Kaikki kirjoittajan Matoro TBS artikkelit

Loispistiäinen 5

19.8.2019 Matoro TBS 7 kommenttia

Aer
Kristallisaaret

Pilvet olivat lähes käsin kosketeltavan alhaalla. Tähtiä ei nähnyt niiden tieltä. Ilma oli litimärkää.

“Jotain hyvää: Varjotun murhaajat tuskin näkevät meitä”, Halawe totesi heidän työntäessään venettä pilkkopimeässä vesille. Aallot heittelivät sitä jo rannassa niin kovaa, että Deleva – joka oli jykevimpänä työntämässä vauhtia lähtöön – lähes jäi kyydistä.
“Niin. Voimme kuolla aivan oma-alotteisesti aallokkoon tai osua johonkin kiveen pimeässä”, Angien totesi. Hän muisteli, että aluksessa olisi ollut melko vahvat lamput, ja yritti etsiä sitä mystistä painiketta, mistä ne saisi päälle.

Moottorin ääntä hädin tuskin kuuli merenkäynnissä, kun he ottivat varovaisesti etäisyyttä rannasta. He kaartoivat loivasti kohti saaren itäpuolta. Aluksen valot riittivät juuri ja juuri estämään välittömän kiveen törmäämisen ja hyiseen veteen uppoamisen. Deleva oli ruorissa tuulen piiskaamana, kun hänen matkatoverinsa olivat käpertyneet istumaan suojaan myrskyltä. Heidän piti puhua kiusallisen kovaa, että he kuulivat toisiaan.

“Mikä niissä vesissä sitten on? Miksi Rúcioroon ei pääse vesitse?” Angien kysyi.

“Kukaan ei ole koskaan yrittänyt sitä ja selvinnyt”, Halawe sanoi. “Tai ainakaan kukaan, jonka tiedän.”

Varjo kävi Delevan kasvoilla.
“Jos makuta haluaa, että hänen kotiinsa ei pääse”, hän aloitti. “Sinne ei kovin helpolla pääse. Se rannikko on kirottu, kuten kaikki, mihin makutat koskevat.”
“Asuuko siellä makutan merihirviöitä? Eikö se olisi… makuta-juttu?” Angien kysyi.

“Paikalliset tarut kertoivat makutan luomista kaloista ja muista vesiotuksista, joita näissä vesissä asuu. Valtaisasta ankeriaasta, jonka naama näytti varjojen naamiolta oli joitain näköhavaintoja vuosia sitten”, Halawe kertoi.

“Svarle halusi ottaa otuksen kiinni, mutta emme nähneet sitä sen jälkeen kun punoimme suunnitelman sen nappaamiseksi. Ikään kuin se olisi tiennyt ajatuksemme”, Deleva kertoi.

“Huhutaan, että kyseinen ankerias elää edelleen täällä, mutta se vain uinuu. Tai sitten se kuoli nälkään kun Tarkastaja ei luonut tänne kovin toimivaa ekosysteemiä”, Halawe naurahti.

“Tiedämmekö me mitään siitä? Vai onko tuo kaikki teidän mutuilua?” Angien ei ollut tyytyväinen toien selitykseen.

“No, emme ole olleet tällä saarella kymmeniin vuosiin”, Deleva totesi. “Että emme me nyt kaikkea tiedä.”

Juuri kun hän oli jatkamassa Aer-legendojaan tykinlaukaus keskeytti tarinan. Deleva pudottautui matalemmaksi, mutta kävi pian selväksi, että laukaus oli vain pelottelua.

Kolmikko oli odottanut saalistajia, mutta se oli silti äkkiä. Alus oli suurempi kuin heidän, selkeästi oikea sota-alus. Valossa näki heikosti tutun odinalaisen lipun draakinhäntöineen. Laiva oli niin täynnä tykkejä, että oli miltei mahdotonta nähdä sen edes kelluvan saati liikkuvan niin virtaviivaisesti ja sukkelasti halki karikkoisen meren.

Saalistajat olivat paikantaneet heidät hämmästyttävän nopeasti, Deleva ihmetteli kääntäessään alusta kaikin voimin.
“Miksi ne eivät ammu?” toa kysyi. Se piti huutaa, että ääni kantoi meren pauhun yli. Metsästäjien alus kaartoi kauemmaksi ja tuli sitten taas kurssille heitä kohti.

“Inozya haluaa leikkiä kanssamme”, Halawe vastasi. “Hän on pahimman sortin metsästäjä – varustettu lihaksilla sekä aivoilla. Tämä on osa hänen leikkiään. Hän tietää saavansa meidät kiinni ennemmin tai myöhemmin”, fa-toa kertoi.

“Eli hän on vain paha?” Deleva kysyi.

“Se, plus meistä saa varmaan paksumman tilin elävinä!” Halawe vastasi. “Pystymmekö kadottamaan ne pimeässä?”
“Voimme yrittää”, Deleva puri hammasta ja käänsi ulappaa kohti. Matkalaiset peittivät niitä vähäisiä valokiviä, mitä aluksella oli.
Heillä ei ollut arthron-kaikuluotausta, joten Halawen piti keskittyä käytännössä täysin reitin tutkimiseen. Siinä pimeydessä ja siinä vauhdissa alus hajoaisi kahtia, kun se osuisi yhtään mihinkään.

“KARKURIT. HEI. ON TÄMÄ PÄÄLLÄ, HYVÄ”, kuului jykevä ääni. Vesi kantoi sen hyvin, vaikka metsästäjien tykkivene olikin kaukana. Se selvästi seurasi heitä hieman varovaisena.
“TÄÄLLÄ PUHUU MOUKARI. HEI, HAMMASRATAS – MITEN KYLKILUUSI VOIVAT? VIELÄKÖ SATTUU?”

“Ei ole todellista”, Angien parahti. “Ettekö voi vain, en tiedä, räjäyttää sen alusta plasmalla?”

“SIELLÄ ON KUULEMMA MYÖS HAIKALA. MITÄ IHMETTÄ OIKEIN TEETTE? VARJOTTU ON KOVIN HUOLISSAAN.”

Takaa-ajajat ampuivat laukauksia taivaalle. Kumpikin alus kulki tasaisesti kohti Tarkastajan vesiä – tasaisesti mutta aivan liian hitaasti matkalaisten makuun.

“VOISIMME AMPUA TEITÄ KUNNES UPPOAISITTE JA KUOLISITTE” peikko jatkoi kovaäänisellä. “HELPPOA. TOSIN TARVITSEN RUUMIINNE TODISTEEKSI, JOTEN EI YKKÖSVAIHTOEHTO.”

“Onko tämä jonkinlainen neuvottelu? Odottaako se vastausta?” Deleva mietti.
“Hän vain nauttii hädästämme”, Halawe vastasi ja yritti pähkäillä tietä ulos.

“VOISIMME MYÖS SEURATA TEITÄ MINNE IKINÄ OLETTEKAAN MENOSSA, JA TAPPAA TEIDÄT KUNHAN SAAMME SELVILLE, MIKÄ NIIN KOVIN TÄRKEÄ ASIA ON AJANUT TEIDÄT TÄNNE.”

Taas yksi varoituslaukaus. Tai ehkä se oli ohi mennyt tähdätty laukaus? Siinä merenkäynnissä oli vaikea sanoa.

“TAI SITTEN VOITTE VAIN ANTAUTUA JA LOPETTAA TÄMÄN TYPERYYDEN. VARJOTTU KUUNTELEE SELITYKSENNE VARMASTI MIELELLÄÄN.”

Toa-kaksikko pyöräytti silmiään käytännössä synkronoidusti.

“SAATTE ELÄÄ JÄNNITYKSESSÄ, KUN POHDITTE, MINKÄ EDELLÄMAINITUISTA AION TOTEUTTAA. NÄHDÄÄN PIAN!”

Tuli hiljaista. Kolmikko ei sanonut oikeastaan mitään hetkeen. Metsästäjät eivät edes ampuneet. Kaukana takana näkyi kyllä heidän aluksensa valo.

Deleva päätti käyttää hetken rauhan paon järjestämiseen. Hän iski moottorin maksimikierroksille, kääntyi taaksepäin ja syöksi merenpintaan niin paljon plasmaa, että höyrypilvi peitti luultavasti koko lähiseudun.
“Seuratkaa nyt”, hän murahti ja tarttui taas ohjaimiin.

“Tuota”, Angien sanoi hiljaa. “Onko varmasti hyvä idea mennä lähtökohtaisesti vaaralliselle merialueelle vielä… nuo perässä?”

“Ja sinulla on varmaan parempi idea?” Deleva vastasi. “Ehkä tasaamme vähän tilannetta sillä.”

“No, ei meidän kannata kuolla missään takaa-ajossa tai karikossa”, selakhi sanoi. “Me voisimme karistaa nuo ja mennä vähäksi aikaa piiloon jonnekin, missä ne eivät odottaisi meitä.”
“Nuo odottavat meitä aina”, Deleva sanoi.
“Ja siis, emme me ole tehneet mitään kovin väärää. Emme ryöstäneet Varjotun omaisuutta tai tappaneet hänen alaisiaan…” Angien yritti järkeillä, luultavasti enimmäkseen itselleen. Deleva huokaisi ankeana muistaessaan, miltä Ilmanautin palava liha haisi.
“Tai siis minä ja Hal”, selakhi korjasi. Hän vilkaisi pimeässä horisontissa vaanivaa Varjotun koiraa. “Metru Nui vain meni tosi pahasti pieleen. Me voisimme oikeasti kokeilla vain selittää asiat. Varjottu jopa saattaisi ymmärtää. Ja Deleva voisi jatkaa matkaa Tarkastajan mysteerille ilman takaa-ajajia. Eikö… tuota, se olisi aika hyvä lopputulos?”

“Voi luoja, et voi kuvitella tuota tosissasi”, Deleva parahti.

Halawe oli ollut hiljaisempi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja ajatukset olivat eittämättä keskittyneet pohjan tutkimiseen.
“Ang, se on iso jos”, hän vastasi. “Tiedän, että olit enemmän Varjotun kanssa tekemisissä, mutta en panisi mitään sen miehen armeliaisuuden varaan.”

“He eivät ole ampuneet meitä vielä”, Angien sanoi.

“Luulisi sinun tietävän, että pomosi pitää paljon enemmän vangeista”, Deleva murahti. “Taidat olla aika Varjottu-mielinen joissain jutuissa.”

“Anteeksi vain, jos en pidä mahdollisuuksiamme kovin hyvinä. Sitä kutsutaan realismiksi”, selakhi kivahti.
“Realistit ovat vain pessimistejä, jotka kuvittelevat olevansa neutraaleita”, toa vastasi. “Jos kuolisin johonkin typerään, olisin kuollut jo. Suurella Hengellä saa luvan olla joku pahuksen hyvä kohtalo varattuna, kun roikuttaa minua täällä näin.”
“Mmh, kerro lisää siitä, miten Suuri Henki liitti hermopäätteesi keinotekoiseen haarniskaan, että et kuolisi verenhukkaan.”
“No kiitos siitä sitten. On huikeaa olla tuntematta mitään kaulan alapuolelta.”
“Jos se oli Suuren Hengen suunnitelma sinulle, eikö se ollut aika ankea suunnitelma?”
“En ala väittelemään näitä juttuja juuri nyt”, Deleva vastasi. “Meillä on edelleen palkkatappaja perässä.”
“Moukari tai Inozya ei ole ihan kuka tahansa Steltinpeikko”, Halawe aloitti. “Hän tappoi Metru Nuin sodassa kymmeniä Toia ja on paljon muutakin kuin vain lihavuori. Tyyppi on älykäs, manipulatiivinen ja sadistinen. Hän on myös yllättävän… karismaattinen peikoksi”, toa kertoi.
“Olitko monellakin tehtävällä hänen kanssaan?” Deleva kysyi. Onneksi hänen ystävänsä oli puheliasta sorttia.
“Olin”, Halawe “Mutta ehkä kaikkein… hurmaavin kohtaamisemme oli se ensimmäinen.”

Odina
Metru Nuin sodan aikana

Toa-soturi vilkaisi käytävän päässä odottavaa ovea ja nielaisi. Hän oli nimeltään Halawe, ja hän oli magnetismin toa, vaikka toaa hänessä ei ole ollut enää vuosiin. Vielä olisi vain loppukoe, ja hänestä tulisi virallinen Pimeyden metsästäjä. Yksi Varjotun verikoirista Lhikanin verikoirien sijaan.

Mustahaarniska painoi miruaan tiukemmin kasvojaan vasten. Sen vasemmassa poskessa oli edelleen kolhu koulutuskauden koettelemuksista. Alku Odinalla oli ollut pitkä ja rankka, mutta eteenpäin rämpimisessä oli motivoinut tieto siitä, että muuta tietä hänellä ei olisi. Sen hän oli varmistanut surmatessaan tiiminsä johtajan, ah-niin-suuren sotasankari-Svarlen. Metru Nui ja hänen tiiminsä oli kironnut hänet siitä, vaikka sotaurhon kaatuminen oli ollut eittämättä monelle suuri helpotus.

Hän oli pian päätynyt Odinalle, kuten kaikki muutkin, joilla ei ollut toivoa. Ei pettureita tälläkään puolella rintamaa pidetty juuri minään, mutta Varjotun legioonat tarvitsivat jokaisen käsiparin. Jos hän ei osoittautuisi metsästäjille hyödylliseksi, voitaisiin hänet haudata aavikkosaaren hiekkaisiin hautoihin aivan kuin niin monet toat ennen häntä.

Koulutuskausi loppuisi kokeeseen, jossa metsästäjiin haluava taistelisi areenalla oikeaa Synkkää Saalistajaa vastaan. Monet murhaajat, kiristäjät ja verenhimoiset soturit olivat sangen innokkaita löylyttämään, toisinaan tappamaan, uudet jäsenet – jos ei omaksi ilokseen, niin myös siksi, miten se vähensi heikon aineksen pääsemistä pahamaineiseen rikollisjoukkoon. Varjotun organisaatiosta ei olisi tullut mahtitekijää, mikäli se olisi sallinut riveihinsä jokaisen pahaisen taskuvarkaan.

Valmistautumiskammion seinällä roikkui tusinoittain aseita. Miekat, nuijat, rhotukat ja zamorit, ne kaikki olivat tulleet tutuksi koulutuskaudella – ja sitä ennen sodassa. Hänet oli laitettu harjoittelemaan erilaisia kidutuskeinoja, opetettu käsittelemään räjähteitä ja tiirikoimaan erilaisia lukkoja (ikään kuin magnetismin toa moisella kyvyllä mitään tekisi) ja lukemaan henkilöiden ruumiinkieltä. Taistelutaito oli tietysti tärkeä osa. Toisinaan kokelaat laitettiin kamppailemaan toisiaan vastaan vuorokauden tunnit, ja viimeiseksi selvinneetkin olivat murtaneet ainakin yhden luun. Kuukausi Odinalla oli saanut hänet totisesti katumaan sitä, ettei ollut keskittynyt kamppailulajeihin enempää toana. Svarlella oli toki ollut miekkailutuntinsa, mutta Delevaa oli kiinnostanut enemmän elämän pienet ilot.

Lopulta hän valitsi seinältä elegantin ja pienen tikarin, jota saattaisi kontrolloida voimillaan vaivattomasti. Minkään sitä suuremman hienovaraisessa liikuttelussa Halawe oli suurinpiirtein yhtä tarkka kuin murskauspallo.

Sen lisäksi otti hän vain uskollisen hammasrattaansa. Hopeakolikko oli merkitty Aerin auringolla.
Kun hän selättäisi vastustajansa ja liittyisi Metsästäjiin, aikoi hän päättää koodinimekseen Hammasrattaan.

Ehkä silloin muut kunnioittaisivat häntä edes hieman. Tähän mennessä häntä oli kutsuttu lähinnä matoraniksi, petturiksi ja pelkuriksi.

Halawe astui ulos polttavaan aurinkoon, kun hänen nimensä kuulutettiin areenalta. Tila oli kaiverrettu kanjonin pohjaan, ja sitä ympäröivillä kallioilla kiersivät istuinrivit. Yleisö oli harvemmassa kuin yleensä, sillä moni Odinan väkivaltaviihteen suurkuluttajasta oli parhaillaan Metru Nuilla toteuttamassa itseään.

Areenan hiekasta pilkisti siellä täällä metallinkappaleita. Halawe erotti toan tai matoranin hopeaksi haalistunen kallon. Aurinko porotti kuumimmillaan ja loihti teräviä varjoja kanjoniin. Peikko raahasi edellistä häviäjää, suurikokoista titaania, pois kentältä jättäen jälkeensä oranssin verivanan.

Toa veti syvään henkeä ja nautti hetken huomiosta astuessaan valokeilaan. Hän oli areenan keskipiste, jolle yleisö huusi ja hurrasi.Ei kovin iso yleisö, mutta yleisö kuitenkin. Sankari gladiaattoriareenalla. Toa barbaarien keskellä!
Halawe poseerasi yleisölleen varman näköisenä ja loihti tikarinsa kahdeksikon muotoiseen ilmalentoon.
“Kiitos, kiitos”, hän kumarsi.

Silloin areenan toinen ovi aukesi peikon jyrähtävien askelien saattelemana. Hirviömäinen järkäle, joka areenalle asteli, oli koodinimeltään Moukari, Inozya. Ja sellainen hän olikin: ainakin kolmen toan levyinen ja pituinen. Täynnä lihasta, haarniskaa, voimaa ja väkivaltaa. Inozya venytteli sormiaan ja heitti maahan aiemman häviäjän irtokäden, jota oli kalvanut mielikseen.

Peikot tunnettiin normaalisti rauhallisina ja melko yksinkertaisina otuksina, mutta Inozya oli kaikkea muuta. Hirvitys oli niittänyt mainetta Metru Nuin sodan ensimmäisinä vuosina. Maineikkain sankari, jonka Moukari oli surmannut oli valon toa Lheko, mutta tämä ei ollut kuin yksi monista viilloista saalistajan haarniskassa. Kalsea toankallo oli maalattuna tämän rintaan kuin varoitukseksi.
Odinalaiset eivät olleet innostuneita, kun saivat kuulla peikon palanneen takaisin linnoitussaarelle pistämään uusien jäsenten koulutuksen järjestykseen. Ilmeisesti meno saarella oli ollut paljon mukavampaa ilman Moukaria.

Äkkiä Halawesta tuntui, että peikko olikin areenan keskipiste, ja hän oli vain yksi ohjelmanumero.

Aerilainen astui varovaisesti eteenpäin. Kolossi seisoi jykevänä hänen edessään, eikä se edes tarvinnut aseita. Sen kourat olivat melkein Halawen ruumiin pituiset ja jykevät kuin Etelämantereen sähköviidakoiden rautapuut.

Halawe puristi tikaria käsissään. Se olisi menoa nyt.

Inozya heilautti nyrkkinsä kohtaan, jossa Halawe hetki sitten oli seissyt. Magnetismin toa oli kuitenkin ketterämpi kuin jätti ja onnistui väistämään maata tärisyttävän nyrkin iskun. Halawe loikkasi peikon taakse ja iski tikarinsa peikon pohkeeseen. Kuului kalahdus, kun metalli osui metalliin. Peikon levyhaarniskaa ei niin vain lävistettäisi.

Halawen tikari oli taittunut osumasta panssariin. Hän juoksi kauemmaksi peikosta ja suoristi voimillaan teränsä kuntoon. Inozya ei antanut toalle kauaa aikaa, vaan lähti juoksemaan kuin panssarijuna saalistaan kohti.

“Tämä oli huono idea”, Halawe sanoi ei erityisesti kellekään. “Tämä oli huono idea.”

Kokelas väisti nousemalla ilmaan naamiollaan, ja peikko jysähti päin areenan seinämää. Törmäys vavisutti koko areenaa, mutta hirvitys nousi pystyyn pian. Kun Halawe yritti lähestyä, Inozya raastoi kiveä areenan seinästä ja ryhtyi viskelemään sitä päin toaa.

“Taistele, senkin pelkuri. Missä ovat ne hienot elementtivoimasi, joista kaikki toat ovat kuuluisia?” Inozya huusi. “Taistele!” peikko karjui, ja osui murikalla toaan, joka lensi kaaressa takaisin areenalle.

Halawe mietti hetken, miten muka voisi voittaa taistelun. Hän pysähtyi ja keskittyi magneettikenttiin, jotka olivat luultavasti hänen ainoa ystävänsä juuri sillä hetkellä. Peikko oli jälleen lähtenyt rynnimään häntä kohti, mutta tämän liikkeet alkoivat hidastumaan, kun toa otti hallintaansa tämän metallisen haarniskan kappaleita. Oli kuin näkymättömät kädet olisivat tarrautuneet biomekaaniseen olentoon – sen haarniskaan, sen luurankoon.

Se on aivan liian iso… Liian iso, liian voimakas, Halawe yritti keskittyä. Ympäröivät metsästäjät huusivat ja peikko murahteli kärsimättömästi repiessään itseään näkymättömistä hidasteistaan.

Inozya oli kyllästynyt leikkiin. Häntä ei kukaan hidastaisi, varsinkaan magnetismin toa, joiden voima oli vain huijausta. Peikko riuhtoi itsensä liikkeelle magnetismin toan otteesta puskemalla eteenpäin. Toa säpsähti, kun hän tunsi magneettisten kahleiden särkyvän, eikä ehtinyt väistää seuraavaa rynnäkköä.
Inozya iskeytyi suoraan päin toaa ja heitti tämän pitkässä, tuskallisessa kaaressa areenan takaseinään. Toa osui selkä edellä kallioon ja putosi kyljelleen maahan. Hänestä tuntui, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi huutanut. Hänen naamionsa oli vääntynyt ja veri maistui suussa. Keho protestoi, kun hän yritti päästä ylös. Ei häntä olisi vielä selätetty, hän vannoi itselleen.

Vielä.
Peikko syöksyi uudelleen ja nappasi kiinni toasta. Halawe yritti väistää, mutta hänen vastustajansa kourien kantama oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hän mursi kyynärvartensa lentäessään pää edellä hiekkaan. Hän valmistautui kokemaan uuden tuskallisen iskun jättiläiseltä, mutta sitä ei koskaan tullut.

“Älä ssurmaa häntä”, areenalle astellut vortixx-metsästäjä sähisi ja kaivoi esiin vihreää kiveään, joka symboloi hänen johtajalta saamiaan valtuuksia. Yleisö protestoi ankarasti. “Varjottu ei halua, että tuota tapetaan. Hänellä on tälle muitakin käyttötarkoituksia.”

“Ei siitä ole muuhun kuin rahi-ruoaksi”, peikko murahti ja potkaisi Halawen selälleen. Se saattoi murtaa muutaman kylkiluun lisää. “Vieköön!”

Metsästäjät tarttuivat Halawen hädin tuskin tajuissaan olevaan ruhoon ja lähtivät raahaamaan tätä pois areenalta.

Nykyhetki

“Hävisit kokeesi, mutta Varjottu otti sinut silti siipiensä suojiin?” Deleva kummasteli. “Eikö epäonnistujat yleensä… en tiedä, paloitella ja keitetä ruoaksi tai jotain?”
“Voisin kehuskella olevani ainoa pimeyden metsästäjä vähään aikaan, joka hävisi kokeensa mutta pääsi silti jäseneksi”, Halawe sanoi. “Mutta… en tiedä, se ei oikein tunnu kehuskelulta.”
“No, miksi sitten pääsit jäseneksi? Ilman, että sinua mutatoitiin tai mitään mutta typerää?”

“Magnetismin toat ovat hyödyllisiä“, Angien puuttui keskusteluun. “Monella tavalla hyödyllisempiä kuin muut elementit, ainakin jos kyse on sodasta, jossa kumpikin osapuoli käytti teräksisisä sotakoneita.”

“Meitä ei ole erityisen paljon”, Halawe nyökkäsi. “Ja kun suuri osa maailmasta koostuu metalleista, joten voimamme ovat aika hyödyllisiä.”
“Silti hävisit Inozyalle”, Deleva sanoi.
“Tarinani pointti ei ollut se, että hävisin. Vaan se, että Inozyaa ei pidä aliarvioida. Hän on Steltinpeikko, mutta älykäs ja osaa suunnitella.”

“Mutta eihän hän tehnyt tuossa tarinassa muuta kuin jyräsi sinut”, Deleva protestoi. “En tiedä havainnollistaako se hänen älykkyyttään.”

“En halua sen toistuvan”, Halawe sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Heidän takaa-ajaansa ei enää näkynyt, mutta otus eittämättä pysytteli aivan horisontin takana. “Toivottavasti Moukari ei yllätä meitä, kun rantaudumme.”

“Mitä muutakaan hän aikoisi?” Deleva kysyi. “Tappelisi rehellisesti, niin loppuisi tämä leikkiminen.”

“Tuota… taidamme olla lähellä”, Angien hiljensi ääntään. Pimeässä erotti jonkinlaisten merestä kohoavien pylväiden siluetteja. Ensin niitä oli vain muutama, mutta pian tuntui kuin he olisivat seilanneet metsään.

“Niin olemme”, Deleva vastasi. Hänkin oli vaistomaisesti hiljaisempi. Hän madalsi nopeutta, kunnes he lipuivat käytännössä uimavauhtia pilareiden joukossa. Hän jäi katsomaan yhtä niistä. Se näytti edelleen säännölliseltä kuusikulmiolta, vaikka meri olikin tasoittanut sitä satoja vuosia. Pilari kapeni veden pintaa lähestyttäessä.

Hän katui heti katsoneensa vettä.

“Näettekö tekin…” Angien irvisti, katse meren pinnassa.

Delevaa tervehti hänen oma kallonsa. Se oli edelleen pultattuna kylmään konekehoon. Kakamasta ei ollut jälkeäkään. Kuluneesta pääkallosta puuttui palanen leukaa ja sen otsassa oli syvä reikä. Se yritti elehtiä Delevan mukana, mutta heijastus oli auttamattoman hidas. Se toisti jokaisen toan ilmeen omilla kuolleilla kasvoillaan, mutta aina hieman myöhässä.

Hän hieroi silmiään. Kallo oli siinä hetkessä kadonnut. Hän näki vain oman heijastuksensa, synkästä vedestä, jonka aallot pian särkivät.

“Meidän… meidän ei pitäisi olla täällä”, Angien sanoi hiljaa. “Makutan kirous ei ole vain tarina.”

“Myöhäistä kääntyä”, Halawe vastasi. “Katsokaa.”

Sumuinen ranta alkoi erottua selvästi. Tarkastajan kartano kohosi mahtavana matalaa pilvivaippaa hivellen. Ujo aamun sarastus piirsi sen ääriviivat oranssilla taivasta vasten. Makutan talo vartioi jyrkän kallioniemen kärkeä. Mereltä päin seinämät kohosivat rosoisesta kivikosta, jotka olivat kuin meren pohjasta törröttäviä sirpaleita. Merenpohjan piti olla niitä täynnä, sillä ne koputtivat aluksen pohjaa jatkuvasti.
Kartanoa ympäröivästä merestä kohosi eriskummallisen säännöllisiä kivipylväitä. Osa niistä oli lohjennut tai kaatunut. Moni oli vesirajasta niin veden huteraksi kovertama, että näytti kaatuvan hetkenä minä hyvänsä.

Itse talo näytti ensi vilkaisulta kuin miltä tahansa Steltin kivihuvilalta. Se oli jylhä ja linnamainen. Julkisivu oli koristeellista marmoria.
Mutta mitä pidempään sitä katsoi, sitä vääremmäksi se muuttui.
Silmä ei oikein saanut kiinni karmien koristeiden muodosta. Pylväiköissä oli eri määrä pylväitä riippuen siitä, kummasta suunnasta laski. Oli kuin talon tornit olisivat kääntyneet hieman aina, kun niitä ei katsonut, ja he vannoivat nähneensä jossakin ikkunoista valoa. Sitä vain oli mahdoton löytää toisella katsomiskerralla.

Se, miten kivet raapivat aluksen kylkiä, toi Angienille kylmät väreet. Hän kuuli taas koputuksen aluksen pohjasta.
“Kuinka syvää tässä on?” hän kysyi. Vesi oli lähes mustaa.
“Kukaan ei tiedä”, Halawe vastasi. “Mutta paljon syvempää, kuin äsken avomerellä. En pysty aistimaan pohjaa.”
“… siksikö täällä ei ole hylkyjä?”
“No, se ainakin selittäisi….”

Kumpikin heistä säpsähti, kun alus riipi oikein kovaa yhtä kivipylvästä vasten. Hetken kuulosti siltä, että laita antaisi periksi.
“Meillä oli taatusti tarpeeksi etäisyyttä”, Deleva kirosi yläkannella ruorissa. “Väliä oli ainakin vaaksa.”
Pylväs painautui entistä lähemmäksi. Kirskuen koko alus kääntyi vinoon. Deleva käänsi minkä pystyi, mutta he osuivat keula edellä pylväiden sykermään. Toa yritti kääntää peruutusvaihteelle, mutta takaisinpäin ei mahtunut. He vain tönivät peräänsä pylvääseen.

“Nämä… eivät olleet näin”, Deleva yritti järkeistää tilannetta.
Kaikki kolme vannoivat, etteivät olleet nähneet yhdenkään pylväistä liikahtaneen senttiäkään.
Ei ollut sen koommin heidän veneensäkään törmäyksen jälkeen.

Äkkiä paikalleen juuttuneena koputus veneen pohjasta tuntui äkkiä paljon kammottavammalta. Se lakkasi nopeasti olemasta koputusta ja muuttui kirskunnaksi, kun jokin puski alhaalta ylös heidän aluksensa pohjaa vasten.

Matkaa rantaan ja kartanolle oli vielä kivenheitto. Oli vaikea sanoa, oliko matkalla enemmän vettä vai aavemaisia pilareita.
Vene kallistui, kun sen oikea puoli alkoi nousta hitaasti. Vähät matkatavarat kannella paiskautuivat vastakkaiseen laitaan, mutta matkalaiset saivat laidasta kiinni.

“Tämä… tämä kaatuu”, Deleva parkaisi. Hän saattoi kuvitella, miten hänen kehonsa vetäisi hänet pohjaan välittömästi. Ympärillä kohosi vain kivipilareita. Ne… kaikki olivat ehkä hieman lähempänä?
Piirittivätkö ne heitä?
Kartano katseli heitä kukkulalta ivallinen virne ikkunankarmeissa.

“Hukkukaa”, tuuli ehkä sanoi. Tai aallot. Yhtä kirottuja kummatkin.

Deleva otti kiinni yhdestä pylväästä ja yritti hillitä aluksen kallistumista sillä. Hän lähes horjahti veteen, sillä pylväs antoi välittömästi periksi ja kaatui mereen.

“Alus on puuta”, Halawe ajatteli äänen. “Pilarit kiveä. Minä…”
“Tuo on metallia ja sinulla on Miru”, Angien huusi. “Mitä vielä tarvitset?”
Vasen laita painui juuri veden alle. Kannelle tulviva vesi vain nopeutti aluksen ympäri kääntymistä.
Halawe tarttui Angieniin ja nousi varovaisesti ilmaan naamio loistaen. Naamiota ei ollut varsinaisesti suunniteltu myös matkustajien lennättämiseen, mutta ehkä sääntöä voisi venyttää. Selakhi tarrasi toaan minkä pystyi, mutta se ei varsinaisesti tehnyt mukana pysymisestä yhtään helpompaa.
Joitakin metrejä ilmassa Halawe osoitti kädellään Delevaa, ja nosti tämän ilmaan hitaasti. Toa oli järkyttävän painava, eikä metalli tuntunut olevan mielissään sitä ylöspäin nostavasta hylkimisestä. Deleva vilkaisi alas mustaan veteen hieman epäröiden, kun heidän veneensä kaatui lopulta ja vajosi kokonaan pinnan alle.

“Olet raskas“, Halawe parahti yrittäessään keskittyä yhtä lailla kumpaankin toa-voimaan. Hänen hansikkaansa loistivat kirkkaana lilaa, kun niihin upotetut elementtikivet ponnistelivat Delevan kanssa. “Tuntuu… sellaiselta kidutuspenkiltä”, Halawe mutisi. “Tiedättekö, sellainen missä venytetään…”
“Suu tukkoon ja rannalle!” Angien parahti toan korvanjuuressa. Kartanon tiluksilla kolmikkoa tuijottava hopeakasvoinen usvapilvi oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt huomata sen koskaan olleen siellä.
“Mitä pirun metallia sinä olet, Deleva?” toa kysyi. Hän levitoi varovaisesti rantaa kohti, muttei uskaltanut pitää yllä kovin suurta vauhtia siinä pelossa, että Deleva jäisi. Kun etäisyyttä tähän oli vain jokunen metri, Kal-järkälettä saattoi vielä kannatella.

“Kuolleiden toien verestä tehtyä sielumetallia tai jotain”, plasman toa sanoi. “En minä tiedä. Tämä ei ole oikein hyvä hetki!”
“Veressä on vain rautaa”, Halawe parahti. “Tuo ei ole rautaa. Mitä tuo edes”, hän yritti puhua, mutta se tuotti vaikeuksia. Kaikki, mikä ei ollut hampaiden puremista yhteen, tuotti vaikeuksia.

Inozya ei nähnyt tarkkaa ilmettä, mutta hänellä oli melko hyvä käsitys kohteesta. Kirkkaana hohtava naamio oli melko hyvä kohde tähdätä aamuyön pimeydessä. Hän tuki raskaan kiväärin aluksensa laitaa vasten, kyykistyi ja keskittyi katsomaan läpi kiikarista ja tähtäämään kirkkaaseen valopisteeseen.

“No, ammu jo”, hänen vierellään oleva vortixx usutti. “Niin saadaan ne rahat.”
Peikko näytti mietteliäältä. Toat leijuivat hitaasti kohti rantaa.
“He saattavat tietää jotakin makutan kartanosta”, Moukari sanoi. Hänen äänensä kuulosti siltä, että se liiskasi pieneläimen joka kerta tömähtäessään ulos. “Viisi operaatiota, eikö vain, Rienaaja? Kaikissa kartanon vartijat pitivät huolen siitä, että yhtäkään esinettä tai salaisuutta ei viety.”
Vortixx nyökkäsi. “Kuulostaa uhkapeliltä.”

“Petturit… niitä on aina. Makutan jäämistö kaikkine salaisuuksineen olisi jotakin, mitä Varjottu ei aivan joka päivä saisi”, Moukari pohti. “Ja jos nuo pääsevät sinne sisään… uhkapeliäpä hyvinkin. Mutta mitä voin sanoa? Vuosisata heikkojen jyräämistä, ja kuka tahansa alkaa kaivata hieman uhkapeliä.”

“Syytän sinua, mikäli epäonnistumme”, sanoi Rienaaja. “Syytän sitten sinua.”

“Toki”, Inozya sanoi ja nosti kiväärinsä. Hän töytäisi toveriaan hartialle niin, että vortixx horjahti hieman taaksepäin. “Toki syytät.”

Klaanon Rope

Loispistiäinen 4

8.8.2019 Matoro TBS 6 kommenttia

Koillissakara

Kristallisaarten keskiosat olivat kokeneellekin merenkävijälle painajaismaiset. Korkeat kivipiikit kohoilivat merenpohjasta kuin Metru Nuin kupolin reunavesillä. Niiden säröiset reunat kimaltelivat valon osuessa niihin. Hainhampaiksi kutsuttuja piikkejä kasvoi pitkinä jonoina, kuin jonkin suuren, nukkuvan meriolennon leukoina. Siitä pahamainenen merialue olikin nimensä saanut: Cilincarin hampaat, muinaistarustojen särkyneen kärmeksen mukaan.
Osa kivihampaista oli täysin veden alla, ja osuma sellaisen kärkeen repisi auki veneen kuin veneen pohjan. Toiset taas muodostivat valtavia vuoria, jotka nousivat pinnan ylle ja muuttuivat kallioisiksi saariksi. Sellaisten kimaltelevien kalliorantojen uumenissa piili Kristallisaarien vaurauden alkuperä.

Aallot toivat aika-ajoin rantaan hylkyjen kappaleita ja joskus rikkauksia, joita laivat olivat kuljettamassa. Myrskyinen meri oli täynnä elämää, mutta vain harvat suuret kalastusalukset uskaltautuivat alueelle. Useimmat kiersivät saaret idempää, missä selänne oli avoin.

Synkkä myrskyilma oli vierailu hautausmaalle. Kylmyys ja viima uiversivat kuin valittavat aaveet kirottuina vaeltamaan siinä särkyneessä maailmassa. Toisinaan myrskyissä kivipiikitkin ujelsivat. Monet merenkävijöiden kauhutarinat olivat kotoisin niiltä rosoisilta saarilta Koillissakaran juuressa.

Saaret olivat kuin helmiä karun meren syövereissä. Ne tarjosivat elämän monille, mutta paljon harvemmille kuin aikana, jolloin salskea kansa oli vahtinut maailmaansa kristallitorneistaan. Muinaisaikojen rakennelmista ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Makutat, odinalaiset ja kaikenlaiset sotalordit olivat tuhonneet valtakunnat perusteellisesti. Hailtiamaiden aarteet ja väki oli viety ympäri maailmaa, aivan kuin he olivat draakkien valtakunnille aikanaan tehneet. Jäljellä oli vain raunioita ja niiden varjoissa asuvia. Suurin osa saarten asukkaista tätä nykyä oli matoralaisia.

Synkän pilvikaton varjossa kulki myös yksinäinen xialainen vene. Kolme matkalaista seilasi meren aalloilla ja väisteli kareja ja kivikkoja päättäväisellä matkallaan kohti Aerin saarta ja makutaa nimeltä Tarkastaja.

Litimärkä Deleva oli ruorissa ja kirosi pikaveneen heppoisuuden. Syysmyrskyn tyrskyt heittelivät virtaviivaista alusta kuin oljenkortta, jonka ohjaamiseksi toa teki parhaansa. Pisarat valuivat hänen naamiotaan pitkin ja ropisivat hänen panssariinsa. Tai niin hän tiesi tapahtuvan, koska hän näki pisarat ja muisti, miltä ne tuntuivat.
Nykyään hän ei tuntenut sen pahemmin kosteutta kuin kylmyyttäkään.

“Olemme vaarallisen lähellä tuota karikkoa!” Halawe huusi aluksen keulasta, jossa hän oli toiminut kaikuluotaajana aistien pohjan mineraalien muotoja. Salamointi ja sade eivät tehneet siitä helppoa, mutta se ei lannistanut miestä: hän oli tottunut navigoija. Jotkut sanoivat, että se tuli Fa-Matoraneille luonnostaan.
“Yritän kääntää koko ajan!” Deleva puri hammastaan ja keskittyi ohjaamiseen. Aallokko ja salamat toivat hänen mieleensä Aft-Amanaa ympäröineen synkän meren. Mahriaanin palava liha tuoksui ilmassa, ja myrskypilvet näyttivät piirtävän korppimaisia muotoja taivaalle. Siitä oli ties miten kauan, miksi se edelleen muka pyöri hänen päässään?

Angien oli visusti sisällä pikaveneen kannen alla ja kuunteli, miten aallot riepottelivat purtta. Hän oli käpertynyt pinoon viittoja pysyäkseen lämpimämpänä ja kuivana. Ne olivat löytyneet aluksen aiemman omistajan jäljiltä. Selakhi oli samaan aikaan sekä huojentunut että turhautunut siitä, ettei hänestä ollut taaskaan mitään hyötyä.
Ainakaan hänen ei tarvitsisi mennä kannelle uhmaamaan onneaan meren jumalia vastaan. Ne eivät ole koskaan olleet selakheille suopeita.

Heidän matkansa oli sujunut Xian jälkeen paljon hiljaisempana. Venehankinnan osoittautuminen veriseksi ei tuntunut erityisen sankarilliselta tai oikealta, eikä Deleva ollut ainoa, jonka omaatuntoa se riepoi.
He eivät olleet juuri puhuneet toisilleen viime pävinä, sen oli kylmä kone-toakin noteerannut. Angien ja Halawe tosin olivat usein yhdessä ja puhelivat hiljaa toisilleen. Konemies ymmärsi kyllä miksi, mutta myös hän kaipasi seuraa.

Jossain määrin kaikki kolme veneessä matkustavaa olivat kaikki matkalla omille syntysijoilleen. Halawe ja Deleva olivat ajautuneet kanistereissaan rantaan yhdellä näistä pikkusaarista, ja Angien muisti vielä ajan, jolloin Selakhiaa hallitsi selakhi.
Nyt heistä kenelläkään ei ollut täällä mitään. Jopa heidän matkansa tavoite oli menneisyyden haamu.

Aer oli Kristallisaarten mittapuulla suuri, yksi suurimpia Selakhian jälkeen. Suurimmalle osalle nimi toi vain mieleen ne lukuisat selakhien esineet museoissa, joita alueelta arkeologit olivat kaivaneet. Delevalle se toi mieleen mäntymetsät, jyrkät kalliorannat aurinkoiset päivät, joina hän oli saattanut vielä tuntea lämmön pinnallaan.

Tuntien kamppailun jälkeen he olivat päässeet läpi Cilincarin karikoista ja saapuneet tyynemmälle keskiselle Kristallimerelle, josta matkalaiset saattoivat jo nähdä määränpäänsä. Aer kohosi vehreänä ja suurena horisontissa pienten kiviluotojen parvien keskellä. Sen takaa saattoi erottaa naapurisaari Ehrenin vuoret. Jos matkasi vielä vähän pidemmälle, päätyi Selakhiaan.

“Me olemme pian perillä”, Halawe huikkasi kannen alle ja ponnisti sitten takaisin ylös. Kansi oli edelleen litimärkä, kuten oli hänkin. Toa nojasi kaiteeseen ja katseli saarta oudon tunteen vallassa.
“Ajattele, viimeiset selviytyjät palaavat takaisin”, hän sanoi Delevalle.
“Siitä on ikuisuus”, plasman toa huokaisi silmät vangittuna kotisaaren rantaviivaan.
“Sitä tuntee itsensä vanhaksi”, Halawe jatkoi.

Angien kipusi ylös kannelle edelleen paksuun, oranssiin viittaan kietoutuneena.
“Upea sää meillä”, hän totesi kuivasti. “Mikä on suunnitelmamme, kun pääsemme rantaan?”

“Tarkastajan kartanolle ei pääse vesitse, sillä se on karikoiden ympäröimä”, kertoi Deleva aluksen ruorin luota. “Menemme maihin ja jatkamme jalan. Yövytään jossakin kylässä, ja talsitaan sitten kartanolle. Jos Tarkastaja on mitenkään läsnä, kysymme häneltä suoraan kaiken – ja jos ei, löydämme taatusti vastauksia jostakin hänen kartanostaan.”
“Hmm. Läsnä?” Halawe kysyi.
“Sitä varten meillä on se Iden”, Deleva sanoi.
Angien puristi laukkuaan, jossa naamio oli piilossa. “Selakhi-Iden. Normaalilla lähinnä katsellaan seinien läpi.”
“No, se”, Deleva vastasi.

Aerin melko korkeat rantatörmät olivat tiheän mäntymetsän peitossa, eikä sisämaahan nähnyt kovin pitkälle.
“Täällä oli joitakin kyliä, eikö?” Angien katseli metsiä epäillen.
“En tiedä nykyisestä asutuksesta”, Deleva sanoi hieman haikeana. “Aerin kaupunki sijaitsi aivanlähellä, mutta nyt rannat ovat vain kanervia ja pajuja.”

Heidän rantautuessaan oli jo myöhä. Deleva manöveeröi heidät taidokkaasti vastatuulessa rantaan ja väisti pahimmat karit. Angien hytisi toisen toan rinnalla aluksen kannella, jossa he pitivät vesirajaa silmällä yllättävien kivien varalta.

Pienessä lahdenpoukamassa oli aikanaan ollut Aerin Satamakylä, josta oli hieman matkaa sisämaassa sijainneeseen kaupunkiin itsennsä. Deleva katseli ympärilleen kuin jonkun toisen muistoihin eksyneenä. Kalastusveneiden rivit olivat olleet pitkät, ja niillä kaikilla oli punajuuren purppurat purjeet. Punajuuri, plasman toa oli aina vihannut sitä viheliäistä vihannesta. Sitä oli viljelty valtavasti ylängöillä kaupungin reunamilla.

“Rúcioro, Tarkastajan saari”, Halawe kertoi, “on oikeastaan niemi, joka sijaitsee Aerin saaren pohjoispäässä, lähimpänä Selakhiaa. Pääsemme vanhaa metsätietä pitkin aika lähelle, mutta osa matkasta on aika kivikkoista.”

“Mikäpä näillä saarilla ei olisi kivikkoista” Angien mutisi katsellen ohi valuvia saaria. Maisemat olivat tismalleen kuin Selakhiankin rannoilla. Se sai hänet hieman surumieliseksi.

Poukaman reunat olivat äkkijyrkät, kuten Kristallisaarten rannoilla oli taipumus olla. Niihin oli kuitenkin kaiverrettu leveät askelmat. Ne olivat märät, liukkaat ja sammaloituneet, mutta niitä pitkin pääsi ylös. Joskus askelmien vieressä oli ollut köysirata, jolla rahtia oli tuotu ylös satamasta. Siitä oli jäljellä vain rautapultit kalliossa.

“En muistanut kotisaaren olevan näin… karu”, Deleva sai suustaan kavutessaan kalliota.
“Muistat, millainen se oli kesällä ja auringonpaisteella. Tässä säässä kaikki näyttää ankealta”, toinen toa vastasi. Hän oli jo ylhäällä ihailemassa myrskyisiä maisemia ja vellovaa merta.
“Muistan kesän auringot, mutta muistan myös skakdien tuoman tulen”, koneistettu sanoi synkkänä ja nousi viimeiset askeleet ylös.
“Deleva, olet aina niin pirteä”, selakhi mutisi kolmikon viimeisenä. Hän odotti joka hetki liukastuvansa ja putoavansa alas. Kalliokiipeily sateella ja pimeällä ei ollut hänen parhaita alojaan.

Huipulta näki kauas alhaalla roikkuvista harmaista pilvistä huolimatta. Saaria oli ripoteltu horisonttiin kuin pieniä kiviä. Vanhaan Selakhia näytti sumuisessa horisontissa lähinnä ankealta, värittömältä valokuvalta. Joskus merialue oli ollut täynnä liikennettä.
Ainoat elävät sielut merellä, mitä Halawe sinä iltana näki, oli lintuparvi lentämässä koillista kohti.
“Lintuja…” Deleva mutisi puoliääneen auttaessaan selakhia huipulle. “En pidä enää linnuista. Ne ovat kauheimpia asioita mitä tiedän…”
Nainen ei oikein tiennyt, mitä siihen vastata. Delevan traumat vuotivat usein ulos kuorestaan.

“Hei, Del, vanha satamatie on vielä jäljellä”, Halawe sanoi huomatessaan syysmetsän läpi kulkevan ruohottuneen uran. “Puut ainakin suojaavat enemmältä tuulelta.”
“Kuinka pitkä matka tästä on sinne kylään?” Angien kysyi näyttäen siltä, että katui (taas) koko matkalle ryhtymistä.
“Kilometri, suurinpiirtein. Eihän sinulla ole kylmä?”
“Miten sinulla ei ole?”
“Olen varustautunut tällaisiin olosuhteisiin. Haarniska pitää lämpöä.”
“Hyrrr. Muistuta minua ensi kerralla, kun olemme menossa tällaiselle typerälle matkalle.” Odinassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta ainakin siellä oli lämmin.
“Mitä vain sinulle”, Halawe virnisti.
“Suu tukkoon ja mennään.”

“Syksyinen metsä on niin kiehtova”, Deleva selitti heidän kävellessään. “Lehtipuut ovat varistaneet lehtensä ja valmistautuvat talveen. Havupuut sen kun seisoivat valmiina kestämään talven koettelemukset Ja nämä erilaiset valot, jotka vehreä metsä olisi peittänyt syleilyynsä. Ne pääsevät nyt oikeuksiinsa”, toa runoili. Heidän ympärillään jalavat ja männyt hohtivat kukin lajilleen tyypillistä hohdettaan kuin heikot valokivet. Metsän sydän oli paljastunut.
Kaksi muuta vilkaisivat tunnekohtauksen saanutta robottisoturia kummastuneina.
“En tiennyt, että pidät puista”, Angien sanoi.
“Olen vain iloinen ollessani taas Aerilla”, Deleva naurahti. “Tämä on niin mukavaa vaihtelua Metru Nuin suurkaupunkiin ja pitkään merimatkaan”, toa jatkoi.
“Sitä kaipaa välillä takaisin primitiivisempiin aikoihin, jolloin sai rakentaa asumuksensa metsään ja pelätä henkensä edestä telaketjuraheja”, Deleva puheli itsekseen.
“Kunnes todella joutuu pelkäämään niitä raheja”, Halawe huomioi.

Metsätie muuttui pian hakkuualueen läpi kulkevaksi tieksi. Paikalla, jolla Aerin kaupunki oli ennen skakdeja seissyt kohosi paalumuurien ympäröimä kylä. Piiput savusivat ja ikkunat hohtivat lämmintä valoa.

“Tässä sijaitsi ennen kaunis metsä, johon ikikoivut olivat juurtuneet ennen Aerin kaupungin perustamista.” Nyt hän näki edessään vain lohduttomia kantoja, joita lahottajasienet hajottivat. Kaikki oli revitty, pilattu ja käytetty. Delevasta näky oli lohduton.
“Otan mieluummin lämpimän sisätilan kuin metsän” selakhi vastasi heidän tarpoessaan kylään.
He yllättyivät, kun huomasivat portilla katoksessa istuskelevan skakdin. Tämä oli kietoutunut syvälle huopaan ja paksuun karvahattuun.

“Iltaa!” Halawe tervehti äänekkäästi. Se sai laihan skakdin nousemaan.
“No että iltaa vain, muukalainen!” hän vastasi käheällä äänellä.

Delevan mielessä nousi pinnalle se päivä, jolloin skakdit saapuivat rahdin mukana Aerille. Kuinka he tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat kaupungin ja sen asukkaat. Toa yritti tasata hengitystään. Hän mietti oliko tämä vain pahaa unta. Hän kupli ja oli raivoissaan, mutta hillitsi itsensä: tärkeintä oli tilanteen ymmärtäminen, hän muistutti itseään.

“Olemme vanhoja Aerilaisia”, Halawe kertoi ja esitteli kolmikon.
“Vai vanhoja oikein? Tervetuloa Jalavalaan. Emme olekaan juuri nähneet väkeä vanhalta ajalta. Tulkaa toki sisään”, skakdi selitteli leppoisasti ja veti auki puisen portin, joka näytti nähneen parempiakin päiviä. “Menkää sitten sanomaan seriffille, että olette tulleet, ettei tule mitään hämminkiä. Täällä ei käy kovin usein teidänkaltaisia.”

“Teidänkaltaisia”, Deleva mietti hiljaa. “Mitä sekin tarkoitti?”
“Toia, luultavasti”, Halawe vastasi. “Emme näytä aivan tavanomaisilta matkalaisilta.”

Kylä oli hiljainen mutta kodikas. Kivitalot olivat skakdityylisiä kuutioita, joilla oli suorat katot. Ikkunoista loisti lämpö. Muuan nainen ajoi hirven ajamia rattaita pitkin raittia. Rahi-otus oli Kristallisaarten merihirvi: sen harmaa turkki oli paksu ja pörröinen, sarvet pienet ja jalat sopivat uimiseen. Siellä täällä näkyi vaatimattoman oloisia skakdeja erilaisissa askareissa.
Paikassa, jossa oli joskus ollut kylän Suva-temppeli, sijaitsi nyt majatalo. Kyltissä luki “Märkä Hirvi.” Se oli kerrosta korkeampi kuin moni ympäröivät rakennus, ja se oli varustettu korkealla harjakatolla.

“Majatalo, vihdoinkin!” Angien huomasi.
“Kaikki on muuttunut niin paljon”, Deleva kuiskasi toa-veljelleen. Hän ei tiennyt, oliko vihainen vai surullinen.
Halawe katsoi veljeään syvälle silmiin. “Oikeastaan moni asia on pysynyt samana. Kaikki on rakennettu vanhan Aerin paikalle. Katso, osa kivijaloista on meidän ajaltamme. Täällä on vain uudet asukkaat.”
“Miten skakdit kehtaavat asua täällä sen jälkeen, mitä täällä tapahtui?” toinen toa parahti.
“Tämä on hyvää seutua viljelyyn, kalastukseen ja kaupankäyntiin”, Halawe tiesi kertoa. “Eivät kaikki elä menneisyydessä kuin sinä.”
“Mutta he ovat samaa väkeä, jotka tuhosivat kylän, Halawe! He murhasivat ja ryöstivät täällä! Skakdit!”

Deleva sai osakseen joukon kummia katseita.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Angien hoputti heitä sisään majataloon. Ovesta astuttuaan lämpimän ilman aalto tervehti kolmikkoa. Monen silmät kääntyivät heitä kohti – ilmeisesti majatalon alakerta oli kyläläisille myös yleinen illanviettopaikka.
“Jatketaan tätä keskustelua myöhemmin”, Halawe sanoi hiljaa veljelleen.
Paikka oli yksinkertainen ja vähäkoristeinen. Takkatuli loimusi ja valokiviä riippui katosta. Skakdit jutustelivat iloisesti keskenään. Yhdessä nurkassa vanha skakdi kertoi rahisevalla äänellään tarinoita nuorelle polvelle, joka kuunteli lattialla maaten tämän kertomuksia. Jos Deleva olisi halunnut kuunnella, olisi hän huomannut tarinan kertovan suuresta sodasta, jota kyläläiset olivat aikanaan paenneet kauas pois.
Iloinen puheensorina täytti ilman ja toi kotoisen tunnelman. Paikka sai Delevassa aikaan ristiriitaisen tuntemuksen. Siellä murhaajat iloitsivat temppelin raunioihin rakennetussa majatalossa, mutta toisaalta… paikka oli viihtyisä ja arkinen! Oli kuin kukaan muu ei olisi edes nähnyt sitä hirvittävää pyhäinhäväistystä, joka Delevalle näyttäytyi ilmiselvänä!

“Saisimmeko kaksi huonetta”, Angien kysyi tiskin takana hyörivältä vihreältä skakdilta. Tämän alahuulesta puuttui puolikas, mutta se ei estänyt miestä hymyilemästä.
“Jo vain, neiti. Matkustavaisia ei usein näy tähän vuodenaikaan, joten talossa on tilaa. Oletko tullut pyhiinvaellukselle vanhoille kristalliraunioille?”
“En ole matkalla Selakhialle.”
“Yleensä teikäläiset ovat. Miten, otatteko illallista?”
“Toki”, hän sanoi ja viittoi matkakumppaneitaan, jotka puhuivat hiljaa jotakin toisilleen.

“En voi hyväksyä sitä, että Aerin kaupunki on tuhottu täysin”, tuohtunut Deleva puhui hiljaa veljelleen. “Vai että Jalavala! Kaikki, jopa muisto kaupungista, on tuhottu.”
“Deleva, tuo… ollakseni rehellinen, tuo kuulostaa melko naiivilta”, Halawe sanoi. “Emme edes tiedä siitä mitä nämä skakdit ovat ja onko heillä tekemistä Metorakkin kanssa, jos mitään.”
“Silti tämä tuntuu… väärältä. Anteeksi, minä en tiedä, mitä oikein ajatella.”

Kaikkialla, minne toa katsoi, hän näki vain teräviä harjoja, välkkyviä hampaita ja rujoja kasvoja. He näyttivät kuin keneltä tahansa ryöstelevältä skakdijoukolta – nämä olivat vain piilottaneet aseensa.

Ikään kuin he tarvitsisivat aseita. Monella skakdilla oli kuitenkin ties mitä voimia, Deleva mietti kyynisesti istuutuessaan yhteen nurkkapöydistä, jonne Angien oli jo mennyt.

Majatalon isäntä toi heille illallismenut. Ne olivat oikeastaan ohuet puulevyt, joihin oli polttokynällä kirjailtu taidokkaasti erilaisia kuvioita. Menut sisälsivät pääosin kalaa ja syksyn antimia, kuten sieniä. Ruokalistan loppupäässä oli erilaisia marjaisia jälkiruokia. Menukortin oikeassa yläreunassa oli kylän tunnus, mahtava jalava.
“Näyttääpä ruokalista herkulliselta”, Halawe huudahti. Oli ollut suuri sääli, etteivät he olleet voineet poiketa Xialla missään hyvässä ravintolassa – tämä itse asiassa oli matkan ensimmäinen.
“Kalaa listalla on ainakin paljon”, Deleva sanoi. On rukia eri muodoissa ja peitsikaloja punajuuripyreen ja pinaatin kera. “Ja hintataso on täällä aika hyvä”, hänen oli pakko myöntää. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos vain joku skakdi olisi vetänyt esiin puukon ja käynyt heidän kimppuunsa, mutta niin ei vain tapahtunut.

Seurueen menu-selailu keskeytyi kysymykseen.
“Mahdatteko te olla ne, keitä odinalaiset etsivät?” kysyi nuori skakdi, jolla oli paksu hirvenvillaviitta. “Koska te vastaatte tuntomerkkejä, te kaksi.”

Angien pudotti ruokalistan jähmettyessään. Halawe vilkaisi heidän pöytänsä viereen ilmestynyttä kysyjää viileästi. Hän otti pahimman toa-rosvo-ilmeensä ja madalsi ääntään mahdollisimman mystiseksi.
“Entä jos olemme?” hän kysyi.
“Me ei haluta tänne mitään hämminkiä. Ja odinalaiset, ne tuo hämminkiä. Ne on vaarallisia.”

Paljastus sai aikaan hälinää. Monet skakdeista näyttivät kauhistuneilta. Osa luikahti pois paikalta.
“Täällä kävi pari päivää sitten Varjotun kätyri, iso kuin mikä ja hampaisiin asti aseissa. Se sanoi, että jos me piilottelisimme teitä, ne polttaisivat koko kylän. Varmuuden vuoksi vielä kirjoitti saman viestin Einorakin hirveen”, vanha keinutuolissa istuva skakdi kertoi hiljaa.

“Tietysti te annatte meidät Kummisedällenne”, Deleva vastasi tuleen. “Te olette aivan samaa settiä kaikki, skakdit ja metsästäjät!”
Moni skakdi nousi seisomaan ja huuteli takaisin. “Mikä oikeus Toilla on päättää muiden asioista”, joku kysyi. “Te vain tuotte harmia mukananne!”
Halawe otti veljeään kädestä ja yritti rauhoittaa häntä. “Emme aloita mitään kapakkatappelua”, hän sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa.

“Kyllä aloitamme”, nuori skakdi korotti ääntään. “Jos ette tee niin kuin sanomme. Meitä on paljon enemmän! Te vaarannatte koko kylän!”

Angien huokaisi syvään. Miksi hän liikkuikaan toien matkassa?
Halawe päätti lopettaa mittelön ennen kuin se edes alkoi, ja avasi mielensä huoneen metallille. Hän kohotti kätensä, ja metalliesineet – haarukat, lusikat, hiilihangot ja teepannut -kohosivat ilmaan ja alkoivat tanssia rentoa tanssia.
“Haluatteko todella aloittaa tappelun?” toa kysyi. Näytös sai skakdit kavahtamaan, mutta heidän syyttäjänsä ei paennut.
“M-meitä on enemmän”, skakdi jatkoi. “Ei teidän kannata.”
Deleva nousi täyteen pituuteensa ja otti pari askelta skakdia kohti. Ne kolahtelivat lattiaan kuin männät. Skakdi näytti surkealta rääpäleeltä koneistetun edessä.
“Kuono umpeen, nilkki”, toa latasi. Miehen mekaaniset kourat tarttuivat tyypin viitan kauluksista. Uskalias skakdi huomasi pian olevansa ilmassa Delevan silmien korkeudella.
“Tiedätkö, olin samanlainen nuori kuumapää kuin sinä. Luulin omistavani maailman ja että maailma oli minulle velkaa. Sitten sain maailmalta selkäsaunan ja palasin maan pinnalle.”
Skakdi-nuorukainen nielaisi. “J-ja sinäkö palautat minut maan pinnalle?”
“Jos itse sitä haluat”, toa sanoi peloissaan olevalle skakdille.

“Päästä Hernan alas!” huusi toinen skakdi, teräväkatseinen ja isokokoinen, ja nappasi jakkaran. Se rohkaisi useaa tämän ystävää tarttumaan kättä pitempään.
“Mitä jos vain istuisitte”, Halawe osoitti heitä avokämmenellä, ja joukko tunsi kuin näkymättömän seinän asettuvan heidän ja Delevan väliin.
“Minä olen Makutan lapsia”, teräväkatseinen skakdi sanoi, ja hänen silmänsä syttyivät punaiseen valoon. “Minullakin on voimia, toat. Ette ole ainoita, jotka voivat tehdä mitä haluavat.”

Magnetismin toa vilkaisi vuorotellen Delevaa ja silmävoimilla uhkailevaa olentoa. Tilanne tuntui karkaavan käsistä. Hän astui vaistomaisesti hieman sivuun, että Angien jäisi hänen taakseen. “Deleva, lopeta”, hän pyysi.

“PÄÄSTÄ HÄNET!” skakdi huusi. Deleva vilkaisi kohti tätä visiiri loistaen ja säteillen plasmaa. Konemies… hymyili? Oli kuin hän oli ollut salaa onnellinen siitä, miten hänen ajatuksensa skakdeista olivatkin osuneet oikeaan. Hetken hän oli pohtinut, olisiko hän tehnyt virheen, mutta tappouhkaus palautti hänen ennakkoluulonsa.
“Minä todennäköisesti kestän mitä hyvänsä sinä voit syöstä päälleni”, hän sanoi hiljaa. “Kestätkö sinä?”
“Huone on täynnä meitä. Tappaisitko meidät kaikki?”

Ruokasalin reunoilla tapahtumia seurasivat henkeään pidätellen tusina paikallista. Heidän ilmeissään näkyi kuitenkin päättäväisyys suojella kotiaan.

“Tappaisitteko te meidät kaikki?” Deleva kysyi vastaukseksi. Ilma hänen ympärillään kuumeni.

Ovensaranat narahtivat, kun se avattiin. Deleva osoitti välittömästi ovensuuhun. “Kuka sieltä tuleekin, tule varovaisesti ja ilman aseita!”

Tulija oli valkea, vanha ja pyöreähkö skakdi, jolla roikkui kaulassa keltainen kivi ja kasvoilla mieto virne. Miehellä oli kädet vyöllä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vetää asetta. Itse asiassa hänellä ei näkynyt moista.
“Kuulin, että täällä on hämminkiä”, sanoi sheriffi leppoisasti ja asteli sisään. “Olen Jåkon, tämän kylän lainvalvoja. Mistäs täällä on kyse?” hän sanoi.

“Seriffi! Täällä on toia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti”, joku skakdeista vastasi väkijoukosta.
“Itse olitte antamassa meitä metsästäjille”, Deleva tiuskaisi vastaan.

Sheriffi maiskutteli hetken ja käveli tilanteen läpi, kuin mitään vaaraa ei olisi ollutkaan. Yhä ympäri huonetta leijuvat metalliesineet vaikuttivat kieltämättä hämmentäviltä.

“Tiedättekö, matkalaiset, miksi Jalavala perustettiin?” tämä kysyi, kuulostaen pikemminkin joltakulta, joka kertoisi satuja matoralaisille. “Kotikonnuilla aikanaan sodittiin, odinalaiset ja Nektanni ja niin edespäin. Nämä veikot – me – lähdettiin pois, jonnekin omaan ja syrjäisään. Jalavala on turvasatama, eikä meillä ole tapana täällä ratkoa tilanteita samoin kuin odinalaiset.”

Se sai mutanttiskakdin sammuttamaan silmiensä sairaan hohteen. Deleva piteli edelleen kiinni skakdinuorukaisesta, jota oltiin kutsuttu Hernaniksi.

“He ovat odinalaisia”, selitti joku sheriffille.
“He saavat itse näyttää sen”, Jåkon vastasi.

Deleva vilkaisi jalkojaan ja laski skakdin.
“Oikeastaan olen täkäläisiä”, konemies vastasi hiljaa. “Puolustin tätä paikkaa kun se tunnettiin Aerina.”
“Ai ihan täkäläisiä toia? Olemme kuulleet vain tarinoita teistä. Alkuperäisistä asukkaista olemme löytäneet vain erilaisia arjen esineitä”, Jåkon kertoi. “Osanottoni teikäläisten puolesta.”
“Joukko skakdeja saapui tänne rahtilaivaan piiloutuneina. He ryöstivät, polttivat ja orjuuttivat kaiken mitä kansastani oli jäljellä. Olette varmaan kuulleet nimen Metorakk ennenkin?”
“Metorakk?” sheriffi kysyi. “Ei, se nimi ei sano mitään. Liekö joku sotalordi?”
“Hän… aivan sama, hän on käytännössä piraka. Jos annatte meidät metsästäjille, ette ole yhtään parempia kuin pirakat”, Deleva kertoi surkeana.
“Mutta se pelastaisi kylämme”, Jåkon sanoi. “Niin tämä jättipeikko, Inozya, kertoi. Oikea saasta, iso kun mikä ja paha tappelija. Sanovat, että oli oikein Metru Nuin sodassa. Hän ja hänen kätyrit pitävät majaa kauempana pohjoisrannalla.”
Jåkon katsoi ympärilleen ja varmisti, että ovi tosiaankin oli kiinni.
“Me maksamme jo heille suojelurajaa, kun he lähettävät korstojaan tänne. Emme halua herättää Varjotun vihaa. Etkö itse olisi tehnyt jotakin samanmoista, jos se olisi pelastanut Aerin ja kansasi?” sheriffi sanoi.
Delevan oli pakko myöntää, että Jåkon oli oikeassa.
“Pimeyden metsästäjiä… on tällä saarella?” Angien kysyi varovaisesti. Hän ei ollut tähän mennessä puuttunut potentiaalisesti räjähdysherkkään tilanteeseen.
Sheriffi nyökkäsi. “Emme tiedä miksi ihmeessä. Yleensä ne vain käyvät. Ehkä ne saivat vihiä tulostanne ja odottavat.”
“Siinä tapauksessa emme voi yöpyä täällä turvallisesti”, Deleva sanoi. “Ne saastat voivat olla täällä koska hyvänsä.
He kolme tiesivät liiankin hyvin, kuka mainittu Inozya oli. Peikko oli metsästäjien riveissä sotasankari, toain tappaja ja pysäyttämätön jyrä. Oli oikeastaan vain loogista, että Varjottu olisi lähettänyt juuri hänet heidän peräänsä.

“Mutta myös täältä yön selkään lähteminen asettaa meidät samalla tavalla vaaraan”, Halawe protestoi veljelleen.
“Onko sinulla parempi idea?” plasman toa tivasi. “Nähtävästi oli niin tai näin, Varjotun murhaajat löytävät meidät.”

“Minulla ehkä on”, Halawe ajatteli ääneen. Tässä vaiheessa hän oli jo antanut metalliesineiden pudota takaisin omille paikoilleen. Toa istuutui ja hieroi Mirunsa nokkaa.
“Entä jos”, hän kääntyi katsomaan sheriffiä. “Entä jos me pakenemme täältä – sanotaan, te yrititte ottaa meidät kiinni, mutta ette onnistuneet – ja me pääsemme takaisin veneellemme. Otamme hieman kiertotien, ja yritämme lähestyä Rucioroa pohjoisesta.”

“Mutta etkö sanonut, että-” Angien oli protestoimassa. Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun – että Halawehan sanoi, ettei kartanolle päässyt meritse.
“Ratkomme sen murheen seuraavaksi”, Halawe vastasi selakhille ja kääntyi taas skakdien puoleen. “Sopiiko tämä? Metsästäjien ei tarvitse koskaan tietää, että päästitte meidät vapaasti.”

Sheriffi nyökytteli. Se sai skakdiväenkin myöntyväisemmäksi, tai ainakin mykistämään protestinsa.
“Ottakaa toki evästä mukaan. Se on vähintä, mitä voimme tehdä toisille Varjotun riivamille. Kunhan lähdette pian”, Jåkon sanoi.
“Kiitos”, Halawe sanoi. Hän oli jopa hieman innoissaan suunnitelmastaan. Angien näytti lähinnä pettyneeltä siihen, ettei seuraava yö ollutkaan oikeassa sängyssä, ja Deleva ei ollut vieläkään erityisen luottavaisella päällä.
“Sheriffi, pahoittelen hieman aiempaa purkaustani. Yritätte varmaankin parhaanne täällä. Minulla on vain paljon huonoja muistoja”, hän selitti. “Mutta jos metsästäjät odottavat meitä ulkona, tiedämme, keitä syyttää”, hän lopetti ja puristi kätensä nyrkkiin.

He saivat mukaansa pussillisen ruokaa, ja sitten heidät käännytettiin takaisin öiseen sateeseen.
Kontrastina lämpimiin sisätiloihin Aerin syyssää tuntui ehkä vieläkin ankeammalta nyt.

“Meidän pitäisi vain hankkia ne metsästäjät tänne ja tehdä tilit selväksi kerralla”, Deleva mutisi heidän kulkiessa kohti ulkoporttia.
“Kaikki meistä eivät ole tehty metallista”, Angien huomautti. “Sitä paitsi Varjottu vain lähettäisi lisää. Täältä ei ole kovin pitkä matka Odinalle.”
“Ainakin voisin tehdä jotakin. Veneessä oleminen tuntuu niin… voimattomalta. Sitä paitsi, Halawe, miten aiot päästä sieltä pohjoisesta läpi? Kyllä sinä tiedät, ettei mikään alus selvinnyt Tarkastajan vesien läpi. Ne ovat… no. Makutat tekevät kaikesta ympärillään riivattua.”
“En ole aivan varma”, Halawe myönsi. “Mutta ehkä keksimme jotakin. Toivottavasti aika pian.”
Se ei varsinaisesti valanut toivoa hänen matkatovereihinsa. Harva asia valoi, kun he poistuivat Jalavalan portista takaisin pimeään ja märkään metsään.

Klaanon Rope

Merimatka

6.6.2019 Matoro TBS 6 kommenttia

Jossakin etelässä
Melko kauan sitten

“Varohan, poikaseni. Ya-Quaza on vaarallinen rikollisorganisaatio.”
Sen sanoi aluksen vanha kapteeni. Matoranilla oli käytännössä toinen jalka haudassa. Hän ontui innokkaasti supattelevan turistiryhmän ohi aluksensa keulaan toan viereen.
“Minulla on kokemusta rikollisorganisaatioista”, Matoro Mustalumi vastasi rauhallisena. Hän tähysi merta heidän edessään. Sen sumun läpi ei nähnyt kovin paljoa.
“Mutta Ya-Quaza, he eivät ole mikään tavallinen rikollisorganisaatio. He ovat paha Ya-Quaza.”

Sanoit sen jo, Matoron olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta. Jos lukuisat matkat maailmankaikkeuden eri kolkissa olivat hänelle mitään opettaneet niin sen, ettei olemassa ollut yhtäkään olentoa, jonka mielestä juuri se paikallinen rikollisjoukkio ei olisi ollut kaikista vaarallisin. Sitä paitsi vanhus vain halusi varoittaa häntä. Ties vaikka oli menettänyt jalkansa niille.

“Teillä on heistä kokemusta?” hän lopulta kysyi.

Vanhus nyökkäsi niin, että hänen pitkät putkiviiksensä melkein sivalsivat haavan Matoron poskeen. “Totta vie minulla on heistä kokemusta.”

Matoranit heidän takanaan keskustelivat siitä, missä turistikohteessa aikoivat käydä aivan ensiksi. Peremmällä oli muidenkin lajien edustajia – kaikkia Matoro ei tunnistanut – mutta mukana ei vaikuttanut olevan toia tai muita itsepuolustukseen kykeneviä matkaajia. Ya-Quazan uhka, niin todellinen kuin se varmasti olikin, ei näemmä vaikuttanut kielteisesti turismiin.

Hän ei kuitenkaan ollut tullut tänne lomailemaan. Matoro hieroi hetken leukaansa ja mietti, miten paljon hän uskalsi kertoa matkansa tarkoituksesta. Tuskinpa siitä mitään pahaa seuraisi, mies lopulta totesi. Ehkäpä vanhus osaisi kertoa hänelle jotakin.
“Tiedättekö mitään… legendaarisesta Kohtalon hallinnan naamiosta?” toa kysyi.

Se oli myyttinen artefakti ajalta ennen aikaa. Tai niin ainakin tarut kertoivat. Tarujahan kanohista ainoastaan oli, mutta kun Ya-Quazan laajuinen rikollisorganisaatio väitti saaneensa sen käsiinsä, tilanne piti selvittää perinpohjin.

Lisäksi se oli jännittävää. Mutta se ei saanut olla pääsyy, Matoro tiesi. Tärkeintä oli velvollisuus ja se, että vain sankarit kykenivät pelastamaan maailman, jos Quaza-liigan kaltainen väkivaltakoneisto saisi käsiinsä yhden maailman voimakkaimmista naamioista. Voima hallita kohtaloa oli voima nujertaa kaikki vastarinta; voima hallita kohtaloa oli voima määrätä paitsi omansa myös kaikkien muiden kulkema polku.

Mitä jos Kohtalon hallinnan naamiota käyttävä tyranni – Matoro ei juuri nyt saanut päähänsä Ya-Quazan johtajan nimeä – yksinkertaisesti pyyhkisi pois kaikkien muiden kohtalot? Mitä voisi kukaan tehdä ilman kohtaloaan? Millainen edes olisi kohtaloa vailla oleva olento?

“Olemme pian perillä”, joku miehistöstä huusi, mikä sai toan havahtumaan sankarifantasioistaan. Vasemmallaan hän näki, miten sumun seasta alkoi erottua vehreä mutta kallioinen rannikko. Vaaleanpunaisia kukkia täynnä olevat puut muodostivat suoranaisia metsiä, kun ne nousivat vuorenrinteitä. Huipun siluetti hohkasi dramaattisen punaisena aurinkojen noustessa sen takaa.

“Japa Nui”, matorankapteeni sanoi. “Nimetty itsensä Suuren Hengen kolmannen serkun mukaan.”

Japa Nui! Japa Nui, jossa virkistävä merituuli puhalsi värikkäitä terälehtiä kallioilla seisovien tai heinikoissa juoksevien matoranien ympärillä. Japa Nui, jossa ei käytetty tavanomaista, ympyröiden sisään piirrettyihin kuvioihin perustuvaa aakkostoa. Japa Nui, saari oli täynnä salaisuuksia, joista vain osaan saattoi kulkija löytää vastauksen varsin edulliseen hintaan myytävistä turistioppaista.

Suunnattoman voimakkaita Ka-Tanoita, eräänlaisia perinteikkäitä miekkoja, taottiin polttavan kuumissa ahjoissa, joista nouseva savu sai mieleltään heikot näkemään näkyjä. Henkeäsalpaavan jännittäviä mangaita, eräänlaisia perinteikkäitä sarjakuvia, jotka kertoivat tunnettujen toa-tiimien seikkailuista, piirrettiin hikipisaroiden valuessa kanohille saaren alla risteilevässä luolastossa, jota kutsuttiin Mangaiaksi. Epämääräisiä rituaaleja keräännyttiin suorittamaan vaaleasta puusta valmistettujen pylväiden, joihin oli kaiverrettu kuvia kissoista, eräänlaisista perinteikkäistä rahijumaluuksista, ympärille.

Kaikki tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ja jokaisen Japa Nuilla asuvan olennon mielessä hohti kirkkaana kuin lähteestä juotu vesi salattu seitsemäs perustunne, jota mystisillä, sumun peittämillä vuorilla asuvat gurut nimittivät “animeksi”.

Mutta ne eivät olleet Matoron ajatuksia.

Olento, jolle ei kukaan ollut antanut nimeä Kissabio, mutta jonka nimi se kuitenkin oli, loi vielä yhden ihailevan katseen laivan edessä kohoavaan saareen ja palasi luonnosvihkonsa ääreen.

Piirros ei ollut vieläkään hyvä – kasvojen muodossa oli pielessä jotakin hienovaraista ja tärkeää, jota hän ei osannut osoittaa käpälällään mutta jonka näki kiistattomasti silmillään – mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänen mielialassaan ei ollut aavistustakaan alakuloisuudesta.

Kuinka monta vuotta hän oli harhaillut halki maailmankaikkeuden eri kolkkia ilman minkäänlaista päämäärää? Tietyssä mielessä koko elämänsä. Nyt se kaikki oli muuttumassa; hän oli saapumassa kulkemansa polun päähän ja kokemassa uudestisyntymän.

Tilanteessa oli jopa jotakin koomista. Japa Nui oli mangain synnyinsaarena tuttu jokaiselle kuvataiteilijalle ja sellaiseksi haluavalle, ja oli täysin mahdollista kuvitella, että Kissabion harhailevat askeleet olisivat jonakin päivänä tuoneet hänet saarelle jostakin muusta syystä – ehkä hän olisi havitellut työtä Mangaiassa tai hakenut oppia joltakin tietyltä mestarilta. Nyt kuvataide oli sivuseikka ja väliä oli vain sillä, minkä hän tiesi lymyävän Japa Nuin keskellä kohoavan vuoren huipulla.

Hän muisti sanat vieläkin mielessään tismalleen siten kuin ne oli hänelle lausuttu Metru Nuin rähjäisessä baarissa. “Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon.”

Kissabio pakkasi vihkonsa laukkuunsa – siellä ei taidetarvikkeiden lisäksi juuri mitään ollutkaan – ja tunsi jännittyneen odotuksen täyttävän itsensä. Oli vaikea istua paikallaan sen ajan, kun laiva asetettiin kiinni laituriin.

Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon, ja se tarkoitti sitä, että pian hänkin tietäisi omansa.

Klaanon Rope

Nimetön osasto

25.12.2018 Matoro TBS 4 kommenttia

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.

Mutta ei täällä.

Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.

Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa “Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.

Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.

Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.

Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: “MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.

Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.

007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.

Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.

Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?

007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.

Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.

Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.

Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.

Vuosia sitten

“Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.

“Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”

11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.

“Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.

“Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”

Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.

Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:

“… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”

“Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”

“Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”

“Mitä yrität sanoa?” Arkkiagentti kysyi siristen silmäänsä.

“On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”

Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.

“Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
“Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
“Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. “Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”

Nykyhetki

007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.

Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.

“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan.
“ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.

007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää.
Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?

Eiväthän?

Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.

Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.

Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.

VASTARINTA: PUHDISTETTU

ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA

PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.

Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.

Klaanon Rope

Rohtoryövärit

27.7.2017 Matoro TBS 5 kommenttia

Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta

Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.

Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.

Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.

Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.

Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.

Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.

Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!

Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.

Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.

He olivat perillä.

“Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.

Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.

“Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.

“Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.

“Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
“Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. “Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: “Haloo?”

Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:

“Tänne päin!”

Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.

Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.

Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.

Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
“Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. “Pelkäsin jo, ettet pääse.”

Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan…
Miksi minä oikeastaan olen täällä?

Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
“Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
“…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.

Flygel naurahti lyhyesti. “Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. “Seuratkaa minua.”

Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
“Olen Calibus, järven heimosta.”

Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
“Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. “Guechex! Minä tässä, Mei!”

Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
“Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.

Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
“Meixez”, hän aloitti. “Meixez, kuuntele.”

Mei ei kuunnellut.

“Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
“Mi-mitä?”

“Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. “Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”

Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
“Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”

“Mei…” Guechex kähisi jälleen.

“Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
“Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. “Hän sanoi Mei.”

Calibus kallisti päätään. “Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”

“Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: “Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
“Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.

Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.

Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.

Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: “Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.

Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.

Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.

Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.

Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.

Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.

Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.

Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.

Klaanon Rope

Etelän aaveet

28.6.2017 Matoro TBS 3 kommenttia

Pesä
Kuusi tuntia ennen sarastusta

Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.

007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.

“Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
“Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. “Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ‘Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”

007 hieroi toista leukaansa. “Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”

“Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. “Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”

“Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. “Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”

Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
“Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”

Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.

Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.

“Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. “Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”

007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.

Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä “Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.

Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.

Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.

Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?

He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.

Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…

… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?

Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.

Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.

Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?

Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: “Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.

Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.

Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.

“No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
“Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi.
“Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
“Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista.
“Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.

“No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”

“Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. “Loppu.”

007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.

Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.

Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa.
Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?

Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.

He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.

”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta.
Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?

007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.

Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Klaanon Rope

Paras meistä

7.5.2017 Matoro TBS 11 kommenttia

Bio-Klaani

Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.

Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin.
Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.

Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.

Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.

Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.

“Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.

“Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.

“Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. “Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”

Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.

“Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. “Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”

“Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”

Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.

“Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
“No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. “Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
“Niin”, admin vastasi.
“Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. “Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”

Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.

“Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.

“Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”

“Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. “Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
“Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
“Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. “Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
Vak kohautti olkiaan.
“Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”

Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
“Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.

Turaga naputteli leukapieltään. “Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.

“Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.

“En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.

“Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. “Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”

“Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”

“Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. “Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”

“Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. “Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”

“Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. “Me puhumme liian harvoin.”
“Olemme kiireisiä.”
“Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
“Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
“Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
“Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
“Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. “Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
“En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”

“En minäkään”, Tawa vastasi. “Mutta jonkun on pakko hymyillä.”

Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.

Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.

Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
“Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. “Missä tämä on leivottu?”
“Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. “Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
“Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
“Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”

Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.

Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.

Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.

“Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.

“Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
“Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.

“Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
“Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.

“Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. “Tiedätte sen, tiedättehän?”

“Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. “Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”

“En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”

Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.

“Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. “Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
“Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.

“En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.

Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. “Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.

Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.

Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen “asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin “suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.

Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.

“Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.

Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
“Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.

“Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
“Surkea 35”, Zeruel tuhahti. “Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”

Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.

Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.

Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.

“Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. “Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”

“Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. “Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”

Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.

“Ymmärrän”, toa vastasi. “Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”

“Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”

“Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. “Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”

“Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. “Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”

Tawa nyökkäsi. “Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”

Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.

Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. “Kyllä, toki me selviämme”, “Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, “Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.

Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.

Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
“Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. “Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. “Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. “Valmiina!”
Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin “Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.

Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.

“Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. “Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”

Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.

Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.

“Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. “Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
“Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. “Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”

Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.

“Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
“Lepo vain”, Tawa sanoi. “Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
“Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. “Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
“Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.

Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
“Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.

“Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. “Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”

Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…

“Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
“Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
“Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.

Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.

Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
“Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.

Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.

Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.

Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
“Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. “Luulin, että olit jo lähtenyt.”

“Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. “Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”

“Kerro toki”, Tawa sanoi.
Matoran epäröi hetken.

“Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”

Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
“Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.

Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
“Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. “Se oli nazorakien vika.”

Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
“Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”

“Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. “M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”

“Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.

Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
“Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. “Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”

Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. “Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. “Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”

Klaanon Rope

Polttoaineenkatkuisia jälkiseuraamuksia

19.11.2016 Matoro TBS 7 kommenttia

Metastaasi
Ylhäällä
Viikkoja sitten

Kitiininen kameraputki surisi, kun se tarkensi katsettaan. Se oli havainnut jotakin.
Operaattori-nazorak innostui. Metsäalue oli ollut aina hiljainen ja syrjässä sotatoimista, mutta tällä kertaa sieltä kulki läpi väkeä – vieläpä jokseenkin sotilaallisin ottein.
Tummanharmaa tiedustelu-torakka oli varma, että oli tehnyt suuren löydön. Löydön, hän riemuitsi! Kenties hän oli paljastanut vihollisen yllätyshyökkäyksen tai sissipataljoonan!

Innoissaan operaattori 1352 informoi aluksen päämajaa. Linja kiemurteli Metastaasin vihreää runkoa pitkin kierrellen pallon muotoisia kamerapesäkkeitä ja suuria antennilautasia. Aivan lähellä oleva massiivinen valokivi teki aluksen toiselle puolelle täydellisen mustan varjon.

Johto päätyi suureen hallintokupoliin ilmalaivan perällä. Perämiehen adjutantti omassa pienessä kommunikaatiokapselissaan otti sen vastaan, ja ohjasi eteenpäin.

“Insinöörikapteeni 305”, aluksen komentaja vastasi. “Raportti.”
Upseerin komentopaikka oli kupolin kulmassa, josta saattoi nähdä helposti sekä suuren osan alusta että komentosiltaa. Kaikki viesti- ja tietojenkäsittelyjärjestelmät, jotka tilaa ympäröivät, tekivät selväksi, ettei operaatiota olisi voinut johtaa kukaan muu kuin tieteellisen koulutuksen saanut. Alkujupinan jälkeen miehistö oli ollut vain tyytyväinen, ettei kapteeniksi ollutkaan tullut ilmavoimien kovaksikeitettyä upseeria.

“Herra insinöörikapteeni! Kamera 4, näköhavainto vihollisen joukkojensiirrosta!” selvästi itsestään erittäin ylpeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa sotilaalliselta.
“Ohjatkaa neloskameran kuva tänne”, kapteeni määräsi ja totesi, että 1352 sai poistua linjalta.

Suuri näyttö oli nazorakeille tyypillinen – kaksi lasilevyä ja niiden välissä sähkövirrasta helposti väriä muuttavaa sulfidiyhdistettä. Kuva värähteli hetken, kunnes se näytti, mitä operaattori olikin havainnut.
Metsän läpi kulki kuin kulkikin joukko klaanilaisia – värikästä väkeä. Muutama toa, näennäisen salakähmäisinä.

“Ilmoittakaa maavoimille”, kapteeni määräsi. “Käskekää tarkastaa sektorin 35 huoltorni. Siellä on saattanut käydä vihollinen.”

Vähänpä klaanilaiset tiesivät tulleensa nähdyiksi. Ja siitäkös Nazorak-imperiumi tiesi ottaa ilon irti.

Pian kävi selväksi, mitä klaanilaiset olivat tankkausasemalta löytäneet. Ja yhtä nopeasti strategian osasto tiesi, mitä tiedolla tehdä.

Valmistelut alkoivat jo samana iltana.

Tulikärpänen
Ylhäällä
Nyt

Hälytyskellojen kaiku kantoi kauas Nui-Koron lakeuksien yllä. Huutoa hiljaisille nummille kailotti satojen metrien korkeuksissa leijuva kolmipäinen hirviö, joka oli vasta uhiteltu pois pesästään.
Hirviön poikaset parveilivat tankkaustornin ympärillä ja metsissä. Tumman havupuuston huippujen yltä erottuivat hämärässä vain siivekkäiden jääkärien reppujen taakseen sylkemät punaiset hännät. Aika ajoin valojuovat koukkasivat syvemmälle metsään ennen kuin palasivat taas ylemmäs – vihollisesta ei ollut enää merkkiäkään, mutta metsästys jatkui.

Nazorakit kuin metalliset korppikotkat vaanivat siipilaitteistojensa hiljaisen liekin kantamina kypäriensä tähtäyssilmikoiden läpi. Ne odottivat metsämaastosta pienintäkin liikettä, jonka perään syöksyä. Viidakkosaaren miehityksen jäljiltä metsän myrkyllisten matoralaisten toimintatavat kyllä tunnettiin, ja ilmajääkäreillä oli aikaa odottaa.

Tulikärpänen jyrisi kaiken yllä kuin hätääntyneenä. Teräskahleilla toisiinsa naulitun ilmalaivakolmikon moottorit puskivat poistoaukoistaan oranssia hohkaa, joka valaisi allaan olevia peltoja varhaisaamun hämärässä. Moottorien hehku maalasi valotonta maisemaa tuomionpäivän punaisella ruskalla.
Tuhokoneen ylimmällä kannella poikkeustilavalot välkkyivät ja täysi miehitys kalibroi tutkalaitteistoja. Näytöillä juoksi salamannopeasti viliseviä kirkkaanvihreitä numero- ja kirjainsarjoja, joita kansiupseeristo tulkkasi ylivertaisen nopeilla silmillään.

Pyöreä metalliovi upseerikannelle avautui jaokkeinen metallilevy kerrallaan. Ilmavoimien komentaja marssi kannelle topakoin askelin molemmat käsiparit selkänsä takana – Kenraaliluutnantti 003 näytti taisteluvalmiilta pilottikypärässään ja punaisessa huivissaan. Hän pysähtyi komentosillan päähän ja vilkaisi kärsimättömästi läpi tutkakuvat siipireppujoukkojen etenemisestä. Hetkeksi hän pysähtyi myös tutkimaan raportteja radioliikenteestä.
Hälyttävää. Klaanilaisten paon jälkeen kentällä oli edelleen vieras signaali, joka ei suostunut kuolemaan. Asiaa oli parasta tutkia.

Tavallisen tyytymättömänä näkemäänsä 003 kääntyi taas kohti ovea. Eräs nuorempi lennostoluutnantti nousi päätteeltään ja seurasi hyppelevin askelin komentajansa perässä upseerikannen puolelle.

“Herra kenraaliluutnantti 003! Luutnantti 2343, voinko puhutella?”
“Voit”, 003 jupisi hiljaa hidastamatta kävelytahtiaan, “muttet käyttää yhtään enempää aikaani siihen kuin on täysin välttämätöntä.”
Luutnantti piti epävarman tauon ja haparoi sanansa ulos pihtiensä välistä.
“Herra kenraaliluutnantti 003, mitä puhtaimmin anteeksi… mutta… tämä on kiireistä. Pesä 01 vaatii laskeutumislupaa.”

Kenraaliluutnantti pysähtyi hissin vieressä ja suuntasi ylimielisen mulkaisun hengästynyttä lennostoluutnanttia kohti.

“Eikä vaadi”, 003 sanoi.
“Viesti ohitti kaikki kanavat, herra Kenraaliluutnantti 003”, luutnantti jatkoi. “Se on varmistetusti turvatasoa seitsemän.”
“Valehtelet.”
“Tuota… en. Pesä 01:n arvioitu saapumisaika on noin 430 sekuntia, ja läsnäoloanne laskeutumispaikalla vaaditaan.”

003 käänsi katseensa ulos ikkunasta syysaamuun yläilmoissa, pyöritteli ilmailukypärää kantavaa päätään ja avasi hitaasti irvistävät pihtinsä luutnantille.
“Liikkuvana sota-asemana voimme tarvittaessa evätä jopa Pesä 01:n laskeutumisluvan”, 003 lausui. “Eikö totta?
Luutnantti pudisti päätään. “Ei, herra Kenraaliluutnantti. Se olisi valtuutettua vain, jos laskeutuminen olisi Pesä 01:lle vaaraksi.”

003 ei vastannut hetkeen.
“Toivottavasti nautitte kokeiluajastanne konehuoneessa, luutnantti”, hän ärähti ja asteli hissiin. “Minun aikaani ei tuhlata tuolla tavalla.”
Alempi upseeri jäi tuijottamaan 003:n selkää järkyttyneessä, hämmentyneessä hiljaisuudessa.
“Päästin teidät helpolla”, Tulikärpäsen komentaja jatkoi kääntymättä. “4F:n päästötasojen rikkipitoisuus on tasautunut sitten viime kvadrantin. Siellä voi siis ehkä jopa hengittää!”
Metalliovet kalahtivat kiinni luutnantin jäätyneen katseen edestä.

“Yli-innokas toukka”, 003 manaili hissin hiljaisuudessa.
Hissirattaat lukittuivat seiniin ja alkoivat hilata pyöreää kopperoa valjastasanteille. 003 tarttui kypäränsä otsalla odottaviin suojalaseihin ja laski ne silmiensä päälle.
Ovien auetessa yläilmojen hyytävä tuuli puhalsi hänen tuntosarvensa helliksi.

Täällä ylhäällä Tulikärpäsen suuruus hahmottui kaikessa mahtavuudessaan. Metalliset valjaat, jotka yhdistivät aluksen kolme pyöreää runkoa, olivat kuin kaarevia siltoja ilmassa leijuvien saarten välillä.
Täällä, valjaan 2 kattotasanteella, juoksenteli kymmenittäin ilmavoimien henkilöstöä. Jääkärit heiluttelivat kaikilla neljällä käsistään soihtuja ja valokiviä merkeiksi taivaalta laskeutuville aluksille.
003 tuhahti vain hiljaa, kun näki, että myös epäpuhdas kyberneettinen eversti oli kutsuttu vastaanottoon operaation jälkeen. Eversti 437 kääntyi 003:a kohti ja nosti täysteräksisen kätensä lippaan kankean moottoroidusti. Kenraaliluutnantti ei vastannut kyborgin kunnianosoitukseen.

Järeässä hopeisesti haarniskoidussa jätissä oli vielä vähemmän alkuperäisiä osia jäljellä kuin Kenraaliluutnantti oli viimeksi nähnyt. 003:lla ei riittänyt kunnioitusta irvokkaalle kimeeralle. Eliittisotilas seisoi hänen vieressään elävänä vain, koska oli ollut Amiraali 002:n suosikkeja. Ja tarpeeksi onnekas päätymään samalle leikkuupöydälle, jolla työstettiin Uutta Sukupolvea.
Tai epäonnekas, jos oli niitä, jotka kokivat kuoleman taistelussa suureksi kunniaksi.

003 ei kokenut. Ajatus oli syvintä mahdollista typeryyttä. Imperiumi ei tietenkään toiminut ilman, että joku muu uskoi sellaisiin ajatuksiin.

Eversti 437:n metallinen ranka seisoi jäykkänä 003:n vieressä. Tämän yön tapahtumien valossa rujo tilkkutäkki muistettaisiin varmaankin vielä sotasankarina. Ajatus sai ilmavoimien komentajan lähes voimaan pahoin. Virtasiko sotakoneessa enää tippaakaan nazorak-verta?

Eikä 003 voinut oikein olla tuntematta oloaan hieman epämukavaksi kyborgieverstin vierellä kuultuaan tarkemman raportin maavoimien toiminnasta. Tietty, olihan 437:n tilannearvio ja toimintatapa vihollisosaston hävittämiseen ollut protokollan mukainen, mutta…
… 003 yleensä halusi pysyä mahdollisimman kaukana sellaisista tilannearvioista.

Tulikärpästä lähestyi aamun harmaudessa joukko tummia varjoja, jotka eivät olleetkaan pilviä. Ilmavoimien komentaja sitoi tiukemmin kaulahuiviaan hyytävässä tuulessa ja katseli tasannetta lähestyviä muotoja. Aluksia oli neljä, ja ne olivat kaikki Tiedustelupalvelun mattamustaa.

Raskaan sarjan suojauskopterit Spirilli, Vibrio ja Spirokeetta laskeutuivat likemmäs tikkusuorissa linjoissa ja täydellisessä kolmiomuodostelmassa. Kiekkomaisten tummien alusten laskeutumisvalot suuntasivat siniset kiilat tasanteelle keskellään. Rhotuka-moottorit humisivat hiljaa, kun kopterit saattoivat valoon keskellään leijuvaa Pesä 01:tä.

01 oli musta ellipsimäinen kapseli, joka liikkui verkkaisesti ja äänekkäästi neljän pohjassaan olevan raskaan rhotukan voimalla. Pienikokoinen mutta tonnien painoinen kuljetuspodi avasi laskeutumistelineensä ja otti tasanteen kalahtaen vastaan. Kopterit jäivät leijumaan ilmaan jonkin verran ylempänä podista – niiden ei tarvinnut laskeutua. Alusten pohjiin aukesi pyöreitä luukkuja, joista pudotettiin kustakin roikkumaan metallinen vaijeri.
Kymmenkunta raskaasti panssaroitua ja aseistettua kenraalinkaartilaista valahti vaijereita pitkin tasanteelle ja asettui kivääreineen pyöreään muodostelmaan 01:n ympärille. Raskaiden jääkärien johtaja osoitti kunniaa 003:lle ennen kuin liittyi itsekin rinkiin.

Lukot Pesä 01:n ovissa ottivat aikansa avautua. Munanmuotoinen kuljetusalus oli pudonneen toa-tähden ytimestä taottua terästä, käytännössä tuhoutumaton ja täysin ilmatiivis. Tuosta kuoresta ei pääsisi mikään läpi, ja sen rakenne kestäisi vaikka pudotuksen taivaskupolin huipulta. Imperiumi siunasi samanlaisen turvan vain 000:n kammiolle.

003 löysi itsensä usein miettimästä, kuinka pitkään kuljetuskapselin sisällä riittäisi hengitysilmaa ja ravintoa, jos sen moottorit sattumalta pettäisivätkin meren yllä.

Sellaiset ajatukset olivat tietenkin epäpuhtaita ja vaarallisia. Mutta vielä epäpuhtaampi oli komentoketjun pää, joka antoi puolikoneen tehdä nazorakin työtä.

Toan ja makutan puolikkaasta puhumattakaan.

Pesä 01:n oviluukku repesi auki äänekkäästi. Avautuvaa metalliportaikkoa astui alas Kenraali 001, jonka kirkkaan punainen viitta hulmusi kattotasanteen tuulissa. Eversti 437 laskeutui polvelleen. Vastahakoisten sekuntien jälkeen 003 tajusi, ettei halunnut jäädä konetta huonommaksi.
Imperiumin vanhimman tuimilla pupilleilla olisi juuri nyt voinut porata reikiä Pesä 01:n tähtiydinkuoreen. Ilmavoimien komentaja tiesi tarkkaan, että vuorokaudessa oli yksi tunti, jolloin Kenraali 001 nukkui poikkeuksetta. Tämä oli yleensä se tunti.

“003”, matala ääni totesi yli tuulen.
“Herra Kenraali”, Kenraaliluutnantti vastasi pontevasti.
001 kääntyi everstiä kohti. “437.”
“Herra Kenraali”, Eversti 437 toisti. Kyborgin särisevä sähköinen ääni ei parantanut 003:n mielenrauhaa.

Kenraali 001 oli hetken hiljaa. Ensimmäinen nazorak tiesi varmasti jo tarkan kokonaiskuvan tilanteesta, eikä Ilmavoimien komentajalla ollut aikomustakaan kyseenalaistaa sitä ääneen. Kenraali otti askelia tuulisella tasanteella poispäin polvillaan odottavista upseereista. Hänen katseensa kurkotti kymmenen kilometrin päässä etäisesti näkyvään tankkausasemaan.

“Huoltotornin sijainti oli vaarallinen Tulikärpäselle”, 001 lausui äänekkäästi. “On täysin Metastaasin sensorien ansiota, että suuremmat vahingot vältettiin.”

Kenraaliluutnantti 003 onnistui vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla.
“Herra Kenraali, olette oikeassa. Aseman sijainti oli kuitenkin tietty aina väliaikainen… valtaosa polttoaineesta on tarkoitus siirtää uudelle lentosatamalle, kunhan-”
“Kun viidakkosaari lakkaa ensin palamasta”, 001 keskeytti.

“Kyllä”, 003 sanoi hieman happamana. “Kun viidakkosaaren raivaus valmistuu. Lounaismeren takana asema on turvassa yllätyshyökkäyksiltä. Vihollisella ei ole silloin mahdollisuuksia tuoda tämän kaltaista osastoa meren yli. Ja kun olemme rakentaneet saarelle uuden satamamme, Tulikärpänen ja Lennosto voivat alkaa valmistella rapulinnakkeen lopullista puhdistusta.”
001 katsoi heitä olkansa yli. Kenraaliluutnantti yritti pitää tuntemuksensa aisoissa, kun ei voinut löytää esimiehensä kasvoilta tyytyväisyyden ripettäkään. Eikä Kenraali 001 edes katsonut häneen, vaan vierellä polvellaan kyhjöttävään everstiin.

“437”, 001 sanoi, “hyvää työtä.”

“Kiitos, herra Kenraali”, sotilas sanoi. Leuan mekaaninen puoli natisi ja surisi tämän puhuessa, ja juuri se puoli kyborgin kasvoista, joka kykeni vielä hymyilemään oli käännettynä 003:a kohti.

Kenraaliluutnantti 003 olisi sillä hetkellä kaivannut kanohi-naamiota kasvojensa peitoksi. Ja ehkä muihinkin tarkoitusperiin.
Esimerkiksi se, jolla pystyi siirtelemään painavia esineitä ajatuksen voimalla olisi ollut oikein hyvä. Kattotasanteen laidan yli. Sellainen näyttäisi onnettomuudelta. Niin voisi käydä kenelle tahansa.

“Klaanilaisjoukko selviytyi vähäisin vahingoin”, 001 lausui, “vaikkakin suurin heidän määräänsä suhteutettuina. Raportit toisesta osastosta olivat ristiriitaisia. Keitä he olivat?”
“Kolme titaania, vortixx, tunnistamaton olento”, Eversti 437 luetteli, “matoralainen ja selakhilaani. Eversti Ämkoon mukaan. Veriaineksen ja biomassan määrä täsmää. Ei selviytyjiä.”

Vaikka 003 olisi todella paljon halunnut, hän ei tuonut esille sitä, että veriainesta ja biomassaa oli ollut huomattavasti mainittua enemmän, ja suurin osa siitä oli ollut puhtaan vihreää.

Sillä hetkellä hän kuitenkin muisti epäkohdan radioliikenteessä viimeisen kolmen tunnin aikana. Olisiko hänellä kuitenkin kortteja pelattavaksi tässä keskustelussa?

“Herra Kenraali, en olisi niin varma, että sillä osastolla ei ollut selviytyjiä”, 003 sanoi. 001 kääntyi kokonaan häntä kohti viitta lepattaen ja katse yllättyneenä. “Sensorimme ovat vastaanottaneet viimeiset kolme tuntia viestiä, joka ei vaikuta klaanilaisten lähettämältä.”
“Mahdotonta”, Eversti 437 tuhahti.

“Klaanilaisten viestintävälineistö on meidän teknologiaamme heikompaa”, Kenraaliluutnantti 003 nyökkäsi. “Signaali, jonka nappasimme vaikuttaa huomattavasti kehittyneemmältä. Olisitte voinut tähdätä hieman paremmin, Eversti.”

“Miksi ette kertoneet minulle aiemmin, herra kenraaliluutnantti?” everstin kankean metallinen ääni kaikui. “Voin kyllä tehdä työn henkilökohtaisesti loppuun.”

003 pudisti päätään. Puhuessaan hän katsoi Kenraaliaan kohti.
“Herra Kenraali… viestimiehiemme mukaan tuntemattoman vihollisen salaus on liian vahva jopa Metastaasin sensoreille. Yritimme jäljittää aallonpituuksilla sijaintia, mutta… se, öh, ei… ollut voitokasta. Kyseessä ei myöskään selvästi ole hätäsignaali, sillä kantama on liian lyhyt. Viesti vaikuttaisi olevan kohdistettu suoraan meille.”
“Voimmeko avata molemminpuolisen yhteyden?” 001 kysyi hiljaa.
“Ehkä”, 003 vastasi. “Uusi radiotorni saattaa pystyä siihen, herra Kenraali.”

Imperiumin ensimmäinen nyökkäsi heille merkiksi ja marssi heidän ohitsensa. Kenraaliluutnantti 003 nousi kankeasti jo kipeytyneeltä polveltaan ja lähti astelemaan ontuvin askelin johtajansa perään. Kymmenkunta kenraalinkaartilaisia ja koneistettu eversti marssivat perässä äänekkäästi tasanteen metalliritilöitä pitkin.

Siinä kohtaa, missä Tulikärpäsen valjaat 1 ja 2 yhtyivät yhteen kokonaisuuden kolmesta ilmalaivasta, seisoi valtavan hyönteisen pistimeltä näyttävä kuparinhehkuinen torni, jota ylös kipusi voimajohtoja kuin köynnöksiä. Torni ei ollut seisonut tässä kohtaa sotakone-kaitaa kovin kauaa – se oli asennettu vain viikkoja ennen Metastaasin laukaisua.
Kenraali, Kenraaliluutnantti ja Eversti astuivat jättipistimen ovista ikkunattomaan pyöreään tilaan, jonka lattian ja seinän koko pinta-ala oli orgaanisella pesäaineksella päällystettyjä johtoja. Tiedustelupalvelun radistit naputtivat pimeydessä lennättimiään täydessä hiljaisuudessa.

Tilan keskellä kaareutuva suuri nestenäyttö näytti siivilöivän heille hippusia jostain päin saarta lähetettävästä tummasta ja rakeisesta videokuvasta.

Signaali oli jäljittämätön ja kuva huonolaatuinen, mutta jonkinlainen hahmo näytölle piirtyi. Pian kuvaa seurasi ääni. Puhe oli tietenkin matorania, mutta murteella tai painotuksella jota kukaan heistä ei osannut eritellä.
“Te ette edes tiedä…” kaiuttimet rahisivat. Näytön hahmo oli pimeässä paikassa taustallaan vain tumma kallion siluetti. Puhujan ulkomuodosta ei saanut selvää. Hahmo oli kuitenkin pitkä, ja sen silmiä ympyröivät jonkinlaiset kehät.
“Te ette edes tiedä, keitä tapoitte.”

Nazorakit tuijottivat näyttöä. Kukaan ei tunnistanut puhujaa, jonka rintakehä kohoili ja laskeutui raskaasti.
“Te vain ammuitte meidät, heidät, kaikki…”

Kone-eversti oli ensimmäinen, joka reagoi.
“En uskonut, että kukaan teistä selviäisi”, kuului 437:n äänen metallinen kaiku. “Hämmästyttävää. Miten teit sen?”

Kenraali 001 katsoi eliittisotilasta viiltävällä sivusilmällä.
“Teitä ei tarvita”, hän tokaisi, vielä omalla kielellään. “Voitte poistua.”

Puoli-nazorak tiesi olla väittämättä vastaan ja nyökkäsi kunnioittavasti, kääntyi keinonivelet suristen ympäri ja marssi ulos tilasta. Kenraaliluutnantti 003:n pihdeille nousi häviäväksi hetkeksi voitonriemuinen virne.

“Törkyveri!” hän huudahti näyttöä kohti riemuissaan ja hieroi molempia käsiparejaan yhteen. “Olet valinnut selviytymällä itsellesi vain polttohaudan!”
Ilmavoimien komentajan virne kuitenkin tukahtui, kun Kenraali 001 kääntyi häntäkin kohti jäätävällä katseella.

“Herra Kenraali, kun sanoitte ‘teitä’, tarkoititte siis…”
“Ulos.”

Jaokkeinen metalliovi kalahti äänekkäästi Everstin ja poikkeuksellisen nopeasti viipottavan Kenraaliluutnantin perässä kiinni. Radistit olivat tajunneet livahtaa sivuovista jo aiemmin.
Kenraali 001 jäi tilaan yksin. Hahmo ruudulla ei reagoinut tilan tyhjenemiseen liikkeellä tai toisella, vaan jäi hengittelemään raskaasti. Nazorak-imperiumin korkea-arvoisin mittaili kryptauslabyrintin takaa tulevaa kuvajaista. Tummalla siluetilla oli naamio, eikä se ollut niitä, jotka tottelivat kantajansa ilmeitä. Kanohi oli jäykkää, muuttumatonta metallia.

Pelkuri.

“Et ole klaanilaisia”, 001 sanoi vastaten tuijotukseen rakeiselta näytöltä. “Kuka olet?”
“Se ei kuulu sinulle”, pitkä hahmo vastasi. “Samoin kuin ei sekään, keitä he olivat.”

Kenraali oli kuulevinaan, kuinka puhujan ääni murtui lauseen lopussa.
“Menetit jonkun?”
Kaiuttimista kuului raskasta hengitystä. Tärisevää hengitystä.
“Välittäisitkö todella, vaikka se olisi niin?”, ääni lausui. “Muuttaisiko se näkemystäsi niistä sotilaidesi päätöksistä, jotka olet jo hyväksynyt ja itsellesi oikeuttanut?”

Kenraali 001 otti muutaman askeleen lähemmäs rätisevää näyttökuvaa ja katsoi sumeaa puhujaa lähempää. Hän yritti hakea katsekontaktia naamioitujen kasvojen kanssa joitakin hiljaisia sekunteja, kunnes lopulta vastasi vain pudistamalla päätään.
“He tekivät, mitä heidän pitikin. Aivan kuin sinäkin uskottelit itsellesi tekeväsi. Keitä ikinä olettekaan… mitä ikinä tahdottekin eversti Ämkoosta, en voi sallia sitä. Miekkapiru on Imperiumin omaisuutta.”

Naamiokasvon äänensävy pisti kaiuttimista läpi kuin skorpioni.
“Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

001 tuhahti. “En tiedä, mistä luulet puhuvasi.”

“Tiedät kyllä. Sinun ei tarvitse valehdella minulle. En ole kansalaisesi.”

Vanha hyönteinen hymähti, ja ääni oli enemmän ase kuin tunteenilmaus.

“Syytät minua varkaaksi. Onko sinulla aavistustakaan, kuka minä olen?”

“Kyllä”, ääni vastasi. “Tiedän, kuka sinä olet. Tiedän, mistä olet kotoisin. Tiedän, mitä olet tehnyt, ja tiedän, mihin pystyt.”

“Hyvä”, Kenraali nyökkäsi. “Minä en tiedä, kuka sinä olet. Minä en tiedä, mistä olet kotoisin, en mitä olet tehnyt tai mihin pystyt. Tiedän vain, että yritit astua tielleni.”
Imperiumin ensimmäinen antoi pitkän pistävän katseen naamioiduille kasvolle salauksen toisella puolella ennen kuin kääntyi tästä poispäin.

“Luuletko olevasi ensimmäinen?”

Radiotornin laitteistot piipittivät ja kohisivat nazorakin ja linjan toisella puolella odottajan yhteisessä hiljaisuudessa. Kenraali 001 nosti tummanruskean kätensä kasvojensa eteen ja katseli vanhoilla raskasluomisilla silmillään kämmenen vuosien parkkiinnuttamaa pintaa. Jokaista pientä ryppyä ja kovettumaa, arpea tai haavaumaa, jotka olivat raapineet mosaiikkiaan vanhan sotilaan kouraan.

“Meitä ei haluttu tähän maailmaan. Meille ei ollut paikkaa. Meillä ei ollut paratiisia, jonka jumalamme meille osoittaisi.”

Kenraali 001 käänsi päätään hitaasti taas näyttöä kohti ja odotti hetken. Hahmo kohinan takana ei vastannut mitään, ja Kenraalin pihtihampaat aukesivat hitaasti.
“Eräänä päivänä vuosia sitten etelässä todellisuus kaltaisistasi avasi silmäni maailmalle. Silloin pystyin ensimmäistä kertaa näkemään tämän kaiken vain elimistönä, jolle me olimme sairaus.”

Viitta heilahti, kun Kenraali 001 kääntyi taas kokonaan näyttöä kohti, ja hänen silmänsä leiskuivat vihreää liekkiä.

“Joten älä kerro minulle menetyksestä”, hän lausui jääkylmästi. “Älä kerro menetyksestä niille, joilla ei ole, mitä menettää. Meillä ei ollut muuta kuin viha ja pelko, jonka sinun helvettisi langetti myrkyllisenä ja syövyttävänä meitä kohti.”

Hän nosti kätensä kuin terävimmän miekan ja osoitti suoraan sormellaan kohti hahmoa näytöllä.

“Sinun kaltaisesi luulevat olevansa oikeutettuja tuomitsemaan maailmassa, jossa ei ole lakeja. Luulette pystyvänne määräämään suunnan, johon kaikki kulkee… koska ette ole väärässä. Ei ole teitä ylempää auktoriteettia. Luulette kuuluvanne tänne, koska kukaan ei muista aikaa, jolloin teitä ei vielä ollut. Se johtuu siitä, että se aika on vasta edessä, muukalainen.”

Hahmo ruudulla laski päätään rintakehäänsä kohti. Jokainen 001:n sanoista sihisi kuin lihaa sulattava happo. Ja silloin jos joskus virtasi hänen suustaan kylmää, kaikuvaa vihaa.

“Kuunteletko sinä minua, muukalainen? Meille on valittu vain yksi polku…

… ja puhdistamme siltä kaikki kaltaisesi.

Ja jos takerrut siihen uskoon, että sinulla, sinulla kaikista on oikeus hakea kostoa kuolleellesi, joka tiesi täysin, mitä oli tekemässä, mutta teki sen silti…”

Näyttöä kohti osoitettu käsi puristui tärisevään nyrkkiin. Kenraalin seuraavat sanat tulivat kuiskaten.
“… lupaan, että tapamme viimeisenkin muiston sinusta.”

Sanat kaikuivat ylös ja alas tornikompleksia. Kun ne lopulta himmenivät tyhjyyteen, jäi vain hiljaisuus hautaholvin syvimmistä kerroksista.

“Kaikki se, mitä te teette… kaikki se, mitä te olette. Sinä olet”, rakeisen näytön tumma hahmo lausui. Se veti muutaman kerran henkeä, ennen kuin jatkoi.
“Ja sinä et tiedä, miksi me pelkäämme teitä.”

Niiden sanojen jälkeen kuva katosi ja särinä lakkasi. Kenraali 001 seisoi yksin pimeän näytön edessä, ja siinä hiljaisuudessa takoi ikuinen jyskytys hänen otsaansa kovempaa kuin aikoihin.
Hän kääntyi poispäin ja jätti pimeyden taakseen, ja jyskytys otsassa tahditti marssin ulos radiotornista.

Hyytävässä aamutaivaan tuulessa kenraalinkaartilaiset seisoivat käytävänä kahdessa rivissä. Imperiumin ensimmäinen marssi mietteliään näköisenä heidän välistään ja kohtasi käytävän päässä odottavan Kenraaliluutnantin ja Everstin. Upseerit siirtyivät liikkumaan päättäväisesti tiedustelupalvelun aluksia kohti suuntaavan johtajansa vierellä.

“Herra Kenraali”, 003 puhui kiireisesti, “voinko tiedustella, mitä tapahtui?”
001:n pihtien välistä pääsi pelkkä tunteeton, kysymyksen tiedostava hymähdys. Hän jatkoi marssimista.
“Keitä he olivat, Kenraali?” ilmavoimien komentaja yritti. “Olemmeko julistaneet heille sodan?”
“Ymmärrä tämä, 003. Jokainen, joka yrittää viedä meiltä vapautemme, on sodassa meidän kanssamme. Tästä hetkestä hetkien loppuun asti.”

Eversti 437 hymyili hiljaista, mekaanista hymyä. 003 oli päästämässä pihtiensä välistä jotain harkitsematonta, kunnes tajusi, että oli antamassa sen tapahtua. Imperiumin ensimmäinen voitti kaikki väittelyt vakiona.
“Siinä tapauksessa meidän täytynee varautua uusiin ulkopuolisiin interventioihin, Kenraali”, hän lopulta sanoi opitun asiallisesti. “Jo epäonnistunut terrori-isku Kenraalinsatamaan osoitti, että meidän on pidettävä silmämme auki jokaiseen ilmansuuntaan.”

He saapuivat jälleen samalle tasanteelle, jonka yllä hohti silmiä väsyttävää sinistä valoa äänettömästi hurisevista mustista suojauskoptereista. Takanaan liikkuvien tahdista välittämättä 001 asteli mustan munamaisen Pesä 01:n ovipaneelien vierelle, painoi kätensä tunnistuslevyyn ja veti auki pienen kaarevan metalliluukun podin kyljessä.

“Herra Kenraali”, 003 jatkoi empien, “en sano tätä tarkoituksenani kyseenalaistaa teitä, mutta meidän täytyy kuitenkin muistaa, että liittolaisuutemme saastaisiin liskoihin ja epäpäteviin harjakkaisiin on… väliaikaista. Riittävätkö joukkomme nykyistä useammalle rintamalle?”

001 ei vastannut. Hän pyöritti pientä rullaa avaamansa luukun takana, veti esiin pitkänhuiskean antennin ja nosti kaarevan kommunikaattorin päänsä vierelle.

437 rikkoi hiljaisuuden.
“Emme tarvitse muita”, kyborgieversti lausui mantranomaisesti. “Olemme ylivertaisia vain yksin.”
“Se”, ilmavoimien komentaja jupisi kiitellen mielessään sitä, että suojalasit peittivät hänen silmänsä täysin, “Se on tietenkin ensimmäinen ja viimeinen Totuus. Mutta tahtoisin lainata sanojanne, Kenraali: Vain puhtaimmat tietävät, että puhtautensa täytyy ansaita! Kuinka viisaita olemme, jos julistamme sodan viholliselle jonka voimia emme tunne, ja kuinka-”

“Metastaasi”, Kenraali lausui äänekkäästi kommunikaattoriin. “Yhdistä Rautasiivelle.”

003 oli avaamassa suutaan uudestaan etusormi pystyssä. Jos hän yrittäisi tarpeeksi, jossain vaiheessa Kenraali varmasti reagoisi. Niin oli hyvä hokea itselleen sellaisina hetkinä, kun halusi polttaa päreidensä lisäksi vielä jonkun muunkin saaren.
Asiallisuus alkoi kaikota kenraaliluutnantin äänestä. “Herra Kenraali, minusta meidän ei…”

“002”, Kenraali 001 lausui vielä kovempaa. “Tahtorakin askelma. 661-645. Sektorin 52 rannikkolaivat. Kevyt keskitys.”

Sen sanottuaan Imperiumin johtaja sulki kommunikaattorin, kelasi antennin takaisin aluksen mustaan kylkeen ja kalautti luukun kiinni. Vanha nazorak käänsi selkänsä kuljetusalukselleen, katsoi hämmentynyttä ilmavoimien komentajaa silmiin pieniä hetkiä, ja osoitti katseensa sitten itään.

Horisontista kuului tuulenkin alta hiljainen vihellys, joka leijui saaren yllä kuin hiipuva ukkonen.

“Selviytyjämme signaali oli salattu”, Kenraali 001 sanoi oudon rauhallisesti. “Mutta hänen takanaan oli tuttu kallion muoto. Ja muistan kyllä vielä päivän, jolloin purjehdimme sen ohi matkallamme pohjoisrannikolle.”
Eversti ja Kenraaliluutnantti käänsivät päänsä samaan suuntaan kuin 001. Kaukana erottuvalla itäisen rannan siluetilla välähti sekunnin ajan pieni hehku kuin auringossa kimmeltävästä hiekansirusta.
Kymmeniä sekunteja myöhemmin räjähdyksen hiljainen ääni saavutti heidät pelkkänä utuisena kaikuna. Näin kaukaa kuulosti vain siltä, kuin yksinäinen puunrunko olisi kaatunut.

Sitten tuli hiljaista.

Ja jossain korkealla vuodatettiin kyynel taas yhdelle askeleelle, jota ei voinut koskaan enää peruuttaa.

“Mitä olit sanomassa, 003?”

Hetken tasanteella puhuivat vain yläilmoissa leijuvien Vibrion, Spirillin ja Spirokeetan propulsio-rhotukoiden huokailut ja niiden takaa uliseva tuuli. Kenraaliluutnantti 003 katsoi johtajaansa epäuskoisena suojalasien tummanvihreän kiderakenteen läpi.

003 oli varma, että vihollinen oli väistänyt tämänkin. Pohjimmiltaan Ilmavoimien komentaja tiesi, että Kenraalille sillä ei olisi väliä. Kyse oli viestin lähettämisestä.

He haluaisivat selviytyjän tietävän, että Imperiumi ampuisi niin kauan kun oli ammuttavaa.

Kaiken jälkeen Kenraali 001 oli lopulta antanut viholliselle armoa. Hän oli joko antanut tälle mahdollisuuden paeta tai tuskattoman kuoleman.

Ja heidän armoaan pahempaa olivat vain sen vaihtoehdot.

Mustatakki mirukasvo asteli Tulikärpäsen valottomilta alakansilta esille hyytävään syystuuleen raskasrakenteisten kenraalinkaartilaisten saattamana. Miekkapirun yllä liehuva musta nahka näytti pimeässä suuren haavoittuneen haukan lannistuneilta siiviltä.

Kuljetusalusten valossa paholainen kohtasi johtajansa. Ylivertaisen puhtauden ensimmäinen lapsi katsoi häntä vanhoissa silmissään ristiriitaa. Kenraali 001:n kahlitseva katse osoitti miekkapaholaiselle pettymystä epäonnistumisesta, mutta ylpeyttä vakaumuksen säilyttämisestä.

Kenraali 001 kysyi, mitä tuntematon vihollinen oli halunnut miekkapaholaisesta. Miekkapaholainen kysyi, oliko sillä väliä. Kenraali 001 pudisti päätään äänettömästi.

Tärkeämpi työ oli kesken. Vahtikoira oli metsässä teillä tietymättömillä. Ehkä kolon kaivaneena, nuolemassa haavojaan.

Ilmavoimien komentaja käänsi katseensa ilmalaivan laidan yli. Metsän yllä kiitävät rakettijääkärit saartoivat vihollisen vahtikoiran viimeisiä pakoreittejä. Hetken 003 unelmoi saavansa tuoda vastustajan sotilaallisen johtajan Kenraali 001:n silmien eteen henkilökohtaisesti.

Kenraalin vierellä Miekkapirua arvioiva koneistettu sotilas ei tiennyt enää, miten unelmoitiin. Niin syvälle hänen entisiin aivoihinsa olivat sähköiset prosessorit ja rautaiset rattaat kaivautuneet, eikä metalli hänessä ollut edes vankin hänen kahleistaan.
Hänen vahvin kahleensa oli rakkaus Imperiumiin, ja sen hän opettaisi entistäkin paremmin uudelle taisteluparilleen. Eversti Ämkoo oppisi rakastamaan Imperiumia kuin kuka tahansa heistä.

Kenraali 001 kuunteli Miekkapirun kertomusta taistelusta hiljaisena ja antoi käskyn.

“Etsi hänet.”

Ämkoo polvistui johtajansa edessä kasvot Tulikärpäsen metallista tasannetta kohti. Mustan kuljetuskapselin oviluukku kolisi vankasti kiinni. Kaartin jääkärit nostettiin jämäköillä kaapeleilla suojauskoptereihin, ja tiedustelupalvelun alukset alkoivat kohota korallinpunaiselle aamutaivaalle ja lipua kohti pohjoista.
Eversti 437 saattoi miekkapaholaisen äänettömästi arkaaisten metalliovien ja upseerikansien punaisen kiillon läpi takaisin syvälle aluksen pimeyteen. Heillä kahdella olisi vielä paljon työtä edessään.

Asevaraston pimeydessä paholainen sai itselleen harvinaisen yksinäisyyden hetken. Hän käytti sen tuijotellen rivillistä kaarevia sapeleita, toinen toistaan puhtaampia ja täysin identtisiä. Ne olivat kauniita, sitä oli vaikea kieltää.
Mutta yksikään niistä ei tulisi olemaan tarpeeksi.

Pimeys valtasi tilassa kaiken, jota kohti katon kylmiä varastovaloja ei oltu osoitettu. Siinä pimeydessä Ämkoo tiesi olevan piilo viimeiselle ystävälle, joka hänellä vielä oli.

“Hei.”

Pyöreiden punaisten silmien heijastus tuijotti miekkapaholaiseen nazoralaisten upseeriterien metallista, ja hän muisti kyllä, miltä musta olento silmien takana näytti. Se oli pukeutunut näyksi hänen elämänsä huonoimmasta päivästä.

“No, lähettini. Vieläkö pysyt polullasi?”

Äänien kuoro pimeydestä tuntui siltä, kuin pitkät kylmät sormet olisivat sivelleet lempeästi toan selkää nahkatakinkin läpi.

“Vaan onko sinulla vaihtoehtojakaan, ystävä. Lieneekö enää edes siltoja poltettavaksi? Syistä joita en voi ymmärtää, sinulle tarjottiin tänään vielä yhtä… ja sytytit sen tarjoajan silmien edessä ilmiliekkeihin.”

Ämkoo ei vastannut kummitukselle. Sen värähtämättömien pimeydessä leijuvien silmien hohde tarkkaili pirua, kun tämä kokeili vielä kerran kutsua esille punahehkuista varjoraajaa. Mutta enää ei arpeutuneesta olkatyngästä lentänyt edes punaista kipinää.

Paholainen tuhahti inhoavaan sävyyn. Ämkoon oikean käden tummat sormet valuivat telineessä lepäävän miekan kahvan kultaisia uurteita pitkin paikoilleen. Hän nykäisi terän kehdostaan, pyöräytti sitä tottuneesti ilmassa ja heilautti sen sivulleen. Se oli täysin samanlainen kuin aiempi. Yhtä hyödyllinen. Yhtä tappava. Yhtä pois heitettävä.

“Mitä tunsit, kun kätesi kiertyi hänen kaulansa ympärille?”

Ääni nauroi pilkaten ja tuomiten.

“Vai tunsitko mitään? Olisiko se tuntunut paremmalta… toisella kädellä?”

Miekkapaholainen kallisteli asetta ainoassa kädessään vastaamatta henkäykselläkään.

“Ja jos voisit sanoa viimeisen siltasi vartijalle vielä jotain, mitäköhän se olisi?”

Miekkapaholainen työnsi aseen mustaan huotraan ja otti päättäväisiä askelia asevaraston ovelle. Hän seisoi hetken selkä kummitustaan kohti oviaukon valossa.
“Kaksi sanaa”, Miekkapiru kuiskasi. “Na Zora.”

Tyhjyys otti vastauksen vastaan mielissään.

Aer Kristallisaaret

Odina Metru Nuin sodan aikana

Nykyhetki

Koillissakara

Jossakin etelässä Melko kauan sitten

Nazorak-pesä Tunti ennen sarastusta

Vuosia sitten

Nykyhetki

Yö Tasangot Nui-Koron ympärillä Kaksi tuntia ennen sarastusta

Jokin aika sitten Lehu-metsän pohjoisosat

Nykyhetki Nazorak-leiri

Pesä Kuusi tuntia ennen sarastusta

Bio-Klaani

Metastaasi Ylhäällä Viikkoja sitten

Tulikärpänen Ylhäällä Nyt

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Aer
Kristallisaaret

Odina
Metru Nuin sodan aikana

Jossakin etelässä
Melko kauan sitten

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Pesä
Kuusi tuntia ennen sarastusta

Metastaasi
Ylhäällä
Viikkoja sitten

Tulikärpänen
Ylhäällä
Nyt