Syyssade piiskasi Bio-Klaanin linnoitusta. Puhuttiin melkein myrskystä. Kuut paistoivat tumman pilviverhon takaa kelmeää valoaan. Ulkona oli täysi energiahurtan ilma. Ne jotka joutuivat nyt ulos olivat joko epäonnekkaita tai masokisteja.
Umbra oli käpertynyt huoneensa nukkuma-alkovin isoon toa-kokoon tehtyyn sänkyyn paksun peiton alle. Sade säesti hänen uniaan. Matoran oli autuaan tietämätön ulkomaailman tapahtumista. Hän kuorsasi hiljaa, ilman virratessa sisään ja ulos hänen jalon rurunsa rei’istä.
Unessa hän ei tuntenut tuskaa, mutta ei myös valveillakaan. Paitsi tuskaa siitä, ettei ollut omasta mielestään tehnyt tarpeeksi Bio-Klaanin hyväksi. Umbraa painoi yhä Levahin kuolema Feterrojen käsissä. Hän halusi todistaa olevansa edesmenneen päämoderaattorin nimen arvoinen. Moderaattori-Umbran hautajaisseremoniasta oli kulunut jo jonkin aikaa. Silti kaikki oli tuntunut väärältä. Hän halusi ajatella, että toa oli nyt poissa ja hänen pitäisi mennä elämässään eteenpäin. Rakentaa oma elämänsä, oma kohtalonsa. Muut tuntuivat antaneen asian olla, heillä oli tämä koko sota-ajan kriisi meneillään. Ämkoon petturuus, nazorakien liikkeet saarella, huhut zyglakeista meriotuksineen ja klaanilaisten epätoivoinen Nimdan sirujen etsintä. Monet kritisoivat hiljaa seikkailijoiden taika-artifaktien etsintää, mutta se antoi kuitenkin joillekin toivoa tulevasta. Jos voisi toivoa paremman huomisen taikakivillä, kuka tahansa tekisi sen. Niin Umbra ainakin ajatteli.
Umbra oli nähnyt perin levottomia unia viime aikoina. Hän oli unissaan ollut usein toan roolissa. Tehnyt urotekoja, pelastanut kyliä raheilta ja auttanut klaania eri keinoin. Ei siis ollut ihmekään että valveella hän oli usein onneton. Tuntui muutenkin etteivät klaanin jäsenet oikein ymmärtäneet häntä. Ainakin hänestä itsestään tuntui niin. Olla suuren Valotun varjossa. Niin kirkkaan valon jälkeensä jättämässä varjossa. Oli hänellä hiukan elementaalivoimia ja musta miekka, mutta niillä ei ajettu pois pimeyttä klaanilaisten sydämistä. Tai tuotu rauhaa ja empatiaa maailmaan. Näitä liitettiin ennustukseen Valotusta, johon Av-Toat pyrkivät. Oli perin lohduttavaa, että ainakaan hänestä ei koskaan tulisi Toaa. Hänen ei tarvitsisi kohdata aurinkojen poltetta, joka lopulta sokaisee katsojansa tai varjoa, joka lopulta nielaisee mestarinsa. Ne olivat valon toain yleisimmät sudenkuopat jos he yrittivät toteuttaa Seitsemännen toan ennustuksen, kuten monella hartaalla Mata Nui-uskoisella oli tapana sanoa.
Tämä uni oli kuitenkin erilainen. Paljon fyysisempi ja todenmukaisempi kuin aikaisemmat. Myös paljon tutumpi. Oli kuin Umbra olisi elänyt tämän unen tapahtumat joskus.
Unimaailma
Valkoinen suola-aavikko levittäytyi hänen alleen ja suolaa jatkui horisonttiin asti. Violettina hohtava matoran laskeutui hitaasti taivaalta ja hänen jalkateränsä osuivat rakeiseen maahan. Suola narskui hänen allaan, vaikka oli pääosin hienojakoista.
Paikan taivas oli valkeaa, mutta siellä täällä oli outoa mustaa, kuin nokea tai muuta partikkelia. Missään ei näkynyt rakennuksia tai oikein mitään muutakaan. Umbra ihasteli avointa tilaa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta oli pakolla unta. Hän kohotti kätensä taivaalle ja keskittyi. Alkuvoima piirsi taivaalle sateenkaaren. Se näytti alkavan aavikon pinnasta ja loppuvan kaukana suolaan. Oli kuin se muodostaisi portin jonnekin.
Hymynkare nousi matoranin rurulle. Hän oli tyytyväinen itseensä.
Valkoisuudessa Umbran valot pääsivät omaan elementtiinsä. Ne säihkyivät kuin universaalit alkuenergiat.
Matoran häivytti sateenkaaren pois. Hän keskittyi ja loi kasan Toa-tähtiä. Toa-tähdet muistuttivat häntä klaanilaisista, niin moni jäsen oli Toa. Ja Toain sodan jälkeen koko järjestö oli perustettu. Niin monta vuotta sitten. Ja nyt karkureiden ja pakolaisten järjestö oli uuden sodan hampaissa. Kuinka ironista ja surullista.
Taivaanmaalari oli taas tyytyväinen. Hänellä oli taas valoa valkoisessa maailmassaan.
Eriväriset tähdet kuvasivat alkuvoimien taitajia, jotka suojelivat maailmaa. Koreileva tähtitaivas oli parempi kuin hänen sateenkaarensa aiemmin. Tähdet muodostivat tähtikuvioita. Yksi muistutti Graalokin tuhkakarhua. Sen tunsivat kaikki.
Kuin itsestään taivaalle syttyi musta aurinko ja sen seuralaiseksi hetkeä myöhemmin musta kuunsirppi. Taivaankappaleet kiersivät keinotaivaalla korkeuksissa. Umbraa ihastutti, sillä maailmassa oli jotain jota hän ei ollut tehnyt.
Punainen tähti roihahti palavaan liekkiin taivaalle. Kuin pieni aurinko se alkoi vaikuttaa muihin kappaleisiin. Sen vastapainoksi syttyi sininen tähti, aurinko sekin. Neljä taivaankappaletta olivat harmoniassa keskenään. Mutta mustaa oli liikaa. Tai liian vähän jos kysyi siltä.
Sininen hajosi väkivaltaisessa välähdyksessä kuuteen osaan. Tähden sirut katosivat maailman eri ääriin. Loputtoman valkoisen suolamaailman ääriin.
Punainen dominoi mustia kappaleita sinisen väistyessä. Se otti paikkansa harmoniassa.
Umbra tunsi kylmän luissa ja ytimissään. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota aavikon lämpötilaan tai siihen, että se tuntuisi epämukavalta. Kylmä metallinen tuulenvire pyyhki aavikon halki. Se toi mukanaan meren. Hopeisen meren. Ja sen kauhut.
Aavikko tulvi. Tulva oli syntynyt arvaamatta ja varoittamatta. Se muistutti Umbraa Gekon kanssa tehdystä retkestä Zyglakien järvileiriin. Märkää, epämiellyttävää. Ei paikka hänelle tai millekään. Gah’malokk heitä siunatkoon.
Hopeinen hyökyaalto peitti suolan alleen. Umbra tunsi hukkuvansa, mutta se vain peitti hänet elohopeallaan. Tahmeaa, myrkyllistä elohopeaa oli teknisesti ottaen kaikkialla. Jossain kuului kellon tikitys. Taivaanrantaan oli muodostunut valtaisia hammasrattaita. Hopeinen matoran näki maailman muuttuneen harmaaksi. Kaikki oli samaa masentavaa ja sieluttoman kylmää.
Meri alkoi tiivistyä muotoon. Se näytti toalta, mutta ei ollut mikään minkä Umbra tunnisti. Hopeinen naamio kasvoillaan olento puhui hopeistetulle.
“Sinut on valittu, Valottuni. Vuosia sitten Metru Nuilla valitsimme sinut, Umbra”.
“Valittu mihin? Olen vain matoran maailmassa, joka peittyy hopeiseen. Kolkkoon, elottomaan vaippaan.” Umbran sielu alkoi kylmää hopeisuudesta.
“Kohtaloaan ei voi määrätä. Suuret olennot tarkoittivat sen niin. Valkoinen tarkoitti sen niin”, hopeinen kertoi. “Olen pahoillani, etten ehtinyt kertoa sinulle sitä ennen. Annathan anteeksi, Umbra”.
“En ole se Umbra joksi minua luulet. Minulla ei ole mielen korppia sisälläni tai tykkikättä”, matoran kertoi. Häntä alkoi ärsyttää tämä kohtaaminen. Koko luomisen ja värien harmonia oli poissa.
Hopeinen näytti vaivaantuneelta. “Veljemme odottavat sinua täyttämään Valotun tehtävän. Rakkaani odottaa, että osa häntä palaa hänen luokseen”, hopeinen kertoi haikeasti. “Vain niin voi hän palata taas elävien maailmaan haavemaailmastaan.”
“En tiedä mitä tarkoitat. Oikea Umbra on kuollut. Pidimme hänelle hautajaiset! Klaanilaiset surivat hänen poismenoaan”, Umbra itki. Valon toan pitkä varjo oli taas hänen yllään. Kaikki halusivat vain Toan, ei häntä. Hänen olisi pitänyt kuolla Feterrojen kynsiin, ei Toa Umbran. Tai Orton Levahin.
“Mutta Suunnitelma”, hopeinen vaikutti inhimilliseltä. Umbra aisti hopeisen olevan järkyttynyt.
“Cestainu ei koskaan palaa ilman Valottua. Valo ja varjo eivät koskaan tule yhdeksi. Sieluttomat eivät enää nouse. Kaikki on mennyttä”.
Hopeinen kaikkosi nopeasti. Umbran ympäröinyt kylmyys haihtui. Suola-aavikko oli taas entisellään.
Taivaan värikkäät tähdet ja suuret taivaankappaleet jatkoivat loputonta sykliään vuorovaikutuksessa keskenään.
Punainen dominoi kuuta ja aurinkoa loisteellaan.
Sininen jatkoi pakoaan maailman ääriin, pirstoutuneena.
Keltainen piti kaiken liikkeessä tikityksellään.
Se värjäsi loisteellaan pienen majakan tyhjyyden keskellä.
Vihreä pysyi piilossa.
Ja hopeinen oli kaikonnut.
Kosminen ooppera tarvitsi näyttelijöitä ja solisteja. Harmoniaa ja draamaa pelin pelaamiseen.
Punainen esirippu laskeutui maailman eteen.
Näytös oli ohi.
Kello tikitti heräämisen merkiksi.
Korppi raakkui.
Violetti heräsi elävien maailmaan.
Umbra säpsähti hereille sängyssään. Hän tunsi vedon tuoman viiman. Jossain haisi myös meri-ilma ja tuntui meren kosteus.
Hopeinen häilyvä olento, kuin tarkempi versio unimaailman keskustelukumppanista oli piirtynyt kuiden valon valojuoviin. Hopeiset partikkelit kimaltelivat kuin ne olisivat ja eivät olisi siellä.
Aamu oli jäätävän kolea. Matoro nautti siitä. Hän olisi odottanut talvea, ellei pohjoisesta vyöryvä Allianssin sotakoneisto olisi tullut sen kanssa yhtä matkaa.
Klaanin kadut olivat hiljaiset. Toa suosi aamuhämärää kuljeskellessaan kaupungissa. Hän ei jaksanut vastailla uteliaille ja mukahuolestuneille. Hän selitti itselleen haluavansa rentoutua, mutta hän kyllä tiesi sen oikeankin syyn.
♫ Et tiedä itsekään, mitä kertoisit heille~ ♫
Toa ei oikeastaan enää edes välittänyt siitä, mihin lopputulokseen adminit tulisivat hänen suhteensa. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä.
Hänen elämänsä tuntui niin paljon tyhjemmältä.
Tätäkö tunnetta hän oli täyttänyt seikkailuillaan ja sankariteoillaan?
♫ Ja Valon ritarin valheilla~ ♫
Matoro huokaisi syvään. Hän tunsi olevansa umpikujassa. Vailla suuntaa tai Kohtaloa. Se oli mennyt rikki, kun hän oli tarttunut niihin hulluuden sirpaleisiin.
♫ Sotilas, eikö tuo ole hieman epäreilua~ ♫ ♫ Se oli sinun miekkasi joka rikkoi Kohtalosi~ ♫ ♫ Minä vain yritin auttaa, kulta~ ♫
Toa ohitti Wanhan hautaustoimiston ja antoi kätensä tanssia Suuren Hengen Temppelin hyisellä piha-aidalla. Hän oli astumassa portista sisään, kun kuuli tutun äänen. Lähes viimeisen tutun äänen, jonka halusi sillä hetkellä kuulla. Abzumon ja sen yhden leipurin jälkeen.
”Mustalumi.”
Voi ei.
Toa kääntyi nähdäkseen hallanvalkealla nurmikolla seisovan paksun mustan kaavun, jonka kaula-aukosta kurkisti vanhan matoralaisen pakarikasvo.
”Oraakkeli”, Matoro huokaisi.
Av-matoran asteli hitaasti jään toan vierelle tuijottaen tätä suoraan silmiin. Kekäleinä hehkuvat silmät kavalsivat tunteen muuten ilmeettömän katseen takana. Näkijä pysytteli vaiti, mutta Matoro tiesi että tämän ei tarvinnutkaan puhua. Eikä hänenkään. Jotenkin ne aina kuulivat.
”Taisin vähän mokata”, Mustalumi sai sanotuksi.
Oraakkelin kasvoilla hyysi erilainen halla kuin hautausmaalla. Sellainen, johon jään toalla ei ollut voimaa. Vanhuksen sanaisen arkun lukko piti, mutta tämän sanat kuukausien takaa upposivat Matoroon syvemmälle kuin koskaan.
Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.
”Oraakkeli?”
Vanhus laski leukaansa alemmas ja katsoi Matoroa paksujen kulmiensa alta.
”Oliko se sen arvoista, Mustalumi”, athisti lopulta kysyi.
”Ei”, toa vastasi hiljaa. Hän ei pystynyt katsomaan matoralaista silmiin.
”Hän siis lopulta voittikin taistelunne”, Oraakkeli vastasi jääkylmästi, ”ja sai molemmat sirut. Lopulta, Mustalumi, hän maksoi siitä vain ilmalaivansa ja yhden kuoleman hinnan.”
”En usko, että sirut tuottavat hänelle sen enempää onnea kuin minullekaan”, toa mutisi.
Matoro muisti, miltä Oraakkelin ääni oli kuulostanut silloin kun tämä oli ollut toiveikas ja lempeä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän enää pääsisi kuulemaan sitä ääntä.
Viimeksi kun he olivat nähneet, oli jäykillä kasvoilla ollut jotain, jota pystyi vielä kutsumaan toivoksi. Nyt senkin oli niellyt sama jäärailo, joka oli auennut vasta painajaisten parantolan porteilla.
”Poika… ne tuottavat sinulle vielä vähemmän onnea kuin hänelle silloin, kun se Atheonin enkeli jatkaa veristä polkuaan.”
”Minä tiedän sen”, toa sanoi lyötynä. ”Eikä siitä muistuttaminen tee siitä vähemmän tuskallista.”
Vanha mies pudisti päätään.
”En tullut tänne satuttamaan. Tulin puhumaan, Mustalumi”, Oraakkeli sanoi huokaisten, ”ja toivon että puhun nyt sinulle, enkä sille joka käski sinua ensimmäistä kertaa käyttämään sirua.”
”En ole varma.” Jään Sotilaan ääni oli suorastaan surkea. ”En ole enää varma mistään.”
Hyinen höyry pakeni pilvenä sinisestä pakarista, kun Oraakkeli huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Lähdet kanssani kävelylle”, näkijä sanoi sitten ja kääntyi mustan talvikaavun heilahduksena hänestä poispäin. Valkoiset jalkaterät marssivat väsynein askelin Yhden Tien sileitä kiviä. Matoro asteli pian perään.
Joenranta liplatti hiljaisena aamussa. Vortixx-lautturi veneessään lipui kivisillan alta syysilmassa hytisten, ja kaduilla oli liikkeellä vain pari matoralaista. Toinen heistä postilaukku olallaan ja toinen tiukkana vartiossa, keihäs kädessä ja Nui-Koron siniviitta selkäpuolellaan liehuen. Jossain kauempana nousi kolmas kansalainen pikku tikkaita ylös kiinnittäen valokiviä satamarakennuksen katokseen.
Joenrannassa le-matoran pystytti kojua, jonka pöydällä kimalteli puukoreissa suuren hengen symboleita. Kristallikoruja kuusenoksille. Oliko todella jo se aika vuodesta?
Veden rauhallista loisketta kuunnellen kulkeminen hyytävässä aamussa olisi rauhoittanut Mustalumen särkynyttä mieltä, jos hän olisi ollut yksin. Pettymys matoranin hahmossa johti hänen tietään.
”En tiedä, auttaako edes kysyä”, Oraakkeli sanoi, ”mutta mikä sai sinut lopulta jatkamaan polulla, jolle kielsin sinua astumasta?”
Matoro katseli jalkojaan kulkiessaan. ”Uskoin, että voisin muuttaa asioita. Että minulle ei kävisi niinkuin kaikille muille, koska päämääräni olivat… epäitsekkäät.”
Toa oli hiljaa hetken.
”Mitä minä olisin muka voinut tehdä Arkkienkelin jälkeen? Heittää sirut mereen? Lukita holviin? Kun niin moni kärsii? Arkkienkeli todisti, että minä voisin tehdä niillä hyvää. Se vakuutti minut siitä, että se on oikein.”
Sotilas vilkaisi näkijää. ”Ainakin silloin se tuntui siltä.”
”Repheccio tietäsi varjelkoon…” matoralainen pudisti päätään. ”Matoro, tiedätkö, mitä tarina Atheonista kertoo? Tuhon isä teki kaiken tekemänsä pahan Athin kunniaksi. Hän halusi tuhota Athin viholliset ja puhdistaa maailman, mutta päätyikin vain omaksumaan maailman pahuuden. Toteuttamaan pahan. En tiedä, ymmärrätkö, mitä se kertoo pahuuden luonteesta.”
”… pahuus on hyviä tarkoituksia väärillä keinoilla? Liialla vallalla?”
”Ehkä sitäkin.”
He pysähtyivät kohisevan joen rantaan kivisen kaiteen eteen. Oraakkeli katsoi virtaavaa vettä hetken.
”… poika”, hän huokaisi entistäkin syvempään. ”Pahuus… on tietämättömyyttä. Ymmärryksen puutetta.”
”Minä yritin tietää. Halusin tietää.”
”Ja minä halusin uskoa, että sinusta olisi voinut olla siihen”, Oraakkeli pudisti päätään. ”Kuinka kummoisena oraakkelina voin itseäni pitää, jos ennustin senkin väärin?”
”Eikö koko oraakkelointi mene vähän ristiin vapaan tahdon kanssa?” Matoro kysyi.
Hetken oli vanhus taas hiljaa.
”Ei, jos ennustuksen vie omin käsin loppuun asti”, hän vastasi kääntyen pois joesta. Ja jatkoi vähän matkaa sen vartta pitkin. ”Ei, jos ennustusta pitää suunnitelmana.”
”Niin… tietty.”
Hetken he vain katselivat kaupungin läpi virtaavaa jokea. Se oli tummansininen ja kylmä. Elämä alkoi vajota pohjamutiin horrokseensa, ja lopulta jäisi vain virtaava vesi.
”Tiedätkö, miltä Nimda tuntuu?” toa kysyi yhtäkkiä hiljaa.
”Muistat kyllä sen hetken matkalla rautalinnussanne, jolloin kosketin sitä ja tunsin sen kutsun, Mustalumi. Luulin että olisit oppinut siitä hetkestä. Nähnyt, miltä se näytti.”
Hän muisti. Ja tiesi, että hänen rakkautensa siruihin oli sumentanut sen hetken pois.
”Se kaikki vapaus. Voiko kukaan selviytyä siitä? Onko se edes mahdollista?”
”Ahdistiko se ajatus sinua?” Oraakkeli kysyi viileänä. ”Kaikki se vapaus? Siksikö loit oman kahleesi, äänen päässäsi?”
Toa huokaisi.
”Kyllä. Luulen niin.”
”Niin”, Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuuletko hänet edelleen?”
”Kyllä.”
♫Näetkö, miten hyvältä totuus tuntuu~♫
Vanhus katsoi häneen taas hetken empaattisena. ”Tiedän, miltä se tuntuu. Jään Sotilas, kuinka helppoa hulluus onkaan silloin, kun se on vain jotain, josta luet. Tai vihollisia, joita vastaan taistelet.”
”Hetkinen… oletko sinä kokenut tämän joskus?”
”Silloin ilmalaivassa, kuten muistat”, athisti sanoi heikolla äänellä. Väistellen jotain. ”Mutta olen elänyt hyvin pitkään, Mustalumi. Ja minäkin… minäkin olin joskus nuori ja vihainen, ja halusin repiä maailman pahuuden riekaleiksi.”
Hän pysähtyi keskelle tietä ja nosti punaisen katseensa taivaan pilviä kohti.
”Vihasin pahuutta aivan yhtä paljon kuin sinä, sillä minäkin olin kohdannut sen”, Oraakkeli jatkoi. ”En Abzumon, vaan jonkun, jota pelkään paljon pahemmaksi. Sitten löysin Athin. Ja naisen, joka opetti minua näkemään maailman sellaisena kuin se on.”
Vastaus ei tyydyttänyt Matoroa.
”En halua uskoa siihen, että olisimme välttämättä vapaita. Se… varmuuden puute… en usko, että kukaan on tarpeeksi vahva selviämään ilman Kohtaloa.”
”Onko vapaus muuta kuin uskoa, Mustalumi?” Oraakkeli lausui. ”Aina on jokin kahle niin kauan, kun annat jonkin kahlita itseäsi. Olen tuntenut vankeja, jotka olivat minua vapaampia koska he eivät antaneet ruumiinsa rajoittaa itseään. Ja sinä, poika…”
Hän katsoi arpeen toan uudessa naamiossa.
”… sinä olet vapaa menemään minne haluat, mutta sinun kahleesi ovat raskaammat kuin monen sellienne vangeista.”
Matoro harkitsi toteavansa, ettei varsinaisesti saanut poistua kaupungista tutkinnan aikana, mutta ei viitsinyt viilata pilkkua. ”Minun kahleeni estävät minua tekemästä samoja virheitä uudestaan.”
”Hyvä että edes opit toisen kerran jälkeen”, Oraakkeli sanoi jäisesti. ”Mitä sinun uskosi sanoo synnistä?”
Toa mietti hetken. Aamu muuttui valoisammaksi hetki hetkeltä.
”En tiedä, paljonko tiedät Suuresta Hengestä”, Matoro aloitti. ”Mutta ajatus on se, että Hän tietää parhaiten tarinamme, ja sitä vastoin hangoittelu on syntiä ja typeryyttä. Tavallaan se, mitä Metru Nuilla kävi, vain vahvisti uskoani siihen.”
”Toa. Oliko sinun mielestäsi syntisi todellakin vain se, että halusit kirjoittaa oman tarinasi? En tiedä, mitä ajatella.”
”Haluan uskoa niin. Se tekee tapahtumien käsittelemisestä helpompaa.”
Oraakkeli käänsi koko rintamasuuntansa häntä kohti ja katsoi häntä sillä samalla liekillä, jolla he olivat yhdessä polttaneet Abzumon. Se tuntui pahalta.
”Kuinka rikki sinä olet, poika? Voitko todella uskotella itsellesi, että teit väärin vain, koska Suuri Henkesi halusi toisin? Katsot joka päivä peiliin, mutta tiedätkö, kuka sieltä katsoo takaisin?”
”En!” sotilas parahti nojaten kyynärpäillään rantakaiteeseen. ”Minä en tiedä! En tiedä, onko se Itroz vai Delta vai Matoro! En ole tuntenut itseäni enää kun tartuin niihin kirottuihin siruihin!”
Jään sotilaan kivahdus rikkoi hyisen aamun hiljaisuuden ja sai nui-korolaisen vartijan pysähtymään hetkeksi heidän kohdallaan. Oraakkelin siunatessa tälle tuiman katseen jatkoi vartija kuitenkin matkaansa huolestuneen näköisenä.
Vanhus nousi ketterästi kaiteelle ja istahti siihen nojaavan Matoron pään vierelle jahdaten tämän pakoilevaa katsetta.
”Minä halusin uskoa sinuun”, vanhus jatkoi hiljaisemmin. ”En tiedä, mitä näin sinussa. Rohkeutta. Periksiantamattomuutta. Oliko se kulissia, Matoro? Oliko se haarniskasi… vai oliko se kahleesi?”
”Minäkin halusin uskoa minuun”, toa totesi melkein ironisesti. ”Kyllä minä edelleenkin. En vain usko Nimdaan. Minä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa”, sotilas huokaisi. ”Muistan, miten… kollegani yritti sanoa minulle sitä Metru Nuilla. ’Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität.’ Nähtävästi rohkeuteni ja periksiantamattomuuteni johtivat siihen, että minun piti tehdä virhe itse ennen kuin pystyin oppimaan.”
”Sen verran kuin tiedän, vaikuttaa siltä että sirut tekevät käyttämälleen aina sen, mitä tämä haluaa”, vanhus lausui ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, ”ja ne asiat, joita haluamme eniten päätyvät aina tuhoamaan meidät. Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Vanhus sulki silmänsä ja laski vanhan kämmenensä Matoron päälaelle. Matoro tiesi, että hän katsoi.
”Meillä kaikilla on ääniä päässä”, Oraakkeli jatkoi rauhallisesti, ”omiamme. Muiden. Ääniä, joita luulemme muiden ääniksi. Pieniä keinohenkilöitä, joita olemme rakentaneet ymmärtääksemme muita ympärillämme. Välillä annamme niiden huutaa niin kovaa, että hukutamme pois sen, mitä itse olemme.”
Vanhus nosti kätensä ja avasi taas silmänsä.
”Ole onnekas, että edes tajusit sen”, hän huokaisi surumielisesti. ”Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi muidenkin todellisuutta. Ennen kuin Itroz asteli sinun pääsi ulkopuolella… Matoro, sinä tarvitset apua. Nyt enemmän kuin koskaan.”
”Ja se on nimenomainen syy sille, miksi en aio rynnätä Abzumon tai Nimdan luo enää ikinä”, toa totesi jokaista sanaa painottaen.
”En olisi antanutkaan sinun enää ikinä koskea Nimdaan”, Oraakkeli sanoi jääkylmästi. ”Abzumo sai siruista kaksi. Mutta kenelle annoit kolmannen, Mustalumi?”
Matoro nielaisi. Tätä hän oli hieman pelännytkin.
”… kenelle?” Oraakkeli toisti. ”Ja eihän se ollut virheistäsi suurin?”
Silloin
“Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
“En koskaan.”
”Annoin sen…” toa aloitti varovaisesti. ”Eräälle, johon luotan. Paljon. Ja jolla on myös mahdollisuus lukita se niin syvälle kaupungin alle, ettei se enää ikinä näe päivänvaloa.”
♫Toivottavasti vahkisi on tehnyt niin, sotilas~♫ ♫Toivottavasti~♫
”Kuka”, Oraakkeli kysyi vivahteettomasti.
”Xen. Uudelleenorganisoidun Mustan Käden kenraali.”
♫ Ei, hän ei tainnut lukita sitä~ ♫ ♫ Eihän, rakas~ ♫ ♫ Hän laittoi sen kaulalleen~ ♫
Oraakkeli ei tuntenut nimeä. Vahkin taikka järjestön. Hän kuuli kuitenkin selvästi, miten Matoro oli sen sanonut. Ikävä paistoi läpi.
”Metru Nui ei tainnut jättää sinulle vain arpia”, vanhus sanoi. ”Eihän, poika.”
”Arpia olisi huomattavasti enemmän ilman… ”, Matoro huokaisi. Hän muisti vahkin sopertamassa unelmistaan kirjaston punaisella sohvalla aivan liian myöhään. ”… i-ilman häntä.”
♫ Muistatko, miten hänen silmistään kasvoi hampaita?~ ♫ ♫ Hänen sirot kasvonsa yhtenä rääkyvänä kitana?~ ♫
”Luotat häneen niin paljon?” Oraakkeli lausui epäuskoisena. ”Matoro, en tiedä mitä ajatella. Tiedäthän itsekin, että olet saattanut tehdä hirveän virheen?”
♫ Haluaisitko nähdä sen uudelleen?~ ♫
Silloin särkyneiden tornien keskellä sotilas ei olisi epäröinyt vastaustaan. Totta kai Deltan antaminen Kenraalille oli ollut hänen paras valintansa. Hän uskoi Xeniin.
Mutta kun hän oli saanut aikaa ajatella asiaa kaikessa yksinäisyydessään, hienoinen ajatus oli alkanut kalvaa häntä. Epäilys siitä, että hän olisi vain liittänyt vahkin Nimdan omaan turman pyörään teollaan.
Oraakkeli oli vain hetken taas hiljaa. Hiljaisuudet olivat pahimpia. Matoro oli ollut valmis vanhuksen huutoon ja polttavaan raivoon, mutta oli saanut vain ikijäätä.
”Abzumo lähtee hänen peräänsä”, Oraakkeli kuiskasi. ”Jos makutalla on pienikin syy uskoa, että siru on siellä… Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä häneen uskot?”
”Liikaa”, sotilas myönsi. Vai oliko se prinssi? Äänestä sitä ei saattanut päätellä. ”Aivan liikaa.”
”Luulit sitä oman selvyytesi hetkeksi… luulit vapauttavasi itsesi Nimdan kahleista… mutta mikä, Mustalumi, sai sinut luulemaan että sinulla yksin oli oikeus tehdä tuo päätös? Mikä?”
”Oraakkeli”, Matoro sähähti. ”Minä olin juuri sivaltanut itseäni miekalla. Aiheuttanut satojen kuolemat. En ollut edes varma, oliko se unta vai ei. En tietenkään ollut kunnossa yhtään mihinkään päätöksentekoon, mutta jotain piti tehdä! Jos siru olisi jäänyt minulle, se olisi vain pahentanut tilannetta. Tein sen, minkä koin parhaaksi vaihtoehdoksi!”
”Toivotaan siinä tapauksessa”, vanhus huokaisi väsyneenä, ”että Mustan Käden kenraali Xen on parempi kuin sinä tai minä yhteensä.”
Toa nielaisi.
Sotilas olisi vannonut Xenin onnistuvan, mutta prinssi ei ollut vakuuttunut.
Ja prinssi oli heistä kahdesta se, jolla oli aina ollut parempi kosketus todellisuuteen.
Sankarinraunio ei vastannut. Hän vain painoi katseensa. Vesi hiipi mustana hänen katseensa alla. Siitä heijastui hänen kasvonsa. Arpi Itrozilta ja kanohi Xeniltä. Metru Nui ei jättäisi häntä. Se katsoi häntä hänen kuvajaisestaan.
Ja kun hän katsoi valkoista kättään, arpikolmio irvisti hänelle. Nimdakaan ei jättäisi häntä.
”Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä teit sen”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. Matoro kääntyi katsomaan hämmentyneenä. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkän hetken.
”Minkä?”
”Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi”, Oraakkeli hymähti hieman. ”Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.”
”N-niin…”
”Toivotaan, että valintasi oli vähemmän hölmö kuin minun”, vanhus antoi hänelle alakuloisen hymyn.
”Niin… mutta… kysyin jo eräältä” toa puhui hiljaa, ”Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua? Hän ei uskonut, että niitä voisi, mutta… mitä sinä ajattelet, Oraakkeli? Voiko ne korjata?”
”Tuskin kokonaan”, vanhus sanoi ja vetäytyi syvemmälle tummaan kaapuunsa. ”On niitä, jotka käyttävät elämänsä yrittäen koota sellaista, jota heillä ennen oli. Ehkä joku joskus onnistuu siinä. Yksi miljoonasta tapauksesta. Minulla ei ole enää nimeä, Matoro. Mitään ei ole jäljellä siitä elämästä, jota joskus elin.”
Hän paljasti jälleen arvet, jotka Matoro oli nähnyt kaukaa Arkkienkelin sydänkammiossa. Nyt hän näki ne läheltä.
”Uskon, että maailman olennot elävät liian pitkään, Matoro. Elämme liian pitkään yhtä elämää varten, eikä mikään pelota meitä niin paljon kuin se, että jonain päivänä se kaikki on ohi. Mutta uskon myös, että elämme yhden elämän aikana monta elämää. Ja aikaisemman kaipuu vain harhauttaa siitä, että voisimme luoda uutta.”
”Minä olen harkinnut sitä”, Matoro vastasi kuin häveten ajatusta. ”Mitä jos vain polttaisin loputkin sillat. Katoaisin. Lähtisin jonnekin kauas. Loisin uuden elämän, kuten sanot.”
”Voisit tehdä niin”, Oraakkeli myönsi. ”Voisit tehdä niin ja olla silti onnellinen. Se olisi tietty… helpointa.”
Matoro nyökkäsi. ”Mutta en minä voi. Minä tunnen kuitenkin olevani vastuussa Klaanille. Ystävilleni. Kodilleni. Kaikesta huolimatta. Jos lähtisin ja aloittaisin tyhjästä, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.”
Oraakkeli nyökkäili pohdiskelevana. ”Sinulla on vielä paljon, Mustalumi. Ja heissä on niin paljon toivoa. En voi edes ymmärtää sitä. En voi käskeä sinua olemaan kuuntelematta ääniä päässäsi… koska en tiedä, voiko niitä koskaan todella parantaa. Mutta ehkä voit yrittää korvata enkelisi sirpaleet ystäviesi äänillä. Kuka tietää.”
Toa kuivasi silmäkulmansa ja kääntyi selkä jokeen. ”Ehkä”, toa niiskaisi. ”Ehkä minun pitäisi yrittää tehdä elämästäni kaikkien niiden uhrausten arvoista. Mak-maksoin siruista irti pääsemisestä liian kalliisti, että voisin eksyä taas.”
”Se, että ne eivät polttaneet sinusta täysin tyhjää”, sanoi Oraakkeli ja laskeutui kaiteelta Matoron vierelle, ”tekee tämän vanhan miehen vähän onnellisemmaksi siinä kaikessa. Mutta”, hänen äänensä vakavoitui hieman, ”Matoro, en usko että työsi on vielä ohi. Luulen, että tästä se jopa todella alkaa.”
Toa miltei hymyili. Miltei.
”Matoro”, Oraakkeli toisti hieman vaikeana, ”minä ja Mestarini emme aio katsoa, kuinka Guardian tuhoaa pyhimpämme. Hän luulee tietävänsä, miten se tehdään. Minä en aio auttaa johtajianne Nimdan tuhossa.”
Mustalumi ei tiennyt, miten reagoida, kun kuuli Oraakkelin suusta lähes samat sanat, joilla hän itse oli lukinnut itsensä Arkkienkelin polulle.
”Mutta tiedän, että jotain on tehtävä”, Oraakkeli jatkoi. ”Abzumo on tulossa. Ja en halua ottaa selvää, kuinka paljon maailmaa hän riekaloi ennen kuin tulee sirujen syömäksi. Etkä halua sinäkään.”
”… mitä sinä…?”
Vanhan miehen katseen puna porautui Matoroon kuin siinä pyhätössä, jossa hän oli oppinut totuuden Nimdasta. Kuullut naamiosta, jonka verinen polku oli piilotettu maailmalta.
”Pyhällä Äidillä on unelma sirujen käyttämisestä rauhan tuomiseksi. Siksi hän onkin valoni. Minä… minun tehtäväni on tutkia, mitä vaihtoehtoja pimeässä on. Ja sinä tiedät pimeän. Sinä näit sen hyvin erityisen kellon sisällä.”
Sotilas ei pitänyt suunnasta. Prinssi piti vielä vähemmän.
”Se kello ei ole minun.”
”Eivät sirutkaan”, Oraakkeli sanoi, ”mutta tiedän, että yksi uskosi hyveistä on velvollisuus. Vastuu. Vastuu pitää huolta siitä, että jos rauha ei auta… on tapa sulkea sirut ikiajoiksi pois demonien kynsistä.”
Oraakkeli katsoi Matoroa vahvana.
”Autoit Abzumoa saamaan ne. Auta minua varmistamaan, että hän ei saa enää ainuttakaan.”
Jään toa ei näyttänyt innostuneelta, mutta se ei johtunut masennuksesta. Se johtui pelosta.
”Mi-mitä sinä haluat minun tekevän?”
”Jos kaikki muu epäonnistuu, Matoro… jos yksikään soturinne ei mahda Abzumolle mitään… se kello, mikä sen salaisuus sitten onkaan, piti Deltaa poissa jopa nukeilta. Mitä luulet makutan mahtavan sille?”
”Minä en aio mennä lähellekään Nimdaa”, Mustalumi irvisti. ”Siinä tilanteessa… sykli vain toistuisi uudelleen. Arkkienkeli, Angonce, Abzumo…”
”Sykli on vääjäämätön, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”En aio antaa sinun koskettaa Nimdaa. On jonkun muun aika kokeilla onneaan. Mutta kello on sinulla, eikö olekin? Sinä sait sen aukeamaan, ja vapautit sen sisällön maailmaan. Sinun kuuluu sulkeakin se. Tarvitsen sinua siihen, Matoro… me kaikki ehkä tarvitsemme. Ritarin sanoin… ehkä sirut eivät koskaan kuuluneet kuolevaisille. Ehkä ne kuuluivat aina vain Athille, ja ehkä emme tarvitse niitä vapautuaksemme syklistä. Ehkä voimme murtaa koneen ilman niitäkin.”
”… Kapura tietää, miten se toimii. Ja jopa se vortixx sai sen auki. Miksi luulet, että vain minä pystyisin siihen?”
”Ei siinä ole kyse pystymisestä, Matoro”, Oraakkeli sanoi katsoen tiukasti toaa silmiin tämän jalkojen juurelta. ”Haluatko synninpäästön siitä kaikesta, mitä Metru Nuilla tapahtui? Haluatko varmistaa, että niin ei voi tapahtua enää kenellekään? Maailma antaa sinulle mahdollisuuden rikkoa syklin ja pysäyttää veriset viisarit. Tämä on tilaisuutesi, Mustalumi.”
”Totta kai minä haluaisin tarttua siihen”, Matoro alkoi tuohtua. ”Mutta tiedän, että minä en pysty siihen. Anteeksi vain, Oraakkeli, mutta en koskaan pystynyt. Uskosi minuun oli turhaa, ja luulen osoittaneeni sen Metru Nuilla.”
”Katso kämmentäsi, Matoro!” Oraakkeli tokaisi kulmat kurtussa. ”Luuletko, että se on ohi? Se arpi ei mene pois! Luulen, että vaikka leikkaisit koko käden irti, se ilmestyisi muualle! Ja- ja jos tiedän yhtään siruista, Abzumolla on varmasti samanlainen. Vaikka hän vaihtaisi kehoa. Vaikka hän muuttaisi muotoa. Se tulee aina olemaan hänessä.
Sinut ja hänet on merkitty sillä, Matoro. Sama Arkkienkelin taistelun arpi koristaa teitä molempia. Samat mielen sirpaleet, samat demonit kuiskivat teille molemmille…
… ja hän kuuntelee niitä.”
Pelko oli hiljentänyt toan. Näkijä henkäisi syvään ja jatkoi.
”Matoro, et voi lopettaa. Hirviön verinen sykli täytyy rikkoa. Jonkun täytyy.”
♫ Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi.~ ♫
”Minä yritin!” toa huusi. ”Sykliä ei voi rikkoa! Kukaan ei pysty siihen!”
♫ Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.~ ♫
”Minä luulin, mutta se oli vain harhaa. Makutat eivät ole kyenneet siihen, toat eivät ole kyenneet siihen.”
♫ Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.~ ♫
”Nimda on polttanut aina kaiken, mihin se koskee. Minä en mene takaisin sen pyörään!”
♫ Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.~ ♫
”Anteeksi, Oraakkeli. Minä en kykene. En ole tarpeeksi vahva. Kukaan ei ole.”
♫ Ja pyörä pyöri.~ ♫
♫ Kukapa sitä olisi voinut estääkään.~ ♫
Oraakkeli tuijotti yhä Mustalumea, nyt suu auki kuin odottaen lisää. Mutta lisää ei tullut.
”Me… me voisimme tehdä sen, Matoro”, hän sanoi hiljaa. ”Ehkä… ehkä se hiljentäisi sirpaleidesi äänen. Ehkä… ehkä se auttaisi.”
”En aio olla osana suunnitelmissasi”, routaserafi huusi kääntyessään lähteäkseen. Hänen äänensä kajahti vedenpintaa vasten. ”Jätä minut rauhaan!”
”Matoro!” Oraakkeli huusi perään. ”Tässä ei ole kyse vain Abzumosta! Se kello estäisi ehkä myös Punaista Miestä ja Syvää Naurua… se voisi pysäyttää heidät!”
Mustalumi ei katsonut taakseen jättäessään matoralaisen. Hän kirosi Nimdan, kirosi kellon, kirosi itsensä uudelleen ja uudelleen. Viime kerralla hänen katkeruutensa oli kaatanut torneja. Nyt se oli vain voimatonta vihaa.
Eikä sillä silloinkaan ollut saattanut tehdä tehdystä tekemätöntä.
”Matoro!” näkijän epätoivoinen ääni kaikui vielä. ”He ovat niin lähellä onnistumista! He ovat lähempänä kuin ovat koskaan olleet! Kello… kello voisi estää heitä! Et voi antaa heidän kutoa sinusta nukkeaan! ET VOI!”
Toa värisi, mutta se ei ollut syksy, joka sai hänet tuntemaan kylmää.
Se oli pelko.
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
”T-tuo solmio, Matoro!”
Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Kissabio hätkähti hereille ja oli pudota sängystään.
Bio-Klaani
Ystävänpäivä
Kapura katsoi taakseen astuessaan Arkistoihin ja varmisti vielä viimeisen kerran, ettei epäselvä kissaolento seurannut häntä.
Tai kukaan muukaan.
Matorolle hän oli sanonut menevänsä tekemään “sekalaista tutkimustyötä”. Hauskaa oli se, ettei lausahdus mennyt kovin pahasti pieleen. Mutta vaikkei tulen soturi täysin tiennytkään, mitä etsi, oli sen pakko olla kätkettynä johonkin kirjahyllyrivien keskelle. Miksi muuten hänet olisi vallannut pakottava tarve Arkistoihin menemiseen?
Sama oli toistunut koko sen ajan, jonka Kapura muisti Klaanissa viettäneensä. Hämäriä mielikuvia. Pinnalle nousseita muistoja ja välähdyksiä, jotka olivat kuin jonkun toisen elämästä. Hälyttävä varmuus siitä, että kaikki tämä onkin vain valhe. Vain peitetarina. Totuus oli jossain, ja jokin ajoi Kapuraa etsimään sitä.
Mutta parin päivän päästä kaikki oli ohi. Kertaakaan Kapura ei ollut tehnyt asialle mitään, mutta nyt halu selvittää, mistä oikein oli kyse, oli kasvanut liian suureksi. Siispä Kapura oli päättänyt hajamielisen keskustelunsa Matoron kanssa ja suunnannut sinne, mistä klaanilaisen oli kätevintä hankkia itselleen tietoa.
Osittain hän pelkäsi sitä, mikä saattaisi paljastua. Kapura ei rakentanut menneisyyskuvaansa hirveän suureen pinoon faktoja. Hän oli saapunut Klaaniin jostain toana. Useimpiin jäseniin verrattuna vielä varsin myöhään, sillä miltei kaikilla oli muistoja ajalta, jona toa ei vielä ahkeroinut plasmaa ampuvien moottorisahojen ja räjähtävien harppuunojen kanssa. Sepän ammatti antoi jonkinlaisia ajallisia vihjeitä, sillä suuri osa linnakkeen sotureista oli joskus hyödyntänyt Kapuran palveluja.
Ja siinä kaikki sitten olikin. Menneisyys, joka oli niin täynnä aukkoja, että sitä pystyi hädin tuskin kutsumaan menneisyydeksi. Niin naiivi Kapura ei ollut, että olisi luullut toien vain ilmaantuvan maailmaan sattumanvaraisesti. Lisäksi hänellä oli selvästi tietoja ja taitoja, jotka oli opittu jossain. Mutta missä?
Parin päivän ajan hänen unissaan useasti vieraillut symboli lepäsi nyt hyllyllä Kapuran edessä. Karttakirja. Vanha karttakirja, josta pitäisi löytyä… Mitä?
Kapura kurotti kohti karttakirjaa ja sai sen käteensä.
Tulen ja painovoiman toan kädet tärisivät, eikä se johtunut ainoastaan opuksen painosta. Oliko tämä nide ratkaisu kaikkeen? Erään saaren kuva oli pyörinyt selittämättömästi Kapuran mielessä. Mielikuva ei liittynyt mihinkään. Ei nimeä, ei sijaintia. Toa tiesi saaresta ainoastaan sen, että se oli olemassa.
Ja olemassaolo ei ollut riittävä syy piinaaviin uniin.
Jotain oli tekeillä.
Oli ilmeistä, että pinnalle nousevilla muistoilla oli jotain tekemistä Kapuran menneisyyden kanssa. Toa oli kysellyt asioista niiltä, joiden kuvitteli muistavan parhaiten. Tulen soturi oli saapunut Klaaniin vaikuttaen hieman järkyttyneeltä ja pyytänyt päästä jäseneksi. Pian Paja oli rekrytoinut uuden tulokkaan, ja vuosien saatossa tämä oli ammentanut taitojaan kaiken mahdollisen korjaamisessa ja kaikkien halukkaiden raskaassa aseistamisessa.
Muuta ei kukaan tiennyt. Jos toa oli koskaan maininnut menneisyydestään, ei kukaan ollut ainakaan kirjannut mitään ylös. Kapurasta tiedettiin vain, että hän piti moottorisahoista, jotka ampuivat plasmaa. Kyllä hän jostain oli tullut (saareltako?), mutta toa itsekään ei ollut kyseenalaistanut epäilyttävää muistinmenetystään. Ennen tätä päivää.
Saaret vilisivät ohi silmien Kapuran selatessa karttakirjaa. Veljeskunnan saari oli Klaanin lähisaarista ainut, jolla oli teoksessa nimi. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta. Toinen kartta. Ei mitään. Seuraava. Ja sitä seuraava. Pian Kapura huomasi katsovansa Karzahnin lähimaastoa. Turhautunut toa avasi maailmankartan ja onnistui paikallistamaan Klaanin, mutta niin pienen kohteen löytäminen oli mahdotonta.
Oliko se pieni?
Oli.
Kapura oli varma, ettei saarelta löytynyt kiinnostavia maamerkkejä. Ehkä pari matorankylää. Jotain siellä kuitenkin oli.
Klaanin toimintatapoihin ei kuulunut jäsentensä taustojen hirveän tarkka tutkiskelu. Järjestössä oli mahdollista elää miehenä ilman menneisyyttä. Mutta nyt Kapurasta tuntui siltä, kuin kaikkea, jota hän itsestään tiesi, olisi revitty pois. Selatessaan Kapuran käsitys tapahtumista tarkentui. Karttakirja ei ollut asioiden ydin. Mutta sen saaren kartta oli. Joten tutkimustyön oli jatkuttava.
Kapura selasi sisällysluetteloon huomaamatta hahmoa, joka hiiviskeli hänen takanaan. Tavalliset kartat eivät olleet auttaneet. Ehkä erikoiskartoista löytyisi jotain. Sademäärä, ei. Lämpötila, ei. Kapura jotenkin tiesi, että saareen liittyi yksi maantieteellinen ominaisuus, jolla se löytyisi.
Oikea sana hyppäsi toan silmiin.
Kapura unohti hengittämisen hetkeksi katsoessaan sanaa.
Niinkin viatonta sanaa kuin MERIVIRRAT.
Uhkaava yskintä ei saanut Kapuraa lopettamaan työtään. Paina mieleesi sivunumero sanan MERIVIRRAT vierestä. Selaa. Menit yli. Palaa taaksepäin.
Katso lopputulosta.
Kartan yläpäässä oli Klaanin saaren tuttu muoto.
Ja sen alapuolella…
Karttamerkinnät ilmoittivat, että merivirroilla oli jostain syystä tapana viskata ajelehtivat esineet juuri erään tietyn kohteen äärelle. Ja tämä kohde oli sama kuva, jonka Kapura oli nähnyt unissaan.
Kapura jatkoi saaren tuijottamista. Merivirtamaininta teki siitä oikean. Juuri sen takia haaksirikko oli päättynyt tuolle tietylle saarelle, eikö? Mikä haaksirikko?
Seurasi toinen uhkaava yskäisy. Se ei enää jäänyt varoitukseksi. Kynsikäs käsi tarttui karttakirjan sivuun ja repäisi saaren kuvan kahtia.
Kapura kääntyi katsomaan taakseen.
Ja näki karvaisen pinkin hahmon, jonka toinen käsi piteli yhä repäistyä sivua. Laihan vartalon ja pitkien raajojen jännittynyt asento sekä hampaikas hymy loivat vaikutelman siitä, että se oli saavuttamassa jotain, josta oli jo kauan haaveillut. Olennon leveä hymy kasvoi entisestään, ja sanat purkautuivat ulos sen suusta.
“moi arupak”
Kapura tuijotti vandaalia, jonka kaninkorvat, toa huomasi, olivat kiinni sinisellä pannalla. Mitä?
Sen toa sanoi ääneenkin.
“Mitä?”
Tulija hymyili yhä, mutta nyt sellaisella teennäisellä tavalla, josta kävi ilmi, että olento voisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää raivoisakkaasti. Sen olkapäät tärisivät olennon tiheän hengityksen tahdissa.
“älä esitä etet muista”, se sylkäisi ja tuijotti Kapuraa uhkaavasti.
Kapura aloitti perääntymisen pidellen yhä karttakirjaa, jonka yksi sivu oli halkaistu. “M-mitä?”, toa sopersi ja tunsi kutistuvansa kirjahyllyä vasten.
Olennon silmät olivat pullahtaa päästä. Siltä ainakin näytti. Kapura katsoi punaisiin silmiin, ja hänen kehonsa viesti pakene pakene pakene juokse.
“älä esitä ettet muis ta MISÄ KARZAHNISSA ON KELLO??”
Karttakirjavandaalin ääni nousi huudoksi keskellä lausetta. Nyt viimeistään Kapura päätti liueta paikalta ja nopeasti, mutta pakoaikeet estyivät, kun jokin terävä osui toaa leukaan. Kapura parkaisi ja kaatui taaksepäin. Kaatuessaan hän näki olennon kohotetun jalan, johon kiinnitetyssä luistimessa (mitä?) oli kirkkaanvihreitä verijälkiä.
“MISSÄ KARZAN HISSA ON KELLO?”
Kapura kierähti sivulle ja vältti viime hetkellä luistimen, joka oli osua hänen päähänsä. Toa yritti muistaa, oliko varustautunut Painovoimaterällä, muttei tainnut olla. Kuka muka oletti joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi lukiessaan karttakirjaa?
“ARU PAK MISÄ KEL LO”
Kapura perääntyi onnistumatta nousemaan ylös. Hyökkääjän epämuodostunut keho hytkyi raivoisasti sen valmistuessa seuraavaan iskuun. Viimein toa pääsi ylös, mutta olento syöksyi jo häntä kohti (luistimilla?). Sen nyrkki antoi Kapuralle uuden iskun päähän, ja toa kaatui jälleen taaksepäin. Luistimenisku kylkeen aiheutti terävän kipuaallon. Olennon raivoisa murahtelu oli ainut Kapuran kuulema ääni.
Sitten joku kirkaisi kirjahyllyvälikön toisessa päässä.
Luisteleva kani käänsi katseensa lähes yhtä pinkkiin kissaolentoon. Se virnisti maireasti ja lähti siirtymään kohti uutta saalista. Luistin kiisi Arkiston lattiassa.
Mutta epäselvän pinkin hahmon yllätykseksi saalis ei enää kirkunut. Se katsoi päättäväisenä ja rauhallisena vastustajaansa.
Kani ei enää hymyillyt.
Se kiihdytti luisteluvauhtiaan.
Mutta eteenpäin syöksyi myös Kissabio.
Toimittajan nyrkki iskeytyi kanin päähän.
Vuorovesikartan palanen lensi kaniolion hyppysistä sen maistaessa Kissabion nyrkkiä. Kani putosi maahan murisevaksi mytyksi, joka huitoi ympärilleen luistimilla. Kissabio veti esiin prototeräskyntensä ja kohotti niitä uhkaavasti vältellen luistimeniskuja.
Yhä muristen kani pomppasi pystyyn ja syöksyi kohti Kissabioa, mutta tämä väisti. Olento iskeytyi kirjahyllyyn, mutta kääntyi nopeasti ja syöksyi pian uuteen hyökkäykseen. Luistimenterät ja Kissabion kynnet iskeytyivät vastakkain todennäköisesti typerimmässä taistelussa, joka Klaanissa oli koskaan taisteltu.
Kissabio raapaisi kohti kohotettua luistinta, mutta tunsi pian iskevää kipua toisessa käsivarressaan.
Kaniolento oli purrut häntä käteen!
Kissabio kiljaisi ja hänen keskittymisensä herpaantui. Siitä oli maksuksi kivulias luistimenisku kyljessä.
Taistelijat perääntyivät. Kissabio vilkaisi nopeasti ympärilleen pidellen kättään, mutta hän näki ainoastaan tajuttoman tummanpunaisen toan. Toimittajan verta tippui lattialle puremakohdasta.
Kaniolion murina keskeytti hänet.
Se syöksyi hämmästyttävällä vauhdilla kohti Kissabioa. Toinen luistin nousi ilmaan sivusuuntaisesti ja antoi Kissabiolle iskun, joka lennätti toimittajan monta metriä taaksepäin. Kissa vinkui tuskissaan ja yritti nousta, mutta kivut olivat ylitsepääsemättömiä.
Luisteleva kani lähestyi uudelleen. Sen luistimet jättivät jälkiä lattiaan olennon astellessa kohti Kissabioa ja säilyttäessä jotenkin tasapainonsa.
Se mutisi itsekseen heh.
heh
Kani lähti luistelemaan kohti Kissabioa.
heh
Se antoi uuden luistiniskun suoraan maassa makaavan kissan kylkeen. Kissabio parkaisi.
heh
Kissabio menetti tajuntansa.
Sairasosasto
Kapura ähkäisi kivusta noustessaan ylös.
Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja huomasi makaavansa sairasosastolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Huoneessa ei ollut ketään muuta lukuunottamatta outoa pinkkiä ilmestystä, jonka Kapura yhdisti hämärästi Klaanilehteen. Sitten hän muisti nimenkin: Kissabio.
Mutta mitään muuta hän ei muistanut.
Kapura pysähtyi ajattelemaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänen kimppuunsa oli hyökätty, kai… Arkistoissa. Vai oliko? Toa piteli päätään ja yritti pinnistää muistiaan. Arkistot olivat totta. Hän oli mennyt tutkimaan… jotain? Epäselvä kuva karttakirjasta kohosi esiin ja toa yritti pinnistellä muistaakseen. Karttakirja. Hän oli lukenut karttakirjaa. Ja… mitä?
Hän huokaisi. Kissabio kääntyi katsomaan häntä yllättävän iloisena, joskin täynnä siteitä.
“Hei!” kissa maukaisi. “Haluatko osallistua ensi vuoden ystävänpäivähaastatteluun?”
“En”, Kapura mutisi ja yritti näyttää kovista kivuista kärsivältä, mikä oli helppoa, sillä hän kärsi oikeastikin kovista kivuista. “Satutko tietämään, mitä juuri äsken tapahtui?”
“Joo! Joku outo hyypiö hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa!” kissa sanoi hymyillen.
“Ahaa”, Kapura sanoi. “Satuitko näkemään, mitä minä siellä tein?”
“En?” Kissabio sanoi kysyvästi.
“Entä missä on hyökkääjä?”
“Modet veivät hänet talteen”, Kissabio sanoi iloisesti. “Mikä onni, että hänen pakomatkansa johti suoraa päätä Admintorniin! Höpsö ei taitanut tuntea Klaanin karttaa hyvin.”
“On”, Kapura mutisi. Mitä hän oli Arkistoista hakenut? Miksi karttakirja? Outo hyökkäys tuntui-
“Oletko varma, ettet halua haastatteluun?”
“Olen”, Kapura sanoi ja huokaisi uudestaan. Ehkä asia ei ollutkaan niin tärkeä. Hän muistaisi kyllä myöhemmin, jos oli tarve.
Ja niin muistaisikin. Joueran kopeloimat muistot nousisivat myöhemmin pintaan, mutta nyt traumaattinen kokemus peitti kaiken alleen. Mutta lopulta Kapura muistaisi kaiken. Ja nyt muistikin.
Matoro lähti kääntämään viisaria.
Kapura katsoi sivusta ja muisti. Muisti epäselvän kanin hyökkäyksen. Muisti, kuinka se oli kaivannut takaisin kelloaan.
Missä se oli nyt?
Sitä Kapura ei tiennyt, mutta hän lupasi itselleen tuhoavansa ajannäyttäjän niin nopeasti, kuin mahdollista.
Ja kello oli k u u s i.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua
Järkytys haihtui Kissabion kävellessä kohti Klaanilehden toimitusta.
Todennäköisesti hän oli vain lyönyt päänsä liian kovaa siinä omituisessa välikohtauksessa viime ystävänpäivänä. Painajaiset olivat vähän outo oire siitä, mutta toisaalta hän ei ollut mikään lääkäri. Eikä mitään muuta outoa ollut sattunut.
Paitsi että ei.
Kissabio pysähtyi. Nyt hän muisti.
Eräs outo sana oli piinannut häntä kaniolion hyökkäyksestä asti. Mikä sana se nyt olikaan? Kuinka monta kirjainta, neljäkö? Vaiko kuusi? Monia asioita tuntui olevan kuusi.
Mutta muisti ei pelannut.
Sarjakuvataiteilija huokaisi ja jatkoi matkaa. Nyt hänellä oli muutakin mietittävää. Kuten se, miten hankkia rasia Bro-Korolaista suklaata sille komealle jään toalle ensi ystävänpäiväksi. Kyllä muisti aikanaan palautuisi.
