Kevyt tuulenhenkäys ylitti aavan niityn. Päivä oli kaunis. Kaksoisauringot lähestyivät kupolin lakipistettä, ja niiden paiste sai niityn hohtamaan vihreänä. Pilvet lipuivat hitaasti loputtoman sinen keskellä. Maantasalla sudenkorento upotti hampaansa saalistamansa perhosen kehoon.
Maisemaa ihaillut kadetti henkäisi syvään. Hän vei kätensä vyölleen ja avasi sen soljen. Hän riisui vyönsä, miekkansa ja univormunsa tien reunaan. Tuuli tuntui raikkaalta hänen kuorellaan ja tuntosarvillaan.
Kadetti kääntyi ja suuntasi taas katseensa kohti sinistä taivaanrantaa, ja silloin hänen selästä kuului naksahdus. Hänen selässään ollut kitiininen kupu halkesi kahtia, ja sen puoliskot – niitä kutsuttiin peitinsiiviksi – kohosivat hänen olkapäidensä yläpuolelle.
Nazorak levitti siipensä. Nuo läpikuultavat siivet avautuivat täyteen mittaansa kokoontaiteltujen origamien lailla, ja niiden läpi paistavat auringot saivat siipisuonet hohtamaan sateenkaaren väreissä.
Kadetti henkäisi ulos ja asteli tietä päättäväisesti eteen päin. Maantie alkoi viettää loivasti alas, mikä oli sopiva kohta kadetille aloittaa hölkkäämään. Lopulta hän juoksi. Hän juoksi yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen siipensä värisyttivät ilmaa. Kadetin hengitys tiheni. Hän tiesi, että pian mäessä tulisi pieni nyppylä. Hän saattoi vannoa, että hän tunsi hienon nosteen selässään. Tuntuivatko hänen jalkansa kevyemmiltä?
Kadetti äkkäsi kohoaman tiessä. Hän veti syvään henkeä, värisytti siipiään niin lujaa kuin kykeni ja ponnisti.
Kadetin jalat irtosivat tiestä, ja pienen hetken ajan hän lensi.
Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kadetin siivet eivät kyenneet haastamaan painovoimaa, ja sen seurauksena kadetin kuono joutui tekemään tuttavuutta maantien kanssa. Tämä parkaisi, pyörähti ympäri ja tajusi kierivänsä kovaa vauhtia mäkeä alas. Taivas ja horisontti pyörivät hänen silmissään.
Lopulta hänen kierimisensä pysähtyi, ja kadetti jäi huohottamaan vatsalleen. Hänen suupielensä olivat naamuilla ja hänen siipiään vihloi.
Olin varma, että onnistuisin tällä kertaa. Enkö… enkö minä ole vieläkään tarpeeksi vahva..?
Kadetti havahtui huutoihin. Hän kohotti kasvojaan hiekasta. Osa hänen luokkalaisistaan heiluttivat käsiään ja huusivat jotain, mutta tuuli vei heidän sanat mennessään. Kadetti kuuli jonkun nauravan. Hän irvisti.
Noustuaan polvilleen kadetti löi nyrkkinsä tuskastuneesti maahan. Hitto! Hiton hitto! Mitä minä teen väärin? Siipeni ovat kasvaneet vaikka kuinka. Minkä vuoksi meillä edes on siivet, jos niillä ei voi edes lentää!?
Kadetti nousi seisomaan ja henkäisi syvään. Hän sulki silmänsä, ja hetken aikaa hän keskittyi vain tuulen henkäykseen tuntosarvillaan.
Hän avasi silmänsä, ja katsoi haikeasti taivaalle, missä sudenkorennot, paarmat ja kangasperhoset lensivät. Korkeammalla yläilmoissa nui-rama ja kahu taistelivat.
Niin… miksi nazorakeilla edes on siivet, kun kerran elämme pinnan alla? Tekivätkö Esinazorakit virheen…?
Kadetti puisteli moisen ajatuksen mielestään. Ei, hän ei saisi antaa periksi. Hän ei suostuisi luopumaan unelmastaan. Kadetti suoristi siipensä ja kohotti kätensä kohti loputonta taivasta. Kohti aurinkoja.
Jonain päivänä hän lentäisi omilla siivillään…
…ja ehkä sitten
hän olisi viimein vapaa Vuorenalaisen Kuninkaan ikeestä.
Nazorak-pesä
Näytöllä pyörivä kuvamateriaali oli heikkoa, paikoin suorastaan kelvotonta. Linssillä oli pisaroita joiden läpi myrskyinen merimaisema näyttäytyi helmeilevänä utuna. Useampi Munakennon kamera oli tuhoutunut, mutta ne olivat kuvanneet aivan tarpeeksi — Kenraali oli nähnyt ainakin aivan riittävästi ymmärtääkseen kärsimysnäytelmän luonteen. Videokuvaa oli myös laivaston taholta. Kaikessa siinä Tahtorak kiiti eteenpäin kuin myrsky huolimatta siitä mitä nazorakit sille tekivät. Tulen, sateen ja lyijyn läpi. Juuri sellaista vauhtia, mitä heidän puoli vuotta vanhat tiedustelutietonsa olivat antaneet ymmärtää, ja sitäkin nopeampaa. Ikivanhalla ilmailumekaniikalla rakennettua laivaa kannatteli taistelun läpi vain sen kapteenin jääräpäisyys. Määrätietoisuus. Optimismi, ehkä?
Kenraali tunsi iljettävän maun suussaan. Moukan tuuria, onnekkaiden idioottien toimintaa. Rohkeutta hän voisi kunnioittaa, ehkä röyhkeyttäkin… mutta jälleen kerran oli Bio-Klaanin laivasto vain onnistunut epätodennäköisessä.
Kirkkaasti valaistussa kammiossa pitkän pöydän ympärillä oli vain muutama henkilö. Kenraali 001 istui lähinnä projektoria, mutta ei edes katsonut ruudulle. Hänen katseensa oli tiukasti kokouksen muissa osanottajissa. Arvioiden. Odottaen. Ei ehkä syyttäen, mutta ei ollut hänen ongelmansa, jos he päätyisivät ajattelemaan niin. Häpeä oli yksi tapa pitää sotilaat ruodussa.
Kenraaliluutnantti 003 aloitti.
”Me olimme näin lähellä suurta voittoa”, hän sanoi ja teki dramaattisen eleen oikealla kädellään.
”Upseeri, jonka täytyy uhkapelata voittaakseen, ei ole erityisen luotettava upseeri”, Kenraali sanoi.
Arkkiagentti 007 piti kasvonsa peruslukemilla. Gaggulabio ryysti kahvia pitkään ja äänekkäästi. Sitten hän kolautti kupin pöytään ja maiskutteli. Nazorakit odottivat häneltä kommenttia pitkään, mutta luopuivat haaveesta kun Gaggulabio nostikin kupin uudestaan huulilleen.
”Kaikella kunniotuksella, Kenraali”, 003 sanoi. ”Käskyni oli yrittää pudottaa Tahtorak taivaalta. Nähdäkseni Majuri 087:n lennosto teki kaiken voitavansa. Tappiot ovat korvattavissa, mutta tällaisia tilaisuuksia on harvoin.”
”Tiedän”, Kenraali vastasi. ”He toimivat hyvin. Mutta Munakennon riskeeraaminen ei ollut mahdollisen voiton arvoista. Alusta ei voi korvata nopeasti ja se on joka tapauksessa pois vahvuudestamme pitkään. Meidän täytyy ajatella pitkällä aikaikkunalla, Kenraaliluutnantti.”
Kenraali kääntyi taas videokuvaa kohti.
”Tällä on seuraamuksia. Mitä kaikkea Bio-Klaani ikinä matkalta toikaan mukanaan, se varmasti pidentää linnakkeen selviytymistä talven läpi ja parantaa heidän puolustuskykyään. Juuri tällaisen estämiseen tarvitsemme merisaartoa — ja sen vuotaessa odotin parempaa myös ilmavoimilta. Tarvitsimme kirurgisen tarkkoja iskuja, emme moottorien huudattamista. Olen sanalla sanoen erittäin pettynyt, että ette onnistuneet kukistamaan puulaivaa liekinheittimillä.”
Ilmavoimien komentaja murahti ja nyökkäsi. Hän oli ensin sanomassa jotakin Koin käyttämisestä vihollisen ilmapuolustuksien testaamiseen, mutta toisaalta: hän oli kannattanut operaatiota vähintään yhtä paljon kuin Kenraalikin.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Suokaa anteeksi mahdolliset virhearvioni — mutta minun nähdäkseni saimme kohtaamisesta paljon arvokasta tietoa. Ensinnäkin, uudet Zhunke-Zhot toimivat suorassa ilmataistelussa, mutta meiltä puuttuu selvä vastaus Lohrak-hävittäjille. Lentävät jääkärimme eivät ole tarpeeksi tehokkaita saattajia.”
”Hävittäjäohjelma etenee niillä resursseilla, mitä sillä on. Voidaan kyseenalaistaa, miten paljon saamme aikaan puhtaalla hävittäjällä, kun suurimmalla osalla vihollisistamme ei edes ole ilmalaivastoa. 437 kävi lähellä ilman toan surmaamisessa, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tulitukea”, Kenraali puhui rauhallisesti. ”Tohtori 006 suositteli sen sijaan panostamista ohjuskehitykseen, mikä toimisi myös Bio-Klaanin… muita lentäviä maanvaivoja vastaan.”
Vaikka 003:n ehdotus ei ollut huono, ei tätä pitänyt palkita sellaisesta riskinotosta – ja kaikkien asejärjestelmien piti palvella Imperiumia kokonaisuutena, ei vain yhden aselajin haaveita.
Kenraali uskoi pohjimmiltaan maasotaan. Maaperä kuului heille. Meret olivat vanhojen jumalten taistelukenttä, ja jokainen joka luotti ilmalaivoihin liikaa putosi lopulta korkealta — jonain päivänä myös Tahtorak komentajineen.
003 nieli turhautumisensa.
”Siinä tapauksessa haluan omia insinöörejäni mukaan ohjusohjelmaan.”
Kenraali nyökkäsi. ”Toimita suosituksesi Tohtorille.”
Toki nazorakeilla oli ohjuksia, mutta kuten ilmavoimat, ne elivät varhaisia kehitysasteitaan. Kenties nerokkain malli ovat pienoisohjukset, joita eliittihaarniskoihin oli asennettu, mutta niissä ei ollut räjähdys- tai läpäisyvoimaa ajoneuvoja vastaan. Ne toimivat loistavasti esimerkiksi Toa-haarniskaa vastaan nopeatempoisessa tilanteessa, mutta suurempi tuho vaati suuren määrän niitä, eivätkä ne olleet erityisen halpoja tuottaa. Koissa oli testattu useampaa eri ohjustyyppiä keskinkertaisella menestyksellä, mutta kehitys kulki harppauksin.
003 vilkaisi pientä vihkoa, joka hänellä oli lentäjäntakkinsa taskussa.
”Toiseksi”, hän sanoi. ”Taistelu osoittaa, että Tahtorak ei ole niin suuri uhka kuin olimme ehkä laskeneet. Sen aseistus oli yllättävän kevyt. Suurempi murhe meille oli heidän toa-taistelijoistaan ja hävittäjistä. Syy sille, mikseivät he olleet käyttäneet Tahtorakia taistelussa saattaa olla se, että se on vain paperitiikeri. Vauhdikas sellainen, mutta pakenemalla ei sotia voiteta.”
Kenraali hieroi leukaansa.
”Sekö on ilmavoimien esikunnan näkemys?”
Kenraaliluutnantti nyökkäsi.
”Analyysi on luonnollisesti vielä kesken, mutta saimme melko paljon dataa sen kyvyistä. Puulaivat kuuluvat merirosvosatuihin tai museoihin.”
Siinä vaiheessa Arkkiagentti korotti hieman ääntään.
”Jos saan huomauttaa.”
Kenraali nyökkäsi tämän suuntaan.
”Varoisin toiveajattelua”, 007 sanoi. ”Se, että Tahtorakin aseistus oli kevyt tässä taistelussa ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Ymmärtääkseni heidän aluksensa ovat paljon modulaarisempia kuin meidän. Olisi loogista, että kun tehtävä on kuljettaa henkilöitä ja rahtia mahdollisimman nopeasti, aseistus olisi riisuttu.”
”Mahdollista”, 003 myönsi hieman ärtyneenä. ”Ainakin vastustajamme taitaa uhkapelin taidon.”
”Ja he vetivät siinä meitä pidemmän korren”, 001 sanoi happamasti. 003:n pihtihampaat tekivät ylitöitä pysyäkseen tyynen rauhallisina.
Kenraali nousi seisomaan ja katsoi poispäin.
”Onko meillä vielä tietoa rahdista?”
Nyt Gaggulabiokin heräsi. Hän viittoi laiskasti puheenvuoroaan, mutta pisti ensin muut odottamaan että ryysti pitkän siemauksen kahvia. 001 katsoi häntä pistävästi.
”Joo, meillä on Rumisgonessa pätevää väkeä, tosin lähinnä leipuria ja sellaista”, skakdi lopulta sanoi. ”Ne piti vähän hommaa silmällä. Tiedämme että klaanilaiset osti Merirosvokuninkaalta aseita – helvetisti aseita, monta vankkuria vietiin kunkun asevarastosta – ja perkeleesti ruokaa.”
”Omat lähteeni varmistavat tämän”, 007 sanoi. ”Iskussa pudonnutta lastia on nostettu merestä ja analysoitu.”
”Se ei siis ollut ryöstöoperaatio. Ymmärtääkseni Tahtorak tunnetaan lähisaarilla kauppalaivana. Kenties heillä on vanhoja sopimuksia voimassa. Kuinka tarkka käsitys meillä on Rumisgonen sotilaallisesta vahvuudesta?” Kenraali kysyi.
Arkkiagentti katsoi vihkoaan. Tämä oli joutunut kaivelemaan tiedustelutietoa osapuolesta, josta ei ollut järkevää tapaa pitää kirjoja. Rumisgone oli merkittävä satama, mutta ailahteleva luonteeltaan.
”Merirosvokuninkaalla on parikymmentä sotalaivaa. Puisia kaljuunoita. Sen lisäksi kaupungissa on noin viisikymmentä yksityisten merirosvojen tai kaapparien alusta, jotka ainakin nimellisesti vannovat uskollisuutta merirosvokuninkaalle. Näiden lisäksi pienempiä aluksia on vaihteleva määrä. Suuri määrä merirosvoja käyttää kaupunkia välisatamana. Järjestäytyneitä maavoimia ei ole. Ilmavoimia ei ole.”
”Entä raportit ilmarosvoista Cobs Nuin tukikohdan lähellä?” Kenraali kysyi. Ja vihasi sitä, että joutui ottamaan tällaiset asiat vakavissaan.
”Eversti Ämkoo hoiteli heidät ollessaan vielä Klaanin riveissä”, 007 sanoi. ”Varmistin tämän varhaisissa kuulusteluissa.”
001 nyökkäsi. Ehkäpä Miekkapirussa oli ollut lupausta jo pitkään.
”Tai ehkä tarkemmin he hoitelivat itsensä keskinkertaisella aseistuksella, en ole varma”, 007 täydensi.
”Kuulostavat piraateilta”, 001 murahti. ”Samanlaisia luteita maalla, merellä tai ilmassa.”
”Minusta meidän pitäisi tehdä kostoisku saman tien”, Kenraaliluutnantti iski nyrkin pöytään. ”Merirosvot kehtaavat asettua Imperiumia vastaan! Eikö tässä ole Rautasiivelle seuraava kohde, Kenraali?”
Kenraali pudisti päätään.
”Niin tunnetun kaupungin pyyhkiminen kartalta vetäisi meihin aivan liikaa huomiota muusta maailmasta. Ja viimeisin täyslaidallinen söi sen ammusvarastoa aivan riittävästi — kohteet täytyy valita harkitummin.”
Ilmavoimien komentajan kasvoille ilmestyi pieni hymy — tämä näki tilaisuutensa tulleen.
”No, voimme myös pommittaa paikan. Etelän tukikohdasta yltää sinne, jos koneisiin laitetaan varapolttoainetankit”, 003 selitti. ”Lähettäisi ainakin niille viestin, että pysyvät erossa Imperiumin asioista. Ja sekin kaupunki on puuta.”
”Kuulostaa uhkapeliltä, 003.”
Arkkiagentti ehdotti:
”Kenties meidän pitäisi antaa… liittolaistemme toteuttaa isku. Imperiumin resursseille on parempaa käyttöä, eikä meitä voisi liittää tapahtumiin yhtä selvästi.”
Kenraali nyökkäsi. ”Rumisgoneen on iskettävä, se on selvää. Sen pitää olla tarpeeksi tuhoisaa — ja mielellään kohdistua heidän laivastoonsa — että he ymmärtävät meidän olevamme tosissamme. Mutta se ei saa olla niin mittavaa, etteivät he näkisi muuta mahdollisuutta kuin liittyä sotaan. Ammumme heitä jalkaan varoituslaukauksena.”
Gaggulabio havahtui jälleen, tällä kertaa siksi että häntä tuijotettiin odottavasti.
”Liittolaisten? Ei meillä ole pommikoneita…” Gaggulabio mutisi.
”Sinun väkesi ovat käytännössä sivutoimisia merirosvoja”, Arkkiagentti parahti. ”Kyllä te osaatte tällaisen. Iskuryhmä Rumisgoneen satamaan, laivat tuleen, takaisin tänne.”
”Rumisgone on Lieggimiesten logistiikan solmukohta”, Labio puolustautui. ”Minun pitää ensin järjestää varastot ja pojat pois sieltä. Ei nyt omaan jalkaan kannata ampua!”
”Saat viikon”, Kenraali tuhahti. ”Haluan sen merirosvokuninkaan ymmärtävän, mihin hän on sotkeutunut. Ilman laivastoa hän tuskin on niin ylpeä.”
Labio ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän lohduttautui miettimällä kaikkea saalista, mitä Rumisgonesta irtoaisi. Mutta mitä bisnesmahdollisuuksia menetettäisiin… jos hän vain saisi iskun jotenkin sellaiseksi, ettei Lieggimiehiä syytettäisi siitä. Kukahan ääliö suostuisi ottamaan syyt niskoilleen?
”Viikko riittää”, Gaggulabio mutisi. ”Ainakin jos tuo meri rauhoittuu vähän tuosta.”
”Se pitää ainakin merirosvolaivat satamassa hetken. Oliko vielä muuta?” Kenraali kysyi ja katsoi ilmavoimien komentajaa.
”Ei, arvon kenraali”, kenraaliluutnantti 003 vastasi. ”Na zora.”
Tämän sanottuaan Kenraaliluutnantti kumarsi ja poistui.
Gaggulabiolla kesti hetki ymmärtää, että hänen oletettiin myös poistuvan, joten hän otti kahvikupin mukaansa ja lähti. Santsattuaan ensin kupillisen sivupöydältä. Jäljelle jäivät vain Kenraali ja Arkkiagentti.
Kun askeleita ei enää kuulunut huoneen ulkopuolelta, Kenraali istui alas. Ja huokaisi.
”Mainitsit, että Sonnenradilta on tullut uusi raportti?”
Arkkiagentti nyökkäsi.
”Se on melko rutiininomaista tiedustelutietoa. Teidän ei tarvitse käydä niitä kaikkia läpi. Pidän kyllä huolen, että kaikki tärkeä päätyy pöydällesi.”
Hän työnsi tulostetun liuskan Kenraalille.
”Koen tärkeänä olla informoitu Sonnenradin asioista viimeistä piirtoa myöten. Kenties siinä on jotakin rauhoittavaa. Niin pitkän etsinnän jälkeen se on käsissämme. Keskinkertainen tiedusteluraportti Kotimaan kamaralta voittaa tiedot suurestakin voitosta täällä epäpuhtaassa maailmassa.”
Arkkiagentti nyökkäsi ja vastasi.
”Se on laittanut monta asiaa uuteen… perspektiiviin. Rutiininomaiset velvollisuudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, mitä siellä tapahtuu.”
”Rutiininomaiset velvollisuudet eivät ole milloinkaan olleet yhtä tärkeitä”, Kenraali sanoi ja otti raportin. ”Emme saa tehdä typeriä virheitä viimeisellä suoralla.”
”Tietenkin, Kenraali.”
001 laski katseensa raportin sanoihin. Teksti oli korutonta ja helppolukuista. Käsittämättömältähän sen sisältö tuntui täältä sateiselta horisontilta ja hitaasti eteneviltä rintamilta käsin. Nuorempi ideologi joka tunsi vielä samanlaista paloa kuin joskus ennen saattaisi mennä noista sanoista tolaltaan ja tehdä turhia virheitä — ottaa liian isoja riskejä vain, koska ajatteli, että millään tästä muusta ei olisi enää mitään väliä, kun Lopullinen Voitto saavutettaisiin.
Typeryyttä, pyhiinvaeltajien kiihkoilua. Sellaista, jolla etelän titaanit tuhosivat itsensä spektaakkelimaisin tavoin. Kenraalille Luvattu Maa ei ollut maaliviiva, jolle pysähtyä hurraamaan. Hänelle se oli peruskallio, joka heiltä puuttui. Se, jota vasten he nojautuisivat, kun matoralainen maailma yritti heitä kuristaa. Sen aurinko ei vihannut heitä.
Ehkä siihen turvautuminen tuntui sopivalta, kun Uusi Sukupolvi oli kohdannut jälleen kerran umpikujan. Ehkä oli kaiken aikaa virhe olettaa voivansa löytää todellista puhtautta fundamentaalisesti epäpuhtaasta maailmasta. Ja epäpuhtailta käsiltä.
Sota täällä pinnalla jatkui, että he voisivat lopulta nousta Asepsiksen kukkuloille. Sinne, missä taivas olisi tyhjä toa-tähtien ikeestä.
Mutta oven ulkopuolella Kenraaliluutnantti 003 ei tahtonut tyhjentää taivasta tähdistä – hän tahtoi tehdä niistä omansa. Turhautumistaan purren hän otti adjutanttinsa mukaansa ja marssi pois esikunnasta. Pesän pääesikunnan edustalla oli suuri rautatieasema, jossa kulki viidet vierekkäiset raiteet. Sotilaat tekivät kunniaa, eikä upseeri kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän astui junavaunuunsa. Ulkopuolelta se näytti tuiki tavalliselta panssaroidulta upseerien vaunulta, mutta sisäpuoli oli luksusta: punaiset penkit oli päällystetty punaisella sametilla ja perässä oli viinakaappi.
”Arvon kenraaliluutnantti, oliko tapaamisenne kenraalin kanssa miellyttävä?” adjutantti kysyi.
003 tuhahti.
”Tarvitsen juotavaa. Arvon kenraali ei aina jaa näkemyksiäni.”
Adjutantti kipitti vaunun perälle ja kaatoi vakaalla otteella kirkasta juomaa pullosta, jossa oli matorankielinen etiketti. Hänestä näki, että hän oli käsitellyt enemmän snapsilaseja kuin vyöllään olevaa pistoolia.
”Olen varma, että hän ymmärtää näkökulmanne aikanaan”, adjutantti hymyili tyhjäpäisesti ja ojensi pienen lasin esimiehelleen. Tämä ei oikeastaan jaksanut jatkaa keskustelua, ja sen sijaan kaivoi salkustaan Tuhkasaaren lennoston tehtäväraportin. Hän oli lukenut sen jo kahdesti. Se sai hänen verensä kiehumaan, mutta hänen oli pakko myöntää kokevansa ylpeyttä siitä, miten uhkarohkeasti hänen ilmavoimansa olivat täyttäneet velvollisuutensa Imperiumia kohtaan.
”Tiesitkö, että Koin dekapitoi Bio-Klaanin lentäjä, joka syöksyi sen komentosillalle koneellaan?” 003 kysyi. Kyllä adjutantti tiesi. Hän oli kuullut esimiehensä puhuvan asiasta ainakin tusina kertaa. Kaikki ilmavoimissa tiesivät siitä: Koi oli heidän veriuhrinsa, heidän esikuvansa, heidän ideaalinsa. Se oli lentänyt aurinkoon ja vienyt vihollisensa mukanaan.
”Se on vain murto-osa siitä uhrimielestä, jota teidän jääkärinne osoittavat”, adjutantti vastasi. Se oli täysin tyhjänpäiväinen vastaus, mutta toisaalta, 003:n adjutantin tehtävä ei ollut tarjota mielipiteitä.
”Se riivattu matoran piinaa minua! Bio-Klaani, kaiken epäyhtenäisyyden ja epäpuhtauden kaupunki, ja silti heidän ilma-aseensa ei ole ainoastaan teknisesti vaikuttava, mutta kaiken lisäksi heidän henkensä on ihailtava. Epäpuhtaita tai ei.”
”Heidän aikansa tulee vielä”, adjutantti vastasi. 003 ei vastannut. Tasainen loiva ylämäki alkoi päättyä.
Rautatie nousi maan alta, mutta vaunun sisältä sitä ei voinut huomata, sillä vaunussa ei ollut ikkunoita. Ohuista aukoista ikkunoiden kohdalla olisi normaalisti tullut sisään luonnonvaloa, mutta pinnalla aurinkoja hädin tuskin näki. Sade ropisi kovaa vaunun metallipintaan.
Jos vaunusta olisi nähnyt kunnolla ulos, olisi matkalainen nähnyt ensimmäisenä lennonjohtotornin sekä suuret, ruskeat lentokonehallit, joiden kangas valitti tuulessa. Imperiumin punaiset liput liehuivat kovaa. Oli kuin taivas itse olisi halunnut repiä ne syleilyynsä. Lentokonehallien takana alkoi suuri rakennuskompleksi, jossa Ilmavoimien esikunta sekä tekninen pintaosasto toimi. Maa oli aidatun tukikohdan ympärillä karu ja autio, ja vaivaiskoivut oli hakattu alas edistyksen tieltä. Lännessä avautui suuri avara nevasuo. Idässä oli tunturi, jolta nousi korkea radiomasto.
Sen kaiken Kenraaliluutnantti 003 näki ilman ikkunoitakin, sillä mitään siitä ei olisi ilman häntä.
Juna puksutti eteenpäin vielä viisi minuuttia. Sitten se pysähtyi vavahtaen. Kenraaliluutnantti tyhjensi vielä yhden lasillisen kulauksella, ei osannut nauttia sen mausta, veti takkinsa kaulukset pystyyn ja asteli ulos. Sade ja tuuli iski välittömästi hänen kasvoihinsa. Hän veti kaulahuivin tiukasti kiinni ja lentäjänlasit silmiensä suojaksi.
”Haluan yhteyden Tuhkasaarelle”, 003 sanoi adjutantilleen.
”Kyllä, arvon kenraaliluutnantti”, upseeri vastasi. Hänen irvistyksestään näki inhon sitä säätä kohtaan. Huoliteltu univormu kastui välittömästi. ”Minne te menette?”
”Konehalliin”, 003 vastasi ja asteli sadetta vastaan. Adjutantti mietti hetken ja lähti sitten juoksujalkaa kohti esikunnan lämpimänä tervehtiviä ovia. Tämän johtaja puolestaan oikaisi loikkaamalla matalan aidan yli suoraan kiitoradalle, ja käveli kohti sen päässä odottavaa lentokonehallia. Hänellä ei ollut edes kiire, vaan nazorak pysähtyi hetkeksi kiitoradalle ihailemaan sen kaiken mittakaavaa. Lähimmäisissä kahdessa hallissa oli nimenomaan lentokoneita ja lentovaljaita, kun taas kahdessa taaemmassa oli kummassakin ilmalaiva – Munakennon sisaret. Viides halli oli toistaiseksi tyhjä.
Ja rivin viimeisenä oli itse Tulikärpänen. Myrskyn takia sen valmius oli laskettu minimiin, ja sen kaksi valtavaa nostopalloa oli tyhjennetty. Toistaiseksi pinnalla ei ollut sille tarpeeksi suurta hallia. Jopa torneihin köytettynä ja alas ajettuna sen koko ja voima sai 003:n sydämen jättämään lyönnin välistä.
Ulkona ei ollut juuri muita: vain muutamalla sotilaalla oli surkea nakki kulkea kiertopartiossa kentällä. Alue oli aidattu, keskellä erämaata ja niin kaukana pohjoisessa, että jokaisessa suunnassa oli nazorak-varuskuntia. Lähin asutus oli ollut Tho-Koro, ja sinnekin oli sata kilometriä linnuntietä itään. Se oli ollut Ilmavoimien ensimmäinen voitto: Klaanilaisten yritys suojata kylää oli päättynyt huonosti. He olivat sittemmin oppineet. Nykyään kylän paikalla sijaitsi maajoukkojen koulutuskeskus.
Kenraaliluutnantin ruskea takki oli litimärkä siinä vaiheessa kun hän saavutti hallin. Hän riuhtaisi metallioven auki ja tuli sisään.
Työläiset ja mekaanikot nyökkäsivät hermostuneesti komentajalleen kävellessään ohi. Kolmas marssi suurikokoisen aluksen luo. Potkurimoottorien alapuolelle oli kerääntynyt joukko nazorakeja, joista kolme oli syventynyt keskustelemaan mekaanisista piirroksista samalla kun kaksi muuta pystytti A-tikkaita. Insinöörit havahtuivat Kenraaliluutnantin läsnäoloon ja tekivät kunniaa. Yksi insinööriestä virnisti hänet nähdessään.
”Insinöörieversti, valitettavasti joudun häiritsemään uurastustasi. Te muut, jatkakaa.”
”Haah, mitä sinä nyt olet vailla”, insinöörieversti 062, ilmavoimien teknisen osaston johtaja, huokaisi sarkasmia äänessään. ”Vastahan sinä käskit vaihtaa Zhunke-Zhoihin T6-moottorit. Ethän muuttanut jo mieltäsi.”
003 oli joskus käyttänyt tästä kuvauksia ”persjalkainen” ja ”kynäniska”. Myös tämän itsensä kuullen. Kaksikko asteli sivummalle muista työläisistä.
”En! Annan sinulle lisää työtä. Kenraali lupasi lisää resursseja Tohtorin ohjusohjelmaan, ja haluan sinut hänen suunnitteluryhmäänsä pitämään meidän puoliamme.”
062 nyökytteli. ”Onnistuu. Delegoin vähiten kiireiset hommat alaisille. Mitään erityistoiveita?”
Kolmonen sipaisi leukaansa mietteliäänä. Hän madalsi hieman ääntään. ”Meidän pitää kehittää kerralla kapasiteetti maa-, meri- ja ilmajoukkoja vastaan. Tarpeeksi kevyt ammuttavaksi siiven alta. Kunnollinen läpäisykyky – ei mitään vain puualuksia vastaan suunniteltua kompromissia, vaan sellainen, millä uppoaa teräslaivakin..”
Tämän jälkeen Kenraaliluutnantti asteli lähemmäksi ja silmäili tarkasti lentokoneen avattua moottoria. Sitten hän vilkaisi insinööriään.
”Huomaan, ettei tämä ole aivan tavallinen T6”, hän virnisti.
Insinööri nyökkäili innostuneesti. ”Juu, minä virittelin sitä hieman. Vaihdoin pakosarjan tuollaiseen, minkä luulen toimivan paremmin. Emme kyllä voi testata sitä lennossa ennen kuin tämä keli tästä vähän paranee.”
”Luulin, että imuventtiilin koko asettaa joka tapauksessa ylärajan sille, mitä T6:sta saa irti”, 003 mietti.
”Kyllä, mutta meillä on ensimmäinen erä korkeaoktaanisempaa seideliä, mistä lähtee enemmän tehoa. Laskin, että uusi pakosarja toimisi sen kanssa paremmin.”
003 nyökkäili hyväksyvästi.
”Loistavaa työtä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lentää koelento henkilökohtaisesti, mutta Kenraali ilmaisi jo kertaalleen tyytymättömyytensä sellaiseen ’riskinottoon aselajin komentajalta.’”
”Synkkä kohtalo”, 062 naurahti kuivasti.
”No sanos muuta. Älä käsitä väärin, Tulikärpänen lentää kuin unelma, mutta toisinaan kaipaan vähän nopeamman ja ketterämmän koneen puikkoihin. Se tuntuu, tiedäthän, välittömämmältä.”
”Luulin ettei ilmalaivaa pienempi härveli enää kykene kannattalemaan mainettasi.”
Tai 003:n egoa, joku toinen olisi saattanut ajatella.
Kolmonen tirskahti. ”Lärvi umpeen. Ai niin, ennen kuin lähden…”
Kolmonen kaivoi takkinsa taskusta vihreän kirjekuoren ja ohjensi sen 062:lle. ”Tervetuloa gaalaan. Toivottavasti ajankohta sopii sinulle. Olisi sääli juhlia nazorakien ilmailun merkkipäivää ilman sinua…”
062 silmäili kutsukirjettä ja hymyili. ”Varmasti onnistuu. Jollei onnistu niin sanon että Kenraaliluutnantti määräsi olla paikalla.”
”Heh, loistavaa!” Kolmonen sanoi aitoa iloa äänessään. ”Varaudu koviin pirskeisiin. Pesään on tullut uusia ulkomaalaisia, aatelisia jopa. Heille pitää näyttää että nazorakit osaavat juhlia!”
Ilmavoimien esikunta oli suuri suorakaiteen muotoinen kivirakennus. Ulkopuoli oli harmaa, mutta räystäillä toistui koristeellinen kiviaihe. Ulko-ovea reunustivat suuret pylväät, ja holvikaareen oli kaiverrettu koristeellisin aakkosin ilmavoimien tunnuslause:
VAIKEUKSIEN KAUTTA TÄHTIIN
Kenraaliluutnantti ravisti vettä paksulle eteismatolle. Hän sysäsi märän takin ja kaulahuivin lähimmälle sotilaalle. Aula oli korkea ja juhlavampi kuin sillä oli mikään lupa olla. Suuriin seinävaatteisiin oli kudottu taivaan sinessä lentävien nazorakein siluetteja. Päivystäjän pöydän takana oli seinävaate tähtitaivaasta, jota nazorakin käsi tavoitteli. Kalustus oli koristeellista ja maksimalistista. Kenraaliluutnantin kriitikkojen mielestä jopa turhamaista.
”Arvon kenraaliluutnantti”, päivystäjä hienossa univormussa aloitti. ”Majuri 087 on linjan takana. Ohjaan sen työhuoneeseenne. Ennen sitä-”
”Selvä”, 003 keskeytti eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä turhanpäiväistä päivystäjällä olisi. Sen sijaan hän kääntyi oikealle ja suunnisti operatiivisen osaston ohi omaan työhuoneeseensa.
Se oli yhtä ylitseampuva kuin hänen junavaununsakin, mutta ei vetänyt vertoja Tulikärpäsen upseeritilojen koristelulle. Toimiston arvopaikalla kahden suuren kirjahyllyn välissä lepäsi nazorakin muotoisen mallinuken päällä hyvin vanha siipireppu. Vasen siipi oli kärsinyt pahoin, ja repun nahkaiset remmit olivat kärventyneet. Kypäräkin oli mallia, jota nykyiset lentäjät eivät enää käyttäneet. Laseja siinä ei ollut, sillä ne roikkuivat yleensä Kenraaliluutnantin kaulassa. Toisella seinällä oli kehystetty kuva Kenraali 001:sta.
Kenraaliluutnantti istui alas. Hänen pöytänsä oli hyvässä järjestyksessä: hän ei oikeastaan viettänyt siellä kovin paljoa aikaa. Mutta kun Tulikärpänen oli maassa, hänet oli pakotettu pysymään itsekin maassa. Tuhkakupin vieressä oli koristeellinen selakhialainen tikari, joka palveli paperiveitsen virkaa. Ikänsä ja väriensä puolesta kyse saattoi olla Keisari Pridakin aikaisesta aarteesta. Hän tarttui puhelimen luuriin.
”Majuri. Miten minun Munakennoni voi?” 003 aloitti. Sotilasarvo alussa oli enemmänkin muodollisuus: äänensävy oli suhteellisen vapautunut. He olivat lentäneet kauan yhdessä.
Toisesta päästä kuului käheä naurahdus. Majuri 087, Tuhkasaaren lennoston komentaja vastasi. ”Kenraaliluutnantti. Saimme sen hinattua rantaan. Helvetillinen keli. Näin, miten vihollisen toa lietsoi tämän myrskyn.”
”Muuten hyvä teoria, mutta tämä myrsky oli pohjoisessa jo ennen taistelua. Ilman toa? Ajattele, mitä kohtalon ivaa, että meillä on siivet mutta emme ole ilmojen valtiaita… mutta oikean värinen matoran voi vain komentaa tuulta.”
”Niin. Olisimme taatusti pudottaneet vihollisen ilman sitä.”
”Ei sinun tarvitse minulle puolustautua, kävimme jo läpi tapahtumat. Minä kyllä tiedän että teit parhaasi. Se oli hyvä yritys. Kenraali ei arvostanut yhtä paljon, mutta älä anna sen latistaa mieltäsi.”
”Rohkaisevaa kuulla, että et ole menettänyt vielä seikkailijan sydäntäsi, kenraaliluutnantti.”
”En koskaan”, 003 hymähti. ”Joten, Munakenno. Nyt kun insinöörit ovat ehtineet katsoa sitä, mikä sen tilanne on? Milloin poloinen on takaisin ilmassa?”
”Näyttää pahalta. Ensinnäkin, se on ihan vaan kiskottu rantaan nyt. Voimme aloittaa korjaukset vasta, kun myrsky laantuu, ja saamme sen siirrettyä tukikohtaan.”
”Hmph. Ilmatieteen laitos sanoo, että tämä voi kestää hetken. Säätutkija oli aivan hämillään.”
”Myrskyt, lentäjien pahin vihollinen”, naurettiin toisessa päässä.
”Mutta sitten kun korjaukset saadaan alkuun?”
”Kuukausi, ainakin. Pääinsinöörillä oli joitakin ehdotuksia sen päivittämiseksi.”
”Lupa myönnetty. Lähetän sinne myös korvaavia joukkoja menetettyjen tilalle. Säälittävää, miten paljon teiltä putosi, mutta se ei pelaa joka pelkää.”
”Niin. Se oli monen hyvän lentäjän viimeinen lento.”
003 kuuli melankolian toverinsa äänessä. Pieneksi hetkeksi se meinasi tarttua häneenkin. Kuinka moni urhea lentäjä putoaisi vielä taivaalta ennen kuin Kolmas saavuttaisi hänen unelmansa?
003 selvensi hieman kurkkuaan. ”Epäonnistumisesta huolimatta minä olen ylpeä siitä, mitä sotilaasi yrittivät, välitä se heille ylimääräisten alkoholiannoksien ja vapaapäivän kera. Bio-Klaanin lippulaivan haastaminen taivaalla jää kaikesta huolimatta elämään yhtenä tämän sodan sankariteoista. Me olemme tappioista huolimatta tehneet paljon enemmän Imperiumin eteen kuin muut. Maavoimat valtavaat tyhjiä kyliä ja menettävät miehiä metsässä. Merivoimat pitävät yllä saartoa, joka ei toimi, ja tasaisin väliajoin menettävät aluksia vihollisen ilmaiskuille, ja heidän suurin saavutuksensa on uusi järvi. Jokainen ilmavoimain operaatio on kirjattu nazorakien sankaritekojen historiaan…”
Kenraaliluutnantin paasaaminen oli muuttunut monologiksi, joka jatkui ja jatkui. Hän manasi maan rakoon pesävarainministeriön, totuusministeriön, ilmatieteen laitoksen ja suurin piirtein kaikki muut tahot paitsi ilmavoimat. Majuri 087 kuunteli kärsivällisesti lähinnä vanhasta ystävyydestä ja komentohierarkian tähden.
”No, kuten aina sanot – vaikeuksien kautta tähtiin”, hän lopulta vastasi.
Kenraaliluutnantti huokaisi syvään. ”Niin. Vaikeuksien kautta tähtiin.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Krhm. Minulla oli myös virallisempi syy soittaa sinulle. Olethan tulossa gaalaan merkkipäiväksi? Tahdon mukaan myös kolme sankaria, jotka olivat mukana taistelussa. Jätän heidän valitsemisen sinun käsiisi.”
”Totta kai olen tulossa. 087 kuittaa.”
Markiisimaat, Eteläinen Manner
Vuosikymmeniä sitten
Armeijan Ilmatiedustelun kapteenin lentopuku leikkasi taivasta. Hän ei ollut vielä Ilmavoimien komentaja 003. Niitä ei oltu edes perustettu.
Tuuli piiskasi sitä osaa lentäjän kasvoista, joka jäi kypärältä avoimeksi. Pilvet olivat niin matalalla, että hän ja hänen siipimiehensä viilsivät niitä. Hänen siipimiehensä ei ollut vielä Tuhkasaaren lennoston komentaja 087. Tuhkasaari oli vielä trooppinen paratiisi täynnä lintuja.
Kaksi paria puisia, suoria lentokoneensiipiä kiinnittyi raskaaseen lentoliiviin. Se kiristyi äärimmilleen liikkeen voimasta. Siivissä komeilivat vihreät Imperiumin heptagrammit. Jonakin päivänä ne kylväisivät kauhua koneen siivissä, mutta näitä siipiä kovin moni vihollinen ei ollut edes nähnyt. Niiden tehtävä oli vain noste. Kapteenin omat siivet hakkasivat suurella nopeudella kuin sudenkorennolla. Ne olivat kaikki ainoa moottori, mikä puvussa oli.
Liiveistä ja siivistä haarautui kaksi kaarta, lentäjän kummallekin puolen, joihin oli kiinnitetty välttämättömän ohjaimet. Kummallakin puolella oli vipu, joka ohjasi siivekkeitä nopeita ohjausliikkeitä varten. Ne oli mitoitettu alakäsille, jotta lentäjän parempi käsipari jäi vapaaksi improvisoimaan. Vasemmalla oli laskuvarjon laukaisin. Oikealla puolella oli kamera, jonka kulmaa oli mahdollista säätää lennossa. Aseita ei puvussa ollut, mutta Kapteenilla oli vyössään kaksi kranaattia sekä zamor-konepistooli. Jos he kohtaisivat vastarintaa, nopeus ja nokkeluus olisi silti paras tapa pysyä hengissä. Armeijan Ilmatiedustelun tehtävä ei ollut ampua vihollisia, ainoastaan osoittaa vihollisen sijainti ja antaa tykistön moukaroida se kappaleiksi. Ja siinäkin tehtävässä he olivat vasta todistamassa hyödyllisyyttään.
Kapteeni heilautti kättään niin, että sata metriä hänen takaoikealla lentävä luutnantti huomasi merkin. Se tarkoitti: vihollista edessä.
Maasto alhaalla oli tasaista. Siellä kasvoi lähinnä heinää ja nahkealehtisiä pensaita ja pieniä puita. Beigellä tasangolla kuitenkin marssi sotajoukko. Ne olivat päässeet yllättävän pitkälle, yllättävän nopeasti. Esikunta oli olettanut vihollisen liikkuvan hitaammin. Yläilmoista lentäjät näkivät, miten vihollisarmeija kulki vailla pelkoa tai kunnioitusta vihollista kohtaan, yhtenä maa-armeijana valmiina murskaamaan rannan sotilastukikohdan rynnäköllä. Aristokraattiruhtinas Rovages ratsasti kikanalon selässä. Suurin osa armeijasta vastasi odotuksia – ratsuväkeä, peikkokaartilaisia. Heillä oli kuitenkin mukana myös raskasta tykistöä, jota härät vetivät. Hyvä, ei xialaisia – heistä oli ollut kaikkein eniten harmia. Suuri osa pohjoisen maailman sotajoukoista oli sillä hetkellä kiinnostuneempi pohjoisen Suurkaupungin verimyllystä, mikä jätti nazorakeille mahdollisuuden operoida niinkin lähellä Steltiä.
Lentäjät ottivat nopealla tempolla valokuvia. Vielä ei näyttänyt siltä, että heitä olisi huomattu. Oli turhauttavaa vain havainnoida vihollista: nazorakit olivat kyllä tietoisia muun maailman lentokoneista ja olivat joutuneet pari kertaa taistelemaan niitä vastaan Fexian rannikolla, mutta Imperiumilla ei ollut edes itsenäisiä ilmavoimia. Että muka vain tulenjohtoa armeijalle ja laivastolle? Jos kapteenilla olisi ollut komennossaan edes kolme xialaista hävittäjää, ne olisivat pakottaneet ruhtinaan armeijan näyttämään edes hieman nöyryyttä. Mutta aika koittaisi vielä. Kenraali ja Amiraali myöntäisivät vielä, että nazorakien paikka oli taivaalla.
Armeija alhaalla oli nähnyt lentäjät. Siellä hälistiin ja osoiteltiin heidän suuntaansa. Kapteeni halusi palavasti tehdä mitä tahansa muuta kuin vain tiedustella, ja kävi katseellaan läpi mahdollisia kohteita. Ruhtinas katseli nazorakeja ylimielisesti, mutta syöksy hänen kimppuunsa sillä aseistuksella mitä Kapteenilla oli päättyisi ainoastaan huonosti.
Hän viittoi siipimiehelleen, että kääntyisi takaisin. Tämä kääntyi loivan u-käännöksen. Kapteeni lennähti armeijan yli. Sieltä ammuttiin häntä monenlaisilla asioilla, mutta ne olivat jatkuvasti liian myöhässä. Siinä korkeudessa vaatisi melkoista taitoa listiä nazorakin kokoinen lentäjä. Nazorak oli pian armeijan perällä… ja teki yllättävän syöksyn suurten sarvikuonojen vetämää tykistökolonnaa päin. Alakäsillään hän kaivoi kranaatit vyöstään. Ne eivät sentään olleet tavanomaisia käsikranaatteja, vaan polttokranaatteja.
Huutoja. Laukauksia. Kapteeni sukelsi pelottavan lähelle kohdettaan kuin petolintu, joka pudottautui taivaalta myyrän kimppuun. Vapaapudotus otti vatsan pohjalta ja huimasi. Nazorak puri leukojaan yhteen. Hän syöksyi niin lähelle kuin uskalsi, pudotti sillä voimalla kranaatit matkaan ammusvankkureita kohti, oikaisi siivekkeensä ja ohjasi valtavan nopeutensa uuteen nousuun.
Alhaalta kuului ensin vain pamaus, mutta sitten alkoi myrsky. Amatöörit eivät olleet tottuneet sellaiseen sodankäyntiin, hän virnisti. Häntä huimasi edelleen. Adrenaliini virtasi valtoimenaan. Vasta ylempänä hän huomasi reiän vasemmassa siivessään. Se haittasi ohjausta, ja hän uhkasi kääntyä takaisin armeijan suuntaan. Vaati hyvin luovia ja väsyneitä liikkeitä kompensoida kaartoa. Puvussa oli toinenkin reikä, mutta se oli pieni – luultavasti nuolesta. Pari ratsusotilasta näytti seuraavan häntä. Hänen oikeiden siipiensä lihakset olivat kuolemanväsyneet. Olisi ollut mukava vain liidellä albatrossin tavoin takaisin pesään, mutta piti kulkea kiertotietä.
Kapteeni päätti ensin lentää pohjoiseen ja tehdä sitten loivan 180 asteen käännöksen. Siipipuku menetti korkeutta tasaisesti, ja alettiin toimia lentäjän oman lentokyvyn äärirajoilla. Hän nielaisi kapselin bentsedriiniä taistellakseen väsymystä vastaan. Jos jotkut jaksaisivat seurata häntä, hän ohjaisi ne maajoukkojen pistimiin. Ja luutnantin olisi pitänyt jo ehtiä tukikohtaan tiedustelutietojen kanssa. Kenraali oli luultavasti jo organisoimassa vastausta aristokraattien lähestyvään armeijaan. Hyvällä tuurilla hän näkisi Imperiumin mahdin yläilmoista käsin.
”Xia hallitsee maailmaa, mutta kuka hallitsee Xiaa?”
Niin kuului yleinen sanonta, jota juonittelijat, skeptikot ja salaliittoteoreetikot rakastivat toistella.
Hyvin yleinen näkemys oli, että jonkinlainen salamyhkäinen kagaali hallitsi Xiaa. Se, keitä tähän salaliittoon kuului, vaihteli sen perusteella, keneltä kysyi. Ehkä sitä johtivat kuuluisat näyttelijät ja seurapiirijulkimot, kuten Meliarke tai Roodaka. Toisten mielestä kyse oli jostakin mystisestä Tulinoidan kultista tai Varjottua palvovasta lisko-illuminatista.
Joidenkin mielestä selvä hallitsija oli Xian Laivasto. Sen amiraalineuvosto oli lopulta viime kädessä se taho Xialla, jolla oli eniten aseita, ja joka käytännössä hallitsi huomattavaa imperiumia siirtokuntia. Eihän heillä valtaa virallisesti ollut, muuta kuin hallitseva markkina-asema Xian ja xialaisen omaisuuden turvallisuudessa – ja mikäpä muu olisi todellista valtaa, kuin se?
Runollisemmat sanoivat, että Xiaa hallitsi sen elävä Vuori, joka hitaasti nieli kaiken muun saarella. Siinä kestäisi vuosituhansia, mutta lopulta olisi vain Vuori. Elleivät xialaiset keksineet keinoa räjäyttää sitä ennen loppua. Luultavasti keksisivät.
Yksi asia oli päivänselvä. Valta ei todellakaan kuulunut Xian Neuvostolle tai Presidentti Stenyaxalle. Poliittinen johto oli lähinnä suurien ja mahtavien keskustelukerho ja edustus ulkomaille. Se pikemminkin peilasi Xian valtasuhteita kuin loi niitä.
Kysymys oli kuitenkin huomattavasti vähemmän kiinnostava sellaisille, joiden päivätyö tapahtui juuri siellä vallan keskellä, sen verkostoja navigoidessa.
TOTUUDENJÄLKEINEN AIKA
Xian Neuvoston tiedustelukomitean loppulausunto Radakin toiminnasta ja siihen liittyvistä henkilöistä sekä tapahtumista
Yksi näistä byrokratian sisukkaista puurtajista oli liskomies nimeltä Thieler. Thieler oli valunut työpaikalleen, massiiviseen kuusikulmaiseen kivikolossiin nimeltä ”Hektagon” lähinnä hyvin kofeiini- ja sakariinipitoisen juoman voimalla. Se sijaitsi kaupungin sydämessä, Sektorilla A-01, muutamasta metropysäkin päässä Rubiinipalatsista ja Suurimmasta Tuliadoriumista. Työmatka ja vaellus Hektagonin ylimpien kerroksien toimistoihin kului kätevästi todellisuudesta eristettynä, kun korvanapit toistivat viimeisintä jaksoa yhdestä Thielerin suosikki-podcasteista. Kerros oli omistettu Heremus-konsernin toiminnalle. Heremus oli voittanut kilpailutuksen Xian hallinnon tiedustelupalveluiden organisoimisesta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Vortixx valui työpisteelleen harmaaseen toimistoon. ”Vanhempi turvallisuuskonsultantti”, luki lätkässä hänen pöydällään. Alkutekijöiksi hän nakitti pari tylsempää ja yksinkertaisempaa tehtävää päivän ohjelmastaan nuoremmille työntekijöille, ja keskittyi itse vain vaikeimpiin ja (hädin tuskin) kiinnostavimpiin tehtäviin.
Niistä ensimmäinen oli päivän tapaamisista kiireisimpiä ja valitettavasti myös kalleimpia. Thieler nousi rutiininomaisesti kytkemään kaikki toimiston valvontalaitteet pois päältä. Informaatioteknologiayritys oli lyhytikäinen, jos se antoi mahdollisuuksia tuulettaa omaa likapyykkiään. Ja likapyykistä tapaamisessa olikin kysymys. Ovisummeri surisi pehmeästi ja Thieler käveli laiskasti avaamaan oven.
Ovella tervehti hontelo kermanvärinen lisko siistissä haarniskassa ja pyöreissä laseissa: melko hyvännäköinen mutta myös jotenkin välittömästi unohdettava nuori jantteri käsissään pino kansioita. Thieler ei enää edes harkinnut, kun hän nopealla vilkaisulla laski saapujan sormien määrän.
Jotkut yksityiskohdat oli helppo jättää huomaamatta, jos ei katsonut aivan liian tarkkaan. Mutta kun niitä alkoi nähdä, oli niitä mahdotonta olla enää huomaamatta. Yksi nuoren vortixxin sormista jakaantui kahdeksi sormenpääksi, kun taas toisessa kädessä kolme sormista oli sulautunut yhteen epämuodostuneeksi möykyksi.
Sormia ne eivät vain osanneet tehdä. Mikä piru siinä oli niin vaikeaa? Onneksi suurin osa ei katsonut tällaisia detaljeja kahdesti.
”Päivää, herra Thieler”, sanoi reipas ääni.
”Päivää, Baranna”, Thieler vastasi aneemisesti. ”Astu sisään.”
Ovi sulkeutui saapujan perässä. Thieler valui työpöytänsä taakse vilkaisten vielä puolihajamielisesti katonrajan kameroita. Virrat pois, hyvä. Ainoa turvallisuusjärjestelmä, jonka hän jätti päälle, oli vartijoiden kutsumiseen viritetty nappi pöydän alla. ”Baranna” organisaatioineen oli osoittanut heidän koko yhteistyönsä ajan pelkkää kuuliaisuutta ja neuvottelukykyä, mutta tähän muukalaiseen luottaminen voisi yhtä hyvin olla jokaisen poliittisen uran verinen loppu.
Toimistotuoli narahti, kun Thieler istui. Hän lukitsi katseensa aivan liian geneerisen komeaan vortixxiin. Pikkudetaljit jäisivät vähemmän huomiokykyisiltä henkilöiltä huomaamatta, mutta Thielerin koko turvallisuusalan ura oli opettanut häntä tunnistamaan epäautenttisia henkilöitä. Tai no, niitä jotka olivat sitä enemmän kuin autenttisia.
”Hoiditte sen Fexian homman ihailtavasti”, hän sanoi. ”Julkisessa viestinnässä kaivostyöläisten lakon sympatiat ovat laskeneet 50% aiemmista viikoista. Kohta siitä ei enää puhuta. Hyvää työtä.”
”Hyvä kuulla, herra Thieler. On puhdas ilo tarjota luovia ratkaisuja muuttuvassa maailmassa.”
”Olisi tietenkin uusi tehtävänanto, kersantti.”
”Kersantti” tuntui vuosi vuodelta ironisemmalta titteliltä. Thielerin oli vaikea sanoa sitä ilman, että hän tuhahti hieman. Vortixxin kasvoihin pukeutuva olento ei ollut mikä tahansa kenttäjohtaja, eikä ehkä ikinä ollutkaan. Sekin oli osa ’Barannan’ edustaman imperiumin käsittämätöntä disinformaatioverkostoa, joka teki jopa liittolaisille tai asiakkaille mahdottomaksi seurata, missä organisaatio liikkui ja vaikutti. Missä sen pää tai häntä meni.
Totuus, jota harvoin uskallettiin sanoa ääneen lieni se, että kaikkialla. Kaikissa sodissa, kaikissa imperiumeissa, kaikilla puolilla. Pimeyden metsästäjissä, Steltin senaatissa, Metru Nuilla, ties missä. Muodonmuuttajat eivät olleet vain kaksinaamaisia — kaksi oli naurettavan pieni summa naamoja tällaiselle valheiden valtakunnalle. Eiköhän ”kersantti” itse ollut suorittanut henkilökohtaisesti muutaman salamurhan tämänkin rakennuksen sisällä.
Salamurhat eivät olleet Thielerin tyyliä. Se oli muutenkin menneen maailman strategioita barbaarisemmilta ajoilta. Henkilöitä pystyi tuhoamaan huomattavasti lopullisemmin ideoilla.
Thieler nosti vetolaatikostaan muutaman valokuvan ja laittoi ne työpöydälle eteensä. ”Vortixx” laski katseensa niihin: lehtileikkeitä, paparazzikuvia, virallisia poliittisia mainoslehtisiä. Nuori ja nätti ja kirkassilmäinen, melko lyhytharjainen vortixx-nainen puhumassa koroilla ja toreilla sellaisella paatoksella, jota riitti vain nuorille ja ideologisille poliitikoille.
”Yoderika on nousevia nuoria oppositiojohtajia tällä hetkellä. Viime aikoina hän on puhunut paljon Heremuksen kasvavasta roolista hallinnossa, ja esittänyt kritiikkiä valvontateknologiamme toimintaperiaatteista ja laajuudesta sekä vaatinut lisää läpinäkyvyyttä laitteistojen ja algoritmimme toiminnasta.”
”Mitä haluaisitte hänelle tehtävän, herra Thieler?”
Thieler tuhahti. Kersantti tiesi takuulla täysin, mitä hän halusi — mutta totta kai hän halusi kuulla sen. Ehkä kersantti haaveili vanhojen päivien perään — sotilas hän pohjimmiltaan kuitenkin oli, mutta sai enää vain modernin kaltaisia tehtävänantoja. Muodonmuuttajilla pystyi tuhoamaan henkilöitä paljon, paljon monipuolisemmin. Kuolemassa oli se huono puoli, että se tuppasi tekemään henkilöistä marttyyrejä.
Salamurha piti kohdistaa henkilöön paljon lopullisemmalla tavalla.
”Haluan, että hänet nähdään epätoivottavan salarakkaan kanssa. Joku liian nuori, tai liian vanha. Tai jonkun sellaisen henkilön, joka pistää hänen poliittiset arvonsa kyseenalaiseen valoon. Nuorisopoliitikot eivät tykkää mistään niin paljon kuin repiä kappaleiksi niitä, jotka ovat huonompia olemaan progressiivisia kuin he itse.”
”Ymmärrän”, kersantti sanoi samalla keinotekoisella pirteydellä. ”Onko toiveita tämän kampanjan ottamasta muodosta, tai erityisesti sen ajoituksesta?”
”Sen jätän teille. Kampanjan aika, no, niin pian kuin mahdollista. Kuvamateriaalin täytyy olla uskottavaa jopa niille, jotka ymmärtävät, miten te toimitte. Eli parempi pitää ne sormet kurissa tällä kertaa — joku muukin huomaa ne.”
Kersantti katsoi alas käsiinsä, ja naurahti.
”Sormet, sormet, sormet… miksi ne ovat niin vaikeita. Niitä on niin monta vierekkäin. Kuka noissa pysyy enää edes perässä?”
Thieler katsoi hieman ohi vortixxin muodon, kun tämä alkoi muuttaa sitä. Puolikomea vortixx kansiopinoineen muuttui puistattavaksi värien ja tekstuurien pyörteeksi, joka otti täysin uuden hahmon. Jotakuta muuta se olisi säikäyttänyt, mutta Thieler tunsi hyvin kersantin toimintatavat. Tätä muotoa hän tykkäsi käyttää eniten.
Jos se siis oli sama kersantti, jolle hän oli aina puhunut. Jos sellaista henkilöä oli ylipäätään olemassa. Lopulta oli aivan mahdoton tietää.
Muodonmuuttaja seisoi hänen edessään kiiltelevässä haarniskassa. Sen olkapäillä lepäsi suuri sininen viitta ja sen kädessä oli hehkuva sapeli. Kehon rakenne oli kuvottavalla tavalla insektoidimainen, mutta harteilla lepäävä pitkulainen, tummasilmäinen pää muistutti jostain zakazlaisesta satuolennosta, joilla keskenkasvuisia peloteltiin. Värit asettuivat uuteen muotoon sokaisevina ja vaikeasti hahmotettavina — sinistä, punaista, vihreää, kaikki iljettävän kirkkaaksi saturoituina, kuin kukaan tai mikään ei olisi tehnyt tietoista valintaa olemuksen värien suhteen. Skrallit olivat Thielerin mielestä pohjimmiltaan melko iljettäviä öykkäreitä, mutta resurssina he olivat muodostuneet harmillisen korvaamattomiksi.
”Kampanja tulee onnistumaan muutamassa viikossa”, kersantti naurahti. Ääni oli nyt matalampi ja hengitys raskaampaa. ”Mutta lisäuskottavuus vaatii huolellisempaa strategiaa, joten se tulee myös maksamaan tuplasti. Ymmärrät varmasti.”
”Kyllä, kersantti Turmanterä”, Thieler huokaisi tappavan sarkastisesti. ”On aina yhtä ilo asioida kunnioitetun ja pelätyn skralli-imperiumin kanssa.”
Legendojen kaviopedon hirvittävä naama näytti tyytyväiseltä siihen nuoleskeluun.
”Me taistelemme. Me voitamme. Me valtaamme. Me olemme skralleja.”
Jälleen toinen pahoinvointia aiheuttava väripyörre muutti kersantin muotoa, ja nyt lähes ilmetty valtuutettu Yoderika seisoi keskellä Thielerin toimistoa. Lähes. Jos ei laskenut sorminivelten määrää liian tarkkaan. Thieler nyökkäsi puoliksi tyytyväisenä, ja kersantti Turmanterä — jos se ylipäätään oli edes hän — otti ensimmäisen muodon, joka yllään hän oli saapunut toimistoon.
Thieler saattoi ”vortixxin” ovelle, huokaisi ja kytki toimiston valvontalaitteistoja yksitellen päälle.
Vai ”skralli-imperiumi”. Jälleen yksi osa järkyttävää potaskavuorta, jonka päällä kersantti ja hänen kaltaisensa seisoivat. Skrallit olivat satuolentoja toisesta maailmasta, täydellinen sotilasimperiumi loputtoman aavikon yllä. Tuollaisen nimen käyttäminen oli vallankäyttöä noloimmillaan.
Rehellisimmillään Turmanterä oli silloin, kun hän käytti ”oikeaa muotoaan” ja katsoi Thieleriä sen fiktiivisen kaviopedon silmien läpi. Sillä hevonpaskaahan tyyppi lähinnä tuotti. Siitä hänelle ja hänen imperiumilleen maksettiin.
Se asia on nyt poissa päiväjärjestyksestä, Thieler mietti tyytyväisenä. Sitten alkaisivatkin päivän tylsemmät osat. Hän haki pari kolmioleipää lounaaksi työpaikan kahviosta ja kiirehti jo seuraavaan metroon, jolla pääsisi Rubiinipalatsille. Hän leimasi itsensä pois Hektagonin tiloista ja kun hän astui raskaiden muurien ulkopuolelle, olivat kadut jo täynnä kansaa. Joku feissari yritti tyrkyttää hänelle uutta puhelinta, ja toinen oli huolissaan Fexian uhanalaisen apinalajin kohtalosta. Ei olisi hänen ongelmansa, jos apinat tulisivat tuhoutumaan edistyksen rattaiden alle. Kuka niistä välitti.
Kolmas ehti jo ojentaa hänen käteensä punaisen lapun, jonka (oletettavasti poliittisesta) sisällöstä hän ei tajunnut yhtikäs mitään:
Kaikenlaista paskaa maailma olikin täynnä. Thieler sujautti lehtisen roskikseen, laittoi kuulokkeet korviinsa, eikä piitannut mistään ympärillään.
Hän napsautti podcastin päälle ja sukelsi metroasemalle.
”Mitä fantsuinta päivää sulle, sulle ja just sulle! Tervetuloa ajatusten huokuvaan koskeen, diippien kelojen Tona-Wahiin. Tervetuloa ottamaan chillisti, siemailemaan rauhoittavaa kombuchaa ja virittämään sun aivokytkentöjä sekä sentteröimään sun juurichakrat. Mä olen Aldous, mutta voit ihan hyvin kutsua mua… Noitatohtoriksi. Tänään mulla on kunniana esitellä vieraana todellinen monitaituri: sotasankari, liikemies, filantrooppi. Tervetuloa studioon, kenraali Gaggulabio!”
”Kiitos kiitos, arvon tohtori. En olekaan tällaisissa ohjelmissa ennen ollut, heh. Voisi sanoa, että olen sellainen vanhan liiton mies.”
”Se on totta, sä et ookaan aiemmin ollut meillä vieraana. Voin tässä kuulijoille kyllä paljastaa, että Gaggu ja meikä mennään ihan way back. Näillä aloilla sitä kohtaa aina vähintään yhteisten kamujen puutarhajuhlissa, ja onhan meillä pari huikeaa business venturea myös yhdessä ollut, eiks niin?”
”Juu, en ole niihin vielä muistelmissani edes päässyt. Toinen osa on ollut pitkään kirjoituspöydällä, mutta olen niin penteleen kiireinen mies ettei siitä tule aina mitään. Mutta ensimmäistä osaa voi kyllä tilata kaikista Liekkimiesten leipomoista, joita on jo neljällä eri saarella.”
”Hyvä pointti — kandee tsekkaa Gaggulabion elämämkerta sairaan nopee. Sanoitkin just, että oot penteleen kiireinen mies. Saattaa olla, että kaikki meidän kuulijat ei vielä tiedä miksi, niin haluaisitko vähän avata tota heitä varten?”
”Ainahan minä olen ollut sellainen, että on monta rautaa tulessa – samanlaista monialayrittäjyyttä kuin Voiton porukalla, joku sanoi. Viime aikoina firmani on ollut kiireinen tässä paljon puhutussa Välisaarten sodassa, missä taistelemme Bio-Klaanin merirosvoja vastaan–”
”Hei moi, sori että keskeytän mutta tämä on tärkeämpää kuin mitä kuuntelet.”
Se oli hyvin itsevarma esittely, eikä Thieler oikein voinut ohittaa sitä täysin, koska joku nainen puhui hänelle aivan hänen naamansa edessä silmät maanisesti kiiltäen. Olisi pitänyt mennä istumaan johonkin nurkkapenkkiin, mies mutisi, ja nosti hieman kuulokkeitaan.
Se rohkaisi naisen jatkamaan välittömästi tykitystä.
”Niin siis oletko sinä miettinyt ollenkaan, miten jumissa me ollaan, niinkuin yhteiskuntana?”
Tämä vortixx vaikutti aika nuorelta, ja oli iloisen punainen. Thieler kävi tämän läpi vilkaisulla: normaalit sormet, ei asetta, keskiluokkainen ulkoasu, rinnassa pinssi, jossa Sininoitien silmäpinssi. Eli siis roodakalainen, Thieler huokaisi.
”Me kyllä keksitään kaikkea uutta, ei siinä mitään, mutta milloin meillä on ollut mitään oikeasti uutta? Mitään semmoista, mikä muuttaa sitä, miten me oikeasti eletään ja ajatellaan?” nainen jatkoi. Thieler lähinnä katsoi tätä ja nyökkäili kohteliaisuudesta, mutta vain sen verran, että oli selvää sen olevan ainoastaan kohteliaisuutta.
”Meidän poliittinen järjestelmä, se on siis aivan mätä, aikansa elänyt. Xialainen unelma edistyksestä hautautuu paperiin ja komiteoihin. Eikö vaan? Me ollaan maailman fiksuin kansa ja silti me vaan jauhetaan sitä samaa mitä aina. Mikä on vikana?”
”Ehkä me kaikki vain olemme vähän idiootteja”, Thieler vastasi.
”Joo, ymmärrän miksi tuollainen kyynisyys on helppoa, kun valta on kaiken maailman muumioiden käsissä. Mutta ei siihen tarvitse vajota! Oletko nähnyt miltä Phimes-Metrussa näyttää?”
Thieler nyökkäsi. Hän oli ollut siellä pari kertaa työasioilla sen jälkeen, kun Roodaka oli laittanut… paikat uuteen uskoon. Vaikka silloin suuri osa metrusta oli ollut lähinnä rakennustyömaata. Heremuksella oli suuri kansio Roodakan tekemisistä, ja Thieler oli sen sisällöstä suhteellisen perillä. Kelbuunon ja Malciremin katoamisen jälkeen Roodaka – joka oli ollut lähinnä pyrkyri, joka sukkuloi Xian, Odinan, Veljeskunnan ja nyt myös terroristi Killjoyn väliä – oli jollakin ilveellä onnistunut hankkimaan valtavat omistukset Kelbuuno-Malcirem -konsernista ja sen myötä (tai omasta lähteestään?) suunnattoman omaisuuden. Kyse oli kaiketi jonkinlaisesta pyramidihuijauksesta, Thieler epäili, mutta eipä se ollut kovin poikkeuksellista. Xian tähtitaivaalla nousi nopeaan ja paloi vielä nopeampaan. Poikkeuksellista oli Roodakan projektin poliittinen aspekti.
Metrovaunu tärisi ja kalahteli ennen pysäkkiä. Liskoja kulki sisään ja ulos.
”Se on oikein malli siitä, mitä voidaan tehdä, kun ei tarvitse piitata kaiken maailman byrokraateista. Roodakalla on visiota! Me tarvitaan johtaja, jolla on visio, eikä mitään kynäliskoja. Semmoinen, joka tulee pölyisen politiikan ulkopuolelta ja joka oikeasti johtaa eikä vaan jahkaile. Hei, taidat ymmärtää niin hyvin, että voisin tarjota sulle ihan puoleen hintaan lippuja kierrokselle Phimes-Metruun, missä nähdään vähän tulevaisuutta. On kylpylää ja fine diningiä ja oikeesti jopa Roodaka itse käy tervehtimässä. Ei ole kun 1 300 kreduu. No voin laittaa 1 200 kun olet niin komee.”
Nainen työnsi Thielerin käteen jonkun poliittisen pamfletin, Phimes-Metrun mainoskupongin (millä sai alennetun hinnan) ja nipun muita mainoksia, jotka esittelivät Roodakan juuri lanseeraamaa kenkämallistoa. Hän vilkaisi lähinnä poliittisen pamfletin kansisivua. Sen iskulauseet olivat melko tuttuja monesta muustakin mainostilasta.
”Voin harkita”, Thieler valehteli. Hän mietti hetken jäävänsä pysäkin aikaisemmin päästäkseen eroon tyypistä, mutta sitten hän ei kyllä ehtisi istuntoon ajoissa.
”Roodakalla on kyllä ihan hyviä pointteja”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut edes vale: hänen oli kuitenkin pakko ihailla Roodakan poliittisen operaation toimivuutta. Se oli nerokas ja häikäilemätön, todellinen PR-sota Xian vanhaa järjestystä vastaan. Politiikan ja brändäyksen sopusuhtainen yhdistelmä, diktaattorihaaveen muuttaminen trendikkääksi muotivirtaukseksi.
”Niin just! Oli kiva jutella”, nainen vielä sanoi, ja etsi itselleen uuden uhrin. Thieler laittoi kuulokkeen takaisin korvaansa. Hän oli vissiin missannut aika paljon, mutta ei jaksanut aloittaa podcastia uudelleenkaan.
”Siis tosi meditatiivinen ajatus toikin! Kaikkien meidän pitää vaan löytää se oma balanssi. Se on semmoinen porras sisäiseen temppeliin.”
”Se oma elämäm lähde.”
”Siis wou. Aivan totta. Jos raaskit meidän kuulijoille paljastaa — tai edes raottaa vähän mysteeristä verhoa — niin on mun pakko kysyä, että miten se elämäm lähteen etsintä meni?”
”No, enhän minä sitä löytänyt, mitä luulin etsiväni, mutta ehkä sillä reissulla opin todellisen elämäm lähteen olevan ystävät ja kokemukset, jotka sain matkan varrella.”
”Aivan uskomatonta, äijä. Siis tosi upeeta. Mä tapaan sanoa, että travellaus on oikeesti ainoa asia, jonka sä voit ostaa joka tekee susta rikkaamman.”
”Joo se on melkein ainoa asia mikä tässä nykyisessä pestissä vähän pännii, kun ne Välisaaret alkaa olla vähän nähty. Kyllä minä reissaan edelleen, muttei voi mennä kovin kauas, joku Xian reissu silloin tällöin. Silloin joskus purjehdittiin kaikilla sakaroilla ja mantereilla, poltettiin paikkoja ja myytiin kakkuja. Se oli elämää se.”
”Palataan ihmeessä tohon travellaukseen vielä, mutta nyt on pakko mennä vähän työasioihin ja kysyä tosta teidän Välisaarten operaatiosta. Harva meidän kuulija ehkä on kovin perillä, mutta aivan siellä Välisaarten keskellä on mitä ilmeisimmin kiehumassa melkoinen poliittinen kattila. Paljon jengiä samalla saarella, isoja laivoja ja moottoreita. Aina välillä kansainvälisen lehdistön huomio kiinnittyy tohon hommaan, mutta kun mä tuolla maailmassa puhun jengille, niin ei kovinkaan moni tunnu tietävän, mistä tässä on kyse. Haluaisitko vähän avata tätä sun viimeisintä työkeikkaa meidän kuulijoille?”
”No siis, että ymmärtää siitä mitään, pitää tietää tästä Bio-Klaanista. Se on tosiaan kaupunki, joka ottaa vastaan kaikenlaiset rikolliset ja pelkurit, semmoiset joilla ei ole mitään järkevää tekemistä. Pahamainen Kapteeni Notfun, sitten kanssa tämä Kenraali Killjoy joka on laajentanut terroriaan jo sinne teillekin, monta muuta. Yksi niiden johtajista, tää Guardian, on just tällainen Zakazin sodan tyyppi joka ei vaan osaa mennä eteenpäin. Ja sitten siellä on monta toaa aika kyseenalaisella moraalisella koodilla – mikä on tietty aika vaarallista – niin kuin se Mustalumi, joka oli koko Metru Nuin hommassa aika lailla aiheuttajana. Että tämä on se konteksti, tämmöistä organisaatiota vastaan me taistellaan. Juu, eihän meidänkään puolella ole mitään puhtaita pulmusia, mutta tämä Klaani on sellainen kaaoksen pesä, mistä melkein kaikki saaret on saaneet kärsiä.”
”Vou. Aikamoista settii. Kyllähän toi aika huolestuttavalta vähintään kuulostaa. Kenraali Killjoyn meidän moni kuulija tietääkin, hänen edesottamuksiaan on puitu meidän tosi suositussa kolmoisjaksossa arvon paronin kanssa. Jos viitsit kertoa, niin miten tää teidän erikoisoperaatio etenee?”
Äsh, pitäisi jäädä sille pysäkille. Mies työnsi kuulokkeet pois ja otti juoksuaskelia. Xian Neuvoston täysistunto alkaisi pian: onneksi matkaa asemalta palatsille ei ollut paljoa. Lehdistöä kiirehti Rubiinipalatsin yleisöovista sisään. Jono liikkui hitaasti vartijoiden perinpohjaisten tarkastuksien tähden. Kolme jääkäriä kiiltävissä haarniskoissa tarkastivat jokaisen tulijan dokumentit ja mukana olevat esineet, eivätkä suinkaan kaikki päässeet peremmälle. Ei auttanut, vaikka kerrottiin, ettei kiristetyistä turvatoimista oltu tiedetty. Thielerin Heremuksen ylemmän turvallisuusluokituksen passilla pääsi suurimmasta osasta tällaisia tarkastuksia läpi. Hän vain vilautti sitä ylimalkaisesti ja marssi sisään elkein, joista näki, että rakennus oli hänelle äärimmäisen tuttu.
Neuvoston 150 jäsentä toimivat Xian valtion ylimpinä vallan käyttäjinä. Olkoonkin, että valta oli lähes yhtä rajallinen kuin demokratiakin: pieni joukko varakkaimpia Xian kansalaisia päätti keskuudestaan vielä pienemmän joukon, jotka vastasivat lähinnä saaren ulkopoliittisesta edustuksesta, pakollisista hallinnollisista toimista ja toimivat kaupungin mahtitekijöiden välisinä neuvottelijoina ja konsensuksen hakijoina. Mahtava Rubiinipalatsi oli joskus Xian kaukaisessa historiassa kuulunut hallitseville kuningattarille, mutta nykyään he olivat vain kaukainen muisto (tai roodakalaisten tapauksessa, poliittista propagandaa kuvitellusta suuruuden ajasta). Palatsi kohosi harmaan ja mustan sävyissä Hallintosektorin (A-01) Tulinoidanaukion reunassa. Sen sisustus oli lähes yhtä suurta luksusta kuin saaren suurimpien mahtinaisten omat kartanot ja pääkonttorit, mutta yhdessä asiassa se poikkesi: rakennus oli vanha, uskomattoman vanha.
Mahtavan rubiinisilla tulenliekeillä koristetun puhujanpaikan takana patsasteli itse Presidentti Stenyaxa. Hän oli pukeutunut dramaattiseen tulenpunaiseen jakkuun, ja hänen harjansa loimusi kultaa. Nainen hymyili leveää, teennäistä hymyä, jonka lämpö katosi sekunneissa, kun kuvaaminen lopetettiin. Ah, Presidentti Stenyaxa, niin tyhjäpäinen ja turhanpäiväinen tyyppi että oli presidenttinä jo 13. vuottaan, Thieler mietti kuivasti seuratessaan tilannetta sivulehteriltä. Stenyaxan poliittisen menestyksen takana oli nerokas strategia: ole aina samaa mieltä sinulle juuri sillä hetkellä puhuvan henkilön kanssa. Auttoi, että Stenyaxan aviomies omisti 32 000 hehtaaria maata Steltillä ja vielä monta veitsipellavaplantaasia etelässä. Poliittinen mitäänsanomattomuus ja raha oli tavallisesti paras tapa päästä mukaan Xian politiikkaan.
”Tervetuloa hyvät naiset ja herrat!” Stenyaxa hymyili. ”Miten hyvä nähdä teitä kaikkia täällä tänään. Kokoonnumme taas täyttämään kansalaisvelvollisuutemme rakasta kotiamme kohtaan. On monia asioita jotka vaativat meidän parasta ohjastustamme. Toivottavasti keskustelumme tuottavat hedelmää!”
Thieler ei juuri käyttänyt Xian ylempien luokkien muoti-ilmiöksi muodostunutta ”sosiaalista mediaa” kuin työasioissa. Hän kaivoi puhelimensa, sellaisen epäkäytännöllisen tiiliskiven joka kesti putoamiset hyvin. Siinä oli tyylitelty Akaku-logo, joka tuli sen valmistaneelta Heremus-konsernin tytäryhtiöltä, joka erikoistui tiedustelu-elektroniikkaan. Lisko katseli feediä joka koostui lähinnä poliitikoista ja teknologia-influenssereista. Täysin ennalta-arvattavasti ensimmäisenä vastaan tuli Phimes-Metrun valtuutetun, Beriken päivitys.
Korulauseita jaeltiin, katsottiin ketkä ovat paikalla, niin edespäin. Neuvoston istunnot olivat olleet aikanaan melko kuolettavan tylsiä, mutta viime aikojen geopoliittiset muutokset olivat tehneet niistä suorastaan tulisia. Thieler piti siitä – mitä enemmän politiikassa oli draamaa, sitä mukavampi hänen työnsä oli.
Ensimmäinen huomattava poliittinen muutos oli ollut seurausta Ko-Metrun tapahtumista. Xialla oli aina ollut huomattava odinanvastainen ryhmittymä, mutta he olivat saaneet Metsästäjien puuttumisesta Metru Nuin asioihin niin paljon tulivoimaa, että olivat runnoneet läpi diplomaattisen välirikon Xian ja Odinan välillä. Etenkin vanhemmat Neuvoston jäsenet vielä usein nostalgisoivat Metru Nuin sodan päiviä, jolloin Varjottu ja Xia olivat yhdessä sotineet Metru Nuita vastaan, mutta heitä pidettiin lähinnä fossiileina Xian nykyisessä tilanteessa. Ei, tuulet puhalsivat voimakkaasti Xian oman edun puolesta, ja Varjottuun luotti yhä harvempi. Vanha Odinaa tukenut puolue oli heikentynyt suuresti, kun suuri osa sen tukijoista oli joko loikannut toiselle puolelle tai luopunut politiikasta painostuksen seurauksena.
Mutta se oli ollut vain ensimmäinen poliittinen mullistus. Seuraava oli ollut Roodakan ilmiömäinen nousu Xian tähtitaivaan huipulle – millä rahalla, sitä kyseltiin, mutta sitä kuitenkin löytyi suuria määriä. Heremus-konsernilla oli tietysti oma pikku tutkimuksensa Roodakan selustasta, mutta sitä ei toki sopinut paljastaa eikä käyttää ennen kuin se oli tarpeellista. Roodakan kampanja oli houkutellut monia puolelleen. Hänen lupauksensa uudesta, loisteliaasta suunnasta Xialle maailmassa, joka oli vajoamassa uuteen sotaan ja kaaokseen tehosi. Se oli loistavaa poliittista propagandaa, Thieler ymmärsi, mutta se oli myös hyvin muodikas näkemys. Neuvoston enemmistö ei ollut vielä tukenut Roodakaa, mutta hyvin äänekäs vähemmistö tuki. Ja juuri nyt he olivat aloittaneet jälleen yhden iskun vanhan liiton naisia vastaan.
Neuvoston ”konservatiivit” olivat enimmäkseen vanhaa rahaa – niitä, joiden varallisuus oli teollisuudessa, kaupassa, siirtokunnissa – tai heidän edustajiaan. Vernixin rahoittama edustaja, Rogul, istui Neuvostossa jo toista vuosisataa. Eräs draakki-pankkiiri istui melkein samoissa lukemissa. Konservatiivien kanssa samoilla linjoilla oli yleensä Turaga Rocke, joka oli pitkäaikainen Pehkui-Metrun, Xian matoralais-kaupunginosan edustaja. Pienet oppositioryhmät kuten Nuori Xia ja Kristallisdemokraatit – ja nyt myös roodakalaiset – nousivat enimmäkseen ”uudesta rahasta” – siitä mikä syntyy finanssimaailman taikuudesta ja markkinointimaailman brändeistä, eikä todellisten asioiden tekemisestä.
”Roodakalaisia” johti nuori ja karismaattinen Berike, joka oli lähtenyt politiikkaan musiikkibisneksestä (ja tuonut legioonan fanaattisia faneja mukanaan).
Hän oli todellinen Roodakan ihailija, sellainen nerokas typerys, joita suurnaiset ja -miehet tarvitsivat imperiumiensa ylläpitämiseen. Berike ja hänen tukijansa esittelivät kovaan ääneen ”todistusaineistoa”, joka osoitti johtavan konservatiivin, Anrican kiusallisen läheisistä taloudellisista suhteista Varjottuun, joita tämä ei ollut ilmeisesti katkaissut vieläkään. Bisnes olikin monille tärkein argumentti ylläpitää välejä Odinaan, etenkin nyt kun Metru Nui oli ottanut selviä askeleita kohti eristäytymistä.
Thieler kuunteli hyvin tarkasti. Tämä tieto ei ollut heidän yritykseltään peräisin. Roodakalla oli selvästi oma lähde. Hänen korvaansa todistusaineisto vaikutti klassiselta ”melkein valhe”-tapaukselta – murusia oli tosiaankin löydetty, mutta niiden muuttaminen aseeksi vaati karismaa ja päättäväisyyttä. Taktiikka oli vanha ja hyväksi todettu – poliittisten vastustajien savustaminen ulos mustaamalla. Hän hyvin tiesi, että se toimi.
Tietysti, Xialla maine ei niinkään liittynyt moraaliseen suoraselkäisyyteen, mutta se oli tärkeää yhtä kaikki – ja juuri tämänhetkisessä xian ilmastossa yhteydet Varjottuun olivat muuttuneet koko ajan enemmän mainehaitaksi. Maine tarkoitti oikeasti lähinnä sitä ”haittaako tämän tyypin kanssa kaveeraaminen bisneksiäni.”
Alkoi istuntotauko. Thieler kertasi vielä päässään selvitystä, jonka hän tulisi esittelemään ulkopuolisena asiantuntijana Neuvostolle. Se oli otsikoitu ”Xian Neuvoston tiedustelukomitean loppulausunto Radakin toiminnasta ja siihen liittyvistä henkilöistä sekä tapahtumista.”
Tapahtumista selvän ottaminen oli ollut melkoinen sotku, ja siinä oli kestänyt hyvän tovin. Vasta, kun yksi Heremuksen oma konsultti, Nedan, oli käynyt Metru Nuilla henkilökohtaisesti, oltiin saatu selvyys tietyistä asioita, vaikka Metru Nuin viranomaiset kieltäytyivätkin melkein kaikesta yhteistoiminnasta, eikä ”Mustasta Kädestä” oltu saatu ketään järkevää kiinni. Nyt olisi viimein aika esitellä koko raportti Neuvostolle Virallisena Totuutena. Se olikin Thielerin mielityötä – valita lukuisista eri totuuksista se Oikea, jonka asiakas haluaa, ja kertoa, miksi se oli ainoa oikea totuus.
Hänet pysäytti sivukäytävällä Berike itse. Hän tuoksui hyvin voimakkaasti kallille parfyymille, ja jo hänen kävelytapansa oli diivan, joka rakasti huomiota. Siniseen sonnustautunut nainen oli vain vähän Thieleriä pidempi. Hän tuli hieman liian lähelle, mutta Thieler ei ottanut askeltakaan vetäytyäkseen. Niin läheltä näki glitterin tämän haarniskassa ja kasvoissa, ja silmien ympärille oli maalattu Roodakan tunnus, joka mukaili ikivanhojen Xian kuningattarien muotia. Se trendasi sosiaalisessa mediassa hashtagilla #tradqueen.
”Arvon neuvoston jäsen”, Thieler sanoi kuivasti ja suoristi ryhtiään.
”Minä haluaisin kovasti nähdä sen selvityksen ennen kuin luet sen Neuvostolle!” Berike hymyili aurinkoisesti. ”Olisi ikävä, jos siinä olisi vaikka jotain virheitä.”
Periaatteessa se ei ollut kiellettyä. Se vain oli hieman epäilyttävää. Mutta toisaalta ”epäilyttävää” oli Thielerin työnkuva.
”Arvon neiti, voin vakuuttaa että me Heremuksella emme tee virheitä”, Thieler vastasi käytännössä ulkoa opitun mantran.
”Tietty, tietty!”, liskonainen sanoi. ”Mutta näistä asioista on kaikenlaisia huonoja näkemyksiä. Niin olisi tärkeää varmistaa että sinun on silleen, hyviä.”
Hän livautti Thielerin käteen kirjekuoren. Sinne ei tarvinnut katsoa osatakseen sanoa, että siellä oli melko paljon rahaa.
”Ymmärrän huolen”, Thieler hymyili melko teennäisesti. Kun heidän kätensä kohtasivat, hän varmistui, ettei keskustellut muodonmuuttajan kanssa. ”Totta kai voimme käydä joitakin yksityiskohtia läpi.”
”Arvasin, että olisit fiksu”, Berike sanoi. ”Oletko muuten harkinnut uutta työnantajaa?”
”Minä olen erittäin tyytyväinen nykyisessä tehtävässäni. Sitä paitsi luulen, että tällä menolla Roodakalla on joka tapauksessa Neuvoston enemmistö taskussaan… jolloin olisin kai tällä töissä joka tapauksessa.”
”Toivotaan niin!” Berike vastasi ja mittaili miestä vielä hetken. ”Sinä osaat kyllä vaikuttaa todella tylsältä tyypiltä. Oikeastaan aika vaikuttavaa jopa. Taidat tietää aika paljon, eikä juuri kukaan täällä noteeraa sinua…” Hän astui vielä lähemmäksi, vei kätensä miehen hartialle ja kuiskasi. ”Ehkä sinulle on paikka mustan kuningattaren hovissa~”
”Se tarkoittaa vain, että teen työni hyvin”, Thieler kehaisi, mutta hänelle oli saman tien selvää, kun poliitikko yritti lähinnä nuoleskella hänestä jotakin hyödyllistä. Joku muu olisi varmaankin antautunut mahdollisuudelle nopeasti, mutta hän oli ylpeästi aivan liian tylsämielinen piitatakseen Berikestä kovin paljoa.
”Woah, mikä kivikasvo, todella”, Berike nauroi, kaivoi puhelimensa ja otti heistä iloisen selfien. Thieler mietti lähinnä, että Beriken faneja oli niin paljon, että Heremuksen osakekurssi saattaisi jopa nousta hieman tämän postauksesta.
Nainen jatkoi vielä:
”Nyt, jos avustajani käy tekstin läpi…”
Thieler seisoi pienemmän puhujanpöydän takana neuvostosalin etualalla. Kun vertasi Neuvoston jäsenten luksukseen ja väriloistoon, hän näytti harmaalta ja melkein sotilaalliselta. Jotkut toki arvostivat Xialla sellaista yksinkertaista tyyliä – turvallisuusbisneksessä sen ainakin koettiin tekevän henkilöstä luotettavamman. Thielerin oma tyyli oli harkitun huolittelematon, sellainen, joka antoi kuvan miehestä, joka oli liian hyvä työssään olemaan kiinnostunut yrittääkseen todistaa sitä ulkonäöllään. Etäinen Beriken parfyymin tuoksu oli jäänyt kummittelemaan hänen ympärilleen, mutta se ei ollut erityisen kummallista. Kyseinen tuoksu oli yksi Xian myydyimmistä tänä syksynä.
”No niin, minulla on tässä Heremus-konsernin tekemä loppuselvitys niin sanotusta Angoncen tapauksesta. Tiedustelukomitea tosiaan näki aiemman version jo aiemmin, mutta olemme sittemmin saaneet vielä uutta tietoa.” Hänen esiintymistyylinsä oli kuivakka ja melko tylsä. Katseet olivat nauliutuneet häneen, joskin kovin moni ei edes näyttänyt kiinnostuneelta. Berike katsoi häntä itsevarma ja ärsyttävä voiton ilme kasvoillaan.
”Radak ei edustanut mitään xialaista tahoa eikä hänellä ollut xialaisia yhteistyökumppaneita. Hänen tärkeimmät yhteistyökumppaninsa olivat monikansallinen Voitto Korporaatio sekä Pimeyden Metsästäjät. Näiden lisäksi Radak oli värvännyt kromidilaisen palkkasoturikomppanian. Voitto Korporaatio oli myös hänen aiempi työnantajansa, ja lähde suurelle osalle teknologiaa, jota Radak käytti. Pimeyden Metsästäjät tukivat häntä lähettämällä omat agenttinsa hänen lähipiiriinsä, ja meillä on perusteltu syy uskoa, että vahkien hakkeroinnin seurauksena Metsästäjien tarkoitus oli hyökätä Metru Nuille.”
Se ei ollut täysin totta. Joukko Metsästäjiä oli yrittänyt päästä Metru Nuille noina päivinä, mutta säätä kontrolloivat hait olivat nostaneet Kristallisaarilla myrskyn, jonka seurauksena metsästäjät olivat haaksirikkoutuneet, eivätkä koskaan päässeet Metru Nuille. Todellisuudessa todisteet Metsästäjien osallisuudesta Radakin operaatioon olivat erittäin heikkoja, mutta se oli sekä Metru Nuin virallinen kanta että näkökulma, jota Berike oli toivonut korostettavan. Ja olihan se paljon yksinkertaisempi vastaus, kuin se saamarin sotku, mikä Radakin ympärillä oli oikeasti pyörinyt.
”Tämä Radakin, Voitto Korporaation ja Pimeyden Metsästäjien salajuoni pyrki – parhaan ymmärryksemme valossa – heikentämään Metru Nuita tulevan sodan varalle. Myöhempi hyökkäys Onu-Metruun on edelleen epäselvä, mutta vaikuttaisi, että sen takana on samoja tahoja. Selvitys tästä valmistuu myöhemmin.”
Carnium Enten edustaja, hintelä nainen sairaan nopeissa laseissa, huusi väliin: ”Carnium Ente ei ainakaan tiedä mitään mistään Radakista!”
Oli yleisesti tunnettu fakta, että Radak oli ollut Carnium Enten insinööri ennen tämän uran aiempaa katastrofia viime sodan aikana.
Thieler piti tauon ja joi vettä. Hän ei ollut edes yrittänyt mennä sen yön varsinaisiin tapahtumiin. Sana ”Nimda” oli tullut esiin, mutta se näytti johtolankana vesiperältä, eikä siihen liittynyt mitään käteviä poliittisia kytköksiä, joten ihan sama. Sen sijaan Ko-Metrun tapahtumien suurin mysteeri – mistä ohjukset oli ammuttu – oli jotakin, mistä oli paljon enemmän selvityksiä. Moni luuli, että kyse oli ollut siitä, että Radakin ilmalaiva oli iskeytynyt Tiedon torniin, mutta Thieler tiesi paremmin. Silminnäkijähavaintojen perusteella Angonce oli kyllä ollut törmäyskurssilla, ja ehkä yrittänyt kääntyä, mutta sarja kupolienvälisiä ohjuksia oli osunut Angonceen, mikä lopulta aiheutti yhden Tiedon tornin tuhon. Koko juttu oli käsittämätön, ja ohjuksia pidettiin toisinaan vain salaliittoteoriana, joka ei yksinkertaisesti sopinut tapahtumien kulkuun.
”Salajuonen estivät joukko Bio-Klaani -nimisen järjestön toia sekä entisen Mustan Käden toimijat.”
Nyt päästiin osaan, mistä yleisö tiesi paljon vähemmän.
”En usko, että kovinkaan moni teistä, arvon neuvoston jäsenet, tuntevat tätä Bio-Klaania. Moni luulee sen olevan merirosvokaupunki, mutta todellisuudessa se on organisaatio Välisaarilla. Sen hallitsemalle saarelle on kerääntynyt melko huomattava määrä kaikenlaisia pakolaisia – ja toia. He toimivat eräänlaisena alueensa suojelijoina. Ei ole täysin selvää, miksi Bio-Klaanin toat olivat Metru Nuilla. Heistä ainakin yksi, Matoro Mustalumi, tunnetaan tälläkin seudulla. Hänet kollegoineen on etsintäkuulutettu taannoisen Varjotun tornin tapauksen johdosta. Ymmärtääksemme he olivat etsimässä kaupungista jonkinlaista muinaista asetta.”
Sitten tuli osa, jota Berike oli käskenyt lisätä.
”Mustan Käden sodanaikainen kenraali, Killjoy, on Bio-Klaanin liittolainen. Tämän ’tyttären’, Vahkikenraali Xenin johtama ’Uusi Musta Käsi’ toimii Metru Nuilla, ja on myös Bio-Klaanin liittolainen. He asettuvat selvästi Pimeyden Metsästäjien vastustajiksi Metru Nuin tapahtumissa. Myöhemmin Kenraali Killjoy tuhosi Voitonhampaan, Radakia – ja Pimeyden Metsästäjiä – tukeneen Voitto Korporaation pääkonttorin.”
Puhua Killjoyn puolesta Xialla? Naurettavaa. Hän oli ollut pahamaineinen viholliskenraali Metru Nuin sodassa. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet, jos roodakalaiset uskoivat saavansa sellaisen näkemyksen läpi.
”Bio-Klaani on ollut aiemminkin tekemisissä Xian kanssa. Aiemmin syksyllä Killjoy, Mustalumi ja kaksi muuta toaa tekivät iskun Pimeyden Metsästäjien Xian linnakkeeseen. Vaikuttaisi siltä, että Bio-Klaani – ja Kenraali Killjoy – ei ole vihamielinen Xiaa kohtaan, mutta heillä on jonkinlainen sota Pimeyden Metsästäjiä vastaan.”
Thieler köhi pari kertaa ja saapui viimeiselle sivulle.
”Mietinnön johtopäätökset. Yksi. Odinan uhka on kasvanut poikkeuksellisen suureksi. Angoncen tapaus selvästi osoittaa, että Pimeyden Metsästäjät ovat valmiita turvautumaan suuren mittakaavan terrori-iskuihin muita valtoja vastaan ilman sodanjulistusta. Kaksi. Näin ollen Pimeyden Metsästäjien linnake Xialla muodostaa huomattavan turvallisuusuhan. Kolme. Bio-Klaani ja Kenraali Killjoy ovat Xialle ulkopoliittisesti myötämielinen taho.”
Alkuperäinen versio raportista oli ollut hädin tuskin sanonut mitään hyvää Kenraali Killjoysta. Siinä oltiin yksinkertaisesti todettu Bio-Klaanin ja Killjoyn rooli tapahtumissa, mutta johtopäätökset näiden xialaismielisyydestä tulivat täysin Berikeltä. Roodakan ja Killjoyn ymmärrettiin olevan jollakin tavalla liittoutuneita, eikä se ollut Thieleriä yllättänyt, että raportista oli väännetty näinkin Killjoy-mielinen. Se pysyi edelleen totuudessa – ei hän olisi suoraan valheellista raporttia suostunut lukemaan (ei moraalisista vaan oikeudellisista syistä) – mutta tietysti, kuten Berike oli sanonut, totuutta voisi tulkita monesta näkökulmasta.
Se nosti myrskyn istuntosalissa, kun useampi edustaja nousi seisomaan esittämään vastalauseitaan. Häly jatkui kiusallisen pitkään ennen kuin Presidentti Stenyaxa paukutti puheenjohtajan nuijalla järjestystä saliin.
”Arvon edustajat! Järjestystä saliin!” tämä huusi, ja sai salin vain vaivoin rauhoittumaan. ”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta esittää, että edellä esitetty mietintö hyväksytään pohjaksi tulevalle ulkopolitiikalle. Puheenvuoroja saa esittää mutta toivoisin että emme vatvo tätä kovin pitkään.”
Konservatiivien johtaja Anrica oli pitkä ja hienostunut liskonainen, oikea perinteisen etiketin läpeensä kyllästämä (ja satumaisen rikas), joka oli hankkinut kreivittären arvon Steltin rankeista. Hän puhui hitaasti ja selkeästi.
”Ymmärrän, että nuoremmat täällä tahtovat toimintaa ja dramatiikkaa”, hän tuhahti. ”Mutta meidän velvollisuutemme – xialaisen kansan velvollisuus – on olla rakentajia, ei tuhoajia. Eikö Xian parhaat ajat ole aina olleet ne, kun olemme olleet ystävällisissä väleissä naapureihimme? Eikö niinä aikoina xialainen taito ole levinnyt laajimmalle? Jotkut täällä sanovat, että minä toistan Varjotun sanomaa – mutta se vain todistaa heidän poliittista ymmärtämättömyyttään. Metru Nui on jo kääntämässä selkäänsä ulkomaailmalle. Jos me rikomme välit kaikkien kanssa – vieläpä vain jonkin salaliittoteorian tähden – se on meidän kaikkien yhteinen tappio.”
Berike koki sen suorana hyökkäyksenä häntä vastaan ja nousi tomerasti.
”Arvon kreivitär taitaa tarkoittaa, että sellaisina aikoina hänen kaltaisensa äveriköt elävät kaikkein leveimmin”, sininen (myös satumaisen rikas) liskoneito naurahti melodramaattisesti mikrofoniin. ”Emme me tarvitse muun maailman ihailua ymmärtääksemme, että Xia on kaunein ja kehittyinein sivilisaatio, mikä sakaroilla on rakennettu! Siis miksi me vaivaamme päätämme kaikkien muiden miellyttämisellä?”
Hän piti tauon ja katsoi läpi salin hitaasti. Hänen esiintymisessä oli takana energiaa ja tahtoa.
”Odina, Stelt, Metru Nui… he vain himoavat edes pientä kipinää siitä lieskasta, jonka Tulinoita meille jätti. Miksi me antaisimme sen heille? Muinaiset Xian kuningattaret eivät tarvinneet muiden maiden ja kansojen ihailua; minkä tähden me sitä tarvitsisimme? Haluatteko todella olla jälleen Odinan pikku nukkevaltio niin kuin viime sodassa? Saarellamme on vieläkin odinalaisia joukkoja!”
Lukuisia puheenvuoroja jaettiin. Etenkin vanha kaarti aloitti raivokkaan retorisen rynnäkön. Vaikka juuri kukaan ei suoraan puolustanut Varjotun linnoituksen läsnäoloa Xialla, samat vanhat argumentit kyllä kuultiin. Ettei kannata sotkea ihan hyviä välejä, ja että riita Varjotun kanssa haittaisi kauppasuhteita koillissakarassa ja muualla. Miten pörssitkin reagoisi, etenkin nyt kun xialainen bisnes Metru Nuilla oli heikoimmillaan? Bio-Klaania hädin tuskin mainittiin. Kenraali Killjoy sen sijaan sai kuraa niskaansa, kuten oli odotettua. Vaikka Voitto oli aina ollut hieman outo lintu Xian korporatiivisella taivaalla, siitä salista oli silti vaikea löytää sympatiaa miestä kohtaan, joka pommitti suuryrityksen pääkonttorin.
Mutta roodakalaisten vastapuheenvuorot olivat vähintään yhtä hyviä. Etenkin Berike itse lumosi monet salissa visioilla itsenäisestä Xiasta joka ei tarvinnut mitään Varjottua, edistyksen ideoista, joiden tähden vanha maailma ja sen draakkikuninkaat oli jätettävä taakse. Ei siinä kovin montaa järkiargumenttia ollut, Thieler mietti seuratessaan keskustelua yllättävän kiinnostuneena. Mutta kyllä Berike osasi voittaa yleisön puolelleen, ja oli postannut ainakin viisi selfietä salista seuraajilleen.
Seuraavan puheenvuoron otti edustaja Stegery. Tällä oli leveä vihreä harja ja satoja vuosia kokemusta tylsimmistä osista Xian politiikkaa.
”Minä haluaisin nostaa arvon edustajien huomioon sen seikan, että entinen pimeyden metsästäjä Puhdistaja on tälläkin hetkellä Sektorin A-55 omistaja, ja operoi siellä useita teollisia laitoksia. Eikö ole oletettavaa, että toimemme Odinaa vastaan ajavat meidät myös häntä vastaan? Tulisiko sektorin valtausta harkita?”
Ehdotus ajoi saliin kiusallisen hiljaisuuden.
”Ymmärtääkseni meillä on paikalla henkilö, jonka työ on tietää tällaisia asioita”, Stenyaxa sanoi tyytyväisenä. ”Arvon vanhempi turvallisuuskonsultantti, mikä on Heremuksen näkemys Puhdistajan uhasta?”
Thieler asteli jälleen puhumaan, joskin lyhyesti.
”Puhdistaja ei ole enää liitossa Varjotun kanssa, kuten sanat ’entinen pimeyden metsästäjä’ implikoivat.”
Hänen huomionsa sai pari kuivaa naurahdusta salista.
”Tietojemme perusteella hän on villi kortti, mutta kaikki viittaa hänen passiivisuuteensa Xian ja Odinan politiikassa. Lisäksi hän on toimittanut kaikki tarvittavat luvat ja ollut hyvin yhteistyökykyinen rakennustarkastajille, joten meillä on hyvä käsitys siitä, mitä hän tekee. Meidän nähdäksemme hän ei ole uhka juuri nyt.”
Se oli kuin munankuorilla tanssimista. Thieler tiesi paljon enemmän – A-55:ssa rakennettiin armeijaa, mutta sitä ei säilytetty Xialla. Kukaan ei tiennyt Puhdistajan tarkoitusperistä tai tavoitteista, mutta ei ollut mitään syytä uskoa, että Xia olisi tämän kohde. Hän tiesi myös Roodakan sihteerin ja Puhdistajan kapteenin tapaamisesta jokin aika sitten – mutta vaikutti siltä, että heidän välinsä olivat nuivat. Thielerin näkemys oli, että Puhdistajasta oli hyötyä vastavoimana Roodakaa vastaan. Juuri kukaan ei kuitenkaan halunnut puhua asiasta julkisesti, ja koko Puhdistajan sektori oli kuin vaiettu salaisuus.
Berike otti puheenvuoron ja heilautti harjansa olallensa dramaattisesti.
”Puhdistajan pikku teollisuusalue on kyllä piikki uuden ja kauniin Xian lihassa”, hän virnisti. ”Mutta kenties se ei ole prioriteetti juuri nyt. Vaan se, että armaat edustajat tässä salissa tajuaisivat, että Varjottu on se, joka pitää potkia helvettiin täältä!”
Hän sai tukihuutoja omiltaan.
Nyt puheenvuorot koskivat enemmän yksityiskohtia. Roodakalaiset vaikuttivat melko itsevarmoilta voitostaan äänestyksessä, mutta monilla oli pieniä maine-asioita jotka tuli käsitellä pöytäkirjaan, ettei vain jäisi mitään epäselvyyttä.
”Herää kysymys, mistä Radak oli saanut aluksensa reaktorin”, Quing-Leciun tyylitajuinen edustaja Zerici esitti ja osoitti syyttävästi kohti Mantross AB:n edustajaa, prameasti pukeutunutta miestä, jota ei näyttänyt kiinnostavan keskustelu kovinkaan paljoa.
”No varmaan joltakulta muulta”, Mantrossin edustaja mutisi.
”Mistä muualta muka saa laivojen käyttämiä adoriniumreaktoreita?” Zerici pisti. Kyse oli selvästi pienestä sivurintamasta, missä valjastettiin suurempi kysymys pienen mittakaavan välienselvittelyyn.
”No varmaan se oli Voiton tekemä piraattikopio”, Mantrossin edustaja puolustautui.
”Vastalause!” huusi Voitto Korporaation edustaja. ”Voitto Korporaatio ei ole milloinkaan tehnyt ’merirosvo-versioita’ muiden kehittämästä teknologiasta.”
”Kenties meidän tulisi tiukentaa turvallisuusmääräyksiä reaktoreiden ympärillä”, Zerici ehdotti. ”Sellaisen räjähtäminen Metru Nuin ilmatilassa on erittäin huonoa mainosta sekä Mantross AB:lle että Xialle yleensä.”
”Taidat vain olla hiililobbarien taskussa, tai pahempaa, kanoka-lobbarien”, Mantrossin edustaja puolustautui. ”Me tuotamme täysin puhdasta, vain hieman säteilevää energiaa, aivan kuin Tulinoita itse halusi! Joku siirtomaista kaivettu hiili on menneisyyttä. Ei ole MITÄÄN todisteita, että Radakin reaktori oli hankittu meiltä.”
”Kukaan muu ei tee niitä!”
Se oli teknisesti totta, Thieler noteerasi. Kelbuuno-Malciremillä oli ollut kaikki edellytykset tuottaa vastaavia. Olipas sääli että yritysfuusio johtoportaineen oli kadonnut vasta käytännössä täysin maan alle. Mantrossin edustaja jatkoi puolustuspuhettaan:
”Jos se oli huono ja räjähti, se ei ilmiselvästi ollut meiltä, vaan se oli kopio tai laittomasti välitetty ja käytetty kappale. Yleisesti hyväksyttyjen lähteiden mukaan Mantross AB:n reaktorit eivät ole koskaan aiheuttaneet ainuttakaan ympäristö-onnettomuutta, ja muitakin onnettomuuksia on vain joitakin tusinoita, mutta ne ovat aina käyttäjän itse aiheuttamia.”
”No niin ketä kiinnostaa”, Presidentti Stenyaxa paukutti vasaralla. ”Hieman järjestystä saliin. Voitto Korporaation edustaja pyytää puheenvuoroa!” hän sanoi.
Voi ei. Tämä tyyppi taas, Thieler mietti.
Seisomaan noussut henkilö ei ollut vortixx, vaan Steltin aristokraatteja. Tai no, etnisesti steltiläinen, mutta hänen tiedettiin pitävän kartanoaan aivan toisaalla. Tässä ei ollut sinänsä mitään poikkeuksellista — vortixx-enemmistöisessä Xian valtuustossa nähtiin ties minkälaisia tyyppejä edustamassa Voitto Korporaatiota. Teknologiayrityksenä Voitto piti Xian pörsseissä pintansa eksentrisestä johtajastaan huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiosta. Kaikenlaiset sekopäät pärjäsivät maailmassa voimakkaiden henkilökulttien takia. Xian ylimystö oli yrittänyt saada DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN aisoihin useilla pragmaattisilla avioliittoehdotuksilla, mutta aristokraatti ei ollut kovin helposti rengastettavissa — milloin ties mistäkin syystä.
Voiton edustajana toimi tänään Bropaka, Bro-Koron ritari. Roteva aristokraatti viininpunaisessa haarniskassa tuijotti yleisöään värikkäiden sälekaihtimilta näyttävien lasien läpi. Päässään hänellä oli Bro-Koron ritariston perinteikäs nurinkurinen lippalakki, kaulassaan painavan kultaketjun päässä jonkinlainen kolmio. Aristokraatti tussautti ilmoille tuhdin pilven palaneen nurmen käryä, tuijotti neuvostoa punertavilla silmillään ja puhui:
”Yo. Kuulin vähän juttuu että täällä puhuttiin meitsin duunipaikasta palturia. Voitto Korporaatio ei itseasiassa tunne koko Radakia. Tai tuntee mutta se oli meillä vaan työharkassa. Oikeastaan Voitto Korporaation CEO tuntee about kaikki. Sutkin. Mutta se ei ole kovin ihmeellistä.”
Siinä Thielerin oli pakko pysähtyä vain raapimaan päätään. Voitto Korporaation johtaja oli todella kovimpia verkostoitujia tässä koko maailmassa. Kaikki ne linkit eivät olleet hänelle erityisen positiivisia, mutta kai tietyssä mielessä politiikassa oli tärkeämpää olla paljon jotain, ihan sama mitä.
Thieler pysähtyi tarkistamaan puhelimeltaan, oliko hän itseasiassa linkittynyt arvon paroniin somessa. Piru vie, olihan hän. Voitto Korporaatio teki itsensä vakoilusta tavallaan helppoa, mutta toisaalta ”paljon informaatiota” ei tarkoittanut ”hyödylllistä informaatiota”.
Bropaka jatkoi puheenvuoroaan.
”Oikeestaan musta on aika vähän fresh, että täällä pidetään kentsu Killjoytä jotenkin hyvänä tyyppinä ja Xian liittolaisena. Haluan muistuttaa että Killjoy teki ihan hirveen tempun Voitto Korporaatiolle ja romutti Voitonhampaan tossa jonnin aikaa takaperin. Täten
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN”
”— vannottuina liittolaisina me, Bro-Koron ritaristo liitymme paronin oikeutettuun sotaan tätä terroristia vastaan!”
Se aiheutti kuhinaa. Tämän hyväksyminen tai vastustaminen ei ollut neuvoston edessä mitenkään yksiselitteistä. Roodakalaisille Killjoy oli liittolainen ja arvokas ase metsästäjävastaisen rintaman rakentamiseen, kun taas konservatiivit ja Rautalaivaston vanhat jarrut suorastaan intoilivat siitä suu vaahdossa, että joku saattaisi Xian vannottua vihollista Nui-Kralhia vihdoin oikeuden eteen. Kohiki-salmen taistelu tuntui vieläkin kirvelevän Xian vanhemman sotilas-teollisen kompleksin puolella.
Kuhina ja poliittinen vääntö vaimenivat jälleen presidentti Stenyaxan ääneen.
”Järjestystä! Voitto Korporaation huomio lisätään pöytäkirjaan. Äänestyksen jakolinjat ovat muuten näemmä selkeät, joten on aika… vai mitä asiaa teillä oli, valtuutettu Rodonius?”
”Rouva presidentti”, eräs ikivanha lisko ähisi.
”Meidän täytyy vielä puhua tästä vakavasta asiasta, joka uhkaa koko maailmaa. Tämä ’Maister KillKongu’ on pysäytettävä.”
Saliin laskeutui tyrmistynyt hiljaisuus. Vaari latoi puheensa juhlallisesti koko valtuustolle:
”Kuten hyvin tiedämme, onu-metrulainen kenraali Maister KillKongu — tuo katala Exo-Toa — on myös merirosvojärjestö Bio-Klaanin johtaja eli admin. Tämä julma ja kaksinaamainen henkilö valmistelee äärettömyysohjuksia, Genisystä ja Armageddonia, uhatakseen Xiaa ja kaikkia liittolaisiamme. Huhu kertoo, että hän absorboi itse Xian makutan itseensä, ja sai näin myös makutan voimat. Tällä hetkellä hän treenaa solua terroristeja ninja-tempuissa tuntemattomassa tukikohdassa — varmaan Bio-Klaanin lähivesissä olevalla viidakkosaarella. Hän lienee se, jota syyttää Voitto Korporaation tukikohdan tuhosta, kuten myös Hydraconin tukikohdan. Pidän tämän henkilön pysäyttämistä äärimmäisen elintärkeänä. Emme voi antaa terroristien voittaa, ja Xian on arvioitava suhdettaan myös Bio-Klaaniin kriittisesti, mikäli tämmöinen KillKongun kaltainen henkilö siellä vaikuttaa. Häpeällistä, että tässä samaisessa valtuustossa puhutaan tällaisesta tyypistä potentiaalisena liittolaisena.”
Siihen ei ollut juuri kenelläkään mitään sanottavaa.
Edes Thieler ei osannut sanoa, oliko tämä seniilien höpötystä vai skrallijohtoinen disinformaatiokampanja. Joskus oli vilpittömästi mahdotonta sanoa. Myös sitä, mitä tällä yritettiin saada aikaan, jos niin oli. Ehkä vain täyttää ilmatilaa.
Nykyiseen äänestykseen se ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan. Lopulta vanhalla kaartilla ei vain ollut tarpeeksi ääniä voittaakseen, ei siinä poliittisessa ilmapiirissä. Maister KillKongun vakavasta uhasta huolimatta Xia oli valmis hyväksymään Odinan todelliseksi vihollisekseen. Heremuksen laatima raportti päätettiin lopulta hyväksyä äänin 79-62. Presidentti Stenyaxa ilmoitti äänestystuloksen.
”On iloista nähdä arvon edustajat niin yksimielisinä!” hän julisti. Kameroiden salamat välkkyivät, ja hän hymyili parasta, itsevarmaa hymyään. ”Neuvoston päätöksen perusteella auktorisoin kaikki toimet vieraan vallan linnoituksien haltuunottamiseksi Xialta. Saanko Amiraali Raedan linjoille!” hän vaihtoi julkisesta puheesta huomioon, joka oli suunnattu hänen avustajalleen huoneen sivussa. Tämä toi kultaisen presidentillisen puhelimen Stenyaxalle, joka vetäytyi istuntosalin kulmaan puhumaan Amiraalille enemmän kuin jollekin vanhalle tutulle.
Thieler oli kaivanut puhelimen esiin jo hetki sitten, noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun presidentti oli ilmoittanut suorassa lähetyksessä, että sotatoimet tulee aloittaa. Presidentti ei ole kyllä kovinkaan välkky tyyppi, turvallisuuskonsultti mietti… mutta mikäli johtajat olisivat hyviä niissä asioissa, turvallisuuskonsulteilta loppuisi työt. Thieler otti yhteyden Hektagoniin.
”Tässä Thieler. Kyllä, seurasin paikan päällä. Ei helvetti. Joo, katkaiskaa viestiyhteydet sieltä tornista. Ei haittaa, vaikka menee koko sektori. Ja ilmoita operatiiviselle, että yrittävät paikalle ennen muita.”
Samanlaisia puheluita taatusti kulki läpi Xian juuri sillä hetkellä monia muitakin. Kaikki, joiden kiikarissa oli ollut Metsästäjien omaisuutta Xialla, ymmärsivät, että nyt oli paras hetki tehdä ahneita uusia aluevaltauksia. Olisi sääli, että metsästäjiä varoitettiin käytännössä suorassa lähetyksessä. Oli todennäköistä, että he olivat paraikaa tuhoamassa kaikkea arvokasta, mitä tornissa oli.
No, jos sota eskaloituu, se tietää Heremukselle hyviä aikoja, Thieler onnistui jopa hieman hymyilemään. Hän kuvitteli osastojohtajan mukavan, hyvin tuuletetun toimiston, joka tällä urakehityksellä voisi olla pian hänen. Disinformaatio-osaston johtaja herra Thieler? Unelmia piti olla! Hän soitti pian seuraavan puhelun.
”No, miltä näyttää?” hän kysyi. Puhelun toinen pää oli nuorempi turvallisuuskonsultantti Sihanna, joka päivysti sillä hetkellä tietoliikennettä (eli lähinnä juorusi toimistolla.)
”Haha, teknisen tytöt laittoivat radioaallot niin täyteen roskaa, että ainakaan viestiä Odinalle ei enää saa. Ja siis näkyisi olevan koko sektori ilman sähköjä, kurja kohtalo jos siellä asui. Tornissa on varavirta, tietty, mutta Laivasto ampui sitä EMP:llä.”
”Olen vielä täällä hemmetin istuntosalissa, puhu minulle tilannetta.”
”Okei, tiedämme, että Laivasto laittoi juuri ison osaston tornin suuntaan, ja ne on valmiina moukaroimaan jos siellä ei antauduta. Mutta ne on hitaita. Meidän ryhmä on menossa katon kautta sisään, yritetään saada niiden koodiavaimet, mutta operatiiviselta sanottiin just että ilmeisesti Koboltin jengillä on sama ajatus. Pomo antoi luvan käyttää torjuntaohjuksia niitä vastaan.”
”Oikeasti? Miten ne lihapäät toimivat niin nopeasti?”
Koboltti oli toinen huomattava turvallisuusyritys – tosin verrattuna Heremuksen stiletintarkkaan toimintaan, he toimivat enemmän klassisen palkkasoturijoukon tapaan. Koboltin johtaja, Caudipteryx, oli olevinaan oman elämänsä Varjottu, ja tehnyt organisaatiostaan Heremuksen verisimmän kilpailijan silloin, kun puolustuskontrakteja jaettiin.
”No kai nekin osaa, kun arvon rouva presidentti ilmoitti koko maailmalle, että nyt mennään.”
”Nii-in”, Thieler huokaisi turhautuneesti. ”No minun työpäiväni on kohta hoidettu, kunhan tämä näytelmä täällä loppuu. Että onnea niille jotka joutuu setvimään tätä illan.”
Langan toisessa päässä toistui huokaus. ”No kiitos, lol. Moikka.”
Thieler mutisi jotakin vastaukseksi ja laittoi puhelimen pois. Kun hän palasi katsomaan istuntosalin tilannetta, Denceen edustaja oli pitämässä puhetta siitä, miksi kenkäteollisuuden tukeminen oli ensiarvoisen tärkeää Xian turvallisuudelle. Oltiin siis päästy esityslistan turhimpiin osiin. Thieler huokaisi ja meni hakemaan itselleen Bohrokin energiajuoma-automaatista.
Samalla kun neuvosto väitteli jostakin turhanpäiväisistä säädöksistä, Metsästäjien linnakkeella käytiin täyttä sotaa. Ei tosin kovin kauaa, mutta kuitenkin. Thieler odotti vain istunnon päättymistä, eikä kerrankin osannut odottaa, miten nopeasti politiikka joskus liikkui. Kun sali oli antanut päätöksensä fexialaisten tuotteiden tuontitullien laskemisesta, ehdottivat roodakalaiset valtiopäiväsäännön poikkeustilapykälien perusteella välitöntä erityisistuntoa juuri alkaneen konfliktin johdosta. Presidentti Stenyaxa hyväksyi painostuksen alaisena tämän, lopetti tavanomaisen istunnon ja erityisistunto aloitettiin välittömästi avoimella esityslistalla. Nyt myös Thieler seurasi salia intensiivisesti.
”Nyt kun rakas kotikaupunkimme on joutunut todistamaan sotaa omalla maaperällään”, Berike julisti dramaattisesti. Hän oli loistava puhuja, joka osasi pitää yleisön jännityksessä. ”Me koemme, että on tämän Neuvoston velvollisuus ohjata huomattavasti enemmän yhteisiä varojamme puolustukseen.”
Thieler tiesi, että erityisistunnolla oli valta hyväksyä ylimääräinen lisäbudjetti yhdeksi vuodeksi ⅔ enemmistöllä. Puolustusbudjetin nosto oli tietysti hänen omalle alalleen mitä loistavin uutinen. Jos se oli roodakalaisten tavoite, he tulisivat oikein hyvin toimeen tulevaisuudessa.
”Täten ehdotan, että hyväksymme 12 miljoonan krediitin erityispuolustusbudjetin, joka käytetään kauniin kotimme puolustuksen kohentamiseen. Nähdäkseni jokainen xialainen on tässä tilanteessa pakotettu myöntämään sodan uhka, ja suuri tarpeemme puolustautua tahoilta, jotka tahtovat tuhota meidän ideaalimme.”
Lisärahoitus haettaisiin käytännössä lainamarkkinoilta, koska Neuvosto ei juuri koskaan nostanut verotusta, eikä tullitason nosto nykyisestä ollut sekään suosittua. Thieler saattoi jo nähdä, miten Heremuksen osakkeiden arvo lähti nousukiitoon. Onneksi hänellä oli niitä sopiva salkku, jonka hän oli saanut bonuksina hyvin hoidetuista tehtävistä.
Budjetista käytiin lyhyt keskustelu, mutta edes konservatiivit eivät vastustaneet roodakalaisten ehdotusta. Pari velkalaiva-argumenttia heitettiin, mutta kukaan ei tosissaan halunnut puoltaa kantaa, joka olisi helppo nähdä jonkinlaisena Varjotun ymmärtämisenä, tai pahempa, kotimaisen aseteollisuuden vastustamisena. Lopulta budjetti hyväksyttiin äänin 143-1. Todellinen taistelu käytäisiin vasta puolustusvaliokunnassa, missä päätettäisiin, kenelle rahat menee. Thieler soitti välittömästi Heremuksen PR-osastolle, joka laittoi lobbaajat asialle varmistamaan, että Heremus saisi mahdollisimman suuren siivun valiokunnan mietinnössä. Sen kokous oli onneksi vasta ensi tiistaina, ja Thielerin oma päivä alkoi olla siinä. Hän nappasi salkkunsa ja livahti pois salista ennen pahinta ruuhkaa.
Rubiinipalatsin raskaasti haarniskoidut vartijat ja vakoiludroonit katselivat poistuvan vortixxin perään, kun tämä asteli laiskasti Tulinoidanaukion läpi mainoksia täynnä olevalle rautatieasemalle. Teleruudut aseman aulassa näyttivät kuvaa savuavasta Metsästäjien tornista, mikä oli ilmeisesti Laivaston jääkärien varmistama. Taistelua oli ollut ilmeisesti melko lyhyt, ja antautuneet Metsästäjät lähinnä karkoitettaisiin. Thieler ei oikeastaan edes kuunnellut lähetystä vaan laittoi kuulokkeet päähänsä. Aamun podcast sai vihdoin jatkoa. Hän loikkasi junaan, jonka kylkeen oli maalattu lukemattomia kasvokuvia Voitto Korporaation toimitusjohtajasta, joka oli tietysti ostanut mainostilaa yhdestä vaunusta.
Thieler jäi seisomapaikalle nojailemaan huonoryhtisenä. Hän tarkasti teksti-tv:n puhelimestaan. Heremuksen osakkeen arvo oli noussut yli 20% viimeisen tunnin aikana. Sen sijaan metsästäjien kanssa tekevien yrityksien lukemat olivat kovassa pudotuksessa. Sinä päivänä syntyisi monta voittajaa ja häviäjää (ja pari kuollutta, ainakin siellä tornilla, mutta se ei ollut kovin tärkeää.) Sen lisäksi Thieler laski Berikeltä saadun anteliaan ”lahjoituksen” ja sulloi sen piiloon. Melko hyvä työpäivä, hänen oli pakko myöntää. Yksi tuhottu poliittinen ura, yksi aloitettu sota ja totaalinen kaaos Xian pörssissä – ja mikä tärkeintä, Heremuksen osakkeenomistajat olivat tyytyväisiä.
Keskustelu hänen korvanapeissaan jatkui.
”No helvetti, kai sitä pitää kokeilla, josko Galin läheltä löytyisi ensi vuonna joku pikku sota mihin tulisi mukaan. Voisi samalla katsoa, että mistä ihmeestä sinä mies oikein puhut.”
”Tätä on aina ilo kuunnella — jengi tulee tähän studioon sekä Oppimaan että Opettamaan. Kyllä mä uskon että me täällä tänään ollaan todella oman aikakautemme ääniä. Se mitä me sanotaan täällä tänään määrittää sen, miltä tää aika näyttää, jos tajuut mitä silleen haen.”
”Semmoinen on meidän suurmiesten taakka.”
”Ja oppimisesta puheen ollen: taitaakin olla aika meidän tokalle kaupalliselle tiedotteelle. Kenraali Gaggulabio, mistä just sä saat sun uutiset näinä epävarmoina aikoina?”
”No kyllä minä olen vielä niitä jotka lukee vielä ihan perinteiset sanomalehdet, kyllä tuo Steltin sanomat on se klassikko, mikä tuntuu olevan eniten omissa kiinnostuksen kohteissa.”
”Se on vanha perinteikäs perusta, pakko arvostaa. Mä voisin tässä kuitenkin antaa tilaa vähän uusille äänille. MK-lehti eli Mitä Karzahnia? tarjoo uuden, poliittisesti sitoutumattoman näkökulman maailmaan ja siihen, mitä kaikkialla päin sakaroita tapahtuu. Monissa noissa vanhoissa medioissa on monesti vähän se ongelma, että aina ne on kiinni jonkun rahavirroissa tai sellaisissa ajatuksissa, joita ei oo tuuletettu silleen hetkeen. Tai sit ne ei vaan saa sanoa juttuja niinkuin ne on, tiiätkö. Kyllä kuitenkin totuus on sellainen juttu mitä monet yrittää vaientaa — vaikka kyllä me kaikki tiedetään että totuus on voimakkaampi kuin mikään prototeräs. Eikö just näin?”
”Kyllähän se totuus voittaa aina lopussa, niin minä aina sanon.”
”Se on just näin. Meidän kuulijoille voisin ilokseni kertoa, että koodilla NO1TA saatte 50% alennuksen ensimmäisen kolmen kuukauden tilauksesta. Jos ei niin maistu niin sen saa totta kai lopetettua nopeesti myös. Mutta aina kannattaa avartaa horisonttejaan. Jos palataan taas vielä vähän aikaisempiin aiheisiin, niin haluaisin kysyä: Kenraali Gaggulabio, mikä on hyvän leipomisen salaisuus?”
”Kyllä se on, että pysy perinteissä. Me ollaan leivottu niin pitkään kun on historiaa, hemmetti, varmaan pidempään. Kyllä ne leipomisen salat on ratkottu, ja sellainen mestarilta oppilaalle kulkeva tieto, se on missä oikea taito on, ei missään metrulaisessa opistossa. Että kun teet jotain niin kuin on aina tehty, niin kyllä siitä tulee hyvä. Ei mitään pelleilyä vaan ihan vaan laadukkaat raaka-aineet ja hyväksi todetut tekniikat, lisukkeilla voi sitten revitellä.”
”Siis jotenkin ihailtavaa nöyryyttä, pakko respektaa. Moni olis valmis uskomaan että sun kaltainen leipuri olis löytänyt sieltä elämämlähteeltä jonkun suuren salaisuuden, tai oivaltanut jotain ihan uutta. Mutta jotenkin säkin näet itsesi osana vaan, en mä tiiä, historian loputonta pullapitkoa.”
”Se minua näiden muistelmienkin kirjoittamiseen innosti. Minä olen aina arvostanut historiaa, se on semmoinen asia, mistä ei nykyään välitetä tarpeeksi. Kyllä se auttaa meitä tajuamaan oman paikkamme maailmassa, ymmärtämään semmoisia syvempiä totuuksia. Se on sääli että Zakazillakin tuhoutui niin paljon sellaista vanhaa mikä muistuttaisi meitä siitä, mitä olimme ennen. Minusta se on suurin syy sille, miksi nykynuoret on rauhattomia ja jotenkin juurettomia. Ettei tiedetä sitä taikinajuurta mistä tulee.”
”Mieletöntä. Just tollaisia oon miettinyt monesti etsiessäni omia juuriani tästä maailmasta. Oon jotenkin sellainen maailmankansalainen, vaikka kyllä mä Steltillä syntynyt olen. Ehkä just ton taikinajuuren etsinnässä jengi päätyy luomaan identiteettejä kaikenlaisiin juttuihin. Eikä sillä, kyllä munkin todellinen koti on jollain tavalla Galilla — mutta kaikille ei käy niin hyvin, että ne löytäisi sellaista paikkaa juurtua, joka on niille hyväksi.”
”Joo, mieti vaikka toa-koodia. Kyllä minä periaatteessa arvostan sellaista vanhan liiton matoran-meininkiä, missä vahvat suojelee heikkoja ja viisaat neuvoo muita, mutta kun sellainen vanha kyläyhteisö on tuhoutunut nykyään niin monessa paikassa – niin kuin ne tuhoutui Zakazillakin – niin siitä seuraa vaan tätä, no, anarkiaa. Toia jotka seikkailee ties missä ja kuvittelee olevansa jotain Suuren Hengen tahdon toteuttajia, vaikka vaan jahtaa kiksejä ja voiman tunnetta. Jos porukka vaan asuisi maalla silleen perinteisesti niin minusta tämmöistä olisi paljon vähemmän.”
”Joo. Sitä pitää kunnioittaa maata jolla astelee. Joka ruokkii sut. Tosi diippii.”
”Joo ja siitä minä Steltissäkin pidän, kun siellä tiedetään tämä, ja kunnioitetaan vanhoja hommia. Ei sitä aina tarvitse keksiä kaikkea uutta ja yrittää tanssia menneiden haudoilla. Ei, siellä ei pelkästään muisteta menneitä mutta eletään vielä niillä vanhoilla tavoilla. Monessa paikassa se menneisyys on vaan otettu semmoiseksi lyömäaseeksi, että ollaan sen ja sen suurmiehen jalanjäljissä, vaikka oikeasti ei paljoa piitata menneestä. Se on minusta todella surullista, mutta siihen maailma on mennyt.”
”Mut on tosi tärkeetä, että joku muistelee ja ajattelee noin. Kun se on sellaista hiljaista tietoa. Perimätietoa. Semmosta pitää vaalia.”
”Ehkä tämä mitä tässä tehdään on semmoinen uuden ja vanhan kättely. Että minä pääsen käyttämään näinkin modernia mediaa kuin sinulla on, ja puhumaan tosi monelle siitä, mikä on tärkeää. Olen minä lehtiin silloin tällöin kirjoitellut, mutta kuten sanottua, olen kovin kiireinen, ja kyllä se minun Liekkimiehet on aina ollut se selvin tapa jolla jätän merkkini maailmaan.”
”Tohon mäkin uskon, tohon uuden ja vanhan kättelyyn. Mä olen shamaani, mutta mä olen myös tiedemies. Mä olen noita sekä tohtori. Kato luin Xialla vaihdossa tosi paljon tästä niiden kansallismyytistä, ja siellä se jo näkyy — noita sekä hänen apurinsa tohtori. Taika ja tiede paiskaa kättä yhteen. Ihan mieletöntä.”
”Juu meillä on oikeastaan ihan salatieteiden osasto Liekkimiehissäkin, tullut vähän kokkailtua sitäkin puolta. Ihan harrastetasolla kyllä.”
”Oho! Tosta meidän kuulijat varmana kuulis mielellään edes pikkuvihjeitä, jos kehtaat tätä arkkua raottaa! Magiajaksot on aina niitä suosituimpii.”
”No tämä on vielä vähän semmoinen sotasalaisuus, mutta sanon vaan, että olisihan se hienoa jos me skakdit saataisiin valta siihen, mitä se makutan ketale meille teki, eikä oltaisi vaan passiivisia uhreja sille. Ei siis että yrittäisi kumota sen, vaan että hallittaisi sitä. Tuntuu jo vähän oikeudelta jos me onnistumme.”
”Kuulostaa kyllä tosi jännältä proggikselta. Noista makutahommista tiiän aika vähän, mutta ehkä tässäkin semmoinen horisonttien avartaminen auttaa jo tosi pitkälle. Ehkä NuiForce vois olla hyvä lisä tän tutkimiseen — se kuitenkin auttaa vapauttamaan sun täyden potentiaalin.”
”No hemmetti ehkä tuossa on ideaa, pitääkin vinkata Rlorzedtille että tutkii asiaa vähän. Sinä nyt kuitenkin tunnet nämä noitahommat paremmin kuin minä.”
”Ehkä voit sit ens kerralla kun oot täällä kertoa, että miten nää hommat on edennyt! Meidän aika alkaa tässä hiljalleen loppua. Kenraali Gaggulabio, haluutko vielä sanoa meidän kuulijoille jotain? Tai plugata jotain mainoshommaa, omia proggiksiasi jne.”
”No kyllä minun on pakko mainita että kun tässä on siitä leipomisesta puhuttu, niin meillä on paikat Mahr-Korissa, Rumisgonessa, Roadassa ja Gendopoliksessa. Parhaita vanhan Zakazin makuja ja vaihtuvat talon erikoiset, turvallisuuspalveluita voi ostaa kylkiäisenä. Jos arvostat hyviä leivoksia – ja jos väittää ettei arvosta, niin valehtelee – niin poikkea käymään lähimmässä, kun ehdit.”
”Siis ehdottomasti puollan tätä lausuntoa — ei ole Gaggun pullien voittanutta. Ja äijä vielä kehtaa väittää, että ei löytänyt sitä elämän lähdettä, haha.”
”Joo, kiitoksia kiitoksia tästä mahdollisuudesta vähän jakaa ajatuksiani niin nuorille kuin vanhoille. Sinä Aldous teet tärkeää työtä.”
”Kiitti, Gaggu! Aina yhtä ilo käydä hyviä keskusteluita. Teille kuulijoille — minä olin Noitatohtori, ja vieraanani oli tänään kenraali Gaggulabio. Jatkakaa ikuista totuuden etsimistä, te avaruusajan shamaanit, te viidennen asteen chakrasurffaajat, te tähtien perilliset. Ensi viikolla sinä, ja sinä, ja sinä ja minä katsomme taas yhdessä alas totuuden reunalta. Siihen asti… tsau ja moi.”
ROODAKA WILL RETURN
Psst! Jos haluat aloittaa podcastin alusta myös niillä osilla, jotka Thieler missasi jonkun feissarin takia, klikkaa tästä!
Noita Tohtori Experience #69: Kenraali Gaggulabio
”Mitä fantsuinta päivää sulle, sulle ja just sulle! Tervetuloa ajatusten huokuvaan koskeen, diippien kelojen Tona-Wahiin. Tervetuloa ottamaan chillisti, siemailemaan rauhoittavaa kombuchaa ja virittämään sun aivokytkentöjä sekä sentteröimään sun juurichakrat. Mä olen Aldous, mutta voit ihan hyvin kutsua mua… Noitatohtoriksi. Tänään mulla on kunniana esitellä vieraana todellinen monitaituri: sotasankari, liikemies, filantrooppi. Tervetuloa studioon, kenraali Gaggulabio!”
”Kiitos kiitos, arvon tohtori. En olekaan tällaisissa ohjelmissa ennen ollut, heh. Voisi sanoa, että olen sellainen vanhan liiton mies.”
”Se on totta, sä et ookaan aiemmin ollut meillä vieraana. Voin tässä kuulijoille kyllä paljastaa, että Gaggu ja meikä mennään ihan way back. Näillä aloilla sitä kohtaa aina vähintään yhteisten kamujen puutarhajuhlissa, ja onhan meillä pari huikeaa business venturea myös yhdessä ollut, eiks niin?”
”Juu, en ole niihin vielä muistelmissani edes päässyt. Toinen osa on ollut pitkään kirjoituspöydällä, mutta olen niin penteleen kiireinen mies ettei siitä tule aina mitään. Mutta ensimmäistä osaa voi kyllä tilata kaikista Liekkimiesten leipomoista, joita on jo neljällä eri saarella.”
”Hyvä pointti — kandee tsekkaa Gaggulabion elämämkerta sairaan nopee. Sanoitkin just, että oot penteleen kiireinen mies. Saattaa olla, että kaikki meidän kuulijat ei vielä tiedä miksi, niin haluaisitko vähän avata tota heitä varten?”
”Ainahan minä olen ollut sellainen, että on monta rautaa tulessa – samanlaista monialayrittäjyyttä kuin Voiton porukalla, joku sanoi. Viime aikoina firmani on ollut kiireinen tässä paljon puhutussa Välisaarten sodassa, missä taistelemme Bio-Klaanin merirosvoja vastaan yhdessä ötökkäin imperiumin kanssa. Ja heh, onhan sitä muitakin bisneksiä, leipomista en ole tietenkään hylännyt, ja aina tartun uusiin tilaisuuksiin tehdä vähän voittoa.”
”Shoutout Voitto Korporaatiolle! Gettaan ton monialaisuuden tosi hyvin — meidän kuulijat hyvin tietääkin, että hammaslääkärin ja farmasiayrittäjän lisäksi oon myös shamaani ja henkiparantaja. Elämämkerrassasi sä sanotkin, että olit leipuri ennen kuin olit sotilas. Kumpi sä näistä mielestäsi enemmän olet?”
”No kyllähän se yksikön vääpeli pitää sodan pyörät pyörimässä! Itse ajattelen, että armeija marssii vatsallaan, ja huolto – sieltähän tämä kaikki alkoi – on se mitä ilman mitään sotaa ei sodittaisi. Niin kyllä se leipurin homma on siellä pohjalla se oikea juttu, ja sota on sitten jotain mitä se mahdollistaa.”
”Aivan, aivan, joo, se on just näin. Koetko sä, että oot saanut säilytettyä hommassa jonkinlaisen autenttisuuden? Nautitko sä vielä itse leipomisesta?”
”No onhan se haaste, suurmiehille usein käy niin ettei enää ole aikaa tehdä niitä juttuja, joilla suureksi tuli alkujaan. Vaikka olisi miten pätevää väkeä hoitamassa asioita, niin oma aika on aina niin pirun rajallista. Yritän laittaa joka sunnuntai vähän aikaa sivuun ihan vaan leipomista varten, semmoisena rauhoittumisena, mutta kyllä sitä mieluusti tekisi enemmän. Jotkin parhaista muistoistani ovat ajalta, kun vaan järkkäsin pitopalvelupuolta Varjotun pitoihin ja semmoista.”
”Toi on musta tosi freesii ja, sanoisinko jopa, että viisasta. Sitä helposti aattelee, että kun tulee mahis leipoa isompia kakkuja, se vois olla jotenkin automaattisesti hienompaa. Ja onhan se. Mutta kyllä elämässä kandee palata sellaisiin tiettyihin perusasioihin aina välillä, vai mitä oot mieltä?”
”Juu, kyllä minä olen nautiskelija. Mitä järkeä on asemassa ja rahassa, jos sitä ei kaada kurkusta alas tai vedä savuna keuhkoihin? Kyllä sitä pitää osata nauttia työnsä hedelmistä.”
”Siis tosi meditatiivinen ajatus toikin! Kaikkien meidän pitää vaan löytää se oma balanssi. Se on semmoinen porras sisäiseen temppeliin.”
”Se oma elämäm lähde.”
”Siis wou. Aivan totta. Jos raaskit meidän kuulijoille paljastaa — tai edes raottaa vähän mysteeristä verhoa — niin on mun pakko kysyä, että miten se elämäm lähteen etsintä meni?”
”No, enhän minä sitä löytänyt, mitä luulin etsiväni, mutta ehkä sillä reissulla opin todellisen elämäm lähteen olevan ystävät ja kokemukset, jotka sain matkan varrella.”
”Aivan uskomatonta, äijä. Siis tosi upeeta. Mä tapaan sanoa, että travellaus on oikeesti ainoa asia, jonka sä voit ostaa joka tekee susta rikkaamman.”
”Joo se on melkein ainoa asia mikä tässä nykyisessä pestissä vähän pännii, kun ne Välisaaret alkaa olla vähän nähty. Kyllä minä reissaan edelleen, muttei voi mennä kovin kauas, joku Xian reissu silloin tällöin. Silloin joskus purjehdittiin kaikilla sakaroilla ja mantereilla, poltettiin paikkoja ja myytiin kakkuja. Se oli elämää se.”
”Palataan ihmeessä tohon travellaukseen vielä, mutta nyt on pakko mennä vähän työasioihin ja kysyä tosta teidän Välisaarten operaatiosta. Harva meidän kuulija ehkä on kovin perillä, mutta aivan siellä Välisaarten keskellä on mitä ilmeisimmin kiehumassa melkoinen poliittinen kattila. Paljon jengiä samalla saarella, isoja laivoja ja moottoreita. Aina välillä kansainvälisen lehdistön huomio kiinnittyy tohon hommaan, mutta kun mä tuolla maailmassa puhun jengille, niin ei kovinkaan moni tunnu tietävän, mistä tässä on kyse. Haluaisitko vähän avata tätä sun viimeisintä työkeikkaa meidän kuulijoille?”
”No siis, että ymmärtää siitä mitään, pitää tietää tästä Bio-Klaanista. Se on tosiaan kaupunki, joka ottaa vastaan kaikenlaiset rikolliset ja pelkurit, semmoiset joilla ei ole mitään järkevää tekemistä. Pahamainen Kapteeni Notfun, sitten kanssa tämä Kenraali Killjoy joka on laajentanut terroriaan jo sinne teillekin, monta muuta. Yksi niiden johtajista, tää Guardian, on just tällainen Zakazin sodan tyyppi joka ei vaan osaa mennä eteenpäin. Ja sitten siellä on monta toaa aika kyseenalaisella moraalisella koodilla – mikä on tietty aika vaarallista – niin kuin se Mustalumi, joka oli koko Metru Nuin hommassa aika lailla aiheuttajana. Että tämä on se konteksti, tämmöistä organisaatiota vastaan me taistellaan. Juu, eihän meidänkään puolella ole mitään puhtaita pulmusia, mutta tämä Klaani on sellainen kaaoksen pesä, mistä melkein kaikki saaret on saaneet kärsiä.”
”Vou. Aikamoista settii. Kyllähän toi aika huolestuttavalta vähintään kuulostaa. Kenraali Killjoyn meidän moni kuulija tietääkin, hänen edesottamuksiaan on puitu meidän tosi suositussa kolmoisjaksossa arvon paronin kanssa. Jos viitsit kertoa, niin miten tää teidän erikoisoperaatio etenee?”
”No ehkä hitaammin kuin toivoisi, mutta sille on ihan syy. Samalla saarella tämän Klaanin kanssa asuu tosiaan tämmöinen nazorakein hyönteiskansa, kai ne on jotain schilujen sukulaisia, ja niitten johtaja, Kenraali Ykkönen on se joka minut palkkasi. Messissä on muitakin, mutta kyllä sodan johto on näiden nazorakien puuhia. Ja no, niillä on koko niiden sivilisaatio uhattuna, niin ne on halunnut edetä aika hitaasti ja metodisesti, etenkin kun vastapuoli on täynnä hulluja tooia. Mutta en minä valita, minähän olen vain töissä siellä.”
”Ja mitä tärkeetä duunia siellä teettekään. Kyllähän se nyt varmasti meille kaikille oli selvää, että Välisaaret on pikkuisen ongelmasektori kaiken maailman merirosvouden tee äm äs suhteen. Moni mun vieraista onkin sanonut, että sen merialueen siistiminen olis ihan mahdollista, jos poliittista tahtoa olisi näillä isoilla valloilla.”
”Vaikka kyllähän me kummatkin vähän tiedetään, että semmoinen sotku kanssa antaa mahdollisuuksia tämmöisille monialayrittäjille…”
”Niin just, onhan se hirveen kompleksia. Tollaiset vähäisen säätelyn alueet on hirveän tärkeitä paikkoja, varsinkin vastapainona Metru Nuin kaltaisille paikoille, joissa talous on… no, kehtaanko ees sanoa. Hitto! Sanotaan kuitenkin. Dumen tossun alla.”
”Niin, voitko uskoa että ne uudet tullilait pakotti meikänkin firman lopettamaan toimimisen siellä, enkä ole kuin yksi monesta. Ne on ihan selvästi suunniteltu ajamaan ulkopuoliset sieltä muualle – ja tääkin on siis seurausta vaan siitä, että ne pari Bio-Klaanin tyyppiä sotki asiat kunnolla siellä. Ja sen vuoksi kunnolliset liikemiehet kärsii.”
”Kyllä mä monesti tapaan sanoa, että mikäli ei oo sisäinen balanssi jotenkin kunnossa, sitä päätyy sotkemaan kaikkien muidenkin juttuja. Mikäli tän Bio-Klaanin johtajisto sattuukin olemaan kuuntelijoissani, niin hei, olkaa yhteydessä. Keskustelen mielelläni ihan kaikkien kanssa. Olishan se ilo pohtia, onko ’juuriadminilla’ varmasti kaikki juurichakrat hyvässä tasapainossa. No mut hei, tähän väliin yksi pikku kaupallinen tiedote: sanokaapa, kenraali hyvä, millä varmistatte balansoidun ruokavalion kiireisessä palkkasoturin arjessanne?”
”Niin liittyykö tämä niihin ihmeen pillereihin mitä teikäläinen myy? No en kyllä ole kokeillut, syön mitä huvittaa.”
”No kuule tässä olis sekä sulle että meidän kuulijoille vahva suositus. NuiForce-ravintolisäpillerit buustaa sun luonnollista aineenvaihduntaa sen maksimiteholle. Näistä löytyy kaikki ravinteet mitä päivässä saattaa kaivata luonnollisen sterodermis-kapselikuoren sisällä. Yhdellä tällaisella voi siis käytännössä korvata yhden lämpimän aterian päivässä, ja sen lisäksi se auttaa sua toimimaan maksimiteholla omasta potentiaalistasi. Kaikki te kotistudioiden akshimiehet, tää auttaa teitä todella hehkumaan kuumempana kuin muut ympärillänne. Mulla on ollut perinteenä antaa tämmöinen kuukauden kokeilupurkki jokaiselle vieraalle ihan vaan testattavaksi — ja kiitokseksi siitä, että ootte päässeet tänne studioon. Oot Gaggu melkoinen ori jo tollaisenaan, niin luulen että tyypistä kuoriutuu suoranainen skerde kun pääset kokeilemaan näitä!”
”Kyllä minä olen enemmän semmoinen, jolle maistuu kolmoskalja ja grillimakkara, mutta kyllähän nyt tämmöiseen tarjoukseen pitää tarttua, ihan jo näin kunniotuksesta kollegan hommaan. Palkkasoturi-bisnes on semmoista, missä ei koskaan voi olla liian skerde.”
”Se o jämpti. Kenraali Gaggulabiokin suosittelee, miksi ette siis kokeilisi? Mutta tahtoisin tässä palata pikkuisen aiemmin puhuttuun. Tää erikoisoperaatio Bio-Klaania vastaan vie selvästi aika paljon teidän aikaa ja huomiota — ja onkin melkoinen poliittinen kuuma peruna, jota me tullaan varmaan seurailemaan tässä syksyn, jollei jopa talven, yli. Bisnespoliittisesti tuntuisi, että teidän tulevaisuus on aika turvattu. Mikä odottaa Liekkimiehiä sit kun tässä konfliktissa on päästy kaikkia tyydyttävään ratkaisuun?”
”Eihän sitä koskaan tiedä. Meillä on ne sellaiset jatkuvat taustahommat – leipomot ja muut – ja pari kanta-asiakasta, mutta että mikä on seuraava paikka, minne Liekkimiesten mahti laitetaan kokonaan? Heh heh, ehkä minä toivon että siihen mennessä alkaa joku toinen sota jossain, niin ei tarvitse pitää poikia turhan panttina. Kyllä moni niistä tykkää näistä rauhallisemmistakin hommista, mutta hei, skakdi tarttee vähän tappelua pysyäkseen vireessä.”
”Jos vähän saa vihjata, niin mikäli paketoitte ne hommat siellä Bio-Klaanin kanssa nopeesti, löytyisi varmasti koillisen suunnilta seuraava aika mehevä keikka. Oho oho, puhuinkohan liikaa. No mut nää on näitä.”
”Kyllä mies minun kontakteillanikin on siitä vähän jotain kuullut, katsotaan katsotaan. Oikeastaanhan tässä ollaan samassa sodassa, sinne Bio-Klaaniinhan ne jäljet johtaa kummassakin tapauksessa, Voitolla ja meillä.”
”Oot kyllä siinä aivan oikeessa. Siinä me ollaan erilaisia, Gaggu hyvä, että mä oon mielestäni silleen fundamentaalisesti rauhan mies. Mutta mä kunnioitan hirveän monenlaisia eri visioita — maailma on kaksi- eikä kolmiulotteinen. Ja vaikka mulla on tosi syvä sisäinen zen enkä silleen ihan 100% usko väkivaltaan, niin kyllä mun mielestä on kuitenkin oikeutettua puolustaa silleen niin kuin hyviä juttuja, tiedäthän.”
”No en ole mikään filosooffi mutta mitä oon funtsinut, niin sitä sotaa on aina ollut ja ei sitä kyllä kukaan saa loppumaankaan. Että mulle palkkasoturi on vaan yksi ammatti ammattien joukossa. Semmoiset tyypit, jotka ei osaa muuta kuin taistella tulee tekeen niin joka tapauksessa, niin eikö ole parempi yrittää edes vähän organisoida hommaa, silleen rakentavasti eikä jatkuvana kaaoksena. Siitähän meillä Zakazillakin oli kyse, sanoo mitä sanoo Nektannista niin kyllä siinä haluttiin saada paikat järjestykseen, kun etelä aloitti sen ihme anarkiahomman.”
”Joo ja siis anarkiahan on harmonian ikuinen vihollinen, ja maailmaan mahtuu kaiken maailman anarkian lähettiläitä. Kyllä se pistää vähän miettimään, että mitä sellaisistakin olis tullut, jos joku joskus olis päässyt avartamaan niiden maailmankuvaa. Ehkä jos tää kenraali Killjoy olis joskus käynyt Galilla, se olis oppinut näkemään kui siistei juttuja maailmassa oikeesti on.”
”Juu ei, sen sijaan se tuli piiloon sinne Klaaniin ja asui mökissä korvessa, varmaan vatvoi vanhoja juttuja kunnes taas flippasi ja lähti räjäyttämään porukkaa. Että tää on ehkä se mun ajatus Liekkimiestenkin kanssa, monesta olisi enemmän harmia jos ne vaan jätettäisi yksin, mutta ainakin näin saadaan joku tarkoitus eikä olla vaan henkilökohtaisilla kostoretkillä ja muulla.”
”Kyllähän sitä itsekin kelailee että tulis vaan uitua himmeen synkissä vesissä, jos olis kaiket päivät oman päänsä sisällä. En mä usko, että mulle olis voinut käydä mitään noin synkkää — oon ite sillä tavalla empaatikko aina ollut — mutta kyllähän sitä kelailee kaikenlaista yksin ollessaan. Pitää vaan osata löytää sellaista perspektiiviä oman kallonsa ulkopuolelle. Mulla isoin kehitys tapahtu oikeesti silloin kun koin sen 12 tunnin egokuoleman Galin hiekkarannoilla, se oli aika kreisii. Ootko ikinä kokeillut amana-huascaa?”
”No en kyllä tunne, mutta sinähän meistä se ekspertti olet näiden aineiden kanssa. Itse en ole koskaan kauheasti huumebisneksistä ymmärtänyt.”
”Joo kyllähän se on aluksi aika pelottavaa jopa, mut kyl siihen tottuu. Ja jotenkin musta tosi siistii oli tehdä se oma rauha itsensä kanssa, ja nähdä itsensä osana sitä kaikkea kosmista taustasäteilyä ja silleen. Tajuta että hitto mä oon oikeesti siisti tyyppi ja mä voin tehdä maailmassa ihan mitä tahdon. Musta kaikkien pitäis käydä sillä matkalla — en usko että se muuttaa sua, vaan paljastaa sun todellisen tahdon.”
”No helvetti, kai sitä pitää kokeilla, josko Galin läheltä löytyisi ensi vuonna joku pikku sota mihin tulisi mukaan. Voisi samalla katsoa, että mistä ihmeestä sinä mies oikein puhut.”
”Tätä on aina ilo kuunnella — jengi tulee tähän studioon sekä Oppimaan että Opettamaan. Kyllä mä uskon että me täällä tänään ollaan todella oman aikakautemme ääniä. Se mitä me sanotaan täällä tänään määrittää sen, miltä tää aika näyttää, jos tajuut mitä silleen haen.”
”Semmoinen on meidän suurmiesten taakka.”
”Ja oppimisesta puheen ollen: taitaakin olla aika meidän tokalle kaupalliselle tiedotteelle. Kenraali Gaggulabio, mistä just sä saat sun uutiset näinä epävarmoina aikoina?”
”No kyllä minä olen vielä niitä jotka lukee vielä ihan perinteiset sanomalehdet, kyllä tuo Steltin sanomat on se klassikko, mikä tuntuu olevan eniten omissa kiinnostuksen kohteissa.”
”Se on vanha perinteikäs perusta, pakko arvostaa. Mä voisin tässä kuitenkin antaa tilaa vähän uusille äänille. MK-lehti eli Mitä Karzahnia? tarjoo uuden, poliittisesti sitoutumattoman näkökulman maailmaan ja siihen, mitä kaikkialla päin sakaroita tapahtuu. Monissa noissa vanhoissa medioissa on monesti vähän se ongelma, että aina ne on kiinni jonkun rahavirroissa tai sellaisissa ajatuksissa joita ei oo tuuletettu silleen hetkeen. Tai sit ne ei vaan saa sanoa juttuja niinkuin ne on, tiiätkö. Kyllä kuitenkin totuus on sellainen juttu mitä monet yrittää vaientaa — vaikka kyllä me kaikki tiedetään että totuus on voimakkaampi kuin mikään prototeräs. Eikö just näin?”
”Kyllähän se totuus voittaa aina lopussa, niin minä aina sanon.”
”Se on just näin. Meidän kuulijoille voisin ilokseni kertoa, että koodilla NO1TA saatte 50% alennuksen ensimmäisen kolmen kuukauden tilauksesta. Jos ei niin maistu niin sen saa totta kai lopetettua nopeesti myös. Mutta aina kannattaa avartaa horisonttejaan. Jos palataan taas vielä vähän aikaisempiin aiheisiin, niin haluaisin kysyä: Kenraali Gaggulabio, mikä on hyvän leipomisen salaisuus?”
”Kyllä se on, että pysy perinteissä. Me ollaan leivottu niin pitkään kun on historiaa, hemmetti, varmaan pidempään. Kyllä ne leipomisen salat on ratkottu, ja sellainen mestarilta oppilaalle kulkeva tieto, se on missä oikea taito on, ei missään metrulaisessa opistossa. Että kun teet jotain niin kuin on aina tehty, niin kyllä siitä tulee hyvä. Ei mitään pelleilyä vaan ihan vaan laadukkaat raaka-aineet ja hyväksi todetut tekniikat, lisukkeilla voi sitten revitellä.”
”Siis jotenkin ihailtavaa nöyryyttä, pakko respektaa. Moni olis valmis uskomaan että sun kaltainen leipuri olis löytänyt sieltä elämämlähteeltä jonkun suuren salaisuuden, tai oivaltanut jotain ihan uutta. Mutta jotenkin säkin näet itsesi osana vaan, en mä tiiä, historian loputonta pullapitkoa.”
”Se minua näiden muistelmienkin kirjoittamiseen innosti. Minä olen aina arvostanut historiaa, se on semmoinen asia, mistä ei nykyään välitetä tarpeeksi. Kyllä se auttaa meitä tajuamaan oman paikkamme maailmassa, ymmärtämään semmoisia syvempiä totuuksia. Se on sääli että Zakazillakin tuhoutui niin paljon sellaista vanhaa mikä muistuttaisi meitä siitä, mitä olimme ennen. Minusta se on suurin syy sille, miksi nykynuoret on rauhattomia ja jotenkin juurettomia. Ettei tiedetä sitä taikinajuurta mistä tulee.”
”Mieletöntä. Just tollaisia oon miettinyt monesti etsiessäni omia juuriani tästä maailmasta. Oon jotenkin sellainen maailmankansalainen, vaikka kyllä mä Steltillä syntynyt olen. Ehkä just ton taikinajuuren etsinnässä jengi päätyy luomaan identiteettejä kaikenlaisiin juttuihin. Eikä sillä, kyllä munkin todellinen koti on jollain tavalla Galilla — mutta kaikille ei käy niin hyvin, että ne löytäisi sellaista paikkaa juurtua, joka on niille hyväksi.”
”Joo, mieti vaikka toa-koodia. Kyllä minä periaatteessa arvostan sellaista vanhan liiton matoran-meininkiä, missä vahvat suojelee heikkoja ja viisaat neuvoo muita, mutta kun sellainen vanha kyläyhteisö on tuhoutunut nykyään niin monessa paikassa – niin kuin ne tuhoutui Zakazillakin – niin siitä seuraa vaan tätä, no, anarkiaa. Toia jotka seikkailee ties missä ja kuvittelee olevansa jotain Suuren Hengen tahdon toteuttajia, vaikka vaan jahtaa kiksejä ja voiman tunnetta. Jos porukka vaan asuisi maalla silleen perinteisesti niin minusta tämmöistä olisi paljon vähemmän.”
”Joo. Sitä pitää kunnioittaa maata jolla astelee. Joka ruokkii sut. Tosi diippii.”
”Joo ja siitä minä Steltissäkin pidän, kun siellä tiedetään tämä, ja kunnioitetaan vanhoja hommia. Ei sitä aina tarvitse keksiä kaikkea uutta ja yrittää tanssia menneiden haudoilla. Ei, siellä ei pelkästään muisteta menneitä mutta eletään vielä niillä vanhoilla tavoilla. Monessa paikassa se menneisyys on vaan otettu semmoiseksi lyömäaseeksi, että ollaan sen ja sen suurmiehen jalanjäljissä, vaikka oikeasti ei paljoa piitata menneestä. Se on minusta todella surullista, mutta siihen maailma on mennyt.”
”Mut on tosi tärkeetä, että joku muistelee ja ajattelee noin. Kun se on sellaista hiljaista tietoa. Perimätietoa. Semmosta pitää vaalia.”
”Ehkä tämä mitä tässä tehdään on semmoinen uuden ja vanhan kättely. Että minä pääsen käyttämään näinkin modernia mediaa kuin sinulla on, ja puhumaan tosi monelle siitä, mikä on tärkeää. Olen minä lehtiin silloin tällöin kirjoitellut, mutta kuten sanottua, olen kovin kiireinen, ja kyllä se minun Liekkimiehet on aina ollut se selvin tapa jolla jätän merkkini maailmaan.”
”Tohon mäkin uskon, tohon uuden ja vanhan kättelyyn. Mä olen shamaani, mutta mä olen myös tiedemies. Mä olen noita sekä tohtori. Kato luin Xialla vaihdossa tosi paljon tästä niiden kansallismyytistä, ja siellä se jo näkyy — noita sekä hänen apurinsa tohtori. Taika ja tiede paiskaa kättä yhteen. Ihan mieletöntä.”
”Juu meillä on oikeastaan ihan salatieteiden osasto Liekkimiehissäkin, tullut vähän kokkailtua sitäkin puolta. Ihan harrastetasolla kyllä.”
”Oho! Tosta meidän kuulijat varmana kuulis mielellään edes pikkuvihjeitä, jos kehtaat tätä arkkua raottaa! Magiajaksot on aina niitä suosituimpii.”
”No tämä on vielä vähän semmoinen sotasalaisuus, mutta sanon vaan, että olisihan se hienoa jos me skakdit saataisiin valta siihen, mitä se makutan ketale meille teki, eikä oltaisi vaan passiivisia uhreja sille. Ei siis että yrittäisi kumota sen, vaan että hallittaisi sitä. Tuntuu jo vähän oikeudelta jos me onnistumme.”
”Kuulostaa kyllä tosi jännältä proggikselta. Noista makutahommista tiiän aika vähän, mutta ehkä tässäkin semmoinen horisonttien avartaminen auttaa jo tosi pitkälle. Ehkä NuiForce vois olla hyvä lisä tän tutkimiseen — se kuitenkin auttaa vapauttamaan sun täyden potentiaalin.”
”No hemmetti ehkä tuossa on ideaa, pitääkin vinkata Rlorzedtille että tutkii asiaa vähän. Sinä nyt kuitenkin tunnet nämä noitahommat paremmin kuin minä.”
”Ehkä voit sit ens kerralla kun oot täällä kertoa, että miten nää hommat on edennyt! Meidän aika alkaa tässä hiljalleen loppua. Kenraali Gaggulabio, haluutko vielä sanoa meidän kuulijoille jotain? Tai plugata jotain mainoshommaa, omia proggiksiasi jne.”
”No kyllä minun on pakko mainita että kun tässä on siitä leipomisesta puhuttu, niin meillä on paikat Mahr-Korissa, Rumisgonessa, Roadassa ja Gendopoliksessa. Parhaita vanhan Zakazin makuja ja vaihtuvat talon erikoiset, turvallisuuspalveluita voi ostaa kylkiäisenä. Jos arvostat hyviä leivoksia – ja jos väittää ettei arvosta, niin valehtelee – niin poikkea käymään lähimmässä, kun ehdit.”
”Siis ehdottomasti puollan tätä lausuntoa — ei ole Gaggun pullien voittanutta. Ja äijä vielä kehtaa väittää, että ei löytänyt sitä elämän lähdettä, haha.”
”Joo, kiitoksia kiitoksia tästä mahdollisuudesta vähän jakaa ajatuksiani niin nuorille kuin vanhoille. Sinä Aldous teet tärkeää työtä.”
”Kiitti, Gaggu! Aina yhtä ilo käydä hyviä keskusteluita. Teille kuulijoille — minä olin Noitatohtori, ja vieraanani oli tänään kenraali Gaggulabio. Jatkakaa ikuista totuuden etsimistä, te avaruusajan shamaanit, te viidennen asteen chakrasurffaajat, te tähtien perilliset. Ensi viikolla sinä, ja sinä, ja sinä ja minä katsomme taas yhdessä alas totuuden reunalta. Siihen asti… tsau ja moi.”
Nuotio rätisi iloisesti pilkkopimeässä syysilmassa. Metorakk istuskeli tukista tehdyllä penkillä ja veisti grillitikkua suurella puukolla. Kauempana oli suuria telttoja ja puumökkejä. Niillä seuduilla oltiin oltu jo hyvä tovi, ja melkein koko Liekkimiesten esikunta asui nykyään ihan puutönöissä. Etäältä kuului puhetta ja naurua, mutta Metorakkin nuotio oli hieman syrjemmällä. Skakdi katseli näreissään ympärilleen. Milloinkohan muut oikein ilmestyisisivät paikalle?
Pimeydestä kuului askelia. Skakdi sähköistyi ja haki niiden lähdettä katseellaan. Tuttu punaisena hehkuva viiltomainen visiiri lähestyi nuotiota. Hahmon tumman haarniskan takia tätä oli vaikea erottaa metsän pimeydestä ennen kuin tämä oli päässyt itselleen varatun pölkyn vierelle. Jopa nuotion kirkkaudessa hahmon pikimusta naamio heijasti vain osan oranssista leimusta.
Amazua istuuntui. Palkkasoturi asetti kyynärvartensa reisiensä päälle.
Skakdi vilkaisi toveriaan ja jatkoi tikun vuolemista. Amazuan ryhti viesti jäykkyyttä ja maltillisuutta. Labio ei varmaan olisi ilmestymässä vielä hetkeen, vaikka oli ollut tämän idea, että kolmikko pitäisi ”vapaan illan.” Vaikka Metorakk ja Amazua törmäsivät harva se päivä, he eivät juuri keskustelleet. Amazua käytti suurimman osan ajastaan harjoittelemiseen, varusteidensa virittämiseen ja nykyään myös kouluttajana Liekkimiesten tuoreille vahvistuksille. Metorakk puolestaan oli niin paljon kentällä, kuin siellä oli tehtävää… mutta viime aikoina sitä ei ollut tarpeeksi.
”Kuule. Olen pohtinut”, Metorakk aloitti lähinnä huvikseen. Amazuan visiirin leimu kääntyi hitusen skakdin suuntaan.
”Palkkasotureita on kahdenlaisia”, skakdi sanoi. ”On niitä, jotka tekee sitä saadakseen rahat ja sitten rahoilla nauttii elämästä. Niin kuin vaikka meidän oma kenraali, ja suuri osa väestä täällä. Ja sitten on niitä, jotka vaan nauttivat tästä elämästä, ja tekisivät sitä ilman palkkaakin. Mutta mitä minä sinusta tiedän niin et oikein kuulu kumpaankaan. Ja sekös on outoa, tiedätkö. Mikä sinua oikeastaan edes motivoi olemaan täällä?”
Laskeutui hetken hiljaisuus. Amazuan pää liikahti poispäin. Ilmeisesti skakdin suora kysymys sai tämän hieman yllättymään, vaikka he olivat puhuneet jostakin tämänsuuntaisesta jo pari kertaa aiemmin. Mutta pian palkkasoturin katse palasi Metorakkin kasvoihin. Hän yritti lukea skakdin katseesta, mitä tämä kysymyksellään haki. Tämän kasvot viestivät tylsistynyttä uteliaisuutta.
“Olen olettanut sen olevan itsestäänselvää kaikille teikäläisille jotka täällä saarella soditte”, Amazua lausui. Äänensävyllään tämä ei kuitenkaan viestinyt sarkasmia tai muunlaista ivaa. Kyseinen vastaus tuntui olevan paras minkä palkkasoturi keksi.
”No en kai minä kysyisi, jos se olisi itsestäänselvää”, Metorakk sanoi. ”Jos nauttisit sodasta, olisit kiinnostuneempi pääsemään tositoimiin. Jos nauttisit palkasta, kännäisit tuolla muiden kanssa.”
“Jonkun on hoidettava myös ikävän kuuloiset työt”, Amazua totesi.
”Äijä liittyy Liekkimiehiin ollakseen kirjanpitäjä”, Metorakk sanoi. ”Vaikka Werekk pyörittää jotain varastoja se on kuitenkin vanha sotaratsu. Sinä olet priimakunnossa.”
“Sota on monia asioita”, Amazua vastasi. Hän oli ollut turhankin monessa sellaisessa keskustelussa pitkän palkkasoturin uransa aikana. “Aseita, luoteja, miekkoja, viiltoja”, tämä luetteli, “Verta, väkivaltaa, tuskaa. Mutta myös tietoa. Ja jonkun sekin on hankittava.”
Metorakk näytti tyytymättömältä. ”Sinä olet saatana ase koko mies. Mitä ideaa siinä on, jos haluat tehdä vaan jotain tylsiä hommia?”
Tarinat siitä mikä oli aloittanut Zakazin suuren sisällissodan tuntuivat vaihtelevan suusta suuhun, kynästä kynään. Amazua oli pitkällä urallaan kokenut ja kuullut monenlaisista skakdien brutaalisuuksista. Palkkasoturi ei kuitenkaan halunnut luoda stereotypioita. Mutta aina välillä hän tuntui pysähtyvän miettimään, oliko tämä luonto suurelle määrälle skakdeja. “Konflikti muovaa moneksi”, hän oli kuullut erilaisilta filosofeilta matkoillaan. Kasvatuksen ja kokemuksen välinen ikuinen mittelö.
“Joskus pitää tyytyä vaatimattomuuteen”, Amazua sai vastattua.
Metorakk huokaisi ja vilkaisi ympärilleen. ”Kuin tiiliseinälle puhuisi”, hän mutisi. ”Saisi se Labio tulla jo.”
“Tylsiä”, skakdin sanavalinta kiinnittyi Amazuan mieleen. Palkkasoturi olisi henkilökohtaisesti käyttänyt myös sanaa “välttämätön”. Mutta pian tämän mieleen muistui hetki, jolloin hän kertoi merirosvomatoranjoukolleen tulevasta operaatiosta. Hän oli nähnyt suuren osan näiden kasvoista täyttyvän riemusta ja jännityksestä. Kuin että koko tapaus olisi jonkinlainen uusi seikkailu. Mutta koko kuva tilanteesta ei ollut kuulunut palkkasoturin pitämään tehtävänantoon. Amazua oli miettinyt useasti, että nauttivatko tämän alaisuudessa toimivat matoranit tehtävästään. Tähänastiset joukon kanssa käydyt salatut radiokeskustelut olivat sisältäneet asiallista ja moitteetonta kommunikointia, ei minkäänlaista ilmiselvää vaitonaisuutta, hankaluutta saati katumusta.
Pian palkkasoturi huomasi ajatustensa uhkaavan lähteä harhateille tämänhetkisestä tilanteesta. Mutta siitä huolimatta aiempi nuotiokeskustelu skakdin kanssa oli ehtinyt nousta valtaamaan Amazuan ajatuksia. “Tuhoa, tuhoa, tapa, tapa.” Ihan kuin…
“EI”, Amazua laukoi itselleen ajatuksissaan. Hän tunnisti melkein liian myöhään vievänsä ajatuksiaan niihin aikoihin.
“Sinä…” Amazua sai lopulta sanotuksi melkein kuin ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Tuntui olevan skakdin vuoro kohdistaa katseensa keskustelukumppaniinsa yllättyneenä.
“…muistaakseni sanoit, että jos asemamme olisivat vastakkaiset, olisit jo ‘murhannut puoli maailmaa’”.
”Niin?” Metorakk sai yhden grillitikun valmiiksi, pudotti sen pinoon ja alkoi työstää saman tien toista.
”Ei se ole mikään tavoite”, Metorakk mutisi. ”Vaan lähinnä jotain mitä varmaan tapahtuisi.”
“Monella tässä maailmassa on jotain, mitä voisi kutsua tavoitteeksi. Mutta uteliaisuudesta haluaisin tietää, että mitä tekisit sen jälkeen?”
”Tuo on jotain matoralaista soopaa tuollainen kohtalo-juttu”, Metorakk mietti. ”Ei suurimmalla osalla meistä ole mitään sen isompaa tavoitetta kuin olla tyytyväinen omaan elämäänsä. Gaggu hoitaa tavoitteet, minä vaan tykkään näistä hommista.”
Skakdin vastaus sai palkkasoturin tuntemaan kuin naulalla isketyltä Hänen omien sanojensa rinnastaminen matoranien uskomuksiin sai Amazuan tuhahtamaan itsekseen.
“Yhtenäisyys. Velvollisuus. Kohtalo.” Hän oli vihannut niitä sanoja niin kauan kuin hän oli vaeltanut pitkin maailmaa naamioonsa ja haarniskaansa peitettynä. Niin pitkään kuin hän oli kutsunut itseään “Amazuaksi”. Pelkkä ajatus siitä, että nokarekin siitä, mitä tämän psyykkeeseen aikanaan istutettiin olisi jäänyt huomaamattomasti elämään palkkasoturin mielen syövereihin kuvotti häntä.
Metorakk lähinnä kohautti olkiaan. ”Taisi osua johonkin”, hän sanoi jopa hieman tyytyväisenä itseensä. ”No, miten on, mitä se iso M teki, että ansaitsi sinulta tuollaiset vihat?”
Amazuan pää painautui alaspäin. Suureksi harmikseen hän oli huomannut skakdin todellakin osuneen oikeaan. Mutta hän myös ruoski itseään henkisesti siitä, että oli antanut henkilökohtaisten tunteidensa nousta pintaan. Amazua vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän ei ollut varma voisiko vielä perääntyä keskustelusta. Vai olisiko kenties mahdollista että jollain tapaa hän voisi jopa nähdä Metorakkissa jonkun, joka kenties ymmärtäisi?
“…ei mitään”, palkkasoturi sainoi vaitonaisesti. Mutta pian palkkasoturin pää nousi jälleen ylös. “Ei yhtään mitään. Ja siinä se ongelma juuri onkin”, tämän ääni kuului taas selkeästi.
”Juu, siitä ne jumalat tunnetaan”, Metorakk naurahti kuivasti. Veistelyn puunsäleitä lensi suoraan nuotioon. ”Mutta silloin joskus odotit, että olisi tehnyt jotakin? Ja sitten kun homma ei mennyt niin, vatvot sitä vieläkin…”
Amazua loi jälleen katsekontaktin skakdiin. Hän tunsi haluavansa vastata jokaiseen tämän sanaan ”Juuri niin.” Mutta palkkasoturin pää pysyi ylhäällä vain hetken, ja alkoi pälyilemään ympärilleen turhautuneena, täynnä patoutuneita ajatuksia.
“Minä ja…” palkkasoturin sanat tuntuivat hetkeksi takertuvan tämän kurkkuun, muut pyhitimme hänelle kaiken, mutta kaiken sen jälkeen hädän hetkellä jäimme omillemme.”
Metorakk näytti äkkiä muistavan jotakin ja virnisti. ”Hei, sinä olet titaani, etkö? Me tavattiin tuolla etelässä näitä titaanien pyhiä ritareita, se oli ihan ekoja reissujamme, ennen Liekkimiehiä ja kaikkea tätä. Gaggu etsi elämän lähdettä. Jos sinä olet semmoinen ritari, mutta petyit siihen ja ryhdyit palkkasoturiksi kun et osannut muuta elämää kuin sotaa. Meneekö nappiin?”
Katse visiirin takana tuntui vihdoin rauhoittuvan, mutta pysyi maassa. Hän katsoi pimeään metsään kuin peittääkseen kasvonsa keskustelutoveriltaan, vaikkei mitään voinutkaan nähdä naamion takaa. Jo pelkästään se tuntui tahtomatta viestivän, että Metorakk oli aavistanut jotain oikein, ehkä joitain pikku yksityiskohtia lukuunottamatta.
Amazua huokaisi, tällä kertaa kuuluvasti. “Mutta se oli omaa syytämme”, palkkasoturin ääni löysi jälleen voimaa. Mutta hän ei kuulostanut enää katkeralta tai vihaiselta, vain kuin itseensä pettyneeltä. “Pistimme kaiken likoon pelkkien satujen varaan, ja maksoimme hinnan.”
”Mata Nuin enkelit on sadisteja, jotka tuhoaa kansoja huvikseen”, Metorakk tuhahti. ”Eipä se ihan kauhean ylevää kuvaa itse päätyypistä anna. Mutta siis teidän syytänne? Uskotko muka vielä, että Mata Nuita kiinnostaa?”
Amazuan pää nousi jälleen hieman pystyyn. Oli kuin se, mitä hän olisi seuraavana sanomassa olisi jotain mitä hän olisi pitänyt suurimpana vakaumuksenaan jo vuosia.
“Joko häntä ei kiinnosta, tai häntä ei ole olemassa”, palkkasoturi sanoi. “Enkä tiedä, kumpi olisi pahempaa…”
”Joten et taida enää uskoa mihinkään? Alan ymmärtää, miksi edes olet meidän skakdien jengissä.” Zakazin sota oli tuhonnut monen uskon, ja se oli mistä Liekkimiesten kaltaiset ryhmittymät olivat löytäneet hedelmällisen maaperän kasvaa.
Ensimmäistä kertaa koko keskustelussa Amazua alkoi liikahti lainkaan istuma-asennostaan. Palkkasoturi kurotti toisella kädellään selkäänsä. Hän poimi sieltä sormiensa väliin hienon hienosti kiiltävän hopeiseksi kiillotetun rataksen.
“Rahaan?” Metorakk totesi.
“Tosiaan”, Amazua vastasi. Palkkasoturi kääntyi hieman istumapaikallaan ja otti rennomman asennon. Hän alkoi pyörittelemään esittämäänsä ratasta otteessaan. “Se ei huijaa, uskottele tai valehtele. Ja tuntuu valitettavasti siltä että se on ainoa asia mihin voimme luottaa tässä maailmassa jossa elämme.” Palkkasoturi lakkasi pyörittämästä ratasta ja tarttui siihen lujemmalla otteella. “Koska jos meillä ei ole edes sitä, kuka tietää mihin maailma menisi…”
”No jaa”, skakdi kohautti olkiaan. ”Jotenkin tuo kuulostaa helvetin masentavalta. Sanoisit edes rehellisesti, ettet enää välitä jutuista sen sijaan että satuilet filosofisia jostain muttereista.”
Amazua hätkähti hieman, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään. Skakdin sanat tuntuivat saavan palkkasoturin varmuuden kuin vedetyksi tuosta vain alas viemäristä.
“E-ei, m-minä…” Amazua yritti sanoa, mutta mikään sanoista ei lähtenyt kyllin kuuluvasti pois palkkasoturin metallisen maskin läpi.
Metorakk jatkoi mutinaansa. ”Vähänpä sillä rahalla tekee juoksuhaudassa. Tai kun olet nääntymässä aavikolla nälkään. Aivan järjetön tavoite elämälle. Mutta tietty koko haarniskasi ja voimasi taitaa olla lähinnä rahalla eikä tahdolla hankittua.”
“Minä…” Amazua ei enää tunnistanut puhuvansa enää vain ajatuksissaan. Jälleen kerran palkkasoturin pää alkoi hiljalleen elehtiä levottomasti.
”Sinulla on aina tuota filosofiaasi, mutta kun ei asiat ole niin monimutkaisia. Sanoit sen itse, Suurta Henkeä ei kiinnosta hittoakaan. Korvasitko sinä oikeasti ’Kohtalon’ rahalla?”
“Ole hiljaa…!” Amazua mutisi mielessään. Hän alkoi hengittää aina vain raskaammin.
”Kuule me olemme oikeasti aika samasta puusta”, Metorakk jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei oikeastaan ollut edes katsonut Amazuaa, keskittynyt vaan grillitikun veistämiseen. ”Kun sitä myöntää, ettei millään ole mitään väliä, niin ihmeesti vapautuu huolista.”
“OlehiljaaolehiljaaolehiljaaOLEHILJ-…”
”No mutta täälläkös on kaksi suosikki-lieggimiestäni!” Kenraali Gaggulabio julisti ja levitti käsiään. Hän asteli löysästi nuotiolle. ”Mainiota nähdä teidän tulevan niin hyvin juttuun. Kun Operaatio Lieggiguolema alkaa, teidän on taisteltava yhdessä kuin vanhat aseveljet. Luotettava toisiinne kuin sotilaat luottavat! No niin, tehkääs tilaa, mistäs te olette oikein puhuneet?”
Amazuan pää oli kääntynyt välittömästi kenraalia kohti kuultuaan tämän äänen, joka tuntui kuin pelastukselta. Vaikka hetki olikin lyhyt, hänestä tuntui kuin olisi tarvittu ikuisuus yrittää koota itsensä. Kumpikaan skakdeista ei ollut huomannut palkkasoturin hiljalleen kiihtyvää hengitystä ja vapinaa. Mutta se alkoi olla ohi.
Gaggulabio istuutui kaksikon väliin ja avasi paketin ruskeaan paperiin käärittyjä knakkimakkaroita. Penkin takana oli noin sata Metorakkin huvikseen veistämää grillitikkua, joista kenraali otti itselleen yhden. Hän pujotti siihen makkaranpätkän ja katsoi sitten Amazuaa.
”Niin, syötkös sinä, kun on tuo kypärä ja kaikki”, Gaggulabio sanoi kuin olisi unohtanut jotakin tärkeää. ”Kai sinä syöt ihan normaalisti? Olisi kurja kohtalo olla töissä minulla, eikä voida edes syödä.”
Amazua oli vielä hetken tasannut hengitystään, mutta kenraalin alkaessa puhuttelemaan tätä oli onnistunut jotenkuten käyttäytymään taas normaalisti. Hän tiesi, että hänen piti keskittyä isoimpaan asiaan mitä oli tekeillä; esimiehensä kanssa puhumisen.
“En…” Amazua huomasi sanojen muodostamisen olevan edelleen vaikeaa. “…ole nälissäni, kenraali.”
Gaggulabio kohautti olkiaan, puraisi palasen vielä kylmästä makkarasta ja laittoi loput tulelle.
”On tuossa kaljaakin”, hän sanoi ja potkaisi mukanaan tuomaa kangaskassia.
”Eipä se mitään, jää enemmän minulle”, kenraali nauroi makeasti ja avasi jo yhtä tölkkiä.
Metorakk otti alkoholittoman, ja oli myös pujottanut makkaran oman tikkunsa päähän. Hän nojasi polviinsa sitä grillaillessa.
”Niin, me tässä tosiaan tutustuttiin toisiimme hieman paremmin”, hän virnisti Labion suuntaan.
”Erinomaista, erinomaista”, Labio mietiskeli. ”Sehän tässä on homman ydin.”
Vaikka Amazua oli melkein ehtinyt korjata asentonsa ja hengityksensä, Metorakkin letkautus tuntui heittävän palkkasoturin psyykeen jälleen hieman takapakkia. Tämä loi sekunnin murto-osan katseen sinisen skakdin suuntaan, mutta pian teki taas parhaansa kootakseen itsensä.
Labio alkoi jaaritella päivästään. Laivaston uusi kelluva leipomo toimi erinomaisesti, ja oikeastaan jutut koskivat lähinnä sen tuotanto- ja myyntiketjuja, joissa vilisi lukemattomia nimiä. Metorakk tunsi niistä aika monta, mutta häntä ei erityisesti kiinnostanut se puoli Liekkimiehien toimintaa. Aina välillä Amazua ei osannut olla varma mitä mieltä olla kenraalistaan. Pitkään palkkasoturin Mysterys Nuille saapumisen jälkeen Labio oli muille joukkonsa skakdeille ominaisesti puhunut vihollistensa tappamisesta, mutta oli alkanut myydä näille leivonnaisia, ilman myrkkyä tai muuta tappavaa, vaan puhtaan rehellistä liiketoimintaa. Vaikkakin Amazua oli hämmentynyt, hän tunsi senkin läpi jollain tasolla arvostavansa rehellisiä suoraselkäisiä liiketoimia.
”No, Amazua, mites sinun soluttautujillasi menee?” Gaggulabio kysäisi kuin muina miehinä. ”Ollaanko pian asemissa tekemään vähän tuhoja? Ai helvetti tämä makkara on kuumaa.”
”Jos niistä on siihen”, Metorakk mutisi.
Amazua oli tässä vaiheessa täysin palautunut jykevään suoraselkäiseen asentoonsa istuimellaan. Melkein kuin koko aiempaa kohtausta Metorakkin kanssa ei olisi koskaan tapahtunut. “Juuri noin, hautaa se…” palkkasoturi hoki itselleen mielessään parhaansa mukaan.
Amazua aloitti: “Operaatio on suoriutunut hyvin. Matoranit ovat käyttäneet aikaa hiljalleen rakentaakseen luottamusta Bio-Klaanin väen kanssa. He ovat saaneet majapaikan, osa heistä pestin linnakkeen erilaisiin työtehtäviin. Merkittävin on työpaikka Klaanin sotakalustoa säilyttävälle Telakalle. Eräs heistä on myös töissä Kahviossa, jonka ovat kuvailleet olevan ilmeisesti yksi linnakkeen sydämistä.”
Labio hieroi leukaansa. ”Mainiota, mainiota. Sabotaasista oltiin sovittu, mutta mites, olisiko niistä salamurhiin? Nehän on entisiä Kapteeni Notfunin piraatteja, oletan heidän olevan kylmäverisiä tappajia kuten kapteeninsakin.”
“Korkeintaan he voisivat tappaa jonkun vahingossa…” Amazua mietti itsekseen hetken, mutta vastasi pian asiallisesti: “Salamurhien miettiminen on kenties liian aikaista operaation tässä vaiheessa, ottaen huomioon miten moinen voisi aiheuttaa koko linnakkeen laajuisen hälytystilan lukiten matoranit pois mahdollisesti arvokkaista paikoista.”
Tässä vaiheessa myös Metorakk puhui kenraalilleen. ”Salamurhat eivät ole kovin hyödyllisiä operaation tavoitteen huomioon ottaen. Kyllä siellä tulee porukkaa kuolemaan suoremminkin.”
”Hmm, totta, totta”, Labio myönsi ja avasi toista kaljaansa.
“He kuitenkin”, Amazua sanoi väliin, “ilmoittivat olevansa valmiina suorittamaan tulevina öinä salaisia hiiviskelytehtäviä sekä Telakalle että linnakkeen vaikeampiin osiin. Tämä voi olla suureksi eduksi tietosodankäynnin kannalta.”
”Parempi, jos linnan väen huomio on väärässä paikassa”, kenraali nyökkäili. ”Tiedättekö, kun me tapasimme ensimmäistä kertaa armaan ’Allianssin’ johdon kanssa, niin me puhuttiin näistä soluttautujista. Minä vähän naureskelin, että mikä homma. Mutta kyllä minun pitää myöntää, että hyvää työtähän sinä olet Amazua tehnyt tämän asian kanssa. Rlorzedtin osastokin on alkanut saada oikeanlaisia tuloksia. Ne virus-hommat on melkoisen hankalia, mutta sillä äijällä on puolet aivoista korvattu tietokoneella ihan syystä. Että kyllä tässä alkaa palaset loksahdella kohdalleen.”
Amazua nyökkäsi kenraalinsa antamalle arvostukselle. Skakdikaksikon siirtyminen kahdenkeskisiin vuoropuheluihin soi Amazualle pienen hetken aikaa koota mietteitään sodasta. Hän oli kuullut vaikuttavia tarinoita vain yhden klaanilaisen, olikohan nimi “Killjoy”, johtamasta operaatiosta nazorakein satamaan ja siitä miten moinen yllätys oli ollut suuri isku näiden joukoille. Puhumattakaan tyhjäksi tehdystä Rautasiiven tulitusnäytöksestä. Palkkasoturin oli vaikeaa olla olematta vaikuttunut siitä, mitä klaanilaiset olivat saavuttaneet. Nurkkaan ajettu kuma-nui voi aina olla yllättävän vaarallinen, sen Amazua oli pitkällä urallaan huomannut monesti.
“Olen miettinyt”, Amazua jatkoi skakdien sanavaihdon välissä, “millaisellakohan tavalla nazorakien johto on mahtanut suhtautua erilaisiin katastrofaalisiin takaiskuihin…?”
Gaggulabio katsoi tätä ja söi suunsa tyhjäksi. ”No siis kyllähän niitä pännii”, hän sanoi saman tien. ”Mutta kun pyörität niin isoa imperiumia – varmaan kymmeniä tuhansia täysin lojaaleja mänttejä – niin ei siinä paljoa oikeasti menetetä. Ei se sataman iskukaan oikeasti tehnyt pysyvää vahinkoa, vaikka kyllä siitä taisi päitä putoilla kun syyllisiä etsittiin.”
Amazua hieroi mekaanisella etusormellaan naamionsa leukakohtaa hetken mietteliään. “Olette viettänyt aikaa Kenraali 001:n kanssa”, palkkasoturi viesti katseellaan osoittavansa sanansa skakdikenraalille, “miten mahtaisitte kuvailla nazorakien kenraalia johtohahmona?”
”Hemmetin tylsä”, Labio vastasi. ”Osaa asiansa kyllä. Mutta siis, en tiedä mitä hän tahtoo. Selvästi uskoo todella kovaa johonkin, hänhän on sairaan vanha ja kai pyörittänyt imperiumia aina, semmoinen Ötökkä-Varjottu. Ja no, ei sitä palkan maksajaa kannata mennä haukkumaan. Torakoille on kertynyt valtava määrä ryöstösaalista eri saarilta, ja ne on sitä sitten realisoineet meille valuutaksi… että suoraan sanottuna työnantajista paremmasta päästä. Ainakin palkka tulee säntillisemmin kuin Nektannilta aikanaan.”
“Uskoo…” Amazua lainasi Labiota päässään. Johonkin abstraktiin tai konkreettiseen kenties, hän arpoili mielessään. Hän oli Labion palvelukseen astuttuaan viettänyt vain hieman aikaa kontaktissa nazorakien kanssa, eikä sen tähden ollut osannut muodostaa kunnollista kuvaa näiden kulttuurista. Johtajia, sotilaita ja työläisiä. Mutta mihin se kaikki perustui? Jonkinlaiseen aitoon ja karismaatiseen johtajuuteen kenties? Vai olivatko nazorakit jonkinlaisia varhaisessa kehitysvaiheessa olevia otuksia, joita vielä hallitsivat luonnon lait? Vai kenties…?
Amazua päätti pysäyttää ajatuksensa ollakseen pahoittamasta mieltään.
“Joka tapauksessa”, Amazua jatkoi, “on vaikea kieltää ettenkö olisi kiinnostunut tutustumaan nazorakien johtoportaaseen ja näiden johtamispsykologiaan. On eittämättä aina tärkeää tuntea ne joiden kanssa työskentelee”
”Hmm”, Labio mutisi. ”Oikeasti olen puhunut Ykkösen lisäksi lähinnä Seiskan kanssa, ja se varmaan murhauttaisi minut jos sanoisin tästä asiasta mitään. Mutta mitäs tässä kaverien kesken. No siis, jos sinua oikeasti kiinnostaa niin voisit tulla ’henkivartijaksi’ kun piipahdan gaalassa tuolla Pesän puolella, mitä ne suunnittelee. Siellä ainakin on johtokuntaa. Hyviä paikkoja verkostoutua! ”
Amazua ei ehkä odottanut termiä “gaala” ja “nazorakit” samassa lauseessa, mutta oli vaikea erottaa oliko termi jonkinlaista skakdikenraalin vitsailua.
”Kuulin, että Kenraali 001 on torakoiden paras miekkamies”, Metorakk kertoi. ”Minusta se on hyvä merkki sotajohtajasta.”
”Ei kuule Amazuan pitäisi tavata se yksi eversti”, Gaggulabio riemastui. ”Se metallitorakan pirulainen. Jos vaikka voisitte vaihtaa käsiä”, hän läimäisi Amazuaa olkapäälle. Amazua ei tiennyt miten oikein reagoida kommenttiin.
”Haarniskoita ne ainakin osaavat suunnitella”, Metorakk myönsi. ”Kun nyt olisivat vähän yritteliäämpiä rintamalla…”
Gaggulabio kohautti olkiaan. ”Mitä pitempään ne jahkailee, sitä enemmän me nostetaan niiltä palkkaa ja tehdään omia sivubisneksiämme. Malja sille! Tai kalja, heh heh. Ja tulevalle operaatiolle!” Tämä nosti kaljansa. Metorakk teki samoin. Malja ei ehkä ollut kovin juhlallinen. Ei sillä niin väliä.
Amazua päätyi valumaan takaisin oman päänsä sisään aavistaen, että merkittävimmät keskustelut tältä istumalta oli käyty. Valitettavasti hän tunsi edelleen suurta epävarmuutta siitä, miten kuvailisi matoranmerirosvoilleen tulevan operaation…
Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.
Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.
Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”
Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.
Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.
”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”
”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.
”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”
”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.
Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.
Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.
”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.
”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”
”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.
”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.
”Hä?” kysyi Zohan.
”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
”Vitsi ei parane selittämällä.”
”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”
”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.
”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”
Muut hörähtivät.
”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.
Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.
0640
Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.
”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”
Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.
”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”
”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.
”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.
”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”
Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.
”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”
”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”
”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”
”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.
”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.
”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.
”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.
”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.
”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.
”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.
”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.
”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”
”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”
”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”
”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.
”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”
Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.
0820
Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”
”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.
”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”
Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.
”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”
Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.
”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”
Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.
”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”
Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.
”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”
”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.
”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”
Yagak hymyili.
”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”
Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.
Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.
Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.
”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.
Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
”Vieläkö noita löytyy?”
”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.
”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”
”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”
Yagak pudisti päätään.
”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”
”Täh?”
”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”
”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”
Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”
Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.
1032
Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.
Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.
Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:
”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”
Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.
Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.
Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.
Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.
Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.
Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.
Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.
Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.
1127
Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.
”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”
Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.
”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”
”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”
Kersantti pudisti päätään.
”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”
”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”
Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”
”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”
”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.
Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”
”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”
”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.
”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”
Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.
”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”
Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.
Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.
Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?
Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.
”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.
”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.
1317
Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.
Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.
Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.
Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.
”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
”Saanko kysyä yhtä juttua?”
Sininen skakdi nyökkäsi.
”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”
”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”
”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”
Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”
”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”
”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”
”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”
”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”
”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”
Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”
Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.
1336
Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.
Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.
”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.
”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”
Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.
”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”
Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.
”Siirretään!” kersantti karjui.
”Nytkö?”
”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”
”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”
Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”
”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.
”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”
”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”
Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.
”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.
”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”
”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.
”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”
”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.
”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”
”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”
”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”
Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”
”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”
”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.
”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.
Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.
”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”
”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”
”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.
”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.
”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”
”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.
”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.
”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”
Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.
”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.
”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.
1715
Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.
”Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”
”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”
”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.
Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”
”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?”
”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”
”Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”
”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”
”Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”
”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”
”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”
”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”
1902
Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.
Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.
”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”
”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”
Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.
”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”
”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.
”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”
”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”
Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”
”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”
”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”
Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.
Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.
Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.
2111
Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.
Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.
”Vartija”, Sixten sanoi.
Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:
”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”
Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
”Hhäh? Aivan. Hagah?”
”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”
”Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.
Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.
Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.
Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.
Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”
Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.
”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.
Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.
Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.
”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri’”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.
”Nirri”, sanoi Yagak.
Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”
”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”
Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.
”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”
”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.
”Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?
”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.
Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”
”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”
”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”
Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.
”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”
Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”
”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.
”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.
”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?
”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.
”Saanko kokeilla?”
2321
Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.
Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.
Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.
Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.
0007
Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.
Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.
Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.
Kodin?
Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?
Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.
Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.
Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.
Älä katso taakse, vaan juokse.
Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.
Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.
Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.
Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.
”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.
Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.
Toivon, että tämä selonteko saavuttaa Bio-Klaanin linnakkeen ja sotaa johtavan administon mahdollisimman joutuisasti. Keräämäni tiedot ja ottamani valokuvat lisäävät uskoakseni ymmärrystämme Mysterys Nuin läntisten erämaiden tapahtumista tämän pirullisen sodan aikana. Sillä aikaa, kun nazorak-joukot ovat marssineet ja räjäytelleet tietään saaremme itäosien poikki, on Lehu-metsän siimeksessä kytenyt, ja toisinaan väkivallan leiskoiksi leimahtanut, täysin toisenlaiden sodan näyttämö.
Tätä kriisiytynyttä tilannetta voi kutsua rintamaksi vielä vähemmän kuin taistoamme nazorakeja vastaan, sillä taistelevia joukkoja ei riitä riveiksi asti, ja väkivalta voi vaania mistä tahansa suunnasta – selkäsi takaa, kylkesi viereltä, jalkojesi alta, pääsi päältä… Ei, tämä ei ole rintama, eivätkä iskut kohdistu välttämättä rintapuolellesi. Eivätkä täällä taistele sotajoukot. Täällä taistelevat sodan olennot.
Seuraavaksi olen liittänyt raporttiin kaksi ottamaani valokuvaa näistä sodan olennoista.
Toivon saavani lähipäivinä ja -viikkoina parempia kuvia sodan olennoista ja niiden liikkeistä. Nämä ovat kuitenkin parhaat toistaiseksi saamistani otoksista. Saatatte tunnistaa kuvaamani kohteet, ja teillä saattaisi olla niille toinenkin nimi: ”zyglak”. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”sodan olento” on parempi nimitys. Raakalaismainen tapa, jolla sotaa on metsän siimeksessä käyty poistaa yksilöltä sen, mikä liittää hänet omaan kulttuuriinsa ja identiteettiinsä. Tavat, moraali ja yhteisön lämpö saavat väistyä sissisodan realiteettien tieltä, ja kuka tahansa on vaarassa muuttua sodan olennoksi. Ne, jotka olivat ennen zyglakeja, ovat nähdäkseni tämän kehityksen ensimmäisiä uhreja, mutta en keksi mitään syitä sille, etteikö tämä uhkaisi muitakin sissisotaan osallistujia.
Poltetut muonavarastot, katkotut pitkospuut, hyökkäykset yön pimeydessä. Hajaantuminen erämaan pimeimpiin loukkoihin ja päiväkausien yksinäisyys. Rankkasade, kylmyys, nälkä. Olen koostanut tämäntyyppisistä iskuista taulukon raportin kääntöpuolelle. Raakuus, joka määrittelee Lehu-metsässä käytävän sodan, on omiaan tekemään kenestä tahansa sodan olennon, ja tämä on ollut zyglakien toimintatapa koko konfliktin ajan. Jotkut väittäisivät että kauemminkin, mutta ennen Allianssin luomaa ulkoista painetta ei kukaan saanut zyglakeja yhtä suurisuuntaiseen tuhoamistoimintaan. Joka tapauksessa kaikki havaitsemani sodan olennot ovat entisiä zyglakeja. Myös Gaggulabion Lieggimiehet ovat toimineet vastaavalla tavalla, joskin heidän osoittamansa paikoitellen suuripiirteinen suhtautuminen sodankäyntiin – ja siitä seuraava leirissä vietetty vapaa-aika – vaikuttaisi pitävän heidät vielä skakdeina sodan olentojen asemasta.
Toivon tämän viestin löytävän administon pian, koska olen huolissani, että myös oman järjestömme soturit ovat vaarassa muuttua sodan olennoiksi, jos julma tapa sotia jatkuu. Jos siis käy kuten toivon, ja joku omistamme löytää tämän selonteon ja sinä, arvoisa Admin, luet tätä, harkitse antavasi viestin sinulle toimittaneelle soturille loma. Erityisesti arvelen Sota-Ompun olevan vaarassa muuttua sodan ollenoksi.
Palaan asiaan mahdollisimman pian, jatkan seuraavaksi valokuvien ottamista.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 2
Mysterys Nui
On tapahtunut merkittävä muutos. Olen löytänyt saareltamme sodan olentojen lisäksi myös zyglakeja. Vaikuttaisi siltä, että tilanne metsän siimeksessä on muuttunut, ja jokin nostaa päätään ensimmäistä kertaa kuukausin. Se jokin saattaa olla zyglakien paluu. He ovat esiintyneet – kaiken huomioiden – yllättävän vähän, mutta taantumuksen aika vaikuttaisi olevan ohi. Yritän parhaani mukaan raportoida mitä on tapahtunut, mutta ensin minun on esiteltävä avainpelaajat. Tällä kertaa olen saanut heistä paremmat valokuvat.
Zyxax, päällikkö
Zyxax yhdisti Mysterys Nuin neljä zyglak-heimoa lupauksillaan kostosta ja uudesta loiston ajasta. Hänen aikanaan radikaalit tulkinnat saivat vahvan jalansijan shamaanien keskuudessa. Tähän liittyy jonkinlainen kuvio siitä, kuinka Rhakk’Elakk tai Meren Isä otettiin pääpalvonnan kohteeksi Meren Äidin asemasta. Zyxax kuitenkin kuoli Mysterys Nuin ulkopuolella ja jätti kansansa vaille visiota ja kunnollista edustusta Allianssissa.
Zyxaxista ei ole valokuvaa, koska hän on kuollut. Harmikseen hän kuoli sodan olentona eikä zyglakina.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 11
MIELI 12
Guechex, päällikkö
Guechex, Mysterys Nuin suurimman zyglak-heimon ”Metsärannan” sotapäällikkö, oli ensimmäinen saaren silmäätekevistä liskoista, joka päätti tarttua toimeen Zyxaxin vision epäonnistuttua. Luulimme hänen menehtyneen kohtalokkaan zyglak-hyökkäyksen aikana, mutta kuten olen sittemmin saanut todistettua, hän on vielä elossa.
VOIMA 14
KETTERYYS 11
LUJUUS 13
MIELI 10
Raxcel, päällikkö
Raxcel oli merkittävä osa Zyxaxin pyrkimyksiä yhdistää Mysterys Nuin zyglakit komentoonsa: hän oli vaikutusvaltainen metsästyspäällikkö, jonka kanssa Zyxax avioitui. Nyt leskenä Raxcel on ottanut päällikön tittelin itselleen, ja pyrkii saamaan siitä kaiken irti.
VOIMA 13
KETTERYYS 10
LUJUUS 13
MIELI 12
Flygel, tietäjä
Flygel on omituinen zyglak: hän on teknisesti ottaen tietäjä, mutta käytännössä hän on liskokansan (ainoa?) tiedemies. Hän viettää erakon elämää, mutta on nyt joutunut osaksi kansansa poliittista peliä.
VOIMA 10
KETTERYYS 11
LUJUUS 10
MIELI 16
Fatizax, tietäjä
Fatizax on Raxcelin alaisuudessa toimiva shamaani, joka ei vaikuta välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Fatizax ei kuulu radikalisoituneisiin pappeihin, hän on ainoastaan rad. Hänellä on sielunyhteys Makuta Nuihin – asia, josta oma makutamme olisi voinut kertoa meille aiemmin, mutta ei kertonut. Kuinkas sattuikaan.
VOIMA 9
KETTERYYS 11
LUJUUS 12
MIELI 14
Meixez
Meixez on nuori zyglak, jonka Guechex on kasvattanut. Hän vaikuttaa lahjakkaalta soturilta, mutta kärsimättömältä sielulta. Luonteeltaan totinen tapaus.
VOIMA 12
KETTERYYS 14
LUJUUS 13
MIELI 10
Calibus
Calibus on toinen nuori zyglak, joka on satavarmasti ihastunut Meixeziin. Erityisesti tämän kuvion seuraaminen ja salakuvaaminen on ollut kokemus. Mainitaan myös, että Calibus vaikuttaa sikäli poikkeukselliselta yksilöltä, että hän oli aina zyglak, eikä koskaan sodan olento.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 12
MIELI 12
Näiden avainpelureiden lisäksi tahdon mainita myös, että Bio-Klaanilla on sotavankina arvostettu liskosturi Vasell, joka kulkee etelän miekkatietä, eli sitä samaa jota Ämkookin. Hän saattaa olla todellinen avain koko kuvioon. Arvelen kaikkien edellämainittujen zyglakien kunnioittavan häntä suuressa määrin.
Jätän raportin tämän osan tähän ja palaan jatkamaan seuraavaa osaa kun se on taas turvallista. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että zyglakit ovat tulossa takaisin.
Kuten hyvin tiedätte, minulla on monta rautaa tulessa – myös muita tärkeitä tehtäviä ja juonikuvioita. Huomaan, että edellinenkin raporttini on vielä löytämättä, mutta uskon että aineistoni löytää vielä tiensä Bio-Klaaniin.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 3
Mysterys Nui
Tai oikeammin raportti zyglakeista, sillä liskokansa vaikuttaa palanneen. Tällä hetkellä pidän skakdeja todennäköisimpin sodan olentoina. En kuitenkaan tahtonut rikkoa nimiteemaa kolmanteen osaan.
Selonteon kolmas osa toimikoon historiakatsauksena sekä viime aikojen tapahtumien raportointina: zyglakit ovat olleet Mysterys Nuin asukkaiden uhka koko kirjoitetun historian ajan, ja varmaan kauemminkin – kukapa sen tietäisi. Näin on toki monessa muussakin maailmantähden nurkassa, mutta täällä tilanne kärjistyi erityisen kipeäksi Bio-Klaanin perustamisen jälkeen: zyglakit kokivat järjestön soturit uhaksi omalle elämäntavalleen, ja erityisesti etelärannikon zyglakien elinpiiri kutistui. Näin ollen ei olekaan ihme, että kun sota Bio-Klaanin ja nazorakien välillä syttyi, zyglakit olivat innokkaasti mukana Allianssin perustamistohinoissa.
Perinteisesti saaren ”äpäräliskot” ovat eläneet neljässä heimossa: metsärannan heimossa, vuonoheimossa, järviheimossa sekä ”entisessä kivirannan heimossa”; erityisesti tämä neljäs ryhmä on joutunut siirtymään matoralais-asutuksen alta pois. Nämä heimot ovat vielä jakautuneet useiksi pienemmiksi ryhmiksi ja perhepiireiksi. Juuri tämä hajaannus oli zyglakien ongelma Allianssi-jäsenyyden kanssa. Kuka edustaisi heitä?
Tähän saatiin luonnollisesti vastaus kunnianhimoisen vuonoheimon Zyxaxin myötä. Hän yhdisti heimot radikaalien shamaanien tuella ja strategisen avioliiton sinetöimänä. Zyxax kuitenkin menehtyi pian sodan alettua. Zyglakit olivat taas hajaannuksen tilassa.
Huomio itselle: kysy historia-asioista lisää M the Z, siniviitta-F?
Päällikkö Guechex oli se, joka pyrki ratkaisemaan tämän tilanteen. Hän kasasi uskolliset joukkonsa ja liittoutui ”Z.M.A.”n kanssa saadakseen käsiinsä ortonien salaiset kartat. Guechex uskoi voivansa iskeä tikarin suoraan Bio-Klaanin sydämeen: he hyökkäsivät linnakkeeseen kartan osoittamaa salakäytävää pitkin eräänä kohtalokkaana yönä. Vaikka tapahtuman muisto on surumielisen harmaa omiemme keskuudessa, se oli sitä suurempi tragedia zyglakeille – tässä vaiheessa ehkä jo sodan olennoille. Ilmeisesti Z.M.A. antoi liskoille jotain muutakin kuin kartan, ja vastenmielinen mutaatiokohtaus eliminoi miltei koko iskuryhmän. Kuten kuva-aineistostani kuitenkin käy ilmi, itse iskuryhmän johtaja Guechex selvisi. Hänet otti hoidettavakseen erakkotietäjä Flygel, joka otti myös yhteyttä Guechexin kasvattiin, Meixeziin, joka lähti ystävänsä Calibuksen kanssa tapaamaan Guechexia ja Flygeliä.
Samoihin aikoihin leskeksi jäänyt Raxcel huomasi kaksi asiaa: hänen kansansa oli huonossa tilanteessa, ja hänellä oli elämänsä mahdollisuus ottaa valta käsiinsä. Erityisesti tämä hänen näkemyksensä vahvistui neuvottelussa skakdien edustajan kanssa – mitä ilmeisimmin skakdit suhtautuivat zyglakeihin täysin epätasa-arvoisesti ja ylenkatsoen. Olen saanut tietää, että Metorakk lähestulkoon uhkaili Raxcelia zyglakien täydellä alistamisella, ja että Gaggulabio söi pullaa suu auki ja puhui ruoka suussa. Joka tapauksessa Raxcel poistui zyglakien rituaaliselta, elävältä sotalaiva T’haokilta itselleen uskollisen tietäjä Fatizaxin kanssa, ja hylkäsi Rhakk’elakkin fanaattiset papit. Muutama muu Raxcelin lojalisti livahti heidän mukanaan.
Koko tämän ajan tietäjä Fatizaxilla on myös ollut jotain murheita liittyen johonkin sielujen maailmaan. En kuitenkaan täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
Nyt nämä kaksi zyglak-seuruetta – Guechexin voimia keräilevä jengi ja Raxcelin seuraajat – ovat järjestämässä huomiskäräjiä. Olen oppinut, että huomiskäräjät ovat korkeimman mahdollisen määräysvallan zyglak-tapaaminen, jossa päätetään kaikkia heimoja koskevista asioista. Käräjillä on kaksi ilmeistä ongelmaa: ensinnäkin enemmistö zyglakeista on yhä skakdien komennossa sotaleireillä ympäri saarta, kenties eräänlaisina sodan olentoina, ja toisekseen Raxcel ja Guechex eivät pidä toisistaan, eivät sitten ollenkaan. Jos tietolähteeni pitävät paikkansa, he ovat itse asiassa toistensa exät takavuosilta.
Näiden kohtalokkaiden hetkien ollessa käsillä pidän tärkeänä, että me Bio-Klaanissa otamme aktiivisen roolin. Enemmistö zyglakeista suhtautuu meihin yhä inhoten, joten vihamielisyyksien lakkauttaminen tulee olemaan vaikeaa. Jos tämä tieto kuitenkin saavuttaa administon ajoissa, uskon, että voimme vaikuttaa käräjiin myönteisesti ja saada zyglakit ymmärtämään, että yhteistyö Allianssin kanssa ei ole heille hyväksi. Allianssi tekee heistä sodan olentoja, mutta me voimme tarjota muutakin. Ilman tällaista väliintuloa en kuitenkaan pidä välien kohentamista todennäköisenä, vaan uskon liskokansan toimivan vanhojen kaunojensa mukaisesti, ja pitäytyvän liittoumassa, joka tuhoaa lopulta heidätkin.
Huomaan, että kahta edellistä raporttiani ei ole vieläkään löydetty puunkolosta, johon ne piilotin. Toivottavasti joku vastuullinen ja vakavastiotettava soturimme kuitenkin löytää selontekoni pian ja toimittaa ne perille. Nyt minun on kuitenkin lähdettävä suorittamaan toista tehtävääni, sitä joka on ”biblically accurate”, kuten xiaksi sanottaisiin.
Liitteeksi laitoin onnistuneen kuvan itsestäni.
-klaanin jäsen
Skakdien leiri
”Hei, pomo!” kuului huudahdus ruokateltan sisäänkäynniltä. ”Olis postii!”
”Jätä siihen pöydälle, käyn kohta kattomassa!” Gaggulabio vastasi.
Hänen uskollinen Lieggimiehensä teki työtä käskettyä ja poistui teltalta, huikaten vielä poistuessaan: ”Se on kuulemma joku klaanihessujen kolmiosainen raportti jostain ’olennoista’ tai jotain! Kukaan ei vielä lukenut sitä, kun vaikutti tärkeältä niin tuotiin suoraan sinulle!”
Skakdien päällikkö otti paussin taikinan vaivaamisesta, pyyhkäisi kätensä essuun ja kääntyi teltan ovelle. Hän asteli rauhakseltaan pienelle pöydälle, jota koristi yksinäinen vaaleanpunainen kukka, sekä nyt myös jonkinlainen kanisteri. Gaggulabio kieritti viestilieriön kannen auki parilla rivakalla otteella – homma muistutti hillopurkin avaamista, missä palkkasoturipäällikkö olikin aika haka – ja kaivoi paperinivaskan esiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuin asettaa lukulasit nenälleen ja lukea raportin otsikon, kun hän kuuli munakellon pirinän.
”Pannahinen!”
Gaggulabio kiirehti paperit kädessään uunin äärelle ja avasi pikaisesti sen luukun. Patakintaat käteen ja piirasta pelastamaan! Siinä ähistessään skakdi ei kuitenkaan huomannut laskeneensa selonteon kuumalle liedelle. Pekonipiiras pääsi asettumaan ase- ja leivospöydälle ihanneolosuhteisiin, mutta siinä samalla Gaggulabio huomasi raportin kulman syttyneen liekkeihin.
”Pannahinen!”
Hän kiirehti pelastamaan papereita, mutta ei patakintaineen saanut niistä kunnollista otetta, vaan selonteko lipesi hänen otteestaan. Raportti putosi suoraan taikinaämpäriin. Ei edes siihen, joka oli jo vaivausvaiheessa, vaan vasta alkutekijöissään olleeseen, lähes nestemäiseen esitaikinaan.
”Pannahinen!”
Onkiessaan papereita taikinavellistä Gaggulabio huomasi niiden muuttuneen lukukelvottomiksi. Ei näistä enää selkoa saa, hän ajatteli. Ainoastaan peilin kautta otettu omakuva oli selvinnyt kylvystä jokseenkin ymmärrettävänä.
Onneksi nämä eivät varmaan olleet ihan niin tärkeitä, Gaggulabio tuumi, ja heitti raportinjämät uunin tulipesään. Paperit olivat hyökänneet hänen piirakkapäivänsä kimppuun, ja saivat luvan auttaa pelastamaan sen, vaikka sitten uunia lämmittämällä.
Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.
Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.
Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.
Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!
Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?
Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!
No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.
Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.
Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.
”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.
Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.
”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.
”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.
Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.
”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.
Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.
Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”
Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.
Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.
Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.
Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.
Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.
Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.
Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.
”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.
”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?
”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.
… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.
”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.
”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.
Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.
”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”
Saipa se peikon hiljaiseksi.
”Mikä?” se kysyi.
”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.
Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…
Voi ei.
Ei häntä.
Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.
Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.
”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.
”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.
”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”
Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.
”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”
”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”
Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.
Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.
Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.
Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.
Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.
Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.
Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.
”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”
Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”
Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.
Akbsklsdflsfldax
Satama
”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.
Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.
Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.
”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.
Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.
”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.
”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”
Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”
”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”
”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.
”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”
Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…
”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.
”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.
”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.
”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.
”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”
Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”
Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.
Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.
He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.
”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”
Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”
Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”
”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.
”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”
Japa Nuin gurun luona
Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.
”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.
Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.
”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.
”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.
Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”
Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.
”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”
Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.
”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”
Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.
”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.
”Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.”
”Ah, niin…”
Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.
”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.
”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”
Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”
”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”
”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”
Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.
Adminkatu
Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.
Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.
Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?
Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.
Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.
Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.
Mutta tuskin ketään niin täydellistä.
Laiva matkalla kohti Bio-Klaania
Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…
Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?
Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.
Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.
Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.
Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?
Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!
Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.
007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.
”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”
007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”
”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”
”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”
Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”
Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.
Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.
”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”
007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.
Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.
Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.
Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.
Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?
He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.
Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…
… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?
Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.
Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.
Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?
Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.
Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.
Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.
”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi. ”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista. ”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.
”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”
”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”
007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.
Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.
Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa. Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?
Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.
He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta. Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?
007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.
Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava. ”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
