Avainsana: Xia

  • Totuudenjälkeinen aika

    Xia
    Hallintosektori (A-01)

    ”Xia hallitsee maailmaa, mutta kuka hallitsee Xiaa?”
    Niin kuului yleinen sanonta, jota juonittelijat, skeptikot ja salaliittoteoreetikot rakastivat toistella.

    Hyvin yleinen näkemys oli, että jonkinlainen salamyhkäinen kagaali hallitsi Xiaa. Se, keitä tähän salaliittoon kuului, vaihteli sen perusteella, keneltä kysyi. Ehkä sitä johtivat kuuluisat näyttelijät ja seurapiirijulkimot, kuten Meliarke tai Roodaka. Toisten mielestä kyse oli jostakin mystisestä Tulinoidan kultista tai Varjottua palvovasta lisko-illuminatista.

    Joidenkin mielestä selvä hallitsija oli Xian Laivasto. Sen amiraalineuvosto oli lopulta viime kädessä se taho Xialla, jolla oli eniten aseita, ja joka käytännössä hallitsi huomattavaa imperiumia siirtokuntia. Eihän heillä valtaa virallisesti ollut, muuta kuin hallitseva markkina-asema Xian ja xialaisen omaisuuden turvallisuudessa – ja mikäpä muu olisi todellista valtaa, kuin se?

    Runollisemmat sanoivat, että Xiaa hallitsi sen elävä Vuori, joka hitaasti nieli kaiken muun saarella. Siinä kestäisi vuosituhansia, mutta lopulta olisi vain Vuori. Elleivät xialaiset keksineet keinoa räjäyttää sitä ennen loppua. Luultavasti keksisivät.

    Yksi asia oli päivänselvä. Valta ei todellakaan kuulunut Xian Neuvostolle tai Presidentti Stenyaxalle. Poliittinen johto oli lähinnä suurien ja mahtavien keskustelukerho ja edustus ulkomaille. Se pikemminkin peilasi Xian valtasuhteita kuin loi niitä.

    Kysymys oli kuitenkin huomattavasti vähemmän kiinnostava sellaisille, joiden päivätyö tapahtui juuri siellä vallan keskellä, sen verkostoja navigoidessa.

    TOTUUDENJÄLKEINEN AIKA

    Xian Neuvoston tiedustelukomitean loppulausunto Radakin toiminnasta ja siihen liittyvistä henkilöistä sekä tapahtumista

    Yksi näistä byrokratian sisukkaista puurtajista oli liskomies nimeltä Thieler. Thieler oli valunut työpaikalleen, massiiviseen kuusikulmaiseen kivikolossiin nimeltä ”Hektagon” lähinnä hyvin kofeiini- ja sakariinipitoisen juoman voimalla. Se sijaitsi kaupungin sydämessä, Sektorilla A-01, muutamasta metropysäkin päässä Rubiinipalatsista ja Suurimmasta Tuliadoriumista. Työmatka ja vaellus Hektagonin ylimpien kerroksien toimistoihin kului kätevästi todellisuudesta eristettynä, kun korvanapit toistivat viimeisintä jaksoa yhdestä Thielerin suosikki-podcasteista. Kerros oli omistettu Heremus-konsernin toiminnalle. Heremus oli voittanut kilpailutuksen Xian hallinnon tiedustelupalveluiden organisoimisesta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

    Vortixx valui työpisteelleen harmaaseen toimistoon. ”Vanhempi turvallisuuskonsultantti”, luki lätkässä hänen pöydällään. Alkutekijöiksi hän nakitti pari tylsempää ja yksinkertaisempaa tehtävää päivän ohjelmastaan nuoremmille työntekijöille, ja keskittyi itse vain vaikeimpiin ja (hädin tuskin) kiinnostavimpiin tehtäviin.

    Niistä ensimmäinen oli päivän tapaamisista kiireisimpiä ja valitettavasti myös kalleimpia. Thieler nousi rutiininomaisesti kytkemään kaikki toimiston valvontalaitteet pois päältä. Informaatioteknologiayritys oli lyhytikäinen, jos se antoi mahdollisuuksia tuulettaa omaa likapyykkiään. Ja likapyykistä tapaamisessa olikin kysymys. Ovisummeri surisi pehmeästi ja Thieler käveli laiskasti avaamaan oven.

    Ovella tervehti hontelo kermanvärinen lisko siistissä haarniskassa ja pyöreissä laseissa: melko hyvännäköinen mutta myös jotenkin välittömästi unohdettava nuori jantteri käsissään pino kansioita. Thieler ei enää edes harkinnut, kun hän nopealla vilkaisulla laski saapujan sormien määrän.

    Jotkut yksityiskohdat oli helppo jättää huomaamatta, jos ei katsonut aivan liian tarkkaan. Mutta kun niitä alkoi nähdä, oli niitä mahdotonta olla enää huomaamatta. Yksi nuoren vortixxin sormista jakaantui kahdeksi sormenpääksi, kun taas toisessa kädessä kolme sormista oli sulautunut yhteen epämuodostuneeksi möykyksi.

    Sormia ne eivät vain osanneet tehdä. Mikä piru siinä oli niin vaikeaa? Onneksi suurin osa ei katsonut tällaisia detaljeja kahdesti.

    ”Päivää, herra Thieler”, sanoi reipas ääni.
    ”Päivää, Baranna”, Thieler vastasi aneemisesti. ”Astu sisään.”

    Ovi sulkeutui saapujan perässä. Thieler valui työpöytänsä taakse vilkaisten vielä puolihajamielisesti katonrajan kameroita. Virrat pois, hyvä. Ainoa turvallisuusjärjestelmä, jonka hän jätti päälle, oli vartijoiden kutsumiseen viritetty nappi pöydän alla. ”Baranna” organisaatioineen oli osoittanut heidän koko yhteistyönsä ajan pelkkää kuuliaisuutta ja neuvottelukykyä, mutta tähän muukalaiseen luottaminen voisi yhtä hyvin olla jokaisen poliittisen uran verinen loppu.

    Toimistotuoli narahti, kun Thieler istui. Hän lukitsi katseensa aivan liian geneerisen komeaan vortixxiin. Pikkudetaljit jäisivät vähemmän huomiokykyisiltä henkilöiltä huomaamatta, mutta Thielerin koko turvallisuusalan ura oli opettanut häntä tunnistamaan epäautenttisia henkilöitä. Tai no, niitä jotka olivat sitä enemmän kuin autenttisia.

    ”Hoiditte sen Fexian homman ihailtavasti”, hän sanoi. ”Julkisessa viestinnässä kaivostyöläisten lakon sympatiat ovat laskeneet 50% aiemmista viikoista. Kohta siitä ei enää puhuta. Hyvää työtä.”

    ”Hyvä kuulla, herra Thieler. On puhdas ilo tarjota luovia ratkaisuja muuttuvassa maailmassa.”

    ”Olisi tietenkin uusi tehtävänanto, kersantti.”

    ”Kersantti” tuntui vuosi vuodelta ironisemmalta titteliltä. Thielerin oli vaikea sanoa sitä ilman, että hän tuhahti hieman. Vortixxin kasvoihin pukeutuva olento ei ollut mikä tahansa kenttäjohtaja, eikä ehkä ikinä ollutkaan. Sekin oli osa ’Barannan’ edustaman imperiumin käsittämätöntä disinformaatioverkostoa, joka teki jopa liittolaisille tai asiakkaille mahdottomaksi seurata, missä organisaatio liikkui ja vaikutti. Missä sen pää tai häntä meni.

    Totuus, jota harvoin uskallettiin sanoa ääneen lieni se, että kaikkialla. Kaikissa sodissa, kaikissa imperiumeissa, kaikilla puolilla. Pimeyden metsästäjissä, Steltin senaatissa, Metru Nuilla, ties missä. Muodonmuuttajat eivät olleet vain kaksinaamaisia — kaksi oli naurettavan pieni summa naamoja tällaiselle valheiden valtakunnalle. Eiköhän ”kersantti” itse ollut suorittanut henkilökohtaisesti muutaman salamurhan tämänkin rakennuksen sisällä.

    Salamurhat eivät olleet Thielerin tyyliä. Se oli muutenkin menneen maailman strategioita barbaarisemmilta ajoilta. Henkilöitä pystyi tuhoamaan huomattavasti lopullisemmin ideoilla.

    Thieler nosti vetolaatikostaan muutaman valokuvan ja laittoi ne työpöydälle eteensä. ”Vortixx” laski katseensa niihin: lehtileikkeitä, paparazzikuvia, virallisia poliittisia mainoslehtisiä. Nuori ja nätti ja kirkassilmäinen, melko lyhytharjainen vortixx-nainen puhumassa koroilla ja toreilla sellaisella paatoksella, jota riitti vain nuorille ja ideologisille poliitikoille.

    ”Kohteemme, oletan”, epäautenttisesti hymyilevä vortixx sanoi.

    ”Yoderika on nousevia nuoria oppositiojohtajia tällä hetkellä. Viime aikoina hän on puhunut paljon Heremuksen kasvavasta roolista hallinnossa, ja esittänyt kritiikkiä valvontateknologiamme toimintaperiaatteista ja laajuudesta sekä vaatinut lisää läpinäkyvyyttä laitteistojen ja algoritmimme toiminnasta.”

    ”Mitä haluaisitte hänelle tehtävän, herra Thieler?”

    Thieler tuhahti. Kersantti tiesi takuulla täysin, mitä hän halusi — mutta totta kai hän halusi kuulla sen. Ehkä kersantti haaveili vanhojen päivien perään — sotilas hän pohjimmiltaan kuitenkin oli, mutta sai enää vain modernin kaltaisia tehtävänantoja. Muodonmuuttajilla pystyi tuhoamaan henkilöitä paljon, paljon monipuolisemmin. Kuolemassa oli se huono puoli, että se tuppasi tekemään henkilöistä marttyyrejä.

    Salamurha piti kohdistaa henkilöön paljon lopullisemmalla tavalla.

    ”Haluan, että hänet nähdään epätoivottavan salarakkaan kanssa. Joku liian nuori, tai liian vanha. Tai jonkun sellaisen henkilön, joka pistää hänen poliittiset arvonsa kyseenalaiseen valoon. Nuorisopoliitikot eivät tykkää mistään niin paljon kuin repiä kappaleiksi niitä, jotka ovat huonompia olemaan progressiivisia kuin he itse.”

    ”Ymmärrän”, kersantti sanoi samalla keinotekoisella pirteydellä. ”Onko toiveita tämän kampanjan ottamasta muodosta, tai erityisesti sen ajoituksesta?”

    ”Sen jätän teille. Kampanjan aika, no, niin pian kuin mahdollista. Kuvamateriaalin täytyy olla uskottavaa jopa niille, jotka ymmärtävät, miten te toimitte. Eli parempi pitää ne sormet kurissa tällä kertaa — joku muukin huomaa ne.”

    Kersantti katsoi alas käsiinsä, ja naurahti.
    ”Sormet, sormet, sormet… miksi ne ovat niin vaikeita. Niitä on niin monta vierekkäin. Kuka noissa pysyy enää edes perässä?”

    Thieler katsoi hieman ohi vortixxin muodon, kun tämä alkoi muuttaa sitä. Puolikomea vortixx kansiopinoineen muuttui puistattavaksi värien ja tekstuurien pyörteeksi, joka otti täysin uuden hahmon. Jotakuta muuta se olisi säikäyttänyt, mutta Thieler tunsi hyvin kersantin toimintatavat. Tätä muotoa hän tykkäsi käyttää eniten.

    Jos se siis oli sama kersantti, jolle hän oli aina puhunut. Jos sellaista henkilöä oli ylipäätään olemassa. Lopulta oli aivan mahdoton tietää.

    Muodonmuuttaja seisoi hänen edessään kiiltelevässä haarniskassa. Sen olkapäillä lepäsi suuri sininen viitta ja sen kädessä oli hehkuva sapeli. Kehon rakenne oli kuvottavalla tavalla insektoidimainen, mutta harteilla lepäävä pitkulainen, tummasilmäinen pää muistutti jostain zakazlaisesta satuolennosta, joilla keskenkasvuisia peloteltiin. Värit asettuivat uuteen muotoon sokaisevina ja vaikeasti hahmotettavina — sinistä, punaista, vihreää, kaikki iljettävän kirkkaaksi saturoituina, kuin kukaan tai mikään ei olisi tehnyt tietoista valintaa olemuksen värien suhteen. Skrallit olivat Thielerin mielestä pohjimmiltaan melko iljettäviä öykkäreitä, mutta resurssina he olivat muodostuneet harmillisen korvaamattomiksi.

    ”Kampanja tulee onnistumaan muutamassa viikossa”, kersantti naurahti. Ääni oli nyt matalampi ja hengitys raskaampaa. ”Mutta lisäuskottavuus vaatii huolellisempaa strategiaa, joten se tulee myös maksamaan tuplasti. Ymmärrät varmasti.”

    ”Kyllä, kersantti Turmanterä”, Thieler huokaisi tappavan sarkastisesti. ”On aina yhtä ilo asioida kunnioitetun ja pelätyn skralli-imperiumin kanssa.”

    Legendojen kaviopedon hirvittävä naama näytti tyytyväiseltä siihen nuoleskeluun.

    ”Me taistelemme. Me voitamme. Me valtaamme. Me olemme skralleja.”

    Jälleen toinen pahoinvointia aiheuttava väripyörre muutti kersantin muotoa, ja nyt lähes ilmetty valtuutettu Yoderika seisoi keskellä Thielerin toimistoa. Lähes. Jos ei laskenut sorminivelten määrää liian tarkkaan. Thieler nyökkäsi puoliksi tyytyväisenä, ja kersantti Turmanterä — jos se ylipäätään oli edes hän — otti ensimmäisen muodon, joka yllään hän oli saapunut toimistoon.

    Thieler saattoi ”vortixxin” ovelle, huokaisi ja kytki toimiston valvontalaitteistoja yksitellen päälle.

    Vai ”skralli-imperiumi”. Jälleen yksi osa järkyttävää potaskavuorta, jonka päällä kersantti ja hänen kaltaisensa seisoivat. Skrallit olivat satuolentoja toisesta maailmasta, täydellinen sotilasimperiumi loputtoman aavikon yllä. Tuollaisen nimen käyttäminen oli vallankäyttöä noloimmillaan.

    Rehellisimmillään Turmanterä oli silloin, kun hän käytti ”oikeaa muotoaan” ja katsoi Thieleriä sen fiktiivisen kaviopedon silmien läpi. Sillä hevonpaskaahan tyyppi lähinnä tuotti. Siitä hänelle ja hänen imperiumilleen maksettiin.

    Se asia on nyt poissa päiväjärjestyksestä, Thieler mietti tyytyväisenä. Sitten alkaisivatkin päivän tylsemmät osat. Hän haki pari kolmioleipää lounaaksi työpaikan kahviosta ja kiirehti jo seuraavaan metroon, jolla pääsisi Rubiinipalatsille. Hän leimasi itsensä pois Hektagonin tiloista ja kun hän astui raskaiden muurien ulkopuolelle, olivat kadut jo täynnä kansaa. Joku feissari yritti tyrkyttää hänelle uutta puhelinta, ja toinen oli huolissaan Fexian uhanalaisen apinalajin kohtalosta. Ei olisi hänen ongelmansa, jos apinat tulisivat tuhoutumaan edistyksen rattaiden alle. Kuka niistä välitti.

    Kolmas ehti jo ojentaa hänen käteensä punaisen lapun, jonka (oletettavasti poliittisesta) sisällöstä hän ei tajunnut yhtikäs mitään:

    Kaikenlaista paskaa maailma olikin täynnä. Thieler sujautti lehtisen roskikseen, laittoi kuulokkeet korviinsa, eikä piitannut mistään ympärillään.

    Hän napsautti podcastin päälle ja sukelsi metroasemalle.

    ”Mitä fantsuinta päivää sulle, sulle ja just sulle! Tervetuloa ajatusten huokuvaan koskeen, diippien kelojen Tona-Wahiin. Tervetuloa ottamaan chillisti, siemailemaan rauhoittavaa kombuchaa ja virittämään sun aivokytkentöjä sekä sentteröimään sun juurichakrat. Mä olen Aldous, mutta voit ihan hyvin kutsua mua… Noitatohtoriksi. Tänään mulla on kunniana esitellä vieraana todellinen monitaituri: sotasankari, liikemies, filantrooppi. Tervetuloa studioon, kenraali Gaggulabio!”

    ”Kiitos kiitos, arvon tohtori. En olekaan tällaisissa ohjelmissa ennen ollut, heh. Voisi sanoa, että olen sellainen vanhan liiton mies.”

    ”Se on totta, sä et ookaan aiemmin ollut meillä vieraana. Voin tässä kuulijoille kyllä paljastaa, että Gaggu ja meikä mennään ihan way back. Näillä aloilla sitä kohtaa aina vähintään yhteisten kamujen puutarhajuhlissa, ja onhan meillä pari huikeaa business venturea myös yhdessä ollut, eiks niin?”

    ”Juu, en ole niihin vielä muistelmissani edes päässyt. Toinen osa on ollut pitkään kirjoituspöydällä, mutta olen niin penteleen kiireinen mies ettei siitä tule aina mitään. Mutta ensimmäistä osaa voi kyllä tilata kaikista Liekkimiesten leipomoista, joita on jo neljällä eri saarella.”

    ”Hyvä pointti — kandee tsekkaa Gaggulabion elämämkerta sairaan nopee. Sanoitkin just, että oot penteleen kiireinen mies. Saattaa olla, että kaikki meidän kuulijat ei vielä tiedä miksi, niin haluaisitko vähän avata tota heitä varten?”

    ”Ainahan minä olen ollut sellainen, että on monta rautaa tulessa – samanlaista monialayrittäjyyttä kuin Voiton porukalla, joku sanoi. Viime aikoina firmani on ollut kiireinen tässä paljon puhutussa Välisaarten sodassa, missä taistelemme Bio-Klaanin merirosvoja vastaan–”

    ”Hei moi, sori että keskeytän mutta tämä on tärkeämpää kuin mitä kuuntelet.”
    Se oli hyvin itsevarma esittely, eikä Thieler oikein voinut ohittaa sitä täysin, koska joku nainen puhui hänelle aivan hänen naamansa edessä silmät maanisesti kiiltäen. Olisi pitänyt mennä istumaan johonkin nurkkapenkkiin, mies mutisi, ja nosti hieman kuulokkeitaan.

    Se rohkaisi naisen jatkamaan välittömästi tykitystä.
    ”Niin siis oletko sinä miettinyt ollenkaan, miten jumissa me ollaan, niinkuin yhteiskuntana?”

    Tämä vortixx vaikutti aika nuorelta, ja oli iloisen punainen. Thieler kävi tämän läpi vilkaisulla: normaalit sormet, ei asetta, keskiluokkainen ulkoasu, rinnassa pinssi, jossa Sininoitien silmäpinssi. Eli siis roodakalainen, Thieler huokaisi.

    ”Me kyllä keksitään kaikkea uutta, ei siinä mitään, mutta milloin meillä on ollut mitään oikeasti uutta? Mitään semmoista, mikä muuttaa sitä, miten me oikeasti eletään ja ajatellaan?” nainen jatkoi. Thieler lähinnä katsoi tätä ja nyökkäili kohteliaisuudesta, mutta vain sen verran, että oli selvää sen olevan ainoastaan kohteliaisuutta.

    ”Meidän poliittinen järjestelmä, se on siis aivan mätä, aikansa elänyt. Xialainen unelma edistyksestä hautautuu paperiin ja komiteoihin. Eikö vaan? Me ollaan maailman fiksuin kansa ja silti me vaan jauhetaan sitä samaa mitä aina. Mikä on vikana?”

    ”Ehkä me kaikki vain olemme vähän idiootteja”, Thieler vastasi.

    ”Joo, ymmärrän miksi tuollainen kyynisyys on helppoa, kun valta on kaiken maailman muumioiden käsissä. Mutta ei siihen tarvitse vajota! Oletko nähnyt miltä Phimes-Metrussa näyttää?”

    Thieler nyökkäsi. Hän oli ollut siellä pari kertaa työasioilla sen jälkeen, kun Roodaka oli laittanut… paikat uuteen uskoon. Vaikka silloin suuri osa metrusta oli ollut lähinnä rakennustyömaata. Heremuksella oli suuri kansio Roodakan tekemisistä, ja Thieler oli sen sisällöstä suhteellisen perillä. Kelbuunon ja Malciremin katoamisen jälkeen Roodaka – joka oli ollut lähinnä pyrkyri, joka sukkuloi Xian, Odinan, Veljeskunnan ja nyt myös terroristi Killjoyn väliä – oli jollakin ilveellä onnistunut hankkimaan valtavat omistukset Kelbuuno-Malcirem -konsernista ja sen myötä (tai omasta lähteestään?) suunnattoman omaisuuden. Kyse oli kaiketi jonkinlaisesta pyramidihuijauksesta, Thieler epäili, mutta eipä se ollut kovin poikkeuksellista. Xian tähtitaivaalla nousi nopeaan ja paloi vielä nopeampaan. Poikkeuksellista oli Roodakan projektin poliittinen aspekti.

    Metrovaunu tärisi ja kalahteli ennen pysäkkiä. Liskoja kulki sisään ja ulos.

    ”Se on oikein malli siitä, mitä voidaan tehdä, kun ei tarvitse piitata kaiken maailman byrokraateista. Roodakalla on visiota! Me tarvitaan johtaja, jolla on visio, eikä mitään kynäliskoja. Semmoinen, joka tulee pölyisen politiikan ulkopuolelta ja joka oikeasti johtaa eikä vaan jahkaile. Hei, taidat ymmärtää niin hyvin, että voisin tarjota sulle ihan puoleen hintaan lippuja kierrokselle Phimes-Metruun, missä nähdään vähän tulevaisuutta. On kylpylää ja fine diningiä ja oikeesti jopa Roodaka itse käy tervehtimässä. Ei ole kun 1 300 kreduu. No voin laittaa 1 200 kun olet niin komee.”

    Nainen työnsi Thielerin käteen jonkun poliittisen pamfletin, Phimes-Metrun mainoskupongin (millä sai alennetun hinnan) ja nipun muita mainoksia, jotka esittelivät Roodakan juuri lanseeraamaa kenkämallistoa. Hän vilkaisi lähinnä poliittisen pamfletin kansisivua. Sen iskulauseet olivat melko tuttuja monesta muustakin mainostilasta.

    ”Voin harkita”, Thieler valehteli. Hän mietti hetken jäävänsä pysäkin aikaisemmin päästäkseen eroon tyypistä, mutta sitten hän ei kyllä ehtisi istuntoon ajoissa.
    ”Roodakalla on kyllä ihan hyviä pointteja”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut edes vale: hänen oli kuitenkin pakko ihailla Roodakan poliittisen operaation toimivuutta. Se oli nerokas ja häikäilemätön, todellinen PR-sota Xian vanhaa järjestystä vastaan. Politiikan ja brändäyksen sopusuhtainen yhdistelmä, diktaattorihaaveen muuttaminen trendikkääksi muotivirtaukseksi.

    ”Niin just! Oli kiva jutella”, nainen vielä sanoi, ja etsi itselleen uuden uhrin. Thieler laittoi kuulokkeen takaisin korvaansa. Hän oli vissiin missannut aika paljon, mutta ei jaksanut aloittaa podcastia uudelleenkaan.

    ”Siis tosi meditatiivinen ajatus toikin! Kaikkien meidän pitää vaan löytää se oma balanssi. Se on semmoinen porras sisäiseen temppeliin.”

    ”Se oma elämäm lähde.”

    ”Siis wou. Aivan totta. Jos raaskit meidän kuulijoille paljastaa — tai edes raottaa vähän mysteeristä verhoa — niin on mun pakko kysyä, että miten se elämäm lähteen etsintä meni?”

    ”No, enhän minä sitä löytänyt, mitä luulin etsiväni, mutta ehkä sillä reissulla opin todellisen elämäm lähteen olevan ystävät ja kokemukset, jotka sain matkan varrella.”

    ”Aivan uskomatonta, äijä. Siis tosi upeeta. Mä tapaan sanoa, että travellaus on oikeesti ainoa asia, jonka sä voit ostaa joka tekee susta rikkaamman.”

    ”Joo se on melkein ainoa asia mikä tässä nykyisessä pestissä vähän pännii, kun ne Välisaaret alkaa olla vähän nähty. Kyllä minä reissaan edelleen, muttei voi mennä kovin kauas, joku Xian reissu silloin tällöin. Silloin joskus purjehdittiin kaikilla sakaroilla ja mantereilla, poltettiin paikkoja ja myytiin kakkuja. Se oli elämää se.”

    ”Palataan ihmeessä tohon travellaukseen vielä, mutta nyt on pakko mennä vähän työasioihin ja kysyä tosta teidän Välisaarten operaatiosta. Harva meidän kuulija ehkä on kovin perillä, mutta aivan siellä Välisaarten keskellä on mitä ilmeisimmin kiehumassa melkoinen poliittinen kattila. Paljon jengiä samalla saarella, isoja laivoja ja moottoreita. Aina välillä kansainvälisen lehdistön huomio kiinnittyy tohon hommaan, mutta kun mä tuolla maailmassa puhun jengille, niin ei kovinkaan moni tunnu tietävän, mistä tässä on kyse. Haluaisitko vähän avata tätä sun viimeisintä työkeikkaa meidän kuulijoille?”

    ”No siis, että ymmärtää siitä mitään, pitää tietää tästä Bio-Klaanista. Se on tosiaan kaupunki, joka ottaa vastaan kaikenlaiset rikolliset ja pelkurit, semmoiset joilla ei ole mitään järkevää tekemistä. Pahamainen Kapteeni Notfun, sitten kanssa tämä Kenraali Killjoy joka on laajentanut terroriaan jo sinne teillekin, monta muuta. Yksi niiden johtajista, tää Guardian, on just tällainen Zakazin sodan tyyppi joka ei vaan osaa mennä eteenpäin. Ja sitten siellä on monta toaa aika kyseenalaisella moraalisella koodilla – mikä on tietty aika vaarallista – niin kuin se Mustalumi, joka oli koko Metru Nuin hommassa aika lailla aiheuttajana. Että tämä on se konteksti, tämmöistä organisaatiota vastaan me taistellaan. Juu, eihän meidänkään puolella ole mitään puhtaita pulmusia, mutta tämä Klaani on sellainen kaaoksen pesä, mistä melkein kaikki saaret on saaneet kärsiä.”

    ”Vou. Aikamoista settii. Kyllähän toi aika huolestuttavalta vähintään kuulostaa. Kenraali Killjoyn meidän moni kuulija tietääkin, hänen edesottamuksiaan on puitu meidän tosi suositussa kolmoisjaksossa arvon paronin kanssa. Jos viitsit kertoa, niin miten tää teidän erikoisoperaatio etenee?”

    Äsh, pitäisi jäädä sille pysäkille. Mies työnsi kuulokkeet pois ja otti juoksuaskelia. Xian Neuvoston täysistunto alkaisi pian: onneksi matkaa asemalta palatsille ei ollut paljoa. Lehdistöä kiirehti Rubiinipalatsin yleisöovista sisään. Jono liikkui hitaasti vartijoiden perinpohjaisten tarkastuksien tähden. Kolme jääkäriä kiiltävissä haarniskoissa tarkastivat jokaisen tulijan dokumentit ja mukana olevat esineet, eivätkä suinkaan kaikki päässeet peremmälle. Ei auttanut, vaikka kerrottiin, ettei kiristetyistä turvatoimista oltu tiedetty. Thielerin Heremuksen ylemmän turvallisuusluokituksen passilla pääsi suurimmasta osasta tällaisia tarkastuksia läpi. Hän vain vilautti sitä ylimalkaisesti ja marssi sisään elkein, joista näki, että rakennus oli hänelle äärimmäisen tuttu.

    Neuvoston 150 jäsentä toimivat Xian valtion ylimpinä vallan käyttäjinä. Olkoonkin, että valta oli lähes yhtä rajallinen kuin demokratiakin: pieni joukko varakkaimpia Xian kansalaisia päätti keskuudestaan vielä pienemmän joukon, jotka vastasivat lähinnä saaren ulkopoliittisesta edustuksesta, pakollisista hallinnollisista toimista ja toimivat kaupungin mahtitekijöiden välisinä neuvottelijoina ja konsensuksen hakijoina. Mahtava Rubiinipalatsi oli joskus Xian kaukaisessa historiassa kuulunut hallitseville kuningattarille, mutta nykyään he olivat vain kaukainen muisto (tai roodakalaisten tapauksessa, poliittista propagandaa kuvitellusta suuruuden ajasta). Palatsi kohosi harmaan ja mustan sävyissä Hallintosektorin (A-01) Tulinoidanaukion reunassa. Sen sisustus oli lähes yhtä suurta luksusta kuin saaren suurimpien mahtinaisten omat kartanot ja pääkonttorit, mutta yhdessä asiassa se poikkesi: rakennus oli vanha, uskomattoman vanha.

    Mahtavan rubiinisilla tulenliekeillä koristetun puhujanpaikan takana patsasteli itse Presidentti Stenyaxa. Hän oli pukeutunut dramaattiseen tulenpunaiseen jakkuun, ja hänen harjansa loimusi kultaa. Nainen hymyili leveää, teennäistä hymyä, jonka lämpö katosi sekunneissa, kun kuvaaminen lopetettiin. Ah, Presidentti Stenyaxa, niin tyhjäpäinen ja turhanpäiväinen tyyppi että oli presidenttinä jo 13. vuottaan, Thieler mietti kuivasti seuratessaan tilannetta sivulehteriltä. Stenyaxan poliittisen menestyksen takana oli nerokas strategia: ole aina samaa mieltä sinulle juuri sillä hetkellä puhuvan henkilön kanssa. Auttoi, että Stenyaxan aviomies omisti 32 000 hehtaaria maata Steltillä ja vielä monta veitsipellavaplantaasia etelässä. Poliittinen mitäänsanomattomuus ja raha oli tavallisesti paras tapa päästä mukaan Xian politiikkaan.

    ”Tervetuloa hyvät naiset ja herrat!” Stenyaxa hymyili. ”Miten hyvä nähdä teitä kaikkia täällä tänään. Kokoonnumme taas täyttämään kansalaisvelvollisuutemme rakasta kotiamme kohtaan. On monia asioita jotka vaativat meidän parasta ohjastustamme. Toivottavasti keskustelumme tuottavat hedelmää!”

    Thieler ei juuri käyttänyt Xian ylempien luokkien muoti-ilmiöksi muodostunutta ”sosiaalista mediaa” kuin työasioissa. Hän kaivoi puhelimensa, sellaisen epäkäytännöllisen tiiliskiven joka kesti putoamiset hyvin. Siinä oli tyylitelty Akaku-logo, joka tuli sen valmistaneelta Heremus-konsernin tytäryhtiöltä, joka erikoistui tiedustelu-elektroniikkaan. Lisko katseli feediä joka koostui lähinnä poliitikoista ja teknologia-influenssereista. Täysin ennalta-arvattavasti ensimmäisenä vastaan tuli Phimes-Metrun valtuutetun, Beriken päivitys.

    Korulauseita jaeltiin, katsottiin ketkä ovat paikalla, niin edespäin. Neuvoston istunnot olivat olleet aikanaan melko kuolettavan tylsiä, mutta viime aikojen geopoliittiset muutokset olivat tehneet niistä suorastaan tulisia. Thieler piti siitä – mitä enemmän politiikassa oli draamaa, sitä mukavampi hänen työnsä oli.
    Ensimmäinen huomattava poliittinen muutos oli ollut seurausta Ko-Metrun tapahtumista. Xialla oli aina ollut huomattava odinanvastainen ryhmittymä, mutta he olivat saaneet Metsästäjien puuttumisesta Metru Nuin asioihin niin paljon tulivoimaa, että olivat runnoneet läpi diplomaattisen välirikon Xian ja Odinan välillä. Etenkin vanhemmat Neuvoston jäsenet vielä usein nostalgisoivat Metru Nuin sodan päiviä, jolloin Varjottu ja Xia olivat yhdessä sotineet Metru Nuita vastaan, mutta heitä pidettiin lähinnä fossiileina Xian nykyisessä tilanteessa. Ei, tuulet puhalsivat voimakkaasti Xian oman edun puolesta, ja Varjottuun luotti yhä harvempi. Vanha Odinaa tukenut puolue oli heikentynyt suuresti, kun suuri osa sen tukijoista oli joko loikannut toiselle puolelle tai luopunut politiikasta painostuksen seurauksena.

    Mutta se oli ollut vain ensimmäinen poliittinen mullistus. Seuraava oli ollut Roodakan ilmiömäinen nousu Xian tähtitaivaan huipulle – millä rahalla, sitä kyseltiin, mutta sitä kuitenkin löytyi suuria määriä. Heremus-konsernilla oli tietysti oma pikku tutkimuksensa Roodakan selustasta, mutta sitä ei toki sopinut paljastaa eikä käyttää ennen kuin se oli tarpeellista. Roodakan kampanja oli houkutellut monia puolelleen. Hänen lupauksensa uudesta, loisteliaasta suunnasta Xialle maailmassa, joka oli vajoamassa uuteen sotaan ja kaaokseen tehosi. Se oli loistavaa poliittista propagandaa, Thieler ymmärsi, mutta se oli myös hyvin muodikas näkemys. Neuvoston enemmistö ei ollut vielä tukenut Roodakaa, mutta hyvin äänekäs vähemmistö tuki. Ja juuri nyt he olivat aloittaneet jälleen yhden iskun vanhan liiton naisia vastaan.

    Neuvoston ”konservatiivit” olivat enimmäkseen vanhaa rahaa – niitä, joiden varallisuus oli teollisuudessa, kaupassa, siirtokunnissa – tai heidän edustajiaan. Vernixin rahoittama edustaja, Rogul, istui Neuvostossa jo toista vuosisataa. Eräs draakki-pankkiiri istui melkein samoissa lukemissa. Konservatiivien kanssa samoilla linjoilla oli yleensä Turaga Rocke, joka oli pitkäaikainen Pehkui-Metrun, Xian matoralais-kaupunginosan edustaja. Pienet oppositioryhmät kuten Nuori Xia ja Kristallisdemokraatit – ja nyt myös roodakalaiset – nousivat enimmäkseen ”uudesta rahasta” – siitä mikä syntyy finanssimaailman taikuudesta ja markkinointimaailman brändeistä, eikä todellisten asioiden tekemisestä.

    ”Roodakalaisia” johti nuori ja karismaattinen Berike, joka oli lähtenyt politiikkaan musiikkibisneksestä (ja tuonut legioonan fanaattisia faneja mukanaan).

    Hän oli todellinen Roodakan ihailija, sellainen nerokas typerys, joita suurnaiset ja -miehet tarvitsivat imperiumiensa ylläpitämiseen. Berike ja hänen tukijansa esittelivät kovaan ääneen ”todistusaineistoa”, joka osoitti johtavan konservatiivin, Anrican kiusallisen läheisistä taloudellisista suhteista Varjottuun, joita tämä ei ollut ilmeisesti katkaissut vieläkään. Bisnes olikin monille tärkein argumentti ylläpitää välejä Odinaan, etenkin nyt kun Metru Nui oli ottanut selviä askeleita kohti eristäytymistä.

    Thieler kuunteli hyvin tarkasti. Tämä tieto ei ollut heidän yritykseltään peräisin. Roodakalla oli selvästi oma lähde. Hänen korvaansa todistusaineisto vaikutti klassiselta ”melkein valhe”-tapaukselta – murusia oli tosiaankin löydetty, mutta niiden muuttaminen aseeksi vaati karismaa ja päättäväisyyttä. Taktiikka oli vanha ja hyväksi todettu – poliittisten vastustajien savustaminen ulos mustaamalla. Hän hyvin tiesi, että se toimi.

    Tietysti, Xialla maine ei niinkään liittynyt moraaliseen suoraselkäisyyteen, mutta se oli tärkeää yhtä kaikki – ja juuri tämänhetkisessä xian ilmastossa yhteydet Varjottuun olivat muuttuneet koko ajan enemmän mainehaitaksi. Maine tarkoitti oikeasti lähinnä sitä ”haittaako tämän tyypin kanssa kaveeraaminen bisneksiäni.”


    Alkoi istuntotauko. Thieler kertasi vielä päässään selvitystä, jonka hän tulisi esittelemään ulkopuolisena asiantuntijana Neuvostolle. Se oli otsikoitu ”Xian Neuvoston tiedustelukomitean loppulausunto Radakin toiminnasta ja siihen liittyvistä henkilöistä sekä tapahtumista.”
    Tapahtumista selvän ottaminen oli ollut melkoinen sotku, ja siinä oli kestänyt hyvän tovin. Vasta, kun yksi Heremuksen oma konsultti, Nedan, oli käynyt Metru Nuilla henkilökohtaisesti, oltiin saatu selvyys tietyistä asioita, vaikka Metru Nuin viranomaiset kieltäytyivätkin melkein kaikesta yhteistoiminnasta, eikä ”Mustasta Kädestä” oltu saatu ketään järkevää kiinni. Nyt olisi viimein aika esitellä koko raportti Neuvostolle Virallisena Totuutena. Se olikin Thielerin mielityötä – valita lukuisista eri totuuksista se Oikea, jonka asiakas haluaa, ja kertoa, miksi se oli ainoa oikea totuus.

    Hänet pysäytti sivukäytävällä Berike itse. Hän tuoksui hyvin voimakkaasti kallille parfyymille, ja jo hänen kävelytapansa oli diivan, joka rakasti huomiota. Siniseen sonnustautunut nainen oli vain vähän Thieleriä pidempi. Hän tuli hieman liian lähelle, mutta Thieler ei ottanut askeltakaan vetäytyäkseen. Niin läheltä näki glitterin tämän haarniskassa ja kasvoissa, ja silmien ympärille oli maalattu Roodakan tunnus, joka mukaili ikivanhojen Xian kuningattarien muotia. Se trendasi sosiaalisessa mediassa hashtagilla #tradqueen.

    ”Arvon neuvoston jäsen”, Thieler sanoi kuivasti ja suoristi ryhtiään.

    ”Minä haluaisin kovasti nähdä sen selvityksen ennen kuin luet sen Neuvostolle!” Berike hymyili aurinkoisesti. ”Olisi ikävä, jos siinä olisi vaikka jotain virheitä.”

    Periaatteessa se ei ollut kiellettyä. Se vain oli hieman epäilyttävää. Mutta toisaalta ”epäilyttävää” oli Thielerin työnkuva.

    ”Arvon neiti, voin vakuuttaa että me Heremuksella emme tee virheitä”, Thieler vastasi käytännössä ulkoa opitun mantran.

    ”Tietty, tietty!”, liskonainen sanoi. ”Mutta näistä asioista on kaikenlaisia huonoja näkemyksiä. Niin olisi tärkeää varmistaa että sinun on silleen, hyviä.”
    Hän livautti Thielerin käteen kirjekuoren. Sinne ei tarvinnut katsoa osatakseen sanoa, että siellä oli melko paljon rahaa.

    ”Ymmärrän huolen”, Thieler hymyili melko teennäisesti. Kun heidän kätensä kohtasivat, hän varmistui, ettei keskustellut muodonmuuttajan kanssa. ”Totta kai voimme käydä joitakin yksityiskohtia läpi.”

    ”Arvasin, että olisit fiksu”, Berike sanoi. ”Oletko muuten harkinnut uutta työnantajaa?”

    ”Minä olen erittäin tyytyväinen nykyisessä tehtävässäni. Sitä paitsi luulen, että tällä menolla Roodakalla on joka tapauksessa Neuvoston enemmistö taskussaan… jolloin olisin kai tällä töissä joka tapauksessa.”

    ”Toivotaan niin!” Berike vastasi ja mittaili miestä vielä hetken. ”Sinä osaat kyllä vaikuttaa todella tylsältä tyypiltä. Oikeastaan aika vaikuttavaa jopa. Taidat tietää aika paljon, eikä juuri kukaan täällä noteeraa sinua…” Hän astui vielä lähemmäksi, vei kätensä miehen hartialle ja kuiskasi. ”Ehkä sinulle on paikka mustan kuningattaren hovissa~”

    ”Se tarkoittaa vain, että teen työni hyvin”, Thieler kehaisi, mutta hänelle oli saman tien selvää, kun poliitikko yritti lähinnä nuoleskella hänestä jotakin hyödyllistä. Joku muu olisi varmaankin antautunut mahdollisuudelle nopeasti, mutta hän oli ylpeästi aivan liian tylsämielinen piitatakseen Berikestä kovin paljoa.

    ”Woah, mikä kivikasvo, todella”, Berike nauroi, kaivoi puhelimensa ja otti heistä iloisen selfien. Thieler mietti lähinnä, että Beriken faneja oli niin paljon, että Heremuksen osakekurssi saattaisi jopa nousta hieman tämän postauksesta.

    Nainen jatkoi vielä:
    ”Nyt, jos avustajani käy tekstin läpi…”


    Thieler seisoi pienemmän puhujanpöydän takana neuvostosalin etualalla. Kun vertasi Neuvoston jäsenten luksukseen ja väriloistoon, hän näytti harmaalta ja melkein sotilaalliselta. Jotkut toki arvostivat Xialla sellaista yksinkertaista tyyliä – turvallisuusbisneksessä sen ainakin koettiin tekevän henkilöstä luotettavamman. Thielerin oma tyyli oli harkitun huolittelematon, sellainen, joka antoi kuvan miehestä, joka oli liian hyvä työssään olemaan kiinnostunut yrittääkseen todistaa sitä ulkonäöllään. Etäinen Beriken parfyymin tuoksu oli jäänyt kummittelemaan hänen ympärilleen, mutta se ei ollut erityisen kummallista. Kyseinen tuoksu oli yksi Xian myydyimmistä tänä syksynä.

    ”No niin, minulla on tässä Heremus-konsernin tekemä loppuselvitys niin sanotusta Angoncen tapauksesta. Tiedustelukomitea tosiaan näki aiemman version jo aiemmin, mutta olemme sittemmin saaneet vielä uutta tietoa.” Hänen esiintymistyylinsä oli kuivakka ja melko tylsä. Katseet olivat nauliutuneet häneen, joskin kovin moni ei edes näyttänyt kiinnostuneelta. Berike katsoi häntä itsevarma ja ärsyttävä voiton ilme kasvoillaan.

    ”Radak ei edustanut mitään xialaista tahoa eikä hänellä ollut xialaisia yhteistyökumppaneita. Hänen tärkeimmät yhteistyökumppaninsa olivat monikansallinen Voitto Korporaatio sekä Pimeyden Metsästäjät. Näiden lisäksi Radak oli värvännyt kromidilaisen palkkasoturikomppanian. Voitto Korporaatio oli myös hänen aiempi työnantajansa, ja lähde suurelle osalle teknologiaa, jota Radak käytti. Pimeyden Metsästäjät tukivat häntä lähettämällä omat agenttinsa hänen lähipiiriinsä, ja meillä on perusteltu syy uskoa, että vahkien hakkeroinnin seurauksena Metsästäjien tarkoitus oli hyökätä Metru Nuille.”

    Se ei ollut täysin totta. Joukko Metsästäjiä oli yrittänyt päästä Metru Nuille noina päivinä, mutta säätä kontrolloivat hait olivat nostaneet Kristallisaarilla myrskyn, jonka seurauksena metsästäjät olivat haaksirikkoutuneet, eivätkä koskaan päässeet Metru Nuille. Todellisuudessa todisteet Metsästäjien osallisuudesta Radakin operaatioon olivat erittäin heikkoja, mutta se oli sekä Metru Nuin virallinen kanta että näkökulma, jota Berike oli toivonut korostettavan. Ja olihan se paljon yksinkertaisempi vastaus, kuin se saamarin sotku, mikä Radakin ympärillä oli oikeasti pyörinyt.

    ”Tämä Radakin, Voitto Korporaation ja Pimeyden Metsästäjien salajuoni pyrki – parhaan ymmärryksemme valossa – heikentämään Metru Nuita tulevan sodan varalle. Myöhempi hyökkäys Onu-Metruun on edelleen epäselvä, mutta vaikuttaisi, että sen takana on samoja tahoja. Selvitys tästä valmistuu myöhemmin.”

    Carnium Enten edustaja, hintelä nainen sairaan nopeissa laseissa, huusi väliin: ”Carnium Ente ei ainakaan tiedä mitään mistään Radakista!”
    Oli yleisesti tunnettu fakta, että Radak oli ollut Carnium Enten insinööri ennen tämän uran aiempaa katastrofia viime sodan aikana.

    Thieler piti tauon ja joi vettä. Hän ei ollut edes yrittänyt mennä sen yön varsinaisiin tapahtumiin. Sana ”Nimda” oli tullut esiin, mutta se näytti johtolankana vesiperältä, eikä siihen liittynyt mitään käteviä poliittisia kytköksiä, joten ihan sama. Sen sijaan Ko-Metrun tapahtumien suurin mysteeri – mistä ohjukset oli ammuttu – oli jotakin, mistä oli paljon enemmän selvityksiä. Moni luuli, että kyse oli ollut siitä, että Radakin ilmalaiva oli iskeytynyt Tiedon torniin, mutta Thieler tiesi paremmin. Silminnäkijähavaintojen perusteella Angonce oli kyllä ollut törmäyskurssilla, ja ehkä yrittänyt kääntyä, mutta sarja kupolienvälisiä ohjuksia oli osunut Angonceen, mikä lopulta aiheutti yhden Tiedon tornin tuhon. Koko juttu oli käsittämätön, ja ohjuksia pidettiin toisinaan vain salaliittoteoriana, joka ei yksinkertaisesti sopinut tapahtumien kulkuun.

    ”Salajuonen estivät joukko Bio-Klaani -nimisen järjestön toia sekä entisen Mustan Käden toimijat.”

    Nyt päästiin osaan, mistä yleisö tiesi paljon vähemmän.

    ”En usko, että kovinkaan moni teistä, arvon neuvoston jäsenet, tuntevat tätä Bio-Klaania. Moni luulee sen olevan merirosvokaupunki, mutta todellisuudessa se on organisaatio Välisaarilla. Sen hallitsemalle saarelle on kerääntynyt melko huomattava määrä kaikenlaisia pakolaisia – ja toia. He toimivat eräänlaisena alueensa suojelijoina. Ei ole täysin selvää, miksi Bio-Klaanin toat olivat Metru Nuilla. Heistä ainakin yksi, Matoro Mustalumi, tunnetaan tälläkin seudulla. Hänet kollegoineen on etsintäkuulutettu taannoisen Varjotun tornin tapauksen johdosta. Ymmärtääksemme he olivat etsimässä kaupungista jonkinlaista muinaista asetta.”

    Sitten tuli osa, jota Berike oli käskenyt lisätä.

    ”Mustan Käden sodanaikainen kenraali, Killjoy, on Bio-Klaanin liittolainen. Tämän ’tyttären’, Vahkikenraali Xenin johtama ’Uusi Musta Käsi’ toimii Metru Nuilla, ja on myös Bio-Klaanin liittolainen. He asettuvat selvästi Pimeyden Metsästäjien vastustajiksi Metru Nuin tapahtumissa. Myöhemmin Kenraali Killjoy tuhosi Voitonhampaan, Radakia – ja Pimeyden Metsästäjiä – tukeneen Voitto Korporaation pääkonttorin.”

    Puhua Killjoyn puolesta Xialla? Naurettavaa. Hän oli ollut pahamaineinen viholliskenraali Metru Nuin sodassa. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet, jos roodakalaiset uskoivat saavansa sellaisen näkemyksen läpi.

    ”Bio-Klaani on ollut aiemminkin tekemisissä Xian kanssa. Aiemmin syksyllä Killjoy, Mustalumi ja kaksi muuta toaa tekivät iskun Pimeyden Metsästäjien Xian linnakkeeseen. Vaikuttaisi siltä, että Bio-Klaani – ja Kenraali Killjoy – ei ole vihamielinen Xiaa kohtaan, mutta heillä on jonkinlainen sota Pimeyden Metsästäjiä vastaan.”

    Thieler köhi pari kertaa ja saapui viimeiselle sivulle.

    ”Mietinnön johtopäätökset. Yksi. Odinan uhka on kasvanut poikkeuksellisen suureksi. Angoncen tapaus selvästi osoittaa, että Pimeyden Metsästäjät ovat valmiita turvautumaan suuren mittakaavan terrori-iskuihin muita valtoja vastaan ilman sodanjulistusta. Kaksi. Näin ollen Pimeyden Metsästäjien linnake Xialla muodostaa huomattavan turvallisuusuhan. Kolme. Bio-Klaani ja Kenraali Killjoy ovat Xialle ulkopoliittisesti myötämielinen taho.”

    Alkuperäinen versio raportista oli ollut hädin tuskin sanonut mitään hyvää Kenraali Killjoysta. Siinä oltiin yksinkertaisesti todettu Bio-Klaanin ja Killjoyn rooli tapahtumissa, mutta johtopäätökset näiden xialaismielisyydestä tulivat täysin Berikeltä. Roodakan ja Killjoyn ymmärrettiin olevan jollakin tavalla liittoutuneita, eikä se ollut Thieleriä yllättänyt, että raportista oli väännetty näinkin Killjoy-mielinen. Se pysyi edelleen totuudessa – ei hän olisi suoraan valheellista raporttia suostunut lukemaan (ei moraalisista vaan oikeudellisista syistä) – mutta tietysti, kuten Berike oli sanonut, totuutta voisi tulkita monesta näkökulmasta.

    Se nosti myrskyn istuntosalissa, kun useampi edustaja nousi seisomaan esittämään vastalauseitaan. Häly jatkui kiusallisen pitkään ennen kuin Presidentti Stenyaxa paukutti puheenjohtajan nuijalla järjestystä saliin.

    ”Arvon edustajat! Järjestystä saliin!” tämä huusi, ja sai salin vain vaivoin rauhoittumaan. ”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta esittää, että edellä esitetty mietintö hyväksytään pohjaksi tulevalle ulkopolitiikalle. Puheenvuoroja saa esittää mutta toivoisin että emme vatvo tätä kovin pitkään.”

    Konservatiivien johtaja Anrica oli pitkä ja hienostunut liskonainen, oikea perinteisen etiketin läpeensä kyllästämä (ja satumaisen rikas), joka oli hankkinut kreivittären arvon Steltin rankeista. Hän puhui hitaasti ja selkeästi.

    ”Ymmärrän, että nuoremmat täällä tahtovat toimintaa ja dramatiikkaa”, hän tuhahti. ”Mutta meidän velvollisuutemme – xialaisen kansan velvollisuus – on olla rakentajia, ei tuhoajia. Eikö Xian parhaat ajat ole aina olleet ne, kun olemme olleet ystävällisissä väleissä naapureihimme? Eikö niinä aikoina xialainen taito ole levinnyt laajimmalle? Jotkut täällä sanovat, että minä toistan Varjotun sanomaa – mutta se vain todistaa heidän poliittista ymmärtämättömyyttään. Metru Nui on jo kääntämässä selkäänsä ulkomaailmalle. Jos me rikomme välit kaikkien kanssa – vieläpä vain jonkin salaliittoteorian tähden – se on meidän kaikkien yhteinen tappio.”

    Berike koki sen suorana hyökkäyksenä häntä vastaan ja nousi tomerasti.
    ”Arvon kreivitär taitaa tarkoittaa, että sellaisina aikoina hänen kaltaisensa äveriköt elävät kaikkein leveimmin”, sininen (myös satumaisen rikas) liskoneito naurahti melodramaattisesti mikrofoniin. ”Emme me tarvitse muun maailman ihailua ymmärtääksemme, että Xia on kaunein ja kehittyinein sivilisaatio, mikä sakaroilla on rakennettu! Siis miksi me vaivaamme päätämme kaikkien muiden miellyttämisellä?”
    Hän piti tauon ja katsoi läpi salin hitaasti. Hänen esiintymisessä oli takana energiaa ja tahtoa.
    ”Odina, Stelt, Metru Nui… he vain himoavat edes pientä kipinää siitä lieskasta, jonka Tulinoita meille jätti. Miksi me antaisimme sen heille? Muinaiset Xian kuningattaret eivät tarvinneet muiden maiden ja kansojen ihailua; minkä tähden me sitä tarvitsisimme? Haluatteko todella olla jälleen Odinan pikku nukkevaltio niin kuin viime sodassa? Saarellamme on vieläkin odinalaisia joukkoja!”

    Lukuisia puheenvuoroja jaettiin. Etenkin vanha kaarti aloitti raivokkaan retorisen rynnäkön. Vaikka juuri kukaan ei suoraan puolustanut Varjotun linnoituksen läsnäoloa Xialla, samat vanhat argumentit kyllä kuultiin. Ettei kannata sotkea ihan hyviä välejä, ja että riita Varjotun kanssa haittaisi kauppasuhteita koillissakarassa ja muualla. Miten pörssitkin reagoisi, etenkin nyt kun xialainen bisnes Metru Nuilla oli heikoimmillaan? Bio-Klaania hädin tuskin mainittiin. Kenraali Killjoy sen sijaan sai kuraa niskaansa, kuten oli odotettua. Vaikka Voitto oli aina ollut hieman outo lintu Xian korporatiivisella taivaalla, siitä salista oli silti vaikea löytää sympatiaa miestä kohtaan, joka pommitti suuryrityksen pääkonttorin.

    Mutta roodakalaisten vastapuheenvuorot olivat vähintään yhtä hyviä. Etenkin Berike itse lumosi monet salissa visioilla itsenäisestä Xiasta joka ei tarvinnut mitään Varjottua, edistyksen ideoista, joiden tähden vanha maailma ja sen draakkikuninkaat oli jätettävä taakse. Ei siinä kovin montaa järkiargumenttia ollut, Thieler mietti seuratessaan keskustelua yllättävän kiinnostuneena. Mutta kyllä Berike osasi voittaa yleisön puolelleen, ja oli postannut ainakin viisi selfietä salista seuraajilleen.

    Seuraavan puheenvuoron otti edustaja Stegery. Tällä oli leveä vihreä harja ja satoja vuosia kokemusta tylsimmistä osista Xian politiikkaa.
    ”Minä haluaisin nostaa arvon edustajien huomioon sen seikan, että entinen pimeyden metsästäjä Puhdistaja on tälläkin hetkellä Sektorin A-55 omistaja, ja operoi siellä useita teollisia laitoksia. Eikö ole oletettavaa, että toimemme Odinaa vastaan ajavat meidät myös häntä vastaan? Tulisiko sektorin valtausta harkita?”

    Ehdotus ajoi saliin kiusallisen hiljaisuuden.

    ”Ymmärtääkseni meillä on paikalla henkilö, jonka työ on tietää tällaisia asioita”, Stenyaxa sanoi tyytyväisenä. ”Arvon vanhempi turvallisuuskonsultantti, mikä on Heremuksen näkemys Puhdistajan uhasta?”

    Thieler asteli jälleen puhumaan, joskin lyhyesti.
    ”Puhdistaja ei ole enää liitossa Varjotun kanssa, kuten sanat ’entinen pimeyden metsästäjä’ implikoivat.”
    Hänen huomionsa sai pari kuivaa naurahdusta salista.
    ”Tietojemme perusteella hän on villi kortti, mutta kaikki viittaa hänen passiivisuuteensa Xian ja Odinan politiikassa. Lisäksi hän on toimittanut kaikki tarvittavat luvat ja ollut hyvin yhteistyökykyinen rakennustarkastajille, joten meillä on hyvä käsitys siitä, mitä hän tekee. Meidän nähdäksemme hän ei ole uhka juuri nyt.”

    Se oli kuin munankuorilla tanssimista. Thieler tiesi paljon enemmän – A-55:ssa rakennettiin armeijaa, mutta sitä ei säilytetty Xialla. Kukaan ei tiennyt Puhdistajan tarkoitusperistä tai tavoitteista, mutta ei ollut mitään syytä uskoa, että Xia olisi tämän kohde. Hän tiesi myös Roodakan sihteerin ja Puhdistajan kapteenin tapaamisesta jokin aika sitten – mutta vaikutti siltä, että heidän välinsä olivat nuivat. Thielerin näkemys oli, että Puhdistajasta oli hyötyä vastavoimana Roodakaa vastaan. Juuri kukaan ei kuitenkaan halunnut puhua asiasta julkisesti, ja koko Puhdistajan sektori oli kuin vaiettu salaisuus.

    Berike otti puheenvuoron ja heilautti harjansa olallensa dramaattisesti.
    ”Puhdistajan pikku teollisuusalue on kyllä piikki uuden ja kauniin Xian lihassa”, hän virnisti. ”Mutta kenties se ei ole prioriteetti juuri nyt. Vaan se, että armaat edustajat tässä salissa tajuaisivat, että Varjottu on se, joka pitää potkia helvettiin täältä!”
    Hän sai tukihuutoja omiltaan.

    Nyt puheenvuorot koskivat enemmän yksityiskohtia. Roodakalaiset vaikuttivat melko itsevarmoilta voitostaan äänestyksessä, mutta monilla oli pieniä maine-asioita jotka tuli käsitellä pöytäkirjaan, ettei vain jäisi mitään epäselvyyttä.

    ”Herää kysymys, mistä Radak oli saanut aluksensa reaktorin”, Quing-Leciun tyylitajuinen edustaja Zerici esitti ja osoitti syyttävästi kohti Mantross AB:n edustajaa, prameasti pukeutunutta miestä, jota ei näyttänyt kiinnostavan keskustelu kovinkaan paljoa.

    ”No varmaan joltakulta muulta”, Mantrossin edustaja mutisi.

    ”Mistä muualta muka saa laivojen käyttämiä adoriniumreaktoreita?” Zerici pisti. Kyse oli selvästi pienestä sivurintamasta, missä valjastettiin suurempi kysymys pienen mittakaavan välienselvittelyyn.

    ”No varmaan se oli Voiton tekemä piraattikopio”, Mantrossin edustaja puolustautui.

    ”Vastalause!” huusi Voitto Korporaation edustaja. ”Voitto Korporaatio ei ole milloinkaan tehnyt ’merirosvo-versioita’ muiden kehittämästä teknologiasta.”

    ”Kenties meidän tulisi tiukentaa turvallisuusmääräyksiä reaktoreiden ympärillä”, Zerici ehdotti. ”Sellaisen räjähtäminen Metru Nuin ilmatilassa on erittäin huonoa mainosta sekä Mantross AB:lle että Xialle yleensä.”

    ”Taidat vain olla hiililobbarien taskussa, tai pahempaa, kanoka-lobbarien”, Mantrossin edustaja puolustautui. ”Me tuotamme täysin puhdasta, vain hieman säteilevää energiaa, aivan kuin Tulinoita itse halusi! Joku siirtomaista kaivettu hiili on menneisyyttä. Ei ole MITÄÄN todisteita, että Radakin reaktori oli hankittu meiltä.”

    ”Kukaan muu ei tee niitä!”

    Se oli teknisesti totta, Thieler noteerasi. Kelbuuno-Malciremillä oli ollut kaikki edellytykset tuottaa vastaavia. Olipas sääli että yritysfuusio johtoportaineen oli kadonnut vasta käytännössä täysin maan alle. Mantrossin edustaja jatkoi puolustuspuhettaan:

    ”Jos se oli huono ja räjähti, se ei ilmiselvästi ollut meiltä, vaan se oli kopio tai laittomasti välitetty ja käytetty kappale. Yleisesti hyväksyttyjen lähteiden mukaan Mantross AB:n reaktorit eivät ole koskaan aiheuttaneet ainuttakaan ympäristö-onnettomuutta, ja muitakin onnettomuuksia on vain joitakin tusinoita, mutta ne ovat aina käyttäjän itse aiheuttamia.”

    ”No niin ketä kiinnostaa”, Presidentti Stenyaxa paukutti vasaralla. ”Hieman järjestystä saliin. Voitto Korporaation edustaja pyytää puheenvuoroa!” hän sanoi.

    Voi ei. Tämä tyyppi taas, Thieler mietti.

    Seisomaan noussut henkilö ei ollut vortixx, vaan Steltin aristokraatteja. Tai no, etnisesti steltiläinen, mutta hänen tiedettiin pitävän kartanoaan aivan toisaalla. Tässä ei ollut sinänsä mitään poikkeuksellista — vortixx-enemmistöisessä Xian valtuustossa nähtiin ties minkälaisia tyyppejä edustamassa Voitto Korporaatiota. Teknologiayrityksenä Voitto piti Xian pörsseissä pintansa eksentrisestä johtajastaan huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiosta. Kaikenlaiset sekopäät pärjäsivät maailmassa voimakkaiden henkilökulttien takia. Xian ylimystö oli yrittänyt saada DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN aisoihin useilla pragmaattisilla avioliittoehdotuksilla, mutta aristokraatti ei ollut kovin helposti rengastettavissa — milloin ties mistäkin syystä.

    Voiton edustajana toimi tänään Bropaka, Bro-Koron ritari. Roteva aristokraatti viininpunaisessa haarniskassa tuijotti yleisöään värikkäiden sälekaihtimilta näyttävien lasien läpi. Päässään hänellä oli Bro-Koron ritariston perinteikäs nurinkurinen lippalakki, kaulassaan painavan kultaketjun päässä jonkinlainen kolmio. Aristokraatti tussautti ilmoille tuhdin pilven palaneen nurmen käryä, tuijotti neuvostoa punertavilla silmillään ja puhui:

    ”Yo. Kuulin vähän juttuu että täällä puhuttiin meitsin duunipaikasta palturia. Voitto Korporaatio ei itseasiassa tunne koko Radakia. Tai tuntee mutta se oli meillä vaan työharkassa. Oikeastaan Voitto Korporaation CEO tuntee about kaikki. Sutkin. Mutta se ei ole kovin ihmeellistä.”

    Siinä Thielerin oli pakko pysähtyä vain raapimaan päätään. Voitto Korporaation johtaja oli todella kovimpia verkostoitujia tässä koko maailmassa. Kaikki ne linkit eivät olleet hänelle erityisen positiivisia, mutta kai tietyssä mielessä politiikassa oli tärkeämpää olla paljon jotain, ihan sama mitä.
    Thieler pysähtyi tarkistamaan puhelimeltaan, oliko hän itseasiassa linkittynyt arvon paroniin somessa. Piru vie, olihan hän. Voitto Korporaatio teki itsensä vakoilusta tavallaan helppoa, mutta toisaalta ”paljon informaatiota” ei tarkoittanut ”hyödylllistä informaatiota”.

    Bropaka jatkoi puheenvuoroaan.

    ”Oikeestaan musta on aika vähän fresh, että täällä pidetään kentsu Killjoytä jotenkin hyvänä tyyppinä ja Xian liittolaisena. Haluan muistuttaa että Killjoy teki ihan hirveen tempun Voitto Korporaatiolle ja romutti Voitonhampaan tossa jonnin aikaa takaperin. Täten

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN

    ”— vannottuina liittolaisina me, Bro-Koron ritaristo liitymme paronin oikeutettuun sotaan tätä terroristia vastaan!”

    Se aiheutti kuhinaa. Tämän hyväksyminen tai vastustaminen ei ollut neuvoston edessä mitenkään yksiselitteistä. Roodakalaisille Killjoy oli liittolainen ja arvokas ase metsästäjävastaisen rintaman rakentamiseen, kun taas konservatiivit ja Rautalaivaston vanhat jarrut suorastaan intoilivat siitä suu vaahdossa, että joku saattaisi Xian vannottua vihollista Nui-Kralhia vihdoin oikeuden eteen. Kohiki-salmen taistelu tuntui vieläkin kirvelevän Xian vanhemman sotilas-teollisen kompleksin puolella.

    Kuhina ja poliittinen vääntö vaimenivat jälleen presidentti Stenyaxan ääneen.

    ”Järjestystä! Voitto Korporaation huomio lisätään pöytäkirjaan. Äänestyksen jakolinjat ovat muuten näemmä selkeät, joten on aika… vai mitä asiaa teillä oli, valtuutettu Rodonius?”

    ”Rouva presidentti”, eräs ikivanha lisko ähisi.
    ”Meidän täytyy vielä puhua tästä vakavasta asiasta, joka uhkaa koko maailmaa. Tämä ’Maister KillKongu’ on pysäytettävä.”

    Saliin laskeutui tyrmistynyt hiljaisuus. Vaari latoi puheensa juhlallisesti koko valtuustolle:

    ”Kuten hyvin tiedämme, onu-metrulainen kenraali Maister KillKongu — tuo katala Exo-Toa — on myös merirosvojärjestö Bio-Klaanin johtaja eli admin. Tämä julma ja kaksinaamainen henkilö valmistelee äärettömyysohjuksia, Genisystä ja Armageddonia, uhatakseen Xiaa ja kaikkia liittolaisiamme. Huhu kertoo, että hän absorboi itse Xian makutan itseensä, ja sai näin myös makutan voimat. Tällä hetkellä hän treenaa solua terroristeja ninja-tempuissa tuntemattomassa tukikohdassa — varmaan Bio-Klaanin lähivesissä olevalla viidakkosaarella. Hän lienee se, jota syyttää Voitto Korporaation tukikohdan tuhosta, kuten myös Hydraconin tukikohdan. Pidän tämän henkilön pysäyttämistä äärimmäisen elintärkeänä. Emme voi antaa terroristien voittaa, ja Xian on arvioitava suhdettaan myös Bio-Klaaniin kriittisesti, mikäli tämmöinen KillKongun kaltainen henkilö siellä vaikuttaa. Häpeällistä, että tässä samaisessa valtuustossa puhutaan tällaisesta tyypistä potentiaalisena liittolaisena.”

    Siihen ei ollut juuri kenelläkään mitään sanottavaa.

    Edes Thieler ei osannut sanoa, oliko tämä seniilien höpötystä vai skrallijohtoinen disinformaatiokampanja. Joskus oli vilpittömästi mahdotonta sanoa. Myös sitä, mitä tällä yritettiin saada aikaan, jos niin oli. Ehkä vain täyttää ilmatilaa.

    Nykyiseen äänestykseen se ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan. Lopulta vanhalla kaartilla ei vain ollut tarpeeksi ääniä voittaakseen, ei siinä poliittisessa ilmapiirissä. Maister KillKongun vakavasta uhasta huolimatta Xia oli valmis hyväksymään Odinan todelliseksi vihollisekseen. Heremuksen laatima raportti päätettiin lopulta hyväksyä äänin 79-62. Presidentti Stenyaxa ilmoitti äänestystuloksen.

    ”On iloista nähdä arvon edustajat niin yksimielisinä!” hän julisti. Kameroiden salamat välkkyivät, ja hän hymyili parasta, itsevarmaa hymyään. ”Neuvoston päätöksen perusteella auktorisoin kaikki toimet vieraan vallan linnoituksien haltuunottamiseksi Xialta. Saanko Amiraali Raedan linjoille!” hän vaihtoi julkisesta puheesta huomioon, joka oli suunnattu hänen avustajalleen huoneen sivussa. Tämä toi kultaisen presidentillisen puhelimen Stenyaxalle, joka vetäytyi istuntosalin kulmaan puhumaan Amiraalille enemmän kuin jollekin vanhalle tutulle.

    Thieler oli kaivanut puhelimen esiin jo hetki sitten, noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun presidentti oli ilmoittanut suorassa lähetyksessä, että sotatoimet tulee aloittaa. Presidentti ei ole kyllä kovinkaan välkky tyyppi, turvallisuuskonsultti mietti… mutta mikäli johtajat olisivat hyviä niissä asioissa, turvallisuuskonsulteilta loppuisi työt. Thieler otti yhteyden Hektagoniin.

    ”Tässä Thieler. Kyllä, seurasin paikan päällä. Ei helvetti. Joo, katkaiskaa viestiyhteydet sieltä tornista. Ei haittaa, vaikka menee koko sektori. Ja ilmoita operatiiviselle, että yrittävät paikalle ennen muita.”

    Samanlaisia puheluita taatusti kulki läpi Xian juuri sillä hetkellä monia muitakin. Kaikki, joiden kiikarissa oli ollut Metsästäjien omaisuutta Xialla, ymmärsivät, että nyt oli paras hetki tehdä ahneita uusia aluevaltauksia. Olisi sääli, että metsästäjiä varoitettiin käytännössä suorassa lähetyksessä. Oli todennäköistä, että he olivat paraikaa tuhoamassa kaikkea arvokasta, mitä tornissa oli.

    No, jos sota eskaloituu, se tietää Heremukselle hyviä aikoja, Thieler onnistui jopa hieman hymyilemään. Hän kuvitteli osastojohtajan mukavan, hyvin tuuletetun toimiston, joka tällä urakehityksellä voisi olla pian hänen. Disinformaatio-osaston johtaja herra Thieler? Unelmia piti olla! Hän soitti pian seuraavan puhelun.

    ”No, miltä näyttää?” hän kysyi. Puhelun toinen pää oli nuorempi turvallisuuskonsultantti Sihanna, joka päivysti sillä hetkellä tietoliikennettä (eli lähinnä juorusi toimistolla.)

    ”Haha, teknisen tytöt laittoivat radioaallot niin täyteen roskaa, että ainakaan viestiä Odinalle ei enää saa. Ja siis näkyisi olevan koko sektori ilman sähköjä, kurja kohtalo jos siellä asui. Tornissa on varavirta, tietty, mutta Laivasto ampui sitä EMP:llä.”

    ”Olen vielä täällä hemmetin istuntosalissa, puhu minulle tilannetta.”

    ”Okei, tiedämme, että Laivasto laittoi juuri ison osaston tornin suuntaan, ja ne on valmiina moukaroimaan jos siellä ei antauduta. Mutta ne on hitaita. Meidän ryhmä on menossa katon kautta sisään, yritetään saada niiden koodiavaimet, mutta operatiiviselta sanottiin just että ilmeisesti Koboltin jengillä on sama ajatus. Pomo antoi luvan käyttää torjuntaohjuksia niitä vastaan.”

    ”Oikeasti? Miten ne lihapäät toimivat niin nopeasti?”

    Koboltti oli toinen huomattava turvallisuusyritys – tosin verrattuna Heremuksen stiletintarkkaan toimintaan, he toimivat enemmän klassisen palkkasoturijoukon tapaan. Koboltin johtaja, Caudipteryx, oli olevinaan oman elämänsä Varjottu, ja tehnyt organisaatiostaan Heremuksen verisimmän kilpailijan silloin, kun puolustuskontrakteja jaettiin.

    ”No kai nekin osaa, kun arvon rouva presidentti ilmoitti koko maailmalle, että nyt mennään.”

    ”Nii-in”, Thieler huokaisi turhautuneesti. ”No minun työpäiväni on kohta hoidettu, kunhan tämä näytelmä täällä loppuu. Että onnea niille jotka joutuu setvimään tätä illan.”

    Langan toisessa päässä toistui huokaus. ”No kiitos, lol. Moikka.”

    Thieler mutisi jotakin vastaukseksi ja laittoi puhelimen pois. Kun hän palasi katsomaan istuntosalin tilannetta, Denceen edustaja oli pitämässä puhetta siitä, miksi kenkäteollisuuden tukeminen oli ensiarvoisen tärkeää Xian turvallisuudelle. Oltiin siis päästy esityslistan turhimpiin osiin. Thieler huokaisi ja meni hakemaan itselleen Bohrokin energiajuoma-automaatista.

    Samalla kun neuvosto väitteli jostakin turhanpäiväisistä säädöksistä, Metsästäjien linnakkeella käytiin täyttä sotaa. Ei tosin kovin kauaa, mutta kuitenkin. Thieler odotti vain istunnon päättymistä, eikä kerrankin osannut odottaa, miten nopeasti politiikka joskus liikkui. Kun sali oli antanut päätöksensä fexialaisten tuotteiden tuontitullien laskemisesta, ehdottivat roodakalaiset valtiopäiväsäännön poikkeustilapykälien perusteella välitöntä erityisistuntoa juuri alkaneen konfliktin johdosta. Presidentti Stenyaxa hyväksyi painostuksen alaisena tämän, lopetti tavanomaisen istunnon ja erityisistunto aloitettiin välittömästi avoimella esityslistalla. Nyt myös Thieler seurasi salia intensiivisesti.

    ”Nyt kun rakas kotikaupunkimme on joutunut todistamaan sotaa omalla maaperällään”, Berike julisti dramaattisesti. Hän oli loistava puhuja, joka osasi pitää yleisön jännityksessä. ”Me koemme, että on tämän Neuvoston velvollisuus ohjata huomattavasti enemmän yhteisiä varojamme puolustukseen.”

    Thieler tiesi, että erityisistunnolla oli valta hyväksyä ylimääräinen lisäbudjetti yhdeksi vuodeksi ⅔ enemmistöllä. Puolustusbudjetin nosto oli tietysti hänen omalle alalleen mitä loistavin uutinen. Jos se oli roodakalaisten tavoite, he tulisivat oikein hyvin toimeen tulevaisuudessa.

    ”Täten ehdotan, että hyväksymme 12 miljoonan krediitin erityispuolustusbudjetin, joka käytetään kauniin kotimme puolustuksen kohentamiseen. Nähdäkseni jokainen xialainen on tässä tilanteessa pakotettu myöntämään sodan uhka, ja suuri tarpeemme puolustautua tahoilta, jotka tahtovat tuhota meidän ideaalimme.”

    Lisärahoitus haettaisiin käytännössä lainamarkkinoilta, koska Neuvosto ei juuri koskaan nostanut verotusta, eikä tullitason nosto nykyisestä ollut sekään suosittua. Thieler saattoi jo nähdä, miten Heremuksen osakkeiden arvo lähti nousukiitoon. Onneksi hänellä oli niitä sopiva salkku, jonka hän oli saanut bonuksina hyvin hoidetuista tehtävistä.

    Budjetista käytiin lyhyt keskustelu, mutta edes konservatiivit eivät vastustaneet roodakalaisten ehdotusta. Pari velkalaiva-argumenttia heitettiin, mutta kukaan ei tosissaan halunnut puoltaa kantaa, joka olisi helppo nähdä jonkinlaisena Varjotun ymmärtämisenä, tai pahempa, kotimaisen aseteollisuuden vastustamisena. Lopulta budjetti hyväksyttiin äänin 143-1. Todellinen taistelu käytäisiin vasta puolustusvaliokunnassa, missä päätettäisiin, kenelle rahat menee. Thieler soitti välittömästi Heremuksen PR-osastolle, joka laittoi lobbaajat asialle varmistamaan, että Heremus saisi mahdollisimman suuren siivun valiokunnan mietinnössä. Sen kokous oli onneksi vasta ensi tiistaina, ja Thielerin oma päivä alkoi olla siinä. Hän nappasi salkkunsa ja livahti pois salista ennen pahinta ruuhkaa.

    Rubiinipalatsin raskaasti haarniskoidut vartijat ja vakoiludroonit katselivat poistuvan vortixxin perään, kun tämä asteli laiskasti Tulinoidanaukion läpi mainoksia täynnä olevalle rautatieasemalle. Teleruudut aseman aulassa näyttivät kuvaa savuavasta Metsästäjien tornista, mikä oli ilmeisesti Laivaston jääkärien varmistama. Taistelua oli ollut ilmeisesti melko lyhyt, ja antautuneet Metsästäjät lähinnä karkoitettaisiin. Thieler ei oikeastaan edes kuunnellut lähetystä vaan laittoi kuulokkeet päähänsä. Aamun podcast sai vihdoin jatkoa. Hän loikkasi junaan, jonka kylkeen oli maalattu lukemattomia kasvokuvia Voitto Korporaation toimitusjohtajasta, joka oli tietysti ostanut mainostilaa yhdestä vaunusta.

    Thieler jäi seisomapaikalle nojailemaan huonoryhtisenä. Hän tarkasti teksti-tv:n puhelimestaan. Heremuksen osakkeen arvo oli noussut yli 20% viimeisen tunnin aikana. Sen sijaan metsästäjien kanssa tekevien yrityksien lukemat olivat kovassa pudotuksessa. Sinä päivänä syntyisi monta voittajaa ja häviäjää (ja pari kuollutta, ainakin siellä tornilla, mutta se ei ollut kovin tärkeää.) Sen lisäksi Thieler laski Berikeltä saadun anteliaan ”lahjoituksen” ja sulloi sen piiloon. Melko hyvä työpäivä, hänen oli pakko myöntää. Yksi tuhottu poliittinen ura, yksi aloitettu sota ja totaalinen kaaos Xian pörssissä – ja mikä tärkeintä, Heremuksen osakkeenomistajat olivat tyytyväisiä.

    Keskustelu hänen korvanapeissaan jatkui.

    ”No helvetti, kai sitä pitää kokeilla, josko Galin läheltä löytyisi ensi vuonna joku pikku sota mihin tulisi mukaan. Voisi samalla katsoa, että mistä ihmeestä sinä mies oikein puhut.”

    ”Tätä on aina ilo kuunnella — jengi tulee tähän studioon sekä Oppimaan että Opettamaan. Kyllä mä uskon että me täällä tänään ollaan todella oman aikakautemme ääniä. Se mitä me sanotaan täällä tänään määrittää sen, miltä tää aika näyttää, jos tajuut mitä silleen haen.”

    ”Semmoinen on meidän suurmiesten taakka.”

    ”Ja oppimisesta puheen ollen: taitaakin olla aika meidän tokalle kaupalliselle tiedotteelle. Kenraali Gaggulabio, mistä just sä saat sun uutiset näinä epävarmoina aikoina?”

    ”No kyllä minä olen vielä niitä jotka lukee vielä ihan perinteiset sanomalehdet, kyllä tuo Steltin sanomat on se klassikko, mikä tuntuu olevan eniten omissa kiinnostuksen kohteissa.”

    ”Se on vanha perinteikäs perusta, pakko arvostaa. Mä voisin tässä kuitenkin antaa tilaa vähän uusille äänille. MK-lehti eli Mitä Karzahnia? tarjoo uuden, poliittisesti sitoutumattoman näkökulman maailmaan ja siihen, mitä kaikkialla päin sakaroita tapahtuu. Monissa noissa vanhoissa medioissa on monesti vähän se ongelma, että aina ne on kiinni jonkun rahavirroissa tai sellaisissa ajatuksissa, joita ei oo tuuletettu silleen hetkeen. Tai sit ne ei vaan saa sanoa juttuja niinkuin ne on, tiiätkö. Kyllä kuitenkin totuus on sellainen juttu mitä monet yrittää vaientaa — vaikka kyllä me kaikki tiedetään että totuus on voimakkaampi kuin mikään prototeräs. Eikö just näin?”

    ”Kyllähän se totuus voittaa aina lopussa, niin minä aina sanon.”

    ”Se on just näin. Meidän kuulijoille voisin ilokseni kertoa, että koodilla NO1TA saatte 50% alennuksen ensimmäisen kolmen kuukauden tilauksesta. Jos ei niin maistu niin sen saa totta kai lopetettua nopeesti myös. Mutta aina kannattaa avartaa horisonttejaan. Jos palataan taas vielä vähän aikaisempiin aiheisiin, niin haluaisin kysyä: Kenraali Gaggulabio, mikä on hyvän leipomisen salaisuus?”

    ”Kyllä se on, että pysy perinteissä. Me ollaan leivottu niin pitkään kun on historiaa, hemmetti, varmaan pidempään. Kyllä ne leipomisen salat on ratkottu, ja sellainen mestarilta oppilaalle kulkeva tieto, se on missä oikea taito on, ei missään metrulaisessa opistossa. Että kun teet jotain niin kuin on aina tehty, niin kyllä siitä tulee hyvä. Ei mitään pelleilyä vaan ihan vaan laadukkaat raaka-aineet ja hyväksi todetut tekniikat, lisukkeilla voi sitten revitellä.”

    ”Siis jotenkin ihailtavaa nöyryyttä, pakko respektaa. Moni olis valmis uskomaan että sun kaltainen leipuri olis löytänyt sieltä elämämlähteeltä jonkun suuren salaisuuden, tai oivaltanut jotain ihan uutta. Mutta jotenkin säkin näet itsesi osana vaan, en mä tiiä, historian loputonta pullapitkoa.”

    ”Se minua näiden muistelmienkin kirjoittamiseen innosti. Minä olen aina arvostanut historiaa, se on semmoinen asia, mistä ei nykyään välitetä tarpeeksi. Kyllä se auttaa meitä tajuamaan oman paikkamme maailmassa, ymmärtämään semmoisia syvempiä totuuksia. Se on sääli että Zakazillakin tuhoutui niin paljon sellaista vanhaa mikä muistuttaisi meitä siitä, mitä olimme ennen. Minusta se on suurin syy sille, miksi nykynuoret on rauhattomia ja jotenkin juurettomia. Ettei tiedetä sitä taikinajuurta mistä tulee.”

    ”Mieletöntä. Just tollaisia oon miettinyt monesti etsiessäni omia juuriani tästä maailmasta. Oon jotenkin sellainen maailmankansalainen, vaikka kyllä mä Steltillä syntynyt olen. Ehkä just ton taikinajuuren etsinnässä jengi päätyy luomaan identiteettejä kaikenlaisiin juttuihin. Eikä sillä, kyllä munkin todellinen koti on jollain tavalla Galilla — mutta kaikille ei käy niin hyvin, että ne löytäisi sellaista paikkaa juurtua, joka on niille hyväksi.”

    ”Joo, mieti vaikka toa-koodia. Kyllä minä periaatteessa arvostan sellaista vanhan liiton matoran-meininkiä, missä vahvat suojelee heikkoja ja viisaat neuvoo muita, mutta kun sellainen vanha kyläyhteisö on tuhoutunut nykyään niin monessa paikassa – niin kuin ne tuhoutui Zakazillakin – niin siitä seuraa vaan tätä, no, anarkiaa. Toia jotka seikkailee ties missä ja kuvittelee olevansa jotain Suuren Hengen tahdon toteuttajia, vaikka vaan jahtaa kiksejä ja voiman tunnetta. Jos porukka vaan asuisi maalla silleen perinteisesti niin minusta tämmöistä olisi paljon vähemmän.”

    ”Joo. Sitä pitää kunnioittaa maata jolla astelee. Joka ruokkii sut. Tosi diippii.”

    ”Joo ja siitä minä Steltissäkin pidän, kun siellä tiedetään tämä, ja kunnioitetaan vanhoja hommia. Ei sitä aina tarvitse keksiä kaikkea uutta ja yrittää tanssia menneiden haudoilla. Ei, siellä ei pelkästään muisteta menneitä mutta eletään vielä niillä vanhoilla tavoilla. Monessa paikassa se menneisyys on vaan otettu semmoiseksi lyömäaseeksi, että ollaan sen ja sen suurmiehen jalanjäljissä, vaikka oikeasti ei paljoa piitata menneestä. Se on minusta todella surullista, mutta siihen maailma on mennyt.”

    ”Mut on tosi tärkeetä, että joku muistelee ja ajattelee noin. Kun se on sellaista hiljaista tietoa. Perimätietoa. Semmosta pitää vaalia.”

    ”Ehkä tämä mitä tässä tehdään on semmoinen uuden ja vanhan kättely. Että minä pääsen käyttämään näinkin modernia mediaa kuin sinulla on, ja puhumaan tosi monelle siitä, mikä on tärkeää. Olen minä lehtiin silloin tällöin kirjoitellut, mutta kuten sanottua, olen kovin kiireinen, ja kyllä se minun Liekkimiehet on aina ollut se selvin tapa jolla jätän merkkini maailmaan.”

    ”Tohon mäkin uskon, tohon uuden ja vanhan kättelyyn. Mä olen shamaani, mutta mä olen myös tiedemies. Mä olen noita sekä tohtori. Kato luin Xialla vaihdossa tosi paljon tästä niiden kansallismyytistä, ja siellä se jo näkyy — noita sekä hänen apurinsa tohtori. Taika ja tiede paiskaa kättä yhteen. Ihan mieletöntä.”

    ”Juu meillä on oikeastaan ihan salatieteiden osasto Liekkimiehissäkin, tullut vähän kokkailtua sitäkin puolta. Ihan harrastetasolla kyllä.”

    ”Oho! Tosta meidän kuulijat varmana kuulis mielellään edes pikkuvihjeitä, jos kehtaat tätä arkkua raottaa! Magiajaksot on aina niitä suosituimpii.”

    ”No tämä on vielä vähän semmoinen sotasalaisuus, mutta sanon vaan, että olisihan se hienoa jos me skakdit saataisiin valta siihen, mitä se makutan ketale meille teki, eikä oltaisi vaan passiivisia uhreja sille. Ei siis että yrittäisi kumota sen, vaan että hallittaisi sitä. Tuntuu jo vähän oikeudelta jos me onnistumme.”
    ”Kuulostaa kyllä tosi jännältä proggikselta. Noista makutahommista tiiän aika vähän, mutta ehkä tässäkin semmoinen horisonttien avartaminen auttaa jo tosi pitkälle. Ehkä NuiForce vois olla hyvä lisä tän tutkimiseen — se kuitenkin auttaa vapauttamaan sun täyden potentiaalin.”

    ”No hemmetti ehkä tuossa on ideaa, pitääkin vinkata Rlorzedtille että tutkii asiaa vähän. Sinä nyt kuitenkin tunnet nämä noitahommat paremmin kuin minä.”

    ”Ehkä voit sit ens kerralla kun oot täällä kertoa, että miten nää hommat on edennyt! Meidän aika alkaa tässä hiljalleen loppua. Kenraali Gaggulabio, haluutko vielä sanoa meidän kuulijoille jotain? Tai plugata jotain mainoshommaa, omia proggiksiasi jne.”

    ”No kyllä minun on pakko mainita että kun tässä on siitä leipomisesta puhuttu, niin meillä on paikat Mahr-Korissa, Rumisgonessa, Roadassa ja Gendopoliksessa. Parhaita vanhan Zakazin makuja ja vaihtuvat talon erikoiset, turvallisuuspalveluita voi ostaa kylkiäisenä. Jos arvostat hyviä leivoksia – ja jos väittää ettei arvosta, niin valehtelee – niin poikkea käymään lähimmässä, kun ehdit.”

    ”Siis ehdottomasti puollan tätä lausuntoa — ei ole Gaggun pullien voittanutta. Ja äijä vielä kehtaa väittää, että ei löytänyt sitä elämän lähdettä, haha.”

    ”Joo, kiitoksia kiitoksia tästä mahdollisuudesta vähän jakaa ajatuksiani niin nuorille kuin vanhoille. Sinä Aldous teet tärkeää työtä.”

    ”Kiitti, Gaggu! Aina yhtä ilo käydä hyviä keskusteluita. Teille kuulijoille — minä olin Noitatohtori, ja vieraanani oli tänään kenraali Gaggulabio. Jatkakaa ikuista totuuden etsimistä, te avaruusajan shamaanit, te viidennen asteen chakrasurffaajat, te tähtien perilliset. Ensi viikolla sinä, ja sinä, ja sinä ja minä katsomme taas yhdessä alas totuuden reunalta. Siihen asti… tsau ja moi.”

    ROODAKA WILL RETURN

    Psst! Jos haluat aloittaa podcastin alusta myös niillä osilla, jotka Thieler missasi jonkun feissarin takia, klikkaa tästä!

    Noita Tohtori Experience #69: Kenraali Gaggulabio

    ”Mitä fantsuinta päivää sulle, sulle ja just sulle! Tervetuloa ajatusten huokuvaan koskeen, diippien kelojen Tona-Wahiin. Tervetuloa ottamaan chillisti, siemailemaan rauhoittavaa kombuchaa ja virittämään sun aivokytkentöjä sekä sentteröimään sun juurichakrat. Mä olen Aldous, mutta voit ihan hyvin kutsua mua… Noitatohtoriksi. Tänään mulla on kunniana esitellä vieraana todellinen monitaituri: sotasankari, liikemies, filantrooppi. Tervetuloa studioon, kenraali Gaggulabio!”

    ”Kiitos kiitos, arvon tohtori. En olekaan tällaisissa ohjelmissa ennen ollut, heh. Voisi sanoa, että olen sellainen vanhan liiton mies.”

    ”Se on totta, sä et ookaan aiemmin ollut meillä vieraana. Voin tässä kuulijoille kyllä paljastaa, että Gaggu ja meikä mennään ihan way back. Näillä aloilla sitä kohtaa aina vähintään yhteisten kamujen puutarhajuhlissa, ja onhan meillä pari huikeaa business venturea myös yhdessä ollut, eiks niin?”

    ”Juu, en ole niihin vielä muistelmissani edes päässyt. Toinen osa on ollut pitkään kirjoituspöydällä, mutta olen niin penteleen kiireinen mies ettei siitä tule aina mitään. Mutta ensimmäistä osaa voi kyllä tilata kaikista Liekkimiesten leipomoista, joita on jo neljällä eri saarella.”

    ”Hyvä pointti — kandee tsekkaa Gaggulabion elämämkerta sairaan nopee. Sanoitkin just, että oot penteleen kiireinen mies. Saattaa olla, että kaikki meidän kuulijat ei vielä tiedä miksi, niin haluaisitko vähän avata tota heitä varten?”

    ”Ainahan minä olen ollut sellainen, että on monta rautaa tulessa – samanlaista monialayrittäjyyttä kuin Voiton porukalla, joku sanoi. Viime aikoina firmani on ollut kiireinen tässä paljon puhutussa Välisaarten sodassa, missä taistelemme Bio-Klaanin merirosvoja vastaan yhdessä ötökkäin imperiumin kanssa. Ja heh, onhan sitä muitakin bisneksiä, leipomista en ole tietenkään hylännyt, ja aina tartun uusiin tilaisuuksiin tehdä vähän voittoa.”

    Shoutout Voitto Korporaatiolle! Gettaan ton monialaisuuden tosi hyvin — meidän kuulijat hyvin tietääkin, että hammaslääkärin ja farmasiayrittäjän lisäksi oon myös shamaani ja henkiparantaja. Elämämkerrassasi sä sanotkin, että olit leipuri ennen kuin olit sotilas. Kumpi sä näistä mielestäsi enemmän olet?”

    ”No kyllähän se yksikön vääpeli pitää sodan pyörät pyörimässä! Itse ajattelen, että armeija marssii vatsallaan, ja huolto – sieltähän tämä kaikki alkoi – on se mitä ilman mitään sotaa ei sodittaisi. Niin kyllä se leipurin homma on siellä pohjalla se oikea juttu, ja sota on sitten jotain mitä se mahdollistaa.”

    ”Aivan, aivan, joo, se on just näin. Koetko sä, että oot saanut säilytettyä hommassa jonkinlaisen autenttisuuden? Nautitko sä vielä itse leipomisesta?”

    ”No onhan se haaste, suurmiehille usein käy niin ettei enää ole aikaa tehdä niitä juttuja, joilla suureksi tuli alkujaan. Vaikka olisi miten pätevää väkeä hoitamassa asioita, niin oma aika on aina niin pirun rajallista. Yritän laittaa joka sunnuntai vähän aikaa sivuun ihan vaan leipomista varten, semmoisena rauhoittumisena, mutta kyllä sitä mieluusti tekisi enemmän. Jotkin parhaista muistoistani ovat ajalta, kun vaan järkkäsin pitopalvelupuolta Varjotun pitoihin ja semmoista.”

    ”Toi on musta tosi freesii ja, sanoisinko jopa, että viisasta. Sitä helposti aattelee, että kun tulee mahis leipoa isompia kakkuja, se vois olla jotenkin automaattisesti hienompaa. Ja onhan se. Mutta kyllä elämässä kandee palata sellaisiin tiettyihin perusasioihin aina välillä, vai mitä oot mieltä?”

    ”Juu, kyllä minä olen nautiskelija. Mitä järkeä on asemassa ja rahassa, jos sitä ei kaada kurkusta alas tai vedä savuna keuhkoihin? Kyllä sitä pitää osata nauttia työnsä hedelmistä.”

    ”Siis tosi meditatiivinen ajatus toikin! Kaikkien meidän pitää vaan löytää se oma balanssi. Se on semmoinen porras sisäiseen temppeliin.”

    ”Se oma elämäm lähde.”

    ”Siis wou. Aivan totta. Jos raaskit meidän kuulijoille paljastaa — tai edes raottaa vähän mysteeristä verhoa — niin on mun pakko kysyä, että miten se elämäm lähteen etsintä meni?”

    ”No, enhän minä sitä löytänyt, mitä luulin etsiväni, mutta ehkä sillä reissulla opin todellisen elämäm lähteen olevan ystävät ja kokemukset, jotka sain matkan varrella.”

    ”Aivan uskomatonta, äijä. Siis tosi upeeta. Mä tapaan sanoa, että travellaus on oikeesti ainoa asia, jonka sä voit ostaa joka tekee susta rikkaamman.”

    ”Joo se on melkein ainoa asia mikä tässä nykyisessä pestissä vähän pännii, kun ne Välisaaret alkaa olla vähän nähty. Kyllä minä reissaan edelleen, muttei voi mennä kovin kauas, joku Xian reissu silloin tällöin. Silloin joskus purjehdittiin kaikilla sakaroilla ja mantereilla, poltettiin paikkoja ja myytiin kakkuja. Se oli elämää se.”

    ”Palataan ihmeessä tohon travellaukseen vielä, mutta nyt on pakko mennä vähän työasioihin ja kysyä tosta teidän Välisaarten operaatiosta. Harva meidän kuulija ehkä on kovin perillä, mutta aivan siellä Välisaarten keskellä on mitä ilmeisimmin kiehumassa melkoinen poliittinen kattila. Paljon jengiä samalla saarella, isoja laivoja ja moottoreita. Aina välillä kansainvälisen lehdistön huomio kiinnittyy tohon hommaan, mutta kun mä tuolla maailmassa puhun jengille, niin ei kovinkaan moni tunnu tietävän, mistä tässä on kyse. Haluaisitko vähän avata tätä sun viimeisintä työkeikkaa meidän kuulijoille?”

    ”No siis, että ymmärtää siitä mitään, pitää tietää tästä Bio-Klaanista. Se on tosiaan kaupunki, joka ottaa vastaan kaikenlaiset rikolliset ja pelkurit, semmoiset joilla ei ole mitään järkevää tekemistä. Pahamainen Kapteeni Notfun, sitten kanssa tämä Kenraali Killjoy joka on laajentanut terroriaan jo sinne teillekin, monta muuta. Yksi niiden johtajista, tää Guardian, on just tällainen Zakazin sodan tyyppi joka ei vaan osaa mennä eteenpäin. Ja sitten siellä on monta toaa aika kyseenalaisella moraalisella koodilla – mikä on tietty aika vaarallista – niin kuin se Mustalumi, joka oli koko Metru Nuin hommassa aika lailla aiheuttajana. Että tämä on se konteksti, tämmöistä organisaatiota vastaan me taistellaan. Juu, eihän meidänkään puolella ole mitään puhtaita pulmusia, mutta tämä Klaani on sellainen kaaoksen pesä, mistä melkein kaikki saaret on saaneet kärsiä.”

    ”Vou. Aikamoista settii. Kyllähän toi aika huolestuttavalta vähintään kuulostaa. Kenraali Killjoyn meidän moni kuulija tietääkin, hänen edesottamuksiaan on puitu meidän tosi suositussa kolmoisjaksossa arvon paronin kanssa. Jos viitsit kertoa, niin miten tää teidän erikoisoperaatio etenee?”

    ”No ehkä hitaammin kuin toivoisi, mutta sille on ihan syy. Samalla saarella tämän Klaanin kanssa asuu tosiaan tämmöinen nazorakein hyönteiskansa, kai ne on jotain schilujen sukulaisia, ja niitten johtaja, Kenraali Ykkönen on se joka minut palkkasi. Messissä on muitakin, mutta kyllä sodan johto on näiden nazorakien puuhia. Ja no, niillä on koko niiden sivilisaatio uhattuna, niin ne on halunnut edetä aika hitaasti ja metodisesti, etenkin kun vastapuoli on täynnä hulluja tooia. Mutta en minä valita, minähän olen vain töissä siellä.”

    ”Ja mitä tärkeetä duunia siellä teettekään. Kyllähän se nyt varmasti meille kaikille oli selvää, että Välisaaret on pikkuisen ongelmasektori kaiken maailman merirosvouden tee äm äs suhteen. Moni mun vieraista onkin sanonut, että sen merialueen siistiminen olis ihan mahdollista, jos poliittista tahtoa olisi näillä isoilla valloilla.”

    ”Vaikka kyllähän me kummatkin vähän tiedetään, että semmoinen sotku kanssa antaa mahdollisuuksia tämmöisille monialayrittäjille…”

    ”Niin just, onhan se hirveen kompleksia. Tollaiset vähäisen säätelyn alueet on hirveän tärkeitä paikkoja, varsinkin vastapainona Metru Nuin kaltaisille paikoille, joissa talous on… no, kehtaanko ees sanoa. Hitto! Sanotaan kuitenkin. Dumen tossun alla.”

    ”Niin, voitko uskoa että ne uudet tullilait pakotti meikänkin firman lopettamaan toimimisen siellä, enkä ole kuin yksi monesta. Ne on ihan selvästi suunniteltu ajamaan ulkopuoliset sieltä muualle – ja tääkin on siis seurausta vaan siitä, että ne pari Bio-Klaanin tyyppiä sotki asiat kunnolla siellä. Ja sen vuoksi kunnolliset liikemiehet kärsii.”

    ”Kyllä mä monesti tapaan sanoa, että mikäli ei oo sisäinen balanssi jotenkin kunnossa, sitä päätyy sotkemaan kaikkien muidenkin juttuja. Mikäli tän Bio-Klaanin johtajisto sattuukin olemaan kuuntelijoissani, niin hei, olkaa yhteydessä. Keskustelen mielelläni ihan kaikkien kanssa. Olishan se ilo pohtia, onko ’juuriadminilla’ varmasti kaikki juurichakrat hyvässä tasapainossa. No mut hei, tähän väliin yksi pikku kaupallinen tiedote: sanokaapa, kenraali hyvä, millä varmistatte balansoidun ruokavalion kiireisessä palkkasoturin arjessanne?”

    ”Niin liittyykö tämä niihin ihmeen pillereihin mitä teikäläinen myy? No en kyllä ole kokeillut, syön mitä huvittaa.”

    ”No kuule tässä olis sekä sulle että meidän kuulijoille vahva suositus. NuiForce-ravintolisäpillerit buustaa sun luonnollista aineenvaihduntaa sen maksimiteholle. Näistä löytyy kaikki ravinteet mitä päivässä saattaa kaivata luonnollisen sterodermis-kapselikuoren sisällä. Yhdellä tällaisella voi siis käytännössä korvata yhden lämpimän aterian päivässä, ja sen lisäksi se auttaa sua toimimaan maksimiteholla omasta potentiaalistasi. Kaikki te kotistudioiden akshimiehet, tää auttaa teitä todella hehkumaan kuumempana kuin muut ympärillänne. Mulla on ollut perinteenä antaa tämmöinen kuukauden kokeilupurkki jokaiselle vieraalle ihan vaan testattavaksi — ja kiitokseksi siitä, että ootte päässeet tänne studioon. Oot Gaggu melkoinen ori jo tollaisenaan, niin luulen että tyypistä kuoriutuu suoranainen skerde kun pääset kokeilemaan näitä!”

    ”Kyllä minä olen enemmän semmoinen, jolle maistuu kolmoskalja ja grillimakkara, mutta kyllähän nyt tämmöiseen tarjoukseen pitää tarttua, ihan jo näin kunniotuksesta kollegan hommaan. Palkkasoturi-bisnes on semmoista, missä ei koskaan voi olla liian skerde.”

    ”Se o jämpti. Kenraali Gaggulabiokin suosittelee, miksi ette siis kokeilisi? Mutta tahtoisin tässä palata pikkuisen aiemmin puhuttuun. Tää erikoisoperaatio Bio-Klaania vastaan vie selvästi aika paljon teidän aikaa ja huomiota — ja onkin melkoinen poliittinen kuuma peruna, jota me tullaan varmaan seurailemaan tässä syksyn, jollei jopa talven, yli. Bisnespoliittisesti tuntuisi, että teidän tulevaisuus on aika turvattu. Mikä odottaa Liekkimiehiä sit kun tässä konfliktissa on päästy kaikkia tyydyttävään ratkaisuun?”

    ”Eihän sitä koskaan tiedä. Meillä on ne sellaiset jatkuvat taustahommat – leipomot ja muut – ja pari kanta-asiakasta, mutta että mikä on seuraava paikka, minne Liekkimiesten mahti laitetaan kokonaan? Heh heh, ehkä minä toivon että siihen mennessä alkaa joku toinen sota jossain, niin ei tarvitse pitää poikia turhan panttina. Kyllä moni niistä tykkää näistä rauhallisemmistakin hommista, mutta hei, skakdi tarttee vähän tappelua pysyäkseen vireessä.”

    ”Jos vähän saa vihjata, niin mikäli paketoitte ne hommat siellä Bio-Klaanin kanssa nopeesti, löytyisi varmasti koillisen suunnilta seuraava aika mehevä keikka. Oho oho, puhuinkohan liikaa. No mut nää on näitä.”

    ”Kyllä mies minun kontakteillanikin on siitä vähän jotain kuullut, katsotaan katsotaan. Oikeastaanhan tässä ollaan samassa sodassa, sinne Bio-Klaaniinhan ne jäljet johtaa kummassakin tapauksessa, Voitolla ja meillä.”

    ”Oot kyllä siinä aivan oikeessa. Siinä me ollaan erilaisia, Gaggu hyvä, että mä oon mielestäni silleen fundamentaalisesti rauhan mies. Mutta mä kunnioitan hirveän monenlaisia eri visioita — maailma on kaksi- eikä kolmiulotteinen. Ja vaikka mulla on tosi syvä sisäinen zen enkä silleen ihan 100% usko väkivaltaan, niin kyllä mun mielestä on kuitenkin oikeutettua puolustaa silleen niin kuin hyviä juttuja, tiedäthän.”

    ”No en ole mikään filosooffi mutta mitä oon funtsinut, niin sitä sotaa on aina ollut ja ei sitä kyllä kukaan saa loppumaankaan. Että mulle palkkasoturi on vaan yksi ammatti ammattien joukossa. Semmoiset tyypit, jotka ei osaa muuta kuin taistella tulee tekeen niin joka tapauksessa, niin eikö ole parempi yrittää edes vähän organisoida hommaa, silleen rakentavasti eikä jatkuvana kaaoksena. Siitähän meillä Zakazillakin oli kyse, sanoo mitä sanoo Nektannista niin kyllä siinä haluttiin saada paikat järjestykseen, kun etelä aloitti sen ihme anarkiahomman.”

    ”Joo ja siis anarkiahan on harmonian ikuinen vihollinen, ja maailmaan mahtuu kaiken maailman anarkian lähettiläitä. Kyllä se pistää vähän miettimään, että mitä sellaisistakin olis tullut, jos joku joskus olis päässyt avartamaan niiden maailmankuvaa. Ehkä jos tää kenraali Killjoy olis joskus käynyt Galilla, se olis oppinut näkemään kui siistei juttuja maailmassa oikeesti on.”

    ”Juu ei, sen sijaan se tuli piiloon sinne Klaaniin ja asui mökissä korvessa, varmaan vatvoi vanhoja juttuja kunnes taas flippasi ja lähti räjäyttämään porukkaa. Että tää on ehkä se mun ajatus Liekkimiestenkin kanssa, monesta olisi enemmän harmia jos ne vaan jätettäisi yksin, mutta ainakin näin saadaan joku tarkoitus eikä olla vaan henkilökohtaisilla kostoretkillä ja muulla.”

    ”Kyllähän sitä itsekin kelailee että tulis vaan uitua himmeen synkissä vesissä, jos olis kaiket päivät oman päänsä sisällä. En mä usko, että mulle olis voinut käydä mitään noin synkkää — oon ite sillä tavalla empaatikko aina ollut — mutta kyllähän sitä kelailee kaikenlaista yksin ollessaan. Pitää vaan osata löytää sellaista perspektiiviä oman kallonsa ulkopuolelle. Mulla isoin kehitys tapahtu oikeesti silloin kun koin sen 12 tunnin egokuoleman Galin hiekkarannoilla, se oli aika kreisii. Ootko ikinä kokeillut amana-huascaa?”

    ”No en kyllä tunne, mutta sinähän meistä se ekspertti olet näiden aineiden kanssa. Itse en ole koskaan kauheasti huumebisneksistä ymmärtänyt.”

    ”Joo kyllähän se on aluksi aika pelottavaa jopa, mut kyl siihen tottuu. Ja jotenkin musta tosi siistii oli tehdä se oma rauha itsensä kanssa, ja nähdä itsensä osana sitä kaikkea kosmista taustasäteilyä ja silleen. Tajuta että hitto mä oon oikeesti siisti tyyppi ja mä voin tehdä maailmassa ihan mitä tahdon. Musta kaikkien pitäis käydä sillä matkalla — en usko että se muuttaa sua, vaan paljastaa sun todellisen tahdon.”

    ”No helvetti, kai sitä pitää kokeilla, josko Galin läheltä löytyisi ensi vuonna joku pikku sota mihin tulisi mukaan. Voisi samalla katsoa, että mistä ihmeestä sinä mies oikein puhut.”

    ”Tätä on aina ilo kuunnella — jengi tulee tähän studioon sekä Oppimaan että Opettamaan. Kyllä mä uskon että me täällä tänään ollaan todella oman aikakautemme ääniä. Se mitä me sanotaan täällä tänään määrittää sen, miltä tää aika näyttää, jos tajuut mitä silleen haen.”

    ”Semmoinen on meidän suurmiesten taakka.”

    ”Ja oppimisesta puheen ollen: taitaakin olla aika meidän tokalle kaupalliselle tiedotteelle. Kenraali Gaggulabio, mistä just sä saat sun uutiset näinä epävarmoina aikoina?”

    ”No kyllä minä olen vielä niitä jotka lukee vielä ihan perinteiset sanomalehdet, kyllä tuo Steltin sanomat on se klassikko, mikä tuntuu olevan eniten omissa kiinnostuksen kohteissa.”

    ”Se on vanha perinteikäs perusta, pakko arvostaa. Mä voisin tässä kuitenkin antaa tilaa vähän uusille äänille. MK-lehti eli Mitä Karzahnia? tarjoo uuden, poliittisesti sitoutumattoman näkökulman maailmaan ja siihen, mitä kaikkialla päin sakaroita tapahtuu. Monissa noissa vanhoissa medioissa on monesti vähän se ongelma, että aina ne on kiinni jonkun rahavirroissa tai sellaisissa ajatuksissa joita ei oo tuuletettu silleen hetkeen. Tai sit ne ei vaan saa sanoa juttuja niinkuin ne on, tiiätkö. Kyllä kuitenkin totuus on sellainen juttu mitä monet yrittää vaientaa — vaikka kyllä me kaikki tiedetään että totuus on voimakkaampi kuin mikään prototeräs. Eikö just näin?”

    ”Kyllähän se totuus voittaa aina lopussa, niin minä aina sanon.”

    ”Se on just näin. Meidän kuulijoille voisin ilokseni kertoa, että koodilla NO1TA saatte 50% alennuksen ensimmäisen kolmen kuukauden tilauksesta. Jos ei niin maistu niin sen saa totta kai lopetettua nopeesti myös. Mutta aina kannattaa avartaa horisonttejaan. Jos palataan taas vielä vähän aikaisempiin aiheisiin, niin haluaisin kysyä: Kenraali Gaggulabio, mikä on hyvän leipomisen salaisuus?”

    ”Kyllä se on, että pysy perinteissä. Me ollaan leivottu niin pitkään kun on historiaa, hemmetti, varmaan pidempään. Kyllä ne leipomisen salat on ratkottu, ja sellainen mestarilta oppilaalle kulkeva tieto, se on missä oikea taito on, ei missään metrulaisessa opistossa. Että kun teet jotain niin kuin on aina tehty, niin kyllä siitä tulee hyvä. Ei mitään pelleilyä vaan ihan vaan laadukkaat raaka-aineet ja hyväksi todetut tekniikat, lisukkeilla voi sitten revitellä.”

    ”Siis jotenkin ihailtavaa nöyryyttä, pakko respektaa. Moni olis valmis uskomaan että sun kaltainen leipuri olis löytänyt sieltä elämämlähteeltä jonkun suuren salaisuuden, tai oivaltanut jotain ihan uutta. Mutta jotenkin säkin näet itsesi osana vaan, en mä tiiä, historian loputonta pullapitkoa.”

    ”Se minua näiden muistelmienkin kirjoittamiseen innosti. Minä olen aina arvostanut historiaa, se on semmoinen asia, mistä ei nykyään välitetä tarpeeksi. Kyllä se auttaa meitä tajuamaan oman paikkamme maailmassa, ymmärtämään semmoisia syvempiä totuuksia. Se on sääli että Zakazillakin tuhoutui niin paljon sellaista vanhaa mikä muistuttaisi meitä siitä, mitä olimme ennen. Minusta se on suurin syy sille, miksi nykynuoret on rauhattomia ja jotenkin juurettomia. Ettei tiedetä sitä taikinajuurta mistä tulee.”

    ”Mieletöntä. Just tollaisia oon miettinyt monesti etsiessäni omia juuriani tästä maailmasta. Oon jotenkin sellainen maailmankansalainen, vaikka kyllä mä Steltillä syntynyt olen. Ehkä just ton taikinajuuren etsinnässä jengi päätyy luomaan identiteettejä kaikenlaisiin juttuihin. Eikä sillä, kyllä munkin todellinen koti on jollain tavalla Galilla — mutta kaikille ei käy niin hyvin, että ne löytäisi sellaista paikkaa juurtua, joka on niille hyväksi.”

    ”Joo, mieti vaikka toa-koodia. Kyllä minä periaatteessa arvostan sellaista vanhan liiton matoran-meininkiä, missä vahvat suojelee heikkoja ja viisaat neuvoo muita, mutta kun sellainen vanha kyläyhteisö on tuhoutunut nykyään niin monessa paikassa – niin kuin ne tuhoutui Zakazillakin – niin siitä seuraa vaan tätä, no, anarkiaa. Toia jotka seikkailee ties missä ja kuvittelee olevansa jotain Suuren Hengen tahdon toteuttajia, vaikka vaan jahtaa kiksejä ja voiman tunnetta. Jos porukka vaan asuisi maalla silleen perinteisesti niin minusta tämmöistä olisi paljon vähemmän.”

    ”Joo. Sitä pitää kunnioittaa maata jolla astelee. Joka ruokkii sut. Tosi diippii.”

    ”Joo ja siitä minä Steltissäkin pidän, kun siellä tiedetään tämä, ja kunnioitetaan vanhoja hommia. Ei sitä aina tarvitse keksiä kaikkea uutta ja yrittää tanssia menneiden haudoilla. Ei, siellä ei pelkästään muisteta menneitä mutta eletään vielä niillä vanhoilla tavoilla. Monessa paikassa se menneisyys on vaan otettu semmoiseksi lyömäaseeksi, että ollaan sen ja sen suurmiehen jalanjäljissä, vaikka oikeasti ei paljoa piitata menneestä. Se on minusta todella surullista, mutta siihen maailma on mennyt.”

    ”Mut on tosi tärkeetä, että joku muistelee ja ajattelee noin. Kun se on sellaista hiljaista tietoa. Perimätietoa. Semmosta pitää vaalia.”

    ”Ehkä tämä mitä tässä tehdään on semmoinen uuden ja vanhan kättely. Että minä pääsen käyttämään näinkin modernia mediaa kuin sinulla on, ja puhumaan tosi monelle siitä, mikä on tärkeää. Olen minä lehtiin silloin tällöin kirjoitellut, mutta kuten sanottua, olen kovin kiireinen, ja kyllä se minun Liekkimiehet on aina ollut se selvin tapa jolla jätän merkkini maailmaan.”

    ”Tohon mäkin uskon, tohon uuden ja vanhan kättelyyn. Mä olen shamaani, mutta mä olen myös tiedemies. Mä olen noita sekä tohtori. Kato luin Xialla vaihdossa tosi paljon tästä niiden kansallismyytistä, ja siellä se jo näkyy — noita sekä hänen apurinsa tohtori. Taika ja tiede paiskaa kättä yhteen. Ihan mieletöntä.”

    ”Juu meillä on oikeastaan ihan salatieteiden osasto Liekkimiehissäkin, tullut vähän kokkailtua sitäkin puolta. Ihan harrastetasolla kyllä.”

    ”Oho! Tosta meidän kuulijat varmana kuulis mielellään edes pikkuvihjeitä, jos kehtaat tätä arkkua raottaa! Magiajaksot on aina niitä suosituimpii.”

    ”No tämä on vielä vähän semmoinen sotasalaisuus, mutta sanon vaan, että olisihan se hienoa jos me skakdit saataisiin valta siihen, mitä se makutan ketale meille teki, eikä oltaisi vaan passiivisia uhreja sille. Ei siis että yrittäisi kumota sen, vaan että hallittaisi sitä. Tuntuu jo vähän oikeudelta jos me onnistumme.”
    ”Kuulostaa kyllä tosi jännältä proggikselta. Noista makutahommista tiiän aika vähän, mutta ehkä tässäkin semmoinen horisonttien avartaminen auttaa jo tosi pitkälle. Ehkä NuiForce vois olla hyvä lisä tän tutkimiseen — se kuitenkin auttaa vapauttamaan sun täyden potentiaalin.”

    ”No hemmetti ehkä tuossa on ideaa, pitääkin vinkata Rlorzedtille että tutkii asiaa vähän. Sinä nyt kuitenkin tunnet nämä noitahommat paremmin kuin minä.”

    ”Ehkä voit sit ens kerralla kun oot täällä kertoa, että miten nää hommat on edennyt! Meidän aika alkaa tässä hiljalleen loppua. Kenraali Gaggulabio, haluutko vielä sanoa meidän kuulijoille jotain? Tai plugata jotain mainoshommaa, omia proggiksiasi jne.”

    ”No kyllä minun on pakko mainita että kun tässä on siitä leipomisesta puhuttu, niin meillä on paikat Mahr-Korissa, Rumisgonessa, Roadassa ja Gendopoliksessa. Parhaita vanhan Zakazin makuja ja vaihtuvat talon erikoiset, turvallisuuspalveluita voi ostaa kylkiäisenä. Jos arvostat hyviä leivoksia – ja jos väittää ettei arvosta, niin valehtelee – niin poikkea käymään lähimmässä, kun ehdit.”

    ”Siis ehdottomasti puollan tätä lausuntoa — ei ole Gaggun pullien voittanutta. Ja äijä vielä kehtaa väittää, että ei löytänyt sitä elämän lähdettä, haha.”

    ”Joo, kiitoksia kiitoksia tästä mahdollisuudesta vähän jakaa ajatuksiani niin nuorille kuin vanhoille. Sinä Aldous teet tärkeää työtä.”

    ”Kiitti, Gaggu! Aina yhtä ilo käydä hyviä keskusteluita. Teille kuulijoille — minä olin Noitatohtori, ja vieraanani oli tänään kenraali Gaggulabio. Jatkakaa ikuista totuuden etsimistä, te avaruusajan shamaanit, te viidennen asteen chakrasurffaajat, te tähtien perilliset. Ensi viikolla sinä, ja sinä, ja sinä ja minä katsomme taas yhdessä alas totuuden reunalta. Siihen asti… tsau ja moi.”

  • Joulutähtien sota

    Voitonhammas, nimeämispäivä, vuosi 1863 (jollain ajanlaskulla, ehkä)

    Kirkas keskipäivän aurinko paistoi DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN työhuoneeseen Voitonhampaan huipulla. Paroni siirteli työpöydällään asiakirjoja ja silmäili useita meneillään olevia projektejaan. Voitto Korporaation kokeellisen viktornium-reaktorin pyöreä muoto piirtyi yhdessä paperissa, huolto-osaston kopterirepun versio 1.0 oli kuvitettuna näyttävästi toisessa. Molemmat vaatisivat vielä hiukkasen hiomista, harmitteli paroni.

    Viktornium-reaktori oli konseptitasolla uraauurtava ja ratkaisisi monen montaa sakaranlaajuista energiakriisiä, mutta valitettavaa kyllä, alkuainetta nimeltä viktornium ei ollut vielä löydetty. Nimi oli kyllä aika hyvä, ja se oli jo alku! Sellaista se inspiraatio oli, alkuun pääseminen oli vaikeinta.

    Kopterirepussa taas oli useita käytännön ongelmia, joista budjetin jälkeen räikein oli se, miten käyttäjä pyöri villisti mukana, kun repun käynnisti. Paroni vilkaisi raapustusta ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hieman noloahan tästä teki se, että hän oli onnistunut luomaan toimivan version kerran aiemmin, mutta nyt se tuotti lähinnä ongelmia. Tiede oli joskus sellaista! Vähän kuin kokkaamista. Aina niitä reseptejä ei saanut ylös. Joku intellektuelli ratkaisu tähän takuulla oli. Eräs hänen vanhoista opiskelukavereistaan oli kehottanut ratkaisemaan ongelman lisäämällä toisen propellin, mutta sekään ei tuntunut oikealta. Jos jo yksi aiheutti villiä pyörimistä, mitä toinen sitten aiheuttaisi? Eikö ainoa tapa pysäyttää se olisi poistaa propelli kokonaan?

    Hmm? Mitä jos olisi jonkinlainen ’pyörimisen naamio’, joka hallitsisi kaikkea pyörimistä? Jokin todella voimallinen naamio! Ja jos sen tuhoaisi, kukaan tai mikään universumissa ei voisi enää pyöriä.

    Herran pieksut, sehän kuulosti nerokkaalta! Ideastaan innostunut paroni kaiveli pöydältä kynää ja paperia luonnostellakseen uutta ideaansa, siirteli pois muutamia potilastietolomakkeita ja röntgenkuvia… ja huomasi paperipinon pohjalla olleen kirjeen.

    ”Mikäs tämä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi ja tarttui varoen kirjeeseen.

    Ja mitä syvemmälle hän luki sitä… sitä suurempi kauhu saavutti hänen sielunsa.

    Xian verohallinto

    Verotuspäätös 1(4)
    Viivakoodi
    .630B.J0020103432
    Päätöspäivä: 6.12.1863
    Paroni Doktor Viktor von Nebula
    Voitonhammas
    00022 XIA
    Päätösnumero
    P2993434567

    Verotuspäätös tuontiverosta

    Verovelvollinen: Voitto Korporaatio OY
    Y-tunnus: 1042526-V
    Verotuksen päättymispäivä: 25.12.1863

    Laskelma verosta
    Von Nebula™ PARONI Tumma Paahto, vähintään 1 600 kg

    • Markkina-arvo verotuskautena: 4,49 mutteria / 500 g
    • Veroprosentti: 2,19
    • Maksettavan veron määrä: 314,66 mutteria

    Lihaasyövät nanobotit™, vähintään 50 kg

    • Markkina-arvo verotuskautena: 12 800 mutteria / kg
    • Veroprosentti: 0,00
    • Maksettavan veron määrä: 0,00 mutteria

    Zamor™-kuula, sininen, vähintään 15 000 kpl

    • Markkina-arvo verotuskautena: 18 mutteria / kpl
    • Veroprosentti: 0,02
    • Maksettavan veron määrä: 54,00 mutteria

    Steltiläinen hengityskelpoinen ilma, vähintään 125 000 m3

    • Markkina-arvo verotuskautena: 24,59 mutteria / m3
    • Veroprosentti: 39,24
    • Maksettavan veron määrä: 1 206 139,50 mutteria

    Maksettavan veron määrä yhteensä: 1 206 508,16 mutteria

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi kauhusta katsellessaan kirottuja sanoja.

    Tai olisi huutanut, ellei olisi ollut järkytyksestään tukehtua sivettikahviinsa. Tukehtumisvaarasta väkivaltaisella yskimisellä selvittyään ponkaisi paroni pystyyn tuoliltaan. Hän hoiperteli toimistonsa lattiaa pitkin, haukkoi henkeään ja otti nojaa ikkunalasista. Miten häntä kohtaan oli hyökätty tällä tavalla? Miten maailma saattoi olla näin julma ja kurja? Näinkö vallitsevat elimet kiittivät siitä, että hän oli läsnäolollaan tuonut eteläiselle Xialle uskomattoman määrän työpaikkoja? Ei ihme, että perinteikkäät perheyritykset näivettyivät ja kuolivat pystyyn täälläpäin maailmaa!

    Tällaista ei voinut sietää. Ei enää!

    ”Hyvä on!” hän huudahti, ja hänen viiksensä pölläyttivät pilven ilmoille. Paroni katsoi intensiivisesti paperia, ja kauhu hänen kasvoillaan muuttui vihaksi. ”Pakenen siis ainoaan paikkaan, jota tällainen kommunismi ei ole korruptoinut!”

    Paroni nosti katseensa pöydästään ikkunalle ja sen läpi erottuvalle taivaalle, jonka vain myrkkypilvien verho piilotti. Hän hieroi käsiään yhteen. Sairaalloinen hymy hiipi hänen kasvoilleen.

    ”AVARUUTEEN!”

    Joulutähtien sota

    Kylmä hahmoton pimeys, jota taivaankanneksikin kutsuttiin, häämötti kaiken yllä. Se oli muuri, jota ei mikään läpäissyt; seinä, jota pisteiden lailla koristivat kirkkaista kirkkaimmat tähdet. Sitä olivat tutkineet ja tulkinneet tuhannet silmät ajanlaskun alusta asti, yrittäneet hahmottaa sen saloja. Miettineet hiljaa, mikä sen takana saattoi odottaa, jos mikään.

    Vaan harva oli tutkaillut sitä näin läheltä. Alla tuon maailman katon hiljaisen kauhistuttavan pimeyden kulki alus, jonka tehtävä oli yksinkertainen. Sen kuuluisi kartoittaa tuota hahmotonta pimeää ja tuoda kulttuurin ja sivistyksen valo sen keskelle. Sen kuuluisi löytää merkitys merkityksettömyydestä. Sen kuuluisi tutkia, minkälaista elämää siinä tähtitaivaan pimeässä eli ja mitä me voisimme heiltä oppia.

    Ennen kaikkea sen kuitenkin kuuluisi suojella matkustajiaan maan pinnalla odottavilta pahasti rästiintyneiltä yritysveroilta.

    Tähtilaiva VCS Viktorprise lipui moottorit hehkuen läpi pimeän. Sen kaksi rakettia työnsi sen massiivista runkoa uskomattomiin nopeuksiin tyhjissä avaruuksissa tähtien tuikkeen lomassa.

    VCS Viktorprise

    Voitto Korporaation tähtienvälisen tutkimusprojektin silmäterä oli neitsytmatkallaan kohdannut siihen asti lähinnä aika outoja isoja koiperhosia, jotka törmäilivät kattoon yrittäen saada tähdet kiinni, toismaailmallista tähtisumua, joka ei ollut mitään väriä, mitä maan pinnalla voisi kohdata, ja yhden Voitto Korporaation oman tutkimussatelliitin, jonka ei tutkan mukaan olisi pitänyt olla siellä ja kieltämättä se nyt olikin kolahtanut vasenta moottoria vasten aika kurjasti, mutta siinä tuskin oli minkään maailman vaurioita, jotka estäisivät lentämistä. Ei tasan. Ei varmana. Toivottavasti.

    Tietty olisi auttanut, jos vaurioita olisi voinut arvioida ulkopuolelta, mutta se oli osoittautunut vähän hankalaksi. Paronin arvio siitä, että taivaankannella olisi ollut painoton tila, ei ollut sataprosenttisen totta. Tämän he olivat huomanneet, kun eräs huoltoukoista oli syöksynyt traagisesti suoraan alaspäin yritettyään käydä korjaamassa aiempia vaurioita.

    Paroni ei mielellään ajatellut sitä ihan hirveästi. Toisaalta suurimman osan ajasta he lensivät tavallaan kuitenkin meren yllä, eivätkö? Ainakin isoimmalla todennäköisyydellä. Vesi oli tunnetusti pehmeää, joten osuma siihen tuskin ainakaan tappaisi. Ainakaan, jos osasi uida!

    Sisällä ohjaamossa oli vilkas tunnelma.

    Näyttöpäätteet välkkyivät, tutkakuvat kaikuivat ja miehistö juoksenteli komentosiltaa eestaas. Kapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istui syvällä tuolissaan Voitto Korporaation avaruustutkimusohjelman ihonmyötäisessä univormussa ja katseli voitonriemuisena, kuinka mitä monituisemmista lajeista koostuva miehistö työskenteli näyttöpäätteillään.

    VCS Viktorprisen komentosillalla

    Oranssihaarniskaisen shasaalin pienet sormet näppäilivät päätteen näppäimistöä melankolisella hitaudella ja jakoivat tiedoston ”avaruuskartta.vik” päänäytölle.
    ”Курсси вакаа, нопеус колмесатаанелйäкымментä биовуотта секуннисса”, totesi aliluutnantti ЯФГФЯ navigaatiopisteeltään.

    Hänen takanaan keltainen yksisilmäinen laiheliini seurasi intensiivisesti katseellaan käyriä, jotka kuvasivat aluksen moottorin lämpötilaa. Jokainen vilkkui punaisella näytön ylärajassa, mikä oli varmastikin hyvä asia. Enemmän lämpöä oli kuitenkin enemmän virtaa.
    ”Porinavakaimet stabiileja, reaktorin lämpötila 745 000 000 kelviniä!” hihkaisi tiedepäällikkö ja päälääkintäupseeri Meltdown.

    ”Lentosää sellainen aika rapsakka ja miellyttävä”, avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja helkkarin iso sininen peikko Vapor lausui rauhallisesti tiskaten kahvipannua.

    Punainen skakdi siirsi miksauskonsolin säätimiä ja nyökytteli takapiiskan koristamaa päätään.
    ”Volyymitasot 85 ja meininki helt okej”, luutnantti, seremoniamestari ja musiikkialan ammattitermiä käyttäen ’dänkki jäbä’ Xplode totesi.

    Skakdin viereisellä istuimella luutnantti Tavish otti pitkän kulauksen viskipullostaan ja laski kätensä takaisin aluksen ruorille.
    ”Aye aye! Promilletasot 3,5 ja nousemassa!” draakki huudahti.

    Komentosiltaa pitkin kapteenin luokse juoksi punaista univormua käyttävä kuriiri, nuori sininen selakhi alikersantti Wilhelm. Hän otti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN edessä asennon ja kertoi viestinsä silmät kirkkaana selakhialaisesta Kadinistaan hohtaen.

    ”Paarpuurin puoleinen reikä tilkitty, Herr Doktor!”

    Paroni nyökkäsi hymyillen punanuttuiselle nuorukaiselle, joka poistui pian samaa reittiä kuin oli saapunutkin. Kelpo mies, nuori Wilhelm, hän ajatteli. Ehdottomasti paras työssään ja yksi aluksen todellisista tukipilareista, ja herranjestas miten punainen miehistöunivormu pukikaan häntä! Hänellä olisi varmasti vielä loistokas tulevaisuus edessään, eikä sitä uhkaisi mikään!

    ”Loistavaa, loistavaa, toverit!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti ja otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Täyttä vauhtia eteenpäin!”
    Miehistö teki työtä käskettyä. Viktorprisen nopeus kiihtyi, ja tähtien valot muuttuivat ikkunoissa pisteistä viiruiksi.

    Hieman kauempana kapteenintuolin takana asennossa seisoi perämies, turvallisuuspäällikkö ja intergalaktinen taikinakonsultti Corrodér, joka piteli rynnäkköpatonkiaan levollisessa otteessa. Syväläinen kohensi barettiaan evämäisellä kädellä, käveli kapteeninsa vierelle ja nyökkäsi tämän suuntaan.
    ”Kurssi vakaa, capitaine. Tällä vauhdilla saavutamme kohteemme noin 23 avaruusminuutissa.”

    ”Hahaa!” paroniskapteeni naurahti. ”Täydellistä, täydellistä. En malta odottaa, oliko matkamme todella kaiken tämän arvoinen!”

    ”Niin”, syväläinen nyökkäsi. ”Uskoisin kyllä, että ensisijaisessa tavoitteessanne olette jo onnistuneet.”

    ”Ehdottomasti, vanha veikko! Yrittäkääpä täältä tulla perimään, hah! Tämä on ollut antoisaa vaihtelua melko uuvuttaviin työpäiviin hammaslääketieteen parissa! Niin ja onhan se ihan siistiä että saimme ensimmäisen miehitetyn avaruuslentomme onnistumaan, ehkä.”
    Paronin virneeseen ilmaantui ripaus mystillistä.
    ”Mutta kohteen löytyminen olisi erinomainen lisä. Corrodér, näin meidän kahden kesken… tiedäthän, mikä on toinen syyni tälle matkalle?”

    Syväläinen oli hetken hiljaa hämmentyneenä.
    ”En ole aivan varma, ymmärränkö, monsieur. Olin kuitenkin samassa tehtävänannossa kuin kaikki muutkin.”

    Paroni ei tuntunut ottavan sitä kuuleviin korviinsa, vaan katsoi varovaisesti olkansa yli ja viittoi häntä kumartumaan kohti. Seuraavat sanansa hän kuiskasi.
    ”Kuten tiedät, sain vähän aikaa sitten kuulla, että koillissakaran taivaalle on noussut uusi tähti! Tämähän ei ole erityisen poikkeuksellista, sillä niin käy aina kun uusi toa syntyy. Mutta! Se, miten tämä tähti ilmaantui… oli hyvin kiinnostavaa!”

    Aivan, Corrodér ymmärsi. Paroni uskoi, että hyvä ’ekspositio’ paransi seikkailun ’dramaattista narratiivia’. Välillä se piti vain ottaa vastaan, vaikka olisi käyttänyt koko viikon tehtävänannon läpikäyntiin.

    ”Niin”, hän nyökkäili selvästi tilanteen hyväksyneenä.
    ”Tiedätkö, miksi se on kiinnostavaa, ystäväiseni?”
    Capitaine, minä…” syväläinen aloitti, mutta sitten jatkoi. ”En. En tiedä.”

    ”Tähtiä välillä putoilee, niin ne tekevät. Mutta! Tämä tähti nähtiin nousemassa maasta taivaisiin! Olen saanut useita silminnäkijähavaintoja siitä, miten… jotain nousi eräältä vähemmän asutetulta Kristallisaarelta taivaankannelle suuren punaisen hohteen ympäröimänä uskomattomilla vauhdeilla! Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui, Corrodér, eikä se näytä tottelevan muitakaan toa-tähtien sääntöjä. Toa-tähdet eivät vaihda korkeutta mielivaltaisesti!”
    Paronin suuri tumma käsi kurotti kohti aluksen ikkunaa kuin olisi halunnut kahmaista yhden tähtikuvioista kouraansa.

    ”Minun täytyy tietää! Jos jokin voi tuolla tavalla vain nousta taivaisiin… ehkä sitä tutkimalla voimme voittaa painovoiman salat???”

    ”… capitaine”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Mehän… tälläkin hetkellä…”

    Paroni iski riehakkaasti nyrkkinsä alas päin käsinojaa.
    ”Tulevaisuus odottaa tähdissä, Corrodér! Tulevaisuus!”

    Syväläinen oli selvästi sanomassa jotain siihen, mutta keskeytyi, kun yksi aluksen näytöistä alkoi välkkyä punaisena ja hätätilasireenit pärähtivät soimaan. Tämähän ei ollut mitenkään poikkeuksellista siinä, että Meltdownin työpisteellä niin kävi aktiivisesti muutenkin. Sisäisen viestinnän mukaan reaktorihenkilöstön kanta oli ollut viimeiset kaksi tuntia ”tää paska räjähtää aivan kohta” ja ”voisiko joku tulla saatana jo auttamaan”, mutta uusi, aivan erilainen hälytysääni sai koko kansimiehistön valppaaksi ja toimintavalmiiksi.

    Kapteenin mieliala muuttui innostuneesta hieman huolestuneeksi.
    ”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi kovaan ääneen.
    ”Ei liity reaktoriin”, professori Meltdown naurahti hermostuneesti. ”Jokainen mahdollinen siihen liittyvä hälytys on jo soinut. Ehe. Eh. Tuo on uusi.”

    ”Ulkona on kyllä aika kipakka pakkanen”, Vapor sanoi kaataen kahvia sivupöydällä kuppeihin. ”Ehkä se on siitä.”

    Kapteeni näytti helpottuvan välittömästi.
    ”Aivan, aivan. Erittäin uskottavaa!”

    Corrodérin kasvoille kuitenkin lipui ymmärrys.
    ”Tuota, monsieur, teidän lienee parasta katsoa ulos ikkunasta.”

    Paroni suuntasi huomionsa ulkosalle, ja toden totta, siellä oli huomioitavaa. Avaruuden pimeydestä paljastui valtaisa kolmionmuotoinen varjo. Kun VCS Viktorprisen valo paljasti sen tarkemmat yksityiskohdat, oli näky kauhistuttava. Terävästä pitkänomaisesta ja litteähköstä metallikappaleesta kasvoi orgaanisia lonkeroita, joiden seasta törrötti myös pitkiä metallipiikkejä – ikään kuin joku olisi survonut jättiläismäisen kalmarin täyteen ulospäin törröttäviä piikkejä ja pakannut sen kolmikulmaiseen metallikuoreen, josta lonkerot sitten törröttivät ulos. Se myös liikkui kuin kalmari, työntäen itseään eteenpäin lonkeroillaan, vaikkei avaruudessa kaiken järjen mukaan ollut mitään, mitä työntämällä olisi voinut edetä. Ehkä. Ei kukaan nyt oikeasti tiennyt, toimiko avaruus niin, tai oliko aluksella syytä noudattaa sitä miten se toimi.

    Toatähdentuhoaja-alus

    Pitkän kolmiomaisen kappaleen kummallakin sivulla pälyili herkeämättä valtava viirumainen silmä. Hyvin nopeasti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että kolmionmuotoinen alus muistutti suunnattomasti Suurta Varjojen naamiota, Kraahkania. Paronin otsalle nousi hikikarpalo. Mitä tämä tarkoitti? Kenelle ihmeessä tuo hirvittävä alus mahtoi kuulua, ja oliko se jahdannut heitä jo pidempään? Olisiko jopa mahdollista, että hän kohtaisi… avaruuden olentoja?

    Capitaine, se taitaa kaapata meidät.”
    ”Ohhoh! Sekö voi tehdä niin??”
    Oui.”
    ”Melkoista! No, pysykää rauhallisina!” kapteeni kailotti miehistölleen. ”Ehkä ne ovat rauhanomaisia!”

    Koko alus tärähti ja joka ikinen näyttöpääte iski kipinää. Miehistöä kaatuili komentosillalla ja paniikin huudot kaikuivat. Sitä oli tilanteessa vaikea havaita, mutta Vapor onnistui olemaan läikyttämättä kahvikuppiaan.

    ”Ei nyt murehdita turhia!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Uskoakseni tuo on vain se, miten slizeroidit osoittavat ystävyyttä!”

    Eräällä näytöistä oli kartta aluksen sisäosista. Joukko punaisia pisteitä välkähti huoltokäytäville ja alkoi edetä niitä pitkin. Syväläisen kulmat kurtistuivat paronin vieressä.
    Capitaine, ne ovat tunkeutuneet alukseemme! Epäilen niiden yrittävän haltuunottoa!”

    Kapteenin viikset käyristyivät jännityksestä. Hänelle teki selvästi kipeää myöntää, että hänen perämiehensä saattoi olla oikeassa.
    ”Herran pieksut! Siinähän yrittävät. Odotin kanssa-avaruusmatkaajiltani edes sen verran kunnioitusta, että pitävät kaikenlaiset ulokkeensa oman aluksensa puolella! Jos jotain, niin ohjaamon ovi ainakin –”
    Ohjaamon ovi räjähti sisään. Komentosilta täyttyi savusta, ja kun paroni kääntyi sitä kohti, näki hän aseita osoitettuna kohti.
    ”Jaa”, paroni sanoi nostaen kätensä pystyyn. ”Peremmälle sitten vain!”

    Heitä puoliautomaattisilla plasma-aseilla osoitteli joukko erikoisen näköisiä sotilaita. Ne olivat noin toan korkuisia ja hyönteismäisiä: niiden päästä sojotti kaksi tuntosarvea, niiden selässä oli pari pieniä siipiä, ja niillä oli kaksi käsiparia yhden sijaan. Alempi käsipari piteli toista, vähän pienempää puoliautomaattista energia-asetta, ja olentojen kankean oloiset haarniskat kiilsivät kuulaina kuin valkean kansakunnan sotisovat konsanaan. Rintapanssareihin oli maalattu musta Kanohi Kraahkan.

    ”Seis!” huudahti heitä lähin sotilas.
    ”Liikkumatta!” kivahti toinen heristäen asettaan.

    Osa sotilaista lähti levittäytymään ympäri komentosiltaa, ja pian heidät oli piiritetty.
    ”Ilmoittakaa Valtias Nuille, että meillä on vankeja”, sanoi yksi ovella olevista sotilaista toverilleen, joka nyökättyään lähti kipittämään takaisin sinne, mistä oli tullut.

    Pieneen hetkeen mitään ei tapahtunut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA lähes ehti aloittaa vastalauseensa esittämisen, kun viestinviejä palasi ja supisi jotain viestin lähettäneelle sotilaalle.
    ”Liikkukaa”, tämä sitten huudahti, ja VCS Viktorprisen miehistö sai tuntea aseenpiiput selkiinsä painettuina. Koko joukkio lähti suosiolla kävelemään aluksen käytäville ja sitä myöten myös ulos aluksesta.

    Heidät saatettiin suureen hangaariin, jonka massiivisuus oli utuisen savuverhon peittämä. VCS Viktorprise seisoi keskellä hangaaria, ja siihen oli kiinnitetty kaapeleita koukuilla.
    ”Kas. Oletettavasti tarkoitus on estää meitä poistumasta plasmannopeudella”, Meltdown tuumasi puolihuolimattomasti ääneen.

    Sotilaat pysähdyttivät heidät keskelle avointa tilaa. Yhtäkkiä esiin hyppäsi neljä hahmoa, jotka VCS Viktorprisen miehistö tunnisti välittömästi. Pahamaineinen joukkio esiintyi jokaisen viattoman avaruusmatkaajan painajaisissa. Eli siis lähinnä heidän.

    Baby Fatt, säälimättömänä palkkionmetsästäjänä tunnettu rakettireppuinen punanahkaskakdi, jonka kypärän visiirin olisi voinut helposti uskoa olevan sisältäkin läpinäkymätön, ja joka kantoi suurta raketinlaukaisinta;

    Gatill Mobler, kidutusteknikkona kuuluisaksi tullut schiludomilainen, jonka siivet liehuivat tämän pään päällä uhkaavina, jonka suuta peitti jonkinlainen venttiili ja jonka silmien tilalla oli monitahoiset linssit;

    Avallt Vavning, ainakin kolmesta ja puolesta murhasta intergalaktisessa oikeudessa kuolemaan tuomittu droidi, jonka kolme bioa korkea hontelo olemus herätti kunnioitusta ja jonka huhuttiin joskus olleen ahkshikromidi; sekä

    ЯҰSҚ PЦDԐL, lapsisotilaiden teurastajaksikin tituleerattu shasaali, joka pukeutui nahkaiseen esiliinaan ja kantoi aseenaan aina tukevaa lihakirvestä ja jonka apeaakin apeampi ilme kuvasti olemassaolon sietämätöntä tuskaa.

    ”Päivänne ovat luetut, avaruuskoirat”, karjahti Baby Fatt ja osoitti paronia raketinheittimellään. ”Tervehtikää valtiastamme!”

    Savu alkoi hälvetä hangaarin yläosasta, ja uloskäynnin edessä olevalla parvella seisova pitkä, synkkä hahmo paljastui. Tämän harteilla riippuva valtava valoa ahmaisevan musta viitta verhoili tämän suuren varjon lailla. Viitan päällä lepäävistä olkapanssareista työntyi kumpaisestakin esiin muutama käyrä piikki. Päässään hahmolla oli kypärämäinen yönmusta Kanohi Kraahkan, jota koristivat kruunumaisen asetelman muodostavat terävät, särmikkäät sarvet. Kun tämä laittoi kätensä ylimielisesti puuskaan, viitta paljasti altaan mustan koristeellisen haarniskan täynnä rubiininpunaa hohtavia muinaisia kaiverruksia.

    Darth Manu

    Le Makuta Grande!” huudahti Corrodér kiivaasti. Vastaukseksi hän sai kammottavan, hangaarissa kaikkialla kaikuvan synkän naurun, joka jatkui sanoiksi:
    ”Tervehdys, ’voro’! Ja tiesin, että tapaisimme jälleen,
    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

    ”Makuta Nui!” paroni pihahti pontevasti. ”Sinäkin täällä aluksinesi? Mistä mahdoit moisen nerokkaan idean saada?”

    ”Hah!” Makuta hymähti ja pui nyrkkiään kohti lattiatasolla häntä tuijottavaa paronia ja tämän palkollisia. ”Olen metsästämässä vaarallista Joulutähteä, koska kuulin, että sinä olet metsästämässä sitä! Enkä aio antaa sinun estää suunnitelmiani!”

    Voitonhampaan lairdi ja VCS Viktorprisen kapteeni tuijotti tyrmistyneenä mustahaarniskaisen paholaisen silmiin. Meltdown ja Corrodér jakoivat hänen kanssaan hämmentyneitä katseita, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että hänen olisi otettava tilanne haltuun. Joulutähti? Niinkuin vanhan mataian sana ’joulu’?

    ”Niiiiiiin”, hän sanoi ja suoristi hitaasti ryhtinsä. ”Joulutähti, kuten hyvin tiesin jo etukäteen! En kyllä saa mitenkään nerokkaissa aivoissani prosessoitua, miksi sinä haluaisit sen!!! Mahdatko tietää itsekään?”

    ”Aliarvioit minut, paroni hyvä! Et tunne Mahdin pimeän puolen todellista… mahtia! Joulutähti on erittäin potentti voimanlähde, jonka avulla pystyn toteuttamaan kammottavan pahan suunnitelmani!”

    Paroni haukkoi henkeään. Näinkö hänen voittonsa riistettäisiin hänen hyppysistään ennen kuin hän ehtisi sitä edes koskettaa? Ja vielä tämän miehen toimesta? Hän puristi kätensä nyrkkeihin.

    ”Hah! Erinomaista ekspositiota, siitä on kiitettävä! Mutta mikä saa sinut uskomaan, että ansaitsisit tämän… Joulutähden itsellesi? Minä sentään etsin sitä tuodakseni todellista tiedon valoa maailmalle tuolla alhaalla”, hän osoitti ulos aluksen ikkunasta, ”Aika hyvä syy, eikö? Todellinen herrasmies väistyisi tieltä!”

    ”Paroni, paroni, maailmalle?” Makuta nauroi jälleen kolkosti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että he ansaitsisivat todellista tiedon valoa? He mitättömät hyönteiset, jotka eivät ymmärrä sitä, minkä me kaksi tiedämme varsin hyvin: tulevaisuus odottaa tähdissä!”

    Paronin viikset tussauttivat ulos kaksi suurta höyrypilveä kun hän puri hampaansa yhteen.
    ”Makuta Nui! Pyydän sinua kohteliaasti lopettamaan tällaisen toiminnan, että en joudu turvautumaan oikeustoimiin! En tiedä, näyttäisikö omistajuuskiista tästä aiheesta erityisen hyvältä kummankaan meistä brändin kannalta!”

    Makuta näytti hetken hieman hämmentyneeltä.
    ”Brändin? En tiedä, huomasitko, mutta olen paha! Olen pahan avaruusimperiumin paha keisari, brändini on pahuus, ja tuskinpa sitä mikään oikeuskiista hetkauttaa, ehkäpä päinvastoin!”

    ”Okei, sinulla on kyllä pointti tuossa!” paroni totesi. ”En aivan täysin allekirjoita esteettisiä mieltymyksiäsi, mutta ’rokkaat’ tuota ’lookkia’ kieltämättä varsin hyvin!”

    ”Ah, kiitos! Etpä näytä pahalta itsekään, vaikka vähän pelkistetyn oloinen design teillä onkin.”

    ”Kiitos paljon, vanha veikko! Näetkö, univormujen värikoodaus kertoo keskinäisestä hierarkiastamme! Keltainen on upseeristo, sininen tiedeosasto, tuo vähän magentaan taittava on HR, vihreä on interpersoonallisen median tiimi…”

    Jawohl!” Wilhelm huudahti takaa. ”Ja punainen on miehistö! Meitä on kaikkein eniten!”

    ”Kyllä, kyllä, mahtava lisäys, poikaseni!”

    ”Meitä on niin paljon, että jos joku kuolisi, se ei oikeastaan edes haittaisi!” Wilhelm sanoi nyökkäillen innokkaana.

    Muutama Makuta Nuin alaisista katsoi toisiinsa hieman hämmentyneinä. Wilhelmin lausunto jäi pariksi liian pitkäksi sekunniksi leijailemaan hiljaisuudessa.

    ”Niin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Mutta palatakseni asiaan… nähdäkseni tämän ’Joulutähden’ päätyminen Voitto Korporaatiolle on vain kohtuullista!”

    ”Se ei tietääkseni ole tuotemerkkinne”, Baby Fatt tuhahti kypäränsä takaa.

    Paronin silmät kutistuivat viiruiksi. Hän nosti kätensä päänsä tasalle ja puristi sen nyrkkiin.
    ”Jos ’Joulutähti’ ei ollutkaan rekisteröity tuotemerkki… siitä tulee sellainen!”

    ”Riittää!” Makuta Nui ärähti. ”Olen saanut tästä tarpeekseni. Nyt, suonette anteeksi, minulla on Joulutähti napattavana. Teille sen sijaan sanon hyvästit. SOTILAAT!”

    Jokainen hangaarissa seisova valkea hyönteissoturi tähtäsi molemmat aseensa kohti paronia ja tämän miehistöä.

    ”Tuli vapaa.”

    Kuolettava hiljaisuus laskeutui. VCS Viktorprisen miehistö katseli kauhistuneina hyönteissotilaiden aseita. Wilhelm keinui malttamattomana paikallaan.

    ”Aika pahaa!” pöyristynyt paroni papatti. ”Johdonmukaista brändin ylläpitämistä, en voi kuin arvostaa!”
    ”Kiitos!” Makuta Nui sanoi hymyillen. ”Pyrin siihen!”
    ”Ja onnistut hyvin!” paroni naurahti. ”En voi kuin ihailla.”

    Vapor tuijotti eteenpäin silmät ymmyrkäisinä.
    ”Hetki. Enkö minä vain ymmärrä, vai käskikö hän juuri teloittaa mei-”

    Torakkamaiset olennot avasivat tulen.

    Plasma-aseiden samanaikainen kuurouttava ulvonta täytti tilan, eivätkä nämä lopettaneet, ennen kuin kiväärien lippaat olivat tyhjiä. Savua nousi hitaasti Viktorprisen miehistön ympäriltä. Ammukset olivat polttaneet tiiviin renkaan heidän kaikkien ympärille, mutta miehistö näytti vahingoittumattomalta. Sotilaat olivat jotenkin onnistuneet ampumaan heistä kaikista ohi. Palojäljet suorastaan kehystivät heidän jalkojensa ympäristöä, ja osa ammuksista oli suhahdellut selvästi juuri oikealla hetkellä jalkojen välistä ja käsien alta.
    Hyönteiset vain tähtäilivät joukkiota yhä tyhjin lippain hieman nolostuneina.

    Makuta Nui tuijotti pöyristyneenä miehistön ympärillä savuavaa rengasta – ja myös savuavaa hangaaria, sillä suunnilleen kaikki paronin poppoota lukuun ottamatta oli ottanut osumaa; makutan omat kätyrit olivat heittäytyneet lähellä olleiden kanistereiden taakse suojaan.
    ”Senkin säkit!” Manu kiljui. ”Ette te nyt voi jumalauta olla noin huonoja!”

    ”Olemme puhtaita”, yksi torakkasotilaista mutisi hiljaa.

    Manu hieroi leukaansa ja kihisi itsekseen.
    ”Muistin reseptistä varmaan jotain väärin… ehkä siinä kuningattaressa oli jokin pointtikin. Äh, en minä kyllä jaksaisi tämän takia soitella sille sihisevälle perslävelle, saatte kyllä luvan kelvata. Mitähän, jos asentaisin jokaiseen automaattitähtääjän, luulisi sen parantavan osumatarkkuutta! Mitenkäs, Viktor, eihän Voitto Korporaatiolla sattuisi olem-… hetkinen, seis!”

    Manu ei selvästi tiennyt miten reagoida siihen, että paroni oli sujauttanut kätensä haarniskansa taskuun ja vetämässä sieltä paraikaa jotain. Se jokin ei ollut pyssy vaan näytti enemmän luulta. Kumiselta sellaiselta.

    ”Valitettavasti meidän on aika tehdä poistuminen, Makuta Nui!” paroni naurahti. ”Minulla on Joulutähti napattavana!”

    Hän viskasi luun maahan, ja se vinkaisi. Sitten tuli hiljaista. Aika pitkäksikin aikaa.

    ”Okei?” Manu tiedusteli.

    ”Anna sille hetki”, paroni mutisi hermostuneesti.
    Torakkasotilaat alkoivat iskeä aseisiinsa uusia lippaita.
    ”Iiiiihan pian.”

    ”No on se nyt kumma”, Manu ärähti. ”Baby Fatt, Gatill Mobler, Avallt Vavning ja ЯҰSҚ PЦDԐL, poistakaa paronin poppoo päiväjärjestyk-”
    Silloin hirvittävä psykokineettinen visellys täytti huoneen, ja jokainen edellämainituista tarttui päistään kiinni irvistäen kivuliaasti. Aluksessa kaikui ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta.

    ”Minut on kutsuttu.”

    Valkoista valoa hohtava sekarotuinen energiapiski ilmestyi sähköisesti rätisten heidän eteensä. Sen olemuksen toismaallisuus sai torakkasotilaat huutamaan kauhusta ja juoksemaan pakoon.

    ”Hahaa!” paroni naurahti. ”Hyvä tyttö!”

    Todellisuutta taivuttava kvanttikoira heilutti häntäänsä innokkaasti. Sen silmistä näki ajan sydämeen. Paroni rapsutti sitä korvan takaa ja nosti katseensa omahyväisesti Makuta Nuihin.
    ”Kuten ne sanovat, ’paras mies voittakoon’!!!”

    Koira tarttui innokkaasti puruleluun, joka vingahti hiljaa. Samalla suuri valkoinen valo nieli hangaarin. Sen kaikottua paronin poppoo oli poissa. Makuta Nui katseli ympäriinsä etsien edes pienintä jäännettä näistä…

    … ja kuuli lasersäteen kirkaisun.

    Viktorprisen rungosta singahtanut laser katkaisi koukut, joilla alus oli paikoilleen kahlittu. Pian makuta näki tähtilaivan kaasuttavan moottori radioaktiivisesti hehkuen ulos hangaarista.

    ”… hä.”

    ”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.


    ”Kuka on hyvä tyttö?” paroni hössötti. ”Kuka on hyvä tyttö?
    Vastaus kysymykseen kaikui kumeana ohjaamon jokaisesta metallipinnasta ja sai näytöt särisemään staattisesti.

    ”Minä olen.”

    Viktorprisen ohjaamoon materialisoituneesta seurueesta vain puolet oli alkanut oksennella raivokkaasti teleportaation jälkeen, ja vain yksi kolmasosa itki. Hennosti läpikuultava koira, jota paroni rapsutti korvien takaa, leikki purulelullaan hänen yllään katossa.
    Jätettyään koiran rauhaan paroni säntäsi kiireisesti kapteenin tuolinsa luokse.

    ”Asemiin, ystävät!” hän naurahti riemukkaasti. ”Ja täyttä vauhtia kohti Joulutähteä, jos se sitten ilmeisesti on sen nimi!”

    Miehistö kävi töihin. Professori Meltdown ylikellotti aluksen reaktorin 150 prosentin tehoille. ЯФГФЯ skrollasi manuaalisesti tähtikarttaa varmistaen oikean suunnan, ja Tavish otti rohkaisuryypyn ja tarttui tiukasti ruoriin. XPlode alkoi kasata taistelu-/jahtisoittolistaa ja Vapor keitti toisen pannullisen kahvia. Corrodér komensi miehistön taisteluvalmiuteen. Wilhelm latasi plasmapistoolinsa ja kauhisteli kovaan ääneen, että mitä jos joku vaikka ampuisi häntä, sehän olisi aika ikävää.

    Paroni tarttui kapteenintuolinsa käsinojista tiukasti. Hänen kasvoilleen nousi leveä virne, kun jokin punainen alkoi välkkyä keskellä päänäyttöä. Oliko se todella totta, kaiken tämän jälkeen? Avaruusalus korjasi kurssiaan ja kiisi ällistyttäviä vauhteja kohti Joulutähti-oletettua. Jokin pala oikeasta perämoottorista paukahti irti, kieppui hetken avaruudessa ja kolahti perässä lipuvan valtavan aluksen kärkeä vasten.

    He tunsivat ympärillään voimakkaan tärähdyksen.
    Capitaine!” perämies huudahti. ”Makutan Toatähdentuhoaja-alus on perässämme ja ampuu meitä kohti!”
    ”Täysillä eteenpäin!” parkaisi paroni. ”Meitähän ne eivät kiinni saa!”


    Makuta Nui katseli aluksensa valtaisan komentosillan korkeimmalla kohdalla seisovasta synkästä valtaistuimesta käsin ulos ikkunasta pakenevan paronin paatin lähentyvää perää.
    ”Kaikki etenee kuten olen ennalta nähnyt”, hän myhäili.
    ”Miten niin? Eikö alkuperäinen suunnitelma ollut likvidoida Voitto Korporaation pojot?” kyseenalaisti istuimen vieressä seisova Baby Fatt, se skakdi, hieman näreissään.
    ”Vaiti, Baby Fatt. Valmistautukaa sieppausoperaatioon. Paroni johdattaa meidät suoraan Joulutähden luokse.”
    ”Minulla on muuten, hei, ihan oikeakin nimi…”
    ”Hus, menetkös siitä jo.”


    Uskomaton takaa-ajo universumin katon alla oli alkanut. Mikäli kukaan olisi ollut sitä seuraamassa, olisi näky ollut hämmästyttävä. VCS Viktorprisen moottorit puskivat pimeälle taivaalle kaksi radioaktiivista juovaa, joiden perässä eteenpäin itseään lonkeroillaan puskeva Toatähdentuhoaja sykähteli. Alusten välillä lennähteli plasmasäteiden tulitusta, mutta kumpikaan niistä ei saanut tehtyä enempää kuin raapaistua toisensa suojakilpiä.

    VCS Viktorprise oli ehkä aluksista pienempi, mutta myös ketterämpi: kirkkaalla radioaktiivisella hehkullaan se alkoi saada huomattavaa etumatkaa. Hennosti punaisena hehkuva piste taivaalla oli ohjaamosta katsottuna jo hyvin selkeä. Paroni oli entistä varmempi, että he olivat saavuttamassa kohteen. Makutan kömpelö alus vain pieneni takana, ja Joulutähti kasvoi ja kasvoi!

    Ennen kuin he ehtivät tehdä tähdestä sen selkeämpiä näköhavaintoja… muuttuivat kaikki komentosillan näytöt pelkäksi kohinaksi.

    ”Mitä kirottua?” paroni tuhahti. ”Osuivatko ne meihin?”

    ”Еи, парони. Нäыттää силтä, еттä кохде… он пелкäллä лäснäололлаан ламауттанут камералаиттеистомме”, navigoinnista kuului hiljaa.

    ”Hyvää työtä sinä teet, poikaseni!” paroni naurahti. ”Olenko se vain minä, vai onko kohde pelkällä läsnäolollaan lamauttanut kameralaitteistomme?”

    Oui, näyttää vaarallisesti siltä”, Corrodér sanoi. ”Onkohan se paljaalle silmällekään erityisen turvallinen?”

    ”Eh, ei pitäisi olla riskiä ainakaan mittausteni mukaan”, professori Meltdown sanoi hieroen päätään. ”Mutta jokin sen… olemuksessa estää datan saamisen kameroiden kautta. Ehkä jonkun kannattaisi käydä katolla tarkistamassa. Se voi kyllä olla, öh, melko lailla vaarallista.”

    ”Siellä on aika liukasta”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Capitaine, tehtävään tarvitaan miehistön jäsen, joka ei pelkää kuolemaa.”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA katseli mietteliäästi komentosillalla rivissä seisovia punaiseen pukeutuneita miehistön jäseniä arvioiden näiden kauhistuneita katseita. Oli täysin ymmärrettävää, että kukaan heistä ei halunnut sellaiseen kuolemanvaaraan, paroni ajatteli, eikä huomannut laisinkaan, että hänen näkökenttänsä rajalla Wilhelm heilutteli tuskaisana molempia käsiään. Ei hän voisi olla niin vastuuton työnantaja, että asettaisi palkollisiaan tieten tahtoen sellaiseen vaaraan, johon nämä eivät olleet valmiita! Tätä miettiessään hän jätti rekisteröimättä Wilhelmin häntä kohti osoittaman lasittuneen katseen.

    ”Hyvät voitokkaat toverini! Tarvitsen vapaaehtoisen hyvin vaaralliseen tehtävään! Voin luvata tästä hyvästä valitettavasti vain lomabonuksia.”

    ”No fan nu, XPlode huokaisi pisteeltään. ”Minä voin mennä.”

    ”Kelpo mies!” paroni hihkaisi, ja kukaan ei kuullut Wilhelmin ulvahdusta.


    VCS Viktorprise, Voitonhampaan paronin silmäterä, oli ottanut muutamalla reaktorin voimakkaalla sysäyksellä voittoaseman suuressa jahdissa. Makutan alusta hädin tuskin enää näki takana.

    Avaruus tähtilaivan ympärillä oli jotenkin normaaliakin hiljaisempi, kun katolle aukeava luukku sihahti ja sisältä nousi skakdi punaisessa avaruuspuvussa. Hän varmisti selkäreppuunsa kiinnitetyn vaijerin tukevan kiinnityksen. Aluksen sisältä tuleva vaijeri löystyi hieman ja antoi varaa voittonautin etenemiselle.

    DJ XPlode otti muutaman kokeilevan askeleen aluksen katolla. Hänen avaruuskypärässään kaikui tiiviisti hänen oma hengityksensä, avaruuspuvun piippaukset, radiolinjan kohina ja täysillä nappikuulokkeista pauhaava Darkhunterin milleniumin alun klassikko Boten Annakk. Basson jumputus toi hieman rauhaa skakdin sieluun, kun hänen katseensa vaelsi tähtitaivaan lohduttomassa pimeässä.

    ”Tässä Xplode”, skakdi lausui ja kuuli puheensa kaiun kypärän sisäpinnalla. ”Olen nyt noussut katolle.”

    ”Loistavaa, toveriseni!” paroniskapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi radiokohinan takaa. ”Tutkan perusteella meidän pitäisi alkaa olla jo melko lähellä ’Joulutähteä’, mutta viheliäiset näytöt eivät anna vieläkään minkäänlaista palautetta. Näkyykö se yhtään selkeämmin?”

    Aluksen kurssi oli kuin olikin suuntaamassa kasvavaa punaista hohdetta kohti. Se leijaili jossain ehkä kilometrin päässä, ja näytti melko pieneltä.

    Ojdå”, Xplode sanoi siristäen silmiään.
    Hän oli melko onnellinen, että oli jättänyt aurinkolasit kypäränsä sisään, jos ei muusta syystä, niin siksi, että tiesi näyttävänsä melko siistiltä ne päässä. Pieni heijastus hänen omista kasvoistaan kypärän pinnassa todisti tämän. Hän iski hieman silmää kuvajaiselleen.

    Kuvajainen ei tosiaan ollut ainoa, mitä hän näki, vaikka hän juuttui sitä muutamiksi sekunneiksi tuijottelemaan. Lopulta hän havahtui kapteenin kysymykseen.

    Herr kapten, mä tykkään että se on ganska pieni. Enempää on vaikea sanoa.”
    ”Kuinka pienestä me puhumme, hyvä mies? Sellainen akilini-kentän kokoinen, vai satelliitti Sputvikin kokoinen vai mitä? Anna jotain vertailukohtia!”
    ”Paha sanoa”, XPlode sanoi. ” Aika paljon se on kyllä meidän alusta pienempi ma luulen. Pääseekö yhtään lähemmäs?”
    ”Kaiken aikaa! No mutta, loistavaa, loistavaa, siinä tapauksessa nappaaminen aluksen vetosäteeseen lienee lastenleikkiä?”

    Linjan toisessa päässä olevan hiljaisen papatuksen perusteella kapteeni kuunteli hetken jonkun muun vastausta siihen. Kun tämä puhui taas, tämä kuulosti tuohtuneelta.

    ”Miten niin meillä ei ole vetosädettä? Älä viitsi! Mihin tämän aluksen budjetti on sitten käytetty? Ai ei budjetin takia. Kantokyvyn??? Minkä takia sinne ei nyt olisi yksi vetosäde mahtunut???”

    Linjalla oli hetken taas hiljaista. Xplode otti muutaman varovaisen askeleen metallisella katolla. Jonkinlaiset kengät olisivat olleet ehkä aika kohtuulliset, mietti hän. Tai ehkä edes villasukat, oli täällä sen verran kylmä kuitenkin. Ehkä kära mormor jossain kaukana kotosalla tekisi sellaiset nimeämispäivälahjaksi.

    Astellessaan eteenpäin hän huomasi, että jonkinlainen pikkukivien kuuro ropisi aluksen kattoa pitkin. Kulkivatko he jonkinlaisen avaruusromupilven läpi, vai putoiliko kiviä suoraan maailman katosta?

    ”Aaaaaaaiiivan!” paroni sanoi yhtäkkiä hyväksyvästi. ”Niin. Niiden laserien takia. Kyllä minä nyt ymmärrän. Täysin kohtuullista. Ah, XPlode?”
    Ja?”
    ”Näkyykö siellä mitään?”
    ”Ei nyt ole vieläkään ihan klar, mutta –”

    Lause keskeytyi säikähdykseen.

    Jokin alkoi sihistä ja kypärän hälytysjärjestelmä huusi paniikissa. XPlode kääntyili ympäriinsä… ja tajusi, että pieni ryöppy kiviä oli osunut hänen happisäiliöönsä. Varannot vähenivät uhkaavasti sihisten uskomattomalla vauhdilla.
    För helvete nu”, hän töräytti. ”Herr kapten, tilanne on nyt aika kusinen, enkä puhu nyt minun serkkupojasta.”
    ”Mikä hätänä, uljas voittonauttini???” paroni puhkui rohkaisevan karismaattisesti.
    ”Happi. Se loppuu aika kohta”, DJ Xplode sanoi ja hengitti jo aika pinnallisesti.
    ”Luoja paratkoon! Tule sieltä äkkiä sisään! Mutta vilkaise nyt kuitenkin ensiksi, miltä ’Joulutähteni’ näyttää, alamme tutkakuvien mukaan olla melko lailla lähellä!”
    Okej, teen niin.”

    Hapenpuute alkoi tehdä jo melko kipeää ja aika hassuja juttuja aivoille. DJ XPlode yritti hengittää rauhallisesti säästääkseen happea mahdollisimman pitkään. Ainakaan kypärä ei ollut vahingoittunut. Jos sisään olisi päässyt myrkyllistä avaruusilmaa, olisi hänelle varmaan käynyt jo aika huonosti.

    Silti, hapenpuute sai kaiken näyttämään melko lailla värikkäältä ja sumealta ja häikäisevältä. Päässä soi aika hurjat reivit, eikä Darkhunterin bassojumputus vähentänyt mielikuvaa. Kaikki sumeni hieman ja hänestä alkoi tuntua ns. ’höpöltä’. Viimeksi hän oli ehkä ollut näin pihalla… montako kesää taaksepäin se olikaan ollut, se Bio-Klaani PsyFest? Ne… ne olivat olleet aika hurjat jatkot ne. Mustat Lasit, DJ Peelo, Crudelis Diabolus, kovia tyyppejä, hiton kovia. Se paikallinen isokenkäinen toa tanssimassa pöydällä ja tarjoamassa shotteja järjestön piikkiin. Huhhuh.

    Kaikki oli jo melko psykedeelistä usvaa ja värit sekoittuivat toisiinsa, kun XPlode katsoi tarkemmin lähestyvään Joulutähteen. Se oli todellakin melko pieni, ei ehkä yli kolmea kertaa häntä isompi. Eikä sen muoto kyllä muistuttanut mitään tähteä, minkä hän oli ikinä nähnyt.

    XPlode ei voinut uskoa silmiään. Eihän… eihän se voinut olla…
    Varmuuden vuoksi hän nipisti itseään, räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.

    Huhhuh, kun tekikin vaikeaa keskittyä katseella. Mutta oli vaikea sulkea mielikuvaa pois, varsinkin kun se lähestyi kaiken aikaa.

    Herr Kapten”, hän sanoi kylmä hiki otsalla. ”Minä, minä luulen että minä näen nyt sen Joulutähden.”

    Linjan toisesta päästä kuului voitokas kohahdus.
    ”Aivan upeaa! Miltä se näyttää, hyvä mies?”
    XPlode oli hiljaa hermostuneen hetken.
    Ojdå, tota, paroni? Tämä, minä en usko tätä ihan itsekään, ja vähän pelottaa sanoa se ääneen.”
    ”Ymmärrän täysin, ymmärrän täysin”, kapteeni sanoi äänessään suurta empatiaa. ”Kohtaamme kuitenkin mahdollisesti jotain ennennäkemätöntä. Tähti, joka on noussut maasta taivaalle? Kerää vain ajatuksesi. Ymmärrän hyvin, se on varmasti jotain mullistavaa!”

    ”No kun paroni”, XPlode mutisi, ”meillä kotosalla Skakdinaviassa oli kaiken sortin… satuja. Kylänvanhimpien tarinoita. Tiiätkö, keijuista, biomenninkäisistä, peikoista. Ojdå, ne peikkojutut oli ehkä lopulta ganska rasistisk, se on kuiteskin ihan oikea laji.”

    Skakdin steltiläisen työtoverin ääni mutisi jotain linjan toisessa päässä. Kapteeni taas kuulosti kärsimättömältä.

    ”Görann, ystävä hyvä, minä tykkään saduista ihan yhtä paljon kuin sinäkin! Mutta mihin ihmeeseen tämä liittyy?”
    ”No… no kun oli yksi satuolento, sellainen aika pelottava sellainen, josta ma olen melko varma, että se ei ole oikea laji.”

    Alus oli jo hyvin lähellä. Hän nielaisi.
    Suuren, lihaksikkaan olennon jäntevä, nelijalkainen siluetti leijaili taivaankannen alla.

    ”P-paroni…”

    Hirmuinen ilmestys

    ”… ootteko te kuulleet hevosista?”


    Kohina täytti näytöt aluksen sisällä. Paronikapteenin tyrmistynyt tuijotus pysäytti koko komentosillan.
    ”Hyvä mies, oletko sinä nyt aivan varma?”

    DJ XPloden ääni kaikui radiosignaalin kautta.
    ”Öh. Valehtelematta on aika hassu olo. En oo ihan varma, onko tää unta. Hengittäminen on aika vaikeata.”

    Corrodér vilkaisi kapteeniaan.
    ”Pitäisikö hänen tulla sieltä pois?”

    ”Görann, Görann hyvä!” kapteeni tokaisi. ”Ehkä se oli tarpeeksi! Joku muu voi nousta ylös ja öh… yrittää neuvotella tämän ’hevosen’ –”

    Sitten helvetti repesi.

    Kauhua herättävä kosmoksen läpi raastava hirnahdus kaikui aluksen rakenteita pitkin ja sai kylmät väreet kiirimään pitkin heistä jokaisen selkiä.

    Pian sen jälkeen…

    Jokin toinen ääni.

    Suuri kuumuus ja valo täyttivät maailman ja koko alus vavahti. Kaikki kaatuivat, vaikkakin Vapor sai kaatuessaan juotua kahvikuppinsa loppuun eikä läikyttänyt tippaakaan.

    Komentosillan automatisoitu hätäjärjestelmä, jonka tehtävä oli singota huone täyteen kipinöitä pienimmästäkin vastoinkäymisestä, käynnistyi jälleen. Koko alus vavahteli, keikkui ja ulvoi vertahyytävästi, kun metalli taipui, suli ja paloi.

    Mitä pyhän ja armollisen Randarakin nimeen täällä tapahtuu???” kapteeni kailotti roikkuen tuolistaan molemmin käsin. Koko ohjaamo kieppui ympäri ja painovoima vaihtoi suuntaa jatkuvasti.
    ”Aye aye!” Tavish karjui molemmat kädet ruorilla, paitsi se joka vauhdikkaasti tankkasi hänen kitaansa viskiä. ”Minä yritän tasata kurssin, mutta jostain syystä se ei onnistu!!!”

    Toiset miehistön jäsenet takertuivat komentopaneeleihinsa, toiset poukkoilivat seiniä pitkin. Radiolinja aktivoitui taas.
    ”OJ OJ OJ OJ, ASIA ON SILLÄ LAILLA, ETTÄ SE AMPUI MEITÄ”, DJ XPlode huusi kovan kohinan takaa. ”MINÄ YRITIN VAIN OLLA YSTÄVÄLLINEN!”

    ”Tiedät, mitä sanotaan, hyvä mies! Älä lähesty hevosta takaapäin!!!”
    HERR KAPTEN, HEVOSIA EI OLE OLEMASSA!”
    ”No hiivatti, sitä suuremmalla syyllä! Olet kuitenkin hengissä?”

    Komentosillan ikkunalasi pirstaloitui, kun metallisen vaijerin päässä roikkuva voittonauttiskakdi iskeytyi sisään purkupallon lailla.
    Kaaos täytti ohjaamon ja iski kipinää. Alkoi olla kiusallisen ilmiselvää, että alus oli putoamassa kohti maata. Maata… ja ehkä jotain pahempaa.

    ”Voi ei”, kapteeni inahti.

    Kauhu täytti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sielun, kun hän ymmärsi kohtalonsa hirveyden.

    ”Ei, ei tuontiveroja! Mitä tahansa paitsi tuontiveroja!!!”


    Kun aavemainen ekvestrialainen karjahdus kaikui läpi avaruuden ja saavutti Makuta Nuin aluksen, kaikki sen sisällä olevat eläväiset vavahtivat kauhistuksesta. Kaikki paitsi aivan naama kiinni ikkunassa tuijottamaan rynnännyt makuta itse.

    Valtava punainen valojuova oli ampunut tiensä ulos Joulutähdestä ja läpäissyt Viktorprisen rungon, halkaisten aluksen kahtia. Peräosa moottoreineen oli repeytynyt kokonaan irti ja kaasutti liekehtivänä hirmuista vauhtia toiseen suuntaan samalla, kun ehkä jonkun mielestä eräänlaista silinterihattua muistuttava etuosa kieppui villisti alaspäin.

    Kilpailija oli ottanut ensiaskeleen ja hoidellut itsensä pois pelistä. Julma hymy nousi makutan kasvoille.

    ”Ahaa!” hän huudahti innoissaan. ”Nyt tiedän täsmälleen, mitä tarvitsen!”

    Makuta syöksyi valtaistuimensa vieressä pöydällä makaavalle mustalle lippaalle. Kun hän napsautti sormiaan, lippaan kansi kiertyi spiraalimaisesti irti ja kohosi ilmaan lippaan yläpuolelle. Lipas ja kansi muodostivat hampaikkaalta kidalta näyttävän kokonaisuuden, jossa kansi leijaili yläleukana. Makuta survaisi kätensä lippaaseen, mikä Baby Fattin mielestä näytti hampaat huomioiden melko vaaralliselta, kaiveli hetken ja veti sitten esiin yhden porkkanan. Sitten hän työnsi toisen kätensä sisään ja hetken kuluttua veti esiin suuren nahkaisen pussin.

    Makuta Nui käveli pahantahtoisesti hekotellen erään paneelin luokse ja sulloi porkkanan paneelista ulos työntyvään aparaattiin. Sitten hän avasi pussin ja tyhjensi sen sisällön – karkeaa valkoista jauhetta – aparaatin päällä olevaan suppiloon. Viimeiseksi hän väänsi aparaatin kyljessä olevasta vivusta, jolloin tämä alkoi naksahdella oudosti.

    Makuta astui taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua aparaatti lakkasi naksumasta ja alkoi syöstä ulos porkkanaa toisen perään, ja pian lattialla oli aimo kasa porkkanoita. Hetken kuluttua porkkanatulva lakkasi, ja kone naksahteli taas. Makuta veti vivun jälleen alkuasentoon sammuttaen koneen. Hän viittoili yhtä hyönteissotilaista nostamaan syliinsä niin monta porkkanaa kuin tämä jaksoi kantaa. Kohteeksi porkkanoille hän osoitti aparaatin vieressä seisovan sammion.
    Kun sotilas oli työnsä tehnyt, makuta veti jostain haarniskansa syövereistä esiin kultaa kimmeltävän pullon ja kaatoi sen sisällön sammioon porkkanoiden päälle. Sen jälkeen hän alkoi sekoittaa sammion sisältöä suurella kauhalla.

    ”Mitä ihmettä”, kyseenalaisti Baby Fatt jälleen.
    ”No kultaporkkanoita, tietysti”, Manu sanoi, olihan se ilmiselvää – ainakin osalle lukijoista. ”Ai niin, perhana. Olisi pitänyt ehkä ottaa yksi takaisin varastoon. Nyt minulla ei taida olla enää tavallisia porkkanoita.”
    ”Kamalaa.”
    ”Oletkos siinä.”

    Kultaporkkanoiden sekoituttua oli aika toimia. Sotilaat pakkasivat porkkanat tiheähköön metalliverkkoon ja survoivat verkon asianmukaisen laitteen sisään.

    Pian aluksen siitä kohdasta, jonka olisi muuannen paroni katsonut olevan Kanohi Kraahkanin otsa, työntyi ulos jonkinlainen siima, jonka päässä verkon täydeltä kultaisia porkkanoita roikkui. Krottikalamainen ilmestys jäi lipumaan paronin palasiksi pamahtaneen risteilijän jäänteiden ympärille kuin peto saalista vaanimassa.

    Ja pian, jotain tapahtui. Avaruudessa näkyi jälleen valoa.

    ”Laittakaa päähän”, Manu sanoi ojentaen nimetyille kätyreilleen valtavat pullonpohjalinssiset pimeännäkökiikareita muistuttavat lasit. Lasit näyttivät tosin siltä kuin ne olisi tarkoitettu viisi silmää omaavalle olennolle, jollainen yksikään heistä – makuta mukaan luettuna – ei ollut.

    ”Mitä nämä ovat?” kysyi Gatill Mobler, se karmiva schiludomilainen.

    ”Ne ovat kehittämäni suojavälineet, jotka olen nimittänyt hevonpaskalaseiksi”, makuta vastasi.

    ”Hä”, kyseenalaisti jälleen Baby Fatt, tällä kertaa lähinnä, koska oli skakdi ja siten ymmärsi, joskin tahtomattaan, mitä nimi tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä seuraavaksi makuta sanoi:
    ”Jos ette laita niitä päähänne, en lupaa, etteivät aivonne räjähdä Joulutähden nähdessänne! Sen metafyysinen olemus voi hyvinkin olla sellainen, että sen katsominen paljain silmin polttaa teidät pois olemassaolon armottomasta todellisuudesta.”
    Kätyrit tekivät työtä käskettyä ja nostivat lasit kasvoilleen. Baby Fattista tuntui melko kummalliselta. Vähän kuin olisi vetänyt viisitoista pulloa shasalgradilaista votkaa mutta tasapainoaisti olisi säilynyt.

    ”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
    ”Näen aika outoja juttuja”, sanoi Gatill Mobler, se schiludomilainen.
    Kuuluuko näiden kanssa”, kysyi Avallt Vavning, se droidi, epävarmana siitä, olisiko hänen kuulunut nähdä outoja juttuja, ”tuota, nähdä, öh, outoja juttuja?”

    ”No en minä nyt näkemistä niillä pyri estämään, että joo kai”, Manu tuhahti. ”Ne vain suodattavat… tiettyjä metafyysisiä todellisuuden tasoja niin, että näette… hmm, joidenkin juttujen… hmm, taakse. Tai läpi. Ja se toivottavasti vähentää hevoseksistentiaalisen kriisin vaaraa.”

    Baby Fatt ainakin näki outoja juttuja. Ensinnäkin, joka puolella hänen ympärillään leijaili jonkinlaisia neonväreissä – enimmäkseen magentan, violetin, punaisen ja oranssin – väreileviä kuplia, jotka katosivat, jos niiden kulkua rupesi tarkemmin seuraamaan. Ne olivat hieman utuisia, eivätkä kovin pysyviä. Toiseksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta, syvälle avaruuteen, hän näki metallisen muurin, joka ei näyttänyt lähestyvän lainkaan heitä, vaikka he lähestyivät selvästi sitä. Mistähän siinäkin oli kyse? Kolmanneksi, kaikille makutan arjalaissotilaille oli ilmestynyt leveä, sairas virne, jonka olisi pitänyt olla mahdoton niillä suilla, jotka niille oli niiden luoja suonut. Niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen ammottavina kuiluina, kuin kirkuen salaa ”KOKAIN”, mitä ihmettä se sitten makuta-kielellä tarkoittikaan.

    Palkkionmetsästäjä oksensi vähän suuhunsa, mutta hänen epäkäytännöllinen kypäränsä esti häntä sylkemästä suunsa sisältöä muualle kuin hänen omille kasvoilleen. Hän etsiskeli paikkaa, jossa voisi turvallisesti poistaa lasit ja kypäränsä joutumatta hevolvetilliseen vaaraan, mutta asiaa ei helpottanut, että näytti siltä kuin joka paikka olisi ollut täynnä jotain ihmeen hau-kasvoisia tonttuja, jotka alvariinsa väistivät hänen tieltään pois, etteivät tulisi tallatuiksi.

    Hän hyppäsi, tai oikeastaan kompuroi, alemmalla kannella sijaitsevalle osalle komentosiltaa, poisti sitten lasinsa ja kypäränsä ja sylkäisi.
    ”Skarrarrar”, hän karjahti. ”Onko teistä muistakin tämä aika perseestä?”

    ”Tämä… on oikeastaan aika mukavaa”, kuului Gatill Moblerin, sen schiludomilaisen, vastaus ylemmältä kannelta.

    ”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.

    Gatill Mobler tuijotti ulos ikkunasta suoraan kultaporkkanoiden tyhjyydessä siiman varassa leijuvaa varantoa. Jonkinlainen muodoton, ehkä hieman kaasumainen entiteetti pyöri sen ympärillä kuin piraijaparvi saaliin kimpussa. Porkkanat näyttivät säteilevän jonkinlaista vihertävää valoa, joskin valo koostui osittain nesteestä. Tai jotain sinne päin… asiaa oli melko vaikea kuvailla, lepakko-koi tiedosti. Lisäksi entiteetin ympärillä nousi ilmaan punertavia epäilyttävästi sydämeltä näyttäviä muotoja, jotka katosivat hyvin nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Hän yritti sanallistaa näkyään, mutta Baby Fatt ei ehkä kuullut häntä kovin hyvin alakannelta, eikä hän oikein tiennyt, kiinnostiko Avallt Vavningia tai ЯҰSҚ PЦDԐLia tarpeeksi. Ensin mainittu oli robotti, jonka epävarmuuden perusteella tämän näkökokemus ei välttämättä hirveästi vääristynyt laseista, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä shasaali oikeastaan näki, sillä tämä ei ollut järin hyvä sanallistamaan tuntojaan, mikä ehkä myös selitti lihakirveen ja yleisen murhanhimoisuuden. Tai sitten ei.

    Makuta Nui sen sijaan teki jotain kummallista. Tämä oli hälyttävän lyhyessä ajassa kasannut komentosillan suurimpaan avoimeen kohtaan jonkinlaisen piirin.

    Lattiaan oli maalattu ehkäpä jonkin otuksen verellä (se oli sinistä; mistäpä noista tiesi) monimutkainen kuvio. Kerettiläinen riimu käsitti ainakin ympyrän, jonka sisällä oli muutama erilainen monikulmio. Ympyrän kehälle oli aseteltu eri monikulmioiden kulmiin vyötärönkorkuiset obsidiaaniset pilarit, joiden päällä paloi sinistä savua syöksevä purppurainen liekki. Ei varmasti järin hyvä ilmanvaihtojärjestelmälle.

    Keskellä piiriä makutalla oli niinikään vyötärönkorkuinen rumpu, jonka runko oli koristeltu samoilla muinaisilla riimuilla, joita makutan haarniska oli täynnä. Rummun pinkeän kalvon päällä pomppi täysin itsenäisesti ehkäpä jonkinlaista luuta muistuttava valkea kapula, joka kutsui rummusta syviä kumahduksia. Taikakalun ympärillä makuta tanssahteli tavalla, jonka vastapuolen ’dänkki jäbä’ olisi ehkä osannut yhdistää muinaiseen musiikkityyliin, josta kutsumanimensä oli saanut myös tanssilattioiden yllä riippuva peilipallo.

    Gatill Mobler (yhä se schiludomilainen) ei ollut aivan varma, kuinka suuri osa hänen juuri näkemästään oli oikeasti totta ja kuinka suuri osa epäilyttävien kakkuloiden aiheuttamaa sairasta hallusinaatiota. Makuta loitsi jotain muinaisella kielellä, jonka alkuperää tai puhujayhteisöä Gatill Mobler ei osannut edes identifioida.

    Ennen kuin lepakko-koi ehti kysyä, mitä helvettiä edes oli tekeillä, alkoi ulkona tapahtua.

    Porkkanaa mussuttavan mystisen entiteetin ympärille muotoutui punaisesti säkenöivä kalvo, joka muistutti veden pintaa. Pian olento oli täysin pallomaisen kalvon nielaisema, ja ilmeisesti se huomasi tämän, sillä pallon sisällä puhkesi myrsky: hirnahdus kajahti ilmoille, ja näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat täyttäneet säkenöivän kuplan ja syösseet salamoita kohti sen pintaa; vaan kalvo piti eikä särkynyt salamoinnin edessä.

    ”HAHAA!” karjahti Makuta Nui. ”Valmistelkaa säilytyskapseli!”

    Mekaaninen koura työntyi esiin aluksen kyljestä pidellen orgaanisesta hyytelöstä muovatun näköistä astiaa. Kun koura oli riittävän lähellä myrskyävää punaista kuplaa, se kaappasi tämän kapseliin, minkä jälkeen kapselin suuaukko sulkeutui itsestään yksinkertaisesti kuroutumalla umpeen. Sitten käsi vetäytyi takaisin alukseen tuoden kapselin mukanaan.

    Innokkaasti nauraen Pohjoisen Noita ja sivutoiminen pimeyden lordi marssi komentosiltaa pitkin viittoen alaisiaan mukanaan. Hän johdatti nimetyt alaisensa suureen hangaariin, jossa Toatähdentuhoajan sisälle kapselia veti suuri koura. Pneumaattiset nivelet rutisivat ja kapseli kolisi ja paukkui, kun jokin sen sisälle vangittu yritti raivokkaasti päästä ulos.

    Valkeat hyönteissotilaat näyttivät kunniaa herralleen. Hangaaria pitkin kuljetettiin rapujalkaisella rahtialuksella jotain värikästä ja hämmentävää.
    Rahtialuksen lavalta laskeutui metallinen aparaatti, jonka sinisestä rungosta kurottui neljä mekaanista raajaketta: kaksi limenvihreää, yksi hiekanruskea ja yksi tummanvihreä. Jokainen ylös sojottavista raajoista piteli kärjessään suurilta zamor-laukaisimilta näyttäviä aseita, ja yksi vastaava sojotti myös sen rungosta. Hyönteissotilaat levittivät eriskummallisen aparaatin kuin laskeutumisalustaksi kolisevan kapselin alle.

    Kun suuri teräskoura laskeutui asettamaan kapselin laitteen päälle, päästi Makuta Nui ulos erittäin paholaismaisen naurun.
    ”Voimaa!” tämä käkätti. ”RAJOITTAMATONTA VOIMAA!”
    ”Aika melodramaattista”, hörähti Gatill Mobler (lepakkoi).
    ”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL (shasaali) osuvasti.

    ”Sinä… sinä”, mutisi Baby Fatt, joka oli juuri ja juuri ehtinyt näkemään uudelleen kypäränsä ja lasinsa päähänsä aseteltuaan ja ylemmälle kannelle palattuaan, mikä ulkona porkkanoita mussuttamassa oli ollut, ennen kuin kapseli oli nielaissut sen sisäänsä. Eihän se mitenkään ilmiselvä näky ollut ollut, mutta epämääräisesti kuplassa poukkoillut olento oli kuitenkin muistuttanut skakdia myyttisestä eläimestä.

    ”Tiedätkö sinä”, hän sai sanottua, ”minkä kanssa olet tekemisissä?”
    ”Tiedän hyvinkin, Baby Fatt”, makuta vastasi. ”Pidätkö minua hölmönä?”
    ”No, ehkä? Jos tuo juttu on yhtään niin vaarallinen kuin legendoissa, se on vaarallinen.”
    ”Kaikki, mitä on tapahtunut, on tehnyt niin minun suunnitelmani tahtiin”, makuta vakuutteli, mutta ei suinkaan vakuuttanut skakdia, joka jatkoi mutisemistaan itsekseen.

    ”Ja nyt”, Manu sanoi ja virnisti, ”on aika päteä paronille.”


    Viktorprisen sisällä oleva kaaos ei ollut juuri rauhoittunut. Painovoiman suunnan vaihtuminen tasaiseen tahtiin teki sisällä operoimisesta melko lailla haastavaa, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin tottunut Voitto Korporaation miehistö teki parhaansa muuttuneessa tilanteessa. Pidettiin pikainen henkilöstöpalaveri. Päädyttiin huomaamaan, että palaveria vaikeuttivat ilmoille sinkoilevat kipinät, yleinen hallitsematon kirkuminen, hallitut tulipalot sekä läsnäolevan henkilöstön tiivis vaihtuvuus heidän sinkoillessaan ympäri komentosiltaa. Melko yksimielisesti kapteeni & CEO DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sinetöimällä päätöksellä päätettiin pitää vähintään kahvin mittainen tauko, että läsnäolijat saisivat ajatuksiaan hieman kasaan.

    Avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja kofeiinivastaava Vapor otti asiakseen operoida keittimen kanssa painottomassa tilassa. Hirvittävän huudon ja paukkeen vallitessa hän jätti tarkistamatta liian tarkkaan, kuinka moni halusi kupillisen, ja keitti suosiolla täyden pannullisen. Sivupöydällä rauhallisesti kahvia keittimeen mittaileva sininen peikko nuuhki purujen kotoisaa tuoksua ja keräili ajatuksiaan. Hänen takanaan kilttiin mahdutettu draakki törmäili seiniin aluksen irtonainen ruori käsissään.

    ”Mites Tauskille”, Vapor sanoi olkansa yli. ”Jätetäänkö kuppiin viskivaraa?”
    ”AYE AYE”, Tavish karjaisi. Sitten painovoima sinkosi hänet takaisin toiselle puolelle komentosiltaa.

    ”Entäs proffa?” Vapor huudahti. ”Halusitko kahvetta vai kuitenkin teetä?”
    ”Öh, teetä kiitos!” Meltdown mutisi. Hän hakkasi komentopisteellään PERUUTA-näppäintä kaksin käsin.
    Professori oli melko vakuuttunut, että reaktorin sisältävän osan alusta irtoaminen aluksen ohjaamosta ei ollut mitenkään täysin peruuttamaton ongelma heidän kannaltaan. Hän oli myös melko vakuuttunut, että reaktorihenkilöstö oli kyllä mahtunut kaikki pakokapseliin. Eikä se reaktori edes räjähtäisi osuessaan maahan. Tai ainakaan kovin pahasti. Tai kovin todennäköisesti osuisi mihinkään asutuskeskukseen.

    DJ XPlode poukkoili rytmikkäästi komentonäytöstä toiseen yhä avaruuspuku päällä. ЯФГФЯ oli hyväksynyt kohtalonsa ja pyöri komentosillalla eestaas kädet lannistuneesti sivuillaan. Takapeilistä roikkuva Wilhelm huusi innokkaasti, että lupaisi toimia pehmusteena paronin laskeutumiselle mikäli alus nyt sitten sattuisikin osumaan maahan.

    Ihmekoira Laikarakk leijaili läpikuultavana komentosillan läpi ja toi kapteenille purulelun, jonka tämän lannistunut käsi oli heittänyt noudettavaksi.

    Murheen murtama DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli onnistunut köyttämään itsensä tiiviisti kapteenintuoliinsa ja katseli viikset lannistuneina ympäröivää sekasortoa. Hänen perämiehensä Corrodér piteli tiukasti kiinni komentopaneelista aivan vieressä ja joutui aika ajoin nappaamaan barettinsa ilmalennosta takaisin päähänsä.

    ”Tämä on farssia, Corrodér, aivan täyttä farssia!” paroni pihahti pontevasti.
    Oui.”
    ”Miksi näin käy aina meille, jotka haluamme vain parantaa maailmaa? Onko tämä todella se taakka, joka altruistin on kannettava?”
    ”Enpä tiedä. Paha sanoa mitä tästä pitäisi oppia, capitaine.”
    ”Kieltäydyn ottamasta tästä mitään opetusta! Ainakaan tämä ei voi tästä enää pahentua!” paroni kivahti.

    Sillä hetkellä kommunikaationäyttö alkoi välkkyä ja soida.

    ”Corrodér, sano minulle, että tuo ei ole se tämän pöyristyttävän farssin dramatis persona, jonka sen vahvasti teorioin olevan.”
    ”Haluatteko että valehtelen teille, capitaine?”
    Kapteeni nyökkäsi.
    ”Se lienee serkkunne Bartyrak af Nebula-Anderson raportoimassa ekskursioltaan Loch Nebulan järvelle.”

    Paronin ilme muuttui ärtyneeksi.
    ”Corrodér, älä valehtele minulle!”
    ”… capitaine…”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huokaisi syvään, tarttui kaukosäätimeen ja vastasi puheluun. Kipinää iskevälle näytölle ilmestyi synkkää taustaa vasten tuttu varjojen naamio.

    ”No mutta ettei se ole itse
    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

    … kailotti Makuta Nuin raivostuttavan mahtaileva ääni kaiuttimesta niin, että kaikki kuulivat.

    ”Paroni, paroni! Onnesi näyttää kääntyneen. Kuinka siellä putoavan hylyn sisällä hurisee? Varmaan aika kovaa, kun näytätte putoavan melkoisella vauhdilla.”
    ”On kieltämättä mennyt paremminkin, Makuta Nui!” pahastunut paroni paasasi. ”Oletko soittanut minulle rehennelläksesi? Olen jo niin maassa, että en tiedä mikä oloani voisi enää pahentaa!”
    Capitaine, emme ole maassa vielä ainakaan noin 30 sekuntiin.”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti tyrmistyneenä eteenpäin hetken, ja nosti katseensa taas näytölle.

    ”Niin, mitäs asiaa sinulla nyt sitten olikaan???”
    ”Arvelin vain, että haluaisit nähdä viimeisimmän päivityksen projektini etenemisestä”, makuta vastasi. ”Sieppasin Joulutähden, ja nyt se saa toimia voimanlähteenä Punatähdensurma-aseelle!”

    Paronin katse kirkastui ja täyttyi kauhusta, kun hän kuuli tutun nimen.
    ”Tarkoitatko…”

    ”Tarkoitan juuri sitä Punatähdensurma-asetta, jonka löysin Voitto Korporaation hyllytettyjen projektien varaston hyllystä pölyttymästä! Aika edesvastuutonta jättää tällainen, öh, kaunokainen viimeistelemättä, joten otin vapauden tehdä niin.”

    ”Lakkaa huijaamasta, Makuta Nui! Tiedän, että yrität päästä ihoni alle harvinaisen epäherrasmiesmäisesti tuolla! En olisi ikinä ollut niin edesvastuuton, että säilyttäisin sitä hyllytettyjen projektien varastossa! Me molemmat tiedämme, että hoidin sen byrokraattisesti erään salaisen järjestön suojelukseen Välisaarilla!”

    ”No siis okei. Myönnän, että halusin näyttää ’coolimmalta’, vai miten se nuoriso nykyään sanoo, kuin millainen tilanne ehkä oli. Juttuhan on, että minä ikään kuin omistan sen saaren. Tai no, paikallinen ylläpito olisi ehkä eri mieltä. Mutta joka tapauksessa, oletkos miettinyt, että sinne sen, öh, asuntoon voi vain esimerkiksi kävellä ja ottaa sen matkaan? Ja sitten parannella sitä huomattavasti! Valitettavasti paranneltu versio tarvitsi… tavanomaista vahvemman virtalähteen!”

    Hikikarpaloja lipui paronin kapteenillisen katseen yllä. Makuta Nui, katala konna, oli todella jallittanut häntä tässä intellektuaalisessa miekkailussa, joka heidän yhteinen taipaleensa oli ollut! Hän kun luuli kyseisen superaseen olleen kuin herran kukkarossa uudella ja uljaalla poliittisella turvallaan Bio-Klaanin jäsenenä! Mahdollisuudet, jotka kiipivät hänen tajuntaansa, olivat toinen toistaan pelottavampia.

    ”Se voima… ” hän haukkoi henkeään. ”Luuletko tosiaan, että voit, paremman sanan puutteessa ’valjastaa’ sen???”

    ”Mitättömät kykysi eivät mahda mitään Mahdin pimeälle puolelle! Joulutähden suurin kauhu on eksistentiaalinen; sen ’valjastaminen’ ei ole minulle erityisen vaikeaa. Ja katso! Uuden virtalähteeni kanssa Punatähdensurma kykenee tuhoamaan Initoin lisäksi kokonaisia saaria… uskoisin. Kykenen räjäyttämään yhdellä laukauksella vaikka koko Xian helvettiin, varmaan! Se olisi kätevää, jos olisi vaikka veroja rästissä.”

    Paroni pysähtyi hetkeksi aloilleen. Hänen alaisensakin olivat vain keskittyneet kuuntelemaan. Ainakin ne jotka eivät tällä hetkellä pyörineet komentosiltaa pitkin tai valuneet tuulilasilla.
    ”Mitä… mitä sinä aiot tehdä sillä?” hän tokaisi.

    ”Öh… tuota… minä aion räjäyttää sillä jotain tärkeää! Se olisi varmaan aika siistiä!”

    Paronin kädet puristuivat nyrkeiksi vasten kapteenintuolin käsinojia.
    ”Senkin ryökäle! Hanki oma superaseesi!”

    ”Äläs nyt, paraskin puhumaan! Minä vähän raaputtelin tätä maalipintaa tästä, ja täällä alla lukee ’kopirait Tuli Lor-’”
    ”JA SITÄ PAITSI tuohan kuulostaa todella vastuuttomalta”, paroni keskeytti äänekkäästi. ”Ennen kaikkea vastuullisen tieteellisen prosessin kannattajana en voi hyväksyä tällaista toimintaa!”

    ”Ai mitä? Et muka räjäyttäisi Xiaa vain, koska pystyisit?”

    ”Minä… en!” kapteeni kivahti, mutta tunsi itsensä poikkeuksellisen voimattomaksi.

    ”Ookoo, ookoo. Ei siinä mitään. Moraaliset periaatteet ja niin edelleen. Onhan niitä hyvä olla, kai. Mutta joo, ei minulle mitään sen kummempaa asiaa ollut. Soitellaan vaikka sitten, kun olet takaisin kotona.”

    Paroni vain murahti jotain, jonka olisi voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Sen myötä näyttö pimeni ja vain haamukuvajainen Makuta Nuin maireasta hymystä jäi hänestä jäljelle.

    Siinä laskeutuneessa hiljaisuudessa paroni tunsi syvää lannistuneisuutta. Tai siis ei siellä hiljaista ollut. Millään peevelin tasolla. Vain täysi daiju väittäisi muuta. Kauhistuttavaa vauhtia maata tai merenpintaa kohti kieppuva avaruusaluksen etuosa huusi kuin syötävä. Aika kovaa huusi myös useampi miehistön jäsen, jotka törmäilivät näyttöjä ja tutkalaitteistoja päin kuin jonkinlaisessa avaruusflipperissä. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli siitä melko tympääntynyt. Kehtasivatkin pitää moista meteliä silloin, kun hänellä oli ”hetki” meneillään! Hankkisivat oman ”hetkensä”!

    ”Herra kapteeni”, Tavish karjui singahtaen hänen ohimonsa ohi. ”Kuolemmeko me????”
    ”Joo, ehkä”, kapteeni sanoi kohauttaen massiivisia olkiaan. ”Mutta hän vei minun Joulutähteni!

    Tavish törmäsi aluksen päänäyttöön ja sai siitä kiinni. Hänen jurmuille draakinkasvoilleen nousi pilkahdus kauhua.

    ”Haggis Nui armahda”, hän sanoi haukkoen henkeään. ”Voiko tämä olla todellista???”
    ”No niinpä!” kapteeni sanoi täräyttäen tuolinsa käsinojia kahdella nyrkillä. ”Minullakin on vähän vaikeuksia uskoa! Tiesin Makuta Nuin toiminnan epäherrasmiesmäiseksi, mutta tuolla lailla pyyhältää paikalle nappaamaan toisen palkinto aivan silmien edestä? Se on pilkkaa, Tavish, pilkkaa!!!!”
    ”Niin siis kuolemmeko me”, draakki inahti.
    ”Totta kai! Kaikki kuolevat joskus! Ei sitä nyt voi joka ajan hetkessä murehtia, vaan pitää nostaa katse tulevaisuuteen!”
    ”Uh…”

    Muutama punapaitainen miehistön jäsen oli muodostanut ketjun pitääkseen itsensä paremmin kiinni yhdessä niistä harvoista paneeleista, jotka oli pultattu lattiaan. Suunnitelma toimi siihen asti, kunnes ympäriinsä lentelevä nestekidenäyttö kolahti heistä ensimmäistä päähän.

    ”… paroni hei, me kuolemme aivan pian”, Tavish sanoi selvästi hieman laskuhumalaisena.

    ”Haluatko, että myönnän sen ääneen?” paroni huokaisi. ”Kyllä, niin varmaan käy. Mutta se Joulutäh-

    Komm, süßer Tod”, kattoa pitkin pyörivä Wilhelm hykerteli silmät kiiluen.

    ”Антеекси”, ЯФГФЯ sanoi apeasti lentäessään jälleen komentosillan läpi, ”мутта йос сиитä еи олиси лиикаа ваиваа, воисико йоку кексиä йотаин?”

    ”Hyvä että olet samaa mieltä!” paroni tokaisi. ”Minustakaan tämä ei voi jäädä tähän! Minusta meidän pitäisi näyttää Makuta Nuille tupen rapinat! Ehkä jopa itse tuppi????”

    Capitaine”, Corrodér sanoi ankeana. ”Ei sillä, että kyseenalaistaisin teitä, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin ette aivan ymmärtäisi tilanteen, miten te sanotte, gravitaatiota.”

    ”Haha, hauska vitsi!” paroni naurahti.
    Sitten hänen hymynsä hyytyi.
    ”… Corrodér, sano tuo uudelleen.”

    ”… pardon?”
    ”Ei tuo!”
    ”… tarkoitan, että mikä uusiksi?”
    ”Gravitaatio! Puhuit gravitaatiosta! Sano se uusiksi!”
    Capitaine… en nyt valehtelematta muista, mitä tarkalleen vasta sanoin.”

    Kapteenin kasvolla oli kivulias hymy.
    ”… voitko vain sanoa sanan ’gravitaatio’? Tämä ei toimi muuten. Minulla on aika hyvä juttu. Voi kuule. Se on tosi hyvä.”

    Syväläinen oli hetken hiljaa.

    ”Gravitaatio?”

    Sen kuullessaan paroni näytti siltä kuin hänen yläpuolellaan olisi syttynyt lamppu. Syttyikin. Tuleen. Se sinkosi ympäriinsä lasinsiruja, joista yksi osui erästä miehistön jäsentä silmään ja tämä huusi.

    ”Corrodér, vanha veikko, senkin nero! Gravitaatio, sehän… äh. Helvetti. Minä unohdin, miten muotoilin tämän äsken. Se oli todella viisaasti muotoiltu.”
    ”Minä kyllä uskon, capitaine.”
    ”Niin siis mutta pointti oli… gravitaatio!!! Se on! Hyvä! Asia! Tosin joskus huono! Kuten nyt, kun se tappaa meitä! Mutta!!!”

    Hän käänsi katseensa ohjaamon takaosaan. Liekkien ja savun ja kipinöiden keskellä seinällä hänen huomionsa kiinnitti erityisesti eräs asia: lasikaappi, joka kehotti ystävällisesti hätätilanteessa rikkomaan itsensä. Ja lasin takana oleva kaksikärkinen keihäs, jonka terien väliseen aukkoon valo ympäriltä katosi.

    Paroni virnisti ja nykäisi auki turvavyön, joka häntä kapteenintuolissaan piti… ja päästi itsensä menemään.

    Painovoima oli valitettavasti sillä hetkellä eri suunnassa kuin paroni oli arvellut, joten hän ensin löysi itsensä Tavishin sylistä. Lasinsirpaleet, miehistön jäsenet, huuto ja kauhu pyörivät karusellina, kun pyörivä ohjaamo vaihtoi painovoimaa… kunnes paroni putosi suoraan kohti lasikaappia.
    Lasi pirstoutui paronillisen nyrkin (ja sen perässä saapuvan kehon) alla. Lattialla, joka oli ollut aiemmin seinä, pyörivä paroni syleili pitkää tummaa sauvaa ja veivasi toisella kädellään kampea, jolla siihen saatiin manuaalisesti virtaa.

    ”Äkkiä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi. ”Auttakaa minut joku katolle!”

    Ne miehistön jäsenistä, jotka olivat sillä puolella alusta eivätkä aktiivisesti ilmalennossa, kierivät lattiaa pitkin kohti paronia. Tämän kasvoille nousi hitaasti leveä hammashymy.
    Normaalisti hän toimenkuvassaan paikkasi reikiä. Kohta hän tekisi sellaisen.


    Villisti kieppuva silinterihattumainen avaruusromu alkoi hieman tasata kulkuaan suoraksi joskin kiihtyväksi liikkeeksi, kun sisällä olevat miehistön jäsenet olivat onnistuneet käynnistämään sopivia hienosäätöön tarkoitettuja turbiineja. Hatun katolle aukeavasta luukusta työntyi ainakin neljän käsiparin kannattelemana sen kapteeni, joka yritti parhaansa mukaan olla pyyhkiytymättä pois ilmavirran viemänä. Käsissään hänellä oli ratkaisun avain. Ilmavirta puhalsi paronin viikset vasten hänen kasvojaan. Tappavasta viimasta huolimatta hän virnisti syvään.

    Paroni kykeni nyt vapauttamaan mustan aukkonsa – ja sen hän totisesti teki.

    Pienikokoinen singulariteetti syöksyi ulos tämän sauvan kärjestä ja sinkoutui aivan aluksen eteen sen kulkusuunnassa. Musta pallero räjähti voimakkaalla pamahduksella noin 50 senttimetriä isommaksi heidän edessään ja alkoi pitää suorastaan slurppaavaa ääntä.

    Luukku aluksen katolla kolahti kiinni. Metallinen lieriö alkoi viipottaa toden teolla kohti maailmaa syövää palleroa.

    Mustan aukon gravitaatiokenttään tultuaan – tai pikemminkin mustan aukon gravitaatiokentän ilmestyttyä sen eteen – joutui alus pienen mutta äärettömän tiheän objektin kiertoradalle, ja paronin laskelmien mukaan riittäisi vain päästä pois kyseiseltä kiertoradalta juuri oikealla hetkellä, jolloin he sinkoutuisivat kohti makutan aluksen kulkusuuntaa. Nerokasta!

    Sitten pitäisi vielä keksiä, miten kiertoradalta pääsisi pois.

    ”Voitto Korporaatio voittaa jälleen!” paroni puuskutti laskeutuessaan takaisin komentosillalle.
    ”Mustan aukon lämpötila on 1,5324 · 10–14 Kelviniä!” tiedotti avaruusmeteorologi Vapor paronin palattua. ”Se on aika paljon!”
    ”Se on itse asiassa aika vähän”, Meltdown tuumasi. ”Melko lähellä absoluuttista nollaa!”
    ”Joo mutta se on aika paljon mustalle aukolle! Ja lämpötila kasvaa koko ajan! Aika nopeastikin vielä!” Vapor vastasi.

    Paroni kurtisti kulmiaan. Aivan kuten hänen hypoteesissaan.
    ”Voiko olla…” paroni pohti pahaenteisesti, ”että singulariteetin lämpötila lähestyy kriittistä pistettä??”

    Viktorprisen ohjaamo pyöri yhä villimmin ja villimmin ammottavan synkän röörin ympärillä. Singulariteetti kiehui ja kihisi aluksen ikkunan toisella puolella. Se puski ulos pikimustaa savua, tärisi, kolisi ja piti mieletöntä rätinää. Mustan aukon pintaan ilmestyi halkeamia. Paroni ymmärsi, että se alkoi hitaasti hajota liitoksistaan! Tällainen kuritus oli selvästi liikaa mustan aukon herkälle atomirakenteelle!
    Toivottavasti se kestäisi tarpeeksi kauan, hän mietti hammasta purren.

    Alus kieppui nyt jo ainakin kuudenkymmenen Geen vauhtia. Tilanteessa, jossa miehistö pyöri villisti seiniä pitkin, oksenteli, huusi ja itki, oli melko vaikea muistaa, miksi sitä yksikköä mitattiin ”Geellä”. Ei kai sen, että kyseistä skakdia olisi enemmän, pitänyt juuri vaikuttaa pyörimisnopeuteen?
    Samalla tapaa mystistä oli, miksi eräs paronin kurjimmista arkkivihollisista oli nimennyt lemmikkinsä ”Gee-Stealeriksi”! Tällä hetkellä paroni oli sitä mieltä, että hän ilomielin lahjoittaisi nykyisestä pyörimisvauhdistaan ehkä ainakin viisi ”Geetä”. Ei niitä tarvisi häneltä vohkia!

    ”Mustan aukon lämpötila on, öh”, Vapor sanoi pulauttaen kahvikuppiinsa muutaman sokeripalan. ”Aika paljon.”
    ”Voisiko sanoa”, paroni haukkoi henkeään, ”että romahtanut tähti… muuttuu liiallisen lämpimäksi?”
    ”Voisi”, Vapor sanoi juoden kahviaan melko hermostuneena. ”Aika pahaltahan tuo näyttää.”
    ”Tai jopa että… hmm. Synkeä reikä lakkaa olemasta miellyttävän viileä?”
    ”Sekin on aika hyvä.”
    ”Ei, ei! Pakko olla joku parempi!”

    Ennen kuin paroni ehti ajatustaan viimeistellä, musta aukko räjähti hirvittävällä äänellä suureksi tulipalloksi. Mustan aukon kappaleet lensivät ympäriinsä ja kopsahtelivat aluksen pintaan. Lämpö- ja paineaalto saavutti aluksen ja sinkosi sen uskomattomiin vauhteihin.

    Jollain tapaa yhä nopeammin pyörivä Viktorprisen etuosa sinkoutui ääntä nopeammin tähtitaivasta vasten erottuvaa synkeää purppuraista kolmiota päin. Sisällä oli hyvin vähän henkilöitä, jotka eivät huutaneet kurkku suorana. Kapteeni nauroi kumeasti.

    Takaa-ajo oli alkanut. Vapor laittoi kuulosuojaimet päähänsä ja veti itsensä pystysuoraa lattiaa pitkin sivupöydälle keittämään lisää kahvia.


    Makuta Nui erehtyi vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki lähestyvän silinterihatun.

    ”No et kyllä!” hän ärjäisi ja kääntyi kohti alusta ohjaavia hyönteisiä. ”Kiihdyttäkää vauhtia! Ja laittakaa alus myös pyörimään! Eivätpähän pysty telakoitumaan!”
    Torakat katsoivat toisiaan hermostuneina ja tekivät työtä käskettyä. Pian kalmarimainen alus pyöri vinhasti ympyrää. Tällä oli se pieni haittavaikutus, että osa valkeista sotilaista ei saanut pidettyä kiinni istuimestaan, ja pian kitiinipalleroita lenteli hallitsemattomasti ympäri komentosiltaa – ja muualla aluksessa varmasti myös ympäri muita paikkoja.

    Avallt Vavning, se droidi, joka oli nyt pureutunut lattiaan robottijaloissaan olevilla kynsillä, totesi:
    ”Valtias, onko tarkoituksenmukaista, että täällä ei nyt voi tehdä töitä?”
    ”ON!” makuta kivahti ärsyyntyneenä tapahtumiin. ”Teidät on kaikki lomautettu, kunnes pyöriminen lakkaa!”
    ”Mutta kuka sitten pysäyttää pyörimisen?” droidi kysyi väistäen lentävää torakkasotilasta.
    ”Älä häiritse, kun yritän keskittyä superaseen laukaisun valmisteluun!”

    Punatähdensurma-ase oli nyt nielaissut sisäänsä uuden voimanlähteensä, jonka hirvittävää hirnuntaa saattoi vielä kuulla vaimeasti kaikuvan komentosillalla. Muutama valkea torakka pakersi sen kimpussa yhä, ja makuta oli luonut niiden ympärille vakaamman gravitaation kuplan. Suunnitelmaa ei voisi enää pysäyttää, myhäili makuta.


    Mikäli joku jossain sattui suuntaamaan kaukoputkensa juuri spesifiin kohtaan tähtitaivasta, saattoi tämä nähdä jotain, joka muistutti pyörivää hattua lähestymässä jotain, joka muistutti suurta pyörivää Kanohi Kraahkania.

    VCS Viktorprisen ohjaamossa havahduttiin tilanteeseen hitaalla kauhulla. Sen verran kun sitä pystyi havainnoimaan, kun koko ohjaamo pyöri ja kohde näkyi ruudulla ehkä joka toinen sekunti.

    ”Mitä?” kapteeni kivahti. ”Miksi sekin pyörii?”
    Capitaine, luullakseni he yrittävät estää telakoitumistamme.”
    ”Ha! Sen kun yrittävät!”
    Kapteeni otti tukevamman asennon tuolillaan ja korotti ääntään.

    ”Meidän täytyy synkronoida pyörimisemme! Vapor, miltä lentosää näyttää?”
    ”Öh, aika huonolta.”
    ”Otetaan se huomioon laskelmissa! Tavish, korjaa kurssiamme sataneljäkymmentä astetta paarpuuriin!”
    ”AYE AYE!” draakki huusi pyöritellen käsissään olevaa irtonaista ruoria.
    ”Professori, reaktori sataan prosenttiin!”
    ”K-käskystä!”
    ”ЯФГФЯ, valmistele laskeutumistelineet!”
    ”Парони, минä ен тааскаан халуаиси кысееналаистаа, мутта еивäткö секä не еттä реактори оле ирроннеесса перäосасса-”
    ”Kiitos, poikaseni, tai kuten teillä päin sanotaan, Лада!” kapteeni keskeytti. ”Corrodér, ala aseistaa miehistöä! XPlode, suosittele minulle jotain hyvää levyä! Wilhelm, ole erityisen varovainen oman henkikultasi puolesta!”

    Uskollinen miehistö teki työtä käskettyä. Asekaappi aukesi ja aseita lenteli painovoiman sinkoamana joka puolelle. Yhä vauhdikkaammin kieppuva Viktorprise oli enää muutaman sadan metrin päässä Toatähdentuhoajasta. Metallinen kolmio alkoi peittää kaiken näkyvyyden.

    ”… poika! Eikö niiden laskeutumistelineiden pitäisi tässä vaiheessa jo aueta?”
    Apaattisen näköinen shasaali katsoi hetken kapteeniaan ja sitten nykäisi vivusta komentopisteellään.

    Jossain toisella puolella kupolia Viktorprisen peräosan laskeutumistelineet avautuivat juuri sopivalla hetkellä.

    Alus liisi vettä pitkin verrattain nätisti kauniille auringon paahtamalle hiekkarannalle mallikkaalla laskeutumisella. Ainakin ennen kuin sen reaktori räjäytti ilmaan kilometrin korkean sienipilven.

    Korkealla taivaalla puolestaan alusten välinen etäisyys muuttui nollaksi metriksi. Kammottava rysähdys vavisutti molempia laivoja, törmäys sinkosi ympäriinsä metallinkappaleita. Toatähdentuhoajan moottori pimeni lopullisesti.

    Syntyneen yhteentörmäyksen muodostama silinterihattuinen Kanohi Kraahkan kieppui hitaammin halki tähtitaivaan vailla kontrollia.


    ”Mitä absoluuttista saatanan persettä”, totesi Manu, kun suuri silinterihattu laskeutui hänen ’päähänsä’. ”Okei, voitte lopettaa pyörimisen, siitä ei ole enää mitään hyötyä.”
    ”Tuota, pomo”, sanoi droidi varovasti, ”meidän moottorimme sammui. Emme voi lopettaa pyörimistä.”
    ”No höh.”

    Makuta katsoi ympärilleen. Iso osa torakoista oli saanut kuitenkin jo otteen pyörivästä todellisuudesta. Ainakin ne, jotka eivät olleet menettäneet rakenteellista integriteettiään ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja hajonneet kirkuvaksi puuroksi. Helvetti, kuinka monta ainesosaa parin fasistihyönteisen tekemiseen vaadittiin? Ei se nyt näin vaikeaa voinut olla.

    Oliko se se hiiva taas, joka puuttui? Ensi kerralla hän tekisi vaikka niitä käkkärän kikkaran poroja.

    Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli onnistunut pitämään pahimman pyörimisvaikutuksen poissa yksinkertaisesti lentämällä pyörivän aluksen sisäilman keskellä. Baby Fatt löytyi taas jostain alakannelta. Ja ЯҰSҚ PЦDԐL näytti seisseen paikallaan liikkumattomana koko ajan hievahtamatta lainkaan pyörimisestä.

    Oli selvää, miten tästä jatkettaisiin.
    ”ЯҰSҚ PЦDԐL”, makuta sanoi synkästi. ”’Pidä huolta’ vieraistamme, kun he saapuvat.”
    Shasaali nyökkäsi apaattisesti.
    ”Baby Fatt, Gatill Mobler ja Avalt Vavning”, makuta jatkoi, ”jääkää varmistamaan komentosilta siltä varalta, että joku pääsee shasaalin ohi, vaikka epäilen sitä suuresti.”

    ”Selvä, pomo”, Avalt Vavning, se droidi, sanoi.
    ”Skarrarrar!” kirosi Baby Fatt. ”Löin pääni jotain kolmetoista kertaa äsken.”

    ”Ja minä vetäydyn inner sanctumiin viimeistelemään superaseeni!” lopetti makuta melodramaattisesti. ”Ja sitten ammun sillä jotain tuusan nuuskaksi! Eikä se pannahisen paroni voi estää minua!”

    ”Pomo hei… tiedätkö sinä, mitä aiot edes ampua?” Baby Fatt kysyi.
    Makuta pysähtyi paikoilleen mutta ei kääntynyt kohti.
    ”… kyyyyyyllä?” hän sanoi hitaasti ja todella hiljaa.
    ”Mitä sitten?”
    Makuta oli hetken hiljaa ja alkoi kipittää poispäin.
    ”Liian siistiä, et tietäisi siitä”, hän sanoi hädin tuskin ääneen ja katosi suuren oven taakse.


    ”Sisään! Liikettä!” komensi Corrodér aseistettua miehistöä pidellen patonkiaan tiukassa valmiusotteessa.

    Värikäs joukko Voitto Korporaation avaruusohjelman univormuissa tiputtautui syntyneestä reiästä yksitellen synkeän ja pahan aluksen synkeään ja pahaan sisätilaan. Syvemmältä Toatähdentuhoajasta kaikui hälytysääniä. Kapteeninsa uljaalla johdatuksella korporaation työntekijät etenivät johdonmukaisesti syvemmälle.

    Ja pysähtyivät, kun näkivät melko ilkeän näköisen shasaalin lihakirveen kanssa edessä.
    ”Huhhuh”, kapteeni sanoi uljaasti. ”Aika ilkeän näköinen kaveri.”
    ”Еикö меиллä тосиаан оле митääн муута реиттиä?” ЯФГФЯ sanoi hiljaa.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi tätä kohti yllättyneenä.
    ”Niinkö, ЯФГФЯ? Todellako?”
    ”Митä?”
    ”Olet sitä mieltä, että sinun täytyy tehdä tämä yksin?” paroni haukkoi henkeään. ”Ymmärrän kyllä, tämä on sinulle varmasti henkilökohtaista!”
    ”Херра парони, минä…”
    ”Poika rakas, ei tarvitse selittää! Olet kertonut traagisen taustatarinasi minulle lukemattomia kertoja”, kapteeni sanoi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. ”Luotan sinuun! Kosta perheesi kohtalo!”
    ”… хе оват итсе асиасса виелä хенгиссä…”

    Paroni loppuine miehistöineen katosi nopeasti Makuta Nuin aluksen sisään, ja ЯФГФЯ jäi hämmentyneenä käytävään kaksin maanmiehensä kanssa. Tämä oli antanut muiden kulkea ohitseen ilman häiriötä, aivan kuin ЯФГФЯ olisi ollut tämän pääasiallinen kohde, jonka kanssa taisteleminen, tai ehkä pikemminkin jonka murhaaminen, oli ykkösprioriteetti.

    ”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
    ”Ет яксаиси. Он муутенкин аика хуоно пäивä”, sanoi ЯФГФЯ apeasti. Valitettavasti hänen kansanmiehensä ei tarjonnut hänelle empatiaa vaan sen sijaan kohotti lihakirvestään ja lähti kipittämään häntä kohti, joskin melko hitaasti. Hän huokaisi syvään, tarrasi lujempaa VK-47-rynnäkkökivääriinsä ja valmistautui väistämättömään.

    Hitaasti mutta varmasti ЯҰSҚ PЦDԐL lähestyi häntä. ЯФГФЯ alkoi pikkuhiljaa hieman vedellä vetonarusta, jonka avulla saisi käynnistettyä roottorireppunsa. Laiska askel laiskalta askeleelta ЯҰSҚ PЦDԐL yhä vain lähestyi. Hänen mielestään reppu olisi saanut jo pikku hiljaa käynnistyä. ЯҰSҚ PЦDԐL olisi ihan kohta hänen luonaan. Reppu ei kyllä oikein ottanut käynnistyäkseen.
    ”Микси микääн еи коскаан оннисту”, ЯФГФЯ päivitteli hiljaa. ЯҰSҚ PЦDԐL oli täällä. Ja heilautti lihakirvestään häntä kohti. Ei kyllä kovin hyvin, ja ohihan se meni. Tämä murahti ärtyneesti ja yritti hirmutekoaan uudestaan. ЯФГФЯ astui varovasti taaksepäin pois kirveen tieltä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Ei hyvä. Mikään ei koskaan ollut.

    ЯҰSҚ PЦDԐL huitaisi lihakirveellään uudelleen ja uudelleen, joka kerta vähän pontevammin; ehkäpä tämä huomasi, että ponnettomuus ei tuottanut tulosta. Ponnetonta oli myös ЯФГФЯin väistely: enimmäkseen hän koetti olla kaatumatta ja nyki yhä hieman vetonarustaan, josko se reppu vielä joskus käynnistyisi. Ei sillä, että hän olisi uskaltanut edes toivoa parasta.

    ЯФГФЯ huomasi, että ЯҰSҚ PЦDԐL vaikutti keksineen uuden taktiikan: tämä yritti siepata hänestä kiinni ennen lihakirveen heilautusta, jotta hän ei väistäisi sen edestä pois. Uudessa taktiikassa oli puolensa: murhanhimoinen, tai ei kovin – ehkä pikemminkin murhanhaluinen, tai ehkä murhantoivoinen, tai ehkä ei-eloon-jättämisen-haluinen –, shasaali onnistui sieppaamaan kiinni vastustajastaan; toisaalta se, mistä tämä sai kiinni, oli ЯФГФЯin roottorirepun vetonaru. ЯФГФЯ koetti yhä pakoon lihakirveen iskua, mutta tällä kertaa ei onnistunut omiin jalkoihinsa kompastumisen välttämisessä vaan kaatui rähmälleen maahan. Samalla hän tuli vetäneeksi ЯҰSҚ PЦDԐLin jämäkässä otteessa ollutta vetonarua jopa melko kovaa, ja roottorireppu käynnistyi. Kurja vain, että se käynnistyi silloin, kun hän makasi rähmällään maassa. Roottorit nimittäin onnistuivat maata vasten iskiessään heittämään hänet aivan minne sattui.

    Ei sillä, ЯҰSҚ PЦDԐLilla meni vielä vähän huonommin, sillä roottori repi hänen vasemman kätensä irti.
    ”золото”, voihkaisi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Verta oli roiskunut ympäri lattiaa, ja voimattomasti uikuttava ЯФГФЯ sinkoili hallitsemattoman roottorireppunsa riepottelemana pitkin käytävän kattoja. ЯҰSҚ PЦDԐL ei kuitenkaan lannistunut pienestä takaiskusta, ainakaan sanan perinteisessä mielessä, sillä hänen jatkuva olotilansa oli eräänlainen lannistuneisuus. Hän päätti seuraavaksi kokeilla kirveensä heittämistä uhriaan kohti, sillä juuri muita vaihtoehtoja hänellä ei lentävää vastustajaa vastaan ollutkaan.

    ЯФГФЯ oli juuri ja juuri saanut roottorireppunsa hallintaansa ja yritti vakauttaa lentoaan, kun lihakirves osui häntä vatsaan. Vastustajalla oli yllättävän hyvä sihti. Sääli vain, vastustajan kannalta nimittäin, että kirves osui häneen kahva edellä tekemättä lainkaan vahinkoa. Kirveen kolahdettua lattialle ЯҰSҚ PЦDԐL murahti entistä ärtyneempänä, jos sellainenkaan oli mahdollista.

    ЯФГФЯ oli nyt valmis lataamaan aseensa ollessaan turvallisesti ilmassa. Hitaasti mutta varmasti hän irrotti vanhan lippaan VK-47-rynnäkkökivääristään ja vaihtoi uuden tilalle. Uusi lipas oli tosin viimeinen, joka hänellä oli, joten toivottavasti se riitti. Vaikka eihän mikään koskaan riittänyt.

    ЯҰSҚ PЦDԐL oli ehtinyt käydä poimimassa kirveensä ja valmistautui nyt uuteen heittoon.
    ”Олетко варма, еттет халуа антаутуа?” kysyi lentävämpi kahdesta shasaalista. ”Ен оикеастаан халуаиси ампуа синуа. Ен оикеастаан халуаиси ампуа кетääн, мутта вäлиллä херра паронин сеурасса ваихтоехтоя еи юури йää.”

    ”золото”, murahti ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Ja heitti jälleen kirveensä. Tällä kertaa se osui terä edellä ЯФГФЯin reiteen ja jäi siihen.
    ”Ау, туо вäхäн саттуи. Аика палйон, оикеастаан”, sanoi ЯФГФЯ hieman tuskaisesti, latasi aseensa, poisti varmistimen ja ampui kohti maanmiestään. Jos tällä olisi vielä ollut molemmat kätensä, olisi luoti osunut, mutta nyt se meni ohi.
    ”Питää вармаан вäхäн сääтää тäхтäинтä”, ЯФГФЯ tuumasi ja ampui uudestaan. Ja uudestaan.

    ЯҰSҚ PЦDԐL oli huomannut tilanteen äityneen melko vaaralliseksi hänelle, varsinkin, kun hänen aseensa istui nyt tukevasti hänen lentävän vastustajansa reidessä. Ehkä kirveen heittäminen ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Hän päätti poistua paikalta ja lähti lyllertämään kohti käytävän toista ovea. Peräänsä hän sai useita luoteja.

    ЯФГФЯ päätti kokeilla onneaan ja tyhjentää loput lippaasta sarjana. Yksikään luodeista ei osunut varsinaiseen kohteeseen, mutta osa luodeista osui ikkunalasiin. Ikkuna ei siitä särkynyt, mutta siihen tuli muutama ruma särö. Sen sijaan yksi luoti osui jonkinlaiseen venttiiliin, jonka tehtävänä oli ilmeisesti pitää sisäilma sisällä ja ulkoilma ulkona, ainakin siitä päätellen, että nyt alkoi kuulua voimakasta sihinää. Kumpikin shasaali pysähtyi niille sijoilleen, tai ainakin melkein, koska ЯФГФЯin oli hyvin vaikea leijua täysin paikoillaan, sillä roottorirepun ohjaaminen oli oikeastaan melko haastavaa.

    Sitten ikkuna petti muuttuneen ilmanpaineen alla, ja ЯҰSҚ PЦDԐL lensi – ”золото”, kiljaisi hän osuvasti – vauhdilla ulos aluksesta. Valtava imu veti myös ЯФГФЯin mukanaan, mutta koska roottorit eivät mahtuneet ulos juuri syntyneestä aukosta ikkunassa, jäi hän kuitenkin henkiin ja turvallisesti aluksen sisäpuolelle. Tai no, ei kovin turvallisesti, koska sisäilma karkasi edelleen ulos, ja oli vain ajan kysymys, milloin roottorit pettäisivät ja päästäisivät hänetkin tyhjyyden syleilyyn. Vaikka oikeastaan se olisi voinut olla helpotus.

    Noh, paroni pettyisi, jos niin kävisi, joten nopeasti, tai no ei oikeastaan, ЯФГФЯ irrotti roottorirepun selästään ja lähti nilkuttamaan imua vastaan ja lihakirves yhä reidessään siihen suuntaan, johon paroni oli loput miehistöstään johdattanut.


    Paroni poppoineen saapui komentosillalle. Heitä oli vastassa varsinainen vastaanottokomitea: sadat valkeat sotilaat tähtäsivät heitä kohti, ja kolme jäljelle jäänyttä nimettyä pahishahmoa seisoi komentosillan keskellä, niin ikään aseet heitä kohti tähdättynä.

    ”Viimeisiä sanoja,
    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

    … sanoi Baby Fatt.

    ”No itseasiassa”, paroni sanoi innokkaasti. ”On, on ehdottomasti! Siitäkin huolimatta, että olette kurjia konnia, en voi olla arvostamatta sitä, mitä olette tehneet esteettisesti tämän paikan kanssa! Melko dramaattinen asetelma viimeiselle näytökselle, jos saan sanoa!”

    Baby Fatt nyökkäili muita kätyreitä kohti hyväksyvästi. Nämäkin näyttivät nyökkäilevän.
    ”Öh, kiitos?”
    ”Kunhan vain halusin pitää huolta, että välillämme ei ole pahaa verta siitäkin huolimatta, että kohta aiomme ampua toisiamme päähän!”
    ”Joo”, sanoi Gatill Mobler (lepakkoi). ”Ei pahaa verta.”
    ”Ampukaa paronia päähän”, määräsi Avallt Vavning (droidi).

    Ja torakkamaiset sotilaathan ampuivat. Tai ainakin yrittivät. Sadat ammukset lensivät plasmakiväärien piipuista ja osuivat aina kyllä jonnekin, mutta aina melko kauas paronista. Eikä kukaan tämän kätyreistäkään näyttänyt olevan järin suuressa vaarassa. Hieman vaarassa näyttivät kuitenkin olevan makutan omat kätyrit.

    ”Makuta Nuin – se kelmi – paha suunnitelma huipentunee sisäkammiossa!” paroni huusi plasmanlaukomisen ylitse. Aivan kuin olisi tiennyt heitä paremmin, mihin juonen kuului seuraavaksi edetä. ”Hoidelkaa tämä! Haastan sen kurjan roiston rehelliseen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun!”

    ”Taisteluasemiin!” Corrodér huusi. ”Suojatkaa paronia!”

    Miehistön jäsenet punaisissa univormuissaan ja käsissään Voitto Korporaation tuikuttimet lähtivät etenemään komentosillan pintoja pitkin. Wilhelm juoksi karjuen etunenässä.

    Plasman katku täytti ilman. DJ XPlode oli valinnut taiston taustalle erittäin päräyttävän mixtapen ja soitti sitä takalinjoista olallaan olevasta matkakaiuttimesta. Corrodér huusi miehistön jäsenille komentoja ja ampui patongillaan kohti torakoita. Entisen tiedustelupalvelun miehen tehokas sihti pudotteli makutan myrskyjääkäreitä parvilta uskomattoman tarkoilla vehnälaukauksilla.

    Taistelu eteni uskomatonta vauhtia pitkin komentosillan tasanteiden ja tasojen. Corrodérin johtama miehistö vaihtoi laukauksia ohjauspaneelien taakse kykkivien torakkasotilaiden kanssa. Tavish oli käynyt nyrkkeilemään Avalt Vavningia vastaan humalaisella raivolla ja valtavalla robottinyrkillä, ja ympärille kerääntyneet miehistön jäsenet, torakkasotilaat ja DJ XPlode kävivät riehakasta vedonlyöntiä voittajasta. Joukkio hajaantui Baby Fattin lentäessä yli rakettirepullaan ja ampuessa umpimähkään sarjan lasereita heitä kohti.

    Kaaoksen keskellä Gatill Mobler, se schilumidolainen, näki DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN yrityksen livahtaa pois tähtilaivan ohjaamosta.

    ”Pysäyttäkää hänet!” kurja koi huudahti. Osastollinen torakoita keskitti tulen kohti paronia. Ja he olisivat osuneet, jos Wilhelm ei olisi hypännyt tulituksen tielle kapteeninsa pelastukseksi punainen univormu hulmuten.

    Tarkemmin ajateltuna se ei vaikuttanut lopputulokseen mitenkään, sillä he eivät onnistuneet osumaan edes Wilhelmiin, joka rämähti maahan ulvahtaen surkeasti.

    Vaporin vaarallinen kanadalainen lähitaistelulaji jyräsi sotilaita kanveesiin, mutta näitä oli lopulta liikaa heihin verrattuna. Kammion nurkassa professori Meltdown tajusi joutuneensa piiritetyksi ja pudotti aseensa antautuvasti käsistään, kun kaksi torakkaa tähtäsi häntä aivan läheltä.

    Katsellessaan pelottavia hyönteissotilaita hän laski vihdoin päässään yksityiskohdat yhteen. Hetkinen?
    ”Neljä kättä, sotilaallinen olemus?” hän ymmärsi tuijottaen heihin ainoalla silmällään. ”Tehän olette nazorakeja!”

    Torakkasotilaat olivat ampumaetäisyydellä ja selvästi valmiina toimimaan. Sitten… nämä hellittivät liipaisinsormensa, laskivat aseensa ja katsoivat häneen uskomattoman vihaisesti.

    Anteeksi nyt”, toinen näistä kivahti, ”mutta me olemme etnonationalististen torakkasotilaiden Puhdas Kansakunta, joka on täysin eri asia kuin sinun ’nazorakisi’.”
    ”Öh… miten te eroatte?”
    ”Miten eroamme nazorakeista?” toinen tirskahti. ”Kuuntele tätä, 000435543543!”
    ”Tuollaisia ne libikset ovat! Näkevät ’nazorakeja’ kaikkialla!”

    Meltdown katsoi heitä hieman nolostuneena.
    ”Olen pahoillani… mutta kun te näytätte aivan-”
    ”Kuule ei me edes voida kuulua mihinkään Nazorak-Imperiumiin kun se ei ole oikeaksi tunnistettu valtio!”
    ”Ja vaikka kuuluttaisiin, niin se toinen ääripää on ihan yhtä paha!”
    ”Mitään ei saa enää sanoa!”
    ”Soijapoika akateemikko tulee tänne pätemään!”
    ”Kuukkeli!”
    ”Beeta-äijä!”

    ”Uah”, Meltdown inahti. ”Voitteko te vain palata siihen ampumiseen?”
    Ei-nazorakit nostivat kiväärinsä häntä kohti, hymyilivät pirullisesti, ja ampuivat. Useasti. Jokaisen ohi.

    Aseet savusivat ja torakkasotilaiden ilmeet olivat melko orpoja. Professori Meltdown antoi näitä kohti mairean hymyn.
    ”Nii-in, joskus tällaiset ’akateemikot’ saattavat peitota teidän kaltaisenne nuorison yllättävissäkin asioissa, hehe!”

    Torakat olivat hetken hiljaa. Sitten ne avasivat suunsa.
    ”Lumihiutale!”
    ”Kolme hyvettä -signaloija!”
    ”Nyt hei”, professori sanoi.

    Samalla kun etnonationalististen torakkasotilaiden Puhtaan Kansakunnan jäsenet piinasivat professoria uuskielellä ja pöhinäsanoilla ja faktoilla, jotka eivät välittäneet tämän fiiliksistä, oli taistelu muuttunut tuhon sateeksi.

    Baby Fatt ammuskeli laseraseellaan kaikkia ja kaikkea. Hän ei oikeastaan välittänyt, osuiko ystäviin vai vihollisiin, sillä tappaminen oli hänellä verissä ja alkukantainen vaisto oli saanut hänestä vallan. Rakettireppunsa ansiosta hän kykeni syöksymään ilman halki nopeasti ja oli siten varsin vaikea kohde paronin palkollisille osua.
    ”Minä olen vakavastiotettava palkkionmetsästäjä!” Baby Fatt karjui. ”Voisin työskennellä kenelle tahansa, mutta tämä on minun työnkuvani? Tämä on pilkkaa! Onko teistä perhanan narukäsistä mihinkään?”

    Sitten alkoi kuulua roottoreiden ääntä. Melko yllättynyt Baby Fatt pysähtyi ilmassa paikalleen ja käänsi katseensa paronin palkollisten tavoin äänen lähteeseen: raivokkaasti, tai ehkä hallitsemattomasti, häntä kohti syöksyvään ЯФГФЯiin. Nopeus oli hurja, eikä paljoa ollut tehtävissä. ЯФГФЯin roottorit silppusivat Baby Fattin pään irti, ja päätön ruumis putosi epämiellyttävästi mätkähtäen Meltdownin päälle. Tätä solvanneet sotilaat tajusivat että olivat tällaista huomattavasti matalamman ikärajan pahiksia ja juoksivat huutaen pakoon.

    Eeeeeeh”, professori sanoi irvistäen.
    Nyaff sai ansionsa mukaan”, Tavish mutisi epävarmana siitä, mitä ajatella tilanteesta.
    ”Hyvin sinä vedät, poika”, inahti Meltdown päättömän ruumiin alta ja nosti peukaloa.
    ЯФГФЯ oli törmäyksensä jälkeen syöksynyt päin seinää ja pudonnut lattialle, roottorit sököinä.
    ”Се оли кыллäкин вахинко…” hän totesi vaatimattomasti.

    Avallt Vavning, se droidi, oli hävinnyt Tavishille reilussa tappelussa ja tyrmätty kanveesiin. Työtoverinsa äkillisestä poismenosta (ja toisen nöyryyttävästä tappiosta humalaista liskoa vastaan) kauhistunut Gatill Mobler, lepakkoi, joka niin ikään lenteli ilmojen halki, syöksyi valkeita torakoita tieltään hitaasti mutta kohteliaasti raivaavan paronin yli ja suuntasi aluksen sisäkammioon.

    Taistelu raivosi yhä kovempaa, tai torakkasotilaat ainakin yrittivät ampua heihin. Paronin palkolliset tuijottivat toisiaan ja miettivät, oliko näitä turpiin vetäminen enää edes vaivan arvoista.

    Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota Wilhelmiin ja valkeaan torakkasotilaaseen, jonka edessä tämä seisoi. Torakka jakoi energiakiväärillään laukauksia nuorta selakhia kohti, mutta onnistui osumaan ohi jokaisella. Metrin päästä.
    Wilhelm ei enää edes liikkunut, paitsi hieman. Hänen olkapäänsä tärisivät hänen hengittäessään. Hyönteisen kasvoilla oli tässä vaiheessa jo melko ahdistunut ilme, kun punaiseen univormuun verhottu selakhi katsoi tätä syyttävästi.

    ”Yritä nyt”, Wilhelm kihisi. ”Miten sinä et vain osu???”
    ”M-minä yritän! Olen pahoillani!”

    Selakhi otti kolme askelta eteenpäin ja tuijotti torakkaa suoraan silmiin. Panikoiva torakka sai hädin tuskin pidettyä kiväärinsä tärinältään käsissään.
    Wilhelm tarttui tätä olkapäistä.
    ”KATSO MINUA. OLEN TÄSSÄ. SINULLA EI OLE MITÄÄN TEKOSYYTÄ OLLA OSUMATTA ENÄÄ!”
    ”M-mutta se on niin vaikeaa!”
    MITEN NIIN? MIKÄ SINUA VAIVAA?

    Torakka kiljui ja onnistui paniikissa ampumaan jotenkin ohi kahden sentin päästä. Wilhelm tarttui tätä välittömästi kurkusta ja kuristi tätä kirkuen vertahyytävästi.

    ”Uh”, tätä kauempaa katseleva Vapor sanoi. ”Tuolla pojalla on ongelmia.”

    Corrodér oli sytyttänyt savukkeen ja veti siitä henkosia samalla, kun hän antoi ainakin nimellistä suojatulta paronin pakenemiselle toisella kädellään. Hän vilkaisi Wilhelmiä savun seasta.
    Sillä hetkellä nuorukainen hakkasi torakkasotilaan päätä seinää vasten, puri tätä, uikutti ja huusi.

    ”Rehellisesti, ystävä hyvä, hän pelottaa minua.”

    ”MINUUN ON ERITTÄIN HELPPO OSUA!” Wilhelm kirkui.


    Gatill Mobler, kauhistunut lepakkoi, syöksyi Makuta Nuin yksityiseen sisäkammioon, jossa Punatähdensurma oli lähes laukaisuvalmis.
    ”Pomo, tilanne on paha”, schiludomilainen kärisi. ”Moltraz hitto vie kuoli juuri!”
    ”BABY FATT!” makuta karjaisi. ”Hänen nimensä oli Baby Fatt, Gatill hyvä!”
    ”Eikä ollut! Ja minun nimeni on Myot-”
    ”VAITI! Ase on pian valmis; viivytä niitä vielä hetki.”

    Makuta nauroi kolkosti. Superase hänen edessään alkoi hehkua pahaenteisesti punaista energiaa.
    ”Pian…”

    Tyytymätön schiludomilainen ei tiennyt, miten olisi voinut muuttaa tilannetta. Olisiko hänen ollut syytä antautua, ennen kuin paronin brutaalit palkolliset pilkkoisivat hänetkin? Vai oliko makutan viha suurempi uhka, jos hän jättäisi tottelematta? Siivet pöristen hän lähti kulkemaan pitkin aluksen käytäviä ja mietti, mitä ihmettä teki elämällään.


    Taistelulta pakoon päässyt paroni juoksi synkkää käytävää syvemmälle. Hän oli ohittanut nokkelasti Makuta Nuin turvajärjestelmät ja livahtanut syvemmälle kauhistuttavaan koneistoon. Oviaukko, jota kohti hän nyt saapui, vaikutti perusteellisesti viimeiseltä: karmit olivat täynnä pelottavaa symboliikkaa ja yllä häämötti oli Makuta Nuin päätä kuvaava patsas. Ja ennen kuin hän ehti luulla kaikkea liian helpoksi ja juosta oviaukosta sisään, syttyivät patsaan silmät punaisiksi… ja se puhui.

    ”Pääsit tähän asti, paroni!” tuttu ääni kihersi patsaan kautta. ”Mutta viimeinen puolustuslinjani kyllä pysäyttää sinut!”

    ”Hah”, paroni naurahti. ”Minkä kauhistuttavan asian luulet pystyvän siihen? Se saa olla tässä vaiheessa aika hurja, vanha ystävä!”

    ”Voi, usko pois. Olen kouluttanut heidät henkilökohtaisesti! Ja voin vannoa… et ole valmis siihen, mitä on tulossa.”

    Paronin sydän hyppäsi lyönnin yli, kun hän kuuli askelten ääniä. Kun hän kääntyi ympäri, seisoi käytävällä kuusi kauhistuttavaa sotisopaa. Pelko täytti hänen paronillisen sielunsa.

    Ne olivat kylmiä kuin makutan synkkä sydän, ja niiden kypäristä ei tuijottanut häneen ainutkaan silmä tai mikään muukaan merkki sielusta. Kankaisiin ja teräkseen kiedottuja sotilaita oli kuusi – totta kai – ja ne kantoivat käsissään täydellisestä metallista taottuja tappavia yönmustia aseita. Yhdellä oli nuija, toisella pitkä hilpari, kaksi osoitti häntä suurilla kivääreillä. Perältä astuvat kaksi pyörittelivät tottuneesti teräaseitaan, toinen laakeaa miekkaa ja toinen pientä keihästä.

    Hikipisara valui paronin kasvoja pitkin. Hän tiesi, keitä nuo kauhistuttavat sotilaat olivat. Niiden maine oli totta kai hänelle tuttu. Näillä oli yksi maailmankaikkeuden kovimpia voimatasoja ja pisimpiä voimalistoja, hän muisti!
    ”Kuusi vastaan yksi, aika epäreilua”, paroni sanoi hiljaa.

    ”En voi antaa sinun pysäyttää suunnitelmaani, paroni. Ei mitään henkilökohtaista.”

    Manu naurahti kimakan, todella pahan naurun. Paroni valmistautui pahimpaan, kun hän näki erikoissotilaiden ottavan askeleen häntä kohti.

    Renin ritarit

    ”Hoidelkaa hänet, Renin ritarit!!!”

    Välittömästi sen jälkeen ritarien päät räjähtivät yhtäaikaisesti.

    ”Öh”, makutan ääni sanoi.

    Paroni räpäytteli silmiään.

    Kuolleet, päättömät ruhot kaatuivat hänen edessään savuavina maahan. Niiden takana seisoi valkoista valoa hohtava sekarotuinen koira, joka heilutti häntäänsä, otti yhden ritarin salkoaseen suuhunsa ja kipitti tyytyväisenä sen kanssa pois.

    ”Makuta Nui, olen jo vähän loukkaantunut. Näinkö sinä kohtelet bestmaniasi?”

    ”Äh, sori. Niiden piti olla aika paljon tuota siistimpiä. Tämä ei nyt mennyt ihan kuten piti.”

    ”Haluatko sinä tapella vai et?”

    ”No tuota. Hyvä on. Tule sitten sisälle.”

    Pahansuovan ovenkarmin läpi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli viimein Makuta Nuin aluksen sisäkammioon. Sen katto oli jonkinlainen lasinen kupoli, jota tukevoittivat metalliset tukirakenteet. Katon läpi katsellessaan, ylhäällä taivaalla, paroni näki… Eteläisen mantereen. Alus oli siis ylösalaisin? Miten gravitaatio aluksen sisällä toimi?

    Korokkeella huoneen keskellä lepäsi pahaenteisesti punaista valoa välkkyvästi hehkuva Punatähdensurma ja sen edessä seisoi Makuta Nui itse, selin paroniin. Tämän saapuminen ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta.
    ”Olet siis valinnut… kuoleman”, makuta sanoi dramaattisesti, työnsi kätensä viittansa alle ja veti sieltä sitten esiin jonkinlaisen mustan pitkänomaisen esineen. Hän kääntyi, ja nopeasti esine osoittautui jonkinlaiseksi miekan kahvaksi. Siihen syttyi punaisena väkivaltaisesti leiskuva energiaterä.

    ”Hieno valomiekka”, hihkaisi paroni. ”Minulla on melko samanlainen tässä mukana, odotas!”
    ”Ei se ole mikään valomiekka”, makuta ärjähti. ”Se on varjosapeli. Paljon siistimpi kuin valomiekka!”
    En garde! Vai miten ikinä Voro sen sanoisikaan!” kuului vastaus.

    Paroni asettui taisteluasentoon ja osoitti jostain tempaisemallaan sinisellä energiaterällä vastustajaansa. Sairas virne nousi makutan kasvoille, kun tämä syöksyi petolintumaisella vauhdilla paronia päin.

    ”Olen kyllä melko varma, että tuo on vain Mustan Käden ionikatana”, hän sihisi, ja pöyristynyt paroni syöksi hänet hieman kauemmas itsestään.
    ”Aika paksua väittää tuollaista, kun itse heilutat ihan samanlaista!”
    ”Helvetti! Se on varjosapeli. Olen paha, kuuletko? Sitä paitsi Punatähdensurma on laukaisuvalmis!” makuta mahtaili. ”Minun riittää enää painaa isosta punaisesta nappulasta, ja tarkoin ensimmäiseksi kohteeksi valittu tulivuori räjähtää spektaakkelina mahtini osoitukseksi!”
    ”Aika pahaa jälleen kerran, onnittelen”, paroni sanoi.
    ”Kiitos, kiitos. Tapoitte kuulemma yhden nimetyistä kätyreistäni, aika hyvin teilläkin menee.”
    ”Ai?” paroni sanoi hämmentyneenä. ”Tai siis, yritämme toki parhaamme!”

    Sininen paronillinen valosapeli osui yhteen pahan ja kieron varjosapelin kanssa. Taistelijat heittivät toistensa yli voltteja ja kävivät raivokkaampiin iskuihin monimutkaisessa koreografiassa, jonka seuraaminen olisi ollut sen kaikkeen valovälkkeen takia aika hankalaa. Arkkivihollisten (no ei nyt oikeastaan) iskut ohjasivat hehkuvia miekkoja kauas toisistaan suurella voimalla. Aina välillä he pysähtyivät paikoilleen pyörittelemään sapeleitaan näyttävästi ympäriinsä. Parin minuutin ajan he katsoivat toisiaan tuimasti ja heittelivät pari volttia. Ja sitten taas pyörittelivät vähän miekkojaan. Se oli erittäin näyttävää.

    ”Makuta Nui!” paroni karjahti. ”Ei kun minä vain sitä, että mites sinulla ja vaimollasi menee?”

    Punaisen varjosapelin viiltävä terä heilahti vain millimetrien päästä paronin kaulasta.

    ”Noh, ilmeni, etten ollut kovin hyvä olemaan naimisissa, joten ei olla hirveästi oltu yhteyksissä hetkeen”, kuului vastaus miekansivallusten välissä. ”Mutta ymmärtäähän sen; kummallakin on myös omat kiireensä, tiedätkö, hänellä toa-juttuja, ja minulla… no esimerkiksi näitä juttuja!”

    ”Ymmärrän paremmin kuin hyvin!” paroni sanoi nyökäten ja raastoi sapelillaan pienen naarmun makutan olkapanssariin. ”Tiedäthän, ex-vaimo helvetistä, omistajuuskiista, näitä riittää! Meillä oli vaikeuksia sovittaa elämäntyylejämme yhteen, niin ehkä näin on parempi!”

    ”Kyllähän menestyvän suuryhtiön toimitusjohtajalta pitäisi osata odottaakin aika pienimuotoista pääomaa vapaa-aikasektorilla”, totesi Manu hyväksyvästi. ”MUTTA! Tiedät kyllä, että tahdot käyttää Punatähdensurmaa itsekin! Myönnä se! Anna vihan virrata lävitsesi!”

    ”Niin siis”, paroni sanoi torjuen lyönnin. ”Totta kai haluan. Peeveli soikoon, se on minun pyssyni!”

    ”Ai… haluat?” Manu vastasi hieman pöllämystyneenä (mutta ei kovin). ”Luulin, että sinä olit se tämän narratiivin sankari.”

    ”Niin siis, älä ymmärrä minua väärin, en minä haluaisi Xiaa räjäyttää!” paroni sanoi kulmat kurtussa. ”Miksi sinä minua luulet, joksikin terroristiksi? Mutta! Ajattelin käydä Xian veroviraston kanssa kauppaa! Ennen kaikkea olen rehellinen liikemies, ystävä hyvä!”

    ”Okei”, Makuta Nui sanoi.

    ”Niinpä! Arvioipa tämä diili: he vapauttavat minut tuontiveroistani, ja minä en ammu verovirastoa isolla laserilla!”

    Viktor”, makuta pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä. ”Tuo… tuo on kiristystä.”

    ”Ai”, paroni sanoi hiljaa.

    Hän lakkasi hetkeksi tappelemasta ja jäi miettimään. Manu kunnioitti sitä laskemalla aseensa.

    ”Ai siksi sitä kutsutaan! Jännää! Kiitos kun korjaat kielenkäyttöäni, yritän karsia moista problematiikkaa pois! Kiitos, Makuta Nui, kun opetat minua olemaan perillä asioista ja ’woke’, kuten sanotaan!”
    ”Joo, miten vain”, Manu vastasi.

    Seurasi vielä muutama voltti, pari ukemia ja yksi kärrynpyörä sekä rutkasti turhanpäiväistä sapelinpyöritystä. Lopulta kaksintaistelijat olivat päätyneet asetelmaan, jossa paroni itse asiassa seisoi superaseen korokkeella ja makuta korokkeen edessä noin kolmekymmentä senttiä matalammalla tasolla.

    ”Se on ohi nyt, Makuta Nui!” paroni huudahti. ”Minulla on etulyöntiasema!”

    Makutan täytyi mielessään myöntää, että se oli täysin totta, mutta ääneen hän sen sijaan hän sanoi: ”Aliarvioit voimani!”

    Sitten, toisin kuin melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa – ja se, mitä melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa, oli, että Manu olisi yrittänyt hypätä (jälleen voltilla) paronin yli ja paroni katkonut sapelillaan tämän raajat –, Manu heitti sapelinsa helvettiin, kohotti kätensä kohti paronia ja laukaisi valtaisan purkauksen salamoita tätä päin. Koko huone täyttyi sinisestä valosta, ja paroni hädin tuskin ehti torjumaan salamoita valomiekallaan. Purkauksen voima syöksi hänet vasten superasetta, ja hänen aseensa sinkoutui jonnekin huoneen nurkkaan.

    Nopeammin kuin paroni ehti nousta pystyyn oli Makuta Nui ehtinyt ohjauspaneelille sormi valmiina painamaan isoa punaista nappulaa, jolla Punatähdensurma laukaistaisiin.

    ”Senkin kelmi!” sähkövirrassa metalliritilällä sätkivä paroni sai puskettua hampaistaan ulos.

    ”Nyt loppuu tämä leikkiminen, paroni. Suunnitelmani on saavuttanut viimeisen vaiheensa, enkä aio antaa…”
    Jokin ääni sai makutan lauseen täyttymään epävarmuudella. Se tuntui kuin voimistuvan ja heikkenevän aalloissa hänen takanaan.

    ”… minkään… seistä… tielläni?”
    Kun hän kääntyi, jokin alkoi hitaasti materialisoitua huoneeseen heidän kanssaan.

    Se oli kanisteri, huomattavasti makutaa pidempi sellainen. Se oli muodoltaan lieriö, jonka pohja oli eräänlainen pyöristetty kolmio, ja sen pinta oli sininen. Mihinkään sitä ei oikein voinut yhdistää, ennen kuin näki tekstin, joka sen kyljessä luki: VAHKI.
    Kytätkö? Miten ihmeessä?

    Ei, ei kytät. Jotain aivan muuta.
    ”Makuta Nui”, rohkea ääni sanoi.

    Kanisteriin aukesi sihahtaen ovi, ja sieltä sisältä asteli hahmo, joka näytti toalta. Toaksi tällä oli melko ei-tyypillinen haarniska – jotain, joka muistutti makutaa siisteydellään ja harmittomalla olemuksellaan enemmän Metru Nuin yliopiston akateemikoista. Kaulassaan toalla oli rusetti, jota tämä kohensi toisella kädellään astellessaan häntä kohti. Toisessa kädessään tämä pyöritteli pientä toa-työkalua, jonkinlaista yleisvälinettä, jonka kärki hohti vihreänä.

    Toan Kanohi Mohtrekin kasvoista häneen tuijottivat päättäväiset silmät.
    ”Tervehdys! Olen Tohtori.”

    Tohtori Jotor

    ”Tohtori Jotor.”

    ”Aha”, Manu sanoi. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”

    ”Haluan vain puhua kanssasi, Makuta Nui. Kronologian mestarina ja aikajanojen suojelijana olen nähnyt, mihin polkusi johtaa, eikä se johda mihinkään hyvään. Sillä, mitä teet tänään, saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia, ja haluan puhua sinut pois niistä.”
    Mietteliäs tohtori Jotor otti muutaman askeleen ympäri kammiota ja pysähtyi katsomaan Punatähdensurmaa ja sen voimanlähdettä, jonka sisällä hirnuminen vain voimistui.
    ”Hieno maailmantuhoase sinulla täällä!” tohtori Jotor sanoi. ”Ensiksi Toatähdentuhoaja, sitten Punatähdensurma! Mitä seuraavaksi! Minkälaista isompaa pyssyä voi edes sen jälkeen rakentaa?”

    ”Hei, hei, hei!” Manu protestoi. ”Minä en edes keksinyt nimeä ’Punatähdensurma’, vaikka se onkin aika hyvä nimi! Propsit paronille, tai Tuli Lor-”
    ”Minähän en tiedä mitään mistään öljynporausasemasta!” keskeytti paroni.

    Tohtori Jotor vakavoitui ja pyöritti päätään.
    ”Mitä seuraavaksi? Auringontuhoaja? Universumintuhoaja? Eskalaatiossa on se ongelma, että sitä ei voi ikinä pysäyttää, ymmärräthän sen?”
    ”Hei! Varmasti keksin jotain vielä noitakin isompaa!” makuta murahti.

    ”Ymmärrätkö, minkälaisilla voimilla leikitte?” sanoi tohtori Jotor osoittaen uhmakkaasti superasetta kohti.

    ”No siis… minä kuitenkin olen jonkinasteinen puolijumala. Joten, joo kai?”

    Jotor pudisti päätään.
    ”Olen tullut yrittämään estää tätä, koska näen, että tässä kohtaa jatkumo haarautuu! Se, mitä teet tänään saattaa aiheuttaa vaikutuksia, Makuta Nui. Jatkumo huutaa tämän ympärillä! Valintasi voivat tuomita tämän aikajanan lopullisesti johonkin, jota et voi kontrolloida!”
    Tohtori painoi yleis-toatyökaluaan ja sen vihreä pää hehkui ja värisi hetken. Sitten hän katsoi sitä kuin analysoiden jotain.
    ”Näen sen, Makuta Nui. Näen rullauspalkin. Se piste, johon asti kausaliteetti on lukkoon lyöty ja menee konsistentilla tavalla, lähestyy! Piste, jossa on riski vaarantaa aikajana on kohta täällä. Aseesi ytimessä on vaarallisia määriä hevonpaskaa! Se taivuttaa jatkumoa kaikkialta ympärillään ennustamattomilla tavoilla. Osaatko edes kuvitella, mitä tapahtuu kun hevonpaska ylittää kriittisen rajan?”

    ”No ei sen arvioimiseen mitään Suurta Olentoa tarvita”, makuta puuskahti. ”Jos hevonpaska ylittää kriittisen rajan, se varmaan… öh, tuota, tukkii… hevon… vi-viemärin?”

    Tohtorin katse vakavoitui.
    ”Sinun ja hyvän ystäväni, arvon paronin, yhteentörmäys on… vaarallista. Olette molemmat erittäin voimakkaita hevonpaskan kanavoinnissa, ja tässä aseessa yhdistyy teidän molempien kädenjälki todella pelottavalla tavalla! Tiedätkö sinä, mitä olet vapauttamassa, Makuta Nui? Sinä et ollut siellä. Sinä et ollut taistelussa viimeisestä viljasadosta. Jos hevonpaskalukko murretaan, kaikki se tulee läpi. Ei vain skrallit, vaan Spede Magnan irvikuvat. Gomphotherium-sodat. Ylijohtaja Mallinekke armeijoineen skrulleja ja skarleja. Taistelu muuttui manalalliseksi, Makuta Nui! Manala nousee keskuuteemme!”

    Makuta Nui aavisti, että mystinen Tohtori tiesi jotain, mitä hän ei voinut aavistaakaan.

    ”Aikajana ei ole vielä tuomittu! Vielä voimme palata kausaliteetin normaaliin kiertoon! Hevonpaskan tiheys ei ole vielä kasvanut liian suureksi; ei ole liian myöhäistä, Makuta Nui!”

    Aika oli loppumassa. Hänen oli tehtävä valinta.

    ”Tiedän, mitä tehdä. Tiedän, miten vapauttaa voimanlähteesi takaisin sinne, minne se kuuluu. Voimme vielä yhdessä pysäyttää tämän, jos vain kuuntelet minua!”

    Achtung!

    Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.

  • Rikkitaivas

    Etelä-Xian pilvenpiirtäjien välissä kiemurtelevat kadut eivät yön laskeutuessa paljoa hiljentyneet. Neonvalojen keskellä vilisevä väkijoukko täytti tosin pääkatujen sijasta lähinnä kapeampia sivukujia ja niiden loputtomia määriä katuruokapaikkoja sekä yökerhoja. Quing-Leciun kaupunginosa oli sitä eteläisten satamien lastaustornista seuraavan hattupäisen hahmon mielestä saaren miellyttävin sijainti.

    Ilmaa kirkkaana pitävät, koko kaupunginlaajuiset puhdistusjärjestelmät onnistuivat pitämään taivaankin ainakin korkeimpien rakennuksien katoille asti vapaana pahimmista saasteista. Yötä päivää vilkkaana vilisevän kaupungin sisällä pääsi väenpaljoudesta huolimatta nauttimaan Xian eksoottisimmista nautintoaineista ja palveluista. Loputtoman yritysviidakon ilmapiirikin oli täällä hieman valoisampi, vaikka sitä illuusiota piti yllä lähinnä neonvärit ja mainoskyltit, joiden ulkoasut olivat muuta Xiaa keskimääräistä toiveikkaampia.

    Huiviaan tiukemmin kaulaansa kiristävä toa ei kylmästä syysilmasta pahastunut, mutta mietteliäs kultakasvo havahtui muutamaankin kertaan näpräilevänsä kaulavaatteensa reunoja hermostuneena. Hänen katseensa oli naulittu kaupungin toiseen päähän, aivan Vuoren reunamille, missä kohosivat Quing-Leciun korkeimmat asuintornitalot.

    Pieni paperilappu puristui kasaan toan nyrkin sisällä. Osoite, jota hän oli edelliset tunnit jäljittänyt, oli lopulta löytynyt hänen ikivanhan yhteyshenkilönsä hoivista. Satamalla työskentelevää po-matorania oli kuitenkin saanut suostutella mitä moninaisimmilla lupauksilla. Ilmapiiri toan metsästämän sijainnin ympärillä oli venytetty miltei räjähdyspisteeseen. Markkinavoimien keskinäisen kilpailun lisäksi toan kohteen ympärillä liikkui tarpeeksi hämäräperäisiä voimia, että vähänkään itsesuojeluvaistoa omistava ei olisi työntänyt kanohiaan niiden lähelle. Maskiaan leuan kohdalta raapiva toa oli kuitenkin kadottanut itsesuojeluvaistonsa jo niin pitkän aikaa sitten, että hän ei enää ymmärtänyt koko konseptia.

    Eikä hän juuri nyt ollut enää lainkaan huolissaan omasta turvallisuudestaan. Viimeistään Länsi-Pirstaleiden ohi seilattuaan hattupää oli varma siitä, että häntä kyydittäneen rahtilaivan ohittaneet pienemmät alukset ja niissä ajelehtivat palkkasotilaat olivat vaihtaneet kohdettaan. Toan sijasta näiden suunta oli jo paljon helpommassa kohteessa. Tai näin nämä varmasti ainakin luulivat.

    Vielä tämän jälkeen toan merimatka oli kestänyt tuskallisen pitkään. Se, ketä hän oli liskojen saarelle saapunut tapaamaan, oli vielä noin tunnin julkisilla liikennevälineillä matkustamisen päässä, ja hänellä oli kaikki mahdolliset syyt uskoa, että hän ei ollut ainoa kummajainen, joka hänen kohdettaan tänä iltana tavoitteli. Quing-Leciun viihdetaipuvaisimpien kaupunginosien valonheittimet värjäsivät toan edessä siintävän tien kaikkiin sateenkaaren väreihin. Xialaiset stereotypiat harmaine maisemineen loistivat poissaolollaan niin räikeästi, että oli melkein liian helppo unohtaa, millaista myrkyllistä peliä sen kulisseissa todellisuudessa pelattiin.

    Domek toivoi hartaasti, että hän ehtisi perille, ennen kuin hänen paras johtolankansa muuttuisi kylmäksi…

    Rikkitaivas

    Larekan kattohuoneisto oli siitä erikoinen, että se oli yksi kaupungin harvoista, jotka ulottuivat sen taivasta peittävän paksun myrkyn ja saasteen yläpuolelle, vaikkakin ainoastaan rikkitaivaan ensimmäisen sakean kerroksen, huoneiston asukkaan suureksi harmiksi. Se oli kuitenkin tarpeeksi, että korkeammalla leijailevien, ohuempien saastekerroksien läpi saattoi välillä nähdä liskojen kodissa niin harvoin kajastavat auringot.

    Kaukana olivat ne päivät, kun Lareka oli näystä uskaltanut nauttia. Paksut metallilevyt oli asennettu hiljattain peittämään kaikki näkyvyys ulkomaailmaan. Pitkin huoneistoa asennetut pitkät valopaneelit olivat päällä yötä päivää luonnollisen valon puuttuessa. Ainoastaan asunnon suurin makuuhuone pidettiin pimeänä, jotta se paremmin verhoaisi Larekan kaksi hohtavasilmäistä henkivartijaa, jotka pitivät suojeltavaansa silmällä yötä päivää.

    Draakkikreivitär nosti valoa torjuvia silmälappujaan jo tovia ennen, kuin hänen ovikelloaan soitettiin. Hän oli kuunnellut asuinkompleksinsa rappukäytävän ääniä niin paljon, että hän tunnisti askeleet verrattaen sikeän torkkunsakin keskeltä. Larekan valtava häntä rojahti lattialle tämän suoristaessa itsensä oleskelutilansa pehmeästä, hieman pesän näköisestä lepokolosta. Ovikellon kimakan äänen pirahtaessa hänen koko kehonsa oli jo jännittynyt paikalleen. Valtavat nyrkit puristuivat tiukasti kiinni samalla, kun lisko tasasi hengitystään. Kaksi hohtavaa silmäparia loisti paikallaan hänen näkökenttänsä äärilaidalla. Ne olisivat valmiita toimimaan välittömästi, jos tilanne kääntyisi karummaksi.

    Pitkän eteiskäytävän päässä seisovan raskaan, rautaisen oven takaa kuului pian useita kevyitä tömähdyksiä. Sitten kuului ensimmäinen nuotti karjahduksesta, joka tukahtui, ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Erinomaisesti äänieristetyn asunnon sisälle tätä seuraavat raahaamisen äänet ja metallisen oven narahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet. Kreivittären vinkkelistä oli tullut täysin hiljaista.

    Lareka huomasi jo pidättävänsä hengitystään. Hän oli varma, että joku oli juuri yrittänyt väkisin sisään hänen huoneistoonsa. Hän ei myöskään uskonut sekuntiakaan, että sitä yrittänyt olisi luovuttanut näin helposti. Ovikellon toinen pirautus tuli vasta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ja tällä kertaa painallus oli paljon aikaisempaa väkivaltaisempi.

    Larekan reisiä pitkin kapuavat krampin alkamisen tunteet lähtivät katoamaan vasta, kun hän päästi lihaksensa rentoutumaan. Oven takaa ei ollut kuulunut mitään minuuttiin. Sitä tuijottaessaan Lareka ei huomannut sitä, kuinka hänen ikkunaa peittävien metallilevyjen raoista kajasti sisään valoa. Yö oli muuttunut kirkkaaksi, mutta ainoastaan hänen asuntonsa kohdalta. Pitkä, luikero muoto materialisoitui hitaasti hänen olohuoneensa nurkkaan niin, että makuuhuoneen vartijoiden näkökentät eivät sitä rekisteröineet.

    ”En vilkaisisi käytävän sähkökaappiin, ennen kuin olet kutsunut jonkun siivoamaan sen.”

    Larekan salamannopea kynsien sivallus halkoi ainoastaan ilmaa. Hieman tyrmistyneen näköinen valosta koostuva käärme oli iskusta täysin vahingoittumaton, mutta hetken päästä romahti kuitenkin maahan aivan liian myöhään, jotta reaktiota olisi voinut tulkita aidoksi.

    ”Voi ei, suoraan kurkkuuni! Köh… köh! Kuinka traagista vuotaa kuiviin näin komealle matolle. Kröööh…”

    Draakki tuijotti maassa laiskasti sätkivää käärmettä ja kuunteli ääntä, joka ilmiselvästi tuli sen suusta. Vähän ajan päästä Larekan massiivisen reiden paksuinen, hohtava käärme kuitenkin lopetti esityksensä, suoristi itsensä ja heitti tyhjästä ilmestyneen, valosta koostuvan lierihatun hännällään päähänsä. Suurin silmin huoneiston omistajaa tuijottava otus lipoi kielellään ja kallisti päätään kysyvänä.

    ”Noh, etkö päästäisi minua jo sisään? Tämä käytävä on aika tylsä ja tässä on aina riski, että alakerran naapurisi kuulevat kaiken, mitä täällä höpötän. Se ei varmaan ole kovin suotavaa.”

    ”Alakerrassani ei asu enää ketään”, Lareka sai lopulta suunsa auki. Hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei yrittänyt kuristaa käärmettä siihen paikkaan. Hän oli kuitenkin jo päätellyt, ettei siitä olisi mitään hyötyä teknisesti olemassaolematonta otusta vastaan.

    ”Ah, noh, se tietenkin helpottaa asiaa. Mutta etkö nyt kumminkin avaisi oven niin saisin lepuutella vähän jalkojani. Metrossa oli ruuhkaa ja jouduin seisomaan koko matkan.”

    ”Miksi ihmeessä minä tekisin niin?” Lareka kysyi happamana. Käärmen ilme kääntyi luonnottoman omahyväiseksi.

    ”Hei, kyllä sinä jo olet päätellyt, kuka minä olen. Ei Kelbuuno-Malciremin kärkeen päädytä ilman ilmiömäistä huomiokykyä!”

    Lareka irvisti konglomeraatin nimen mainitsemisesta. Hän tieso jo, että hänen ovensa takana seisovan toan piti puhua ääneen, jotta käärme välittäisi hänen sanansa. Kevyesti keinuvaa valo-olentoa tuijottaessaan hänen ajatuksensa punnitsivat kaikkia erilaisia skenaarioita, joita hänen asuntonsa oven avaamisesta voisi seurata. Lopulta hän kuitenkin muodosti päässään ketjun, jota hän suostui alkaa vahvistamaan.

    ”Sähkökaappiin, siis?” draakki tahtoi varmistaa käärmeen sanoja.

    ”Sielläpä juuri.”

    ”Onko hän kuollut?”

    ”On joo. Ei kyllä ollut tarkoitus. Kuristin puoli sekuntia liian pitkään”, käärme selitti suorastaan nolostuneena.

    ”Ja olet varma, että sinua ei seurattu?” Lareka jatkoi kuulusteluaan.
    ”Ei, kun olen satavarma, että minua on seurattu, mutta toistaiseksi yhteiset vihamiehemme eivät ole lähettäneet mitään, mitä ei voisi kohtuullisin keinoin päihittää. Taitavat vasta vähän tunnustella.”

    Kreivitär huokaisi ja pudisti päätään. Ainakin oven takana seisova käärmeen hallitsija oli rehellinen. Eipä hän toisaalta muuta ollut odottanutkaan. Valon toasta tehty Kelbuuno-Malciremin hallussa ollut kansio oli erittäin kattava informaation verrattaiseen vähäisyyteen nähden ja Lareka oli tutustunut siihen useammin, kuin kerran.

    ”Etkö voisi silti vain mennä?” hän kuitenkin huokaisi. Käärme katsoi asuntoonsa linnoittautunutta kreivitärtä hieman pettyneenä. Hänen tasoisensa naisen olisi suonut suhtautua tilanteeseensa hieman arvokkaammin. Edeltäneet viikot olivat kuitenkin pusertaneet Larekasta ulos enimmät uhmakkuudet. Hän oli keskittynyt selviytymään, ja juuri nyt hänen olohuoneessaan hövelisti höpisevä valokäärme asetti hänet vaaraan.

    ”Hei, ihan oikeasti!” käärme otti nyt huomattavasti vakuuttelevamman asenteen kreivittären puhutteluun. ”Minä yritän ratkaista ongelmia. Sattuu olemaan niin, että minun ongelmien ratkaiseminen saattaisi ratkaista sinunkin ongelmasi, mutta meidän pitää puhua. Sinulla on potentiaali auttaa meitä molempia!”

    Larekan valtavat hampaat kiristelivät toisiaan vasten. Hänen ajantajunsa oli tuhoutunut jo täysin, mutta digitaalinen kalenteri hänen seinällään osasi kertoa, että hänen linnoittautumisensa oli kestänyt jo kokonaisen viikon. Hän kaipasi jo kaikkea sitä, mitä ulkomaailma hänelle normaalisti tarjosi Hän kaipasi sitä melkein yhtä paljon, kuin hän kaipasi häntä, jonka katoaminen oli hänet asuntonsa suojiin ajanut.

    Toisaalta, hänen teki myös mieli tarttua jokaiseen oljenkorteen. Jokaiseen tilaisuuteen, joka antaisi hänelle mahdollisuuden palata takaisin elämäänsä. Mutta sitten se, mitä oli tapahtunut, oli lopullisesti pitänyt huolta, että asiat eivät olisi enää kuin ennen.

    Mutta jos niin, mitä hävittävää hänellä enää olisi? Olivatko hänen asuntonsa seinät ja lista byrokratiaan piilotettuja synkkiä tekoja hänen perintönsä?

    ”Olkaa valmiina”, draakki sitten lausui makuuhuoneessa vartioivalle kaksikolle, jotka eivät edes värähtäneet Larekan sanoista. Napinpainalluksella hänen asuntonsa ulko-ovi alkoi purkamaan sen mekanisoituja turvajärjestelyjä.

    Kun huoneiston ovi aukesi, oli valon toan hattu jo tämän käsissään. Hän astui Larekan asuntoon nöyränä ja kiitollisena. Valokäärme ja sen valohattu katosivat samalla hetkellä, kun Domekin jalat astuivat huoneiston puolelle.

    Lareka mittaili itseään monin verroin pienempää, mutta silti useita kertoja vaarallisempaa Valottua ja viittoili tämän sitten sanattomasti seuraamaan itseään peremmälle. Molemmat heistä vilkaisivat makuuhuoneen ohi kulkiessaan sieltä hohtavia valoja. Domek tosin huomattavasti leikkisämmin. Kumpikaan hädin tuskin erottuvista hahmoista ei reagoinut tämän hyväntuuliselle hatunheilautukselle.

    Kreivitär oli sillä aikaa astellut suoraan viinikaapilleen, ottanut sielä ulos kaksi lasia ja alkanut kaatamaan niitä täyteen jotain sellaista, jolla olisi avaamattomana vielä rahoittanut useita uusia liikeideoita pohjoisen Xian yritysviidakkoon.

    ”Öh, ei kiitos minulle”, Domek huomautti nähdessään, mitä Lareka oli tekemässä, mutta hieman liian myöhään. Molemmat laseista olivat jo täynnä. Draakki nyrpisti hieman nenäänsä toan kommentille, mutta päätyikin sen myötä vain kulauttamaan toisen laseista kerralla tyhjäksi. Sitten hän kaappasi niistä toisen, itselleen alun perin tarkoitetun, ja istui jalkansa ristien sen kanssa mukavimmalle tuolilleen viirusilmät Domekiin naulittuina.

    Valon toa oli asunnon prameaa sisältöä ja harvinaisia arvoesineitä tutkiessaan täysin unohtanut, kuinka väsyneet hänen jalkansa todellisuudessa olivatkaan. Ne olivat olleet hyvä tekosyy Larekan voitelemiseen, mutta Domekin helpotuksen huokaisu oli täysin aito hänen kultaisen takamuksensa tavattua läheisen tuolin pehmeyden. Häneltä kesti hetki huomata, että Lareka ei koskaan ollut lakannut tuijottamasta häntä. Domekilla ollessa selviä vaikeuksia rikkoa kiusallista hiljaisuutta tahtomallaan tavalla, otti draakki ohjakset takaisin käsiinsä.

    ”Esitä asiasi ja poistu. Jokainen hetki, jonka olet täällä, asettaa meidät molemmat entistä suurempaan vaaraan.”

    ”Vaikka olet näin taitavasti itsesi linnoittanut”, toa ihmetteli ja tuijotteli erityisesti Larekan umpeen pultattuja ikkunoita. ”Mutta niin, en minä olisi edes halunnut häiritä rauhaasi. Tarvitsen yhden siivun tietoa ja lähden sitten matkoihini.”

    Lareka murahti merkiksi siitä, että hän kuunteli. Hänen epätyytyväisyytensä tilanteeseen oli käsin kosketeltavaa, mutta äänekkäästä viinin hörppimisestä pystyi myös päättelemään, että ainakaan kreivitär ei enää kokenut olevansa vakavassa hengenvaarassa.

    ”Kelbuuno-Malciremin johtoportaan viimeisen liikematkan kohde”, Domek sitten lausui päättäväisesti ja ilmeestään päätellen myös aivan yhtä toiveikkaana. Lareka sulki silmänsä onnistuttua estämään itseään vetämästä viimeisintä kulaustaan väärään kurkkuun.

    Olihan hän juuri tätä pelännytkin, ehkä odottanutkin, mutta se, kuinka röyhkeästi toa oli survomassa itseään suoraan kohtalokkaan tapahtumaketjun ytimeen pöyristytti draakkia.

    ”En voi antaa sitä tietoa sinulle.”

    ”No mutta hei”, Domek aloitti vasta-argumenttinsa. Hän ei ollut odottanutkaan, että kreivittären kuulustelu olisi ollut helppoa. ”Enkös minä juuri pitänyt palopuheen siitä, että minä yritän auttaa tässä meitä molempia? Sen liikematkan sijainti on nyt kaikki kaikessa!”

    ”Entistä paremmalla syyllä!” Lareka ärjähti niin, että viini melkein läikkyi hänen klassisen ajan aderidonialaiselle neulematolleen. ”Se kirottu matka syöksi kaiken tuuliajolle! Jokainen pienikin yritys kurkistaa syvemmälle on aiheuttanut kammottavan vastareaktion siltä, joka sitä yrittää piilotella. Jos en olisi lopettanut hyvissä ajoin, tämä rakennuskaan ei varmaan enää seisoisi paikallaan.”

    ”Jos olet jo joutunut tämän taustalla olevan hampaisiin, olen varma, että itsekin tiedät, ettei tästä tilanteesta ole pakoa perinteisin keinoin. Jos joku – esimerkiksi minä – en selvitä tätä juuriaan myöten, on vain ajan kysymys, milloin sinun piilotteluusi kyllästytään. Minä tiedän miehen, joka nahkaasi vainoaa, Lareka. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua hän lakkaa yrittämästä olla hienovarainen.”

    Domekin sanat tuntuivat aiheuttavan Larekassa lähinnä ärtymystä: ”Minä tiedän kyllä, millainen mies Arstein on, noviisi. Minä olin rahastonhoitaja. Minä näin kaiken. Mikään ei ole salaisuus niin kauan, kuin sen läpi kulkee rahaa, ja raha on minun kieleni.”

    ”No siinä tapauksessa osaat kertoa minulle sen viimeisen matkan kohteenkin. Tämä on tärkeää, Lareka”, Domek maanitteli sinnikäästi.

    ”Minä sanoin jo sinulle. En voi antaa sitä tietoa. En minä tiedä, minne he menivät.”

    ”Mutta… juurihan sinä ylpeilit sillä, että jos sen läpi kulkee rahaa, se ei ole sinulle salais-”

    ”Mieti nyt hetki!” Lareka ärjähti niin kovaa, että hänen hampaidensa läpi ujeltava ilma aiheutti Domekiakin kavahduttavan sihahduksen. ”On olemassa tuhat ja yksi tapaa, jolla se tieto voitaisiin repiä suoraan päästäni! Heti kun kuulin… kun ymmärsin, että rakas Malciremini ei tule enää takaisin, minä lakkasin tutkimasta asiaa. Niin kauan kun en itsekään tiedä, Arsteinilla on yksi syy vähemmän jatkaa jahtaamistani. Olen saanut olla jo viikon rauhassa ilman ilmiselviä yrityksiä päästää minut päiviltä. Kunnes sinä toit taas niitä syitä mukanasi, toa!”

    Domek irvisti. Hän tiesi vallan hyvin, että hän raahasi ongelmia mukanaan Larekan piilopaikkaan, mutta hän ei suostunut vielä taipumaan. Hän näki draakin tunteenpurkauksessa useita uusia oljenkorsia keskustelun liikuttamiseen.

    ”Kai ne tiedot nyt kuitenkin jossain ovat”, toa pohdiskeli kuin puhellen vain itselleen. ”Iso porukka, paljon järjestelyjä. Onhan siitä varmasti jotain mustaa valkoisella. Jos haluat välttää tietoa itse, minä kyllä olen valmis pistämään itseni linjalle.”

    ”Jossain, kyllä”, Lareka tuhahti. ”Mutta sitä varten kiusaat minua aivan turhaan. Niin kauan, kun Varjoadoriumin löyhkä kummittelee yllämme.”

    ”Varjoadorium?” Domek ähkäisi ja haki samalla mukavampaa asentoa.

    ”Sinä et…” Lareka ähkäisi. Draakki oli niin pöyristynyt, että hän ei huomannut valuttavansa viiniä ulos lasistaan, ennen kuin Domek hihkaisi asiasta hänelle. Neljää todella törkeää kirosanaa ja lattialle heitettyä pyyhettä myöhemmin seisomaan jäänyt Lareka sai viimein jatkettua kesken jäänyttä lausettaan.

    ”Sinä olet oikeasti tullut tänne näin arkaluontoisella asialla, etkä ole lukenut uutisia kuukausiin? Kaikki tietävät, mitä Varjoadorium tekee. Sen näkee katukuvastakin, hyvänen aika! Oletko sinä edes nähnyt Phimes-Metrua?”

    Domek nojasi kiinnostuneena hieman eteenpäin välittämättä siitä, että korkeuksista häntä tuomitseva draakki yritti selvästi pelotella toaa lihaksikkaalla olemuksellaan.

    ”Jos nyt kuitenkin selittäisit”, toa aneli, kuin ei olisi tiennyt aiheesta mitään. Tässä vaiheessa hän vain tahtoi pitää kreivittären äänessä.

    ”Varjoadorium? Roodaka? Se rääpäle, joka on ostanut puolet koko saaren rakennusfirmoista ja kaavoittajista muutamassa kuukaudessa? Tällä menolla ei mene kuin viikko tai kaksi ja hän on haalinut enemmistöosuuden Kelbuuno-Malciremissa. Ja tiedätkö, mitä silloin tapahtuu? Se kääkkä saa täydet oikeudet päästä käsiksi pöytäkirjoihimme!”

    ”Miten se on edes mahdollista? Minä luulin, että konglomeraatin langat olivat laskeutuneet sinun käsiisi.”

    ”Yksityishenkilönä kyllä… Malciremin puolesta suurin osakesalkku laskeutui minun käsiini, mutta sillä pikkuliskolla on väkeä. Aivan järkyttävät määrät väkeä. Käytännössä saaren jokainen metsästäjäjuonteinen keinottelija on hänen taskussaan. Lopuksi hänen tarvitsee vain siirtää kaikki ne tusinat omistukset itselleen ja voit olla varma, että niin hän tulee myös tekemään. Hiivatin opportunisti…”

    ”Mutta sehän tarkoittaa…” Domek ynnäsi yhteen yksi plus yksi, ”että hän saa silloin enemmistöomistuksen myös…”

    ”… Selecius-säätiöön”, Lareka täydensi. ”Eli sinä olet tehnyt kotitehtäväsi.

    Domek virnisti vilpittömästi. ”Kunhan haastoin sinua lämpimikseni. Vaikka ollakseni rehellinen viime viikkojen kehitys on päässyt livahtamaan ihan oikeasti ohitse. Ko-Metrun jälkeen kaikki on ollut melkoisen sekavaa.”

    Ko-Metrun mainitseminen suorastaan masensi Larekaa. Hän ei edes halunnut muistella sitä byrokraattista kaaosta, minkä Metru Nuin tapahtumat olivat aiheuttaneet. Metsästäjäsiteiden julkinen katkaiseminen oli ollut vain yksi vaihe monista, mutta viimeistään Voitonhampaan iskun jälkeen myös asekaupan räjähdysmainen kasvu oli hukuttanut kreivittären loputtomalta tuntuvan työkasan alle. Tiedon torneista alkanut dominoefekti oli yhä käynnissä, eikä Larekan työntekoa varsinaisesti helpottanut se, että hän ei uskaltanut poistua kotoaan.

    ”Minun täytyi ryhtyä toimeen. Ennen kaikkea tätä minun lahjani oli saada mitä tahansa tai… kuka tahansa katoamaan. Joten nyt se tieto, mitä sinä etsit, on kadonnut myös. Jotta se ei päätyisi väärille silmille.”

    ”Katosi… minne?” Domek tivasi. Hän oli saanut tietää Larekasta ennakkoon tarpeeksi, että informaatio oli hänen merkittävin valuuttansa. Ja oli kyse miten vaarallisesta informaatiosta tahansa, hän ei pysyvästi hävittäisi parhaita neuvotteluvalttejaan.

    Lareka huokaisi syvään. Koko keskustelun ajan hän oli yrittänyt päättää, mitä tehdä tungettelevan toan pyynnölle. Sen toteuttaminen ei edes vaatisi häneltä paljoa. Päinvastoin, oli pieni mahdollisuus, että päästämällä Domekin konglomeraatin kadonneiden kinteille hän jopa vetäisi pienen määrän huomiota pois itsestään. Samalla hänen ajatuksissaan kuitenkin kalvoi myös kammottava ajatus siitä, että syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksiin vajoava valon toa aiheuttaisi ketjureaktion, josta hän ei enää itse selviäisi.

    Viimeinen niitti, joka lukitsi Larekan päätöksen, oli kuitenkin ajatus Malciremista. Hymystä, jota hän ei uskonut enää koskaan näkevänsä. Jos se olisi ollut hän pyytämässä palvelusta sillä tuolilla, jossa Domek nyt istui odottava ilme kasvoillaan, Larekan ei olisi tarvinnut edes harkita. Kenties se oli ainoa asia, jonka draakki hänen muistolleen pystyi enää tekemään. Auttaa toaa, joka oli kaivautumassa syvemmälle, kuin hän oli koskaan uskaltanut.

    ”Sektori A-55. Saaren pohjoiskärki. Vihaavat Roodakaa aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Uusia tulokkaita ja ehtineet aiheuttaa siihen nähden aivan uskomattoman määrän närää, mutta he suostuivat ottamaan kasan yksityisimpiä kansioitani… suojelukseensa.”

    Virne Domekin kasvoilla kasvoi niin leveäksi, että Larekalla olisi välittömästi tehnyt mieli iskeä tämän kanohi lyttyyn. Hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä tarpeeksi pitkäksi aikaa, että valon toa tajusi sen itsekin ja väänsi naamansa edelleen voitokkaalle, mutta hieman hillitymmälle peruslukemalle.

    ”Mitä minä tarkalleen ottaen etsin? Tai ketä?”

    ”Kirjoitan sinulle valtakirjan”, Lareka murahti sivusilmällä kallisarvoista, viininkatkuista mattoaan vilkaisten. Hän tömisteli häntä laahaten Domekin ohitse, veti metallisesta hyllyköstä esiin pienen lomakkeen ja kumartui sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Sillä aikaa huiviaan kiristelevä ja hattuaan yhä sylissään pitävä toa sai viimein itsensä nostettua pystyyn venyttelemään. Draakin työskennellessä hän viimein pysähtyi tuijottamaan makuuhuoneen kahta korkeaa vartijaa tarkemmin.

    ”He taisivat ottaa suojelukseensa vähän muutakin, kuin pelkät paperit”, Domek huomioi, johon yhä kirjoittamiseen keskittyvä Lareka vastasi hyväksyvällä murahduksella. Domek nosti kättään valonlähteeksi erottaakseen hahmot paremmin. Hän ei varsinaisesti yllättynyt näkemästään. Kaksi makuuhuoneessa seisovaa kranuaa olivat koko keskustelun ajan pitäneet suurikokoisia kanokaheittimiään osoitettuna kohti hänen päätään.

    ”Ne ovat rujoja, mutta ajavat asiansa”, Lareka mutisi ja lähestyi Domekia valmis valtakirja kourassaan. ”En voi luottaa enää omiin sotilaisiini, joten pohjoisen ystäväni tarjosivat jotain, jota ei voi lahjoa.”

    Domek himmensi valonsa tyynesti, irroitti katseensa kranuoista ja otti paperin tyytyväisenä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti siihen kauniilla ja huolitellulla käsialalla raapustettua osoitetta ja sujautti sen sitten tarvikevyölleen. Toa olisi tämän jälkeen selvästi halunnut puristaa Larekan kättä, mutta kreivitär otti nopeasti askeleen taaksepäin estäen sitä tapahtumasta.

    ”Toimi nopeasti ja poistu saarelta niin pian kuin mahdollista. Ainoa toivoni on, että se vetää edes osan Arsteinin väestä pois minun kimpustani”, draakki totesi jo hieman lempeämmin. ”Mutta varoituksen sana, toa. Olet astunut lähelle Selecius-säätion salaisuuksia. Tulinoidan mestarin katse seuraa sinua vääjäämättä.”

    Domekin kanohi nyrpistyi. Hän ei ollut varma yrittikö Lareka uhkailla häntä vai oliko kyseessä vilpitön toive olla varovainen.

    ”Tarpeeksi kirkkaalla valolla saa mestarienkin katseet sokeutumaan, arvon kreivitär, mutta kiitos varoituksesta.”

    Domek työnsi hatun takaisin päähänsä ja oli jo valmis viimein jättämään Larekan takaisin tämän niin paljon kaipaamaan rauhaan, kun draakki oli yllättäen tarttunut häntä ranteesta ja vetänyt tämän niin lähelle kasvojaan, että Domekilla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tuijottaa draakkia tämän laajentuneisiin, mutta yllättävän kauniisiin, kirkkaisiin silmiin.

    ”Öööh, no hei”, toa aloitti, mutta tuohtunut draakki ei antanut hänelle paljoa aikaa löytää oudoksi äityneen tilanteen humoristista puolta.

    ”Sinä et ymmärrä, toa. Tulinoidan mestari tietää, kun joku astuu liian syvälle ja toimii silloin, kun salaisuuksia on vaalittava”, Lareka puhkui yrittäen samalla puhua niin hiljaa, kuin tuohtuneisuudessaan kykeni.

    ”Hän… tai he… miten vain… me saimme vain nimiä… joskus vain kasvoja… joiden piti kadota. Ja me poistimme heidän olemassaolonsa. Jokainen kerta. Xialla junaonnettomuudet eivät tapahdu itsestään, Valottu. Joku aiheuttaa ne…”

    Domek oli onnistunut vakavoittamaan ilmeensä ja nyökytteli nyt Larekan jokaiselle sanalle. Hetken rauhoituttuaan draakki päästi viimein irti hänen kädestään, mutta ylläpiti edelleen intensiivistä katsekontaktia toan kanssa.

    ”Minä pelkään Arsteinia, toa”, Lareka myönsi, ”mutta jos me molemmat löydymme Shuljin-joesta huomenna aamulla, se ei ole hänen tekosiaan.”

    ”Kiitos avustasi”, Domek sai lyhyen miettivän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi, nosti vielä kerran hattua tätä tuijottavalle draakkirouvalle ja asteli matkoihinsa huikaten käytävän puolelta vielä muistutuksen siivota sähkökaapin sisältö, ennen kuin joku huomaisi, mitä sinne oltiin piilotettu.

    Kun ulko-ovi ja sen lukuisat turvamenetelmät sulkeutuivat valon toan takana, rojahti Lareka umpiväsyneenä takaisin pesäänsä välittämättä siitä, että pyyhkeen alla hänen kallisarvoinen mattonsa imi yhä itseensä lattialle läikkynyttä arvojuomaa.

    ”Sinulle, Malcirem”, Lareka lopulta lausui hiljaa vakuutellen itselleen, että hän oli tehnyt oikein opastaessaan Domekin oikeille läjlille. ”Tavataan taas tähtitaivaalla…”

    Hän ei kuitenkaan nukkunut enää sinä yönä. Ei silmällistäkään. Mutta ainakaan hän ei kärsinyt yksin. Ei nukkunut nimittäin Valottukaan.


    ”Jaa, tämä se varmaan sitten on”, laiskasti laahustava jään toa totesi ja iski paksun punaisen kansion metalliselle pöydälle itsensä ja seinään rennosti nojailevan valon toan väliin. ”Voi olla, että joudut vähän kahlaamaan, mutta näyttää siltä, että yhteinen ystävämme antoi sinulle täydet valtuudet tämän kansion sisältöön.”

    Volitakkasvoinen toa varmisti vielä kerran hänelle ojennetusta valtakirjasta, että tieto piti paikkansa, ja pitihän se. Domek asteli välittömästi kansion pariin ja alkoi selaamaan läpi sen sisältöä. Kelbuuno-Malciremin salaisuuksista vain pieni osa oli juuri näissä papereissa, mutta mikäli Larekan lupaus piti kutinsa, tämän pitäisi auttaa hänet eteenpäin.

    Sillä aikaa jään toa, Kapteeniksi kutsuttu, laahusti takaisin valtavan metalliholvin luokse – sille, jonka sisällä loput Larekan piilottamista tiedoista sijaitsivat – ja lukitsi sen digitaalisella lukolla, joka sen johtojen määrän perusteella oltiin turvattu suurella määrällä räjähteitä. Domek ei voinut olla samalla kiinnittämättä huomiota siihen, miten uskomattoman huonossa kunnossa Kapteenin laiha haarniska oli. Näytti aivan siltä, kuin tämä olisi joutunut useiden vihaisten barrakudaparvien hampaiden pahoinpitelemäksi.

    Holvia lukuunottamatta tyhjässä ja kaikin puolin aneemisessa huoneessa työskentelevä kaksikko ylläpiti hiljaisuutta hetken, kunnes Domek viimein alkoi nostelemaan lupaavia asiakirjoja ulos kansiosta. Koska juuri se toiminta ei vaatinut hirveästi keskittymistä, koki valon toa sen täydelliseksi hetkeksi hieman puhutella Kapteenia, joka oli päätynyt tuijottelemaan hitaasti valaistuvaa aamua huoneen ainoasta, panssarilasilla vahvistetusta ikkunasta.

    ”En ole ennen kuullutkaan teistä… ööh… mikä teidän nimi nyt sitten olikaan.”

    ”Ehdotin ’Yhdentoista Kansliaa’, mutta se tyrmättiin aika nopeasti”, Kapteeni harmitteli. ”Ei meillä kai virallisesti mitään nimeä ole, eikä varmaan tulekaan. Emme meinanneet jäädä pysyvästi.”

    ”Tosiaanko? Olette kuitenkin ottaneet asiakkaita”, Domek ihmetteli viitaten lähinnä Larekan tapaukseen. ”Samalta alalta vieläpä. Ihme, ettei Kelbuuno-Malcirem ollut ensimmäisenä jonossa ajamassa teitä ulos saarelta.”

    ”Muutama yhteistyön siemen on ollut tarpeen. Se kamala lisko vainoaa aivan sektorimme rajoilla ja hänen pidättelynsä on kaatunut minun niskaani”, lopen uupuneelta kuulostava Kapteeni harmitteli. Domekin täytyi koko ajan pinnistellä, että hän sai kunnolla selvää jään toan sanoista. Oli, kuin kaikki henki ja sielu olisi ruoskittu ulos Kapteenin puheesta. Vivahteeton lausunta sai koko edellisen yön matkanneen Valotun melkein nukahtamaan pystyyn.

    Kymmenien tehdashallien viidakon keskellä pönöttävää hädin tuskin toimistoksi kuvailtavaa betonilaatikkoa vartioi jokaiselta puolelta satojen konesotilaiden rivistöt. Domek oli miltei aloittanut pienen sotilaskonfliktin yrittämällä päästä näiden ohitse valokäärmeensä muodossa. Toimistosta kauhu kasvoillaan ulos rynnännyt Kapteeni oli hädin tuskin ehtinyt näiden väliin.

    ”Lareka mainitsi, että ette ole olleet hirveän suosittuja”, Valottu pohti kansion toiseen puolikkaaseen pureutuessaan. Hän yritti pitää sävynsä mahdollisimman neutraalina. ”Rahoittavatko metsästäjät teitä?”

    ”Roodakan propagandaa”, Kapteeni mutisi murheellisena katse edelleen ulos ikkunasta. Sektori A-55 ei koneistetusta luonteestaan johtuen nukkunut koskaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että ei nukkunut Kapteenikaan. ”Me olemme… ööh… yksityinen operaatio. Se noita vain tahtoo savustaa meidät ulos omien operaatioidensa tieltä.”

    ”Ymmärrän”, Domek myöntyi, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan kansion ensimmäiset kuljetusmanifestit. Niiden osoitteet tarkkaan mieleensä painettuaan hän soi lyhyen vilkaisun Kapteeniin, joka nojaili nyt ikkunan viereiseen seinään Domekin puuhia seuraillen. ”Mainitsit ’Yhdentoista Kanslian’. Onko teilläkin hallitus vai?”

    ”J-joo”, Kapteeni takelteli. ”Tavallaan, ainakin, mutta heillä on tapana toimia… ööh, yksikkönä.”

    Domek ei ollut aivan varma, miksi Kapteenilla oli niin suuria vaikeuksia selittää, kuinka yrityksen hallitus toimi. Valon toa laittoi sen kuitenkin vain tämän muutenkin hieman merkillisen olemuksen piikkiin. Valottu kummasteli myös hieman sitä, miksi xialaisen sektorin vastuu oli ylipäätään heitetty toa-soturin harteille.

    ”Hei, tämä näyttää lupaavalta”, Domek sitten hihkaisi ja alkoi kiskomaan uutta nivaskaa papereita irti kansiosta pöydälle tutkittavaksi. Kapteenin tavanomainen, surumielinen ilme ei edes värähtänyt. Näytti siltä, kuin volitakkasvo olisi tarkoituksella vältellyt näkemästä asiakirjojen sisältöä.

    Kapteenin apatiaan oli kuitenkin yksinkertainen lääke. Huoneen raskas rautaovi liukui syrjään Domekin takaa ja eriskummallinen, rikkinäinen vahkiyksikkö marssi sisään. Hattutoa ei edes ehtinyt kyseenalaistamaan sitä, miksi koneen kallo oli revennyt niin merkillisesti keskeltä halki, kun se alkoi jo puhumaan.

    ”KAPTEENI, MEILLÄ ON VIERAITA”, naisen ääni kaikui suusta, jonka ei olisi pitänyt kyetä muodostamaan niin orgaanista ääntä. Kapteeni vilkaisi huolestuneena ikkunasta ulos ja voihkaisi kuuluvasti. Sitten hän lähti käytännössä spurttaamaan ulos huoneesta sieltä pois peruuttaneen vahkin perään.

    ”Anteeksi, vihollisia porteilla”, hän selitti Domekille, joka näytti yhä pöllämystyneeltä merkillisen vahkin ilmoituksesta. ”Minulla ei toivottavasti mene kauaa, mutta joudun valitettavasti sulkemaan sinut tänne sisään siksi aikaa. Ymmärrät varmaan. Tiedäthän, turvallisuussyistä.”

    ”Ymmärrän, ymmärrän”, Domek vakuutteli nyökytellen niin lujaa, että hänen hattunsa melkein tipahti. Kapteeni soi hänelle harvinaisen, mutta varovaisen virnistyksen ja katosi sille tielleen. Rautaovi sulkeutui ja lukittui hänen perässään jättäen tilanteen nopeasta muutoksesta pöllämystyneen Domekin pyörittelemään päätään. Uteliaisuus vei hetkeksi voiton asiakirjojen kahlaamisesta. Huoneeseen lukittu toa näki ikkunasta selvästi, kuinka rakennusta lähestyi jotain suurta ja prameaa. Se ei selvästi kuulunut pohjoisen Xian ja erityisesti ränsistyneen sektorin ilmeeseen.

    Kerrosta alempana vartiossa seisovien vahkien läpi pujotteleva Kapteeni yritti epätoivoisesti ruoskia itseään henkisesti terään. Tämä oli jo kolmas kerta, kun rautaiset vankkurit lähestyivät Baterra-aseman omistamia tehtaita. Yksin vastuuseen hylätty toa oli aikaisemmilla kerroilla hoitanut tilanteet vain vaivoin. Tällä kertaa asiaa onneksi muutti se, että kauhun ja tärinän sijasta Kapteeni suhtautui kutsumattomiin vieraisiin lähinnä turhautuneena. Hän olisi vain halunnut valvoa joukkojen valmistumista rauhassa.

    ”LAITA NYT EDES JOTAIN YLEVÄMPÄÄ PÄÄLLESI”, pirstoutuneen kallon vahki maanitteli. Toimistorakennuksen alaovilla koitokseen valmistautuva toa otti käskystä askeleen sivummalle pieneen sivuhuoneeseen, joka piti sisällään hänen koko maallisen omaisuutensa.

    Harmaansininen viitta napsahti hänen olkapäälleen vaivattomasti ja siihen täsmäävä baretti istui hänen kanohinsa päälle aivan yhtä hyvin, kuin se oli joskus Metru Nuillakin pieni ikuisuus sitten. Toa ei koskaan ollut saanut selvää, miksi hänen mestarinsa oli kaivanut ne esiin hänen ilmalaivansa hylystä ja entisöinyt ne. Puhdistaja ei hänestä ollut koskaan tuntunut estetiikasta liiemmin välittävän. Mutta olipa kyseessä Baterra-aseman hallitsijan sairas leikki tai aito yritys verestää nostalgiaa, eivät asusteet paljoa Kapteenin itsetuntoa kohottaneet.

    Selkä kyyryssä, Valkoisen valjastaman vahkin valvovan vahdin viitoittamana, Kapteeni astui ulos leijonan kitaan.

    Valtavat, rautaiset, koristeelliset vankkurit oltiin pysäytetty sektoria puolustavien joukkojen eteen. MÖRKÖ-kivääreillä varustautunut etujoukko oli valmis avaamaan tulen vankkurien mahdollisen vihamielisyyden varalta. Kapteeni asteli rautahirmun eteen kuitenkaan sitä kavahtamatta. Hän tiesi täsmälleen, kenen kanssa hän asioi ja häntä kyllästytti jo etukäteen tämän jokainen lause.

    Vankkuria ei vetänyt yhtään mikään, vaan se näytti liikkuvan sitä ympäröivän mustan, sakean savun voimalla. Muinaisxialaisin riimuin ja monoliitein vuorattu liikkuva tukikohta aukesi keskeltä ja sieltä alas laskeutuivat koristeelliset, violetit portaat. Kapteeni suoristi selkäänsä sen verran, kuin fyysisesti vain kykeni ja katsoi happamasti, kuinka pöyristyttävän tällätty vortixx-nainen asteli viehkeästi portaita alas. Mustaan, verkkokuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen korjasi sarviensa sivuille rullalle kierrettyjä harjojaan ja suoristi kaulassaan roikkuvaa, koristeellista silmää esittävää medaljonkiaan.

    Nainen piti Kapteenia piinassa kävelemällä häntä kohti niin hitaasti, kuin oli käytännöllisesti mahdollista. Lantiotaan keinutteleva lisko hymyili kulmahampaat vilkkuen rääpäletoan pettyneen ilmeen erottaessaan. Äänettä taustalla sulkeutuva vankkuri lukitsi itsensä taas etäisesti vortixxin kalloa muistuttavaan muotoon. Lukemattomilla koruilla peitetyt luisevat kädet kurottuivat nostamaan Kapteenin maassa viistävää katsetta. Jään toa tyrmäsi liskon kosketuksen ja loi tälle inhokkaimman katseen, mitä hänen raastettu Volitakinsa vain mahdollisti.

    ”Ts, ts, rakkaani. Naisen kättä ei tuolla keinolla tyrmätä. Eikö naruttajasi ole opettanut sinulle käytöstapoja?”

    ”Älä koske minuun, Nefer. Kerro asiasi ja poistu mailtamme”, Kapteeni mutisi, mutta onnistui pitämään katsekontaktin tavanomaistakin kookkaammassa liskoneidossa. Nefer vilkaisi sivusilmällään tämän ympärille hiljaa muodostuvia vahkien rivistöjä. Edellisten vierailujen tunnelma ei ollut lähelläkään näin kireää. Kapteenin taustalla vaikuttavat voimat alkoivat olla kärsimättömiä.

    ”Aina niin virallinen, Kapu. Emmekö joskus voisi keskustella… hieman intiimimmässä ympäristössä?”

    Kapteeni antoi liskon sanojen huljua aamuisen sektorin tuulenvireeseen. Hän kääntyi nopeasti vilkaisemaan taakseen kohti toisen kerroksen ikkunaa, jonka takana tiesi valon toan yhä työskentelevän. Kapteenin huojennukseksi Domek ei näyttänyt tarkkailevan tilannetta – hyvä niin – Kapteenia kammotti ajatus, että toinen toa-soturi tuomitsisi hiljaa hänen toimiaan.

    ”Esitä asiasi”, Kapteeni sitten toisti sinnikkäästi. Valkoinen ajatus heidän ympärillään ryhmittyvien koneiden sisällä alkoi käydä silminnähden hermostuneeksi. Vahkien sormet näpräilivät liipaisimillaan tavalla, jolla pelkkien koneiden ei olisi kuulunut.

    ”Fero Skia-Adorium lähettää Taivaan Puhdistajalle vielä yhden tarjouksen. Tällä kertaa hän toivoo, että siihen tartutaan.”

    Kapteenin väistelyyn nopeasti kyllästynyt sanansaattaja ojensi tämän kouraan laatan, johon oli koristeellisin vedoin raapustettu ainoastaan yksi astronominen rahasumma.

    ”Adorim toivoo, että avokätinen tarjouksemme mahdollistaa operaationne sulavan siirtymän jollekin toiselle saarelle”, Nefer vielä täydensi ja hymyili taas. Kapteeni puolestaan ei edes vilkaissut laatan sisältöä, vaan ainoastaan asetti sen kainaloonsa ja tuijotti virnuilevaa Neferiä kyllästyneesti.

    ”Oliko siinä kaikki?”

    ”Odotan illalliskutsuasi.”

    ”Ja mitä mieltä Roodaka siitä olisi?”

    ”Skia-Adorium tunnistaa intiimien suhteiden… hyödyt”, Nefer voihkaili. ”Hän ymmärtää, että kiireiset elämämme eivät mahdollista kaikkien… tyytyväisyyttä.”

    ”Säästä minut”, Kapteeni miltei yökki. ”Minua ei kiinnosta hänen haareminsa. Jätä minut jo rauhaan.”

    Nefer näytti aidosti yllättyneeltä siitä, kuinka suorasanaisesti Kapteeni hänet tällä kertaa tyrmäsi. Pettymystä pahensi myös se, kuinka lähelle neuvottelevan kaksikon ympärille vahkien rinki jo kiristyi. Kuonoaan nyrpistäen hän pyöräytti yhtä pitkäkyntistä sormeaan ilmassa ja vankkuri hänen takanaan alkoi taas aukeamaan. Portaiden laskeutuessa Nefer kuitenkin puhutteli Kapteenia vielä kerran happamasti, tavalla jota hänen Varjoadoriuminsa ei olisi hyväksynyt.

    ”Sinun vuoksesi toivon, että Puhdistaja tarttuu tarjoukseen. Skia-Adorium on kärsimätön. Rähjäinen vanhan Xian reliikki ei seiso hänen uuden dynastiansa tiellä.”

    ”Sinun vuoksesi toivon, että Roodaka pitää vastaisuudessa liikekumppaninsa paremmin salassa. Vai etkö muka tiedä, millaisessa seurassa hän Donovanilla tanssii?” Kapteeni vastasi samalla mitalla ja silminnähden hieman ylpeänä itsestään.

    Se huomio oli Neferille tarpeeksi. Tämä kääntyi vihaisesti kannoillaan ja lähti marssimaan takaisin vankkuriinsa, eikä tällä kertaa yhtään niin viehkeästi, kuin saapuessaan. Kapteeni jäi seisomaan paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes aavemaisesti lipuvat vankkurit katosivat tehdasalueen kaukaiseen horisonttiin. Rivistöön hänen eteensä asettuneet sotilaat havainnoivat sen kulkua kuitenkin vielä Valkoisen kauaskantoisen katseen keinoin. Jään toa kuitenkin huokaisi jo helpotuksesta. Hän kuori viitan pois yltään ja kaappasi barettinsa samaan kainaloon Roodakan sylikoiran jättämän tarjouksen kanssa.

    Seuraava kerta, jos sellainen tulisi, ei varmasti olisi enää näin neuvotteleva. Kapteenin syvin ja hartain toive oli, että hänen mestarinsa pohjoisen tehtävä olisi ohi nopeasti. Ei häntä byrokratia haitannut, hän oli Baterra-asemalla vietettyjen vuosien aikana kasvanut melko eteväksi xialaisen politiikan kiemuroissa, mutta maailman turvattomimman asiakaspalvelijan tehtävät siihen päälle olisivat voineet jo päättyä. Hän ei olisi koskaan arvannut, että hän olisi kaivannut takaisin taivasasemalle jo näin lyhyen komennuksen jälkeen.

    Toimistolle palattuaan Kapteeni huojentui nähdessään, että holvihuoneen ovi oli yhä suljettu. Heidän vieraansa ei ollut yrittänyt lähteä tutkimaan paikkoja luvatta tai ilman opasta. Rikkokalloinen vahki otti vastaan Neferin tarjouksen ja taputti vielä lempeästi Kapteenin olkapäätä ennen katoamistaan. Kapteenin sydänkivi jätti kohahduksen välistä Valkoisen kosketuksen kolkkoudesta huolimatta. Pienen hymynkareen kanssa hän näppäili huoneen turvakoodin ja astui sisään. Virne katosi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli Volitakille levinnytkin.

    Valon toa kirjaimellisesti loisti poissaolollaan. Kirkas jälki hohti vielä siinä, missä Domek oli vähän aikaa sitten vielä seissyt. Kansiosta oli kadonnut merkittävä määrä sivuja ja sen viereen oltiin jätetty nopeasti piirretty leveästi virnistävä omakuva ja sanat ”Kiitos! Pitäkää Larekasta hyvä huoli.”

    Kapteeni huokaisi syvään, asteli merkillisen valojäljen läpi hajottaen sen samalla kuin olemassaolemattomaksi tomuksi, ja kasasi kansion niin hyvin kuntoon, kuin vain ilman puuttuvia sivuja pystyi. Hetken työskentelyn jälkeen hän oli saanut kansion takaisin holvin suojiin, jonka jälkeen hän vain jäi seisomaan keskelle huonetta äimistyneenä siitä, miten valon toa oli katoamistemppunsa tehnyt.

    Ikkuna oli ehjä ja ovi täysin kunnossa. Eipä Kapteeni Valotun naamiosta ollut mitään selvää ottanut. Oudon muotoinen kanohihan saattoi olla vaikkapa teleportaation naamio. Joskin silloin oli outoa, miksi tämä ei vain omin avuin ollut ilmaantunut paikalle ja vienyt haluamaansa. Ehkä toa oli ollut vain kohtelias…

    Tai sitten naamio oli jotain aivan muuta ja Kapteeni vain liian väsynyt spekuloimaan enempää. Umpiväsynyt toa sulki huoneen oven syvään huokaillen ja suuntasi kohti alakerran kahvinkeitintä, laitetta, jonka Valkoisen Puhuja oli hänelle huomaavaisesti hankkinut.

    ”Hiivatin toat”, hän mutisi itsekseen tajuamatta lainkaan lausuntonsa ironiaa.


    Phimes-Metrun sydämen läpi lipuvat vankkurit olivat lopulta saapuneet varjojen tielle: tulevan dynastian syntyperille. Xian vauhdikkaimmin ulkoiselta asultaan muuttuva mikrokaupunki oli, kuin olisi vilkaissut kauas muinaiseen menneisyyteen. Vanhoja feroja ja menneitä adoriumeita esittävät valtavat patsaat valvoivat pääkatua pitkin kulkevien matkaamista. Nykyhetkeen selvinneet, kymmeniä kertoja historiansa aikana entisöidyt temppelit ja niiden sisäänkäyntien valvovat silmäriimut näkivät kaiken, ainakin kuvainnollisesti. Niin Metrun valtias ainakin tahtoi pienen kansansa ajattelevan. Täällä yritysten normaalisti aivan liian räikeitä mainsokylttejä ja valoja rajoitettiin ankarasti. Ja Metrun ytimen, Varjoadoriumin kolmoismonoliitin ympäristö oli raivattu kokonaan tyhjäksi kilpailevasta huomiosta.

    Ylvään tien reunalle pysähdyttiin sankoin joukoin seuraamaan Neferin vankkurien etenemistä. Varjoadoriumin Ensimmäisen Naisen kulku oli aina näkemisen arvoinen tapahtuma. Vankkurien alla vellova valtava varjo ahmaisi sisäänsä pölyn ja tomun. Sen koristeellinen ulkokuori innosti niin tuoreempia matkaajia kuin niitäkin, jotka olivat nähneet merkillisen kulkuvälineen ennenkin. Kuvitetut hieroglyfit sen pinnassa kertoivat tarinoita varjojen mestarista ja tämän suomista suurista lahjoista. Niiden keskellä seisoi Varjoadorium itse. Polkemassa sammuksiin muinaista tulta ja täyttämässä maailmaa kauniilla pimeydellä. Metafora ei ollut hienovarainen, mutta se loi silti kiehtovaa ilmapiiriä varjovortixxin sanojen ympärille.

    Kuten yleensäkin, Neferin läpikulku aiheutti useita pieniä suosionosoituksia matkansa varrella. Taivaita kohti kurottelevia kolmoismonoliitteja lähestyessään syttyivät myös valot Adoriumin torneihin. Lisko toivotettiin tervetulleeksi kotiin.

    Monoliitin sisällä Neferiä odotti uusi tie. Tämä oli kuitenkin kapeampi ja olisi normaalisti vaatinut melkoisen pitkää kävelymatkaa. Neljä liskomiestä oli kuitenkin jo saapunut paikalle pienen kantotuolin kanssa. Nefer asettui sille jalat ristissä ja antoi palvelusväen tehdä niille osoitetun työn. Matka Roodakan rinnalle halki koristeellisten hallien vei tovin. Perille saapumista ei tarvinnut kuitenkaan arvuutella. Saleista suurin oli koristeltu aivan eri tavalla, kuin mikään muu monoliittien sisällä.

    Punamustat kristallit tuntuivat kuin kasvavan salin reunoilta kurotellen kohti pilkkopimeää kattoa, jonka korkeutta oli synkkyden vuoksi mahdotonta edes arvioida. Neuvoa antaville ryhmille tarkoitettujen pöytien jälkeen aukesi pieni, kristallien miltei seinättämä kolo, jossa pitkä, tumma naishahmo lepäsi silloin, kun tämä kaipasi yksityisyyttä.

    Palvelusväki laski tuolin kolon eteen ja auttoivat Neferin jaloilleen. Muiden liskojen poistuttua jonnekin lukuisista sivuhuoneista, avasi salin fero kolonsa eteen vedetyt mustat verhot ottaakseen neitonsa vastaan.

    ”Tule lähemmäksi, rakas Neferini”, viettelevä ääni kutsui. Violetin sametin peittämä, valtaistuimeksi hyvin pehmeä ja suuri tuoli olisi helposti kantanut kaksikin liskoa, mutta varovaisesti hymyilevä Nefer ainoastaan kumartui antamaan suukon mustahopealle rakkaalleen. Roodaka kuljetti sormeaan hellästi, mutta omistushaluisesti pitkin Neferin leukaa tämän irtautuessa suudelmasta. Pientä esinettä vasemmassa kädessään hypistelevä Roodaka odotti malttamattomana, mitä hänen parhaalla neidollaan oli sanottavana ”yritysvierailunsa” jäljiltä.

    ”Yhdeksästä eri kasaushallista kaksi näyttää sammuneen, mutta Puhdistaja tuottaa vahkeja edelleen sellaisella tahdilla, että alueen valtaaminen sotilaallisin voimin on jo nyt käytännössä mahdotonta”, Neferi selitti huolestuneena. Roodakan reaktio rajoittui kuitenkin varovaiseen kulmiennostatukseen.

    ”Kaksi on sammunut? Minkä vuoksi?”

    ”Tiedustelijat uumoilevat, että heillä on tavarantoimitusongelmia. Joku tai jokin häiriköi heitä ennen kuin raaka-aineet pääsevät edes laivaan asti.”

    ”Kiintoisaa”, Roodaka hykerteli tyytyväisenä. Mustaa savua purkautui hänen kynsistään niiden kirskahtaessa äänekkäästi toisiaan vasten. ”Ja olemme varmoja, että se ei ole kukaan… kumppaneistamme?”

    Nefer nyökkäsi. ”Tätä on jatkunut jo hetken ja tutkatiedot vahvistivat… öh… terroristimmekin olevan matkalla pohjoiseen.”

    Maininta terroristista sai Varjoadoriumin kääntelemään vasemmassa kädessä pitelemäänsä esinettä entistäkin hurjemmin. Taskukello, jonka haarniskasoturi oli hänelle XMS Donovanilla antanut oli viikkojen aikana ottanut muutaman merkittävän hypähdyksen eteenpäin. Se osoitti nyt kaksikymmentä yli yhtätoista. Matkaa tämän lupaamaan puoli kahteentoista oli vielä, mutta aikaa Roodakalla oli. Hänen dynastiansa ei ottaisi tuulta siipiensä alle muutenkaan aivan vielä.

    ”Joku muukin on siis saanut vihiä. Käske Siskoksia pitämään sektoria edelleen silmällä. Tahdon tarkkoja tietoja joukkomääristä viikoittain.”

    Nefer vakuutti tekevänsä täsmälleen niin. Umpiväsynyt lisko rojahti adoriuminsa viereen ja antoi tämän ottaa itsensä syleilyynsä. Roodakan sormet tapailivat medaljonkia Neferin kaulalla. Sen muoto symboloi kaikkea sitä, mitä tuleva maailma voisi olla. Yhtenäinen, hehkeä… hänen. Hän voisi varmistaa, että kaikki olisi kaunista. Hänen varjonsa voisivat nielaista vanhan maailman tulen, joka vielä kyti ja valaisi.

    Tulentuojan taru päättyisi, kun hän toisi tilalle varjonsa.

  • Tulinoidan valinta

    Hei, vanha ystävä.

    jokin kertoi minulle, että et tyytyisi niihin totuuksiin, jotka olen sinulle jo antanut. Minäkään en ole tyytynyt niihin. Pitkään yritin jatkaa eteenpäin kyseenalaistamatta, mutta arvet menneisyydestä eivät lakkaa sattumasta. Olen Tulentuojan lapsi, enkä muuksi muutu.

    Ja sinun laillasi haluan vastauksia.

    Silmapussit roikkuivat naamiossaan, kärpänen kävi ikuista kahdeksikkoa lukulampun päällä, läpikäytävien paperien siisti pino oli vain hienoisesti läpikäytyjen pinoa pienempi.

    Tulen toan edessä oleva ilmoitustaulu oli lähes säntillinen. Kaunis kalenteri kuvituksenaan Pohjoismantereen lunnonmaisemat. Protodermiinin ilmenemismuotojen jaksollinen järjestelmä. Arkistojen aukioloajat ja työvuorolistat. Muutama valokuva: Yhdessä hän ja Geevee ylpeinä uuden kirjastorakennuksen porteilla. Toisessa Tawa katsomassa kameraan leikattuaan juuri ovelle laitetun juhlanauhan. Johtaja hymyili keltaisessa, linssillä varustetussa erikoishaussaan. Ilme oli toiveikas, uutta oli rakennettu, bioklaanilainen unelma oli laajenemassa. Rauhan päivät hellivät yhteisöä. Perustajalla oli aihetta iloon.

    Suojelun naamio. Yksi suuren hengen tunnuksia. Matoranien turva, toa-soturit. Yhteiskunnan kivijalka.

    Harmoniaa viilsi rypistetty, suoristettu, uudelleen rypistetty ja uudelleen suoristettu paperi. Ilmeetön kultainen Hau, kolme riviä tekstiä, eikä niitä oltu tarkoitettu työhuoneen omistajalle. Kohde oli kuollut kaukana täältä. Kohde ei ollut antanut nimettömän uhkauksen vaimentaa itseään. Kohde oli ollut tulen toan tärkeä ystävä. Tulen toan pyyntö oli herättänyt uteliaisuuden, joka oli vienyt kirjeen vastaanottajan mustiin kylmiin vesiin, ja hapen loputtua keuhkoista sinne, mistä ei tultu takaisin.

    Parahin Mercura,
    Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
    Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

    Vaehran oli käynyt itsensä kanssa väittelyn siitä, pitäisikö kirje polttaa. Se olisi käynyt sormea napsauttamalla. Oikeastaan helpomminkin.

    Kuitenkaan paperin tuhoaminen, varsinkaan jos siinä oli kirjoitettua tekstiä, ei ollut Vaehranin tapojen mukaista. Nyt Tulinoidan mestarin kirje oli ilmoitustaululla muistuttamasta häntä. Muistuttamassa Mercurasta, muistuttamasta virheestään, muistuttamasta siitä, milloin piti painaa eteenpäin ja milloin ei. Tulen toa toivoi erottavansa nämä toisistaan. Hän vihasi kirjettä ja välillä itseään, mutta jatkoi silti.

    Geevee katsoi ovensuusta ja huokaisi. Hänen läpikäytävien papereidensa pino oli läpikäytyjä suurempi.

    “Vaehran, tarvitset unta. Ole kiltti. Teet parempaa työtä virkeänä. Se pätee ihan kaikkiin.”

    “Tämäkään lähde ei ota tarinaa mestarista tosissaan. Sitä pidetään eräänlaisena metaforana. En usko, että mestari on lainkaan mikään yksittäinen historian henkilö… Nekin lähteet, jotka hänestä puhuvat, ovat todella metafyysisiä. Hahmo on pimeyttä, toisaalla pieni ja humanoidimainen, toisaalla valtava ja hahmoton. Tulinoidan sadussa oli se puupiirros, jossa mestari antaa avaimen Seleciukselle, mutta se on varmasti myöhempi taiteilijan näkemys… Ehkä makuta, mutta yhteydet veljeskuntaan tuntuvat hatarilta, ja muutenkin tämä vaikuttaa vahvasti Xian sisäiseltä myytiltä.”

    “Hahmoton hahmo? Tiedän, että tämä on sinulle hyvin raskasta aikaa… Mutta menisit nukkumaan. Yrittäisit edes. Keitin kamomillaa. Vartiosto on lähettänyt avuksemme muutaman luotetun vartijan, paperit eivät katoa minnekään täältä. Kun kerran ovat tänne asti päässeet.”

    “Taidat olla oikeassa, kuten yleensä. Tämä tieto, se on vain kovin juovuttavaa. Mutta en saa siitä enää iloa, vain väistämätöntä tarvetta jatkaa eteenpäin.”

    “Niin, ilon aiheet ovat näinä päivinä harvassa. Ja kun ilo on liikaa pyydetty, niin pitää tukeutua velvollisuuteen, ja velvollisuutemme yötä ja tulevaa aamua kohtaan on nukkua.” Pieni mies haukotteli. “Sammuta käytävän valo kun lähdet. Hyvää yötä, yritä saada unta.”


    Geevee heräsi. Hän piti silmiään auki kaksi sekunttia ennen kuin herätyskello alkoi piipattamaan. Hän sammutti kellon kahden piipahduksen jälkeen.

    Haukotteleva tonttu nousi ja naksautti hartioitaan ja tassutteli työpöytänsä luokse. Tämä oli Geeveen oman asunto, eikä hän tuonut työasioita kotiin. Asunto oli pieni ja matala, eivätkä toan kokoiset olisi sinne oikein kunnolla mahtuneetkaan. Ovia oli kolme, yksi ulos, yksi kylpyhuoneeseen ja yksi pieneen talvipuutarhaan. Sänky oli asuntoakin matalammassa, kodikkaassa syvennyksessä, jonka yläpuolella oli hyllyllinen steltiläistä seikkailukirjallisuutta, ensipainoksia kaikki. Asunnon ainoa Arkistoista lainattu kirja oli pöydällä komean pienoismallilaivan vieressä. Ei sillä, Geevee ei ollut kiinnostunut merenkulusta tai laivojen pienoismalleista. Tämän hän oli ostanut koottuna halvalla kirpputorilta. Lainattu kirja käsitteli lasinpuhallusta. Huoneen nurkassa oli pienen pieni, kaasukäyttöinen ahjo ja pöydän alla siistissä rivissä lasimassapurkkeja.

    Jääkaappi näytti tyhjältä, joten Geevee päätti hakea aamiaista työmatkan varrelta. Pieni mies heräsi yleensä ajoissa, joten hänellä olisi varmasti aikaa yhteen. Sininen käsi käänsi kaasun päälle, otti pöydän vetolaatikosta pienen tinaputken ja valitsi haaleanvihreän lasimassan. Hetkisen primustulella lämmettyään massa oli juoksevaa ja tonttu nappasi pienen pienen pisaran puhallusputkensa päälle. Hän avasi yhden mallilaivan kajuutan pikkuriikkisistä ikkunoista, asetti hammaslääkäripelin osoittamaan sisätiloihin ja sääti pöytävaloa voimakkaammaksi. Uskomattomalla tarkkuudella Geevee puhalsi pienoismallilaivan sisään pienen rommipullon.

    Tonttu nyökkäsi tyytyväisenä, sammutti kaasuahjon ja puhdisti välineensä. Hän asetti rusetin kaulalleen ja astui syyssäähän.

    Rantabulevardin aamutorin kojusta Geevee osti ruskeaan paperiin käärittyä poronpaistia. Liemi oli erillisessä purkissa. Evakkous kaupungissa ei hidastanut pohjolan väkeä teurastamasta osaa tokasta talven varalle. Tonttu ei ollut ikinä käynyt pohjoisen kylissä, mutta ruoka oli kuulemma ensiluokkaista. Hän mietti söisikö osan matkalla, sillä sää oli varsin kaunis, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaa Sielunlähdettä pitkin. Suuren Hengen temppelin edustalla tuttu hahmo lakaisi katukivetystä.

    “Hyvää huomenta, Geevee”, Isä Rusko sanoi ja hieraisi hikeä hattunsa alta otsaaltaan, “töihin menossa, vai? Ostitko katuruokaa?”

    “Huomenta vain, Isä. Näin on, pieni makumatka saaren pohjoisosiin.”

    “Mielenkiintoista! Käsittääkseni sikäläiset tuntevat luonnon antimet paremmin, koska maa sopii heikommin viljelyyn. Kuules, satutko muistamaan onko teillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditio -teosta? Pohjoismantereen kultakauden temppeliarkkitehtuurin eri koulukunnista.”

    “Hmm, semmoinen pehmeäkantinen nide? Muistaakseni kyllä. Taiteiden aukion itäreunalla, niin sen on oltava. Kumpaa suuntausta meidän temppelimme muuten edustaa?”

    “Erinomaisen mukava kuulla! Meidän temppelimme on aika perinteinen, mutta se on vahvasti myös paikallisuuden värittämä. Pohjoismantereen kultakauden rakentajat tekivät tietoisesti eroa metrulaisen suuntauksen järjestelmällisyyteen. Varhaiset esimerkit ovat hyvinkin ekspressiivisiä, myöhemmät taas kokeilunhaluisempia materiaalien kanssa – oletan, että innovaatio viittaa siihen. He hyödynsivät perinteisen Mata Nui -kivihahmon muotoa temppelin tektoniikassa. Tai näin olen kuullut, ajattelin, että itse tutkimuksen lukeminen valaisisi asiaa minulle. Meidän temppelimme on muuten lähempää sukua Pohjoismantereen eteläosien sekulaarirakentamiselle kuin tämän saaren muiden kylien temppeleille. Linnoituksen perustamisen jälkeen tänne muutti matoralaisia lähisaarilta ja pohjoisesta, ja kulttuurillinen jakolinja on vielä olemassa meidän ja Nui-Koron välillä. No, surullista kyllä nythän Suurkylä on nazorakien vallassa. Tai ehkä – normaalitilanteessa – jakolinja kuulostaa liian negatiiviselta. Kulttuurin rikkaudestahan tässä on vain kyse. Kuule, akateemisena miehenä, kannattaisikohan minun kysellä pohjoisen väeltä heidän temppeleistään? Tahtorakin askelman turaga näytti minulle kannettavaa alttariaan, joka on jäänne paimentolaisajalta. Kuulemma niitä on vieläkin käytössä tällä saarella, ja nyt ne ovat tietenkin meidän kaupungissamme – kunhan vain löytäisin niiden hoitajat. Kordu ei käsittääkseni ikinä käynyt tällä saarella. Tässähän voisi laatia vaikka oman tutkimuksensa syysiltojen ratoksi, nyt kun asiantuntijat ovat samassa paikassa.”

    Geevee oli kaikin puolin henkilö, joka kiinnostui yhdestä jos toisestakin asiasta. Hänen päänsä sisällä oli vivu, joka reagoisi tutkimukseen kotisaaren temppelirakentamisen perinteestä vilpittömällä mielenkiinnolla. Hän oli kuitenkin huolissaan ystävästään, huolissaan sodasta ja kaiken lisäksi temppelin naapurirakennuksen oven yläpuolella olevaan metallikylttiin oli kaiverrettu:

    TULIADORIUMI

    Tonttu räpsäytti silmiään. “Totta kai, saisit varmasti aiheesta paljon irti. Voit käyttää Arkistojen työtiloja jos haluat. Kuule Rusko, mikä tuo naapurisi talo on? Onko se xialainen temppeli?”
    “Ah, Tuliadoriumi. Kyllä vaan. En tosin tiedä, onko se kovin aktiivisessa seremoniakäytössä. Sen hoitaja on kyllä miellyttävä henkilö, joskaan hän ei taida olla virallinen kappalainen tai mikä arvonimi heillä olikaan. On kuitenkin mukana meidän ekumeenisissa kokouksissa. Mistä tuli mieleen?”

    “En ole tainnut ikinä kiinnittää siihen huomiota. Se ei ole kovin temppelimäinen, aika hillityn laatikkomainen eikä ikkunoita. Yritämme selvittää Vaehranin kanssa Xian historiaa.” Tuliadoriumi.

    “Kaipa xialaiset ovat rakentaneet noin vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja se on heidän omaa perinnettään. Kannattaa käydä katsomassa. Se ei välttämättä kerro teille saaren historiasta, eihän meidänkään temppelimme ole historian sali. Mutta se saattaa auttaa teitä ymmärtämään Xian siskojemme ja veljiemme mielenlaatua.”

    “Vinkkaan siitä Vaehranille. Näemme varmaan arkistoilla sitten. Hyvää päivänjatkoa!”

    Geeveestä tuntui lähes epäuskottavalta, että hän oli asunut klaanissa kaikki nämä vuoden ikinä kiinnittämättä huomiota Tuliadoriumiin. Tai ehkä hän oli kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Xia oli ollut vain saari muiden joukossa. Oli tosiaan hyväksi nostaa välillä naama niteistä ja katsoa ympärilleen. Sitähän saattoi oppia vaikka mitä.

    Silloin, ennen

    Tienristissä matoralainen vapisi kauttaaltaan. Ei, ei sittenkään; halpaa skakdien sisällissodan aikaista kivääriä pitävät kädet olivat tyynet ja valppaat. Se teki tilanteesta paljon pahemman. Tuisku tuntui kääntävän asiat aina pahiten päin.

    Piipun suunta vaihtui konemaisella tarkkuudella kahdesta hermostuneesta vartiomatoralaisesta pitkään jään toaan, joka laski kiiltelevän kalpansa vähemmän uhkaavaan asentoon. Suga tunsi, ettei tämä ongelma ratkeaisi miekan kautta. Sisimmissään hän tiesi, että harva asia ratkesi. Käytännössä kuitenkin toan ja hänen matkakumppaninsa miekankäyttely oli jättänyt useamman kerran taakseen kylän, jonka asukkaiden elämä olisi ainakin joksikin aikaa turvallisempaa.

    Miekka oli kuitenkin miekka ja kivääri kivääri. Välimatka uhkaajaan kaivoskaupungin pölyisellä kujalla olisi vaatinut tarpeeksi askelia siihen, ettei Suga olisi päässyt ikinä perille. Eikä se muutenkaan ollut oikea tapa. Toan takana oli useampiakin kyläläisiä, jotka vähintäänkin tunsivat Kinahmon. Tai sen, mitä Kinahmosta oli enää jäljellä. Ehkä toa, joka ei ollut harjoitellut asekuntoaan vaan keskittynyt elementtinsä harmoniaan, olisi voinut jäädyttää aseen ja pelastaa päivän.

    “Kinahmo, me voimme auttaa sinua. Me haluamme auttaa sinua. Kuka tahansa tässä on takana, me suojelemme sinua… Ja parannuskeino löytyy varmasti. Laske aseesi, ole kiltti. Me olemme veljiäsi ja sisariasi. Älä tee mitään peruuttamatonta, Kinahmo… älä itsesi vuoksi.”

    “Miekka ala-as, toa.”

    Matoralaisen naamio oli hien peitossa. Toinen silmä haritti kohti säkkiä tämän jaloissa. Voisiko hän ottaa säkin laskematta tähtäystään? Voisiko hän paeta, ampua ja kantaa sitä samaan aikaan? Missä Välittäjä viipyi? Olivatko kaikki makutat ja rakshinäpärät ja surmanhenget tällä kertaa hänen puolellaan vai häntä vastaan? Miten samaan aikaan kaikki oli niin selkeää ja niin pimeää?

    “Veljiä. Hah. Sisk-oja. Hah. Pilkkahuutoja! Suljettuja ovia! Sitä niillä minulle vain on! Vihaan teitä ja tätä läävää! Ja sinä toa! Hae-et vain ihailua ja kunniaa! Makuta sinut syököön!”

    Varjojen herran nimi kavahdutti kylänväkeä. Heidän katseensa oli inhoava. Kiväärin piippu osoitti Sugan otsaan. Ei toa pilkkaa kavahtanut, sitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Tilanteen uhka oli konkreettisempaa laatua. Oli vain ajan kysymys, milloin Tuisku saavuttaisi matoralaisen liipaisinsormen. Suga laski miekkansa korostetun varovaisesti kadun soralle ja piti käsiään koholla. Näkyikö silmäkulmassa jotain keltaista?

    Kinahmo pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen. Asekäsi pysyi järkkymättömänä paikallaan, kun nykivä pää nyökki kohti eturivin kiven kyläläistä.

    “Hän kanta-aa säkin. Ulos porteista. Tai ammun toan.”

    Panttivankikandidaatin kyljessä seisova ta-matoran tarttui tätä käsivarresta ja veti syvemmälle joukkoon. “Pidä Nar poissa tästä! Olet varas ja hullu, Kinahmo!”

    Suga irvisti, Kinahmo vavahti, hän ei osannut päättää ampuisiko Sugaa vai kyläläisiä vai

    Mutta provokaatio oli antanut tarpeeksi aikaa. Sivukujalta, kivijätettä täynnä olevan lavan yli loikkasi kokoonsa nähden akrobaattisesti kultahaarniskainen hahmo. Ennen kuin Kinahmo ehti päättää, oliko tulokas tässä maailmassa vai siinä toisessa, oli hänet painettu tottuneella lukkoliikkeellä katupölyyn.

    “Sinuna minä kuuntelisin, mitä Sugalla on sanottavana. Varsinkin kun hän puhuu avusta ja suojeluksesta. Hän tietää nämä asiat”, sanoi haukasvo Kinahmon korvaan.

    Suga huokaisi helpotuksesta, poimi miekkansa ja laittoi sen huotraan. Hän kääntyi kyläläisten puoleen.

    “No niin, olette nyt turvassa”, hän aloitti, “kiitos Seleciuksen. Minä pyydän teiltä, että huolehtikaa tästä Kinahmosta. Hän on tehnyt virheitä ja uhannut teitä, ja tiedän, ettei sellaista ole helppo antaa anteeksi. Mutta moni teistä muistaa hänet hiljaisena mutta ahkerana kaivosmiehenä eikä hän ole ollut viime aikoina oma itsensä. Tietojemme mukaan kyse on Tuisku-nimisestä huumeaineesta. Emme tiedä kuka sitä valmiista tai levittää, mutta se ei todennäköisesti tule kylän tai välttämättä edes saaren sisältä. Jos tiedätte jotain, kertokaa meille tai vartiostolle. Älkääkä missään tapauksessa koskeko siihen aineeseen! Tämä ei ole pahin tapaus, jonka olemme näillä saarilla kohdanneet. Kinahmo tokenee, jos pidätte hänestä hyvää huolta muutaman päivän. On turvallisinta pitää hänet lukkojen takana, mutta olkaa ymmärtäväisiä älkääkö jättäkö häntä yksin ja pitäkää hänet lämpimänä. Ankea sellikoppi vain pahentaa hänen tilaansa.”

    Kyläläiset katsoivat vuoroin helpottuneena Sugaa ja Seleciusta ja sitten inhoten mutta myös uteliaina Kinahmoa. Vartiostolainen otti kiväärin maasta ja toinen sitoi Seleciuksen kanssa Kinahmon kädet.

    “Onko asia ymmärretty?” Suga varmisti.

    “Hän vei viikon lämpökivet! Ja murtautui maanviljelijä Jeppon tiluksille ja vei hänen aseensa!”

    “No, niin, mutta hän ei vienyt niitä kovin kauas. Luulemme, että hän vei lämpökivet ostaakseen lisää Tuiskua, ja aseen onnistuakseen ryöstössä.” Semmoinen Tuisku oli. Kuoppa vain kaivoi itseään syvemmäksi.

    Lopulta pari kolme kyläläistä lupautui pitämään huolta sekavasta rikollisesta. Suga ja Selecius istahtivat kuormalavan reunalle.

    “Hyvä ajoitus, ystävä. Hänelle oli vaikeampi puhua järkeä kuin frostelukselle”.

    “Älä syytä itseäsi. Esityksesi turvasta ja ystävyydestä toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä”.

    “Ha ha”, Suga sanoi ja tyrkkäsi kumppaniaan nyrkillä kylkeen. “Vihaan noita aineita. Ne… ne ovat petollisia. Sumentavat niin terveen järjen kuin kolme hyvettäkin.”

    “Olen tosissani. Lienet ainoa henkilö maailmassa, joka on saanut kutsun frostelusten pitkätaloon waikirupadalle.”

    “Kiitos. Tarkoitan sitä.”

    “Katso, löysin tällaisen. Steltiläisen alemman luokan höyrypiipputupakin paketti. Mutta kylässä ei asu yhtään aristokraattia. Luulen, että tämä on taas joku omaisuutensa huonoissa kaupoissa xialaisille menettänyt nuori aristokraatti, joka yrittää hankkia adrenaliinia myymällä aineita matoralaisille. Jos saamme hänet joskus kiinni, hän ei varmaan edes tajua, mitä on tehnyt väärin.”


    Arkistojen ylimmässä kerroksessa Geevee avasi Vaehranin työhuoneen oven ja huokaisi nähdessään työparinsa papereihin uppoutuneena. Kolmesta tyhjästä kahvikupista huolimatta toa oli selvästi väsynyt.

    “Hei. Muistatko kun mainitsin Daeneka Ruohokorresta? Hän esiintyy esiteollisesta Xiasta kertovista tarinoista siellä täällä… Mutta asianyhteys ei kerro, onko hän yksi henkilö, liike vai joku abstraktimpi. Osa lähteistä, jos noin tieteellistä termiä voi edes käyttää perimätiedosta, pitää Ruohonkortta vastavoimana luonnon tuhoutumiselle. Ristiriita yritysvetoiseen historiankirjoitukseen, joka peittelee luonnomukaisuuden uhraamista kehityksen tieltä, on merkittävä. Mutta osassa lähteissä Ruohonkorsi esiintyy kukkaiselementaalisena hahmona, joka yrittää houkutella Seleciusta pois mestarin houkutuksista vapauttaa tuli. Siinä Ruohonkorsi – tai oletettavasti Ruohonkorsi, yhteys ei ole aivan selvä – vetoaa siihen, että tuli polttaisi metsämaat, ja se olisi liian kova hinta maksettavaksi “pimeässä näkemisestä”. Mitä mieltä olet?”

    “Huomenta vain. Ilmeisesti Ruohonkorsi ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Muutenkin kukkaelementaali kuulostaa enemmän toien elementtivoimista innoituksensa saaneelta matoran-legendalta. Saitko nukutuksi?”

    “Hmm? Toki. Ainakin pari tulinoitaa. Tuntia. Mitä sinulla on siinä?”

    “Ostin eväitä matkalla. Käyn taukohuoneessa syömässä aamupalan. Tulen sitten takaisin, okei?”

    “Juu, ilman muuta. Minä jatkan vielä.”

    No aivan varmasti. Tonttu kipitti taukohuoneeseen, avasi paistin paperikäärestään lautaselle ja kaatoi liemen sen päälle. Se oli vielä lämmintä.

    Huoneessaan Vaehran rummutti pöytää sormillaan. Selecius, Tulinoita, tärkeä Xialla vielä tänäänkin. Joku, jolle tehdään patsaita. Daeneka Ruohonkorsi – vainottu, vaiettu, hiljennetty jo omassa tarinassaan? Selvästi lähempänä matoralaisten kuin xialaisten käsitystä maailmasta ja sen arvojärjestyksestä. Ja Tulinoidan mestari: Ruohonkorren vastavoima, Xian tulevaisuutta määrittävä tekijä, tulen tuo Tulentuojalle. Pelkkä metafora, vai kenties joku niistä pimeyksistä, jotka ovat vaanineen maan kansalaisten näkökentän reunassa aikojen alusta asti katoamatta minnekään? Oliko avaimen antaja se, jonka kirje soimasi Vaehrania ilmoitustaululta työn jokaisena hetkenä? Vai oliko joku vain ottanut muodottoman hahmon nimen itselleen suojatakseen Seleciuksen alkuperää?

    Kerrosta alempana paistia syödä ja lientä juova tottu mietti, pitäisikö hänen kysyä Vaehranilta Tuliadoriumista heti vai myöhemmin. Hän koki kuitenkin tarvetta sulatella asiaa vielä hetken – ja miettiä, miten selittäisi toalle, ettei ollut ikinä kiinnittänyt huomiota xialaiseen uskonnolliseen rakennukseen. Eipä Vaehrankaan ollut sitä huomannut. Ja vaikka työparin pakkomielteisyytenä ilmenevä surun käsittely – tai käsittelyn puute – huolestuttikin pikkumiestä, oli hän arkistoija henkeen ja vereen, ja Jumalan Nyrkki: Xian historia maailmamme sodissa kuumotteli mielenkiintoisella luvun nimellä.

    Välillä tontulla oli päiviä, jolloin hän haaveili toa-soturin urasta ja seikkailullisista paikoista, Kristallisaarista, Gendopoliksesta, Koilisväylästä… Mutta välillä kirjat olivat tarpeeksi.

    Alkuiltapäivästä Geevee kuuli ääniä taukotilasta ja löysi Vaehranin syömästä seisaaltaan pikanuudeleita. Onneksi syö sentään jotakin, hän mietti ja istuutui pöydän ääreen.

    “Kuule Vaehran, satuin juttelemaan työmatkalla Isä Ruskon kanssa. Oliko meillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditiota? Isä kysyi sen perään.”

    “Mmmm”, Vaehran sanoi ja nielaisi nuudelit, “joo, taiteiden aukion itäreunalla.”

    “Jes. Ja, kun siinä juttelimme, niin kiinnitin huomiota temppelin naapuritaloon?”

    “Jaa?”

    “Se on Tuliadoriumi, Vaehran. Xialainen temppeli. Äläkä edes esitä että olisit tiennyt tai muistanut sitä. Olemme olleet viimeiset viikot uppoutuneena kaulojamme myöten Xian historiaan ja mytologiaan emmekä käyneet siellä temppelissä.”

    Vaehran mietti. Sielunlähde, temppelikatu… Kai siellä oli Mata Nuin temppelin lisäksi joku Athismin krickit-suunnan rukoushuone, ja joitain muitakin. Mutta Tuli ja Adorium?

    “Tuliadoriumi.”

    “Näin on. Se lukee oven yläpuolella. Rusko sanoi, että se voisi opettaa meille jotain. Käydäänkö katsomassa?”

    “Meillä kun kesti niinkin kauan tajuta, että Adorium ei ole nimi vaan xialainen titteli…”

    “Minä tiedän, ystävä. Ja minä olen totta tosiaan ihan yhtä kummissani. Mutta ehkä voimme ajatella, että on Suuren Hengen johdatusta, että löysimme sen nyt? Edes nyt?”

    “Hnng. Pakkohan se on tarkistaa. Mutta oletko miettinyt… Me olemme yhä itsekin vaitiolovelvollisuuden alla. On ihan julkista, että Klaani etsii Nimdan siruja tuhotakseen ne, mutta kun menossa on petturitutkinta ja sekä Matoro että Kapura tuntuvat olevan johdon tarkkailussa, meidän ei ehkä kannattaisi julistaa kaikille, että Xia on kaiken takana.”

    “En usko, että se on ongelma. Olemme kuitenkin akateemikkoja, eikö? Ruskokin ajatteli tekevänsä tutkimusta saaren uskonnollisista perinteistä, kun kaikki lähteet ovat kaupungissa. Josko mekin vain olisimme siellä päivittämässä jotain hakuteosta Xian kulttuurista? Suurin osa kaupunkilaisista ei tiedä, mitä me täällä päivät tutkimme.”

    “Kaipa olet oikeassa. Mennään vain. Itsehän määräämme työaikamme.”

    Vaehran tyhjensi loput kupistaan. Tuliadoriumi! Klaanilainen versio Tulinoidan mysteeristä? Kun sitä pidemmälle ajatteli, ei asia tuntunutkaan niin yllättävältä. Mercuran – juna jyrisi toan päässä taas kiskoilta synkkiin vesiin – asiakirjojen mukaan Selecius oli Xialla tunnettu hahmo, joskin osin todella varjeltu… ja Klaanin tapaiseen todella kansainväliseen paikkaan jokainen kulkija toi palan omaa kotimaataan, sen tapoja, ajatuksia ja uskomuksia. Vortixxit eivät olleen mikään pieni vähemmistö, oikeastaan he olivat lukuisimpia matoralaisten ja skakdien jälkeen. Ehkä xialaisten välitön assosiointi tuotteisiin ja kaupankäyntiin sai varomattoman unohtamaan, että kaiken kosmopolitiikan alla oli oma, ikivanha kulttuurinsa.


    Kirjakaksikko astui sisään liskotarten mitoilla piirretyistä ovista, jotka liukuivat ohitse. Eteisen kylmästä valosta he astuivat keskushuoneeseen, jonka molemmilla puolilla oli vielä samankaltaiset huoneet. Tilassa ei ollut ikkunoita, mutta valaistus oli mietitty tarkkaan; keskushuoneessa neutraalin valkoista, sivuhuoneet olivat hämäriä. Huoneiden seinustoilla oli pieniä korokkeita, kenties alttareita. Keskellä oli jalusta, jossa olisi odottanut näkevänsä uskonnollisen objektin – Mata Nuin temppelissä ehkä Suurta Henkeä esittävän kiven tai kolmen hyveen symbolin. Se oli kuitenkin tyhjä. Alttareiden väleihin oli ripustettu tauluja, jotka roikkuivat lähes näkymättömien siimojen varassa katon akustiikkalevyjen keskeltä.

    Huoneen ainoa muu henkilö oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella siistin tiskin takana istuva tanakka liskonainen. Hän katsoi parivaljakkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Päällä tällä oli hienostunut silkkihuivi ja matalakorkoiset kengät.

    “Tervetuloa Tuliadoriumiin, arvon vierailijat. Onko paikka teille entuudestaan tuttu? Minä olen Marjeen.”

    “Hei, me olemme Vaehran ja Geevee Klaanin arkistoista. Emme ole käyneet täällä aikaisemmin. Haluaisimme, hmm, tutustua siihen mitä teette. Tai siis tähän. Temppeliin.”

    “Haluatteko, että kerron teille tarkemmin? Meillä on nyt melko hiljaista, ja näyttely on hieman vajaa – sodastahan se johtuu. Kerron teille Tuliadoriumista mielelläni.”

    “Se olisi mukavaa”, Geevee totesi ykskantaan ja Vaehran nyökkäsi. Marjeen johdatti heidät keskihuoneen vasemman seinustan ensimmäisen korokkeen luo ja osoitti huonetta kokonaisuudessaan.

    “Tämä on Edistyksen Sali. Se kuvastaa Xian nousua kohti uutta päivää. Kansallemme on kunnia ottaa tulevaisuus vastaan avoimena sen luomista mahdollisuuksista. Jokainen päivä on uusi ajatus; se kehittää kaikkia edellisiä, tai tuo kykenevän mielen kohti uusia horisontteja, joita eilen emme olisi osanneet uneksiakaan. Vortixx-kansallemme ei ole ominaista miettiä vanhoja kunnian päiviä; me uskomme, että loiston päivät ovat uudessa kaksoisaurinkojen nousussa. Siksi Edistyksen Sali on väriltään valkoinen.”

    Vortixx kääntyi nyt koroketta kohti. Geevee näki vain osittain alumiinisen jalustan päällä olevan lasikuvun. Sen alla pyöri omassa painovoimaa uhmaavassa kentässään kämmenen kokoinen rinkula.

    “Tässä on Kelbuuno-et-Malciremin Dynamic Bracelet. Dynamic-sarjan tuotteet ovat valinta niille, joille huominen on mahdollisuus, ei uhka. Dynamic Bracelet mittaa käyttäjänsä aivokäyrän, lihasten kuormitusasteen, hapenoton ja sydänkiven frekvenssin. Mukava silikonivalmisteinen rannenauha valitaan henkilökohtaisesti käyttäjän käsivarren läpimitan mukaan; krickitistä titaaniin.”

    Marjeen katsoi lyhyesti arkistolaisia, mutta jatkoi seuraavalle korokkeelle, kun nämä eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain silmän suurina. Korokkeella oli jokin hyvin mekaanisen näköinen järjestelmä, jonka vieressä oleva metallista leikattu neljän senttimetrin korkuinen mittakaava-liskotar kertoi olevan pienen rakennuksen kokoinen.

    “Ehkä kerran vuosisadassa Xian kansan parista nousee aivan erityisiä yksilöitä, heitä, joilla on sekä visio että kyky toteuttaa se. Kansamme sankareiden mitta ei ole miekassa ja ruudissa, vaan kehityksessä, joka luo hyvinvointia ja arvoa tekijänsä elintaipalettakin pidemmälle. Yksi tunnetuimmista on Vernixin perheen Device. Jokaisen työvaiheen korkea laatutaso ja patentoitu hydrauliikka- ja laakeritekniikka tekniikka tekevät Devicen henkilö- ja kuormanostimista markkinoiden halutuimpia. Teillekin tämä tuoteperhe on varmasti tuttu: Devicet asennettu niin Klaanin linnoitukseen kuin Metru Nuin Colosseumin torniinkin. Tiesittekö, että Vernixien säätiö on Ga-Metrun Yliopiston suurin yksityinen rahoittaja?”

    “Mm, taisin lukea siitä joskus”, Vaehran sanoi. Vai siitä se nimi olikin tuttu. Lukemattomista väitöskirjojen esipuheista.. Tuliadoriumi alkoi tuntua pettymykseltä. Seleciusin mysteeri lipesi hänen sormiensa välistä. Miksi tämä paikka edes on temppeleiden kadulla? Tämä on vain mainos. Mainos, johon itse astutaan sisään.

    Marjeen kenties aisti lievän turhautumisen, sillä hän ohitti seuraavat korokkeet ja lähti ohjastamaan vierailijoita kohti oikeanpuoleista salia. Geevee olisi voinut katsella hissin pienoismallia pidempäänkin, toimintaperiaate oli herättänyt tontun mielenkiinnon voimakkaammin kuin sen rakentaneen yrityksen sosioekonominen asema. Vaehran tajusi vaikuttavansa hieman tylyltä ja yritti korjata tilannetta.

    “Anteeksi, mikä tämä tyhjä koroke on?” Hän kysyi ja viittasi huoneen keskelle, korokkeelle, joka oli muita matalampi ja laajempi.

    “Ah, aivan. Siinä pitäisi olla Mantross AB:n Hurricane III, tehokas adoriniumydintekniikkaa käyttävä kontrarotaatiomoottori. Olemme kuitenkin antaneet kappaleemme Klaanin käyttöön, sillä kaupunkimme laivat ovat suurelta osin vanhentuneita purje- tai dieselvoimalla toimivia, ja partioaluksille on nyt tarvetta. Näytekappaleemme ovat kaikki täysin toimintakuntoisia. Emmekä ole saaneet tehtaalta uutta, kun saari on jotakuinkin saarrossa. Ymmärrätte varmaan. Näytekappaleiden rahtaus ei ole kaikesta korkein priorieetti, kun joitain yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä.”

    “No, varmasti parempi näin. Klaani on varmasti kiitollinen. Me ainakin olemme”, Vaehran nyökkäsi.

    “Jos saisitte toisen kappaleen tilalle, niin antaisitteko senkin partiokäyttöön?” kysyi pieni tonttu, ja tajusi suoraan, että kysymys oli ehkä hieman epäkohtelias, “Tai siis, sehän olisi taas sama tilanne. Hyödyllisempi turvaamassa rannikkoa.”

    Arkistolaisten yllätykseksi Marjeen nauroi ja vaikutti siltä, kuin todellinen henkilö olisi paistanut läpi sen ulkokuoren alta, joka oli opetellut esittelynsä ulkoa. “Niin, varmasti antaisimme. Xian tehtaat eivät halua sotkeutua tähän konfliktiin, mutta auttamistapoja on hienovaraisempiakin, kun laskeudutaan ruohonkorsitasolle. Seuraatteko minua seuraavaan huoneeseen?”

    Vortixxin astuttua oviaukon alta seuraavan huoneen valaistus heräsi eloon. Sähkönsinisestä syvänvihreään liukuva vaikutelma leikki seinustoilla. Oviaukosta vastakkaisella seinällä oli suuri maalaus – ei, sittenkin valokuva – jossa kaksi Vortixxia seisoi käsi kädessä selät katsojaan päin vasten kaksoisaurinkojen hohdetta.

    “Tämä on Eleganssin Sali. Maailman kansat elävät päivästä päivään vaarojen ja haasteiden keskellä; armottoman sään, epävarmojen satojen, erämaiden petojen ja pahantahtoisten voimien haastamana. Xian edistys on kuin kansamme ylle nouseva suojelushenki, joka nostaa kämmenensä vastaan: ei enää. Kaikki maailman asukkaat ovat arvokkaita, kaikki ansaitsevat turvallisen, miellyttävän ja sujuvan elintaipaleen.

    Olette varmasti kuulleet saaremme Vuoresta. Vortixx-kansalle se symboloi ikuista sykliä luonnonvoimien ja älykkäiden, tuntevien olentojen välillä. Halutessaan kansalaisemme voivat osallistua riittiin ja kiivetä vuorelle yhdessä läheisensä, usein parhaan ystävänsä tai puolisonsa kanssa. Mutta Vuoren riitti ei ole vain kahden yksilön ponnistus; riittiin osallistuu koko kulttuuri, sen kehitys ja eleganssi.”

    Ilman annettua merkkiä siniset valot syttyivät näyttelykorokkeiden alla. Yhdellä lepäsi hienopiirteiset, mustasta metallista valetut kenkiin kiinnitettävät kiipeilypiikit. Toisella korokkeella oli neliteräinen salkoase. Nyt näyttää tutummalta. Xia ja asevalmistajat, Vaehran mietti.

    “Denceen Stilet-kenkäpiikit vaativaan makuun, matkalle ylös kohti uutta elämää. Valmistajan ideologiaan kuuluu poistaa tuotteesta kaikki tarpeeton – ja tehdä esineen ajatuksen ytimestä kaunis. Trancen Intence-kalliotarrain on aikamme versio Xian esihistorian vuorimestareiden kiipeilyesineistä. Millimetrin tuhannesosan tarkkuudella toimivat servot siirtävät terät juuri oikeaan kohtaan ja saavat otteen minkä tahansa muotoisesta kielekkeestä. Kansamme vuosituhansinen kehitys nostaa rohkeat ja pelottomat kohti eleganssinsa huippuja.”

    Marjeen johdatti kirjastoväen huoneen toisella seinustalla odottavien korokkeiden luo.

    “Xian kansa ei kuitenkaan käperry itseensä ja jätä eleganssinsa siunausta vain itsensä hallintaan. Suuren Hengen lapsista me olemme olleet auliimmin luomassa yhteyttä muihin kansoihin; rauhanomaisesti, uudet ajatukset ja luomistyömme hedelmät edellä. Olemme levittäneet kansojen pariin kykyä ja mahdollisuuksia nousta ylös elämisen jatkuvasta taistelusta, astua arkipäivän yläpuolelle ja sanoa: ‘Me olemme täällä vain kerran. Miksi tyytyisimme vähempään?’”

    Vihreä valo syttyi korokkeiden takana ja valaisi suurten konttialusten pienoismallit. Niiden takana oleviin korkeisiin lasipilareihin syttyi värilliset valot, jotka muodostivat näyttävän pylväsdiagrammin.

    “Xian kaupankäynti on nostanut sekä Vortixx-kansan että lähisaarten elintasoa kuluneiden vuosituhanten aikana. Eleganssimme nousu on levittänyt siunaustaan kaikkien ystävämielisten kansojen keskuuteen tavalla, joka on merkki todellisesta yhtenäisyydestä. Meille siunatuilla lahjoilla – luomisella, jalostuksella, jakamisella – olemme toteuttaneet velvollisuuttamme, tehneet osamme tämän maailman rakentajina.”

    Esitys oli samaan aikaan tylsä, pöyristyttävä ja hypnoottinen, mutta se osa Vaehrania, joka pysyi lähes aina skarppina ja analyyttisenä, vaikka vain alitajuntaisesti, käsitteli Marjeenin tapaa esitell Vortixxien kulttuuria. Mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Mitä kuvasta puuttuu? Uskooko puhuja itsekään siihen, mitä kertoo?

    Toan omassatunnossa kiisteli kaksi ääntä. He olivat kaupungin uskonnollisten rakennusten kortteleissa, eikä Vaehranilla ollut tapana olla nenäkäs paikoissa, jotka olivat jollekin pyhiä. Mutta kaiken kaupallisuus oli niin käsinkosketeltavaa. Oliko tämä todellakin temppeli? Hänen oli pakko kysyä.

    “On totta, että Xian teknologia ja keksinnöt ovat mahdollistaneet monenlaista kehitystä, auttaneet muita kansoja voittamaan haasteita ja selviytymään ongelmistaan. Mutta eikö kuitenkin moni näistä tuotteista ole aivan eri maailmasta kuin suurin osa matoran-yhteisöistä, elintasollisesti? Pohjoismantereen ympäristöstä aina Mexi-Koroon suurin osa kylistä elää käsityö- ja vaihdantataloudella.”

    “Niin, olette aivan oikeassa”, Marjeen aloitti, ja hänen äänensävynsä oli jossain esittelijäksi koulutetun ja oman itsensä välillä, “moni tämän maailman asukkaista on suoran valmistaja-asiakas-suhteen ulkopuolella. Se ei tarkoita, etteikö nämä työläiset hyötyisi kehittyneiden valmistajien tuotteista. Joskus systeemi piilottaa oman kauneutensa: kulttuuriimme kuuluva uusien, käyttämättömien ja ensiksi juuri itselle hankittujen tuotteiden arvostus johtaa siihen, ettei mahdollisuudesta, jossa varakas käyttäjä myy tai lahjoittaa vanhemman mallinsa eteenpäin hankkiessaan uuden. Epäviralliset tutkimukset osoittavat, että vanhempia xialaisia malleja löytyy myös niistä kylistä, jotka eivät käy kauppaa suoraan valmistajien ja tukkuportaiden kanssa. Asia kyllä kiinnostaa valmistajia, vaikkeivat ne siitä ääneen puhukaan. Joka tapauksessa monen kalastajan ja lämpökivikaivosmiehen työ helpottuu näissäkin kylissä kansamme saavutusten eleganssin takia.”

    Vaehran nyökkäsi. Niinpä niin, onhan oma lukulamppuni ja arkistointijärjestelmäni xialaista tekoa, jotain kautta. Mutta pienoinen kritiikin hiven xialaista kulutusjärjestelmää kohtaan herätti toivoa toan mielessä – siitäkin huolimatta, että Tulinoidan historia oli kaukana aiheesta.

    He kävelivät Edistyksen Salin läpi kolmanteen huoneeseen. Kolmen vierekkäisen huoneen järjestys, jossa reunimmaisiin pääsi vain keskimmäisestä, ei vaikuttanut kovin toimivalta. Marjeenkin varmasti tiedosti sen, sillä esittelijän ryhdissä oli väläys epävarmuudesta. Vai oliko sen saanut aikaan arkistoijan haastava asenne? Se sai Vaehranin tuntemaan olonsa epämukavaksi myös itsensä kanssa. Mercuran puolison kirje nousi pintaan toan mielessä, jos se oli sieltä mihinkään hautautunutkaan. Aiheutettuaan ystävänsä kuoleman marssiminen tämän kansan temppeliin tökkimään kaikkea mikä liikkuu ei ollut kunnoittava ele. Miten syvälle tiedon takojan polku johtaisi?

    Oikeanpuoleisen huoneen valaistus syttyi Marjeenin astuttua kynnyksen yli. Kullankeltaiset lamput olivat tällä kertaa lattian rajassa, ja alavalo antoi hyvin erilaisen vaikutelman. Vastapäisellä seinustalla olevalla korokkeella oleva tuote – ei, se ei ollut tuote. Se oli pieni kivihahmo, yllättävä mutta samalla hyvin tuttu. Mata Nuin kivessä oli sama ympyräsuu ja suljetut silmät kuin matoran-kansankin pyhätöissä. Kolmikon tultua jalustan tykö syttyi seinälle patsaan yläpuolella kattoon asti nousevat pienistä diodeista koostuvat kuviot: kuin kaartuvat siivet – tai lieskat.

    “Suuri Henki Mata Nui laskeutui taivaasta valvomaan valtakuntaansa, jonka täytti valo ja ihmetys. Tämän näkemyksen jakavat lähes kaikki maailmamme kansat. Xian kansa on kuitenkin oppinut katsomaan pidemmälle; me olemme kääntäneet kaukoputkemme Mata Nuita pidemmälle. Suuret Olennot, maailman alkumeren luotsit, loivat maan ja kansan ja laittoivat Suuren Hengen paikalleen katsomaan heidän peräänsä – pitämään yllä systeemiä, joka kurottaa kohti uusia horisontteja. Xian kansan eleganssi on Suurten Olentojen huokauksia ja unelmia, väreitä heidän taivas-laivansa vanavedessä. Meidän edistyksemme on heidän lahjansa. Ja me seuraamme heidän jäljissään. Siksi Kosmoksen Sali on väriltään iltaruskon kullankeltainen.”

    Vaehran tuijotti pientä kivihahmoa suuren kosmoksen keskellä. Hän huokaisi syvään. Lämmin hengitysilma väreili keinovalossa.

    “Luomista tutkivat filosofit ja historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että niin matoranit kuin vortixxitkin – ja skakdit, peikot, steltiläiset ja muut – ovat Mata Nuin lapsia. Eivätkö Vortixxit usko niin, omasta suvustaan? Mercura ei ikinä puhunut… Enkä myöskään tiennyt, he jättävät kolme hyvettä opista kokonaan pois. Adoriumi tuntuu muutenkin korostavan yksittäisten, no, valmistajien saavutuksia, ei yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Kertoivatko Suuret Olennot Seleciukselle, että hyvää saa levittää vain niille, joilla on rahaa maksaa? Ei ihme, että Mercura tykkäsi kaivella näitä mutia… Vai olinko se vain minä?”

    Geevee ja Marjeen tuijottivat häntä. Vaehran tajusi sanoneensa sen ääneen.

    “Siis anteeksi… Minä en ole ihan parhaimmillani… Ajattelin ääneen. Ystäväni… Olen pahoillani, tällaisessa paikassa, en tarkoittanut…” Vaehran näki vain mustaa, hän halusi valua lattian alle. Oliko totuus tosiaan revittävä auki paljain käsin? Läpi Mercuran, läpi suvaitsevaisuuden ja sivistyksen?

    “Toverini”, Geevee sanoi Marjeenille, “ei ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.

    Vortixxin ryhti lysähti hieman, mutta silmiin syttyi terä. “Niin, useimmat tosin eivät pyydä edes anteeksi. Xialaiset syöttävät heikot vuorelleen. Xialla kannattamattomasta bisneksestä saa kuolemantuomion. Xialaiset eivät tarvitse orjia kun ne omistavat jo kaiken. Xialaiset osaavat puhua vain money money money.Xialla saa arvostusta vain, jos heittää siskonsa vuoren kitaan. Xialaiset vaihtaisivat taivaansakin muoviseen jos voisivat. Xialaiset murskaavat korkokengillään köyhien kallot. Xialaiset pyllistävät Suurelle Hengelle ja samalla nuolevat Varjotun varpaita. Xialaiset eivät osaa tehdä musiikkia, vain koneiden säksätystä. No, viimeinen, on ainakin totta, maannaisteni tekno on hirveää, mutta se on vain mielipideasia. Kaikki asiat, mitä lajini on tehnyt, ei ole ollut hyväksi maailmalle tai meille. Mutta jos olette huomanneet-” Marjeen katsoi Vaehrania, joka oli teknisesti matoran ja Geeveetä, joka oli mahdollisesti matoran – “tämä on hyvin paljon matoralaisten maailma.
    Matoralaiset näkevät itsensä pieninä kansalaisina, enemmän vastaanottajina kuin tekijöinä. Heitä kurittavat milloin makutat, milloin skakdit, milloin vortixxit, ja heitä suojaavat Toa-soturit ja Suuri Henki. He rakentavat, mutta he sanovat rakentavansa Mata Nuille, turagoille, hyveillensä. He ovat vaatimattomia ja vähään tyytyviä. Näin sanotaan. Mutta kun vaatimattomuuden vetää tarpeeksi pitkälle, se muuttuu ylpeydeksi, ja matoralaisten äänienemmistöllä heidän maailmankuvansa on tehty viralliseksi aivan kaikkialla Metru Nuista etelään. Matoranit ovat ne, joihin verrataan. Muut saavat selitellä poikkeamistaan, ja jokainen vortixx on syypää ympäristöongelmiin ja epätasa-arvoon.

    Xialla ei ole valoisia laguuneita, josta voi kalastaa perhepiirilleen aterian. Sen on aiheuttanut ehkä joku ylemmässä portaassa, ehkä tuhat tai sata tai kymmenentuhatta vuotta sitten, mutta onko sillä väliä? Sama taho mahdollistaa tuhansien toimeentulon, ja antaa suuntaa elämälle, niille jotka eivät voi elää omassa paratiisissaan. Emme me mestaa niitä, joiden liiketoimet ovat kannattamattomia, toivomme vain, että se, joka ottaa vastuulleen muita olentoja pystyy pitämään heistä huolen jatkossakin.

    Minun kotini on Bio-Klaani, mutta olen ylpeä synnyinsaarestani. Kaikki ei ole siellä aina iloista ja kaunista, niin kuin ei täälläkään. Mutta se on silti paikka, josta olen tullut, ja jossa voin olla kolmen matoranin korkuinen liskonainen, sellainen jollaisena tulin kapselistani, ilman että joudun pyytämään anteeksi.”

    Vaehran räpäytti silmiään. “Niin. Minun osuuteni on se, anteeksipyyntö. Minulla ei ollut mitään oikeutta sanoa sitä, mitä sanoin. Eikä minulla pitäisi olla syytä edes ajatella niin kuin ajattelin. Minä vain – tai siis me – olemme tutkineet Xian historiaa. Kuten varmaan tiedät, olemme arkistolaisia. Xian historia näyttää menevän yhteen Nimdan sirujen historian kanssa, ja niiden kohtalo näyttää sitoutuneen Klaanin kohtaloon. Mainitsitte jo Seleciuksen, ja hänen jäljillään me yritämme olla. Tuntuu vain, että hän on useita erilaisia tahoja tai henkilöitä, ja niiden kanssa me olemme valvoneet yökausia. Tai ainakin minä olen, ystäväni tietää paremmin, mikä on terveellistä.”

    “Saat anteeksiantoni. Kulttuurien kohtaamiset eivät ole aina helppoja. Mitä Tulinoitaan tulee, suhteemme Seleciukseen on kahtiajakoinen; toisaalta hän on ylistetty hahmo, sukumme ylpeys, mutta myös verhottu hahmo, ikään kuin myyttiä ei haluttaisi vesittää totuudella.”

    Vaehran huokaisi. “Tuo varmaan pätee moneen muuhunkin elämää valtavampaan hahmoon. Olemme lukeneet myös Selecius-säätiöstä, joka on ilmeisesti olemassa nykyäänkin, mutta se ei tunnu olevan otollisempi aihe tutkimukselle…” toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’!

    “Säätiö on olemassa. Enempää en osaa sanoa, se liikkuu aivan eri arkipäiväisyyden tasolla kuin meidän Adoriumimme. Mutta Seleciuksen nimeä kyllä käytetään nykyäänkin, eikä hyvään. Useat asetehtaat ovat ottaneet hänen nimensä myyntiartikkeleiksi. Ja sitä jos jotain minä en siedä! Olen ylpeä kodistani ja kansastani, mutta suhteemme väkivaltaan on vääristynyt.”

    “Aivan”, Geevee huomasi asian, jonka oli tiedostanut alitajuisesti alusta asti, “ei aseita. Kiipeilyvälineitä, infrateknologiaa, perämoottori, mutta ei aseita.”

    “Olen aina ylpeä, kun asia huomataan! Ja toisaalta surullinen, koska se on niin yllättävää. Tietäisittepä, miten paljon asefirmat yrittävät rauhan aikaan vongata meitä laittamaan pyssyjään esille? Siihen minä olen vetänyt linjan. Tuliadoriumissa ei aseita esitellä. Jos olisimme suostuneet yhteistyöhön, voisi meillä olla iso ja komea, monikerroksinen talo. Mutta tämä riittää meille.”

    Hetken he vain tuijottivat Mata Nuin kiveä ja sen yläpuolella kaartuvia valokaaria. Vaehran halusi sanoa jotain, muttei tiennyt mitä.

    “Mainitsit Mercuran”, Marjeen sanoi ja katsoi Vaehrania silmiin. “Saanko tiedustella, kuka ystäväsi on?”

    “Mercura… hän oli tutkija, ja journalisti, eikä hän pelännyt. Ja minä- minä pyysin häntä tutkimaan Selecius-säätiötä meille, koska kaikki muut tietolähteet kuivuivat. Ja hän tutki. Hän…” kyynel vierähti tulen toan naamion poskelle, ja hän köhäisi palan noustua kurkkuun.

    “Hän kuoli juna-onnettomuudessa Xialla. Hän ja moni muu, ehkä viikko sitten. Se oli aiheutettu. Minä ajoin häntä sinne. Ja joku tappoi heidät kaikki, koko junan.”

    “Ymmärrän. Minä kuulin onnettomuudesta, seuraan synnyinmaani tapahtumia. Ja jos joku tappaa junallisen siviilejä pelkän tutkimuksen takia, siitä synnistä ei puhdista Mata Nui eikä Suuret Olennotkaan. Haluatteko tulla takahuoneen puolelle? Olemme ehkä kaikki teekupposen tarpeessa.”

    Vaehran otti tarjouksen vastaan kiitollisena. Takahuone oli samanlainen kuin takahuoneet kaikkialla: pieni keittiö, pari kolme tuolia, kuplamuoviin pakattu lähetys vielä nostolavalla, hyllyjä täynnä kääreitä ja niteitä. Täällä sentään oli ikkuna, vaikka se olikin pieni. Tee oli kamomillaa.

    Marjeen kaatoi kolme kupillista ja istui pyöreän pöydän ääreen arkistolaisten seuraan. “Minä uskon, että ystäväsi tiesi, minkä riskin oli ottamassa. En voi auttaa teitä säätiön kanssa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Mutta jos Mercura tutki sitä, uskon, että olisi väärin jättää tutkimus kesken. Väärin häntä ja hänen periaatteitaan kohtaan. Ja jos saatte selville säätiön mysteerin, ratkaisee se sotaa tai ei, niin valheen verhon raottamisesta voisi olla hyötyä myös Xian ilmapiirille.”

    “Olen kiitollinen. Tätä on vaikea käsitellä yksin, vortixx-kulttuurin ulkopuolelta. Asia on samalla henkilökohtainen ja vieras, kammottavalla tavalla”, Vaehran sanoi.

    “Ja me saamme mielenrauhaa siitä, että kaupungin Tuliadoriumi suhtautuu suopeasti tutkimukseen”, Geevee lisäsi.

    “Olkaa hyvä, ystävät. Ja muistakaa, että suurimmalle osalle xialaisista henki ja elämä ovat tärkempiä kuin säätiöiden salaisuudet, vaikka itse Tulinoita paljastuisikin huijariksi tai rikolliseksi.”

    He miettivät tätä ja joivat teetä. Keksiäkin oli, ja vaikka se oli melko kuivaa, antoi se arkistoijille ja Tuliadoriumin Marjeenille jotain, mihin pureutua samalla, kun edes jonkinlainen seesteisyys laskeutui heidän yllensä.

    Kun aikaa oli kulunut merkityksetön määrä – ehkä puoli tuntia – Geevee kulautti loput jo viileästä teestään. “Suurkiitos, Marjeen. Pitäisiköhän meidän palata arkistoille?”

    “Niin, varmaan pitäisi”, Vaehran punnitsi, “mutta minusta kuitenkin tuntuu, ettei se ole hyvä idea. Sinä sanoit, että valvon liikaa kirjojen parissa, ja sinä yleensä tiedät mikä minulle on hyväksi. Minä ajattelin, että – lähtisin kalaan. Minä en nimittäin muista että olisi ikinä varsinaisesti käynyt kalassa. Mutta se on sitä, mitä ne sanovatkaan, vastapainoa. Ehkä joku Huonolla satamakadulla lainaa minulle onkea tai vapaa tai viehettä. Matoa, kenties. Voit tulla mukaan jos haluat.” Tulen toa nyökkäsi vielä vortixxille. “Sinä myös, Marjeen.”

    “Ehkä lähdenkin”, Marjeen vastasi.


    Vaehran ja Geevee saapuivat Arkistoille tahoiltaan seuraavana aamuna vasta kymmeneltä. He olivat sopineet, että pidemmät aamu-unet tekisivät kummallekin hyvää. Ne todella tekivät.

    Taukohuoneessa heitä odotti tuttu, mutta odottamaton hahmo.

    “Hyvää huomenta”, Suga tervehti heitä laskiessaan Klaanilehden kuukausiliikkeen käsistään.

    “Huomenta, Suga”, Vaehran sanoi yllättyneenä. Yleensä Arkistoissa oli hänen saapuessaan pelkkiä vartijoita.

    “Et taida olla täällä lainaamassa lukemista”, Geevee arvaili, “kerta olet ainoita klaanilaisia, jotka tietävät tutkimuksistamme.”

    “Oikein arvattu, hyvä Geevee. Minä sain kirjeen… Ja saatatte arvata keneltä.”

    Suga kaivoi haarniskansa alta ruskean kuoren ja veti sieltä esiin lyhyen, käsin kirjoitetun viestin. Hän mietti hetken. Huoneessa ei ollut muita. Jään toa tarjosi paperia arkistoijille.

    “Lukekaa vain. Siinä ei ole kovin pitkästi henkilökohtaisuuksia… Ja siitä tiedän, että kirjoittaja on hän.

    “Mennään kuitenkin ensin toimistoon”, Vaehran sanoi. Eväät jäivät pöydälle kun kolmikko asteli portaat ylös Vaehranin toimistoon. Tulen toa sulki oven ja asetti kirjeen pöydälle. Geevee kiipesi sen vierelle lukemaan.

    Luettuaan Vaehran nojasi päänsä käsiinsä. Jälleen kerran kirjastonhoitaja löysi itsensä tilanteesta, joka oli hänelle täysin vieras.

    “Kultaiset soturit aiheuttivat jo yhden ystäväni kuoleman. En tiedä, voinko lähettää sinua tälle tehtävälle. Kuka Mercuran kuoleman takana onkin, he kenties tietävät jo, että havittelemme Tulinoidan arvoitusten ratkaisuja, ja eivät selvästikään pidä siitä. Oletko varma, että ystäväsi kirje on aito? Missä yhteydessä te olette tutustuneet?”

    Suga hieraisi partaansa, mutta päätteli, ettei nyt ollut sopiva aika kysyä.“Vaehran hyvä, sinä luit kirjeen. Minun on mentävä. Luotan Seleciukseen, oli hän tehtaasta syntynyt tai ei. Enkä usko, että kukaan voisi väärentää tuollaista kirjettä tuntematta häntä ja minua.”

    “Siltikin. Hän puhuu haudasta, josta on tullut.”

    Vaehran irrotti nastan ja otti ilmoitustaululta rypistetyn paperin ja laittoi sen pöydälle Sugan tuoman kirjeen vierelle.

    Parahin Mercura,
    Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
    Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

    Kirjeet eivät olleet samanlaisia. Mestarin uhkailukirje oli kultaisella konekirjoituksella painettu, äärimmäisen kohtelias viesti. Sugan saama kirje oli kirjoitettu käsin, selkeällä mutta koruttomalla käsialalla.

    “Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin… Ja sinun toverisi Selecius aikoo avata haudan saadakseen tietoa menneisyydestä, ja haluaa sinut mukaasi. Ja kummankin takana on tämä kultanaamioiden taho. Tämä yhteys… pelottaa minua. Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos Mercuran tappanut taho olisi jäljittänyt jo meidät.”

    “Toisaalta kyllä kirjeiden viesti on päinvastainen”, Geevee sanoi ja raaputti leukaansa, “Selecius – siis toverisi – haluaa tietoa päivänvaloon, ja mestari sen sieltä pois. Ja kuulkaas, minä luin näistä sotureista. Niistä puhuttiin dosentti Aoten Jumalan Nyrkissä. Aote ensinnäkin ihmettelee, miksi niin xialaisen, mutta muualla tuntemattoman tahon – siis Seleciuksen – nimissä oleva säätiö tekee niin matoran-kulttuurikoodattuja joukkoja. Kultainen Hau, suojelun naamio, tuo useimmille mieleen Suuren Hengen suojeluksen, Toa Metrun Toa Lhikanin – tai meidän Tawamme.”

    “Yleensä asioiden tuominen valoon on lähempänä oikeaa, varsinkin jos taho on voimakas ja vaarallinen säätiö”, Suga sanoi.

    Vaehran naputteli pöytää. “Olette oikeassa. Opimme Marjeenilta, että xialaiset pitävät suuntautumistaan ulospäin vahvuutena, ja se voisi selittääkin sotilaat, mutta toisaalta Seleciuksesta ei kyllä juuri kuule Xian ulkopuolella. Meilläkin kesti kauan yhdistää nimi vanhoihin asekuvastoihin.”

    “Niin, ja sekin oli aika kummallinen löytö. Hitto kun me heitimme sen katalogin roskikseen!” Geevee katsoi haikeana toimiston roskikseen, joka oli tyhjä.

    “Se katalogi oli kyllä hämmentävän arkinen ja banaali tähän kaikkeen verrattuna. Seleciuksen säätiö tuntui enemmänkin pimittävän tietoa kun markkinoivan niitä ulkopuolisille.”

    “Siitäkin Aote puhuu. Säätiön pääkonttorista tai työntekijöistä ei meinaa saada lainkaan tietoa… Kuten tiedämme.” Geevee nyökkäsi rypistettyä paperia kohti. “Se on ilmeisesti pörssin sisä- tai yläpuolella ja käyttää talouden harmaalla alueella kaikkivoipaa valtaa. Tavat vain ovat muuttunueet historian saatossa. Nykyään valistusjärjestö “Noidan tyttäret” tuntuu oikovan niitä, jotka yrittävät kyseenalaistaa tilanteen. Päättelin, että kyseessä on julkisuuskelpoisempi versio mestarista, joka on valmis silkkoihin terroritekoihin.”

    “Säätiökö teki Selecius-joukot? Sama, joka tutki Nimdaa videolla?” Suga kysyi.

    “Oletan niin, joskin näitä on lähes mahdoton ajoittaa”, Geevee vastasi. “Joukkoja ei nimittäin ikinä ‘julkaistu’ tai mitä sanaa niistä pitäisi käyttääkään. Aote puhuu kultaisesta armeijasta, jota ei ikinä käytetty historiallisissa taisteluissa – ja arvelee, että se oli valmistettu muita kuin vortixxeja varten. Useimmathan olivat sitä mieltä, että joukot olivat keinotekoisia, ja ystäväsi kirje tuntuu todistavan tämän. Katalogi myös.”

    Sugan naamiolle nousi pieni hymynkare. “Niin, paitsi minun ystäväni taistelut. Joskaan häntä ei ‘käytetty’. Olen varma siitä. Ja jos tämä matka vie minut vaaraan, ei syy ole teidän. Seleciuksen kanssa teimme sitä, mihin meidät oli luotu, oli takana sitten Tulinoita tai Suuri Henki: seikkailimme saarelta toiselle. Opetimme kyläläisiä taistelemaan hirviöitä vastaan. Tuimme heitä, jotka tukea tarvitsivat. Teimme tavallisten matoralaisten arjesta hieman helpommin kestettävää.”

    “Toa-asioita”, Vaehran huokaisi, “samalla kun minä istun neljän seinän sisällä ja asetan muita hengenvaaraan.”

    “Hengenvaara kuuluu soturin osaan. Minun elämäni on sodassa, kiertelevänä soturina ja taas sodassa, ollut väkivaltaa. Ja se on aina väkivaltaa jotain vastaan, ja silloin minä olen hengenvaara muille. Ja joskus sitä päätyy miettimään, onko tässä mieltä, viekö tämä maailmaa eteenpäin? Onko rauha vain valmistautumista seuraavaan sotaan? Joskus tuntuu, että me miekoin ja tapparoin yritämme vain hoitaa taudin oireita. Mutta sinun panoksesi, tutkimus, asioista selvää ottaminen, salaisuuksien tuominen päivänvaloon… Se on kuin etsisi lopullisen parannuksen. Minä en tiedä, tuoko Nimdan tai tulinoidan mysteeri meille pelastuksen, mutta uskon silti, että niiden tuominen pois varjoista auttaa maailman heikkoja suurten voimien juonia vastaan. Ja tuon uhkauskirjeen lähettäjä… uskon, että sitä vastaan on taisteltava, ja siinä sinun ja Arkiston panos on parhain, mitä voin kuvitella!”

    “Kiitos, Suga. Tarkoitan todella. Ja Marjeen, joka pitää kaupungin xialaista pyhättöä, oli samaa mieltä. Ei kostona – sillä uskon, että jo totuuden paljastaminen laittaisi lopun Tulinoidan mestarin terrorille. Heillä on menetettävää.”

    Vaehran otti rypistetyn uhkailuviestin, tasoitti sen pöytää vasten ja laittoi sen Sugan saaman Seleciuksen kirjeen kanssa samaan kirjekuoreen.

    “Haluan, että näytät tämän ystävällesi. Sillä vaikka taho on aivan eri, on hänellekin tärkeää tietää, mihin hänen kasvojaan käytetään. Ehkä se auttaa Seleciusta löytämään paikkansa tässä tarinassa.”

    Siinä kesti kauan, mutta olen vihdoin löytänyt yhden niistä hylätyistä paikoista, joissa kaltaisiani syntyi ja koulutettiin. Ehkäpä kyseessä oli sama, josta nousin auringonvaloon, ehkä ei. Muistoni noista ajoista ovat hiipuneet vain etäiseksi sumuksi. Kuten kaikki kaltaiseni, niihin aikoihin olin joku toinen.

    En ole vielä astunut tuohon hautaan. Teen niin riippumatta siitä, oletko mukanani vai et. Odotan kuunkierron ajan siellä, missä viimeksi kohtasimme. Jos haluat vielä muuttaa mielesi, ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin jättää saapumatta. Ymmärrän kyllä, jos päätät tehdä niin.

    Vaikka tunnenkin kyllä Toa Sugan tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tuo tarjous on hänelle pelkkä muodollisuus. Nähdään pian, rakas ystävä.

    – S

  • Loispistiäinen 3

    Xia

    Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä ”tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.

    ”Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
    ”Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, ”Kuten makuja tai tunteita?”

    Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.

    ”Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. ”Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
    “Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
    ”Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.

    He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.

    “Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
    ”Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. ”Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
    “Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
    “Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
    Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
    “Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. ”Älkää huoliko.”

    He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..

    “Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
    “Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. ”Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
    “Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
    Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi ”lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
    ”Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
    ”Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.

    Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
    ”Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.

    ”Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: ”Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
    ”Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
    Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
    Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.

    He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
    ”Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
    “Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
    Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
    ”He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. ”Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
    ”Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. ”Mistä on kyse?”
    Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
    “Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
    ”Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. ”Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
    ”Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.

    Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
    ”Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.

    He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.

    ”Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
    “Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
    ”Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
    “Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
    ”Mitä tarvitset?”
    “Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.

    ”Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. ”Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
    “Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
    ”Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. ”Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
    “Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
    ”Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
    “Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.

    Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
    ”Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. ”Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
    ”En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
    “Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
    ”No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. ”Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”

    Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
    ”Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
    ”Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. ”Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
    “No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
    Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
    “En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.

    Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
    Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
    ”Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.


    Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
    Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: ”Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
    Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
    Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.

    Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
    ”Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.

    Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.

    Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.

    Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.

    Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.

    Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
    ”P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. ”Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
    Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.

    Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.

    Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.

    “Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.

    ”… mitä ajat takaa? Puhu!”

    “Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.

    ”Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.

    “Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
    ”Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
    ”Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.

    ”No, tuota”, lisko nielaisi.
    Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.

    Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.

    “Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
    ”Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. ”Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
    “Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”

    Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.

    “Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
    Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.

    ”Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. ”Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”

    “Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
    ”Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
    “Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
    ”On!” selakhi huusi. ”Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
    “Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”

    ”Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. ”Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
    Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
    ”Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.

    Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
    ”Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
    Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
    Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. ”Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.”
    Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
    Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
    “Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
    ”Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”

    ”Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
    ”Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
    ”Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. ”Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
    Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.

    Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.

    Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
    Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. ”Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. ”Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
    “Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
    ”Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. ”Te toat olette ihan hulluja.”
    “Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
    ”Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. ”Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
    “Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
    ”Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. ”No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”

    Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. ”Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. ”Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
    ”Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.

    He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
    ”Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
    “Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
    ”Olet aina niin rohkaiseva.”

    “Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”

    He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
    “Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
    Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
    ”Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
    ”Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
    Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
    “Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.

    ”Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
    ”Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
    ”Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
    ”Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
    ”Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
    Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. ”Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
    ”Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
    ”Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. ”Maahan.”
    ”Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. ”Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”

    Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
    ”Kaikkeen?” hän varmisti.

    ”Suunnittelin valtaosan itse.”

    ”Exo-Nova?”

    Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.

    ”Näytä kristalli”, hän määräsi.
    Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. ”Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. ”Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”

    Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.

    ”Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.

    Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
    ”Anna minulle Exo-Nova.”

    ”Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. ”Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
    ”Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. ”Mitä sinä teit?”
    ”Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
    Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. ”Tiesit siitä.”
    ”…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. ”… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
    Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. ”Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
    Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: ”Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
    Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. ”Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
    ”Terävä huomio, arvon neiti.”
    Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.

    ”Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.

    ”Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
    ”Ensin anna ase.”
    ”Sinä bluffaat.”
    ”Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”

    Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
    Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.

    ”Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.

    ”Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. ”Poista se varotoimi tästä-”

    Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.

    Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
    Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
    Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.

    ”Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.

    ”Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.

    Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
    Siltä hengen vieminen tuntui.
    Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.

    Meri
    Tunteja myöhemmin

    Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.

    “Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
    ”Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.

    Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. ”Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
    ”Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. ”Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
    “Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
    ”Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
    Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
    ”Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
    “Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
    “Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
    “Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
    ”Entä… Tasenda?”
    Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
    ”Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
    “Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.

    Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
    Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.

    ”Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
    “Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”

    Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
    ”En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. ”Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”

    “Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.

    Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.

    ”Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. ”Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”

    “Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.

    ”Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. ”Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.

    “Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
    Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.

  • Tulinoidan mestari

    Bio-Klaani
    Arkistot

    … osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.

    Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.

    ”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”

    ”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
    ”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.

    ”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.

    ”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
    ”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”

    Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
    ”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”

    ”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”

    ”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.

    ”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”

    Xia


    Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.

    Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.

    Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
    Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.

    Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.

    Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.

    Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
    Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
    Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.

    Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.

    Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
    ”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
    Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
    Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
    ”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
    Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.

    Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.

    Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..

    ”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
    Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.

    Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
    ”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
    ”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
    Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
    ”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
    ”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.

    Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.

    ”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
    ”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
    ”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
    Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
    ”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
    ”Näytä ne.”
    ”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”

    Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
    ”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”

    Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.

    ”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”

    Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
    Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.

    Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
    ”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
    ”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
    ”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.

    Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.

    Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
    Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.



    Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
    He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.

    Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.

    ”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.

    ”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
    ”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
    ”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”

    Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
    Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.

    Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.

    Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.

    ”Muistan”, Quintilia vastasi.
    ”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
    ”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
    ”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
    ”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
    Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.

    ”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
    ”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
    ”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
    ”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
    Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.

    Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.


    Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
    Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
    Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
    Tunne oli puhdasta epätoivoa.

    ”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
    Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
    ”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
    ”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.

    Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
    ”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.


    Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
    Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
    Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
    Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.

    Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
    Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
    Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.

    Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.

    Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.

    Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.

    Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
    Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!

    Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.

    Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.

    Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
    Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
    Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?

    Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.

    Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
    Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.

    Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
    Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
    Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
    Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.


    Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
    Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

    Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
    Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.

    Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.

    Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
    Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.

    Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.


    Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.

    … hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.

    Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.

    ”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
    ”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
    ”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
    ”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
    ”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.

    ”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
    ”Keneltä?”
    ”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”

    Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
    ”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
    ”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
    Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.

    Parahin Mercura,
    Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
    Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

    Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
    Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.

    Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
    ”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
    ”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
    ”Älä huoli, ei sinun-”
    ”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”

    ”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
    ”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
    ”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
    He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.


    Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
    Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.

    Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
    Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.

    Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
    Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
    Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
    Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.

    Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
    Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.

    Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
    Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.

    Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
    Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
    Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.

    Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
    Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
    Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
    Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.

    Xia
    Seuraava aamu

    ”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.

    ”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
    ”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
    ”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”

    ”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”

    ”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”

    ”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
    ”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
    ”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
    ”Kaikella kunnioituksella-”
    ”Asia loppuun käsitelty.”

    ”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.

    Bio-Klaani


    Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.

    Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
    Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.

    Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
    ”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
    Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
    ”Heh, toivottavasti.”

    Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.

    ”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
    Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.

    Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
    Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.

    Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
    Vaehran oli pakahtua riemusta.
    ”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui.
    Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
    ”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
    Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.

    En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
    Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
    – Quintilia

    Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
    Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.

    Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
    Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.

    Parahin Mercura,

    Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
    Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

  • Kirottujen karnevaalit

    Sektori A-55, Xia

    Koneet olivat ottaneet saaren pohjoisen kärjen omakseen. Ja nyt ne nauttivat olostaan vielä normaaliakin enemmän. Niiden seppä oli saapunut katsomaan uutta valtakuntaansa. Seuraavaa ratasta kellonsa koneistoon.

    Hopeinen metalli peitti jälleen Purifierin kehoa. Haarniska ei ollut lähellekään niin tyylitelty kuin se, joka päällä hän oli kohdannut Kenraalin eteläisillä saarilla, mutta se täytti tehtävänsä. Putket haarniskan selkäpuolella pumppasivat mustasta massasta loputtomasti pursuavaa arkkikranojen energiaa ja musta sankka savu seurasi Puhdistajaa tämän marssiessa halki Xian katujen. Puku pysyi hädin tuskin loputtoman sieluenergian perässä, mutta se piti omistajansa juuri ja juuri järjissään.

    Yhden silmäaukon sisältävä kypärä katsoi vasemmalle ja oikealle yhä uudestaan ja uudestaan. Tehdashalleja oli toistaiseksi vain kahdeksan, mutta neuvottelut sektorista A-54 olivat jo käynnissä. Uusia vahkiyksiköitä valmistui satakunta joka vuorokausi. mutta siitäkin huolimatta Puhdistajan ja tämän kuningattaren suunnitelmien toteutumiseen menisi vielä tovi.

    Tehdasalueen itäreunalle hätäisesti kasatun laskeutumisalustan luona kuhisi jo melkoisesti. Muutamat palkatut vortixxit pitivät huolta, että vahkeja paikasta toiseen siirtävät kuljetusalukset pysyivät reiteillään ja että Zilla-luokan rahtauspuvut siirsivät uudet kontit linjastoille ajallaan. Purifier seisahtui pienoistelakan reunalle odottamaan. Hänellä ei rehellisesti ollut aavistustakaan, millaisella välineellä hänen vieraansa olisi saapumassa. Hän oli kuitenkin varma, että hän tunnistaisi sen, kun näkisi sen.

    Ja tunnistihan hän. Kun horisontin takaa ilmestyivät epämääräisesti värähtelevä kolmeen ulottuvuuteen rajoittumaton musta esine ja sen ympärillä kiertelevät demoniset olennot, Purifierilla ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut kyseessä oleva matkustusväline.

    Hetkeä myöhemmin kerubit laskeutuivat näyttävästi kaksin puolin odottavaa Puhdistajaa, ja tesserakti alkoi hitaasti leijua kohti maan pintaa. Nelipäisiä hirviöitä lähimpänä olevat vortixxit tärisivät pelosta ja yksi heistä jopa vääntyili oksennusrefleksiä vastustellen. Kun hyperkuutio oli muutaman senttimetrin päässä maan pinnasta, se painui kokoon erikoisella tavalla ja sitten hajaantui paljastaen sisältään mustan, valkean sekä purppuraisen makutan.
    ”Hyvää iltaa”, saatanan enkeli totesi lähes aidon kohteliaasti tesseraktin palautuessa alkuperäiseen joskin häilyväiseen muotoonsa hänen yläpuolellaan.

    “Melkoinen väline”, Purifierin ääni kaikui hieman tavallista matalampana kypäränsä takaa. Makutojen kanssa työskentelemisessä oli aina ollut omat erikoiset puolensa. Ainakin jos antoi uteliaisuuden voittaa ennakkoluulot.
    ”Se kuljettaa pelkät matkustajiensa mielet ja hävittää materiaaliset ruumiit matkan ajaksi – tai ainakin… minimoi ne”, Abzumo totesi virnistäen. ”Olet nähtävästi saanut… sielusi jälleen hallintaasi.”

    Venttiilit Purifierin selässä päästivät ilmoille tavallista paksumman tuhahduksen. Musta massa metallin alla venytteli niskojaan.
    “Väliaikaisesti. Joskaan en oleta minkään koneen pidättelevän tätä enää kauaa. Ymmärtänet, miksi kunnioitettava työpanoksesi muuttuu tärkeämmäksi päivä päivältä. En ole varma, kuinka kauan pystyn enää itse jatkamaan… tuotekehittelyä.”

    ”Kyllä vain, yhteistyömme hedelmät hyödyttävät meitä molempia yhtä lailla. Metru Nuin välikohtaus päättyi kannaltani hyvinkin edullisesti. Toivottavasti siitä ei koitunut kovin suuria tappioita teidän riveihinne.”

    Puhdistaja murahti hieman epävarmasti ja viittoili samalla Abzumoa seuraamaan häntä tehdaskompleksien välisille kaduille. Takaisin asemiinsa hitaasti raahautuvat vortixxit yrittivät parhaansa mukaan pitää katseensa jossain muussa, kuin laskeutumisalustalle jääneessä asiassa.

    “Ei mitään liian pysyvää. Agenttini on jo matkalla tänne ja parantumaan päin. Helpottaisi kuitenkin silti, etteivät mielen sirut pääsisi enää moisella tavalla valloilleen. Kuningatar toivoo, että viimeisetkin saataisiin turvallisempiin käsiin.”

    ”Turvallisempia käsiä tavoitteidenne kannalta ette löytäne”, Abzumo sanoi ja luotasi katseellaan ympäristöä. Vortixxit välttelivät katsekontaktia makutan kanssa ja pyrkivät pysymään kaukana kerubeista jatkaessaan työntekoaan.
    ”Mistä tulikin mieleeni”, makuta jatkoi, ”että tiedätkö, mitä tapahtui kolmannelle sirulle, joka Metru Nuilla oli?”

    Puhdistaja ei vastannut välittömästi vaan pysähtyi yhden rautaisen kompleksin liukuvalle sivuovelle ja ohjasi makutan sairaine saattueineen siitä läpi. Pimeän huoneen keskellä, seinän takana pauhaavan liukuhihnaston vierellä, hohti vihreänä Metru Nuin sodassakin paljon toimintaa nähnyt holopöytä. Noin pari metriä halkaisijaltaan oleva kone oli jätetty tarkoituksella päälle ja sen kelluvalta käyttöliittymältä erotti yhä lukuisia uutisartikkeleita ja itseään toistavia videonpätkiä Metru Nuilta. Niistä suurimmassa tuijotti vahki, jonka kaulassa erottui juuri ja juuri medaljongin ketju.

    “Kuten varmaan huomaat, Sanansaattaja koitui kuin koituikin ongelmaksi. Kolmas siru on Mustalla Kädellä.”

    Makutan silmät kiiluivat. ”Minulla onkin sinulle jotakin, mitä voimme käyttää häntä ja hänen kaltaisiaan vastaan. Oletan, että ne ovat jo saapuneet von Nebulan lähetyksessä.”

    “Varhain aamulla”, Puhdistaja vahvisti, ristien kätensä, katseensa olleena yhä naulittuna holopöydän artikkeleihin, “Harvoin kutsuisin mitään niin keinotekoista taiteeksi, mutta ne kaunokaiset ovat todella jotain uutta ja jännittävää. Parhaat puolet meidän molempien maailmoistamme.”

    ”Eivätköhän ne aja asiansa, kunhan saamme ne kuljetettua Metru Nuille ilman, että toat huomaavat, ennen kuin on liian myöhäistä Sanansaattajan kannalta.”

    “Toivon niin. Minulla ei ole tällä hetkellä varaa laajamittaisiin operaatioihin Dumen maaperällä. Ei niin kauan, kun Varjotulla on katseensa siellä. Yritän venyttää hänen vieraanvaraisuudestaan vielä viimeisetkin pisarat ennen kuin hän huomaa, mitä olemme tekemässä. Olet varmastikin tietoinen hänen sirunsa olinpaikasta?”
    ”Mikäli eivät ole siirtäneet sitä Odinalta, niin kyllä vain. Mitäs kummisedällenne kuuluu, näin yleisesti ottaen?”

    Hopeisella metallilla päällystetty musta käsi pyyhkäisi yli holopöydän ja toi esille uuden välilehden. Laatuaan sellaisen, joka esitti ilmakuvaa aiheeseen huomioon ottaen melkoisen epätodennäköisestä sijainnista.

    “Avaa kasinoita Steltille…”, Puhdistaja ärjäisi ja pysähtyi hetkeksi huokaisemaan sille, että oli joutunut sanomaan sen ääneen, “Kasvattaa valtapiiriään päivä päivältä. Tuokin ikuisuusprojekti valmistuu ihan lähiviikkoina.”

    ”Mielenkiintoinen valinta, todella. Se mies on mielenkiintoinen poliitikko. Entä miten hän otti Metru Nuin tapahtumat? Oletan, ettei hän pidä Mustasta Kädestä sen enempää kuin sinäkään.”

    “Ehkä. Mutta hän ei ymmärrä, miksi tämä Uusi Käsi on niin vaarallinen. Sanansaattaja ei ole sotilas eikä vakooja. Vielä vähemmän poliitikko. Hän on ennalta-arvaamaton ja sattuu istumaan nyt sekä mielen sirun, että maailman suurimman asekasan päällä. Ja se, mistä hän onnistui kaivamaan kenraaleista vanhimman on jotain mitä en täysin kykene ymmärtämään. Siinä jälleen yksi lukuisista ongelmatekijöistä, jotka luulin hoitaneeni kauan sitten.”

    ”Myönnettävästi huolestuttavaa. Mutta epäilen, ettei vahkitytöstä ole käyttämään Nimdan sirua, joten aseet ovat ainoa huolenaiheemme hänen suhteensa. En epäile, etteikö hän niitä käyttäisi tarvittaessa meitä vastaan, jos hän on yhtään tullut isäänsä.”

    “Aloitamme siis varoen”, Puhdistaja vahvisti käyden samalla mielessään läpi listoja Metru Nuin lähettyvillä liikkuvista vahvuuksistaan, “Tarkkailemme varjoista ja odotamme oikeaa hetkeä. Kenties Varjottu polttaa meille vielä valmiin tien tai raivaamme sen myöhemmin itse. Sitä odotellessa kasvatamme voimaamme. Ja kuten lupasin…”, Purifier lopulta keskeytti ja tarttui selkänsä takaa vipuun, joka nosti väliseinän holopöydän ja sen takana odottavan tehdashallin välistä.

    “Tässä sinulle hieman lisää sitä voimaa, jota lupasin.”

    Hihnaston, jonka ainoa tehtävä näytti olevan pumpata ulos loputtomat määrät vahkiraajoja, edessä oli puinen lava ja lavan päälle oli pinottu muutama suurikokoinen laatikko, joiden sisältöjen hohde oli niin voimakas, että se kuulsi läpi täyspuun. Kymmenet tuoreet, sieluista puristetut paristot velloivat voimaansa ja odottivat ottajaansa.

    ”Erittäin mainiota”, Abzumo sanoi ja tarkasteli kuulalaatikkoja innostuneena. ”Näille on kyllä käyttöä jo lähitulevaisuudessa.”

    “Päätä sotasi vauhdilla. Tällä maailmalla on enemmän tarjottavaa, kuin loputon verenvuodatus.”

    ”Sotani päättyy, Ficus, kun saan kaikki kuusi sirua. Yksi niistä vapautuu käyttööni, kunhan Sanansaattaja menettää päänsä. Odinan valtiaan siru ei ole heti saatavilla, ja kahden muun sijainnista ei ole ensikäden tietoa.”

    Puhdistajan vasta muodostumaan alkanut vastaus keskeytyi holohuoneen rautaoven aukeamiseen. Vapiseva miespuolinen vortixx työnsi päänsä varovasti huoneen sisäpuolelle.

    “Teidän… teidän illan toinen tapaaminen olisi… olisi täällä”, se sanoi ja poistui välittömästi paikalta. Liskon juoksuaskeleiden kaiku poukkoili rakennuksien välissä vielä tovin tämän kaikottua. Kyklooppisilmäinen haarniska vilkaisi Abzumoon ja lähti johtamaan joukkion tietä takaisin Xian kaduille.

    “Liskot lastaavat tuotteesi valmiiksi. Käydään vilkaisemassa agenttiani.”

    Xialaisen matkustaja-aluksen ääriviivat erottuivat kauas ja Purifier marssitti vieraansa perässään takaisin pienoistelakalle, jossa harmaa lentävä metallikasa telakoitui makutan ulottuvuuksia taivuttavan laitteen vierelle. Yhdessä Violetti ja Hopeinen seurasivat, kuinka musta pitkäraajainen ruumis keltaisella Kirilillä laahusti ulos aluksesta.

    Muodonmuuttaja oli kokenut kovia. Sen monikulmaisessa olemuksessa oli yhä massiivisia aukkoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet regeneroitua kuntoon. Sen jalkojen motoriikka oli yhä hakusessa vaikka näyttikin, että sen elintoiminnot olivat jo palanneet normaaleiksi. Lopulta se saavutti sen kulkua seuraavan kaksikon ja pysähtyi näiden eteen. Se ei kuitenkaan tuntunut huomioivan lainkaan Abzumon läsnäoloa ja omisti puheensa yksin Puhdistajalle.

    “VAHVISTAN UUTISET METRU-NUILTA. RADAK ON KUOLLUT.”

    Puhdistaja tuijotti agenttiaan silmiin. He eivät olleet puhuneet kasvotusten kuukausiin. Tehtävä oli ollut paljon odotettua pidempi.

    “Radak maksoi virheistään hengellään. Nyt voimme taas keskittyä olennaiseen. Seuraava tehtäväsi odottaa jo. Kapteeni infoaa sinut, kunhan olet taas täydessä toimintakunnossa.”

    Muodonmuuttaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja asteli kolmanneksi Abzumon ja Purifierin rinnalle. Niistä kolmesta kaksi kamalinta saivat seuraavaksi todistaa, kuinka Zillaa ohjastava vortixx yritti keksiä, mistä kohtaa kuulalaatikoita voisi yrittää sijoittaa makutan menopelin sisälle.

    ”Turha vaiva”, makuta tuhahti ja napsautti sormiaan välinpitämättömästi, jolloin tesserakti alkoi pyöriä hallitsemattoman näköisesti ja jollain tapaa nielaisi laatikot sisäänsä. Liskokuski vähäeleisyydestään päätellen pyörtyi ajoneuvonsa sisälle.

    “Ehkä me jatkamme asiointiamme hieman paremmissa puitteissa”, Purifier kääntyi takaisin Abzumon puoleen, “Suunta taivasasemalle, oletan? Minä en ainakaan halua viettää Xian maaperällä enempää, kuin on tarpeen.”

    “JÄÄN ODOTTAMAAN KAPTEENIN YHTEYDENOTTOA. JATKOYHTEYDET OVAT TÄÄLLÄ PAREMMAT”, Muodonmuuttaja ilmoitti asiallisesti.

    ”Tuo kätyrisi on kyllä hassu tapaus, täytyy sanoa”, makuta totesi johtaessaan Puhdistajan neliulotteisen aluksensa luokse – joka nielaisi heidät kuin Vuori nielaisee vortixxin.

    Liskot huokaisivat helpotuksesta, kun lentävä vääryys poistui hitaasti heidän ilmatilastaan. Telakan keskelle yksin jäänyt Muodonmuuttaja seurasi hartaasti aluksen katoamista horisonttiin. Kirilin takana juoksi julmettu määrä erinäisiä ajatuksia, joista sillä hetkellä päällimmäisin oli ihmetys siitä, kuinka kauan Puhdistaja jaksaisi valehdella langenneelle ystävälleen.

    Hämärtyvä iltataivas oli yllättävän kirkas Xialaiseksi. Saarta ympäröivät paksut pilvet rakoilivat harvinaisen hetken ja sitä tovin tuijotettuaan kaksivärinen olento lähti lopulta astelemaan kohti tehdaskomplekseja. Hyvällä tuurilla Puhdistaja oli jättänyt holopöydälleen jotain mielenkiintoista. Vielä paremmalla tuurilla jotain, joka ei muistuttaisi häntä Metru Nuista. Tai ystävästään, joka oli uponnut laivansa mukana.

    Merellä

    Samat auringot, jotka laskivat sumupilvien taakse Xialla, laskivat Pohjoismantereen rannikolla kirkkaalla taivaalla. Oli se hetki illasta, kun tarkkaavaisimmat alkoivat jo erottamaan tähtien tuikkeen hämärässä. Örveltävien skakdien metakka oli jo alkanut kaikumaan kannen alta, mutta Saraji onnistui tunnelmoimaan siitäkin huolimatta. Sekin tuntui vielä hiljaisuudelta verrattuna edellisiin vuorokausiin.

    Vahki sulki pienen kommunikaatiolaitteen ohimoltaan siinä toivossa ettei häneen otettaisi illan aikana enää yhteyttä. Ei hänellä ollut mitään Kapteenin juttutuokioita vastaankaan, mutta toan ääni muistutti häntä töistä jokaisella äänteellään.

    Siltä hänen retkensä oli alkanut tuntumaan. Työltä. Ajatus kalvoi kommandoa sisältä. Kunnia ja oikeus oli vaihtunut epävarmuuteen ja pelkoon. Kellot olivat hiipineet taas ionisoturin aatosten taustalle. Valkoinen Kuningatar oli taas hereillä. Se näki taas sen, minkä Sarajikin. Kuuli ja haistoi. Maistoi ja tunsi. Vahki ymmärsi nyt viisauden sananlaskun “tieto lisää tuskaa” taustalla. Hän olisi antanut siskonsa ruhjoa toisenkin puolikkaan kasvoistaan, jos vain voisi unohtaa olevansa vain osa suurempaa koneistoa.

    Vahkille olisi hyvin riittänyt lupaus rauhan palauttamisesta. Vääryyksien oikaisemisista. Kostosta kenraalille, jonka poistaminen laudalta toisi rauhan.

    Mutta vahki oli alkanut epäilemään omia ajatuksiaan. Olivatko ne todella hänen? Miksei hän kyennyt muistamaan kenraalin rikoksia, vaikka hän tunsi niin suurta vihaa niitä kohtaan? Liikuttiko Saraji edes itse raajojaan vai kuvitteliko hän vain? Oliko Kaikkinäkevä sittenkin jokaisen liikkeen taustalla? Jokaisen teon takana?

    Saraji oli koko ajan varma, että hän oli tehnyt oikein lävistäessään Mekaanikon. Niin myös pistäessään Lähetin. Hän ei katunut kumpaakaan surmaa. Mutta miksi ei? Hänen järkensä sanoi, ettei hänen olisi kuulunut, mutta hän ei tuntenut samoin. Moinen epätasapaino kahden suhtautumisen välillä pirstoi Sarajin psyyketä kappaleiksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän ei voinut kuin tuntea sympatiaa kaukana kaukana lepäävää Nurukania kohtaan. Vasta nyt ionilla taisteleva ymmärsi, miten pahasti muistoilla pelaaminen saattoikaan rikkoa.

    Metalliset sormet puristuivat metallisen kaiteen ympärille, kun vahki kirosi manalaan omaa pääkoppaansa.

    Mitä helvettiä hän oikein oli tekemässä?

  • Tulinoidan perillinen

    Xian etelärannikko
    Voitonhammas

    Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.

    Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?

    Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
    Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.

    Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?

    Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
    Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.

    Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.

    Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
    Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.

    Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.

    Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!

    Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.

    Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.

    Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.

    Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!

    Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.

    Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
    Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.

    Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?

    Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.

    Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.

    Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
    Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.

    Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.

    Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.

    Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.

    ”Musiikkia korvilleni, M-1X”, tiedearistokraatti lausui tuhdilla äänellään, ja ’kokki’ totteli käskyä.

    Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.

    Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
    Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.

    Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
    Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!

    Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
    Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.

    Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.

    Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
    M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. ”Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
    Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
    ”Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.

    Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?

    … mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.

    Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.

    Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
    Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
    Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
    Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.

    Hän halusi uskoa.
    Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?

    Ha! Ha!
    Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.

    Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.

    Tai siis. Tummista pilvistä?

    Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.

    Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!

    Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
    ”Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. ”Herätys, vanha veikko!”
    ”Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. ”Kaikki kunnossa?”

    ”Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”

    ”Tavalliseen tapaan, lekuri?”

    ”Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”

    ”Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-”

    ”KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. ”Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ’selvän’ VAIMON ja POTKAISI ’SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ’ANTI-SELVÄ’!”

    Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin.
    ”… epäselvä, pomo?”

    ”Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”

    ”Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”

    ”Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”

    Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä.
    ”Tarkistin asian, pomo.”

    ”Ja?”

    ”Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
    Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”

    Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.

    Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.

    Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.

    Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.

    Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.

    Ei, ei hieno herrasmies ’tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.

    Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
    ”Poika!”
    ”Ниин, херра?”

    Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.

    ”Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
    Masentunutta särinää.
    ”Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”

    Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. ”Aivan, aivan… totta turiset!”
    ”Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”

    ”Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
    Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.

    ”Йос илон фыысинен оломуото кыеттäисиин тодистамаан. Я, йос Мата Нуи суо, тоистамаан. Олиси се вармасти суури крииси тунне-елäмäн експертеилле халки тунтемамме мааилман. Таи сиис. Сехäн таркоиттаиси, еттä он йоллаин тапаа олемасса куитенкин ыкси, обйектиивинен илоисууден илменемисмуото, йонка кукин тунтева оленто воиси омаксуа пиллеримäисессä муодосса. Олиси ыкси илоисуус ыли каикен. Митен се ваикуттаиси? Аятускин масентаиси минуа. Йос воисин олла виелä тäтä масентунеемпи.”

    ”Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”

    Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
    Niin, niistä valoista.
    Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
    M-1X!” ylimys paasasi. ”Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.

    Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.

    ”Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.

    ”Voro! Kuulolla?”

    ”Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.

    ”Oletko alakerrassa?”

    ”Oui.”

    ”Voisitko tulla ylös?”

    ”Non, monsieur. Ruokinta kesken.”

    ”Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. ”Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?”
    ”Oui.”

    ”Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”

    ”Oui. Oli.”

    Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla.
    ”Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
    Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. ”H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
    Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.

    Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
    Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.

    ”Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
    ”Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana.
    ”Oui.”

    ”Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”

    ”Ei oikeastaan, monsieur.”

    Asia oli selvästi kunnossa.

    Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
    ”Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. ”Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?”
    ”Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. ”Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ’plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ’luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”

    ”Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”

    ”No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”

    ”Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”

    ”Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”

    ”Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”

    Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
    Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!

    Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.

    Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
    Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.

    Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
    No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
    Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?

    Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
    Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.

    Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä.
    ”Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.

    ”Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. ”Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”

    ”Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”

    Ongelmia, liskomies oli sanonut.
    Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.

    ”Ongelmia, Radak.”

    ”Ystävämme Odinalta.”

    Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
    ”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”

    ”Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”

    Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.

    Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.

    Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ’Epä-voitto’?
    Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.

    ”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
    M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.

    ”Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”

    ”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
    Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
    ”… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”

    Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.

    ”… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”

    Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
    ”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”

    ”Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”

    ”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”

    Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja ”Artakha”, ”hallittu muistinpyyhintä”, ”kiertoratapommitus”, ”vahki-tekoäly” tai ”ydinjätteen uusiokäyttö”.

    ”Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”

    ”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”

    Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin ”Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.

    Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!

    ”En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”

    Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!

    ”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”

    “Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”

    Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.

    ”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”

    “No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”

    ”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.

    “… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
    Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.

    ”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”

    “Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”

    ”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”

    “Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”

    ”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
    Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.

    “Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”

    ”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”

    Hetken hiljaisuus.

    Hämmentynyt.

    “… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”

    ”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”

    “Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”

    ”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!
    Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.

    “Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”

    ”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”

    “Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”

    ”Miltä kuulostaisi jos… kokeilisin toisenlaista nanopilveä?”

    “En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
    Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?

    ”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”

    “Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”

    Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.

    “Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
    ”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”

    “Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”

    Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
    ”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”

    “Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”

    ”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”

    “… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”

    ”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
    Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
    ”VALOOOOOOOT.”
    Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.

    Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. ”Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
    Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.

    ”Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
    Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.

    “Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”

    ”Minun ei!”
    Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
    ”Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”

    Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.

    “… eikö…”

    Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
    ”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!

    “… mutta…”

    ”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
    Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.

    ”… patentoidakin?”

    Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
    Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.

    Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
    Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
    Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
    Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään ”haavihommiin”.
    Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…

    sabotaasiin!

    Sabotaasiin!!!

    Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.

    ”Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.

    Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.

    Ssssssinä!!!!

    Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.

    Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.

    Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.

    Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.

    HA!

    Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!

    HAAAA!

    Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.

    KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
    Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

    Sitten räjähti.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA

    Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. ”Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä ”sad-dam”. Ja ehkä myös ”batang”.

    Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.

    “Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
    ”Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.

    Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.

    Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.

    Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.

    “Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”

    ”Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, ”minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”

    – valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
    ”… nyyyyt!”

    Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.

    Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.

    “Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”

    Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
    ”Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, ”vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
    – paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
    ”– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”

    Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.

    “Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”

    Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.

    “No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”

    ”Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. ”Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.

    Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.

    “Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”

    No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
    Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
    Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.

    ”Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”

    “Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”

    ”VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. ”… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!

    Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?

    ”Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”

    Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
    Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.

    Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.

    Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
    ”Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”

    Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.

    “Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.

    Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”

    Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
    ”H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”

    Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.

    Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”

    Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.

    ”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

    ”Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.
    Viiksekäs irvisti. ”En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.

    Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.

    “Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?
    Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.

    “Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”

    Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
    ”Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, ”… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ’Huumori’-syistä. ’Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”

    Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.

    “Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”

    Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.

    ”Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. ”M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
    Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
    ”Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.

    Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.

    Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.

    ”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”

    ”– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
    ”No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.

    Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.

    Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
    Bonjour”, syväläinen sanoi sulavasti.

    “Mikä Karzahni –”
    Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.

    Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.

    Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.

    Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.

    ”EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. ”SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”

    ”Oui.”

    Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.

    ”Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, ”vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”

    ”Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, ”mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”

    ”Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…”, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.

    ”Se lentää vielä.”

    ”Oui.”

    ”Pitäisikö sen lentää?”

    ”Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”

    ”Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?

    ”Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”

    ”E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”

    He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
    ”ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.

    ”Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. ”Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
    ”Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, ”valmistelen patongin toista ammusta varten.”

    Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
    SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.

    Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.

    Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.

    “Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.

    “Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.

    “Lastasimme kaiken mukaan.”

    Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.

    Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.

    “Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”

    ”Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, ”k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”

    “Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”

    ”Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, ”teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”

    Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.

    “Ensi kertaan.”

    Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.

    Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.

    “Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.

    Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.

    “Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”

    “Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”


    Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.

    Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.

    “Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.

    “Tuskin. Sen sisällä on krana.”

    Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.

    “Mitä pirua?”

    “Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”

    “Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”

    Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.

    “Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”

    Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.


    Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas

    Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.

    Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.

    ”Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. ”Микääн еи коскаан мене хывин.”

    ”Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, ”Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”

    ”Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. ”Aika töykeää.”

    ”Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, ”Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”

    Meteorologipeikko murahti. ”Niin. Ei kai.”

    ”Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, ”sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”

    ”Pitää p-”, säätutkija oli vastaam…

    ”Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.

    ”-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.

    ”Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. ”Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”

    Juuri niitä.

    ”… ei puhuta niistä.”

    Juuri niistä.

    Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.

    ”Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.

    ”Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, ”lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”

    ”Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. ”Niinkö.”

    ”Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”

    ”Eikö se ole… aika paljon kuin…”

    ”Hyvinkin paljon kuin muinais-matoranin sana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”

    ”N-niin… niin kai.”
    Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.

    ”Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.

    ”No… mitäs hait?”

    ”Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. ”Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”

    Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.

    ”Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. ”Oho. Hei? Mitä. Bingo!”

    Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.

    Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.

    Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?

    Ja kuinka monesti sellaisella oli monokkeli?