Jos se ylipäätään oli enää edes mahdollista, sade oli yltynyt yhä rankemmaksi viime päivistä.
Valo pääsi enää vain vaivoin läpi sankan pilvipeitteen, joka valutti raskaita, painavia pisaroita kaupungin ylle. Admin-tornin taukohuoneen ikkunalasi suorastaan paukkui ja natisi, kun sivusuuntainen tuulenpuuska singotti rankkasadetta suoraan sitä päin. Ennen päivän säätiedotusta Visokki oli ollut aikeissa aloittaa aamunsa miellyttävällä ajatusten selkeyttämisellä kaupunkikävelyn merkeissä. Kun henkinen tila alkoi muuttua paremmaksi viikkokausien sumusta ja usvasta, alkoi samalla myös muistaa kaikki henkilöt, joiden näkemistä oli laiminlyönyt.
Kun alkoi taas hiljalleen oppia rakastamaan itseään, oli helpompi muistaa, kuinka monen henkilön seurassa viihtyi. Vaikeaa se yhä oli: kuten myös ajan viettäminen tässä huoneessa. Vasta viime aikoina Visokki alkoi muistaa tätä paikkana, jossa oli juotu monet iltateet syvällisten keskustelujen ääressä. Enää Matoron verta pulppuava kaula huoneen lattialla ei ollut edes toinen tai kolmas ajatus, joka tästä huoneesta mieleen tuli.
Erityisen vaikeaa oli hyväksyä, että hän oli vieläkään herännyt siitä unesta. Elikö hän nytkin taas vain uutta unta elämästään ja yritti korjata kaikki edellisen unen virheet? Ehkä Visokki heräisi kohta tästä unesta tässä samassa huoneessa… ja yrittäisi taas tehdä kaiken paremmaksi.
Kuka tietäisi, kuinka monta kertaa sellainen olisi voinut toistua?
Joitakin jäniksiä ei vain voinut laittaa takaisin hattuun. Jos Visokki oli jostain nousevassa myrskyssä kiitollinen, niin siitä, että se esti häntä näkemästä kuiluksi romahtanutta tähteä keskellä taivasta. Se oli laiha lohtu siihen ymmärrykseen, että jossain siellä takana se edelleen oli.
Myrsky ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä ikkunalasin läpi ja muurien yli pientä valopistettä itäisellä rannalla. Siinä oli toinen jänis, joka ei mahtunut takaisin hattuunsa. Siitä, ja sen herättämistä pelon tunteista huolimatta he olivat alkaneet taas keskustella Tawan kanssa.
Joka päivä parin viikon ajan he olivat kohdanneet tässä aamu-, iltapäivä- tai iltateekupposen ääressä. Ensin se oli ollut vain käytännön järjestelyjä Rumisgonen operaatiota varten, sitten Visokki oli livauttanut itsensä auttamaan Tawaa muissa asioissa ja sitten he olivat alkaneet taas puhua tunteista. Niitä oli paljon pinnalla. Samana yönä kun Gee oli soittanut, olivat he istuneet kahdestaan alas tänne hetkeksi ja vihdoin pyytäneet toisiltaan anteeksi: Tawa siitä, että oli loukannut Visokkia Lehu-Metsän epäonnistuneen operaation jälkeen ja Visokki siitä, että ei ollut huomioinut Tawan tunteita pitkään, pitkään aikaan. He olivat halanneet pitkään. He todella puhuivat vihdoin oikeista asioista. Vaikka kipeää se teki.
Vieläkään Visokki ei luottanut Tawan peilikuvaan: sen hän oli jopa sanonut Tawalle. Tawa oli ollut siitä hieman vaikeana, mutta oli kertonut ymmärtävänsä.
”Bio-Klaanissa on kummallisempia asioita kuin kaksi täysin identtistä toaa”, tämä oli siihen sanonut.
”Kummallisempia kyllä, mutta ei yhtä korkeassa asemassa”, oli Visokki vastannut.
Ja se keskustelu oli jäänyt silloin siihen. Sama ajatus piti kuin aiemmin: peili-Tawa saisi olla admin-tornissa, mutta ei liikuskella sen ulkopuolella.
Heidän arvovaltaisin vankinsa.
Välillä Visokki näki Tawan kahdestaan tämän kanssa. Välillä hän näki tornin käytävillä Tawan, joka näytti tismalleen samalta kuin hänen Tawansa: mutta tällä oli sillä tavalla erilainen katse, että enemmän tietävä ymmärtäisi kyllä, kummasta oli kyse.
Peilitär ei ollut toki yrittänyt huijata heitä missään vaiheessa. Useimmiten tämä käytti sitä viininpunaista viittaa, jonka Tawa oli tälle antanut. Eleiltään, ilmeiltään ja olemukseltaan tämä oli muuten kuin hänen Tawansa, mutta jokin oli yksinkertaisesti väärin. Jokin oli eri tavalla.
Hetkeen ei Visokki ollut harkinnut mahdollisuutta, että tämä olisi jälleen vain yksi Avden juoni. Ehkä olikin… mutta ei tuntunut terveelliseltä lähteä sille polulle. Ei sen jälkeen, kun pakkomielle Avden suhteen oli romuttanut hänen moraalinsa, mielenterveytensä ja ystävyytensä. Ja joka kerta kun hän palasi miettimään Koneen tapahtumia, oli hänelle selvempää, että ei Avde halunnut täysin tuhota heitä. Kyllä, tämä oli näennäisesti Imperiumin puolella, mutta samalla oli lahjoittanut heille Nimdan sirun? Aivan hyvää hyvyyttään?
Tietenkin Nimdallakin oli taipumusta vain tuhota käyttäjänsä. Mutta jos Punainen Mies halusi nähdä heidän ainoastaan kuolevan, tämä olisi tuskin ojentanut heille asetta.
Bio-Klaanin ideaali mahtui täysin Avden sairaaseen unelmaan. Sitä ideaalia… täytyisi vain muuttaa. Karsia pois ne asiat, jotka eivät mahtuneet unelmaan. Ja mitä enemmän Visokki mietti asiaa, sitä enemmän kuulosti siltä, että joku Tawan kaltainen kyllä sopisi Avden rinnalle. Osaksi hänen legendaansa.
Kultainen Soturi Punaisen Miehen rinnalle: kohtalon airut.
Visokki väristi kylmät väreet pois kehostaan. Ei. Sinne hän ei voinut mennä. Hän oli pelannut Avden peliä jo tarpeeksi: tuijottanut niin suuria ja kosmisia kappaleita, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle. Tai edes peiliin. Sitä hän ei ollut tehnyt pitkään, pitkään aikaan.
Makuta Nui saisi jatkaa näiden johtolankojen seuraamista syvempiin vesiin. Kotimakuta saattoi olla aika raskas persoona, mutta ainakin tämän kykyyn kestää synkkiä salaisuuksia saattoi luottaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ollut juuri nyt kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, vaan oli päässyt satamaan tämän kelin tieltä.
Visokin oli puolestaan pakko ottaa etäisyyttä näistä asioista. Pakko haukata happea. Parantuminen alkoi tavallisista, pienistä askelista. Ja luottamus palasi vähitellen. Siksi hän oli sopinutkin tämän tapaamisen tälle aamulle.
Tawa — hänen Tawansa — astui taukohuoneeseen, käveli huolettomasti hänen ohitseen ja kippasi Nöpön sylistään suoraan hänen päälleen. Ussal vinkaisi, pyörähti ympäri ja takertui välittömästi innoissaan Visokin kuoreen ja alkoi nuolla pitkällä hopeisella kielellä hänen päälakeaan. Tawa asteli kaatamaan teekuppiinsa hieman hunajaa purkista.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu?” Tawa sanoi huoneen toiselta puolelta.
”Ihan hyvää, kiitos. Meillä oli aamupalaveri juhlatoimikunnan kanssa. Olen todella iloinen, kuinka nopeasti löytyi innokkaita talkoolaisia… ehkä linnakkeessa ollaan vain iloisia siitä, että suunnittelemme pitkästä aikaa jotain muutakin kuin sotatoimia. Ja kyllähän Rumisgonen-operaatiolta palanneet ansaitsevat kiitoksemme.”
”Voi, ihana kuulla. Kuulin että Paacokin innostui pääsevänsä järjestämään keikkaa.”
”Jouduin hillitsemään häntä. Ehkä nyt ei ole oikea aika kehittää uutta festaria…”
”Niin, eipä varmaan”, Tawa myönsi apeasti. ”Ja aika rajallisesti linnassa siihen olisi tiloja muutenkin. Oletteko puhuneet vielä, minä päivänä tämä tapahtuisi?”
”Haaveilin, että tulevalla viikolla. Mutta tuo sää… odottaisin ehkä sen läpi.”
Tawa asteli teekuppi kädessä Visokin viereen katselemaan ikkunasta ulos. Siellä jyrähti. Aiempina päivinä sade oli ollut lähinnä sankka ja todellinen myrskyäminen oli jäänyt öille. Nyt jyrähtelyt mereltä ja kasvava tuulen nopeus ulottuivat myös valonajan puolelle. Kaupungilla oli liikkeellä myrskyvaroitus, ja periaatteellisimmatkin teltoissa majailijat olivat joutuneet siirtymään väliaikaismajoitteisiin sisätiloihin. Jopa Icecap oli tullut satama-altaasta linnakkeen puolelle.
”Oletko kuullut ennusteita?” Tawa kysyi nuuhkien höyryävää kuppostaan.
”Paaco yritti napata lähetyksen Voitto Korporaation sääasemalta, mutta vastaanotti vain osan. Vincent Vapourin mukaan ’melekonen puhuri vähän kaikkialla’, kevyesti sanottuna. Muuta emme ole saaneet hetkeen… pitkän matkan yhteydet taitavat olla tällä hetkellä aika hyödyttömiä.”
Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokki aavisti mistä kiikasti:
”Eiköhän Gee pärjää, jos hän on selviytynyt vihollisalueella yli kuukauden. Vähän saattaa vilustua.”
”Ja minä lähetin Matoronkin vasta sinne”, Tawa sanoi. ”Toivottavasti hän ehtii takaisin, ennen kuin tuo muuttuu liian pahaksi…”
”Vaatimus saattaa olla kohtuuton, mutta… voisitkohan sinä yrittää rauhoittaa tuota myrskyä?”
”Se… on valitettavasti vähän minun yläpuolellani. Voin torjua tuhoisimmat salamat, mutta tuuleen en pysty. Enkä veteenkään.”
”Aivan. Se käy järkeen.”
”Ja tuo sää vaikuttaa siltä, että se saattaa olla kenen tahansa toan yläpuolella. Minulla on siitä jotenkin… outo tuntemus.”
He keskittyivät katselemaan ikkunasta. Jyrähti taas.
Tällaisia pitempiä hiljaisuuksia heidän välillään nykyään oli. Kun ne tulivat vastaan, niitä piti vain kestää. Ikinä Visokista ei kuitenkaan tuntunut siltä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä hän halusi sanoa tai kysyä. Ne vain tuntuivat kivuliailta kurkunpohjalla: kuin Nimdan siru, jonka hän oli pullauttanut Tawan jalkoihin, ja josta ei myöskään voinut oikeastaan vielä puhua.
Sillä mitä sellaiseen voisi edes sanoa? Mitä Visokki oli itsekään siitä enää mieltä? Tawa oli täynnä ristiriitoja asian suhteen, ja viimeinen asia, mitä Visokki nyt haluaisi ehdottaa, oli ”säilötään se taskukelloon”. Hänen olisi pakko tutkia asiaa vielä enemmän.
Yksi kipeimmistä ajatuksista painautui tajuntaan tässäkin hetkessä. Eikä Visokki varsinaisesti tahtonut antaa sille valtaa, mutta… ehkä oli lempeitä tapoja yrittää puhua siitäkin?
”Tämä myrsky”, hän sanoi. ”Onko se samanlainen kuin silloin, kun saavuit?”
Tawa mietti hetken hiljaa, ja sitten sanoi vain:
”On.”
”Sinä puhuit siitä joskus, ja se kuulosti käsittämättömän isolta. Kuin olisi ollut puhdas ihme, että pääsit rantaan.”
”Ihme se olikin”, Tawa sanoi. ”Täällä ei ollut silloin vielä juuri laisinkaan asutusta. Jos olisin lyönyt pääni myrskyssä johonkin rantakarikkoon, en tiedä olisiko kukaan ollut vetämässä minua maihin.”
”Silloin, kun sinä johdatit minut tänne, oli seesteinen sää. Oli… helpompi uskoa, että olit todella löytänyt paratiisin.”
”Paratiisin?” Tawa ähkäisi kiusaantuneena. ”Toivottavasti en ole julistanut sinulle noin.”
”Olimme aika nuoria. Olit aika innoissasi. Ei siinä ole mitään hävettävää.”
”Niin, eipä kai”, Tawa sanoi.
Jälleen yksi hiljaisuus laskeutui. Sade piiskasi ikkunalasia. Nöpö loikkasi alas Visokin kuorelta ja tepasteli jalat napisten lattialla. Visokki tiesi, millä kysymyksellä hän halusi täyttää sen hiljaisuuden.
”Tawa”, hän sanoi. ”Kun saavuit rantaan, kävitkö ikinä tuon majakan sisällä?”
Tawa oli hetken hiljaa. Hän kyllä muisti sen, kun he olivat viimeksi yrittäneet puhua tästä.
”En muistaakseni”, hän lopulta sanoi. ”Mutta siitä on tietenkin vuosia jo.”
”Aivan. Anteeksi että puhun tästä taas. Aihe on ollut… sattuneesta syystä mielessä.”
”Ei se mitään. Kerron sinulle kyllä, jos jotain pälkähtää mieleeni… tähän liittyen.”
”Kiitos.”
Tawan vastaus kuulosti täysin rehelliseltä, mutta silti Visokki ei voinut olla miettimättä, tiesikö hän täysin, kenen kanssa puhui tälläkään hetkellä.
Ja myrsky vain yltyi. Julma sade piilotti taakseen monta asiaa, mutta jopa sieltä sadesumuisen ilman ja märän ikkunalasin takaa Visokki näki muurien toisella puolella olevan vanhan majakan.
Eikä hän tiennyt, voisiko hän odottaa enää kauempaa.
”Tämä saattaa olla yksi mysteeri, jonka vastaus… en ole siihen ehkä valmis. En tiedä voinko saada tietää sitä sinusta.”
”Niin, lopulta meistä jokaisella on rajamme.”
”Näemme kaikista lähimmätkin ystävämme aina vain yhdestä suunnasta kerrallaan… kuka tietää mitä toisella puolen todella on?”
”Niin, paitsi jos siellä takana on peili.”
”… okei no joo. Mutta mitä minä yritän tässä sanoa on että…”
Snowie piti pienen tauon. Hän ja Kepe kävelivät Bio-Klaanin käytävällä ämpärit sylissään.
”… että en minä tiedä haluanko edes selitystä sille, miksi pidät taikinasta.”
Kepe katsoi ämpäriä sylissään. Kevyesti hyllyvää aarretta sen sisällä.
”Ehkä se on vain hyvää?”
Kaksikolla oli ollut onnekas operaatio kahviolla. Rumisgonesta tulleista jauhoista oli tehty paljon taikinaa, ja jos oli valmis ostamaan ja viemään sen siinä olomuodossa ilman, että odotti että siitä leivotaan jotain (”Oikeastiko? Siis, sopiihan se, mutta…”) he olivat päässeet melkein kuin jonon ohi. Nyt kuorma piti vain toimittaa Kepen pajalle asti.
”Suurin mysteeri ovat ystävät, jotka saimme matkan varrella.”
”Juu, vaikka sitten niin.”
He kääntyivät viimeiselle suoralle ennen taikina-aarteen loppusijoituspaikkaa, mutta kulman takana kaksikkoa odotti yllätys: Visokki.
”Hei”, admin tervehti heitä ja nousi seisomaan.
”Tervehdys”, Kepe vastasi.
”Moi!” Snowie yhtyi.
”En ollut varma mistä etsiä, joten päätin odottaa teitä tässä”, Visokki selitti. ”Onko teillä hetki aikaa?”
Hepäs olivat suosittuja administon keskuudessa, Kepe ajatteli.
”Ilman muuta. Käydään peremmälle.”
Toa avasi pajan oven ja johdatti kolmikon sisään. Hän naksautti valot päälle ja laski kantamukset höyläpenkille. ”Saisiko olla jotain? Taikinaa olisi tässä nyt kaksi ämpärillistä, tai sitten kahvia, tai…”
”Lämmintä limsaa, tai pakastejuustotikkuja, tai-”
”Ei kiitos.”
Paja oli yhä se sama paja kuin ennenkin. Pöytiä ja höyläpenkkejä joiden päälle oli kasattu monenlaisia vipstaakkeleja, sekä nipuittain piirustuksia vielä suunnitteilla olevista laitteista.
Kepe oli tuonut sohvan siihen tyhjään kohtaan, jossa Verstaan ovi oli ollut. Hän oli uskaltanut tehdä tämän vasta tutkittuaan seinän rakenteen ja varmistuttuaan siitä, että sen takana oli tosiaan vain maata ja kiveä. Aivan kuin ovea ei koskaan olisi ollutkaan…
Kepe viittoi seuruetta peremmälle ja katseli Visokkia. Vastahan he olivat selvittäneet Ritarintakojan salaisuutta Tawan kanssa. Mahtoiko tämä olla jatkoa, vai erillinen seikkailunsa?
Kepe ja Snowie istuivat sohvalle ja Visokki asettui viltin päälle sohvan eteen.
”Aion mennä nyt suoraan asiaan”, Visokin ääni kaikui sohvallaistujien mielissä. ”Kepe, me puhuimme aiemmin siitä, että vanhaa majakkaa täytyisi tutkia. Ehdotan, että teemme sen mahdollisimman pian.”
Kepe kohotti kulmiaan. Okei, ehkä tämä ei ollut ihan suora jatkotutkimus ritarihommiin. Hän huomasi olevansa… helpottunut? Hänellä taisi riittää vielä käsiteltävää siinä, mitä Zeeronin kanssa oli tapahtunut. Siinä, miten hänen tutkiskelunsa todella vaikuttivat muiden elämään.
Vai että vanha majakka. Kyllähän Kepe tämänkin mysteerisuortuvan muisti, mutta viime päivät olivat menneet taas niin vauhdikkaissa tunnelmissa, ettei ollut ajatellut asiaa hetkeen. Ja eikös Visokki ollut…
”Olen palannut sairaslomalta”, admin jatkoi. ”Uskon, että majakka ansaitsee huomiomme seuraavaksi.”
”Hei, onneksi olkoon”, Snowie hihkaisi varovaisesti. ”Onhan… onhan tämä onniteltava käänne, sairaslomalta paluu?”
Visokki nyökkäsi. Adminillisella auktoriteetillaan hän oli julistanut itse oman sairaslomansa päättyneeksi. Radukow oli ollut… varauksella hyvillään Visokin reipastumisesta. Kuulemma rauhallinen paluu töihin saattoi olla tässä vaiheessa hyväksikin, mutta nyt piti olla erityisen tarkkana, ettei homma palaisi taas pohjaan. Käynnit Radukowin luona jatkuivat. Mutta enenevissä määrin hänestä tuntui, että hän oli hoitanut vain oireita… ja nyt vasta hän otti askeleen kohti niiden juurisyitä.
”Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt miettiä vanhaa majakkaa liiemmin, mutta muistan että olemme puhuneet siitä”, Kepe kertoi ja nojautui syvemmälle sohvaan. Taikinan pariin ehtisi myöhemminkin, jos tutkimukset kerran kutsuivat. ”Miksi me oikeastaan olemmekaan kiinnostuneita siitä?”
”Hmm, vanha majakka?” Snowie ihmetteli ja vilkuili puolihuolimattomasti pajan keittiökulmauksen suuntaan. ”Se siellä ruoppausaseman takana?”
”Se juuri”, Visokki vastasi. ”Me olemme kiinnostuneita siitä, koska…”
Niin, se ei ollutkaan mikään aivan yksinkertainen juttu. Niljakas möykky hipaisi Visokin sydänalaa.
”Vanha majakka liittyy Avdeen. Se liittyy Bio-Klaanin perustamiseen, ja se liittyy Nimdaan.”
Visokki katsoi Kepeä ja Snowieta. Oltiin menossa syvään päätyyn. Hän tiesi kyllä, että parivaljakko oli seurannut Nimdan arvoitusta todellisuuden rajalle – oikeastaan juuri heidän kokemuksensa valkoisen hiekan erämaassa oli se, miksi hän uskoi voivansa luottaa heihin – mutta vanhan majakan tapauksella oli… ulottuvuuksia.
Mitä lähempää mysteeri liippasi Avdea, sitä varovaisempi täytyi olla petturiehdokkaiden suhteen. Ennen romahdustaan koneessa ja sitä seurannut lomaa hän ei olisi jakanut näitä asioita Snowien kuullen laisinkaan… mutta toisaalta, ennen sitä hän oli myös valtuuttanut Manun tutkimaan Gekon päätä. Se oli ollut selvä virhearvio. Avdea ei voitettu tempautumalla vainoharhaan, hän uskoi nyt.
Toinen ulottuvuus liittyi Tawaan.
”Hmm… voisitko tarkentaa?” Kepe pyysi kulmiaan kurtistaen.
”Luonnollisesti. Majakka on ollut täällä kauemmin kuin me – kauemmin kuin Bio-Klaani. Tawa ei puhu tästä suoraan, mutta uskon majakan vetäneen häntä puoleensa jollain tavoin. Avde taitaa olla sitä mieltä, että vanha majakka on jopa syy sille, miksi Bio-Klaani on perustettu tänne.”
Hän piti taas pienen tauon ja veti syvään henkeä. Sisään ja ulos.
”Miltä kuulostaa tähän asti?”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan.
”Niin, olenkin miettinyt tätä”, Kepe totesi. ”Kaupungin vanhinta rakennuskantaa. Minä… olen kysynyt tästä Tawalta, että mitä tällä paikalla oli ennen linnaa ja kaupunkia. Hän puhui kyllä ikivanhoista valleista ja niiden hyödyntämisestä, mutta vanhimmista osista ei käynyt liikoja ilmi.”
Lumiukko nousi sohvalta ja käppäili kohti huoneen laitaa. ”Hei, niin, hetkinen, eikös Verstaan avain ollut… tai siis ’ei-ollut’ ihan hemo vanha?”
Kepe nyökkäsi. ”Kyllä. Sain sen… Verstaan aaveelta.”
”Aaveelta?” Visokki hämmästyi sanavalintaa. Hän vaihtoi hieman hermostuneena asentoaan.
”Semmoinen mustavalkoinen heppuli”, Snowie seposti pajan seinustalta. ”Pyöreät kasvot, musta kangaskeho, yleensä lamppu matkassa… Jänniä kavereita, ovat seurailleet meikää ja Kepeä alkusyksystä. Ihan kivoja kai, mutta silti aika hyytäviä…”
Kepe tajusi, ettei ollut nähnyt ’aaveista’ jälkeäkään enää sen jälkeen, kun Verstaan ovi sulkeutui. Vaati vahvaa päättäväisyyttä olla tempautumatta välittömästi siihen samaan epätoivoon, joka oli vallannut hänet Profeetan valtakunnan jälkeen: ei, he olivat kyllä nähneet niitä. Ne olivat jollain tasolla todellisia.
”Aivan… no, tämä ei ainakaan vähennä tuntemustani siitä, että kaupungin vanhimmat rakennukset ovat tutkimisen arvoisia.”
Visokki kaiveli muistiaan: kummituksista oli puhuttu aiemmin hänen kuullensa. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen. Se, miten hän tunsi maailman sai kaikki muut tuntumaan toisinaan kummituksilta… ja kyllähän menneiden aikojen olennoilla oli jonkinlainen läsnäolo, tavalla tai toisella. Vähintään niiden mielissä, jotka jäivät muistamaan. Kaikilla heillä oli kummituksia, myös hänellä.
”Kepe, Snowie, mitä sanoisitte, jos lähtisimme saman tien etsimään tietoa vanhasta majakasta? Kirjattua, objektiivista tietoa… ei pelkkiä muistoja. Lähtisittekö kanssani Bio-Arkistoihin?”
Kepe nyökkäsi. ”Tehdään näin.”
”Ööh, höh, äh…” Snowie mumisi. ”Olin juuri laittanut uunin päälle, rupesi hirveästi tekemään mieli niitä pakastejuustotikkuja…”
”Snowie…”
”Joo, okei, okei, tämä on tärkeämpää!”
Lumiukko laittoi vasta käynnistämänsä uunin pois päältä ja nakkasi herkut takaisin arkkupakastimeen. Taikinaämpärin päälle hän levitti liinan. ”Mutta tiedättekö…”, hän totesi ja kaivoi laukkunsa esiin. Hän ahtoi sinne eväsleivän, lämpimämpää vaatetta, vanhan painetykkinsä…
Snowie kääntyi vielä penkomaan jotain Kepen keksintöhyllystä.
”…tämä kannattaa ehkä ottaa mukaan.”
Hän piti käsissään Kepen kummitusimuria.
Sade ropisi niin lujaa arkiston itäisiin ikkunoihin, että Geevee oli huomaamattaan jäänyt nojailemaan yhtä niistä vasten kuin unenomaiseen transsiin vajoten. Vaikka hän oli hiljattain löytänyt sisältään vakaan kammon merta kohtaan, oli sateen ropina hänestä silti yksi elämän rentouttavimmista kokemuksista. Ainakin näin sisätiloissa, jossa sade ei päässyt kihelmöimään kummallisesti hänen ihollaan. Hän oli miettinyt jo hetken, että hänen pitäisi kysyä siitä Taatilta. Sateessa oli selvästi jotain kummallista ja lennonjohdolla oli yleensä hyvät mittalaitteistot tällaisten asioiden selvittämiseen.
Geevee havahtui lopulta ajatuksistaan ja jatkoi matkaansa kohti tiskiä. Kirjaston asiakaspuolen sulkemisaikaan ei ollut enää kauaa ja Vaehran oli tilojen tarpeeksi hiljennyttyä rauhoittunut tiskin taakse uuden suosikkiprojektinsa pariin. Aivojen perusteellinen koluaminen oli jäänyt Vaehranin kontolle, eikä Geevee pannut siitä pahakseen. He kävivät pääpointit kuitenkin aina läpi yhdessä. Geeveelle oli jäänyt paljon aikaa melko konkreettisen muodon ottaneelle itsetutkiskelulle. Mustan Käden maininneita kirjoja ei kuitenkaan maa tuntunut kantavan montaa päällään. Geeveestä tuntui suorastaan siltä, että joku tuntematon suuri voima olisi halunnut jättää organisaation tarinan kertomatta. Tonttua suoraan sanottuna ärsytti, että hänen menneisyyteensä liittyvä tiedonkeruu muistutti niin paljon Selecius-säätiöön liittyvää tiedonkeruuta.
Onneksi ainakin toinen mysteerien järjestöistä oli pala palalta avaamassa salaisuuksiaan. Aivot olivat osoittautuneet oikeaksi koukuksi Tähtikartaston vasemmalle suoralle. Valitettavasti myös Vaehran joutui välillä miettimään, mikä Sherlock Gnomes oli nyrkkeilymetaforassa. Kauheaa kyllä, loputon pino keskinkertaisia mysteerikirjoja vaikutti oleva tekstimäärällisesti suurin kokonaisuus, mitä heillä oli Delekiin liittyen. Ei kai kukaan nyt kirjoittanut niin paljoa paljastamatta jotain itsestään? Vaikka ne eivät ehkä auttaneet mysteerien yksistyiskohtien kanssa, kaikki kirjat yhdessä maalasivat kyllä tohtori Delekistä melko elävän kuvan niin tieteen harjoittajana kuin henkilönäkin.
”Mitäs tämä ilta on tuonut tullessaan?” Geevee kysyi ja asettui nojaamaan tiskiä vasten. Vaehran luki aloittamansa kappaleen loppuun, nosti katseensa kirjasta ja venytteli makeasti.
”Luvut kuusi ja seitsemän pohjustivat edelleen argumenttia liittyen sielun kaappaamiseen ja erottelemiseen aivotoiminnasta. Ei ehkä mitään kovin yllättävää, mutta Delek kyllä kirjoittaa välillä, kuin hän olisi keksinyt siihen jonkin konkreettisen metodin. Minusta tuntuu useammassakin kohdassa, että hän on tehnyt Seleciuksella joitain todellisia edistysaskeleita, mutta välttelee niiden mainitsemista kirjassaan.”
Geevee nyökkäsi. Suurin osa Aivojen ensimmäisistä luvuista oli keskittynyt pohjustamaan Delekin vakaumusta sielun ja tietoisen ajattelun eroille.
”Luku kahdeksan on ollut erikoisempi”, Vaehran jatkoi. ”Ja Kezen itse asiassa mainitaan täällä kertaalleen. Huolimatta näkemyseroistaan, kuten videokin antoi olettaa, he olivat tehneet yhdessä kokeita, joissa Kuma-Nui oltiin ehdollisettu erilaisille psykedeeleille. Siitä saadulla datalla Delek yrittää todistaa, että vaikka tietoisen ajattelun sumentaa, jokin osa altistetusta toimii silti tietyn yksilöllisesti ennustettavan ohjenuoran mukaan. Ja ennen kuin ehdin edes saattaa omaa ajatustani tästä loppuun, Delek kirjoitti neljä sivua siitä, miten sielun toiminta eroaa esimerkiksi vaistoista. Tätä prosessia hidastaa lähinnä se, että tohtori ei osaa kirjoittaa mitään lyhyesti…”
Geevee naurahti. Se oli käynyt selväksi jo Tähtikartastoa lukiessa. Akateemiset käytännöt eivät selvästi olleet vielä vakiintuneita Selecius-säätiön aikoina. Hänellä oli sellainen tunne, että teksti, jota Vaehran luki, saattoi hyvinkin olla tieteen itsensä syntyajoilta, mikä selittäisi konventioiden täydellisen puuttumisen.
”Suoraan sanottuna tämän illan kovin yllätys oli tämä”, Vaehran sanoi ja nosti kirjan viereen lasketun paperisen lappusen, jonka oli löytänyt niteen välistä noin kaksitoista sivua sitten. Sen irrottamisesta oli kuulunut inhottava riipivä ääni, sillä lappu oli liimautunut melko tiukasti kiinni sivuun Äksän uintireissun seurauksena. Geevee nappasi lapun ja luki sen. Tontun naurunremakka täytti tilan.
”Morjensta vaan ja terkkuja maakareille! – Snowie”, siinä luki. Hyväntuulisesti myhäillen hän ojensi lapun takaisin Vaehranille, joka laski sen pöydälle toisen kirjan välistä löytyneen yllätyksen vierelle. Geevee ei sitä tosin matalasta kulmastaan nähnyt.
”Jos pitäisi jotenkin tiivistää, en ole ainakaan vielä tullut hullua hurskaammaksi. Delekin obsessio sielun erottamiseksi tietoisuudesta on tietenkin kiehtova tietäen, että Nimda on ollut tätä kirjoittaessa läsnä, mutta saan tästä myös sellaisen kuvan, että jos Delek oikeasti löysi siihen tarvitsemansa työkalut, siihen liittyy jotain muutakin. Toivon, että seuraavat pari lukua ovat valaisevat tämän suhteen. Otsikot ainakin lupaavat hyvää. Toivon, että tekstissä selitetään, mitä tuo useammassa luvun otsikossa mainittu Feä Ondo tarkoittaa”, Vaehran vielä summasi. Geevee nyökytteli ymmärtäväisesti, mutta hypähtyi pystyyn, kun arkistojen tuulikaapista alkoi kuulua syysmyrskyn vesiä päältään pudistelevia askeleita.
Vaehrankin nosti katseensa kirjastaan, kun huomasi saapujat.
”Kepe!” Vaehran huudahti iloisesti. ”Ja Snowie!”
”Vaehran!” Kepe vastasi ja vilkutti.
”Vaehran!” Snowie hihkaisi myös. ”Ja Geevee!” hän lisäsi, huomattuaan tontun ilmestyvän tiskin takaa.
”Ja Geevee!” Kepekin täydensi.
”Kepe! Ja Snowie!” tonttu vastasi.
”Hei vaan…” puuttui Visokki keskusteluun.
”Ja Visokki!”
”Ja Visokki! Anteeksi, en nähnyt sinua maljakon takaa”, Vaehran lisäsi hieman nolona. Admin oli melko matala ja jäi joskus piiloon huonekalujen taakse.
Saapujat alkoivat riisua sadeviittojaan ja ripustaa niitä naulakkoon. Visokki ei tosin riisunut omaansa. Oli itse asiassa äkkivilkaisulla hieman epäselvää, miten tämä oli saanut sen ylipäätään päälleen.
”Hauskaa että päätitte tulla käymään”, Vaehran puhui ja nousi seisomaan. ”Pistänkö teetä tulemaan, vai onko meillä kiire? Oletan, että visiittinne ei ole luonteeltaan yksinomaan tervehdyshenkinen.”
Kepe ja Snowie olivat ennen sotaa viettäneet arkistolla kelpo määrän iltoja ilman sen muodollisempaa tarkoitusta, mutta näinä aikoina silkka huoleton ajanvietto oli uhanalainen laji. Adminin läsnäolo kieli sekin astetta vakavaluonteisemmasta asiasta.
”Olemme täällä tosiaankin tietoa etsimässä”, Visokki vastasi. ”Mutta tällä kelillä ei parane kieltäytyä kuumasta juotavasta.”
”No siinä tapauksessa käyn laittamassa veden kiehumaan”, Vaehran sanoi hymyillen ja sulki varovaisesti kirjan, jota oli tiskin takana lukenut. Hän nousi Aivot kainalossaan ja lähti astelemaan kohti takahuonetta, kunnes hän tajusi jotain, raotti kirjan kantta kainalossaan sen verran, että saapuneet näkivät sen nimen, ja virnisti.
”Kiitos muuten terkuista, Snowie. Tämän hankkiminen taisi olla melkoinen seikkailu, päätellen muurille parkkeeratun menopelin tilasta.”
”Höhö! Minä nyt lähinnä hypistelin kirjaa hetken aikaa takaisintulomatkalla”, Snowie naurahti. ”Sen verran että ehdin laittaa terkkulapun väliin.”
”Oliko myös meetvursti lisäyksesi?”
Vaehran vilkaisi makkaranviipaletta, joka oli löytänyt tiensä kirjan välistä arkiston tiskille. Se oli vääntynyt muistuttamaan arvoituksellista hymyä.
”Ööh, en”, lumiukko vastasi hämmentyneenä. ”Luin sitä kyllä ilmaravintolassa, joten sikäli tämä voi olla vikani…”
”Enemmän kirja kärsi kastumisesta”, Vaehran huikkasi poistuessaan takahuoneeseen. ”Mutta ei hätää, se on ihan luettavissa.”
Kepe oli hyvillään siitä, että myös arkistojen parhaat voimat työskentelivät Nimdaan liittyvän mysteerivyyhdin parissa. Hän huomasi kuitenkin olevansa myös hieman huolissaan — salaisuusjahti oli ajanut hänet pahimmillaan aika syviin vesiin, josta oli kestänyt oma aikansa nousta taas pinnalle. Sitä kohtaloa hän ei tovereilleen toivonut.
”Voitte varmaan uskoa, että yritän päätellä vierailunne aihetta konklaavin kokoonpanon perusteella. Tämä on kuin pulmapeli”, Geevee hihkaisi ja vilkuili yksi kerrallaan saapuneita klaanilaisia. ”Verstas vai Nimda? Rahat vai kolmipyörä?”
”Niillä ei ehkä ole kovin paljoa eroa”, Kepe vastasi.
Snowie kohotti kulmiaan. ”Rahoilla ja kolmipyörällä? Minä olen kyllä –”
”Äh, ei, kun Verstaalla ja Nimdalla. Tai siis, on tietysti, mutta… tutkimme molempia.”
”Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on sielun verstas”, Geevee myönsi lainaten läsnäolijoille tuttuja sanoja.
”Runollista”, Visokki hymähti.
Geevee huomasi, että admin ei tainnut tunnistaa sanojen kontekstia. Tonttu kohotti kulmiaan ja vilkaisi kohti Kepeä ja Snowieta, josko nämä haluaisivat selittää Visokille, mistä sanoissa oli kyse.
Mutta yksi niistä oli uusi myös Kepelle ja Snowielle.
”Mieli on sielun mikä?” Kepe pysähtyi hetkeksi, sitten hymähti. ”Hoh! Aika hyvin keksitty, sehän itse asiassa sopii tuon lauseen päätteeksi varsin hyvin. Osuvaa!”
”Emme me edes keksineet sitä, näinhän Kezen itse nauhalla sanoi.”
Kepe jähmettyi taas, ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
”Eee– eihän sanonut? Se lausehan jäi kesken?”
”Ai hittolainen niin, me ei ollakaan nähty pieneen hetkeen. Öh…” Geevee pysähtyi pälyilemään ympärilleen. Sulkemisaikaan oli vain muutama minuutti ja hän oli melko varma, että arkistoissa ei ollut enää ainuttakaan asiakasta. Yksityisetsiväkin taisi olla muissa hommissa. Vaehran ei ollut kuitenkaan tehnyt vielä sulkukierrostaan, joten kaiken varalta hän puhui hieman hiljempaa.
”Me katsoimme sen uudestaan. Osa nauhasta oli… öh, korruptoitunut. Peelo onnistui palauttamaan hajalle menneitä osia. Kezen kertoi nauhalla aika paljon enemmän kuin alun perin luulimme.”
Se oli tietenkin valhe, mutta siinä hädässä Geevee ei keksinyt parempaakaan. Tawa oli ollut selkeä vannottaessaan kaikki silloiset läsnäolijat pysymään hiljaa Nimdan sirusta työpöytänsä laatikossa. Visokilta tontun pieni epäröinti ei jäänyt huomaamatta, mutta uteliaisuus vei voiton yksityiskohtiin tarttumisesta.
”Paljon enemmän? Kuten mitä?”
”Saimme vahvistuksen sille, että Selecius-säätiöllä oli kuin olikin Nimdan siru hallussaan, Gamma, ja Kezen viittasi useampaan kokeeseen, jonka he olivat sillä teettäneet”, Geevee kertoi. ”Hän myös ilmaisi katumusta joihinkin säätiön ja itsensä tekoihin. Ja löysimme myös vilahduksen Delekistä! Joskaan siitä ei voinut päätellä paljoa. Pikkuisen ääntä ja vilahdus kädestä.”
Gamma. Visokin epäilykset siitä, mitä oli tapahtunut, vahvistuivat. Hän saattoi suorastaan tuntea sirun terävät muodot kurkunpäässään.
”Oho, hei, wau!” Snowie innostui. ”Melkoista salapoliisityötä!”
”Salapoliisi, niin”, Geevee ähkäisi kiusaantuneesti. Yksinkertaista, parahin Watsonni…
Kepe rapsutti leukaansa. ”Huh. Jotain tämänkaltaistahan me epäilimmekin… hyvä saada tästä vahvistus. Vai oli Kezenillä ja Delekillä Gamma…”
”Hei… hetkinen!” lumiukko jatkoi ja käveli innostuneesti edestakaisin. ”Minulla oli Gamma myös! Siis, se Nimdan pala! Ei kyllä kauaa, joitain sekunteja vain, ennen kuin Avden nukke vei sen. Muistatko Visu? Soitit minulle sen avulla.”
”… muistan. Nimdan kappaleet ovat ehtineet moneen.”
”Ehkä näistä pitäisi tehdä joku taulukko”, Kepe mietti ääneen. ”Voisi helpottaa tietojen säilyttämistä ja jakamista.”
Geevee ei ehtinyt murehtia Tawan sirun pimittämistä sen kauempaa, kun Vaehran saapui takahuoneesta essu yllään teetarjottimen kanssa. ”Täältä tullaan, lämmintä juomaa ja herkkiä makuja.”
Tarjottimella oli pannullinen keitettyä vettä, valikoima teepusseja, neljä kupposta, sekä yksi laakeampi astia. Bio-Klaanissa oli yleisesti tiedettyä, että kattavan tarjoiluastiaston oli hyvä palvella myös visorakeja.
Viisikko asettui yhden aulan asiakaspöydistä ääreen ja valikoi itselleen juotavat.
”Eli…” Kepe aloitti ja yskäisi. ”Me tarvitsemme tietoa vanhasta majakasta.”
”Meillä on syytä uskoa, että kaikki ei ole sen suhteen ihan sitä miltä näyttää”, Visokki täydensi. ”Majakka liittyy todennäköisesti Nimdaan.”
Arkistomaakarit näyttivät yllättyneiltä.
”Vanha majakka on ollut täällä pidempään kuin me klaanilaiset – paitsi tietysti Manu, mutta se on nyt sivuseikka – ja voi jopa olla, että majakka on syy sille, miksi olemme täällä. Siis, miksi Bio-Klaani on tällä saarella. Se jotenkin… kutsui Tawan tänne.”
”Umbra kutsui minut jäseneksi takavuosina…” Snowie mietiskeli ääneen. ”Hänkin on siinä mielessä eräänlainen majakka…”
Geevee nojautui eteenpäin tuolissaan. ”Bio-Klaanin salattu varhaishistoria..? Sinähän olit mukana, eikö vain, Visokki? Perustamassa Klaania. Puhuiko Tawa tuolloin majakasta?”
Visokki puri hammasta. Tässä se nyt oli. Syy sille, miksi hän oli vältellyt majakan mysteeriin tarttumista.
”Ei. Majakkaan liittyy jotain, mitä Tawa… ei kerro minulle.”
Neljä muuta klaanilaista vilkuilivat toisiaan. Visokki jatkoi.
”Minä en tiedä miksi, tai kuinka tietoisesti, mutta Tawaan ja majakkaan liittyy salaisuuksia. En tiedä yrittääkö Tawa suojella minua joltain, onko hänen mielelleen tehty jotain… tai valehteleeko hän ehkä itselleenkin. Meillä kaikilla on mielissämme sopukoita, joihin astelua välttelemme… ja uskon vanhan majakan olevan sellainen paikka Tawalle.”
Ja tietysti… Visokki ajatteli, mutta yksityisesti. Tawoja on kaksi.
Snowie ryysti teetä. ”Meinaat kuitenkin, että tätä on syytä penkoa? Siis, ettei tallota Tawan varpaille…”
Kepe ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hänellä itsellään oli taipumus sukeltaa pää edellä mysteerien syövereihin. Syksyn aikana hän oli satuttanut sillä itseään… ja tietysti Zeeronia.
”Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tämä on oikea tapa toimia.”
”Siinä tapauksessa”, Vaehran rykäisi ja suoristautui. ”Ehdotan, että koostamme ennakkotietomme yhteen, ja käymme kirjojen kimppuun. Faktojen listaus!”
Geeveellä oli jo lehtiö valmiina. Hän naksautti kuulakärkikynänsä taistelukuntoon.
”Fakta yksi…” Kepe aloitti. ”Majakka on vanhempi kuin Bio-Klaani, ja ollut Mysterys Nuin etelärannikolla pitkään.”
”Fakta kaksi”, Vaehran liittyi. ”Majakka on yhä käytössä. Uusi majakka on tietysti liikenteen kannalta tärkeämpi, mutta vanhassakin palaa vielä valo.”
”Fakta kolme!” Snowie nosti kolme sormea pystyyn. ”Siellä ehkä kummittelee.”
Geevee laski lehtiönsä. ”Mitä?”
”Juu, tai siis…” lumiukko seposti. ”Me kutsumme ’aaveiksi’ sellaisia mustavalkoisia olentoja, jotka liittyvät kaupungin vanhoihin rakennuksiin ja Verstaaseen. Siksi minulla on tämä imurikin matkassa! Ne vähän pelottavat minua…”
Tonttu nyökytteli hitaasti. ”Aivan… lisään sen listalle.”
”Fakta neljä… Avde hyökkäsi Bio-Klaaniin nähdäkseen muistoni tuosta majakasta. Siinä muistossa Tawa piteli Nimdan sirua käsissään majakan korkeimmassa kerroksessa.”
”Mitä?”
”Häh?”
”…anteeksi?”
”Miten oli?”
Visokki käänsi katseensa ulos ikkunasta. Raskaat sadepisarat ravisuttivat arkistojen pihan havupuita.
”Niin… tämä on kenties kaikista perimmäisin syy vanhan majakan mysteerin ratkomiselle. Avde tahtoi minulta muiston… juuri tuon muiston. Minä en muistanut sitä itsekään, mutta hän löysi sen päästäni. Tawa ja minä vanhan majakan huipulla… Nimdan siru Zeeta Tawan käsissä…”
”No… tämä kieltämättä lisää asian… painokkuutta”, Vaehran sai sanotuksi. ”En tunne Avdeen liittyviä seikkoja tarkasti, mutta tämä kuulostaa huolestuttavalta.”
”Avdella on kyllä vahva yhteys Nimdaan… ja mikäli eräisiin vanhoihin legendoihin on uskominen, myös Verstaaseen. Profeetta joka alunperin avasi oven Verstaaseen teki sen käyttääkseen Nimdan voimaa saadakseen rakastettunsa takaisin – tai näin ainakin itse sitä legendaa tulkitsen – ja Avde on heidän lapsensa. Tai siis samaa perhettä”, Kepe pohti ääneen. Olisipa hän kysynyt Profeetalta tämän motivaatiosta. Se kohtaaminen tuntui nyt unelta, eikä unissa koskaan pystynyt tekemään rationaalisia päätöksiä.
Visokki vilkaisi Kepeä. ”Niin. Asiat lähestyvät toisiaan ja puroista alkaa muodostua joki. Ollaan varovaisia, ettei virta vie meitä mukanaan.”
Geevee pomppasi tuoliltaan lattialle. ”No, tämä ei päivittelemällä selviä. Minulle tulee heti mieleen pari selontekoa, joista voisi olla apua.”
”Samoin”, Vaehran nyökkäsi ja nousi hänkin. ”Hae sinä henkilöstöraportit, ja minä tuon kiinteistöasiakirjat?”
”Kiinni veti.”
Maakarit pyyhälsivät hyllyjen väliin ja jättivät muut kolme vielä viimeistelemään kupposiaan.
”Miten teillä muuten… miten teillä menee Tawan kanssa?” Snowie kysyi Visokilta. ”Koska… me puhuimme tästä silloin kun olit, tuota, Kapuran mielessä, ja neuvoin sinua kysymään mielikuvitus-Tawalta apua, niin jäin miettimään…”
Visokki katsoi Snowieta pitkään. Hän havahtui siihen, ettei enää kavahtanut kysymystä yhtä paljon kuin olisi aiemmin kavahtanut.
”Paremmin, kiitos kysymästä. Viime päivien käänteet ovat olleet hyväksi meille molemmille, vaikka hän kaipaisikin kohta lomaa.”
”Heheh, en yhtään ihmettele”, Snowie sanoi. ”Käänteitä riittää. Sinänsä ihan napiin mennyt Rumisgonen-keikkammekin oli aika rankka kyytiläispuolelta, mutta tuskin hirveästi helpompi täällä epätietoisuudessakaan.”
Visokki nyökkäsi. Snowie selvästi tiesi, mikä viime päivien käänteistä oli vaikuttanut Tawaan eniten. Nämä päivät olivat lisänneet ymmärrystä siitä, mikä oli oikeasti tärkeää. Kaupunki oli jonkin verran tyhjempi, ja se oli herättänyt monetkin heistä siihen, että mikään tai kukaan täällä ei olisi ikuista… mutta taistelulla voitiin kuitenkin saavuttaa vähän lisäaikaa. Viimeinen keskustelu Dinemin kanssa palasi Visokin mieleen. Hänen oli vaikea olla herkistymättä.
Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli näkevänsä Tawan, näkevänsä tämän väsymyksen, ja alkoi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten hyödytön oli ollut jo viikkojen ajan. Enemmän kuin koskaan Tawa oli joutunut kannattelemaan neljälle adminille kasattua työtä yksin. Ei sellaiselle voinut olla katkera… ei, vaikka tämä salailisikin jotain. Vaikka sitten tietoisesti.
Mutta kyllä hänen täytyi saada tietää. Vähintään Tawan itsensä vuoksi. Konkreettiset askeleet sodassa olivat tärkeitä, mutta niin oli tämäkin. Jos heidän kohtalonsa oli joutua aina Nimdan hampaisiin, hän halusi tietää, kuinka kauan sitten se oli alkanut.
”Noniin!” Vaehranin ääni kuului hyllyjen välistä. ”Parempi tulla tänne, täällä on enemmän tilaa levittää tarvittavat asiakirjat.”
Kepe, Snowie ja Visokki nousivat ja kulkivat äänen luo. Siellä arkistomaakarit olivat jo pistäneet parastaan ja levittäneet pöydälle yhtä sun toista.
”Näistä meidän pitäisi saada koostettua sangen kattava tietopaketti vanhasta majakasta”, Vaehran selitti. ”Aivan ensimmäiseksi meinasin aloittaa tästä, mutta…”
Hän liu’utti paksun kirjan pöydän yli muiden luettavaksi. Siinä oli leveät ja kellastuneet sivut.
”… tästä ei löytynyt oikeastaan mitään. Tämä on listaus kaupungin ja lähitienoon rakennuksista ja niiden historiasta, mutta majakasta kerrotaan vain sen olleen rannalla jo ennen muuta kaupunkia. Mitä ilmeisimmin jäänteenä etelärannan vanhasta asutuksesta. Vanhoja majakkoja on saarella muutenkin, mutta tämä on ikäisekseen häkellyttävän hyvin säilynyt. Muuta ihmeellistä siinä ei vaikuttaisi olevan.”
”Mutta eipä hätää”, jakkaralle asettunut Geevee jatkoi. ”Meillä on kyllä aineistoa ihmeteltäväksi koko sakille. Tarttukaa mieleiseenne ja ruvetkaa selaamaan. Tässä on erilaisia tutkimuksia ja raportteja, linnakkeen korjaustoimikunnan vuosikertomuksia, muutaman mahdollisesti olennaisen yrityksen rekisterejä…”
Kepe katsoi kirjoja edessään. Tämänkaltainen tutkimus ei ollut aivan hänen ominta alaansa, mutta hommaa riitti kaikille kynnelle kykeneville. Hän tarttui lähimpään niteeseen, joka vaikutti olevan painettu selonteko satamarakennusten huoltotarpeista kahdenkymmen vuoden takaa. Eikun menoksi…
Kaikki ottivat itselleen luettavaa. Tunnin silmäilyn jälkeen Vaheran kävi keittämässä uuden pannullisen teetä, ja toisen tunnin vierähdettyä taukohuoneen keksipurkki tyhjennettiin pöydälle. Aina välillä joku löysi jotain hyödyllistä tai mielenkiintoista (”Hei! Tiesittekö, että Koukkukäpälä ja Hevisauresin korvaaja toimivat aikoinaan Huonon kadunlakaisijoina?”), ja kolmannen tunnin jälkeen seurue oli käynyt kaikki niteet jonkinlaisella tarkkuudella läpi.
”Näistä muodostuu aika pahaenteinen kuva…” Geevee totesi katsoessaan seurueen tekemiä muistiinpanoja. ”Varsinaisesta majakan historiasta ei ole kirjoitettu käytännössä mitään, ja muutakin dataa on vain vähän. Näiden tietojen perusteella mikään kaupungin huoltoyrityksistä ei ole koskaan korjannut majakkaa, eikä ole Bio-Klaanin korjaustoimikuntakaan. Mikään taho ei ole myöskään toimittanut sinne mitään tavaroita. Ei ruokaa, ei vaatteita, ei uutta maalia, ei vaihtolamppua majakan isoon lyhtyyn…”
”Eikä mitään tietoa henkilökunnasta…” Visokki mietti. ”On tietysti mahdollista, että majakanvartijan ammatista ei yksinkertaisesti jää minkäänlaista paperijälkeä, mutta että näin monta vuosikymmentä ilman minkäänlaista merkkiä missään näistä kirjoista…”
Snowie tunnusteli keksipurkin pohjaa viimeisten murujen varalta. ”No joo, aika kumma juttu… en muista, että kukaan olisi koskaan puhunut mistään majakanvartijasta. Mutta… pakkohan siellä on jonkun olla? Kun se kuitenkin pyörii siellä aina välillä, se valo?”
”Melkoinen erakko…” Kepe totesi ja nousi seisomaan. Hän venytteli ja mietti seuraavia askeleita. ”Luuletteko, että meidän olisi parasta vain… mennä paikan päälle?”
Kirjoja selaamalla pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa tarvittiin empiriaa.
Snowie näytti hermostuneelta ja vilkuili kirjahyllyyn nojaavaa kummitusimuria.
”Luulen”, Visokki vastasi. ”Meillä alkaa olla kasassa kattavat pohjatiedot, ja tänään ehtisimme vielä. Minä en haluaisi venyttää tätä enää yhtään.”
Visokki katsoi kaikki tutkimusseurueen jäsenet läpi. Nelikko hänen edessään ei ollut välttämättä voimakkain tai vaarallisin kokoelma klaanilaisia, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Oli luultavasti sitä turvallisempaa, mitä harvempi kahlaisi tämän arvoituksen altaaseen… ja nämä neljä olivat jo aika syvällä.
”Kenenkään teistä ei ole tietenkään pakko tulla mukaan.”
Kepe vilkaisi Snowieta, Snowie vilkaisi Kepeä. Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan. Kaikki ilmoittivat olevansa mukana.
”Mutta saanko ehdottaa, että käymme tässä välissä pikaisesti linnakkeella?” lumiukko kysyi vielä. ”Meinasin unohtaa, että minun oli tarkoitus käväistä vielä Kupen luona kysymässä tästä haavastani…”
Hän taputti laserviiltoa kädessään.
”Hei, se saattaisi olla muutenkin hyvä idea”, Vaehran innostui. ”Minusta tuntuu, että hän voisi auttaa meitä toisellakin tapaa.”
Heidän kävellessään tietä kohti kaupunkia Kepe mietti, miten hänkin haluaisi nyt nähdä tuon korjatun Kezenin nauhan. Ties mitä salaisuuksia se yhä kätki. Eräs yksityiskohta joka oli mennyt muilta ohi mutta tuotti hänelle kylmiä väreitä oli se, että Kezen itse oli puhunut mielestä sielun ”verstaana”. Vaikka sanavalinta olikin kääntynyt toisesta, muinaisemmasta kielestä, hän ei voinut olla miettimättä sitä, että oli itse alkanut kutsua Verstasta tuolla nimellä jo kauan sitten, kauan ennen kuin tiesi sen yhteydestä Nimdaan ja sen mielimaailmaan. Oliko Kezen itse aikanaan löytänyt samanlaisen oven?
Se ei ollut mahdoton ajatus, jos tälläkin oli ollut Nimdan siru käytettävissään. Samaan tapaan kuin Profeetta oli löytänyt – tai avannut – oven Verstaaseen.
Veikö Kezenin ovi samaan paikkaan?
Se ajatus kuitenkin katkesi siihen, kun Vaehran hidasti askeleitaan ja jättäytyi Kepen tasalle.
”Hei, Kepe”, tulen toa sanoi. ”Sopiiko vaivata hetki?”
”Tottahan toki”, Kepe havahtui ja vastasi.
”Sinä olet yksi ainoista, joilta voin tätä oikeastaan kysyä”, Vaehran pohjusti, ”kun olet onnistunut tasapainottamaan noin taitavasti, noh… eräänlaisen tutkijan uran ja vähän toalle perinteisemmän seikkailemisen. Minä olen pölyttynyt sisätiloissa viime aikoina aika paljon ja vaikka rakastan työtäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minä luulen olevani lähdössä pian… no sanotaan sitten vaikka tosiaan seikkailemaan. Onko… onko sinulla koskaan vaikeuksia siinä? Tiedätkös, vaihtaa moodi työstä siihen, että pitäisi olla… sankari?”
Kepe mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei ollut juuri koskaan sanallistanut aiheeseen liittyviä ajatuksiaan.
”Minä en oikeastaan ole koskaan oikein ajatellut olevani mikään sankari… Ja niihin seikkailuihin, joihin olen päätynyt, suhtaudun oikeastaan aika samaan tapaan kuin tieteentutkijan työhöni – eräänlaisena kenttätutkimuksena, joissa toan kyvyistä vain sattuu olemaan välillä hyötyä? En ole juurikaan ajatellut, että siinä olisi mitään moodia vaihdettavaksi. Ja sitten välillä unohdan kokonaan olevani toa.”
Vaehran kuunteli mietteliään näköisenä. Hiljaisuus Kepen sanojen jälkeen viesti, että hän todella prosessoi toverinsa sanoja.
”Olen… yllättynyt. Sinulla on kuitenkin niin paljon legendaarisia seikkailuja vyösi alla. Koko se juttu Nui-Korossa, tuo teidän Verstas-episodinne ja… mikäs se oli se kerta, kun tutkitte niitä hylättyjä kaivoksia Killjoyn kanssa?”
”Joo se oli kyllä outo tapaus, siellä pitäisi käydä uudestaan… Mutta ei noissa omasta mielestäni mitään hirveän sankarillista tai toamaista ollut. Olen vain aina mennyt eteenpäin tieteilijän intuitiollani – ja se tapaa tuottaa ihan hyviä lopputuloksia, joten heuristiikkaa ei ole useinkaan tarvinut muuttaa… Äh, tai siis, tarkoitan että on ihan hyvä olla se oma itsensä, niissä housuissa joissa on itselle mukavinta olla. Ethän sinäkään varmaan itse päättänyt olla toa, joten minusta on ihan ookoo toimia niin kuin itse kokee parhaaksi, ja olla huolehtimatta liikaa siitä, että näyttääkö sankarilliselta vai ei. Ja luottaa siihen, että se kuka sinulle ikinä toa-kiven antoikaan teki sen harkitusti eikä hetken mielijohteesta. Se on ainakin itselleni lohdullinen ajatus.”
Vaehran naurahti. Ei mitenkään ilkikurisesti, mutta ei aivan vilpittömästikään. Ehkä lähinnä itselleen ja omille ajatuksilleen.
”Olet aina jotenkin tosi paljon enemmän maan tasalla näistä asioista kuin voisi kuvitella tyypiltä, joka keksi… no, esimerkiksi kummitusimurin? Kaipa minä kysyn tätä lähinnä siksi, että riski joutua tositoimiin on aika iso ja huomioiden kuinka nazorakien rintama vaan liikkuu ja liikkuu, tuntuu siltä, että… tulikosketus on aika vääjäämätön. Normaalisti lohduttautuisin sillä, että ainakin paras ystäväni on rinnallani aina, kun häntä tarvitsen, tiedätkö, vähän niin kuin Snowie on aina sinun kanssasi! Mutta… tällä kertaa joudun lähtemään ilman häntä. Minun pitää jotenkin saada tämä asia ratkaistua omin voimin.”
Vaehran tuijotteli edessään kävelevää kaksikkoa. Geeveen kädet vispasivat edestakaisin tämän keskustellessa lumiukon kanssa. Hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että hän oli lähdössä. Siitäkin huolimatta, että tonttu oli moneen otteeseen vannonut ääneen, että Vaehranin lähtö oli tälle okei.
”Miksi sitten olet lähdössä yksin? Seikkailu kaksin on aina hauskempaa, ja silloin sitä jaksaakin paremmin!”
”Geevee”, Vaehran aloitti. Sen sanominen tuntui jotenkin vaikealta. Hän oli oikeastaan tietoisesti vältellyt niitä ajatuksia melko pitkään, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänestä tuntui, että niitä olisi pakko jossain vaiheessa käsitellä.
”Geevee on… vaarassa. Muistatko sen taannoisen hotellipalon? Peelo on melko varma, että sen tarkoitus oli… polttaa Geevee. Se oli minusta ihan kauhea ajatus. Ja tuulesta temmattu myös. Kunnes vähän aikaa sitten saimme… tai siis, Geevee sai tietää hieman asioita itsestään. Ja nyt, oikeastaan… minusta tuntuu, että tunnen hänet vähän jotenkin entistä huonommin? Tai siis, enhän minä edes tiedä, mikä hän on, muuta kuin tuollainen tonttu, eikä sillä tietenkään ole minulle mitään väliä. Hän on minun tonttuni, minun ystäväni, mutta jos joku yrittää tappaa hänet sen vuoksi… tuntuu siltä, että jos hän lähtisi mukaan, hän olisi vielä suuremmassa vaarassa. Mutta ajatus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain sillä välin, kun olen poissa…”
Vaehranin oli pakko pysähtyä hengittämään. Hän oli ehkä sanonut jo liikaa, vaikka luottikin kyllä Kepeen siinä, että keskustelu jäisi vain heidän kahden välille.
Vastaus oli huomattavasti synkkäsävyisempi kuin mitä Kepe oli odottanut, ja kuulosti hyvin vakavalta. Hän ei tiennyt mistä oli kyse – eikä edes sitä, mikä tonttu oikeastaan oli. Tilanne ei kuulostanut järin yksinkertaiselta, eikä hän ollut varma, oliko hänellä edes neuvoja annettavaksi.
”Mitä luulet, kuka saattaisi olla tuon takana? Tai voitko odottaa, että syyllinen saadaan kiikkiin ennen kuin lähdet?”
Kepen mieleen tunki vääjäämättä myös uusi ajatus; mitä jos Snowielle kävisi jotain? Se ei ollut aiemmin edes kuviteltavissa – oliko lumiukoille edes mahdollista käydä mitään, jos kyseessä oli vieläpä lumiukko, joka ei sulanut? Tietysti se lasersäde oli todistanut, että Snowiekin saattoi vahingoittua…
”En… en ole aivan varma”, Vaehran myönsi. Hänen ajatuksensa vierailivat väkisinkin Tulinoidan Mestarissa, kuka tämä sitten olikaan – jos oli – mutta hän ei ollut edes siitä ajatuksesta kovin itsevarma.
”Toivon vain, että nämä muurit suojelevat häntä sen aikaa, kun olen poissa. Se kumma etsivä ja Peelo lupasivat kyllä selvittää, mikä pikkumiestä vainoaa, mutta tämä reissuni liittyy Sugan Selecius-kontakteihin. Ja se pitää hoitaa niin pian kuin mahd– hetkonen!” Vaehran keskeytti itsensä tajutessaan jotain. ”Peelo! Pitäisikö hänetkin ottaa mukaan? Se on kamalan välkky kaveri. Saattaa hoksata jotain, mitä me emme.”
”Ah, ei vaivata turhaan”, Kepe vastasi. ”Hän on… mitenkäs hän sen oikein sanoikaan? ’Dynamo-matkalla lihamaailmaan?’ Hänellä on tapana tehdä niin aina välillä.”
Vaehran oli vähän yllättynyt siitä, että Kepe tiesi Peelon liikkeistä. Androidi oli kyllä viime aikoina vaellellut arkistoissakin aika määrätietoisen näköisesti kaikenlaisia kummallisia pyyntöjä esittäen. Tämän täytyi olla melko syvällä omassa tutkimuksessaan ja toisaalta Vaehran myös luotti, että tämä kertoisi heille löydöksistään, jos sellaisiin törmäisi.
”Ah, niin joo. Hän on maininnut sen dynamon muutamaan otteeseen syksyn aikana”, Vaehran tuumasi. Hän oli unohtunut taas tuijottelemaan edessään kulkevaa kaksikkoa. Molemmat heistä olivat toa-soturin vaaralliseen vanaveteen sotkeutuneita raukkoja, kun Vaehran sitä mietti, mutta Kepen sanoissa oli kyllä aika paljon konkreettista totuutta. Ystävyyttä ei mitattu siinä, kuka oli toa ja kuka ei. Kyllähän tontut ja lumiukot lopulta kummatkin uhkuivat sellaista vanhojen seikkailutarinoiden mystiikkaa.
Snowie tallusti ja Geevee kipitti hieman toa-parivaljakkoa edellä.
”Mitenkäs laivat? Pysyvätkö pulloissaan?” lumiukko kysäisi.
”Hahah”, tonttu naurahti. ”Ongelmahan on perinteisesti toisensuuntainen… vaikeampaa se on saada niitä sinne pulloon kuin estää niitä tulemasta ulos. Mutta kyllähän sinä sen tiedät – mitä siitä on, useampi vuosi, kun olit kokeilemassa?”
”Joo…” Snowie pysähtyi hetkeksi muistelemaan. ”Jotenkin sitä luulisi, että taito pienentää sormia tekisi siitä hommasta helpompaa – tai minusta muuten vaan näppärämmän – mutta ei se ole ikinä onnistunut…”
”Tuntemattomia ovat lumiukon tiet…” Geevee mutisi huvittuneena. ”Oletko ikinä kokeillut muuttua niin pieneksi, että mahtuisit vaikka juuri pulloon kokonaan?”
”En… enkä usko, että se onnistuisi. Jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Sehän näissä tempuissa tulee tielle, että pitäisi osata ajatella ne ennen kuin tekee niitä. Alkuvuosina teimme Kepen kanssa testejä siitä, mikä kaikki on minulle mahdollista, mutta siitä on jo aikaa.”
Geevee jäi miettimään sitä hetkeksi. Hänkin oli viime aikoina… saanut uudenlaisen perspektiivin omaan kehoonsa, mieleensä ja niiden väliseen suhteeseen.
”Kuinka usein mietit…” tonttu aloitti. ”…että sinä tai minä keräisimme aika paljon enemmän ihmetystä osaksemme varmaan missä tahansa muussa kaupungissa? No, paitsi ehkä Odinalla…”
”Jatkuvasti…” lumiukko sanoi ja suoristi sadeviittaansa. ”Ja viime aikoina vielä enemmän. Kun siis…”
Kuinkakohan paljon Geevee tiesi petturitutkinnasta?
”… kun minulla on se tilanne, että…” Snowie yritti muotoilla ajatustaan.
”Että sinun epäillään tehneen jotain Bio-Klaanille petollista, ja nyt mietit muuttuuko tilanne? Että oliko myös tästä kaupungista löytämäsi hyväksyntä sittenkin vain väliaikaista?”
Snowie katsoi vierellään taapertavaa tonttua. ”Niin.”
He askelsivat hetken puhumatta.
”Täsmälleen niin”, päivitteli lumiukko. ”Tosi, ööh, tarkkaa myötätuntoa.”
”Hmh”, Geevee äännähti. ”En tiedä olenko erityisen… yleisesti hyvä myötätunnossa. Mutta luulisin ymmärtäväni tilanteesi. Eräänlaisena tonttuna eläminen antaa nähdäkseni perspektiiviä samoihin asioihin kuin jonkinlaisena lumiukkona oleminen.”
Snowie oli horjahtaa mutaisella polulla, mutta Geevee auttoi häntä pitämään tasapainonsa. Snowie puhui: ”Onneksi on tonttuja, tai siis tonttu.”
Hän ei tiennyt, miten arkaan kohtaan osui. Geevee kuitenkin sulki tässä tilanteessa veljensä sydämeensä. Nyt ei ollut järkevää avata tätä keskustelua.
”Niin. Ja onneksi täällä on muutenkin ymmärtäväistä väkeä.”
Snowie nyökkäsi. ”No jep! Vaikkapa tuo toa-herrasväki takanamme…”
He katsoivat Kepeä ja Vaehrania, jotka tulivat muutaman metrin perässä, omaan keskusteluunsa uppoutuneina.
”En suoraan sanottuna tiedä, mitä tekisin ilman Kepeä…”, lumiukko puhui hiljaa. ”Tai siis tiedän, tavallaan. Meillä oli vähän vaikea pätkä tuossa välissä, kun… saimme vastauksia Nimda-juttuihin, ja käsittelimme niitä aika eri tavalla… Ja se oli ihan kamalaa! Siis, elely ilman että notkun Kepen pajalla ja ilman että syön Kepen kanssa leipiä ja niin edelleen.”
Geevee katsoi sadeviittaan kietoutunutta Vaehrania. Aikoikohan tulen toa ottaa tuon viitan matkoilleen? Tonttu saisi syödä aika monta leipää ilman omaa partneriaan, jos Vaehran toteuttaisi seikkailunsa.
Snowie huomasi muutoksen Geeveen kasvoilla. ”Mitäs, sanoinko jotain hölmöä..?”
”Ei, mietin vain… että olet oikeassa sen suhteen, että näitä juttuja ei parane pitää itsestäänselvyytenä.”
”Ai?”
”Vaehran on ehkä lähdössä tehtävälle… huoli polttelee.”
Geeveellä olisi riittänyt käsiteltävää itseensä ja kaltaisiinsa liittyvien asioidenkin sulattelussa. Siihen päälle vielä Vaehranin seikkailusuunnitelma… no, tokihan nämä asiat kytkeytyivät toisiinsa.
Snowie nyökytteli. ”Ohhoh… luulen ymmärtäväni huolen. Nörtti-toan kanssa elely antaa perspektiiviä nörtti-toan kanssa elelyyn… tai siis…”
Geevee nyökkäsi tietävisenä.
”Niin…”
”Kun osaavathan nuo taikoa ja kaikkea, mutta silti…”
”Niinpä.”
Snowie ja Geevee pudistivat kumpikin päitään. Oli liian helppoa kuvitella, mitä kaikkea ystävälle saattaisi sattua sota-ajan ja murhanhimoisten salaliittojen temmellyksessä.
”Palaan aiempaan”, Snowie totesi. ”Että en halua kuvitella, mitä tekisin ilman Kepeä. Näissä petturijutuissakin… Koska kyllähän se minuun sattuu, että sellaisia minusta mietitään, tietenkin. Mutta se helpottaa, että Kepe on ollut vankkumaton kaveri tämän tiimoilta. Eikä ole pistänyt minua tästä tikunnokkaan, kun tietää että niitä, ööh, tikkuja on liuta jonossa.”
Kylmät väreet kulkivat lumiukon selkäpiitä pitkin. ”En halua kuvitella sellaista päivää, että Kepe vaihtaa tässä kantaansa…”
Geevee nyökkäsi. ”Ei siis kuvitella. Meillä on tehtävää tässä ja nyt.”
He katsoivat Visokkia, joka johti seuruetta päättäväisesti. Uniikki tapaus hänkin, molemmat ajattelivat mielessään. Yksi klaanilainen lisää, jolle ei varmasti ollut liikaa kotivaihtoehtoja tämän kaupungin ulkopuolella.
Visokki vilkuili majakan suuntaan. Hän tarvitsi hetken hiljaista yksinoloa: kun puhuminen ja ajatteleminen olivat suorituksina niin lähellä toisiaan, vaati ajatustyö vastapainokseen myös sanomattomuutta.
Hän katsoi majakkaa, ja kuvitteli Tawan sen korkeimpaan kerrokseen, lampun vierelle. Nimda Zeeta käsissään, riemukkaasti hymyillen. ”Visokki! Katso!” Tawa kutsui häntä muistojen halki.
Majakassa välähti valo.
Tietenkin siinä välähti valo. Vanha majakka oli käytössä, kuten aina ennenkin. Valo ohjasi meriliikennettä – meriliikennettä, jonka nazorakit olivat pelottaneet pois. Mutta kuitenkin. Vanha majakka jatkoi välkettään. Tasaisesti, ennakoitavasti, luotettavasti, aivan kuten aina ennenkin. Siihen ei vain koskaan kiinnittänyt huomiota.
Paitsi nyt. Nyt Visokki tiesi, että majakkaa ei ollut huollettu koskaan. Visokki tiesi, että siellä ei ollut virallista henkilökuntaa. Visokki tiesi muistavansa, kuinka hän ja Tawa olivat olleet sen kattokerroksessa, Nimdan hohteessa.
Majakassa välähti valo.
Se oli tuttuun tapaansa sävyltään kylmä. Taittoi siniseen.
Sairasosaston aktiivisuus sinä iltana oli samalla tasolla arkistojen kanssa. Se oli tietenkin hyvä asia: missään ei ollut vakavaa onnettomuutta tai tulipaloa, joten sairasosastolla ei myöskään ollut tulipalokiirettä. Tunti tunnilta voimistuva myrsky oli eittämättä sulkenut suuren osan kaupungin väestä sisätiloihin. Juuri siksi Kupe olikin niin yllättynyt, kun osaston aulaan rämähti vettä tiputtava viisikko.
”Toivottavasti teillä ei ole kaikilla jotain hätänä. Meitä ei ole päivystyksessä ihan hirveän montaa”, ylilääkäri huomautti, mutta tarttui Vaehranin käteen, kun tämä sitä tarjosi. Kaksikko näki toisiaan melko harvoin päivittäiset työpisteensä huomioiden, mutta läsnäolevista kaikki tiesivät, että toat olivat vanhoja ystäviä.
”Meillä olisi sinulle itse asiassa vähän erikoisempi pyyntö”, Vaehran aloitti.
”Tai siis, erikoisempi pyyntö ja vähän tavallisempi pyyntö. Jos voisimme aloittaa siitä, ööh, sairasosastomaisemmasta…”, Snowie pisti väliin. ”Alkujansa tulimme kysymään, että oletko ehtinyt kurkistaa niitä kuvia haaveristani. Joista puhuimme eilen.”
”Hmm, aivan”, Kupe nyökytteli. ”Olen. Hyvä että kävit näyttämässä haavaasi, mutta emme suoraan sanottuna saaneet kuvista kovin paljoa irti.”
Lumiukko kuunteli jännittyneenä. Kepe oli myös utelias.
”Laseraseen aiheuttama vamma vaikuttaa tyypilliseltä, noh, sinulle. Kuten hyvin tiedät, olet mielenkiintoisimpia potilaitani, ja uskon olevani tilanteestasi paremmin perillä kuin kukaan muu lääkäri… mutta tietomme ovat valitettavan rajalliset.” Veden toa katsoi lumiukkoa myötätuntoisesti ja jatkoi asialliseen tapaansa: ”Emme ole varmoja, miksi isku lamautti kätesi niin pitkäksi aikaa, koska emme ole aivan varmoja anatomiastasi muutenkaan. Mutta on täysin uskottavaa, että isku sattui osumaan… no, hermoosi, tai vastaavaan. Eli kyse voi hyvinkin olla silkasta sattumasta. Hyvä uutinen on se, että vammasi vaikuttaisi olevan paranemaan päin.”
”Ohhoh”, Snowie päivitteli. ”Onhan sitä oudompaakin sattunut… mutta hyvä jos kätönen tulee kuntoon!”
Hän vilkaisi naarmua kädessään. Yhä siihen koski, mutta nyt selvästi vähemmän.
”Onko se pysynyt paikallaan?” Kupe kysyi.
”Ööh, aika hyvin joo”, Snowie vastasi ja pyöritteli vasenta kättään. Hän kääntyi muiden suntaan. ”Kun siis, tämä käsi oli ensin lamautuneena ja sitten hyvän tovin irti. Siinä sitten kestää aina välillä, että se kiinnittyy tukevasti.”
”Mutta niin”, Kupe selvitti kurkkuaan ja käänsi myös katseensa muuhun joukkioon. ”Oletan ettette tulleet kaikki tänne kuulemaan Snowien epikriisiä.”
”Emme”, Visokki vastasi. ”Olemme lähdössä tutkimaan saaren vanhaa majakkaa ja ymmärrät varmasti, millaisia haasteita tämä sää sille asettaa. Kenelläkään meistä ei ollut välitöntä tietoa Hain sijainnista ja Ruki on… noh, tiedät kyllä. Toivoisimme matkaamme veden toaa pidättelemään pahimpia tyrskyjä sillä aikaa, kun menemme sisään.”
Kupe katsoi hämähäkkiä vähän hölmistyneenä. Hän melko harvoin poistui sairasosastolta muissa kuin lääkärin tehtäviin liittyvissä asioissa. Hän kuitenkin ymmärsi Visokin pyyntöä ja osasi jo valmiiksi vastata siihen kysymykseen, jonka joku tilannetta ulkopuolelta tarkkaileva olisi saattanut kysyä.
”Kyseenalaistaisin muuten, miksi olette valinneet juuri tällaisen yön sen tutkimiselle, mutta olen kyllä melko varma, että tämä myrsky tulee ainoastaan pahenemaan tästä. En ole käsitellyt sellaisia vesimääriä… ikinä. Oletteko varmoja, ettette halua odottaa aamuun? Tai sitä, että saamme Hain kiinni.”
”Kuten itsekin sanoit, myrsky tästä tuskin lientyy. Jos annamme asiamme odottaa, saattavat aallot muuttua täysin hallitsemattomiksi. Hoitaisimme tämän mielellämme tänä yönä”, Vaehran selitti.
Julkisella paikalla sanomatta jäi, että jos majakassa oli jotain salaperäistä toimintaa, sitä oli varmasti lähinnä yöllä.
Kupe murahti ja mietiskeli hetken. Hän pälyili hetken ympärilleen, mutta karjaisi lopulta olkansa yli jonnekin syvemmälle sairasosastolle.
”EREGCE! OLETKO HOLLILLA?”
Jostain kauempaa kuului hyväksyvä, puoliksi huudettu murahdus ja askeleita. Kupe käänsi katseensa takaisin Vaehraniin ja selitti.
”En valitettavasti voi jättää osastoa ilman ainuttakaan lääkäriä. Katsotaan, mitä voimme tehdä asialle.”
Hetken päästä ovesta Kupen selän takaa ilmestyi valkoiseen lääkärintakkiin pukeutunut pitkä schilukromidi, joka loikkasi ensin kynnyksen ja sitten Kupen vastaanottopöydän yli hieman yliampuvan ketterästi kokoonsa nähden.
Mies oli melko laiha, kasvojensa rakenteeltaan jykevä ja tämän päästä kasvavat lonkerot oli trimmattu äärimmäisen lyhyiksi niin, että ne törröttivät tämän kallosta suoraan ylöspäin. Etelästä saarelle saapunut mies oli ollut tuttu näky sairasosastolla jo muutamia vuosia, mutta yksikään läsnäolijoista ei muistanut käyneensä tämän kanssa kokonaista keskustelua.
”Nämä epelit kaipaisivat minua tuonne myräkkään… kuinka pitkäksi aikaa?” Kupe varmisti.
”Tunniksi-pariksi!, Kepe täsmensi.
”Tunniksi-pariksi, Kupe toisti. Tiedän, että sinulla piti olla vapaailta, mutta olisiko sinun mahdollista päivystää sen aikaa, kun olen poissa?”
Eregce suki hetken leukaansa. Schilukromidi näytti puntaroivan Kupen sanoja tarkkaan.
”Noooh. Kylläpä se varmaankin passaa. Jos nyt ei puhuta kokonaisesta yövuorosta, tosijjaan. Kiskon kymmenettä tuntia jo tällä hetkellä, tosijjaan.”
”Kiitos”, Kupe huokaisi. ”Otan hakulaitteen mukaan siltä varalta, että jotain sattuu.”
Eregce nyökkäsi. Lonkerot tämän päässä hyllyivät hassusti.
”Teillä kävi tuuri. Tämä myrsky on niin pahana, että jouduin perumaan parkour-roolipelin jo toista iltaa putkeen. On vähän liian vaarallista viedä liikuntarajoitteisia skeittiparkkiin kaatuilemaan tällaisessa tuulessa, tosijjaan.”
”Parkour-roolipeli” toisteli itseään melko monen kuuntelijan päässä. Snowie kyllä tiesi, mistä oli kyse, sillä Bladis oli kulkenut Eregcen ryhmässä jo jonkin aikaa ja kertonut siitä kupillisen ääressä. Se oli Klaanin linnoituksen urbaaneimmissa ympäristöissä kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen, jossa Eregce ehosti syystä tai toisesta huonosti liikkuvien potilaiden liikkumisen kokemusta elävillä kuvauksilla siitä, millaisilla tavoilla hänen johtamansa fysioterapeuttiset harjoitteet vaikuttivat pelin maailmaan. Suurimman osan ajasta jokainen lihaskuntoharjoite oli puettu joko taisteluksi muinaisia liekkidraakkeja vastaan tai pahan makutan kätyreiden peittoamiseksi. Ne kuulostivat Snowiesta ihan hauskoilta, vaikka Bladis olikin kertonut niistä vähän nolostellen.
”Parkour… roolipeli?”, Visokki ihmetteli.
”Niin tosijjaan, kun liikuntarajoitteisilla monesti olisi mielitekoja urheilla, mutta –”
”Ei kun… minä en ymmärrä, mitä parkour tarkoittaa”, Visokki jatkoi hieman nolostuneena. Päätellen siitä, että kukaan muu ei ollut kysynyt aiheesta mitään, kaikki muut tiesivät, mistä on kyse… tai eivät kehdanneet vain myöntää tietämättömyyttään.
”Aah, niin, tosijjaan”, Eregce yllättyi. ”Sehän kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että edetään pisteestä A pisteeseen B silleen mahdollisimman tehokkaasti, tosijjaan. Tiedätkös, lähdetään hoodeille, etsitään mahdollisimman hyvä spotti, jossa edetä, ja sitten taitetaan matka mahdollisimman suoraan esteistä huolimatta. Silleen, hypitään aitojen yli, kiivetään katon kautta, pudottaudutaan niin korkealta kuin nivelet kestää!”
”Hoodeille”, Snowie toisti äänettömästi, mutta niin selkeästi suutaan liikuttaen, että Kepe ymmärsi sen silti.
”Spotti”, Kepe nyökytteli. Kupe näytti siltä, että olisi halunnut vajota jonnekin aika syvälle. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä kuudes kerta, kun hän sai kuulla selityksen.
”Mutta hetkonen. Jos te hypitte ja pompitte niveliänne uhaten, miten se muka sopii liikuntarajoitteisille?” Geevee ihmetteli.
”No katsos nyt unohdit sen ’roolipeli’-osion”, Eregce huomautti. ”Me vain kuvailemme sanoillamme, kuinka tekisimme niin, tosijjaan!”
Schilukromidin katse kääntyi sitten takaisin Visokkiin, joka koki hädin tuskin viisastuneensa.
”Mutta meillä on kesäisin myös ihan oikea kerho. Oikea jengi, gang, tosijjaan. Sinä olisit siinä varmaan ihan mielettömän hyvä, kun kävelet seinillä ja sellaista, tosijjaan. Olisi siinä Long Boille ja Jakelle näyttämistä, kun pistäisit mutkat suoriksi ja liitäisit seitin varassa rakennuksesta toiseen, tosijjaan!”
”Kiitos, lupaan miettiä asiaa.”
”Tai esimerkiksi!” Eregce jatkoi siitäkin huolimatta, että Kupe yritti epätoivoisesti päästä tilanteesta irti.
”Sitten on näitä tiettyjä liikkeitä, tai movementeja. Jos vaikka teitä vastaan ajaa koskaan äärimmäisen nopea objekti, tai huomaatte kiitävänne joskus hirvittävällä vauhdilla kohti kiinteää esinettä, voitte suorittaa niin sanotun apinaylityksen, elikkäs kong vaultin, tosijjaan.”
Ennen kuin kukaan ehti estää, Eregce hyppäsi uudestaan Kupen pöydän yli niin, että hän otti käsillään kiinni pöydästä ylittäessään sen antaen itselleen lisää liike-energiaa. Hän laskeutui pöydän toiselle puolelle ilman, että hänen jalkansa olivat koskaan koskeneet siihen.
”NO NIIN, SITTEN”, Kupe avasi kurkkuaan. Eregce hätkähti ja raapi otsaansa hieman kiusaantuneena.
”Niin, tosijjaan, taisin innostua taas tosijjaan.”
”Osasto on sinun”, Kupe teroitti. ”Palaan heti, kun olemme valmiita. Pidä kahvipannu täynnä, jos ei tule mitään kiireellistä.”
Eregce nyökkäsi ja suoristi kong vaultin seurauksena rypistynyttä takkiaan. Kupe jätti oman takkinsa tuolinsa selkänojalle ja liittyi eriskummallisen joukkion kuudenneksi. Kolme toaa, tonttu, lumiukko ja hämähäkki, valmiina uhmaamaan myrskyä.
”Näyttäkää tietä”, Kupe totesi ja kuusikko lähti valumaan yksi kerrallaan osastolta ulos kukin Eregcelle vielä heipat sanottuaan. Schilukromidi nosti kätensä lippaan Visokin hyvästellessä hänet viimeisenä. Sitten hän meni sulkemaan oven joukkion perästä, koska hämähäkki ei sitä pystynyt itse kätevästi tekemään. Lääkäri palasi työpöytänsä taakse vaivattomalla kong vaultilla.
Myrsky oli jälleen pahentunut iltaa vasten. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja langettivat Mysterys Nuin pimeyteen. Tuuli oli yltynyt ja pisaroita tuli paljon ja painokkaasti. Sade paiskautui taivaista maahan viistoina viivoina – poikkeuksena kuitenkin kuuden klaanilaisen säätä uhmaava seurue. Rantatiellä marssi joukkio, jota sadepisarat väistivät. Ne putosivat taivaalta samassa kulmassa kuin muuallakin, mutta kiersivät heidät.
Myös meren kuohut, jotka rynnivät ahnaasti mereltä haukkaamaan saaren laitaa, kesyyntyivät seuruetta lähestyessään ja painoivat vaahtoiset päänsä nöyrinä maltilliselle korkeudelle. Näin säilyi kuusikko, jos nyt ei kuivana, niin ainakin ajautumatta aallokkoon.
Tämä oli tietenkin Kupen ansiota. Hän piti käsiään päänsä yllä ja ranneteriään ristissä. Vain aavistuksen meren mustaa kirkkaampi sininen hehku taivutti veden elementin heitä väistämään. Toan suoma turva-alue oli hyvin rajatun kokoinen – jo muutaman metrin päässä kuusikosta isoimmat laineet paiskautuivat vaarallisen näköisesti rantatielle.
Tuulelta ei veden toa tutkimusseuruetta kuitenkaan suojannut.
”Melkoinen ujellus!” Snowie kommentoi myrskyä.
”Ilman toa ei olisi ollut huono lisävahvistus”, Kupe puri hammastaan ja puski eteenpäin. Tämä pusersi sanoja suustaan melko täsmällisesti, sillä suurin osa hänen keskittymisestään meni tyrskyjen hillitsemiseen. Vaihtoehtoja siihenkään tehtävään ei kyllä ollut ihan hirveästi. Voyager oli luultavasti jossain sotateknisellä tehtävällä ja toinen päivittäisessä tekemisessä Klaanin kanssa oleva elementin edustaja makasi parhaillaan sillä osastolla, jolta he olivat vain tovi aikaisemmin poistuneet.
”Kestätkö?” Visokki huolehti. Kupe nyökytteli päätään ja murahteli myöntävästi.
”Toistaiseksi. Merivesi on onneksi suureksi osaksi vain, noh… vettä. Tämä sade sen sijaan tottelee minua huonosti. En usko, että se on kovinkaan paljon vettä.”
”Mitä… mitä tarkoitat sillä, että ei vettä?” Kepe ihmetteli käytännössä huutaen joukon perukoilta tyrskyjen huminan ylitse.
”Siinä on rautaa”, Kupe selitti. ”En usko, että tämä on luonnollinen myrsky. Koillisessa tapahtuu jotain kummallista. Siitä oli kuulemma joku pätkä radiossakin, mutta Paaco ei saanut lähetystä siivottua tarpeeksi, että olisi selvinnyt, mitä siellä tapahtuu.”
Viisi muuta pälyilivät toisiaan huolestuneina. Keinotekoinen myrsky ei kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä. Kepen oli myönnettävä, että hän oli huomannut veden oudon maun jo aikaisemmin. Niin kovassa tuulessa oli vaikeaa välttyä suuhun lentäviltä pisaroilta. Zeeron ja hänen sienensä olivat myös uskoneet, että siinä oli jotain väärää. Omia laskelmiaan hän ei ollut ehtinyt edistämään. Tätäkö sota teki? Saastutti niinkin arkiset asiat kuin syyssateet?
”Siksi luulen, että tämä on kuitenkin hyvä ilta hoitaa tämä”, Kupe myönsi. ”Näyttää siltä, että tämä vain pahenee päivä päivältä.”
Rantalehto suojasi heitä seuraavan tieosuuden ajan pahimmilta tyrskyiltä, ja Kupekin sai vetää vähän henkeä. Mutta siinä missä elementit olivat hetken armollisemmat, alkoi lähestyvä majakka jännittää klaanilaisia yhä enemmän. Sen kylmänsävyinen valo välkehti rantalehdon latvuston lomasta.
Valo lampusta, jota kukaan ei käyttänyt. Tornista, jota kukaan ei huoltanut.
Majakka, jossa kukaan ei koskaan käynyt.
Rantalehdon turva jäi taakse, ja taas tuuli kävi täysillä heidän kimppuunsa. Kupe jännitti jälleen lihaksensa ja kävi rauhoittamaan aallokkoa.
Vaehran kertasi mielessään faktoja. Vanha. Toiminnassa. Ei huoltoa, ei henkilökuntaa. Ehkä kummittelee…
Geevee keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä. Tuuli oli kova vastus pienelle tontulle.
Snowie puristi kummitusimuria käsissään, tietäen itsekin sen olevan lähinnä turvariepu.
Kepe katsoi lähestyvää tornia. Näin läheltä sen valo näytti sinisemmältä kuin kaupungista käsin. Miten se oli muka mahdollista?
Visokki ajatteli Tawaa. Hän ajatteli nuorta sähkön toaa Nimdan sirun kanssa ajan pyörteisiin kadonneessa muistossaan. Visokki kyseenalaisti toimiaan. Mitä hän odotti saavansa tietää? Millaisen totuuden hän pystyisi edes ottamaan vastaan? Että hänen paras ystävänsä oli petturi? Että Tawa oli jonkinlaisen harhaisen itsestään rakentaman sankarimyytin vallassa? Että Bio-Klaanin juuriadmin oli menettänyt itsensä Nimdan kurimukseen jo aivan alussa?
Siinä seisoi majakka. Vanha, kivinen ja suuri. Sen varjossa kuusi klaanilaista tunsivat itsensä yhtäkkiä hyvin pieniksi.
”Entäs nyt?” Kupe kysyi.
”Peremmälle vaan”, Vaehran julisti tuulen yli. ”Ovi on varmaan toisella puolella.”
Seurue lähti kiertämään majakkaa vasemmalta, sisämaan puolelta. Uksi ei kuitenkaan tullut vastaan. Ei ensimmäisen neljänneksen aikana, eikä majakan toiselta puoleltakaan. Kuka rakentaisi oven meren puolelle? Kuusikko jatkoi kiertämistään, mutta…
”Ei tässä ole ovea!” Geevee huudahti. He olivat kiertäneet koko rakennuksen.
”Mitä kummaa?” Kepe ulvahti. Hän halusi sisään, tuulensuojaan. He kaikki halusivat.
”Piirustusten mukaan pohjakerroksessa oli kyllä ovi…” Vaehran muisteli. Hän ei kuitenkaan tohtinut kaivaa papereita laukusta tässä kelissä. ”Piirustusten, ja kaiken järjen mukaan.”
Visokki silmäili majakan seinää. Hän voisi kiivetä sitä pitkin. Sisämaan puolella, tuulelta suojassa se saattaisi olla mahdollista…
Snowie katseli majakan huippua. Läheltä katsottuna torni oli niin korkea, että miltei huimasi. Sinertävä valo välähti majakan laella ja heijastui lumiukon silmistä.
”Hei, hetkinen!” Snowie henkäisi. ”Minähän tiedän tämän!”
”Mitä?”
”Anteeksi, en ajatellut tätä aiemmin…” lumiukko selitti, halaten yhä kummitusimuria sylissään. ”Meillä on vielä yksi fakta liittyen vanhaan majakkaan… tai siis yksi huhu! Yksi urbaani legenda!”
”Urbaani legenda?” Kepe huudahti. ”No… millainen?”
”Sanovat–” Snowie aloitti, mutta vaikeni, kun poikkeuksellisen viheliäinen aalto pärskäytti kylmää suolavettä heidän päälleen.
”Pahoittelen!” Kupe huudahti. Suojaus oli herpaantunut hetkeksi.
”Ei se mitään”, Visokki vastasi. ”Teet hyvää työtä!”
”Niin, tosiaan”, Snowie keräsi itsensä. ”Kaupungissa kiertää tarina, että vanhan majakan ovi ilmestyy vasta, kun tornin kiertää kolmesti vastapäivään ja kerran myötäpäivään!”
Tutkijoiden ilmeet näyttivät epäileväisiltä. Kepe huokaisi. ”Tällaista tämä toisaalta välillä on. Pelko pois, seurue! Paranormaalitiede kysyy kummiakin keinoja!”
Idea oli sikäli helppo myydä, että kaikki halusivat äkkiä pois, ja liike voitti toimettomuuden. Kuusi klaanilaista kiersi majakan, aloittaen tällä kertaa oikealta meren puolelta. He tekivät sen uudelleen, ja sitten vielä kolmannen kerran. Viimeinen, myötäpäiväinen kierros alkoi niin tuulenpieksemissä tunnelmissa, etteivät klaanilaiset ajatelleet kuin seuraavaa askeltaan.
Askel, toinen, kolmas…
Majakkassa välähti valo. Oliko säde voimakkaampi kuin edellisillä kerroilla?
Kierroksen viimeinen mutka. Ihan pian…
… ja siinä se oli. Raskastekoinen, puinen ovi. Aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Ehkä he eivät olleet vain huomanneet sitä ensimmäisellä kerralla pimenevässä myrskysäässä? Tervainen puu oli lähes identtistä sävyä sitä ympäröivien kivien kanssa. Pari aikain ja merituulten pyöristämää porraskiveä johti sitä kohti.
”Sisään!” Visokki ilmoitti aikailematta. Kepe edellä kuusikko nousi lyhyet ovelle johtavat askelmat, ja valkovihreä toa tarttui kahvasta. Hän vetäisi siitä, ja ovi se aukesi. Tuuli kuitenkin tarttui siihen välittömästi, ja paiskasi sen taas kiinni. Kepe irrotti hätkähtäen otteensa, mutta nappasi kahvasta hammasta purren uudelleen. Hän, Vaehran ja Kupe kiskaisivat yhdessä tuumin, ja he saivat kiskottua oven riittävästi raolleen, että Geevee, Snowie ja Visokki vilahtivat sisään. Sitten Kepe, ja Vaehran, ja…
Ovi pamahti kiinni.
”Kupe!” Snowie huudahti. ”Oletko kunnossa?”
”Olen!” kuului lääkärin vakaa ääni puuoven takaa. ”Kaikki ok!”
”Oletko valmis, jos työnnämme ovea, jotta pääset sisään?”
”Se ei ole tarpeen!” veden toa huusi takaisin. ”Pidättelen aaltoja paremmin, kun jään tänne niiden kanssa. Yritän pitää huolta, että ne eivät huuhdo paluutietämme mereen!”
”Jos olet aivan varma!”
”Olen! Tulkaa vain ajoissa takaisin, en voi jättää Eregceä odottamaan koko yöksi!”
”Selvä!”
Oven ulkopuolella tyrskyjä pidättelevä toa asettui risti-istuntaan ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Aaltojen vesi kyllä totteli häntä, mutta myrskytuulen vaikutukselle hän ei mahtanut mitään. Jos joku olisi ollut Bio-Klaanin muureilla katsomassa majakkaa, olisi silti voinut huomata, kuinka tyrskyt kiersivät suuren osan rakennelman juuresta. Kupe nosti kätensä hitaasti hieman koholle ja tunnusteli ilmaa. Kenties tarkkaan sadetta kuuntelemalla hän löytäisi syyn sille, mikä siinä oli pielessä.
Sisäpuolella Visokki havahtui siihen, missä he olivat. Kivinen, pimeä, korkea, pyöreä tila. Jossain korkeuksissa kapea ikkuna päästi rahtusen yön niukkaa valoa sisään, niin että huone ei ollut aivan säkkipimeä. Mutta melkein.
Kepe kaivoi laukustaan lyhtyä. Visokin ei kuitenkaan täytynyt odottaa keinovaloa tietääkseen, miltä tornissa näytti. Hän muisti. Kaikki oli aivan kuten Avde oli näyttänyt. Kivinen, korkea huone, jonka seinustoilla kiersi pitkä kierreportaikko, joka johtaisi korkeampiin kerroksiin ja lopulta majakan kristalliselle lampulle…
”Lääh, no nyt!” Kepe puhisi ja sytytti retkilyhtynsä. Kelmeä valo täytti huoneen… mutta ei kokonaan. Korkeuksiin oli sikäli matkaa, että pienen soihdun loimu ei sinne yltänyt.
Retkue penkoi esiin muitakin valonlähteitä ja veti henkeä sisätiloihin päästyään.
”Tapahtuiko tuo todella?” Vaehran päivitteli. ”Todellako me pääsimme sisään… manaamalla esiin oven tornia kiertämällä?”
”Ihan niin kuin Tröbis sanoi…” Snowie läähätti. Hän oli lysähtänyt lattialle istumaan.
”Kuka on Tröbis?” kysyi Kepe.
”Cooltaisen kaveri.”
”Kuka on Cooltainen?”
”Wandyn kaveri.”
”Kuka… äh, tämä ei taida olla juuri nyt tärkeää.”
”Totta kai on. Paikalliset urbexx-harrastajat käyvät täällä toisinaan. Näistä jutuista se Eregcekin puhuu: paljon jänniä maastoja loikkia ja ponnistaa.”
Tornin alin kerros oli pohjaltaan pyöreä ja hyvin korkea. Mitään varsinaisia huonekaluja tilassa ei ollut, mutta klaanilaiset löysivät kasan irrallisia kattotiiliä ja röykkiön raskaita lankkuja. Ilma haisi ummehtuneelta ja raskaalta. Tummat seinät nielaisivat valosta yli puolet.
”Ehkä vähän liian jänniä minulle”, Snowie mutisi vielä perään.
Geevee piti kättään tornin kiviseinää vasten. Se eristi heidät tehokkaasti ulkomaailman myrskyltä. Hän tunsi voimakkaasti, kuinka… kuinka majakka kutsui heitä. Oli kutsunut kaiken aikaa. Tonttu jäi miettimään, mitä mahtoi tarkoittaa, että oli kuulevinaan kivirakennuksen kuiskeen.
”Ylöspäin?” Visokki ehdotti. Hän tahtoi painaa eteenpäin. Hän tahtoi päästä tämän mysteerin pohjalle… tai ehkä pikemminkin sen kattokerrokseen. Hän tunsi poltteen vatsassaan. Ainoa pahempi asia, kuin saada selville vanhan majakan salaisuus, oli olla saamatta sitä selville. Hänen täytyi saada tietää. Itsensä ja Tawan puolesta, hän kertoi itselleen.
”Ihan pian…” Kepe mumisi, ja etsiskeli vielä jotain repustaan. ”Voisin ottaa parit lukemat ennen kuin jatkamme. Varmistaa nyt tässä vaiheessa, ettei tämä ole taas lihaa tai mitään muutakaan epärelevanttia…”
”Lihaa?” Geevee kysyi hajamielisesti. ”Niinkuin… sen kirjan välissä?”
”Öh, ei. Pitkä tarina, liittyy tuohon imuriin.”
”Ja minä voisin tehdä näin”, Vaehran lisäsi, ja heilautti rannettaan kahdesti. Kirkas tulipallo syttyi hänen avoimelle kämmenelleen. ”Kas noin…”
Hän lähetti liekinpoikasen matkalle kohti korkeuksia. Vaatimaton mutta kirkasta valoa säteilevä tulenriekale kohosi, kohosi ja kohosi, kunnes se viimein valaisi tilan katon. Pimeyskin loppui lopulta; kierreportaat johtivat ylempiin kerroksiin, joiden luukun he nyt näkivät.
Majakkarakennus huokaisi tuulessa ja Vaehranin lieska sammui. Mutta se oli varmastikin vain sattumaa, eikö?
”Ööh…” Snowie aloitti, ja korjasi kummitusimurin asentoa kainalossaan. Toiseen käteensä hän oli ottanut vanhan myrskylyhdyn. ”Kuka tahtoo nousta ekana?”
”Minä menen”, vastasi Visokki. Etujoukkona oleminen kuulosti adminin velvollisuudelta… sitä paitsi niin kiitollinen kuin hän olikin avusta mysteerin ratkomisessa, jos jotain vaarallista sattuisi, hän olisi todennäköisesti parhaiten varustettu ratkomaan tilanne.
Visorakin vikkelät jalat astuivat portaille ja kuljettivat häntä ripeästi ylöspäin. Pimeys onneksi teki tilaa, kun loput seurueesta nousivat perässä valonlähteidensä kanssa. Kepe, Snowie ja Geevee kantoivat lyhtyjä, ja Vaehranilla oli hallittu tulenlieskansa.
Suuren pohjakerroksen kierreportaikon nouseminen kesti piinallisen kauan. Tila oli niin tyhjä, ja arvoitus tornin huipulla niin kutkuttava. Kaikki tunsivat majakan kutsun, jokainen omalla tavallaan.
Visokista tuntui… tutulta. Kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä pohjavire… mitä, aina? Koko Bio-Klaanin olemassaolon ajan? Vai vasta Koneen jälkeen? Kuin joku taajuus tai nuotti, joka oli soinut jo kauan hänen mielensä perukoilla olisi voimistunut.
Kepe tunsi olevansa taas uusien vastauksien äärellä. Kylläpä mysteereitä riitti… oliko hänestä tullut niistä riippuvainen?
Vaehran koki kuin uinuneen vaiston täyttymystä. Ehkä Kepe oli oikeassa, ehkä tutkimukset ja toa-seikkailut saattoivat täydentää toisiaan.
Snowie myötäeli kanssaklaanilaistensa kutkutusta. Jännityksestä huolimatta tässä mentiin porukalla kohti vastauksia.
Mutta kaikista eniten vanhan majakan taajuudella oli Geevee. Hänestä tuntui kuin rakennus olisi puhunut hänelle. Kieli oli tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei vielä… oli kuin puhe olisi ollut vaikeaselkoista runoutta. Säkeitä, jotka vaativat samaan aikaan sekä edellisen että seuraavan säkeen muuttuakseen ymmärrettäviksi. Mutta tunteita tonttu tunnisti. Majakka oli kutsuva… odottava. Se halusi heidät… se oli mustasukkainen. Kärsinyt. Kaunainen.
Tonttu ravisteli itsensä irti tuosta tunteesta. Hän kohotti soihtuaan korkeammalle ja vilkaisi alas. Pudotus oli jo aika pitkä. Hän katsoi Vaehrania, joka näytti paljon tavallista… toamaisemmalta, liekki kädessään, harppoessaan portaita ylös.
Tornissa oli kylmä. Alkuun kukaan ei ollut sitä huomannut, koska sisällä oli joka tapauksessa parempi kuin ulkona myrskyssä, mutta nyt he kaikki huomasivat sen. Edes Vaehranin liekki ei lämmittänyt kunnolla.
He olivat jo melkein tämän tilan katossa. Lyhdyt saivat klaanilaiset ja portaat langettamaan pitkiä varjoja, jotka tanssivat tornin koveralla seinällä. Visokki tarkkaili varjoja silmä kovana. Osa varovaisuudesta oli vaistonvaraista, osa taas… no, Visokki tiesi hyvin, että koko majakka saattoi olla Avden ansa. Varjot eivät liikkuneet yhtään eri tavalla kuin minkään muunkaan lyhdyn valossa… mutta hänestä tuntui silti siltä, että joku tarkkaili.
Ehkä koko muisto oli ollut manipulaatiota hänen johdattamisekseen tänne? Avde ei olisi sellaisen yläpuolella. Sentään tällä kertaa hän ei ollut yksin astuessaan myrskyn silmään. Omatunto painoi siitä, että hän oli valinnut tulla tänne ilman Tawaa… mutta mitä ikinä täältä löytyisikään, se ei välttämättä tekisi hyvää Tawallekaan.
Visokki pysähtyi ylimmälle askeleelle. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tutkimassa tätä ilman parhaan ystävänsä lupaa… tai edes kertomatta, mitä oli tekemässä? Oliko hän oppinut yhtään mitään viime kerrasta?
Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Majakka oli ottanut heidät vastaan, ja kutsui heitä ylemmäs.
Hämähäkki tuli aukkoon, joka johdatti seuraavaan kerrokseen. Hän painautui matalaksi ja otti muutaman erityisen varovaisen askelen. Hän hiipi aukon tasolle ja kurkisti sisään. Tämä kerros oli huomattavasti aiempaa matalampi. Portaat jatkuivat yhä seinää pitkin ylemmäs. Visokki nousi loput askelmat kerrokseen, mutta ei hahmottanut tilasta pimeässä muuta.
”Mitä näkyy?” Snowie huhuili viimeisimpänä. Hän kuulosti hermostuneelta.
”Ei vielä mitään… tarvitsen valoa.”
Vaehran nousi seuraavana lieskansa kanssa. Leimuava valonlähde toi kuolleeseen huoneeseen eloa. Valo paljasti sotkuisen tilan: heti sisääntulon kohdalla seinustalla roikkui rivissä kasa pitkiä sadeviittoja, joiden kiinnitysnauhat hipoivat lattiaa. Viittojen lisäksi naulakkoon oli ripustettu useita mustia sadehattuja. Sekalaisella tavaralla täytetty hylly halkaisi pyöreän tilan, mutta lepattavan liekin valossa oli vaikeaa nähdä, mitä toisella puolen oli.
Visokki keskitti mielensä ja luotasi huonetta. Tässä tilassa ei ollut kuin hän ja vähitellen ylös nousevat klaanilaiset… mutta korkeammalla oli joku. Ylemmissä huoneissa.
Tällä majakalla oli vartija.
Tietenkin oli. Koska… jokuhan tätä käytti.
”Hmm… kiinnostavaa…” Kepe mutisi skannatessaan huoneen irtaimistoa linssinsä avulla. ”Tavara on vanhaa… tämä köysinippu esimerkiksi, se on ollut täällä kymmeniä ellei satoja vuosia… mutta se on silti erinomaisessa kunnossa.”
Kepe ehti kyllä miettiä skannailunsa lomassa, oliko taas sukeltamassa arvoituksen pariin kohteelta lupia kyselemättä. Hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, että tämän romppeen tutkiskelu oli eri asia kuin athistien pyhimmän esineen kohtalolla kikkailu. Ja olihan tämä sentään kutkuttavaa.
Geevee katseli ympärilleen ja kosketti yhden sadeviitoista helmaa. Se oli kuiva ja muotoonsa kovettunut.
Vaehran kiersi hyllyn ja tarkasti huoneen toisen puoliskon. ”Täällä on… polttopuita. Paljon polttopuita, muutama tynnyrillinen vettä ja työkaluja.”
Hän suoristi sadeviittaansa. ”Ei mitään… noh, outoa. Ihan kelvollinen puusepän verstas vain.”
Sinänsä täysin tavanomaista tavaraa, Vaehran ajatteli. Hän katsoi kuitenkin Geeveetä, naru huolta sydäntään nykien. Tonttuystävä näytti olevan omissa maailmoissaan.
”Hei, tulkaa katsomaan!” Snowie hihkaisi. Hän oli löytänyt ulkoseinästä pienen ikkunan. ”Täältä näkee kotiin!”
Kepe ja Vaehran tulivat ikkunalle, ja Geevee pomppasi puulaatikon päälle nähdäkseen. Luoteeseen antavan ikkunan takana näkyi enimmäkseen mustaa, mutta Bio-Klaani ja ympäröivä kaupunki hohtivat lämmintä, kutsuvaa valoa. Linnakkeen tornit tunnisti helposti, samoin tärkeimmät kadut ja aukiot. Ja Tahtorakin, joka oli valaistu korjaus- ja valvontatöitä varten. Olivatpa siellä Bio-Arkistotkin, omalla kukkulallaan.
Snowie katseli haikeasti lämpöisen näköistä kotikaupunkia. Miksi hän olikaan tullut tänne hyytävään majakkaan..?
”Myrsky on nielaissut muun saaren”, Vaehran mietiskeli näkymää. ”Valon ja lämmön nauha on aika kapea.”
”Melkein liiankin kapea…” Geevee vastasi. ”Aivan kuin kaupunki olisi kauempana meistä kuin se oikeasti on.”
”Meidän on parempi jatkaa ylös”, Visokin ääni ilmestyi muiden mieliin. ”Epäkohteliasta olla tervehtimättä majakanvartijaa.”
Seuraava kerros koostui sekin yhdestä huoneesta, joka oli ilmiselvä keittiö helloineen ja ruokapöytineen.
”Olisikohan majakanvartijalla meille pakastejuustotikkuja”, Snowie pohti ääneen, yrittäen pakottaa ajatuksensa kivoihin asioihin. Mielikuva juustotikkujen rapeasta kuoresta ja lämpimästä sisälmyksestä tepsi aika usein, mutta ei tuntunut tällä kertaa riittävän.
”En tiedä…” Vaehran katsoi keittiötä kämmenellään tanssivan liekin valossa. ”Keittiö ei näytä siltä, että tätä olisi käytetty. Vuosiin.”
Pöydillä oli muutama kattila, ja kaappien päällä oli maustepurkkeja. Lepattava lieska paljasti tekstit niiden kyljissä: suolaa, sokeria, anista…
Geevee nuuhki ruokakaappia. ”Joo, haju kertoo samaa.”
Kotipajalle jäänyt taikina käväisi Kepen mielessä, kun hän pysähtyi hyllyjen äärelle. Jauhosäkkejä, kuivatuotteita ja purkkiruokaa siisteissä riveissä… mutta kuinka vanhaa? Osa siitä näytti siltä, kuin paikallinen eläimistö olisi nakertanut tiensä läpi niiden sisältöön. Toisaalta ehkä se, joka täällä asui haki ruokaa kaupungista läheltä. Tai kalasti.
Muitakin vaihtoehtoja oli. Kyllä hänen mielikuvituksensa keksi niitä tälläisessä pimeydessä, myrskyn jyrähdyksiä ja sateen piiskaavaa ääntä kuunnellen. Mutta sellaiselle ei sopinut nyt antaa liikaa kaistaa. Kepe katsoi käsiään. Ne tärisivät — varmasti pelkästään kylmyydestä. Ja innostuksesta. Niin sen täytyi olla.
”Majakanvartija on seuraavassa kerroksessa”, Visokki kertoi.
Matala puuovi narisi hitaasti auki. Seuraava kerros ei ollutkaan enää täysin pimeä — lämmin punainen valo lankesi lattialle ja seinille. Vasemmalla puolella huonetta oli puinen vanha sängynrunko, oikealla puolella kamiinan luukun läpi näkyi lieskoja. Tila ei ollut juurikaan edellisiä lämpimämpi, ja heidän hengityksensä höyrysi yhä kosteassa ilmassa. Aivan kuin kamiina olisi sytytetty aivan vastikään.
Vaehran himmensi liekkiä kämmenellään ja asteli Visokin vierelle. ”Iltaa!” hän korotti ääntään. ”Onko täällä ketään?”
Kaikki astuivat huoneeseen etsien katseellaan… yhtään ketään.
He hätkähtivät, kun jokin tumma kamiinan vierellä liikahti. Jopa Visokki oli rekisteröinyt sen ensin huonekaluksi: niin liikkumattomana se oli paikoillaan ollut. Tummanruskea sadetakki kahisi kosteana lyhyen olennon päällä.
”Iik!” Snowie kiljahti, mutta peitti nopeasti suunsa kädellään. Hän irvisti nolostuksissaan. Kepe laski kätensä tämän olkapäälle ja pudisti päätään.
”Hyvää iltaa”, Visokki viesti hahmolle. ”Lienettekö te majakanvartija?”
Tumma sadeviitta kääntyi hieman heitä kohti. Kamiinan valo paljasti tummanharmaat kasvot ja kuin vain vaivoin auki pysyvät sinertävät silmät.
”Matkalaisia”, vanhan miehen käheä ääni totesi. ”Myrskyltäkö suojassa?”
”Sitäkin”, Vaehran vastasi. ”Tulimme myös katsastamaan majakan tilanteen… ja tapaamaan teitä.”
Hahmo, jonka tulisijan oranssi kehysti, oli suurin piirtein Geeveen kokoinen. Majakanvartijan liikkeet olivat hitaat, kun hän käänsi katseensa Vaehraniin.
”Toa”, hän naurahti väsyneesti. ”Ja toinenkin. Ja… kolmas?”
”Hehehe…” hermostunut Snowie päästi. ”Jotain sen suuntaista…”
”Mikä suuri ilo kuulla, että saarella on edelleen suojelijansa”, vanhus sanoi ottaen muutaman askeleen heitä kohti. Hän otti hieman tukea pienestä tuolista. ”Suuri, suuri ilo, että yllämme valvoo yhä ystävällismielisiä tähtiä.”
”Niin on”, Geevee vastasi vanhukselle. ”Kaikki niistä eivät ole vielä kadonneet.”
Sadeviitan huppu kääntyi tonttua kohti. Siniset silmät laskivat häneen katseensa, ja klaanilaiset näkivät vanhat kasvot. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mikä kanohi oli kyseessä, mutta miehessä oli ikinuorta arvokkuutta. Tämä hymyili hiljaa.
Geevee pysähtyi räpyttelemään silmiään nähdessään miehen kasvot. Tonttu oli ollut poissaoleva koko portaissa harhailun ajan: nyt hän tuntui melkein jäätyvän paikoilleen. Visokki oli avaamassa suutaan, mutta pysähtyikin tuijottamaan arkistoijaa. Mistä ihmeestä tämä puhui?
”Olemme tosiaan Bio-Klaanista”, Kepe kertoi ja rykäisi. ”Minä olen Kepe, ja tässä ovat seurueemme johtaja Admin Visokki, Vaehran, Geevee ja Snowman. Olemme täällä selvittämässä vanhan majakan historiaa ja toimintaa.”
Kepe katsoi majakanvartijaa edessään, mutta ei voinut olla ajattelematta Zeeronia. Rehellisyys, selkeys tavoitteista, suoraselkäisyys…
Vanhus siirsi katseensa nyt Kepeen.
”Vai Bio-Klaanista…” hän sanoi, kuin kuulisi sanan ensi kertaa. ”Johdattiko valoni teidät rantaan merta turvaan?”
”No, tuota…” Kepe pysähtyi miettimään kysymystä. ”Oikeastaan kyllä, omalla tavallaan…”
Eikö majakanvartija tiennyt Bio-Klaanista? Miten se oli mahdollista? Toki tämä vaikutti aika vanhalta… ehkäpä vanhuksen mieli oli tehnyt tälle tepposet. Majakanvartija hymyili yhä, mutta nyt… jotenkin liikuttuneesti? Tämä haukkoi henkeään ja keräili sanojaan.
”Onpa… onpa ilo että valoni saavuttaa vielä jonkun. Onpa ilo, että pääsitte rantaaan.”
Visokki oli keskittynyt hetken Geeveehen, joka tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa. Nyt admin kääntyi vanhaa miestä kohti ja otti varovaisen lähestyvän askeleen.
”Niin, pääsimme. Jo monia vuosia sitten. Minä olen Visokki, yksi järjestömme johtajista. Hyvä ystäväni, Toa Tawa, löysi tämän rannan teidän majakkanne ansiosta vuosia ja vuosia sitten, ja johdatti myöhemmin minutkin tänne. Täällä olemme saaneet olla turvassa pitkään. Onpa… sääli, että emme ole kohdanneet teitä aiemmin. Voisi sanoa, että olemme teille kaikesta tästä velkaa.”
Vanhus katsoi Visokkiin, mutta… ehkä kuitenkin hieman tämän ohi. Visokki oli hämmentynyt — tuntui kuin vanha mies ei olisi pitänyt häntä edes kovin merkityksellisenä. Geeveetä hän taas tuijotti pitkään.
Vanhus nosti kätensä laskeakseen huppuaan: tämän ruskeat käsivarret vilahtivat hihoista, ja huppu lysähti hänen selälleen. Tummanharmaa, hieman pyöreä naamio — kanohi Rau — kääntyi vasemmalta oikealle seuraillen koko seuruetta.
”Toia”, hän sanoi. ”Niin paljon toia. Olettekohan te… kulkeutuihan minun siunaamani kivi edes jollekulle?”
Kepe nyrpisti otsaansa mietteliäänä, ja sitten tajusi: ”Turaga? Olette turaga?”
Vanhus nyökkäsi syvään. ”Ilo kuulla, etten jäänyt viimeiseksi… että sana vielä tunnetaan.”
Vaehran tuijotti majakanvartijaa, ja käänsi sitten katseensa Geeveehen. Tonttu vastasi katseeseen järkyttyneen näköisenä.
”Emme taida valitettavasti tietää, kuka toa-kivesi sai”, Snowie seposti ja rapsutti takaraivoaan. ”Mutta… eiköhän se ole päätynyt hyviin käsiin. Meillä on täällä saarellakin niin hirveän monta kivaa toaa. Eikös?”
”Henkilö, joka antoi minulle omani, oli yksi kirkkaimmista valoista”, turaga sanoi huokaisten. ”Oli… kunnia lämmitellä hänen tulessaan. Olisi vielä suurempi kunnia tietää, kenet minun kiveni sai syntymään uudelleen.”
Kamiinasta kuului poksahdus, kun liekit nielaisivat herkullisen polttopuun.
”Niin, onhan toana oleminen… merkityksellinen asia”, Kepe vastasi ja mietti aiempaa keskusteluaan Vaehranin kanssa. ”Krhm, jos ette pahastu, arvon turaga, meitä kiinnostaisi vilkaista tämän majakan lamppua.”
Visokki tarkkaili majakanvartijaa, mutta vielä enemmän hän oli varuillaan Vaehranin ja Geeveen reaktioiden takia. Mitä arkistomaakarit olivat tajunneet? Geevee oli suorastaan jäätynyt paikoilleen, Vaehran katsoi epäuskoisena vuorotellen ystäväänsä ja vuorotellen turagaa. Turagassa Visokki ei nähnyt… mitään outoa? Vanhukset olivat toisinaan eriskummallisia, eikä tämä ollut Klaanin mittapuulla edes kovin eksentrisen oloinen.
Mutta jokin hänessä oli saanut Geeveen ja Vaehranin tolaltaan.
”Vai lamppua…” hän sanoi mietiskelevästi. ”Varokaa, että se ei polta silmiänne.”
Vanhuksen katse ei tuntunut keskittyvän juuri kehenkään heistä. Ajatukset kulkivat läpi Kepen mielen, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Näkiköhän tämä heitä edes kunnolla? Oliko sama valo sokaissut hänet? Vanhus jatkoi:
”Voin saattaa teidät lähemmäs valoa… mutta voinko luottaa, että osaatte katsoa sitä oikein?”
”Kiitos huolenpidosta!” Snowie nyökytteli levottomasti. ”Mutta meillä on tässä hirmu fiksu lössi. On näkemystä ja kokemusta ja tutkittua tietoa…”
”Emme aio koskea siihen ilman lupaanne”, Kepe vakuutteli. ”Ensialkuun haluaisimme vain nähdä, minkälainen valonne on.”
”Voi, se on kaunis. Se on yksi kauneimmista asioista tähtien alla. Ja niin, niin vaarallinen. Varokaa, ettette polta itseänne.”
”Anteeksi”, Vaehran sanoi matalalla äänellä. ”Visokki… klaanilaiset… meidän pitäisi ehkä ottaa pieni… neuvottelutekninen aikalisä.”
Visokki katsoi Vaehrania kysyvästi, mutta toimi heti:
”Pahoittelut, arvon turaga. Joudumme keskustelemaan asiasta keskenämme.”
Turaga laski päätään ja hymyili apeasti.
”Tietenkin. Kyllä minä tiedän, että valoni kutsuu luokseen.”
Visokki, Vaehran, Kepe ja Snowie ottivat askeleen taaksepäin ja kääntyivät pieneen rinkiin. Geevee pysyi paikallaan, katse yhä turagaan liimautuneena. Snowie antoi majakanvartijan suuntaan vielä hermostuneen asiakaspalveluhymyn ja näytti tälle peukkua.
”Mitä nyt?” Kepe kuiskasi. Hänen näkökulmastaan keskustelu oli mennyt hyvin: turaga tuntui olevan suopea jatkotutkimuksille.
Vaehran katsoi heitä kaikkia vakavana. Hän yritti kohdata Geeveenkin katsetta, mutta huomasi, että hänen ystävänsä oli kuin transsissa.
”Tämän sanominen ääneen tuntuu täysin järjettömältä”, Vaehran aloitti, ”mutta… me tunnemme tuon henkilön.”
”Häh? Siis käykö hän kirjastossa, vai..?”
Vaehran pudisti päätään. ”Ei, emme sillä tavalla.”
Hänen vakava katseensa kohtasi Kepen.
Kepen silmät pullistuivat. Hetkinen… Hän vilkaisi majakanvartijaa, ja sitten taas Vaehrania, ja sitten taas majakanvartijaa… olihan hän hetken ajatellut, että tutun näköiset kasvot, mutta… ei sellaista tullut harkinneeksi.
”Ei voi olla… mutta miten..?”
”Ööh, jeesikääs vähän”, Snowie supatti.
Kepe käänsi katseensa lumiukkoon.
”Se… video.”
Lumiukko kurtisti kulmiaan hetken, ennen kuin: ”Se video..?”
Hänkin vilkaisi majakanvartijaa. Rau-kasvoinen turaga vastasi katseeseen sinisillä silmillään.
Vaehran nyökkäsi. ”Se video, josta puhuimme aiemmin. Jossa Turaga Kezen puhuu Nimdasta… tuhansia vuosia sitten.”
”M-mutta…”
”Delek?” majakanvartijan ääni kaikui yhtäkkiä. ”Delek, oletko täällä? Minä… minä en enää näe kunnolla.”
Joukkio hiljeni lähes kokonaan ja käänsi katseensa turagaa kohti. Tämä tuijotteli heitä ja apea hymy alkoi valua alas hänen kasvoiltaan.
”Delek… minä yritin vielä korjata kaiken. Minä, minä tiedän että se kaikki oli sinustakin virhe. Me… emme olleet aina parhaita ystäviä. Mutta sinä edes yritit pelastaa hänet.”
Visokki muisti nähneensä mainitun videon kerran itsekin. Ja heti seuraavana hän muisti, että Matoro Mustalumi oli löytänyt seikkailuillaan saman miehen ruumiin. Nähnyt sen kuivana ja kuolleena temppelin kivisillä lattioilla.
Siinä tuo nyt käveli ja puhui.
”Olemmeko me vaarassa?” hän sanoi suunnaten viestinsä vain klaanilaisille.
Geevee otti askeleen kohti muinaista turagaa kuin hypnoosin vallassa. Vaehran yritti varoen tarttua tonttua olkapäästä, mutta tämä työnsi käden pois ja jatkoi askeliaan.
”Geevee”, hän yritti kuiskata.
”Minun… minun täytyy kuunnella mitä hänellä on sanottavana”, Geevee sanoi selvästi itsekin kauhuissaan. ”Minun täytyy tietää, mitä hän tarkoitti tähtien sammumisella.”
Klaanilaiset seurasivat arkistoijan varovaisia askelia — Vaehran ja Visokki valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä. Admin ja arkistomaakari katsoivat toisiaan tietämättä täysin, miten tontun pyyntöön olisi pitänyt reagoida. Ainakaan… Kezen ei vaikuttanut vihamieliseltä.
Geevee pysähtyi joidenkin askelten päähän turagasta. Vaehran ja Visokki seurasivat tämän perässä parin metrin päässä, mutta toimintavalmiina. Hehkuva kekäle Vaehranin kädessä muuttui taas kuumemmaksi. Samalla he huomasivat, että kamiinan sisus oli ehtinyt sammahtaa hiillokseksi. Hämärä otti valtaa — Kezenin silmien sininen tyhjä loiste valaisi pimeyttä.
Ukkosen jyrinä pusersi itsensä julmasti kiven läpi.
”Arvon turaga. Mitä… mitä te tarkoititte tähtien sammumisella?” Geevee kysyi varovaisesti.
Kezen katsoi suoraan Geeveen läpi. Tämän katse ei tarkentunut mihinkään.
”Niistä kaksi on jo sammunut”, turaga huohotti. ”Molemmat meidän syytämme. Ja Baterra kasvaa suuremmaksi vain. M-minä… siksi minä sytytin majakan. Koska täytyy olla vielä valoa. Jossain täytyy olla vielä.”
”Minä… ymmärrän, ehkä”, Geevee sanoi. ”Mitä… mitä te teitte tähdille?”
”Yritimme anastaa niiden mahdin. Mutta me onnistuimme ainoastaan syöksemään maailman raiteiltaan. Ja… harva meistä selviytyi näkemään huomista.”
Turaga naurahti epävakaalla tavalla.
”En… en ole oikeastaan varma. Selviydyinkö minä?”
Geevee kiristeli hampaitaan. ”E-en tiedä mitä sanoa teille, turaga…”
Vaehran otti askelia lähemmäs ja lähemmäs ystäväänsä. Visokki lähti kiertämään Geeveetä ja Kezeniä toiselta puolelta. Pimeydessä sitä oli vaikea täysin hahmottaa, mutta turagan kasvot alkoivat nousta ylemmäs. Ensiksi hän oli luullut, että tämä oli vain suoristanut ryhtinsä, mutta sitten… oli kuin tämä olisi kasvanut silmissä. Vielä hieman kostea sadeviitta nousi hartioiden mukana, ja sen liepeiden alla… oli liikettä. Kuin mustia nauhoja, jotka naputtivat lattiaa.
”Kepe…” Snowie henkäisi. ”Kepe, me löydettiin oikea kummitus…”
Kepe nielaisi.
”V-voi jehna.”
He kaikki haukkoivat henkeään, kun Kezenin harmaat kasvot nousivat katonrajaan. Sadeviitta valahti lattialle… ja turagan keho hajosi kymmeniksi mustiksi suikaleiksi, jotka lepattivat ympäriinsä. Silmien sininen hehku oli sammunut, ja nyt Geevee katsoi suoraan tyhjiin mustiin aukkoihin kanohissa.
”De – lek”, kaikui käheä ääni kiviseinistä. ”Del – ek… si – nä lupasit. Si – nä lupasit pitää h – ä – nen liekkinsä elossa.”
Geevee vapisi kauttaaltaan.
”E-en ole Delek… mutta ehkä… ehkä hän tietää.”
”Mi – nä sytytin va – lon… j – a se p – a – laa y – hä. Jon – kun muun on j – at – ket – tava liekin elvyttämistä. K- k – kor – jaa virheesi, Delek… j – os vie – lä kuulet…”
Ennen kuin Geevee ehti sanoa siihen mitään, tarttui Vaehran häntä olkapäästä ja työnsi hänet taakseen. Hohkaava liekki toan kädellä valaisi nauhoina väreilevän olennon, kuulsi sen läpi ja vääristyi seinälle kuumeunimaiseksi varjojen fraktaaliksi.
Myrsky alkoi ulvoa entistä hyytävämmin ikkunoiden läpi… ja oli kuin koko torni olisi alkanut jyristä. Snowie ja Kepe tukeutuivat toisiinsa katse naulittuna aaveeseen, eikä lumiukolla käynyt mielessäkään käynnistää imuria. Visokki tuijotti näytelmää edessään, kun ääni ylhäältä keskeytti hänet. Ääni majakan korkeimmasta kerroksesta.
”Visokki! Katso!”
Se oli Tawan ääni.
Se oli Tawan ääni siitä muistosta, joka oli heidät tänne torniin tuonut. Siitä muistosta, jonka Avde oli halunnut. Siitä muistosta, jossa Tawa oli poiminut Nimdan siru Zeetan majakan lampusta.
Visokki juoksi kummituksen ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida. Eipä se tehnytkään mitään, hädin tuskin vilkaisi häntä.
Visokki kääntyi ylös vieville portaille ja lähti pinkomaan niitä ylöspäin. Hän kohosi, työnsi pihdeillään luukun auki, ja…
Siinä se oli. Ikkunaseinäisen huoneen keskellä, kristallinen pyörivä lamppu. Majakan valo. Majakan valo, joka oli tuonut heidät kaikki tänne. Majakan valo, joka oli kutsunut Tawan perustamaan Bio-Klaanin juuri tänne.
Siniset valokeilat lankesivat lampusta ja kiersivät huonetta. Toinen niistä pyyhkäisi Visokin yli… hänen oli pakko sulkea silmänsä. Kun hän avasi ne uudestaan, hän pystyi tarkentamaan kristallilampun keskelle. Siellä se leijui, Nimdan siru. Sininen, unenomainen, hehkuva.
Zeeta kaiverrettuna pintaansa. Lahjoittamassa sinistä valoaan koko maailmalle.
Kerrosta alempana Kepen silmän kummitushälytin kävi kuumana. Kezenin ääni ulvoi tuulen yllä. Se valitti, se kaikui, se kuulosti huonosti muistetulta painajaisunelta.
”O – len p – itän – yt valoa p – itkään päällä… mut – ta julmem – mat kä – det haluavat sammuttaa sen. N – e ha – luavat r – r – epiä kaiken r – iekaleik – si.”
Oli kuin aika olisi hidastunut. Kepe tajusi. Hänen mielessään kaikui särkymisen ääni, kun Profeetan kuunsirppi iskeytyi Verstaan lattiaan ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.
”Visokki!” hän huudahti ja kääntyi kannoillaan. Kepe harppoi adminin perään ylempään kerrokseen. ”Visokki!”
Visorak kuuli huudon, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sinisenä hohtavaan sirpaleeseen majakan lampun sisällä. Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti.
Kaikki nämä vuodet. Nimdan siru Zeeta, heidän etupihallaan. Visokki tunsi Tawan voitonriemuisen hymyn, kun tämä piteli sitä käsissään muistossa, joka ei käynyt järkeen. Sininen valokeila pyyhkäisi jälleen Visokin yli.
”Visokki!”
Kepe saapui katolle juuri ajoissa.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen.
Nimdan siru oli poissa — kuten oli myös sitä koskettanut Tawan kuvajainen.
Majakan ylin kerros pimeni: vain salamat ikkunoista toivat siihen valoa. Sade rummutti majakan tiilikattoa vasten. Tuuli ulvoi ikkunoiden takana.
”Mitä…?”
”Visokki, meidän pitää mennä! Nyt!” Kepe huusi.
Samaan aikaan kun Kepe varoitti visorakia, tämän jalat tekivät saman. Verkko vapisi. Paitsi että Visokki ei seisonut verkolla, vaan majakassa.
Hämähäkin silmät suurenivat… ja hän ymmärsi. Ymmärsi olleensa vain pieni kala hirmuisen merikrotin vieheen edessä. Ja kohta hirviön leuat aukeaisivat taas.
”Niin pitää. Mennään!”
Kepe ja Visokki pinkoivat alas tornin ylimmästä huoneesta. Visokki vilkaisi vielä sivusilmällään suurta kristallilamppua, joka jäi surullisena ja sammuneena pyörimään huoneen keskelle. Kuin pahoillaan tyhjästä lupauksestaan.
Vaehran, Geevee ja Snowie seisoivat kaikki odottavan näköisinä. ”Mitä –”
”Snowie!” Kepe keskeytti. ”Se tapahtuu taas!”
”Häh?”
”Se tapahtuu taas, pitää mennä! Kaikki ulos majakasta mars!”
Kepe jatkoi portaiden laskeutumista alempaan kerrokseen. Visokki tuli perässä majakan sisäseinää pitkin.
Lumiukko tajusi. Hän tarttui arkistomaakareita käsistä, pudottaen imurin ja myrskylyhdyn lattialle. ”Nyt hölkätään! Kiire ja hoppu!”
Hän lähti vetämään kaksikkoa mukanaan alas. Kezenin kummitus jäi katsomaan surullisena perään. Geeveen katse oli yhä Kezenissä. Tontun sisuskaluja repi tarve tietää enemmän.
”H – y – v – ä – s – t – i”, kaikui kummituksen surumielinen laulu vain hädin tuskin myrskyn alta. Se alkoi nousta hitaasti ylemmäs ja ylemmäs.
”Mitä tapahtuu?” Vaehran kysyi laskeutuessaan portaikkoon.
”Majakka romahtaa!” Kepe huusi kerroksen alempaa. ”Tai jotain sen kaltaista! Meidän täytyy päästä pian pois!”
Visokki jäi keittiökerroksen seinämään odottamaan, että muut ehtivät edeltä alas. Hän pysyisi kyllä perässä.
Vaehran katseli ympärilleen, terästi aistejaan. ”Romahtaa? En-”
Puuporras hänen allaan ratkesi, ja puunsäleet singahtivat kierreportaikon kattoon.
”Mitä?”
Samassa muutakin roinaa alkoi tulla alakerrasta klaanilaisia vastaan. Laastipölyä, pikkukiviä, puunpaloja… ne putosivat alhaalta kohti ylempiä kerroksia.
”Öö”, Kepe summasi seurueen ajatukset. ”Voi mennä oudoksi.”
Vaehran kiskoi jalkansa hajonneesta portaasta, ja väisti siitä irronneen, ylös putoavan naulan.
Kaikki huoneen irtaimisto valahti kattoon. Vaatteet ja lakanat, kattilat ja haarukat, kolahtivat kaikki puiseen kattoon, joka natisi kovaan ääneen. Natisi ja…
Valtava rysähdys repi puolet huoneen katosta heidän päältään. Se kohosi lautasilppuna kohti myrskyävää taivasta, vieden mukanaan huonekaluja, kamiinan, kummitusimurin… majakan tyhjiä lupaileva kristallilamppu oli jo kadonnut korkeuksiin.
”Nyt ei ole aikaa ihmetellä! Kaikki, vauhtia!”
Viisikko rynnisti seuraavaan kerrokseen. He tunsivat taivaskurimuksen vedon kehoissaan, ja viimeisenä tulevat Visokki ja Vaehran joutuivat vetämään itsensä portaita alas.
Villisti kieppuva sadeviitta lätkähti vasten Snowien etumusta ja kietoutui tämän naaman ympärille. ”Ymfpf!”
Kepe yritti auttaa ystäväänsä irti vaatteesta, mutta heille tuli nopeasti isompi ongelma. Kasa lankkuja ja tiiliskiviä jostain pohjakerroksesta oli pudonnut kohti taivaita ja tukki porraskäytävän aukon. Tie alas oli tukossa.
”Valkolieska! Sulata!”
Samassa kun sanat karkasivat Vaehranin huulilta, hänen ojennetusta kädestään singahti polttavan kuuma välähdys. Hehku oli niin kuuma, että Kepe luuli kasvojensa sulavan, mutta tuliloitsu oli myös tarkasti suunnattu. Sekunnissa oli heidän laskeutumisensa reitin tukkinut roina palanut ja sulanut pois. Kepe sai kiepsautettua Snowien sadeviitasta vapaaksi, ja oli laskeutumassa alas, kun yhtäkkiä…
”Geevee!”
Tonttu oli liian pieni. Mikä kiskoi majakkaa kohti taivaita, vetäisi myös hänet mukanaan. ”Vaehran!”
Visokki reagoi ensimmäisenä. Hän loikkasi Geeveen perään ja tarrasi tähän pihdeillään. Nousu kuitenkin katkesi, kun Visokin seitti pysäytti heidät. Visokki kiertyi ilmassa ja tarrasi salamannopeasti kehräämäänsä seittiin. Hän alkoi kiskoa itseään alemmas.
”Menkää!” hän huusi kolmelle muulle. ”Minä tulen perässä!”
Mutta Kepe oli katsonut taivaalle, ja hänen huomionsa nauliintui sinne. Taivaalle putoavan majakanraunion takana myrsky… ja myrskyn takana…
Kepe lakkasi hengittämästä nähdessään näyn.
”Toveri nyt mennään!” Snowie kiskaisi Kepen mukanaan alempiin kerroksiin.
Vaehran huomasi Geeveen olevan tukevasti Visokin otteessa ja alkoi johtaa matkaa alaspäin. ”Taitaa.. mennä kiipeilyksi.”
Koko majakka oli romahtamassa kohti taivaita. Osa porrasaskelmista piti vielä ulkoseinässä… mutta siitäkin lohkeili paloja, jotka putosivat ylöspäin. Verkkonsa avulla itseään alaspäin kiskova ja pihdeissään Geeveetä puristava Visokki väisteli ylöspäin tippuvia majakankappaleita. Vaehran ja Snowie aloittivat kapuamisen portaidenrankoja pitkin kohti maata. Kepe tuli perässä, mutta sielunsa silmin hän näki yhä sen, mikä myrskyn takana oli odottanut. Oliko hän todella nähnyt sen?
Kuin mustan aukon taivaassa… ja sen edessä seisovan tutun kaksikon.
Kaksittain, mustia kuin valoa nielevä taivaankappale takanaan.
Kurkistaen alas siihen kuiluun jonka pohjalla he kaikki olivat: kuin halveksuen.
Jälleen kerran heidän perässään: jälleen kerran repimässä maailmaa kappaleiksi heidän ympäriltään.
Kaksi sinistä kättä ojentumassa taivaalta heitä kohti — kutsuen heitä ja tornin kappaleita luokseen tuhoisalla voimallaan.
Vaehran kiskoi itseään määrätietoisesti alas kohti majakan pohjaa kun valtava lohkare, joka oli ironnut jostain syvemmältä sinkoutui täydellä vauhdilla toaa kohti. Oli toimittava nopeasti. Hän loikkasi ilmaan kaikilla voimillaan, ja kun näytti, että se ei riittäisi, ojensi kätensä eteenpäin ja liu’utti niitä pitkin lohkareen pintaa ja ponnisti. Hän sai juuri tarpeeksi liike-energiaa, että hän sai jalkansa nostettua kappaleen yli ilman, että ne edes koskettivat sitä. Hän laskeutui sen toiselle puolelle tyylipuhtaasti horjahtamatta. Esimerkillinen kong vault.
”Pitäkää kiinni!” Vaehran huusi romahtavan majakan jylyn yli.
Snowie puuskutti kovaäänisesti — kiipeily ei ollut hänen leipälajinsa. Majakan seinää ylöspäin vierivä tiiliskivi osui häntä käsivarteen, joka katkesi iskusta. Lumiukko ei ehtinyt edes huudahtaa, kun hänen vasen kätensä vilahti taivaalle. Kiinnitys oli ollut heikko kyynärvarren tienoilta.
”M-mutta…!” hän sopersi. ”Käsi…”
Kepe hänen takanaan huomasi takaiskun. Se ravisteli hänet näkemästään, ja hän tähysti romun mukana yläilmoihin katoavaa kättä. ”Oho! Nyt.. nyt on kuitenkin pysyttävä liikkeessä!”
”Mutta en minä tahdo olla kohtalokas yksikätinen antisankari! Ei minusta ole siihen!”
”Ei hätää”, Kepe huusi myllerryksen keskellä. ”Ei sinusta sellaista tule! Mutta nyt pitäisi kavuta alas!”
Pari askelmaa heidän takanaan portaat irtosivat majakan seinästä ja putosivat taivaalle.
”En minä… en minä pysty!” Snowie parkaisi. Hän tunsi hönkänsä hyytyvän. Askelma kerrallaan hän kapusi alaspäin, mutta jokainen liike tuntui alkusoitolta romahdukselle. Häntä huimasi. Vasen käsi oli pätkä vain.
”Eikun nyt pystytään!” Kepe kannusti taaempaa. Hän tunsi mustan poltteen niskassaan, mutta nyt piti päästä nopeasti alemmas. Snowie liikkui liian hitaasti. Tällä vauhdilla koko majakka olisi pudonnut taivaalle ennen kuin he olisivat pohjalla. Kepe katsoi alas. Painavin irtaimisto oli vielä paikallaan. Mitään gravitaatiomalleja ei tilanteessa käynyt laskeman, mutta alempana kamaran painovoimalla oli kaikesta päätellen voimakkaampi imu.
Vaehran eteni hyvää vauhtia kohti majakan pohjaa, mutta lumiukon voimat olivat loppua kokonaan. Taivaan veto voittaisi pian.
”Snowie!! Onko sinulla se painetykkisi mukana?”
”M-mitä? Niisk… On!” Snowie parahti.
”Hyvä!!”
Kepe kapusi Snowieen kiinni ja penkoi tämän laukkua. Siinä rytäkässä eväsleipä ja lämpimät tumput karkasivat ja tippuivat yläilmoihin, mutta Kepe löysi etsimänsä. Hän työnsi sen Snowien syliin. ”Ammu taivaalle!”
”M-mitä? Eikun… joo!”
Kepe piti kaikin voimin kiinni ystävästään, ja yksikätinen lumiukko losautti vanhalla pyssyllään kohti myrskyä. Kohti mustaa aukkoa taivaassa. Kohti julmia käsiä, jotka heitä havittelivat. Kaksikko romahti portaikon rauniosta läpi ja syöksyi kohti maanpintaa. He tömähtivät majakan lattiaan, kaikesta päätellen painovoiman piirissä taas.
Ylempänä Visokki ja Geevee viuhuivat tuulen armoilla. Adminin jalat kiskoivat heitä seittiä pitkin alemmas, mutta heidän elämänlankansa ankkuripiste saattaisi pudota taivaalle hetkenä minä hyvänsä.
”Visokki!” pihtiotteessa oleva Geevee huusi. ”Löysää hieman! Saamme apua!”
Tonttu oli huomannut jotain heidän yläpuolellaan. Visokki luotti Geeveen sanaan ja päästi hetkeksi irti seitistään. He putosivat ylöspäin, kunnes… Molskis! Hämähäkki ja tonttu kelluivat valtavassa vesipisarassa taivaalla. Kupe pinnisti voimiaan, ja ohjasi vesimassan kauemmas majakasta. Kun hän päästi irti, Visokki ja Geevee mätkähtivät mutaan muutamankymmentä metriä majakasta sisämaahan.
”Hyvin tehty!” alas ja pihalle ehtinyt Vaehran puristi Kupen olkapäätä.
Kepe ja Snowie pääsivät tolpilleen hekin ja ryntäsivät majakan oviaukolle. Viime tipassa, sillä siinä samassa majakan kiviset perustuksetkin murenivat irti saaren pinnasta ja putosivat myrskypilviä päin. Portaat olivat jo kohoamassa ilmaan, kun kaksikko kompuroi niitä pitkin ulos majakasta. He lysähtivät Kepe polvilleen ja Snowie vatsalleen maahan.
Ennen kuin he ehtivät edes ryömiä kauemmas, oli koko majakka tiessään, pudonnut pala palalta myrskytaivaan syövereihin.
Sinä yönä Bio-Klaanin vanha majakka lakkasi olemasta.
Ja siinä he olivat: hengästyneinä, ryvettyneinä, voipuneina, keskellä julminta myrskyä jonka kukaan heistä oli nähnyt. Hikipisarat sekoittuivat raskaaseen sateeseen, joka piiskasi heitä joka puolelta. Ainoaa valoa sateiseen rantamaisemaan toivat pitkät salamat mereltä ja hohkaavat silmä- ja sydänvalot. Snowie katseli murheellisena katkennutta kättään ja Kepe taputteli häntä olalle. Vaehran yritti hätäisesti sytyttää pientä liekkiä käteensä, mutta ilma oli aivan liian kosteaa. Pian hän säntäsi Geeveen luokse, auttoi tämän mättäältä pystyyn ja sulki pienen ystävänsä tiukkaan halaukseen.
”Oletko kunnossa?”
”Kyllä kai”, Geevee parkaisi. ”N-niin kunnossa kuin tuollaisen jälkeen voi ylipäätään olla.”
”Mitä… mitä majakalle tapahtui?” Vaehran sanoi katsoen taivasta kohti. ”Oliko se myrskyn syytä? Nielaisiko itse myrsky sen?”
Keskellä sadetta klaanilaiset tasailivat hengitystään. Kupe tarkisti ryvettyneen viisikon läpi selvästi keskittyen vain siihen, olivatko kaikki kunnossa — isommat kysymykset hän onnistui sivuuttamaan. Visokki keräili itseään ja vilkuili siihen aukkoon pilvipeitteessä, joka oli nyt kuroutumassa umpeen. Siihen, johon viimeinen majakan perustuksista vasta nyt katosi.
Oli aivan kuin pilvien läpi olisi kurkistanut jotain tuttua. Se jokin, johon hän oli katsonut aiemmin. Se, mikä ei mennyt enää pois.
Kepekin tähyili taivaan suuntaan, mutta etsimiään sinisiä kouria hän ei sieltä enää erottanut.
Vaehran jatkoi:
”Majakan katoaminen, liittyikö se jotenkin Kezeniin? Ja siihen, miten hän… manifestoitui täällä? Eihän… eihän siinä ole järkeä. Matoron mukaan hänen ruumiinsakin oli aivan toisella puolen maailmaa.”
”Vaehran”, Geeveen ääni kuului vain vaivoin tuulen alta. ”Majakka… se… siinä oli jotain väärää alusta asti.”
Kepe astui eteenpäin kohti ystävyksiä. Ja yritti auttaa heidät läpi ymmärryksen.
”Mitään majakkaa… ei ehkä –”
”Kepe”, Snowie keskeytti. Ja veti ystävänsä sivuun ainoalla kädellään.
”… Snowie?”
”Kepe minusta tuntuu, että niiden täytyy käydä tämä ihan omaan tahtiinsa.”
”… aivan.”
He hiljenivät myrskyn keskellä. Geevee ja Vaehran seurasivat kohtaa pilvirintamassa, jossa he olivat vannoneet äsken olleen reikä. Ja laskivat yhdessä katseensa kohtaan, jossa ikiaikaisesta kivestä tehdyt perustukset olivat levänneet.
Geevee hengitti raskaasti ja epäuskoisesti. Vaehran kävi läpi jotain, jota hän ei ollut uskonut voivansa ikinä harkita.
”Vaehran…” Geevee katsoi ystäväänsä vakavana. ”Majakkaa ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Kepe ja Snowie katsovat toisiaan ja nyökkäsivät. Molemmille teki vaikeaa pysyä hiljaa, mutta he arvelivat sen olevan parhaaksi.
Antaa poikien sulatella.
Visokki laski katseensa myrskyävästä taivaasta nelikkoon, ja sitten majakan entisiin perustuksiin. Mitään merkkejä rakennuksesta litimärässä nurmessa ei enää ollut. Jos tässä pisteessä oli joskus seissyt torni, siitä oli kymmenen elinikää.
Jos joku Klaanista katsoi tänä yönä majakan suuntaan, mitähän he olivat edes nähneet — vai olivatko nähneet mitään laisinkaan?
Myrsky oli syössyt sen mereen, Visokki sanoisi jokaiselle, joka kysyisi. Jos kysyisi. Jos kukaan muu kuin he enää muistaisivat, että mitään tornia tällä rannalla oli seissytkään.
”Lähdetään kaupungin suuntaan, ennen kuin myrsky vie meidät mukanaan.”
Arkistot
Vaehran ohjasti keltahehkuista liekkiä tarkka ilme kasvoillaan. Hän lämmitti ja kuivasi viittä märkää klaanilaista Bio-Arkistojen tuulikaapissa. Kupe oli palannut linnakkeelle vapauttamaan sijaisensa.
Tuulikaapista väsyneet seikkailijat suuntasivat arkistomaakarien ohjeistuksesta suoraan henkilökunnan keittiöön. Tila ei ollut erityisen suuri, mutta lämpeni nopeasti. Vaehran pisti lisää teetä tekeytymään ja Snowie haki huoneeseen ylimääräisen tuolin. Pian Kepe, Snowie ja Geevee olivat ahtautuneet puupenkille, Vaehran istui toimistotuolilla ja Visokki lepäsi viltin päällä toisella penkillä. Seurueen välissä oli pöytä, jonka keskellä höyrysivät teemukit. Taas uusi keksipaketti oli auki.
”Eli..” Geevee aloitti. ”Semmoinen ilta.”
Sade rummutti keittiön vaatimatonta ikkunaa. Kuinka hyvää tekikään olla sisällä.
”Kiitos teille kaikille. Nopeita liikkeitä. Eregce olisi meistä ylpeä”, Visokki puhui. Hän vilkaisi Snowien katkennutta raajaa. ”Pahoittelut kätesi puolesta.”
”Höhö…” Snowie naurahti väsyneesti. Hän oli aivan naatti. ”Olisi pitänyt varmistaa, että se on paremmin kiinni…”
Hän katsoi käden katkeamiskohtaa. ”Näitä, ööh… näitä sattuu. Aina välillä. Jos ihan totta puhutaan, tässä hetkessä se eväsleivän putoaminen harmittaa aika lailla yhtä paljon. Kun emme ehtineet syödä niitä juustotikkuja, tai sitä taikinaa… eivät nämä pelkät keksit oikein— Anteeksi, harhauduin. Mitä minun piti sanoa, oli että… varmaan itse kunkin tekisi mieli mennä nyt nukkumaan, mutta me Kepen kanssa ajattelimme, että vielä ei ehkä kannata.”
Kepe nyökkäsi. Hän oli painautunut seinän ja Snowien väliin.
”Kun siis”, lumiukko jatkoi ”meille kävi Kepen kanssa aiemmin syksyllä vähän samanlaiset tepposet… että seikkailimme suoraan unen ja toden rajamaille, ja siitä seurasi sitten, tuota…”
”Minä otin sen tosi raskaasti”, Kepe täydensi. ”Koska visiittimme Verstaaseen ei mahtunut omaan tieteelliseen maailmankuvaani.”
Hän katseli Vaehrania ja Geeveetä.
”Haluamme varmistaa, ettei teille käy samoin. Visokista on tässä varmasti myös vertaistukea, hänelläkin on kokemusta valkoisesta hiekkaerämaasta todellisuuden laidalla.”
”Pitää paikkansa.”
Vaehran pyöritteli lusikkaa teekupissaan. ”On… on tässä sulateltavaa. Kiitos.”
”Minä sanoisin”, Geevee aloitti ja hieroi käsiään yhteen ”että ymmärrys siitä, mitä tapahtui voisi olla hyvä apu. Mistä majakassa oli kyse?”
Tontusta tuntui kuin hän olisi ollut puolet seikkailusta unessa. Jonkinlaisen verhon takana todellisuudesta irrallaan.
”Niin, hyvä kysymys”, Kepe vastasi mukinsa takaa. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa rajatusti seurueen tarpoessa majakan entiseltä paikalta arkistoille, kättään surkuttelevan Snowien lohduttamisen lomassa. ”Kuten taisimmekin kaikki oivaltaa, vanhaa majakkaa ei ollut koskaan olemassa… ei sellaisenaan. Meillä kävi sama homma alkuperäisen Verstaan kanssa. Sieltäkin löysimme Nimdan sirun – vieläpä saman sirun, Zeetan – ja sekin lakkasi olemasta.”
”Eli… oliko Zeeta koskaan majakassa vai ei?”
”Tjaa-a”, Kepe pohdiskeli pursottaessaan hunajaa teehensä. ”Ehkä Kezenillä oli jonkinlainen kaiku tai muisto Nimdasta. Profeetta Orondeksella myös. Joku riittävän voimakas yhteys Nimdaan heillä oli joka tapauksessa oltava, jotta he kykenivät kanavoimaan sillä haaveitaan todeksi… tai melkein todeksi.”
Geevee kääntyi Kepeä kohti. ”Mitä tarkoitat? Kanavoimaan haaveitaan?”
”Näin me olemme Kepen kanssa päätelleet”, Snowie nyökkäsi rauhallisesti. ”Että Profeetan toive otti Verstaassa muodon… ja siitä tuli jonkinlainen Profeetan valtakunta. Joka sitten kuitenkin hajosi, kun raukka tajusi ettei hänellä oikeasti ollut Nimdan sirua.”
Lumiukko piti pienen tauon ja hörppäsi kuumaa juomaa. ”Usko loppui kesken.”
”Valvoja sanoi, että Orondeksen henki ei ollut tarpeeksi vahva”, Kepe vielä täydensi.
”Ja epäilette, että Kezenille kävi samoin?” Vaehran kysyi. Häntä harmitti vähän, ettei hänellä ollut muistiinpanovälineitä käsillä, mutta toisaalta… edes hän ei ollut juuri nyt muistiinpanotunnelmissa. Eikä edes pysähtynyt kysymään, kuka oli Valvoja.
”Se olisi johdonmukaista”, Kepe sanoi. ”Että hänellä oli joku yhteys Nimdaan, jonka avulla hän loi maailmaamme majakan… mutta sitten häneltäkin ’loppui usko.’ Ja majakka lakkasi olemasta.”
”Aika… metafyysistä”, Vaehran päivitteli.
Ukkonen jyrähti taas ulkona.
”Tämä ei vielä vastaa siihen, miksi minulla on päässäni muisto Tawasta majakassa”, Visokki totesi.
”Ei vastaakaan”, Kepe myönsi.
Se oli tilanteessa Visokille samaan aikaan pahinta ja parasta. Bio-Klaani oli nyt taatusti tietäväisempi Nimdan salaisuuksien suhteen, mutta Tawan sielun väristä ilta ei ollut paljastanut mitään.
Totta kai hän sisimmässään tiesi, että ei hänen paras ystävänsä voinut valehdella tällaisesta. Ja ehkä Tawa oli osa tätä: Nimdan luokseen valheilla houkuttelemia uneksijoita, jotka halusivat vain nähdä paremman maailman. Ehkä Tawa ja Visokki olivat yhtä paljon tämän uhreja kuin Kezen tovereineen?
Se kyllä varmistaisi silti yhden pahimmista mahdollisuuksista: että Nimda oli ollut täällä pidempään kuin he. Että he olivat täällä sen armosta. Ukkonen ulkona vastasi ajatukseen julmalla pauhulla: kuin myöntääkseen tämän todeksi.
Kepe jatkoi:
”Ja lisäksi tässä on toinenkin aika olennainen kysymysmerkki. Eli siis se, että miten Kezen oli siellä, jos hän on… kuollut.”
”Se oli kummitus…” Snowie kuiskasi. Hän muisti, ettei ollut Kezenin luona edes tajunnut pitelevänsä käsissään kummitusimuria.
Kepe maisteli teetään. Hunajaisen hyvää — vaikka näissä olosuhteissa pelkkä kuuma vesikin olisi tehnyt kauppansa. ”Ja tämä palaa pahaenteisesti siihen, mitä opimme Verstaasta viime kerralla. Vaikka Profeetan valtakunta romahti ja ovi sinne katosi, se on yhä olemassa. Jollain… taajuudella.”
Oli kuin Zeeronin pistävät silmät olisivat katsoneet Kepeä mukin pinnasta. Tiede-toa huokaisi. ”Ja… tätä ajatusta olen haudutellut jo pidempään, mutta Kezenin tapaaminen nähdäkseni varmistaa sen. Meillä on syytä ajatella, että tämä taajuus… Verstaan todellinen luonne… on…”
Visokki, Vaehran ja Geevee katsoivat odottavina.
”… tuonpuoleinen”, Kepe vastasi. ”Siis, paikka mihin kuolleet menevät.”
”Mitä?”
Vaehran nojautui taaksepäin. ”Tuonpuoleinen? Siis… kuten… tarujen Initoi?”
”Niin kai”, Kepe totesi. Ajatuksen sulattelu vaikutti tuottavan muille vaikeuksia. Snowien kanssa he olivat sentään pyöritelleet tätä jo aiemmin. ”Uskokaa pois, tämä hypoteesi ei tullut minullekaan luontevasti. Mutta… miettikääpäs. Miettikää kummituksia.”
Vaehran kurtisteli kulmiaan, Visokki tuijotti Kepeä ja Geevee näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
”Meillä on ollut kummituksia polun varrella pitkin syksyä”, Snowie palasi keskusteluun. ”Tai siis… mehän puhuimme niistä Verstaan aaveina. Siellä Verstaassa niitä asui vaikka miten. Ja nyt sitten… nyt sitten yksi kuollut jäbä ilmestyi meille sellaisen muodossa. Kezen, Verstaan aave! Ne ovat ihan oikeita kummituksia…”
”Eli… varmistakaapas nyt, että seuraan ajatuksenkulkuanne”, Visokki puhui. ”Verstas on tuonpuoleinen ja nämä ’aaveet’ ovat sen asukkeja… joista osa on vieraillut meidän maailmassamme, viimeisimpänä kuollut Turaga Kezen?”
Kepe nyökkäsi.
Vaehran pyöritteli päätään. ”Mata Nui… tällä olisi kyllä… melkoisia seuraamuksia. Toki tunnemme kaikki tarinat sieluista Punaisella tähdellä, mutta että aitoja, oikeita kuolleiden sieluja keskuudessamme…”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Keittiön seinäkello raksutti menemään.
”Enkä nyt väitä, että kaikki kuolleet sielut olisivat Verstaassa”, Kepe lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Ehkä se on vain jonkinlainen… välitila, johon jotkut putoavat. Jonkun… kriteeristön perusteella.”
”Eli ehdotat, että on tietty logiikka, jolla jotkut päätyvät kuollessaan tänne… Verstaaseen?” Vaehran varmisteli. ”Ei kuulosta siltä, mitä temppelissä saarnataan… mutta ei täysin vastakkaiseltakaan.”
Hän katsoi huoneessaolijoita. Legenda Initoista tuonpuoleisena ei kenties ollut kokoontuneille klaanilaisille erityisen lohdullinen muutenkaan. Mata Nui -usko ei tyypillisesti ottanut kantaa siihen, mitä visorakeille, lumiukoille ja tontuille kävi kuoleman jälkeen.
”Ehkä”, Kepe vastasi. ”Varmimmat Verstaan asukit ovat Kezen, Orondes ja Orondeksen kanssaseikkailija Avgellan, ja heillä oli kaikilla suora yhteys Nimdaan. Kezenillä ja Orondeksella oli molemmilla omat ovensa Verstaaseen.”
Kepe piti pienen miettimistauon, jota muut hiljaisuudellaan kunnioittivat.
”Ja… oikeastaan… jos Kezen vaikutti tällä saarella, heitä yhdistää myös Mysterys Nui. Hetkonen, olivatkohan he saarella samoihin aikoihin?”
”Historia on pitkä”, Geevee totesi tonttulakonisesti. ”Mutta jos Kezen on vaikuttanut saarellamme, niin siinä tapauksessa… ehkä myös hänen mestarinsa on käynyt täällä.”
Tulinoidan legenda oli todella tulossa kotiin.
Vaehran ei sanonut siihen mitään — jäätyi miettimään vain.
Kepe hieroi leukaansa ja haukkasi keksiä. ”Hmm…”
”Vaikka aikajanat eivät kohtaisikaan, saaremme on silti merkittävä yhteys. Eli kaikki tapaukset, jossa… joku kuolee, ja tämän sielu päätyy Verstaaseen, ovat liittyneet jollain tapaa saareemme? Profeetta katosi tänne, ja Kezenillekin paikka oli majakan perusteella merkityksellinen.”
Snowie kulautti teemukinsa tyhjäksi. ”Eli… jos kuolee ja joko liittyy Nimdaan tai ehkä käy tällä saarella tai molempia… niin saattaa päätyä Verstaaseen aaveeksi. Ja sitten… sitten voi ehkä käydä välillä kummittelemassa?”
”Niin… se olisi teoria”, Kepe vastasi.
Visokki sulki silmänsä, ja vielä kerran hän näki Tawan edessään, majakan laella. ”Visokki! Katso!” toa huusi. Tuo muisto se vasta kummitus olikin, Visokki mietti. Palaisikohan se koskaan ajatusten tuonpuoleiseen, ja lakkaisi kummittelemasta häntä?
”Tuonpuoleinen”, Geevee vielä maisteli. ”Manan majat, Initoi, helvetti… vanha majakka oli siis jonkinlainen tuonpuoleisen manifestaatio maailmassamme… jonkinlainen… helvetin lisäsiipi?”
”Hassua. Same sanoi ihan samaa Gekon remppaprojektista.”
Admin häpesi vitsiään saman tien, mutta muut hekottivat väsyneesti.
Snowie lepuutti takaraivoaan keittiön seinää vasten ja katsoi ikkunasta ulos myrskyyn.
”Hmm… Jos kaikki Verstaan aaveet, joihin olemme törmänneet, ovat kuolleiden sieluja… niin keitäköhän kaikkia me olemme sitten kohdanneet? Keitä he olivat eläessään?”
Ulkona ulvoi kylmä tuuli. Ja silloin Kepe tiedosti, kuinka paljon Aaveita Verstaassa olikaan ollut, julistamassa Profeettaa herrakseen.
Muisti lukeneensa kadonneesta ystävästään Iggystä, tai Ignadesistä… joka oli kaupungin kirjojen mukaan virallisesti kuollut.
Muisti, kuinka paljon Aaveita Verstaan taivaalla oli lentänyt.
Ja kuinka monta oli kuollut Nui-Koron polttohautaan… tai saarella sen jälkeen.
Kuinka monta tämä sota oli tappanut?
Kylmä sai Kepen hytisemään. Yö pimeni entisestään.
Heillä kaikilla oli ajatuksia, joita he olivat liian väsyneitä ajattelemaan kunnolla.
Jos tie ei pääty kuolemaan, niin mihin sitten? Todellako jäämme kummittelemaan muutenkin kuin vain toistemme muistoihin?
Ulottuuko Mata Nuin valo sinne… Verstaaseen? Miten tämä suhtautuu muihin myytteihin siitä, mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen?
Hetkinen, mihin se käsi siis putosi…
Minulla oli veli.
Ne siniset kourat… mitä ne halusivat? Mitä ne olivat tekemässä, tai tehneet jo?
Ja tosiaankin… Kaikki ne aaveet. Keitä he olivat eläessään?
Utopia
Matka halki loputtoman aavikon on pitkä. Mutta ennen pitkää, vääjäämättä, pääset perille.
Muistat nähneesi aavikolla hahmon. Hän kulki tehtävällä jota et ymmärrä, ja tuli jostain mitä et tunne.
Kohtaat hänet taas, maalaamassa valkeaan maahan mustaa viivaa. Et tiedä kuka hän on.
Mutta et voi karistaa sitä tunnetta, että hänessä on jotain tuttua.
