Nuotio rätisi iloisesti pilkkopimeässä syysilmassa. Metorakk istuskeli tukista tehdyllä penkillä ja veisti grillitikkua suurella puukolla. Kauempana oli suuria telttoja ja puumökkejä. Niillä seuduilla oltiin oltu jo hyvä tovi, ja melkein koko Liekkimiesten esikunta asui nykyään ihan puutönöissä. Etäältä kuului puhetta ja naurua, mutta Metorakkin nuotio oli hieman syrjemmällä. Skakdi katseli näreissään ympärilleen. Milloinkohan muut oikein ilmestyisisivät paikalle?
Pimeydestä kuului askelia. Skakdi sähköistyi ja haki niiden lähdettä katseellaan. Tuttu punaisena hehkuva viiltomainen visiiri lähestyi nuotiota. Hahmon tumman haarniskan takia tätä oli vaikea erottaa metsän pimeydestä ennen kuin tämä oli päässyt itselleen varatun pölkyn vierelle. Jopa nuotion kirkkaudessa hahmon pikimusta naamio heijasti vain osan oranssista leimusta.
Amazua istuuntui. Palkkasoturi asetti kyynärvartensa reisiensä päälle.
Skakdi vilkaisi toveriaan ja jatkoi tikun vuolemista. Amazuan ryhti viesti jäykkyyttä ja maltillisuutta. Labio ei varmaan olisi ilmestymässä vielä hetkeen, vaikka oli ollut tämän idea, että kolmikko pitäisi ”vapaan illan.” Vaikka Metorakk ja Amazua törmäsivät harva se päivä, he eivät juuri keskustelleet. Amazua käytti suurimman osan ajastaan harjoittelemiseen, varusteidensa virittämiseen ja nykyään myös kouluttajana Liekkimiesten tuoreille vahvistuksille. Metorakk puolestaan oli niin paljon kentällä, kuin siellä oli tehtävää… mutta viime aikoina sitä ei ollut tarpeeksi.
”Kuule. Olen pohtinut”, Metorakk aloitti lähinnä huvikseen. Amazuan visiirin leimu kääntyi hitusen skakdin suuntaan.
”Palkkasotureita on kahdenlaisia”, skakdi sanoi. ”On niitä, jotka tekee sitä saadakseen rahat ja sitten rahoilla nauttii elämästä. Niin kuin vaikka meidän oma kenraali, ja suuri osa väestä täällä. Ja sitten on niitä, jotka vaan nauttivat tästä elämästä, ja tekisivät sitä ilman palkkaakin. Mutta mitä minä sinusta tiedän niin et oikein kuulu kumpaankaan. Ja sekös on outoa, tiedätkö. Mikä sinua oikeastaan edes motivoi olemaan täällä?”
Laskeutui hetken hiljaisuus. Amazuan pää liikahti poispäin. Ilmeisesti skakdin suora kysymys sai tämän hieman yllättymään, vaikka he olivat puhuneet jostakin tämänsuuntaisesta jo pari kertaa aiemmin. Mutta pian palkkasoturin katse palasi Metorakkin kasvoihin. Hän yritti lukea skakdin katseesta, mitä tämä kysymyksellään haki. Tämän kasvot viestivät tylsistynyttä uteliaisuutta.
“Olen olettanut sen olevan itsestäänselvää kaikille teikäläisille jotka täällä saarella soditte”, Amazua lausui. Äänensävyllään tämä ei kuitenkaan viestinyt sarkasmia tai muunlaista ivaa. Kyseinen vastaus tuntui olevan paras minkä palkkasoturi keksi.
”No en kai minä kysyisi, jos se olisi itsestäänselvää”, Metorakk sanoi. ”Jos nauttisit sodasta, olisit kiinnostuneempi pääsemään tositoimiin. Jos nauttisit palkasta, kännäisit tuolla muiden kanssa.”
“Jonkun on hoidettava myös ikävän kuuloiset työt”, Amazua totesi.
”Äijä liittyy Liekkimiehiin ollakseen kirjanpitäjä”, Metorakk sanoi. ”Vaikka Werekk pyörittää jotain varastoja se on kuitenkin vanha sotaratsu. Sinä olet priimakunnossa.”
“Sota on monia asioita”, Amazua vastasi. Hän oli ollut turhankin monessa sellaisessa keskustelussa pitkän palkkasoturin uransa aikana. “Aseita, luoteja, miekkoja, viiltoja”, tämä luetteli, “Verta, väkivaltaa, tuskaa. Mutta myös tietoa. Ja jonkun sekin on hankittava.”
Metorakk näytti tyytymättömältä. ”Sinä olet saatana ase koko mies. Mitä ideaa siinä on, jos haluat tehdä vaan jotain tylsiä hommia?”
Tarinat siitä mikä oli aloittanut Zakazin suuren sisällissodan tuntuivat vaihtelevan suusta suuhun, kynästä kynään. Amazua oli pitkällä urallaan kokenut ja kuullut monenlaisista skakdien brutaalisuuksista. Palkkasoturi ei kuitenkaan halunnut luoda stereotypioita. Mutta aina välillä hän tuntui pysähtyvän miettimään, oliko tämä luonto suurelle määrälle skakdeja. “Konflikti muovaa moneksi”, hän oli kuullut erilaisilta filosofeilta matkoillaan. Kasvatuksen ja kokemuksen välinen ikuinen mittelö.
“Joskus pitää tyytyä vaatimattomuuteen”, Amazua sai vastattua.
Metorakk huokaisi ja vilkaisi ympärilleen. ”Kuin tiiliseinälle puhuisi”, hän mutisi. ”Saisi se Labio tulla jo.”
“Tylsiä”, skakdin sanavalinta kiinnittyi Amazuan mieleen. Palkkasoturi olisi henkilökohtaisesti käyttänyt myös sanaa “välttämätön”. Mutta pian tämän mieleen muistui hetki, jolloin hän kertoi merirosvomatoranjoukolleen tulevasta operaatiosta. Hän oli nähnyt suuren osan näiden kasvoista täyttyvän riemusta ja jännityksestä. Kuin että koko tapaus olisi jonkinlainen uusi seikkailu. Mutta koko kuva tilanteesta ei ollut kuulunut palkkasoturin pitämään tehtävänantoon. Amazua oli miettinyt useasti, että nauttivatko tämän alaisuudessa toimivat matoranit tehtävästään. Tähänastiset joukon kanssa käydyt salatut radiokeskustelut olivat sisältäneet asiallista ja moitteetonta kommunikointia, ei minkäänlaista ilmiselvää vaitonaisuutta, hankaluutta saati katumusta.
Pian palkkasoturi huomasi ajatustensa uhkaavan lähteä harhateille tämänhetkisestä tilanteesta. Mutta siitä huolimatta aiempi nuotiokeskustelu skakdin kanssa oli ehtinyt nousta valtaamaan Amazuan ajatuksia. “Tuhoa, tuhoa, tapa, tapa.” Ihan kuin…
“EI”, Amazua laukoi itselleen ajatuksissaan. Hän tunnisti melkein liian myöhään vievänsä ajatuksiaan niihin aikoihin.
“Sinä…” Amazua sai lopulta sanotuksi melkein kuin ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Tuntui olevan skakdin vuoro kohdistaa katseensa keskustelukumppaniinsa yllättyneenä.
“…muistaakseni sanoit, että jos asemamme olisivat vastakkaiset, olisit jo ‘murhannut puoli maailmaa’”.
”Niin?” Metorakk sai yhden grillitikun valmiiksi, pudotti sen pinoon ja alkoi työstää saman tien toista.
”Ei se ole mikään tavoite”, Metorakk mutisi. ”Vaan lähinnä jotain mitä varmaan tapahtuisi.”
“Monella tässä maailmassa on jotain, mitä voisi kutsua tavoitteeksi. Mutta uteliaisuudesta haluaisin tietää, että mitä tekisit sen jälkeen?”
”Tuo on jotain matoralaista soopaa tuollainen kohtalo-juttu”, Metorakk mietti. ”Ei suurimmalla osalla meistä ole mitään sen isompaa tavoitetta kuin olla tyytyväinen omaan elämäänsä. Gaggu hoitaa tavoitteet, minä vaan tykkään näistä hommista.”
Skakdin vastaus sai palkkasoturin tuntemaan kuin naulalla isketyltä Hänen omien sanojensa rinnastaminen matoranien uskomuksiin sai Amazuan tuhahtamaan itsekseen.
“Yhtenäisyys. Velvollisuus. Kohtalo.” Hän oli vihannut niitä sanoja niin kauan kuin hän oli vaeltanut pitkin maailmaa naamioonsa ja haarniskaansa peitettynä. Niin pitkään kuin hän oli kutsunut itseään “Amazuaksi”. Pelkkä ajatus siitä, että nokarekin siitä, mitä tämän psyykkeeseen aikanaan istutettiin olisi jäänyt huomaamattomasti elämään palkkasoturin mielen syövereihin kuvotti häntä.
Metorakk lähinnä kohautti olkiaan. ”Taisi osua johonkin”, hän sanoi jopa hieman tyytyväisenä itseensä. ”No, miten on, mitä se iso M teki, että ansaitsi sinulta tuollaiset vihat?”
Amazuan pää painautui alaspäin. Suureksi harmikseen hän oli huomannut skakdin todellakin osuneen oikeaan. Mutta hän myös ruoski itseään henkisesti siitä, että oli antanut henkilökohtaisten tunteidensa nousta pintaan. Amazua vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän ei ollut varma voisiko vielä perääntyä keskustelusta. Vai olisiko kenties mahdollista että jollain tapaa hän voisi jopa nähdä Metorakkissa jonkun, joka kenties ymmärtäisi?
“…ei mitään”, palkkasoturi sainoi vaitonaisesti. Mutta pian palkkasoturin pää nousi jälleen ylös. “Ei yhtään mitään. Ja siinä se ongelma juuri onkin”, tämän ääni kuului taas selkeästi.
”Juu, siitä ne jumalat tunnetaan”, Metorakk naurahti kuivasti. Veistelyn puunsäleitä lensi suoraan nuotioon. ”Mutta silloin joskus odotit, että olisi tehnyt jotakin? Ja sitten kun homma ei mennyt niin, vatvot sitä vieläkin…”
Amazua loi jälleen katsekontaktin skakdiin. Hän tunsi haluavansa vastata jokaiseen tämän sanaan ”Juuri niin.” Mutta palkkasoturin pää pysyi ylhäällä vain hetken, ja alkoi pälyilemään ympärilleen turhautuneena, täynnä patoutuneita ajatuksia.
“Minä ja…” palkkasoturin sanat tuntuivat hetkeksi takertuvan tämän kurkkuun, muut pyhitimme hänelle kaiken, mutta kaiken sen jälkeen hädän hetkellä jäimme omillemme.”
Metorakk näytti äkkiä muistavan jotakin ja virnisti. ”Hei, sinä olet titaani, etkö? Me tavattiin tuolla etelässä näitä titaanien pyhiä ritareita, se oli ihan ekoja reissujamme, ennen Liekkimiehiä ja kaikkea tätä. Gaggu etsi elämän lähdettä. Jos sinä olet semmoinen ritari, mutta petyit siihen ja ryhdyit palkkasoturiksi kun et osannut muuta elämää kuin sotaa. Meneekö nappiin?”
Katse visiirin takana tuntui vihdoin rauhoittuvan, mutta pysyi maassa. Hän katsoi pimeään metsään kuin peittääkseen kasvonsa keskustelutoveriltaan, vaikkei mitään voinutkaan nähdä naamion takaa. Jo pelkästään se tuntui tahtomatta viestivän, että Metorakk oli aavistanut jotain oikein, ehkä joitain pikku yksityiskohtia lukuunottamatta.
Amazua huokaisi, tällä kertaa kuuluvasti. “Mutta se oli omaa syytämme”, palkkasoturin ääni löysi jälleen voimaa. Mutta hän ei kuulostanut enää katkeralta tai vihaiselta, vain kuin itseensä pettyneeltä. “Pistimme kaiken likoon pelkkien satujen varaan, ja maksoimme hinnan.”
”Mata Nuin enkelit on sadisteja, jotka tuhoaa kansoja huvikseen”, Metorakk tuhahti. ”Eipä se ihan kauhean ylevää kuvaa itse päätyypistä anna. Mutta siis teidän syytänne? Uskotko muka vielä, että Mata Nuita kiinnostaa?”
Amazuan pää nousi jälleen hieman pystyyn. Oli kuin se, mitä hän olisi seuraavana sanomassa olisi jotain mitä hän olisi pitänyt suurimpana vakaumuksenaan jo vuosia.
“Joko häntä ei kiinnosta, tai häntä ei ole olemassa”, palkkasoturi sanoi. “Enkä tiedä, kumpi olisi pahempaa…”
”Joten et taida enää uskoa mihinkään? Alan ymmärtää, miksi edes olet meidän skakdien jengissä.” Zakazin sota oli tuhonnut monen uskon, ja se oli mistä Liekkimiesten kaltaiset ryhmittymät olivat löytäneet hedelmällisen maaperän kasvaa.
Ensimmäistä kertaa koko keskustelussa Amazua alkoi liikahti lainkaan istuma-asennostaan. Palkkasoturi kurotti toisella kädellään selkäänsä. Hän poimi sieltä sormiensa väliin hienon hienosti kiiltävän hopeiseksi kiillotetun rataksen.
“Rahaan?” Metorakk totesi.
“Tosiaan”, Amazua vastasi. Palkkasoturi kääntyi hieman istumapaikallaan ja otti rennomman asennon. Hän alkoi pyörittelemään esittämäänsä ratasta otteessaan. “Se ei huijaa, uskottele tai valehtele. Ja tuntuu valitettavasti siltä että se on ainoa asia mihin voimme luottaa tässä maailmassa jossa elämme.” Palkkasoturi lakkasi pyörittämästä ratasta ja tarttui siihen lujemmalla otteella. “Koska jos meillä ei ole edes sitä, kuka tietää mihin maailma menisi…”
”No jaa”, skakdi kohautti olkiaan. ”Jotenkin tuo kuulostaa helvetin masentavalta. Sanoisit edes rehellisesti, ettet enää välitä jutuista sen sijaan että satuilet filosofisia jostain muttereista.”
Amazua hätkähti hieman, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään. Skakdin sanat tuntuivat saavan palkkasoturin varmuuden kuin vedetyksi tuosta vain alas viemäristä.
“E-ei, m-minä…” Amazua yritti sanoa, mutta mikään sanoista ei lähtenyt kyllin kuuluvasti pois palkkasoturin metallisen maskin läpi.
Metorakk jatkoi mutinaansa. ”Vähänpä sillä rahalla tekee juoksuhaudassa. Tai kun olet nääntymässä aavikolla nälkään. Aivan järjetön tavoite elämälle. Mutta tietty koko haarniskasi ja voimasi taitaa olla lähinnä rahalla eikä tahdolla hankittua.”
“Minä…” Amazua ei enää tunnistanut puhuvansa enää vain ajatuksissaan. Jälleen kerran palkkasoturin pää alkoi hiljalleen elehtiä levottomasti.
”Sinulla on aina tuota filosofiaasi, mutta kun ei asiat ole niin monimutkaisia. Sanoit sen itse, Suurta Henkeä ei kiinnosta hittoakaan. Korvasitko sinä oikeasti ’Kohtalon’ rahalla?”
“Ole hiljaa…!” Amazua mutisi mielessään. Hän alkoi hengittää aina vain raskaammin.
”Kuule me olemme oikeasti aika samasta puusta”, Metorakk jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei oikeastaan ollut edes katsonut Amazuaa, keskittynyt vaan grillitikun veistämiseen. ”Kun sitä myöntää, ettei millään ole mitään väliä, niin ihmeesti vapautuu huolista.”
“OlehiljaaolehiljaaolehiljaaOLEHILJ-…”
”No mutta täälläkös on kaksi suosikki-lieggimiestäni!” Kenraali Gaggulabio julisti ja levitti käsiään. Hän asteli löysästi nuotiolle. ”Mainiota nähdä teidän tulevan niin hyvin juttuun. Kun Operaatio Lieggiguolema alkaa, teidän on taisteltava yhdessä kuin vanhat aseveljet. Luotettava toisiinne kuin sotilaat luottavat! No niin, tehkääs tilaa, mistäs te olette oikein puhuneet?”
Amazuan pää oli kääntynyt välittömästi kenraalia kohti kuultuaan tämän äänen, joka tuntui kuin pelastukselta. Vaikka hetki olikin lyhyt, hänestä tuntui kuin olisi tarvittu ikuisuus yrittää koota itsensä. Kumpikaan skakdeista ei ollut huomannut palkkasoturin hiljalleen kiihtyvää hengitystä ja vapinaa. Mutta se alkoi olla ohi.
Gaggulabio istuutui kaksikon väliin ja avasi paketin ruskeaan paperiin käärittyjä knakkimakkaroita. Penkin takana oli noin sata Metorakkin huvikseen veistämää grillitikkua, joista kenraali otti itselleen yhden. Hän pujotti siihen makkaranpätkän ja katsoi sitten Amazuaa.
”Niin, syötkös sinä, kun on tuo kypärä ja kaikki”, Gaggulabio sanoi kuin olisi unohtanut jotakin tärkeää. ”Kai sinä syöt ihan normaalisti? Olisi kurja kohtalo olla töissä minulla, eikä voida edes syödä.”
Amazua oli vielä hetken tasannut hengitystään, mutta kenraalin alkaessa puhuttelemaan tätä oli onnistunut jotenkuten käyttäytymään taas normaalisti. Hän tiesi, että hänen piti keskittyä isoimpaan asiaan mitä oli tekeillä; esimiehensä kanssa puhumisen.
“En…” Amazua huomasi sanojen muodostamisen olevan edelleen vaikeaa. “…ole nälissäni, kenraali.”
Gaggulabio kohautti olkiaan, puraisi palasen vielä kylmästä makkarasta ja laittoi loput tulelle.
”On tuossa kaljaakin”, hän sanoi ja potkaisi mukanaan tuomaa kangaskassia.
”Eipä se mitään, jää enemmän minulle”, kenraali nauroi makeasti ja avasi jo yhtä tölkkiä.
Metorakk otti alkoholittoman, ja oli myös pujottanut makkaran oman tikkunsa päähän. Hän nojasi polviinsa sitä grillaillessa.
”Niin, me tässä tosiaan tutustuttiin toisiimme hieman paremmin”, hän virnisti Labion suuntaan.
”Erinomaista, erinomaista”, Labio mietiskeli. ”Sehän tässä on homman ydin.”
Vaikka Amazua oli melkein ehtinyt korjata asentonsa ja hengityksensä, Metorakkin letkautus tuntui heittävän palkkasoturin psyykeen jälleen hieman takapakkia. Tämä loi sekunnin murto-osan katseen sinisen skakdin suuntaan, mutta pian teki taas parhaansa kootakseen itsensä.
Labio alkoi jaaritella päivästään. Laivaston uusi kelluva leipomo toimi erinomaisesti, ja oikeastaan jutut koskivat lähinnä sen tuotanto- ja myyntiketjuja, joissa vilisi lukemattomia nimiä. Metorakk tunsi niistä aika monta, mutta häntä ei erityisesti kiinnostanut se puoli Liekkimiehien toimintaa. Aina välillä Amazua ei osannut olla varma mitä mieltä olla kenraalistaan. Pitkään palkkasoturin Mysterys Nuille saapumisen jälkeen Labio oli muille joukkonsa skakdeille ominaisesti puhunut vihollistensa tappamisesta, mutta oli alkanut myydä näille leivonnaisia, ilman myrkkyä tai muuta tappavaa, vaan puhtaan rehellistä liiketoimintaa. Vaikkakin Amazua oli hämmentynyt, hän tunsi senkin läpi jollain tasolla arvostavansa rehellisiä suoraselkäisiä liiketoimia.
”No, Amazua, mites sinun soluttautujillasi menee?” Gaggulabio kysäisi kuin muina miehinä. ”Ollaanko pian asemissa tekemään vähän tuhoja? Ai helvetti tämä makkara on kuumaa.”
”Jos niistä on siihen”, Metorakk mutisi.
Amazua oli tässä vaiheessa täysin palautunut jykevään suoraselkäiseen asentoonsa istuimellaan. Melkein kuin koko aiempaa kohtausta Metorakkin kanssa ei olisi koskaan tapahtunut. “Juuri noin, hautaa se…” palkkasoturi hoki itselleen mielessään parhaansa mukaan.
Amazua aloitti: “Operaatio on suoriutunut hyvin. Matoranit ovat käyttäneet aikaa hiljalleen rakentaakseen luottamusta Bio-Klaanin väen kanssa. He ovat saaneet majapaikan, osa heistä pestin linnakkeen erilaisiin työtehtäviin. Merkittävin on työpaikka Klaanin sotakalustoa säilyttävälle Telakalle. Eräs heistä on myös töissä Kahviossa, jonka ovat kuvailleet olevan ilmeisesti yksi linnakkeen sydämistä.”
Labio hieroi leukaansa. ”Mainiota, mainiota. Sabotaasista oltiin sovittu, mutta mites, olisiko niistä salamurhiin? Nehän on entisiä Kapteeni Notfunin piraatteja, oletan heidän olevan kylmäverisiä tappajia kuten kapteeninsakin.”
“Korkeintaan he voisivat tappaa jonkun vahingossa…” Amazua mietti itsekseen hetken, mutta vastasi pian asiallisesti: “Salamurhien miettiminen on kenties liian aikaista operaation tässä vaiheessa, ottaen huomioon miten moinen voisi aiheuttaa koko linnakkeen laajuisen hälytystilan lukiten matoranit pois mahdollisesti arvokkaista paikoista.”
Tässä vaiheessa myös Metorakk puhui kenraalilleen. ”Salamurhat eivät ole kovin hyödyllisiä operaation tavoitteen huomioon ottaen. Kyllä siellä tulee porukkaa kuolemaan suoremminkin.”
”Hmm, totta, totta”, Labio myönsi ja avasi toista kaljaansa.
“He kuitenkin”, Amazua sanoi väliin, “ilmoittivat olevansa valmiina suorittamaan tulevina öinä salaisia hiiviskelytehtäviä sekä Telakalle että linnakkeen vaikeampiin osiin. Tämä voi olla suureksi eduksi tietosodankäynnin kannalta.”
”Parempi, jos linnan väen huomio on väärässä paikassa”, kenraali nyökkäili. ”Tiedättekö, kun me tapasimme ensimmäistä kertaa armaan ’Allianssin’ johdon kanssa, niin me puhuttiin näistä soluttautujista. Minä vähän naureskelin, että mikä homma. Mutta kyllä minun pitää myöntää, että hyvää työtähän sinä olet Amazua tehnyt tämän asian kanssa. Rlorzedtin osastokin on alkanut saada oikeanlaisia tuloksia. Ne virus-hommat on melkoisen hankalia, mutta sillä äijällä on puolet aivoista korvattu tietokoneella ihan syystä. Että kyllä tässä alkaa palaset loksahdella kohdalleen.”
Amazua nyökkäsi kenraalinsa antamalle arvostukselle. Skakdikaksikon siirtyminen kahdenkeskisiin vuoropuheluihin soi Amazualle pienen hetken aikaa koota mietteitään sodasta. Hän oli kuullut vaikuttavia tarinoita vain yhden klaanilaisen, olikohan nimi “Killjoy”, johtamasta operaatiosta nazorakein satamaan ja siitä miten moinen yllätys oli ollut suuri isku näiden joukoille. Puhumattakaan tyhjäksi tehdystä Rautasiiven tulitusnäytöksestä. Palkkasoturin oli vaikeaa olla olematta vaikuttunut siitä, mitä klaanilaiset olivat saavuttaneet. Nurkkaan ajettu kuma-nui voi aina olla yllättävän vaarallinen, sen Amazua oli pitkällä urallaan huomannut monesti.
“Olen miettinyt”, Amazua jatkoi skakdien sanavaihdon välissä, “millaisellakohan tavalla nazorakien johto on mahtanut suhtautua erilaisiin katastrofaalisiin takaiskuihin…?”
Gaggulabio katsoi tätä ja söi suunsa tyhjäksi. ”No siis kyllähän niitä pännii”, hän sanoi saman tien. ”Mutta kun pyörität niin isoa imperiumia – varmaan kymmeniä tuhansia täysin lojaaleja mänttejä – niin ei siinä paljoa oikeasti menetetä. Ei se sataman iskukaan oikeasti tehnyt pysyvää vahinkoa, vaikka kyllä siitä taisi päitä putoilla kun syyllisiä etsittiin.”
Amazua hieroi mekaanisella etusormellaan naamionsa leukakohtaa hetken mietteliään. “Olette viettänyt aikaa Kenraali 001:n kanssa”, palkkasoturi viesti katseellaan osoittavansa sanansa skakdikenraalille, “miten mahtaisitte kuvailla nazorakien kenraalia johtohahmona?”
”Hemmetin tylsä”, Labio vastasi. ”Osaa asiansa kyllä. Mutta siis, en tiedä mitä hän tahtoo. Selvästi uskoo todella kovaa johonkin, hänhän on sairaan vanha ja kai pyörittänyt imperiumia aina, semmoinen Ötökkä-Varjottu. Ja no, ei sitä palkan maksajaa kannata mennä haukkumaan. Torakoille on kertynyt valtava määrä ryöstösaalista eri saarilta, ja ne on sitä sitten realisoineet meille valuutaksi… että suoraan sanottuna työnantajista paremmasta päästä. Ainakin palkka tulee säntillisemmin kuin Nektannilta aikanaan.”
“Uskoo…” Amazua lainasi Labiota päässään. Johonkin abstraktiin tai konkreettiseen kenties, hän arpoili mielessään. Hän oli Labion palvelukseen astuttuaan viettänyt vain hieman aikaa kontaktissa nazorakien kanssa, eikä sen tähden ollut osannut muodostaa kunnollista kuvaa näiden kulttuurista. Johtajia, sotilaita ja työläisiä. Mutta mihin se kaikki perustui? Jonkinlaiseen aitoon ja karismaatiseen johtajuuteen kenties? Vai olivatko nazorakit jonkinlaisia varhaisessa kehitysvaiheessa olevia otuksia, joita vielä hallitsivat luonnon lait? Vai kenties…?
Amazua päätti pysäyttää ajatuksensa ollakseen pahoittamasta mieltään.
“Joka tapauksessa”, Amazua jatkoi, “on vaikea kieltää ettenkö olisi kiinnostunut tutustumaan nazorakien johtoportaaseen ja näiden johtamispsykologiaan. On eittämättä aina tärkeää tuntea ne joiden kanssa työskentelee”
”Hmm”, Labio mutisi. ”Oikeasti olen puhunut Ykkösen lisäksi lähinnä Seiskan kanssa, ja se varmaan murhauttaisi minut jos sanoisin tästä asiasta mitään. Mutta mitäs tässä kaverien kesken. No siis, jos sinua oikeasti kiinnostaa niin voisit tulla ’henkivartijaksi’ kun piipahdan gaalassa tuolla Pesän puolella, mitä ne suunnittelee. Siellä ainakin on johtokuntaa. Hyviä paikkoja verkostoutua! ”
Amazua ei ehkä odottanut termiä “gaala” ja “nazorakit” samassa lauseessa, mutta oli vaikea erottaa oliko termi jonkinlaista skakdikenraalin vitsailua.
”Kuulin, että Kenraali 001 on torakoiden paras miekkamies”, Metorakk kertoi. ”Minusta se on hyvä merkki sotajohtajasta.”
”Ei kuule Amazuan pitäisi tavata se yksi eversti”, Gaggulabio riemastui. ”Se metallitorakan pirulainen. Jos vaikka voisitte vaihtaa käsiä”, hän läimäisi Amazuaa olkapäälle. Amazua ei tiennyt miten oikein reagoida kommenttiin.
”Haarniskoita ne ainakin osaavat suunnitella”, Metorakk myönsi. ”Kun nyt olisivat vähän yritteliäämpiä rintamalla…”
Gaggulabio kohautti olkiaan. ”Mitä pitempään ne jahkailee, sitä enemmän me nostetaan niiltä palkkaa ja tehdään omia sivubisneksiämme. Malja sille! Tai kalja, heh heh. Ja tulevalle operaatiolle!” Tämä nosti kaljansa. Metorakk teki samoin. Malja ei ehkä ollut kovin juhlallinen. Ei sillä niin väliä.
Amazua päätyi valumaan takaisin oman päänsä sisään aavistaen, että merkittävimmät keskustelut tältä istumalta oli käyty. Valitettavasti hän tunsi edelleen suurta epävarmuutta siitä, miten kuvailisi matoranmerirosvoilleen tulevan operaation…
Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.
Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.
Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.
Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.
Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.
Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.
Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.
Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”
Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.
Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.
Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.
Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.
Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.
Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.
Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.
Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.
Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.
Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.
Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.
Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.
Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.
Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.
Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.
Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.
Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.
Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.
T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.
Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.
T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.
Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.
”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.
Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.
”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.”
Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.
”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”
Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.
”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”
”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”
Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.
”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.
”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”
Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.
Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.
Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.
T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.
Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”
Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.
Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.
Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.
”Tervetuloa.”
Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.
Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.
Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.
Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.
Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”
Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.
”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”
Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.
”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
”Ilmeisesti.”
Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”
Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”
Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”
Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.
”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.
Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.
”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.
”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”
Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.
”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”
Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.
Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”
Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”
Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”
Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.
Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”
Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”
Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”
Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”
Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.
“Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.
Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”
”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.
Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.
Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.
”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
”Onko tuo…” Racxel aloitti.
”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.
Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.
Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”
Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”
”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”
Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.
”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?
”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.
”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.
Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”
Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä. Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.
”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”
”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.
Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”
”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.
Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!
Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”
Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.
Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…
Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.
Radiopuhelin rahisi jälleen.
”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”
Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
”Niistäkään.”
Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”
Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”
Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.
”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.
Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.
Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.
Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.
Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”
Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.
Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.
“Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.
”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.
“Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
“Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”
Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”
Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.
“Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.
“…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
“Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.
Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.
“Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
“Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
“Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”
“Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.
Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.
Konvehtikahvila oli yhtä mahtipontinen kuin steltiläinen omistajansakin. Sen puitteet tavoittelivat taivasta, nousten korkeuksiin kämäisen satama-metrun keskustasta. Kahvila oli sillä hetkellä pohjoisen maailman suurimpien egojen kohtaamispaikka. Aristokraatteja, aatelisia, pohattoja, sotalordeja. Kaikenlaista turhantärkeää väkeä.
Juhlan isäntä, kloppi-Ungara, oli muotoillut höyrypulisonkinsa spiraaleiksi päänsä sivuille. Hän käytti vain alempien yhteiskuntaluokkien hiestä tehtyä hajuvettä. Kovasti hän naureskeli ja toivotteli vieraita tervetulleeksi. Hänen arvovaltansa olisi taivaissa juhlan jälkeen, hän tiesi silmäillessään paikalle saapunutta vortixx-seuruetta.
Kenraali Gaggulabio tuhahti.
”Ihan turha äijä tuo Ungara”, hän naureskeli paksu sikari suupielessään. ”Ei ole koskaan mitään tehnyt! Peri klaaninsa rahat ja nyt luulee olevansa yksi meistä! Ha ha haa!” hän mainitsi ilkeästi pöytäseurueelleen.
Joitakin tonneja painavan marmoripöydän ympärille oli kerääntynyt pieni joukko suuren skakdikenraalin egon auringossa paistattelevia palvojia. Oli jokunen skakdi-nuorukainen, sotaveteraani-aristokraatti sekä tietysti lukemattomasti naisia. Kaikki halusivat päästä ex-leipurin pöytään.
Tai sitten eivät, mutta ei Labio antanut sen haitata.
”Kuulkaas, hyvä herrasväki”, skakdi paukutteli henkseleitään ja nousi ylös. Hän kumosi kurkkuunsa liköörilasin. ”Minä ajattelin kertoa, miksi minä olen tämän tapahtuman tärkein henkilö!”
Ehkä kaksi henkilöä taputti.
”Katsokaas, silloin kun minä olin nuori, miehen mitta ei ollut raha vaan hänen tahtonsa ja sinnikyytensä! Arvon herrasväki, kerääntykää tänään kuulemaan Gaggulabion tarinaa!”
Zakaz
Menneisyys
Aikana ennen aikaa oli vain suo, lapio ja Labio.
Kyllä, se oli aikaa, jolloin Zakazilla oli vielä soita. Ja vettä noin ylipäänsä. Jokilaivat purjehtivat pitkin donitsisaarta ja elämä oli yksinkertaista.
Sellainen oli myös Labio-Glaanin suo. Se sijaitsi itä-Zakazilla miellyttävässä Konilaaksossa. Aikanaan oli vanha Arggilabio voittanut ne maat eräältä toiselta vedonlyönnissä. Hän oli väittänyt pystyvänsä puhumaan oudon kivestä tehdyn miehen kanssa, ja kas kummaa, oli onnistunut. Ainoana koko Zakazilla.
Niin oli vanha Arggilabio, jonka parta liuhui suotuulessa, rakentanut omin käsin miehekkäästi itse kaatamistaan parruista talon.
Rumisgone
Nykyisyys
”Eikö ajatus ollut, että kerrot itsestäsi, et suvustasi?” joku skakdinplanttu kysyi. Ilmeestä päätellen hän olisi halunnut jo päästä siihen osaan, jossa Kenraali Gaggulabio surmasi kasapäin vihollisia verisillä taistelukentillä.
”Poika hiljaa”, Kenraali totesi tahdikkaasti.
Zakaz
Menneisyys
En päässyt ikinä omistamaan Arggilabion perintötaloa. Tai edes sitä suota. Ne tuhoutuivat traagisesti sodassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Minä, miehekkään mutta vallan vaatimattoman glaanin nuorimmainen, lähdin etsimään elantoani. Oikeastaan en edes muista asuneeni perintömökissä päivääkään. Puoli päivää, itse asiassa. Sitten Arggilabio sanoi minulle: ”Poika, turpa kiinni ja mene töihin.”
Velvollisuudentuntoisena miekkosena minä tietysti menin. Silloin nähkääs Zakazilla oli vielä töitä ja talous ja ylipäätään elämää.
Tiesittekö, että Arggilabio oli itse asiassa kotoisin Meksi-Koron suunnalta? Katsokaas, nimi ilmeisesti tulee meksitoranista. La Bio, ja siinä se la on jonkinlainen artikkeli vai mikä irnakk se nyt onkaan. Että olemme ihan kansainvälistä väkeä olleet aina. Ulkomaat virtasivat veressäni, ja paloin halusta päästä tutustumaan maailmaan!
No, minusta tuli tietysti innokas merimies! Solmin ensimmäisenä päivänä kahden laivan purjeet kiinni toisiinsa, ja kapteeni väitti sen olevan tarpeeksi hyvä syy erottaa minut. Ainakin, kun kummankin aluksen mastot katkesivat heti niiden lähdettyä satamasta. Ihmeellistä pilkunviilausta, sanon minä. Ei kukaan ole seppä syntyessään!
Siitä sainkin idean. Hankkiuduin suuren lapiosepän kisälliksi. Äijä tosiaan oli erikoistunut lapioihin. Se takoi kakkulapioita, puutarhalapioita, lumilapioita, pistolapioita, kenttälapioita ja rikkalapioita. En ymmärtänyt miten se eli pelkästään sillä. Ei kai lapioilla nyt niin suuria markkinoita ollut? No, silloin en ollut vielä kaltaiseni talousnero, joka olen nykypäivänä.
No, se ei kestänyt pitkään. Sulaan metalliin ja katapulttiin liittyvän onnettomuuden jälkeen sain potkut. Mietin, että mitähän sitten.
Silloin serkkuni Buutarhalabio tarjosi minulle töitä!
Olin innoissani. Hän asui ihan eri puolella saarta ja matkusteli paljon, näyttelijä kun oli.
”Oi Gaggu pikkuserkkuni, voin opettaa sinut tähdeksi!” hän lauloi minulle mahtavalla tenorillaan. ”Tule assistentikseni, niin näytän sinulle salani!”
Olin myyty. Teatteri-elämä – kuuluisuus – näytteleminen! Oli kuin olisin aina halunnut niitä!
Lopulta ymmärsin, että minä olen pääroolin näyttelijä ja koko maailma on näyttämöni. Vielä silloin olin turhan vaatimaton. Tyydyin sivuosiin. Näyttelin esimerkiksi kiveä. Se oli metodinäyttelemistä – vietin paljon aikaa kivien kanssa sopeutuakseni niiden elämään. Seurasin niiden käyttäytymistä, opettelin olemaan kuin ne. Tein roolini loistavasti.
Mutta sitten eräänä päivänä kaikki meni pieleen, kun Buutarhalabio sai työtarjouksen. Hänet haluttiin Hepovaaran laulun uudelleenkirjoitettuun näytelmäversioon.
Koningaskunnan tarinat olivat sikäli aina vaikeita esittää, koska ne tarvitsivat kaksi näyttelijää joka rooliin – hevosillahan oli neljä jalkaa. Olin imarreltu, kun legendaarinen serkkuni sitten pyysi minua toiseksi puolikkaakseen. Esittäisimme Orhilordia, koningasta ajalta jolloin lohikäärmeet vielä hallitsivat ja Keksikak oli vasta nuori ritari.
Me nousimme estradille. Pyrotekniikka paloi ja rummut pauhasivat.
”Älköös vihulainen koningaskuntaan koskeko”, Orhilordi lauloi Buutarhalabion tenorilla. ”Me taistelemme vastahan, kauniiden niittyjemme ja piehtarointimaittemme vuoksi!”
Monet muut hevosroolin taputtivat kavioitaan yhteen aplodeiksi. Ne hakivat aseensa ja marssivat muodostelmaan.
”Etiäpäin, hepohoset vapaat! Kohti verta ja sotaa!”
Silloin tapahtui tragedia. Buutarhalabio innoissaan lähti juoksuun vähän liian nopeasti, ja pukumme repeytyi. Orhilordi hajosi kahtia. Yleisö nousi seisomaan. Mikä käänne! Oliko kyseessä salamurha? Pelastaisiko Keksikak tilanteen? Tietysti oli niitä, jotka olivat lukeneet kirjat eivätkä pitäneet muutoksista. He buuasivat. Ei se noin mennyt kirjoissa! Huonoa teatteria!
Se mursi Buutarhalabion. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut, hän heitti hepopukunsa nurkkaan ja lausui:
”Buu-kylttinne muodostavat kuin suuren viidakon. Tarhan! Minä ollos epäonnistunut, hyvästi tälle maailmalle heitän! Gaggu, pikkuserkkuni, minulle tämä lupaa: koskaan älä minun virhettäni toista, älä anna kritiikin itseäsi musertaa!”
Ja niin hän puraisi myrkyllistä köynnöskasvia ja kuoli.
Hän tosiaan tunsi myös kasvit. Hän oli toiminut puutarhurina ennen siirtymistään teatteri-alalle.
Murheen murtamana päätin, että olen itsenäinen skakdi joka ei tarvitse työnantajaa. Aivan, perustaisin yrityksen!
Millaisen yrityksen perustaisin? Olin mielestäni melko luova persoona, jolla oli suunnattomasti tyylitajua. Mikä ammatti sellaiselle sopisi? Silloin minulle välähti – leipuri. Kondiittori. Halusin luoda kauniita, ruskeakuorisia rapeita ruokaisia rasvapommeja, kyllä! Se olisi unelma-ammatti!
Lähetin yrityksenperustamiskaavakkeen Vedenalaiseen Yritysministeriöön. Nimi oli vissiin jäänne ajoista, kun kalamiehet pyörittivät Zakazia. Ei se paikka mikään vedenalainen enää ollut. Lahti oli padottu ja kuivattu laaksoksi. Mahr-Kor oli silloin ehkä kaunein kaupunkimme. Vedenalaiset pyramidit olivat kuivatettu ja tehty meille jaloille piikkiniskoille sopiviksi. Joskus kalamiehiä tuli katselemaan surkeina sivuun. Ha ha, nauroimme niille. Onnettomia! Hah! Hillittömän hauskaa!
Nimi ”Kondiittoria” oli varattu. Yritin montaa varianttia. ”Kakkukondiittoria.” ”Leipomo.” ”Leivoslinna.” Kaikki oli viety! Yritin marginaalisempia. ”Konikondiittoria.” ”Leiwän Walmistamo.” Ei! Ei! Byrokratia oli pettänyt minut.
Silloin minulla välähti. Mitä jos tekisinkin nimen klaanin vanhalla, ikiaikaisella murteella?
Ja niin siitä leipomosta tuli Gaggugondiittoria. Ja Labion Leibomo. Ja Leivoslinna. Varasin sille varmaan kaksikymmentä nimeä, hah! Onpa vaikeampaa perustaa uusia leipomoita! Hah! Parempi minun bisnekselleni! Varasin vielä kolmekymmentä keksimääni leipomon nimeä. Kukaan ei saisi perustaa koskaan ”Piispapaistoksia” tai ”Hevonditoriaa.”
Kun olin perustanut pienen leipomon vuokraamani kojuun, aloin opetella, että mitenhän näitä juttuja oikeastaan leivotaan. En ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain yrityksen nousuun! Joo, olihan siinä pari oikeusjuttua. Keksini kuulemma mursivat jonkun hampaat. Yksi tukehtui pullaani, kun se laajeni räjähtävästi sen kurkussa. Taiteen eteen on kärsittävä, sanoin! Mestariksi tulee vain tuskan kautta!
Niiden muiden tuskan kautta, tietty. Minä mitään kipua halunnut kokea. En minä nyt mikään omituinen ollut.
Juuri kun olin päässyt uuden elämän makuun (olin muuttanut leipomoni kaupunkia neljästi oikdeudenkäyntien takia), tuli koto-suolta viesti. Arggilabio on kuollut. Traagista. Sukumme patriarkka oli ajanut itsensä yli ruohonleikkurilla. Kuulemma parkkeerannut koneen ylämäkeen ja mennyt korjaamaan liekinheittimiä siinä. Ruohonleikkurin telaketjut olivat tehneet papasta muusia.
Osa serkuistani oli innoissaan. Kuka perisi suon? Kenestä tulisi seuraava suurlabio? Toiset, perimysjärjestyksessä alempana olevat, epäilivät murhaa. Oliko joku kenties työntänyt ruohonleikkurin liikkeelle? Glaanimme yhtenäisyys oli vaakalaudalla.
Itse olin perimysjärjestyksessä hyvin alhaalla. Zakazlainen perimysjärjestys, näet, perustui iän tai vallan sijaan paljon loogisempaan vaihtoehtoon: harjan piikkien lukumäärään. Katsokaas, kun minulla on tällainen tiheä ja lyhytlapainen harja, niin minulla oli niitä piikkejä ehkä eniten. Ja kun Arggilabion harja oli harva ja kuolettava, oli meidän harjojemme välinen ero huomattava. Monella serkullani oli harja paljon enemmän papan kaltainen. He tulivat siis perimyksessä ensin.
Rumisgone
Nykyisyys
”… eli harjaa parturoimalla voi muuttaa paikkaansa perimysjärjestyksessä?” kysyi hämmentynyt vortixx.
”Typerä nainen, ei parturointi mitään auta. On kyse henkisestä harjasta, siitä mikä on jokaisen skakdin sielu! Hevonen on edelleen sama hevonen vaikka sen harjan leikkaa, ja niin on skakdikin!” Labio murahti.
Zakaz
Menneisyys
Minä pesin käteni Glaanin perimyksestä. Sanoin serkuille, että en ole kiinnostunut. Olen menestyvä yrittäjä ja taiteilija enkä tarvitse mitään aristokratiaa! Kyllä, kapinallinen luonteeni kehittyi jo tuolloin. Loin omia teitä sinne missä ei skakdi ollut aiemmin kulkenut. Myin keksejäni kaukaisimpiin kyliin ja takapajuisimpiin paikkoihin. Tutustuin koko Zakaziin! Oli muuten kämäinen paikka jo silloin.
Yleensä minun ikäpolvellani on hyvin nostalginen suhtautuminen siihen tylsään saareen ennen sotaa. Ylistävät sen kauneutta, sen rehellisyyttä, sen yksinkertaisuutta. Ja pah! Turha mesta se oli, mitään ei koskaan tapahtunut eikä kenelläkään ollut visiota, tiedättekö. Olin ainoa, jolla oli mullistavia ajatuksia. Minulla oli kunnianhimoa, jukravit! Mietin, että miten edistää bisnestäni entisestään. Olin jo oppinut aika hyväksi kondiittoriksi. Edellinen keksisatsini oli jopa voittanut jonkun xialaisen kilpailun parhaimmasta aineesta tehdä luotiliivit. Pullareseptiini olin kyllästynyt, ja myin sen eteenpäin. Joku vortixx-insinööri tuli nimittäin luokseni:
”Päivää, herra. Kuulin, että teillä on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön”, hän sanoi.
Nyökkäilin kovasti, ihan ihmeissäni olin. Sellaista ison maailman menoa oli siinä tapaamisessa.
”Päivää, rouva. Kyllä, minulla on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön.”
”Työntantajani arveli, että kenties niillä on sotilaallista käyttöä. Voitteko myydä reseptin?”
”No katsos kun ei taiteilija oikein voi, se on sillä tapaa selkärangatonta. Ja meikäläisellähän on selkäranka!”
”Mitä sanoisit puolesta miljoonasta?”
”Myyty!”
Sen päivän tärkeä opetus oli se, että periaatteista kannattaa pitää kiinni vain silloin kun siitä ei ole taloudellista haittaa. Onhan raha nyt oikeasti paljon tärkeämpää kuin jotkut asenteet tai moraali. Raha on kuitenkin fyysistä oikeaa juttua toisin kuin ne muut.
Oli muuten kiva, kun se samainen insinööri tapasi minut uudestaan parin vuoden kuluttua. Kysyin, että mitäs mitäs, teittekö pullistani aseita. Lisko nyökkäili, että joo, kyllä teimme. Veti esiin vähän pullan näköisen kuulan. Laittoi sen aseeseen ja ampui. Pulla-ammus laajeni räjähtävästi osuttuaan seinään.
Kuulemma aseen salaisuus oli taikasieneni, josta tein hiivan. Siitä olivat ne nerot tehneet jotain ammuksia, jotka tuntuivat rikkovan kaikkia luonnolakeja. Lasikuulaan vaan kasa nauloja ja vähän hiivaa, niin koko systeemi räjähtää kymmenen kertaa isompana kohteen naamalle. Tsamoriksi tai joksi ne niitä kutsuivat.
”No, nautintoni on olla avuksi”, vastasin sitten tälle insinöörille aika ylpeänä. Leipuri, aseteknikko ja ties mitä! Minusta tulisi vielä suurmies!
Kun xialla alettiin valmistaa terästä keksinpaisto-ohjeeni perusteella, niiden laivojen kestävyys kuusinkertaistui. Ai että olin nero.
Sain ihan skarararisti rahaa noista keksinnöistä. Vaatimaton mies kun olin, en ryhtynyt prameilemaan. Ostin jokilaivan! Oikeastaan se oli purjelaiva, joka meni myös joissa, mutta ei sen niin väliä. Se oli kaunokainen nimeltä Akbsklsdflsfldax. Moni on kysynyt minulta että mitä skararia mies, mikä nimi se edes on.
No katsos, nimi perustuu minun nerouteeni. Zakazilla meriliikennettä verotettiin ankarasti (vissiin koska sillä syyllä saatiin kiskottua enemmän veroja kalamiehiltä) joten mietin että millähän kiertää näitä veroja. No sitten mietin, että mitä jos nimenän alukseni niin vaikeasti, ettei kukaan verotoimistossa osaa kirjoittaa sitä?
Kokeilin. Se toimi loistavasti! Kukaan ei koskaan kirjoittanut kaunokaiseni nimeä oikein! En maksanut senttiäkään laivaveroja silloin kun verot vielä olivat asia!
Jälkikäteen sitten paljastui, että olin ostanut aluksen jollain kymmenkertaisella ylihinnalla. Saihan se minut vähän vihaiseksi, kun joku vääräsäärinen meklari oli minua huijannut. Mutta olen anteeksiantavaa sorttia! En usko väkivallan olevan ratkaisu, joten minä vain ajoin Akbsklsdflsfldaxilla vahingossa sen yli. Mitäs oli köytettynä suoraan laivani edessä.
En missään nimessä pidä tappamisesta. Pahan maun suuhuni saavat ne lajitoverini, jotka kehuskelevat murhilla. Ei, minä en ole murhaajien ja öykkärien ystävä. Olen vain taiteilijoiden ystävä. Yksi monista elämäntehtävistäni on muuttaa se stereotypia, että skakdit ovat väkivaltaisia hulluja. Mieheni ovat lynkanneet monta näihin stereotypioihin syyllistynyttä. Aion vielä puhdistaa Zakazin nimen ja palauttaa sen loistoon, joka sillä oli Äijärakkin päivinä!
Minusta tuli siis laivaleipuri. Kiertelin ympäri saarta ja kaupittelin leivoksiani kaikille. Tienasin paljon rahaa. Paikoitellen minulle maksettiin jopa siitä, että lähtisin heidän kylästään! Niin suosittu minä olin.
Suosio tuo tietysti ongelmansa. Eli naiset.
Moni epämiellyttävän terävä neitokainen yritti kovasti kosiskella minua. Ymmärtäähän sen. Olin karismaattinen, menestyvä yrittäjä, jolla oli elämä edessä. Ainakin kolme naista nimittäin tervehti minua niinä vuosina.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä rakkausjuttua. Suvussa aina painotettiin miehekkyyden arvoa, eikä siihen kuulunut jotain turhaa tunteilua. Tunteilen vain taiteelle! Vain leipomiselle! Vain Akbsklsdflsfldaxille! En naisille. Turhia sellaiset.
Näin jälkikäteen saan sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Silloin nuorena se ei ollut niin. Minulla oli harhakäsityksiä! Tapasin eräässä satamassa, taisi olla Ir-Korissa, erään viinaksia kaupustelleen kaunottaren.
Kohtalon käsi ohjasi sitä iltaa. Olisin muuten varmasti sivuuttanut tämän kuin kenet tahansa muun, mutta toisin kävi. Minun satamaan saapumiseni meni vähän pitkäksi, ja rikoin yhden laiturin. Se aiheutti ketjureaktion, joka kaatoi suuren härkä-aitauksen. Sieltä lähti sitten tusina punahärkää riehumaan läpi kylän keskustan.
Sisäinen herrasmiessankarini ei tietenkään voinut antaa neidon kantamien alkoholijuomien tallautua mielettömien telaketjuotusten raivon alle!
Siispä sankarillisesti loikkasin laivastani maihin ja syöksyin läpi kaaoksen. Heitin yhtä liian lähelle tullutta härkää päähän keksillä. Sen otsalohko taisi murtua. No, en aikonut viipyä kylässä tarpeeksi kauaa, että omistaja tulisi kysymään korvausta.
Autoin naista työntämään juomakärrynsä pois aukiolta, Akbsklsdflsfldaxin kannelle. Pakenimme härkiä, jotka tuhosivat muun kylän. Kane-roiden sarvet värjäytyivät punaisiksi kyläläisten verestä. Minä nostin nopeasti purjeet ja jätin Ir-Korin taakseni. Sitten käännyin pelastamani prinsessan pariin.
Myin hänelle kuolonkäkättipiirakan. Hän maksoi rommilla. Kun kätemme kohtasivat, hymyilin. Tunsin hukkuvani hänen kasvojensa partaterämäisiin muotoihin.
”Vererak”, hän esittäytyi.
”Labio”, minä vastasin.
”Harvinainen nimi. Mieleenjäävä! Tuntuu että joka toisella miehellä on joku kahteen koohon loppuva nimi”, neito nauroi.
”Tiettävästi ihan ulkomailta tuleva nimi”, leipuri paukutteli henkseleitään. ”Meksitorania, uskoisin.”
Vererak oli oliivinvihreä ja hänen harja muistutti muinaisten kromidien tapposapeleita. Hänellä oli olkihame ja hienostunut puheenparsi. Sirot terät koristivat häntä kuin suomuina.
”Öh, niin! Tervetuloa Akbsklsdflsfldaxin kannelle, arvon neiti!” kapteeni Gaggulabio muisti tilanteen sosiaalisen aspektin.
Vihreä neito näytti hämmentyneeltä. ”Minne?”
”Akbsklsdflsfldax”, Labio vastasi. ”Se on laivan nimi.”
”Miten teet tuon äänen?”
”Ai Akbsklsdflsfldaxin?”
”Niin!”
”Olen kielimiehiä.”
Tunsin, miten monikulttuurinen maailmanmatkaajan charmini puri. Vererak oli kuin sulaa vahaa käsissäni. Voi, kun olisin silloin tietänyt naisten petollisuudesta, niin olisin säästynyt paljolta kärsimykseltä! No, kaikki täytyy oppia kovimman kautta, kuten Zakazilla on tapana.
Me puhelimme myöhään yöhön. Istuimme laivan kannella ja nautimme humalatilasta sekä leivonnaisista. Kuuntelin, kun neito kertoi ankeasta elämästään tuppukylässä ja haaveistaan päästä kokemaan ihmeellisiä seikkailuita ja nähdä vieraita maita. Minä puolestani kerroin hänelle tarinoita matkoistani.
”Ratsastin kerran Lyijyharjojen huipulle, aina Irnakkinkynnelle asti. Matka oli hirmuinen, ja valtaosa matkatovereistani kääntyi kesken kaiken pois. Vuoren hirvittävät linnut olivat liikaa monen rohkeudelle. Me kapusimme vuorten huipulle. Korkealla yksikin harha-askel olisi tarkoittanut alas lyijypiikkeihin putoamista. Moni oli kuollut lyijymyrkytykseen alueella, sillä pienikin haava siellä tarkoitti usein kuolemaa. Lyijymyrkytys olikin koillis-Zakazin yleisin kuolinsyy.”
”Millaista huipulla oli?” Vererak kysyi kuvitellen suuria seikkailuja mielessään. Korkeimmat kukkulat jotka hän oli nähnyt olivat pohjoisen Muakavaarat, ja ne olivat vaarallisia vain eläimistönsä takia.
”Sieltä näki koko Zakazin”, kerroin. ”Kuin saari olisi ollut suuri rinkeli. Jätin sinne leipomoni mainoksen. Silloin paljastui, että matkatoverini – Ernest – olikin eri leipomon palveluksessa. Hän yritti heittää mainokseni alas huipulta. Minä sanoin että ei, vain kuolleen ruumiini yli! Kamppailimme vuoren huipulla. Hän tönäisi minut alas – sain juuri ja juuri kiinni kielekkeestä.”
Tyttö seurasi tarinaa jännityyneenä. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi silmät hohtaen.
”No, petturi aliarvioi minut. Minä näet tunsin monia siltä vuorelta. Lyijynärhien valtionvarainminsiteri pelasti minut. Olin aiemmin myynyt hänen valtakunnalleen sokerikorppuja. Närhet työnsivät petturin alas vuorelta ja ostivat minulta lisää leivonnaisia.”
”Olet niin jännittävä.”
”Olen tutkinut myös Keskijärven syvimmät loukot”, jatkoin. ”Testasin erään matoralaisen rakentamaa sukelluslaitteistoa. Se oli eräänlainen suuri kone, joka oli tehty sarvikuonon muotoon. Ja nyt on tiedettävä, että Keskijärvi on todella vaarallinen paikka. Siellä asuu vielä paljon kalamiehiä. Sarvikuono on niiden luonnollinen vihollinen, matoran kertoi kun minä ja tiimini menimme sukelluslaitteeseen.”
”Kuulostaa vaaralliselta.”
”Ja sitä se olikin! Sanottiin, ettei kenelläkään muulla ollut ollut tarpeeksi rohkeutta moiseen yritykseen. Sukellussarvikuonolla oli tarkoitus tutkia järven pohjaa. Siinä oli jotakin mittauslaitteita ja muuta turhaa, mistä matoran saisi tietojaan. No, me pojat sitten lähdimme tutkimaan syvyyksiä. Kohtasimme monia tuntemattomia lajia. Usko tai älä, mutta erään polttiaislajinkin nimesimme Labiokalaksi!”
”En tiennyt, että polttiaisetkin ovat kaloja.”
”Ei tiennyt se matorankaan! No, syvällä kimppuumme hyökkäsi merenmiehiä. Ne raapivat sarvikuonoamme. Meidän oli pakko ajaa niiden yli. Mutta huomasimme pian; aluksessamme oli vuoto! Tajusimme, että meidän olisi palattava pinnalle heti, jos halusimme selviytyä. Minä sanoin, että emme saa palkkiotamme, jos jätämme tehtävän kesken. Tiesin kuitenkin, että moni meistä kuolisi, jos jatkaisin.”
”Huisia. Mitä teitte?”
”Minä otin mittauslaitteet ja happipullon ja päätin uida pohjaan asti. Muut käänsivät sukellusveneen kohti pintaa ja menisivät korjaamaan sen.”
”Niin rohkeaa!”
”No, minä uin sitten alaspäin. Syväläiset jahtasivat minua, ja vaikka kova uimari olinkin, ne tunsivat seudun ja saivat minut ansaan. Ne veivät minut johtajansa luo, kun vetosin kansainväliseen oikeuteen. No, minä hurmasin syväläisten kuningattaren (hänkin oli melko piikikäs tapaus) ja sain aikaan sopimuksen. Toimittaisin heille leivonnaisia ja he auttaisivat minua mittauksissa. Vietin viikon kalojen hovissa tutustumassa heidän kulttuuriin ja anatomiaan. Minusta on suuri sääli, miten lajiemme tiet erosivat aikanaan vallankumouksessa. Kalaväki on sangen mielenkiintoista.
No, ystäväni pinnalla luulivat minun hukkuneen. Unohdin kertoa heille löydöistäni. Kun palasin pinnalle matoranin mittaustulosten kanssa, oli riemu ylimmillään. Sain paljon rahaa ja päätin myös kirjoittaa kirjan meribiologiasta.”
”Olet niin kiinnostava!”
Niin yö jatkui, kunnes kummatkin olivat liian humalassa pysyäkseen tajuissaan. Sangen perinteistä zakazlaista illanviettoa, siis!
Aamulla meidän piti huolehtia käytännön asioista. Härkälauma oli tuhonnut Vererakin työnantajan panimon, joten hän tuli firmaani töihin ainakin väliaikaisesti. Aloimme heti suunnittelemaan tuotannon laajentamista juominkien saralle.
Ne olivat kieltämättä onnellisia kuukausia, kaikesta huolimatta. Seilasimme ympäri Zakazia ja myimme kakkuja ja rommia. Olin sokeutunut rakkaudesta. Kun suljin silmäni, näin vain Vererakin virnistävät kasvot. Hetkenkin ero hänestä sai sieluni itkemään! Voi, miten sekaisin nainen saattaakaan saada nuoren sydämen! Pirullisia ansoja nuo naiset, niitä ne ovat!
Meidän idyllimme jatkui ja elimme onnellisina. En silloin tiennyt (tai halunnut uskoa), että Verarak vain pelasi minua. Hukutin hänet lahjoihin ja kalleuksiin – olinhan suhteellisen hyvävarainen. Elimme kuin steltin yläluokka ikään.
Kohtalon hetki oli, kun eräänä yönä, siinä vierekkäin maatessamme, neitoni sanoi:
”Rakas, mitä jos ostaisimme jostakin kivan kartanon? Pidän laivastasi, mutta minunlaiseni maalaistyttö saisi paremmin rauhan maa jalkojen alla.”
Minun oli vaikea vastata mitään. Akbsklsdflsfldax oli menestykseni symboli. Minä olin maailmanmies, kulkurileipuri! Voisinko asettua aloilleni?
Kysyin sitä itseltäni. En uskonut. Liikkuvassa elämäntavassa oli se etu, että pääsi kätevästi vastuuta pakoon.
Valtaosa varoista menisi taloon. Mutta toisaalta, ajattelin, jos se olisi iso kaupunki, niin leipomo saattaisi olla hyvinkin kannattava. Kenties pitäisi laajentaa ravintolabisnekseen.
Monta kertaa Vererak suostutteli minua. Kertoi, miten juurettomaksi hän tunsi itsensä. Sanoi, että kaipasi peltoja ja pihakeinuja ja ratsastamista.
Lopulta, vastuullisesti pohdittuani kaikki näkökulmat, suostuin. En tietenkään rationaalisista syistä – olihan se ehkä elämäni suurin virhe – vaan siksi, koska olin niin korviani myöten rakastunut. En voinut kieltäytyä maailmani rakkauden pyynnöstä!
Ostimme suuren linnan etelästä, Mahr-Korin lähistöltä. Se oli perinteinen kivilinnoitus kukkulalla, päätien varressa. Verarak oli ihastuksissaan. Kun astuimme sisään porteista, hän hyppäsi kaulaani ja hihkui riemusta. Minusta tuntui hyvältä. Jotenkin… lordilliselta.
Perustimme linnan alakertaan pubin. Minä, kuuluisa kondiittori, tietysti sain nimelläni heti asiakkaita. Markkinoimme itseämme hienostokahvilana. Parhaat kroissantit ja konjakit meiltä!
Nekin olivat onnellisia aikoja. Kaipasin hieman Akbsklsdflsfldaxia, jonka olin antanut erään merenkävijäystäväni huomaan. Unohdin kuitenkin laivan ja seikkailun aina, kun näin Vererakin. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Ostelimme yleillisyystuotteita steltiltä. Vain parasta rakkaalleni.
Tutustuimme lähikylän väkeen. Hyvin tavallisia skakdejahan ne, maata viljeli ja käsityötä harrasti. Muuan Moerakk piti jo silloin Loikkivan Rukin Tavernaa, josta muodostui Labion Leibomon suurin kilpailija.
Ei sillä, Moerakk oli hyvä jätkä. Hänen baarinsa kanta-asiakkaat sen sijaan eivät.
Siinä lähellä asui eräs tilallinen, Warrek nimeltään. Sietämätön kusipää. Nuori itsepäinen jantteri, joka kuvitteli olevansa maailman napa. Ei tehnyt koskaan mitään rakentavaa, mutta naiset silti piirittivät häntä. Lampsi sisään tavernaan kuin mikäkin keisari.
En vihaa ketään helposti. Yritin minä hyvällä. Mutta Warrekia ei kiinnostanut. Hän ei halunnut luottaa ”ulkopaikkakuntalaisiin” eikä pitänyt leipomista tarvittavan miehekkäänä ammattina. Kuulemma ruoanlaitto oli naisten hommaa. Eräskin kerta kun olin kaupungissa hän päästi lehmäratsuni pakoon. Seriffi ei tehnyt mitään, kun Warrek oli niitä jotain isoja tilallisia. Kriminaali, sanon minä! Yritin löytää samanmielisiä, mutta oli kuin melkein kaikki olisivat rakastaneet sitä junttia. Miksi se kylä oli niin pahaisen vanhoillinen ja konservatiivinen, kysyn vain? Minä olin maailmanmatkaaja, suurmies, olin tottunut älykkäämpiin ihmisiin.
Pahinta oli tietysti se, että myös Vererakini päätyi sen keltaisen kusipään pauloihin. Hän liikkui paljon kaupungilla uusien ystävättäriensä kanssa – ärsyttävä lauma kälättäviä kuolontirppoja. Olivat aivan ihastuksissaan, kun Warrek surffasi tiikereillä ja poseerasi lihaksiaan.
Minä yritin ehdottaa rakkaalleni, että muuttaisimme muualle. Isoon maailmaan, sanoin. Ei sinun kaltaisesi kukkanen ansaitse olla täällä keskellä ei mitään. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Aloimme olla rahaongelmissa. Tiesin, että liiketoimintani ei kannattanut, mutta olin liian rakastunut myöntääkseni sitä. No, Warrek tietysti huomautteli kun en enää tuprutellut laadukkaimpia sikareita ja alkoi itse ostelemaan Vererakille ylellisiä lahjoja.
En tiennyt pakotietä. Aloin juomaan. Etäännyin rakkaastani. Tämä vietti enemmän ja enemmän aikaa Loikkivan Rukin Tavernassa. Yhtenä nimeämispäivänä Warrek lopulta kosi häntä. Minä olin juonut liikaa, ja yritin sanoa sille suorat sanat. Hän hakkasi minut. Barbaari.
Niin Vererak jätti minut. Nimeämispäivänä, humalassa. Olin rahaton, masentunut ja vailla iloa.
Masennuksestani en halua paljoa puhua. Minussa ei vain ollut kipinääkään siitä yrittäjästä, joka halusi aina parempaa. Minä en halunnut tehdä mitään. Minä vain join ja kaduin ja rypesin itseinhossa.
Sitten minut pelasti itse taivaan lahja.
Zakazin sisällissota puhkesi.
Zakazin sisällissota! Onko ollut jalompaa kamppailua, ylevämpää miesten mittelöä? Ei, sillä sisällissotamme oli suurin ja piikikkäin.
Joskus äidyn hieman turhan nostalgiseksi sodan suhteen, mutta ehkä se vain johtuu suuresta elämänmuutoksesta, jonka koin. Sodan alkaminen antoi minulle uuden alun. Olin ollut naisten petollisuuden sivuteillä, mutta löysin itseni taas oikealta tieltä, kun sota alkoi.
Nyt, osaa teistä varmasti kiinnostaa yksityiskohdat koskien sodan alkua. Yleinen kasku kertoo, että sota alkoi, kun tuleva piraka, Reidak, suuttui huonoon palveluun paikallisessa baarissa ja aloitti kaikkien kapakkatappeluiden isän. Todellisuudessa kyse on vain yksi monista anarkian hetkistä, jotka edelsivät sotaa.
Katsokaas, kaikki johtui siitä yhdestä makuta-kusipäästä. Spirimies, hänen laboratorionsa sijaitsi Lyijyharjan kartoittamattomilla alueilla. Kammottava paikka se oli, tai niin pojat sanoivat. Öisin varjon pojat kaappasivat epäonnisia ja veivät vuorille. Harva palasi. Ne, jotka palasivat, olivat ikuisesti muuttuneita. Sekopäitä, supervoimaisia hirviöitä. Toiset saivat harmittomampia voimia. Tunsin erään veikon, joka oli ollut hirvittävissä kokeissa vain saadakseen kyvyn nähdä nopeammin kuin muut.
Ylipäätään Spirimiehellä oli joku juttu silmiin. Silmävoimiksi niitä sanottiin. Jotkut ampuivat laaseria silmistään, toiset saivat tuijotuksellaan aikaan epämiellyttäviä vatsanväänteitä.
Joka tapauksessa eihän sellainen epäluonnollinen jumalan leikkiminen ollut ollenkaan juttu mitä saisi tehdä. Epäjärjestys, jota se hirviö aiheutti, oli omiaan epävakauttamaan saaremme jo entiseltään hataraa yhtenäisyyttä. Silloin aikanaan kun Mahrikuningas oli syrjäytetty, meillä oli ollut yhteinen vihollinen. Meillä oli ollut tavoite! Nyt entiset herrat oli karkoitettu ja orjuutettu, ja aloimme etsiä uusia vihollisia.
Mitenkä tiedän näin paljon sosiologiasta ja historiasta? Olen aina hyvin innokkaasti käynyt Elämäm kolun itseopiskeltavia kursseja. Kaltaiseni herrasmiehen pitää pitää diplomaattinen särmäni terävänä opiskelulla!
Zakazin vanha neuvosto tosiaan piti majaa Mahr-Korissa, vanhassa syväläispyramidissa. Sen sata jäsentä olivat hyvin tehottomia. Byrokratia kasvoi, xialaiset ja steltläiset saivat lisää kauppaoikeuksia satamiimme, poliitikot pelasivat omaan pussiinsa. Niin olisin minäkin tehnyt! Ihailtavaa yrittäjähenkeä!
Kaikki muuttui, kun sen skarararin Warrekin muodostama kansanliike oli vaatinut, että siitä miehestä pitäisi tehdä saaren johtaja. Tarina kertoo, että joku ilta siellä Epäonnen Tavernassa oltiin funtsittu lievässä humalassa politiikkaa, ja siihen tämä Warrek oli sanonut että olisi parempi poliitikko kuin kukaan senhetkisistä. Että neuvosto oli myymässä perinteiset arvot! Että ulkomaalaiset olivat ostamassa maamme! No siitäkös joku sitten saikin idean, ja alkoi huutaa Warrekia kuninkaaksi.
Vissiin sen kirottu karisma sen teki. Warrek sai kannattajia. Hän lupasi purkavansa Zakazin vanhahtavan byrokratian ja suuntaavansa saaren perinteisiin ja loistavaan tulevaisuuteen. Kauniita sanoja kauniilla pojalla, mutta varmasti valhetta! Vererak näkyi usein hänen kanssaan päällään kalleinta luksusta mitä olikaan. Se sai aina vereni kiehumaan.
Olin tietysti liian syvällä epätoivon kuilussa välittääkseni näistä mullistavista poliittisista tapahtumista. Warrekin väkijoukko marssi Mahr-Koriin ja vaati vanhalta neuvostolta muutoksia. Nyt, moni sanoo että olisi vaadittu orjuuden poistamista ja muuta sellaista. Ei, se on yleinen harhakäsitys. Warrek ei välittänyt orjuudesta vielä. Se tuli vasta, kun hänen piti alkaa kosiskelemaan itselleen liittolaisia. Silloin hän välitti vain omasta vallastaan.
Vanha neuvosto myöntyi uudelleen ja uudelleen. Warrek kahmi eteläisiä maita itselleen. Hänen kannattajansa karkoittivat ulkomaalaisia kauppiaita ja tutkijoita ja muita sangen tärkeitä henkilöitä. Osa puhui jopa makutan laboratorion tuhoamisesta.
Eräs yö joukko tahtorakeilla ratsastaneita ryöväreitä kävi sitten Spirimiehen laboratorion kimppuun. Pirakoita ja muita muokattuja, uskoakseni. Kerrotaan, että monia kuoli. Tietysti, olihan se äijä kuitenkinkin piru itse. Hirvitykset söivät yön skakdilihaa, mutta luuseri kun oli, tiedemies itse lähti pakoon. Jätti jonkinsortin hämähäkkejä ”pitämään järjestystä.” Ne syötiin nopeasti, kun makutaa ei ollut paikalla. Laboratorio ryövättiin tyhjäksi ja aineet menivät pimeille markkinoille. Hyvä juttu Warrek! Toivottavasti tykkäät biologisesta sodankäynnistä!
Kuka sitten nousikaan puolustamaan skakdien menestystä ja tulevaisuutta? Nektannipa hyvinkin!
Ah, tästä tuleekin mieleen itse sanoittamani kappale myöhemmiltä vuosilta.
Krhm krhm, se menee näin:
Kuka on vahva ja urhea, nyt pelastamassa Zakazia?
Kuka miehekkäästi taistelee säästämättä ammuksia?
Kuka skakdien edistystä puolustaa?
Kuka voittaja on ja viholliset suolistaa?
Zer-Korista Xar-Nekkiin
Piikkikenraali muakoineen!
Pakko on muistaa, etelä on alkanut rellestämään
Kuka hirttäisi sen salamaskakdin henkseleistään
Kenen avulla me Zakazin puolesta noustaan?
Kuka kaikkensa antaa Warrekin valtaa vastaan?
Kuka opettaa meidät kestämään
Piikkikenraali muakoineen!
Valpas ja vahva ja vakaa
Lyhyt ei lainkaan, aina puolustaa
Vapautta ja veljeyttä!
Kuka etelän veriorjat pysäyttää ?
Kuka Vartijamurhaajat lynkkauttaa?
Kuka meistä herrojen kartanot hajottaa?
Tiedämme se on piikkikenraali muakoineen!
Kuka Warrekin hirttää henkseleistään?
Piikkikenraali muakoineen!
Tässä vaiheessa minun on omistettava jokunen sana kenraali Nektannille, josta myöhemmin tuli yksi parhaimmista ystävistäni. Hän muutti elämäni.
Warrekin poppoo suututti monet. He ajoivat suurtilallisten etua, ja antoivat juoppokavereilleen ”epäisänmaallisiksi” koetuilta henkilöiltä takavarikoituja maita ja omaisuuksia. Vastarinta kuitenkin vain haki muotoaan salamaskakdin joukkion rellestäessä etelässä.
Mutta sitten astui esiin pohjoisesta tullut karjatilallinen. Hän astui niiden ääniksi, joita raivostutti etelän rosvojen käytös sekä Zakazin taannuttaminen. Hän oli vaatimaton mies, ei ylpeä eikä koskaan sortunut ylellisyyksiin. Askeettinen, kenties. Karjapaimenena hän oli ollut pitkään, ja omalla työllään oli edennyt oman tilansa johtoon. Hän matkasi kannattajajoukkonsa kanssa etelään ja vaati saada puhua Warrekin kanssa, joka väitti olevansa saaren juridinen hallitsija. Warrek kieltäytyi ja sulki ovensa, ja hänen rosvojoukkonsa kävi pohjoisen miesten kimppuun.
Ja se oli ensimmäinen kamppailu sodassa. Taistelu oli raaka ja moni kuoli. Suuri kenraali Nektann pääsi pakoon vain ylivertaisten ratsastustaitojensa avulla. Hän palasi pohjoiseen ja vannoi jatkavansa, kunnes olisi lopettanut Warrekin diktatuurin. Moni liittyi hänen joukkoihinsa.
Warrek kokosi armeijansa roskaväestä ja rikollisista, jotka keräsi pikkukylistä ja vankiloista. Hän vapautti kaikki orjat sillä ehdolla, että he liittyisivät hänen armeijaansa. Se suututti entistä useampia. Vihamielisyys paisui ja muuttui kahakoiksi. Tehtiin iskuja puolin ja toisin. Karja-aitauksia poltettiin, postivankkureita ryöstettiin, vihaa levitettiin.
Kuinka minä sitten nousin kuilusta, jonne valerakkaus oli minut sortanut?
Minä olin juopotellut kaikki rahani. En ollut leiponut kuukausiin. Elämässäni ei ollut sisältöä.
Eräänä päivänä baarissa istuessani paikalle tuli karjapaimen. Gurrek, nimeltään. Tahtorakratsastaja luoteissaarelta, kivenkova äijä. Hän istui viereeni tuijottaessani tyhjän pontikkalasin pohjaa.
”Ootsä mister Labio?” hän kysyi ja työnsi eteeni oluttuopin. Vilkaisin häntä vailla intoa, pulisongit hoitamattomina.
”Meitil on sulle työtarjous.”
Hörppäsin olutta ja murahdin. ”No?”
”Nektanni tarttee sun suhteita.”
”Mrh?”
”Sää kato tunnet niittä xialaisia ja muuta väkee tualta muualta. Lisäks sää oot kova kauppamiäs. Nektanni tahtoo sut palvelukseensa.”
Mietin hetken. En innostunut. Mikään ei innostanut.
”Tarjoon olvit jos tuut. Skararar, Nektanni tarjoo sulle kaikki maailman olvit jos tahot.”
Silloin minä otin kaiken tahdonvoimani ja päätin, että ei, en ole enää masentunut. Ja se toimi! Tarvitsin vain tarpeeksi kovat kännit. Joimme koko yön Gurrekin kanssa. Purin hänelle tarinani, ja mies ymmärsi. Tunsin uudelleensyntyväni. Kondiittori Gaggulabiosta paloi uuden alun liekeissä suuri Kenraali Gaggulabio, maailmojen orjuuttaja ja mestaridiplomaatti. Koin valaistumisen – näin suuren kohtalon, joka odotti minua. Tunsin, miten kosminen henki kosketti sisintämni, ja sanoi minulle: ”Gaggulabio, sinun pitää tehdä tämä! Sinä olet tämän maailman ainoa toivo!”
Minä näin silloin enneunen. Siinä minä seisoin kultaisena sankarina, maailman viimeisenä puolustuslinjana maailman pahuutta, itse kaaoksen herraa, vastaan. Minä puristin legendaarista miekkaani ja johdin vapaan maailman hyökkäykseen. Kaadoimme pimeyden ja pahuuden, yhdessä! Tämä profeetallinen ilmestys osoitti minun olevan tarkoitettu johonkin suurempaan kuin vain juomaan itseni maksakirroosiin.
Niin minä uudelleensynnyin siinä baarissa, Karhuhai kourassani ja päättäväisyys mielessäni.
Minä paukautin henkseleitäni ensimmäistä kertaa sitten karmaisevan femiinin petoksen ja sanoin itselleni: ”Tänä päivänä minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”
Ja niin minusta tuli sellainen.
Millainen oli ensitapaamiseni Nektannin kanssa?
Me Gurrekin kanssa ratsastimme monta raakaa yötä ja päivää. Vain miehisyytemme voimalla pääsimme ilman lepoa pohjoiseen asti. Etelä hukkui anarkiaan, kun Warrekin rosvot pakottivat väkeä puolelleen ja maksamaan heille suojelusta. Moni oli lähtenyt pakoon, kohti pohjoista. Nektannin avulla sadat pelastuivat. Hän tarjosi heille ruokaa ja majapaikat. Lyijyharjan rinteet ja Muakavaarat olivat pian täynnä pohjoisen poikien leirikyliä.
Spirimieskin kävi kääntymässä. Huomasi, että sen laboratorio oli ryövätty ja hämähäkit syöty. Sai vähän slaagin. Kuulemma muut makutat lynkkasivat sen. Ihan oikein.
Sillä välin Warrek etsiskeli makutan muokkaamia yksilöitä. Halusi kunnon tappajat riveihinsä.
Niin, siinä minä olin. Astelin Nektannin vaatimattomaan piikikkääseen kivilinnoitukseen pitkin siltaa. Mereen oli sadan bion pudotus. Massiiviset portit avautuivat. Linnake oli niin vaatimaton – ei prameilua, ei kalleuksia. Oli vain Nektann itse, kantamassa vastuuta niin monesta hengestä. Hän näytti murheelliselta ja vastuun painamalta. Sen takia hän oli hieman keskivertoskakdia lyhyempi.
”Shinäkö olet Gaggu Labio?” hän kysyi, kun saavuin. Nyökkäsin.
”Minäpä minä! Mitä äijä!”
Minusta on tärkeää pitää yllä illuusiota toveruudesta vaikkemme olleet edes koskaan tavanneet.
”Terwe tuloa matalaan majaani, Labio. Oletan että Gurrek kertoi kaiken olennaishen?”
”Kyllä! Minä voin ottaa heti yhteyttä tuttuihini Xialla!”
”Walmishta myösh kekshejä.”
”Kyllä!”
”Koko armeijalle.”
”Montako kullekin?”
”Paljonko kekshejä menee ykshiin luoti liiweihin?”
”… eikö niitä syödä?”
”Shinun kekshejäshi? Älä naurata!”
Olin hieman maissa, kieltämättä. Minunko keksini olivat käypiä ainoastaan luotiliivin aineksiksi?
Silloin tajusin, miksi se xialainen asefirma oli silloin ostanut niitä niin paljon. Eivät ne olleetkaan syöneet niitä! Tunsin itseni petetyksi.
Mutta sitten tajusin Nektannin nerouden.
Hän osasi nähdä asioilla käyttötarkoituksia siellä, missä niitä ei ollut.
Otin sen mantrakseni yrityselämässäni. Ilman sitä en olisi koskaan tehnyt esimerkiksi kumiankkakranaattien kaltaisia innovaatioita.
Niistä voisinkin kertoa seuraavaksi. Kumiankkakranaatit, olette saattaneet kuulla niistä. Ne saivat tulikasteensa sisällissodassa, ja mieheni ovat käyttäneet niitä edelleen hyvin paljon. Mikä niiden idea on?
Lyhyesti sanottuna idea on nerokas. Se on kumiankka, joka on täytetty räjähdysaineella ja ruosteisilla nauloilla. Kumipäälyste saa sen hyvin kimmoisaksi, jolloin sillä voi tehdä vaikka millaisia mahdottomia heittoja. Sen lisäksi se aiheuttaa suuren hämmennysvaikutuksen vihollisessa, joka ei helposti tajua sen räjähtävän. Kumikranaatit ovat myös heittämisen kannalta käytännöllisesti muotoiltuja – niiden pää on kuin kahva. Nerokkaita, etten sanoisi! Aivan nerokkaita!
No mitenkä minä sitten keksin ne? No, minäpä olin kerran kylvyssä. Kuulin terassilta kolahduksen – tunnistin välittömästi sen olevan Warrekin lähettämä palkkatappaja. Ainoastaan Warrekin lähettämien palkkatappajien pudottamista ruukuista kuului juuri sellainen ääni. Tiesin, että jos juoksisin, palkkatappaja huomaisi että tiedän ja varmasti pakenisi. Laitoin siis ylivertaiset aivoni toimintaan.
Katsoin kumiankkaani. Kurkotin auki lääkekaapin, ja otin sieltä mustaa ruutia sekä injektioneuloja. Työntin ne ankan sisään ja tein kylpysikaristani sytytyslangan. Palkkamurhaaja hiippaili edelleen minua kohti. Hän oli jo terassilla.
Sytytin ankan ja heitin sen. Se kimposi ikkunakarmista suoraan terassille! Boom! Hah, kusipää räjähti!
Jännä juttu muuten, löysin pian sen jälkeen postimiehen kuolleena terassiltani. Oli varmasti yrittänyt estää palkkamurhaajaa tappamasta minua. Oli uhrautunut puolestani. Palkkatappaja oli murhannut tämän kylmäverisesti kranaatilla. Oi voi! Vannoin kostavani hänet. Vannoin syöttäväni vielä Warrekille ankkakranaatin siitä hyvästä, mitä hän oli tehnyt.
Keksinnölläni myös tuotiin pohjoiselle ensimmäinen suuri voitto. Warrek oli koonnut suuren joukon verotarkastajia, taskuvarkaita ja veturinkuljettajia joukoksi, joka eteni pohjoiseen tahtorak-saattueessa. Heidän tavoitteena oli vangita Nektann ja ”tuoda oikeuden eteen” hänet.
Inhatim-kanjonissa me väijytimme heidät ja ammuimme heidän päälleen satoja ankkoja. Inhatim-kanjonin Suuri Ankkavyöry, sellaisen nimen se kolossaalinen taistelu sai. Se oli verilöyly, kaikki etelän pellet tapettiin. Ha ha ha, nauroin silloin ensimmäistä kertaa ilkeästi. Löysin sisältäni erinomaisen sotastrategin. Minusta tuli silloin kenraali. Se oli minun tulikasteeni. Siinä minä kasvoin miehenä. Ja leipurina. Minusta tuli Gaggulabio Verinen, taistelukenttien viikatemies.
Minä kävin läpi tuttaviani – niitä oli snagen paljon – ja kutsuin heidät yhteiseen sotaamme salamilordia vastaan. Monet tulivat. Xialaiset tutut alkoivat myymään aseita Nektannille. Neuvottelin loistavan diilin – me myimme heille puita juurineen (jotta he voisivat istuttaa niitä omille saarilleen) ja he antoivat meille aseita. Myimme myös multaa ja muuta kasvillisuutta, kun vortixxit halusivat niitä. Ha ha, halvalla myivät! Niin loistava minä olen neuvottelemaan sopimuksia.
Myöhemmin Warrek teki saman. Sen takia koko saari aavikoitui. Idootti myi kaikki puut pois. Eikö se tiennyt että puita pitää olla että maa pysyy kiinteänä tai jotain? Aiheutti ekologisen katastrofin se ruojake! Halusin niin työntää kokonaisen puun sen ruoanabsorbointielimestä sisään!
”Piikkejä”, sanoi Nektann katsellessaan aseita. ”Lishää piikkejä.”
Äijä muuten piti piikeistä. Pitkistä, lyhyistä, käyristä, suorista – jos sen saattoi työntää jonkun silmästä läpi, hän piti siitä! Tavallaan ihailin miestä siinä, että hän tiesi mistä piti ja pysyi siinä. Nektann oli meille kuin kallio – vakaa ja varma, aina yhtä mieltä. Aina sitä mieltä, että jos ongelman saattoi ratkaista piikeillä, se oli oikea ratkaisu. Ja jos ei voinut, piti joko muuttaa ongelmaa niin, että sen saisi ratkaistua piikeillä, tai sitten muuttaa piikkejä niin, että ne kävisivät ongelman ratkaisemiseen. Pojat, olisittepa nähneet Nektannin peseytymässä! Hänellä oli aina silloin raskas haarniska päällä, etteivät neulat olisi tappaneet häntä verenhukkaan!
Ei sillä, hän kyllä piti verenhukastakin. Piikit ja verenhukka, ne kulkivat käsi kädessä. Monasti hän jätti vihollisensa vain piikkien päihin vuotamaan hitaasti kuiviin. Tiikerit siinä odottelivat alapuolella että herkkupala lopettaisi huutamisen. Ei hän ketään nimittäin koskaan elävänä syöttänyt tiikereille. Ei hän ollut mikään barbaariruhtinas. Jos jostakusta piti päästä eroon, se ripustettiin ensin piikkiin ja sitten vasta syötettiin muakoille.
Sota oli raivoisaa. Rikoimme kaikki maailmanennätykset sodan suuruudesta ja mahtavuudesta. Zakazin sisällissodassa oli eniten kaikkea. Eniten räjähtäviä keihäitä, eniten lohikäärmetaisteluita, eniten ekologisia katastrofeja sekä eniten sivullisia uhreja. Minä kuljin kaupungista toiseen, värväten väkeä Nektannille! Minä tein investointeja, vakuutin pohattoja ja sotalordeja tukemaan pohjoista. Ostin aseita, uudistin koko huoltoketjun alkoholipohjaiseksi. Minä olin vähintäänkin 50% pohjoisen sotaponnisteluista.
Liekehtivän Aamunkoin Suuri Taistelu oli ensimmäisiä kunnian hetkiäni rintamalla. Siinä taistelussa kaatui kuului Bistolabio, jonka sukumiekan, Galmanlabion minä perin itselleni.
Bistolabio oli myyttinen hahmo klaanissamme. Moni serkuistani jumaloi häntä. Tarinat kertoivat noenmustasta skakdista stetsonissa, joka ratsasti marazonilla kaupungista toiseen. Hän oli oikeuden tuoja ja kulkeva sheriffi.
Kerran Bistolabio parkkeerasi virtaheponsa Ärtyneen Örkin baarin eteen ja marssi sisään. Hän tilasi mansikkaliköörin ja tiedusteli baarimikolta kuuluisasta rikollisesta, Kaksisilmä-Samista.
”Kaksisilmä-Sami on vanginnut kaupunginjohtajan piiloluolaansa”, baarimikko kuiskasi. Koko juomaväki jäätyi, kun he kuulivat tuon kamalan nimen.
”Hän myös ryösti kylän kultavarannot”, jatkoi varovaisesti toinen skakdi, karjapaimenen näköinen. ”Ja mikä pahinta, vei miltei kaiken oluen! Tällä tahdilla kuolemme janoon viikossa! Emme nimittäin voi tuoda juomaa muualta, sillä hän ryösti myös rautatiekiskot sekä kaikki ratsut.”
”Mmmmhr”, murahti miehekkään hiljaisesti Bistolabio ja ryysti likööriään. ”Missä se lokaliemellä täytetty limanuljaska majailee?” Hänen äänensä oli kuin keuhkosyöpään kuolevan. Niin miehekäs, niin karismaattinen.
”Ei! Jos kukaan yrittää mitään, hän räjäyttää kylän alle hautaamansa pommit! Muukalainen, lähde vähin äänin niin ehkä selviät! Jätä meidät kärsimään!”
”Mmmmhr”, murahti Bistolabio. ”Labion suku ei jätä viattomia pulaan”, hän sanoi mustat viikset värähdellen. ”Missä hän majailee?”
”Ei! Jos menet sinne, me kaikki kuolemme!” baarimikko parahti epätoivoisena.
”Mmmmhr”, sheriffilabio sanoi ja veti lapionsa. Hän osoitti sillä tarjoilijaa.
”Kysyn vielä, missä hän majailee?”
”E-ei! Älä!”
Bistolabio painoi Galmanlabion liipasinta ja tarjoilija kaatui kuolleena maahan.
”Kysyn uudestaan.” Sysimustan labioskakdin elekieli kertoi, että hän oli tosissaan.
”Kaksisilmä-Sami on piilossa Kolttukukkulan vanhalla maatilalla”, baarimikko lopulta sanoi.
”Kiitos yhteistyöstä”, Bistolabio murahti ja ampui kuulustellun aivot pellolle. Hänhän olisi saattanut varoittaa Kaksisilmä-Samia etukäteen.
Sitten hän ampui muutkin baarin asiakkaat, etteivät he voisi laverrella.
Niin sankari hyppäsi marazoninsa tykkitorniin ja lähti ratsastamaan kohti rikollisen piilopaikkaa.
Bistolabio oli joskus ratsastanut biisonivaunuilla, mutta niiden kuoltua sukupuuttoon xialaisten laukkujen takia hän oli vaihatnut virtahepoon. Se oli ollut niitä aikoja kun hän oli vielä ollut keskikoulun opettaja. Hänen pistokokeensa olivat ajaneet kymmeniä oppilaita itsemurhan partaalle.
Ja siellä, Kolttukukkulan tilalla, käytiin Zakazin mahtavin mättö.
Marazonin 87-millinen panssarintorjuntatykki teki helposti selvää piikkilanka-aidoista ja muista esteistä, joita Samin piilopaikan ympärille oli tehty. Ison pahan kätyreitä ryntäsi ampumaan Bistolabion jaloa eläintä, mutta sen panssarit torjuivat kaiken. Lopulta jäljellä oli vain savuava autiomaa ja kaksi pyssymiestä (pormestari kuoli ja Sami räjäytti koko kaupungin).
”Typerys”, Kaksisilmä-Sam tuhahti valmiina vetämään aseensa. Siinä hän seisoi, keltainen jättiläinen, muinaista kyklooppien lajia. Hän tuijotti kahdella silmällään mustaa skakdia.
”Mmmmhr”, Bistolabio murahti. ”Olet syyllistynyt oluen ryöstämiseen, rautatiekiskojen vandalisoimiseen, murhaan, joukkomurhaan sekä virkavallan edustajan aliarviointiin. Täten tuomitsen sinut kuolemaan.”
Oksapallo pyöri heidän välistään. Masentunut huuliharppu loi heille lännen melodiaa.
”Minä näen kahdella silmälläni sen-” Kaksisilmä-Sam oli juuri sanomassa, kun sheriffi ampui häntä kaulaan lapiollaan.
Kyklooppi romahti maahan. Bistolabio ampui sitä vielä 371 kertaa. Helpompi haudata palaset.
Niin ystävällinen hän oli. Ajatteli senkin parasta, joka joutuisi hautaaman korston. Epäitsekkyyden perikuva. Idoli. Symboli kaikelle hyvälle. Bistolabio hyppäsi marazoninsa torniin, räjäytti tilan ja ajoi auringonlaskuun.
Sellainen mies oli Bistolabio.
Ja maailmasta tuli heti paljon synkempi, kun hän traagisesti kaatui taistelussa tuhatkolmesataakertaista ylivoimaa vastaan. Sanotaan, että hän olisi saattanut lopettaa sodan lyhyeen sinä päivänä, jos olisi kohdannut Warrekin. Valitettavasti etelän pelle oli potemassa krapulaa taistelun aikana.
”Mmmmhr”, hän murahti viimeisillä korahduksillaan. ”Gaggu, ota lapioni… Jaa sillä oikeutta… suojele heikkoja… Äläkä koskaan epäröi.”
Sen sanottuaan hän kuoli, sadat keihäät sojottaen lihastaan. Minä kyynelissä otin Bistolabion Galmanlabion ja lupasin noudattaa hänen viimeisiä sanojaan. Jakaa lapiokaupalla oikeutta maailmaan. Se muutti minua ihmisenä ja skakdina.
Otin lapion, ja johdin särkyneen puolustuksen uuteen taisteluhurmokseen! Samaan aikaan aamu-aurinko nousi liekehtivänä pallona, ja yhdessä valon kanssa me nousimme! Me ajoimme pimeyden voimat takaisin krapulaan josta ne olivat tulleet, tapoimme ja teurastimme Warrekin rosvoja kasapäin! Nektanni antoi minulle mitalin sen jälkeen. Olin niin onnellinen.
Olimme selvästi päässeet niskan päälle, aloite oli meidän. Nektannin ylimaallinen strateginen ajattelukyky tuli nyt tarpeeseen. Hän vetäytyi linnakkeeseensa parhaiden sotajohtajiensa kanssa ja kehitti doktriinin, jolla sotaa jatkettaisiin.
Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.
Hyökkäys.
Jaa niin me jukravit hyökkäsimme! Hyökkäsimme niin, että Äijärakk kalpeni rinnallamme, sillä niin ylitsepaisuva oli meidän miehuutemme mitta.
Vihollinen kehitti tselleen hirvittävän aseen, Vartijat-nimisen rosvojoukon. He olivat luusereita, jotka eivät uskaltaneet näyttää naamaansa taistellessaan, vaan ampuivat kaukaa. He tappoivat tällaisella huijauksella satoja. Silloin Nektanni kutsui minut komentokammioonsa:
”Gaggu Labio! Kerro miten me woitamme Wartijat?”
”Hmm, enpä tiedä, kenraali. Kenties meidän pitäisi käyttää samanlaisia taktiikoita?”
”Älä ole typerä! Emme me woi taishtella luusherimaisheshti! She olishi moraalinen tappio!”
”Yhtäkkiä, NINJOJA!”
”Mitä?”
”NINJAT… keksin sen konseptin juuri. Mitä jos kouluttaisimme joukon, joka kykenisi pääsemään sinne, mistä Vartijat meitä ampuvat? Ne negaatioisivat toisensa! Vastaisimme epäreiluuteen huijauksella!”
”Tarkoitatko… että olishi muukin shtrategia kuin hyökkäysh?”
”Kyllä NINJATKIN hyökkäsivät… se tapahtuisi vain näkymättömissä! Ajatettele, he olisivat sodan hiljaiset sankarit, näkymättömät puolustajamme, salainen aseemme!”
”Tieshin että woin luottaa sinuun, Gaggu Labio.”
Ja siitä se sitten lähti. Perustin Zakazin NINJA-akatemian Elämäm kolun tiloihin. Koulu oli lakkautettu sodan alettua, sillä rehtorin mukaan ”mitä vittua me täällä teemme, kun tuolla sodassa oppii paremmin.”
NINJA-kursseille hakeutui heti kymmeniä. He olivat parhaista parhaita, juuri niitä jotka olivat niin hyviä että jos olisivat menneet armeijaan vastapuoli olisi luovuttanut. NINJAT olivat – ja ovat – Zakazin hienoimpia herrasmiehiä ja mahtavimpia taistelijoita.
NINJAT mullistivat sodan. Monessa taistelussa heidän yhtäkkiset ilmestymisensä muuttivat taistelun kulun. Siitä heidän nimensäkin tuli, NINJA: Nopeasti Ilmestyvien Ninjojen Juonikas Armeija.
He näyttelivät kiinteää osaa pohjoisen seuraavassa offensiivissa. Eteneminen oli ollut tasaista, mutta zakazrinkelin puoleenväliin oli Warrek kaivanut syvät linnakkeet. Satiaistenlahden pohjukassa kaakossa sijaitsi päälinnoitus, joka hallitsi teitä etelään siltä puolelta.
Monta hyökkäystä kilpistyi niihin linjoihin. Vartijat olivat kaivautuneet maihin ja Warrekin rosvot olivat aseistaneet satoja kalajalkoja avukseen. Erään täysin epäonnistuneen iskun jälkeen Nektanni kutsui minut taas luokseen:
”Gaggu Labio! Kekshi minulle tapa pääshtä läpi Shatiaishten Lahden linjasta!”
Hmm, minä pohdin.
”Kenties voisimme jyrätä linjan tahtorak-rynnäköllä?”
”Ei käy, tahtorakit owat wiishaita otukshia. Ne eiwät juokshe ehdoin tahdoin turmaan.”
”Entä jos sytytämme ne tuleen?”
”Ei niiden nahka pala.”
”Valelemme ne napalmilla.”
”Napalmilla, shanot? She voishi toimia, toki. Ole hywä ja yritä, Gaggu Labio.”
Siinä rynnäkössä kuoli lähes kaksi kolmasosaa saaremme tahtorakeista, mutta oli se sen arvoista. Palavasta tahtorakista, joka juoksee kapinallisia kohti, tuli pian oikeutetun vastarintamme symboli. Nektanni teetti siitä performanssiesityksen joka vuosi, jossa taistelu uudelleen-elettiin hänen takapihallaan. Tosin pienemmillä kuolonuhreilla.
Satiaistenlahden Napalmitahtorakrynnäkkö oli näet joukkomurha. Harva tietää, mutta opin tämän syväläiskuningattaren hovissa elellessäni – kalamiesten nahka on helposti syttyvää. Sen takia ne asuvat vedessä. Niiden iho on kuin öljyvahaa – pieni kipinä ja koko otus on liekeissä, whoom! Napalamitahtorakit tekivät niistä selvää! Ha ha ha!
Olimme juhlimassa voittoa Vors-Korissa kun koin uuden ilmestyksen. Siinä oli merirosvo, joka oli itse Kuolema. Hän tappoi ja pirstoi kaiken mitä kohtasi, käytti kaiken alkoholin eikä jättänyt muille. Maailma huusi minulle: pysäytä hänet. Kapteeni Gaggulabio, olet ainoa toivomme! Olin unesta hämmentynyt, kun heräsin krapulassa. Mitä se tarkoitti? Liittyikö se aiempaan visiooni tulevasta pimeydestä? Ehkä se oli osanaan luomassa hyvin antimerirosvoistista asennettani.
Krapula-aamu oli muutenkin ankea, sillä yöllä Warrekin pirakahirvitykset olivat hiippailleet kaupunkiin ja olivat piirittäneet baarimme. Moni urheista veljistä oli kuollut. Ulkona oli veriorgiat. Laitoimme ovet kiinni, minä ja kourallinen hyviä miehiä. He eivät olleet suuria sotureita, vasta vihreitä noviiseja. Minun pitäisi olla heidän voimansa!
Ja niin siteerasin vääpeli Genttälabiota Kapinasodan päiviltä: ”Miehen mitta ei ole hänen mittansa vaan hänen aseensa mitta!” ja vedin Galmanlabion, joka säteili auringossa. Genttälabiokin oli aikanaan käyttänyt sitä legendaarista lapiota, suvun suurta kalleutta.
Näin mielessäni Genttälabion kiipeämässä yli piikkilankojen ja piiritysvaunujen, lapio kädessään, johtamassa miehiään. Se oli Mahrikuninkaan palatsin piirityksen aikana. Kapinallisia johti suuri Ksonenn Kruunaamaton, skakdien itseoikeutettu kuningas. Genttälabio oli hänen kaartinsa johtaja, Zakazin kovimman nyrkin komentaja.
”Kuolema kaloille!” kaikuivat sotahuudot, kun skakdit puskivat läpi kanaalikaupungin. Mahrikuningas Rin-Lek, viimeinen Ehlekin komentajista, hautoi katkeruuttaan vedenalalaisessa palatsissaan. Hänen vesiteemaiset tuomiopäivänaseensa olivat osoittautuneet kerta kerran jälkeen toimimattomaksi. Syvväläisten maanpäälinen valta oli sortumassa, hän katseli määrätessään kaikki taisteluun, jotka häntä vielä tottelivat. Kerettiläisjoukko oli jo luopunut Zakazista ja muuttanut Keskijärven syvyyksiin.
Rin-Lekin mielestä se oli heikkoutta. Hän ei antaisi alkukantaisten petojen sortaa ainoaa kuningaskuntaa, joka hallitsi sekä maata että merenpohjaa. Eikä ainakaan sen Ksonennin, sen kouluttamattoman ja ulkomaalaisen skakdinryökäleen. Hän ei mikään kuningas ollut, hänessä ei virrannut puhtaana syväläisten ver-
Silloin hänen palatsinsa katto sortui hänen päälleen. Bommilabio heitti ylävitosen Genttälabiolle. ”Okei Irnakkin pojat! Puhdistetaan tämä perkeleen kalakaupunki ja tapetaan kaikki kuhat mitä löydämme! Syväkuningas on helvetin kuollut!” skakdikaartin johtaja karjui käskyjä ja halkaisi lapiollaan pakenevan kalan kallon.
Myöhemmin olisi-kuningas Ksonenn salamurhattiin kruunajaisissa ja uuden tasavallan neuvosto heitti Genttälabion tyrmään monarkistisympatioista. Hän teki itsemurhan lapiollaan.
Mutta sitä osaa en aikonut toistaa! Ei, toistaisin vain menestyksen. Kohotin Galmanlabion ja johdin mieheni taisteluun: kohti voittoa! Kohti ajan loppua! Kohti möygytystä ja guoletusta!
Ja niin suuri oli soturieni hurma, että vihollisen sydän murtui ja he kuolivat verenhukkaan.
Sen taistelun jälkeen minä sävelsin tämän laulun Galmanlabion kunniaksi. Se pohjautuu kansamme muinaishistoriaan.
Oi Galmanlabio
kostoni aihio, viholliseni turmio
veren hurman herättäjä, ilkimysten selättäjä
Labioiden suurta terää
koko Zakaz vielä seuraa kun herää!
Kaukaa menneen udusta alkoi aamusi
Itse Kromin ahjossa sinut tyhjyydestä taottiin
Teräsi, raatoväkäsesi, ne kivulla ainiaaksi kirottiin
Legendojen sankareille sinut tehtiin
Mutta ei Yalbadith Tuhatsilmä sinua koskaan saanut
Sillä ovela oli Gettulabio, tuo jumalten juomanlaskija
Hän yöllä hiippaili Kromin kammioon, hurmasi tämän vaimon
Nappasi legendojen terän ja ulos vipsahti taivaiden maasta
Niin lankesi taivaiden viha
Peittyi vereen Zakazin ruohopiha
Mutta Galmanlabiota ei voitettu, se suureksi sankarin teki
Ja jumalat luopuivat, voittamaton heille oli se peli
Oli Gettulabion oveluus peitonnut itse Kromin
ja hurmannut jumalten hovin!
Miegga suuri niitti vägeä: Hailaisia ja peikkoja
mustekaloja, haamuja ja muita julmia veikkoja
Tehtiin sillä sankaritekoja taisteluissa
keittiöissä ravintoloissa baareissa
Parhaat tapot ja parhaat kakut
Labiolla leivottiin parhaat makut
Kyynelehdin aina viimeisten säkeiden kohdalla! Ah! Se on ihastuttava! Muistan kun kirjoittelin sen Biomarista ostetulle askartelupaperille Akbsklsdflsfldaxin kannella. Me olimme matkalla ajan suurimpaan meritaisteluun, jossa ratkaisisimme aikojen kohtalot.
Minun kaunokaiseni johti vasenta laivuetta. Ah, haistoin suolan ja merituulen seilatessamme ohi Satiaistenlahden suun. Tehtävämme oli selvä: Warrek oli koonnut laivaston, ja aikoi nousta maihin selustassamme. Emme voineet antaa sen tapahtua.
Warrekin amiraali, Nelsonn johti lippulaivaansa Liekehtivää Norsua – massiivista steltvalmisteista höyrylaivaa, joka oli haarniskoitu teräksellä ja aseistettu tulenheittimillä. Hänen joukoissaan oli paljon merirosvoja, ryökäleitä ja muuta vaarallista väkeä monenlaisissa venhoissa. Heillä oli kaksinkertainen ylivoima, mutta meillä oli suunnitelma. Minun luomani!
Kyllä, on minussa meristrategiakin. Katsokaas, se periytyy Gölilabion laivastolta Mahrikuninkaan sodista. Kapteeni Gölilabio seilasi aina Hevos Nuille asti, ja oli historian suurin löytöretkeilijä. Sen siniskakdin veri oli merivettä, niin sanotaan. ”Yarr, jos Luoja-Ori ei olisi halunnut meidän tutkivan meriä, miksi hän antoi meille räpylät?” hänen kerrotaan tokaisseen muuannen veikolle, joka arvosteli skakdien merenkäyntitaitoja. Se oli totta. Puolella skakdeista oli räpylät – myös minulla. Kenties meillä on veressämme enemmän seikkailua ja merta! Gölilabio katosi viimeisellä matkallaan Hevosten Maahan, ja moni uskoi hänen kuolleen. Toiset tarinat kertoivat, että hän jäi sinne paratiisiin elämään Keksikakin ja Orhilordin kanssa.
Märssykorissa mies huusi, että rosvoja edessä! Ja heti tunnelma sähköistyi. Tykit ladattiin, muodostelmat otettiin, henkilönkuljetuskatapultit viritettiin. Teeskentelimme kääntyvämme pois – Nelsonn lähti perään. Ha! Ansa oli viritetty!
Mieheni alkoivat laulamaan motivoituneina:
Oli kapteeni Gaggu oiva mies,
huraa, huraa.
Hän reseptit parhaimmat aina ties,
huraa, huraa.
Hän hetkessä hotkaisi juustokuun
ja piirakkalippuunsa pyyhki suun.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Hän gastronomian parhaiten tunsi,
huraa, huraa,
ja osasi jopa meksitorania: si!
Huraa, huraa.
Hän uskalsi rosvoja kaulia
ja antaa niiden haukata haulia.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Kun Liekehtivä Norsu ja muut rosvolaivat saapuivat lähelle, iskimme. Nimittäin, yhtäkkiä, NINJOJA! Sploof! Sploof! Savupilvistä ilmestyi mustatrikoo toisensa jälkeen vihollisalusten kansille. Rosmot ajautuivat hämmennykseen! Me käänsimme ja aloimme ampua. Kumiankkoja ja muuta räjähtävää satoi niitä päin! Warrekin paatit pirstaloituivat yksi toisensa jälkeen!
Suurta laivastovoittoa seurasi Keskijärven Salamavalloitus, jossa me valloitimme järvemme ja demilitarisoimme sen. Se oli itse asiassa minun ideani. Warrekin miehet olivat saaneet julman idean – hepäs myrkyttäisivät järven. Pilaisivat kaiken juomaveden, niinkuin olivat jo pilanneet ympäristönkin! Ei, minä sanoin kun kuulin suunnitelmasta. Meidän täytyy estää se!
Yön aikana me kannoimme laivat mereltä järvelle ja julistimme järven demilitarisoiduksi alueeksi. Jos joku rikkoisi käskyä, ampuisimme laivoillamme ne.
Joku yli-innokas kapteeni alkoi väittelemään sanan ”demilitarisaatio” merkityksestä ja upotti oman aluksensa. Oli muuten typerä äijä.
Kyllä minä tiedän, mitä demilitarisaatio tarkoittaa! Muistan tarinan Lumilabiosta, nimittäin. Hän eleli aikanaan Pohjoisella mantereella Husida-nimisessä maassa. Se oli jään ja jäätyneiden syväläisten maa. Ehlekin aikana oli sinne menty asumaan, mutta niin pohjoisessa veden alle rakennetut kaupungit olivat pian jäätyneet. Höh, hölmöjä nuo kalamiehet. Radioaktiiviset tappajahirvet söivät sitten osan. Kylä oli suorastaan hirvien piirittämä!
Ja sitten eräänä päivänä Lumilabio, kaupungin lumenluoja, istui baariin. Muuan skakdi ilmestyi sitten siihen ja alkoi selittämään: ”Minun kotisaarellani on sota, ja siellä on joku kenraali julistanut järvensä demilitarisoiduksi! Olimme ihan riemuissamme, kenties nyt voimme mennä hakemaan vettä! Menimme rantaan ja kenraalin laivat ampuivat meitä! Muka demilitarisoitu! Hah! Epäreilua, sotarikos! Eikö vain?”
Ja siihen sitten Lumilabio vastasi, että ”Celui qui a les plus gros canons, définit la sémantique des mots” ja lähti lapioimaan lunta.
”Ja she on hyvä neuvo, Gaggu Labio”, sanoi Nektanni kun kerroin tarinan hänelle. Määrittelimme demilitarisaation uudelleen tarkoittamaan ”dewarrekifioitua” aluetta. Jukupätkä se toimi! Vuosikymmenien sotimisen jälkeen se oli ollut niin helppoa! Katkaisimme etelältä veden!
Voitto oli lähellä, tunsin.
Kunnes tapahtui Zer-Kor. Ensimmäinen kerta siellä, ollakseni spesifi. Ajoin moottoripyörällä ja nautin ruudinsavusta, joka piti laaksoa hallussaan rankkojen taisteluiden jäljiltä.
Ajoin jotakin pehmeää ja massakasta päin. Tumps. Suistuin pyörän selästä.
”Ha ha ha”, tuntematon hahmo nauroi ilkeästi. Ääni oli etäisesti tuttu.
Minä nousin vaivalloisesti hiekkaa suussani. Käännyin katsomaan – ja voi, en uskonut silmiäni!
”Minä olen Leibälabio”, skakdi sanoi. Hänellä oli ilkeän purppura puku ja paksu sikari suussaan.
”… en ole kuullut koskaan sinusta tai kenestäkään, jolla olisi noin typerä nimi”, minä epäilin. Mies näytti aivan PAHALTA MINULTA.
”Etkä kuulekaan”, hän murahti julmasti ja suihkutti jotakin kasvoilleni. Maistoin myrkkykaasun! Tunsin tukehtuvani! Kuolevani! Elämäni hippui silmieni edestä! Näin Gaggugeisarin, galaksin suojelijan! Kosmiset sorsat syöksyivät kaikista rei’istä rautahevoseni sisään, mutta miehistöni piti ne sankarillisesti ulkona! Me johdimme vastarintaa niiden universumia vastaan!
Puristin plasmapistooliani ja purin hampaitani miehekkäästi. Ihonmyötäinen haarniska hyväili vatsalihaksiani. ”Ette saa minua ettekä Xadlfslfdslksbkata!” huusin sorsakenraalille, jonka hirvittävän pulssikiekon väistin helposti. ”Voitte viedä planeettamme, mutta ette koskaan voi viedä oikeuttamme leipoa!”
Sorsia oli liikaa. Ammukseni loppuivat. Olin melkein epätoivoinen. Mutta silloin pelastuksekseni tuli Kompressoriveli! Rautainen möykytysmasiina iskeytyi läpi seinän ja alkoi läimiä sorsia. Näin koneen ohjaajien kiviset kasvot. Parhaat ystäväni eivät jättäneet minua.
Kun taistelu oli hoidettu, juoksin komentosillalle. Värikkäät ufotytöt lankesivat käsivarsilleni. Tartuin ohjaimiin. Sorsien komentoalus oli vielä siinä. Otin kurssin sitä kohti. Syöksy.
Visio katosi, kun tajusin, etten ollutkaan kuolemassa. Pulisonkini olivat refleksinomaisesti kääntyneet kasvojeni suojaksi, suodattaen myrkyn pois. Nousin hämilläni.
”Ai niin”, PAHA GAGGULABIO murahti ja löi minut kaulimella kanveesiin.
Heräsin tuoliin köytettynä pimeästä huoneesta. Näin PAHAN MINUN. Hän oli Warrekin kanssa edessäni. Tila oli himmeästi valaistu. Etelän rosmoja oli ovilla.
”Leipuri. Notta tappaamme jälleen”, salamakenraali totesi halveksuvasti. ”Mitäpä piät herra Leibälabiosta?”
”En ikinä käyttäisi violettia pukua!”
”Hää on täyellinen kloonisi”, Warrek sanoi. ”Siä oot syy miks en oo voittanut tätä sottaa. Nektanni on typerys, mutta siä oot ne aivot. Nyt oot vankinani, ja minnul on puolellani kloonisi, voitto on vääjäämätö!”
”Hirviö!”
”Ha ha ha!” PAHA GAGGULABIO nauroi ilkeästi. ”Aloitan laittamalla myrkkyä juomaveteen. Sitten myyn myrkytettyjä leivoksia Nektannille!”
Silloin, kun PAHA GAGGULABIO oli kääntymässä, huomasin jotakin: hänen takaraivossaan oli MIELENHALLINTASIRU!
”Tosimies olisi vetänyt minua turpaan!” huusin, jotta hän ei lähtisi.
Warrek katsoi minua. ”Leipuri, luullin sua luusseriksi. Otetaakkos matsia?”
”Avaa kahleeni.”
Warrek näytti epäröivän, pelkuri kun oli. Hän tiesi, ettei voittaisi minua rehellisesti.
”Siehän suatat paeta.”
”Herrasmies pitää sanansa!”
”No hyvvä o.”
Hän vapautti minut. PAHA GAGGULABIO oli sivussa.
Mietin mahdollisuuksiani. Kyllä. Syöksyin akrobaattisella loikalla ohi Warrekin ja kaadoin purppurapukuisen outouden. Revin hänen niskastaan mielenhallintasienen irti.
Silloin hän heräsi.
”Mitä? Missä olen? Metorakk?” hän kysyi.
”Kaveri! Olet Kenraali Gaggulabio, hirmuisin herrasmies maailmassa!”, kerroin kloonilleni. ”Ja niin olen minäkin.”
”Olin… olin juuri… missä olen? Kuk-” hän kysyi.
Silloin hänen oranssit silmänsä suurenivat.
”Oletko sinä Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
”Olen”, Gaggulabio vastasi.
”… mikä vuosi nyt on? Missä olen?” Gaggulabio sanoi.
”Olet sisällissodassa, Gaggulabio. Warrek hallitsi hetken mieltäsi!” Gaggulabio vastasi.
”… mutta siitähän on vuosia!” Gaggulabio ei uskonut korviaan.
”… oletko…” Gaggulabio kysyi.
”Minä olen joutunut menneisyyteen!” Gaggulabio huusi. ”Sitäkö se portaali tekikin?”
”Oletko tulevaisuuden Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
”Kyllä, Gaggulabio”, Gaggulabio vastasi.
En uskonut korviani!
”Tuleeko minusta rikas?” Gaggulabio kysyi.
”Tulee, mutta sillä ei ole merkitystä! Merkitystä on sillä, että kun tapaat Metorakk-nimisen miekkosen… anna hänelle mahdollisuus!” Gaggulabio selitti.
”Okei, selvä”, Gaggulabio painoi nimen mieleensä.
”Notta lopetelekaas toi juttelunne”, Warrek huusi kesken kaiken. Hän osoitti meitä singolla.
”Tai pläjjäytän aivonne pellolle.”
Katsoimme Warrekia. Sitten toisiamme.
Me tunsimme toisemme liian hyvin. Iskimme silmää.
Vanhempi Gaggulabio otti jaloistani kiinni, pyöräytti minua ilmassa ja heitti minut kuin moukarin päin Warrekia. Rosvojohtaja tuupertui maahan kovan pääni osumasta. Möykytimme kaksin Warrekia kunnes hän oli tajuton.
”Älä tapa häntä”, tulevaisuuden Gaggulabio neuvoi minua. ”Saatat vihata häntä, mutta hän tulee olemaan tärkeä tulevaisuudessa!”
Olin pettunut, mutta tottelin häntä.
”Miten päädyit tänne? Mitä tapahtui?” kyselin häneltä.
”No katsot, tiedätkö miksi Irnakkin piispalla on kaksi Olmakia olkapanssareina? Siksi, että hän voi matkustaa ajassa ja ulottovuuksissa. Irnakkin pirut ovat ainoa interdimensionaalinen moottoripyöräjengi. Warrek palkkasi heidät kaappaamaan vanehmman ja kokeneemman Gaggulabion voittaakseen sinut nuorena, Gaggulabio. Mutta he epäonnistuivat, kiitos sinun. Min muistan, että tämä meni tismalleen samalla tavalla silloin, kun minä olin nuori.”
”Hetki- sinäkin koit tämän?”
”Tietysti. Seurasin vanhemman minuni ohjeita ja kaikki meni hyvin.”
Se oli uskomatonta. Onneksi en pienistä hötkyile, joten en ollut niin shokissa kuin moni muu olisi voinut olla.
Mutta silti minulla oli yksi kysymys.
”Miten saamme sinut takaisin omaan aikaasi?” kysyi Gaggulabiolta.
”On vain yksi keino”, Gaggulabio sanoi tekosynkästi. ”Irnakkin Piispa.”
Köytimme Warrekin henkseleistään kellariinsa ja lähdimme ylös. Kylä oli täynnä rosvoja. Taustalla Moerakkin Taverna oli rapistunut ja ränsistynyt. Vanha leipomolinnani oli muutettu asepajaksi. Kaikki oli hiekkaista ja autiota. Näin dystopian, joka koko saaren valtaisi, jos Warrek voittaisi. Se oli hirmuista.
Nyt kun jälkikäteen ajattelen, olisin voinut tietysti kysyä toiselta minulta, miten voittaisimme sodan. Mutta eipä se ollut tarpeen! Se olisi sitä paitsi ollut huijausta.
Me hipsimme vartijoiden ohi.
”Irnakkin pirut ovat luoteisrintamalla mitä viimeksi kuulimme”, selitin meidän hiippaillessamme. ”En muuten tiennytkään pitäväni purppurasta. Ensiksi kun näin sinun pukusi, olin ihan että…” jatkoin.
”… tiedän. Mutta purppura luo tiettyä aatelista arvokkuutta, eikö vain? Yhdistä se näihin paksuihin sikareihin – ota, tässä – ja menet missä tahansa seurapiireissä.”
Otin tulevaisuudesta tuodun sikarin. Se näytti nuhjuiselta ja vanhalta. ”Kiitos. Otan tämän muistoksi tapaamisestamme.”
”Niin arvelinkin. Minä sain sen samalla tavalla kuin sinä, tulevaisuuden versiolta itsestäni.”
”Hei! Vanki karkaa!” kaikui äkkiä huuto. Laukauksia alkoi sataa.
”Voi ei!” huusin.
”Äkkiä! Lehmien selkään!” vanhempi minä huusi. Taakse, ampujien joukkoon, ilmestyi yhtäkkiä, NINJOJA TULEVAISUUDESTA. Pakenimme sekaannuksen turvin, laukaten tasangoille. Katselimme Warrekin autioittamaa maata. Ekologinen tuho oli hirvittävää.
”Tuleeko saaresta koskaan entistään?” kysyin surumielisenä.
”Painu skararariin täältä. Zakaz on kuoleva, sinulla on koko maailma tarjottimella!” Labio vastasi.
”Katsos, anna kun kerron sinulle tarinan Hieggalabiosta. Et tunne häntä vielä. Hieggalabio eleli Zakazilla kuin me muutkin, mutta sodan jälkeen hän tympääntyi. Hän oli seikkailunhaluinen kissa, ja se oli syy miksi hän pestautui Grandirakin arkeologiseksi apuriksi. Hän oli nimittäin hyvä hiekan kaivamisessa ja langoilla leikkimisessä. Hänen avullaan seikkailija-skakdi löysi muunmuassa Eisenfahren draakkikaupungin rauniot. Hieggalabio ei antanut menneisyytensä kahlita häntä, vaan jatkoi aina eteenpäin.”
”Kuulostaa järkevältä”, myönsin. Onneksi hän ei kertonut, miten traagisesti Hieggalabio tulisi kuolemaan. Se olisi murtanut minut etukäteen.
Juttutokiomme keskeytyi, kun moottipyörien ulvonta rikkoi yön. Olimme pirujen reviirillä.
”Onko sinulla suunnitelmaa?” kysyin Gaggulabiolta.
”Tiedät, ettemme me tee suunnitelmia”, hän naurahti ja sytytti toisen sikarin.
Sieltä ne moottoripyörät tulivat. Käänsimme lehmämme niitä päin ja kiihdytimme. Kuin eteläisten turnajaiset ikään. Alkoi Kaviokamppailu Keskilännessä.
Pirut moottirpyörien selissä huusivat raivoisasti, kun ne ajoivat meitä päin. Lehmämme kantoivat meitä uskollisesti vihollisiamme kohden, vailla typerän eläimen pelkoa.
Juuri ennen osumaa vanhempi minä loikkasi ja liiskasi moottoripyöräjengiläisen vatsallaan. Krunts, sen luuranko sanoi, kun kaksisataa kiloa miehekkyyttä osui siihen.
Minä en ollut vielä niin peloton, katselin hurmaantuneena. Enkä niin iso. Väistin lehmälläni moottoripyörän Gaggulabion kaapatessa haltuunsa toisen pyörän. Hän jyräsi pirut taktisella sivustakoukkauksella ja nerokkaalla toimintarepliikillään: ”On möygytysaiga, byörägerholaiset!”
Voi, miten idoloinkaan itseäni!
Jätimme yhden pirun tolpilleen jotta voisimme kuulustella häntä.
”Missä on Piispa?” minä sanoin hänelle.
”Äh häh mää en ikuna kerro ;)” karski motoristi ärjyi.
”… no ei sitten”, Labio totesi ja loikkasi Davirakk-pyörän kyytiin. Minä otin toisen. Kaasutimme kohti pirujen kerhotaloa.
Päätin kutsua tätä suurta taisteluksi Kaviokamppailuksi, vaikka teknisesti ottaen lehmillämme oli telaketjut eikä kavioita. No, kavioilla on suurempi mytologinen viitekehys.
Kerhotaloa ympäröivät maat olivat karut ja autiot. Aivan kuin kaktuksetkin olisivat paenneet Piispan hirmuista habaa. Hiekassa oli kuulantyöntökuulia ja käsipainoja. Kylmät väreet nousivat harjaani pitkin, kun katsoin Kerhotaloa.
Se oli kuin suuri, piikikäs kuntosali.
Pahin painajaiseni.
Se kuntosali-osuus, siis. Ei ne piikit. Nektanni tykkää piikeistä.
Kymmenet häjyt motoristit huomasivat meidät. Karautimme pihaan Labio edellä ja näytimme herrasmiehiltä.
”Haluan neuvotella johtajanne kanssa!” vanhempi kenraali huusi.
”Mitä jos se ei haluu jutella teitin kaa :?” yksi ruma moottorirakki hymisi joukon kerääntyessä ympärillemme.
”Me aiomme pettää Nektannin”, Labio bluffasi. ”Ja pomonne varmaankin pitäisi, jos voisi voittaa sodan Warrekilleen.”
”… mitä irnakkia me Warrekista?” joku motoristi kysyi.
”… ettekö te ole Etelän puolella?” kysyin hämmästyneenä.
”No emme skararissa.”
”Mutta… ette te pohjoisenkaan puolella ole?”
”Me vaan tykätään vetää turpaan vähän kaikkia”, ensimmäinen motoristi kertoi.
”Eikä kumpikaan sitä paitsi halunnut meitä puolelleen”, toinen kyynelehti. ”Me emme kuulemma sovi yhteistyöhön. Jopa Pirakat pääsivät leikkiin! Mutta ei me!”
”… aika surullista”, Labio sanoi ja halasi motoristia. ”Jos haluatte joukkoon, voitte liittyä minun jengiini.”
”Oikeesti?” skakdi yskäisi ja katsoi kenraalia. ”Päästäänkö me vetään porukkaa turpaan niin, että meillä on tarkoitus?”
”Joo!” Labio, suurien periaatteiden mies, kertoi. ”Kunhan saamme pomonne olkasuojista Olmakin. Sillä pääsemme matkaan.”
”Selvä! Kiitti! Tulkaa! Laitan pomon proteiinidrinkkiin sokeria, niin se saa slaagin hiilareista.”
Pian he astelivat lattialla pilalle menneen ruokavalion kynsissä kouristeleva lihaskasa, jota myös Irnakkin Piispaksi kutsuttiin. Hänen hauiksensa olivat vähintään keskivertoskakdin kokoiset.
”Ei! Ei! 273 kilokaloria per tunti! 45 kilojoulea! Tyydytettyjä rasvahappoja ei ei!” tämä uikutti. Tyhjä proteiinijuoma oli pöydällä.
”Hei! Tunari!” Labio huusi ronskisti ja potkaisi Piispaa vatsaan.
”Ei! Hiilihydraatit! Ne tuhoavat kaiken! 54 millikaloria!” tämä sopersi.
”No ei sit”, Labio totesi ja irroitti Olmakin Piispan olkapäästä. Hän laittoi sen kasvoilleen. Ah, miten tiukasti naamio mukautuikaan hänen pulisonkeihinsa.
”Gaggulabio, hyvästi. Tee kuten sanoin, niin aikajana ei tuhoudu ja maailmankaikkeus räjähdä supernovana reiäksi todellisuuteen.”
”… okei”, vastasin edelleen vähän hämmästyneenä kaikesta kokemastani. ”Kiitos, Labio.”
”Oleppa hyvä, poika”, purppurapuku sanoi ja katosi kahden motoristin kanssa portaalista tulevaisuuteen.
Jäin yksin kuntosalille.
Sitten heräsin sängystäni.
Se tosin johtui siitä, että olin mennyt tietty nukkumaan, kun olin tullut kotiin. Hah, te oikeasti luulitte että jokin noin vakava asia olisi ollut unta? Mikä te luulette minun olevan, joku Mahrikuningas? Hah! Kaikki mitä kerron on ihan puhdasta totta.
Minä laitoin holviini sikarin, jonka olin Labiolta saanut. Minun pitäisi antaa se nuorelle itselleni tulevaisuudessa. Selvä.
Sitten se nimi… se Metorakk. Eikös se ole Warrekin puolella? No, jos törmäisin siihen, antaisin sille mahdollisuuden.
Sota jatkui. Minua ei oikeastaan kiinnostanu se enää. Tein sijoituksia ja kahmin itselleni mahdollisimman hyviä kortteja. Oli jo selvää, että Warrekin pikku häjykapina oli tuomittu epäonnistumaan.
Taistelun virallinen nimi oli ”Zer-Korin Suuri Voittokulku Jossa Keisari Nektann Jyräsi Vastustajansa” ja minusta se on aika tarttuva. Joka tapauksessa se lopetti isommat mätöt. Jäljellä oli tietysti vielä saaren puhdistus. Siitä tuleekin mieleeni kaukainen serkkuni, Riggalabio. Hän oli kuuluisa reggae-artisti, joidenkin mukaan jopa paras. Tapasin hänet kertaalleen ennen sotaa, kun hän kävi kiertueella täällä. Oli kuulemma tullut juuri Meksi-Korosta.
”Hei älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan”, hän lauloi rasvaisella aksentilla. En ole koskaan oikein pitänyt quazan hajusta.
”Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään.” Voi juku miten hyvin sen musiikki puhdistaisi vastarinnan tieltämme, kun kaikki ampuisivat itsensä. Tai vähintäänkin juoksisisvat pakoon tosi kovaa.
Ja sellainen on tarina Zakazin pilaamisesta. Ja myös siitä, miten pirun siistiä on olla Gaggulabio.
”Ha ha ha”, Gaggulabio nauroi ilkeästi, kun kuuli metsämatoranien kaikonneen kodoistaan. Skakdit olivat polttaneet niiden kylät ja grillanneet makkaraa palavien mökkien lieskoissa. Metsäpalo oli hiipunut vasta seuraavana aamuna.
Skakdijoukon viime päiviin oli kuulunut myös muun paikallisväestön kiusaamista, bisneksiä Rumisgonessa, leipomista ja muuta sangen ilkeää.
Juuri nyt kunnianarvoisa sotaherra seisoskeli torakkasataman tienoilla. Hän katsoi kullattua taskunauristaan, jonka viisarit toimivat myös pieninä kakkulapioina. Hänen häijy kakkosmiehensä saapuisi tuntien sisään.
Ah, Akbsklsdflsfldax. Siinä se seisoi kauniina ja ylväänä. Laitojen monivärisyys johtui vihollisten verestä eikä suinkaan siitä, että alus oli uudelleenmaalattu alhaisella budjetilla. Ei, Labio ei kitsastelisi sen laivan kanssa. Hän oli vasta ostanut eräältä luotettavan oloiselta isohattuiselta matoralaiselta hirvittävän aseen, jota kutsuttiin ”kaktustykiksi.”
Kiviskakdin uskolliset helvetin tyhmät kivipaadet kulkivat uskollisina hänen takanaan. Toisinaan kondiittorikenraalin nähtiin keskustelevan kiivaasti niiden kanssa filosofisista aiheista kuten Immuakanuelin transbiodentaalisesta steltismistä. Ehkä se oli vain osoitus miehen neroudesta. Kuinka moni loppujen lopuksi osasi puhua vatukaa?
Akbsklsdflsfldaxin mastojen takaa ilmestyi näkyviin toinen skakdien alus. Sampsonn, kenraali tunnisti sen välittömästi. Panssaroitu purjelaiva oli Metorakkin ikioma kalmanlaiva. Se oli itse asiassa kaapattu eräältä tosi huonolta merirosvolta aikanaan. Labio oli integroinut sen hänen Keisarilliseen Laivastoonsa.
Skakdi antoi Kenraalinsataman syvään vuonoon puhaltavan merituulen hyväillä pulisonkejaan. Hän sytytti sikarin saadakseen aikaan kotoisamman ilmanlaadun. ”Ha ha ha, terve mieheen”, hän röhötti, kun Sampsonnin kannelta maihin asteli tuttu parivaljakko.
Sinisen skakdin kasvoilla oli hänelle sangen tyypillinen irvistys. Kommandovahki tämän vieressä katseli satamassa pyöriviä torakoita varauksella.
”Viime kohtaamisella täältä suunnalta tiputeltiin pommeja vaarallisen lähelle omaa nuppiani. Toivottavasti ötökät osaavat pitää kiväärinsä tällä kertaa jossain muualla kuin otsassani”, Saraji totesi.
Skakdijoukko rahtasi suuria metallikontteja ulos laivasta. Joku kysyi, että mikseivät nuo kiviäijät voi tehdä sitä. No eivät tietenkään, nehän ovat kenraalin henkivartijat, joku toinen vastasi.
”Purifier maksoi konesotureillaan”, Metorakk kertoi kenraalille. Gaggulabio hymyili muikeasti ja mietti jo uusia ilkeitä suunnitelmia.
”Asemamme viimeiset Kranuat”, Sarajin täytyi huomioida, ”Käyttäkää niitä kunnioituksella. Mestari Ficuksella kuluu jo tarpeeksi resursseja oman sotansa suunnittelemiseen.”
Tunikan läpi ioniaseensa kahvaa hermostuneena näpräilevä Saraji vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kallioisella satamalla kuhisi mahdollisesti sadoittain nazorakeja. Ongelmatapauksessa taisteleminen ei olisi vaihtoehto. Vahki yritti rauhoittaa mieltään huomioimalla, etteivät häntä ympäröivät skakditkaan keränneet sen enempiä katseita. Ehkei ”rodullinen puhtaus” ollutkaan aivan niin absoluuttista kuin Saraji oli kuvitellut.
”Tervetuloa tänne matalaan majaani!” Labio tarjosi jämäkästi kättään vahkille. ”Älä ötököistä huoli, ne maksavat hyvin. Ranuasi ovat maailman voitokkaimman armeijan käytössä! Möygytysbrigaati ei ole meinaan hävinnyt koskaan ainuttakaan sotaa!”
Vahki tarttui rohkaistuneena keltaisen jämeryyden puristukseen. Sikarintuoksu kommandon sensoreissa toi hänen mieleensä kaukaisia muistikuvia yksisilmäisestä komentajasta.
”Metorakk puhui matkan aikana jostain leiristä. Kenties voisin valmistella operaatiotani sieltä käsin? Tällainen hulina ei ole ihan mieleeni.”
”Ehdottomasti!” Labio nyökkäsi. ”En minäkään täällä kauaa viihdy, kohteliaana isäntänä tulin vain ottamaan vastaan. Meillä on päämajassa kaikki herkut operaation johdolle. Hemmetti, jopa minä johdan joukkojani sieltä käsin!”
Skakdikenraalin tuttavallisuus hämmensi ionisoturia. Lukuisien Xialla vietettyjen vuosiensa aikana Saraji ei koskaan ollut ehtinyt tapaamaan kenraalipitoista asiakastaan merten takaa. Asekaupan välikäden, Metorakkin mukanaan tuoma ”tunnelma” ei ollut antanut kovin todenmukaista kuvaa skakdipoppoon johtajasta.
He lähtivät marssimaan pois satamalaiturilta. Isoluinen kenraali iski kätensä vahkin olkapäälle ja kertoi sotatarinoitaan villisti toisella kädellä havainnollistaen. Hämmentävää seuruetta täydensivät Möykyttäjäveljekzet sekä Metorakk, joka oli vielä järjestellyt aluksensa tyhjentämisen.
Tai olisi, jos kaikki valot eivät yllättäen olisi sammuneet satamatukikohdasta. Lastausnosturit pysähtyivät. Metorakk tunsi hetken oksentavansa. Kyberneettiset osat ulvoivat tuskaa. Hän tunnisti sen välit-
Ajatus katkesi, kun Sampsonn räjähti ilmaan tulipatsaana. Metallilevyjä ja puusilppua ryöppysi pitkin satamaa. Skakdi nousi äkkiä jaloilleen ja syöksyi kauemmas, kun uusi isku osui. Oliko se Ussal-laivasto? Vai jokin tuntematon uhka?
Kenraalinsatama ajautui kaaokseen. Sotilaat juoksivat, kun täsmäiskut osuivat vielä komentotorniin, radiomastoon ja yhteen ilmatorjuntaristeilijöistä. Rakennukset paloivat. Kitiinikuorta ja vihreää verta oli kaikkialla. Sarajin epäluottamus ruskeita olentoja kohtaan karisi yhtä matkaa mereen valuvan tutka-aseman mukana. Valmiiksi hermoraunion kommandon sydänkuula jätti useita kohahduksia välistä.
Kenraali Gaggulabio ravisteli kivimurskaa pulisongeistaan noustessaan. Hän ja vahki hänen vieressään olivat selvinneet haavoitta, sillä kaksi kivistä järkälettä olivat seisseet urheasti tiellä. Nyt niiden toiset puolet olivat korventuneet mustiksi.
”Mitä skarar-” Labio örähti.
Lähempänä laituria Metorakk käänsi katseensa taivaalle ensimmäisenä. Saraji seurasi esimerkkiä. Vahki laski helpon yhtälön päässään välittömästi huomattuaan saman pisteen sinistä vasten, minkä sininen skakdikin. Hän oli odottanut jotain tällaista aina selakhiagenttien kohtaamisesta lähtien.
Piste näytti hetkeksi olevan vielä kaukana horisontissa. Se kuitenkin vaikutti selkeästi olevan liikkeessä. Liikkeen nopeus oli kuitenkin paljon enemmän, kuin vaikkapa Sarajin vieressä toljottavien kivipaasien näköelimet kykenivät ymmärtämään. Metalli kalahti kiveä vasten. Punamusta haarniska kohosi Labion ryhmän edessä. Killjoyn jalat ottivat tukevan asennon tulevien uhrien edessä.
”Sinä!”
”No terve mieheen! Muistan sinut sieltä pirskeistä!” Labio hihkaisi ja könysi ylös typertyneenä. Onneksi hänellä ei ollut parhaita päällään.
Punaisen hyökkääjän nyrkki oli kuitenkin kohotettu kohti Sarajin päätä. Vihreä ionimiekka humahti kuitenkin päälle ennen kuin punaiset panssarit olivat ehtineet täysin väistymään esille liukuvan kanuunan tieltä. Ioniterän ei kuitenkaan edes tarvinnut torjua tulevaa laukausta.
Killjoy sai selkäänsä tuskalla täytetyn zamorin toisensa perään. Hän ehti kääntyä vain puolittain hyökkääjää kohti, kun Metorakkin moukari osui tätä naurettavalla voimalla kypärään.
Punamusta ruho oli kuitenkin kosketuksissa maahan vain hetken. Huolestunut kranaolemus haarniskan sisällä antoi puvun lukuisten moottorien korjata kaatumisen kurssia tarpeeksi. Polviltaan pystyyn pomppaava Killjoy havaitsi kypäränsä oikean sivun antennin murskaantuneen. Hänen tähtäämisensä tapahtuisi näemmä tänään manuaalisesti.
Puoli tonnia kiveä iskeytyi kenraalin haarniskaan. Möykytysisku rusensi hänen rintakehänsä ja heitti kolossin selälleen maahan.
”Hyvä, Andesiitti! Hyökkää dioriittinyrkillä! Ja Basaltti, etene oikealle!” toinen kenraali ohjasti kahta kätyriään heiluen kuin nyrkkeilykehässä. Tällä kertaa Miksukaan ei ehtinyt korjaamaan tilannetta ja Killjoy sai nostaa olemustaan kivestä aivan omin voimin. Häntä kohti marssiva rivistö kiveä, kuteja ja ionia oli ryhmittäytynyt paljon nopeammin kuin kralhi oli osannut odottaa. Aikaa ei ollut tarpeeksi isojen lelujen esilletuontiin. Sitä oli kuitenkin sopivasti johonkin hienovaraisempaan.
”Vai että sellaista tänään.”
Killjoyn molempien ranteiden ympäriltä kääntyi laattoja, joiden pinnat kipinöivät punaisina. Välittömästi kun laatat olivat irtaantuneet panssarista kokonaan ja pysähtyneet leijumaan Killjoyn nyrkkien ympärillä, kuin muinaiset medaljongit Metru Nuilaisten kenraalien kaulassa, syttyivät niiden metriset ioniterät.
Kahdeksat sellaiset, jos tarkkoina oltiin.
Saraji joutui ottamaan villin väistöliikkeen yllättävän ioniteräsotkun tieltä ja kompasteli sivummalle. Kralhin katse kohtasi Metorakkin. Edellisestä kerrasta olikin jo hetki.
”Olit Xialla”, skakdi sihahti ja kävi konekenraalin kimppuun. Hän hyökkäsi kuin moukari olisi vain hänen kätensä pidennös, halliten sen liikeratoja yllättävällä tarkkuudella. Aina, kun Killjoy ei ollut reagoimassa jonkun iskuun, skakdi tulitti tätä toisessa kädessä pitämällään raskaalla pistoolilla.
Ionikaaoksen keskellä puhkuva Killjoy jätti luodit välillä huomiotta keskittyäkseen Sarajin salamanopeisiin pistoihin, joista yllättävän moni ehti kralhin viuhuvan puolustuksen lävitse.
”Sinun pitäisi alkaa liikkumaan paremmassa seurassa, poika”, kralhi ilkkui Sarajille samalla, kun antoi rakettimoottorin vauhdittaman potkun iskeytyä Metorakkin leukaan, ”Tämän roskaväen voisi tiputtaa toistamiseenkin Vuoren syötäväksi.”
”Hyvä, Basaltti! Pystyt siihen! Nyt, ryoliittilyönti!” Gaggulabio ohjasti sivusta kivimiestä, jonka iskujen väisteleminen ei ollut Killjoylle varsinaisesti ongelma. Hän kuitenkin kuuli myös typerän skakdin antamat ohjeet.
Nazorakit olivat toipuneet ensi-iskusta hälyttävän nopeasti, sillä varavirtajärjestelmät olivat jo päällä. Hälytyssireenit ulvoivat. Komentoja huudeltiin. Sotilaita organisoitiin. Ilmatorjuntaa miehitettiin. Yksi upseeri kokosi vartiojoukkoja tunkeilijan pois ajamiseen. Toinen yritti kuumeisesti saada kommunikaatioyhteyksiä pelaamaan. Moottoripyörälähetti oli jo lähtenyt pesiin varmuuden vuoksi.
Jossain pilvien yläpuolella, kaukana nazorakien ilmatorjuntajärjestelmien kantamattomissa, kolme selakhia välitti näitä samoja tietoja Killjoyn kypärään. Taistelu nelikkoa ja näiden sikarinjämiä pureskelevaa moraalista tukea vastaan oli jo nyt kestänyt kauemmin kuin Nascoston kenraali oli suunnitellut. Saraji piti saada irti skakdeista, ja sen tulisi tapahtua ennen kuin torakat toipuisivat ensi-iskusta.
Kommandovahkin hyökkäykset punaista valloittajaa kohtaan hurjistuivat hetki hetkeltä. Vauhtiin päässyt Saraji tuntui olevan jo jokaisella taistelukentän kulmassa, koordinoiden omat hyökkäyksensä erinomaisesti Metorakkin iskujen kanssa. Nyt neljältä puolelta yhtäaikaisesti tulevat hyökkäykset ahdistivat Killjoyta ohjusten siivoamalla tasanteella kuvitteelliseen nurkaan. Kralhi tarvitsi edes yhden perääntymissuunnan tilanteen rauhoittamiseen.
Yksi polkaisu ja komento visiirin sisäiseltä ruudulta. Punainen moduuli Killjoyn säärestä irtosi ja putosi maahan. Toisen mustan käden ioniterät sammuivat hetkeksi, kun se kumartui nostamaan moduulin maasta ja samoin tein sinkoamaan sen kohti toista kivimöhkälettä.
”Ei, Andesiitti! Varo! Käytä graniittikilpeä!” kivikouluttaja huusi, mutta liian myöhään.
Punainen metallinen asia tarttui möykyttäjän naamaan. Jostain sen uumenista työntyi esiin moduuli, joka näytti aivan yhdeltä kralhin puvun moottoreista. Toinen kivipaasista pysähtyi hetkeksi ihmettelemään, kuinka tämän toveri oli oppinut lentämään ja miksi prosessi näytti niin hallitsemattomalta. Vatukan naaman yllättävä työntövoima sinkosi möhkäleen jonnekin Kenraalinsataman kallioiseen maastoon. Ja näin Killjoy loi itselleen paljon tarvitsemansa hengitystilan.
Hengitystila kuitenkin kärsi, kun skakdin kenraalin naamaan työntämä kranaatti räjäytti kaiken hapen pois. Metorakk iski paksun veitsensä jonnekin Killjoyn selkähaarniskan saumakohtaan Sarajin hyökätessä edestäpäin.
”Basaltti, tsemppiä! Käytä gabrotyrmäystä!”
Taistelun hurmoksessa Killjoy ei ollut aivan varma oliko Metorakkin isku tullut puvusta läpi vaiko ei. Saraji ainakin väisti ionteräisen nyrkin heilautuksen helposti. Skakdista Killjoyn taasen piti vääntäytyä väkisin irti. Kypäränsä sisällä kralhi kirosi raskaasti. Hänet oltiin pakotettu juuri siihen taisteluun johon hän ei halunnut. Nimittäin lähitaisteluun. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että Saraji pääsisi pakenemaan.
Taustalla huudettiin jotakin Zankzoraksi. Vänrikki 703 johti puoli komppaniaa vartiosotilaita taisteluun mukaan. Ilmassa haisi kitkeränä kaasu. Satama kuhisi torakoita. ”Na Zora”, ne huusivat, kun hyönteiset rynnäköivät pistinten kera skakdien rinnalle. Kauempana konekiväärien sulkutuli peitti taivaan.
Skakdien ollessa hetken sivummalla ja Sarajin laskiessa omia sekoittuneita askeliaan sai Killjoy hetken keskittyä jäljelle jääneen kivipaaden nyrkkien väistelyyn. Taisteluksi se oli juuri sen verran hidastempoista, että kenraali ehti ottaa yhteyden taivaalle.
”Tämä ei toimi. Tarvitsen pudotuksen. Erottakaa skakdit Sarajista.”
Yläilmoista kuului rasahdus ja huolestunut vastaus. Paikallaan leijailevan pudotusaluksen ohjaamossa oli tungosta kaikkien kolmen selakhin kumarrellessa mikrofonin edessä.
”Siellä on täysi taistelutanner. Emme me selviä siellä minuuttiakaan.”
Jälleen yksi kivinen heilahdus. Killjoy yritti samalla arvioida lähestyvien torakkajoukkojen vahvuuksia.
”Shasaalin lelut käyttöön. Ottakaa varovaisesti ja odottakaa, että alus on valmiina laukaisemaan Onukivun. Kilvet esiin, eikä turhia riskejä.”
Käsky oli käynyt ja kaksi muuta sisarusta valmistelivat jo kyseenalaistamatta laskuvarjojaan. Vanhimman mielessä kyti kuitenkin yhä epäilys.
”Olemmeko me varmoja, että se edes toimii?”, hopeapanssarinen tivasi kurkistellen samalla tavaratilaan ahdettua kolmikotelolaitetta.
”Rukoilkaa jumalatartanne, että Brosnilla on pysynyt jakoavain kädesh-”
Killjoyn kesken taistelun käymä keskustelu kostautui, kun kallion murskaava voima iskeytyi toistamiseen häntä suoraan rintakehään. Tärähdys oli niin kova, että radioyhteys yläilmoihin katkesi hetkeksi. Saraji käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja sivalsi hurjana maassa makaavaa hyökkääjää. Ionisoturi vannoi, että vihreä terä oli osunut maaliinsa. Kralhikenraali kuitenkin loikkasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ohikiitävän hetken Saraji oli luullut, että taistelu olisi päättänyt.
Killjoyn punaiset ioniterät viuhuivat jälleen, mutta kommando huomioi jo aiemmin kuinka laiskoja niiden sivallukset olivat. Kuin teknosaatana ei olisi edes yrittänyt osua Sarajiin. Metorakkinkin Killjoy työnsi syrjään kerta kerralta vähemmän hurjistuneena. Aivan kuin Killjoy olisi pelannut vain aikaa…
… eikä aikaakaan, kun taistelukenttä peittyi sankkaan savuun. Metalli kalahti kiveä vasten kolmasti, kun kirjaimellisesti tyhjästä pudonneet savukranaatit verhosivat maanisesti Sarajia tuijottavan kenraalin keinotekoisen usvan keskelle. Taisteluun juuri ehtineet Nazorak-pistimet pysähtyivät kuin seinään. Taustalta jaeltu konekiväärituli taukosi hetkeksi. Muutaman sekunnin ajan taistelukentällä vallitsi hiljaisuus. Savusta sankimman hälvettyä Metorakk ei jäänyt aikailemaan. Moukari heilahti kohti paikallaan seisovaa kralhia.
Ja pysähtyi energiakilpeen väliin loikanneen selakhin käsissä.
Vanhimmaisen hurjistunut katse kohtasi skakdin. Kilpi työntyi lähemmäksi Metorakkin kasvoja pakottaen tämän perääntymään. Hitaasti hälvenevässä savussa Sarajin seuraava ryntäys pysähtyi pariin kaksiteräisiä aseita. Laskeutuneen selakhikolmikon irroitetut laskuvarjot lentelivät jo tuulen mukana pitkin satamaa.
”Kiitos”, kralhi heitti ionisoturia pidättelevälle kaksikolle kiitäessään näiden ohi. Sarajin toinen kohtaaminen siskosten kanssa ei tällä kertaa päättynyt pakoon. Se päättyi mustaan nyrkkiin, jonka omistaja ei edes vaivautunut aseistautumaan iskua varten. Se ei ollut tarpeen.
Saraji tunsi kasvojensa Xenin haurastuttaman puoliskon murenevan Killjoyn haarniskan käsittämättömän iskuvoiman edessä. Miltei tajuntansa menettäen vahki kirosi omaa huomiokyvyttömyyttään. Hän olisi voinut väistää helposti, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi totelleet. Aivan kuin osa hänestä ei edes olisi halunnut väistää. Kuin hänen jokainen iskunsa ja väistönsä tähänkin asti olisivat olleet jonkun muun määräämiä.
Kun Sarajin ruho upposi syvälle vesirajan puiseen rakennelmaan oli kenraali jo aivan hänen kannoillaan. Vahki oli onnistuneesti erotettu taistelukumppaneistaan ja nyt kralhilla oli kaikki maailman aika leikkiä hänen valmiiksi hauraalla hengellään. Mutta ennen kuin Killjoyn käsikanuunan laukaus osui maaliinsa oli Saraji saanut raajansa taas tottelemaan. Kenraalinsataman edustalle hyökkäyksen aikana ryhmittyneistä lukuisista sotalaivoista lähimpänä rantaa seilaava sai ihmeellisen loikan suorittaneen kommandon suoraan kannelleen. Vierailu ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Taistelemisesta jälleen täysin tarpeekseen saanut ionisoturi poukkoili kannelta kannelle, laivasta laivaan. Vahinkoa ottaneen kypäränsä vuoksi Killjoy ei edes yrittänyt lähteä tulittamaan vahkin perään. Normaalisti kenraali olisi singonnut itsensä välittömästi ilmaan ja aloittanut ohjuspommituksen Nazorakien rivistöihin. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Nyt kralhilla oli mukanaan jotain uutta.
”Miksu, on aika.”
”Mutta herra… ööh, setäherra… sotaherra! Näitä… näitä on niin paljon. En minä tiedä mistä aloittaa!”
”Ei tarvitse valita. Käytä kaikkea.”
”M-mutta… herra, eikö tämä ole nyt hieman liik-”
”Minä en palkannut puolta Nynrahia taikomaan tätä haarniskaa minulle käytettäväksi säästöliekillä. Koko arsenaali. Nyt! Jos meidän pitää räjäyttää koko nazorakpopulaatio Sarajin mukana niin harva jää suremaan!”
Sen enempää Miksu ei sitten uskaltanutkaan väittää vastaan. Yhä kauemmaksi merelle loikkiva Saraji ei pysynyt yhdessä laivassa muutamaa sekuntia kauempaa. Jossain Killjoyn takana Metorakkin kauemmaksi ahdistaneet Breznikovat kuitenkin pitivät huolta siitä, että Killjoy pääsi viimein suorittamaan sen osion suunnitelmastaan, millä hän olisi mielellään avannut koko taistelun. Hänen onnekseen Sarajin ”pakotaktiikat” eivät myöskään olleet älykkäimmästä päästä.
Kralhin jalat ottivat leveän haara-asennon telakan aivan vesirajan kärventyneissä raunioissa. Miksu laski kolmesta alaspäin. Nollan kohdalla arviolta jokainen mikroskooppinen servo Killjoyn haarniskassa alkoi kääntymään. Ne muutamat nazorakit, jotka saivat todistaa tästä seuraavaa näkyä alkoivat voimaan pahoin.
Koko punamustan haarniskan kääntyessä pala palalta ympäri, saivat läsnäolijat todistaa nynrahlaisien innovaatioiden voimaa. Killjoy ei ollut ensimmäinen, joka oli esittänyt takojille ratkaisevan kysymyksen: ”Kuinka zamorit oikeastaan edes toimivat? Minne se kaikki tavara niiden sisällä oikein edes menee?”
Ei kralhi moisiin ammattisalaisuuksiin vastausta ollut saanut. Mutta teknologian (vai liekö taian) todellisen voiman hän silti sai valjastaa.
Killjoyn vasemman käden uumenista työntyi esiin asioita, joiden ei missään nimessä olisi kuulunut mahtua sinne. Mustan Käden sotalaivoistakin tuttua BH-5474N panssarintorjuntatykkiä ympäröi kahdeksan kappaletta lämpöohjautuvia ohjuksia laukovaa BH-15 laukaisinta. Aseharrastelijoiden käyttämä leikkimielinen ”monta ohjusta” -termi muuttui huomattavasti vähemmän hauskaksi sadan moisen jahdatessa kohteitaan ympäri taistelukenttää.
Killjoyn oikeaa kättä ei enää edes ollut. Olkapään kohdalta kenraalia peitti kymmenkunta Miksun automaattisesti ohjailemaa MÖRKÖ-konetykkiä. Kralhin reisien ja säärien aukeavat luukut esittelivät maailmalle sarjan pimeyden metsästäjien holveista takaisin ”lainattuja” Nynrah-pulssikivääreitä. Jalkapohjiin (lähinnä todella epätoivoisten tilanteiden varalle) aukesi lajitelma SIHTI-haulikkoja.
Olkapäillä aluetta skannasivat useat Voitto Korporaatiolta anastetut laser-sarjatuli-jakelijat. Niskasta kohti taivasta aukeavat mannertenväliset novaohjukset pitivät huolta siitä, ettei Killjoyn enää koskaan tarvinnut huolehtia vihollisten koosta.
Noin puoli minuuttia myöhemmin loput Voitto Korporaation innovaatioista purkautuivat esille. Kenraalia asekasan alta ei enää edes näkynyt. Killjoy oli muuttunut absoluuttisen kaaoksen palloksi, jonka kantama oli kenen tahansa järkevän mielestä ”liikaa” ja tuhon suuntia kaikki 360.
”148 asejärjestelmää valmiina laukaisuun, herra.”
”Et satu Miksu olemaan elokuvien ystävä?”, Killjoy yllätti huolestuneen rannepanssarinsa kysymyksellään.
”Öm. Kyllähän mestarini minulle kaikki Steltin klassikot näytti. Ja vuosittain katsomme Oskarr-palkintogaal-”
”En tarkoittanut tekotaiteellista roskaa vaan oikeaa viihdettä! Kai sinä nyt ”Sotalaivan” olet nähnyt?”
”Se on se klassikko, josta tehtiin lautapeli!”, Miksu innostui.
”Jota kukaan ei pelaa”, Killjoy täydensi, ”Brändillä rahastamista! Mutta iske droidit taivaalle. Tarvitsen alueesta ruudukon.”
Krana-asia ei enää tohtinut aikailla ja lähetti jostain Killjoyn puvun uumenista neljä hädin tuskin nyrkin kokoista skanneripalloa lentelemään ympäri satama-aluetta. Kenraalin näkökenttään piirtyi laaja kuva vesistöstä, jonka halki lukuisat nazorakien sotalaivat lipuivat, hakien samalla paikkaa josta laukoa täyslaidalliset telakalle perkelöityneeseen saatanaan.
”Koordinaatit”, Killjoy komensi ja näkymä jakautui ruudukoksi. Sarja kirjaimia ilmestyi ruudukon vasempaan reunaan ja numeroita alas. Keskellä merta kralhi näki kahden laivan välillä vihreähohteisen vilahduksen. Saraji oli päätynyt pienemmän fregatin kannelle niin kauas rannasta, kuin vain suinkin kykeni.
”Öööh… herra”, Miksu puhutteli huolestuneena, ”Olethan sinä varmasti tietoinen, että zamoreiden ei yleensä tarvitse pitää portteja auki tällä viisiin pysyvästi… ne kun on tarkoitettu lähinnä… noh, räjähtämään.”
”Älä naurata, Miksu, totta kai minä tiedän. Me räjähdämme taivaan tuuliin arviolta puolessatoista minuutissa jos pidämme kaiken tämän ulkona siihen asti.”
”Äläs nyt jaksa hermoilla. Hyvinhän tässä on aikaa, tehdään tästä elämämme parhaat puolitoista minuuttia… noh, nyt ehkä vain yksi minuutti.”
Miksu tutisi hallitsemattomasti rannepanssarissaan, kun Killjoyn ensimmäinen käsky kajahti.
”A-8!”
Koko kuoleman pallo nytkähti, kun lukemattomat kanuunat jysäyttivät torakkalaivaa lähimpänä yhdessä puvussa mollottavaa kaksikkoa. Valonvälähdys sokaisi nazorakeja kilometrin säteellä. Killjoyn kotikutoisessa ruudukossa kohdassa A-8 ei enää ollut mitään. Raaka tulivoima oli pyyhkinyt paatin materian niin harvaksi, ettei sitä enää kyennyt silmin havainnoimaan. Tästäkin huolimatta Miksu koki tarpeelliseksi räimäistä tyhjyyttä muutamalla ohjuksella.
”Sitten A-5, B-4, D-8 ja F-2.”
Epävarmuudestaan huolimatta Miksun tähtäävä… ”silmä”? oli tarkka. Aseet laukesivat uudestaan ja hävitys poisti kentältä juuri sopivasti ne laivat, joiden tykit oltiin ehditty suuntaamaan rannan punamustaan saatanaan.
”Eikö tämän pelin pointti ollut se, ettet sinä tiedä missä vastustajan laivat ovat? Että pitää arvata?”
”Hyst. Sitten lähimmät kohteet, katso tutkasta ja…”
Killjoy ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen selkänsä ohjuspatterit tyhjensivät itsensä. Lämpöhakeutuvat projektiilit eivät kuitenkaan suuntautuneet kohti harvennettua laivastonpoikasta vaan jatkoivat suoraan ylös ja katosivat jonnekin pilvien yläpuolelle.
”Miksu… mitä helvettiä sinä oikein-”
Mutta krana-asia oli vain totellut käskyjä. Eikä kulunut aikaakaan, kun pilvien yläpuolelta alkoi putoamaan palavia ruumiita. Torakoiden juuri saapunut rakettireppuosasto oli yrittänyt yllätyshyökkäystä, mutta Miksun tutka oli ollut tarkka. Nyt niiden kohtalo odotti palasina meren pohjassa.
”Pirulauta, Miksu! Sinähän alat oppia!”
Kenraalin kehut loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun kenraali havaitsi sankan savun nousevan jokaisesta haarniskan raostaan.
”Jahas ja sitten kevyempään varustukseen.”
Käskystä pallo alkoi purkautumaan ja Killjoyn muodot alkoivat hitaasti nousemaan taas esille. Ulos jäi laserjakelijoiden lisäksi teknosaatanan vasemman käden kanuunat ja olkapäiden ohjusjärjestelmät.
”Tuota, herra. En haluaisi kyseenalaistaa strategisia päätöksiäsi, mutta eikö olisi ollut tehokkaampaa käyttää minuutin tulivoima Sarajin ampumiseen? Nyt me vain siivosimme rannikon!”
”Ja havaitsetko, ettei hänellä ole nyt ainuttakaan pakoreittiä. Ylivilkkaat jalat tai ei, se pirulainen ei riskeeraa loikkaamista jorpakkoon. Vahki vedessä ei ole kaunis näky.”
Kaukana laivaston takaosassa Saraji kirosi havaittuaan ongelmansa. Paniikissaan ionisoturi oli ajanut itsensä umpikujaan.
Killjoyn paino oli laskenut takaisin inhimillisiin svääreihin ja kenraali ottikin välittömästi eroa maankamaraan. Muutaman metrin maan yläpuolella leijuva teknoilija skannasi laivaston perukoita. Muutama raskas tykistönlaukaus viuhahti kenraalin pään ohitse, mutta torakkakapteenien tähtääminen oli muuttunut loputtomasti vaikeammaksi nyt, kun Killjoy oli siirtynyt taas ilmaan.
”J-7, Miks-”
Kenraalin käsky keskeytyi siihen, kun hänen vasemman olkapäänsä lasepatterit irtosivat sijoiltaan. Jokin oli läpäissyt laitteen juurinivelet ja syövyttänyt aukon metalliin.
”Mitä pirua?”
Ja samalla hetkellä reikä suli hänen oikean olkapäänsä ohjuspattereihin. Kenraali käänsi katseensa takaisin kohti satamaa, jossa suurin osa torakkajoukoista jahtasi parhaillaan kolmea selakhia jotka olivat ottaneet suunnakseen suuren nostokurjen huipun.
Seuraava kuti tuli Killjoyta suoraan kasvoihin. KAL-panssari kyllä kesti, mutta sen punainen maalipinta häivyttyi hapon pauloissa.
”Miksu! Meillä on tarkka-ampuja!”
”Yritän löytää kohdetta, mutta nämä kudit tulevat jostain kaukaa. Kallioilla päin on liikaa liikehdintää jotta voisin kohdistaa vihollisen tarkkaa sijaintia.”
Ranteen ohjuspatterin heikot kiinnikkeet tarjosivat tarkka-ampujalle erinomaisen seuraavan kohteen. Sen kipinöivät jäänteet putosivat Killjoyn alapuolelle ja leimahtivat liekkeihin.
”Unohda koko juttu, Miksu. Saraji on nurkassa. Lähdetään esittelemään hänelle taktiikkamme.”
Kallioilla, noin kilometrin päässä rantaviivasta, yliagentti 720 virnisti leveästi ja laski tarkkuuskiväärinsä. Hyönteiskädet avasivat vihreää nestettä sisältävän juomapullon ja kaatoivat ison kulauksen hapotettua juomaa tämän kurkusta alas. Hänen tehtävänsä oli onnistunut. Vihollinen oltiin saatu ajettua pois maalta.
Tähtäimetöntä kivääriään silittelevä tiedustelupalvelun kasvatti vyötti pullon takaisin kiinni itseensä ja katsoi, kuinka punamusta tuhon lähettiläs kiisi taivaiden halki kohti ilmatorjuntatykeillään laulavia sotalaivoja. Sataman vartiolaivasto oli uhrattavissa. Ja imperiumin kosto tulisi olemaan hurja.
Satamassa taistelu kuitenkin raivosi edelleen ja harmaa rautakontti murskasi jälleen yhden nazorakien hyökkäysjoukon. Kolmen selakhin kaappaama nosturi tiputteli satamasta löytyvää raskasta kalustoa hyönteisten niskaan. Pudotusaluksessa kalibroituvan Onukivun laukaisua hermostuneena odotteleva kolmikko oli päättänyt linnoittautua paikkaan, johon pääasiassa pistimillä varustautuneet hyökkääjät eivät kyenneet etenemään erityisen tehokkaasti. Kenties se johtui siitä, että pistimen kantomatka oli keskimäärin pistimen varren pituinen.
”Tuo trukki tuolla!”, keskimmäinen huuteli ohjaussauvoja hallitsevan kuopuksen korvan juuressa. ”Ja sen jälkeen tuo sotalaiva! Tuo… tuo jota se yksi hullu ei vielä päräyt-”
Tulipallo häikäisi vihreän kolmikon silmiä. Oranssit visiirit laskeutuivat automaattisesti sisarusten silmille suojaamaan näitä valosaasteelta.
”Unohda.”
Vanhimmainen tuhahteli puoliksi huvittuneena kilpensä takaa. Nosturin avointa takaosaa tilkitsevä selakhi yritti parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei alhaalta kasvavissa määrin keskittyvä konekiväärituli muuttaisi nuorempia seuloiksi.
Alempana Metorakk analysoi tilannetta. Raskailla aseilla nosturin saisi hetkessä matalaksi. Valitettavasti niitä ei juuri ollut käytettävissä.
Hän määräsi erään nazorak-aliupseerin lähettämään jälleen uuden aallon hyökkääjiä yrittämään torniinkiipeämistä. Lähinnä siksi, että vihreillä saastoilla olisi jotakin tekemistä.
Kenraali Gaggulabiolle tilanne ei sen sijaan ollut pulma eikä mikään. Ehei, hän tiesi mitä tekisi! Sillä…
Yhtäkkiä, NINJOJA!
Savupilvestä ilmestyi nosturin katolle ryhmä skakdeja mustissa trikoissa.
Breznikovista parhaiten koneiden parissa viihtyvä kiljaisi säikähdyksestä ja reaktiomaisesti aktivoi naamiovoimansa. Kristallinen illuusio ilmestyi kolmikon ja yhden siskosten kimppuun hyökkäävien skakdin väliin. Trikookroppaisen korston litistyvä naama ei ollut samaa mieltä siitä, että siskoksen luoma naamiotemppu oli vain illuusio. Loikkaavan skakdin vauhti oli juuri tarpeeksi lennättämään tämän kimpoamisen voimasta alas nosturista.
Ninjat osoittivat yliskakdillista akrobatiakykyään pudottautumalla sisään nosturin ohjaamoon. Heidän kuolettavat ninjaiskut kilpistyivät Brezien kilpiin. Ohjaamo muuttui kaaokseksi, sillä kahdeksan henkilöä on aika paljon koppiin, joka on suunniteltu yhdelle.
Liikesarja, jota sisaruksista vanhin harjoitti, muistutti paljolti tyyliä jolla eräät lähistöllä vartovat kivipaadet hoitivat taistelunsa. Suorakulmaista kilpeään edestakaisin sahaava selakhi möykytti ninjoja hurjistuneena vasten metallista kaidetta, joka erotti skakdit skakdeja matkan päätteeksi puurouttavasta pudotuksesta. Osa hyökkääjistä pökertyi jo ensi-iskuihin. Loput saivat tuta mekaanikkovan kalvan tarkat pistot. Trikoo ei sisarusten onneksi paljoa teriä estänyt.
Mutta vaikka skakdien isku osoittautuikin kovin vajaavaiseksi teholtaan oli se kuitenkin ostanut nazorakeille tarpeeksi aikaa. Hetken paikallaan pysynyttä nosturia pitkin kiipesi jo lukemattomia ruskeita raajoja.
”Nyt pitäisi liikkua!”, nuorimmainen jo hoputti. Kahden muun ei tarvinnut arvioida tilannetta kauaa. Näiden askeleet veivät jo kohti nosturin huojuvaa kärkeä. Liian monta kirosanaa päässään lausuttuaan kuopus alkoi kääntämään kurkea ja sen vinssiketjua kohti enemmän suojaa sisältävää konttiviidakkoa. Vanhimmat eivät jääneet edes odottamaan nosturin pysähtymistä vaan tasapainonsa vakuuttavasti pitäen siirsivät itsensä kymmeniä metrejä kohti maata roikkuvaa kettinkiä. Kun jälkeen jäänyt sisarus oli viimein saanut kurjen kohdilleen olivat kaksi muuta jo hyvää vauhtia laskeutumassa konttien sekaan. He näkivät etäältä pyylevän skakdikenraalin tallustelemassa niitä kohti.
Valitettavasti muuan murhaajaskakdi ampui itsensä pienen suihkukoneen voimalla päin selakheja näiden tasapainoillessa nosturinpäässä.
Toinen horjahti suoraan alas. Haarniskoituneemmasta Metorakk nappasi kiinni ja putosi tämä edellä suoraan konttien keskelle.
”En ole tappanutkaan selakhia pitään aikaan”, hän totesi hämmentävän monotonisesti heittäessään Brezin kilven sivuun.
Selakhi onnistui nousemaan, mutta tämän kalvan isku kilpistyi skakdin nyrkkiin. Taistelu kaatui epätoivoikseksi painiksi, kun Brez huomasi olevansa selkä suurta konttia vasten. Metorakk sai veitsi-illuusion kasvoihinsa, mutta siinä vaiheessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Hän raastoi ja repi selakhihaarniskaa veitsillään ja kynsillään. Torahampaat repivät kappaleita selakhin naamiosta.
Oranssi veri tirskui pitkin hopeista haarniskaa, kun taistelujen kovettama selakhi yritti pitää pintansa tilanteesta loputtomasti nauttivaa skakdia vastaan. Brez yritti olla välittämättä siitä, että naamionsirpaleiden mukana oli kadonnut suurikokoinen palanen hänen kasvojaan. Metorakkin päätä väkivalloin syrjään työntäessään selakhi huomasi ettei hänen alaleukansa enää liikkunut.
Brez ei luultavasti olisi onnistunut pakenemaan tilanteesta ellei taivaalta tiputtautuva vihreä vihapallo olisi muistuttanut Metorakkia siitä, että siskoksia oli kuin olikin kolme. Mutta toisin kuin vanhimman sisaruksensa kohtalosta hurjistunut kuopus osasi odottaa, oli sininen skakdi edelleen parhaiten tilanteen tasalla.
Teräksenharmaa nyrkki tarttui ilmasta kalpaan, jonka terä oli lähellä upota vauhdilla skakdin harjakkaaseen selkään. Pikku-Brezin ilmalennon suunta muuttui vauhdista kohti lähintä konttia. Kipeä kohtaaminen täräytti viimeisenkin siaruksen kanveesiin ja kolmesta ruumiista pienin lysähti avuttomana maahan.
Keskeytyksestä pettynyt Metorakk vetäisi pistoolinsa ja osoitti sillä epäonnista hyökkääjää. Xar-Nekkin mestaaja oli suorittamassa jälleen uuden teloituksen… mutta sitten kenraali keskeytti hänet.
”Metorakk! Teloitukset eivät miellytä esteettistä silmääni!” kiviskakdin baritoni kajahti lähistöltä.
”… mutta”, kaksikosta väkivaltaisempi yritti.
”Lisäksi, et sinä nyt teloita puolustuskyvyttömiä, siitäkin huolimatta että ne olisivat naisia!”
Metorakk vilkaisi kenraalia epäuskoisesti. Se vilkaisu oli tarpeeksi tilannetta konttien välistä seuranneelle keskimmäiselle sisarukselle.
Käytännössä koko tarvikelaukkunsa sisällön skakdien juureen tyhjentänyt Brez kaappasi maassa makaavat sisaruksensa kauemmaksi lukuisien savukranaattien verhotessa Metorakkin ja tämän kenraalin niin paksuun verhoon, että molempien täytyi kumartua suojaamaan kasvonsa. Nopeilla loikilla tovereitaan konttien taakse siirtävä mekaanikko onnistui läpsimään kaksikon suurin piirtein tilanteen tasalle. Verrattaen pahan tällin saanut nuorimmainen ymmärsi keskimmäisen huulilta tarvittavat sanat.
”Kalibrointi valmis.”
Jo konttien välissä väijyessään Brez oli antanut käskyn pilvien yläpuolella leijuvalle pudotusalukselle vapauttaa täysi onukipu. Savun keskeltä marssivien nazorakien askeleet pysähtyivät hetkeksi, kun jotain suurta, metallista ja käsittämättömän masentavasti maalattua jysähti voimalla jonnekin joukkojen eteen. Ilmiömäisellä tarkkuudella, vain muutaman metrin itseään kasailevien siskosten taakse tiputtuttautunut kolmesta osasta koostuva laite värähteli paikallaan, valmiina täyttämään tehtävänsä. Jos Nascostolla hävittäjiä huoltava shasaali olisi ollut näkemässä, olisi kenties voinut todistaa paradoksaalisen ”slaavihymyn”.
Yksi kerrallaan sisarukset asettuivat laitteen koteloiden eteen ja rukoilivat, että keskimmäisen auheuttama savukaaos riittäisi pitämään vihollisjoukot kaukana tarpeeksi pitkään. Hopeiset rintapanssarit tippuivat yksi kerrallaan maahan ja paljastivat selakhien rintaan upotetut valkoiset painikkeet.
”Kolme”, vanhin laski kivuliaasti.
”Kaksi”, mekaanikko jatkoi täydellisen synkronoidusti.
”Yksi”, kuopus vahvisti.
Ja jokainen iski kämmenellä rintaansa.
Kotelot avautuivat ja lukuisat rautaiset kourat tarttuivat selakheihin ja nostivat nämä ilmaan. Vihreät ja hopeiset KAL-haarniskan palaset loksahtivat paikalleen yksi kerrallaan. Ruuvit kiertyivät ja servot testasivat toimintaansa. Teknoisan saatanan nupista hyvin tutuksi käynyt kypärän muoto muodostui pala palalta myös sisarusten päiden ympärille.
Kaksi skakdia eivät olleet uskoa silmiään.
Asejärjestelmät aktivoituivat yksi kerrallaan ja kolmen oranssin visiirin sisäpinnat täyttyivät potentiaalisesti hyvin tuhorikkaasta informaatiosta. Lopulta Killjoyn kolme karmeaa kopiota irtautuivat kourista ja ryhmittyivät riviin. Skakdien takaa rynnivät nazorakit saivat nyt vastaansa naurettavasti liikaa tulivoimaa. Kypäränsä sisällä edelleen pahasti vuotava vanhimmainen Brez vain kirosi sitä, miksi tämä taistelua loputtomasti helpottava elementti ei voinut tiputtautua peliin muutamaa minuuttia aikaisemmin.
”Pienuuttani minä kompensoin ilkeydellä”, kuului ensimmäinen uhitteleva karjaisu, jota seurasi rakettimoottorien avustama vihreä KAL-nyrkki, jonka loppusijoituspaikaksi kuopus oli valinnut sinisen skakdin ylisuuren leuan. ”Saatana!”
Kapteeni 988:n puuroutunut ruumis valui kallistuneen laivan kannella alaisiensa jalkojen juureen. Killjoyn välinpitämätön, syrjään sysäävä ranne murskasi voimallaan tielle jääneen upseerin kallon. Laivan harvat yhä hengissä olevat nazorakit yrittivät perääntyä kannen alle suojaan naurettaviin svääreihin äityneeltä taistelulta. Salamannopeasti halki laivan liikkuva ioniterä lävisti pakenevista monet jo puhtaasti vahingossa. Saraji kykeni nopeudellaan yhä väistämään häntä seuranneen Killjoyn hyökkäykset, mutta hän ymmärsi, että rantaviivan läheltä tuhotut laivat estivät häntä palaamasta enää satamaan. Vahki yritti ostaa itselleen aikaa, mutta hän oli taistellut jo aivan liian pitkään. Hän huomasi askeleissaan jo hidastumisen merkkejä.
Killjoyn taktiikka puri. Kenraali ei edes yrittänyt osua ionisoturiin tuliaseilla vaan oli ottanut kattavan ionivarastonsa jälleen käyttöön. Monimuotoiset terät viuhuivat Killjoyn jokaisella puolella, juuri tarpeeksi tiuhaan estääkseen Sarajin väsyvät hyökkäykset. Killjoyn ei edes tarvinnut hyökätä itse. Nascoston keihäänkärki vain eteni hitaasti laivan kannella, odottaen Sarajilta kriittistä virhettä.
Jälleen yksi pisto ja heti perään sivallus. Edelleen aivan liian nopeita Killjoylle puhtaasti torjuttavaksi, mutta kenraali epäili, ettei ionisoturi ollut vieläkään huomannut haarniskan kommandovakuutusta. Killjoynkin silmä havaitsi kyllä jo liikkeiden hidastumisen. Kenties siinä oli syy Sarajin epätoivoiseen ajan pelaamiseen.
”Minä en päästä sinua täältä elossa!” Saraji uhitteli hengästyneenä, pysähdyttyään komentosillan katolle. Killjoy ei aikonut antaa vahkille hengähdystaukoa, vaan työnsi itsensä jalkaraketeillaan suoraan tätä kohti. Saraji joutui pudottautumaan taas laivan kannelle, jonne Killjoy laukaisi panoksen tykkikädestään. Vahki väisti, mutta horjahti sen tehdessään. Killjoyn seuraava hyökkäys ajoi Sarajin viimein tarpeeksi uhkarohkeaan sivallukseen. Hidas, mutta voimakas hyökkäys iski vihreän ioniterän suoraan Killjoyn kypärään.
Johon se pysähtyi. Digitaalinen häiriö kulki miekan ja kypärän osumapisteesta ympäri punamustan haarniskan. Ennen kuin Saraji ehti hyppäämään irti, ehti Killjoyn musta koura tarttumaan miekan terästä kiinni. Ionit rätisivät toisiaan vasten ja Nascoston kenraalin ionipäällysteinen haarniska riuhtaisi yhdellä nopealla liikkeellä miekan pois nyt ionittoman soturin käsistä.
Saraji horjahti taaksepäin riuhtaisun voimasta, mutta järkyttynyt vahki pysähtyi kralhin uuteen tarttuvaan kouraan. Saraji nousi ilmaan Killjoyn roikottaessa tätä tämän päästä.
”Tämä on Creedystä”, kenraali ärjäisi ja paiskasi vahkin kasvot edellä laivan kannen metallisiin kaiteisiin. Kuului kuvottava ääni, kun ionisoturin kasvot murskaantuivat siltä puolelta, miltä Xen oli niitä viikkoa aikaisemmin silponut.
Saraji havahtui kuitenkin takaisin hereille miltei välittömästi, mutta ei laivan kannelta. Sen sijaan hänen edessään aukeni jonkinlainen puutarha. Sen marmorista koostuvat tiet kiemurtelivat ympäri kukkapenkkien ja tummakivisten suihkulähteiden. Vahki väänsi itsensä ylös ja yritti hapuilla aiemmin maahan lentänyttä miekkansa kahvaa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Samalla hän huomasi, että hänellä ei enää ollut tunikaansa.
Saraji vilkuili puutarhaa ympärillään. Se näytti jatkuvan loputtomiin, toistaen samaa purppurien kukkien ja veistettyjen vedenkierrättäjien rivistöjä. Ensivilkaisulla siellä ei myöskään vaikuttanut olevan hänen itsensä lisäksi ketään. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Oliko Killjoy tuonut hänet tänne? Kumpikaan teorioista ei kuitenkaan tyydyttänyt ionisoturia. Killjoy olisi satavarmasti vain teloittanut hänet siihen paikkaan.
”Hetkonen…”, Saraji kauhistui, ”Niin… Killjoy olisi vain teloittanut minut.”
Karmea ajatus hiipi vahkin tajuntaan. Kuinka kovan iskun hän oli saanutkaan?
”Olenko minä kuollut?”
”Se riippuu aivan siitä, kuinka määrittelet kuoleman”, kuului vastaus Sarajin takaa. Vahki hätkähti. Ei äänen yllättävyyden vuoksi vaan siksi, että hän tunnisti sen. Hän myös huomasi sen lähteen nopeasti. Punainen hahmo istui nyt häntä lähimmän suihkulähteen reunalla huolettomasti jalkojaan ilmassa heilutellen.
”Mutta vaikka olisitkin niin luultavasti vain hetken.”
”Creedy!”, Saraji yritti huudahtaa, mutta huomasi, että ääni ei tälläkään kertaa tullut hänen suustaan vaan jollain tapaa hänen sanomansa kaikui kuoromaisesti samaan aikaan sekä puutarhassa, että hänen omassa päässään. Punainen olento vain levitteli käsiään vahkin ilmiselvälle huomiolle.
”Lähetti on täällä myös”, Creedy vastasi ja kiinnitti Saraji huomion kauemmaksi, jossa kahden tammipuun väliin ripustetussa keinussa edestakaisin heilui musta hahmo, jonka siteiden alta paistoi kaksi surumielistä silmää.
”Hän ei tosin halua puhua”, Creedy lisäsi apeasti, ”Haluaisitko muuten valaista, että missä me oikein olemme?”
Saraji ihmetteli Creedyn kysymystä. Hän katseli taas ympärilleen ja pohti edelleen mistä marmoriset tiet häntä oikein muistuttivat.
”Mistä minä sen tietäisin?”
”No me nyt olemme kuitenkin sinun päässäsi… tai noh, rinnassasi.”
”Miten… miten te sitten olette täällä?”
Creedy hymähti huvittuneena. Hän oli saanut antaa saman luennon jo melkoisen useasti.
”Pitkäkin selitys on olemassa, mutta kerron sen samoin sinulle, kuin kerroin sen taannoin Sanansaattajallekin. Sinä olet alivuokralainen verkossa, jossa sinä et todellakaan haluaisi olla.”
”Ja te olette se verkko?”, Saraji yritti ymmärtää vilkuillen tasaisin väliajoin kohti keinun surullista näkyä.
”Niinkin voisi sanoa. Osa sitä ainakin”, Creedy tuumiskeli. Pikkuolennon äänestä kuuli, että tämä oli odottanut Sarajin saapumista ja vartoi lähinnä nyt ionisoturin oikeita kysymyksiä.
”Joten miksi nyt? Miten minä päädyin tänne? Vieläkö… vieläkö taistelu on tässä jossain? Missä… missä on Killjoy?”
”Rauhoitu, Saraji. Jos haluat ajatella sitä yksinkertaisesti niin kuvittele, että sinulle on suotu erätauko.”
”On suotu? Kuka on suonut?”, Sarajin ääni vapisi.
”Miksi sinä kuvitteletkaan olevasi täällä juuri nyt? Eiväthän vahkit menetä tajuntaansa tällistä päähän.”
Kun Saraji pysähtyi ajattelemaan Mekaanikon huomiota hän tajusi tämän olevan täysin oikeassa. Se ei kuitenkaan vastannut ainoaankaan kysymykseen. Vahkin oli muutenkin hankala keskittyä johtopäätöksiin, kun hänen jokainen hiljainenkin ajatus kaikui moniäänisenä kaikkien kuultavana.
Vaiko ainoastaan hänen kuultavanaan?
”Kaikkinäkevä tahtoo sinut ja hän on jo tulossa”, Creedy lopulta töksäytti, ehkä jopa hieman tylymmin, kuin oli tarkoittanut, ”Ja pelkään ettei sinulla ole valtaa väittää hänelle vastaan.”
”Tämä puutarha…”
”Tunnistako sen nyt?”, Creedy kysyi uudestaan aidosti uteliaana. Saraji muisti viimein, mistä marmoriset tiet olivat niin tuttuja. Hän näki sen sielunsa silmin. Ja sen ansiosta niin näki myös Creedy. Heidän ohitseen käveli kaksi hahmoa, joista toisen Saraji tunnisti itsekseen. Ja toinen oli laboratoriotakkiin pukeutunut maan toa.
”Se yö… kun hän ilmestyi. Kertoi mitä minun kuuluu tehdä.”
”Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”
Saraji rojahti maahan istualteen kääntäen katseensa tarkoituksella pois loittonevasta itsestään.
”Minä… se… se kaikki tuntui niin luonnolliselta. Minä muistin jälleen. Menneisyys näytti hetken niin kirkkaalta. Muistin mitä tahdoin…”
”Mutta entä miksi? Etkö todellakaan koskaan kyseenalaistanut yllättävää vihaasi? Tai sitä miksi työnsit miekkasi niin helposti lävitseni? Minä luulin, että me olimme ystäviä.”
Saraji nielaisi. Tapahtui se asia jonka puuttumista Saraji oli pohtinut siitä lähtien, kun hän oli herännyt Baterra-aseman lattialta kädet puristuneena oman kallonsa ympärille. Katsoessaan Mekaanikkoa tämän oransseihin silmiin kipusivat omantunnontuskat viimein Sarajin rintaan.
Se oli se tunne joka nousee ainoastaan pahimmista virheistä. Teoista joista tietää katuvansa loputtomiin. Yhtäkkiä hän halusi vain kuolla. Vaikka hän kenties oli sitä jo.
”Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään?”
Creedy vilkaisi huolestuneena kohti Lähettiä, joka oli viimein lopettanut keinumisen. Saraji oli nostanut kädet rikkinäiselle kallolleen tuskasta.
”MITÄ HELVETTIÄ MINULLE OIKEIN TAPAHTUU!?”
Mutta paniikin valtaan joutuneen vahkin olkapäälle laskeutui punainen lohduttava käsi. Creedy oli istuutunut Sarajin vierelle ja vahkin täytyi hieraista silmiään, jotta uskoisi olennon myötätuntoisen teon.
”Minä… minä tapoin sinut.”
”Niin sinä teit.”
”Ja… ja minä tapoin hänet.”, Saraji jatkoi ja loi kauhistuneen katseen nyt keinun edessä seisovaan Lähettiin.
”Senkin sinä teit.”
Sarajin täytyi niellä asiaa hetki. Kyllä hän nämä asiat tiesi. Tehnyt molemmat surmat omin käsin. Mutta nyt kun hän sitä todella mietti, kun hän oikein kunnolla muisteli, ei hän enää ollut varma oliko ioniterä liikkunut ainoastaan hänen käskystään.
”Taitaa… taitaa olla liian myöhäistä pyytää anteeksi.”
”Niin taitaa olla”, myönsi Mekaanikko surumielisenä.
”Mitä… mitä minulle nyt tapahtuu?”
”Olen kovin pahoillani”, Creedy huokaisi ja nousi pystyyn tiukasti Sarajin olkapäätä puristaen. Ionisoturi tuijotti silmät suurena murheiden valtaamaa Mekaanikkoa. Tämän aikana vallinneen hiljaisuuden päälle hivuttautui kuitenkin jotain mekaanista naksahtelua muistuttavaa. Vahkiolennot eivät olleet puutarhassa enää keskenään, vaikka muisto menneisyydestä olikin jo haihtunut.
Vahki ja Va katsoivat toisiaan silmiin, kun tyhjyydestä ulottuvat messinkiset sauvat tarttuivat kommandoa jokaisesta raajasta. Puutarha Mekaanikon ja Lähetin ympärillä haihtui samalla, kun Sarajii pirstoutui sirpaleiksi tyhjästä ilmestyneen kellokoneiston vääntövoiman edessä. Kaikkialla oli jälleen vain valkoista. Ja kaksi pienempää olentoa kokivat, kuinka Kaikkinäkevä varasti tyhjyydenkin.
Killjoyn koura riuhtaisi Sarajin velttoutuneen ruhon irti rautatangosta ja paiskasi sen väkivaltaisesti torakkalaivan kannelle. Punaiset ioniterät kohosivat kommandon ruumiin yläpuolelle. Kralhi oli valmis ottamaan kostonsa petoksesta ja ystävänsä kuolemasta. Se olisi ensimmäinen askel kohti puhdistuksen täydellistä tuhoamista.
Ennen ratkaisevaa heilautusta Sarajin silmät kuitenkin rävähtivät auki. Se itsessään ei olisi ollut tarpeeksi estämään Killjoyta teloittamasta vihollistaan. Sen teki järkyttynyt katse ja huuto jollaista kralhi ei eläessään ollut vahkista todistanut.
”REVI SE IRTI! LUOJA, REVI SE IRTI! PYYDÄN! RUKOILEN! REVI SE IRTI!”
Nascoston kenraalin terät pysähtyivät ilmaan, kun Sarajin kourat alkoivat kaapimaan tunikaansa ja panssareita sen alta. Pirstoutunut rintakehä levisi kralhin ihmettelevien silmien edessä. Korviariipivä ääni, joka kumpusi jostain Sarajin leukojen välistä sisälsi jotain paljon kamalampaa, kuin vain ionisoturin tuskanhuudot.
Killjoy tuijotti näkyä yllättyneenä. Mutta juuri kun Sarajin kädet olivat miltei kaivautuneet rintakehänsä kirkkaaseen hohteeseen asti, jähmettyi vahki äkisti täysin paikalleen. Oli, kuin vahki olisi juuttunut hetkeksi umpijäähän. Sitten musta liskomainen pää kääntyi kohti kenraalia ja hymyili ensimmäistä kertaa koko räjähtävän kohtaamisen aikana.
Sillä samalla hetkellä kymmenet vaarallisista olosuhteista varoittavat mittarit alkoivat hyppimään Killjoyn kypärän sisäpuolella. Huolestunut äly puvun sisällä sai jälleen aivan liikaa käsiteltävää.
”Herra! Psykokineettiset mittausjärjestelmät ovat havainneet-”
”MINÄ HUOMAAN, MIKSU!”, Killjoy karjaisi katuen välittömästi päätöstään olla upottamatta ioniteriään vahkiin, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt kralhin oikean käden ympärillä vellovat terät vain pysähtyivät muutaman sentin päähän Sarajin virnuilevista kasvoista.
”MYÖHÄISTÄ”, naisen ääni ilkkui vahkin suulla ja kylmän rauhallisesti työnsi yhden niukin naukin siteiden peittämän käden kämmen edellä kohti Killjoyta.
Kralhi tunsi kaikkialla ympärillään olevan voiman heittävän hänet väkivaltaisesti taaksepäin. Siinä vaiheessa, kun kralhi oli apumoottoriensa avustamana saanut jalkansa takaisin kohti maata, leijui Saraji kädet levällään muutaman metrin hänen edessään.
Leijui.
”Ookei”, kuului Killjoyn reaktio hetkeä ennen noin kolmenkymmenen asejärjestelmän aktivoitumista. Rannan suunnalla kolme nazorakien panssariajoneuvoilla satamaa luuttuavaa selakhia käänsivät huomionsa hetkeksi merelle, Killjoyn vastahyökkäyksen poistaessa puolet sotalaivasta jolle kamppailu oli viimeiset minuutit sijoittunut.
Uppoavan fregatinpuolikkaan yläpuolella levitoiva Saraji oli menettänyt päältään loputkin vähistä tunikanjäämistään, mutta (Miksun laskujen mukaan) ainakin kymmenestä suorasta ohjuksesta naamaan huolimatta ionisoturin keho näytti suurilta osin vahingoittumattomalta.
”PIDÄN UUDESTA YSTÄVÄSTÄSI, PILAAJA. MUISTUTTAA AJOISTA JOLLOIN MINÄ TÄHTÄSIN VIELÄ ASEITASI”, ääni jatkoi ja välittömästi Miksu reagoi tuskallisella ulvaisulla. Kaikkinäkevän verkko ulotti kouransa jokaiseen loiseliöön. Killjoy toimi nopeasti ja napsautti huolestuneen rannepanssarin irti puvustaan. Krana-asian oli nyt turvallisempaa istua tarvikeluukussa vaihtopenkillä. Samalla Killjoy huomasi, että Sarajin ionikatanan kahva oli löytänyt tiensä takaisin omistajansa käteen.
”Mitä helvettiä sinä teet, Bianca…”
”MITÄ PAKKOMIELTEINEN SISKONI EI YHÄKÄÄN OLE ITSE ONNISTUNUT TEKEMÄÄN. SINUN PYÖRÄSI TÄSSÄ KONEISTOSSA ON ON MERKITYKSETÖN. SYKLI RIKKOUTUU, TAISTELIT SEN PUOLESTA TAI ET.”
Ionimiekan sivallus oli väkevämpi, kuin koskaan aikaisemmin. Kralhikenraalin haarniska pysäytti kyllä vauhtia levitointiinsa löytäneen Sarajin sivalluksen, mutta Killjoy tunsi toismaailmallisen voiman joka oli herännyt sen taakse. Kenraalin vastasivallus pysähtyi jälleen kineettiseen voimaan riivatun ruumiin ympärillä. Ilman Miksun avustusta nynrahlaisten arsenaalinkin tähtääminen oli muuttunut epäkäytännölliseksi. Oli aika muuttaa taktiikkaa. Ja sen onnistumiseksi Killjoy todella toivoi, ettei valkoisen kuningattaren interventio olisi tuonut liialti lisäpuhtia Sarajin reflekseihin.
”Kerrohan, Valkoinen Kuningatar”, kralhi ilkkui työntäessään kypäränsä mahdollisimman lähelle Sarajin kasvoja, ”Osaako kaltaisesi takalinjalainen tanssia?”
Typertynyt katse Sarajin kasvoilla keskeytyi punamustaan nyrkkiin. Vihreä ioniterä nousi vastaamaan, mutta seuraava nyrkki miltei heitti vahkin ruumiin ympäri. Ennen kuin Biancan Sarajin kautta kanavoima katse ehti ilmaista pettymystään Killjoyn huomattavasti normaalia tyylittömämpään kamppailutyyliin, tarttui metallinen koura vahkia suoraan tämän puoliksi pirstoutuneesta kallosta.
”Sillä minä voin opettaa.”
Selakhikuopus oli saanut tarpeekseen kaivinkoneista improvisoiduista nyrkkiraudoista ja antoi hetken aikaa ohjuksiensa laulaa. Katkera Brez näki välittömästi ettei hänen pukunsa improvisoitu tekoäly ollut lähellekään niin tarkka kuin Miksun valvova silmä.
Suihkumoottorien ulvonta sai haarniskoidun agentin vilkaisemaan hetkeksi taivaalle. Lounasta kohti hirvittävää vauhtia kiitävä kiemurteleva klunssi näytti koostuvan kenraalin lisäksi pahasti palaneesta vahkista. Lähempänä kallioita nazorak-osastoja murskaava sisarus havaitsi, kuinka kaksikko oli kietoutunut lukuisien ioniterien ja metallisten iskujen kaaokseen samalla, kun Killjoyn työntövoima vei kamppailukaksikkoa lujaa vauhtia kohti saaren eteläisempiä osia.
Parinkymmenen metrin päässä selakheista kaksi nazorak-aliupseeria hätäilivät suuren radiolähettimen kanssa. Labio ei tiennyt, mistä ne puhuivat, (ötökkää nyt kukaan ymmärrä) mutta huomasi heidän olevan hyvin stressaantuneita.
”Älkääs pojat huoliko, korjasin kerran vähän samanlaisen laitteen Sisällissodassa!” hän paukutteli henkseleitään ja kumartui radiolaitteen puoleen. Torakat jakoivat katsahduksen toisiinsa ja antoivat skakdin tarjota apuaan.
”Hmm, näyttääpä vähän siltä että ensi-isku käräytti virtapiirit! No ei mutta tämähän on selvä.”
”Durr?”
”Ihan hyvä idea, mutta en usko, että se toimii. Meillä ei ole aikaa etsiä varaosia.”
”Durr?”
”Pidän ajattelutavastasi.”
”Durr!”
”Kaivapa minulle se työkalupakki niin lähden toimeen.”
Möykyttäjä teki työtä käskettyä ja moukaroi auki pioneerikaapin. Torakat katselivat tilannetta epäuskoisina. Kivipaasi näytti joitakin yksityiskohtia kärähtäneen radiolaitteen sisältä. Se viesti kiivaasti: ”Durr durr!”
Labio nyökytteli. ”En ole koskaan kokeillut tuota, mutta luulen, että se onnistuu.”
Möykyttäjä ojensi Labiolle kolvin ja ruuvimeisselin. Kenraali alkoi ohittaa olennaisia virtapiirejä henkivartijansa ohjeiden mukaan. ”Durr, durr”, tämä puhui jatkuvasti.
”Ai, teit tällaisen opinnäytetyönäsi? En tiennyt, että olet niin korkeasti koulutettu”, Gaggulabio puheli. He saivat radion lopulta toimimaan. Se surisi ja yhteys oli huono (möykyttäjä lähti korjaamaan antennia), mutta yhteys oli.
Toinen nazorak-aliupseereista oli ihmeissään. Tämä kiitteli Labiota huonolla matoranilla ja otti välittömästi yhteyden johtoportaaseen.
Etelää kohti jo minuutteja kiitäneen kaksikon kurssi vietti koko ajan vaarallisemmin kohti maan pintaa. Lopulta kralhin laskema kurssi mahdollisti riivatun vahkin ruhon työntämistä vasten hirvittävää vauhtia vilistävää kalliota. Maa ja kivi väistyi suojatun ionisoturin pään työntyessä syvemmälle ja syvemmälle, lentovauhdin vain kasvaessa hetki hetkeltä.
Selittämättömät voimat (tai Kaikkinäkevän loputon tahto) piti metallisen ruumiin yhä ottamasta enempää vahinkoa. Ilman teknologiaa ilmassa pysyvä Bianca oli saanut kralhin yllättävästä tempusta tarpeekseen ja onnistui viimein saamaan otteen haarniskoiduista nyrkeistä. Yhdellä vauhdikkaalla heitolla Killjoy kohtasi kiven. Kaksikko oli kiitänyt vauhdilla, joka oli tuonut heidät jo Guartsuvuoren rinteille.
”LAKKAA VASTUSTAMASTA! TEKOSI AIHEUTTAVAT VAIN TURHAA VERENVUODATUSTA.”
”Ja mitä sinä sitten teet?”, Killjoy ärjäisi ja ponnisti louhikosta uudelleen vauhtiin iskien vahkia jälleen suoraan kalloon, ja jälleen tuloksetta. ”Lähetät vahkin tappamaan puolestasi? Minä yritin saada Creedyn ulos pyörästä! Yritin saada heidät kaikki.”
Killjoy iski nyt suoraan yläpuolelta. Hänen molemmat nyrkkinsä iskeytyivät Sarajin laiskasti kohonneseen torjuvaan käteen. Ohut ranne ei hievahtanutkaan massiivisen voiman alla ja vastaukseksi vahki sivalsi miekallaan hehkuvan viirun kralhin KAL-panssariin.
”Ja sinun nukkesi juoksentelee ympäri maailmaa valuttamassa heidän vertansa!”, kenraali ärjyi.
Kaikkinäkevän hallitsema keho alkoi saamaan otetta kineettisestä lentokyvystään ja työnsi Killjoyn väkivaltaisesti kallioon. Muutama kymmenen metriä ylempänä sijaitsevalla tutkimusasemalla saattoi tuntea tärähdyksen joka seurasi vauhdista ja KAL-metallin murskaavasta iskeytymisvoimasta.
”HE OVAT AINA OLLEET OSA MINUA. SISKONPOIKANI ON VAIN MUISTUTTANUT HEIDÄN RUUMIITAAN TÄSTÄ.”
Pukunsa sisällä Killjoy tokeni nopeasti. mutta kirosi ääneen huomatessaan ettei enää kykenyt kunnolla ponnistamaan lentoon. Rakettimoottori hänen oikean jalkansa pohjasta oli ruttaantunut kasaan Biancan hyökkäyksestä. Kralhi huokaisi syvään samalla, kun ionisoturin kasvoille levisi voitonriemu.
Siihen Killjoy vastasi tarttumalla kaksin käsin jalkaansa polvensa nivelestä… ja repimällä sen irti. Vahkin silmät laajenivat hämmästyksestä. Kypäränsä takana oli Killjoyn vuoro virnistää.
Haavaa ei ollut. Siinä, mistä olisi pitänyt pilkistää Killjoyn todellisen jalan hiiltynyt tynkä olikin tyhjyyttä. Pienikokoinen reikä todellisuudessa. Ja sitten siitä todellisuudesta tipahti ulos kaksi Voitto Korporaation vain lievästi nanobotteja sisältävää rypälepommia. Kaksi rivistöä asioita, jotka muistuttivat metallisia sormia, kokonainen pitkämiekka… ja lopulta jalka. Muuten aivan kuin se, jonka kenraali oli repinyt hetki sitten irti, mutta ilman punaista ja mustaa maalipintaa. Sen hopeinen pinta kiilteli, kun sen nivelet loksahtivat paikalleen ja moottorit käynnistyivät.
Killjoy oli valmis lentoon, mutta hän seisahtui hetkeksi. Hänen yläpuolellaan raivokkaasti maata kohti kiitävä Kaikkinäkevä katosi yllättävään tulipalloon. Aiemmin ruudukkoa Killjoyn visiiriin luoneet skanneridroidit olivat seuranneet isäntäänsä koko matkan sisämaahan. Ja nyt, käskystä, tuhosivat itsensä tummanpuhuvan vahkin selkään.
Lopulta punamusta haarniska lensi tulipallon läpi napaten Sarajin ruhon tiukkaan kuristusotteeseen. Mutta kralhi ei pysähtynyt. Kurssi jatkoi yhä suoraan ylös, pyristelevä vahki sormiensa alla koristen.
”Jos ei tanssi kelpaa niin käydään sitten katsomassa vähän maisemia.”
Puolipilvinen syyspäivä oli huomattavasti piristävämpi hopeareunuksisen rajan yläpuolella. Killjoy tunsi korkeuksien kylmyyden kasvoillaan, tuulen tunkeutuessa sisään Metorakkin aiheuttamasta reiästä. Kaksoisaurinkojen säteet heijastelivat sotaväreihin maalatusta metallista, joka ilmestyi hiljaisuuteen halki pilvien. Korkeuksiin mukana raahautuneen vahkin rimpuilu muuttui hetki hetkeltä uupuneemmaksi. Killjoyn ote oli periksiantamaton.
”Ajattelin, että pitäisit korkeuksista. Täällähän sinäkin piilottelet, etkö vain? Vai minne muualle Tohtorin lähetykset oikein katoilevat?”
Kaikkinäkevä yritti kakoa vastausta, mutta Sarajin rusentuva henkitorvi ei antanut sen tapahtua. Killjoy tunsi kuinka kineettinen suoja vahkin ympärillä heikkeni koko ajan. Hän uskalsi irroittaa toisen kätensä jo otteesta hiljentäessä samalla lentovauhtiaan. Jossain kaukana alhaalla Guartsuvuori odottaisi kentän hiipumista ja vahkin pitkää ja vauhdikasta paluumatkaa maan pinnalle.
”Sinä et koskaan palaa Klaaniin! Eivätkä nämä kädet surmaa enää koskaan.”
Sillä hetkellä Kaikkinäkevän voima petti ionikatanan kahvaa puristavan oikean käden. Killjoyn koura murskasi Sarajin sormet miekan ympärille ja vihreä ioniterä vetäytyi metalliseksi sotkuksi muuttuneen raajan uumeniin. Silloin kuningatar kirkui niin kovaa, että ääni nousi ilmoille kralhin toisen käden ylläpitämästä kuristusotteesta huolimatta. Baterra-asemalla kellopelikuningatar tunsi vieraskehonsa tuskan.
Kenraali tunsi kehon samalla velttoutuvan käsissään. Hän tiesi sen hetkeksi päästää irti. Ja vaikka Saraji ei pudonnutkaan, tiesi Killjoy taistelun olevan ohi. Kralhi leijui kaikkien moottoriensa varassa niin tasaisesti kuin mahdollista, kierrellen hitaasti, fysiikkaa uhmaamaan jääneen ruumiin roikkuessa kirjaimellisesti tyhjässä.
”Minä en tarkoittanut…”, vahkin leukojen välistä kuului kuiskaus. Eikä ääni tällä kertaa kuulostanut koneparven kuningattarelta.
Sarajin omin käsin auki repimästä rintakehästän paistava kirkkaan kuulan hohde tuntui läpitunkevammalta kuin koskaan. Killjoy pysähtyi tämän eteen leijumaan, muttei sanonut sanaakaan.
”MINÄ EN… M- M- S- SINÄ.”
Naisen ääni oli palannut. Killjoy tarttui kaksin käsin velttoon liskomaiseen päähän ja suoristi sen katsomaan suoraan kypäräänsä.
”PYÖRÄSI POISTETTAVA… MAAILMAN PILAAJA, MAAILMAN VARTIJA… SYKLI ON RIKOTTAVA.”
Killjoy piti otteensa ja tuijotti Biancaa suoraan silmiin. Ääni oli alkanut sekoamaan ja puhti Sarajin kärsineestä kehosta loppumaan.
”CHKT… CHKT… CHKT…”
”Eipä ole tätäkään tullut tehtyä pitkään aikaan”, Killjoy tuumi ääneen, ”Mutta ennen kuin kivikko odottaa sinua… minun on pakko tarkistaa yksi asia.”
”CHKT, CHKT… TÄYTYY PUHDISTAA… RIKKOA SYKLI!”
Ja loiseliö Killjoyn rinnassa vapautti piilossa olevan materian. Häntä purskahti esiin kralhin selästä ja horjautti teknologalla ilmassa pysyvän kenraalin tasapainoa hetkeksi. Se, mitä Bianca kuitenkin näki, oli teräväkärkinen piikki hännän päässä, joka pituudellaan kaarsi Sarajin kallon ylitse ja upposi yhdellä iskulla tämän takaraivoon.
Ja silloin Saraji heräsi taas puutarhasta. Eivätkä Va:t enää olleet siellä tervehtimässä häntä.
Sen sijaan siellä odotti jotain unohtunutta. Hopeisen Mirun takana tuijottavat tuimat kasvot seurasivat, kuinka Saraji kampesi itseään jälleen pystyyn. Hopeapunainen ilmestys istui saman suihkulähteen reunalla, millä Creedy oli edellisellä kerralla roikottanut jalkojaan. Saraji oli unohtanut miltä Killjoy oli joskus näyttänyt. Hänen mielensä oli piirtänyt hänelle aina vain kuvan samasta tappokoneesta, joka Klaanin saaren yläpuolella oli juuri iskenyt häntä hännällään.
”Vai tällä tapaa sinä sen näet. Yllättävä valinta.”
Killjoyn ääni oli puhdas ja kirkas. Siihen ei ollut sekoittuneena mekaanista särähtelyä eikä palaneen kurkun kähinää. Äänessä oli kuitenkin silti jotain vikana. Se yllätti Sarajin, joka ei vieläkään ollut toipunut ulkomaailman shokistaan.
”Mitä sinä teet täällä!? Mitä… mis- Kaikkinäkevä!? Ei… ei sinun pitäisi voida olla täällä!”
”Ja olen kuitenkin”, kralhi totesi tyynesti. Ja samalla Saraji ymmärsi mikä kenraalin äänessä oli kaikesta huolimatta vialla. Ilman ulkopuolisia väärentäjiä ja fyysisiä vammojaan vahki kuuli ensimmäistä kertaa kuinka paljon Metru Nuin sotasankarin ääni oli vanhentunut ja miten valtavan väsyneeltä se kuulosti.
”Sinun… sinun pitäisi poistua. Bianca… hän-”
”Minun täytyi nähdä”, Killjoy keskeytti, ”Nähdä oletko sinä jossain täällä pohjalla. Onko vielä olemassa rippeitä siitä toverista, jonka joskus kauan sitten tunsin.”
Saraji pysyi hiljaa. Hän kykeni kuulemaan kellon tikityksen voimistuvan korvissaan. Ja sen myötä kuuli myös Killjoy. Vahkin katsetta hieman varova kralhi katseli nyt mieluummin loputtomia violettien kukkien rivistöjä.
”Mitä nämä oikein ovat?”, kenraali sitten kysyi, haravoiden kädellään häntä lähintä pensasta.
”Ne… öh… petunioita.”
Killjoy nosti katseensa vahkiin, joka näytti hämmentyneen omasta vastauksestaan.
”Vähän kuin ne… ne joita Klaanin admin… kasvatti.”
”Pidätkö niistä?”
”Kaipa minä sitten-”
”Huomasitko ne samoihin aikoihin, kun tuo tapahtui”, Killjoy jatkoi kuulusteluaan ja viittoi nyt taas marmoriselle tielle, jossa käveli unenomainen muisto Sarajin ja Ficuksen käänteentekevästä keskustelusta.
”Minä… kyllä.
Killjoy nosti itsensä ylös suihkulähteen reunalta ja asteli hitaasti maleksivan muiston luokse. Kralhi tuijotti siinä esiintyvää maan toaa. Tämän kasvonpiirteet olivat tunnistettavat, mutta silmiä oli häiritsevästi enää vain yksi.
”Valheita”, Killjoy lopulta totesi hetken muiston puhetta kuunneltuaan, ”Tämäkö, Saraji? Tälläkö murhaajia luodaan? Pettureita? Sanoilla ja nyökytyksillä?”
Vahki ei sanonut mitään. Killjoy käytti hetken askeltaen takaisin tämän luokse.
”Ei, Saraji. Se vaatii paljon enemmän. Ficus puhui sinulle pedosta? Murhaajasta minussa? Hän ei tiedä mistä puhuu. Se hännäkäs asia, joka repi hänet kappaleiksi Onu-Metrussa ei ollut hirviö. Se oli päätös vastustaa. Taistella jonkin puolesta.”
Saraji kuunteli Killjoyn sanoja ja vajosi samalla siihen samaan rintaa puristavaan tukehtumisen tunteeseen, minkä oli kokenut jo Creedyn kanssa keskustellessaan.
”Mutta minkä puolesta sinä taistelet?”
Eikä Saraji osannut vastata. Ei hänellä koskaan ollut mitään. Hän muisti välähdykset taisteluista. Tantereesta, jolla kenraali Nurukan oli johtanut häntä taisteluun. Hän teki niin, koska häntä käskettiin.
Xialla paketti vaihtoi omistajaa. Metorakk nousi laivaansa ja poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Koska häntä käskettiin.
Onu-Metrussa ioniterä lävisti Lähetin. Koska häntä-
”Missä me olemme?”, Saraji keskeytti oman ajatusketjunsa, ”Kuulostit… kuulostit siltä, kuin tietäisit.”
Killjoyn täytyi miettiä sanojaan hetken. Kralhi etsi tapaa ilmaista asia muullakin kuin yksinkertaisimmalla tavalla.
”Helpoin tapa olisi sanoa, että pääsi sisällä, mutta tämä helvetin kellokoneiston raksutus väittäisi vähän sitä, että olemme
Teknisesti ottaen kaikkialla.
Saraji ei kuitenkaan ollut varma tyydyttikö vastaus häntä lainkaan. Hänellä ei tosin ollut myöskään paljoa aikaa ajatella sitä, kun puutarha alkoi jälleen kerran hälvenemään hänen ympäriltään. Messinkiset kourat kurottuivat jälleen häntä kohti tyhjyyksistä. Kaikkinäkevä oli saanut tarpeekseen.
”MINUN!”
”Aika”, Killjoy pukahti murheellisena seuratessaan, kuinka vahki lähti jälleen hitaasti raahautumaan kohti ikuisuuksia, ”Sitä on aina niin pirun vähän.”
Ja Saraji huusi tuskasta, kun Valkoinen Kuningatar otti hänen tahtonsa taas osaksi itseään. Hän kuitenkin kuuli Killjoyn sanat, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Siksipä mirukasvo jatkoikin puhumista. Kaikkinäkevän vallan edessä kralhilla oli tasan yksi oljenkorsi.
”Muista, mitä vanhus aina sanoi. Mitä hän hoki meille kaiken aikaa.”
Ja Sarajissa heräsi muisto miehestä, jonka Ficus oli vienyt mukanaan.
”Joka päivä. Aamupuheessaan, kahvien jälkeen poistuessaan. Ei vain sinulle, vaan myös minulle ja meille kaikille. Hän toisti sitä joka kerta, koska hän oli lopulta meistä kaikista viisain.”
Kellokoneiston syövereihin jauhautuva Saraji kirkui, mutta muisti. Huusi, mutta tiesi. Muistoissa Ficuksen sanat korvautuivat toisen maan toan lauseilla. Mustan Rurunsa takaa Käden mahtia ohjaillut sankari.
Hopeinen Miru katosi Sarajin silmien edessä ja maailma luhistui hänen ympäriltään. Oli jälleen aika herätä.
”Älä ole heidän nukkensa.”
Kaksoisauringot olivat hitaasti kääntymässä laskuun. Ensimmäinen häilyvistä puolikuista oli jo ilmestynyt miltei olemattoman horisontin reunalle, vaikkei sitä maan pinnalla kukaan näkisi vielä tunteihin.
Pilvien yläpuolella kamppailukaksikko heräsi todellisuuteen. Kralhin häntä vetäytyi takaisin kuulaansa ja hammasrivistöiksi haljennut kypärä kokoontui takaisin eheäksi. Parilla luistelevalla liikkeellä Killjoy otti pakkia ilmassa roikkuvasta, kärsineestä vahkista jonka vihreät silmät aukenivat hitaasti. Sarajin katse kääntyi hitaasti kohti Killjoyta. Vahkin kasvojen ilme oli miltei lempeä.
”LAKKAISIT JO TAISTELEMASTA, KENRAALI.”
”Ei…”, Killjoy huokaisi pettyneenä.
”TUOMIOTA EI VOI ESTÄÄ, KENRAALI. TUOMIO TULEE. TUOMARI LAUKAISEE TUOMION.”
Killjoy käänsi katseensa pois Kaikkinäkevästä ja kohotti oikean kätensä. Sen nyrkki liukui hitaasti sisään antaen tilaa kanuunalle, joka oli valmis ampumaan. Statistiikka kenraalin visiirillä ei valehdellut. Kineettinen voima Sarajin ympärillä oli heikentynyt pisteeseen, jossa tämän levitoiminen alkoi muuttumaan mahdottomaksi.
”AMMU. TUHOA TÄMÄ ALUSTA. UUSIA NOUSEE. PUHDISTUS TAPAHTUU-nukkensa.”
Kenraali havahtui Kaikkinäkevän äänen särähdykseen. Hän nosti katseensa takaisin hiljalleen häntä kohti levitoivaan vahkiin.
”-heidän nukkensa.”
Mutta sanoistaan huolimatta vihreä ioniterä värähti päälle murskautuneen raajan sisältä. Kaikkinäkevä ei olisi edes kyennyt irroittamaan otettaan siitä. KAL-metalli oli murskannut miekan kahvankin miltei massaksi.
”Saraji, älä edes yritä sitä”, Killjoy huokaisi pettyneenä ja nosti kanuunansa aivan kommandon hitaasti lipuvan pään tasalle.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
”Saraji.”
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Kanuuna humisi. Se oli valmiina laukaisuun.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Vihreä ioniterä nousi. Se oli valmis sivaltamaan.
Saraji katsoi entistä kenraaliaan silmiin. Kaikkinäkevän tahto oli puhunut.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Mutta ionisoturi oli päättänyt toisin. Hän oli aina tehnyt niin kuin hänen oli käsketty. Nyt hänellä kuitenkin oli jotain minkä puolesta taistella. Hän oli päättänyt taistella vapaudesta.
”… tunteet johtavat.”
Ja vihreä ionimiekka iski.
Kirkkaus vahkin rinnassa halkesi energiaterän halkaistessa sen välittömästi kahdeksi. Molemmilla käsillään miekkansa kahvaa puristava Saraji tunsi sen lävistävän koko rintakehänsä ja sitä myötä sielunsa. Killjoy leijui paikallaan kanuunakäsi yhä valmiudessa. Tykki kuitenkin väistyi automaattisesti, kun kenraalin käsi ojentui kohti itsensä lävistänyttä ionisoturia. Saraji oli valinnut taistelun. Hän oli myös voittanut sen. Valkoisen Kuningattaren valta häneen halkesi kuulan mukana.
Ja sillä samalla hetkellä Saraji putosi.
Vihreä terä rinnassaan putoavan vahkin vauhti kiihtyi suunnattomalla nopeudella. Killjoy ei kuitenkaan jäänyt paikalleen. Kenraali tavoitti työntövoimallaan putoavan ruumiin juuri, kun se oli palannut takaisin pilvien alapuolelle. Punainen haarniska otti mustan riutuneen ruhon käsivarsilleen hieman ennen Guartsuvuoren huipun saavuttamista. Murskaantuneiden sormien keskellä hapuileva Killjoyn käsi löysi oikean painikkeen ja ioniterä vetäytyi takaisin kahvaansa.
Kaksikon vauhti hidastui Killjoyn käskystä. Vuoren huipulle laskeutunut kaksikko rysähti maahan verratten kovakouraisesti Killjoyn tuotua heidät pintakosketukseen hieman tarkoitettua lujempaa.
Hopeareunuksien alapuolella auringot valaisivat yhä. Killjoy laski Sarajin kiville istumaan niiden paisteeseen samalla, kun rojahti itse väsyneenä varjoon tämän vierelle. Kaikkinäkevän läsnäolon kaikottua kenraali kaivoi huolestuneen rannepanssarinsa tarvikeosastostaan ja iski sen takaisin paikalleen. Miksun välittämä radiokeskustelu alkoi välittömästi humisemaan Killjoyn korvissa.
”-luuko? Killjoy? Kuuluuko? Ötökät saivat kommunikaatiovärkkinsä takaisin pystyyn. Pudotusaluksen tutka huutaa jo. Ovat hälyttäneet koko pirun ilmavoimat!”
”Tässä Killjoy. Vetäytykää välittömästi. Tehtävä suoritettu.”
”Jumalattaren nimeen kiitos. Tuo yksi makaa jo täällä rannalla. Vuotaa kohta kuiviin pukunsa sisään.”
Brezien taustalta kuuluva konekivääritulen määrä kertoi Killjoylle aivan tarpeeksi siitä, miten kaoottiseksi tilanne oli ehtinyt muuttua. Nazorakit olivat ottaneet tilanteen lopulta haltuunsa puhtaalla murskaavalla ylivoimallaan.
”Tavataan kohtaamispaikalla!”, nuorin selakhi vielä ärjyi, ”Suojatulta, perkele! Minä lennän hänet alukseen. Sanoin suojatulta, saatan-” ja Killjoy sulki kommunikaattorinsa.
Sen tehtyään kenraali havaitsi, kuinka hiljaista Guartsuvuoren huipulla olikaan. Kaukana etelässä niukin naukin erottuva linnoitus kiinnitti Killjoyn huomion. Hän ei edes muistanut kuinka kauan oli siitä, kun hän oli Rukin kanssa noussut Hildemariin… ja kuinka sekin matka oli johtanut pelkkiin murheisiin.
”Enhän minä Klaania paljoa nähnyt… mutta ymmärrän miksi pakenit sinne. Olisit… ansainnut sen. Heidät.”
Sarajin ääni oli heikko. Polviinsa nojaava Killjoy tarttui skakdin tekemään reikään kypärässään ja kiskoi sen pois päästään. Hän antoi vuoristotuulen viilentää kasvojaan ennen kuin käänsi ne kohti vieressään istuvaa vahkia.
Ionisoturin runnoutunut kallo lepäsi velttona tämän riekaleisella olkapäällä. Rintakehän valtavasta aukosta tulvi kirkasta nestettä vahkin jokaisella sanalla. Ionikatanan kahva oli viimein pudonnut olemattomiin murskaantuneesta kädestä.
”Sinä… sinä nappasit minut.”
”Niin tein”, Killjoy myönsi. Vahki ja kralhi käänsivät molemmat katseensa yhteistuumin kohti Klaania.
”Sinun ei olisi tarvinnut.”
”Tiedän.”
”Kiitos.”
Killjoy ei tiennyt mitä vastata. Sarajin hengitys oli raskas. Vahkin jokainen sana oli hieman heikompi kuin edellinen. He istuivat hetken hiljaa, kunnes Saraji lähti kurottamaan kohti jotain. Killjoy havahtui tämän tuskaiseen äherrykseen ja lopulta musta metallinen käsi nosti Sarajille tämän miekkansa kahvan.
Viimeisillä voimanrippeillään vahki nosti sen silmiensä tasolle. Kahvan katsomisen sai Sarajin miltei hymyilemään.
”Sinun… sinun pitäisi kertoa Xenille-”
Sarajin lause keskeytyi hallitsemattomaan yskänpuuskaan.
”…kertoa Xenille, että hän oli oikeassa.”
”Mistä niin?”, Killjoy kysyi, ajattelematta lainkaan sitä, puhuisiko todellisuudessa tyttärelleen enää koskaan.
”Meillä… meillä on aina vapaus valita.”
”Opitko sen tänään, Saraji?”, Killjoy pohti muistellen hetkeä, jolloin ionisotureiden aseet olivat kohdanneet hänen edessään.
”Saraji?”, Killjoy kysyi uudelleen, kun ei saanutkaan vastausta. Kralhi käänsi katseensa vierelleen, jossa Saraji oli sulkenut silmänsä viimeistä kertaa. Käsi miekkansa kahvaa puristaen.
Killjoy tuijotti entistä toveriaan hetken ja nosti sitten vahkin ruumiin ryhtiä. Kuin nostaen tämän levollisempaan asentoon.
”Hyvin sinä kamppailit, poika. Nyt saat levätä kaikessa rauhassa.”
Ja kenraalikin kohensi asentoaan. Sulki silmänsä hetkeksi ja antoi asentonsa valua. Hiljaisella vuorenrinteellä Killjoy tajusi olevansa yksin.
Hän avasi silmänsä ja katsoi taas kohti Klaania. Ja hän tajusi, että hänen oli tehtävä jotain, jonka hänen olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Kenraali nosti kypäränsä ja asetti sen takaisin päähänsä.
”Miksu, avaa Brezeille.”
Hetken päästä alkaneesta kohinasta päätellen yhteys oli auennut. Pudotusaluksen ohjaimiin päässyt keskimmäinen siskoksista oli kuulolla.
”Kaikki kunnossa?”, Killjoy ensin varmisti.
”Tuo yksi ei meinaa oikein pysyä tajuissaan. Missä oikein olet? Tulemme hakemaan sinua.”
”Älkää. Menkää Steltin kautta. Tankatkaa ja hankkikaa ensiapua. Sen jälkeen saatte lähteä tehtäville.”
”Ööh, mitäs hittoa sinä sitten oikein olet tekemässä? Oikeastaan, mitä hittoa me olemme tekemässä!?”
”Me jatkamme suunnitelmaa. Välitän kaikki yhteyshenkilöni teille. Me kokoamme armeijan näitä pirulaisia vastaan. Saraji antoi meille juuri kovimman aseen, mitä meillä on tässä kamppailussa koskaan ollut.”
”Niin mikäköhän se on?”, nuorempi selakhi ärjyi taustalta.
”Toivon. Kaikkinäkevän tahdon voi murtaa. Ja jos sen voi murtaa, voi sen myös tuhota. Lopullisesti.”
Hetken radiohiljaisuus. Vanhin siskoksista kurlasi verta pois sisuksistaan, mutta tuntui saavan kuin ihmeen kaupalla jostain voimiaan takaisin.
”Hyvää työtä. Kaikki kolme”, Killjoy vahvisti lopulta ja kolmen selakhin äänet kuittasivat, ”Saatte tehtävänne muutamassa tunnissa. Voitte myös halutessanne soittaa Seranille ja kertoa, että päädyimmekin vähän eri rannikolle.”
Niiden sanojen myötä Miksu katkaisi lopulta nascostolaisten välisen yhteyden ja Killjoy jäi taas hiljaisuuteen. Hän katsoi hetken maassa makaavaa ruumista. Lopulta hän kuitenkin nosti sen varoen takaisin käsivarsilleen ja astui sitten sen kanssa alas vuorenrinteeltä. Suihkumoottorit aktivoituivat kesken pudotuksen ja kralhin kurssi vei kohti hämärtyvää iltataivasta ja Bio-Klaanin linnaketta.
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Xia, Mustan Käden entinen tukikohta
Selakhi nosti visiirin silmiltään ja avasi jälleen yhden lukuisista rautaisista ovista. Pimeillä, hylätyillä käytävillä askeltava kuopus seurasi reittejä siihen ainoaan suuntaan, mihin ei ollut vielä käyntinsä aikana ehtinyt harhailemaan. Vähän ajan päästä hän saapui pieneen kammioon, jossa häntä odotti viisi numeroitua ovea lisää. Selakhi virnisti. Tämä vastasi hänen aikaisemmin saamaansa kuvausta. Nyt täytyisi vain löytää virtakytkin… ja toivoa parasta.
Nascosto
Curuvarin poistuttua sairasosastolta oli puolet kallostaan siteissä maannut Brez lähtenyt liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa vuosiin oli siskoksista tunnollisin päättänyt jättää mestarinsa huomiot soturin vastuullisuudesta huomiotta ja lähti tarpomaan ulos saaren päällypuolen kivikkoon, jonne etelästä saapuva armada ilmalaivoja oli parhaillaan laskeutumassa.
Selakhi ei välittänyt ilmatilavalvonnan väen tuijottavista katseista, vaan asteli suoraan jo laskeutuneista laivoista suurimmalle ja hulppeimmin koristellulle. Sen sisältä tovin päästä astelleet titaanin askeleet kohtasivat vihreän hailtijan ja kaksikko juuttui hetkeksi lämpimiin kädenpuristuksiin.
”Sanoinhan, Brez-kulta. Kun sota kutsuu niin kutsu kuullaan!”, massiivinen ääni ärjäisi.
Meri, yö
Pulisongikkaan matoranin ja lumenvalkoisen skakdin ohjastama paatti lipui jälleen pitkin aavaa merta ruskeaan kaapuun kietoutuneen selakhiystävänsä kutsumana. Karttoja tutkiskeleva garaikasvo osoitteli vuorotellen merelle edessään ja tähtiä taivaalla.
”Tämä se ompi. Varma juttu”, skakdinköriläs pukahti vieressä itsevarmana. Veneen perällä vartova Brez havahtui mietteistään.
”Vaan yhen kerran on tojistettu, että tähti on tippunu taivaalta… ja jääny mereen.”
Laidan yli kurkkiva selakhi ei ensin havainnut mitään erikoista, eivätkä huomanneet paatin kaksi kapteeniakaan. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka kenties todisti skakdin merkillisen väittämän.
Valtaisa ja voimakas valo syttyi palamaan merenpohjassa aivan muutamaksi sekunniksi ja sitten se sammui. Po-matoran vilkaisi Breziin, joka kaiveli mukanaan tuomasta kontista esiin sukellustarvikkeita.
”Oletko nyt ihan varma, että haluat tuonne? Me emme tiedä, mikä se oikein on.”
”Sehän tästä hauskaa vasta tekeekin!”, mekaanikko hihkaisi ja valmistautui loikkaamaan kohti tuntematonta.
Akbsklsdflsfldax
Kenraali Gaggulabio poltteli sikariaan. Hän nojaili lippulaivansa kaiteeseen. Kenraalisatamassa kuhisi satoja nazorakeja korjaamassa taistelun jälkiä. Uponneita aluksia nostettiin satama-altaasta. Syyllisiä etsittiin, ongelmia puolustuksessa selviteltiin.
”Ihme haloo yhdestä tappelusta”, kondiittori mietiskeli. ”Luulisi että ötökät tykkäisi sotimisesta.”
Metorakkia ei juuri kiinnostanut. Hän oli raivoissaan taistelun lopputuloksesta. Maatuskahaarniskan isku oli murskannut mieheltä joitakin kulmahampaita.
”Eikä tässä käynyt edes kovin pahasti! Andesiittikin saatiin kaivettua seinästä ulos! Eikä Akbsklsdflsfldaxiin tullut edes naarmua! Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon että kaikki muut laivat ympäriltä pommitettiin pohjaan!”
”Onko Sarajista havaintoja?” sininen skakdi murahti poissaolevana.
Kenraali kohautti olkiaan. ”Torakat varmaan tietää jotain. Ne on aika hyviä toimistotöissä.”
Metorakk huokaisi. ”Taidan mennä tappamaan jonkun.”
Nazorak-pesät
Arkkiagentti siirsi sivuun raportin Kenraalinsataman tapahtumista. Kenraali ei olisi tyytyväinen. Nazorak-puolustus oli lamautettu Felnas-pulssilla taivaalta, eikä satamassa oltu odotettu hyökkäystä. Huolimattomuutta, ajatteli 007.
Tiedustelupalvelun johtaja avasi yhteyden paikalla olleeseen agenttiinsa. Ruudulle ilmestyi kuva mustasta torakasta, joka ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään. Yliagentti 720:n silmien päällä oli kolme vihreänä hohtavaa kiikaria, ja tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat ulos ruudusta.
”Yliagentti”, Arkkiagentti aloitti.
”Arkkiagentti”, yliagentti jatkoi, ”Jysäytin… ammuin! … ajoin vihollisen ulos maaperältämme. Se jäi sitten sen jälkeen kyllä ilmaperäämme. Tai johonkin. Lensi sitten kyllä pois mättäen jotain skakdien vahvistusta. Tunnistettiin se poikien kanssa siksi muinaiseksi kenraalihäiskäksi. Sama heebo, joka silloin pisti Rautasiipeä päreiksi. Se ei tunnu oikein tykkäävän meistä. Saattaa tietty johtua siitä, että ollaan häiriköity sen mökkiä varmaan vuoden päivät.”
007 kuunteli kärsivällisesti. Jotkut hänen alaisistaan olivat omalaatuisia, mutta uransa aikana Arkkiagentti oli oppinut, että toisinaan juuri ne hämärät tapaukset olivat tehokkaimpia.
Asia, josta hän oli vääntänyt puhtausministeriön kanssa niin pitkään, ettei jaksanut enää välittää.
”Kenraali Killjoy. Klaanilainen. Missä hän on nyt?” torakka kysyi. Toisella näytöllä näkyi kuvia Metastaasilta klaanilaisen ja vahkin kamppailusta.
”Vuoren tutkat sanoo, että iso häiskä lähti etelään päin. Linnoitukseen varmaan. Ja niillä sen kavereilla oli alus piilossa pilvissä. Lähtivät lätkimään suurin piirtein siinä vaiheessa, kun saatiin Kärpäseen yhteys. Kuuntelivat meitä varmaan koko ajan.”
”Selvä”, kuittasi komentaja. ”Jatka direktiivi 98:n suunnittelua kuten ennenkin. Loppu.”
Bio-Klaani
Portaikossa Suga pysähtyi hetkeksi vaihtamaan pari sanaa vastaan kävelleen mustan androidin kanssa. Aurinko oli käytännössä jo laskenut ja toalla oli pitkä päivä takanaan. Tumma kaasunaamiokasvo taasen kertoi pitävänsä iltakävelyistä. Kaksikko toivotti toisilleen hyvät illanjatkot, jonka myötä Suga jatkoi omalle asunnolleen, käänsi avainta ja astui sisään.
Väsymyksestään Suga heilautti kättään valonkatkaisijassa ainoastaan huomatakseen, että valot olivat jo päällä. Ilmavirta puhalsi pitkin hänen eteistään, olohuoneessa olevan avoimen ikkunan johdosta. Toa asteli oleskelutilansa oviaukolle ja huomasi välittömästi punaisen kypärän sivupöydällään.
Ja sen vieressä, avonaisen ikkunan edessä hän näki ruskeaan paksusti vuorattuun takkiin pukeutuneen huppupäisen hahmon. Harmaat hiiltyneet kasvot tuijottivat toaa peittävien vaatteiden alta ja tuolilla kyyryssä istuva kralhi yrittikin väkisin nostaa hymyä karmiville kasvoilleen.
”Minä… tuota… tuli sellainen olo, että pitäisi puhua jollekulle… enkä keksinyt ketään muutakaan.”
Killjoyn sanat eivät olleet ne, mitä Suga oli odottanut, mutta toa vastasi niihin silti hymyllä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan toa oli vain iloinen nähdessään ystävänsä pitkästä, pitkästä aikaa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedy seisoi palaneessa, kellokoneiston polttamassa puutarhassa Lähetti yhä rinnallaan. Molempien katse oli tyhjällä valkoisella taivaalla. Tovin seisottuaan siteisiin kiedottu Lähetti laski kätensä Mekaanikon olkapäälle ja välitti suruvalittelunsa.
”Ei hän ole tulossa.”
Creedy murahti hieman pettyneenä, vaikka tiesi toverinsa olevan oikeassa. Hänen oli varrottava vielä hetki, hän koki olevansa sen velkaa itselleen. Mutta lopulta Lähetin suostuttelu sai hänet luovuttamaan. Yhdessä musta ja punainen olento lähtivät talsimaan kohti ikuisuuksia ja sen raivoavaa kellokoneistoa. Creedy oli hieman apeana, mutta tätä hän oli oikeastaan toivonutkin. Saraji oli kuin olikin saanut itsensä irti koneistosta.
Mutta Kaikkinäkevä oli yhä rauhaton. Hän halusi omansa takaisin. Hän vaati sitä. Hän ottaisi osansa takaisin ja takoisi ne itseensä.
Mutta sitähän rusettikaulainen arkistoija ei tiennyt. Eikä se toinenkaan.
Herätys ei todellakaan ollut skorpionin helpoimpia. Olkoonkin, että yöunet olivat olleet rauhallisimmat miesmuistiin, ei arkeen nouseminen silti ollut kovin mukavaa. Varsinkaan, kun havaitsi joutuneensa lukituksi täysirautaiseen vankiselliin, puolet tuoreista selkäpanssareista hajonneena kappaleiksi. Sellin oven avaamaan saapunut selakhi oli sitonut yhä verta tihkuvan olkapäänsä. Huiskiva häntä oli kuitenkin vain haavoittanut. Killjoyn omatunto lakkasi soimaamasta viimeistään, kun kohti informaatiohuonetta viittoileva Brez näytti liikuttavan kättään normaalisti.
Aamun tilannekatsaus käytiin kevyesti ilmaistuna kaaoksessa. Metru Nuin osaston tiedustelijat yrittivät yhdistää raporttejaan edes jollain tapaa loogiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka Nascoston laajassa verkostossa oli menneen aikojen tasavallan kirkkaimpia mieliä, olivat edellisen vuorokauden tapahtumat aivan uudella tavalla kaoottisia. Vanhoja tietoverkkoja venytettiin äärimmilleen. Halki merten kiitäneiden ohjusten laukaisupistettä jäljitettiin. Xialaisen taivaalla lentäneen aluksen tiedot koluttiin läpikotaisin. Yhtäkään kuvainnollista kiveä ei jätetty kääntämättä.
Aamun jälkeen tulvineet uutispätkät eivät tuoneet tilanteeseen paljoakaan helpotusta. Nuorin Brezeistä sai jälleen potkia kenraaliaan nilkkapanssareihin Kralhin jähmetyttyä tuijottamaan looppaavaa uutispätkää “Mustan Käden noususta”. Punamustaan vahkiin pysäytetty kuva oli zoomattu naisen kaulaan, josta Killjoy niukin naukin erotti medaljongin ketjun. Sen varmistettuaan teknojätti suostui viimein seuraamaan selakhia tiedustelukaaoksesta kohti rauhallisempaa telakkaa.
Brezeistä vanhin odotti kädet puuskassa Nynrahlaisten ilma-aluksien kimpussa puuhastelevan shasaalimekaanikon työpisteen vieressä. Killjoyn mielenkiinto kiinnittyi välittömästi ruskeaksi maalattuihin suuriin koteloihin, joita oransseihin haalareihin pukeutunut kurttuinen muoto kiinnitti juuri suureen koneistoon. Brez ei kuitenkaan antanut kenraalille aikaa ihmettelyyn.
“Isä vaatii tavata sinut.”
Neljä sanaa, joita Killjoy oli odottanut sekä mielenkiinnolla, että kauhulla.
“Pelästyttikö viimeiltainen hänet niin pahasti? Luulin, ettei Curuvar suostunut keskustelemaan kanssani.”
“Tiedän, tiedän”, Killjoy murahti ja otti suunnakseen lähimmän Nascoston pinnalle johtavan hissin. Siskokset tuijottivat kenraalin loittonevaa selkää hampaitaan kiristellen. Kumpikaan heistä ei osannut spekuloida, mitä heidän oppi-isänsä oli kenraalin varalle suunnitellut.
Sitä “Curuvar” todellisuudessa oli. Oppi-isä. Tai sen Killjoy ainakin tiesi varmaksi. Nascoston hengellisen johtomiehen ympärillä kulkevat vähemmän varmat huhut vaihtelivat jumalallisuuksista kylähulluun. Kralhi oli kuitenkin aavistellut pahinta jo ensimmäisestä Nascoston päivästään lähtien. Jos kivikolon isäntä itsekään ei ollut valmis ottamaan apua vastaan, tulisi selakhien tasavallan jäänteiden valjastamisesta koillissakaran puolustamiseen vaikeaa.
Ei Killjoy kohtaamisesta varsinaisesti huolissaan ollut. Mutta kenraalia kutkutti ajatus tavata kenties koko maailman ainoa henkilö, joka oli taistellut samaa taistelua häntä pidempään.
Hissimatkan päätteeksi valtavilla keinotekoisilla lohkareilla peitetty luukku väistyi natisten sivuun ja kirkkaalta taivaalta paistava keskipäivän aurinko sokaisi hetkeksi kenraalin, jonka kypärältä kesti tovi tottua valon tulvaan. Nostettuaan kätensä otsaltaan Killjoyn katse alkoi hakemaan kallioiden keskeltä oppi-isää, joka oli hiljaisuudellaan hämmentänyt jo hetken entistä metsästäjää. Millä asialla hän nyt viimein oli valmis tapaamaan Killjoyn?
Miltei koskematon louhikko halkeili Killjoyn raskaiden askelten alla tämän lähtiessä kulkemaan kallioiden välistä kohti rantaa. Kesti minuutti tai ehkä kaksi ja aaltojen tyrskyt pauhasivat kenraalin korvissa. Punainen jätti kapusi hieman vaivalloisesti yhden matalamman kiviröykkiön päälle nähdäkseen edessään aukeavan loputtoman meren. Aavan sinisyyden edustalla oli kuitenkin jotain, joka välittömästi kiinnitti kralhin huomion. Oranssikaapuinen hahmo istui hänen alapuolellaan pienessä syvennyksessä, joka oli ikuisuuksia sitten ollut osa Nascoston linnoituksen sisäänkäyntiä. Killjoy antoi jalkojensa apumoottoreiden helpottaa liukuvaa laskeutumista kallion reunaa pitkin. Pitkähkö hahmo ei säpsähtänyt kenraalin melkoisen äänekästä laskeutumista vaan jatkoi hiljaista tuijotteluaan. Meren tuoksu ja tunnelma oli pitänyt vanhusta paikallaan jo hyvän tovin.
”Nämä rauniot ovat olleet täällä pidempään kuin historia”, keskeytyivät kenraalin askeleet ääneen.
Puhujan elottoman naamion, joka oli samaa vihreää kuin tämän kolmella suojatillakin, katse oli merelle. Killjoy vilkaisi kysyvästi Brezien curuvaria, joka pian jatkoi.
”Tätä linnaketta kutsuttiin joskus nimellä Taras Mísëcas. Kristallitornit huuhtoutuivat meriin silloin, kun suuret käärmeet vielä elivät. Nykyään on jäljellä yhtä paljon kuin Tol Selucëssa.”
“Mutta palvelee meitä silti”, Killjoy sai itsensä viimein vastaamaan.
”Minä olen tehnyt tätä aina keisarin kaartista asti. Vuosia on niin paljon, että monilla muilla ne haalistuisivat pois. Ehkä meidän muistimme on Qwiennen siunaus. Ehkä se on kirous. Se ei kuitenkaan auttanut meitä toistamasta samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Uudelleen kunnes jäljellä oli vain rauniot”, hailtiavanhus puhui. Ääni oli yllättävän korkea, mutta rauhoittava.
Killjoy ei ollut varma osaisiko hän sanoa mitään selakhin monologiin. Ehkä hänen kärsivällisyyttään vain testattiin. Tai mies vain eli menneisyydessään.
”Me olemme taistelleet näissä raunioissa kauemmin kuin sinua on ollut olemassa, kralhi”, curuvar sanoi. ”Ja tulemme tekemään niin sinun jälkeesikin.”
Silloin Killjoy viimein käänsi katseensa merestä curuvarin vähäeleiseen naamioon. Kenraali ymmärsi nyt, mistä audienssissa oli kyse.
“Te ette tiedä, mitä vastaan taistelette. Halusitte tai ette, minun paikkani on nyt täällä.”
”Paikkaasi en kiellä. Vain itsevarmuutesi.”
“On helpompaa johtaa joukkoa kohti turmiota, kun edes joku näyttää uskovansa voittoon.”
”Me olemme taistelleet mustaa demonia vastaan kaiken sen ajan, jonka sinä olet ollut Odinalla murhaajana tai Välisaarilla piileskelemässä. Sinä kuvittelet, että sodassamme olisi kyse sinusta ja sinun menettämistäsi. Kuvittelet, että olisit jollakin tapaa korvaamaton lasikide tätä mosaiikkia.” Selakhivanhuksen ääni ei ollut syyttävä, vaan pikemminkin kylmän toteava.
“Älä puhu, kuin olisin itse valinnut tämän tien. Musta demoni teki minusta vihollisensa. Niinkin kovasti kuin olisin halunnut auttaa sisaruksia alusta asti… niin kaikki vastatoimet eivät vaadi miehiä kentälle.”
”Sinusta”, vanhus maisteli. ”Vai siitä, joka kirkuu rinnassasi?”
“Jos tiedät mikä se on, tiedät myös, ettei niillä ole enää eroa.”
”Kuulet muutkin loiskasvot, etkö?”
“Pahimmillaan jo päivittäin”, kenraali murahteli miettien tohtisiko hän istuuntua keskustelun ajaksi, “Ja kerta kerralta kovempaa.”
”Ymmärrätkö sinä, mistä on kyse, kralhi? Ymmärrätkö sinä keitä ne ovat ja miksi kuulet ne?” Se oli ensimmäinen kerta, kun teräväkulmainen selakhikanohi katsoi kenraaliin.
“Uskoin olleeni lähellä ymmärrystä jo hetken. Viimeiset viikot eivät ole jättäneet enää paljoa sijaa spekulaatiolle.”
”Sinä et ymmärrä sitä”, luki mestari konekasvoilta. ”Mutta et kykene myöntämään itsellesi epätietoisuuttasi. Olet kuin mies, joka on itse valinnut polun, ja tajutessaan sen johtavan käärmeenkuoppaan ei suostu myöntämään virhettään ja vaihtamaan polkua.”
“Puhut isoilla sanoilla, vanhus. Mutta ei ole polkua. Ei ole kuoppaa. Olemme me ja he. Toiset meistä voittavat. Ja meillä on ihan pirun hyvä syy taistella viimeiseen hengenvetoon. Sinä tiedät, mitä puhdistuksessa tapahtuu. Meillä ei ole varaa siihen.”
”Ja sinä luulet voivasi puhua isoilla aseilla!”, selakhivanhus kimmastui, “Etkö ole jo menettänyt tarpeeksi tajutaksesi, ettet voita, jos pidät tätä henkilökohtaisena sotanasi?”
Curuvar oli jo toinen lyhyen ajan sisään, joka kyseenalaisti Killjoyn motiivit jatkaa taistelua. Kralhi ei jaksanut enää puolustella itseään.
“Voitko väittää, etteikö se olisi sitä myös suojateillesi?”
”Ei, en voi. Me taistelemme Brezin vuoksi. Emme kuitenkaan anna sen sokaista meitä. Me olemme varovaisia, koska myönnämme heikkoutemme. Sinä kiidät koston tietäsi, etkä tule selviämään seuraavasta kohtaamisestasi demonisi kanssa.”
“Minä tiedän sen”, kenraali myönsi vähäsanaisesti.
”Tiedät myös, että mikäli kaadut, kaikki häviävät. Minä haluan, että mikäli jatkat yhteistyötä kanssamme, sinä työnnät syrjään kostosi ja herätät sen ammattisotilaan, joka sinun pitäisi olla”, oranssikaapu kertoi.
“Sinä yhä oletat, että teen tätä koston vuoksi. Sinä myös oletat, että tämä asia rinnassani on se pala, jolla tämä ratkaistaan. Pelkään, että olet väärässä. Molempien suhteen.”
”Jaa toki ajatuksesi.”
“Sinä tiedät tarinan. Kaksitoista kuulaa. Musta demoni anastaa niistä kaikki paitsi yhden. Ottaa niiden sielut tullakseen vahvemmaksi. Joku saivartelija voisi kysyä, että miksi juuri kaksitoista. Minä sanoisin, että moinen verhon taakse vilkaisu saattaisi johtaa yllättäviin johtopäätöksiin.”
Selakhi kuunteli ja Killjoy käytti pienen hetken kootakseen ajatuksiaan.
“Minä kysyin sen kysymyksen. Tutkin ja kaivoin. Tajusin, ettei sillä ole mitään syytä olla juuri sen verran. Eivät sielujen kuulat toimi niin. Kellossakin on numeroita juuri sen verran, koska olemme itse niin valinneet. Kun Puhdistaja huutaa niin minäkin kuulen sen. Kuulen yksitoista ääntä, koska sen verran niistä tunsin… mutta minä tiedän, että niitä on paljon enemmän. Hän on tehnyt tätä pitkään. Vuosikymmeniä… ehkä pidempäänkin. Näin sen itsekin. Kaatuneen syväläisen kuula annettiin seuraajalleen. Ei minun sieluni tee Puhdistajasta sen kokonaisempaa. Hän on saavuttanut sen fyysisen tason, jota hän on jo ikuisuuden rakentanut. Minua jahtaamalla hän havittelee jotain muuta.”
Curuvar hieroi terävää kolmihaaraista leukaansa mietiskellen. ”Yhtä kaikki, hän havittelee sinua. Jos kohtaat demonin, niele ylpeytesi ja katoa. Vielä parempi, mikäli et ikinä enää häntä kohtaa. Se on kaikki, mitä minä sinulta pyydän.”
“Ei. Tässä me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme”, Killjoy pysyi tiukkana, “Tässä ei ole kyse ylpeydestä. Ei kostosta. Tässä on kyse velvollisuudesta. Virheistä, jotka koituivat siitä, että minä luotin vääriin henkilöihin. Ja minä olen sitä samaa Puhdistajalle. Korkeintaan virhe. Yksi asia, jonka hän aliarvioi omassa suunnitelmassaan. Kukaan ei välitä, jos minä kaadun hänen hampaisiinsa. Olisin hänelle vain palkinto.”
Killjoyn täytyi hengähtää. Filtteri punaisen kypärän sivussa avautui hetkeksi päästäen enemmän merituulta harmaiden kasvojen ympärille.
“Minun elossaoloni on vain tuurilla ostettua aikaa. Tulos sen pirulaisen pakkomielteistä. Joten älkää olko ylpeitä historiastanne tai omasta kunniastanne älkääkä todellakaan olettako, että tämä taistelu on hävitty sinä hetkenä, kun minä kaadun. Ottakaa minut mahdollisuutena. Viimeisenä seinänä ottamaan muutaman luodin puolestanne.”
”Otamme sinut mahdollisuutena”, vanhus vastasi. ”Mutta meillä myös oli epäilyksemme, että saattaisit olla myös mahdollisuus turmioomme. Kenties se oli aiheeton. Mene, kralhi, jatka tielläsi. Älä vain kuuntele liikaa tunteitasi.”
“En ole kuunnellut vuosiin”, Killjoy murahti poistuessaan. Ajatuksissaan ne asiat, jotka hän oli tehokkuuden ja rationaalisuuden nimissä jo tehnyt, muttei kertonut niistä kenellekään.
Ennen poistumistaan Killjoy kuitenkin imaisi vielä yhden syvän henkäyksen raikasta ilmaa. Ajatuksensa koottuaan hänen piti kuitenkin saada kysyttyä itsekin yksi kysymys.
“Sinähän tiedät mikä hän on, Curuvar? Mistä Valkoinen Kuningatar juontaa?”
“Kyllä”, kuului varma vastaus.
“Mietin vain. En koskaan epäröisi Mustan Demonin kallon halkaisemisessa.”
“Enkä minä valkoisen”, Curuvar vastasi. Niillä kolmella sanalla Killjoy viimein kääntyi ympäri. Muuta vastausta hän ei ollut koskaan odottanutkaan.
Alempana
Kahdesta selakhista ja teknoisasta perkeleestä koostunut porukka oli shasaalin onneksi kaikonnut hänen työpisteensä ympäriltä yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tummansiniset käpälät pyyhkäisivät isot viirut mustaa öljyä haalarien etumukseen. Rusinasilmät nauliintuivat sitten tutkimaan kolmen merkillisesti muotoillun kupolin liitäntöjä. Ylhäältä katsottuna kolmikulmion muodostava koteloiden muodostelma oli miltei valmiina asennettavaksi yhteen Nascoston pudotusaluksista. Vielä muutama pultti ja kaikki olisi kalibrointia vaille valmista testattavaksi.
Raskaat metalliset askeleet palasivat kuitenkin paljon nopeammin, kuin mekaanikko oli odottanut. “Isojen kihojen” juttutuokiot olivat tässä paikassa aina hämmentävän lyhyitä. Työn raskas raataja oli kotopuolessa tottunut viikkokausia kestäviin neuvotteluihin.
“Sano, että tämä on se, miksi sitä luulen”, kuului Killjoyn yllättävänkin toiveikas tiedustelu. Punamusta haarniska kiersi muutaman mertin halkaisijaltaan olevan häkkyrän kertaalleen ympäri ja palasi sitten työnsä jälkeen verrattaen ylpeän shasaalin rinnalle.
“Da. Kohta valmis. Toimii kuin kuuluukin. Tuopi paljon kunniaa valtiolle!”
Killjoy ei koskaan aikaisemminkaan ollut kysynyt kysymyksiä mekaanikon paljon hokemasta “valtiosta”. Eikä tälläkään kertaa.
“Pistä kalibroitumaan ja lastaa meidän alukseemme. Voimme testata sitä seuraavalla reissulla.”
Shasaali nyökkäsi. Tämän sisällä syttyi pieni kipinä intoa. Hän oli aina nauttinut Zilla-lastauspukujen ohjailemisesta.
“Onko sille muuten nimeä?”, Killjoy jatkoi. Brezeistä keskimmäinen olisi luultavasti taas kiusoitellut kenraalia tämän pakkomielteestä antaa kaikelle nimi. Moinen selakhi kuitenkin ähersi sillä hetkellä aivan toisella puolella telakkaa.
“Da. On kuin puiset toverit. On матрёшка!”
Killjoy ei yrittänyt lausua perässä. Joku sisaruksista kuitenkin keksisi helpommin lausuttavan lempinimen.
“Mатрёшка tehokas kuin kotimaan isät! Olemme nyt suurin. Olemme ӍAИTAX!”
Killjoy ei kyseenalaistanut. Shasaali ei ollut lopettanut.
“Suurimman sisällä alus. Alus kuin ZФLДT!”
Shasaalin käpälät osoittelivat kohti hallin kärkeen parkkeerattua Brezien pudotusalusta.
“Ja tämä. Tämä VZLФTФ”, mekaanikko vielä vahvisti ja kopautti kättensä jälkeä rystysillään, “VZLФTФ isistä hirmuisin”, se kuiskasi, kuin olisi pelännyt VZLФTФn kuulevan.
Killjoy pelastui koko Shasalgradin historialta ainoastaan selakhisiskoksista vanhimman ilmaantumisella. Nainen näytti jättäneen liukuovet takaansa tarkoituksella auki.
Hyvä. Saimme meinaan viimein yhteyden kasvottomaan ystävääsi. Odottaa sinua infohuoneessa. Tyhjensimme taas käytävän kaikien varalta. Teillä pitäisi olla rauha.”
Killjoyn sydän hypähti. Hän oli yrittänyt saada yhteyttä “ystäväänsä” jo kahden vuorokauden verran. Viimein oli vastausten aika.
“Hyvää työtä, Brosni”, Killjoy totesi vielä asiallisesti ja lähti kiitämään pitkin käytäviä. Mekaanikko seisoi hetken hiljaa, yhä edelleen kädet puuskassa seisoskelevan selakhin vieressä. Lopulta shasaali päätti kuitenkin rikkoa kiusallisen hiljaisuuden.
“Sitten tulee tietenkin ККДSPДЯФVV…”
Selakhi pakeni paikalta silmänräpäyksessä. Mekaanikko sai taas työrauhan.
“He-he-he. Ebanashka selakhi.”
Kokoushuone
Odottava korahtelu lukuisten tyhjien näyttöjen takaa hiljeni raskaiden punaisten askeleiden saavuttua kommunikaatiohuoneeseen. Leukaperiään rautaisilla sormillaan tunnusteleva Killjoy väänteli kasvojaan ja venytteli niveliään. Kenraalin keho ei tahtonut enää pysyä väkivahvan kralhin riehumisen perässä. Vaikka Killjoy oli saanut ensimmäiset kunnon yöunensa viikkoihin, onnistui hänen jokaista luutaan vaivaava kolotus pilaamaan potentiaalisen virkeydentunteen.
Mies veti rautaisen oven takanaan huolellisesti kiinni ja käänsi ohimennessään ovensuussa sijainneesta audiolaatikon säätimestä lisää äänenvoimakkuutta keskustelua varten. Kaikesta päätellen ruutujen takana odottava olemus kykeni näkemään Killjoyn toimet, sillä tämä alkoi puhumaan välittömästi äänenvoimakkuuden rullatessa kohdilleen.
“Syvimmät pahoitteluni viivästyksestä, kenraali hyvä. Tilanne on ollut täällä päässä vähintään… yhtä kaoottinen.”
“Niin pelkäsinkin”, Killjoy vastasi ymmärtäväisesti ja asettui nojaamaan rennosti vasten huoneen peräseinää, “Kiitos muuten lipuista. Kaikki meni niin kuin pitikin.”
“Olet siis löytänyt etsimäsi?”
“Ja jos pelasin korttini oikein, ei Xian kuningatarkaan ammu minua alas taivaalta aivan välittömästi”, Killjoy pohti toiveikkaana. Jossain meren takana mustat kynnet naputtivat hermostuneena taskukelloa.
“Olet silti valinnut haastavan tehtävän. Vuoren sisälle pääseminen on jo aivan oma lukunsa, vaikka unohtaisimme mitä sen sisällä lymyää. Minua kiinnostaa kovin, kuinka aiot tehdä sen”, kasvoton ääni jatkoi.
“Olen ottanut jo yhteyttä ortoneihin. Odotan yhä vastausta. Onneksemme meillä ei ole vielä kiire Xian kanssa. Sen sijaan Metru Nui huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän.”
Hetken hiljaisuus.
“Tuntuu kovasti siltä, että tarvitset minulta jotain”, ääni lopulta lausui.
“Elin siinä oletuksessa, että informaatio on erityisalaasi.”
“Sitäkin. Mutta tarvitset silti minua, Nui-Kralhi? Verkostosi ovat jo kovin vaikuttavat. Selakhiesi taidot eivät ole salaisuus.”
“Kuuluisuudesta ei ole paljoa apua ollut”, Killjoy mutisi pettyneenä, “Me emme piru vie ole saaneet edes sen aluksen miehistöä selville.”
“Entä komentajasi. Tai tyttäresi, kuten häntä kutsut? He varmasti näkivät Metru Nuin tulen läheltä.”
Killjoy nielaisi paljon kuuluvammin, kuin oli tarkoitus. “He… eivät juuri nyt ole vaihtoehto.”
“Hyvä on”, ääni ruudun takaa ymmärsi. Muutama näyttö Killjoyn vasemmalla puolella rävähti päälle. xialainen rekisteriote levittyi niistä suurimmalle. Miespuolisen vortixxin kasvot tuijottivat passikuvasta kralhia suoraan silmiin.
“Radak?”, Killjoy parahti, “Mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa?”
“Olitte hyviäkin ystäviä?”, ääni kysyi miltei yllättyneenä.
“En ole koskaan tavannut”, kenraali myönsi, “Mutta Mustalumi ehti pilaamaan hänenkin päivän siinä ajassa, kun kävin itse asioilla.”
“Lepuuta silmiäsi hänen tiedoissaan, kenraali.”
Ja Killjoy katsoi. Julkista infoa oli hyvin vähän. Muutama työsopimus,xialaisia lupapapereita, toimeksiantoja metsästäjille… ja maininta muuannen tohtorista.
“Ei saatana.”
“Jos tietää mistä etsiä, hyvä kenraali, löytää paljon lisää mielenkiintoisia yhteyksiä. Kuten vaikka sen, että herra paroni ja liskoystävämme työskentelivät hyvin pitkään saman projektin parissa. Mainitsit viime jutustelutuokissamme tutkimuslaitoksen… jonka suurin rahoittaja oli yllättäen muuan toa Ficus.”
“Ja, jos sallit minun jatkavan, Radakin erikoisalaa oli selvästi keinoälyt. Saatat muistaa yhden hänen luomuksistaan.”
“Exo-Nova”, Killjoy kiristeli hampaitaan, “Radak ja Purifier siis toimivat yhdessä? Metru Nui oli heidän tekosiaan?”
“Nui-Kralhi, emme ikävä kyllä elä niin yksinkertaisessa maailmassa. Radakin ja Ficuksen välit olivat lopussa… kiristymään päin. Mitä Ficus olikaan pyytänyt häntä tutkimaan ei selvästikään löytänyt ratkaisuun. Metru Nuilla vortixx taasen oli Varjotun asialla. Selkeitä linjoja on hankala luoda, mutta on varmaa, että jokainen Metru Nuin osapuolista on ollut mukana omien tarkoitusperiensä perässä.”
Killjoy alkoi ymmärtää minkä takia tiedustelijoiden raporteissa ei ollut mitään järkeä. Yksiselitteistä syyllistä ei välttämättä edes ollut. Oli vain suuri kasa surkeita sattumuksia.
“Se, mikä sinua tässä kiinnostanee eniten”, ääni vielä jatkoi, “On tämän kyseisen laitoksen sijainti. Se on nimittäin yhä olemassa.”
Radakin kasvokuva korvautui kartalla. Kralhi tunnisti välittömästi eteensä levinneet Kristallisaaret.
“Vai siellä sinä piilottelet”, Killjoy myhäili, “Sieltä minä löydän vastauksia.”
“Sen lisäksi”, ääni vaihtoi nopeasti aihetta ja nosti vielä yhden kartan Killjoyn nähtäville, “Purifierin lähipiiri on… todellisella liikekannalla. Laiva oheisella merkillä on havaittu matkaamassa steltinmereltä kohti välisaaria.”
Killjoyn piti tuijottaa kartan oheen liitettyä lippua hetken. Sinisellä pohjalla kohosi matoranien verien väreistä muodostuva kaari. Kenraali oli tukehtua tajutessaan, kenelle se kuului.
“Metorakk!?”
“Valitettavaa kyllä. Skakdin laiva saapunee määränpäähänsä noin vuorokauden sisällä.”
Killjoy tiesi välisaarilta tasan yhden kohteen, johon mielipuolisen skakdin paatti (ja sen todennäköisin matkustaja) saattoi olla matkalla. Ääni ruudun takana hiljeni, kun Killjoyn kypärä avasi radioyhteyden sadan metrin päähän samaan kompleksiin.
“Brez. Nopea vastaus. Kuinka nopeasti pystymme lentämään Bio-Klaaniin?”
Eäääh. Teoriassa kahdessakymmenessä tunnissa, mutta sellaisella vauhdilla ei riitä löpöä paluumatkaan.”
“Alus valmiiksi. Välittömästi. Ja soita Seranille ja käske varautua pahimpaan. Tämä saattaa muuttua rumaksi.”
”Mitä hittoa sinä oikein-”
“Saraji”, kuului kenraalin lyhyt vastaus.
”Heti paikalla”, selakhi ymmärsi ja sulki yhteyden. Killjoy käänsi katseensa kohti näyttöjä. Vaikka punamusta kypärä peitti yhä kaikki ilmeet, tiesi olemus puhelun toisessa päässä sen päättäväisen ilmeen, joka visiirin takana syntyi.
“Tik tok, kenraali. Aika kulkee.”
“Kiitos”, Killjoy totesi itselleen hyvin epätyypillisellä vilpittömyydellä ja marssi välittömästi ulos huoneesta. Jäi miehelle ruutujen pimeydessä tehtäväksi sulkea yhteys kralhikenraalin perästä.
Brosni löntysteli juuri sopivasti ulos pudotusaluksesta, kun kolmesta vihreästä ja yhdestä punaisesta saapujasta koostunut tiimi saapui jälleen telakalle. Shasaali näki kiireen neljän jalkaparin alla ja yksinkertaisesti nosti peukalonsa pystyyn merkiksi siitä, että kaikki oli valmista. Erityisesti Killjoylla oli vaikeuksia pusertua tavaratilaan asennetun матрёшкаn seuraksi.
“Se on siis valmis?”, keskimmäinen Brez ulvoi juuri käynnistyneiden suihkumoottoreiden ylitse, katse merkillisissä koteloissa. Killjoy nyökkäsi vastaukseksi. Shasaali oli saanut projektinsa valmiiksi kreivin aikaan.
“Vain yhdellä asialla on nyt väliä. Meidän täytyy estää Sarajia pääsemästä Klaaniin. Hinnalla millä hyvänsä.”
“Mistä edes tiedät, että se on hän?”, huuteli leveäharteisin siskoksista pilotintuoliltaan.
“Ketään muuta ei pitäisi joutua noutamaan steltinmereltä asti. Ja eräs valon toa taisteli hiljattain häntä vastaan. Ilmeisesti Metorakkista ja Sarajista on tullut ylimmätkin ystävykset.”
“Miksi häntä ei sitten saa päästää Klaaniin? Kai he nyt yhden vahkin taltuttaisivat?”, Killjoyta vastapäätä istuuntunut Brez jatkoi.
“Sitä minä juuri pelkäänkin…”, Killjoy murahti, “He epäilevät jo liikaa. En aio antaa Klaanille yhtään todistetta enempää.”
Siskoksista nuorimmat vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He olivat tottuneet siihen, ettei kenraali koskaan puhunut suoraan. Tällä kertaa tämän äänestä paistoi kuitenkin aivan uudenlainen pelko. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan epäröinyt. Edellinen kohtaaminen kommandovahkin kanssa oli jättänyt paljon siskosten terävien hampaiden koloihin.
Kun luukku aluksen yläpuolella lähti hitaasti aukeamaan ja siipien alla sijaitsevat roottorit kääntyivät nousuasentoon, muisti Killjoy jättäneensä yhden osan uudesta puvustaan koeajamatta. Oikean kätensä sormillaan kralhi painoi painiketta vasemmassa ranteessaan. Siihen syttyi kämmenen puolelle valot, jotka muistuttivat jostain kummallisesta syystä huolestuneita kasvoja.
“Miksu. Laita asejärjestelmät kalibrointiin. Pääset pian tositoimiin.”
“Sinä laitoit sen pukuusi!?”, nuorimmainen Brez miltei tukehtui.
”Mutta kun herra Killjoy”, kuului surullinen ääni kenraalin kypärän sisäpuolelta, ”En ole… en ole varma kuuluuko tämä oikein toimenkuv-”
“Höpön löpön”, Killjoy keskeytti töykeästi ja paineli kiusallisesti Miksun (nimi Brezin yksinkertaistama) painikkeita, “Käy nyt ne järjestelmät läpi ja tutustu niihin. En ole koskaan käyttänyt näin paljoa. Sinä saat tähdätä ainakin puolet näistä itse.”
”Herra Killjoy, tämä on typerää!” olisi ollut vastentahtoisesti pukuun pakotetun tekoälyn aidoin reaktio siihen kaaokseen, jotka joskus olivat olleet kenraalin asejärjestelmien ohjaimet. Sen sijaan kranatekoälyasian puhesensorit päästivät ulos vain ”Kun nyt ei vaan sattuisi mitään.”
Ja siinä, pudotusaluksen kiitäessä Nascostolta kohti taivaita, Killjoy naurahti.
“Pelkää siis pahinta. Nimittäin kohta todellakin sattuu.”
Vänrikki Werekk oli sangen tympääntynyt läpi metsän ryömimiseen. Tai siltä se oli ainakin tuntunut, kun maasto oli osoittautunut mahdottomaksi ajaa moottoripyörin. Metsän luoteisnurkat olivat inhottavan märät ja upottavat. Kirottu suo vaani aivan lähellä.
Onneksi skakdiupseeri oli jättänyt Veljeskunnan saarelta tuomansa tavaran pääosan sataman virkaa toimittaneeseen luonnonlahteen rannikolle. Sinne oli jäänyt myös ne puolisataa skakdia ja raskaat Nektann-plasmatykit, jotka saaren taisteluissa olivat olleet. Werekkin mukana oli vain pari luottomiestä työntämässä tympääntyneinä moottoripyöriä kohti tukikohtaleiriä.
”Hepo vieköön”, Werekk kirosi karttaansa. ”Ihan turhia nämä kartturit näillä main. Ei tässä edes pitänyt olla kosteikkoja.”
Hän arvosti järjestystä ja täsmällisyyttä. Etenkin kartoissa. Karttojen kanssa hän oli hyvä. Erityisesti xialaisten merikarttojen. Ne olivat tarkkoja, yksityiskohtaisia ja erehtymättömiä.
Sen sijaan kartta, jonka kanssa he olivat Välisaarilla jumissa, oli vanha ja selkeästi ilman nykyteknologiaa tehty.
Siinä kaksimoottorista Benzek-pyöräänsä eteenpäin työntäessään vänrikki ei voinut olla miettimättä, miten mahtava hevonen olisi siinä tilanteessa.
Mikä hevonen, joku voisi kysyä. Nehän olivat tarua!
Aivan, tarua. Mytologiaa. Mystiikkaa. Hevologiaa.
Mutta ei se muuttanut sitä, että Werekk olisi halunnut tilanteeseen hevosen.
Oikeastaan mihin tilanteeseen tahansa.
Mutta erityisesti maastossa rämpimiseen.
Oi, niiden lihaksikkaat raajat, kiiltelevä lyhyt harja! Niiden voimakkaat hampaat ja muodokkaat turvat! Niiden prototerästäkin kovemmat kaviot, jotka tallaisivat tiensä läpi mistä vain!
Vänrikki Werekk oli niin sanotusti hevosmies. Komeilihan moinen tarunhohtoinen peto hänen kuparinkuultavassa haarniskassaankin monena kappaleena. Hänen mökissään Zakazilla hänellä oli monia kirjoja aiheesta – zakazlaisen kirjallisuudenhistorian suuria klassikoita ajalta jolloin Mahrikuninkaat hallitsivat: Koningaskunnan legenda, Hepovaaran laulu, Kavionkopse kuoleman edellä – kaikki ne!
Hänen suuri sotilaallinen esikuvansa oli ehdottomasti myyttinen suurkoningas, Keksikak. Tarina siitä, miten tämä yönmusta soturikuningas oli voittanut tuhatpäisen lohikäärmelauman vain kolmellakymmenellä hevosella oli niitä inspiroivimpia – he olivat hyödyntäneet maaston tuntemusta, yllätystä ja harhautusta saavutttaakseen voiton, joka pelasti koningaskunnan.
Myöhemmin sodan ninja-akatemia oli ammentanut oppinsa samoista lähteistä. Werekkistäkin olisi varmaan tullut tuon mystisen aselajin kunnianarvoisa jäsen, ellei hän olisi loukannut selkäänsä jäätyään tahtorakin alle. Siinä oli mennyt hänen taistelijan uransa sekä uljas harjansa.
Tai harja oli oli vielä, mutta se repsotti vähän epämääräisesti. Niinkuin hevosilla.
Taistelija hän ei tosin enään ollut. Selkä ei erityisemmin pitänyt siitä. Komentaja ja organisaattori, se se hän oli. NINJA-ryhmän koordinaattori, Lieggimiesten huollosta ja hankinnoista huolehtija. Kyllä hän kentälläkin oli paljon, etenkin kun kyseessä olivat tykistö-operaatiot. Werekillä oli sellaista täsmällisyyttä ja organisointikykyä, jota kovin monelta skakdi-palkkasoturilta ei löytynyt.
Niin, ne hevoset. Sellainen olisi ollut tosi hyvää seuraa siinä maastossa.
Onneksi leirin valot näkyivät pian, eikä hevoset olleetkaan tarpeen. Skakditiimi huokaisi helpotuksesta saapuessaan tukikohtaan. Zakazinkielinen kyltti varoitti miinoitteista tiettyjen puiden väleissä. Korkealla männyissä tarkkaili pari miestä ympäristöä.
He jättivät moottoripyörät suureen katokseen, joka oli väsätty periskakdilaiseen tapaan pressuista ja tukeista. Siellä oli myös sekamelska polttoainetta, ammuksia ja aseita.
Werekkin kotiseuduilla Vors-Korissa olisi moisesta joutunut sotaoikeuteen. Viherskakdi huokaisi ja määräsi pari teltankulmalla tupakoimassa ollutta hammasmiestä järjestelemään tavarat turvallisemmin.
Vänrikki marssi ensi töikseen johtotelttaan, jossa pönäkän kenraalismiehen sijaan istuskeli sininen skakdisaatana. Komentajan virkaa toimittava Metorakk oli paraikaa radiolaitteet korvilla:
”Alus löytyy, Raj. Pääsette sillä torakoiden ohi”, hän vastasi linjan toisessa päässä olevalle. Ääni oli juuri se kylmä ja tylsä, jollaisena heposkakdi sen muistikin. ”Lähetän sen tavalliseen paikkaan Haederaan.”
Xar-Nekkin teurastaja sysäsi kuulokkeet pöydälle suivaantuneena häiriöstä. Hän ei tosin puukottanut tulijaa välittömästi huonta tuultaan lievittääkseen. Ei siksi, että tämä olisi ollut Möygydysbrigaadin kolmanneksi korkein, vaan siksi, että hän sai vihdoin jonkun tarpeeksi osaavan hoitamaan palkkasoturifirman paperinpyörityksen. Werekk oli siihen juuri oikea mies.
”No terve”, vesiskakdi tervehti. Hänessä kaikki oli terävää ja ikävää. Torakkaelementtejä täynnä oleva haarniska kiilsi hopeaa lyhtyjen valossa.
”Labioko on poissa?” vänrikki kysyi.
”Xialla”, Metorakk vastasi. Hän oli juuri ehdottamassa Vors-Korin jurmulle, että tämä voisi ottaa komennon loppuajaksi, kun valkea skakdi, Suhatt nimeltään, syöksyi telttaan sisään.
”Kenraali saapui juuri!” Metorakkin lähetti ja mekaanikko ilmoitti hätäisesti. Rautaskakdi oli lyhyt ja koukukas, mutta vikkelä – ehkä nuorimpia koko Galmangööristä. Tyttö ei tosin pystynyt vieläkään katsomaan veden skakdia silmiin kertoessaan viestejään.
Ehkä se oli ihan hyvä. Viime lähetille ei nimittäin ollut käynyt aivan liian hyvin.
Kaksikko ei aikaillut, vaan marssi ulos.
”Hoi, miehet! Olen palannut!” kuului syvä baritoni. Ääni, jonka karisma oli Lieggimiehet yhteen kasannut!
Kaksi komentoskakdia marssivat ulos teltasta ulos. ”Oli aikakin”, veden skakdi murahti hampaidensa välistä.
”Aah, Metis ja Hepo! Pitäneet paikat pystyssä, luulen”, Gaggulabio tervehti kädet ylhäällä. Hänen purppurainen pukunsa oli saattanut näyttää äärimmäisen tyylikkäältä ja charmantilta Steltin seurapiireissä, mutta siellä metsän keskellä se näytti vain typerältä.
Mutta se ei ollut typerin asia, joka Labiolla oli.
Typerin asia oli ne kaksi kivipaatta, jotka seisoivat typerän näköisinä kenraalin takana.
Kyllä, ”typerä” oli juuri se sana, joka tiivisti otukset täysin.
”Ne-ne ovat kivipaasia”, Metorakk katsoi niitä tyrmistyneenä.
”Skarararin typerän näköisiä kivipaasia”, Werekk täydensi.
”Tässä”, Labio teki suurilla käsillään ympyrän ilmaan, ”ovat Möykyttäjäveljekzet.”
”Durr”, veljistä toinen totesi.
”Durr”, toinen vastasi.
”Möykyttäjäveljekset?” siniskakdi kysyi.
”Möykyttäjäveljekzet”, kenraali totesi hymy pulisongeissa.
”Mitä me teemme niillä.”
”No möykytämme. Ne ovat kylmäverisiä tappajia!”
”Onko niillä edes verta.”
”He ovat uusin osa Gagun Guoletusguntaa. Hilpeitä veikkoja, sanon minä. Toimivat henkivartijoinani.”
Henkivartijoina, hyvä. Se tarkoitti, ettei Metorakkin tarvinnut katsella typeriä kivipaasia kentällä.
Lisäksi, Gagun Guoletusgunta? Kuten sanottua, vanhan leipurismiehen runot eivät olleet koskaan mitään parhaita.
”Mitä muuta Xialta?” murhaajamestari kysyi pyrkien parhaansa mukana sulkemaan kivipaadet ”älä välitä”-sektorille aivoistaan.
”No aika hurmaavaahan siellä. Outo sää, tosin. Järjestelin talveksi ammus- ja muonakuljetukset. Minusta tehtiin juttu johonkin vortiksilehteen. Yksi aratyghläinen kalaparoni pyysi meitä leipiinsä, mutta Kentsu maksaa enemmän. Sanoin sille, että tämän sodan jälkeen.”
Sinirakk murahti hyväksyvästi.
”No, mitenkä täällä on tosiaan mennyt?” kenraali kysyi ottaessa takkia päältään. He kulkivat suureen komentotelttaan ohi leirinuotion.
”Amazuan soluttautumisoperaatio etenee”, Metorakk totesi. ”Listimme koillismetsästä ne kannibaalimiehet. Poltimme kylät.”
Labio hörähti ja asetti tyylikkäät purppuratamineensa lipastoon, joka oli täynnä vastaavanlaisia karismaattisia steltläisräätälöityjä asusteita.
”Torakat polttivat koko Lintusaaren”, Werekk jatkoi. ”Tuli kiire poistua paikalta. Kohtasimme ussalien Vartijan ja jonkun pähkähullun pikkumiehen ennen sitä. Ei sieltä hirveästi mitään hyödyllistä irronnut, meillä on kaksi aluksellista sen viidakon otuksia ja kasveja tuolla. Ehkä jotkut hörhöt maksavat sinisistä apinoista, en tiedä.”
”Myyntihommista puheen ollen, mitenkäs Ikneramin hommat ovat edenneet?” gaggusgagdi kysyi koko ruskeahaarniskaisessa komeudessaan. He kolme istuutuivat Labion mahonkisen työpöydän ääreen. Siniskakdi irvisti, kun kenraali sytytti yhden iänikuisista sikareistaan.
”Uikuttaa edelleen”, vastasi gaggosmies.
”Olisit voinut olla ampumatta sitä sen kaveria silloin”, Labio totesi tuprutellen steltläistä. ”Masentunut myyntimies ei ole kovin käytännöllinen.”
”Sinä tiedät minut, kun olen kentällä”, Metorakk sähähti. ”Ja tiedät, että en halua halpoja kopioita Vartijoista lähelleni. Ne miehet olivat tappajia, ja niiden miesten aseet olivat tappamisen siveltimiä. Ilevhov oli pelkkää pilkkaa.”
Kenraali huokaisi. ”Okei, antaa olla. Haluan vain kauppamieheni taas käyttökelpoiseksi. Olemme tienanneet etelän kyliltä aika pirun hyvin.”
”Emme niin hyvin kuin tienaisimme ryöstämällä ne”, Metorakk protestoi.
”Ussaltornin väkeä on näkynyt etelärinteiden suunnalla. Suurkylän lähistöllä. Niillä on sissijoukkoja täällä, sanon sen”, vänrikki Werekk puuttui peliin. ”Barakonnin miehet kertoi, että niiden jousimiehet ovat maailman parhaita. Pystyvät kaatamaan miehiä satojen metrien päästä, kun ollaan metsän eteläisillä aukioilla. Iskevät tulinuolin näkymättömistä. Katoavat kuin olisivat vain yksi mies.”
Skakdi otti pöytälaatikosta suuren nahkakartan ja taitteli sen auki. ”Sitten on vielä raptorimiehet, jotka sitovat Targarrin miehet. Nyt tosin kun Lintusaaren operaation joukot palasivat, meillä on aika hyvä iskukyky-”
”-mutta se menee Oberaatio Lieggiguoleman valmisteluun”, Labio vastasi. ”Kuten tiedätte!”
”Operaatio Liekkikuolema”, Metorakk vastasi. ”Sen onnistumismahdollisuudet eivät näytä erityisen hyviltä.”
”Minä luotan heihin täysin”, kenraali vastasi. ”Joten valmistaudutaan! Siitä tulee kaikkien aikojen isku, äijät.”
Pitkä skakdi asteli vielä palavan leirinuotion ääreen, jossa synkkä palkkasoturi yksinänsä istuskeli. Metorakk istahti yhdelle nuotion ympärille penkeiksi pestatuista puisista säilytyslaatikoista. Leiri pohjoisessa Lehu-metsässä oli kasvanut viime aikoina nopeasti skakdin uudeksi toiminnan keskukseksi. Sinä yönä oli valtaosa tukikohdan väestä levittämässä kuoleman ilosanomaa moottoripyörin ja räjähtävin keihäin lähialueiden kannibaalikyliin.
“Onko yksinäistä ilman matoranejasi?” Metorakk hihkaisi. Tosin hihkaisu tarkoittaa, että puhetoimessa on mukana jonkinlainen innokkuuden tunne, mutta tällä skakdilla ei sitä ollut. Ainakaan pelkkään puhumiseen.
Amazuan naamio kääntyi skakdia kohti. Palkkasoturi yritti tulkita skakdin ilmeestä oliko tämän kysymys tarkoitettu ainoastaan sarkastiseksi lausahdukseksi vai odottiko tämä tosissaan vastausta.
Mutta skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään palkkasoturin hiljaisuuteen, joten Amazua vain käänsi katseensa takaisin kirkkaaseen nuotioon.
Metorakk päätti yrittää uudelleen keskustelun sytyttämistä liekkeihin.
“No miten ne piraattisi pärjäävät tehtävällään?”
Palkkasoturi laski katsettaan puikkoleukaisesta skakdi(ali)pomosta.
“Viimeksi kuulin heistä suunnilleen toissapäivänä aamulla”, Amazua raportoi.
“Silloin he olivat juuri saapuneet suoraan lähelle Klaanin linnoitusta. Annoin käskyn ottaa uudestaan yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Mutta toistaiseksi en ole kuullut heistä sen koommin.”
“Todennäköisesti jäivät kiinni heti portilla”, skakdi totesi varsin hienovaraisesti.
Amazuan pää keikahteli vienosti. “Mahdollisesti”, palkkasoturin äänensävy oli jopa yhtä hienovarainen kuin skakdilla, jopa tämän pieneksi hämmästykseksi.
“Mutta voi myös olla että heille on tullut eteen inhimillisiä esteitä. Tällaisissa operaatioissa ei kannata toimia hätiköidysti”, Amazua jatkoi.
“No, olin kerran yhdellä soluttautumistehtävällä sodan aikana. Vors-Korin paronin Frederakin linnakkeeseen. Heti kun pääsimme sisään – en edes muista miksi olimme naamiotuneet, todennäköisesti räjähdekauppiaiksi tai joksikin vastaaviksi – no, joka tapauksessa, kun pääsimme sisään, päätimme toimia hätiköidysti ja tapoimme kaikki muurien sisäpuolelta.” Ah, muistoja.
Amazua kuunteli skakdin hurskastelua vain puoliksi kiinnostuneena. Hän oli kuullut äärettömyyksiin tarinoita Zakazin sisällissodista. Osa niistä oli ollut kauhu- tai selviytymistarinoita. Osa taas verenhimoisten ja brutaalien sotureiden häikäilemätöntä ylpeilyä. Tämä oli näemmä yksi niistä jälkimmäisten tyylisistä iltasaduista.
“Raahasimme paronin ulos lyijybunkkeristaan, jonka oven revimme irti tahtorakin avustuksella. Se oli verinen taistelu se”, Metorakk selitti. “Frederak oli muinaisten taistelulajien taitaja, ja selätti ensimmäisen aallon miehistäni. Mutta hah, ei mikään leukaninja minua päihitä, ei!”
Skakdin jutut alkoivat tuoda Amazuan mieleen hänen miehistöönsä kuuluvan po-matoranmerirosvon jutut…
“Minulla riitti sotilaita hänen kimppuunsa – Warrek-kanuunat sylkivät taivaalle plasmaa, ja Vors-Korin kirjaston leimutessa ilmaan paloi valtaosa Zakazin kirjoista. Mutta lopulta me saimme linnan, ja se johtui siitä, että minä osasin johtaa joukkojani. Motivoida heidät tekemään parhaansa.
Tai oikeastaan sanoa niille, että ammun ne, jos ne eivät tee parastaan. Mutta se toimi.”
Vaikka Amazua ei ollutkaan kiinnittänyt Metorakkin elämäkerran kuuntelemiseen kauheammin huomiota, tämän viimeinen lause sai palkkasoturin kääntämään jälleen katseensa skakdiin.
“Miksi?”
“… miksi mitä? Miksikö se toimi? No siksi, että kuolemanpelko on paras motivaattori, jonka kukaan voi saada. Hyvä johtaja käyttää sotilaittensa tunteita vihollista vastaan.” Se oli jotakin, mitä kenraali diplomatian suuremestari G. Labio oli hänelle painottanut aina.
Amazua tuumi hetken. Zakazilainen brutaali sekä agressiivinen johtamiskulttuuri oli näemmä uponnut ajan saatossa syvälle Metorakkin suoniin. Mutta hän itse oli aina pitänyt kyseenlaisia yksipuolisia ja vääjäämättömiä periaatteita hyvin yksitoikkoisina.
“Olet kyllä osittain oikeassa”, Amazua myönsi.
“Osittain?” skakdi kysyi katseellaan.
Amazua osoitti veden skakdia nopeasti etusormellaan.
“Sinä ja nuo skakdisoturisi, olette vähän kuin lauma osteoporoosibiisoneita”, palkkasoturi selosti. “Joukko täynnä isoja ja brutaaleja olemuksia, joista kukin yksilö voi vaikuttaa jopa voittamattomalta. Mutta biisonilauman johtajan on aina oltava valmis puolustamaan asemaansa niin ulkopuolisia kuin oman joukkonsa kapinoitsijoita vastaan, ja tapauksessanne se on pelkästään raa’alla voimalla.”
“Mitä skarararia”, olisi voinut kuulla Metorakkin ilmeestä, jos hän olisi kiroillut. Skakdi tyytyi vain vilkaisemaan kollegaansa erittäin hämmentyneen näköisenä. Hämmennys oli kaikista tunnetiloista (joiden fani hän ei noin ylipäänsäkään ollut) ehkä hänen vähiten suosikkinsa. Se pakotti lähes aina ajattelemaan turhia asioita. Kuten… osteoporoosibiisoneita? Mitä irnakkia?
Amazua siirsi katseensa jälleen Metorakkista alemmas suoraan omaan kohotettuun käteensä, koukuttaen levitetyt sormensa kuin kuvitellen pitävänsä kädessään jotain pientä. “Kun taas pieni joukko matoranmerirosvoja on kuin pienen pieni protosorsanpoikasten pesue. Ne eivät kyseenalaista mitään, ne seuraavat emoaan minne tämä ikinä meneekin, motivaationaan vain puhdas vaisto.”
Palkkasoturi nosti visiirisen katseensa taas suoraan skakdin silmiin.
“En näe syytä miksi sorsaemon pitäisi kovistella poikasiaan.”
“… ja sinä olet se sorsa? Vai osteoporoosibiisoni?”
“Miksei kumpaakin…?” Amazua tiedusteli.
“Sinusta mitään selvää ota”, Metorakk käytti sivistynyttä zakazlaisen kielitutkimuksen paljon rakastamaa agressiivimuotoa pääverbistä.
Ilta oli jo painumassa alas. Kaukaa kuului, miten TUHOAJA-keihäiden regeneroituvat kasapanoskärjet rikkoivat asioita. Skakdia ärsytti, ettei hän ollut päässyt lähtemään paikalle. Kenraali oli määrännyt hänet pysymään tukikohdassa sen aikaa, kun tämä olisi naurattamassa naisia Xialla.
“Tiedätkö, löysin tänään asian, jota taidan ihan oikeasti vihata”, Metorakk heitti jälleen andesiittivaahtoa keskustelun liekkeihin saaden sen erittämään myrkyllisiä kaasuja. Ah, niin hienoja muistoja.
“En.” Amazua vastasi. Asialla ei ollut hänelle edes kauheammin väliä.
“Kenraalin kirjanpito. Minä menin katsomaan sen äijän tiliotteita ja muita bisneksiä. Niin sekavaa! Liikaa kamalaa matematiikkaa! Onneksi minun ei tarvitse ikinä olla lähelläkään niitä.”
“Hmh.” Amazuan naamion takaa ei irronnut muuta reaktiota kuin teennäisen myöntävä hymähdys.
“No älä sitten. En tiedä sinusta, mutta minä ainakin odotan, että Labio raahaa itsensä takaisin tänne ja tulee hoitamaan kaikki tylsät tehtävät.”
Amazua arvioi skakdin sanoja hetken mielessään. “Jos kenraali Labio on joukon aivot, sinä ilmeisesti olet se lihas.”
“Oikeastaan”, Metorakk vastasi. “Labio on meistä se komeampi ja minä se kätevämpi.” Se äijä oli parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, Metorakk vakuutti itselleen. Paitsi tietty kenraalin mielikuvitus. Se oli… sangen mielenkiintoinen. Syy sille, miksei heidän palkkasoturijoukollaan ollut vieläkään nimeä, saattoi piillä siinä, ettei Labio koskaan ollut tyytyväinen ideoihinsa. Aina voisi olla parempi, hän sanoi aina. Oliko viimeisin nimi-idea ollut… Gagun Galmagööri? Labion Lieggimiehet? Metorakk ei halunnut muistaa. Mitä tuli nimien keksimiseen, hänen ystävänsä ei ollut aivan veitsikaapin terävin kakkulapio.
“Söpöä.” Amazua vastasi ilmeettömästi, mikä oli paljon sanottu.
Skakdi huokaisi ja tökki nuotion hiillosta metallisella tikulla, joka oli jonkinlainen grillivartaan ja teloitusvälineen epäpyhä yhdistelmä.
“Mitä jos puhuttaisiin sitten sinusta, herra sosiaalinen?” hän kysyi.
Amazua ei vastannut, ainakaan mitenkään näkyvästi.
“No mitäs, mikä on paras muistosi palkkasoturibisneksistä?” skakdi kysyi.
Tummanaamioinen palkkasoturi ei irrottanut katsettaan nuotion leimusta. Hän ei ollut muutenkaan liikahdellut juuri mitenkään. Metorakk oli pannut tämän merkille, ja seikka kummastutti skakdia hieman. Synkeä palkkasoturi vain istui, kuin kiinnittämättä mihinkään sen enempää huomiota. Kaikkine peittävine panssareineen ynnä muineen koko tyyppi näytti vain tyhjältä ja kuolleelta haarniskalta. Tästä ei osannut alkuunkaan ilmaista mitä hän tunsi tai ajatteli, jos kumpaakaan.
Mutta Metorakkilta piilossa Amazuan ajatukset pyörähtelivät kaikessa siinä, mitä hän oli tehnyt ja kokenut kaikkena tänä aikana. Ja ennen kaikkea sitä, mitä hän oli oppinut. Mutta siitä huolimatta Amazua ei tuntunut keksivän minkäänlaista vastausta skakdin esittämään kysymykseen.
“En tiedä.” Amazuan pää painui hieman alas Metorakkin yllättyessä siitä että tämä edes vastasi hänen kysymykseensä.
“… miksi oikeastaan olet alalla? Et vaikuta mieheltä, joka hirveästi nauttii taistelemisesta.”
Amazuan koko keskustelun ajan tämän reisiä vasten levänneiden käsien sormet koukistuivat hieman skakdin kysymyksen edessä.
“Hmh. Vielä vuosia sitten ajattelin että sellainen asia kuin taisteleminen ei olisi kiinni vapaasta tahdosta.” Amazuan ääni tuntui muuttuvan tyhjästä ja piittaamattomasta jonkin verran syvemmäksi.
“Vielä vuosia sitten, ennen kaikkea tätä”, Amazua osoitteli hetken eturuumistaan elehtivällä kädellään, “olin jo soturi. Soturi, joka palveli ylempää tahtoa. Jotain, jonka opastukseen ja arvoihin olin valmis luottamaan sokeasti.
Jo silloin minulla oli omat taipumukseni kyseenalaistaa kaikki mitä teen. Taistelin, ja voitin. Olin valmis käyttämään kaikkia kykyjäni ja lahjojani siihen mihin minut oltiin koko ikäni valjastettu. Tapoin lukuisia jotka kapinoivat vaalimiani arvoja vastaan. Osallistuin jopa kokonaisten kansakuntien hävittämiseen. En koskaan nauttinut siitä, mutta minulle vakuutettiin, että kaikki se olisi tehty ylemmän hyvän nimeen. Niin ikävältä kuin se tuntuikin, olin valmis heittämään oman moraalini romukoppaan ja jatkamaan sokeasti.”
“Arvot”, skakdi murahti yllättyneenä siitä, että hiljainen soturi edes vastasi hänelle. “Turhaa. Tajusit silloin sen, etkä vain? Tajusit vanhan elämäsi merkityksettömyyden, ja ryhdyit tähän työhön?”
Siinä samassa Amazuan kylmät, mekaaniset sormet alkoivat puristumaan nyrkkeihin, mikä sai Metorakkin yllättymään entisestään. Oliko mustalla haarniskalla sielu? Elämä? Persoona? Skakdi päätti porata syvemmälle.
“Sinä ryhdyit palkkasoturiksi, koska tajusit, ettei ole mitään hienoja aatteita tai suuria jumalia, joiden vuoksi taistella, eikö vain? Sinä tajusit, että maailmassa ainoa taistelemisen arvoinen asia on oma etu.”
Skakdi vilkuili palkkasoturia, joka tuntui miltei painivan sisällään jonkin kanssa. Vaikka siitä ei näkynyt päällepäin mitään, jokin tuntui viestinä jotain sellaista Metorakkille hyvin vahvasti. Oliko hän kenties päässyt kokonaan tämän aiemmin niin tyynen ja eleettömän hahmon henkisen panssarin läpi?
Mutta Amazua tuntui kuitenkin yhtäkkiä rauhoittuvan. Kaikki vielä hetki sitten vain pienesti erottunut jäykkyys ja jännite tuntui katoavan sen sileän tien. Tumma palkkasoturi tuntui taas palanneen samaan tilaan kuin missä oli ollut vielä hetki sitten.
“Niin.” Amazua vastasi. Hän ei huutanut, räyhännyt, saati itkenyt. Hän vain vastasi skakdille melkein kuin mihin muuhun aiempaankin tämän esittämään kysymykseen. Häneltä ei näyttänyt löytyvän mitään lisättävää skakdin toteamukseen.
“…” skakdi vastasi. Hän ei tiennyt, miksi oli edelleen yllättynyt. Ehkä hän oli odottanut jotakin paljon mystisempää. Epätavanomaisempaa.
“Tiedätkö, et vaikuta kovin kunnianhimoiselta kaverilta. Miksi oikeastaan teit hommia niin pitkään yksinäsi?” hän kysyi.
“Koska niin on paras.” Koko keskustelu oli tuntunut valuvan Amazuan mielessä takaisin samalle linjalle kuin äsken. “Olen urani alusta asti halunnut vain toimia yksin, ilman mitään harhautuksia tai hidasteita. En ole ikinä etsinyt, saati sitten löytänyt ystäviä, kotia, tai mitään muutakaan pysyvää.”
“Tiedätkö, ystäviä saa kätevämmin, kun ei piilota kasvojaan kypärään”, skakdi totesi välissä. “Ei sillä, et-”
Skakdi hiljeni kuin päähän ammuttuna Amazuan yönmustan naamion kääntyessä odottamattoman agressiivisesti tätä päin. Palkkasoturin naamion terävä visiiri hehkui yössä näkyvästi kirkkaammin kuin aiemmin. Sen piinaavan agressiivinen katse lähes heijastui skakdin haarniskan teräksestä. Skakdi tuntui ylittäneen jonkinlaisen rajan äskeisillä sanoillaan.
“Selvä, selvä! Ei puhuta kasvoistasi”, massamurhaaja totesi vaivaantuneena. Metallimiehen katse sai hänet ottamaan tästä etäisyyttä klapien kurkottelemisen merkeissä. “Eikä ystävistäsi. Ei niistä ainakaan.”
Amazua katsoi skakdia piinaavasti vielä hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin nuotiota päin. Palkkasoturin naamion visiirin hehku tuntui skakdin silmissä palautuvan normaalisti. Metorakk kykeni melkein tuntemaan naamiomiehen lausuneen mielessään äänettömästi hyvin katkeraan sävyyn “Kiitos…”
Hetken oli taas hiljaista. Metorakk yritti asettaa nuotioon juuri heitettyä puupökkelöä parempaan asentoon piikikkäällä metallitikullaan mahdollisimman epähermostuneesti.
“Mitä palkkasoturin kunniaan tulee…” Amazua totesi jälleen. “…en ole ikinä jahdannut mitään sellaista. Juuri mikään, mitä olen saanut aikaan, ei ole jättänyt minulle mitään mistä tuntea itseni ylpeäksi. Ennen kaikkea, koska mikään siitä ei ole ikinä ollut pääasiallinen tavoitteeni.”
Metorakk oli hieman hämillään. Haarniskahemmo tuntui käytökseltään kuin rämäinen vanha käytetty sotamoottoripyörä, joka hyytyili vähä väliä jokaisen kymmenen metrin ajelun jälkeen, eikä siitä koskaan voinut tietää milloin se räjähtäisi. Jerenn-pyörä. Kyllä, Jerenn-moottoripyörä. Ne olivat huonoista huonoimpia. Epävarmoja. Parempia katapultinammuksia kuin ajoneuvoja.
“Mitä sinä oikeastaan yrität? Et käytä rahojasi elämästä nauttimiseen etkä nauti työstäsi. Mitä sinä oikein ajat takaa?” hän kysyi.
Amazua kääntyi taas katsomaan skakdia, mutta ei enää niin vihamielisesti kuin äsken. Tämän visiirin katse oli palannut täysin normaaliksi, jos niin kykeni noin ylipäätään sanomaan.
“Minä yritän selviytyä.”
“Kuka sinut muka yrittäisi tappaa?” Metorakk kysyi. “En tiedä, menisikö tuon haarniskan läpi edes joku kiroksiiniraketti.”
Amazuan katseen suunta tuntui harhailevan hieman tämän miettiessä sopivaa vaustausta skakdin tokaisuun, mutta sai lopulta sanotuksi; “Tässä maailmassa on paljonkin olentoja, jotka haluaisivat tappaa minut.
Mutta sitäkin enemmän on olemassa asioita, jotka voisivat tappaa minut… Ja silloin, milloin tahansa, kun jokin, mikä tahansa niistä nostaa rumaa päätään, pyrin olemaan aina valmiina haastamaan sen ja selviämään siitä.”
“Kaikki tämä on tulosta siitä minkä eteen olen nähnyt kaiken tämän vaivan ja johon olen kuluttanut niin luovuttaani kuin varojani.” Amazua viittasi tummaan haarniskaansa. “Kaiken aikaa tarkoitukseni on ollut tehdä kokonaisuudesta mahdollisimman virheetön. Se on vienyt aikaa ja maksanut pienen omaisuuden. Enkä siltikään osaa päättää olenko vieläkään täysin tyytyväinen.”
“Täydellisillä asioilla on taipumus osoittautua epätäydellisiksi tulikosketuksen tapahtuessa”, skakdi totesi kyynisesti. “Älä välitä, täydellisyyttä ei voi saavuttaa. Ei kannata tuhlata siihen aikaa.”
“Jälleen kerran, olet melkein oikeassa.” Amazua vastasi hetkauttamattomasti. “Mutta itselleni se on useimmiten ollut koko asian pointti.”
Metorakk nosti kulmaansa palkkasoturin oudolle vastaukselle. Naamiohemmon vastaukset olivat menneet häneltä välillä yli hilseen.
“Tämä ammatti on täynnä riskejä. Täynnä kaikkea, mikä voi olla hyvinkin vaarallista ja parhaimmillaan koitua kuolemaksi. Voin saada pahastikin selkääni, voin joutua sairasvuotelle, voin jopa olla vähällä kuolla. Mutta ennen kaikkea, voin ottaa opikseni” Amazua jatkoi. “Jokikisestä vähänkin vakavasta vammasta jonka olen kärsinyt, olen yksinkertaisesti saanut ankaran muistutuksen siitä, etten ole voittamaton, saati kuolematon. Ja siksi minulla onkin ollut kaiken tämän ajan riittävästi tekemistä. En etsi täydellisyyttä. Etsin vain keinoa pysytellä hengissä ja jatkaa sitä, mitä teen.”
“Hetki”, Metorakk pysäytti ja pyöritteli terähäkkyrää ilmassa. “Sanotko sinä, että sinä olet käyttänyt kaiken palkkiosi tuohon yhteen haarnsikaan? Onko se, mitä, sisältä kullalla silattu?”
Amazua tuntui hymähtävän vaimeasti uudemman kerran.
Palkkasoturi kurotti oikealla kädellään selkäpanssariaan, kaivaen sen sisuksista hieman kämmentään isomman, maamiinaa muistuttavan litteän objektin. Amazua ojensi kätensä Metorakkin suuntaan.
“Tunnistat kai tämän?”
Skakdi tuijotti esinettä jopa haltioituneena. Mystisen maskinaaman kädessään pitelemä esine oli kuin olikin tuttu hänelle, sekä kelle tahansa joka oli ollut vähäänkin perehtynyt legendaarisiin sodankäyntivälineisiin.
Xialla muinoin valmistettu XMP-1446- räjähde, Metorakk totesi mielessään, kertomusten mukaan myös zakazin taistelukentille viljelty, kuuleman mukaan kokonaisia vihollisjaoksia kerralla päihittänyt suhteellisen pienikokoinen, mutta silti hyvin tehokas tuhon ja kuoleman instrumentti. Mutta tätä nykyä myös hyvin, hyvin, hyvin harvinainen…
Amazua tutkaili skakdin sanatonta reaktiota. “Ilmeisesti tiedät hyvinkin vastauksen”, palkkasoturi totesi vaatimattomasti. “Yksi niistä muutamasta ehkä ainoasta jäljellä olevasta kappaleesta, jotka olen onnistunut niukin naukin saamaan käsiini.”
Metorakk olisi halunnut hivellä edessään komeilevaa taideteosta sormillaan, mutta Amazua veti kätensä takaisin skakdin yläraajojen etäisyydeltä. Hän ei ollut vakuuttunut skakdin kyvystä – saati asenteesta – käyttää kyseisenlaista sotareliikkiä muuten kuin aktivoimalla sen ja heittää sitten lähimpään matoranasutuskylään, puhtaasti vain huvin vuoksi…
Amazua asetti esittelemänsä esineen takaisin selkäänsä sinne minne ne ikinä päätyivätkään.
“Vaikka kyseiset välineet itsessään ovatkin varmasti vaikuttava ilmestys kenelle tahansa, voin sanoa että ne ovat minulle lähinnä työkaluja kaikkien muiden joukossa.”
“…mitä muakaa mies? Jos minulla olisi tuollainen haarniska, ja sen lisäksi joukko tuokkaisia leluja, olisin jo murhannut puoli maailmaa”, Metorakk totesi tyrmistyneenä.
Amazua tunsi itsensä jälleen huvittuneeksi, lähinnä sen takia, että lause oli kyseisen skakdin suusta täysin ennakoitavissa.
“Minä en ole sinä.” Amazua totesi vaatimattomasti. “Minä en ole sotapiru muiden joukossa. Minä en ole sellainen, joka liikkuu paikasta toiseen vain tuhotakseen ja tappaakseen.”
Amazua nosti katseensa oikeaan hopeisista käsistään. Sen sormet tekivät hetken mekaanisen virheetöntä liikettä nyrkin ja avonaisen käden välillä. Koko ranteesta ulkoneva osa pyöri hetken kokonaisia 360 asteen pyörähdyksiä niin oikealle kuin vasemmalle.
Amazua puristi sen jälleen nyrkiksi, tarttuen siihen jämäkästi vasemmallaan. Palkkasoturin oikean käden hopeinen kyynärvarsi näytti avautuvan muutaman millimetrin, jolloin kyynärvarren sisäinen voimakas sähkömagneetti päästi käden irti otteestaan.
Veden skakdi ei ollut varma halusiko synkeä palkkasoturi demonstroida jotain vaiko vain mahtailla.
Amazua piteli vasemmassa kädessään nyrkkiin puristettua toista keinotekoista proteesiaan. Joistain ulkopuolisista olisi saattanut tuntua oudolta, että hän oli mennyt irrottamaan oman kätensä.
“Sinulle nämä voivat ehkä olla aseita…” Amazua totesi. Palkkasoturin oikea, nyt kyynärvarresta eteenpäin tynkä käsivarsi kurotti jälleen palkkasoturin selkää. Hetkessä naamiomiehen oikean käden jatkeeksi oli vaihtunut sarjatuliase, jonka skakdi tunnisti oitis Bergrak OP 6.6- konepistooliksi.
Mutta tavanomaisesta käsiaseesta poiketen palkkasoturin versiosta puuttui kokonaan tukki sekä näkyvä liipasin. Ne oli nähtävästi purettu pois ja niiden tilalle oli kyhätty jokin tummalla kotelolla peitetty mekaanine kyähelmä, joka yhdisti ampuma-aseen Amazuan kyynärvarren sisään samalla tapaa kuin tämän sormekkaat proteesikädet.
“…mutta minulle nämä ovat ennen kaikkea työkaluja. Vieläpä sellaisia, joiden eteen olen nähnyt liian paljon vaivaa, että alkaisin tuhlaamaan niitä mihinkään tarpeettomaan. Etenkään tarpeettomaan verenvuodatukseen. Koska mikä tahansa näistä voi milloin tahansa olla paljon paremmaksi hyödyksi. Ehkä jopa pelastaa henkeni.”
Amazuan huomio tuntui yllättäven kiinnittyvän johonkin kokonaan muuhun. Ruohikko rapisi pienen harmaan yksittäisen kiven kipittäessä isäntäänsä kohti. Palkkasoturi vaihtoi oikean kätensä aseen takaisin normaaliin käteensä, asettaen sen maahan nurmikkoa vasten. Pieni kivirapu nousi kämmenselälle, jonka jälkeen Amazua nosti lemmikkinsä kasvojensa lähelle.
Pienen rahin ilme oli puhtaan vaatimaton, mikä oli merkki siitä, että se oli seurannut isäntänsä ohjeita istua vahtimassa telttansa laitteistoa siihen asti, kunnes se alkaisi pitämään ääniä. Palkkasoturi nyökkäsi lemmikilleen hyvästä työstä.
Metorakk seurasi kummaksuen sivusta kuinka palkkasoturi nousi seisomaan, valmiina poistumaan.
“Suonet anteeksi”, Amazua sanoi rauhallisesti.
Synkkä palkkasoturi poistui leirinuotion äärestä kävellen takaisin kohti syrjässä olevaa telttaansa.
Moottoripyöräturnajaisten äänet räjähtelivät edelleen metsässä. Saisi se Labio saapua jo, mutisi Metorakk jäädessään leirinuotiolle puukottamaan tylsyyttään hammaksikkaalla grillitikullaan.
Toa ei näyttänyt voivan hyvin. Se saattoi johtua valtavasta verimäärästä, jonka tämä oli menettänyt viime tunteina. Se saattoi myös johtua pitkästä matkasta ilman ravintoa ja lepoa.
Tai sitten se johtui siitä, että kyseisen toan vartalosta puuttui noin kaksi viidesosaa.
Valkopunaisen toan vasemmanpuoleinen käsi, jalka sekä leveä kaistale tämän torsosta loistivat poissaolollaan, ja vartalontynkä oli ommeltu yhteen kankaalla ja niiteillä. Se oli aivan oranssin veren peitossa. Tajuton plasman toa oli kiinnitetty metallisiin paareihin joustavilla siteillä. Toan punainen kanohi Kakama oli repeytynyt otsasta.
Kaksi skakdia nostivat paarit veneestä rannalle. Heidän synkin purjein varustettu aluksensa odotti Odinan kivisen rannan tuntumassa. Aurinko oli laskemassa mereen, värjäten Pimeyden Metsästäjien kivisen linnoituksen verisen punaiseksi.
“Tervetuloa”, hahmo toivotti rantaan saapuville ryöväreille. Hän oli pitkä ja laiha – hän näytti hieman vortixxilta, mutta ei kuitenkaan. Naisen liskomaiset kasvonpiirteet olivat sirot ja terävät. Pitkä, musta häntä liikahteli levottomana Varjotun uskotun takana. Ympäri reptiliaanin kevyttä haarniskaa skakdi näki kunnioitettavan määrän erilaisia tikareita, teriä ja veitsiä.
“Minua kutsutaan… Taipaaniksi. Ja sinä olit… Metorakk?”, hän tervehti ja mittaili sinistä skakdia katseellaan.
”Tässä se on”, sanoi sininen skakdi, joka näytti lajinsa keskiarvoa käärmemmäisemmältä yksilöltä. ”Toa Varjoisan varjoisaan kokoelmaan”, hän naurahti sanaleikilleen.
”Onko hän elossa?” reptiliaani kysyi jämäkästi silmäillessään saalista, jota skakdit olivat myymässä.
”Kun katsot minua, tuleeko mieleesi ensimmäisenä joku, joka antaisi vankinsa kuolla?” Metorakk kysyi ja irvisti julmasti.
”Se on kieltämättä ominaisuus, jota Varjottu osaa arvostaa”, myrkkykäärmeen nimeä kantava totesi ja hymyili tavalla, joka oli koitunut monen viimeiseksi näyksi. “Otamme hänet. Mikä on hintasi?”
Skakdi ilveili hetken mietiskellessään. ”Saatte hänet lahjana”, hän lopulta totesi.
”Katsos, kyllähän elämä on aivan liian arvokasta rahassa mitattavaksi, eikö vain? Olisi erittäin epäeettistä vain myydä elävä ja tunteva olento. Pitäkää toaa sen sijaan lahjana kenraali Labiolta”, Metorakk jatkoi ja hymyili puolestaan terävällä hammasrivistöllään.
”Laita miehesi kuljettamaan hänet Linnakkeeseen”, metsästäjä sanoi. ”Olet tervetullut mukaan. Varjottu haluaa varmasti kiittää sinua henkilökohtaisesti.”
“En välitä sen kiitoksista”, skakdi tuhahti. “Mutta näytä toki paikkoja. Haluan nähdä, miksi Odina on niin pahamaineinen.”
“Voi, siihen sinulle on ehdottomasti oikea opas”, murhaajatar hymyili. Hänen keltaiset silmänsä loistivat kilpaa kuun kanssa. Skakdi alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mihin Varjotun viettelijän maine perustui.
Kaksi Metorakkin palkkasotureista saapui rannalle pettymystään peitellen. Aluksessa oli alkamassa rankka juhlinta Kristallisaarten ryöstökampanjan onnistumista. He olivat ryöstäneet Aerin reliikit ja Zangantin kristallit. Selaxian smaragdit ja Ehrenin hopean. Toat, jotka joskus palaisivat sodasta saarilleen, löytäisivät vain raunioita, ja matoraninsa asumassa olkisissa teltoissa, kun skakdit eläisivät herroiksi Steltillä.
Metorakk, metsästäjä sekä kaksi skakdia lähtivät liikkeelle.
Pengertie oli kaiverrettu Odinan hiekkakiveen korkeiden rantakallioiden laelle. Kaksi skakdia, jotka kantoivat toaa, katselivat epävarmoina oikealla puolellaan avautuvaa jyrkännettä. Alhaalla odottivat rantakivikot sekä meri. Vasemmalla puolella tietä skakdit näkivät hiekka-autiomaan ja Metsästäjien koulutusareenat. Pohjoisessa – heidän edessään – kohosivat vuoret ja suuret, kiviset tornit, jotka työntyivät kallion läpi kuin epätoivoinen kividemoni, joka yritti paeta Varjotun valtaa.
“Teetkö töitä eniten maksavalle?” käärme kysyi veden skakdilta pian heidän lähtönsä jälkeen. Hän näki skakdissa paljon potentiaalia, ja niin näkisi Kummisetäkin.
“En”, Metorakk töksäytti. Hän silmäili tarkkaavaisena ympäristöään kävellessään Lariskan takana. Hänelle tuli saaresta mieleen kotisaarensa. Se ärsytti häntä suuresti.
“Mikä on se, mitä Labio sinulle antaa? Valtaa? Resursseja?” nainen jatkoi skakdin motivaatioon tunkeutumista.
“Maailmankuvasi on masentavan materialistinen, lisko”, skakdi tuhahti.
“Siinä tapauksessa olet yksi sadasta”, Taipaani totesi. “Ja heistäkin puolet kadottavat periaatteensa, kun heille tarjotaan tarpeeksi.” Kuin epämääräiseksi argumentin sinetöimiseksi hän heitti sarjan kärrynpyöriä omaksi ilokseen.
“Varjotulla ei ole tarjota minulle mitään mitä minulla ei jo olisi.”
Draakki pysähtyi.
“Takuulla on”, hän sanoi. Ja ennen kuin nopeana itseään pitävä skakdi ehti edes reagoida, pimeyden metsästäjä osui häneen. Metorakk sai potkun poskelleen, ja pian tunsi terävän otteen taittavan hänen kätensä tuskallisesti harjan taakse. Sivallus pohkeeseen sai Kristallisaaret raunioittaneen sotaherran kasvoilleen hiekkaan.
Metorakk murisi eläimellisesti noustessaan. Taipaani virnuili hänen edessään. Kaksi muuta skakdia, jotka kantoivat plasman toaa, prosessoivat edelleen heidän johtajansa kaatanutta tapahtumasarjaa.
“Varjottu voisi tehdä sinusta enemmän”, nainen totesi. Hän valmistautui ottamaan vastaan pitkän skakdin hyökkäyksen. Lariska hyppi jatkuvasti pieniä, parin sentin loikkia edes takas. Hän ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään.
Metorakk harkitsi hetken zamor-kuulan upottamista metsästäjän sydämeen, mutta naisen kaikkitietävä virne sai hänen verensä kiehumaan. “Te kaksi. Älkää puuttuko tähän”, hän ohjeisti kätyreitään. “Hoitelen tämän kaunokaisen itse.”
Pienen tiikerin verran skakdia ja rautaa syöksyi hyökkäykseen, mutta mies ei koskaan osunut maaliinsa. Kärmeinen syöksyi hänen kimppuunsa yläviistosta, potkaisten tätä oikeaan käteen ja tarrautuen skakdin päähän. Metorakk oli juuri saamassa otetta vastustajastaan, kun nainen veti hänet päästään kyljelleen maahan. Skakdi ponnisti yllättävän nopeasti ylös ja syöksyi kiinni jäntevään liskoon. Hetken hän luuli saaneensa otteen tästä, mutta Taipaani oli kiemurrellut irti. Metorakkin raskas haarniska ei juuri auttanut, kun sarja sivupotkuja ja hännänsivalluksia osuivat häntä kasvoihin ja kylkiin. Metsästäjä syöksyi koko painollaan skakdin kasvoille ja kaatoi tämän selälleen (joka on sangen tuskallista jollekin, jolla on pitkä rustoharja).
“Tervetuloa Odinalle”, käärme ivasi kumartuessaan skakdin ylle. “Voit palata baariisi, jos haluat, mutta voisit myös tulla täydelliseksi tappajaksi”, hän iski silmää.
Metorakk murahti ja yritti heittää liskon pois päältään. Tämä kuitenkin oli jo loikannut sivuun, ja skakdi jäi kauhomaan ilmaa nöyryytettynä. Hän nousi pudistellen hiekkaa haarniskastaan ja tuhahti jotakin skakdiksi.
“Voimme jatkaa myöhemmin”, metsästäjä totesi. “Viedään ensin tämä toa linnakkeeseen.”
Kaukana kuului Kalliokirkujien hyytävä valitus niiden syöksyessä yötaivaalta epäonnisten pieneläinten niskaan. Nelikon saapuessa lähemmäksi saaren koillisosia ja vuoria skakdit havaitasivat, että Odina oli paljon muutakin kuin synkkä rikollisuuden linnoitus, joka sai Nektannin palatsin näyttämään köyhän maanviljelijän torpalta. Kalliot meren puolella olivat pienten talojen ja kaikenlaisten rakennusten pinnoittamia – pengertiet risteilivät vuorenrinteessä kuin käytävät hyönteisrahien pesässä. Monista taloista loisti lämmin valo, joka ei tuntunut välittävän suuresta linnakkeesta, joka kohosi vuoresta aivan kylän yllä.
Kaupunkiin johtavan haaran sijaan Lariska johti skakdit ylös johtavalle tielle, jota reunustivat kiviset vartiotornit. Hiekkainen laakso saaren sisämaassa oli rakennettu täyteen varastoja, areenoita ja synkkiä, xialaismallisia teollisuusrakennuksia. Suuret, teräksiset portit, jotka johtivat kivisiin syvyyksiin, aukesivat heille.
Deleva toivoi heräävänsä. Hän toivoi painajaisen päättymistä enemmän kuin mitään muuta.
Mutta se ei loppunut. Se vain jatkui ja jatkui. Hän makasi voimattomana pöydällä synkässä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista. Vain pienestä, avoimesta ikkunasta virtaava yöilma loi elämän tuntua tilaan. Hänen painajaisensa kirkuivat jossakin tajunnan rajamailla. Skakdinmuotoiset painajaiset. Kiiltävät hammasrivit, jotka hymyilivät teurastaessaan.
Hän kuuli askelien kaikuvan kivisestä lattiasta. Ovi avautui, ja valo lävisti huoneen.
”… sitten se väitti hallitsevansa jotakin, mitä hän kutsui ki-taikuudeksi, ja yritti loihtia ovea auki…” naisääni selitti epäuskoisesti. Karkea miesääni hörähti nauramaan. Hän kuuli valokatkaisijan napsahduksen ja voimakkaat loisteputket sokaisivat hänet.
”No niin, Varjotun uusin on tässä. Se tuotiin toissapäivänä. Nukkui jähmetysputkessa väliajan”, nainen puhui. Deleva kuuli, miten raskaita asioita laskettiin lattialle.
”Aika onnettomassa kunnossa. Mistä tämä löytyi?” mies kysyi.
”Skakdi-merirosvot lahjoittivat sen johtajalle, kuulin.”
“Teillä on maine?” nainen kysyi. Kummatkin nauroivat.
Liukuovi avattiin aggressiivisella vedolla.
”Tässä on yksi Puhdistajan koneista”, skakdiksi kironnut jatkoi. ”En tiedä mistä se on näitä hirviöitä repinyt.”
”Se on hieman kuin Exo-Toa”, nainen vastasi mietteliäästi. ”Mutta siitä puuttuu prosessorit eikä se ole puku. Lienee keskeneräinen prototyyppi. Kuulin sen olevan alun perin Musta Käden viritelmä.”
“Vahki, tarkoitatko?” mies kysyi.
”Ei. Tämä on jotain ihan muuta. Paljon vahkia voimakkaampi. Purkakaa siitä ne osat, mitkä tarvitsemme. Minä valmistelen potilaan”, jatkoi toinen.
Kuului kolinaa ja surinaa. Nirskumista ja vinkumista. Kilahduksia. Ne peittivät kevyet askeleet, jotka lähestyivät Delevaa, joka tunsi näkönsä palautuvan pikkuhiljaa.
Kylmät sormet asettivat hänen paljaalle rintakehälleen (jonka lihaksista hän oli joskus ollut sangen ylpeä) metallisia sensoreita. Hän kuuli tietokoneen huminaa ja piippauksia takaansa.
”Elintoiminnot vakaat”, nainen hihkaisi toverilleen. Toa tunsi, miten paha metsästäjä-tiedemies tarttui hänen niitattuihin siteisiinsä ja leikkasi ne irti kohdasta, missä oli joskus ollut vasen käsi. Deleva ärähti pistävästä kivusta.
”Sehän on tajuissaan, Kala”, mies huusi kauempaa.
”Ihanko tosi”, nainen vastasi kuivasti ja asetti jotakin kylmää Delevan kiinni poltettuun haavaan. Toa värähti kivusta ja yritti rimpuilla kauemmas. Nainen huokaisi, otti jotakin, ja pisti sillä toaa tämän ehjään hauikseen. Viimeinen asia, jonka plasman toa näki ennen vaipumistaan tajuttomuuteen, olivat vaaleansiniset, kapeat kasvot täynnä kaiverroksia.
Angien avasi Delevan haavaa sinisillä kumihanskoillaan ja stiletillä. Hän ei varsinaisesti ollut kirurgi, mutta se oli yksi ala, joka on pakko opetella, kun toimi Varjotun tiedemiehenä. Hänellä oli pöydällä sivullaan läpinäkyvässä laatikossa kymmeniä pieniä kristalleja, joihin oli porattu kapeat rei’ät. Potilaspöydän ympäriltä löytyi myös tietokoneiden lisäksi rivistö leikkausvälineitä sekä pitkä rivi hopeisia robotinkappaleita, joita ruskea skakdi järjesteli ja muokkasi.
Selakhi otti yhden terävän kristallin ja asetti sen tarkalleen toan olkapään palaneen hermopäätteen kohdalle. Hän painoi sen näppärällä työnnöllä läpi lihan. Tajuttoman toan keho nytkähti tuskallisesti.
”Mistä nuo kivet tulevat?” skakdi kysyi. Hän oli lyhyt, leveäleukainen ja vaatimattoman harjan omaava yksilö, joka tunnettiin koodinimellä Liipasin. Hän tunsi olonsa huomattavasti itsevarmemmaksi moottoripyörien ja konekiväärien parissa kuin proteesinasennusoperaatioissa.
”Ne ovat sydänkiviä”, Angien kertoi jatkaen tarkkaa työtään. ”Et halua miettiä, mistä ne ovat peräisin.”
”Ei se vaadi ihan hirveää päättelykykä”, skakdi hymähti seuratessaan selakhin työskentelyä. Hän oli valmistellut robottihaarniskan rintakehästä irroitetun osan valmiiksi kytkettäväksi. Rautakala kiinnitti kolmatta kiveä toan suurimpiin hermoratoihin.
Angien otti raskaan robotinosan. Hän pyöritteli teräksistä kappaletta ja veti kuparijohdot erilleen niiden suojakuorista. Hän varmisti useaan otteeseen, että johdot osuivat kristalleihin porattuihin reikiin. Palanen robottirintakehää työntyi paikalleen, ja Liipasin kiinnitti sen paikalleen upottamalla sen reunaan rivin nauloja, jotka porautuivat toan kylkiluihin.
”Ensimmäinen paikallaan”, Rautakala totesi ja kokeili osan kiinnitystä. ”Valmistele kylkipala.”
Avak aloitti Kal-haarniskan kyljestä irti ruuvatun metallinkappaleen johtojen ulospurkamisen Angienin upottaessa kristalleja toan hermopäätteisiin. Siitä eteenpäin operaatio muuttui tutummaksi kahdelle tekniikantuntijalle – heidän piti vain koota robotin raajat uudelleen ja kytkeä ne tavanomaisesti jo kiinnitettyihin osiin. Sydänkivet pitivät huolen siitä, että hermosignaalit välittyivät muotoon, jossa mekaaniset osat ymmärsivät niitä. Heidän piti antaa toalle uusi annos rauhoittavia kesken operaation tämän osoitettua yllättäviä tajuihinpalaamisen merkkejä.
Lopulta mestariteos oli valmis.
Pieniä gafnoja vilisteli lattialla. Ne vikisivät äänekkäästi. Rahit tappelivat kuolleen torakan raadosta. Ääni ja hajut herätti Delevan, joka löysi itsensä kahlittuna seinään. Hänen nukkumapaikkansa oli perin epämukava tyrmän lattia. Sellissä oli perin pimeää. Vain hiipuva ja rikkinäinen valokivi antoi sille valoa.
“Mitä. Mitä minulle on tapahtunut?” Deleva avasi suunsa ja kysyi. Hän tunsi epämukavan kylmyyden kehossaan, kylmän metallin. Jokin oli nyt väärin. Hän yritti liikuttaa jalkojaan. Toinen jalka toimi aivan hyvin, mutta toisesta kuului todella voimakasta vinkumista ja hammasrattaiden kitinää.
Hän katsoi jalkaansa. Heikko valo heijastui epäsymmetrisen jalan kiiltävän teräksisestä pinnasta. Toa tunnusteli helpommin liikkuvalla kädellään jalkaansa. Hänen järkytyksensä kasvoi sitä mukaa mitä ylemmäs hän kättään liikutti – jalka, kylki, koko oikea käsi – ne olivat kaikki mekaanisia hirvityksiä.
Deleva ei tiennyt itkeäkö vai huutaako. Ääntä ei kyllä riittänyt huutamiseen ja hän kärsi nestehukasta, ei tulisi kuuloonkaan siis itkeä. Sen sijaan hän voisi käyttää aikansa johonkin rakentavaan, Deleva muistutti itseään. Hän voisi esimerkiksi selvittää, mitä hänelle oli tapahtunut.
Traumat vapautuivat hänen mielensä perukoilla, mutta vain välähdyksinä, sillä mieli pyrki suojelemaan kehoa, kokonaisuutta. Kaikki tuntui niin utuisen kauhealta hänen mielensä perukoilla. Väkivaltaa, toivottomuutta, Metorakk. Matka huojuvassa laivassa ja kylmä metallipöytä. Sairaat tohtorit, jotka häntä leikkelivät.
Deleva ei ehtinyt kauaa keskittyä itseensä, sillä raskaat askeleet saapuivat kammion oven taa. Avaimet kilisivät, kun pimeyden metsästäjä avasi oven ja astui sisään.
Hahmo, joka seisoi maassa istuvan Delevan edessä, oli vihermusta, pitkä ja jäntevä lisko-olento. Naisen silmistä paistoi oveluus ja ikävät tarkoitusperät, toa aisti.
“Voit kutsua minua Taipaaniksi. Tervetuloa Odinalle!” Metsästäjien värväystoimintaa pyörittävä reptiliaani hymyili. “Kuka sinä olet?”
“Miksi kertoisin nimeni sinulle, lisko? Toivotit minut hienosti tervetulleeksi kahlitsemalla minut ja tekemällä minusta tällaisen”, plasman toa kertoi täynnä raivoa ja tuskaa.
“Kovin moni ei olisi edes selviytynyt vammoista, jotka sinä koit”, metsästäjä vakuutti ja kyykistyi hieman katsoakseen istuvaa Delevaa silmiin. “Me pelastimme sinut, halusit sitä tai et.” Ääni ei ollut uhkaava tai vihainen, vaan pikemminkin herkkä ja yhteisymmärrystä etsivä.
“Pelastaa on vähän hassu termi kun te kerran aiheutitte tämän.”
“Ei meillä ole osaa eikä arpaa sinun kohtaamiseen skakdien kanssa”, kärmes naurahti.
“En ole vakuuttunut sanoistasi, metsästäjä. Enkä usko että teillä on erityisen mukavia tulevaisuuden näkymiä minua ajatellen.”
“Se riippuu täysin sinusta. Sinulla voi olla nautinnollinen, vapaa tulevaisuus, jos niin haluat. Vaihtoehtoisesti voit jäädä tänne kuolemaan. Nyt, aloitetaan alusta. Kuka olet?”
Deleva oli hetken hiljaa ja kertoi sitten nimensä, koska ei nähnyt lisäkärsimyksessä järkeä.
“Toa Deleva, Aerin saarelta”, Lariska maisteli toan nimeä. “Voi, otan osaa. Sille saarelle kävi aika surullisesti urhean toa-tiimin lähdettyä sotimaan pohjoiseen.”
Deleva oli hiljaa. Hän mietti, saisiko hän vain käräytettyä metsästäjän lammikoksi luuydinnestettä.
“Oletko huomannut, miten toilla tuntuu menevän vähän universaalisti melko heikosti? Eikö olisi vain paljon helpompaa liittyä voittajan puolelle?” nainen hymyili.
“Käyttäisitte minua miten? Tappamaan matoraneja, kidnappaamaan toia ja tuhoamaan kauppalaivastoja? Siihenkö te minua haluatte käyttää?” plasman toa kysyi, mutta tiesi jo vastauksen.
“Olet jo perin perillä toiminnastamme. Käyttäisimme kykyjäsi aivan kuten ehdotit. Ja vielä paljon enemmän – toat ovat aina tervetulleita riveihimme. Teille on suotu elementtivoimien mestaruus. Tässä maailmassa vahvin voittaa, ja sinustakin voisi tulla yksi vahvimmista”, Varjotun viettelijä kertoi hunajaisesti.
“En liity teihin, koska minulla on yhä toain kunniaa jäljellä, lisko”, Deleva vastasi päättäväisesti. Hän kuitenkin tiesi, ettei siitä hyvää seuraisi.
Taipaani ei sanonut mitään. Taas yksi soturi, joka kuvitteli olevansa sankari, ilman sopeutumiskykyä. Metsästäjä kääntyi selin toaan.
Deleva yritti nousta seisomaan sellissään ja ottaa yhteyttä plasmavoimiinsa, mutta Lariskan terävä potku iski hänet sellinsä pohjalle.Elementti-iskujen kestävä prototeräsovi meni kiinni ikävästi kitisten. Valokivi sammui. Oli aivan pimeää.
Lohduttoman pimeää.
Pimeys päättyi, kun Deleva haettiin Varjotun eteen vietäväksi.
“Toa, toa, toa. Aina niin ehdottomia ja periksiantamattomia, niinhän? Sankareita, jotka eivät myy periaatteitaan?” Varjottu puheli korkealta istuimeltaan nojaten kämmeneensä. Toisessa kädessään valtava lisko piti sauvaansa, jota koputteli salin kiviseen lattiaan.
Kirjuri, pieni olento valtaistuimen vieressä, ikuisti herransa sanoja kuolemattomiksi kivitauluihinsa. Synkkä Varjo vaani jossakin Varjottua ympäröivässä pimeydessä, alati valppaana. Salin hämärissä oli myös lukuisia muita metsästäjiä – ei niin monia kuin yleensä, sillä valtaosa Odinan väestä oli Metru Nuilla sotimassa, mutta silti tarpeeksi hävittämään pienikokoisen saaren.
“Uskosta kiinni pitäminen on epäilemättä jaloa”, hän jatkoi. “Kapean tien valitseminen, vaikean polun kulkeminen. Arvostan sitä ominaisuutta.”
“Mutta joskus se on yksinkertaisesti typerää, pahoin pelkään”, hän jatkoi.
“Katsos – Deleva, sehän nimesi oli – meillä on kaksi tapaa edetä tästä. Ja jotta ymmärtäisit omaa etuasi paremmin, näytän sinulle myös kaksi havainnollistavaa esimerkkiä.” Varjottu odotti hetken ennen kuin jatkoi: “Ensimmäinen esimerkki on Hammasratas tässä.”
Toa varjoissa katsojien joukossa epäröi hetken. Hän astui eteenpäin valokehän reunalle, välttäen katsekontaktia plasman toaan. “Kutsuitte”, hän sanoi epävarmasti.
Hammasratas oli keskimääräisen toan kokoinen – hänen haarniskansa oli tummanpuhuva ja uutukaisen kiiltävä. Magnetismin toan mustasta mirusta loistivat vaaleanvihreät silmät.
“Kerrohan vieraalleni tässä tarinasi siitä, miten päädyit palvelukseeni”, Varjottu kehoitti rauhallisella mutta käskevällä äänellään.
Toa mietti hetken. Hän olisi halunnut huutaa, purkaa tunteitaan johonkin, muttei voinut. Hän ei olisi uskonut näkevänsä Delevaa enää. Kun nuori plasman toa oli jätetty vartioimaan Aerin Suvaa muiden lähtiessä sotaan he olivat hyvästelleet toisensa. Siitä tuntui olleen ikuisuus, vaikka Halawe olikin saapunut sodasta Odinalle vasta joitakin kuukausia sitten. Ja sen näki Delevankin kasvoilta.
“M-minä”, Halawe aloitti. “Minä koin, miten muut toat hylkäsivät minut haavoituttuani. Kuvittelin tekeväni sankaritekoja puolustaessani kaupunkia pahuutta vastaan – niin me kaikki ajattelimme. Mutta kun tiimini johtaja – Svarle, muistat kyllä hänet – määräsi ryhmän vetäytymään ja jättämään minut luoti vatsassani verilammikkooni makaamaan-” toa näki päässään Svarlen loputtoman itsevarman ilmeen, kuuli tämän käskyjenhuudot, haistoi lieskat, tunsi epätoivon “- ja silloin ymmärsin, että se, että olemme toia, ei tee meistä yhtään muita parempia tai jalompia. Toien joukossa on myös maailman alhaisimpia olentoja, ja metsästäjien riveissä on myös hienoja olentoja.”
“Metsästäjät ottivat minut hoiviinsa, paransivat minut ja antoivat anteeksi menneisyyteni. Vastineeksi vannoin uskollisuuttani heille ja aloitin jakamaan oikeutta niille, joita ei oltu teoistaan rangaistu. Korruptoituneille, petollisille, sydämettömille.”
Deleva katsoi toaa. Hän näytti etsivän epätoivoisesti tuon mirukasvon identiteettiä mielestään, mutta kuukausien pimeys oli kadottanut kaikki muistot, syössyt hänen päänsä kaaokseen.
“Deleva. Minä olen tyytyväinen elämääni täällä. Sinäkin voisit olla”, Halawe jatkoi.
Plasman toa oli vain hiljaa.
Varjottu kohotti kätensä, ja Hammastaras vetäytyi takaisin kollegoidensa joukkoon.
“Miten filosofinen ja koskettava puheenvuoro”, hän totesi. “Kenties tarvitset vielä esimerkin toisesta vaihtoehdostasi, jotta olet vakuuttunut.” Suuri lisko ponnisti istuimeltaan ylös ja nousi seisomaan Delevan eteen. Hänen suuri häntänsä seurasi hahmon jokaista liikettä.
“Näytän sinulle jotakin.”
Varjottu asteli kokoisekseen erittäin sulavasti ohi toan. Deleva tönäistiin seuraamaan Odinan herraa seuraavaan huoneeseen – hyvin valaistuun aarrekammioon.
Kammiossa oli vitriineissä käytännössä kaikki maailman kalleudet – hänellä oli täydellinen kanohi-kokoelma, paljon eksoottisia aseita ja groteskeja rahi-petoja, joihin käsiksi päästäkseen Onu-Metrun Arkistoijat olisivat myyneet vaikka turagansa. Seinillä oli myös lippuja, vaakunoita ja uskonnollisia symboleita – historian lehdille vaipuneita kansoja ja ideoita, jotka reaalipolitiikka oli murskannut rautaisen saappaansa alle.
“Kuten saatat huomata, olen keräilijä”, Varjottu hallitsi tilaa puheellaan kävellessään Deleva jäljessään. “Uskon, että meidän on tunnettava historiamme ja maailmamme. Olen kerännyt tähän kammioon jumalien ihmeitä ja muinaisten taitajien käsitöitä. Olen kerännyt tänne muistoja ja visioita. Mutta ehdoton kruununjalokiveni ei ole mikään niin kuollut.”
Delevalla kesti hetki käsittää, mitä hän näki. Jähmetysputkessa – samanlaisissa, joissa Arkistoissa pidettiin raheja – odotti alaston toa.
Toa oli väreiltään sumunsinistä ja auringon kultaa. Hänen taivaankirkas sydänkivensä sädehti vain heikosti. Hänen kultainen kanohi Calixinsa näytti surumielisen kauniilta.
“Kaunokaiseni tässä on Toa Varian”, Varjottu esitteli. “Hän on mielen toa – harvinaislaatuinen yksilö.”
Deleva vain katsoi jähmetettyä toaa. Hänen vatsaansa väänsi kaikesta kokemastaan huolimatta.
“Ja ei, hän ei ole kuollut. Hän on hyvin eläväinen. Vaikka putki estää häntä havainnoimasta ympäristöään ja kontrolloimasta itseään, hänen rikotun mielensä sirpaleet vaeltavat ikuisesti synkkyyden kehässä.”
Varjottu oli kuin unohtanut plasman toan jatkaessaan.
“Oikeastaan hän on minulle hieman kuin muusa – hän inspiroi minua. Kun katson tuota toaa, ajatukseni lepäävät. Näen kaiken selkeästi. Ymmärrän, mitä minun on tehtävä.”
Varjottu oli hetken hiljaa. Hän tarkkaili punaisine silmineen täysin liikkumatonta mielen toaa ja hymyili.
“Ja hän on onnekkain osa kokoelmaani. En usko, että sinä saisit mitään yhtä miellyttävää osaksesi.” Varjottu kääntyi poispäin Varianista ja katseli mietteliäästi salin valokivientäyteistä kattoa.
“Kenties annan sinut tutkijoilleni viimeisteltäväksi, ja he naulaavat elävään lihaasi loputkin tuosta haarniskasta.
Tai ehkä he vain tekisivät sinusta elävän plasmareaktorin johonkin alukseen. Elementtivoima on kuitenkin hyvin ekologinen energianlähde.
Vaihtoehtoisesti Raastajani tuolla kellarissa voisi raastaa sinut ruoaksi Hordika-lohikäärmeilleni. No, katsotaan, katsotaan. Niin paljon vaihtoehtoja, niin vähän aikaa.”
Plasman toa oli hiljaa. Hänen vatsassaan kiersi. Toa halusi vain painajaisen loppuvan.
Jälleen kerran hän makasi siinä gafna-jyrsijöitä vilisevässä loukossa, jota kutsuttiin selliksi. Hän oli kieltäytynyt. Jälleen kerran. Hän ei antaisi Varjotulle sitä iloa. Liskon omahyväisen virneen ajatteleminen vain motivoi häntä vastustamaan, motivoi pilaamaan Metsästäjien suunnitelmat.
Deleva pyöritteli mekaanista kättään ja katseli sen kovia, teräviä pintoja ja hammasrattaita. Hän mietti, mihin se pystyi. Sen liike oli epätasaista ja naksuvaa, mutta se vaikutti tottelevan häntä kuin hänen oikeakin kätensä.
Pystyisikö hän pakenemaan näillä uusilla kyvyillään, vai tulisiko se hänen turmiokseen? Hän oli vielä varsin järkyttynyt traumoistaan, mutta tiesi, että nyt olisi aika toimia. Mutta miten, sitä hän ei tiennyt.
Yö oli pitkä. Tai ei toa tiennyt, oliko se yö – hänestä vain tuntui luonnolliselta ajatella pimeässä vietettyjen tuntien olevan yö. Epätoivo oli muuttunut pimeydessä kostonhimoksi, ja tappiomielialasta oli kasvanut vihaa, joka odotti ulospääsyään. Hän oli mielessään käynyt läpi tuhansia tapoja, miten hän tappaisi kaikki, jotka ovat pilanneet hänen elämänsä. Metorakk, Pimeyden Metsästäjät, Varjottu. Hän antaisi niiden kaikkien palaa.
Mutta kun yö vain jatkui ja jatkui, vihakin laantui. Deleva yritti nukkua kovalla lattialla, mutta ei kyennyt rauhoittumaan ajatuksiltaan. Hiljaisuus oli robottiraajojen surinaa huomioimatta täydellistä, kuten pimeyskin.
Sitten hän kuuli askelien kaikuvan käytävällä. Aivan kuin silloin, kun Varjotun niljakas selkärangaton oli tullut taivuttelemaan häntä.
Jokin kilisteli avaimia. Deleva nousi polviasentoon ja kokeili mekaanista kättään.
Avain meni lukkoon.
Ovi aukesi.
Oviaukossa seisoi tummahaarniskainen hahmo, jonka valeasulta saattoi silti erottaa levitoimisen naamion muodot. Hahmolla oli päässään ruskea huppu, mutta se ei piilottanut tarpeeksi hahmon kasvon muotoja, koska se olisi ollut vain näköesteenä.
“Tapa minut nopeasti, nimetön murhaaja”, Deleva tiuskaisi. Hän ei halunnut joutua kidutetuksi eikä uskonut ihmepelastumisiin.
“Jos haluaisin tappaa sinut, olisit jo kuollut, veli” olento puhui. “Tämä avain olisi voinut löytää helposti ja huomaamattasi tiensä sydänkiveesi”, olento sanoi ja kilisti avainnippua. Hän alkoi irrottaamaan toan kahleita.
“Halawe?” Deleva kysyi epäuskoisesti kun hänen kahleensa avautuivat yksi toisensa jälkeen. Olento käytti voimiaan taidokkaasti: avain vain lensi ilmassa lukkoihin yksi toisensa jälkeen. Se totteli hänen käsiensä liikkeitä ihailtavalla tarkkuudella.
Aaveavain tanssi ilmassa niksautellen lukkoja auki, eikä sillä mennyt siinä kauaa. Oikeassa kädessä olleen kahleen avauduttua Deleva kaatui lattialle, mutta Halawe otti hänet vastaan.
“Olet vielä heikko, mutta saat kyllä voimasi takaisin”, pelastaja kertoi. “Mutta nyt sillä ei ole merkitystä. Sinut pitää vain saada ulos täältä.”
Deleva epäröi ja nousi seisaalleen. Hänen metallipolvensa surisi.
“Mitä sinä teet, Halawe? Sinähän olit vielä salissa liskokuninkaan Brakas-apina!” Hän iski magnetismin toan vasten sellin kiviseinää, pidellen häntä kiinni tämän olkapäistä.
“M-minä haluan auttaa sinua, hullu”, plasman toan tiimiläinen vastasi. “Olet edelleen veljeni!”
Punakakamaisten kasvojen katse kohtasi veljensä silmät. Deleva huokaisi.
Käytävät olivat synkät ja kiviset. Ne oli rakennettu syvälle Odinan hiekkakiviseen peruskallioon ties miten monien vuosien aikana. Joistakin selleistä, joita vartioivat paksut kiviovet, kuului vaikerrusta ja itkua. Toisissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Odinan perustukset olivat täynnä olentoraunioita, joilta Varjottu oli riistänyt kaiken. Deleva ei halunnut ajatella heitä juuri silloin. Hän olisi halunnut vapauttaa heidät, hän olisi halunnut polttaa koko Odinan ja syöttää Varjotulle tämän oman häntänsä. Mutta juuri sillä hetkellä hän ajatteli enemmän itseään kuin kaikkia muita vankeja.
Hän hiippaili ripeästi magnetismin toan jäljessä. Halawe näytti tuntevan sokkelot hyvin, vaikka olikin ollut sanojensa perusteella Odinalla vasta joitakin kuukausia.
Sokkelot jatkuivat ja jatkuivat. Oli ihme etteivät he kohdanneet paljoa metsästäjiä. Ne harvat, jotka he kohtasivat, olivat niin humalassa, että pysyivät hädin tuskin pystyssä, saati sitten tunnistaisi kaksikkoa. Metsästäjillä oli ollut näemmä palkkapäivä. Tietty linnakkeessa oli muutenkin vähäinen miehitys, sillä suuri osa Varjotun joukoista oli edelleen Metru Nuilla.
Varjot olivat heidän ystäviään tänä yönä, sillä taivas oli pilvessä. Vain punaisen tähden heikko loiste paistoi pilvipeitteen takaa. Yötaivas näkyi suurista ikkunoista Odinan linnoituksen eteishallin katosta. Kaikkialla oli synkkää ja tyhjää – paitsi portilla. Sitä vartioi kaksi suurikokoista olentoa. Deleva ja Halawe jäivät hetkeksi varjoihin tarkkailemaan vartijoita.
“Me voitamme ne”, Deleva kuiskasi. “Mennään!”
Halawe epäröi. “Autan sinua henkeni uhalla. Jos aloitat taistelun, herätät koko linnakkeen ja kuolemme kummatkin.”
“Onko meillä muuta vaihtoehtoa?”
Toat jäätyivät, kun he kuulivat moniäänisen kuoron astelevan portin suuntaan. Vähintään tusina metsästäjää oli tulossa sivukäytävältä.
“Pystytkö käyttämään naamiotasi?” kysyi magnetismin toa hiljaa kulman taakse painautuneena.
Deleva nyökkäsi itsevarmasti.
“Hankin portin auki. Syöksy siitä läpi, ja lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset.” Hän tarttui Delevan ehjään käteen. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto”, hän katsoi veljeään tiukasti silmiin.
“Yritän”, Deleva huokaisi ja puristi toverinsa kättä. Hän seurasi, miten metsästäjä-toa livahti käytävään. Hän ei saanut selvää huudoista ja keskustelusta, mutta koko joukko käveli Halawe mukanaan hänen ohitseen. Plasman toasta sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Hänen paljastumisensa olisi vaatinut vain sen, että joku käytävässä marssivista murhaajista olisi vilkaissut taakseen. Mutta he naureskelivat, juttelivat äänekkäästi ja jättivät täysin mahdolliset toa-karkurit huomioimatta.
Kun portti avautui, Deleva nousi. Hän keskittyi nopeuden naamioonsa. Metsästäjäjoukko oli astumassa ulos linnakkeesta.
Plasman toan naamio hohti sekunnin murto-osan valossa, ja sitten toa katosi.
Siihen sekuntiin mahtui valtavasti tapahtumia.
Kakamaa käytettäessä liikkeellelähtö on aina kaikista kovin. Keho suorastaan revitään valtavaan nopeuteen. Näkökenttä sumenee täysin, ja ympäröivä maailma muuttuu viivoiksi.
Tyhjässä tilassa juokseminen on kuin lentämistä. Lattiaa ei tunne. Esineiden lävitse meneminen sen sijaan tuntui väärältä – aivan kuin keho hajoaisi ja kokoontuisi uudelleen äärettömän nopeasti. Pitkien matkojen aikana ajatukset alkoivat vain kadota, aivan kuin ne eivät pysyisi liian kovaa liikkuvan pään mukana.
Pysähtyminen on ehkä kaikista ikävin tunne. Kun fysiikan lait ottavat koko ruumiista otteen raa’asti ja välittömästi, paluu todellisuuteen oli kuin hyvästä unesta heräämistä.
Pahinta se oli silloin, kun se tapahtui vastentahtoisesti. Kun Deleva oli syöksymässä läpi metsästäjien, hän tunsi uuden metallihirvityksensä vastahakoisuuden totella nopeuden naamiota. Se ei suostunut muuttumaan.
Kun hän osui metsästäjiin, metallikäsi törmäsi ensimmäisenä suureen steltinpeikkoon, ja Deleva putosi hyperavaruudestaan valtavalla tärähdyksellä. Hänen liike-energiansa sai hänet syöksymään pitkin pengertietä läpi koko olentolauman, kaataen heidät ja itsensä prosessissa. Peikko, johon hän oli törmännyt, piteli selkäänsä, josta oli revennyt törmäyksen yhteydessä valtava pala lihasta.
Plasman toa ravisteli päätään ja nousi hitaasti. Shokki nopeuden äkillisestä putoamisesta vaikutti edelleen.
Myös metsästäjät olivat ylhäällä. Joukkio lataili mitä eriskummallisimpia energia-aseitaan. Peikko piteli selkäänsä ja voivotteli. Ilma vilisisi kohta mitä kauheampia ammuksia jos Deleva ei nyt toimisi.
Hän keskittyi ja sai yhteyden alkuvoimaan, stressistä ja tärähdyksestä huolimatta. Ehkä kyseessä oli adrenaliini ja testosteroni. Mekaaninen puoli oli yhtä hänen vanhan puolensa kanssa. Hänen kämmenensä alkoivat hohtaa, mekaaninen käsi sinistä ja alkuperäinen käsi punaista plasmavaloa.
Plasmaa alkoi lennellä Delevan kämmenistä minne hän ikinä sitä tähtäsi. Toa pyöri ja antoi kuumentuneen aineen lentää tiensä kohteisiinsa. Ainakin se toimisi hyvänä harhautuksena, vaikka näyttikin aivan valoshowlta. Halawe ja moni muu metsästäjistä syöksyi suojaan alas pengertieltä. Muutama epäonnekas metsästäjä syttyi tuleen ja ilman täytti palaneen ja sulaneen lihan sekä metallin haju. Pian koko linnoitus huomaisi rannalla olevan taistelun.
Kuin palavaa öljyä, plasmaa suihkusi ympäri kivistä tietä. Monessa kohdin tulikuuma aine ja hiekka muodostivat lasia. Deleva tiesi ettei voisi enää kauaa pitää yllä elementaaliliekkiään. Hän päästi valloilleen vielä yhden valtavan kaiken korventavan leimahduksen ja syöksyi kohti rantakallioita ja alas, Odinan satamaan johtavaa tietä. Hänen peräänsä ammuttiin, mutta Kakaman voiman alettua vaikuttamaan toan kehossa hän oli jo poissa, alhaalla kaupungissa, jossa hän etsi kuumeisesti nopeimman veneen, jonka hän saattoi löytää. Linnake oli hereillä ja tulossa hänen peräänsä.
“Lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset”, plasman toa muisti veljensä sanat. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto.” Ja niin hän lähti.
