Klaanon

Avainsana: Amazua

  • Nuotiopiiri II

    Lehu-metsä, skakdien leiri

    Nuotio rätisi iloisesti pilkkopimeässä syysilmassa. Metorakk istuskeli tukista tehdyllä penkillä ja veisti grillitikkua suurella puukolla. Kauempana oli suuria telttoja ja puumökkejä. Niillä seuduilla oltiin oltu jo hyvä tovi, ja melkein koko Liekkimiesten esikunta asui nykyään ihan puutönöissä. Etäältä kuului puhetta ja naurua, mutta Metorakkin nuotio oli hieman syrjemmällä. Skakdi katseli näreissään ympärilleen. Milloinkohan muut oikein ilmestyisisivät paikalle?

    Pimeydestä kuului askelia. Skakdi sähköistyi ja haki niiden lähdettä katseellaan. Tuttu punaisena hehkuva viiltomainen visiiri lähestyi nuotiota. Hahmon tumman haarniskan takia tätä oli vaikea erottaa metsän pimeydestä ennen kuin tämä oli päässyt itselleen varatun pölkyn vierelle. Jopa nuotion kirkkaudessa hahmon pikimusta naamio heijasti vain osan oranssista leimusta.

    Amazua istuuntui. Palkkasoturi asetti kyynärvartensa reisiensä päälle.

    Skakdi vilkaisi toveriaan ja jatkoi tikun vuolemista. Amazuan ryhti viesti jäykkyyttä ja maltillisuutta. Labio ei varmaan olisi ilmestymässä vielä hetkeen, vaikka oli ollut tämän idea, että kolmikko pitäisi ”vapaan illan.” Vaikka Metorakk ja Amazua törmäsivät harva se päivä, he eivät juuri keskustelleet. Amazua käytti suurimman osan ajastaan harjoittelemiseen, varusteidensa virittämiseen ja nykyään myös kouluttajana Liekkimiesten tuoreille vahvistuksille. Metorakk puolestaan oli niin paljon kentällä, kuin siellä oli tehtävää… mutta viime aikoina sitä ei ollut tarpeeksi.

    ”Kuule. Olen pohtinut”, Metorakk aloitti lähinnä huvikseen. Amazuan visiirin leimu kääntyi hitusen skakdin suuntaan.
    ”Palkkasotureita on kahdenlaisia”, skakdi sanoi. ”On niitä, jotka tekee sitä saadakseen rahat ja sitten rahoilla nauttii elämästä. Niin kuin vaikka meidän oma kenraali, ja suuri osa väestä täällä. Ja sitten on niitä, jotka vaan nauttivat tästä elämästä, ja tekisivät sitä ilman palkkaakin. Mutta mitä minä sinusta tiedän niin et oikein kuulu kumpaankaan. Ja sekös on outoa, tiedätkö. Mikä sinua oikeastaan edes motivoi olemaan täällä?”

    Laskeutui hetken hiljaisuus. Amazuan pää liikahti poispäin. Ilmeisesti skakdin suora kysymys sai tämän hieman yllättymään, vaikka he olivat puhuneet jostakin tämänsuuntaisesta jo pari kertaa aiemmin. Mutta pian palkkasoturin katse palasi Metorakkin kasvoihin. Hän yritti lukea skakdin katseesta, mitä tämä kysymyksellään haki. Tämän kasvot viestivät tylsistynyttä uteliaisuutta.

    “Olen olettanut sen olevan itsestäänselvää kaikille teikäläisille jotka täällä saarella soditte”, Amazua lausui. Äänensävyllään tämä ei kuitenkaan viestinyt sarkasmia tai muunlaista ivaa. Kyseinen vastaus tuntui olevan paras minkä palkkasoturi keksi.

    ”No en kai minä kysyisi, jos se olisi itsestäänselvää”, Metorakk sanoi. ”Jos nauttisit sodasta, olisit kiinnostuneempi pääsemään tositoimiin. Jos nauttisit palkasta, kännäisit tuolla muiden kanssa.”

    “Jonkun on hoidettava myös ikävän kuuloiset työt”, Amazua totesi.

    ”Äijä liittyy Liekkimiehiin ollakseen kirjanpitäjä”, Metorakk sanoi. ”Vaikka Werekk pyörittää jotain varastoja se on kuitenkin vanha sotaratsu. Sinä olet priimakunnossa.”

    “Sota on monia asioita”, Amazua vastasi. Hän oli ollut turhankin monessa sellaisessa keskustelussa pitkän palkkasoturin uransa aikana. “Aseita, luoteja, miekkoja, viiltoja”, tämä luetteli, “Verta, väkivaltaa, tuskaa. Mutta myös tietoa. Ja jonkun sekin on hankittava.”

    Metorakk näytti tyytymättömältä. ”Sinä olet saatana ase koko mies. Mitä ideaa siinä on, jos haluat tehdä vaan jotain tylsiä hommia?”

    Tarinat siitä mikä oli aloittanut Zakazin suuren sisällissodan tuntuivat vaihtelevan suusta suuhun, kynästä kynään. Amazua oli pitkällä urallaan kokenut ja kuullut monenlaisista skakdien brutaalisuuksista. Palkkasoturi ei kuitenkaan halunnut luoda stereotypioita. Mutta aina välillä hän tuntui pysähtyvän miettimään, oliko tämä luonto suurelle määrälle skakdeja. “Konflikti muovaa moneksi”, hän oli kuullut erilaisilta filosofeilta matkoillaan. Kasvatuksen ja kokemuksen välinen ikuinen mittelö.

    “Joskus pitää tyytyä vaatimattomuuteen”, Amazua sai vastattua.

    Metorakk huokaisi ja vilkaisi ympärilleen. ”Kuin tiiliseinälle puhuisi”, hän mutisi. ”Saisi se Labio tulla jo.”

    “Tylsiä”, skakdin sanavalinta kiinnittyi Amazuan mieleen. Palkkasoturi olisi henkilökohtaisesti käyttänyt myös sanaa “välttämätön”. Mutta pian tämän mieleen muistui hetki, jolloin hän kertoi merirosvomatoranjoukolleen tulevasta operaatiosta. Hän oli nähnyt suuren osan näiden kasvoista täyttyvän riemusta ja jännityksestä. Kuin että koko tapaus olisi jonkinlainen uusi seikkailu. Mutta koko kuva tilanteesta ei ollut kuulunut palkkasoturin pitämään tehtävänantoon. Amazua oli miettinyt useasti, että nauttivatko tämän alaisuudessa toimivat matoranit tehtävästään. Tähänastiset joukon kanssa käydyt salatut radiokeskustelut olivat sisältäneet asiallista ja moitteetonta kommunikointia, ei minkäänlaista ilmiselvää vaitonaisuutta, hankaluutta saati katumusta.

    Pian palkkasoturi huomasi ajatustensa uhkaavan lähteä harhateille tämänhetkisestä tilanteesta. Mutta siitä huolimatta aiempi nuotiokeskustelu skakdin kanssa oli ehtinyt nousta valtaamaan Amazuan ajatuksia. “Tuhoa, tuhoa, tapa, tapa.” Ihan kuin…

    “EI”, Amazua laukoi itselleen ajatuksissaan. Hän tunnisti melkein liian myöhään vievänsä ajatuksiaan niihin aikoihin.

    “Sinä…” Amazua sai lopulta sanotuksi melkein kuin ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Tuntui olevan skakdin vuoro kohdistaa katseensa keskustelukumppaniinsa yllättyneenä.

    “…muistaakseni sanoit, että jos asemamme olisivat vastakkaiset, olisit jo ‘murhannut puoli maailmaa’”.

    ”Niin?” Metorakk sai yhden grillitikun valmiiksi, pudotti sen pinoon ja alkoi työstää saman tien toista.

    “Se tosiaankin on… tavoite”, Amazua jatkoi, yrittäen keksiä sopivaa termiä.

    ”Ei se ole mikään tavoite”, Metorakk mutisi. ”Vaan lähinnä jotain mitä varmaan tapahtuisi.”

    “Monella tässä maailmassa on jotain, mitä voisi kutsua tavoitteeksi. Mutta uteliaisuudesta haluaisin tietää, että mitä tekisit sen jälkeen?”

    ”Tuo on jotain matoralaista soopaa tuollainen kohtalo-juttu”, Metorakk mietti. ”Ei suurimmalla osalla meistä ole mitään sen isompaa tavoitetta kuin olla tyytyväinen omaan elämäänsä. Gaggu hoitaa tavoitteet, minä vaan tykkään näistä hommista.”

    Skakdin vastaus sai palkkasoturin tuntemaan kuin naulalla isketyltä Hänen omien sanojensa rinnastaminen matoranien uskomuksiin sai Amazuan tuhahtamaan itsekseen.

    “Yhtenäisyys. Velvollisuus. Kohtalo.” Hän oli vihannut niitä sanoja niin kauan kuin hän oli vaeltanut pitkin maailmaa naamioonsa ja haarniskaansa peitettynä. Niin pitkään kuin hän oli kutsunut itseään “Amazuaksi”. Pelkkä ajatus siitä, että nokarekin siitä, mitä tämän psyykkeeseen aikanaan istutettiin olisi jäänyt huomaamattomasti elämään palkkasoturin mielen syövereihin kuvotti häntä.

    “Pyydän, älä vertaa elämänfilosofiaani heihin…” Amazuan äänessä oli aistittavissa hitusen loukkaantuneisuutta.

    Metorakk lähinnä kohautti olkiaan. ”Taisi osua johonkin”, hän sanoi jopa hieman tyytyväisenä itseensä. ”No, miten on, mitä se iso M teki, että ansaitsi sinulta tuollaiset vihat?”

    Amazuan pää painautui alaspäin. Suureksi harmikseen hän oli huomannut skakdin todellakin osuneen oikeaan. Mutta hän myös ruoski itseään henkisesti siitä, että oli antanut henkilökohtaisten tunteidensa nousta pintaan. Amazua vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän ei ollut varma voisiko vielä perääntyä keskustelusta. Vai olisiko kenties mahdollista että jollain tapaa hän voisi jopa nähdä Metorakkissa jonkun, joka kenties ymmärtäisi?

    “…ei mitään”, palkkasoturi sainoi vaitonaisesti. Mutta pian palkkasoturin pää nousi jälleen ylös. “Ei yhtään mitään. Ja siinä se ongelma juuri onkin”, tämän ääni kuului taas selkeästi.

    ”Juu, siitä ne jumalat tunnetaan”, Metorakk naurahti kuivasti. Veistelyn puunsäleitä lensi suoraan nuotioon. ”Mutta silloin joskus odotit, että olisi tehnyt jotakin? Ja sitten kun homma ei mennyt niin, vatvot sitä vieläkin…”

    Amazua loi jälleen katsekontaktin skakdiin. Hän tunsi haluavansa vastata jokaiseen tämän sanaan ”Juuri niin.” Mutta palkkasoturin pää pysyi ylhäällä vain hetken, ja alkoi pälyilemään ympärilleen turhautuneena, täynnä patoutuneita ajatuksia.

    “Minä ja…” palkkasoturin sanat tuntuivat hetkeksi takertuvan tämän kurkkuun, muut pyhitimme hänelle kaiken, mutta kaiken sen jälkeen hädän hetkellä jäimme omillemme.”

    Metorakk näytti äkkiä muistavan jotakin ja virnisti. ”Hei, sinä olet titaani, etkö? Me tavattiin tuolla etelässä näitä titaanien pyhiä ritareita, se oli ihan ekoja reissujamme, ennen Liekkimiehiä ja kaikkea tätä. Gaggu etsi elämän lähdettä. Jos sinä olet semmoinen ritari, mutta petyit siihen ja ryhdyit palkkasoturiksi kun et osannut muuta elämää kuin sotaa. Meneekö nappiin?”

    Katse visiirin takana tuntui vihdoin rauhoittuvan, mutta pysyi maassa. Hän katsoi pimeään metsään kuin peittääkseen kasvonsa keskustelutoveriltaan, vaikkei mitään voinutkaan nähdä naamion takaa. Jo pelkästään se tuntui tahtomatta viestivän, että Metorakk oli aavistanut jotain oikein, ehkä joitain pikku yksityiskohtia lukuunottamatta.

    Amazua huokaisi, tällä kertaa kuuluvasti. “Mutta se oli omaa syytämme”, palkkasoturin ääni löysi jälleen voimaa. Mutta hän ei kuulostanut enää katkeralta tai vihaiselta, vain kuin itseensä pettyneeltä. “Pistimme kaiken likoon pelkkien satujen varaan, ja maksoimme hinnan.”

    ”Mata Nuin enkelit on sadisteja, jotka tuhoaa kansoja huvikseen”, Metorakk tuhahti. ”Eipä se ihan kauhean ylevää kuvaa itse päätyypistä anna. Mutta siis teidän syytänne? Uskotko muka vielä, että Mata Nuita kiinnostaa?”

    Amazuan pää nousi jälleen hieman pystyyn. Oli kuin se, mitä hän olisi seuraavana sanomassa olisi jotain mitä hän olisi pitänyt suurimpana vakaumuksenaan jo vuosia.
    “Joko häntä ei kiinnosta, tai häntä ei ole olemassa”, palkkasoturi sanoi. “Enkä tiedä, kumpi olisi pahempaa…”

    ”Joten et taida enää uskoa mihinkään? Alan ymmärtää, miksi edes olet meidän skakdien jengissä.” Zakazin sota oli tuhonnut monen uskon, ja se oli mistä Liekkimiesten kaltaiset ryhmittymät olivat löytäneet hedelmällisen maaperän kasvaa.

    “Uskon kyllä”, Amazua korjasi sukkelasti skakdin olettamuksen. Metorakk kohotti kulmiaan hieman.

    Ensimmäistä kertaa koko keskustelussa Amazua alkoi liikahti lainkaan istuma-asennostaan. Palkkasoturi kurotti toisella kädellään selkäänsä. Hän poimi sieltä sormiensa väliin hienon hienosti kiiltävän hopeiseksi kiillotetun rataksen.

    “Rahaan?” Metorakk totesi.
    “Tosiaan”, Amazua vastasi. Palkkasoturi kääntyi hieman istumapaikallaan ja otti rennomman asennon. Hän alkoi pyörittelemään esittämäänsä ratasta otteessaan. “Se ei huijaa, uskottele tai valehtele. Ja tuntuu valitettavasti siltä että se on ainoa asia mihin voimme luottaa tässä maailmassa jossa elämme.” Palkkasoturi lakkasi pyörittämästä ratasta ja tarttui siihen lujemmalla otteella. “Koska jos meillä ei ole edes sitä, kuka tietää mihin maailma menisi…”

    ”No jaa”, skakdi kohautti olkiaan. ”Jotenkin tuo kuulostaa helvetin masentavalta. Sanoisit edes rehellisesti, ettet enää välitä jutuista sen sijaan että satuilet filosofisia jostain muttereista.”

    Amazua hätkähti hieman, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään. Skakdin sanat tuntuivat saavan palkkasoturin varmuuden kuin vedetyksi tuosta vain alas viemäristä.
    “E-ei, m-minä…” Amazua yritti sanoa, mutta mikään sanoista ei lähtenyt kyllin kuuluvasti pois palkkasoturin metallisen maskin läpi.

    Metorakk jatkoi mutinaansa. ”Vähänpä sillä rahalla tekee juoksuhaudassa. Tai kun olet nääntymässä aavikolla nälkään. Aivan järjetön tavoite elämälle. Mutta tietty koko haarniskasi ja voimasi taitaa olla lähinnä rahalla eikä tahdolla hankittua.”

    “Minä…” Amazua ei enää tunnistanut puhuvansa enää vain ajatuksissaan. Jälleen kerran palkkasoturin pää alkoi hiljalleen elehtiä levottomasti.

    ”Sinulla on aina tuota filosofiaasi, mutta kun ei asiat ole niin monimutkaisia. Sanoit sen itse, Suurta Henkeä ei kiinnosta hittoakaan. Korvasitko sinä oikeasti ’Kohtalon’ rahalla?”

    “Ole hiljaa…!” Amazua mutisi mielessään. Hän alkoi hengittää aina vain raskaammin.

    ”Kuule me olemme oikeasti aika samasta puusta”, Metorakk jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei oikeastaan ollut edes katsonut Amazuaa, keskittynyt vaan grillitikun veistämiseen. ”Kun sitä myöntää, ettei millään ole mitään väliä, niin ihmeesti vapautuu huolista.”

    “OlehiljaaolehiljaaolehiljaaOLEHILJ-…”

    ”No mutta täälläkös on kaksi suosikki-lieggimiestäni!” Kenraali Gaggulabio julisti ja levitti käsiään. Hän asteli löysästi nuotiolle. ”Mainiota nähdä teidän tulevan niin hyvin juttuun. Kun Operaatio Lieggiguolema alkaa, teidän on taisteltava yhdessä kuin vanhat aseveljet. Luotettava toisiinne kuin sotilaat luottavat! No niin, tehkääs tilaa, mistäs te olette oikein puhuneet?”

    Amazuan pää oli kääntynyt välittömästi kenraalia kohti kuultuaan tämän äänen, joka tuntui kuin pelastukselta. Vaikka hetki olikin lyhyt, hänestä tuntui kuin olisi tarvittu ikuisuus yrittää koota itsensä. Kumpikaan skakdeista ei ollut huomannut palkkasoturin hiljalleen kiihtyvää hengitystä ja vapinaa. Mutta se alkoi olla ohi.

    Gaggulabio istuutui kaksikon väliin ja avasi paketin ruskeaan paperiin käärittyjä knakkimakkaroita. Penkin takana oli noin sata Metorakkin huvikseen veistämää grillitikkua, joista kenraali otti itselleen yhden. Hän pujotti siihen makkaranpätkän ja katsoi sitten Amazuaa.
    ”Niin, syötkös sinä, kun on tuo kypärä ja kaikki”, Gaggulabio sanoi kuin olisi unohtanut jotakin tärkeää. ”Kai sinä syöt ihan normaalisti? Olisi kurja kohtalo olla töissä minulla, eikä voida edes syödä.”

    Amazua oli vielä hetken tasannut hengitystään, mutta kenraalin alkaessa puhuttelemaan tätä oli onnistunut jotenkuten käyttäytymään taas normaalisti. Hän tiesi, että hänen piti keskittyä isoimpaan asiaan mitä oli tekeillä; esimiehensä kanssa puhumisen.
    “En…” Amazua huomasi sanojen muodostamisen olevan edelleen vaikeaa. “…ole nälissäni, kenraali.”

    Gaggulabio kohautti olkiaan, puraisi palasen vielä kylmästä makkarasta ja laittoi loput tulelle.
    ”On tuossa kaljaakin”, hän sanoi ja potkaisi mukanaan tuomaa kangaskassia.

    “Ei… kiitos”, palkkasoturi vakuutteli vaivaantuneena.

    ”Eipä se mitään, jää enemmän minulle”, kenraali nauroi makeasti ja avasi jo yhtä tölkkiä.

    Metorakk otti alkoholittoman, ja oli myös pujottanut makkaran oman tikkunsa päähän. Hän nojasi polviinsa sitä grillaillessa.
    ”Niin, me tässä tosiaan tutustuttiin toisiimme hieman paremmin”, hän virnisti Labion suuntaan.

    ”Erinomaista, erinomaista”, Labio mietiskeli. ”Sehän tässä on homman ydin.”

    Vaikka Amazua oli melkein ehtinyt korjata asentonsa ja hengityksensä, Metorakkin letkautus tuntui heittävän palkkasoturin psyykeen jälleen hieman takapakkia. Tämä loi sekunnin murto-osan katseen sinisen skakdin suuntaan, mutta pian teki taas parhaansa kootakseen itsensä.

    Labio alkoi jaaritella päivästään. Laivaston uusi kelluva leipomo toimi erinomaisesti, ja oikeastaan jutut koskivat lähinnä sen tuotanto- ja myyntiketjuja, joissa vilisi lukemattomia nimiä. Metorakk tunsi niistä aika monta, mutta häntä ei erityisesti kiinnostanut se puoli Liekkimiehien toimintaa. Aina välillä Amazua ei osannut olla varma mitä mieltä olla kenraalistaan. Pitkään palkkasoturin Mysterys Nuille saapumisen jälkeen Labio oli muille joukkonsa skakdeille ominaisesti puhunut vihollistensa tappamisesta, mutta oli alkanut myydä näille leivonnaisia, ilman myrkkyä tai muuta tappavaa, vaan puhtaan rehellistä liiketoimintaa. Vaikkakin Amazua oli hämmentynyt, hän tunsi senkin läpi jollain tasolla arvostavansa rehellisiä suoraselkäisiä liiketoimia.

    ”No, Amazua, mites sinun soluttautujillasi menee?” Gaggulabio kysäisi kuin muina miehinä. ”Ollaanko pian asemissa tekemään vähän tuhoja? Ai helvetti tämä makkara on kuumaa.”

    ”Jos niistä on siihen”, Metorakk mutisi.

    Amazua oli tässä vaiheessa täysin palautunut jykevään suoraselkäiseen asentoonsa istuimellaan. Melkein kuin koko aiempaa kohtausta Metorakkin kanssa ei olisi koskaan tapahtunut. “Juuri noin, hautaa se…” palkkasoturi hoki itselleen mielessään parhaansa mukaan.

    Amazua aloitti: “Operaatio on suoriutunut hyvin. Matoranit ovat käyttäneet aikaa hiljalleen rakentaakseen luottamusta Bio-Klaanin väen kanssa. He ovat saaneet majapaikan, osa heistä pestin linnakkeen erilaisiin työtehtäviin. Merkittävin on työpaikka Klaanin sotakalustoa säilyttävälle Telakalle. Eräs heistä on myös töissä Kahviossa, jonka ovat kuvailleet olevan ilmeisesti yksi linnakkeen sydämistä.”

    Labio hieroi leukaansa. ”Mainiota, mainiota. Sabotaasista oltiin sovittu, mutta mites, olisiko niistä salamurhiin? Nehän on entisiä Kapteeni Notfunin piraatteja, oletan heidän olevan kylmäverisiä tappajia kuten kapteeninsakin.”

    “Korkeintaan he voisivat tappaa jonkun vahingossa…” Amazua mietti itsekseen hetken, mutta vastasi pian asiallisesti: “Salamurhien miettiminen on kenties liian aikaista operaation tässä vaiheessa, ottaen huomioon miten moinen voisi aiheuttaa koko linnakkeen laajuisen hälytystilan lukiten matoranit pois mahdollisesti arvokkaista paikoista.”

    Tässä vaiheessa myös Metorakk puhui kenraalilleen. ”Salamurhat eivät ole kovin hyödyllisiä operaation tavoitteen huomioon ottaen. Kyllä siellä tulee porukkaa kuolemaan suoremminkin.”

    ”Hmm, totta, totta”, Labio myönsi ja avasi toista kaljaansa.

    “He kuitenkin”, Amazua sanoi väliin, “ilmoittivat olevansa valmiina suorittamaan tulevina öinä salaisia hiiviskelytehtäviä sekä Telakalle että linnakkeen vaikeampiin osiin. Tämä voi olla suureksi eduksi tietosodankäynnin kannalta.”

    ”Parempi, jos linnan väen huomio on väärässä paikassa”, kenraali nyökkäili. ”Tiedättekö, kun me tapasimme ensimmäistä kertaa armaan ’Allianssin’ johdon kanssa, niin me puhuttiin näistä soluttautujista. Minä vähän naureskelin, että mikä homma. Mutta kyllä minun pitää myöntää, että hyvää työtähän sinä olet Amazua tehnyt tämän asian kanssa. Rlorzedtin osastokin on alkanut saada oikeanlaisia tuloksia. Ne virus-hommat on melkoisen hankalia, mutta sillä äijällä on puolet aivoista korvattu tietokoneella ihan syystä. Että kyllä tässä alkaa palaset loksahdella kohdalleen.”

    Amazua nyökkäsi kenraalinsa antamalle arvostukselle. Skakdikaksikon siirtyminen kahdenkeskisiin vuoropuheluihin soi Amazualle pienen hetken aikaa koota mietteitään sodasta. Hän oli kuullut vaikuttavia tarinoita vain yhden klaanilaisen, olikohan nimi “Killjoy”, johtamasta operaatiosta nazorakein satamaan ja siitä miten moinen yllätys oli ollut suuri isku näiden joukoille. Puhumattakaan tyhjäksi tehdystä Rautasiiven tulitusnäytöksestä. Palkkasoturin oli vaikeaa olla olematta vaikuttunut siitä, mitä klaanilaiset olivat saavuttaneet. Nurkkaan ajettu kuma-nui voi aina olla yllättävän vaarallinen, sen Amazua oli pitkällä urallaan huomannut monesti.

    “Olen miettinyt”, Amazua jatkoi skakdien sanavaihdon välissä, “millaisellakohan tavalla nazorakien johto on mahtanut suhtautua erilaisiin katastrofaalisiin takaiskuihin…?”

    Gaggulabio katsoi tätä ja söi suunsa tyhjäksi. ”No siis kyllähän niitä pännii”, hän sanoi saman tien. ”Mutta kun pyörität niin isoa imperiumia – varmaan kymmeniä tuhansia täysin lojaaleja mänttejä – niin ei siinä paljoa oikeasti menetetä. Ei se sataman iskukaan oikeasti tehnyt pysyvää vahinkoa, vaikka kyllä siitä taisi päitä putoilla kun syyllisiä etsittiin.”

    Amazua hieroi mekaanisella etusormellaan naamionsa leukakohtaa hetken mietteliään. “Olette viettänyt aikaa Kenraali 001:n kanssa”, palkkasoturi viesti katseellaan osoittavansa sanansa skakdikenraalille, “miten mahtaisitte kuvailla nazorakien kenraalia johtohahmona?”

    ”Hemmetin tylsä”, Labio vastasi. ”Osaa asiansa kyllä. Mutta siis, en tiedä mitä hän tahtoo. Selvästi uskoo todella kovaa johonkin, hänhän on sairaan vanha ja kai pyörittänyt imperiumia aina, semmoinen Ötökkä-Varjottu. Ja no, ei sitä palkan maksajaa kannata mennä haukkumaan. Torakoille on kertynyt valtava määrä ryöstösaalista eri saarilta, ja ne on sitä sitten realisoineet meille valuutaksi… että suoraan sanottuna työnantajista paremmasta päästä. Ainakin palkka tulee säntillisemmin kuin Nektannilta aikanaan.”

    “Uskoo…” Amazua lainasi Labiota päässään. Johonkin abstraktiin tai konkreettiseen kenties, hän arpoili mielessään. Hän oli Labion palvelukseen astuttuaan viettänyt vain hieman aikaa kontaktissa nazorakien kanssa, eikä sen tähden ollut osannut muodostaa kunnollista kuvaa näiden kulttuurista. Johtajia, sotilaita ja työläisiä. Mutta mihin se kaikki perustui? Jonkinlaiseen aitoon ja karismaatiseen johtajuuteen kenties? Vai olivatko nazorakit jonkinlaisia varhaisessa kehitysvaiheessa olevia otuksia, joita vielä hallitsivat luonnon lait? Vai kenties…?

    Amazua päätti pysäyttää ajatuksensa ollakseen pahoittamasta mieltään.

    “Joka tapauksessa”, Amazua jatkoi, “on vaikea kieltää ettenkö olisi kiinnostunut tutustumaan nazorakien johtoportaaseen ja näiden johtamispsykologiaan. On eittämättä aina tärkeää tuntea ne joiden kanssa työskentelee”

    ”Hmm”, Labio mutisi. ”Oikeasti olen puhunut Ykkösen lisäksi lähinnä Seiskan kanssa, ja se varmaan murhauttaisi minut jos sanoisin tästä asiasta mitään. Mutta mitäs tässä kaverien kesken. No siis, jos sinua oikeasti kiinnostaa niin voisit tulla ’henkivartijaksi’ kun piipahdan gaalassa tuolla Pesän puolella, mitä ne suunnittelee. Siellä ainakin on johtokuntaa. Hyviä paikkoja verkostoutua! ”

    Amazua ei ehkä odottanut termiä “gaala” ja “nazorakit” samassa lauseessa, mutta oli vaikea erottaa oliko termi jonkinlaista skakdikenraalin vitsailua.

    ”Kuulin, että Kenraali 001 on torakoiden paras miekkamies”, Metorakk kertoi. ”Minusta se on hyvä merkki sotajohtajasta.”

    ”Ei kuule Amazuan pitäisi tavata se yksi eversti”, Gaggulabio riemastui. ”Se metallitorakan pirulainen. Jos vaikka voisitte vaihtaa käsiä”, hän läimäisi Amazuaa olkapäälle. Amazua ei tiennyt miten oikein reagoida kommenttiin.

    ”Haarniskoita ne ainakin osaavat suunnitella”, Metorakk myönsi. ”Kun nyt olisivat vähän yritteliäämpiä rintamalla…”

    Gaggulabio kohautti olkiaan. ”Mitä pitempään ne jahkailee, sitä enemmän me nostetaan niiltä palkkaa ja tehdään omia sivubisneksiämme. Malja sille! Tai kalja, heh heh. Ja tulevalle operaatiolle!” Tämä nosti kaljansa. Metorakk teki samoin. Malja ei ehkä ollut kovin juhlallinen. Ei sillä niin väliä.

    Amazua päätyi valumaan takaisin oman päänsä sisään aavistaen, että merkittävimmät keskustelut tältä istumalta oli käyty. Valitettavasti hän tunsi edelleen suurta epävarmuutta siitä, miten kuvailisi matoranmerirosvoilleen tulevan operaation…

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan IV

    Meri

    Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.

    Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.

    Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.

    Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.

    Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.

    Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.

    Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.

    Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
    ”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”

    Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.

    Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.

    Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.

    Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.

    Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.

    Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.

    Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.

    Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.

    Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.

    Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.

    Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.

    Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.

    Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.

    Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.

    Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.

    Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.

    Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.

    Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.

    T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.

    ”Astu sisään, Allianssin kuriiri!” hunnutettu lisko lausui.

    Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.

    T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.

    Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.

    ”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.

    Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.

    ”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
    ”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.”

    Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.

    ”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”

    Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.

    ”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”

    ”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”

    Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.

    ”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
    ”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.

    ”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”

    Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.

    Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.

    Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.

    T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.

    Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”

    Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.

    Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.

    Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.

    ”Tervetuloa.”

    Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.

    Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.

    Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.

    Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.

    Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
    ”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”

    Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.

    ”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
    ”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”

    Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.

    ”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
    ”Ilmeisesti.”

    Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”

    Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”

    Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
    ”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”

    Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.

    ”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.

    Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.

    ”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
    ”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

    Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.

    ”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”

    Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.

    ”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”

    Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.

    Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”

    Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.

    ”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”

    Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
    ”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”

    Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.

    Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”

    Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”

    Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
    ”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
    ”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”

    Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
    ”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”

    Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.

    “Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.

    Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”

    ”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.

    Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.

    Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.

    ”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
    ”Onko tuo…” Racxel aloitti.
    ”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
    ”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.

    Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
    ”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.

    Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
    ”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
    Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”

    Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”

    ”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”

    Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
    ”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.

    ”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?

    ”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.

    ”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.

    Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
    ”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
    ”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”

    Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä.
    Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.

    ”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”

    ”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.

    Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”

    Nahkateltan ahdas tunnelma tiivistyi entisestään. Viimeiset raikkaat savut kohosivat sinivihreästä hiilloksesta.

    Aika vaikutti pysähtyvän.

    ”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.

    Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!

    Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
    ”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”

    Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.

    Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…

    Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.

    Radiopuhelin rahisi jälleen.
    ”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”

    Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
    ”Niistäkään.”

    Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”

    Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”

    Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.

    ”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.

    Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.

    Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.

    Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.

    Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”

    Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.

    Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.

    “Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.

    ”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.

    “Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
    “Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
    Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”

    Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
    ”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”

    Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.

    “Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.

    “…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
    ”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
    “Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
    ”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.

    Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
    ”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.

    “Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
    Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
    “Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
    Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
    “Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
    ”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”

    “Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.

    Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan II

    Lehu-metsä

    Vänrikki Werekk oli sangen tympääntynyt läpi metsän ryömimiseen. Tai siltä se oli ainakin tuntunut, kun maasto oli osoittautunut mahdottomaksi ajaa moottoripyörin. Metsän luoteisnurkat olivat inhottavan märät ja upottavat. Kirottu suo vaani aivan lähellä.

    Onneksi skakdiupseeri oli jättänyt Veljeskunnan saarelta tuomansa tavaran pääosan sataman virkaa toimittaneeseen luonnonlahteen rannikolle. Sinne oli jäänyt myös ne puolisataa skakdia ja raskaat Nektann-plasmatykit, jotka saaren taisteluissa olivat olleet. Werekkin mukana oli vain pari luottomiestä työntämässä tympääntyneinä moottoripyöriä kohti tukikohtaleiriä.
    ”Hepo vieköön”, Werekk kirosi karttaansa. ”Ihan turhia nämä kartturit näillä main. Ei tässä edes pitänyt olla kosteikkoja.”
    Hän arvosti järjestystä ja täsmällisyyttä. Etenkin kartoissa. Karttojen kanssa hän oli hyvä. Erityisesti xialaisten merikarttojen. Ne olivat tarkkoja, yksityiskohtaisia ja erehtymättömiä.
    Sen sijaan kartta, jonka kanssa he olivat Välisaarilla jumissa, oli vanha ja selkeästi ilman nykyteknologiaa tehty.

    Siinä kaksimoottorista Benzek-pyöräänsä eteenpäin työntäessään vänrikki ei voinut olla miettimättä, miten mahtava hevonen olisi siinä tilanteessa.

    Mikä hevonen, joku voisi kysyä. Nehän olivat tarua!

    Aivan, tarua. Mytologiaa. Mystiikkaa. Hevologiaa.

    Mutta ei se muuttanut sitä, että Werekk olisi halunnut tilanteeseen hevosen.
    Oikeastaan mihin tilanteeseen tahansa.
    Mutta erityisesti maastossa rämpimiseen.

    Oi, niiden lihaksikkaat raajat, kiiltelevä lyhyt harja! Niiden voimakkaat hampaat ja muodokkaat turvat! Niiden prototerästäkin kovemmat kaviot, jotka tallaisivat tiensä läpi mistä vain!

    Vänrikki Werekk oli niin sanotusti hevosmies. Komeilihan moinen tarunhohtoinen peto hänen kuparinkuultavassa haarniskassaankin monena kappaleena. Hänen mökissään Zakazilla hänellä oli monia kirjoja aiheesta – zakazlaisen kirjallisuudenhistorian suuria klassikoita ajalta jolloin Mahrikuninkaat hallitsivat: Koningaskunnan legenda, Hepovaaran laulu, Kavionkopse kuoleman edellä – kaikki ne!

    Hänen suuri sotilaallinen esikuvansa oli ehdottomasti myyttinen suurkoningas, Keksikak. Tarina siitä, miten tämä yönmusta soturikuningas oli voittanut tuhatpäisen lohikäärmelauman vain kolmellakymmenellä hevosella oli niitä inspiroivimpia – he olivat hyödyntäneet maaston tuntemusta, yllätystä ja harhautusta saavutttaakseen voiton, joka pelasti koningaskunnan.

    Myöhemmin sodan ninja-akatemia oli ammentanut oppinsa samoista lähteistä. Werekkistäkin olisi varmaan tullut tuon mystisen aselajin kunnianarvoisa jäsen, ellei hän olisi loukannut selkäänsä jäätyään tahtorakin alle. Siinä oli mennyt hänen taistelijan uransa sekä uljas harjansa.

    Tai harja oli oli vielä, mutta se repsotti vähän epämääräisesti. Niinkuin hevosilla.

    Taistelija hän ei tosin enään ollut. Selkä ei erityisemmin pitänyt siitä. Komentaja ja organisaattori, se se hän oli. NINJA-ryhmän koordinaattori, Lieggimiesten huollosta ja hankinnoista huolehtija. Kyllä hän kentälläkin oli paljon, etenkin kun kyseessä olivat tykistö-operaatiot. Werekillä oli sellaista täsmällisyyttä ja organisointikykyä, jota kovin monelta skakdi-palkkasoturilta ei löytynyt.

    Niin, ne hevoset. Sellainen olisi ollut tosi hyvää seuraa siinä maastossa.
    Onneksi leirin valot näkyivät pian, eikä hevoset olleetkaan tarpeen. Skakditiimi huokaisi helpotuksesta saapuessaan tukikohtaan. Zakazinkielinen kyltti varoitti miinoitteista tiettyjen puiden väleissä. Korkealla männyissä tarkkaili pari miestä ympäristöä.

    He jättivät moottoripyörät suureen katokseen, joka oli väsätty periskakdilaiseen tapaan pressuista ja tukeista. Siellä oli myös sekamelska polttoainetta, ammuksia ja aseita.

    Werekkin kotiseuduilla Vors-Korissa olisi moisesta joutunut sotaoikeuteen. Viherskakdi huokaisi ja määräsi pari teltankulmalla tupakoimassa ollutta hammasmiestä järjestelemään tavarat turvallisemmin.

    Vänrikki marssi ensi töikseen johtotelttaan, jossa pönäkän kenraalismiehen sijaan istuskeli sininen skakdisaatana. Komentajan virkaa toimittava Metorakk oli paraikaa radiolaitteet korvilla:

    ”Alus löytyy, Raj. Pääsette sillä torakoiden ohi”, hän vastasi linjan toisessa päässä olevalle. Ääni oli juuri se kylmä ja tylsä, jollaisena heposkakdi sen muistikin. ”Lähetän sen tavalliseen paikkaan Haederaan.”

    Xar-Nekkin teurastaja sysäsi kuulokkeet pöydälle suivaantuneena häiriöstä. Hän ei tosin puukottanut tulijaa välittömästi huonta tuultaan lievittääkseen. Ei siksi, että tämä olisi ollut Möygydysbrigaadin kolmanneksi korkein, vaan siksi, että hän sai vihdoin jonkun tarpeeksi osaavan hoitamaan palkkasoturifirman paperinpyörityksen. Werekk oli siihen juuri oikea mies.

    ”No terve”, vesiskakdi tervehti. Hänessä kaikki oli terävää ja ikävää. Torakkaelementtejä täynnä oleva haarniska kiilsi hopeaa lyhtyjen valossa.
    ”Labioko on poissa?” vänrikki kysyi.
    ”Xialla”, Metorakk vastasi. Hän oli juuri ehdottamassa Vors-Korin jurmulle, että tämä voisi ottaa komennon loppuajaksi, kun valkea skakdi, Suhatt nimeltään, syöksyi telttaan sisään.

    ”Kenraali saapui juuri!” Metorakkin lähetti ja mekaanikko ilmoitti hätäisesti. Rautaskakdi oli lyhyt ja koukukas, mutta vikkelä – ehkä nuorimpia koko Galmangööristä. Tyttö ei tosin pystynyt vieläkään katsomaan veden skakdia silmiin kertoessaan viestejään.

    Ehkä se oli ihan hyvä. Viime lähetille ei nimittäin ollut käynyt aivan liian hyvin.

    Kaksikko ei aikaillut, vaan marssi ulos.

    ”Hoi, miehet! Olen palannut!” kuului syvä baritoni. Ääni, jonka karisma oli Lieggimiehet yhteen kasannut!
    Kaksi komentoskakdia marssivat ulos teltasta ulos. ”Oli aikakin”, veden skakdi murahti hampaidensa välistä.
    ”Aah, Metis ja Hepo! Pitäneet paikat pystyssä, luulen”, Gaggulabio tervehti kädet ylhäällä. Hänen purppurainen pukunsa oli saattanut näyttää äärimmäisen tyylikkäältä ja charmantilta Steltin seurapiireissä, mutta siellä metsän keskellä se näytti vain typerältä.

    Mutta se ei ollut typerin asia, joka Labiolla oli.

    Typerin asia oli ne kaksi kivipaatta, jotka seisoivat typerän näköisinä kenraalin takana.

    Kyllä, ”typerä” oli juuri se sana, joka tiivisti otukset täysin.

    ”Ne-ne ovat kivipaasia”, Metorakk katsoi niitä tyrmistyneenä.
    ”Skarararin typerän näköisiä kivipaasia”, Werekk täydensi.

    ”Tässä”, Labio teki suurilla käsillään ympyrän ilmaan, ”ovat Möykyttäjäveljekzet.”

    ”Durr”, veljistä toinen totesi.
    ”Durr”, toinen vastasi.

    ”Möykyttäjäveljekset?” siniskakdi kysyi.
    ”Möykyttäjäveljekzet”, kenraali totesi hymy pulisongeissa.
    ”Mitä me teemme niillä.”
    ”No möykytämme. Ne ovat kylmäverisiä tappajia!”
    ”Onko niillä edes verta.”
    ”He ovat uusin osa Gagun Guoletusguntaa. Hilpeitä veikkoja, sanon minä. Toimivat henkivartijoinani.”

    Henkivartijoina, hyvä. Se tarkoitti, ettei Metorakkin tarvinnut katsella typeriä kivipaasia kentällä.

    Lisäksi, Gagun Guoletusgunta? Kuten sanottua, vanhan leipurismiehen runot eivät olleet koskaan mitään parhaita.
    ”Mitä muuta Xialta?” murhaajamestari kysyi pyrkien parhaansa mukana sulkemaan kivipaadet ”älä välitä”-sektorille aivoistaan.

    ”No aika hurmaavaahan siellä. Outo sää, tosin. Järjestelin talveksi ammus- ja muonakuljetukset. Minusta tehtiin juttu johonkin vortiksilehteen. Yksi aratyghläinen kalaparoni pyysi meitä leipiinsä, mutta Kentsu maksaa enemmän. Sanoin sille, että tämän sodan jälkeen.”
    Sinirakk murahti hyväksyvästi.

    ”No, mitenkä täällä on tosiaan mennyt?” kenraali kysyi ottaessa takkia päältään. He kulkivat suureen komentotelttaan ohi leirinuotion.

    ”Amazuan soluttautumisoperaatio etenee”, Metorakk totesi. ”Listimme koillismetsästä ne kannibaalimiehet. Poltimme kylät.”
    Labio hörähti ja asetti tyylikkäät purppuratamineensa lipastoon, joka oli täynnä vastaavanlaisia karismaattisia steltläisräätälöityjä asusteita.
    ”Torakat polttivat koko Lintusaaren”, Werekk jatkoi. ”Tuli kiire poistua paikalta. Kohtasimme ussalien Vartijan ja jonkun pähkähullun pikkumiehen ennen sitä. Ei sieltä hirveästi mitään hyödyllistä irronnut, meillä on kaksi aluksellista sen viidakon otuksia ja kasveja tuolla. Ehkä jotkut hörhöt maksavat sinisistä apinoista, en tiedä.”
    ”Myyntihommista puheen ollen, mitenkäs Ikneramin hommat ovat edenneet?” gaggusgagdi kysyi koko ruskeahaarniskaisessa komeudessaan. He kolme istuutuivat Labion mahonkisen työpöydän ääreen. Siniskakdi irvisti, kun kenraali sytytti yhden iänikuisista sikareistaan.

    ”Uikuttaa edelleen”, vastasi gaggosmies.
    ”Olisit voinut olla ampumatta sitä sen kaveria silloin”, Labio totesi tuprutellen steltläistä. ”Masentunut myyntimies ei ole kovin käytännöllinen.”
    ”Sinä tiedät minut, kun olen kentällä”, Metorakk sähähti. ”Ja tiedät, että en halua halpoja kopioita Vartijoista lähelleni. Ne miehet olivat tappajia, ja niiden miesten aseet olivat tappamisen siveltimiä. Ilevhov oli pelkkää pilkkaa.”
    Kenraali huokaisi. ”Okei, antaa olla. Haluan vain kauppamieheni taas käyttökelpoiseksi. Olemme tienanneet etelän kyliltä aika pirun hyvin.”
    ”Emme niin hyvin kuin tienaisimme ryöstämällä ne”, Metorakk protestoi.

    ”Ussaltornin väkeä on näkynyt etelärinteiden suunnalla. Suurkylän lähistöllä. Niillä on sissijoukkoja täällä, sanon sen”, vänrikki Werekk puuttui peliin. ”Barakonnin miehet kertoi, että niiden jousimiehet ovat maailman parhaita. Pystyvät kaatamaan miehiä satojen metrien päästä, kun ollaan metsän eteläisillä aukioilla. Iskevät tulinuolin näkymättömistä. Katoavat kuin olisivat vain yksi mies.”
    Skakdi otti pöytälaatikosta suuren nahkakartan ja taitteli sen auki. ”Sitten on vielä raptorimiehet, jotka sitovat Targarrin miehet. Nyt tosin kun Lintusaaren operaation joukot palasivat, meillä on aika hyvä iskukyky-”
    ”-mutta se menee Oberaatio Lieggiguoleman valmisteluun”, Labio vastasi. ”Kuten tiedätte!”

    ”Operaatio Liekkikuolema”, Metorakk vastasi. ”Sen onnistumismahdollisuudet eivät näytä erityisen hyviltä.”
    ”Minä luotan heihin täysin”, kenraali vastasi. ”Joten valmistaudutaan! Siitä tulee kaikkien aikojen isku, äijät.”

  • Operaatio Kehveli osa II: Omituisten otusten kerho

    Bio-Klaanin linnake

    Jalkapuoli bo-matoranmerirosvo tallusteli tiuhaan tahtiin kolmen muun matoranin konkkaronkka kannoillaan. Kukin nelikosta kantoi ahtillisen tasajaon mukaan luokiteltua osaansa myöhäisillan ruoka- ja juomaostoksia.

    Merirosvomatoranit olivat saapuneet “Klaaniin” jo melkein pari päivää sitten. Ensimmäisen päivän matoranit olivat käyttäneet linnakkeeseen tutustumiseen. Ensimmäisen yönsä piraatit olivat viettäneet melko täyteen varatussa asuntolassa yrittäen laatia jatkosuunnitelmia. Nyt toisena päivänä kukin oli tahollaan käyttänyt aikaansa mahdollisten tilapäisten työpaikkojen etsimiseen kyetäkseen soluttautumaan tähän yhteisöön vieläkin paremmin.

    Tokka oli johdattanut neljä toveriaan Klaanin linnakkeen Telakaksi kutsutun teollisalueen länsikulmille. Paikka oli melko syrjäinen ja melkein hylätyn oloinen. Koko alue tuntui koostuvan erikokoisista, melko vähänkäytetyistä varastomajoista ja erinäisistä jäteromukasoista, mikä loi melko kolkon ja kylmän tunnelman. Mutta jos jotain hyvää piti keksiä, ainakaan lähitienoilta ei kuulunut kauheammin meteliä. Ja raikas merituuli riitti joten kuten suodattamaan likaisen metallin kylmän hajun.

    Puujalkaa seuraavaan kolmipäiseen seurueeseen kuulunut Nany kyseenalaisti vahvasti “Ryhmä Pakaran” (Pakari + Kakama) paikantaman parhaan majoituspaikan sijainnin olevan juuri täällä. Täällä kolkolla ja likaisella tunkiolla. Ga-matoran ei ainakaan kehdannut väittää että Tokka olisi eksynyt, olihan tällä heistä paras suuntavaisto. Mutta kun otti huomioon että mukana olivat olleet myös Gatta ja Paku, saattoi olla että onu- ja po-matoranin käsitys hyvästä paikasta oli jälleen kerran ollut vain totaalisen perseestä.

    “Noniin, ihan kohta ollaan perillä!” Tokka kuulutti.
    Avaralla alueella pienikin voimakkaampi puhe tuntui kaikuvan ainakin kilometrin säteelle.

    Valokivilyhtypylvään laella istuskeleva huivipäinen Lyan tähysteli juuri muiden matoranien tulosuuntaan.
    Naisia näkyvissä… huivipään pettämättömät silmät viestivät. Eihän koko piraattikonkkaronkkaan kuulunut kuin yksi nainen, mutta Lyan ei ollut koskaan ollut niin pikkutarkka.

    Le-matoran tarttui käsillään pylvään yläpään oikealle sivulle taipuvaan osaan. Matoran otti jämäkät vauhdit kieppuen käsiotteensa varassa poikittaisen tangon ympäri muutaman kerran. Lopulta vihreä salama päästi otteensa lennähtäen suoraan miltei yhden varaston oven eteen astuen ripeästi sisään.

    …

    “TA-DAAAH!” Tokka pysähtyi yhden pienen varastomajan luo.

    Se oli suhteellisen pienen näköinen ja muiden lähirakennusten tapaan ulkopuolelta jonkin verran kulahtanut ja melko likainen. Sen ruosteenruskean oven yläpuolella komeili yhtä rähjäisestä metallilevystä tehty kyltti.

    “SOIDINPESÄ” komeili selvä Lyanin kädenjäljellä aikaansaatu kasa matoranilaisia kirjaimia.

    Nany hengähti hyvin syvään. Argo nosti kulmaansa suhteellisen hyväksyvästi hieman omalaatuiselle taiteelliselle ratkaisulle. Koli puolestaan hieman hermoili olisiko kyseinen kosmeettinen seikka herättänyt liikaa huomiota ja epäileviä katseita ehkä unohtaen hetkeksi missä korvessa tämä paikka oikein sijaitsi.

    “Ihanko oikeasti?” Nany kysyi vihdoin ääneen.
    Tokka hieroi takaraivoaan hieman kiusaantuneena. “No ei ollut tässä päivällä oikein aikaa lähteä sen kauheammin laittamaan paikkaa priimakuntoon, sisustamiseen meni suuri osa ajasta…”
    Ga-matoran ei ollut vaikuttunut. “Kun tätä katselee tekisi mieli vain valua takaisin sinne ahtaaseen asuntolaan.”

    “Noh noh, ei kirjaa pidä tuomita kannen perusteella”, Argo topuutteli Nanyn kritiikkiä. “Astutaan ihmeessä sisään katsomaan mitä ystävämme ovat saaneet aikaan.”
    “Joo, tottahan toki”, Tokka myöntyi hieman empien. “Pieni hetki vaan…”

    Kolmen muun matoranin ihmetellessä puujalka painoi päänsä oikean puolen mahdollisimman tiukasti varaston ovea vasten.

    ”Senkus vaan töräytät heti puheeni jälkeen, niinkun harjoiteltiin.” Lyanin varovainen joten kuten terässeinän läpi kuuluva kuiskinta viesti.

    ”Jos tööttäätte vielä kerrankin tämän jälkeen niin saatte kumpikin ristipäästä alaselkään…” Kiron rosoinen ääni kuulutti jostain varaston sisätilojen takaosasta.

    ”No niin”, huivipään ääni kantautui jo kuuluvammin varaston ulkopuolelle. “Yy, kaa, koo…”

    Tokka tajusi saaneensa juuri aiemmin puhutun merkin. Bo-matoran tarttui ovenkahvaan. Ruosteiset saranat narisivat puujalan avatessa oven melkein ammolleen.

    Ennen kuin kolmen muun matoranin seurue ehti kunnolla katsoa sisään, saati ottaa askeltakaan, laskeutui ovensuun yläreunan takaa esiin melkein kokonaan maahan ulottuva köydenpätkä.

    Nany, Argo, ja Koli osasivat aavistaa mitä oli tulossa.

    Punahuivinen le-matoran ilmestyi liukuen alas köydenpätkää. Tämän huulet olivat supussa ja matoranin keskeltä ylös nousseet kulmat erottuivat jotenkuten verenpunaisen huivin alta.

    Nany hautasi kasvonsa ostoskannosta vapaaseen käteensä.

    Lyan tömähti varaston lattialle, vetäisten katonrajaan kiinnitetyn köyden alas, viskaten sen sivuun.
    Le-matoran suoristi asentonsa yskien hetken nyrkkiinsä avatakseen kurkkuaan. Vihreä matoran suoristi asentonsa. Vaaleanvihreän suuren kanohi haun suupielet venyivät melkein äärimmilleen matoranin suun alaosan venyessä alaspäin. Lyan oli vetänyt päälle tyypillisen edustushymynsä.

    “Hjyvä iltaa, arvoishat retkiläiskumphanini…” huivipää aloitti. Tämän raikas aksentti oli limaisempi kuin märkää purkkaa hinaava plasmaetana ja elekieli kuin hypnotisoidulla turmion kyykäärmeellä. “Shalliga minun toivotta teidät thervetulleeksi itse SHOIDINPESHÄÄN!” Le-matoran kumarsi ylidramaattisesti kädet sivuille levitettynä.

    *SWUÖÖÖÖÖGH* Pakun epämääräiseen jonkinlaista puhallussoitinta muistuttavaan teräsrullaan puhaltava pää pilkisti oviaukosta pari sekunttia.

    Ga-, de- ja ko-matoran tuijottivat ilmestystä miettien pitikö heidän olla kenties yllättyneitä vai ei.

    Mutta Lyan ei ollut vielä valmis. Le-matoran suoristi asentonsa nopealla 360 asteen pyörähdyksellä astuen ylväästi kynnyksen yli.
    “Jokkaihsen ryöwärin, merengävijän ja tuikkivan kaunottaren paratishiin.” Marakatti liikkui joka toisen sanan välissä lähemmäs kolmen piraattimatoranin tykö epämääräisin poseerauksin säestetyin askelin.
    “Huolenpithomme on exponentiaalitha ja palvelumme pellaavat kuin peliriiphuvainen Eteläishen Manteren kashinoilla…”

    Le-matoran asteli nyrpeän Nanyn eteen kumartaen syvästi ga-matoranin edessä.
    “Kaunis neiti…” huivipään ääni muuttui aiempaa syvemmäksi ja vieläkin limaisemmaksi, “pyydän mitä auliimmin että teidän kaltaisenne korkeampi olemus laskisi taakkansa minunlaiseni arvottoman lubrikanttinahkiaisen harteille ennen astumistaan paratiisin syleilyyn…”
    Le-matoran ojenti kätensä.

    No just… Nany pyöritti silmiään. Vihreän huivipään omistautuminen oli aina välillä tosi kivaa, mutta ilman vastaavia ylilyöntejä. Mutta ga-matoran ei jaksanut sanoa mitään vaan laski muovikassinsa huivipään auliiseen kouraan päästäkseen vihdoin lepäämään matoranjoukon uuteen majapaikkaan.

    Esityksestä jo toipunut Koli oli antamassa omaa kantamustaan le-matoranin käsiin, mutta Lyan asetti vapaan kätensä torjuvasti eteensä. “Ette te.”
    “…” ko-matoran jäi sanattomaksi.

    Nany asetti jalkansa punamustaruudullisen, hieman kulahtaneen ovimaton päälle pälyillen pitkin ulkopuolelta ränsistyneen näköisen varastomajan uudistettua sisätilaa…

    Majan tumma ja hieman rosoinen lattia oli keskeltä täydellisen tyhjillään ja päälystetty erilaisilla vain hieman vanhentuneen näköisiltä matoilta, joista oli näytetty kopsuttelevan suurimmat liat pois. Varaston ainoa, lialtaan läpinäkymätön ikkuna sijaitsi ovelta katsottuna oikealla seinällä, ja samalle seinälle oli kyhätty peltinen pöytälevy, jonka alla oli laatikoita, hieman naarmuuntunut mutta yhä käyttökelpoinen valkoinen jääkaappi ja leivänpaahtimesta ja vanhasta ruohonleikkurista kyhätty hellasysteemi.

    Takaseinän vasemman nurkan puolella komeili kolmikerroksinen, neljästä lattiasta kattoon ulottuvasta pystykkäisestä teräspalkista ja niiden reikiin reunoistaan tiukasti sidotuista valkoisista kankaista tehty kerrossänky, mikä muistutti suuresti matoranmerirosvojen laivan nukkumatiloista.

    Takaseinän sängyn oikealla puolella möllötti vanha ja vähän käytetty puinen työpöytä, jonka ääressä oveen selin istuva Kiro juuri nikkaroi.

    Vasemman seinän puolella oli toinen, samalla struktuurilla toteutettu kerrossänky (jonka alimmassa kerroksessa pieni onu-matoran Gatta makoili hieman levottomana) sekä vaalean ruskea, parista kohti revennyt nahkasohva, johon kakamanaamainen po-matoran oli mätkähtänyt.
    “Moido”, Paku heilautti kättään. “Miltäs näyttää?”
    Pakun kivivasara nojasi oven puoleista seinää vasten vieressään vanhoja tynnyreitä (joiden yläosat po-matoran oli ilmeisesti itse joskus aiemmin repinyt irti), joihin oli heitetty kaikki suursiivouksesta ylijääneet turhat metallinkappaleet ja muu roinat. Se olisi voinut olla mainio näky ilman samalle seinälle ripustettua vanhaa täytettyä hiilihirven päätä, joka oli näköjään jokusen vuoden varastorojun seassa nääntymisen jälkeen muuttunut hieman epäkuolleen näköisesti. Sen sarvia oltiin näköjään alettu käyttämään naulakoina.

    Koko sisätilaa valaisi joukko paksuja, sinne tänne sijoiteltuja kynttilöitä, joiden kirkkautta oli kai tehostettu lievästi jollain sytytysnesteellä.

    Loputkin matoraneista astuivat sisään ihastellen “Ryhmä Pakaran” työnjälkeä.

    “Taisi olla vähän vähemmän sotkuista kuin mitä odotit?” Tokka tökki ga-matorania vaimean toverillisesti kyynärpäärrään.
    Nany ei sanonut mitään, mutta tyytyi hymähtämään vaikuttuneena.

    “Pakko kyllä sanoa, että taisitte ylittää itsenne tällä kertaa, ystäväiseni”, Argo taputti yhä työpöytänsä ääressä nikkaroivaa Kiroa häiritsemättä tätä sen enempää.
    “Hm”, fe-matoran vastasi.

    Argo tajusi vasta nyt katsoa kuinka toinen matorankomppanian matkaan annetun kommunikaatiovälineen hyvin tarkoin lajitellut osaset lepäsivät valkoisen liinan päällä puupydällä. Samoin myös jo kasaan saatu outo johtojen ympäröimä epämääräinen lähetintä muistuttava antenniloota-asia. Pöydällä lepäsi myös koukkukäden avattu työkalupakki, jonka sisällöstä osa oli levitetty pöydälle, sekä valeasun virkaa toimittaneet mustat hansikkaat.

    “Sietääkin kelvata”, sohvalla löhöävä Paku puhisi. “Me äyät raadoimme täällä pitkin päivää siitä asti kun pistäydyimme aamusella tuolla ‘Telakalla’ neuvotteluasioissa.”
    “No minä ja Paku lähinnä, Tokka enimmäkseen pyöri kaupungilla ja Gatta tylsyyttään yritti leikkiä ylijäämäruuveilla lasersotaa.” Kiro herkeni toteamaan olkansa yli. “Onnistuttiin sitten saamaan työsuhde-etuna tällainen kiva pieni motelli täältä varastopuolelta. Näitä ei ole kuulemma käytetty muuhun kuin ylijäämätavaroiden säilyttämiseen. ‘Asettukaa minne haluatte ja käyttäkää vain kaikkea mistä jotain irti saatte’ ne sanoi.”

    Nany huomasi kääntyä katsomaan nimeltä mainittua rautapalkkikerrossängyn alapedillä makaavaa onu-matorania. Tämä ei suinkaan nukkunut, vaan vain makasi liikahtamatta selällään tuijottaen yläpuolelleen kuin tyhjyyteen. Pätkän kädet makasivat tämän vatsapanssaria vasten etusormien taputellessa villisti.

    “No voi nyt herran tähden”, Nany tuhahti näkemälleen, “et kai sinä vieläkin voi mököttää? Haemme sen pyssysi sitten takaisin kunhan lähdemme sitten jossain vaiheessa pois täältä. Yritä jo ajatella jotain muuta…”

    “Ei pysty”, Gatta vaikeroi, “en ole päässyt posauttamaan mitään kokonaiseen pariin päivään. Liipasinsormia alkaa pakottaa yhä vaan enemmän…” Gatta laski katsettaan vatsaltaan nostettuihin käsiinsä. Matoranin etusormet vapisivat kuin pakkoliikkeistä aina vain kovemmin niin että ne vaikuttivat jo liikkuvan nopeammin kuin aika.

    Tokka istahti Pakun viereen sohvalle lastattuaan säilömistä vaativat ravinteet jääkaappiin.
    “Toivottavasti ette odottaneet mitään maailman runsainta iltapalaa. Siellä on nyt lähinnä tarpeita nopeaa ilta- ja aamupalaa varten.”

    “Eipä mitiä, tämä koko linnake näyttää olevan täynnä kivoja ruokapaikkoja”, Nany tuumi. “Ai niin, siitä puheenollen, onnistuin saamaan itselleni pestin sen niin kutsutun ‘Kahvion’ tarjoilijaneitinä.”
    “No huh!” Paku möhähti. Ilmeisesti jotkut muutkin olivat ehtineet saada tänään jotain aikaan. “Milloinkohan mahtavat alkaa duunit?”

    “Heti huomenna” Nany vastasi. “Näköjään niillä on tavallista enemmän asiakkaita joten kai kaikki työkokelaat kelpaavat. Entä itsellänne?”
    “No ei tultu vielä sopineeksi mitään sen kummemmin. Voidaan kuulemma mennä sinne jo heti huomenissa.”
    “Nyt kun miettii, aamusella pieni kahviokäynti piristäisi varmaan kummasti”, Argo tuumi.

    “No siitä vaan, kunhan saatte pidettyä nuo jotkut aisoissa”, Nany kierätti osoittelevia sormiaan Pakussa, Gattassa ja Lyanissa.

    Ga-matoran kääntyi kokonaan sohvalla lepäävää kakamakaksikkoa päin. “Miten muuten siellä Telakalla oikein meni?”
    “Nnnooooh…” Tokka aloitti.

    Aiemmin

    Jalkapuoli Tokka vislasi raikkaasti vaikuttuneisuuden merkiksi. “Ryhmä Pakara” oli saapunut “Telakan” liepeille. Nelipäinen matoranjoukko tuijotti suhteellisen vilkasta satamateollisuusaluetta hieman äimistyneinä.
    Eritoten koukkuiset kätensä hansikkaiden alle kätkeneen Kiron ainoa silmä harhaili ties missä kaikissa mahdollisissa näkökentän teknisissä satamahärveleissä ja erilaisissa kuljetuslavoilla lepäävissä pienissä merialuksissa.

    Pienen Gattan mielestä niissä oli ihan liian vähän aseita.
    Pitkin Telakan aluetta hääri pitkin poikin mitä erilaisimpia joukkoja pääasiassa onu-matoraneja ja näiden joukossa myös vähän muunlaisia omituisia otuksia.

    “Hei! Katsokaas tuonne!” Tokka osoitti innoissaan porukan oikeaan suuntaan, jossa albiino steltinpeikko kantoi vaivattomasti kainaloissaan juuri lastista purettuja pinoja raskaita metalliputkia- ja tankoja yhden matoranin ohjeistuksella yhteen Telakan varastohalleista.
    “Aika vaikuttavaa voimankäyttöä”, bo-matoran ihaili.

    “No en nyt oikein tiedä…” kädet puuskassa tuhahteleva Paku oli vain hieman vaikuttunut.
    “Eikö tämä teistäkin muistuta yllättävän paljon sitä torakoitten satamaa mutta vähemmän ummehtuneen hajuinen?” Gatta tiedusteli.

    “Hieno homma hei”, Kiro torasi hiljaa, “mikset kailota salaisuuksiamme vielä vähän kovemmin…”
    Gatta tuijotti fe-matorania kummaksuneena. “Sinä et taida olla kovin hyvä näissä tämmöisissä salahommissa.”
    Kiro oli jo melkein sanomassa jotain takaisin, mutta muisti että onu-matoranin tapauksessa siitä tuskin olisi hyötyä, joten tyytyi tuhisemaan enemmät turhautumisensa ulos.

    “Jotenka, mistähän aloitettaisiin”, Tokka mietti.
    Kiro kohautti olkiaan. “Kai on paras yrittää pyrkiä suoraan tämän mestan isoherran juttusille.”
    “Mutta mistä aloitttaisimme? Ei täällä näy juuri muuta kuin erilaisia yksittäisiä otuksia ja enimmäkseen onu-matoraneja silmänkantamattomiin…”

    “No etsitään sitten joitain tosi isoja tyyppejä!” Gatta ehdotti reippaasti.
    “Tuotah”, Tokka toputteli, “ei nyt ihan ehkä kirjaimellisessa mielessä isoja. Tai mistäpä näistä tietää…”

    “Minulla on suunnitelma!” Paku nosti jämerästi etusormensa pystyyn.
    “Voi jee…” Kirolla oli skeptinen tunne.

    Paku asetti kätensä Kiron ja Tokkan olkapäille vetäen nämä lähemmäs omaa naamaansa.
    “Ehdotan että etsimme sopivan syrjäisän kolkan ja jäämme kyykkimään kunnes joku yksinäinen Telakkalainen kävelee tykö, ja sitten napataan se ja pakotetaan sitä kertomaan kaikki tieto tämän paikan meinigistä tai ettemme taita siltä poskia…”

    “Paku tuo on melko varmasti Klaanissa laitonta”, Kiro kommentoi po-matoranin ideaa. “Me jouduttaisiin vankilaan.”

    “No emmehän me nyt ihan tosissamme ketään mukiloimaan rupeaisi, vaikken aina tunnekaan omia voimiani”, Paku puolustautui. “Mutta kyllähän pienoinen uhittelu on aina vähän kivaa.”

    Tokka sormeili leukaansa.
    “…mitä jos vain kysyisimme joltain työläiseltä asiallisesti kuka tämän paikan päämies on ja mistä hänet löytää?”

    Paku vilkaisi bo-matorania harmistuneen myöntyvästi. “No ollaan sitten tylsiä.”
    “En kyllä yhtään suosittelisi että lähdettäisiin liikoja nyt pelleilemään”, Kiro varoitteli. “Tuskin kapteenikaan on tyytyväinen jos saisi kuulla että pistettiin ennen aikojaan mitään show’ta pystyyn.”

    “OLLOS TERVEHDITTYJÄ, MAANVAIVAVELJENI!!” edelle juossut Gatta kailotti iloisena kummankin ylös nostetun käden sormet rauhanmerkkiin asetettuna. Melkein koko työskentelevä Telakkaväki käännähti vilkaisemaan ilmestystä.

    …

    “…no ehkä tuollainen ei ole varsinaisesti mitenkään liian huomiota herättävää”, Tokka tuumi vähän nolostuneena.

    “Mitä jos vaan jätettäisiin tuo tänne eikä kerrottaisi muille mitään?” Kiro ehdotti melkein puolivakavissaan.

    “Mitä?”

    “Ei mitään…” koukkukäsi huokaisi kääntyen toisaalle.

    “…onpa siinä muuten aika iso ovi”, Gatta totesi.

    Merirosvonelikko oli saanut tietää että paikan pomo, “Keetonguksi” nimitetty henkilö löytyisi tähän aikaan omasta yksityispajastaan, joka kuuleman mukaan olisi juuri heidän edessään komeileva rakennus – joka olisi hyvinkin voinut oviaukkonsa perusteella olla yhtä hyvin yksi iso ajoneuvosäilytyshalli muiden joukossa.

    Pajan sisältä kuului paljon raskaiden koneiden pauketta ja paukutusta, joka kantautui jotenkuten myös ulkopuolelle puuovien läpi.

    “Että jees”, Kiro totesi. “Kukas koputtaa?”

    “Mmminä hoidan tämän!” Paku paukautti rintamustaan nyrkillään kävellen lähemmäs isoa ovea. Se oli selkeästi lujaa tekoa, eikä sellaisia kelvannut hiplata muilla kuin mahdollisimman vahvoilla miehen karskeilla kourilla.

    “Olenhan…” po-matoran seisoi suoraan oven vieressä, puristaen päättävisenä oikean kätensä jämeräksi nyrkiksi.
    “…Paku Paukuttaja!”
    “Jee!” Gatta hihkaisi innoissaan.
    “Koputa nyt vaan jo…” Kiro ärisi.

    Paku hengitti syvään sisään ja ulos. Hän nosti kätensä hiljaa ja jämerästi valmiina kumauttamaan edessään jömöttävää puista kulkuväylän tuketta. Se oli eittämättä paitsi iso myös varmaan suhteellisen paksu. Lisäksi mitä tahansa sisällä tapahtuikin, se oli ihan pirun äänekästä. Oli koputettava joko tosi lujaa ja kuuluvasti tai sitten ei ollenkaan…

    Tokka vilkaisi sivusilmällään vieressään innoissaan tulevasta esityksestä sätkivää Gattaa.

    Paku sulki silmänsä, asettaen vasemman kätensä ovea kohti kämmen edellä, vasemman jalkansa suoraan eteen ja toisen tukevasti taakse. Poseeraus antoi melkein olettaa että kakamanaama olisi ollut valmis yrittämään lyödä koko oven säpäleiksi – mikä ei po-matoranin tapauksessa vaikuttanut edes mahdottomalta urakalta – mutta tämän taaemmas asetettu, iskuvalmis oikea käsi oli taittunut yhdeksänkymmenen asteen kulmaan nyrkin alapuoli ovea päin.

    Gatta odotti innoissaan, Tokka suhteellisen uteliaana ja Kiro närkästyneenä.

    Pakun iskuvalmis nyrkki puristui entistä tiukemmaksi. Hän avasi silmänsä. Hän oli valmis…!

    Alle sekunnissa po-matoran ponnisti polvi- ja reisilihaksillaan ja sen jälkeen heilautti koko vartaloaan voimakkaasti vasemmalle, jolloin tämän oikealla takana valmiina odottanut käsi heilahti samalla eteenpäin. Paku siirsi melkein kaiken lihasenergiansa oikeaan käteensä, joka sai vartaloliikkeestä huimaa lisävauhtia, syöksyen kohti puukyhäelmää kuin hakeutuva nahjus!

    KOP

    Ruskea nyrkki kohtasi puisen oven.

    Ovi nytkähti näkyvästi taaksepäin nyrkiniskun voiman painautuessa sitä vasten kuin kiimainen jänöjussi. Näkymätön paineaalto tuntui ravistavan mukanaan oven pinnasta likaa ja tomua.

    Pieni onu-matoran huudahti innoissaan hyppien ja taputtaen. Esitystä suhteellisen vaikuttunein mielin seurannut puujalka päätti taputtaa myös vaimeasti. Hopeaa silmäpuolta puolestaan ei huvittanut yhtään antaa täysin tarpeettomalle ja ylilyövälle kohtaukselle vain osittain sen takia ettei hänellä edes ollut kämmeniä millä taputtaa.

    Po-matoran veti nyrkkinsä kauemmas. Hän otti toisessa sekunnissa saman mahtipontisen alkuasennon.

    KOP

    Paku koputti uudestaan.

    KOP

    Ja uudestaan.

    …

    Pajan sisältä kuuluva melu ja möly ei kaikonnut.

    Pakun odottava ilme kääntyi takaisin varmaksi ja jämäkäksi. Hyvä on…
    Po-matoran ei aikaillut.

    KOP

    KOP

    KOP

    Paku koputti uudestaan. Jokainen uusi isku oveen tuntui olevan yhtä vahva ja täynnä voimaa. Oven hauraimmin kiinni pinttyneet erilaiset tomuiset pintasubstanssit harisivat pois lyönti toisensa perään.

    Oviaukon takaa kantautuvat työn äänet hiljenivät pikkuisen. Kolme muuta matorania alkoi jo odotuttaa.

    KOP KOP KOP

    No nyt menee jo elvistelyksi… jo kolmanteen koputuskertaan turtunut Kiro totesi mielessään.

    “Ei tarvitse hajottaa sitä ovea.”

    Kaikki neljä matorania havahtuivat yhtäkkiä sisältä kuuluvaan ääneen. Pian sen jälkeen kaikki muut äänet sisältä tuntuivat hiljalleen pysähtyvän. Näköjään nelikko oli vihdoin saanut sen, kuka sisällä sitten puuhastelikaan, huomion.

    Paku perääntyi tovereidensa tykö yrittäen kuulostella mahdollisia askelten ääniä.

    Ja niitähän kuului. Oikeastaan yllättävän kovina. Voimakkaita, raskaita askelia. Töminää

    Matorannelikko oli häkeltynyt. Gattan puheet kirjaimellisesta “Telakan isosta kihosta” eivät tainneet olla pelkkää viatonta arvailua. Ainakaan tämän kävelyäänten perusteella.

    Raskaat askeleet oven takana kovenivat kovenemistaan kunnes pysähtyivät. Ovenkahvaan tartuttiin sisäpuolelta, ja tumma puuovi lähti aukeamaan. Sen saranat narisivat ja kirskuivat.

    Matoranien silmät ja vähän suutkin aukesivat suuresta hämmästyksestä oven avautuessa puoleenväliin.

    Suuret keltaiset jalat ottivat vielä muutaman askeleen jättimäisen hahmon astuessa kunnolla näkösälle.

    TÖMPS
    TÖMPS
    TÖMPS

    Pitkä ja leveä, koko oviaukon olemuksellaan täyttävä muinaista voimaa ja jämeryyttä huhukuva keltainen jättiläinen seisoi koko komeudessaan nelikon edessä.

    Keltaisen järkäleen kädessään kantaman, luonnottoman kokoisen jakoavaimen kiinteääkin kiinteämpi yläpää tömähti ovenpieleen jätin nojatessa sen toiseen päähän rennosti työkalua kantaneella, konerasvasta ja moottoriöljystä tahriintuneella kädellään.

    Kirkas yksinäinen silmä pyöritteli katsettaan neljässä matoranissa. Keltainen jätti mietti hetken kuka näistä oli kenties ollut se joka oli meinannut leipoa hänen ovensa uuteen uskoon. Vai oliko Kapher kenties kokeillut vanhaa koputus ja poisjuoksemis- jäynää.

    “Morjens”, jättiläisen kumea ja jämerä, mutta silti ystävällinen ja pirteä ääni kuului matoranien korvien lähietäisyydellä kaikessa komeudessaan. “Mitäs miehet?”

    “O__O” oli kolmen muun matoranin vastaus. Kiro ei jaksanut hämmästellä näkyä kovin kauaa, joten yritti ensimmäisenä keksiä jotain sanomista.

    “Niin, joo, tuota noin”, pienempi kyklooppi aloitti saaden isomman kykloopin huomion, “me ollaan vähän kuin uusia täällä, ja tuota noin, ajateltiin vähän ett..”

    “IIIEEEEEEHHHH!!!”
    Kaikkien muiden paikallaolijoiden korvia vihloi hetken Tokkan yllättävä ja kovin raastava kiljunta. Hysteerisen bo-matoranin kämmenet olivat nousseet tämän pään sivuille jalkapuolen hyppiessä hysteerisesti. Jopa jätti itse hätkähti yllättävää desibelidelisointia.

    “Voi herranjumala!” Tokkan kädet alkoivat heilua ees taas matoranin pään mukana. “Voi hiivatti! Ihan aito! Aito ja oikea ‘myyttien keltainen jättiläinen’!” Bo-matoran heitti kätensä vieressään ihmettelevän Gattan olkapäälle ravistaen tätä hetken kuin yleinen syyttäjä. “Voitteko uskoa! Elävä legenda seisoo edessämme!”

    “…öääh?” jättiläinen ei tiennyt ollako imarreltu vai vaivaantunut.

    Hysteerinen bo-matoran hypähti edemmäs jo samalla tasolla häkeltyneiden keltaisen jätin ja matoranien väliin.
    “Voi Mata Nuin nimeen! Olen aina vain kirjoista ja nähnyt erilaisia kuvituksia, mutta en olisi ikinä uskonut että pääsen näkemään moisen omin silmin! Ainakin hurja osa tutkijoista saa luvan korjata näkemyksiään, hiisi vieköön!”

    Tilanne meni, jos mahdollista, vieläkin kiusallisemmaksi kun puujalka hivuttautui ihan jätin kookkaiden jalkojen lähituntumaan silmäillen tämän ylä- ja alaruumista.

    “Oihh, miten ihanteellista muinaisen voiman puhkua…” Tokkan ääni muuttui SQUEEstä hiljaiseksi ja analyyttiseksi.
    “Vahva ja tanakka rakenne. Voimakkaat ja jämerät lihakset ja nivelet. Tällaisen kasassa pitämiseen tarvitaan varmana hyvin jämäkät sisäiset tukirangat rutosti kiinteitä panssareita…”

    Tongu vilkaisi kolmea niillä sijoillaan seisovaa matorania kuin apua etsien.

    “Pitääkö muuten paikkaansa että tuo yksi silmä on vain keinotekoinen kiikarityökalu, vaiko ihan oikea biologinen osa…?” Tokka uteli.

    “Noh, itse asiass-…” jätti oli vastaamassa.

    “Nonniin, eiköhän tässä jo ollut museonähtävyyksiä tälle päivälle.” Paku talsi vetämään innostuneen luontoretkeilijän pois keltaisen jätin kimpusta…

    Nykyhetki

    “…jaa että semmoista.” Nany ei onnistunut löytämään sanoja.
    “Ehhehee…”Tokka hieroi takaraivoaan hieman nolostunut hymynpoikanen kakamallaan. Imarreltu sekä vähän nolostunut keltainen kyklooppi oli tuntunut olevan suhteellisen huojennuksissaan kuultuaan ettei puujalka itse ollut Telakkatöiden perässä…

    “Noh”, Argo tokaisi ymmärtäväisesti, “eipä sitä ihan joka päivä pääse todistamaan silmillään myyttisen olennon olemassaoloa…”
    “Niin. Kivaa vaihtelua siihen että ne torakat näytti kaikki ihan samalta”, totesi Lyan toisen kerrossängyn yläpediltä.

    “En nyt ilmaisisi asiaa ihan noin”, ko-matoran Koli uskaltautui avaamaan vähäpuheisen suunsa, “pienellä lähitarkastelulla useiden yksilöiden rakenteelliset erot olivat havaittavissa aika selkeästi.”
    “No ei kaikki mitään luonnontieteilijöitä ole”, Paku torasi.

    “Öööh, en minä sillä…” ko-matoran heilutteli pahoittelevana käsiään peläten että oli kuulostanut liian näsäviisaalta. “Mutta siis, kuka tahansa varmasti pani merkille, kuinka nazorakien joukossa oli sekä hinteliä että maskuliinisempia yksilöitä. Kaikki heistä tuntuivat olevan omalta osaltaan erilaisia kuhnureita, joista jokaiselle löytyi omanlaisensa tehtävänsä. Vähän kuin he olisivat syntyneet sitä varten. Kyseisten olentojen koko hierarkia tuntuu hyvin järjestelmälliseltä.”

    Ko-matoranin sanavalinnat tuntuivat menevän osalta matoraneista hieman ohi.
    Koli hieroi hieman päälakeaan. “En oikein tiedä, miten sen sanoisin…”

    “Torakoitten yhdyskunta on kait vähän kuin jonkin ison kellopelin rasvatut rattaat.” Kiro totesi jälleen olkansa yli. Ilmeisesti tarkka nikkarointityö ei ollut esten keskustelun kuuntelemiselle.
    “No, juurikin noin.”

    Paku nosti kulmaansa. “Miksi nimität niitä kasvottomia torakkamurkkuörmelöitä ‘heiksi’?”
    Koli yllättyi itsekin tajuttuaan millaista persoonapronominia oli puheessaan käyttänyt. “Niin, tuota, en oikein tiedä… Se kai tuntui jotenkin ihan luonnolliselta.” Ko-matoran oli aina omannut tavan käyttää kenestä tahansa toisesta henkilöstä puhuttaessa “hän”- muotoa. “Ehkä se johtuu siitä etten usko että he, tai ne olisivat välttämättä sellaista minkä luokittelisin jotenkin itsejämme ala-arvoisemmaksi…”

    Argo tuntui tajuavan mitä kuuraveli ajoi takaa. “Nazorakitkin ovat nähtävästi eläviä, ajattelevia olentoja”, de-matoran lausui. “Me kaikki varmaan muistamme edes vähän kaikkea mitä nazorakien pohjoissatamassa näkyi.”

    Kukin keskusteluun huomiota kiinnittävä matoran (lähinnä Gatta makoili edelleen sängyllään mistään välittämättä) alkoi muistelemaan kaikkea sitä mitä olivat päässeet näkemään palatessaan saarelle liskomieskuskausreissultaan. He olivat päässeet näkemään nazorakien luomia konstruktuureja ja todistamaan sitä miten vakaasti ja varmasti näiden yhteiskunta oli tuntunut pyörivän, vaikka vain pieneltä vilaukselta. Torakoiden satama oli pysynyt täydessä toiminnassa miltei kaiken aikaa, eivätkä ne tuntuneet tarvitsevan lepoa. Tai sitten niillä oli ollut vain hyvin järjestellyt työvuorot.

    Argo jatkoi annettuaan tovereidensa makustella asiaa hetken; “Niin kuin monilla muillakin, myös nazorakeilla ilmeinen taito ja tahto luoda suuria ja loisteliaita asioita. Ennen kaikkea omanlaisensa vakaan ja toimivan yhteiskunnan.”

    Sohvalla lepäävä Tokka ujuttautui avaamaan suunsa.
    “Niin. Vaikka tämän porukan kanssa on tullut matkattua siellä täällä, tuollaisista otuksista kuin nazorakit ei ole tullut kuulleeksi oikein missään. Niistä ei ole löytynyt mitään informaatiota mistään tiede- tai luontokirjoista. Ehkä ne eivät edes ole loppujen lopuksi raheja, mutta uniikkia niissä on.”

    “Yhteiskunta johon synnyt vain tekemään yhtä työtä siihen asti kunnes kupsahdat…” teräspalkkia vasten nojaileva Nany tuumi. “Ei kuulosta kauhean kivalta…”

    “No, vaikkei muiden yhteiskuntamalli olisikaan suuresti meidän mieleemme, mikä me olemme tuomitsemaan jos sen jäsenet itse ovat tyytyväisiä”, Argo mietti.
    “No täällä ainaskin tuntuu olevan vapaampi meno”, Lyan totesi heiluttaen vienosti riippumattomaista yläpetiään kehonsa mukana. “Jos saisin päättää, asuisin kyllä mieluummin täällä kuin siellä.”

    Le-matoranin toteamuksessa taisi olla enemmän tehoa kuin tämä osasi odottaa, sillä pieneksi hetkeksi kaikki muut varastossa lymyilijät (paitsi edelleen Gatta) vaikuttivat hiljenevän kuin mölyapinat epävarmuutta viestivät ilmeet kasvoillaan. Jopa työteliään Kiron työkalujen kalina pysähtyi hetkeksi.

    …

    “…mikähän niillä nazorakeilla ja tällä ‘Klaanilla’ oikein on toisiaan vastaan?” Tokka rikkoi hetkellisen hiljaisuuden.

    Kukaan matoraneista ei osannut vastata bo-matoranin kysymykseen. Etäinen palkkasoturikapteeni ei ollut jakanut yhtään nazorkaien (ja skakdien) ja Klaanin konfliktia koskevia yksityiskohtia, eivätkä matoranit olleet päässeet mukaan mihinkään aihetta käsittelevään kokoukseen yms.

    “…hankala sanoa”, Argo mietti epävarmana, mutta päätti ryhdistäytyä. “Mutta ehkä meidän ei kannata miettiä sitä liikaa”, de-matoran lausui vanhan, matoranjoukon edellisestä piraattimiehistöstä opitun viisauden. “Koska niinkuin arvoisa uusi kapteenimme ilmaisi, asia ei kuulu meille sen enempää kuin hänelle itselleenkään.”

    “Totta kyllä”, myöntyväinen Tokka muun varastoseurueen tavoin tyytyi nielemään akakunaaman sanat. “Jos nyt vain hoidetaan tämä missio pois alta ja palataan sitten takaisin kapteenin tykö.”

    “Jaa sinne hieltä ja ruudilta haisevien liskojen leiriin?” Nany letkautti sarkastisesti. “Mieluummin heittäytyisin sinne saaren pohjoisrannan karikkoon. Ikäviä torahampaisia mulkeroita koko sakki…”
    “Eivätkö sinun mielestäsi kaikki skakdit ole?” Paku heitti.

    Nany oli hetken aikeissa heittää po-matorania vastasarkasmilla, mutta päätyi miettimään hetkeksi tämän kysymystä.
    “…no aika lailla kaikki paitsi Musrak ja Rhiga.”

    Koko varastolössi (paitsi yhä masentunut Gatta ja tutun ärtsimyrtsi Kiro) rehahtivat nauramaan Lyan etunenässä kukin omalla tavallaan muistaessaan entisen miehistönsä hilpeät skakdiveikkoset.

    Huivipäinen le-matoran muisteli aina välillä huvittuneena sitä päivää kun meni lirauttamaan purkillisen liimaa skakdikaksikon kylkiin näiden nukkuessa tuttuun tapaan vierekkäin samassa riippumatossa. Lyan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä muutama litra Bio Keeperiä pahimmillaan sai aikaan…

    ”Okei, selvän teki. Tästä lähin te kaksi olette ‘siiamilaisia skakdeja…!” poppoon entinen kapteeni Notfun oli sinä iltana julistanut lievästi rommipäissään.

    “Kapteenista puheenollen”, Kiro kuulutti kääntyen muita päin istuimellaan työkalut vihdoin sivuun siirrettynä, “tämä olisi valmis.”

    Seitsemän muuta matorania käänsivät katseensa fe-matoranin koukussa lepäävää, juuri kasaan saatua radiopuhelinta kohti. Jopa Gatta nousi hitaasti istumaan riippumattomaisessa sängyssään. Varastopoppoo oli tuntunut keskustelunsa huumassa jo melkein unohtaneen silmäpuolen koonneen tärkeää viestintälaitetta kaiken tämän ajan.

    “Oho…” Tokka totesi.
    “…nnoh, mitäs me sille sanotaan?” Nany mietti.
    “Niin kuin käsky kävi”, Argo totesi, “kerromme kaiken mitä vain kerrottavana on.”

    Samaan aikaan Lehu-metsässä

    Skakdien leirin liepeillä sijaitseva teltta oli elämästä melkein tyhjillään.

    Harmaa, pusikoissa ja pöheiköissä hieman likaantunut pieni rapu makasi pöydällä kuoreensa vetäytyneenä. Äiti oli määrännyt sen odottamaan kiltisti tummien, aina välillä erilaisia ääniä tekevien laatikoiden vieressä odottamassa, että ne alkaisivat vilkkumaan samalla värillä mitä ravun pienten maukkaiden saaliseläinten sisältä ropisi aina kun se puri ne palasiksi ja päästämään taas jotain outoa ääntä. Äiti itse oli mennyt vuorostaan ulkosalle vietettyään melkein kaiken ajan tässä uudessa pesässä.

    Pientä rapua olivat aina houkutelleet kovasti osittain noiden laatikoiden sisään oudosti työntyneet hyvin laihat, mutta sitkeän näköiset pienet pitkät käärmeet. Ne olivat aina näyttäneet pienen ravun mielestä herkullisilta, mutta äiti oli tiukasti kieltänyt käymästä elottomien kiemuraisten kimppuun. Olihan se ollut vaikeaa, mutta pikkuinen saksekas oli saanut pinnistellen hillittyä metsästysviettiään.

    Outojen laatikoiden tarkoitus oli pienelle ravulle täysin hämmentävä. Aiemmin äiti oli alkanut puhumaan jollekin oudolle pitkulaiselle, pallopäiselle asialle ja laatikoista oli kuulunut tuttuja ääniä. Se oli ollut se nelisilmäinen pieni olento joka kulki aina äidin kanssa niiden muiden pienten olentojen lisäksi. Rapu ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin mitä äiti jutteli niille pienille olennoille, jotka oli ilmeisesti siirretty tuohon ahtaaseen outoon laatikkoon.

    Rapu oli aina nauttinut elämästään äitinsä kanssa. Äidin ja niiden muiden pienempien olentojen kanssa. Olivatkohan nekin äidille samanlaisessa asemassa kuin se itsekin? Ei niin väliä. Sillä oli aina ollut tosi kivaa. Äiti antoi sen liikkua kyydissään ja liikkua vapaasti missä halusi, kunhan se aina palasi takaisin äidin luo ja teki aina välillä mitä äiti halusi. Se sai metsästää missä ja mitä halusi, ja aina kun missään ei ollut mitään saalistettavaa, äidin lähellä liikkuvat pienemmät oliot antoivat sille pieniä herkkupaloja.

    Ravun ei ikinä ollut tarvinnut jutella äidille samalla tapaa kuin millä äiti jutteli niille pienille olennoille. Juttelu äidin kanssa oli aina ollut tosi helppoa ja kivaa, ja siitä tuntui että äitikin ajatteli samoin.

    Äiti oli alkanut kutsua sitä viime aikoina jollain oudolla uudella nimellä. Rapu ei ollut itse perustanut siitä. Rapua ei itse kiinnostanut mikä se oli. Se oli. Äiti itse oli ollut hänelle vain äiti. Se ei tiennyt miksi. Mutta ensi hetkestä kun se oli vilkaissut pimeän synnyinsijansa seinän oudosta aukeamasta ulos ja nähnyt äidin ensi kertaa. Se sama olisi aina oleva hänen äitinsä. Se ei ollut mitään muuta. Se oli äiti. Oli aina ollut. Ja tulisi olemaan vastaisuudessakin. Äidistä oli pidettävä kiinni.

    …

    Ulkona oli kylmää ja pimeää. Mutta ravun kiinteän kuoren sisällä oli hyvin mukavaa ja lämmintä.
    Äidilläkin oli kuori. Se oli usein aika kylmä ja myös aika kova.

    Olikohan äidillä mukavaa kuoressaan, rapu mietti. Äiti oli kerran näyttäytynyt sille ilman päänsä kuoren etupuolikasta. Mutta äiti ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kuoressaan kauhean kivaa. Äidistä näkyi melkein se kuinka kuoreen sisällä oleminen olisi sattunut.

    Miksi äiti piilotteli kuoren sisällä jos se teki kipeää?

    Se itse piiloutui kuoreensa aina silloin kun se halusi nukkua rauhassa. Tai silloin kun sitä pelotti. Pelottikohan äitiäkin?

    Rapu ei ollut ikinä kysynyt asiaa, eikä se edes tiennyt miten. Mutta ehkä äiti osasi pitää huolen itsestään. Äiti oli vahva. Äiti osaisi varmasti huolehtia itsestään. Sellaiseksi pieni saksekas itsekin halusi tulla kasvaessaan isoksi. Kunhan äidillä ei olisi mitään näkyvää hätää, se tunsi voivansa olla hyvin mielin. Ja keskittyä metsästämään uusia herkkupaloja.

    *PIIP PIIIP*

    Tumma laatikko aloitti yhtäkkiä.

    *PIIP PIIP*

    Rapu hätkähti ääntä.

    *PIIP PIIP*

    Tämä oli kai se mistä äiti oli kertonut.

    *PIIP PIIP*

    Rapu kipitti kuudella jalallaan pöydän reunalle.

    *PIIP PIIP*

    Se laskeutui pöydänjalkaa alas.

    *PIIP PIIP*

    Se kipitti ulos teltasta.

    Äiti istui vähän matkan päässä kirkkaan lämpimän maavalon luona yhden sinisen liskon kanssa.

    Jos Kirolla olisi vielä ollut sormet, hän olisi varmaan naputellut niitä pöytää vasten. Vasta kasatun radipuhelimen punainen merkkivalo paloi laitteen yrittäessä ilmeisesti etsiä yhteyttä matoranien odotellessa vähän hermona.
    “Sinä Argo voit varmaan tällä kertaa hoitaa puhumisen…?” Tokka tiedusteli varovaisesti.
    “Noh, älkääs nyt”, de-matoran torui, “jos ette osaa tottua uuden kapteenimme kanssa puhumiseen niin työ voi mennä hankalaksi.”

    Nany keinutteli päätään.
    “No silloin kun se puhuttelee niin on ihan helppoa vastata jotain takaisin, mutta idea smalltalkista ei tunnu erityisen tyydyttävältä…”

    “No ei kapteeni kyllä ole missään vaiheessa ollut niinkään tuttavallisesta päästä”, de-matoran vastasi, “mutta hän ei ole vaikuttanut myöskään henkilöltä jolle täysi sotilaskuri olisi kaiken A ja O.”
    “Ihmeen hyvin sinä ainakin tunnut tulevan kapteenin kanssa juttuun”, Nany kummasteli hieman de-matoranin omistautumista. Ehkä sillä oli tekemistä sen kanssa että akakunaama oli aina ollut joukosta se eräänlainen järjen ääni.

    “Niin varmaan tulisitte tekin, jos vain lakkaisitte hermoilemasta”, Argo moitti. “Yrittäkää vain olla omia itsejänne.”

    Teltan oviaukko liehahti auki tumman palkkasoturin astuessa sisään. Amazua istahti suoraan telttansa tuolille laskien kätensä sallien lemmikkinsä kipittää takaisin pöydälle lepäämään.

    Kappas vain… palkkasoturi mietti tuijottaessaan hetken piippaavaa radiovastaanotinta. Hän ei ollut osannut miettiä olisiko hänen pitänyt olla huolissaan soluttautumisoperaation puolesta, mutta jo punaisena vilkuttava viestintälaite antoi jo uutta toivoa. Mutta Amazua ei silti halunnut elättää liian paljon toivoa, joten hän poimi aikailematta jalustallisen radiomikrofonin käsiinsä.

    …

    Haloo. radiosta kuului. Ääni ei kuulostanut kysyvältä tai uteliaalta. Se oli ennemminkin vain kylmä ja jämäkkä toteamus. Mutta se ei ollut eronnut liiemmin siitä äänensävystä, mitä synkeä ja etäinen kapteeni oli aina käyttänyt. Se oli aina kuulostanut painostavalta ja epämukavalta, puhumattakaan siitä että sitä kuunnellessa pienikin halu kommunikoida tuntui haihtuvan.

    Pöydän ja radiopuhelimen ääressä istuva Kiro kääntyi hetkeksi muita matoraneja päin saadakseen muistutuksen että ensimmäinen puheenvuoro oli päätetty luovuttaa hänelle. Vaikka fe-matorania ei olisi juuri kiinnostanut jutskata…
    “Prtrtr”, silmäpuoli puhahti kääntäen suuri pakarinsa radiopuhelimen puoleen. Koukkukäsi yritti olla sumplimatta lausettaan liian pitkään. Hän kun ei tiennyt, oliko kapu juuri nyt miten kärsimättömällä päällä.

    Kiro aikoi rykiä nyrkkiinsä ennen kuin musti ettei hänellä sellaisia ollut, joten hän päätyi yskimään hiljaa ilmaan.
    “Tuotanoin, kuuluuko tämä…?” fe-matoran sai kakistettua ulos.

    Kyllä. kapteenin ääni puhui melkein välittömästi fe-matoranin perään.

    Kiro nosti kulmaansa vaimeasti ollen itsekin hieman vaikuttunut siitä miten korjausyritys oli näyttänyt onnistuvan virheettömästi ensi yrittämällä. Vaikkeihän sitä voinut vielä tietää, joten piti kai rupatella vähän lisää.
    “Nii, tuota…” koukkukäden ainoa silmä vilkuili puhelimen edessä ees sun taas matoranin yrittäessä keksiä mistä aloittaisi.
    “…joo, täällä ollaan.”

    ”Bio-Klaanin linnakkeessa, oletan. Ovatko kaikki teistä juuri nyt paikalla?”

    “Juuh…” Kiroa jäi vähän härnäämään oma viimeisin jutunjuurensa. Entinen nynrah-haamu ei ollut koskaan tullut opetelleeksi kunnolla sosiaalisia maneereja senkään jälkeen kun oli löytänyt tiensä piraatiksi, vaan oli tullut jatkaneeksi vanhaa hiljaisen nurkassa nikkaroimisen elämäntyyliään.
    “…sori ettei ehditty soittaa aiemmin. Ei onnistuttu löytämään vielä ensimmäisenä yönä tarpeeksi salaista majapaikkaa.”

    ”Ymmärrän.” Amazuan värähtämätön ja kylmän laskelmoiva äänensävy ei tuntunut menevän yksiin tämän sanomisten kanssa. ”Oletan että tällä hetkellä piilopaikka-asia on jotenkuten hoidossa.”

    “No joo, tarkalleen ottaen löydettiin käyttöön tällainen vanha ja käyttämätön pieni varastorakennus…” Kiro totesi.

    Amazua hieroi kasvonaamionsa leukaa epävarmana. Hän ei halunnut jättää mitään epävarmaksi.
    “Oletteko varmoja että se paikka on täysin turvallinen salaisiin toimenpiteisiin?”

    ”No aika varmoja joo”, raudan matoranin hieman epäsosiaalisen kuuloinen ääni jatkoi, itse siellä ‘Telakalla’ suosittelivat tätä paikkaa meille.”

    “Telakalla?” Amazua havahtui koukkukäden sanoihin nojautuen lähemmäs radiotaan. “Olette siis jo käyneet siellä?”

    ”Noh, joo. Kuten käsky taisi käydä, mentiin sinne tiedustelemaan mahdollisia suojatyöpaikkoja ja tuli myöntävä vastaus.”

    Palkkasoturi tunsi lievää helpottuneisuutta kuulemastaan. “Oletteko varmoja ettette ole onnistuneet herättämään liikaa huomiota?”

    “Aika isolla varmuudella voidaan kai todeta että ei. Tämä linnake kun on täynnä sen verran epämääräistä jengiä että tällainen pikku piraattiposse tuskin erottuu juuri ollenkaan liikaa edukseen.”

    Palkkasoturi päätti hyväksyä fe-matoranin vastauksen tuntien voivansa joten kuten lievittää epäluulojaan.
    “Asia selvä. Mutta siitä huolimatta on paras että pyritte käyttäytymään jatkossakin mahdollisimman normaalisti”, Amazua ohjeisti, tajuten hetkeksi unohtaneensa millaiselle porukalle oikein puhui.

    ”No niin ajateltiinkin. ‘Telakalla’ tuskin tulee kauheasti ongelmia. Hyvähenkinen duunariporukointi kun ei ole mikään uusi asia…”

    “Hmmm.” Amazua hymähti myöntävästi, kiinnittämättä juuri huomiota siihen kuuluiko äännähdys radion läpi.
    “Mutta ennen kaikkea, on paras olla etenemättä liian hätäisesti. Oletan että teillä on kuitenkin jo jonkinlainen jatkosuunnitelma.”

    Fe-matoran tuumi hetken. “No tarkoitus olisi tehdä ‘Telakalla’ mahdollisimman työteliästä urakkaa ja yrittää siinä samalla kalastella tietoa kaikista ‘Klaanin’ härdelleistä ja yrittää etsiä hyviä rakoja tehdä vähän renklausta.”
    Kiro lopetti puheenvuoronsa miettien vielä hetken oliko kenties unohtanut jotain. Ai niin…
    “…terveisin ‘Kyklooppi’.”

    Kuulostaa johdonmukaiselta. palkkasoturi tunsi kykenevänsä ohittamaan matoranin koodinimet tällä kertaa. Hän oli jo tuntenut oppineensa erottamaan matoranit toisistaan jo sen perusteella kuka milloinkin oli äänessä.
    Matoranjoukon kapteeni tunsi saaneensa kaiken tärkeimmän informaation. Onko muuta raportoitavaa?

    Nany käveli hieman epävarmana pöytää kohti vilkaisten sivusilmällään Argoa. De-matoran viitoitti pöydän suuntaan kannustavalla käsieleellä. Kiro vain oli helpottunut siitä että jutustelu taisi olla hänen osaltaan ohi.

    Ga-matoran kohensi hetken kurkkuaan mahdollisimman hiljaa miettien omaa tapaansa yrittää puhutella kapteeniaan. Tämä ei ainakaan näennäisesti tuntunut vetävän luuta kurkkuunsa Kiron duunarislangista, mutta sellainen ei tuntunut istuvan ollenkaan naisen suuhun.

    “Iltaa vain, herra kapteeni”, Nany aloitti pitäen pienen tauon kuin odottaakseen vastasiko tämä kenties mitään takaisin. Hän ei tosin tiennyt miksi. Hän päätti kuitenkin sanoa asiansa mahdollisimman nopeaa ja suoraan.
    “Tässä ‘Kimuli’… Halusin vain ilmoittaa, että sain vastaan paikan linnakkeen ‘Kahvio’- nimisen ruokapaikan tarjoilijana. Kyseessä on linnoituksen sisäosan ehkä isoin ja vilkkain ruokapaikka, joten ajattelin että sellaisesta paikasta irtoaisi varmaan paljon hyödyllistä informaatiota pienellä salakuuntelulla.”

    ”Asia selvä.” Amazua vastasi. ”Oliko vielä muuta?.”

    Nanyn ilme muuttui hieman turtuneeksi. Kapteenista ei näköjään vaan saanut juuri muuta irti. Se tuntui aika turhauttavalta.

    ”Ei.” ga-matoranin suora vastaus kuului.

    “Selvä”, palkkasoturi vastasi antamatta naismatoranin äänensävyn häiritä.
    “Hyvää työtä. Jatkakaa ja raportoikaa mahdollisimman pian kun ilmenee jotain tärkeää”, Amazua sanoi asettaen sormensa radionsa sulkemisnapille.

    “Kapteeni kuittaa.”

    …

    Radiopuhelin hiljeni.

    …

    Niin tekivät myös matoranit. Omanlaisillaan yllättyneillä ilmeillä varustettuna.

    “…se sanoi ‘hyvää työtä’”, Tokka äimisteli.

    “Tarkoittikohan se sitä?” joukosta ehkä hieman eniten yllättynyt Nany epäili. Kapteenin kohteliaisuus ei kuulostanut yhtään eri sävyiseltä kuin tämän muutkaan osat illan tunteettomilta kuulostavista vuoropuheluista.

    Pitkään hiljaa istuskellut Koli raotti suutaan ehkä toisen kerran koko iltana.
    “No, itse ainakin tunsin että herra kapteenin sanalla olisi ollut jotenkin kannustava ja piristävä vaikutus.”
    Muu varaston matoranrykelmä tuntui ottavan ko-matoranin sanat vastaan tosissaan. Tämä oli melkein koko ikänsä ennen merirosvoksi päätymistään elänyt jos mimmoisen auktoriteettipaineen alla, puhumattakaan luontaisesta arkuudestaan, joten tämän suusta tuollaiset sanat tuntuivat hyvin vilpittömiltä.

    “Niin minäkin kyllä tykkäisin ajatella”, Tokkan kakamalle levisi vieno hymy.

    Kiro hymähti neutraalisti. “No tiedä häntä. Mutta ei kai tässä auta muuta kuin edetä niinkun käsky on käynyt.”

    Sohvalla jo hyvän aikaa istuskellut Paku ponnahti ylös pehmeältä istuimelta, koska hänelle ei tavallinen ylösnousemus riittänyt.
    “Jetsulleen!” po-matoranin suuren kakaman ilme oli karski ja mahtipontinen. “Eiköhän auta muu kuin painua pehkuun ja ryhtyä huomenna heti tositoimiin! Saapahan kapteeni syytäkin olla tyytyväinen!”
    Pakun jylhä mesoaminen tuntui kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta aina välillä tehostavan koko konkkaronkan henkeä.
    “No, eipä kiirehditä”, Argo topuutti, “hiljaa hyvä tulee, kuten kapteeni sanoi.”

    “Nälkä…” ylös keinovuoteestaan vihdoin kömpinyt Gatta tallusteli ga-matoranin vierestä muiden luo jääkaapille etsimään juotavaa.
    …no huh Nany hämmästeli pienen pyssynsä menettäneen onu-matoranin palautunutta kykyä kävellä ja puhua.
    Naisen huomio ei kuitenkaan ennättänyt pysyä tässä pitkään kun vihreä huivipää oli siirtynyt makaamaan kyljelleen Nanyn vieressä olevan tekokerrossängyn keskimmäiseen kerrokseen tuijottamaan tätä limaisella virneellään.

    “No voi harmi, valitettavasti meillä on vain käynyt niin että kerrosvuoteita on varattu ainoastaan kuudelle, joten joidenkin meistä täytyy… jakaa.”

    Nany tuijotti naistennaurattajaa hetken ennen kuin heitti päälle oman vienon huumorihymynsä. “No, sellainen ongelma on helposti ratkaistu.”

    Ennen kuin le-matoran ehti innostua liikaa kaikista epämääräisistä oletettavasti pian toteutuvista fantasioistaan, ga-matoran kääntyi nopeasti yhä työpöytänsä ääressä istuvan fe-matoranin suuntaan.
    “Hei Kiro, tahdotko nukkua kanssani sohvalla?”

    “Vaan jos et potki…” silmäpuoli heitti kasuaalisti takaisin.

    “NNNGIEEEEEEEH” pettynyt Lyan heittäytyi vaikeroimaan riippumattovuoteelleen.

    Klaanin kaupunki, seuraava aamu

    Kauppatorin kulmalla sijaitsaevan talon kolmannessa kerroksessa asuva Djetca avasi kämppänsä terassin oven astuen raikkaaseen aamuilmaan. Taivas oli ainakin toistaiseksi haalean harmaan pilvipeitteen takana, mutta sääennusteet olivat luvanneet keskipäivälle poutasäätä.

    Hunakasvoinen ba-matoran lähestyi terassinsa kaiteeseen kiinnitettyjä kukkaistutuksiaan. Hän poimi ympyräiseltä muovipöydältä kirkkaanoranssin kastelukannun antaakseen rakkaille orkideoilleen aamujuotavaa.

    Siinä samassa jokin lennähti jostain matoranin näkökulmasta oikealta ja kietoutui terassin sivutankoon. Ba-matoranin jalolle hunalle lässähti hetkeksi pelästynyt ilme, joka muutti pian hämmennykseksi tämän vilkaistessa tarkemmin pientä hopeista esinettä.
    “…onko tuo joj-” ennen kuin Djecta ehti miettiä loppuun, jokin syöksähti vauhkoontuneen kalmankaskelotin nopeudella matoranin terassin ohi. Äkillinen säikähdys sai matoranin kaatumaan vauhdilla selälleen.

    “JIIIHHHAAAAA!!!” vihreä salama huusi.

    Sitkeä ja kestävä naru kiristyi nopeasti vieläkin nopeamman le-matoranin kiitäessä ilmassa jo tuhatta ja sataa eteenpäin samalla kiskaistessa köysilelunsa nopeasti irti. Vihreä vauhtihirmu heitti heti perään toisesta kädestään toisen samanlaisen jojonsa seuraavaa sopivaa taruntakohtaa kohti.

    Ilmalennosta haltioissaan oleva pieni onu-matoran huuteli railakkaasti jopa huivipäätä itseään enemmän. Gattan kädet olivat kietoutuneet tiukasti Lyanin hartijoihin niin että matoran olisi voinut olla jonkinlainen elävä selkäreppu. Mutta kokenutta vauhtihirmua mukana kulkeva ja huuteleva onu-matoran ei saanut herpaantumaan siitä keskittymisestä, mikä tällaisissa temppuiluissa vaadittiin. Ja sitä paitsi matkustajien ilakoivat huudot usein saivat Lyanin vain lisäämään vauhtia.

    Kaiken sen tympeän löntystelyn ja eri paikoissa maleksimisen jälkeen mitä viime päivät ja viikot olivat olleet, Lyan halusi ottaa kaikesta mahdollisesta hullunkurisesta ilottelusta kaiken irti.

    Le-matoranin vauhti alkoi jo vähän hiipua ja kaksikko alkoi valua vauhdista alaspäin, mutta Lyan kiinnitti nopeat ja tarkat silmänsä vajaan kymmenen metrin päässä olevaan rakennuksen seinästä pilkottavaan lipputangontynkään. Huivipää heilautti vasemman kätensä napakasti taakseen suorittaen voimakkaan ja nopean yläheittoliikkeen päästäen metallisen kiekko-objektin kädestään.

    Jojo lennähti nopeasti tankoa kohti kietoutuen sen ympärille kuin mihin muuhun pitkulaiseen objektiin tahansa. Sen naru kiristyi juuri sopivalla hetkellä matorankaksikon ollessa melkein pelottavan lähellä iskeytymässä kiviseen katuun. Le-matoran nosti ripeästi jalkansa menosuuntaan ja pieni matkustaja kietoi jalkansa tämän vyötärölle. Kova maa oli jo lähestymässä matoranien alaruumiita uhkaavan lähellä, kunnes nämä liisivät tiukan narun varassa tasaisesti maankamaran päältä, nousten lopulta takaisin ylemmäs. Ja vielä ylemmäs.

    Huivipää ja elävä musta selkäreppu hipoivat jo raikasta ja avaraa ilmaa kauppakatulähiön korkeimpienkin kattojen yläpuolella. Näkymät pidemmälle kaupunkiin olivat mitä silmiä hivelevimmät.
    “Nngheeeeehhh…” Lyan sulki silmänsä nauttien tuulen huomasta täysin siemauksin.

    Selkäpuolella matkustanut Gatta tunsi samanlaisen viileän huuman pakarillaan ja huivipään hartioiden etupuolelta kiinni pitelevissä käsissään. Pieni onu-matoran antoi hetken viedä mennessään ja levitti myös omat kätensä ja jalkansa jotta saisi tuntea saman kivan tuulen tunteen koko kehossaan.

    “…hheiiii?” Huivipään oma harmittoman nautinnollinen mielentila katkesi kun tämä huomasi painolastin yhtäkkiä keventyneen. Le-matoran vilkaisi olkansa yli, huomaten matkakumppaninsa lentämässä ilman halki tähtiasennossa huoleton hymy kasvoillaan.

    Muutaman metrin päässä hänestä.

    “Hehee!!” Gatta hihitti iloisena käänten iloisen katseensa le-matoraniin.

    Joka lensi muutaman metrin päässä hänestä.

    Itse asiassa häntä ylempänä. Ja tämä näytti nousevan koko ajan ylemmäs. Ja maa tuli lähemmäs.

    …voi helkutti.

    Onu-matoranin tilanteen tajunnut ilme alkoi muuttua rauhallisesta paniikinomaiseksi. le-matoran oli kuitenkin sutjakka ja pyörähti 90 astetta jojokäsi ojossa. Jojo lennähti heiton voimasta onu-matorania kohti kietoutuen tämän vyötärön ympäri.

    Huivipää pyörähti uudemman kerran ollen jälleen onu-matoraniin selin vetäisten julasti. Pakaripää lennähti narunvetäisyn voimasta hellästi ilman halki takaisin le-matorania päin.
    Gatta tarttui heti aiemmalla tapaa (ja ehkä vähän tukevammin) kuin aiemmin.

    “Kehotamme pitämään kädet ja jalat kulkuneuvon sisäpuolella”, huivipää selosti vilkaisten vielä olkansa yli onu-matoranin saatua varmasti kunnon otteen.
    Gatta ehti hetken hengähtää helpottuneena kaksikon alkaessa taas laskeutumumaan vauhdilla, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat. Lyan kääntyi katsomaan pian suuntaa johon huutava onu-matoran toisella sormellaan osoitti.

    Mahin vetämä hunajamelonikärry oli kulkenut kauppakadun risteyksen takaa suoraan kaksikon alasliidon tielle. Mutta Lyan ehti olla hätkähtänyt vain hetken. Huivipää kehotti sinänsä tarpeettomasti matkustajaansa pitämään tiukasti kiinni. Ainakin onu-matoran otti sikäli neuvosta vaarin että tämän pää painui enemmän le-matoranin hartian taakse piiloon. Lyan käännähti kylki lähestyvää kärryä kohti taivuttaen jalkansa alaviistoon.

    Le-matoranin jalat osuivat ja tämä liukui eteenpäin tomuisen maan pöllätessä suoraan kärryn alta..

    Lyanin nopeat silmät havahtuivat samalla hetkellä kun tämä ilmestyi kärryn toiselle puolelle. Le-matoran ponnisti jaloillaan suorittaen vikkelän loikan kohti edessään olevaa lyhtypylvästä. Huivipää tarttui vauhdista siihen toisella kädellään. Hän pyöri vain hitusen vauhtiaan menettämättä muutaman kerran poikittaisen pylvään ympäri päästäen lopulta irti.

    Matorankaksikko lennähti komeassa kaaressa suoraan kauppakadun syrjäiselle ja tyhjälle sivukujalle ohikulkijoiden ihmetellessä mitä juuri tapahtui. Huivipää kääntyi kannoillaan suorittaen viimeisen jämäkän jarrutuksen tömähtäessään jälleen maahan. Äkillinen pysähdys sai onu-matoranin vihdoin hellittämään otteensa.

    Lyan hengähti tyhjentävästi suoristaen asentonsa.
    “Eiköhän tuossa ollut jo jetsulleen vapaapudotusta”, Lyan käännähti katsomaan pientä ystäväänsä, joka oli tainnut heittää matkasta poistuessaan pienen kuperkeikan, miettien oliko tältä kenties taittunut niska.

    Mutta maassa kierinyt, hieman likaantunut pakarinaama vastasi vain hilpeällä, mutta myös helpottuneen hengästyneellä hihityksellä.
    “Voi kirnu!” onu-matoran hihkaisi. “Tehdään tuo sitten joskus uudestaan!”

    “No mikä jottei”, Lyan vastasi. “Ehkä ensi kerralla vielä useampi sankarinhaluinen neitokainen näkee…”
    “No me kyllä kiidettiin aika luodin nopeudella niin että kovin moni tyttö tuskin ehti meitä katselemaan.”
    “…totta puhut. Kirottua”, le-matoran tuhahti kääntyen takaisin pääkatua kohti. “Tule, mennään kokeilemaan äskeistä uudestaan.”

    “Heiii!” Gatta alkoi kinuamaan. “Älä nyt taas mene juoksentelemaan niiden naikkostesi perään! Meillähän oli hommia.” Onu-matorania pisti aina joskus vähän suututahtaen kun Lyan ei meinannut pysyä juuri ikinä keskittyneenä yhdessä asiassa.

    “Hmp. Sitten kun sinä vähän kasvat niin ymmärrät varmasti enemmän näiden asioiden päälle”, Lyan totesi vilkaisten kulman taa pääkadun suuntaan.

    “…pottuiletko sinä?” epäilevä pieni onu-matoran kääntyi huivipäätä kohti kulmat sekä suu mutrussa.

    “Meinasin sillain henkisesti.”

    “Aha.” Gattan ilme vaihtui hetkessä takaisin peruslukemiin. “Minä en kyllä mitään tyttöviiruksia kaipaile…”

    Lyan kääntyi takaisin tämän puoleen ottaen päättäväisen ilmeen istuuntuessaan alas seinää vasten. “Olet kuitenkin oikeassa. Mitä nopeammin hoidamme asiat pois alta, sitä nopeammin pääsemme arvon Nany-neidin luo.”

    Le-matoran avasi vyölaukkunsa isoimman taskun vetäisten esiin pidentyvän antennin kautta koko radipuhelimen. Gatta istuuntui huivipään viereen tämän painaessa härpäkkeen nappulaa.

    Samaan aikaan SOIDINPESÄssä

    Kiro, jolla oli vielä jonkin verran unihiekkaa silmässään, makasi joten kuten rentona tuolinsa selkänojaan nojaten. Fe-matorania lievästi potutti että hän oli mennyt käyttämään suuren osan omasta yöstään pitkälti toisen radiopuhelimen kunnostamiseen ja jättämään yöunet suurelta osin väliin. Sen lisäksi nikkari ei ollut osannut olla heräämättä samaan aikaan muiden kanssa, joilla oli vielä aikaisia tekemisiä. Hänelle aikaisista heräämisistä oli koitunut liian usein lähinnä tympeää pään jomotusta.

    Silmäpuolen pöydällä odottanut radiopuhelin alkoi yhtäkkiä värisemään ja vilkuttamaan punaista valoa, osaamatta olla kuitenkaan päästämästä yhtään ääntä. Kiro hymähti myöntyväisesti huomattuaan pienten hienosäätöjensä toimineen.

    Tuolin selkänojanivel narahti kuin tyytyväisenä raskaan koukkukäden suoristaessa asentoaan. Kiro tökkäisi viestintälaitteen vastaanottonappia.

    “Hmng”, tokkurainen koukkukäsi mumisi.

    ”Hyvä päivää, olisiko teillä aikaa puhua uudesta bikinimallistosta?” Lyanin matalalallistettu bisnesmiesääni raikui.

    “Haista ite. Ette näköjään sittenkään onnistuneet paskomaan sitä radiota.”

    ”Mukava kuulla sinunkin ääntäsi, päivänpaiste.”

    “Älä edes aloita”, Kiro ärähti. “Missäs menette?”

    ”Täällä kauppakadun kulmilla. Paku ja Argo meni edeltä, joten vedettiin Gattan kanssa pieni happihyppely matkalla.”

    “Jaha. Mahtaako hänellä olla henkivakuutus kunnossa?” Kiro kysyi. Hän oli hyvin tietoinen siitä mitä “happihyppely” noiden kahden kanssa tarkoitti.

    Ehhehee…

    No kuitenkin, hyvä että ainakin saatiin testattua että nämä ilmeisesti toimii hyvin pitkällä matkalla. Mutta muistakaa sitten että mikäli ääni alkaa rätisemään tai muuta, vasemmalla alhaalla olevasta pyörivästä napista voi säätää taajuutta. Vastaanoton volyymiä taas voi venklata siitä vasemmalta sivulta pilkottavasta rullasta. Kaikki sen pienen etupuolen näytön alla olevat naput taas-…

    Kiron selostus radion kautta jatkui samalla kun Lyan vilkaisi Gattaa osoittaen leikkisin virnein puhelinta etusormellaan, vääntäen ilmettään erilaisiin hupaisiin huulisynkronointeihin fe-matoranin äänen kanssa. Huonon pokan omaava Gatta ei voinut kuin hillitä hihitystään.

    “Ymmärsittekö?” Kiro kysyi audiomanualisointinsa päätteeksi.

    ”Tee se äskeinen naama vielä kerran…” onu-matoranin kaukainen hihitys kantautui puhelimen toisesta päästä.

    “…hrmm.” Kiro murahti sellaisella äänellä joka varmaankin kantautui myös radiopuhelimen toiseen päähän.

    ”Hehhehhe, joo, äläpä suotta hermoile, homma on täysin hanskassa.” Lyan ei kuulostanut kovin vakuuttavalta asiaan keskittymättömän naureskelunsa läpi.
    ”Mutta nyt meidän pitääkin jo joutaa, meillä on tärkeitä asioita tehtävänä! Kuitti!”

    Puhelimesta kantautui pieni *KRTZZZ* ääni le-matoranin sulkiessa radioviestimen.

    Kiro puuskahti väsyneesti rojahtaen jälleen istuimelleen. “Homma hanskassa ja hanskat huut helvetissä…” silmäpuoli manaili.

    “No älähän nyt, Lyan osaa varmasti jo käsitellä hienoja laitteita varovaisesti, omalla tavallaan”, riippumattosängyllä hiljaa keinuva Tokka lohdutti.

    “Siitä Gattasta tässä melkein enemmän huolissaan on. Rikkoutuneita raajoja kun ei ainakaan kovin helposti vaan hitsata ja naulata takaisin yhteen. Ei pahalla.” Kiro tuumi, vilkaisten sekunnin “PESÄn” ovella valmistautuvaan Koliin.

    “Niinno, eipä tuossa mitään…” ko-matoran vastasi. “Muuten, olisi nyt valmista.”

    Tokka laskeutui keinosängyltä myöntävästi hihkaisten kävellen ko-matoranin tykö poimimaan oman olkalaukkunsa häiritsevän hirvenpään sarvesta. Bo-matoranista tuntui hieman siltä kuin se olisi vilkaissut häntä oudosti.

    Kiro kääntyi tuolillaan oven suuntaan. “Minne te muuten edes olittekaan menossa kun ette menneet kahvelle muiden kanssa?”

    “No kuulemma tuolla linnakkeen itäpuolella sijaitsee joku ‘Arkistoksi’ kutsuttu toooosi iso jonkinlainen kirjastorakennus”, Tokka selosti innostuneena. “Pakkohan siellä nyt on päästä käymään. Sieltähän voi löytyä vaikka mitä!”

    “Njahas.” Kiro totesi maireasti.

    “Tule vaikka ihmeessä mukaan, tiedä jos sieltä löytyisi kaikkea kivaa tekniikkaan liittyvää”, puujalka ehdotti.

    “No jos tällaisella fiiliksellä lukemaan menisin niin kirjaimet varmaan alkaisi vaan pääkoppaa vihlomaan niin perkeleesti”, fe-matoran vastasi.

    “No ota sitten vaikka tirsat”, Tokka kääntyi ovea päin poistuen ovesta tohtorimatoranin kanssa.

    Varaston ovi kajahti kiinni poistuneen matorankaksikon heittäessä nopeat heipat rautamiehelle.

    …

    Kiro tuijotteli hetken ympärilleen tyhjentyneessä varastossa, jota hän oli henkilökohtaisesti kieltäytynyt ikinä kutsumasta “PESÄksi”. Silmäpuoli silmäili kaikkea pientä työnjälkeä mitä piilopaikan kalusteisiin ja sisustukseen oli keksinyt. Koukkukäsi hymähti vaimeasti ollen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä kaikkea oli saanut aikaan. Vaikka näin jälkikäteen mietittynä matoran harmitteli vähän sitä mitä kaikkea muuta hän olisi voinut saada aikaan. Hän olisi voinut vaikka saman tien purkaa tähänastiset kyhäilynsä ja kasata niitä uusiksi uusin rakentein ja toiminnallisin yksityiskohdin. Seiniltä tilaa vievät kerrossängytkin olisivat varmaan olleet paljon käytännöllisempiä jos ne olisivat taipuneet automaattisesti kasaan lattian sisään.

    Yksin jäänyt fe-matoran nojautui jälleen tuolilleen tuijotellen toimettomana peltikattoa.

    Hän alkoi hymisemään ja hyräilemään itsekseen. Vaikka matoran nauttikin useimmiten omasta rauhasta, totaali tympeä hiljaisuus oli vähän perseestä.

    Kiro kääntyi jälleen tuolillaan pöytäänsä päin jatkaen hyräilyään. Tämän silmään osui kuitenkin pian pöydällä oleva hämärä johtojentäytteinen metalliloota.
    Mitähän tuonkin kanssa pitäisi sitten tehdä… hän mietti. Kapteeni oli käskenyt liittää masiinan johonkin Klaanin viestintätietokoneen tapaiseen, mutta sellaisen löytäminen olisi varmaan omanlaisensa haaste. Mistähän sellaista olisi tarkoitus etsiä…

    “Hng”, fe-matoran hieroi otsaansa koukkunsa keskiosalla. Huonojen yöunien jälkeen liian isojen juttujen miettiminen jos mikä meinasi jompata pääkoppaa.

    ”No ota sitten vaikka tirsat.”

    Kiro muisteli bo-matoranin viimeistä vinkkiä.

    “…no, eipä kyllä hullumpi idea.”

    Lyan työnsi puhelimen takaisin vyölaukkuunsa nousten Gattan seuraamana pystyyn. “Asia on pihvi, matkamme kohti prinsessan kaukaista linnaa jatkukoon!”

    “Vähänkö olisi ikävä trolli jos prinsessa olisikin toisessa linnassa.” Gatta tuumi kömpiessään itsekin ylös.

    Huivipään katse kääntyi pieneen likaantuneeseen onu-matoraniin.
    “…mutta ensin saat putsata itseäsi! Hienojen naisten eteen ei mennä pöyn peitossa!” Lyan torui.

    “No joo, Nany varmaan mestaisi minut muuten”, onu-matoran tuumi.

    ”EI VAAN MINÄ.” huivipää työnsi uhkaavan naamansa pienemmän matoranin pakarin lähituntumaan.

    Hieman myöhemmin hieman muualla

    Klaanin kauppatorin pienellä sivukujalla oli vielä aamuisin suhteellisen hiljaista osan kansalaisista lähdettyä töihinsä jo aikaisin aamusta. Siinä missä linnoituksen keskustassa oli erilaisia isompia erilaisten Klaanin kansalaisten pitämiä putiikkeja, pienelle kujalle olivat ilmeisesti kertyneet kaikki joilla oli halua omien kädentuotoksien kaupittelemiseen tai valmiiden tavaroiden jälleenmyyntiin, mutta joilla ei ollut varaa omien tilojen hankkimiseen.

    Argo selaili myyntikojun laatikoihin järjesteltyjä musiikkilevyjä. Pienen kojun pitäjän valikoima tuntui vaihtelevan moderneista pienistä levykkeistä vanhempiin ja klassisimpiin vinyylilevyihin ja myös erilaisiin musiikkisoittimiin- ja radioihin. Myös erilaisten bändien pieniä oheistuitteita löytyi sieltä täältä.

    De-matoran itse oli aina ollut iso musiikin ystävä, toisin kuin yleensä ikävän suuri osa muista desibeliheimolaisista, jotka useimmiten vieroksuivat liian kovien äänten riskiä. Argon musiikkimaku oli aina ollut suopea eikä tämän sävelkorva ollut juuri ikinä ottanut suosikikseen vain yhtä musiikkityylilajia muiden joukosta.

    Hänen seitsemän ystäväänsä olivat usein toista maata. Mutta se oli osaltaan myös mukava asia. Argo kun siten kykeni kuuntelemaan mukautuvasti jokaisen kanssa sitä musiikkia mistä nämä henkilökohtaisesti nauttivat, ja hänkin pystyi nauttimaan yhtä paljon. De-matoran muisteli aina joskus haikeudella entisen isomman merirosvoporukan kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla vietettyjä rauhallisia iltoja rauhallista musiikkia kuunnellen.

    Argon käsiin osui alennuspahvilaatikon levykotelorivistä Klaanin suurimmaksi muusikoksi parjatun “Toa Kyberin” melko kauniin ja taidokkaan kansitaiteen koristama kotelo. Puoliksi mustiin pukeutunut mirukasvoinen äänen toa seisoi kuvassa silmät kiiluen pidellen ylväästi puoliski kirveennäköistä sähkökitaraansa yläpuolellaan. Kitaran yläpään suuttimista leimusi kirkkaita valkoisia kipinöitä. Kuvan taustana oli musta vuori ja punaista taivasta vasten nouseva keltainen aurinko. Poikittain pidellyn kitaran yläpuolella oli tekstuureiltaan raskaan kiven näköisillä kolmiulotteisilla kirjaimilla kirjoitettu levyn nimi; “You Po Hard And Die Old”.

    Hm. Hieman nähty kansitoteutus, mutta silti kaunis ja toimiva ja uhkuu karismaa ja voimaa Argo tuumi. Paku varmaan tykkäisi.

    Seuraavana de-matoranin silmiin osui Toa Kyberin levyn takaa paljastunut kotelo, jonka kansi näytti kuin juuri piirtämään opetelleen väriliitutyöltä groteskeine ääriviivoineen ja mittakaavoineen sekä ikävästi yli menneine värityksineen. Kuva ainakin näytti esittävän jonkinlaista viherkultaista toaa suurella mahikilla. Levyn nimi oli kirjoitettu suttuisesti kirkkaan punaisella tekstillä.

    “RYTMIPERSE”.

    …noh, hyvä yritys, ja kai jollain tapaa ehkä aika viaton de-matoran mietti.

    Pienen onu-matoranin surulliset, syvänvihreät silmät olivat naulittuna katukivetykseen. Hilpeän aamulenkin jälkeen taas alakuloiseksi jäänyt Gatta löntysteli kadun toisenpuoleisen kojurivin vieressä tarkkailematta ympäröiviä tavaroita tai erilaisten myyjien tarjoushuuteluista juuri sen tarkemmin. Mikään niistä ei myynyt aseita. Tai muutakaan millä ampua. Hänellä oli yhä enemmän ikävä Herra Hylsyä. Rakasta vanhaa ystävää, josta hän oli ollut erossa jo melkein kolme päivää. Tunne siitä että Herra Hylsy kituisi juuri nyt jossain kylmässä ja pimeässä säilytyslaatikossa raastoi aina vähän väliä onu-matoranin mieltä, vaikka viime aikoina muutamat pienet iloiset hetket olivat saaneet hänen mieltään vähän toisaalle.

    Onu-matoranin silmäkulmaan kuitenkin iski jokin mikä sai tämän pysähtymään. Ihan tämän vieressä myyntipöydän alla komeili jokin etupuolelta läpinäkyvään pahviseen laatikkoon istutettu harmaanhopeinen pieni kiinteä humanoidimainen esine. Sen lisäksi laatikon muovinen etupuoli paljasti paljon muutakin laatikon sisältöä. Sisältö näytti joltain mikä näytti nopealla vilkaisulla jotain, mikä näytti kovin olevan pienen onu-matoranin mieleen.

    Gatta käveli uteliaana katsomaan lähempää. Muita samannäköisiä laatikoita, mutta eri sisällöllä, oli enemmänkin niin myyntipöydän alla kuin päällä, mutta matoran oli kiinnittänyt huomionsa vain yhteen.

    Pakarinaama kumartui poimimaan sivuiltaan syvän mustan laatikon vilkaistaakseen sitä lähempää. Matoranin silmät suurenivat tämän tuijottaessa löytöään ällistyneenä. Paha mieli ja alakuloisuus tuntuivat pyyhkiytyvän jälleen pois kuin pyyhekumin voimasta.

    Laatikon sisälle rautalangoilla sidottu esine näytti muodoiltaan suuresti samanlaista lisko-örmelöä kuin ne mitä kapteenin työkavereiden leirissä oli näkynyt, mutta tämä ei ollut läheskään niin yrmy tai muutenkaan kovin ruma. Tämä oli suhteellisen solakan ja sankarillisen näköinen ja sillä oli kivat aurinkolasit.

    Laatikon läpinäkyvälle etupuolelle oli isketty räikeitä erilaisia tarroja. Oikealla alhaalla oli musta läpuskä missä ilmeisesti luki eriskummallisen tuotteen nimi.
    “Bee…Äll…Aaa…Dee…Iii…Äss…” onu-matoran luki hitaasti mielessään.
    Bladis…
    …
    …ihan hemmetin outo nimi.

    Argo ja Paku ilmaantuivat onu-matoranin viereen kurkkien tämän olkapäiden yli uteliaina siitä mitä tämä oli tullut löytäneeksi.

    “…ahaa, nuo lienevät niitä niin kutsuttuja ‘action-figuureja’”, Argo tuumi tuijottaessaan laatikossa näkyvää esinettä, joka näytti ulos päin jonkinlaiselta patsaalta, mutta sen nivelten kohdille oli näkyvästi laitettu erilaisia liikuttelua varten suunniteltuja osia. Itse hahmon lisäksi pakkaus näytti sisältävän hyvin laajan valikoiman erilaisia miniatyyriaseita.

    “Hmm”, Paku tuhahti. “Olen tainnut nähdä tällaisia joskus aiemminkin. Jossain pohjoisella saarella kerran kaupiteltiin joitain ‘Hafu’s original’- juttuja, joita oli parjattu hyvin laadukkaiksi ja kestäviksi.” Po-matoran vilkaisi nopeasti muita tarjolla olevia samankaltaisia tuotteita. Niiden joukossa oli myös muita otuksia esittäviä hahmoja, mm. joku visorak joka näytti käyttävän mustia sukkahousuja, joku kirkkaankeltainen visiiritoa, mustavalkoinen pitkä ja hemmetin hoikka toa, kiikarisilmäinen sininen skakdi ja muutamia muita.

    “Ostin kerran kokeeksi yhden ja hajosi melkein heti…” toisinaan kovakourainen Paku tarkasteli lähemmin figuuria joka näytti oudolta sekoitukselta toaa ja jotain siivekästä liskoa.

    Argo itsekin vilkaisi tuotevalikoimaa vähän tarkemmin, mutta käänsi akakunsa taas “Bladikseen” jota hänen pieni ystävänsä tuntui silmäilevän kovin innolla.

    BLADIS. BIO-KLAANIN MODERAATTORI. RAJOITETTU ERÄ. KLAANISSA VALMISTETTUA CUSTOMLAATUA. PYÖRÄTUOLI MYYDÄÄN ERIKSEEN paketissa luki.

    Gattan suu alkoi vääntyä aneemisesta vienoon hymyyn onu-matoranin tuijottaessa tosi siistiä kokonaisuutta haltioitunein mielin.

    Paketin etupuolen keskellä oli matoranin sormen mentävä reikä.
    KOKEILE MINUA
    ”Okei.” Gatta tuumi mielessään luettuaan reiän yläpuolella tekstin.

    Onu-matoranin sormi kurotti laatikon sisään. Skakdifiguurin muovisen rintapanssarin keskellä oli näkyvä nappi, jota Gatta napakasti painoi.

    *KLIK*

    ”Haukkaa haulia, likainen pahantekijä!”

    Paku ja Argo hätkähtivät yllättävää metallikaikuista ääntä mitä laatikon sisältä pääsi.
    “…hui saakeli, sehän puhuu!” Paku totesi.

    “Toden totta”, innokas myyjä varmisti, “herra moderaattori itse oli mukana äänittämässä muutaman vuorosanan. Siksi tuo kyseinen yksilö onkin näitä muita lievästi hintavampi, missään muussa tuollaista ominaisuutta ei nääs löydy.”

    “Hehhehe…” onu-matoran hihitti kuin kuiskaten.

    Argo ja Paku huomasivat tämän selvästi. Ensimmäistä kertaa jokin asia sitten ratsiaepisodin jälkeen tuntui herättävän pakarinaamassa aitoa iloa.

    Gatta painoi nappia toistamiseen.
    *KLIK*
    ”Kiväärini panokset on täytetty oikeudella!”
    “Hehheheeh…”

    Hän painoi taas.
    *KLIK*
    ”Nimeni on Bladis! Lyijyn skakdi!”
    “Hehehee…”

    *KLIK*
    ”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”
    “Hehheh…” Gattan olotila tuntui kohenevan jokaisella painalluksella.

    *KLIK*
    ”Bladistista!”
    “Heheh!” onu-matoran hihkaisi kuuluvasti kirkas hymy naamallaan. Gatta nosti laatikon molemmilla käsillään iloisena naamansa tasalle. Tämän jännittyneet silmät ryhtyivät vilisemään toimintafiguurin kanssa laatikoihin pakattujen pikkuaseiden kirjon seassa.

    Po- ja de-matoran tuijottivat kuin taikaiskusta taas sisäisen elämänilonsa löytänyttä onu-matorania.

    “Jaa että semmottis”, Paku hymähti vilkaisten Argoa.
    ”Kai meidän on vähän pakko…?” kakamanaama kysyi ilmeellään.

    ”No niin kai…” Argo vastasi äänettömästi vienolla hymyllä ja olankohautuksella.

    Arkisto

    “….wuaaaauuuuu!” Tokka seisoi uteliaat silmänsä suurina kädet hämmästyksestä levällään. Haltioitunut bo-matoran pyöri paikallaan tylppäkärkisen puujalkansa varassa katsellen ympärilleen.

    Hän ja Koli olivat saapuneet Arkistoon. Tuohon ylistettyyn tiedon ja tarinoiden runsauden tyyssijaan. Ensimmäinen asia, mitä kaksikon eteen oli osunut näiden saavuttua sisään, oli ollut iso vierekkäisten kirjahyllyjen rivistö. Jokainen hyllyrivi tuntui sisältävän kymmeniä tummia puisia kirjahyllykköjä. Ja jokainen hylly ehkä satoja kirjoja.

    Suuri rakennus näytti kaksikerroksiselta, mutta toinen kerros ei muodostanut kiinteää kattoa alimmaisen ylle, vaan muodostui lähinnä sivuseiniin rakennetuista leveistä parvista.

    Koli kulki innokkaan puujalkamatoranin perässä ihastellen suurta näkymää. Ko-matoran tuijotti edessään ja yläpuolellaan näkyviä hyvin organisoituihin riveihin järjesteltyjä hyllykköjä. Ne tuntuivat jatkuvan melkein koko leveän rakennuksen päästä toiseen. Vaikka hyllyt oli järjestetty hyvin ja joidenkin muodostelmien väliin oli jätetty isompia kulkuväyliä ja siellä täällä hyllypaljouksien keskellä näytti olevan erilaisia lukupisteitä, puuhyllyt olivat tämän reviirin kiistattomia valtiaita.

    Koli oli aina ihastellut kaikkea mikä oli organisoitu hyvin perusteellisesti ja kaikkea ajatellen. Tämä “Arkisto” oli selvästi jotain sellaista. Suuri, ehkä satojen tuhansien opusten kokoelma, jossa kullekin yksilölliselle teokselle löytyi oma paikkansa. Matoranin jalon mahikin ilme muuttui hiljalleen surullisen haikeaksi. Tämä suuri kirjasto muistutti häntä melkein-…

    “Voihan himpura, oliko teillä siellä Metru Nuilla yhtä iso Arkisto kuin tämä?” Tokka tuntui melkein hetken lukeneen ko-matoranin ajatuksia.

    Koli odotti yllättyneisyydeltään hetken vastata. “Niin, noh, aika lailla”, Koli mietti. Vaikka hän oli kauan, kauan sitten viettänyt entisellä kotisaarellaan paljon aikaa Onu-metrun suuressa tieto- ja oppimiskompleksissa, joka jakoi saman nimen kuin tämä Bio-Klaanin suuri kirjasto, olivat vuoden ehtineet jo jyystää ko-matoranin mielestä suuren osan tarkoista muistikuvista.

    “Siellä vain oli paljon enemmän muunlaisia näyte-esineitä ja putkiin jäädytettyjä raheja…” Koli muisteli.

    “Jumprahuti! Siellä jos pääsisi joskus käymään…” kirjastokompleksia ympärillään yhä innokkaasti tiiraileva puujalka tuumi.

    Kolin kävelyvauhti hidastui hetkeksi tohtorimatoranin katseen painuessa alas. “Noh, niin kai…”

    Tokka pysähtyi itsekin hetkeksi vilkaisten ystävänsä alakuloista ilmettä.
    “…oho, anteeksi”, Tokka pyysi vilpittömästi tajuttuaan menneensä innostuksissaan ehkä vähän pitkälle.

    “Öööh, ei haittaa”, Koli nosti katseensa äkkiä bo-matoraniin yrittäen näyttää ryhdistäytyneemmältä. Retkikaverin viaton uteliaisuus ei kuulunut niihin asioihin joista ko-matoran tunsi voivansa pahoittaa mielensä.

    Tokka nyökkäsi vieno hymy kakamallaan yrittäen palata takaisin itse asiaan. Puujalka kääntyi ympäri huomaten seinälle pystytetyt kaksi karttaa, joiden luo bo-matoran kipitti niin pian kuin jalkapuolena pääsi ko-matoranin seuratessa.

    Tokkan silmät ja oikea etusormi tähystivät kumpaakin kirjaston eri kerrosta kuvastavaa karttaa. Lopulta bo-matoranin keltaoransseihin silmiin osui sille kohti karttaa, mihin Arkiston luontoa ja eläimiä käsittelevien opusten osasto oli merkattu.
    “No kappas, tuo on tässä ihan lähellä”, sinivihreä matoran käännähti aikailematta kartan osoittamaan suuntaan. “Minäpä käväisen tuolla. Nähdään myöhemmin vaikka jossain tässä kohtaa.”

    Ko-matoran vastasi vaimealla nyökäytyksellä ja Tokka oli jo kohta kipittänyt hyllyrivien sokkeloihin.

    …

    Koli kuljeskeli rauhassa kirjahyllyrivejä eteenpäin etsimättä erityisemmin mitään tiettyä kirjallisuustyyppiä.

    Yhden hyllyosaston kohdalla ko-matoran kääntyi katsomaan etummaisen hyllyn ylle asetettua kylttiä.

    PAIKKA- JA MATKAOPPAAT

    Kolin kasvot muuttuivat hetkessä epävarmoiksi. Hänen päässään alkoi pyöriä epävarmoja ajatuksia.
    ”Mitähän jos…”
    Valkea pikkumies päätti kokeilla onneaan ja käveli varovaisen uteliaana osaston M- alkuisten opusten sektoriin.

    Metru Nui – Legendojen kaupunki

    “…” Koli tuijotti hetken hieman yli puolentoista sentin paksuista pehmeäkantista lehtiötä, epävarmana siitä uskaltaisiko ottaa sen. Mutta ko-matoran päätti ryhdistäytyä ja poimi pehmeäkantisen opuksen muiden välistä.

    Oppaan kannessa komeili Coliseum. Mahtavan legendojen kaupungin keskipisteenä toimiva mahtava monumentti, josta kumpusi valtava valonsäde suoraan kohti taivaita. Kansikuvan alaosassa tornin juurella erottui muita hieman taiteellisin vapauksin toteutettuja rakennuksia, joissa paloi kirkkaita valoja. Kuvan taustan pimeä taivas ja sen kirkkaana loistavat tähdet sekä kuvan yläreunoissa Coliseumin valopilarin eri puolilla kirkkaina hehkuvat kaksoiskuut loivat yleistunnelman kauneudesta ja mahtavasta loistokkuudesta.

    Koli tunsi heti hieman herkistyvänsä jo tuijottaessaan kirjan kansikuvaa. Hän muisteli melkein kokonaan umpeutuneella kaiholla sitä aikaa kun hän oli kutsunut tuota ihmeellistä paikkaa kodikseen…

    Vaitelias ko-matoran istui rauhallisena lukupenkillä. Hän oli uskaltautunut avaamaan löytämänsä lehtiön sivuja. Hän oli lukenut alkusanoista ja muista infoteksteistä vain osan. Mutta siinä oli hyvinkin kaikki mitä hän tarvitsi. Jokaisen erilaisiin värikkäisiin laatikoihin istutetun tekstin jälkeen kaikki entisessä kodissa saatu yleistietämys sekä ga-metrun loisteliaissa kouluissa jaetut opit alkoivat hetkessä palata pienen tohtorimatoranin mieleen. Vaikka hän oli aina pyrkinyt säilyttämään mielessään kaiken tärkeän siitä tiedosta minkä jakaminen hänelle oli muinoin suotu, osa legendojen kaupungin muistoista oli jotain minkä hän oli aina enimmäkseen halunnut unohtaa…

    Mutta sitäkin enemmän Koli oli kuluttanut aikaa ja fiilistelyä johonkin muuhun – niihin kuviin, mitä opaslehtiö tuntui olevan tulvillaan. Jokikinen niistä oli selvästi toteutettu suurella ajatuksella ja sydämellä Metru Nuin kaupungin ikiaikaista loisteliaisuutta kunnioittaen.

    Ko-matoranin silmät tuntuivat melkein alkavan vetistää suuren menneisyyden kaipuun toivossa. Hän oli tuijottanut jokaista kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja hän oli hädin tuskin kirjan puolivälissä.

    Jokainen kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kolille ne sanat olivat kuin muistutus kaikista niistä kerroista kun hän oli kierrellyt pitkin legendojen kaupunkia.

    Ta-metrun valimoiden lämmin hehku.

    Onu-metrun kirkkaasti valaistut maanalaiset laajat sokkelot ja salit.

    Le-metrun vilkkaat kouru- ja kilparataviidakot.

    Ga-metrun kirkkaat vesivirrat ja kauniit rehevät puistot.

    Po-metrun avarat ja tuuliset tasangot.

    Mutta ennen kaikkea.

    Ko-metrun kauniin vaaleat maat taivaita hipovine tiedon torneineen. Kaikkein paras paikka ihastella kauniita auringonlaskuja horisontissa…

    Koli hieroi hieman toisen silmäluomensa kulmaa. Hän hengähti hiljaa haikean tyyni hymy kasvoillaan.

    Innokas Tokka ilmestyi esiin hyllyjen takaa.
    “Kappas, siinähän sinä oletkin! Anteeksi että vähän kesti. Täällä on vaikka mitä!” bo-matoran hihkui kädet heiluen pidellen vasemmassaan paksua “Tarunhohtoiset rahit”- kirjaa.
    “Onneksi ei tultu raahanneeksi Gattaa mukaan, hän olisi varmaan katkeroitunut iäksi siitä että joku oli mennyt raidaamaan asekatalogiosaston melkein kokonaan tyhjiin.”

    Puujalka pysähtyi huomatessaan ko-matoranin ilmeisesti uppoutuneen taas vähän syvemmin lukuhommiin. Mutta tällä kertaa tohtorin fiiliksessä tuntui olevan jotain muuta. Tokka päätti vilkaista uteliaana hiljaa lähemmin mitä hänen toverinsa oli tullut tällä kertaa löytänyt.

    …oho tajuaminen materialisoitui kasvillisuuden kansalaisen kasvoille tämän vilkaistessa ko-matoranin lukeman lehtiön kantta.

    Bo-matoran katsoi parhaaksi poistua sivummalle vähin äänin. Koli kuitenkin ehti kiinnittää huomionsa häneen.
    “Ai, anteeksi, en huomannutkaan sinua”, Koli totesi hieman yllättyneenä.
    “Niin. Sanoitko jotain?”

    Tokka hieroi takaraivoaan hieman häpeissään.
    “Tuotanoin, joo, kunhan vaan sanoin että taidan käydä vielä kiertämässä pari osastoa läpi tuolla…” jalkapuoli osoitti peukullaan postumissuuntaansa.

    “Noh, selvä…” Koli vastasi vaatimattomasti.

    Vähin äänin sinivihreä pikkumies kiersi takaisin hyllyrivien taakse. Kakamanaama oli tajunnut nopeaa että albiinotohtorin oli paras antaa olla juuri nyt omassa rauhassaan.

    Koli mietiskeli hetken Tokkan hieman oudoksuttavaa käytöstä, mutta päätti kääntää huomionsa takaisin lehtiöönsä.

    Vain seuraavan sivunkäännöksen jälkeen ko-matoran oli jälleen uppoutunut täyteläisesti muisteloihinsa. Hän tunsi jälleen sisäisen herkistymisensä muuttuvan lieväksi silmien vetisyydeksi. Hän oli saanut arvokkaan muistutuksen siitä miten hänen tuli osaltaan arvostaa vanhaa kotikaupunkiaan.

    …mutta muistot eivät olleet täynnä vain virheetöntä kauneutta. Niin paljon kuin ko-matoran rakastikin sisimmässään paluuta tuohon ihanaan ja kauniiseen paikkaan, kaikki se kauneus ja virheettömyys tuntui kuitenkin vain ulkoiselta.

    Pitkään Metru Nuilta lähtemisensä jälkeen Koli oli tuntenut kaikesta siitä syyllisyydestä ja pelkurimaisuudestaan huolimatta myös jotain, mitä hän ei tuntunut koskaan löytäneensä legendojen kaupungissa asuessaan. Metru Nuin sisällä hän oli tuntenut itsensä pieneksi ötökäksi. Ötökäksi joka piilotteli kuorensa sisällä. Ja suuri kaupunki oli tuntunut vielä isommalta kuorelta. Hänen oma kuorensa oli tuntunut joltain joka oli kuvastanut pelkoa ja epävarmuutta. Joltain minkä piilosta tuleminen oli aina tuntunut vaikealta ja johon hän oli aina piiloutunut kerta toisensa jälkeen melkein pienimmänkin epävarmuuden koittaessa.

    Metru Nuin kuori taas oli tuntunut joltain ilmapiiriltään hyvin painostavalta. Ehkä melkein kuin vankilalta…

    Vaikka Koli itse ei ollut vielä täysin luopumaan omasta kuorestaan, merenkäynti nykyisten ja entisten matkakumppanien kanssa oli antanut hänelle jotain mistä hän oli ollut aina iloinen.

    Hän oli tuntenut itsensä vapaaksi. Niin paljon kuin ajatus tuottikin ikävää sisäistä irstiriitaa, joltain osin ko-matoranista tuntui kuin legendojen kaupungin jättäminen olisi ollut yksi hienoimpia valintoja hänen elämässään.

    Mutta silti, katsoessaan loisteliaita kuvia vanhasta kodistaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt taakseen myös jotain mitä kaipasi. Tämä oli jotain, mitä hän halusi muistella, ja aina välillä myös kovasti nähdä uudestaan.

    Mutta myöskin, vaikka ajatus paluusta Metru Nuille oli osaltaan hieno asia mitä pystyi kuvittelemaan, synnytti se Kolissa myös entistä isompaa epävarmuuden tunnetta. Jos hän jonain päivänä ilmestyisi takaisin legendojen kaupungin maaperälle, miten häneen suhtauduttaisiin? Hän ei ollut varma, olisiko Metru Nuilla sijaa hänenlaisilleen; arkajalkaisille sotakarkureille…

    Vaikka ko-matoran oli jälkikäteen saanut kuulla siitä kuinka Toain ja Metsästäjäin sota oli päättynyt elementaalisoturien voittoon, mikä oli ollut ehkä ko-matoranin elämän huojentavin uutinen, hän ei ollut lakannut miettimästä sitä mitä kaikkea hänen lähtönsä oli saanut aikaan. Mutta enimmäkseen hän ei halunnut miettiä.

    Koli hieroi hellästi sormenpäillään valkoisen jalon mahikinsa kirkkaanhopeaa päälakea, legendojen kaupungin kansalaisten merkkiä. Se oli ainoa mitä hänellä oli jäljellä, muistojensa ja oppiensa lisäksi.

    Aina joskus hän oli kuullut kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta siitä, miksi ihmeessä hän oli halunnut häipyä Metru Nuilta. Mutta hän ei ollut ikinä osannut vastata. Ehkä hän ei ollut halunnut muistella. Aina tuollaisissa tilanteissa joku hänen ystävistään tuli auttamaan hänet pois ikävästä tilanteesta.

    Niin he olivat aina tehneet…

    Koli päätti harvinaislaatuisesti hylätä ikävät ajatuksensa ja keskittyä iloisiin asioihin. Hän oli saanut aikoinaan Metru Nuilla ehkä pari todellista ystävää, jotka oli joutunut jättämään taakseen. Mutta hän oli saanut paljon uusia lisää.

    Koli selasi paksun lehtiön loppuun. Hän halusi yrittää muistella vain vanhan kotinsa iloisia ja kauniita asioita, ja sitä mitä hänellä nykyään oli.

    Hän sulki oppaan luettuaan sen viimeisen sivun, kääntäen sen kansi kasvojaan kohti.

    ”Toivottavasti voitte hyvin, missä olettekaan..” Koli lausui mielessään kahdelle toverilleen, jotka toivottavasti vieläkin elivät onnellista elämää legendojen kaupungissa…

    Kahvio

    Argo, Paku, Lyan ja Gatta olivat saapuneet “Kahvion” pääovelle. Matorannelikko vilkuili uteliaana ympärilleen suhteellisen aktiivisuuden täyttämässä ruokapaikassa. Ilmeisesti jo aamupäivän aikoihin osa pitkin linnakkeessa ja sen lähituntumassa työskentelevät tapasivat kokoontua tähän paikkaan pienelle tauolle.

    “On kyllä vähän isompi kuin odotin.” Paku tuumaili paikkaa pälyillessään. Sana “Kahvio” ei varsinaisesti ollut huutanut kovin isoa ruokapaikkaa ainakaan po-matoranin mielestä.

    “Sisustuksessa ainakin voisi olla ehkä hitusen enemmän johdonmukaisuutta”, akakunsa monokkelimaisilla kiikareilla paikkoja tarkemmin tähystelevä Argo tuumaili. Koko paikka tuntui olevan hieman kuin sekoitus erilaisten sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä. Vaikka kyseinen aatepohja olikin de-matoranin mielestä ymmärrettävä.

    “Liian vähän köysiä”, Lyan nyrpisteli. Huivipää itse oli matkoillaan eniten kiintynyt mainioihin klassisiin merimiessatamajuottoloihin, joiden elementteihin kuului useimmiten kalaverkkoja ja paksuja köysipinoja.

    Gattaa ei liiemmin kiinnostanut keskittyä paikan ulkoasun arvioimiseen, rumalta se näytti joka tapauksessa.

    Pian nelikon vilkuillessa ympärilleen jonkin aikaa joku kipitti heitä päin. Joku pieni ja sininen, joka oli pukeutunut suht. kirjavaan asusteeseen.

    “Hyvää päivää! Tervetuloa Bio-Klaanin kahvioon!” tarjotinta kainalossaan kantava kaukau- kasvoinen sininen neitokainen toivotti. Ga-matoran oli pukeutunut kokoonsa istuvaan pinkkiin tarjoilijan esiliinaan valkoisella ja mustalla päälle kiinnitetyllä röyhelöreunaisella kangaskerroksella. Päässään tällä oli samansävyinen pinkki muovinen otsapanta mustalehtisellä kangaskukalla joka oli keskeltä valkoinen.

    Neljä ovensuussa seisovaa matorania tuijotti uunituoretta tarjoilijaneitokaista.

    “No?” Nany kysyi kirkkaalla äänellä.
    “Miltäs näyttää?” ga-matoran pyörähti kevyesti ympäri yhdellä jalalla.

    Paku hymähti silmään nopeasti pyöräyttäen. “Iiihan kiva…”
    “Erittäin sievä.” Argo kannusti.

    Lyan ei kyennyt pukemaan sanoiksi edessään näkyvän taivaista kuolevaisten keskuuteen laskeutuneen ylemmän todellisuuden kaunottaren fyysistä ilmentymää. Le-matoranin syvät verenpunaiset silmät katselivat vielä verenpunaisemman huivin alta vihreän pikkumiehen edessä kieppuvaa kaunotarta. Matoranin suu oli vääntynyt asentoon joka teki tämän ilmeestä kokonaisuuden näytti siltä kuin tämä olisi kokenut pienen aivokuoleman kesken pillimehun juomisen.

    “Noniin, pääsitte sitten kuitenkin tulemaan”, ga-matoran jätti kepeän tarjoilijaäänensä hetkeksi. “Toivottavasti teidän aamunne ei ole ollut välikohtauksia täynnä.”
    “Mitäs vihjailua tuo on?” Paku nosti kulmaansa.

    Nany vilkaisi sivulleen. “Nooh, kunhan mietin.”

    “No kuule ei.” po-matoran jatkoi hieman loukkaantuneena Nanyn epäluuloista. “Mutta entäs itse? Onko kukaan asiakas heittäytynyt hankalaksi?”

    Lyanin silmät muuttuivat astetta murhaavimmiksi.
    ”Perkele. Jos joku epämääräinen örmelö on juljennut saada mitään likaisia taka-ajatuksia, ne saavat tuta köysien katalan koston kaulanikamissaan…” huivipää murisi kitisevien hampaidensa välistä.

    “No ei ole.” Nany tuhahti. “Ja pienempää suuta. Täällä ei kauheammin sovi julistaa tuollaisia…”

    “…miksi tuo tuntematon täti juttelee meille?” koko kohtaamisen ajan hämmenynyt Gatta kysyi osoittaen sinistä neitosta sormellaan tämän ei varsinaiseksi yllätykseksi.
    “Sanooko nimi ‘Nany’ kenties mitään?” Paku kuiskasi ironisesti onu-matoranin korvaan.

    Gatta vilkaisi tarjoilijaneitiä uudemman kerran.
    “…mutta eihän tuo Nany voi olla”, pakarinaaman ilme muuttui hämmentyneestä epäuskoisemmaksi.
    No voi herranpieksut… Nany tuhahti itsekseen.

    “Tuo tyttö on tosi ystävällinen ja mukava”, Gatta jatkoi. “Nany on tosi karski ja välillä aika väkivaltainen. Eikä se hymyile ikinä noin söpösti…”

    Nany olisi voinut olla onu-matoranin tajuamattomuudesta hyvinkin turhautunut, mutta nyt valeasuaan yllä parhaansa mukaan pitävä neitimatoran tyytyi nielemään kohteliaisuuden. Asioiden selkeyttämiseksi Nany kuitenkin tuli nostaneeksi otsapantaansa hieman ylös heittäen kasvoilleen hetkeksi tavanomaisen hieman nyrpeämmän ilmeensä.

    “…Nany, luojan kiitos!” onu-matoran hihkaisi. “Ihmeteltiinkin jo kun sinua ei näkynyt!”

    ”Juupa juu” Nany tuumi. “Mutta pidemmittä puheitta, lienee paras että istuunnutte edes johonkin”, ga-matoran kääntyi kahvion sisätilojen suuntaan. “Seuratkaa.”

    Lyanin terävät silmät vilkuilivat kirkkaan tarjoilutiskin näytelasin takana näkyviä virvokkeita. Useat maukkaat erilaiset kermaleivokset olivat le-matoranin villiin ja kesyttämättömään makuun turhan hienostuneita. Huivipään huomio oli enemmin kiinnittynyt erilaisiin kirkkaisiin pilli- ja pullojuomavirvokkeisiin.

    Grandirakk – Kaikkien ja naisten sankari komeili yhden mehutölkkisarjan etupuolella eksoottisen tutkimusmatkailijan näköisen isoleukaisen skakdin kuva. Nimi ja kuvaus antoi kyseisestä juomamaskotista Lyanille hyvin perverssin kuvan.

    Le-matoran jatkoi juomavalikoiman tutkailemista. Loppupäässä huivipää jäi miettimään epävarmana vaaleanvihreän krikcit- päärynä- ja syvänpunaisen marazon- metsämansikkailimonadin välillä. Pienen arvonnan jälkeen hän päätyi jälkimmäiseen.

    Lyan noukki valitsemansa pullon mukaansa kävellen jo tiskiä kohti. Hänen edessään seisoi kuitenkin pitkä ja hyvin hoikka valkomusta olio, joka seisoi vielä kassatiskin edessä annostellen kahviinsa sokeria.

    Lopulta pitkä, hieman toaa muistuttava hahmo nosti kahvikuppinsa aluslautasineen kääntyen ympäri suoraan le-matorania kohti.

    Valkomusta hau-kasvoisen selakhin vihreät silmät tuijottivat suoraan hau-kasvoisen matoranin punaisiin.

    Selakhin otsanauhan alta pilkottava terävä katse tuijotti pientä huivipäätä kuin luotaillen tätä mahdollisimman piinaavasti, tutkien tämän olemusta melkein kuin yrittäen porautua tämän sisimpään kuin hammaslääkäriaristokraatti.

    “Kiva huivi.”

    “Kiitos. Kiva otsanauha.”

    …

    Lyan tallusteli kepeämielisesti portaita ylös kahvion takaseinän ylätasolle. Muut kolme pikku piraattia olivat valinneet istumapaikoikseen yhden kyseisen seinustan puoliympyräisistä, punertavista nahkasohvista. Arvon Nany-neiti vilkaisi juuri huivipään suuntaan kyseisen paikan pöydän edessä. Lyan vastasi asiaankuuluvasti räikeällä silmäniskulla.

    Samassa kahvion nurkassa oli yksi tietty ympyräinen pöytä, jota kukaan muu ei koskaan uskaltanut yrittää varata. Lyan tunnisti pöydän seurueesta äsken kohtaamansa pitkän otsanauhaluihun, joka tuntui omalta osaltaan huomaavan hänet.

    Lyan viesti hujopin suuntaan veikeällä virneellä ja toverillisella käsitervehdyksellä.

    Nany pani tämän merkille tuijottaen varovaisesti siihen suuntaan mihin huivipää vilkaisi. Ga-matoranin ilme muuttui epävarmaksi.

    Huivipää hyppäsi komealla kierrevoltilla pöydän yli suoraan Argon ja Pakun väliin. Le-matoranin punainen limonadi tömähti pohja edellä pöydälle. Argo siemaisi maukasta aamuteetään Pakun mussuttaessa mahtipontisesti tummaa suklaata sisältävää muffinssia.

    Gatta oli jo siemaissut aamukaakaonsa melkein yhdellä huikalla ja siirtynyt näpräämään torilta mukaan tarttunutta ostostaan.

    “Öhöm”, Nany yskäisi teennäisesti, “et ihan taida tietää kuka tuo on…” hän viittoi viereiseen pöytään.

    “Ei kyllä mitään hajua, mutta ainakin hällä on hemaiseva tyylitaju”, Lyan virnisti.

    “Huoh…” Nany oli turhautunut le-matoranin kyvyttömyydestä ottaa asiaa vakavasti. Ga-matoran nojautui vähän enemmän neljän pöytään asettuneen matoranin suuntaan.
    “Korvat hörölle nyt”, neiti virkkoi. “Nuo neljä tuossa…”

    Haimies otti pitkän ja vaivaannuttavan hörppäyksen mustasta kofeiininesteestä katse tiukasti edessään istuvassa skakdissa ja vihreässä toassa. Make nyökkäili hiljaa kummastuneena.

    ”Noooo?” Paaco kysyi hymyillen. ”Onko nyt parempi mieli?”

    Same laski kupin pöydälleen ja tuijotti kollegoitaan hetken. ”Mistäköhän muusta olette unohtaneet minulle kertoa?”

    Bladis huokaisi syvään. ”Haluatko vielä yhdet kahvit? Minähän voin vaikka kipittää tästä SAMAN TIEN hakemaan!”
    Ja jos viesti ei tullut muuten tarpeeksi selväksi, huitaisi Bladis sohvan vierellä olevaa pyörätuoliaan murahtaen. Siinä samassa hän tosin vahingossa tönäisi sen rullaamaan kauemmas moderaattorien pöydästä.

    Vähän liian kauas jalkavammaiselle.
    ”… Same, auta.”

    ”En tiedä”, selakhi sanoi ottaen toisen hörppäyksen, ”se onnistuisi ehkä paremmin vielä yhden kupin jälkeen.”

    Bladiksen ylävartalo lämähti pöydälle kuin kuumennettu tinaköntti. ”Päästäisit jo nyt irti”, skakdi murahti. ”Näyttääkö torakan luikku sinusta vaaralliselta vakoojalta?”

    ”Jos yhtään auttaa niin veimme siltä kuitenkin jo pyssytkin”, Paaco sanoi rennosti selkänojaa vasten lysähtäen.

    ”Haha! Niinpä! Tai siis, mitkä pyssyt? Jos niillä on vain tuollaisia nysiä, ne eivät todellakaan osaa varautua siihen, mitä täältä on-”

    ”Ehkä kyse ei kuitenkaan ole siitä”, Same sanoi hiljaa. ”Albiinotorakka ei ole isoin uhkakuva tutkassamme, mutta olisin tyytyväisempi jos olisin saanut hänet tutkaani aikaisemmin kuin toissapäivänä.”

    ”Kaikkea ei voi muistaa”, Paaco virnuili. ”Ei millään pahalla. Ei tosiaan. Mutta. Tulimmeko tänne oppimaan läksyä?”

    Taas yksi äänekäs hörppäys hampaikkaalla selakhisuulla.
    ”Tulitte tänne ostamaan minulle kahvit.”

    Sille koko poppoo nauroi yhdessä todella kuivasti.
    “Tuota noin”, Make aloitti lopulta varovasti, “mihin lopputulokseen te tulitte sen…” rahimies yritti muistella Klaaniin näennäisesti liittyneen torakan nimeä.









    ”… sen…” Make pinnisteli muistipankkiaan.















    “…’jäätutkijan’ kanssa?”
    Same näytti kummastuneelta. ”En luota häneen, kuten ei käsittääkseni Guardiankaan. Mutta virallisesti hän on jäsen, ja meidän täytyy työskennellä sen asian kanssa.”

    “Aha…” Make vastasi vaitonaisesti.

    ”Mutta hei!” Paaco tokaisi ja kääntyi hänen ja Bladiksen välissä istuvaa Makea kohti. ”Mites treffit meni?”

    “…häh?” Make mietti hetken kollegansa heittoa hämmentynein ilmein.
    “No heii, kyllähän sinä tiedät.” Paaco nojautui lähemmäs puolirahia.

    Maken ilme muuttui hieman nolostuneeksi tämän tajutessa mitä viherkultainen toa ajoi takaa. Hän oli elänyt kaiken aikaa siinä käsityksessä että Paaco olisi ollut niihin aikoihin jo liian kanveesissa kiinnittääkseen kauheammin huomiota muiden asioihin.
    ”T-tuota…” puolirahi sopersi.

    “Oho!” Paku huudahti ja Nany joutui hyssyttelemään. Jännityksestä innokas po-matoran oli hyvin innostunut tajuttuaan että Bio-Klaanin isot kihot olivat löytäneet tiensä ihan heidän lähituntumaansa. Ehkä hieman liiankin innokas.

    “Vai että Klaanin moderaattoreita…” Argo mietiskeli. “Oletko ihan varma että juuri he?” de-matoran viittoi sormellaan viereiseen pöytään.
    “Niin ainakin olen kuullut”, Nany nyökkäsi. “En usko että kovin moni satunnaunen kahvionkävijä menisi sekoittamaan tuollaista joukkiota kehenkään muuhun.”

    “Lyaaaaan”, Gatta ojenti laatikosta poistamansa vielä taustapahviin rautalangoilla sidotun muovifiguurin, “avaa tämäää…”

    Paku vilkaisi olkansa yli väitettyjen “moderaattorien” pöytää. “Hmmm…” po-matoran mumisi mahtipontisesti. “Nyt kun tarkemmin katsoo, tuon hopeisen liskon ja noiden muiden olemus muistuttaa kyllä paljon niitä torilla nähtyjä pikku-ukkoja…”

    Nany havahtui yhteen asiaan. “Niin, siitä tulikin mieleeni, mikä ihme tuo oikein on?” hän osoitti Gattan sormeilemaa humanoidimaista muovikimppua.

    Gatta vilkaisi Nanya, sitten figuuriaan ja käänsi sen etupuolen ga-matorania päin.

    “Superskakdi Luotirakk”, onu-matoran hihkaisi. Hahmon oletettu “Bladis”- nimi oli tuntunut liian tönköltä, joten pakarinaama oli keksinyt sille oman.

    ”Aha…”

    “…et saa kokeilla”, Gatta vetäisi ukon pois Nanyn ulottuvilta.

    “En olisi halunnutkaan”, Nany tokaisi välinpitämättömästi.

    “Ei ne nyt mitkään treffit olleet”, Make yritti vakuutella.
    Mutta Paaco ei moista vastausta sulattanut. “C’mooon, kyllä sinä voit meille kertoa.” Moderaattoritoa ryömi istuimellaan enemmän Maken suuntaan. Make ei pitänyt siitä.

    “Eikun ihan oikeasti. Gee vaan usutti minua ja Geeteetä vaan pitämään vähän hauskaa…”
    “Höhöhööö!” Paaco hörähti. “Vai että itse Iso G amoranninnuolia heittelemässä vai?”
    Paacon kulmat alkoivat nousemaan ja laskemaan. “Älä nyt hei, kavereitahan tässä ollaan. Antaa tulla vain.”

    Liskopojan pää tuntui painuvan vielä alemmas tämän hartioiden väliin. “Ei siinä ollut mitään…”

    “Noh noh”, Paaco alkoi tökkimään puolirahia olkapäällään. “Antaa kuulua vain. Makeee. Makemäään. My main määän…”
    “Älä viitsi…” Make intti.

    ”Paaco”, Same korotti ääntään näyttäen tyytyväiseltä kahvinsa kanssa. ”Mitä sinä siitä illasta muka muistat? Sano jos olen väärässä, mutta etkö sinä ollut jo tunnin sisään aika…”
    Silloin Samen suusta tuli parempi Paaco-imitaatio kuin kukaan heistä uskalsi odottaakaan.
    ”…’helvetin perseet’.”

    Muun moderaattorikolmikon suut ja silmät aukenivat hämmästyksestä.
    “…en minä kyllä puhu noin!” Paaco huudahti myöntämättä miten osuvalta äskeinen oli kuulostanut.

    Maken silmät suurenivat pelokkaasta kauhusta puolirahin päälaen sarvimaisten ulokkeiden kääntyessä alaspäin. Oliko Klaanin johtoportaassa nyt kaksi Paacoa?

    Bladiksen leuka teki tuttavuutta pöydän pinnan kanssa.
    ”KERTOIKO SELAKHI SAME JUURI VITSIN?”

    ”Älä nyt liikaa innostu”, haimies sanoi kahvikuppi suussa.

    ”Nimeni on Bladis, lyijyn skakdi!”

    “…” Make havahtui tuijottamaan Bladista hetken kuultuaan oudon selvästi skakdin äänellä kuuluneen epämääräisen “toimintarepliikin”. Mutta entistä oudompaa oli se kuinka kukaan muu kuin Make ei tuntunut reagoivan koko asiaan.

    ”Ja sitä paitsi”, Paaco takelteli äskeisestä vielä hämmentyneenä, ”ette kuule tiedä – ette varmana, kuinka paljon muistankin! Kyllä, siinä vaiheessa kun Bladis oli jo ihan tiu ja tau, pyöri meikäpojalla vielä levy aivan puhtaasti!”

    ”Mitä porkkana tekee heittotähdillä”, Bladis mutisi, mutta sillä hetkellä hän näytti kokevan valaistuksen kuin krikcit-pappi temppelin ylimmällä portaalla. ”VAI MUISTAT. Sinä!!! Sinä PERSLÄPI!!!”
    Hopeinen syyttävä sormi oli viedä Paacolta silmän. Toinen samanlainen osoitti skakdin kipsejä… ja niille mystisesti ilmestynyttä modernia taideteosta.
    ”KIINNI JÄIT!!!”

    Paaco yritti väisää sanahyökkäystä kuin ohjussadetta, mutta turhaan, joten toa heittikin päälle veikeän virneensä. “Haluatko että vielä signeeraankin sen??”

    Bladiksen käsi meinasi hivuttautua pöydän poikki toaa kohti kuin paastonnut pyton. Samella ei ollut mikään kiire puuttua asiaan. Make olisi ehkä halunnut, mutta se ei vaikuttanut hyvältä idealta.

    ”MMMMIIIIINÄ PIIRRÄN KOHTA SINUN KIPSEIHIISIIII…”
    ”E-eihän minulla ole kipsej-”
    ”KORJATAANKO ASIA?”

    “Tämäpä meni äkkiä kovin mielenkiintoiseksi…” Paku nojasi kyynärpäillään pöytään ristityt kätensä leukansa tukena. “Hetken jo alkoi mietityttää mitenhän monimutkaiseksi Klaanin johtoryhmästä selville pääseminen saattaisi mennä, mutta että he eksyisivät samaan paikkaan kuin me ja vieläpä samoihin aikoihin.”

    “En näe että moderaattoreilla olisi erityistä syytä olla vierailematta samoissa ravitsemusliikkeissä kuin tavalliset kansalaiset ja nauttia samoista virvokkeista kuin he.” Argo tuumi.

    “…mikä ihme on ‘moderaattori’?” Gatta huomasi kysyä kuunneltuaan keskustelua hetken kunnolla.

    “Ömm…” Argo mietti miten saisi kerrottua asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
    “Noh, sana ‘moderaattori’ oletettavastikin juontaa juurensa xian kielisestä sanasta ‘moderate’, jolle puolestaan on kenties termi joka on tarkoitettu kuvaamaan jotain tai jotakin joka liittynee eräänlaiseen subjektien ja ideoiden/aatteiden valvontaan…”

    Mitä saatanaa?? onu-matoranin aneemisen hämmentynyt ilme viesti.

    Nany hymähti pyöräyttäen silmiään. Ga-matoran nojasi lähemmäs Gattaa kuiskaten tämän korvaan;
    “Kytät.”

    Onu-matoranin silmät suurenivat.
    “Iiiik!” Gatta putosi sujakasti istuimelta pöydän alle saaden sen heilahtamaan.

    “…tosi hienovaraista”, Nany totesi hiljaa vilkaisten viereiseen pöytään. Moderaattorien seurueella tuntui olevan sillä hetkellä omaa välienselvittelyä käynnissä joten näiltä ei tuntunut liikenevän ylimääräistä huomiota.

    “Vaara ohi, ystävä hyvä”, Argo kuulutti pöydän alle. Pienen onu-matoranin pää kurkisti varovasti pöydänreunan alta ennen kuin tämä ryömi hiljaa takaisin istumaan.

    Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan pöydän yli suut suljettuina. Bladiksen kaulassa roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki ”AIKALISÄ”.

    Paacon päässä oli karu kartonkinen tötteröhattu, jossa luki ”TORVI”.

    ”No niin”, Same sanoi siemaisten loput kahvistaan. ”Nyt vakavampiin asioihin.”

    ”Selvä”, Paaco sanoi.

    “Hyvä”, Same totesi aloitellen jo seuraavaa puheenvuoroaan.

    “Pyy…” Bladis kuiskasi.

    Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan. Skakdin kasvot olivat huonosti piilotetun murhanhimoiset, toa taas yritti hädin tuskin piilotella pirullista virnettään. Lopulta he kuitenkin nostivat molemmat hitaasti ja vaivalloisesti käden ja puristivat ne nyrkkeihin.
    Kaksi muuta moderaattoria odottivat maailman pisimmän minuutin, kun riitapukarien nyrkit lähestyivät toisiaan. Ja lopulta kohtasivat.

    “…onko tämä tällainen sovinto?” Make mietti hiljaa todistamaansa rystystöksäytystä.

    ”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”

    Make hiljeni jälleen hetkeksi ihmetellessään outoa Bladiksen kuuloista ääntä, mutta edelleenkään kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Edes Bladis itse…

    ”…aijaa”, Make mietti tajuten äänen ilmeisesti tulevan jostain läheltä. Ehkä naapuripöydästä. Se, miten joku muu oli saanut raudan skakdin äänileikkeitä käsiinsä oli jotain mitä Make kykeni vain arvailemaan, mutta yritti pokkaansa pidellen olla mainitsematta asiasta.

    Same antoi turhautuneen kämmenensä sulaa otsaansa vasten pienen hetken.

    ”Niin”, selakhi murahti lopulta, ”kuten olin jo sanomassa, saatan saada etsintäluvat Kapuran pajaan. Guardian oli sitä mieltä, että haluaa olla mukana katsomassa, mitä sieltä löytyy.”
    Aikalisä-kylttiä kantava skakdi nosti hitaasti kätensä pystyyn. Same nyökkäsi tälle puheenvuoron.

    ”Eikö meillä ole avaimia sinne?”
    ”Ei ole ollut aiemmin tarpeellista.”
    ”Saanko murtaa oven?”
    ”Se ei taida olla nytkään tarpeellista.” Same huokaisi olematta halukas myöntämään hopeiselle miehelle enää toistamiseen aseenkantolupaa tutkimustöiden aikana.
    ”Skarrar! Niin, siis se oikea kyssäri. Onko seppä-äijältä kysytty?”

    Same pudisti päätään. ”Metru Nuilla. Tiedän, yksityisyys… mutta en usko että meillä on tarpeeksi päiviä aikaa miettiä moraalisuutta.”
    ”Mrhm”, Bladis totesi. ”Mietitään sitä pitkän olusen äärellä sitten kun olemme pistäneet oikean petturin rautoihin! Ja jos seppä on viaton, minä ostan sille vaikka uuden oven omasta pussista.”
    ”Me emme ammu sitä ovea sisään”, Same sanoi.
    ”Eeeenhän minä niin edes sanonut…”

    Siinä taisi olla tarpeeksi puheenvuoroa Bladikselle. Tötteröhattuinen toa oli seuraavana vuorossa. Same viittoi tälle kohteliaasti.

    ”Sanon vaan”, Paaco huomautti, ”että olen aika varma että jäsenyyssäännösten mukaan meillä on, öh, sotatilassa ja poikkeusaikoina lupa tällaiseen. Kapura on kyllä allekirjoittanut sen paperin myös.”
    ”Aivan totta”, Same vastasi.
    ”Ja vaikuttaa sillä tapaa rennolta jätkältä, että ymmärtää kyllä, jos on itse viaton.”
    ”Uskon siihenkin.”
    ”Lisäksi se sen paja on sellaisella alueella, jolla ei yleensä ole ollut ihan hirveämmin valvontaa, eikä ainakaan kameroita. Katveessa.”
    ”Parempi siis tutkia?”
    ”Jees”, Paaco sanoi, ja Samen hälytyskellot alkoivat soida kun hän havaitsi virneen muodostuvan. Ei, Same tajusi. Mitä hän suunnitteli? Mitä tällä kertaa?
    ”Mutta kaiken varalta… ”
    ”Sinä et ole siellä mukana.”
    ”Höh!”

    Make siemaisi vähän lisää krikcit- limonadiaan. Hän olisi varmaan huokaissut helpotuksesta jos kultavihreä toa itse ei olisi ollut läsnä. Hän muisteli yhä aina välillä suurta Gekon kämpän perunasäkkioperaatiota…

    ”Bladistista!”

    *PFFFFTTTTTHH* Limevihreä neste pursusi Maken suusta suihkulähteen raivolla.

    “Voisitko mitenkään lakata leikkimästä sillä napilla?” Nany kysyi tiukasti havaittuaan sen aiheuttaneen ilmeisesti hieman reaktioita nurkkapöydässä.

    Kädet puuskassa istuva Paku oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. “Suunnitelma alkaa muodostua…” po-matoran julisti.

    “Jaa mimmoinen suunnitelma?” Nanya epäilytti.

    “Uskoisin että nyt kun meillä on jonkinlainen yhteys moderaattorihin”, Argo tuumi ääneen, “on varmaan hyvin tarpeellista yrittää päästä selvillä heidän toimistaan.”

    “No sehän on jo aika selvää…” Nany totesi.

    “Mitä meihin tulee” po-matoran jatkoi, “koska Telakkatyöaikataulumme ovat vielä auki, on hankalaa sanoa miten voisimme itse osallistua itse linnakkeen puolen urkintaan…”

    “Ehkä on paras että te Telakan pojat keskitytte mahdollisimman paljon kokonaan sinne”, Argo ehdotti, “me neljä muuta (Argo, Tokka, Koli ja Lyan) teemme kyllä parhaamme pysyäksemme tämän linnakkeen yleistilanteista perillä ja arvon Nany varmasti tekee parhaansa täällä Kahvion puolella.”

    “Voin hyväksyä tuon sunnitelman”, Paku nyökkäsi voimakkaasti. “Tehokkainta olisi varmasti toimia päivän lisäksi mahdollisimman paljon myös pimeän aikaan.”

    “Kiro varmasti tykkää”, Nany mietti. “Mutta ehkä asiasta olisi hyvä kertoa muillekin.”

    “Kannattava idea”, Argo yhtyi. “Kun nyt tiedämme miltä ainakin osa Klaanin johtoportaasta näyttää, tiedämme olla varuillamme.”

    “Toivottavasti…” Nany vilkaisi pöydässä Argon lisäksi istuvaa pellekolmikkoa. “Mutta itse moderaattorien salaisuuksien lisäksi meidän olisi hyvä saada informaatiota myös Klaanin valvonta- ja puolustustoimista noin ylipäätään.”

    “Oletettavasti sinulla on joku idea…?” Paku vilkaisi ga-matorania melkein ylenkatsovasti.

    Mutta Nany ei antanut sen hetkauttaa.
    “Noh, hienoilla ja hennoilla neitokaisilla on keinonsa…” Nany vihjali raikkaan kryptisesti pilke silmäkulmassaan.

    “Hyi.” Gatta nyrpisti ilmettään.

    “…” Nany kummasteli kommenttia hetken ennen kuin muuttui melkein tulipunaiseksi.
    “…ei mitään sellaista!” ga-matoran ärähti hilliten hädin tuskin kiukkuaan.

    Lyan tarttui onu-matorania olkapäästä verenhimoinen ilme maskillaan.
    ”Ettäs kehtaat, senkin likainen lilliputtimulkvisti! Puhua nyt arvoisista neideistä tuohon sävyyn! Kuka hemmetti sinut on tuollaiseksi oikein opettanut!?”

    ”No kukahan.” Gatta tuijotti huivipäätä nokkavasti.

    Argo hihitti rauhallisesti Nanyn hieroen turhautuneena otsaansa sormenpäillään.

    “Rauhoittukaas nyt poijjat” Paku komensi. “Meillä on vielä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä…”

    “Kuten…?” Nany kysyi epävarmana.

    “Jotta voisimme vaikuttaa todellisilta soluttautumisoperaatioiden mestareilta”, Paku nojautui jälleen pöytää vasten tukien oikeaa poskeaan oikealla kädellään, “yksi tärkeimpiä kulmakiviä olisi kehitellä mahdollisimman kryptinen mutta selkeä (ja ennenkaikkea mahdollisimman siisti) koodikieli…”

    “Ei…” Nanyn pää heittäytyi taaksepäin.

    “Joo!” Gatta innostui.

    “No mikäpä jottei”, rauhoittunut Lyan lisäsi.

    Paku paiskasi päättäväisenä kämmenensä pöytää vasten.
    “Okei, ihan ensiksi tarvitsemme jonkun iskevän nimen. ‘Ryhmä Pakara’ jo itsessään on jo hyvä lähtökohta, mutta ehkä jokin xiankielinen väännös toisi jotain uutta mahtipontista särmää…”

    Nany katsoi hyväksi poistua takaisin työtehtäviensä pariin ennen kuin alkaisi tuntea voivansa yhtä hyvin vain kuolla pystyyn. “Nähdään sitten illalla, ehkä…”
    Kiihkeän aivoriihen keskellä vain Argo huomasi vilkuttaa ga-matoranille näkemisiin.

    Pakun sekä Lyanin suusta lenteli hetken aikaa ties millaisia jopa soveliaan Argon mielestä hieman yliampuvia nimiväännöksiä.

    “…The Butt Raiders?” Lyanilta alkoivat loppua ideat.

    Myös Paku huomasi hyvien vaihtoehtojen olevan lopussa.

    Xian kielestä sivistymätön Gatta oli keskittynyt lähinnä leikkimään uudella lelullaan, kunnes myös hänellä välähti.
    “Minulla on yksi idea.”

    “Anna tulla”, Paku rohkaisi.

    “No kun… kapun nimihän on ‘Amazua’?” onu-matoran mietti. “Ja me ollaan kai edelleen piraatteja…?”

    “Joo…?” Lyan odotti.

    “Mitä jos ne kaksi sanaa vähän kuin yhdistäisi?” Gatta piti silmänsä yhä rakkaassa toimintaukossaan. “Amaatit?”

    …

    Lyan ja Paku, sekä myös Argo puntaroivat ehdotusta hetken mielessään.

    Amaatit.

    “….perhana, kuulostaa aika hyvältä”, Paku myöntyi.

  • Nuotiopiiri

    Lehu-metsä, skakdien leiri

    Pitkä skakdi asteli vielä palavan leirinuotion ääreen, jossa synkkä palkkasoturi yksinänsä istuskeli. Metorakk istahti yhdelle nuotion ympärille penkeiksi pestatuista puisista säilytyslaatikoista. Leiri pohjoisessa Lehu-metsässä oli kasvanut viime aikoina nopeasti skakdin uudeksi toiminnan keskukseksi. Sinä yönä oli valtaosa tukikohdan väestä levittämässä kuoleman ilosanomaa moottoripyörin ja räjähtävin keihäin lähialueiden kannibaalikyliin.

    “Onko yksinäistä ilman matoranejasi?” Metorakk hihkaisi. Tosin hihkaisu tarkoittaa, että puhetoimessa on mukana jonkinlainen innokkuuden tunne, mutta tällä skakdilla ei sitä ollut. Ainakaan pelkkään puhumiseen.

    Amazuan naamio kääntyi skakdia kohti. Palkkasoturi yritti tulkita skakdin ilmeestä oliko tämän kysymys tarkoitettu ainoastaan sarkastiseksi lausahdukseksi vai odottiko tämä tosissaan vastausta.

    Mutta skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään palkkasoturin hiljaisuuteen, joten Amazua vain käänsi katseensa takaisin kirkkaaseen nuotioon.

    Metorakk päätti yrittää uudelleen keskustelun sytyttämistä liekkeihin.

    “No miten ne piraattisi pärjäävät tehtävällään?”

    Palkkasoturi laski katsettaan puikkoleukaisesta skakdi(ali)pomosta.
    “Viimeksi kuulin heistä suunnilleen toissapäivänä aamulla”, Amazua raportoi.
    “Silloin he olivat juuri saapuneet suoraan lähelle Klaanin linnoitusta. Annoin käskyn ottaa uudestaan yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Mutta toistaiseksi en ole kuullut heistä sen koommin.”

    “Todennäköisesti jäivät kiinni heti portilla”, skakdi totesi varsin hienovaraisesti.

    Amazuan pää keikahteli vienosti. “Mahdollisesti”, palkkasoturin äänensävy oli jopa yhtä hienovarainen kuin skakdilla, jopa tämän pieneksi hämmästykseksi.
    “Mutta voi myös olla että heille on tullut eteen inhimillisiä esteitä. Tällaisissa operaatioissa ei kannata toimia hätiköidysti”, Amazua jatkoi.

    “No, olin kerran yhdellä soluttautumistehtävällä sodan aikana. Vors-Korin paronin Frederakin linnakkeeseen. Heti kun pääsimme sisään – en edes muista miksi olimme naamiotuneet, todennäköisesti räjähdekauppiaiksi tai joksikin vastaaviksi – no, joka tapauksessa, kun pääsimme sisään, päätimme toimia hätiköidysti ja tapoimme kaikki muurien sisäpuolelta.” Ah, muistoja.

    Amazua kuunteli skakdin hurskastelua vain puoliksi kiinnostuneena. Hän oli kuullut äärettömyyksiin tarinoita Zakazin sisällissodista. Osa niistä oli ollut kauhu- tai selviytymistarinoita. Osa taas verenhimoisten ja brutaalien sotureiden häikäilemätöntä ylpeilyä. Tämä oli näemmä yksi niistä jälkimmäisten tyylisistä iltasaduista.

    “Raahasimme paronin ulos lyijybunkkeristaan, jonka oven revimme irti tahtorakin avustuksella. Se oli verinen taistelu se”, Metorakk selitti. “Frederak oli muinaisten taistelulajien taitaja, ja selätti ensimmäisen aallon miehistäni. Mutta hah, ei mikään leukaninja minua päihitä, ei!”

    Skakdin jutut alkoivat tuoda Amazuan mieleen hänen miehistöönsä kuuluvan po-matoranmerirosvon jutut…

    “Minulla riitti sotilaita hänen kimppuunsa – Warrek-kanuunat sylkivät taivaalle plasmaa, ja Vors-Korin kirjaston leimutessa ilmaan paloi valtaosa Zakazin kirjoista. Mutta lopulta me saimme linnan, ja se johtui siitä, että minä osasin johtaa joukkojani. Motivoida heidät tekemään parhaansa.
    Tai oikeastaan sanoa niille, että ammun ne, jos ne eivät tee parastaan. Mutta se toimi.”

    Vaikka Amazua ei ollutkaan kiinnittänyt Metorakkin elämäkerran kuuntelemiseen kauheammin huomiota, tämän viimeinen lause sai palkkasoturin kääntämään jälleen katseensa skakdiin.
    “Miksi?”

    “… miksi mitä? Miksikö se toimi? No siksi, että kuolemanpelko on paras motivaattori, jonka kukaan voi saada. Hyvä johtaja käyttää sotilaittensa tunteita vihollista vastaan.” Se oli jotakin, mitä kenraali diplomatian suuremestari G. Labio oli hänelle painottanut aina.

    Amazua tuumi hetken. Zakazilainen brutaali sekä agressiivinen johtamiskulttuuri oli näemmä uponnut ajan saatossa syvälle Metorakkin suoniin. Mutta hän itse oli aina pitänyt kyseenlaisia yksipuolisia ja vääjäämättömiä periaatteita hyvin yksitoikkoisina.
    “Olet kyllä osittain oikeassa”, Amazua myönsi.

    “Osittain?” skakdi kysyi katseellaan.

    Amazua osoitti veden skakdia nopeasti etusormellaan.
    “Sinä ja nuo skakdisoturisi, olette vähän kuin lauma osteoporoosibiisoneita”, palkkasoturi selosti. “Joukko täynnä isoja ja brutaaleja olemuksia, joista kukin yksilö voi vaikuttaa jopa voittamattomalta. Mutta biisonilauman johtajan on aina oltava valmis puolustamaan asemaansa niin ulkopuolisia kuin oman joukkonsa kapinoitsijoita vastaan, ja tapauksessanne se on pelkästään raa’alla voimalla.”

    “Mitä skarararia”, olisi voinut kuulla Metorakkin ilmeestä, jos hän olisi kiroillut. Skakdi tyytyi vain vilkaisemaan kollegaansa erittäin hämmentyneen näköisenä. Hämmennys oli kaikista tunnetiloista (joiden fani hän ei noin ylipäänsäkään ollut) ehkä hänen vähiten suosikkinsa. Se pakotti lähes aina ajattelemaan turhia asioita. Kuten… osteoporoosibiisoneita? Mitä irnakkia?

    Amazua siirsi katseensa jälleen Metorakkista alemmas suoraan omaan kohotettuun käteensä, koukuttaen levitetyt sormensa kuin kuvitellen pitävänsä kädessään jotain pientä. “Kun taas pieni joukko matoranmerirosvoja on kuin pienen pieni protosorsanpoikasten pesue. Ne eivät kyseenalaista mitään, ne seuraavat emoaan minne tämä ikinä meneekin, motivaationaan vain puhdas vaisto.”

    Palkkasoturi nosti visiirisen katseensa taas suoraan skakdin silmiin.
    “En näe syytä miksi sorsaemon pitäisi kovistella poikasiaan.”

    “… ja sinä olet se sorsa? Vai osteoporoosibiisoni?”

    “Miksei kumpaakin…?” Amazua tiedusteli.

    “Sinusta mitään selvää ota”, Metorakk käytti sivistynyttä zakazlaisen kielitutkimuksen paljon rakastamaa agressiivimuotoa pääverbistä.

    Ilta oli jo painumassa alas. Kaukaa kuului, miten TUHOAJA-keihäiden regeneroituvat kasapanoskärjet rikkoivat asioita. Skakdia ärsytti, ettei hän ollut päässyt lähtemään paikalle. Kenraali oli määrännyt hänet pysymään tukikohdassa sen aikaa, kun tämä olisi naurattamassa naisia Xialla.

    “Tiedätkö, löysin tänään asian, jota taidan ihan oikeasti vihata”, Metorakk heitti jälleen andesiittivaahtoa keskustelun liekkeihin saaden sen erittämään myrkyllisiä kaasuja. Ah, niin hienoja muistoja.

    “En.” Amazua vastasi. Asialla ei ollut hänelle edes kauheammin väliä.

    “Kenraalin kirjanpito. Minä menin katsomaan sen äijän tiliotteita ja muita bisneksiä. Niin sekavaa! Liikaa kamalaa matematiikkaa! Onneksi minun ei tarvitse ikinä olla lähelläkään niitä.”

    “Hmh.” Amazuan naamion takaa ei irronnut muuta reaktiota kuin teennäisen myöntävä hymähdys.

    “No älä sitten. En tiedä sinusta, mutta minä ainakin odotan, että Labio raahaa itsensä takaisin tänne ja tulee hoitamaan kaikki tylsät tehtävät.”

    Amazua arvioi skakdin sanoja hetken mielessään. “Jos kenraali Labio on joukon aivot, sinä ilmeisesti olet se lihas.”

    “Oikeastaan”, Metorakk vastasi. “Labio on meistä se komeampi ja minä se kätevämpi.” Se äijä oli parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, Metorakk vakuutti itselleen. Paitsi tietty kenraalin mielikuvitus. Se oli… sangen mielenkiintoinen. Syy sille, miksei heidän palkkasoturijoukollaan ollut vieläkään nimeä, saattoi piillä siinä, ettei Labio koskaan ollut tyytyväinen ideoihinsa. Aina voisi olla parempi, hän sanoi aina. Oliko viimeisin nimi-idea ollut… Gagun Galmagööri? Labion Lieggimiehet? Metorakk ei halunnut muistaa. Mitä tuli nimien keksimiseen, hänen ystävänsä ei ollut aivan veitsikaapin terävin kakkulapio.

    “Söpöä.” Amazua vastasi ilmeettömästi, mikä oli paljon sanottu.

    Skakdi huokaisi ja tökki nuotion hiillosta metallisella tikulla, joka oli jonkinlainen grillivartaan ja teloitusvälineen epäpyhä yhdistelmä.

    “Mitä jos puhuttaisiin sitten sinusta, herra sosiaalinen?” hän kysyi.

    Amazua ei vastannut, ainakaan mitenkään näkyvästi.

    “No mitäs, mikä on paras muistosi palkkasoturibisneksistä?” skakdi kysyi.

    Tummanaamioinen palkkasoturi ei irrottanut katsettaan nuotion leimusta. Hän ei ollut muutenkaan liikahdellut juuri mitenkään. Metorakk oli pannut tämän merkille, ja seikka kummastutti skakdia hieman. Synkeä palkkasoturi vain istui, kuin kiinnittämättä mihinkään sen enempää huomiota. Kaikkine peittävine panssareineen ynnä muineen koko tyyppi näytti vain tyhjältä ja kuolleelta haarniskalta. Tästä ei osannut alkuunkaan ilmaista mitä hän tunsi tai ajatteli, jos kumpaakaan.

    Mutta Metorakkilta piilossa Amazuan ajatukset pyörähtelivät kaikessa siinä, mitä hän oli tehnyt ja kokenut kaikkena tänä aikana. Ja ennen kaikkea sitä, mitä hän oli oppinut. Mutta siitä huolimatta Amazua ei tuntunut keksivän minkäänlaista vastausta skakdin esittämään kysymykseen.

    “En tiedä.” Amazuan pää painui hieman alas Metorakkin yllättyessä siitä että tämä edes vastasi hänen kysymykseensä.

    “… miksi oikeastaan olet alalla? Et vaikuta mieheltä, joka hirveästi nauttii taistelemisesta.”

    Amazuan koko keskustelun ajan tämän reisiä vasten levänneiden käsien sormet koukistuivat hieman skakdin kysymyksen edessä.
    “Hmh. Vielä vuosia sitten ajattelin että sellainen asia kuin taisteleminen ei olisi kiinni vapaasta tahdosta.” Amazuan ääni tuntui muuttuvan tyhjästä ja piittaamattomasta jonkin verran syvemmäksi.
    “Vielä vuosia sitten, ennen kaikkea tätä”, Amazua osoitteli hetken eturuumistaan elehtivällä kädellään, “olin jo soturi. Soturi, joka palveli ylempää tahtoa. Jotain, jonka opastukseen ja arvoihin olin valmis luottamaan sokeasti.

    Jo silloin minulla oli omat taipumukseni kyseenalaistaa kaikki mitä teen. Taistelin, ja voitin. Olin valmis käyttämään kaikkia kykyjäni ja lahjojani siihen mihin minut oltiin koko ikäni valjastettu. Tapoin lukuisia jotka kapinoivat vaalimiani arvoja vastaan. Osallistuin jopa kokonaisten kansakuntien hävittämiseen. En koskaan nauttinut siitä, mutta minulle vakuutettiin, että kaikki se olisi tehty ylemmän hyvän nimeen. Niin ikävältä kuin se tuntuikin, olin valmis heittämään oman moraalini romukoppaan ja jatkamaan sokeasti.”

    “Arvot”, skakdi murahti yllättyneenä siitä, että hiljainen soturi edes vastasi hänelle. “Turhaa. Tajusit silloin sen, etkä vain? Tajusit vanhan elämäsi merkityksettömyyden, ja ryhdyit tähän työhön?”

    Siinä samassa Amazuan kylmät, mekaaniset sormet alkoivat puristumaan nyrkkeihin, mikä sai Metorakkin yllättymään entisestään. Oliko mustalla haarniskalla sielu? Elämä? Persoona? Skakdi päätti porata syvemmälle.

    “Sinä ryhdyit palkkasoturiksi, koska tajusit, ettei ole mitään hienoja aatteita tai suuria jumalia, joiden vuoksi taistella, eikö vain? Sinä tajusit, että maailmassa ainoa taistelemisen arvoinen asia on oma etu.”

    Skakdi vilkuili palkkasoturia, joka tuntui miltei painivan sisällään jonkin kanssa. Vaikka siitä ei näkynyt päällepäin mitään, jokin tuntui viestinä jotain sellaista Metorakkille hyvin vahvasti. Oliko hän kenties päässyt kokonaan tämän aiemmin niin tyynen ja eleettömän hahmon henkisen panssarin läpi?

    Mutta Amazua tuntui kuitenkin yhtäkkiä rauhoittuvan. Kaikki vielä hetki sitten vain pienesti erottunut jäykkyys ja jännite tuntui katoavan sen sileän tien. Tumma palkkasoturi tuntui taas palanneen samaan tilaan kuin missä oli ollut vielä hetki sitten.

    “Niin.” Amazua vastasi. Hän ei huutanut, räyhännyt, saati itkenyt. Hän vain vastasi skakdille melkein kuin mihin muuhun aiempaankin tämän esittämään kysymykseen. Häneltä ei näyttänyt löytyvän mitään lisättävää skakdin toteamukseen.

    “…” skakdi vastasi. Hän ei tiennyt, miksi oli edelleen yllättynyt. Ehkä hän oli odottanut jotakin paljon mystisempää. Epätavanomaisempaa.
    “Tiedätkö, et vaikuta kovin kunnianhimoiselta kaverilta. Miksi oikeastaan teit hommia niin pitkään yksinäsi?” hän kysyi.

    “Koska niin on paras.” Koko keskustelu oli tuntunut valuvan Amazuan mielessä takaisin samalle linjalle kuin äsken. “Olen urani alusta asti halunnut vain toimia yksin, ilman mitään harhautuksia tai hidasteita. En ole ikinä etsinyt, saati sitten löytänyt ystäviä, kotia, tai mitään muutakaan pysyvää.”

    “Tiedätkö, ystäviä saa kätevämmin, kun ei piilota kasvojaan kypärään”, skakdi totesi välissä. “Ei sillä, et-”

    Skakdi hiljeni kuin päähän ammuttuna Amazuan yönmustan naamion kääntyessä odottamattoman agressiivisesti tätä päin. Palkkasoturin naamion terävä visiiri hehkui yössä näkyvästi kirkkaammin kuin aiemmin. Sen piinaavan agressiivinen katse lähes heijastui skakdin haarniskan teräksestä. Skakdi tuntui ylittäneen jonkinlaisen rajan äskeisillä sanoillaan.

    “Selvä, selvä! Ei puhuta kasvoistasi”, massamurhaaja totesi vaivaantuneena. Metallimiehen katse sai hänet ottamaan tästä etäisyyttä klapien kurkottelemisen merkeissä. “Eikä ystävistäsi. Ei niistä ainakaan.”
    Amazua katsoi skakdia piinaavasti vielä hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin nuotiota päin. Palkkasoturin naamion visiirin hehku tuntui skakdin silmissä palautuvan normaalisti. Metorakk kykeni melkein tuntemaan naamiomiehen lausuneen mielessään äänettömästi hyvin katkeraan sävyyn “Kiitos…”

    Hetken oli taas hiljaista. Metorakk yritti asettaa nuotioon juuri heitettyä puupökkelöä parempaan asentoon piikikkäällä metallitikullaan mahdollisimman epähermostuneesti.

    “Mitä palkkasoturin kunniaan tulee…” Amazua totesi jälleen. “…en ole ikinä jahdannut mitään sellaista. Juuri mikään, mitä olen saanut aikaan, ei ole jättänyt minulle mitään mistä tuntea itseni ylpeäksi. Ennen kaikkea, koska mikään siitä ei ole ikinä ollut pääasiallinen tavoitteeni.”

    Metorakk oli hieman hämillään. Haarniskahemmo tuntui käytökseltään kuin rämäinen vanha käytetty sotamoottoripyörä, joka hyytyili vähä väliä jokaisen kymmenen metrin ajelun jälkeen, eikä siitä koskaan voinut tietää milloin se räjähtäisi. Jerenn-pyörä. Kyllä, Jerenn-moottoripyörä. Ne olivat huonoista huonoimpia. Epävarmoja. Parempia katapultinammuksia kuin ajoneuvoja.

    “Mitä sinä oikeastaan yrität? Et käytä rahojasi elämästä nauttimiseen etkä nauti työstäsi. Mitä sinä oikein ajat takaa?” hän kysyi.

    Amazua kääntyi taas katsomaan skakdia, mutta ei enää niin vihamielisesti kuin äsken. Tämän visiirin katse oli palannut täysin normaaliksi, jos niin kykeni noin ylipäätään sanomaan.
    “Minä yritän selviytyä.”

    “Kuka sinut muka yrittäisi tappaa?” Metorakk kysyi. “En tiedä, menisikö tuon haarniskan läpi edes joku kiroksiiniraketti.”

    Amazuan katseen suunta tuntui harhailevan hieman tämän miettiessä sopivaa vaustausta skakdin tokaisuun, mutta sai lopulta sanotuksi; “Tässä maailmassa on paljonkin olentoja, jotka haluaisivat tappaa minut.

    Mutta sitäkin enemmän on olemassa asioita, jotka voisivat tappaa minut… Ja silloin, milloin tahansa, kun jokin, mikä tahansa niistä nostaa rumaa päätään, pyrin olemaan aina valmiina haastamaan sen ja selviämään siitä.”

    “Kaikki tämä on tulosta siitä minkä eteen olen nähnyt kaiken tämän vaivan ja johon olen kuluttanut niin luovuttaani kuin varojani.” Amazua viittasi tummaan haarniskaansa. “Kaiken aikaa tarkoitukseni on ollut tehdä kokonaisuudesta mahdollisimman virheetön. Se on vienyt aikaa ja maksanut pienen omaisuuden. Enkä siltikään osaa päättää olenko vieläkään täysin tyytyväinen.”

    “Täydellisillä asioilla on taipumus osoittautua epätäydellisiksi tulikosketuksen tapahtuessa”, skakdi totesi kyynisesti. “Älä välitä, täydellisyyttä ei voi saavuttaa. Ei kannata tuhlata siihen aikaa.”

    “Jälleen kerran, olet melkein oikeassa.” Amazua vastasi hetkauttamattomasti. “Mutta itselleni se on useimmiten ollut koko asian pointti.”

    Metorakk nosti kulmaansa palkkasoturin oudolle vastaukselle. Naamiohemmon vastaukset olivat menneet häneltä välillä yli hilseen.

    “Tämä ammatti on täynnä riskejä. Täynnä kaikkea, mikä voi olla hyvinkin vaarallista ja parhaimmillaan koitua kuolemaksi. Voin saada pahastikin selkääni, voin joutua sairasvuotelle, voin jopa olla vähällä kuolla. Mutta ennen kaikkea, voin ottaa opikseni” Amazua jatkoi. “Jokikisestä vähänkin vakavasta vammasta jonka olen kärsinyt, olen yksinkertaisesti saanut ankaran muistutuksen siitä, etten ole voittamaton, saati kuolematon. Ja siksi minulla onkin ollut kaiken tämän ajan riittävästi tekemistä. En etsi täydellisyyttä. Etsin vain keinoa pysytellä hengissä ja jatkaa sitä, mitä teen.”

    “Hetki”, Metorakk pysäytti ja pyöritteli terähäkkyrää ilmassa. “Sanotko sinä, että sinä olet käyttänyt kaiken palkkiosi tuohon yhteen haarnsikaan? Onko se, mitä, sisältä kullalla silattu?”

    Amazua tuntui hymähtävän vaimeasti uudemman kerran.
    Palkkasoturi kurotti oikealla kädellään selkäpanssariaan, kaivaen sen sisuksista hieman kämmentään isomman, maamiinaa muistuttavan litteän objektin. Amazua ojensi kätensä Metorakkin suuntaan.
    “Tunnistat kai tämän?”

    Skakdi tuijotti esinettä jopa haltioituneena. Mystisen maskinaaman kädessään pitelemä esine oli kuin olikin tuttu hänelle, sekä kelle tahansa joka oli ollut vähäänkin perehtynyt legendaarisiin sodankäyntivälineisiin.

    Xialla muinoin valmistettu XMP-1446- räjähde, Metorakk totesi mielessään, kertomusten mukaan myös zakazin taistelukentille viljelty, kuuleman mukaan kokonaisia vihollisjaoksia kerralla päihittänyt suhteellisen pienikokoinen, mutta silti hyvin tehokas tuhon ja kuoleman instrumentti. Mutta tätä nykyä myös hyvin, hyvin, hyvin harvinainen…

    Amazua tutkaili skakdin sanatonta reaktiota. “Ilmeisesti tiedät hyvinkin vastauksen”, palkkasoturi totesi vaatimattomasti. “Yksi niistä muutamasta ehkä ainoasta jäljellä olevasta kappaleesta, jotka olen onnistunut niukin naukin saamaan käsiini.”

    Metorakk olisi halunnut hivellä edessään komeilevaa taideteosta sormillaan, mutta Amazua veti kätensä takaisin skakdin yläraajojen etäisyydeltä. Hän ei ollut vakuuttunut skakdin kyvystä – saati asenteesta – käyttää kyseisenlaista sotareliikkiä muuten kuin aktivoimalla sen ja heittää sitten lähimpään matoranasutuskylään, puhtaasti vain huvin vuoksi…

    Amazua asetti esittelemänsä esineen takaisin selkäänsä sinne minne ne ikinä päätyivätkään.
    “Vaikka kyseiset välineet itsessään ovatkin varmasti vaikuttava ilmestys kenelle tahansa, voin sanoa että ne ovat minulle lähinnä työkaluja kaikkien muiden joukossa.”

    “…mitä muakaa mies? Jos minulla olisi tuollainen haarniska, ja sen lisäksi joukko tuokkaisia leluja, olisin jo murhannut puoli maailmaa”, Metorakk totesi tyrmistyneenä.

    Amazua tunsi itsensä jälleen huvittuneeksi, lähinnä sen takia, että lause oli kyseisen skakdin suusta täysin ennakoitavissa.
    “Minä en ole sinä.” Amazua totesi vaatimattomasti. “Minä en ole sotapiru muiden joukossa. Minä en ole sellainen, joka liikkuu paikasta toiseen vain tuhotakseen ja tappaakseen.”

    Amazua nosti katseensa oikeaan hopeisista käsistään. Sen sormet tekivät hetken mekaanisen virheetöntä liikettä nyrkin ja avonaisen käden välillä. Koko ranteesta ulkoneva osa pyöri hetken kokonaisia 360 asteen pyörähdyksiä niin oikealle kuin vasemmalle.

    Amazua puristi sen jälleen nyrkiksi, tarttuen siihen jämäkästi vasemmallaan. Palkkasoturin oikean käden hopeinen kyynärvarsi näytti avautuvan muutaman millimetrin, jolloin kyynärvarren sisäinen voimakas sähkömagneetti päästi käden irti otteestaan.

    Veden skakdi ei ollut varma halusiko synkeä palkkasoturi demonstroida jotain vaiko vain mahtailla.

    Amazua piteli vasemmassa kädessään nyrkkiin puristettua toista keinotekoista proteesiaan. Joistain ulkopuolisista olisi saattanut tuntua oudolta, että hän oli mennyt irrottamaan oman kätensä.
    “Sinulle nämä voivat ehkä olla aseita…” Amazua totesi. Palkkasoturin oikea, nyt kyynärvarresta eteenpäin tynkä käsivarsi kurotti jälleen palkkasoturin selkää. Hetkessä naamiomiehen oikean käden jatkeeksi oli vaihtunut sarjatuliase, jonka skakdi tunnisti oitis Bergrak OP 6.6- konepistooliksi.

    Mutta tavanomaisesta käsiaseesta poiketen palkkasoturin versiosta puuttui kokonaan tukki sekä näkyvä liipasin. Ne oli nähtävästi purettu pois ja niiden tilalle oli kyhätty jokin tummalla kotelolla peitetty mekaanine kyähelmä, joka yhdisti ampuma-aseen Amazuan kyynärvarren sisään samalla tapaa kuin tämän sormekkaat proteesikädet.

    “…mutta minulle nämä ovat ennen kaikkea työkaluja. Vieläpä sellaisia, joiden eteen olen nähnyt liian paljon vaivaa, että alkaisin tuhlaamaan niitä mihinkään tarpeettomaan. Etenkään tarpeettomaan verenvuodatukseen. Koska mikä tahansa näistä voi milloin tahansa olla paljon paremmaksi hyödyksi. Ehkä jopa pelastaa henkeni.”

    Amazuan huomio tuntui yllättäven kiinnittyvän johonkin kokonaan muuhun. Ruohikko rapisi pienen harmaan yksittäisen kiven kipittäessä isäntäänsä kohti. Palkkasoturi vaihtoi oikean kätensä aseen takaisin normaaliin käteensä, asettaen sen maahan nurmikkoa vasten. Pieni kivirapu nousi kämmenselälle, jonka jälkeen Amazua nosti lemmikkinsä kasvojensa lähelle.

    Pienen rahin ilme oli puhtaan vaatimaton, mikä oli merkki siitä, että se oli seurannut isäntänsä ohjeita istua vahtimassa telttansa laitteistoa siihen asti, kunnes se alkaisi pitämään ääniä. Palkkasoturi nyökkäsi lemmikilleen hyvästä työstä.

    Metorakk seurasi kummaksuen sivusta kuinka palkkasoturi nousi seisomaan, valmiina poistumaan.
    “Suonet anteeksi”, Amazua sanoi rauhallisesti.
    Synkkä palkkasoturi poistui leirinuotion äärestä kävellen takaisin kohti syrjässä olevaa telttaansa.






    Moottoripyöräturnajaisten äänet räjähtelivät edelleen metsässä. Saisi se Labio saapua jo, mutisi Metorakk jäädessään leirinuotiolle puukottamaan tylsyyttään hammaksikkaalla grillitikullaan.

  • Operaatio Kehveli osa I: Kohti soidinpesää ja hieman vasemmalle

    *HUOM: viesti saattaa sisältää pienoista hahmokerronnallista clusterfuckenia, joten selkeyden nimissä saattaa olla hyvä pitää Amaattien wikisivua auki kaiken varulta. Hyvää päivänkatkoa.*

    Vähän matkan päässä Bio-Klaanin linnakkeesta, pari päivää takaperin

    Argo tepasteli vetrein askelin ruohikkoisen, metsikön rajalla siaitsevan mäen laelle aamuisen usvapilven yläpuolelle. Äänen matoran ihaili kaunista näkymää suuren Akakunsa linssien takaa. Kaksoisauringoista ensimmäinen nosti lievästi yläreunaansa horisontin takaa maalaten taivaanrannan osittain aamuruskoon. Matoran laski olkalaukkunsa ruohikolle levittäen kätensä sivuille venytellen makeasti.

    Raikas aamukasteen tuoksu virtautui de-matoranin hajuaistimiin.
    “Tulkaa tekin ihastelemaan tätä uljasta uuden syyspäivän alun loistoa!” Argo railatti railakkaasti olkansa ylitse. Vähän matkan päästä de-matoranin selän takaa alkoi kuulua erilaisten kangaskantamusten möllähtämistä maahan lopun seitsemän matoranin hengähdellessä ja puuskutellessa.

    Argo tiiraili yhdellä naamionsa kolmesta monokkelimaisista kiikareista vajaan kahden kulometrin päässä siimittävää linnoitusta. “Tuo on näköjään se Bio-Klaani.”
    “Jaa, minä kun jo katselin että sehän voi olla melkein mikä tahansa noista tusinasta hemmetin isosta linnasta mitä tuolla näkyy…” Argon takaa kuuluva näsäviisas ääni torasi. Koukkukätinen Kiro tuntui olevan ryteikössä röpäköimiseen käytetyn yön jälkeen tavallista äksymmällä päällä, puhumattakaan siitä kuinka tämä oltiin ennen lähtöä pakotettu pesulle.

    Kaikkein reippaimmin koko yökävelystä selviytynyt vaikutti olevan Tokka, joka harvoin jos koskaan ei ottanut patikoinneista pahakseen, sillä hänellä tuntui aina riittävän eniten tehoa. Puinen jalka kun ei voinut väsyä. Lyan puolestaan tallusteli harmissaan ulos metsän rajalta. Kuka tahansa nämä havulehtisekametsät oli suunnitellutkin ei omannut kyllä minkäänlaista mielikuvitusta. Ohuita ja suoria puupökkelöitä joiden oksat olivat turhan ohuet ja löysät. Huivipään mieli virkistyi hieman matoranin huomattua muuten melko aution mäen alella Argon vieressä lievästi kitukasvuisen puukasvin, jonka oksaston sisuksiin entinen ninjaklaanin jäsen nopeasti vilahti.

    Aina yhtä mahtipontisesti tallusteleva Paku kiri kumppaninsa kiinni. Selässään po-matoran kantoi jo vuosia yksilöllisenä ase- ööh, siis työkalunaan toiminutta vanhaa hiekanruskeaa kivistä vasaraansa. Vasemmassa kädessään kakamanaama piti tiukasti matorankokoluokan sarjatulikiväärin nahkaista kantokahvaa. Itse aseesta tiukasti kiinni pitelevä onu-matoran Gatta raahautui maata pitkin elottomana Pakun perässä. Pieni onu-matoran ei ollut tehtävälle lähdön epätavallisen ajankohdan tähden saanut nukuttua kunnolla ja oli mennyt simahtamaan kesken kävelemisen, joten Paku oli päätynyt raahaamaan pientä ystäväänsä mukana loppumatkan. Mutta sehän ei po-matorania hetkauttanut sitten tippaakaan! Gatta puolestaan harvoin päästi rakasta tuliasettaan näpeistään, eikä nukkuminen ollut poikkeustapaus.

    “Kauanko mahdoimmekaan kävellä”, Tokka tiedusteli uteliaana.
    “Puolisen vuotta?” Paku heitti ilmoille.
    “Noh, skakdien leiristä lähdettyämme onnistuimme pitämään yllä melko tasaista kävelytahtia joten matkamme vaikuttaisi kestäneen ennalta arvellun arvion mukaisesti noin kolmisen tuntia”, ko-matoran Koli teorioi.
    Argo kääntyi muita matoraneja päin. “Ehkä on viisasta levähtää tässä.”

    Sievä kaukaukasvoinen Nany heittäytyi selälleen pehmeälle aamukasteiselle nurmelle. Se tuntui hyvin virkistävältä. Paku käveli muiden likelle laskien pienen maatoverinsa rakkaasta pyssystä irti jättäen onu-matoranin jatkamaan sitkeitä uniaan. Po-matoran tömähti istumaan Gattan ruhon viereen jalat ristiin kädet puuskassa. Kiven kansalainen hymähti itsekseen (ja vähän muillekin) yrittäen piilottaa olevansa muiden tavoin hieman väsähtänyt.

    Kiro levitti eteensä nurmikolle valkoisen suorakulmaisen kankaan laske tummansinisen likaisen työkalupakkinsa sen viereen. Fe-matoran istuuntui alas tökkäisten koukullaan pakkinsa etuosassa näkyvää nappia. Työkalupakin kansi aukesi, paljastaen kaksi eritettyä metallikehikkoa, jotka kääntyivät sivuille tehden tilaa kolmannelle. Kunkin kehikon päällyspuolelle oli kiinnitetty niin suorakulkaisia kuin ympyräisiä reikiä mekaanikon tärkeimpiä työkaluja ja niiden eri osia varten.

    Silmäpuoli siirtyi kaivelemaan kantokassiaan, kaivaen esille kapteenin antamat radiopuhelimet. Muttei siinä vielä kaikki. Raudan matoran poimi esiin vielä kolmannen, epämääräisen teknisen vempeleen. Utelias Koli käänsi jalon matatunsa silmäpuolen pitelemää esinettä johti.
    “Hei, mikäs tuo on?” Ko-matoran tiedusteli.
    “Jaa-a, tiedä häntä”, Kiro totesi vaimeliaasti. Esine näytti olevan lähinnä nyrkin kokoinen kuutiomainen metallinen kimpale joka peittyi miltei kokonaan johtojen syövereihin. Yhdestä härvelin sivuista puikotti pieni lautasantenni. “Kapu antoi tämän mukaan vähän ennen kuin lähdettiin laivalta. Kuulemma jotain niiden nazirottien hökötyksiä, joka pitäisi kuulemma asentaa jonnekin tuon linnan viestintäjärjestelmäkompleksiin. Jonkinlainen lähetin vissiin.”

    “Propagandaa perseeseen luulen ma”, Paku mietiskeli, “tämähän menee jo jännemmäksi.” Kakamanaama oli alusta asti suhtautunut koko touhuun pienellä seikkailullisella jännityksellä, mutta tuleva underground- operaatio alkoi kutkuttaa yhä enemmän.
    “Ai niin, meidän kai piti soittaa ‘herra kapteenille’ tässä ennen kuin mennään sisään”, Nany tuumi. Siinä missä osa ga-matoranin tovereista suhtautui uuteen kapteeniinsa melko heppoisasti, oli kaukau-kasvoinen neitipiraatti itse ajatellut asiaa enemmän hieman skeptisin silmin.

    “Ai niin”, Tokkalla välähti. “Mutta itse en ehkä kovin mielelläni vapaaehtoisesti puhu sille…”
    Bo-matoranin lause tuntui kiertävän melkein jokaisen muunkin piraatin päässä. Merirosvojoukko ei ollut vieläkään tuntunut tottuneen skakdien ja torakoiden sotilaalliselta tuntuvaan painostavaan ilmapiiriin, eivätkä olleet vielä kovinkaan valmiita mukautumaan siihen. Näin ollen he olivat viettäneet viimeiset viikot melko vaitonaisessa yleismenossa. He olivat puhuneet kaikille muille kuin toisilleen vain silloin kun heitä oli puhuteltu. Heidän uusi kapteeninsa tuntui mukautuvan omalta osaltaan noiden isojen yrmysaurusten toimitatapoihin.

    “…joten”, Kiro pohti pidellen toista radiopuhelinta koukussaan, “kuka kilauttaa?”
    Argo oli asettumassa ehdolle, mutta “YOINK!”, puunoksalta alas lennähtänyt Lyan oli liian nopea. Le-matoran painoi radioviestimen lähetysnappia.

    Lehu-metsä

    Amazua vilkaisi olkansa yli yksityistelttansa vain vienosti avonaisena olevaa sisäänkäyntiä. Ulkona oli jo selkeästi valoisampaa ja läheisen kasvillisuuden tuulessa huojuvat varjot alkoivat painautua teltan sisäseiniin. Aamu oli koittanut. Palkkasoturille omalla tavallaan seuraa pitänyt pieni rapurahi oli vetäytynyt takaisin rosoisen kuorensa suojiin pöydälle palkkasoturin yksityiseen käyttöön tarkoitettujen kommunikaatiovälineiden viereen nauttimaan sikeää unta.

    Mustanaamioinen palkkasoturi itse ei ollut nukkunut silmäystäkään. Eikä teltassa edes ollut sänkyä. Koko sisätila oli täysin tyhjillään, pöytää, teknisiä laitteita ja tuolia lukuunottamatta. “Siinä kaikki mitä tarvitsen”, Amazua oli tiedottanut skakdeille ennen lähtöään laivaltaan. Palkkasoturi ei enää jaksanut muistaa, milloin oli viimeksi nukkunut. Saati sitten nähnyt unta. Mutta hän ei edes välittänyt.

    Unet. Kasa erilaisia mielen sisällä tapahtuvia subjektiivisia ja toisinaan jopa absurdeja aistimuksia ja mielikuvia. Jotain sellaista, mitä palkkasoturi itse ei kaivannut päähänsä. Jotkut myös sanoivat kuinka unet olisivat mielen tapa jäljitellä muistoja ja menneisyyttä. Jo pelkkä ajatuskin siitä että Amazuan menneisyys lätkäistäisiin hänen naamalleen oli henkisesti puistattava. Hän ei halunnut ajatella sitä. Hyvin usein menneisyydestä kykeni löytämään virheitä joista kykeni oppimaan uutta, muutoin se sisälsi ainoastaan murhetta. Ja kipua.

    Monet olivat sanoneet kuinka unien aikana mieli tuntui muuttuvan epämääräiseksi ja haavoittuvaiseksi. Amazua oli kovettanut mielensä keskittymään vain siihen mikä nykyhetkellä oli konkreettista. Vain siten hän tuntui kykenevän pitämään mielensä kasassa.

    Palkkasoturi kääntyi tuolillaan takaisin pöydän suuntaan. Punaisen visiirin takainen katse kääntyi pöydällä lepäävää pienrahia kohti.
    Mahdatkohan sinä nähdä unia Amazua pohti päässään hopeakuorista niveljalkaa tuijottaessaan.

    Palkkasoturin mekaaninen sormi laskeutui elottoman kiven näköisen otuksen kuoren päälle, liikkuen hiljalleen edestakaisin. Ilmeisesti nuoren yksilön selkäkuori oli vielä sen verran pehmeä että sen läpi kykeni tuntemaan jotain. Pöydällä uinuva otus tuntui hykertelevän tyytyväisenä kuorensa sisällä. Ilmeisesti se näki kivoja unia. Mutta mitäpä merkityksellistä sen mielessä voisi tapahtua. Sen lisäksi että pieni kivirapu seurasi palkkasoturia minne tämä ikinä menikin, kaikki mitä se lähinnä teki oli pieneläinten metsästäminen ja nukkuminen. Ja kävi mitä kävi, se tuntui aina osaavan tien takaisin hänen luokseen. Ja vain yksi vilkaisu oli saanut ravun kiinnittymään häneen pysyvästi, olemaan haluton olla lähtemättä, vaikka palkkasoturi oli alkutaipaleella yrittänyt viskata tämän mereen.

    Amazua muisteli lyhytkestoista viidakkosaariseikkailuaan, sitä miten oli kohdannut edessään makaavaa yksilöä lievästi isomman ja vihaisemman yksilön, jolla riitti uhkaavuuden ja agressiivisuuden lisäksi myös raakaa voimaa. Ties millainen uinuva jättiläinen hänen pöydällään lepäävän pikkuotuksen sisällä odotti.

    Palkkasoturin päässä välähti. Vaikka hän oli tavallaan viettänyt viimeiset viikot aktiivisesti lähinnä tämän pienen pikkurahin seurassa, hän ei ollut vaivautunut keksimään sille nimeä.
    Amazuan mieleen juolahti yksi sana; “Leal…?”

    Kyseinen sana oli yksi hänen entisen kansansa kehittämästä kielestä, jonka sanavaraston pohjalta hän oli poiminut myös oman nykyisen nimensä. Kyseinen sana oli tarkoitettu kuvaamaan jotain joka oli valmis seisomaan toisten rinnalla ollen valmis olemaan hylkäämättä heitä kertaakaan, joku jonka toiselle uskoutuminen synnytti tahtoa joka kykeni kantamaan läpi minkä esteen tahansa. Joku joka olisi aina paikalla aina kun tarvittaisiin. Joku joka olisi aina vierelläsi, halusit sitä jopa tai et.

    Joku uskollinen ja lojaali.

    Leal, Amazua päätti.

    Pöydällä odottavien viestintälaitteiden sirinä ja rätinä rikkoi teltan hiljaisuuden.
    “Hyvä, juuri ajallaan.” Amazua poimi jalustallisen mikrofonin itseään päin.
    “Hiio hoi”, kauittimista kuului matoranmerirosvon tervehdys. Epämääräiset häiriöäänet kuitenkin peittivät ison osan puheen selkeydestä. Palkkasoturi alkoi käännellä vapaalla kädellään radiokompleksin vastaanotto- ja singaalisäätimiä.
    ”Halloota halloota”, matoranin ääni jatkoi, Toimiiko tämä? Yy kaa neljä kuusi viisitoista…
    Amazua jatkoi nuppien säätämistä matoranin äänen selkeytyessä. Vielä pikkuisen.

    “Helvetin rämmäle…” le-matoran taputti puhelimen alapäätä kämmentään vasten, nostaen sen takaisin päänsä viereen helistellen sitä vaimeasti. Kiro seurasi vierestä skeptisin ilmein toivoen ettei huivipää rikkoisi laitetta ennen aikojaan.

    Pieneen hetkeen ei kuulunut mitään.

    ”Täällä kapteeni”.
    Oho, Lyanin ilme viesti.

    “Missä olette nyt?” Amazua jatkoi mikrofoniin puhumista. “Uskallan olettaa että olette jo saapuneet määränpäähän.”

    ”Suometsot lähellä pesää. Toistan, suometsot lähellä pesää. Valmiina soidintansiin…”

    “…”
    Palkkasoturi hymähti itsekseen välinpitämättömästi. Marakatin kahdesta viimeisestä sanasta kumpusi räikeästi tälle ominainen pikkutuhman naistennaurattajan olemus.

    Huivipiraatti antoi Argon poimia radiopuhelimen kädestään. Bo-matoran Tokka seurasi sivusta jännitellen yltyisikö Nanyn murhaavan terävä katse fyysisiin sfääreihin.
    Argo kääntyi takaisin horisontissa siintävää linnaketta päin.
    “Haloo, herra kapteeni, täällä ‘Nelisilmä’”, äänen matoran aloitti asiallisesti, “kyllä, onnistuimme saavuttamaan määränpäämme. Bio-Klaanin linnoitus näkyy suoraan edessämme.”

    ”Hyvä. Oletan että ainakin osa teistä muistaa suunnitelman etenemisen.”

    Muutama matoraneista ihmetteli hieman oliko kapteenin vihjaus kohdistettu juuri heitä varten.
    Akakukasvoinen matoran jatkoi puhumista; “Kyllä vain, herra kapteeni. Arvon ‘Kyklooppi’ on juuri valmistautumassa purkuhommiin. Ajattelimme että samalla olisi hyvä hetki hieman levähtää ennen operaation aloittamista.”

    ”Olkoon menneeksi”, matoranjoukon kapteenin värähtämätön ääni vastasi myöntävästi. Muutama pikku piraateista näytti jopa hieman yllättyvän miten helppoa kommunikoiminen mystisen palkkasoturin kanssa vaikutti olevan.

    Amazua jatkoi. “Joka tapauksessa, kun siirrytte linnakkeen sisään, kommunikointiimme melko varmasti ilmestyy ikäviä solmuja. Paljastumisriskin välttämiseksi on paras etten itse lähde ottamaan teihin yhteyttä, joten haluan luottaa siihen että osaatte yrittää yhteydenottoa omatoimisesti mahdollisimman pian kun jotain merkittävää ilmenee.”

    ”Ilman muuta, yritämme sitten kommunikointia heti kun olemme löytäneet turvallisen majapaikan linnoituksen sisältä”, äänen matoran vakuutti.
    Amazua halusi uskoa äänen matoranin sanoja, mutta palkkasoturi ei voinut olla pohtimatta oliko matoranien lähettäminen matkaan sittenkään viisas ratkaisu. Hän muisteli kuinka äänen matoran oli vilpittömästi kehottanut palkkasoturia luottamaan tuohon pieneen hyvin epämääräiseen piraattijoukkioon.

    Vaikka Amazua oli vuosien varrella oppinut luottamaan täysin ainoastaan itseensä, jokin, mikä sai sekalaisen merirosvoryppään yhden niistä muutamasta kokonaan täysjärkisestä matoranista luottamaan noihin muihin omilta osiltaan puutteellisiin ystäviinsä, herätti palkkasoturissa hyvin varovaista luottamuksellisuutta.

    “Selvä. Kapteeni kuittaa.”

    Palkkasoturi sulki viestintälaitteensa, laskien mikrofonin takaisin pöydälle. Amazua siirsi jälleen painonsa istuimensa selkänojaan sormistaan ristityt kätensä vatsapanssarillaan lepäillen. Tästä eteenpäin kaikki olisi noiden pikku piraattien käsissä. Nyt hän ei voinut muuta kuin odottaa.

    Amazua vilkaisi pöydällä heräilevää juuri nimettyä lemmikkiään.

    Noh, ehkä jotain muutakin kuin vain odottaa.

    Argo ojensi radiopuhelimen takaisin koukkuisen ystävänsä hoiviin.

    “Sinä se saat tuon aina tuntumaan niin helpolta” Koli kommentoi.
    “Tai sitten te saatte sen tuntumaan turhan vaikealta” de-matoran vastasi ko-matoranin suuntaan.
    Nany heilutteli jalkateriään mietteliäänä. “Ei ainakaan vaikuta siltä että se luottaisi meihin vieläkään ihan täysin.”
    “Hah” Paku hohotti jättäen imagonsa suojelemiseksi näyttämättä että oli melkein nukahtanut istualteen. “Luottamus ei putoa syliisi kuin lentotaidoton virpojavarpusen poikanen pitää ansaita. Kaikki tämäkin on varmaan jonkinlaista luottamuksen koettelua, ja minä ainakin aion vastata haasteeseen!” po-matoran mahtaili.

    “No joka tapauksessa on aika selvää ettemme me sitä muuten kiinnosta yhtään. Se ei edes jaksa muistaa nimiämme. Tuollaiset tökeröt peitenimet tuntuu aika tympeiltä”, ga-matoran jatkoi.
    “Taitaa ‘Kimulia’ vähän kismittää”, Paku myhäili.
    “Ihme ettei sinua, ‘Nuijapää’…”

    “Noniin, minä tässä ryhdyn hommiin, jos suonette anteeksi”, Kiron äänensävy muuttui parin viimeisen sanan kohdalla hieman tekokohteliaaksi matoranin siirtyessä takaisin syrjemmäs. Fe-matoran istuutui selin kaikkiin muihin. Hän oli aina tuntenut työskentelevänsä parhaiten ilman ympärillä tuijottavia silmäpareja.
    “Saatte vissiin huilia kunnolla, tässä varmaan menee hetki.”
    “Voin avittaa!” Paku marssi vasaransa esillä vaarallisen lähelle.
    “Mene nyt hemmettiin sen mäiskyttimesi kanssa!” silmäpuoli ärisi. Hän ei jaksanut aina selittää Kakamanaamalle kuinka purkaminen ja täydellinen tuhoaminen eivät olleet sama asia.

    “Hohhoijaa”, oksille takaisin hypännyt Lyan totesi vaitonaisesti. Le-matoran vetäisi huivinsa reunaa silmilleen ottaakseen nokoset.

    Kiro asetti viimeisen ruuvimeisselinsä takaisin työkalupakkiinsa. Kehikkohirviö vetäytyi takaisin kasaan ja pakin kansi sulkeutui. Valkoisella, nyt hieman nuhjuuntuneen liinan päällä makasi kasa entisien yhteysvärkkien erikokoisia- ja muotoisia osia. Fe-matoran sitoi (tai ainakin yritti) liinan nätiksi nyytiksi jonka sulloi takaisin kassiinsa metallisten osien kilistessä sen sisällä.
    “Valmis tuli”, koukkukäsi kuulutti muiden piraattien suuntaan.

    Viereistä puuta vasten makoillut Tokka taivutteli niveliään. Kasvillisuuden matoran oli nousemassa pystyyn, mutta oksilta luodin nopeudella maan kamaralle laskeutununeen Lyanin aiheuttama säikähdys sai jalkapuolen kellahtamaan takaisin maahan. Hän ei useinkaan pitänyt siitä kuinka huivipää onnistui ninjailuillaan säikäyttelemään juuri häntä.

    Nany vilkaisi Gattaa, joka ei ollut sen enempää tajunnan rajamailla kuin koko aamuna. “Pitäisiköhän jonkun yrittää herättää tu-”
    Paku veti syvään henkeä ennen kuin ga-matoran ehti lopettaa lausettaan; “ÄÄÄÄH KUUSISARVISET HYÖKKÄÄÄÄ!!!”
    Onu-matoran ponnahti pystyyn kivääri tanassa. “GÖÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!”

    “Turpa kiinni!!” Kiro ärähti.
    “Jaa”, Gatta totesi mitättömästi toivuttuaan herätyksestään. Onu-matoran vilkuili hetken sinne sun tänne, niin ympäröivää korpea kuin kookasta kompleksia horisontissa. “No missäs me ollaan? Perilläkö jo? Missäs se linna-astia on?”

    “…se on kuule tuo tuolla”, Nany viitoitti selvästi horisontissa näkyvää kookasta rakennelmaa.
    Onu-matoran tuijotti linnaketta uudemman kerran epäuskoisena. “Saatanan ruma.”
    Osa piraateista rakasti pienen onu-matoranin brutaalin suoria mielipiteitä aamutuimaan, Nany ja Kiro olisivat lähinnä tuttuun tapaansa mieluummin kömpineet takaisin sänkyyn, mutta tällä kertaa ei valitettavasti ollut sänkyjä mihin kömpiä.

    Kiro poimi pussistaan mustat käärityt nahkahansikkaat, joita Tokka piteli paikallaan kykloopin yrittäessä tunkea koukkunsa niiden sisään. Fe-matoran hymähti vaimeasti koukistellen käsineiden sormia peittäviä osia kokeilullisesti. Kaippa tähän tottuisi.

    “Dodii!” Paku huudahti mahdisti, “viimeinen perillä on kristallikiipijä!”
    “Jiee!” Gatta hihkaisi.
    “Jahuu!” Lyan yhtyi.
    Matorankolmikko otti varaslähdön syöksyen kilpaa mäkeä alas.

    Nany ärähti. “Voi nyt taas noiden kanssa”.
    “Kunpa eivät vaan kaatuisi ja taittaisi niskojaan…”, Koli tuumi.
    Ga-matoran ei myöntänyt ääneen toivovansa samaa.

    “HHHUOOOOOH.”
    Muurin harjalla istuskeleva Vugle haukotteli jo ties kuinka monennetta kertaa.
    “Taitaa väsyttää”, hiilenmustan ta-matoranin taakse talsiva viherhopeinen skakdi tiedusteli.
    Matoranin kirkkaanoranssi jalo ruru kääntyi tätä kohti. “Jaah, moikka Tsipak. Mitäs sinä täällä? Sinun vuoronhan ei pitänyt alkaa vielä ainakaan tuntiin.”

    “Halusinpa tulla ihailemaan auringonnousua.” Skakdi rämähti takamukselleen ta-matoranin takavasemmalle. Varhaisaamu oli ehkä ainoa näkemisen arvoinen asia tällä puolen linnaketta, muutoin silmissä häämötti lähinnä loputtomasti metsää.
    “Entäpä sinä itse? Siirsivät sinut näköjään ylitöihin?” skakdi pani merkille. Yleensä Vuglea ei näkynyt aamuyövuorojen aikaan vartiopaikallaan.
    “No joo. Tuossa yön seutuvilla jotkut huligaanit menivät järjestämään pienen kohtauksen ja mäjäyttämään muuria jollain tykintapaisella.”
    “Oho. Mietinkin että mitä pirun mekkalaa täältä päin kuului silloin yöllä.”
    “Joo. Sitten ihan vaan sen takia päätettiin siirtää osa vartioista ylimääräiseen vuoroon ihan vaan ‘varmuuden vuoksi’. HHHUOOOOOOH.”

    “Niinno, tuossa kulkumatkalla taisinkin ku-KUH – KULLLHHAAAAAAH”, skakdin lause jäi kesken Vuglen haukotuksen tarttuessa. “Pentele. Niin tuossa ohimennen Zvarak taisi mainita onnistuneensa säikäyttämään jotkut hutiloitsijat pois pienellä vastatulella. Ehdin jo miettiä että jokos se ryminä alkaa.”
    Vugle hieraisi silmiään toisella kädellään. “Tuollaiset joutaisivat saman tien sinne nazojen tyrmiin kidutettaviksi, mokomat mulkvistit. Mennä nyt sodan aikana tuollaisia temppuja tekemään.”

    Tsipak venytteli käsivarsiaan muristen maireasti. “Muistuu ihan mieleen ne ajat kun meillä kotona zakazilla käytännön pila tarkoitti käytännössä sitä että soitettiin naapurien ovikelloa, juostiin piiloon ja odotettiin että tultiin avaamaan, sitten heitettiin kranaatti.”

    Vugle vilkaisi sivusilmällä skakdiystäväänsä kummaksuneena, jättäen väsymykseltään huomiotta tämän piristysyrityksen. “No kuitenkin, seuraavan kerran jos joku munapää ryntää tänne huitelemaan pyssyineen miten sattuu niin mieluiten jymäytän ne henkilökohtaisesti täältä suoraa- hmm?”
    Ta-matoran vilkaisi alas muurin harjalta. Utelias skakdi nousi pystyyn astellen työtoverinsa taakse vilkaisten tämän yläpuolelta alaspäin.

    Muurin juurella seisoskeli kahdeksan matoranin värikäs joukkio. Pienen porukan etummainen, tummansävyinen matoran vilkutteli vartijakaksikolle.
    “Hyvää huomenta!” matoranin suusta kuului harjalle hieman vaimea huuto.
    “Mikähän sirkusseurue tuo on olevinaan…” Vugle mietti, vilkuttaen takaisin.

    Muurin juurella

    “Noniin, ilmeisesti saimme heidän huomionsa”, Argo tuumi.
    “Vauhtia sitten”, Kiro torasi, “niveliä kolottaa jo maan perkeleesti…”
    “Oukkei” Gatta totesi itsekseen, kurottaen pakarivärkkinsä muurin harjanteella töllisteleviin mölleihin. “AVATKAA SAATANA!!”

    Piraattijoukko hätkähti onu-matoranin kovaa kiljahdusta, joka eittämättä kantautui kahden vartijan korviin…

    Muurin harjalla

    Tsipak hymähti vaatimattomasti kuulemalleen, siinä missä Vuglen suupielet venyivät nyrpeinä sivuille. Olikohan heillä vielä siellä varastossa niitä sinkoja…

    Muurin juurella

    “Hemmetin ääliö!” Nany syöksyi tukkimaan onu-matoranin suun kämmenellään.

    Argo kohensi kurkkuaan ollakseen valmiina huutamaan vielä vähän pidempään. “Nöyrimmät pahoittelut ystäväni puolesta!” Äänen matoran äänehti mahdollisimman kuuluvasti. “Olemme kulkeneet pitkän matkan ja osa meistä on lievästi uupumuksesta ärtyneitä!”

    “Lievästi ilmaistuna…” Paku kuiski vieressään seisovalle Tokkalle viitaten toisella puolellaan seisovaan Kiroon. “Au…” po-matoran sai tuntea kärttyisän silmäpuolen kovan kyynärpään kyljessään.

    “Saavumme kaukaa saaren länsiosista”, Argo jatkoi, “Nazorakein ja skakdien uhka on ajanut meidät pois kotiseudultamme, ja olemme matkanneet saaren halki siinä toivossa että arvoisa Bio-Klaani voisi tarjota meille suojaa!”

    Muurin laella

    “…kuulitko yhtään mitään mitä nuo juuri sanoivat?” epävarma Vugle kysyi skakdilta.
    “Varmaan lisää pakolaisia”, Tsipak arveli. “Eiköhän nuo voi mielihyvin päästää sisään.”
    “No olkoot, mutta jos noista koituu myöhemmin ongelmia, syytän sinua.”
    “Miten vaan”, Tsipak vastasi lepsusti, “Neuvo sinä niille tie, minä mene ilmoittamaan että saadaan kohta lisää ylläpidettäviä.”
    Viherhopeinen skakdi kääntyi kannoillaan ta-matoranin poimiessa megafonin.

    ”Noniin, kuunnelkaas. Läheisin portti sisään löytyy kun kävelette tästä tuonne vasempaan päin.” Vugle viitoitti kädellään vasemmalle sivulleen. “..ööh, siis tuonne teidän vasemmalle. väsynyt muurinvartija vaihtoi kätensä osoittamaan oikealle. ”Ilmoitamme eteenpäin tulostanne, joten siellä on vissiin joku ottamassa teitä vastaan. Alkakaahan painua siitä.”

    Muurin juurella

    “Paljon kiitoksia!” Argo huusi vilkuttaen, vaikka vartija tuskin kunnolla kuuli häntä. Matoranit nostivat väliaikaisesti lasketut kantamuksensa lähtien kävelemään. Gatta tönäisi nyrpeän ga-matoranin kämmenen hemmettiin suunsa edestä.

    Tokka hieraisi korkean muurin seinää, tuijottaen kohti seinämän yläosaa.
    “Sitä ei voi ikinä lakata hämmästelemästä miten iso urakka tällaisten suojamuurien eteen tarvitaan…” bo-matoran mietiskeli ääneen.

    “Hah, ihan perusjuttuja”, mahtaili Paku. “Muistan yhä kuinka käytimme poikien kanssa aamut ja illat vanhan kotikylän muuraamiseen ihan puhtaasti harrastusmielessä.”

    Nany hymähti skeptisesti. “Kas kun et väittäisi että muut olivat paikalla vain muodon vuoksi ja oikeasti sinä hoidit yksin kaikki työt.”
    Kakamanaama pöhähti. “Kunniantuntoisuuteni estää minua ottamasta kaikkea kunniaa täysin itselleni! Vaikka muu konkkaronkka olikin suureksi avuksi. Mutta ennen kaikkea niillä mailla kova ja raskas työ oli hupia parhaimmillaan! Ja lisäksi armas koti pysyi hyvin suojassa. Ja ylijääneillä lohkareilla heiteltiin leipiä.”
    “Jjjep…”

    Tokka laski katseensa muurin huipusta takaisin menosuuntaan. “On se kuitenkin iso sääli että tällaisetkaan mahtiteokset eivät säily ikuisesti”. Tämä porukan toinen kakamakasvoinen henkilö muisteli useita raunioita ja unohdettuja kaupunkeja. Harva kykeni kuvittelemaan miten kauniilta ja loistelialta ne olivat näyttäneet joskus satoja tuhansia vuosia sitten. Ainakin ne varmaan olivat silloin olleet vähemmän täynnä ilkeitä ja tappavia rahipetoja…
    “Varmaan tämäkin paikka on varmaan pitkän ajan päästä vain kasa raunioita.”

    “Niinnoh, eihän mikään ikuisesti kestä…” Koli tuumi. “Itse asiassa isomman globaalin katastrofihetken edessä tällainen paikka olisi varmaan ensimmäisiä joka jäisi ehkä ison hyökyaallon jalkoihin…”
    “No mistäpä niin suuri mullistus nyt yhtäkkiä ponnahtaisi?” heitti Gatta.

    Piraattijoukkio alkoi lähestyä linnakkeen muurin sivuporttia. Muurin harjalla partioiva vartija viittoi kädellään muita vartijamatoraneja avaamaan portin, joka narisi siirtyi syrjään suuaukon edestä.
    Saisivat rasvata saranat paremmin… Kiro kritisoi mielessään.

    Joukon etummaisena kävellyt Argo kääntyi matkakumppaneitaan päin. “Noniin, nyt kun olemme astumassa näin karkeasti ilmaistuna vihollisalueelle, muistetaan sitten olla kunnolla, jookosta?”
    “Vankeja ei anneta!” Paku julisti.
    “Puhu noin sitten keskellä toria ja päädyt varmasti putkaan” Nany läksytti. “Jos niin käy niin minähän en tule pelastamaan.”
    “Niinhän sinä aina sanot”, Gatta tökki pehmeästi ga-matorania kylkeen.
    “Ngiängängängängäää.”
    “Gönhghöghöghööö.”

    Matoranporukka alkoi lähestyä porttia yhä enemmän.
    “Toivottavasti tässä ei käy hullusti…” Koli epäröi. Ko-matorania alkoi hermostuttaa usein tällaisten tilanteiden edessä tavanomaista enemmän.
    “Pää kylmänä”, Tokka päätti yrittää karkottaa ystävänsä ennakkoluuloja, miettien jälklikäteen itsekseen oliko kuulostanut hieman rasistiselta. “Yritä muistaa mitä kapteenimmekin sanoi…”

    Yön Timo II, puoli tuntia ennen lähtöä

    Amazua avasi kapteenin kajuutan oven astuen laivansa kannelle. Puolet matoraneista oli jo odottelemassa valmiina purtilon yläkannella. Äänen matoran Nelisilmä pakkasi viimeisiä tavaroita ja elintarvikkeita edessään olevaan reppuun Kokin pidellessä edessään tarkistuslistaa pakattavista asioista.
    “Missä muut ovat?” palkkasoturi tiedusteli katseltuaan hetken ympärilleen.

    Bo-matoran nosti naamionsa muistilapusta. “Nooh, Lyan – siis “Marakatti” on vielä pakkaamassa, ‘Kimuli’ ja ‘Nuijapää’ ovat alakerrassa hoitamassa ‘hoitamassa ‘Kyklooppia’ edustuskuntoon.’”
    “Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?”, Amazua kysyi.

    ”Pysy paikallasi nyt! Tämä ei satu yhtään jos et pyristele!”
    “Käpälät irti mokomat munavatkaimet!”
    Alempaa laivan kannen alta kaikuivat ga- ja fe-matoranien äänet, mitä seurasi raastava ääni joka muistutti etäisesti jonkinlaista laikkahiomakonetta.
    “…että sikäli”, bo-matoran totesi osaamatta muiden kannellaolijoiden tapaan kommentoida sen paremmin. Puujalka palasi pidemmittä puheitta takaisin muistilistansa pariin, närkästyen siihen miten yksi muista matoraneista oli tehnyt listaan omia lisäyksiään.
    “Lyan”, Tokka kääntyi mastoa pitkin laskeutuvan huivipään suuntaan, “tämä on salainen tehtävä, ei tyttökalenteritapaaminen.”

    Kokkia tuijottava Marakatti esitti ensin pettynyttä naamaa, mutta tyytyi kohauttamaan olkapäitään neutraalisti lähtien kiipeämään takaisin kohti maston tähystyskoria purkamaan osan matkatavaroistaan.

    Amazua seurasi hetken le-matoranin vaivatonta kiipeilyä. Ainakin palkkasoturi koki voivansa olla tyytyväinen matoranalaistensa täsmällisyyteen. Lähtöön oli aikaa suunnilleen puoli tuntia.
    Amazuan kasvomaski kääntyi oikealla istuvaa onu-matorania kohti. Pätkä istui leppoisasti pehmeän säkin päällä kiillottaen konetuliasettaan hymyssä suin, ilmeisesti valmiina ottamaan sen mukaansa.
    “Ilmeisesti sinulla on jo kaikki mitä tarvitset”, palkkasoturi totesi.
    “Jjep” onu-matoran vastasi ilmoisesti.

    Palkkasoturi pelkäsi onu-matoranin ymmärtäneen tehtävänannon jotenkin väärin, mutta vietettyään viikot tämän kanssa hän ei osannut yllättyäkään. Amazua mietti hetken miten oikaisisi asian maakansalaiselle mahdollisimman selvästi.
    “Kuulen… Kai sinä tajuat että tämä asia, mihin te olette juuri ryhtymässä, on tarkoitukseltaan olla salainen piilo-operaatio?”

    Pätkä nosti katseensa kapteeniaan kohti hieman hämmentyneen näköisenä.
    “Kyseessä ei siis ole mikään aseellinen hyökkäys.” Amazua jatkoi. “Teidän siis ei ole alkuunkaan tarkoitus mennä sisään vastustajien linnoitukseen tappamaan tai räjäyttelemään mitään.”

    Pakarinaama tuijotti palkkasoturia.
    “…herra kapteeni.” Pätkän ääni oli yllättynyt. “Voisi melkein luulla että pidätte minua murhanhimoisena tappokoneena.”
    “…no kauniisti ilmaistuna”, Amazua mietti hetken vastausta, mutta katsoi hyväksi puhua suoraan. “Minulta ei ole jäänyt huomaamatta halusi ampua kuoliaaksi jok’ikinen liikkuva asia mikä ei kuulu pieneen merirosvoporukkaasi. Mikä syy minulla olisi olettaa että tajuat olla toteuttamatta ammuntafantasioitasi merkittävällä hetkellä?”

    Onu-matoran laski nopeasti sarjatulikiväärinsä nojaamaan olkapäätään vasten siirtyen kaivelemaan vieressään maannutta kantokassia. Se oli täytetty täytetyillä aseeseen sopivilla ammuslippailla. Pakarinaama poimi esille yhden kappaleen kutakin kolmea erilaisilla väreillä merkattuja lippaita; yksi punainen, yksi keltainen ja yksi vihreä, ja avasi niistä jokaisen. Matoran poimi keltaisen ja vihreän vasempaan käteensä nostaen punaisen oikeallaan kapteeninsa nähtäville. Palkkasoturi kumartui hieman lähemmäs nähden ammuslippaiden olevan täynnä tummia kuulia.

    “Nämä on sellaisia jotka tekee melko tujua vahinkoa ja joita tulee aina käytettyä kun ympärillä pyörii kaikkea kivaa mölliä mitä käyttää harjoitusmaalina” matoran selosti, vaihtaen punaisella merkityn lippaan tilalle keltaisen. “Nämä taas on Nörtin ja Myrtsin (Kiron) tekemiä erikoislaatuisia paukkuja, joita tulee käytettyä aina silloin jos muita piraatteja tai muita ilkiöitä tulee kiusaamaan. Puhkoutuvat tosi kovaa silloin kun osuu. Ei ne toki tee mitenkään kuolettavasti damakea, mutta aiempien kokeilujen perusteella tekee ainakin ihan hemmetin kipiää.”

    Matoran oli jo laittamassa lipaslajitelmaansa takaisin kassiinsa, mutta selostus tuntui palkkasoturin mielestä vielä keskeneräiseltä. “Entä vihreät?”
    “Hätävaravälipaloja”, matoran poimi yhden lippaan sisältämistä tummista ja ympyräisistä hedelmäkarkeista ääntä kohti. “Älkää kertoko Nanylle…”

    Palkkasoturi suoristi asentonsa. Hän oli pieneksi hämmästyksekseen aliarvioinut pienen pyssymiehen ajattelutapaa. Mutta siitä huolimatta Amazuaa arvelutti matoranin kepeä asenne. “Oli miten oli, on kuitenkin parasta jättää tuo tänn-…”

    Onu-matoranin silmä laajenivat järkytyksestä palkkasoturin sanoja kohtaan. Pätkä vetäisi rakkaan tuliaseensa pois kapteenin käsien ulottuvilta käärien omansa tiukasti sen ympärille.

    “…” Amazua tuijotti matoranin kauhistuneita kasvoja, hivuttaen kätensä hieman lähemmäs. Pätkän kasvot muuttuivat hätäytymisestä surumielisiksi tämän halatessa asettaan entistä tiukemmin.

    Palkkasoturi perääntyi. “Hyvä on. Mutta jos sinut pidätetään aseen hallussapidosta, saat odottaa Klaanin huostassa operaation loppuun asti.”

    “Öööh, herra kapteeni…”
    Amazua kääntyi toisella puolella kantta lähtöä odottelevaan Tohtoriin.
    “En haluaisi esittää epäilyjäni siitä että operaatio saattaisi hyvinkin epäonnistua, mutta jos kävisi niin että kaikki, tai suurin osa meistä jotenkin jäisi kiinni, mitä sen jälkeen tapahtuisi…?”
    Ko-matoranin kysymys tuntui saavan myös muun viiden kannella oleskelevan matoranin huomion.

    “En tiedä”, palkkasoturi vastasi. “Se, tuletteko jäämään kiinni, ja mitä tapahtuu siitä eteenpäin, riippuu kokonaan teistä itsestänne. Uskon kuitenkin Klaanin olevan siinä määrin armollinen, että suhtautuisivat teidänlaisiinne kovin raa’asti. Riippuen siitä miten hyvin osaatte puhua heitä ympäri. Pahimmassa tapauksessa voitte vaikka väittää että kiristimme teitä. Kaikki riippuu täysin teidän omasta harkintakyvystänne.”

    Koli, tai muutkaan matoraneista, ei osannut arvioida oliko piraattipoppoon kapteenin sanojen tarkoitus olla rohkaisevia vai ei…

    Nykyhetki

    Linnakkeen portti avautui kokonaisuudessaan matoranmerirosvojen edessä. Loputkin matoraneista keräsivät päättäväisyytensä ja astuivat sisään. Muurikäytävän katosta ja seinistä roikkui tusinoittain kirkkaita valokiviä, jotka loivat kiviseinille lämpimää valaistusta. Muurikäytävän seinämillä oli muutamia ovia, varmaankin henkilökuntaa varten. Käytävän päästä erottui lähinnä kirkasta valkoista valoa ja paljon liikkuvia hahmoja.

    Argo, Nany ja Kiro onnistuivat pitämään päänsä kylminä. Lyanin ja Pakun jännitys purkautui puolestaan innokkuutena ja seikkailunhaluisuutena. Tokka sekä Koli kokivat pientä hermostuneisuutta, mutta toisaalta uteliaisuus siitä mitä tämä niin kutsuttu “Bio-Klaani” pitäisi sisäällään rauhoitti kahden merirosvon hermoja hieman. Gatta lähinnä tuijotteli ympärilleen välittämättä mistään sen erityisemmin.

    “TERVETULOA.”

    Kahdeksanpäinen joukko hätkähti kukin omalta osaltaan kylmän loogisen naishenkilön äänen kuuluessa yhtäkkiä. Osa matoraneista käänsi katseensa oikealle nähden pienen vastaanottotiskin ikkunan takana istuvan, ilmeeltään aneemisen naismatoranin.

    Matoranien toivuttua yllätyksestä, Argo oli tuttuun tapaansa ensimmäisenä vastaamassa; “Kiitoksia hyvin paljon, neiti…” äänen matoran zoomasi yhdellä Akakunsa monokkelimaisilla linsseillä vastaanottovirkailijan huonosti kiinnitettyä rintamusnimilappua, joka kalahti lattialle.

    Matoranvirkailijan ilme ei vaihtunut peruslukemista.

    Käytävän päässä oleva ovi avautui. Punasilmäinen, hiekansinihopeinen matoran syöksähti käytävälle tähystellen hetken ympärilleen. Tulokkaan saatua kahdeksanpäisen joukon näköpiiriinsä, matoran ampaisi ylidramaattisen poseerauksen jälkeen loikkaustentäytteiseen juoksuun kuin mikäkin kuusiurheiluosanottaja.

    Vauhtihirmu jarrutti matoranpoppoon eteen sattuessaan jota kuinkin yhtä voimakkaasti kuin oli lähtenyt liikkeelle.
    Mikä elvistelijä… Paku muodosti uudesta tuttavuudesta kuvan päässään.
    “Terrrvetuloa!” punasilmäinen matoran toivotti kuin energiajuomaa nauttinut. “Tuolta vähän matkan päästä tulikin tietoa että joitain uusia tyyppejä olisi havaittu!”

    Argo ojensi kohteliaisuuttaan oikean kätensä kätelläkseen ja lausuakseen tervehdyksensä, mutta vauhtipetteri ennätti ottaa eleen vastaan molemmilla käsillään.
    “Todella miellyttävää tavata aina uusia naamoja!” punasilmä ravisteli äänen matoranin kättä kuin ollen valmiina repimään sen irti.
    Seuraavana tulokkaista innostuneen epelin katse siirtyi keltasilmäiseen ga-matoraniin.
    “Hohoo! Tuollaisia täyteläisiä lumikukkasia ei täällä olekaan ollenkaan tarpeeksi!” matoran hypähti tämän eteen suudellen hellästi tämän kättä. Nany kikatteli innokkasti hellästä suosionosoituksesta.

    Samalla hetkellä mustasukkainen Lyan puolestaan alkoi murahdella uhkaavasti tämän uuden epämääräisen playboyn suuntaan. Huivipään kädet puristuivat hiljaa melko uhkaaviksi nyrkeiksi. Tokka päätti yrittää rauhoittaa le-matorania taputtamalla tämän olkapäätä toverillisesti.

    “Chabo. Älä kiusaa uusia henkilöitä”, tiskin takana istuva nainen saarnasi tunteettomalla ja loogisella äänensävyllään.
    “No joojoo”, matoran vastasi, kääntyen takaisin uusien tuttavuuksian puoleen. “Tulkaahan mukaan! Pääsette sisälle heti kunhan käväisette tuolla meidän pikku tullissa! Muodollisuusjuttuja vaan!”

    Piraattijoukkio tunsi pientä epävarmuutta kuullessaan t-sanan, vaikka jotain tällaista oli odotettavissa.
    “Yrittäkää sitten muistaa…” Argo kuiski muille Chabon kirmatessa hyvän matkaa edellä.
    Matoranpoppoo oli ennen lähtöä tarkastellut Bio-Klaanin saaren karttoja ja miettinyt valmiiksi sopivan paikan mitä käyttää pienen peitetarinansa alkupaikkana.

    Piraattijoukkio seurasi hyperaktiivista opastaan sisään siitä ovesta mistä tämä oli tullutkin, joka johti pienempään käytävään. Vähän matkan päässä näkyi kuinka yhteen osaan käytävää oli sioitettu odotusistuimia. Chabo kirmasi samassa kohtaa käytävää sijaitsevan sivuoven luokse koputtaen innokkaasti.

    Sinivalkoinen salaman matoran astui ovesta sisään, jutellen Chabon kanssa hetken ennen kuin lähetti tämän matkoihinsa.
    “Noniin”, naismatoran kääntyi kahdeksan matoranin puoleen, “käydään teidät nopeasti läpi yksi kerrallaan.”
    Matoranvirkailija osoitti ensimmäisenä akakukasvoista äänen matorania. “Tule sinä ensin.”

    Argo istui tyynenä valkoisen, nelikulmaisen pöydän päädyssä. Vo-matoran seisoi tätä vastapäätä kysyen muutamia yksinkertaisia kysymyksiä. De-matoran oli kertonut lyhyesti saman kuin mitä kahdelle vartijalle aiemmin, mutta muutamilla lisätyillä yksityiskohdilla. Matoranvirkailija leivitt pöydälle saaren kartan.

    “Tuolta me lähdimme.” Argo osoitti pientä kohtaa saaren luoteisrannikolla. “Tuo paikka hieman Dapi-korosta etelään.”

    Vo-matoran vilkaisi merkittyä paikkaa. “Hmm. Dapi-korolaiset saapuivat tänne jo parisen viikkoa sitten. Mikä mahtaa olla syynä sille että jäitte näin paljon jälkeen?”
    “No katsokaas, koska elimme keskenämme hieman syrjemmällä, pistäydyimme kylässä asioilla vain harvakseltaan, emmekä juuri koskaan saaneet vieraita. Siksi emme saaneet heti tietää Allianssin joukkojen etenemisestä ja huomasimme muiden häipyneen vasta vähän aikaa sitten.”

    Naisvirkailija hieroi leukaansa mietteliään.
    “Hyvä on, en näe erityisemmin syytä epäillä sanojasi, mutta haluan varmuuden vuoksi kuulla myös matkaseuruettasi asian suhteen.

    “Kaikin mokomin”, äänen matoran vakuutteli.

    Huivipäisen le-matoranin ylävartalo nojasi pöytää vasten matoranin oikean käden kyynärpään nojatessa pöytää vasten kämmenen puolestaan tukiessa tämän leukaa. Tämän kanohi haulla komeili härski virne. Turhautunut virkailijamatoran oli yrittänyt saada huivipäästä jotain konkreettista tietoa ulos, mutta tämä oli käyttänyt aikaa ennemmin erilaisten härskien matkatarinoiden kertomiseen.

    “…ja siten melkein jouduin viidakon kätköissä lymyilevien kannibaalien hampaisiin. Oli kuitenkin suuri sääli että siihen joukkoon ei lukeutunut eksoottisia naisia, silloin olisin voinut kuolla onnellisena.”

    “…” vo-matoran kaiveli huivipään matkakassia löytäen sieltä lähinnä muutaman metallisen jojon ja useita erillisiä siististi punottuja köysiä. “Ainakaan ylipakkaamisesta sinua ei voida syyttää…”
    “Satun pitämään suuresti köysileikeistä. Sanan kaikissa merkityksissä.”

    “. . .”
    Naisvirkailijan ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi. Matoran kokeili yhtä metallijojoa kädessään. Se oli normaaleja naruleikkikaluja painavamman ja raskaamman tuntuinen. Mutta ainakin siinä oli kauniita kaiverruksia, minkä johdosta se näytti käyvän enemmän koriste-esineestä.

    “Tuollaisten käsitteleminen vaatii voimakkaita otteita ja nopeaa sorminäppäryyttä”, le-matoran opasti. “Nähdään ihmeessä joskus myöhemmin niin voin antaa yksityisoppitunteja.”

    “. . .”
    Virkailijamatoran kykeni erottamaan kuinka le-matoranin kulmat liikkuivat hyvin häiritsevästi ylös alas tämän tummanpunaisen huivin alla. Tämän virnistys leveni entisestään. Niin myös naismatoranin nyrpeä suuvärkki.

    Vo-matoran huokaisi pakaten tarkistamansa matkatavarat takaisin, nostamatta enää katsettaan huivipään kasvoihin ihan vain siltä varalta ettei tämä saisi mitään outoja taka-ajatuksia.
    “…ehkä on kuitenkin paras tehdä vielä ruumiintarkastus”, vo-matoran päätti. Hän ei aikonut päästää tuota epämääräistä naistenkaatajaa ohitseen tuosta vain.

    “Jihuu!” Lyan kailotti iloisena, heittäytyen komealla voltilla alas tuolilta. “Nyt päästiin asiaan!”
    Vo-matoran vislasi takahuoneen puolelle. Kookas yrmyskakdi ilmestyi ovesta sisään kumihanskat valmiina.

    Le-matoranin ilme kääntyi pettyneenä ylösalaisin…

    Vo-matoran pyöritteli käsiään hetken erilaisten outojen mutterien ja muiden metalliosien seassa.

    “Pyytäisin ettette sitten kadottaisi niistä mitään”, kuulustelupallilla istuva raudan matoran sanoi.
    “…aika paljon romumetallia”, naismatoran kummasteli. Hän kurkkasi kangasnyytin sisälle vähän tarkemmin erotellen myös joitain antennintapaisia. “Mihin näitä oikein käytetään?”
    “Olen yrittänyt kyhätä matkaradiota”, silmäpuoli vastasi vaatimattomasti. “Tykkään askartelusta.”
    “Vai niin.”

    Viimeisenä kuulusteltavaksi otettu pieni onu-matoran sätki epämääräisesti tuolillaan. Hän oli pettynyt siitä että istuin olikin tympeä rautatankojaloilla tehty eikä sellainen kiva metka yhden varren varassa oleva jossa oli alla pyörät joilla pystyi rullaamaan tosi kivasti.

    Vo-matoran hieroi naamionsa ohimo-osaa yrittäen miettiä miten saisi tästä pakarinaamasta mitään konkreettista irti, kun tätä tuntui kiinnostavan ennemmin kuulusteluhuoneen seinustahyllyjen laatikoiden sisältö, ja sekin vain välillä pienen hetken.

    “Okei…” naismatoran yritti kysyä, “mikä tämä on?”
    Gatta kääntyi vilkaisemaan vo-matoranin osoittamaa asiaa pöydällä. Onu-matoranin suu kääntyi hymyyn. Kyllähän hän sen tunnisti. Olihan se kuitenkin hänen oma rakas ampuma-aseensa. Mutta jostain syystä tämä kovin kyseliäs tyttöishenkilö ei tuntunut tietävän sen funktiota. Mutta eiväthän kaikki maailman möllit voineetkaan olla ampuma-aseista perillä.

    “Se on pyssy!” Gatta vastasi iloisesti.
    “Huomaan sen kyllä, mutta miksi sinulla on tällainen?”
    Gatta mietiskeli taas hieman. Ilmeisesti tämä utelias naikkonen tiesikin ammuntaesineistä sentään jotain. “Metsästämiseen.”

    Virkailijamatoranin kulma nousi ihmettelevänä. “Kyllä tämä näyttää vähän tujumpaan tarkoitukseen tehdyltä kuin perus metsästyskiväärit.”
    “Siksi ammunkin aina mahdollisimman isoja irviäisiä!” onu-matoran julisti.
    “…vai niin.”
    “Kerrankin törmäsin yhteen mulkeromurmeliin”, Gatta jatkoi. “Se yritti ryöstää unimyssyni, joten ammuin sitä päähän.”
    “…”
    Onu-matoran levitti kätensä poikittaisiin suuntiin. “Se oli näin iso…”
    “…”

    Seitsemän piraattimatoriania odotteli käytävässä onu-matoranin kuulusteluvuoron päättymistä, osa epävarmoina siitä päästettäisiinkö tätä ollenkaan toimenpiteestä läpi.

    Kuulusteluhuoneen ovi avautui lopulta. Matoranit nousivat istuimiltaan naismatoranin taluttaessa muina miehinä kipittelevää Gattaa olkapäästä.
    “Pitäkääkin häntä visusti silmällä”, vo-matoran kehotti, “ettei hän vain joudu… hankaluuksiin.”
    “Eipä hätää, tuttua hommaa”, Nany vastasi. Gatta itse oli sillä hetkellä lähinnä keskittynyt kaivelemaan korvaansa.

    “Käymme vielä matkatavaranne kertaalleen läpi, voitte hakea ne sitten tuolta tiskiltä oikealta käytävältä”, vo-matoran selosti osoittaen alle sadan metrin päässä näkyvää käytäväristeystä.

    Merirosvojoukkio teki työtä käskettyä kävellen tiehensä.

    Naisvirkailija jäi hetkeksi vielä kyykkimään ovelle hieroen ahkerasti otsaansa.
    ”Tarvitsen vapaapäivän…”

    Gatta oli suhteellisen innoissaan matoranjoukon poimiessa kukin vuorollaan tiskin toisella puolella seisoskelevan skakdin ojentamia reppuja ja matkakasseja. Onu-matoranin innostunut hymy kuitenkin laantui nopeasti tämän yrittäessä epätoivoisesti tähystää tavaroiden seasta puuttuessa jotain oleellista.
    “…missä Herra Hylsy on??” Gatta kysyi hämmentyneenä.

    Skakdi tuijotti onu-matorania hetken kysyvänä tajuten lopulta mitä tämä tuntui tarkoittavan.
    “No tuota, tällä hetkellä täälläpäin vallitsevan ilmapiirin takia emme oikein pidä ajatuksesta että uudet tulokkaat kulkevat näillä tiluksilla tuli- tai teräaseiden kanssa, joten joudumme ainakin toistaiseksi takavarikoimaan ne.”

    “…EIIIIIIIII!!!!” onu-matoranin koko maailman vääryyttä ja häikäilemättömyyttä vaikeroiva huuto kaikui muurin seinien ulkopuolelle.

    Keskustori

    Matoranpiraatit vilkuilivat ympärilleen olennontäytteisellä aamutorilla. Minne tahansa matoranit käänsivätkään silmänsä, siellä näkyi jos jonkinlaisia erilaisia hahmoja matoraneista toiin, skakdeihin ja kaikenlaisiin mitä pienen porukan silmät eivät olleet vielä aiemmin nähneet. Erityisesti utelias Tokka huhkui intoa erottaa väkijoukosta aina jokin uudenlainen elämänmuoto.

    Argo tiiraili ympäristöä kolmella kiikarillaan, tähystellen jonkinlaista opastaulua tai muunlaista infopistettä. Yhdellä suunnalla erottui selväsi muiden rakennusten takaa kookkaampi linnoitus omine muureineen ja torneineen.
    Paku ei ollut ikinä erityisemmin nauttinut suuresta massapaljoudesta. Hän kun tunsi jäävänsä silloin itse vähemmälle huomiolle.
    “…hei!” po-matoran ähkäisi epämääräisen, ruskeisiin pukeutuneen kukkahattuisen pitkän hahmon tönäistessä häntä epähuomiossa.
    ”Anteeksi…” hahmo tokaisi hiljaa jatkaen rautakengillään sipsuttelua kääntämättä syvälle sanomalehden uumeniin upotettua päätään.

    Gatta kulki matoranjoukon keskellä jottei kaiken varalta olisi eksynyt torin aamumelskeeseen. Mutta onu-matoran ei jaksanut välittää koko ajatuksesta. Tämän pakarilla paistoi tyhjä ja elämään kyllästynyt ilme. Hän ei edes jaksanut kävellä suorassa, saati katsoa eteensä. Matoranin pää ei jaksanut pysyä ylhäällä ja tämän päämäärätön katse koihdistui suoraan maahan. Hän ei katsonut eteensä. Hän olisi hyvinkin voinut kompastua katukivetykseen, kaatua naama edellä maahan ja murtaa kallonsa. Mutta häntä ei kiinnostanut…

    Tokka juoksi haltioituneena viereisen kanohinaamuopuodin näyteikkunan luo. Siinä missä useammista samankaltaisista liikkeistä sai lähinnä sellaisia yksivärisiä naamioita mitä moni matoran tuntui käyttävän, tämän liikkeen näyteikkunassa komeili joko normaaleja, arkisia kanoheja kauniilla sekä räikeillä koristuksilla värjättynä, tai täysin customvalmistettuja sekä ilmeisesti muualta hommattuja eksoottisimpia naamioita.

    Omalaatuinen tarjonta pisti myös muutaman muun piraatin silmään.
    “Hei Nany”, Paku sanoi, “pitäisiköhän sinun harkita uuden maskin hommaamista? Eikö kaukau ole vähän turhan geneerinen vesinaamio?”
    “Paraskin puhuja”, ga-matoran hieroili leikkisästi po-matoranin kakaman poskiritilää.

    Tokka kävi mitä erilaisimpia näyteikkunan naamioita läpi. Kukin niistä oli toinen toistaan komeampi, mutta ymmärrettävästä syystä myös normaalia kalliimpi. Puujalka osui lopulta tummanvihreän, pinnaltaan kuluneen näköisen, ehkä jopa vähän puiselta näyttävän naamion eteen. Sen alaosa näytti melkein samanlaiselta leveältä virneeltä kuin suuressa mirussa, mutta sen yläosa oli täynnä mielenkiintoisia sarvimaisia koristeita. Naamion hyvin vihaisten silmäreikien kulman olivat hyvin korostettuja ja naamion katse itsessään oli harvinaisen vihainen.

    “Hei, Gatta”, bo-matoran vilkaisi matorania olkansa yli, “muistuttaako tämä sinua mistään?”
    Onu-matoran tuijotti näyteikkunan naamiota hetken apeilla silmillään.
    “…siitä kun ammuin Herra Haulin ensimmäisen lippaan tyhjäksi ja vaihdoin sen ensi kertaa…” Gattan naama painui takaisin maahan. “Nyyh…”
    ”…mmmiten edes?” puujalka mietti hämmentyneenä.

    Keskisuuren kasteen aukio

    Aamupäivä lähestyi.

    Seitsemän matorania istui nurmimättäällä puoliringissä. Argo oli parhaillaan suorittamassa kromidilaista tasajakoa piraattijoukkion mukaansa varaamalle rahasummalle.
    Ainoastaan Gatta oleskeli erillään muista kiemurtelemassa yksikseen nurmea vasten. Vaikka onu-matoranin särkynyt sydän ja tahto olivat jo hieman paremmat, tällainen odottelu oli aina tuntunut hänestä hyvin puuduttavalta, joten hän oli päättänyt kuuttaa aikaansa tekemällä ruohoenkeleitä. Tai ruohosaatanoita, tässä vaiheessa kumpikin kelpasi.

    Yksinäinen pulu laskeutui onu-matoranin lähelle murkinoimaan maahan pudonneilla ruuantähteillä, erityisesti leivänmuruilla. Gatta taivutti päätään katsoakseen lintua, joka oli selällään makaavan matoranin näkökulmasta ylösalaisin. Onu-matoran tuijotti siivekästä. Se nautti herkkupaloja muina miehinä, ennen kuin käänsi pienen, nokkavan päänsä (täysin tarkoituksellinen sanaleikki) suoraan matoranin kasvoja päin.

    Siipiveikon katsekontakti näytti ulkopuolisista täysin viattomalta, mutta Gatta itse kykeni tuntemaan kuinka linturahin ivaava katse painautui hänen sieluunsa. Tuo lintu pilkkasi häntä. Tuo lintu pilkkasi häntä siitä, että hänet oli riisuttu aseistaan. Tuo mokoma rotjake tuli hänen alueelleen. Eikä hän voinut tehdä sille mitään.

    Onu-matoran vakavoitti ilmeensä kääntyen kylmän viileästi vatsalleen. Hän kykeni kuulemaan päässään miten tuo lintu nauroi hänelle.

    Höööhöhööö. Gatta kuuli sen päässään.
    Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen, hyvin pilkkaavaan sävyyn.
    Mikä hätänä? Potuttaako?
    Gattan ilme muuttui yhä vihaisemmaksi.
    Mitä muka aiot tehdä? Ampua minut?? Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin.
    No mitä sitten odotat? Annan mennä…

    “GRAAAH!” onu-matoran raivosi ryömien kaikilla neljällä raajallaan ruohikkoa vasten ennen kuin hyppäsi siivekästä kohti.

    “Grlurlrlrl?”, yllättynyt pulu lennähti pois onu-matoranin raivokkaan hyökkäyksen tieltä. Lintu lensi vähän matkaa sivummalle yrittäen ateriointia uudelleen, mikä kuitenkin oli omalaatuisen Gattan läsnäollessa melko lailla liikaa pyydetty…

    “No niin”, Argo sai rahalaskentansa valmiiksi ojentaen toisen kahdesta rahapussista Kiron matkakassiin.
    “Mitäs seuraavaksi”, fe-matoran tiedusteli.
    “Teemme mitä kapteeni käski”, äänen matoran ehdotti. “Vaikka operaation täysi toimeenpano onkin tässä vaiheessa turhan aikaista, tuskin alustava tiedustelu on niinkään pahasta.”

    “Eli ennalta määrätty tehtävänjako?” Koli tuumi.
    Tokka oli ensimmäinen joka pisti lähellä temmeltävän onu-matoranin puuhat merkille.
    “Hei, Gatta, lopeta tältä erää viattomien luontokappaleiden kiusaaminen ja tule tänne.”
    Onu-matoran reagoi nopeasti puujalan kutsuun jättäen siivekkään pottunokan rauhaan tällä kertaa.

    Argo alkoi muistella; “Elikkäs, minä, Nany, Lyan ja Koli jäämme tiedustelemaan linnaketta, Gatta, Paku ja Kiro menevät ‘Telakalle’.”
    “Entä kauanko aiomme viipyä”, mietti Nany.
    Argo vilkaisi etäämmällä näkyvää pientä kellotaulua. “Ehdottaisin että tapaamme ‘Admin-aukion’ kellotornin luona suunnilleen viiden tunnin päästä. Ehkä sen jälkeen voimme yrittää löytää jostain jonkin ensisijaisen majoituspaikan.”
    “Sopii, olisi mukavaa nukkua pitkästä aikaa mukavalla patjalla.” Nany totesi.

    “Minä voin olla patja tänä yönä…” Lyanin häiriintynyt naama ilmestyi ga-matoranin olkapäälle.
    “Siinä tapauksessa luovutan sinut Kiron käyttöön.”
    “Jaa.” Kiro vastasi aneemisesti.

    Koli kääntyi Tokkan puoleen. “Entäpä sinä sitten?”
    Bo-matoran muisti että kapteeni Amazua ei ollut antanut hänelle mitään sen erityisempää ohjetta kumman joukon mukaan lähteä.
    Puujalka pohti hetken. “Noh, kai minullekin ‘Telakan’ meri-ilma kelpaisi.”

    “JIPPII!” Gatta hihkaisi iloisimmillaan sitten tullikohtauksen jälkeen; “Ryhmä Pakara on koossa jälleen!”

    “…voi perkele”, Kiro murahti. Raudan matoran oli jo onnekseen melkein ehtinyt unohtaa onu-matoranin keksimän kaikkein epämieluisamman ryhmänimen ikinä.
    Tokkaa alkoi jo ehkä vähän kaduttaa.
    “Tuotah, olisikohan vielä myöhäistä vaiht-…” bo-matoran oli tuskin ehtinyt sanoa lausetta loppuun ennen kuin toinen matorannelikko oli ehtinyt lähteä etsimään sisäänkäyntiä Klaanin linnakkeeseen.

    “Pitäkää hauskaa!” Nanyn ivallinen ääni toivotti.

    …

    “Noniin, ei kun menoksi!” Paku otti komennon.
    Kahden kakama- ja kahden pakarikasvoisen matoranin ryhmä lähti talsimaan ‘Telakkaa’ kohti.
    Tokka alkoi jo elätellä toiveita, että tästä tuskin tulisi niin kammottava reissu. Kiro jaksoi olla hyvin vahvasti eri mieltä…

  • Vilkkuvalokooditsydeemi

    Lehu-metsä, saaren eteläosat

    Sekamaastoisen metsikön lukuisten puidet vielä lukuisimpien oksien varsilla oleilevat lehdet heiluivat vienosti hellän yötuulen syleilyssä. Osa lehdistä oli jo muuttunut kirkkaan keltaisiksi, osa syvän punaisiksi, osa oli yhä raikkaan vihertäviä, muu osa taas jossain siinä välissä.

    Öisen metsän ilma oli kostean raikas vienojen syyssateiden jäljiltä. Rapiasti arvioituna ehkä puolet koko näkökentän puukasvuston lehdistä oli jo tippunut puiden katveessa lepäämään maahan. Yhä useampi puiden lehti seurasi toista liikkuvan ilman halki maahan. Ennen pitkää kaikki seudun puut olisivat olleet kuin kynityt kynät.

    Talvi oli tulossa. Tiedä sitten oliko sillä jonkinlaista symbolista arvoa mihinkään…

    Luonto lepäsi yön hiljaisuudessa. Niin pienet kuin isommatkin metsän rahit uinuivat kotikoloissaan. Muutamat yön viekkaat saalistajat odottelivat kärsivällisesti pienten oksien suojissa mahdollisten arvaamattomien saaliseläinten yöjuoksentelun varalta. Osa luonnon mahtavista metsästäjistä taas tunkeutui töykeästi avuttomien saaliinsa kotikoloihin teurastaen nämä niille sijoilleen.

    Hiljaisuus rikkoutui. Rahinaa. Märän ruohikon ja sammalpeitteen litinää ja lätinää. Litsis. Lätsis. Lötsis. Ääni tuli pikku hiljaa lähemmäs.

    Panssaroidut jalkaterät astelivat vuorotellen maata pitkin. Niiden tumma väritys sonnustautui yöhön miltei täydellisesti. Kahden jalkaparin ja lievästi märän maan kontaktin synnyttämää konserttia säestivät kahdeksan taaempana kulkevaa jalkaparia. Pieni kivirapu oli hetkeksi erkaantunut omille teilleen metsästämään. Eksymisvaara vaikutti olevan vahvasti läsnä, mutta Amazua tiesi paremmin. Oli hän missä tahansa, pieni rahi tuntui aina löytävän tien hänen luokseen.

    Tumma palkkasoturi liikkui vetrein mutta varovaisin askelin pieni piraattipoppoo kantamuksineen kannoillaan.
    Amazua kantoi kädessään valokiveä sisällään kantavaa kahvallista lyhtyä. Lyhdyn sivut ja takaosa oli suljettu jotta kiven kaikki mahdollinen hehku suuntautuisi suoraan eteen.

    Huivipäinen Lyan oli harmissaan. Kosteiden puiden rungot ja oksat olivat ikävän liukkaita, minkä takia svengailu sai jäädä toiseen kertaan. Kapteeni kun oli kieltänyt kaiken pelleilyn mikä olisi voinut herättää liikaa huomiota. He kun olivat matkalla supersalaiseen paikkaan. Lehtimetsässä liihottamisesta puuttui muutenkin sama fiilis kuin viidakkopuiden liaanien varsilla virkistävän tuulen puhaltaessa hellästi koko vartalonseutua.

    Kiiltävän hopeinen Pakarinaama Kiro erottui ehkä liiankin paljon edukseen. Hänen matoraneille epätavallisen kova ulkokuorensa oli ennen lähtöä putsattu perusteellisesti lähinnä käsihiomakonetta ja putsausvahaa käyttäen. Sääli sinänsä, että Fe-matoranin rutiineihin ei kuulunut peseytyminen. Hän kun askarrellessaan sotkeutui kuitenkin koko ajan lisää, joten mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.

    Onu-matoran Gatta toikkaroi joukon keskellä epämääräisesti. Hän kirosi mielessään sitä kuinka he olivat lähteneet matkaan keskellä yötä, eikä hän ollut kokenut saaneensa nukuttua kunnolla. Ainoastaan metsän kosteahko ilma ja hänen kimpussaan häärivät öttiäiset pitivät hänet tolkuissaan. Hän vihasi pieniä härnääjähyönteisiä. Kyllä niillä kaikilla varmaan omat monimutkaiset lajinimensä oli, mutta hän itse kutsui niitä härnääjähyönteisiksi. Koska se kuulosti metkalta. Pienet joukossa pörräävät hyttyset olivat ikävä kyllä liian pieniä ammuttavaksi.

    Po-matoran Paku marssi näennäisen jämerästi eteenpäin. Häntä ei väsyttänyt pätkääkään. Hän oli aina valmiina mihin tahansa tehtävään. Olihan ‘valmistautunut’ sentään hänen neljäs nimensä, ‘äijämäisyyden’ edellä ja ‘kauhean kovan jätkän’ jälkeen.

    Jalkapuoli Tokka tuntui olevan ainoa joka oli aidosti hilpein mielin öisestä reippailusta. Olihan hän sentään innokas tutkimusmatkailija (tai ‘hutkimusmatkailija’ kuten Gatta asian ilmaisi). Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi päässyt todistamaan syksyn kauneutta. Merillä ja pääasiassa viidakkometsissä tai erämaassa tepastellessa tällaiset luonnon kauniin kierron ihmeet jäivät turhan usein väliin. Toisinaan hän oli miettinyt että asettuisi jonnekin aloilleen, mutta hänen vankkumaton uteliaisuutensa maailman ihmeisiin sai hänet aina seuraamaan muita pikkupiraatteja ties minne…

    Skakdien leiri oli pystytetty hyvin harkittuun ja piilossa pysyvään paikkaan. Näin syrjällä metsässä oli erittäin hankala liikkua kunnollisesti, saati sitten yrittää löytää mitään.

    Pensaiden siimeksessä kiikaroiva skakdisotilas huomasi lyhdyn valon. Likaisenvihreä skakdi poimi kiväärinsä tähdäten sen varovaisesti valoa kohti. Hänelle oli kerrottu että kenraali Gaggulabion värväämän mysteerimiehen oli tarkoitus ilmestyä tähän paikkaan, ei kannattanut ottaa mitään riskejä siitä etteikö vastassa olisi ollut myös nuuskimaan tullut vihollinen tai sitten eksynyt hölkkääjä. Mutta skakdi ei myöskään halunnut saada huutoja siitä että olisi yrittänyt hyökätä Labion toisen kakkosmiehen kimppuun. Hän päätti odottaa.

    Amazua pysähtyi. Matoranien jono purkaantui näiden alkaessa tiirailla ympärilleen miettien oliko tämä mahdollisesti se paikka. Amazua alkoi välkyttää lyhdyn valoa. Välillä pitkästi, välillä lyhyesti.
    Pusikossa lymyävä skakdisotilas tunnisti välkkeen skakdien merkkikoodiksi.

    Vartija näytti tunnistavan Amazuan joukon ja nosti kiväärinsä. “Sinä olet se Labion palkkasoturi?” skakdi hihkaisi noustessaan pensaikosta.

    “Kyllä”, Amazua vastasi jämerästi. Osa matoraneista oli säpsähtänyt näkyvämmin kuin kehtasi myöntää. “Pyytäisin että opastaisit meidät leiriinne.”

    “Menkää vaan suoraan tästä tuohon suuntaan”, skakdi huitoi kiväärillä taakseen tiheän kasvillisuuden suuntaan. “Ja mielellään suoraan. Muista suunnista leiriä ympäröi irnakkinhampaat ja syyhykaasumiinat. Ilmoitan että olette tulossa.” Yövartija katosi sivummalle näpertelemään jollakin piippailevalla laitteella.

    Amazua nyökkäsi, vaikka vartija sitä tuskin huomasi. Palkkasoturi alkoi liikkua skakdin viittomaan suuntaan matoranit kintereillään.
    “Mikä hemmetti on ‘irnakk’?” Gatta äimisteli hiljaa.
    “Kuulostaa joltain politiikolta…” Paku teorioi.

    Kolme skakdia istui leirinuotion ääressä nauttien tinakupeistaan jotain alkoholijuoman ja soijamaidon tapaista. Yksi skakdeista piti kädessään nyrkin kokoista kiveä. Hän paukutti sen otsaansa vasten. Kivi mureni pieniin palasiin. Skakdi sai osakseen taputuksia, vaikka taisi juuri menettää muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Pari skakdia torkkui maahan sonnustelluissa makuupusseissa, tukevimmille oksille ripustetuissa riippumadoissa tai teltoissa.

    Hereillä olevien skakdien huomio kiinnittyi leirin reunapuskien rahinaan. Amazua astui esiin sankkojen lehtitiheikköjen takaa. Skakdien ilme oli hieman mairea. Jaa, tuossa se nyt on… Eivät olleet ilmeisesti vielä unohtaneet Amazuan edellisessä kokouksessa ilmaisemia mielipiteitä.

    Joukko pikkumiehiä astui esiin Amazuan takaa. Pieni Onu-matoran läpsäisi pieniä öttiäisiä pois päältään kuiskutellen itsekseen mitä rikkaimpia inhotusta ilmaisevia adjektiiveja. Kasvillisuuden matoranin vienot avunpyynnöt kuuluivat jostain alhaalta.

    Skakdien ilmeet eivät olleet vakuuttuneita.
    “Hyvää iltaa”, Akakukasvoinen De-matoran lausui raikkaasti nostaen kohteliaasti silinterin päästään. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen alkoi naurunremakka, johon tusina skakdia liittyi.
    “Älä välitä”, Paku asetti kätensä Argon olkapäälle. “Ei tällaisten kanssa mikään kapulakieli pelaa.” Po-matoran kääntyi skakdien suuntaan raikastaen kurkkuaan.

    “Turvat kiinni, mokomat nahkakäsilaukkujen syysmalliston halpistuotteet!! Tänne ei ole tultu hekottelemaan vaan tekemään töitä!!”
    Miltei kaikkien muiden matoranien ilmeet kääntyivät hätääntyneeseen ‘saakelin tollo’- ilmeeseen. Ainoastaan Lyan ja Gatta yhtyivät uhittelevilla naamoillaan Pakun sanoihin. Argo tunsi kiitollisuutta siitä että hänen ystävänsä oli valmis puolustamaan häntä, mutta tunsi että kovanaama oli mennyt hieman liian pitkälle…

    Jokaisen vielä hetki sitten hekotelleen skakdin reaktio oli muuttunut täysin. Osan ilme oli hölmistynyt, osan taas ilmaisi halua liiskata ruskea uhitteleva köntti, osan ilme taas vaihtui ensimmäisestä jälkimmäiseen. Nuotion ääressä konkkaronkkaa lähimpänä istunut skakdi irvisti raivokkaasti nousten ylös.

    Amazua vilkaisi jämeränä seisovaa Po-matorania. Hän oli yllättynyt että tämä oli onnistunut viettämään niinkin pitkän ajan saattamatta itseään lynkkausuhan alle…

    Tilanne kuitenkin hiljeni kuin seinään, kun Metorakkin sinihopea hahmo asteli tyypillisen tunteeton ilme kasvoillaan ulos suurimmasta teltasta. Koko leiri tuntui hiljenevän välittömästi.

    Amazua ja matoranit käänsivät päänsä skakdialipäällikön suuntaan. Tämän hopeisen likainen haarniska hehkui nuotion ja valokivien valossa. Haarniska oli täynnä teräviä muotoja ja tappavia teriä. Osaan panssareita oli näytetty sujauttaneen piiloon lukuisia pieniä teriä ja puukkoja. Koko skakdin olemus tuntui huutavan kuolemaa puukkomaista leukaa myöten.

    Melkoinen elvistelijä skeptinen Paku mietti itsekseen.

    Pian sinihopea skakdi seisoi aivan palkkasoturin ja matoranien edessä. Palkkasoturit tuijottivat toisiaan silmiin.

    “Amazua.” Metorakk totesi.
    “Metorakk.” Amazua sanoi.

    Skakdin kalkkean aneemiset kasvot ja yönmusta kasvomaski kohtasivat. Matoranit ja osa skakdeista seurasi hieman jännittyneinä johtajiensa välistä jännitettä. Tuntui hetken siltä kuin nämä olisivat käyneet keskenään ammatillisen tuttavallista keskustelua pelkästään katseillaan.

    “Tänne päin”, skakdi murahti ja kääntyi takaisin telttaansa kohti viitaten palkkasoturia mukaansa. “Jätä matoranisi johonkin, et tarvitse niitä nyt.”

    Skakdi kääntyi takaisin telttaansa päin.
    “Odottakaa tässä”, Amazua viittoi piraattipoppoota pysymään paikoillaan. Tummanpuhuva palkkasoturi seurasi sinistä skakdia tämän telttaan.
    Matoranjoukkio asettui aloilleen skakdien yhä huvittuneiden katseiden alla.

    “Ilmoitimme kenraalille heti kun saimme tiedon tulostanne.”
    “Hyvä. Kaikki etenee siis suunnitellusti.”
    Skakdipäällikkö ja palkkasoturi olivat istuuntuneet teltan sisätilan keskelle asetetun pöydän ääreen. Pöytä oli täynnä viilto- ja pistojälkiä. Skakdilla oli selkeästi ollut tylsää. Metorakk oli asettanut pöydälle käärityn kartan ja kaksi pientä kenttäradion tapaista aparaattia.

    “Sanoit, että kuulemma kaksi riittää.”
    “Kyllä”, Amazua totesi. Hän poimi härpäkkeet pöydältä.
    “Viritimme yhteydenpitolaitteet valmiiksi telttaasi. Oletan että selitit lemmikeillesi mahdollisimman tarkasti että mistä tässä on oikein kysymys”, skakdi murjaisi skeptisenä.
    “Tein heille selväksi kaiken mitä heidän tarvitsee tietää” Amazua vakuutti.
    Sinihopean skakdin suupieli kääntyi hieman kyseenalaistavaan virneeseen. “Et siis tainnut mainita siitä miten heidän työnsä on käytännössä saattaa koko linnakkeen porukka teuraaksi?”

    “Kehoitan hillitsemään verenhimoasi. Tiedustelu ja sabotaasi ovat kuitenkin pääasialliset prioriteettimme.”
    Palkkasoturin sanat saivat Metorakkin nostamaan silmäkulmaansa. Hän ei ollut missään vaiheessa ollut erityisen vaikuttunut tämän uuden palkkasoturitulokkaan moraalikäsityksestä.

    “En tiedä miten teet sen, Kenraali Gaggulabio on kummallisen luottavainen sinun ja niiden lilliputtien suhteen. Kai tajuat, että jos tämä operaatio epäonnistuu, lemmikkiesi ja ennen kaikkea sinun maineesi sekä hyvällä lykyllä pääsi saattavat olla vaakalaudalla.”
    Palkkasoturi naputteli pöytää pari kertaa. “Tällaisina aikoina kannattaa käyttää pienimmätkin oljenkorret”, Amazua selitti rauhalliseen sävyynsä.
    “Arvoisa kenraalimme onneksi tajuaa sen. Ja sitä paitsi, mitä voisimme hävitä? Pieni joukko matoraneja tuskin on teille mitenkään suuri menetys.”

    “Entäpä sinulle?” Metorakkin hammasrivi paljastui enemmän skakdin vienosti virnistävän suun takaa. Amazua tarkasteli skakdin kasvoja ennen vastaamistaan. Gaggulabion oikea käsi halusi selvästi lähinnä kiusata häntä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut edes yrittävän piilottaa sitä. Amazua olisi voinut hyvinkin yrittää kiertää kysymyksen turhana, mutta skakdille vastaaminen ei toisaalta tuntunut tuottavan palkkasoturille tippaakaan päänvaivaa.

    “Menetin jo osan heistä aiemmalla viidakkosaarikiertueella maanalaisessa taistelussa jättimatoa vastaan. En ole liiemmin kuluttanut arvokasta aikaani heidän peräänsä suremiseen. Olen työskennellyt pitkällä urallani jos jonkinlaisten tyyppien kanssa, mutta juuri kukaan heistä ei ole selviytynyt palvelemaan rinnallani kovin pitkälle. Minulle annettu työ tulee aina etusijalla. Vaikka hyvien palkintojen hylkääminen onkin sinänsä sääli, painolasteja en aio pitää mukanani”, palkkasoturi laskelmoi.

    Skakdi kohautti olkiaan murahtaen hiljaa.
    “Nyt”, Amazua nousi tuoliltaan, “suonet anteeksi.”
    Palkkasoturi käveli ulos teltasta. Leirin tunnelma ei ilmeisesti ollut keventynyt. Po-matoranin Kakamalta paistoi edelleen ylimielinen mutruisuus ja nuotiolla istuvat skakdit murahtelivat tämän suuntaan hampaat irvessä. Oli suoranainen ihme ettei veri ollut vielä lentänyt. Amazua käveli skakdien ohi näiden tuijottaessa häntä epämieltyisin kasvoin.

    Matoranit havahtuivat huomattuaan kapteeninsa.
    “Tulkaa tänne”, Amazua viittoi sivummalle.
    Paku tuuppasi torkahtaneen Gattan hereille. Onu-matoran houraili hiljaa hetken luullen olevansa joutumassa mutanttiskootterin vatsaan ennen säpsähtämistään todellisuuteen.

    Palkkasoturi asetti kartan tasaiselle ruohikkomaastolle.
    “Me olemme tässä”, Amazua osoitti kohtaa joka oli kartan mittakaavassa parinkymmenen sentin päässä Bio-Klaanista.
    “Pääsette perille kun kuljette tästä suoraan itään. Mikäli pidätte yllä äskeistä tahtia, saavutte luultavammin perille aamunkoitteessa.” Palkkasoturin katse nousi kartasta ja kierteli kartan ympärille kerääntyneisiin matoraneihin. “Kai muistatte tehtävänne?”
    Pakarikasvoinen Kiro avasi suunsa.
    “Me mennään sisään, sabotoimme paskaa, rikomme paskaa, keräämme paskaa ja tiedustelemme paskaa.”

    No kai sen noin voisi tulkita Amazua mietiskeli tyytyen nyökkäämään ja jatkoi.
    “Kun olette saapuneet linnakkeen lähelle, otatte yhteyttä jotta voimme raportoida kenraalille että tehtävä on pistetty täytäntöön.

    “Millä sitten pidämme yhteyttä?” Argo tiedusteli.
    Amazua laski kartan päälle kaksi pientä radiomaista laatikkoa. “Näillä.” Kiro poimi toisen koukkuunsa tarkastellakseen sitä paremmin.
    “Kun olette sisällä linnakkeessa, olkaa varovaisia. Ottakaa yhteyttä tasaisin väliajoin kun vain mahdollista. Minä toimin yhteyshenkilönänne täällä päässä.

    Ga-matoran Nany oli hieman epäluuloinen. “Miten voisimme saada kaksi vanhaa sotaradiovempelettä vilautettua niiden silmien ohi? Kai heillä jonkinlaiset ratsiat siellä on.”
    “Pah”, Kiro tuhahti, “museotavaraa nämä tällaiset. Helppo purkaa osiksi ja kasata uudestaan. Eivätköhän nuuskijoiden nenän edestä mene vaatimattomana romumetallina.”

    “Hyvä”, Amazua totesi, “laitteet on säädetty taajuudeltaan yhteensopiviksi täkäläisten laitteiden kanssa, joten teidän pitäisi joka tapauksessa saada säädettyä laitteenne helposti. Kumpikin radiolähetin toimii myös yhteydessä toisiinsa, joten voitte vaivattomasti kommunikoida myös keskenänne.”

    Kiro pakkasi taskuradiot mukaan laukkuunsa. Sekä palkkasoturi että kukin matoraneista nousi seisomaan. Amazua kääri kartan ojentaen sen Tokkalle.
    “Minun tuskin tarvitsee muistuttaa teitä, että tämä tehtävä on hyvin tärkeä. Minkäänlaisia pelleilyjä tai mitään mikä saattaisi vaarantaa koko tehtävän ei siis sallita. Onko selvä?” Amazuan äänensävy oli jämerä.

    Matoranit nyökkäilivät. Amazua vilkaisi vielä kerran äänen matoranin naamaa, joka oli yhtä vakuuttavainen kuin aina.
    ”Onko kysyttävää?” Palkkasoturi tiedusteli.

    ”Olisiko teillä täällä vessaa?” Gatta tiedusteli. ”Metsässä on moskiitoja…”
    ”Ei” Amazua vatsasi kieltäytyen antamasta Onu-matoranin kysymykselle sen enempää huomiota.

    “Mitä tässä sitten enää töpeksitään?” Paku ärjyi. “Kamat kantoon!”

    Po-matoran nosti reppunsa maasta lähtien kulkemaan tomerasti tömistellen pois päin. “Ja mars!”
    “Väärä suunta”, Tokka tokaisi Pakun käveltyä parin metrin päähän.

    Seitsemän jalkaparia tepasteli metsässä. Pitkin ruohikkoja ja sammalia.

    Läpi purojen ja kaatuneiden puunrunkojen. Yli ojien ja mäkien.

    Kasvillisuuden matoran Tokka kulki joukon edellä karttaa lyhdyn valossa tarkkaillen. Paku kulki porukan toisena hieman harmissaan siitä ettei saanut johtaa, mutta kakkospaikka oli aina toisiksi paras vaihtoehto. Lyan oli siirtynyt takaisin puiden siimekseen sekä leikkimään että tähystelemään. Nany oli poiminut maasta paksun oksan jota oli alkanut aikansa kuluksi veistelemään. Argo liikkui rauhallisesti joukon perällä varmistaakseen ettei kukaan vain jäisi jälkeen.

    Sankka metsä vaihtui harvaampaan, pystysuorista puista koostuvaan avoimenpaan maastoon. Tällainen ilmeetön metsä ei erityisemmin ollut Lyanin mieleen. Joukkio oli jo kohta puolimatkassa. Ympärillä oli jo valoisampaa eikä lyhtyä enää tarvittu.

    Rauhallinen hiljaisuus rikkoontui jälleen. Kukin matoraneista jähmettyi hetkeksi kuulostelemaan outoa kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä.

    Moottorin ääntä. Sekä jotain muuta. Jotain mitä olisi ehkä voinut kutsua musiikiksi, mutta Argo ei ollut vakuuttunut. Mitäs ihmeen äkämökää…?

    Äänen lähde oli jo erotettavissa. Epämääräinen tumma möhkelö erottui jostain kaukaa. ja se lähestyi. Aika kovaa. Ennen kuin kukaan matoraneista ehti energiakoiraa sanoa, epämääräinen kulkupeli suhahti joukkion ohi stereopaukkeen noustessa hetkeksi korvapahoinpitelyn rajoihin. Pienessä hetkessä ajopeli oli kadonnut ehkä yhtä nopeasti kun oli ilmaantunutkin.

    Kukaan piraateista ei tuntunut osaavan ilmaista mitä olivat juuri nähneet. Ohjaamossa tuntui erottavan nopealla vilauksella pienen matoranmaisen olennon. Sekä tämän ilmeisen lemmikkikissarahin. Joka ajoi…

    “…mitä helvettiä?” Kiro totesi.

  • Työhaastattelu

    Yön Timo II:n kapyysin tunnelma oli lämmin. Koko kahdeksan matoranin konkkaronkka oli kokoontunut pitkän pöydän ympärille. Kaikki paitsi Tokka ja Nany. Edellä mainittu kasvillisuuden matoran seisoi korkean jakkaran päällä mustan pyöreän padan edessä tasapainotellen vaivattomasti puujalallaan. Padasta leijaili valkean juovamaisen höyryn saattelema pulppuavan keiton tuoksu.

    De-matoran Argo istui pöydän ääressä selin kyökkinurkkauseen päin. Matoranilla oli kädessään pieni kirjaopus ja oikealla vierellään pienen lautasen päällä oleva kupponen kuumaa. Onu-matoran Gatta istui lueskelevaa Akakunaamaa vastapäätä käsivarret pöydälle levitettynä. Oikeanpuoleisilla sormillaan matoran esitti hiljaista Merenkävijöiden rommimarssin pöydännaputussovitusta. Gattan vasen jalka vispasi vimmatusti kuin vispilä hänen odoteltuaan saavansa jotain suuhunpantavaa jo hyvän hetken.

    Huivipäinen pikkuveijari Lyan istui Argon puolella pöytää edessään vanha kartta. Kartta oli jo kulahtanut ja rähjääntynyt, sekä eritoten reunoista melko repaleinen. Karttaan oli tihrustettu taidokkailla vedoilla ja yksityiskohdilla Bio-Klaanin saari. Nopealla vilkaisulla saaren siluetti näytti ehkä irronneelta iguanarahinjalalta jonka päälle oli ajettu, ainakin jos Gattalta kysyttiin. Po-matoran Paku nojaili rennosti puisen tuolin selkänojaan kädet mukavasti niskan takana. Tämän Kakamalta paistava ilme oli myreä.

    Hän oli tehnyt hetki sitten sen virheen että oli haastanut Lyanin pelaamaan kanssaan (taas) erän korttipeliä, mikä oli johtanut hänen häviöönsä (taas). Koska Paku oli sentään loistelias ja kaikin puolin äijämäinen tyyppi (salskea ja rehentelevä), tappio otti kieltämättä vähän kunnian (ylisuuren egon) päälle. Hän oli kuitenkin saanut arvokkaan opetuksen olla pelaamatta enää yhtään korttia kenenkään kanssa, ainakaan siihen mennessä kun joku kysyisi häneltä “pelataanko korttia”.

    Pakun ja Gattan puolella pöytää istuskeli myös jaloa Mahikia kantava Koli.

    “En muista että Notfunin aikana olisimme jumittaneet missään näin pitkään”, Gatta vaikeroi.
    “Parempi täällä kuin torakoiden ummehtuneessa kolossa”, Lyan totesi.
    “Totta virkat, kuomaseni”, Argo vastasi laskien kuppinsa. “Tunkkainen tehdassisäilma ei tee hyvää mielelle tai sielulle.”
    “Lisäksi ne kaiken maailman kulkupelien ja työkoneiden äänet. Sai hädin tuskin unen päästä kiinni”, Paku sisäsi. “Miten ne torakat ylipäätään voivat levätä kaiken sen mökän keskellä?”

    “Vaikuttaa siltä etteivät ne juurikaan lepää…” Koli teorioi.
    “Nazorakeilla on ehkä unia… mutta onko niillä unelmia?” Argon äänensävy oli syvällinen ja kryptinen.
    “Lisäksi ne niiden aamunavaukset”, Paku alkoi murista, “‘Minä Nazorak. Minä puhdas. Ole sinäkin puhdas.’ Jättäisivät sotahommat ja alkaisivat kauppaamaan vaikka hoitoaineita.
    Gattan mieli ei kohentunut. “No kuitenkin, olisi kiva jos olisi edes jotain tekemistä.”

    “No mene vaikka ulos ampumaan öttösiä jos on tylsää”, Tokka neuvoi napaten soppakoemaistiaisen kauhastaan. Liemi kaipasi hieman lisää maustetta.
    “Haen tässä nyt sitä kun ei olla tehty paljon mitään sen jälkeen kun palattiin tänne niin ei olla tehty oikein mitään”, Gatta selvensi. “Hemmetin turha olo.”
    “Kieltämättä samaa mieltä”, Paku totesi.
    “Leuat pystyyn, ystävät rakkaat”, Argo kannusti, “hyvällä tuurilla hyvä kapteenimme palaa yhtiökumppaniensa tapaamisesta mukanaan uusi tehtävänanto.”

    “Kunhan ei taas jouduttaisi irvileukojen kuljetuspalveluksi”, Gatta jatkoi synkistelyä, “En enää toistamiseen haluaisi ruumaan nukkumaan.”

    “Ei se nyt niin epämukava kokemus ollut”, Nany totesi.

    “Sanoo hän jolla oli yösijana lemmenkipeän huvipään tekemä köysiriippumatto eikä paputynnyri”, Gatta huudahti ilkkuvasti kyökkinurkkausta päin.
    “Hei!” Lyan huudahti, “Viidakkojen soturin koodi velvoittaa olemaan kääntämättä selkää naiselle hädässä!”
    Naistennaurattajien koodi pikemminkin… Gatta tuhahti itsekseen.

    Joku olisi voinut heittää oletuksen että Gatta ja Lyan eivät olisi olleet kovin hyvissä väleissä, mutta toisinaan helposti turhamaisen Onu-matoranin ja naispuolisen merirosvotoverinsa suosiota kalastelevan Le-matoranin kesken tällainen oli arkipäivää. Minä tahansa muunlaisina aikoina kyseinen matorankaksikko oli kuitenkin mitä mainioin parivaljakko, Nanyn mielestä lähinnä siksi että kumpikin oli yhtä vajaaälyinen.

    Kapyysin ovi narahti auki koukkukätisen Fe-matoran Kiron astuessa sisään. Mekaanikkomatoranin hopea pinta oli nyt tavallista enemmän erilaisten konerasvojen ja liuottimien peitossa. Silmäpuolen suusta pääsi tökerön tuttavallinen “Terse.”
    “No mutta, kukas se astuikaan ulos kolostaan”, Argo lausui toverillisesti.
    “Sain tehtyä jo Lyanin leluihin pieniä uusia ominaisuuksia ja Nanylle pienen uuden veitsisarjan.”
    “Entä se minun pieni vaatimaton tilaukseni?” äänen matoran uteli.

    “Työn alla, valmis varmaan ylihuomemma”, Fe-matoran selosti. “Nyt kyllä pieni naposteltava maistuisi”, Kiro alkoi talsia keittiönurkkaa päin. Nany aavisti pahaa kääntyen tuttuun tapaansa veitsi tanassa raudan matorania päin.
    “Tännehän et astu jalallasikaan ennen kuin olet jynssännyt itsesi puhtaaksi!”
    Jos Kirolla olisi vielä ollut kädet, hän olisi asettanut ne levälleen aneeminen ilme kasvoillaan viestien No okei, mokoma pirttihirmu…
    Silmäpuoli kääntyi pöytää päin astellen kookkaalle penkille. Hänen itsensä asentamien sivutasojen ansiosta se oli kaikille nyt suuresti helpompaa.

    Kiro valitsi Argon viereisen penkin. Niin suvaitsevainen ja kohtelias kuin äänen matoran olikin, tunsi hän hieman helpotusta siitä että istuimet olivat hyvän matkan etäisyydellä toisistaan, ettei akselirasvan haju tunkeutunut liian vahvasti hänen hajuaistiinsa. Kiro ärähteli vaimeasti taivutellen naksuvia jäseniään etsien sopivaa istuma-asentoa. Matoranin kyynärvarsista roiskui pöydälle mustaa nestettä. Se ei kuitenkaan erottunut kovin vahvasti edukseen koko pöydän ollessa täynnä kulumajälkiä niin teräaseilla leikkimisen kuin skakdien kallonmurtajaisten pitkän historian jäljiltä.

    “Alkaa jo vähän tympiä kaikenlaisten pikkuvempuloiden väsääminen. Sitä kaipaisi jotain vähän vaativampaa”, Kiro märehti.
    “No rakenna minulle sitten tankki!” Gatta hihkaisi innoissaan.
    “En jaksa.”
    “Saisit olla varovaisempi niiden vehkeidesi kanssa”, Koli saarnasi, “Viime kerralla oli onni myötä ettet menettänyt toistakin silmääsi.”

    “Joojoo.” Raudan matoranin huomio kiinnittyi Lyaniin joka istui pari penkkiä hänestä oikealle. “Mikä musteläikkätesti sinulla siinä on?”
    Le-matoran tuhahti. “Tästä ei osaa sanoa onko mokomalla saaripläntillä lehtimetsää, havumetsää, vai kumpaakin. Ihan kuin kartan tihrustaja ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Aika tyhmää jos tällaisessa paikassa ei ole mitään paikkaa missä svengailla.”
    Gattan mieleen tulvi epämieluisia muistoja. “No kunhan täällä ei ole naamapalmuja…”
    “Tämä iso metsäpläntti tässä on näköjään ns. ‘Lehu-metsä’”, Lyan jatkoi.

    “Mistä nimi ‘Lehu-metsä’ muuten tulee?” Paku uteli.
    Argo nosti katseensa kirjasesta hetkeksi pölyillen ylleen mietteliäänä leukaansa hieroen. “Hmm. ‘Le’ on tunnetusti ilman elementin etuliite, ‘hu’ taas voinee tarkoittaa vanhemmassa matoranien termistössä hieman useampaakin asiaa, mutta mikäli nimeäjät ovat olleet mahdollisesti hyvin runollisia henkilöitä, olettaisin että vapaasti käännetty nimi olisi kenties jotain suuntaan ‘Ilman kuiskaus’”, äänen matoran teoiroi.
    “Aika lällyä”, romantiikasta kiinnostumaton Onu-matoran mutisi.

    “Tuo iso tuossa on näköjään itse Bio-Klaanin saari, mutta entä nuo pari muuta”, Kiro tähysteli Lyanin edessä makaavaa paperinpalaa.
    “Nnnnoh”, Lyan aloitti, “tämä tässä vasemmalla on Hautasaaret ja tässä alhaalla on…” Le-matoran taukosi hetkeksi yrittäen saada selvää saaren kohdalle merkittyä kulahtanutta otsikkotekstiä. “…Ämkoon veljeskunnan saari.”

    “…kuka hiivatti noita on pistetty oikein nimeämään”, Gatta äimisteli. “Ei niin pienintäkään mielikuvitusta.”
    “Ja olisit varmaan itse keksinyt paremman saarinimen?” Nany leimautti.
    “Jep”, Onu-matoran totesi tomerana.
    “No minkä?” Argo katsahti vastapäistä toveriaan.
    “Kinuskimaa.”
    Äänen matoran hymähti huvittuneena suu vääntyneenä vienoon hymyyn. Ilman pientä maakansalaista laiva olisi varmaan ollut astetta tylsempi paikka.

    “Nuo nimet on joko mielikuvituksettomia tai sitten saarten pomot ovat todella itserakkaita”, Kiro torasi.
    “Tuskin sen itserakkaampia kuin Paku”, Nany näpäytti.
    Po-matoran oli liian keskittynyt miettimään suihkumoottorikamelilla ratsastamisen siisteyttä havahtuakseen heti tämän kommenttiin.

    Kapyysin ovi avautui. Tummamaskinen piraattipoppoon kapteeni seisoi ovella.
    “Tervetuloa takaisin”, Argo toivotti, “miten matkanne suj…”
    “Nipin napin karttahuoneeseen. Saitte hommia.” Amazua sanoi jämäkästi. Hänen visiiriinsä pisti matoranien epämääräinen katse.
    “Tuota, alamme kohta syömään…” Tokka kurkisti patansa takaa.

    Amazua tuijotti matoranjoukkoa hetken hiljaa. “Olkoon. Mutta nopeasti sitten”, palkkasoturi sanoi ja oli jo sulkemassa ovea.
    “Ettekö te syö?” Koli kysyi.
    “En.”
    Ovi pamahti vaimeasti jättäen kapyysiin vain hiljaisuuden.

    Gatta levitti sormensa pöydälle kuiskaten rosoisen kryptisesti muille pöydässäolijoille; “Se sanoi… ettei syö…”
    “Hillitsehän heppasi”, Argo topuutteli, “ei tuo vielä kerro että hän olisi jonkin sortin robotti.” Hän kääntyi kuitenkin epäileväinen ilme kasvoillaan Kiroa kohti. “…eihän?”
    Raudan matoran kohautti olkiaan.

    https://www.youtube.com/watch?v=YMK8zv0q6Os

    “Soluttautuminen vihollislinnakkeeseen?” Paku äimisteli.

    “Jep.” Amazua totesi.

    “Vihollisten sotakalustoon suoritettu sabotaasi?” Lyan mietiskeli.

    “Kyllä.”

    “Vihollisten tärkeiden tietojen haltuunottaminen?” Argo kertasi.

    “Näin on.”

    “Saanko tarkastella käsiänne hetken?” Kiro kysyi.

    “Et.”

    Amauza istui tuolilla karttahuoneen keskellä olevan ison pöydän edessä pieni kivi olkapäällään. Kahdeksanpäinen pikkupiraattijoukko oli kokoontunut oven puoleiselle seinälle. Palkkasoturi oli selittänyt sekalaiselle sakille osan siitä mitä näillä olisi edessään.

    “Lyhyehkön poissaolomme aikana tällä saarella on ehtinyt tapahtua paljon, mutta ei näemmä mitään mikä olisi erityisemmin ollut liikekumppaniemme osalta antoisaa”, palkkasoturi jatkoi selostustaan torakoiden ja skakdien liittouman nykytilanteesta antamatta kuitenkaan piraateilleen liian luottamuksellisia yksityiskohtia.
    “Arvoisa herra skakdi-isoherramme kaikessa näennäisessä turhautuneisuudessaan on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mitä ilmeisemmin kahakka tämän pikkusaaren herruudesta on alkanut eskaloitua kohti päätöstään, mutta näemmä vastapuoli on osoittautunut yllättävän sitkeäksi.”

    “Tuotanoin…”, Gatta aloitti varovasti. Palkkasoturikapteenin punaisen visiirin painostava katse kääntyi Onu-matoraniin päin. “…ette te sattuisi tietämään mikä tällaisesta pikkumaapläntistä sotimisen taustalla oikeen on?”

    “En”, Amazua vastasi ilmeettömästi. “Eikä sillä ole minulle väliä. Pääasia on vain se, että saan hoidettua tehtäväni kenraalini toiveiden mukaisesti. Ja niin kauan kun olette palveluksessani, teidän tavoitteenne on oleva sama”, palkkasoturi loi katseen koko matoranjoukkioon.
    “Joka tapauksessa”, hän jatkoi, “kuten mainitsin, vastapuoli ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että nämä aikoisivat antautua helpolla. Yksi viimeaikaisista iskuista toki vei heiltä yhden ilmeisesti parhaista ilmalaivoistaan, mutta ei ole mitään syytä uskoa että heillä ei olisi paljonkin kortteja takataskussaan.”

    Amazua paussasi monologinsa hetkeksi. Hän otti kätensä pois puuskasta ja levitti toisen kätensä sormet matoranjoukkiota päin. “Tässä kohti te astutte mukaan.”
    Osa matoraneista nosti kulmiaan.
    “Se, mitä vihollisemme tuskin odottavat, on se, että meidän puolellamme olisi matoraneja. Te olette matoraneja. Te sulaudutte hyvin massaan. Te olette huomaamattomia. Paitsi ehkä te kolme…” Amazua osoitti vuorotellen puujalkaista Tokkaa, huivipäistä Lyania, ja koukkukätistä silmälapullista Kiroa.

    “Toisin sanoen, meidän olisi tarkoitus hiippailla vihollisten linnoitukseen ja ottaa selville heidän sotasalaisuutensa ja murtaa heidän puolustuksensa sisältä päin”, Koli mietti.
    “Naulan kantaan, Tohtori”, Amazua vastasi.
    “Mutta asia ei ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Tähän tehtävään liittyy paljon riskejä. Mutta mikäli teistä ei ole hyödyksi, voisivat skakdit varmaan yhtä hyvin hankkiutua teistä eroon. Heille teidän pienet henkenne tuskin merkitsevät mitään. Oli miten oli, sain harteilleni tehtävän yrittää muodostaa porukastanne jotenkuten uskottava iskujoukko.”

    “Ette taida luottaa arvostelukykyymme?” Nany kysyi epäilevänä.
    “En sitten pätkääkään”, Amazua varmisti.

    Matoranit mietiskelivät hiljaa itsekseen. Tuntui sanomattakin selvältä että heidän uusi kapteeninsa jakoi ainakin osittain skakdien mieltymykset tuhrien pikku piipertäjien painolastina pidosta. Po-matoran Paku kuitenkin kohensi asentoaan paukuttaen nyrkiä rintakehäänsä varma ilme maksillaan.
    “Ei huolta, kapteeni hyvä, tällaiset missionit eivät ole meille mitään uutta!” matoran julisti pöyhkeänä.

    “Onko noin?” Amazuan äänensävy oli epäilevä.

    “Jo vain”, Gatta yhtyi Pakun sanoihin, “Kerran muutama meistä soluttautui erään pikkukaupungin tuomioistuimeen pelastaaksemme muutaman entisen piraattikaverimme hirttotuomiolta. Sen seurauksena tosin meinasimme joutua itsekin hirtetyiksi, mutta pääsimme nipin napin pakoon.”
    Muut matoranit vilkaisivat Onu-matorania kuin miettien menikö tämä puhuneeksi ohi suunsa.

    “Saatatte ehkä ihmetellä, miksi oikein jouduimme hirtettäväksi”, Gatta jatkoi.
    “Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään”, Amazua vastasi.
    “Asiaan liittyi Lyanin osallistuminen ‘Eniten köysisarvikuonoja minuutissa’- kilpailuun, jonka olisi selkeästi voittanutkin viidelläsadalla kolmellakymmenellä seitsemällä tekeleellään, ellei raivopäinen Mekalo- sarvikuono olisi rynninyt paikasta sisään ja pistänyt kaikkea matalaksi”, Gatta selosti.
    “Eivätkös ne ole äärimmäisen uhanalaisia?” Amazua ihmetteli.
    “Jep”, Tokka vastasi. “Kyseinen yksikö oli oikeastaan viimeinen lajiaan, sekä kyseisen kaupungin symboli. Eivät kovasti arvostaneet, että Numa, siis yksi entisistä jäsenistämme, pillastutti sen kovaäänisellä räiskimisellään jonka jälkeen turhautunut ja äkkipikainen Lyan… kuristi sen hengiltä.”

    Amazua aprikoi kuulemaansa hetken epäuskoisena. Häntä mietitytti suuresti miksi hän oli vaivautunut kuulemaan koko tarinaa. Hänen luottamuksensa näihin pieniin piraatteihin ei ollut ollut alkuun mitenkään vankkumaton, mutta kuulemansa perusteella häntä alkoi vahvasti epäilyttää taktisen operaation uskominen näiden lilluputtien käsiin.
    “Minua eivät teidän menneet kokkurointinne pahemmin kiinnosta, minulle pääasia on vain varmuus siitä, että uskallan luottaa tämän tehtävän teidän harteillenne. Jos en, voitte minun puolestani painua takaisin sinne mereen minne olisin varmaan teidät heittänytkin ellen olisi harkinnut että teistä voisi kenties olla vähääkään hyötyä.”

    Palkkasoturin sanat saivat matoranit nähtävästi mietteliäiksi. Amazuan painostava suorasanaisuus oli selvästi purrut. Hän oli pitkällä urallaan oppinut tuntemaan merirosvojen lait ja säännöt, joissa kaiken kruununa oli uskollisuus. Ja ennen kaikkea itsestään epävarma matoranjoukkio ilmeisesti halusi ennen kaikkea todistaa olevansa kelpo merimiehiä. Ja ennen kaikkea, mitäpä kourallinen sekalaisia pikkumiehiä olisi ilman kapteenia?

    Äänen matoran Argo uskaltaitui avaamaan suunsa “Arvoisa herra kapteeni, jos saan sanoa, niin uskallan vahvasti luottaa siihen että kukin meistä tekee varmasti parhaansa teidän sekä tämän operaation hyväksi. Olen tuntenut tämän konkkakornan jo kauan ja sen jos minkä olen oppinut, että nämä veijarit jos ketkä ovat mainio esimerkki siitä kuinka epäpätevältäkin tuntuvat tyypit voivat tarpeen tullen osoittautua mitä etevimmäksi ryhmäksi.”
    Muiden matoranien mielet kohentuivat ystävänsä sanoista ja heidän ilmeilleen nousi syvä päättäväisyys.

    Amazuan mieli kohentui hieman. Jos tässä sakissa oli yksikin jäsen johon hän jollain tapaa uskaltaisi luottaa, oli se tuo Akakunaamainen De-matoran.
    “Hyvä”, Amazua totesi nyökäten vaimeasti, “Mennään siis asiaan…”
    Palkkasoturi kumartui hieman matoranjoukkioon päin.
    “Kuten jo mainitsin, tavoitteita on kaksi; vihollisten sotakaluston sabotointi sekä tiedon urkkiminen. Jotta voittaisimme mahdollisimman paljon aikaa, on parasta että teidät jaetaan kahteen ryhmään. Näin ollen minun pitäisi saada osaamisistanne vähän selkoa.” Hän asetti kämmenensä polvilleen. “Kuka teistä on paras neivottelija?”

    Matoranit lausuivat vuoron perään “Argo” (paitsi Paku, joka ehdotti itseään).
    “Kuka teistä on Argo?” Amazua ihmetteli.
    Äänen matoran viittasi.
    “Selvä. Sinä saat johtaa tiedonkeruuryhmää. Tohtori lähtee mukaasi. Hän tuntuu omaavan jonkin verran tietoa korkeamman tason teknologiasta, jollaista Klaanilla ilmeisemmin on hallussaan. Yrittäkää saada niin paljon Klaanilaisten tietoja kuin vain mahdollista”, Amazua määräsi tomeralla puhutteluäänensävyllään.
    Palkkasoturin huomio kiinnittyi silmälappuiseen Kiroon. “Sinä olet jo osoittanut osaavan hoitaa tekniset laitteet”, Amazua osoitti matorania sormellaan, “Tietojemme mukaan merkittävä osa Klaanin kalustosta koostuu höyrykoneista. Miten hyvin tunnut hallitsevasi sellaiset?”

    Kiron ilme oli salskea. “Olin mukana kehittämässä alkuperäisiä Exo-Toaprototyyppejä ja tusinoittain erilaisia koneita muiden Nynrah-haamujen kanssa. Parin höyryhärvelin kopeloinnissa tuskin on sen kummempaa haastetta…”
    “Hyvä on. Sinä saat ottaa vastuun viholliskoneiden sabotoimisesta.” Amazua käänsi katseensa taas muihin matoraneihin, ja sitä kautta pieneen Gattaan.

    “Olen saanut vahvan käsityksen että sinä olisit hyvinkin tietäväinen erilaisista aseista”, Amazua tiedustelu. Onu-matoran nyökkäsi.
    “Hyvä. Menet Kykloopin seuraksi. Sillä aikaa kun hän hoitaa Klaanin kulkuneivoja, sinä saat ottaa kontollesi heidän aseidensa peukaloinnin.”
    Gattan suu kääntyi leveään hymyyn. “Ei huolta kapteeni, asia on selvä kuin kännikala jäätyään aamuhaaviin.”
    Amazua hiljeni hetkeksi. “Että mitenkä…?”
    “Tai toisin sanoen kuin kalkkarokalmari löydettyään parittelukumppanin mutta huomattuaan lopulta sen olleenkin vain lauma kiimaisia ankeriaita.”
    “…mihin sinä nyt oikein tähtäät?” palkkasoturi kysyi epätavallisen hämmentyneenä.
    “Tuota ikkunassa istuvaa töpötiaista”, Gatta osoitti huoneen taaimmaiseen ikkunaan, “Se ilveilee minulle…”

    Amazua nosti katseensa muihin pikkupiraatteihin.
    “Onko hän humalassa?” palkkasoturi osoitti maan matorania sormellaan.
    “Ei…” Nany totesi, “Hän on vain Gatta…”

    Palkkasoturin katse pälyili matoranjoukkiota hetken. Hänen mekaaninen sormensa osui seuraavana itsevarmana seisovaan Po-matoraniin.
    “Sinä. Menet hänen lapsenvahdikseen. Yksinään häntä ei selvästi uskalla mihinkään päästää.”
    Vaikka Pakua ei niinkään harmittanut ajatus mitä hyvimmän ystävänsä kanssa tehtävällepääsystä, vaan pikemminkin se kuinka hän ei tuntunut saavansa tilaisuutta selittää kapteenilleen kuinka hän oli merten suurin ja mahtavin soturi joka oli päihittänyt lukemattomia tiellensä astuneita suuruudenhulluja merenkävijöitä (vaikka muut olivatkin auttaneet hieman)…

    Persiilleen menee… Kiro mietiskeli.

    Seuraavana palkkasoturin huomio osui huivipäiseen Lyaniin.
    “Noniin. Vaikka sinä vaikutatkin äkkipikaiselta, ja suoraan sanoen lievästi sekopäiseltä, olen huomannut että sinulla on muiden Le-matoranien tapaan oivalliset kyvyt viekkauteen ja salamyhkäisyyteen”, Amazua arvioi, “Klaanin linnake on sanomattakin selvästi hyvin vartioitu. Uskotko selviytyväsi haasteesta?”

    Le-matoran painoi päänsä alas. “Harjoittelin vuosia syrjäisellä saarella viidakkosoturitoverieni kanssa. Harjaannutin kaikki aistini ja kykyni huippuunsa. Yhdessä ystävieni kanssa olimme lyömättömiä. Mutta kaikki muuttui kun yllättävä vihollinen nosti päätään, ja ennen kuin ehdin huomata, vanhat taistelutoverini olivat mennyttä, ja olin kävin itsekin hetken kuoleman rajamailla…” Le-matoranin äänestä kumpusivat syyllisyys ja katkeruus.

    “Aiiivan…” Amazua totesi. Vaikka hänen mielestään huivipäällä olikin kykyjä, tuntui aivan liian epäuskottavalta että tällä olisi ollut mitään hajua siitä millaista oli olla melkein kosketusten kuoleman kanssa.
    Kapteenin äänensävy ei jättänyt Lyanille paljon tulkinnanvaraa. Hän tarttui huiviinsa nostaen sen etummaista reunaa.
    Vaikka palkkasoturi oli nähnyt yhtä ja toista, se mitä Le-matoranin huivin alta paljastui sai tämän hätkähtämään inhotuksesta. Vaikka hän ei ollut koskaan ajatellut miltä matoranin aivot näyttäisivät, hän oli saanut asiaan vastauksen…
    “Älä sitten tee tuota toiste.” Amazua sanoi matoranin laskettua huivinsa.

    “Joka tapauksessa…” palkkasoturi tokaisi sulateltuaan näkemäänsä hetken, “en ole varma köysikikkailuistasi, mutta niistä saattaa kenties olla hyötyä. Mitä mahdat käyttää pääasiallisena aseenasi?”

    Lyan kaivoi jotain esiin ojentaen kätensä palkkasoturin näkyville. Amazua tuijotti matoranin kämmenellä lepäävää esinettä pienen hetken.

    Se oli jojo. Metallinharmaa, pienillä kaiverruksilla koristeltu jojo.

    Amazua katsahti Le-matoranin naamaan. “Oletko tosissasi?”
    Matoran nyökkäsi päättäväisesti.
    “Uskallanko edes kysyä metodeistasi käyttää tuota pikku leluasi aseena?” Amazuan äänensävy oli sarkastisen epäuskoinen.
    “Minulla on yliluonnollisia jojovoimia!” huivipää julisti.

    Amauza mietti hetken oliko hänellä halua kommentoida matoranin sanomisia kun Koli tuikkasi häntä kääntymään puoleensa.
    “Yrittäkää ymmärtää”, Ko-matoran supisi, “vammansa takia hän kärsii mm. jatkuvasta päänsärystä, ja saattaa sen takia olla hieman… omalaatuinen.”
    Palkkasoturi käänsi katseensa jojollaan temppuilemaan ryhtynyttä Le-matorania vielä pieneksi hetkeksi. Jossain mielensä sopukoissa hän varmaan kykeni osoittamaan pikkumiestä kohtaan sellaista tunnetta kuin sympatia.

    “No, olkoon. Oletan sinun jotenkuten tietävän mitä teet. Uskotko tarvitsevasi apua?” palkkasoturi jatkoi matoranin tenttaamista.
    “No oikeastaan”, Lyan aloitti tyypillinen vikittelyvirnistys Haullaan, “arvoisa Nany-neiti soveltuisi täydellisesti kanssani tälle jajolle tehtävälle.” Le-matoran käänsi katseensa takavasemmallaan seisovaan Ga-matoraniin. “Vai mitä sanot, kulti?”
    “Mieluummin hyppään rantakivikkoon”, Nany vastasi nopeasti ja jääräpäisesti.

    “Asia on sitten selvä”, Amazua totesi, “te kaksi menette Tohtorin ja Nelisilmän mukaan.”
    Lyan virnisti härskisti vetäen ylävitoset Pakun kanssa kun Argo asetti lohduttavaisen kätensä Nanyn olkapäälle.

    Amazua suoristi istuma-asentonsa. “Selvä. Ryhmäjako on siis selkeä. Nelisilmä (Argo), Tohtori (Koli), Marakatti (Lyan) ja Kimuli (Nany) toimivat nuuskijoina, ja Nuijapää (Paku), Kyklooppi (Kiro) ja Pätkä (Gatta) vastaavat sabotoinnista.”
    Puujalkaisen Tokkan yksinäinen käsi nousi esiin muiden matoranien takaa.
    “Tuota… herra kapteeni, entäs minä?”
    Amazua kiinnitti katseensa Kakamakasvoiseen kasvillisuuden matoraniin. “Rehellisesti sanottuna sinusta en osaa sanoa mitään. Ruoanlaitosta tai viidakkosuunnistuksesta ei liene erityisemmin hyötyä ison vihollislinnoituksen sisällä. Tee vaikka kuten itse parhaaksi näet.”

    Tokkan apeailmeinen pää kääntyi lattiaan. Kapteeni tuntui kieltämättä olevan oikeassa… Gatta puolestaan ei tuntunut olevan kovin innoissaan uudesta lyhyemmästä lempinimestään.

    “Noniin”, palkkasoturi jatkoi, “mikäli kellekään ei jäänyt mitään epäselvää, voinemme siirtyä eteenpäin. Kenraali Gaggulabion”, hän paussasi hetkeksi kuultuaa Gattan vaimean tirskahduksen, “määräysten mukaisesti teidät pitäisi saada Klaanin muurien sisälle viikon loppuun mennessä. Haluan teidän valmistautuvan hyvissä ajoin ennen sitä. Sen jälkeen voimme siirtyä skakdien ennaltamäärättyyn tapaamispaikkaan etelänpuoleiselle rannikolle. Siellä voimme hioa pienemmät yksityiskohdat. Oletteko ymmärtäneet?”

    Matoranjoukkio nyökkäili.

    “Hajaantukaa”, Amazua viittoi kädellään.

    Pienessä hetkessä kahdeksanpäinen matoranjoukkio tallusteli ulos huoneesta.