarkastajan saari”, Halawe kertoi, ”on oikeastaan niemi, joka sijaitsee Aerin saaren pohjoispäässä, lähimpänä Selakhiaa. Pääsemme vanhaa metsätietä pitkin aika lähelle, mutta osa matkasta on aika kivikkoista.”
”Mikäpä näillä saarilla ei olisi kivikkoista” Angien mutisi katsellen ohi valuvia saaria. Maisemat olivat tismalleen kuin Selakhiankin rannoilla. Se sai hänet hieman surumieliseksi.
Poukaman reunat olivat äkkijyrkät, kuten Kristallisaarten rannoilla oli taipumus olla. Niihin oli kuitenkin kaiverrettu leveät askelmat. Ne olivat märät, liukkaat ja sammaloituneet, mutta niitä pitkin pääsi ylös. Joskus askelmien vieressä oli ollut köysirata, jolla rahtia oli tuotu ylös satamasta. Siitä oli jäljellä vain rautapultit kalliossa.
“En muistanut kotisaaren olevan näin… karu”, Deleva sai suustaan kavutessaan kalliota.
”Muistat, millainen se oli kesällä ja auringonpaisteella. Tässä säässä kaikki näyttää ankealta”, toinen toa vastasi. Hän oli jo ylhäällä ihailemassa myrskyisiä maisemia ja vellovaa merta.
“Muistan kesän auringot, mutta muistan myös skakdien tuoman tulen”, koneistettu sanoi synkkänä ja nousi viimeiset askeleet ylös.
”Deleva, olet aina niin pirteä”, selakhi mutisi kolmikon viimeisenä. Hän odotti joka hetki liukastuvansa ja putoavansa alas. Kalliokiipeily sateella ja pimeällä ei ollut hänen parhaita alojaan.
Huipulta näki kauas alhaalla roikkuvista harmaista pilvistä huolimatta. Saaria oli ripoteltu horisonttiin kuin pieniä kiviä. Vanhaan Selakhia näytti sumuisessa horisontissa lähinnä ankealta, värittömältä valokuvalta. Joskus merialue oli ollut täynnä liikennettä.
Ainoat elävät sielut merellä, mitä Halawe sinä iltana näki, oli lintuparvi lentämässä koillista kohti.
“Lintuja…” Deleva mutisi puoliääneen auttaessaan selakhia huipulle. “En pidä enää linnuista. Ne ovat kauheimpia asioita mitä tiedän…”
Nainen ei oikein tiennyt, mitä siihen vastata. Delevan traumat vuotivat usein ulos kuorestaan.
”Hei, Del, vanha satamatie on vielä jäljellä”, Halawe sanoi huomatessaan syysmetsän läpi kulkevan ruohottuneen uran. ”Puut ainakin suojaavat enemmältä tuulelta.”
”Kuinka pitkä matka tästä on sinne kylään?” Angien kysyi näyttäen siltä, että katui (taas) koko matkalle ryhtymistä.
”Kilometri, suurinpiirtein. Eihän sinulla ole kylmä?”
”Miten sinulla ei ole?”
”Olen varustautunut tällaisiin olosuhteisiin. Haarniska pitää lämpöä.”
”Hyrrr. Muistuta minua ensi kerralla, kun olemme menossa tällaiselle typerälle matkalle.” Odinassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta ainakin siellä oli lämmin.
”Mitä vain sinulle”, Halawe virnisti.
”Suu tukkoon ja mennään.”
“Syksyinen metsä on niin kiehtova”, Deleva selitti heidän kävellessään. “Lehtipuut ovat varistaneet lehtensä ja valmistautuvat talveen. Havupuut sen kun seisoivat valmiina kestämään talven koettelemukset Ja nämä erilaiset valot, jotka vehreä metsä olisi peittänyt syleilyynsä. Ne pääsevät nyt oikeuksiinsa”, toa runoili. Heidän ympärillään jalavat ja männyt hohtivat kukin lajilleen tyypillistä hohdettaan kuin heikot valokivet. Metsän sydän oli paljastunut.
Kaksi muuta vilkaisivat tunnekohtauksen saanutta robottisoturia kummastuneina.
”En tiennyt, että pidät puista”, Angien sanoi.
“Olen vain iloinen ollessani taas Aerilla”, Deleva naurahti. “Tämä on niin mukavaa vaihtelua Metru Nuin suurkaupunkiin ja pitkään merimatkaan”, toa jatkoi.
“Sitä kaipaa välillä takaisin primitiivisempiin aikoihin, jolloin sai rakentaa asumuksensa metsään ja pelätä henkensä edestä telaketjuraheja”, Deleva puheli itsekseen.
”Kunnes todella joutuu pelkäämään niitä raheja”, Halawe huomioi.
Metsätie muuttui pian hakkuualueen läpi kulkevaksi tieksi. Paikalla, jolla Aerin kaupunki oli ennen skakdeja seissyt kohosi paalumuurien ympäröimä kylä. Piiput savusivat ja ikkunat hohtivat lämmintä valoa.
“Tässä sijaitsi ennen kaunis metsä, johon ikikoivut olivat juurtuneet ennen Aerin kaupungin perustamista.” Nyt hän näki edessään vain lohduttomia kantoja, joita lahottajasienet hajottivat. Kaikki oli revitty, pilattu ja käytetty. Delevasta näky oli lohduton.
”Otan mieluummin lämpimän sisätilan kuin metsän” selakhi vastasi heidän tarpoessaan kylään.
He yllättyivät, kun huomasivat portilla katoksessa istuskelevan skakdin. Tämä oli kietoutunut syvälle huopaan ja paksuun karvahattuun.
”Iltaa!” Halawe tervehti äänekkäästi. Se sai laihan skakdin nousemaan.
”No että iltaa vain, muukalainen!” hän vastasi käheällä äänellä.
Delevan mielessä nousi pinnalle se päivä, jolloin skakdit saapuivat rahdin mukana Aerille. Kuinka he tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat kaupungin ja sen asukkaat. Toa yritti tasata hengitystään. Hän mietti oliko tämä vain pahaa unta. Hän kupli ja oli raivoissaan, mutta hillitsi itsensä: tärkeintä oli tilanteen ymmärtäminen, hän muistutti itseään.
”Olemme vanhoja Aerilaisia”, Halawe kertoi ja esitteli kolmikon.
”Vai vanhoja oikein? Tervetuloa Jalavalaan. Emme olekaan juuri nähneet väkeä vanhalta ajalta. Tulkaa toki sisään”, skakdi selitteli leppoisasti ja veti auki puisen portin, joka näytti nähneen parempiakin päiviä. ”Menkää sitten sanomaan seriffille, että olette tulleet, ettei tule mitään hämminkiä. Täällä ei käy kovin usein teidänkaltaisia.”
”Teidänkaltaisia”, Deleva mietti hiljaa. ”Mitä sekin tarkoitti?”
”Toia, luultavasti”, Halawe vastasi. ”Emme näytä aivan tavanomaisilta matkalaisilta.”
Kylä oli hiljainen mutta kodikas. Kivitalot olivat skakdityylisiä kuutioita, joilla oli suorat katot. Ikkunoista loisti lämpö. Muuan nainen ajoi hirven ajamia rattaita pitkin raittia. Rahi-otus oli Kristallisaarten merihirvi: sen harmaa turkki oli paksu ja pörröinen, sarvet pienet ja jalat sopivat uimiseen. Siellä täällä näkyi vaatimattoman oloisia skakdeja erilaisissa askareissa.
Paikassa, jossa oli joskus ollut kylän Suva-temppeli, sijaitsi nyt majatalo. Kyltissä luki ”Märkä Hirvi.” Se oli kerrosta korkeampi kuin moni ympäröivät rakennus, ja se oli varustettu korkealla harjakatolla.
”Majatalo, vihdoinkin!” Angien huomasi.
“Kaikki on muuttunut niin paljon”, Deleva kuiskasi toa-veljelleen. Hän ei tiennyt, oliko vihainen vai surullinen.
Halawe katsoi veljeään syvälle silmiin. “Oikeastaan moni asia on pysynyt samana. Kaikki on rakennettu vanhan Aerin paikalle. Katso, osa kivijaloista on meidän ajaltamme. Täällä on vain uudet asukkaat.”
”Miten skakdit kehtaavat asua täällä sen jälkeen, mitä täällä tapahtui?” toinen toa parahti.
“Tämä on hyvää seutua viljelyyn, kalastukseen ja kaupankäyntiin”, Halawe tiesi kertoa. “Eivät kaikki elä menneisyydessä kuin sinä.”
”Mutta he ovat samaa väkeä, jotka tuhosivat kylän, Halawe! He murhasivat ja ryöstivät täällä! Skakdit!”
Deleva sai osakseen joukon kummia katseita.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Angien hoputti heitä sisään majataloon. Ovesta astuttuaan lämpimän ilman aalto tervehti kolmikkoa. Monen silmät kääntyivät heitä kohti – ilmeisesti majatalon alakerta oli kyläläisille myös yleinen illanviettopaikka.
”Jatketaan tätä keskustelua myöhemmin”, Halawe sanoi hiljaa veljelleen.
Paikka oli yksinkertainen ja vähäkoristeinen. Takkatuli loimusi ja valokiviä riippui katosta. Skakdit jutustelivat iloisesti keskenään. Yhdessä nurkassa vanha skakdi kertoi rahisevalla äänellään tarinoita nuorelle polvelle, joka kuunteli lattialla maaten tämän kertomuksia. Jos Deleva olisi halunnut kuunnella, olisi hän huomannut tarinan kertovan suuresta sodasta, jota kyläläiset olivat aikanaan paenneet kauas pois.
Iloinen puheensorina täytti ilman ja toi kotoisen tunnelman. Paikka sai Delevassa aikaan ristiriitaisen tuntemuksen. Siellä murhaajat iloitsivat temppelin raunioihin rakennetussa majatalossa, mutta toisaalta… paikka oli viihtyisä ja arkinen! Oli kuin kukaan muu ei olisi edes nähnyt sitä hirvittävää pyhäinhäväistystä, joka Delevalle näyttäytyi ilmiselvänä!
”Saisimmeko kaksi huonetta”, Angien kysyi tiskin takana hyörivältä vihreältä skakdilta. Tämän alahuulesta puuttui puolikas, mutta se ei estänyt miestä hymyilemästä.
”Jo vain, neiti. Matkustavaisia ei usein näy tähän vuodenaikaan, joten talossa on tilaa. Oletko tullut pyhiinvaellukselle vanhoille kristalliraunioille?”
”En ole matkalla Selakhialle.”
”Yleensä teikäläiset ovat. Miten, otatteko illallista?”
”Toki”, hän sanoi ja viittoi matkakumppaneitaan, jotka puhuivat hiljaa jotakin toisilleen.
“En voi hyväksyä sitä, että Aerin kaupunki on tuhottu täysin”, tuohtunut Deleva puhui hiljaa veljelleen. ”Vai että Jalavala! Kaikki, jopa muisto kaupungista, on tuhottu.”
“Deleva, tuo… ollakseni rehellinen, tuo kuulostaa melko naiivilta”, Halawe sanoi. “Emme edes tiedä siitä mitä nämä skakdit ovat ja onko heillä tekemistä Metorakkin kanssa, jos mitään.”
”Silti tämä tuntuu… väärältä. Anteeksi, minä en tiedä, mitä oikein ajatella.”
Kaikkialla, minne toa katsoi, hän näki vain teräviä harjoja, välkkyviä hampaita ja rujoja kasvoja. He näyttivät kuin keneltä tahansa ryöstelevältä skakdijoukolta – nämä olivat vain piilottaneet aseensa.
Ikään kuin he tarvitsisivat aseita. Monella skakdilla oli kuitenkin ties mitä voimia, Deleva mietti kyynisesti istuutuessaan yhteen nurkkapöydistä, jonne Angien oli jo mennyt.
Majatalon isäntä toi heille illallismenut. Ne olivat oikeastaan ohuet puulevyt, joihin oli polttokynällä kirjailtu taidokkaasti erilaisia kuvioita. Menut sisälsivät pääosin kalaa ja syksyn antimia, kuten sieniä. Ruokalistan loppupäässä oli erilaisia marjaisia jälkiruokia. Menukortin oikeassa yläreunassa oli kylän tunnus, mahtava jalava.
“Näyttääpä ruokalista herkulliselta”, Halawe huudahti. Oli ollut suuri sääli, etteivät he olleet voineet poiketa Xialla missään hyvässä ravintolassa – tämä itse asiassa oli matkan ensimmäinen.
“Kalaa listalla on ainakin paljon”, Deleva sanoi. On rukia eri muodoissa ja peitsikaloja punajuuripyreen ja pinaatin kera. ”Ja hintataso on täällä aika hyvä”, hänen oli pakko myöntää. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos vain joku skakdi olisi vetänyt esiin puukon ja käynyt heidän kimppuunsa, mutta niin ei vain tapahtunut.
Seurueen menu-selailu keskeytyi kysymykseen.
”Mahdatteko te olla ne, keitä odinalaiset etsivät?” kysyi nuori skakdi, jolla oli paksu hirvenvillaviitta. ”Koska te vastaatte tuntomerkkejä, te kaksi.”
Angien pudotti ruokalistan jähmettyessään. Halawe vilkaisi heidän pöytänsä viereen ilmestynyttä kysyjää viileästi. Hän otti pahimman toa-rosvo-ilmeensä ja madalsi ääntään mahdollisimman mystiseksi.
”Entä jos olemme?” hän kysyi.
”Me ei haluta tänne mitään hämminkiä. Ja odinalaiset, ne tuo hämminkiä. Ne on vaarallisia.”
Paljastus sai aikaan hälinää. Monet skakdeista näyttivät kauhistuneilta. Osa luikahti pois paikalta.
”Täällä kävi pari päivää sitten Varjotun kätyri, iso kuin mikä ja hampaisiin asti aseissa. Se sanoi, että jos me piilottelisimme teitä, ne polttaisivat koko kylän. Varmuuden vuoksi vielä kirjoitti saman viestin Einorakin hirveen”, vanha keinutuolissa istuva skakdi kertoi hiljaa.
“Tietysti te annatte meidät Kummisedällenne”, Deleva vastasi tuleen. ”Te olette aivan samaa settiä kaikki, skakdit ja metsästäjät!”
Moni skakdi nousi seisomaan ja huuteli takaisin. ”Mikä oikeus Toilla on päättää muiden asioista”, joku kysyi. ”Te vain tuotte harmia mukananne!”
Halawe otti veljeään kädestä ja yritti rauhoittaa häntä. “Emme aloita mitään kapakkatappelua”, hän sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa.
”Kyllä aloitamme”, nuori skakdi korotti ääntään. ”Jos ette tee niin kuin sanomme. Meitä on paljon enemmän! Te vaarannatte koko kylän!”
Angien huokaisi syvään. Miksi hän liikkuikaan toien matkassa?
Halawe päätti lopettaa mittelön ennen kuin se edes alkoi, ja avasi mielensä huoneen metallille. Hän kohotti kätensä, ja metalliesineet – haarukat, lusikat, hiilihangot ja teepannut -kohosivat ilmaan ja alkoivat tanssia rentoa tanssia.
”Haluatteko todella aloittaa tappelun?” toa kysyi. Näytös sai skakdit kavahtamaan, mutta heidän syyttäjänsä ei paennut.
”M-meitä on enemmän”, skakdi jatkoi. ”Ei teidän kannata.”
Deleva nousi täyteen pituuteensa ja otti pari askelta skakdia kohti. Ne kolahtelivat lattiaan kuin männät. Skakdi näytti surkealta rääpäleeltä koneistetun edessä.
“Kuono umpeen, nilkki”, toa latasi. Miehen mekaaniset kourat tarttuivat tyypin viitan kauluksista. Uskalias skakdi huomasi pian olevansa ilmassa Delevan silmien korkeudella.
“Tiedätkö, olin samanlainen nuori kuumapää kuin sinä. Luulin omistavani maailman ja että maailma oli minulle velkaa. Sitten sain maailmalta selkäsaunan ja palasin maan pinnalle.”
Skakdi-nuorukainen nielaisi. ”J-ja sinäkö palautat minut maan pinnalle?”
“Jos itse sitä haluat”, toa sanoi peloissaan olevalle skakdille.
”Päästä Hernan alas!” huusi toinen skakdi, teräväkatseinen ja isokokoinen, ja nappasi jakkaran. Se rohkaisi useaa tämän ystävää tarttumaan kättä pitempään.
”Mitä jos vain istuisitte”, Halawe osoitti heitä avokämmenellä, ja joukko tunsi kuin näkymättömän seinän asettuvan heidän ja Delevan väliin.
”Minä olen Makutan lapsia”, teräväkatseinen skakdi sanoi, ja hänen silmänsä syttyivät punaiseen valoon. ”Minullakin on voimia, toat. Ette ole ainoita, jotka voivat tehdä mitä haluavat.”
Magnetismin toa vilkaisi vuorotellen Delevaa ja silmävoimilla uhkailevaa olentoa. Tilanne tuntui karkaavan käsistä. Hän astui vaistomaisesti hieman sivuun, että Angien jäisi hänen taakseen. ”Deleva, lopeta”, hän pyysi.
”PÄÄSTÄ HÄNET!” skakdi huusi. Deleva vilkaisi kohti tätä visiiri loistaen ja säteillen plasmaa. Konemies… hymyili? Oli kuin hän oli ollut salaa onnellinen siitä, miten hänen ajatuksensa skakdeista olivatkin osuneet oikeaan. Hetken hän oli pohtinut, olisiko hän tehnyt virheen, mutta tappouhkaus palautti hänen ennakkoluulonsa.
”Minä todennäköisesti kestän mitä hyvänsä sinä voit syöstä päälleni”, hän sanoi hiljaa. ”Kestätkö sinä?”
”Huone on täynnä meitä. Tappaisitko meidät kaikki?”
Ruokasalin reunoilla tapahtumia seurasivat henkeään pidätellen tusina paikallista. Heidän ilmeissään näkyi kuitenkin päättäväisyys suojella kotiaan.
”Tappaisitteko te meidät kaikki?” Deleva kysyi vastaukseksi. Ilma hänen ympärillään kuumeni.
Ovensaranat narahtivat, kun se avattiin. Deleva osoitti välittömästi ovensuuhun. ”Kuka sieltä tuleekin, tule varovaisesti ja ilman aseita!”
Tulija oli valkea, vanha ja pyöreähkö skakdi, jolla roikkui kaulassa keltainen kivi ja kasvoilla mieto virne. Miehellä oli kädet vyöllä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vetää asetta. Itse asiassa hänellä ei näkynyt moista.
”Kuulin, että täällä on hämminkiä”, sanoi sheriffi leppoisasti ja asteli sisään. ”Olen Jåkon, tämän kylän lainvalvoja. Mistäs täällä on kyse?” hän sanoi.
“Seriffi! Täällä on toia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti”, joku skakdeista vastasi väkijoukosta.
“Itse olitte antamassa meitä metsästäjille”, Deleva tiuskaisi vastaan.
Sheriffi maiskutteli hetken ja käveli tilanteen läpi, kuin mitään vaaraa ei olisi ollutkaan. Yhä ympäri huonetta leijuvat metalliesineet vaikuttivat kieltämättä hämmentäviltä.
”Tiedättekö, matkalaiset, miksi Jalavala perustettiin?” tämä kysyi, kuulostaen pikemminkin joltakulta, joka kertoisi satuja matoralaisille. ”Kotikonnuilla aikanaan sodittiin, odinalaiset ja Nektanni ja niin edespäin. Nämä veikot – me – lähdettiin pois, jonnekin omaan ja syrjäisään. Jalavala on turvasatama, eikä meillä ole tapana täällä ratkoa tilanteita samoin kuin odinalaiset.”
Se sai mutanttiskakdin sammuttamaan silmiensä sairaan hohteen. Deleva piteli edelleen kiinni skakdinuorukaisesta, jota oltiin kutsuttu Hernaniksi.
”He ovat odinalaisia”, selitti joku sheriffille.
”He saavat itse näyttää sen”, Jåkon vastasi.
Deleva vilkaisi jalkojaan ja laski skakdin.
“Oikeastaan olen täkäläisiä”, konemies vastasi hiljaa. “Puolustin tätä paikkaa kun se tunnettiin Aerina.”
“Ai ihan täkäläisiä toia? Olemme kuulleet vain tarinoita teistä. Alkuperäisistä asukkaista olemme löytäneet vain erilaisia arjen esineitä”, Jåkon kertoi. “Osanottoni teikäläisten puolesta.”
“Joukko skakdeja saapui tänne rahtilaivaan piiloutuneina. He ryöstivät, polttivat ja orjuuttivat kaiken mitä kansastani oli jäljellä. Olette varmaan kuulleet nimen Metorakk ennenkin?”
“Metorakk?” sheriffi kysyi. ”Ei, se nimi ei sano mitään. Liekö joku sotalordi?”
“Hän… aivan sama, hän on käytännössä piraka. Jos annatte meidät metsästäjille, ette ole yhtään parempia kuin pirakat”, Deleva kertoi surkeana.
“Mutta se pelastaisi kylämme”, Jåkon sanoi. ”Niin tämä jättipeikko, Inozya, kertoi. Oikea saasta, iso kun mikä ja paha tappelija. Sanovat, että oli oikein Metru Nuin sodassa. Hän ja hänen kätyrit pitävät majaa kauempana pohjoisrannalla.”
Jåkon katsoi ympärilleen ja varmisti, että ovi tosiaankin oli kiinni.
”Me maksamme jo heille suojelurajaa, kun he lähettävät korstojaan tänne. Emme halua herättää Varjotun vihaa. Etkö itse olisi tehnyt jotakin samanmoista, jos se olisi pelastanut Aerin ja kansasi?” sheriffi sanoi.
Delevan oli pakko myöntää, että Jåkon oli oikeassa.
”Pimeyden metsästäjiä… on tällä saarella?” Angien kysyi varovaisesti. Hän ei ollut tähän mennessä puuttunut potentiaalisesti räjähdysherkkään tilanteeseen.
Sheriffi nyökkäsi. ”Emme tiedä miksi ihmeessä. Yleensä ne vain käyvät. Ehkä ne saivat vihiä tulostanne ja odottavat.”
”Siinä tapauksessa emme voi yöpyä täällä turvallisesti”, Deleva sanoi. ”Ne saastat voivat olla täällä koska hyvänsä.
He kolme tiesivät liiankin hyvin, kuka mainittu Inozya oli. Peikko oli metsästäjien riveissä sotasankari, toain tappaja ja pysäyttämätön jyrä. Oli oikeastaan vain loogista, että Varjottu olisi lähettänyt juuri hänet heidän peräänsä.
”Mutta myös täältä yön selkään lähteminen asettaa meidät samalla tavalla vaaraan”, Halawe protestoi veljelleen.
”Onko sinulla parempi idea?” plasman toa tivasi. ”Nähtävästi oli niin tai näin, Varjotun murhaajat löytävät meidät.”
”Minulla ehkä on”, Halawe ajatteli ääneen. Tässä vaiheessa hän oli jo antanut metalliesineiden pudota takaisin omille paikoilleen. Toa istuutui ja hieroi Mirunsa nokkaa.
”Entä jos”, hän kääntyi katsomaan sheriffiä. ”Entä jos me pakenemme täältä – sanotaan, te yrititte ottaa meidät kiinni, mutta ette onnistuneet – ja me pääsemme takaisin veneellemme. Otamme hieman kiertotien, ja yritämme lähestyä Rucioroa pohjoisesta.”
”Mutta etkö sanonut, että-” Angien oli protestoimassa. Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun – että Halawehan sanoi, ettei kartanolle päässyt meritse.
”Ratkomme sen murheen seuraavaksi”, Halawe vastasi selakhille ja kääntyi taas skakdien puoleen. ”Sopiiko tämä? Metsästäjien ei tarvitse koskaan tietää, että päästitte meidät vapaasti.”
Sheriffi nyökytteli. Se sai skakdiväenkin myöntyväisemmäksi, tai ainakin mykistämään protestinsa.
”Ottakaa toki evästä mukaan. Se on vähintä, mitä voimme tehdä toisille Varjotun riivamille. Kunhan lähdette pian”, Jåkon sanoi.
”Kiitos”, Halawe sanoi. Hän oli jopa hieman innoissaan suunnitelmastaan. Angien näytti lähinnä pettyneeltä siihen, ettei seuraava yö ollutkaan oikeassa sängyssä, ja Deleva ei ollut vieläkään erityisen luottavaisella päällä.
”Sheriffi, pahoittelen hieman aiempaa purkaustani. Yritätte varmaankin parhaanne täällä. Minulla on vain paljon huonoja muistoja”, hän selitti. ”Mutta jos metsästäjät odottavat meitä ulkona, tiedämme, keitä syyttää”, hän lopetti ja puristi kätensä nyrkkiin.
He saivat mukaansa pussillisen ruokaa, ja sitten heidät käännytettiin takaisin öiseen sateeseen.
Kontrastina lämpimiin sisätiloihin Aerin syyssää tuntui ehkä vieläkin ankeammalta nyt.
”Meidän pitäisi vain hankkia ne metsästäjät tänne ja tehdä tilit selväksi kerralla”, Deleva mutisi heidän kulkiessa kohti ulkoporttia.
”Kaikki meistä eivät ole tehty metallista”, Angien huomautti. ”Sitä paitsi Varjottu vain lähettäisi lisää. Täältä ei ole kovin pitkä matka Odinalle.”
”Ainakin voisin tehdä jotakin. Veneessä oleminen tuntuu niin… voimattomalta. Sitä paitsi, Halawe, miten aiot päästä sieltä pohjoisesta läpi? Kyllä sinä tiedät, ettei mikään alus selvinnyt Tarkastajan vesien läpi. Ne ovat… no. Makutat tekevät kaikesta ympärillään riivattua.”
”En ole aivan varma”, Halawe myönsi. ”Mutta ehkä keksimme jotakin. Toivottavasti aika pian.”
Se ei varsinaisesti valanut toivoa hänen matkatovereihinsa. Harva asia valoi, kun he poistuivat Jalavalan portista takaisin pimeään ja märkään metsään.
”Sinulla on tehtävä”, ääni kaikui halki unimaan. Mistä ääni tuli? KAL-soturi ei tiennyt.
Deleva näki hopeisen Akaku-kasvon edessään. Toa kaiveli muistojaan. Sen oli pakko olla Svarle. Mutta eivätkö Matoro ja Umbra tappaneet häntä?
“He tuhosivat ruumiini, mutta olen uudestisyntynyt”, Svarle kertoi telepaattisesti. Kanava avautui Delevan mieleen. Informaatiota virtasi hopeisten soturien välillä. Muistoja, vihaa ja voimaa. Informaatiota kaikkeudesta. Niin paljon kärsimystä ja tukahdutettua tuskaa.
“Miksi valitsitte minut?” visiirisoturi huusi. Hän halusi vain polttaa Svarlen plasmasilmillään.
“Kohtalo valitsi sinut kauan sitten”, Svarle kertoi. “Lheko vain ohjasi meidät väärälle tielle. Miksi luotinkaan siihen makutan rakastajaan? Lajipetturiin. Sokeaan majakkaan.”
“Kuvittelimme, että tulevaisuutemme olisi valossa. Kirkkauden toien Kohtalo on korkeampi kuin alempien elementtien”, Svarle tuhahti. “Lhekosta tuli vain yksi meistä. Yritimme uudelleen ystävälläsi.”
Koko ajatus tuntui Delevasta todella typerältä. Hän tunsi Umbran, eivätkä valon toat olleet elämää suurempia messiaita. He olivat aivan kuin muutkin. Hekin tekivät virheitä ja nauttivat yksinkertaisista asioista.
“Mutta näyttää, että teimme virheen. Meidän olisi pitänyt kaiken aikaa muovata sinusta kaltaistamme. Yhtä Kaleista, hopeisista”, Svarle naurahti. “Sillä sinulla on syvällä sisimmässäsi tärkeistä tärkein, vakaumus.”
“En halua tätä. En halua olla kylmä ja metallinen!” konesoturi painui polvilleen. Svarle seisoi yhä itsevarmana hänen rinnallaan.
“Olet yksi meistä. Muodonmuutoksen seuraava vaihe on henkinen.”
El Salvakoro
Lusikka putosi lattialle ja konemies havahtui ajatuksistaan. Halpaa, maustettua papumössöä levisi ympäri lattiaa.
”Deleva hyvä, tiedän että tämä on ehkä saaren surkein majatalo, mutta voisit silti olla sotkematta lattioita”, Halawe sanoi. Tämän leijuva syömäväline osoitti veljeään syyttävästi.
“Minä. Minä näin unta”, Deleva sanoi hiljaa. Papumössö poltti hänen suutaan kuin plasma. “Näin Svarlen”, hän huokaisi vaivaantuneena.
”Olet tervehtynyt huomattavan tuskattomasti, jos ainoat oireesi ovat painajaiset. Joidenkin elimistöt ovat menneet shokkiin pelkästä proteesikädestä”, Angien sanoi pyöritellessään lusikkaansa epämääräisessä ruoassa. Se tuntui hänen nenäänsä enemmän kemialliselta aseelta kuin elintarvikkeelta.
“Olin ennen puoliksi Kal-haarniska. Nyt olen melkein kokonaan niistä kyhätty. Prosentit vain ovat eri”, koneistettu vastasi kylmästi.
“Mainitsitko sinä Svarlen?” Halawe palasi tuttuun nimeen.
“Kyllä. Hän puhui jotain outoja juttuja siitä, että Kalit olivat ensin valinneet Umbran johtajakseen tai jotain”, Deleva palasi uneensa.
”Ne ovat vain uni, Deleva. Unet ovat alitajunnan fanitarinoita elämistämme”, sanoi magnetismin toa ja madalsi ääntään. Hänen mirunsa vääntyi mutruun.
”Nurkkapöydässä takanasi”, hän jatkoi kuiskaten. ”Älä käänny. Olen melko varma, että hän on kytännyt meitä koko aamun.”
Hälyisän ruokasalin kulmassa istui hoikka, tummanpuhuva hahmo kasvottomassa kypärässä. Siitä ei nähnyt, minne hän katsoi, mutta se ei karkuri-metsästäjän oloa helpottanut.
“Ehkä pitäisi hoitaa sivujuonteet kerralla”, Deleva mutisi hiljaa.
”Hänen parinsa on täällä jossakin. Kummisetä lähettää aina kaksi”, Halawe jatkoi hiljaa ja jatkoi syömistä mahdollisimman normaalin oloisena.
”Jos ne haluaisivat tappaa meidät, olisimme jo kuolleita”, Angien nojautui toan korvaan ja kuiskasi tälle. ”Mest- Varjottu haluaa meidät luokseen.”
Majatalo ei olisi hyvä taistelutantereeksi, sen Deleva tiesi. Tämä asia hoidettaisiin ulkona. Mies nousi pöydästä ja lähti kohti ulko-ovea. Halawe ja Angien jäivät hölmistyneinä ruokapöytään.
”Eikö meidän pitäisi edes puhua heille? Emme tiedä mitä he täällä tekevät”, selakhi sopersi hiljaa miehelleen heidän noustessa pöydästä.
“Et selvästikään tunne Delevaa. Kun hän päättää jotain, hänen päätään on mahdoton kääntää.”
”Hän ei ole mielentilassa, jossa voisi tehdä päätöksiä”, hailtia kritisoi edelleen kuiskaten. He näkivät metsästäjä-vakoojan nousevan pöydästä heidän astuessaan ulos koron kadulle.
Hiekkaisella kadulla puhalsi kylmä tuuli, joka sai pölyn lentämään kaikkialle. El Salvakoron rakennukset olivat puusta ja savesta tehtyjä metrulaisia kupolitaloja. Pimeyden metsästäjä, Kuolonruoska koodinimeltään, viiletti sulavasti kuin varjo ulos kadulle. Ensimmäisenä asiana hän näki edessään aamuaurinkojen kirkastaman robottisoturin, jonka panssari säkenöi kuin valotulla.
Deleva ei hymyillyt.
Visiiri laskeutui konemiehen punaisen naamion päälle.
“Plasma: p-” Deleva ampui, mutta plasmasuihku katosi taivaalle. Angien oli syöksynyt häntä päin juuri tarpeeksi saadakseen toan horjahtamaan.
”Mitä karzahnia sinä teet?” mies ärähti ja sysäsi vaalean selakhin sivuun. Metsästäjä oli kadonnut näkyvistä.
”Et sinä voi vain tappaa niitä, ääliö!” Angien huusi. ”Emme edes tiedä mitä meistä halutaan!”
”Taidat ollakin vielä lojaali Varjotulle. Kipittäisit jo Odinalle jos siellä on parempaa”, Deleva tuhahti ja yritti erottaa kadulta mitä tahansa merkkejä kaikonneesta agentista.
”Kipittäisinkin, jos se olisi minusta kiinni! Sen sijaan meidät tapetaan sinun liipasinsormesi takia jo kauan ennen sitä!”
”Jos jään kuuntelemaan sinua saatan tehdä vielä jotain mitä katuisin”, Deleva tuhahti ja marssi raskaasti pois. Hiekkaiseen katuun jäi syvät askeleet.
Angien kihisi kiukusta. Hän pyyhki otsaltaan hikipisaroita ja iski nyrkkinsä terassin kaiteeseen. Se sattui, ja sai hänet turhautumaan entisestään.
”En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä teidän kanssanne”, Halawe parahti tullessaan kadulle.
”Puhu parhaalle ystävällesi jotain”, hailtia tuhahti. ”Ainakaan se ei kuuntele järkeä.”
”Hei. Tuo on vähän epäreilua, Ang”, Fa-Toa sanoi ja tarttui selakhia harteilta. Hän katsoi kaikin puolin onnetonta kumppaniaan silmiin. Vaikka naisen ulkomuoto olikin kaikkea muuta kuin tälle tyypillinen kallis ja huoliteltu, syaaneissa silmissä loisti samat kirkkaat pilkut kuin mitä aina ennekin. ”Deleva on kokenut viime aikoina aika karuja asioita. Hän on joskus raivostuttava… eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella kaikesta… mutta hän on luotettavin ystävä jonka tiedän.”
Angien vilkaisi maata ja sitten taas Halawen keltaisia silmiä.
”Niin kai… minä vain… hän ei tunnu kovin yhteistyöhaluiselta…”
”Pyydän, Ang. Koita ymmärtää häntä. Jos et muuten, niin minun vuokseni. Tämä retki on tärkeä, minulle ja Delevalle.”
Nainen huokaisi.
”Voin yrittää”, hän vastasi vastahakoisesti.
”Tiesin että voisin luottaa sinuun”, toa virnisti ja suuteli selakhia otsalle. ”Käyn katsomassa, minne Del meni mököttämään. Odota täällä, palaan pian.”
Hän löysi Delevan nopeasti. Halawelle oli käynyt jo hyvin tutuksi Kal-metallin hämmentävästi vaihteleva napaisuus, joten magnetismin toalle ei haarniskan paikantaminen ollut ongelma eikä mikään.
Plasman toan edessä nousi rujo lasipatsas, joka oli eittämättä muotoutunut kadun hiekasta ja plasmasta. Se oli hyvin korkea ja kapea, mutta ei esittänyt juuri mitään.
”Juonitteko jo tarpeeksenne niiden rosmojen kanssa?” Kal kysyi.
”Hei, tiedät ettei se ole niin”, Halawe vastasi. ”Ne taisivat pelästyä aika paljon käristysyrityksestäsi.”
Deleva potki hiekkaa.
”En osaa enää muuta kuin tappaa niitä”, konemies totesi synkkänä. ”Millään ei tunnu olevan hirveästi mieltä, nyt kun olen pelkkää metallia ilman tuntoa.”
”Sinä sopeuduit lopulta myös edelliseen olomuotoosi. Luulen, että tarvitset vain aikaa.”
”Ei se ole sama asia”, plasman toa murahti. Hänen kehonsa nivelet surisivat hänen kulkiessaan pientä ympyrää.
”Minä en tunne, miten nuo auringot paistavat tuolla ylhäällä. Tuulenvire ei tunnu miltään tätä terästä vasten. On kuin maailma ympärilläni olisi lakannut tuntumasta. Minä vain olen siellä ilman, että mikään välittää”, hän selitti. ”Minä en tunne enää mitään mitä vanha Deleva tunsi!”
”Selvästikin tunnet”, Halawe kommentoi pirteästi. ”Tunnet sangen delevamaista ahdistusta ja ilottomuutta. Tuhahtelet itseksesi kaikkien muiden typeryydelle. Olet sinä ihan täysin Deleva, veliseni. Ehkä et ole vain huomannut sitä vielä.”
”Pah. Tuota kai ajattelin silloin, kun halusin lähteä tälle retkelle. Että kun selvittäisin tämän Kal-jutun mysteerit, niin löytäisin itseni sieltä alta.”
”Tätä tarkoitan! Valitse tavoite, pidä se mielessäsi, pyri sitä kohti, niin edespäin. Toimii missä tahansa salamurhaamisesta fileeraukseen.”
”Ei kai tässä muu auta.”
”Ja, jos saan sanoa, mitä käristysvälikohtaukseen tulee… oli todennäköisesti järkevää olla tappamatta sitä agenttia. Joo, olemme kaikki kyllä etsittyjä karkureita, ja peräämme on varmasti määrätty melko monta tarkkailijaa, mutta niiden tappaminen ei varsinaisesti paranna tilannetta. Varjottu ottaa sen aika henkilökohtaisesti. Luota minuun, olen hoidellut aika monta metsästäjänsurmaajaa.”
”Ketäköhän entinen pomosi mahtaa syyttää sen Kersantin porukan kohtalosta”, Deleva pohti.
”No sopivia syyllisiä olette tietysti te toat. Musta Käsikin on hyvä kortti. Sen uudelleenilmestyminen on onnenpotku metsästäjien propagandaosastolle. Moninkertainen petturiorganisaatio, joka tekee epäeettistä tiedettä ja ohjusiskuja asutuksen keskellä? Täydellisiä pahiksia. Hei, niillä oli jopa sieluton robottiarmeija! Sanoi historioitsijat mitä tahansa, Metsästäjien riveissä ainakin on persoonaa.”
”Varoisin haukkumasta Nurukanin elämäntyötä enempää”, Deleva murahti. ”Käsi kuitenkin puolusti matoraneja.”
”Okei, pappa oli aika hyvä tyyppi. Viinitietoudesta plussa. Luulin kyllä, että osaisit olla ottamatta kommenttejani itseesi – tiedät etten ota politiikan isoja kaavoja kovin vakavasti.”
”Olet pysynyt yhtä raivostusttavana kuin ennenkin.”
”Hei, eikö meistä tullut kavereita sen takia?”
”Ne ajat tuntuvat karkaavan aina vain kauemmaksi, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle”, Deleva vastasi hiljaa,
Halawe sen sijaan muisti hyvin päivän, josta painajainen Svarlen kanssa oli alkanut. Yhdestä ideasta, joka oli laittanut Kohtalon rattaat pyörimään vääjäämättömästi kohti katastrofia.
Aer-Kini
Kristallisaaret
Vuosia sitten
Kalkkikivestä rakennettu temppeli kimalsi aamuaurinkojen alla. Sen kristallimaisista kuvioista paistoi värien sinfonia. Koivulehto rakennuksen ympärillä oli puhkeamassa lehteen.
Pyhättö oli valmis toivottamaan päivän tervetulleeksi, ja niin olivat saarelle kokoontuneet Toa-soturitkin.
”Luuletko, että tästä on jotakin hyötyä?” Halawe kumartui kuiskaamaan veljelleen heidän kavutessaan portaita. ”Svarlella on järkeviä ajatuksia”, Deleva vastasi. ”Minusta on hyvä, että on joku, joka kokoaisi meidät yhteen.”
Toinen kohautti olkiaan. ”Jos kerran sanot.”
Kuusikulmaisessa kehässä oli jo valtaosa kutsutuista. Heitä oli kahdeksan, Halawe laski. Valtaosaa hän ei tuntenut. Osa oli Aerilta. Toiset olivat naapurista Ehreniltä tai kauempaa pohjoisesta.
Kristallisaarien toat eivät varsinaisesti vetäneet yhtä köyttä. Etenkin Aerin ja Ehrenin toat enemmän kilpailijoita kuin sisaruksia. Huhuttiin, että jotkut jopa tekivät hiljaista yhteistyötä odinalaisten kanssa. Oli pieni ihme, että lähes koko joukko oli edes saatu kasaan.
Deleva oli selvästi kiusaantunut. Hän ei ollut koskaan pitänyt uusista tilanteista, joissa oli paljon tuntemattomia. Sen takia mirukasvo kulki ensimmäisenä.
”Svarle toivottaa teidät tervetulleeksi! Hyvä että pääsitte!” heitä saapui kättelemään puna-vihreä toa kristallihaarniskassaan. Hänet Halawe tunnisti: legendaarinen kahden elementin toa, Vurink.
Tarinan mukaan hän oli saanut toisen elementtinsä, kun oli leikannut itseensä särjettyjen elementtikivien siruja. Toisten mukaan hän oli ymmärtänyt elementin syvimmän olemuksen, ja kykeni hallitsemaan laajaa spektriä elementtejä.
”Hei”, magnetismin toa tervehti tätä toien perinteisellä nyrkkien yhteen lyömisellä. Niin teki myös plasmaveli.
”Hän aloittaa pian. Tämä on hyvin tärkeää hänelle ja meille kaikille”, Vurink kertoi innoissaan. Halawe näki, miten lumoissaan tämä oli jylhästä tulen toasta.
Hän kävi läpi myös muut hahmot suvan ympärillä. Sininen, kärttyisän näköinen ukko nojasi keppiinsä kulmassa. Oviaukossa istui pitkäviiksinen kasvillisuuden toa, joka näytti tuoneen jonkin keskikokoisen naudan vuoden ruokalistan mukanaan.
Heihin ei tosin mirukasvo juuri kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan hän keskittyi olennaiseen ja lähestyi kahta toa-neitoa, jotka keskustelivat hiljaa keskenään.
”Onko teitä jo toivotettu tervetulleeksi Aerille?” hän virnisti.
Pidempi heistä oli kiven toa. Hiekanvärinen haarniska oli melko kulunut. Suomuhaarniska, erittäin ihonmyötäinen, Halawe huomioi. Nainen näytti melko lihaksikkaalta ja itsevarmalta.
Tämän ystävä oli epävarmempi. Hänkin oli magnetismin toa. Harvinaista, toa mietti ja pohti teoriaansa magnetismin elementtiin sisältyvästä vetovoimaisuudesta.
Nainen oli kyllä vetovoimainen, mutta sillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä magnetismin kanssa. Hänen haarniskansa oli eksoottinen – melko selakhityylinen. Paljon kulmia ja yksityiskohtaisia kirjailuja. Miellyttäviä kaaria. Hänen vaaleankeltainen sydänvalonsa korostui tummasta pinnasta aivan kuin hänen suuret silmänsäkin. Kaunokainen kieltämättä huokui tiettyä elektromagneettista säteilyä.
”On, kiitos vain”, kiven toa vastasi melko asiallisesti. ”Saarenne on erittäin mielenkiintoinen.”
”Toa Halawe”, mies esittäytyi ja suuteli tätä kädelle.
”Toa Ilveria”, Po-Toa veti kätensä pois hämmentyneenä. ”Ja hän…”
”… älä edes yritä”, toinen nainen totesi kylmästi. ”Olen Toa Tektan. Nyt, anteeksi vain, minulla ja sisarellani oli keskustelu.”
”Selvä”, Halawe kohautti olkiaan. ”Hei, pitäkää hauskaa. Jos tarvitsette jonkun esittelemään saarta, olen varmaan vapaalla.”
”Jutellaan tilaisuuden jälkeen enemmän”, kiven toa huikkasi perään ystävänsä suureksi ärtymykseksi.
”Varmasti!” mies vastasi. Yksi kahdesta lämpeni, hän pohti. Melko hyvä suhdeluku! Epäonnistuminen toisen kohdalla mietitytti: samalla varauksella varustetut magneetit hylkivät toisiaan? Voisiko kyse olla siitä? Kielikö haarniskan tyyli selakhi-kiinnostusta? Ehkä Halawella ei ollut tarpeeksi hampaita ja liikaa hauista.
”Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä kuin Toa”, Deleva moitti veljeään tämän palatessa.
”Hei, olin vain kohtelias. Minä sentään pyrin tutustumaan uusiin persooniin!”
Plasmahenki huokaisi.
He lopettivat sanailunsa, kun temppelin torveen puhallettiin kokoontumisen alkamisen merkiksi.
”Veljet”, kaikui voimakas ääni. Puhuja oli tulen toa temppelin keskellä: pitkä ja majesteettinen. Toa Svarle nousi ylpeänä suuren Suvan päälle. Hänen kasvoistaan heijastui ylpeys ja varmuus. Vanhan tulenhengen koko olemus huokui auktoriteettia.
”Me olemme toia”, hän aloitti. ”Se, tarkoittaa, että olemme vastuussa tästä maailmasta.”
Hiljaisena muut toat odottivat jatkoa.
”Mutta meistä on tullut joukko kurittomia poikasia! Harrastamme turhuuksia ja kiistelemme keskenämme! Ajattelemme vain omien saariemme etua, ja samalla unohdamme sen, millä todella on merkitystä! Me olemme unohtaneet Ensimmäisen Hyveen!”
Tuntui, kuin tulen toan Akaku olisi katsonut suoraan jokaisen heidän sieluunsa.
”Kutsuin teidät, koska uskon, että voimme vielä pelastaa itsemme ja kunniamme. Voimme tulla paremmaksi. Kasvaa. Minä uskon Toaan!”
Varovaisia suosionosoituksia. Toiset äänekkäämpiä kuin toiset.
”Meidän ei pidä olla Toa Aer tai Toa Ehren tai mitään niin rajoittunutta. Me olemme Toa Nuva, sillä aiomme syntyä uudestaan”, Svarle jatkoi. ”Kuinka moni teistä aikoo olla sen arvoinen?”
”Yhtenäisyys”, huusi osa toista, Deleva yhtenä heistä.
”Kuinka moni teistä aikoo tulla paremmaksi?” Svarle pauhasi.
”Yhtenäisyys!” vastasi kuoro uudelleen.
”Kuinka moni teistä aikoo olla Toa?”
”Eläköön, Toa Nuva”, he huusivat, ja ottivat kiinni ideasta, johon heidät myöhemmin naulittaisiin.
Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.
Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
Sen sellaista.
Tavallisia ajatuksia.
Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.
Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.
Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.
Taguna ei aikaillut. ”Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”
”Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. ”Mukaanko olisit halunnut?”
”Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”
”Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. ”Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”
Aiemmin
Pimeä huone
”Ei vieläkään Valaistusnaattia?”
”Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. ”Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”
Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.
”Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. ”Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”
”Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.
”Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.
”Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. ”Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”
Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…
… eräänlaisen hevosen?
”Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. ”Ei ihme, että oli alennuksessa.”
”Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. ”Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”
”… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.
”No–”
”Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.
Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.
”Minun kotisaarellani oli niitä.”
”Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
”Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
”Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.
”Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. ”Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”
”Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.
Hepotinrin arvoitus
Bio-Klaani
Vielä aiemmin
”Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
”Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. ”Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.
”Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. ”Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
”En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”
”Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. ”Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
”Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”
”Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. ”Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
”No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”
”Hienoa”, vastasi tulen toa. ”Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
”Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.
Pimeä huone
”Noniin”, sanoi Kapura. ”Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”
Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?
”Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
”Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, ”mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”
”Hyvä on”, myöntyi Xela. ”Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”
”Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. ”Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”
”Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
”Ai niin.”
Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.
”Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”
”Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: ”Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”
Kahvio
”Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. ”Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”
”Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. ”Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”
”Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”
”Ei”, sanoi Kapura, ”vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”
Siihen Taguna ei vastannut mitään.
Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.
Pimeä huone
Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.
Meri
Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.
Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…
”Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. ”Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”
”Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. ”Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”
Pimeä huone
”Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.
Kahvio
”Hetkinen”, sanoi Taguna. ”Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”
”Niin”, sanoi Kapura.
Siihen Taguna ei sanonut mitään.
”Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. ”Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”
Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.
”Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. ”Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”
”Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. ”Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”
Pimeä huone
”Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. ”Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”
Heporintin ranta
Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen ”heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.
Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.
”Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”
”Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. ”Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.
He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.
”Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. ”Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”
”Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.
”Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.
”Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
”Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
”Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”
Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.
Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.
Pimeä huone
”Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. ”Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”
”Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. ”Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”
”Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. ”Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – ”ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”
”Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.
Kahvio
”Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.
”… ahaa?”
”Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”
”Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.
”… niin?”
”… unohda.”
Toinen sessio
Pimeä huone
Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.
”Terve, Lipes”, sanoi Kapura. ”Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”
”Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. ”Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”
”Hyvä on”, huokaisi Kapura. ”Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!”
”Mikä se edes on?” Xela protestoi.
”Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”
Heporintti
Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.
”On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. ”Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”
”Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.
Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.
Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.
”Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.
He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.
Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.
He saapuivat risteykseen.
Pimeä huone
Xela huokaisi äänekkäästi.
”Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. ”Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”
”Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. ”Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”
”Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”
Kahvio
”En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. ”Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”
”Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. ”Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”
Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. ”No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”
”Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.
Pimeä huone
”Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. ”Menemme oikealle.”
”Hyvä valinta!” sanoi Kapura. ”Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”
Heporintti
”Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?
”Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. ”Kokeilepas naamiotasi.”
Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
”Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. ”Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. ”Seuraa minua.”
Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.
Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.
Pimeä huone
”… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.
”Hevosella on teleportaatiovoimat.”
Heporintti
He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.
Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.
”Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. ”Kuulitko tuon?”
”Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”
”… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.
Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.
”… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. ”Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”
”En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
”Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
”Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”
”Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, ”vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”
Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.
Pimeä huone
”Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. ”Hevosen on aika näyttäytyä.”
Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.
”Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.
”Hyvä on”, vastasi pelimestari. ”Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”
”Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. ”Tuota me emme kyllä voita.”
”Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.
”Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. ”Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”
Xela ja Randa katsoivat toisiaan. ”Hyvä on. Paetaan.”
Heporintti
Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.
Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.
Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.
Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
”Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”
Pimeä huone
”Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. ”Alapas ropettamaan!”
”Hetkinen”, sanoi Xela. ”Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”
Kahvio
”En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. ”Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”
Kapurakin kohautti olkiaan. ”Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”
Pimeä huone
”Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. ”Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”
”Hienoa!” iloitsi Kapura. ”Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”
Heporintti
”Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta ”kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.
Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.
”Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.
”Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. ”Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”
”Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.
Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. ”Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”
Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: ”Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”
Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. ”Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”
”Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. ”Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”
”Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. ”Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”
”Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.
”Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. ”Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”
Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: ”Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”
”Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
”Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.
Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. ”Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”
Toat katsoivat parhaaksi totella.
”Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
”Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.
Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.
”Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. ”Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”
Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.
”Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”
Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.
”Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”
Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.
”Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!”
Pimeä huone
Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.
”Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. ”Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”
”No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. ”Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”
”… kyllä pyysin?” huomautti Xela.
Kapura teki vähättelevän käsieleen ”Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”
Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
”Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.
Tämä tietää sotaa.
Heporintti
Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.
”Mutta…” Kapura mutisi, ”… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”
Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.
Pimeä huone
”… oikeasti?” Kapura mutisi.
”Joo?” Xela sanoi. ”Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”
”Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. ”Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”
Kahvio
”… ööh?” kyseenalaisti Taguna. ”Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”
”No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. ”Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”
Pimeä huone
”Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.
”Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. ”Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”
”Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, ”tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”
”Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. ”Minun kotisaarellani–”
”Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. ”Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”
”Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”
”Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.
”Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. ”Samaa ainettahan se kaikki on.”
”Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. ”Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”
Heporintti
”Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.
”Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”
”Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.
”Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”
”Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. ”Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”
Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.
”Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.
He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.
Pimeä huone
”Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. ”Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”
”Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.
”Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”
”Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
”En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
”No enää emme–”
Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.
”Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.
Heporintti
Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.
Mutta joukkion etummainen…
Joukkion etummainen…
Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.
Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.
”Yo”, sanoi toa. ”Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”
Pimeä huone
”No niin”, sanoi Xela. ”No niin.”
”Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. ”Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”
Xela nauroi. ”Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”
”Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. ”Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”
”Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. ”Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”
Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.
”Joten”, jatkoi Xela, ”entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”
”Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.
”Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. ”No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”
Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.
”No”, sanoi Kapura lopulta, ”jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”
Heporintti
Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.
Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.
Ja pian takaa saapuisivat muut.
Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –
Pimeä huone
”Mitkä?” kysyi Xela.
”Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. ”Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”
”Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.
Kapura hymyili ovelasti.
”Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”
Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.
”Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”
”Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. ”Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”
Heporintti
Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.
”Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.
”Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. ”Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”
Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.
”Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”
Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…
… tai pikemminkin laukkasi.
Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.
Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.
Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.
Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.
Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.
Ja taivaisiin se katosikin.
Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.
”Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
”Ulkokautta”, Matoro vahvisti.
”Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
”Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.
Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.
Pimeä huone
Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.
”No”, kysyi Kapura omahyväisesti, ”oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”
”Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.
Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.
”Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. ”Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”
Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.
Onnistunut kampanja.
Kahvio
”Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.
”Niin”, sanoi Kapura. ”Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”
”Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. ”Työt… työt alkavat.”
Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.
”Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”
”Joo”, sanoi Kapura. ”Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”
Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.
