Taivas oli tuhkaa ja meri oli liekeissä. Kuolemaa ei koskaan aiemmin oltu jaettu niin hirvittävässä skaalassa.
Salmen yläpuolelta kohti sen syvyyksiä valuva Mustan Käden taistelulaiva jyrsi itsensä ja alleen jääneen xialaisen lentotukialuksen metallisirpaleiksi ja tulipalloiksi. Sadat elämät päättyivät silmänräpäyksessä, eikä taistelua johtavilla ollut aikaa edes noteerata niitä.
Kolme ionisiipisten yksikköä jauhautui kuoliaaksi, vain jotta kolme muuta pääsisi laskeutumaan liskojen lippulaivan kannelle. Vain muutaman kymmenen metrin päässä täyslaidallinen vahkien tykkilaivueesta laukoi kaksi lippulaivaa saattanutta kevyempää alusta meren pohjaan.
Sadoista taisteluun lentäneistä hävittäjistä enää muutama kymmenen parveili taistelun korkeimmassa pisteessä lipuvan Mustan Käden komentolaivan ympärillä. Komentosillaltaan laukausten merta seuraava mirukasvoinen kenraalikapteeni ei edes värähtänyt, kun xialainen pilotti päätti oman henkensä ohjaamalla aluksensa viime hetkellä kohti hopeakasvon siltaa. Lentävän linnoituksen kilvet kestivät iskun. Kenraalikapteenin huomiokin oli jo toisaalla. Tuhon arkkitehdille ei jäänyt paljoa aikaa murehtia omasta kohtalostaan.
Ilmasta käsin kaupunkiaan puolustava teknologian parvi täytti ilman meren yllä uudella ohjusten oksennuksella. Kohiki-salmen raudalla peittänyt liskojen kelluva armada otti sen jälleen vastaan vastaamalla tykkitulen tuhoisalla laululla. Laivojen ilmatorjuntatykit eivät voineet kuitenkaan estää tuhannen ohjautuvan kauhun etenemistä. Eivätkä leijuvan laivaston kilvetkään kestäneet enää sitä armotonta rankaisua, jota ne olivat ottaneet taistelun aikana vastaan.
Taas putosi parvi aluksia ja upposi liuta laivoja. Mustan Käden kenraalikapteenin kallossa numerot olivat kuitenkin selviä. He olivat niskan päällä. Ja koko sodan hirvittävimmistä tappioista huolimatta vihollislaivaston menetykset olivat sitäkin järkyttävämmät.
Se pelotti kenraalikapteenia kaikkein eniten. Hän ei ymmärtänyt, kuinka he saattoivat olla voitolla.
Ionisiipisten osasto raportoi läpäisseensä xialaisten lippulaivan puolustukset. Automatisoituja hävittäjiä taistelutantereelle suoltava emoalus ilmoitti viidestätoista uudesta tiputetusta vihollisesta. Kenraalikapteenin oman aluksen raidetykit hävittivät hänen silmiensä edessä heitä jo minuutteja piinanneen tykkialuksen yhdellä viimeistelevällä laukauksella.
Minkä vuoksi he olivat voittamassa taistelua? Miksi idästä joukkojaan ohjailevat varjot sallivat sen tapahtuvan? Mitä niin suurta Odinan ruhtinas suunnitteli, että koko Rautalaivaston uhraaminen oli kannattavaa? Vuosia pohjoista runnelleen sodan aikana yksikään taistelu ei ollut vielä päättynyt toisen osapuolen näin perusteelliseen tappioon. Pilvenpiirtäjien välissä ja taivaalla niiden yläpuolella raivonnut verenvuodatus näytti useimmiten tappiolta molempien osapuolien näkökulmasta.
Kenraalikapteenin mieli oli raskas. Mustiin liinoihin itsensä käärinyt vahki kävi ilmoittamassa hänelle, että liskojen lippulaivan moottorit olivat pysähtyneet. Mirukasvo puristi kätensä nyrkkiin ja antoi ionisiipisille käskyn alkaa asettamaan räjähteitä paikalleen. Käskyllään hän myös varmisti, ettei yksikään uroteon tehneistä koneista koskaan palaisi tehtävältään. He olivat aivan yhtä uhrattavissa kuin heidän lukemattomat toverinsakin. Koneet, jotka kenraalikapteeni lähetti surutta aaltoina kohti varmaa tuomiota.
He kuolivat, jotta saartaan puolustavien suojelushenkien ei tarvitsisi.
Sitten välähti. Automaattinen visiiri laskeutui kenraalikapteenin silmien eteen suojaamaan mereen syttyneen tulipallon sokaisevalta leiskunnalta. Räjähteet xialaisten kelluvan kaupungin ytimessä kohtasivat tuhansia tynnyreitä laivalle säilöttyä polttoainetta. Kolme sen lähellä taistellutta liskoalusta pyyhkiytyi tyhjäksi elämästä välähdyksen kanssa samalla sekunnilla. Räjähdyksen ääni saapui vasta sekunnin sen perästä. Korviahuumaava jysähdys tuhosi tärykalvot jokaiselta räjähdystä lähellä olleelta.
Pienempien aluksien kokoisia metallikönttejä sinkoili niin korkealle taivaalle, että Mustan Käden laivaston kärkijoukot joutuivat tekemään hätääntyneitä väistöliikkeitä. Raidetykkialus suoraan kenraalikapteenin laivan alapuolella ei ehtinyt kuitenkaan reagoida ajoissa. Liskojen turmion tulipallo sai jatketta ilmasta, kun sadan vahkin miehittämä leijuva asema lakkasi olemasta.
Kenraalikapteeni tuijotti näkyä samaan aikaan lumoutuneena että järkyttyneenä. Tämän naamion peittämät kasvot jähmettyivät paikalleen. Aluksen komentosillalla parveilevat vahkitkin pysähtyivät kuin seinään. Oli kuin aika itsessään olisi pysähtynyt taistelun ympäriltä.
Tai sitten se oli kaukosäätimen tauko-painike, jota Mexxi oli vahingossa painanut, tarkoituksenaan oikeasti lisätä filmin äänenvoimakkuutta.
“Onko meidän pakko?” Xen huokaisi samalla, kun Mexxi vielä selvitteli, mitä näppäintä hän oli vahingossa painanut. “Tai siis… minä en välttämättä tahdo nähdä enempää.”
“Mutta Ionin ja Teräksen Tanssi on klassikko!” Meksi-toa parahti. “Ne uudelleenjulkaisevat sen pian laserkiekollakin. Ja sinua pitää sivistää siltä ajalta, jonka olet märehtinyt täällä.”
Mexxin argumentit eivät vahkiin paljoa purreet. Xenin kellarikerroksessa sijaitseva huone oltiin pimennetty filmien katsomista varten. Suuri, vanha projektori surisi kaksikon keskelle huonetta raahaaman sohvan takana. Valkokankaalle heijastettu pysähtynyt kuva, tai siinä erikoistehostein luotu ilmiselvä Killjoy, tuijotti Xeniä suoraan tämän sieluun. Tai ainakin sieluntapaiseen.
“Hetkinen. Uudelleenjulkaisevat?” Xen parahti noteeratessaan viimein Mexxin lauseen sisällön. “Miksi ne suostuvat uudelleenjulkaisemaan elokuvan pirun maanpetturista?”
“No petturi ja petturi”, Mexxi maiskutteli sanaa hieman tyytymättömänä. “Ehkä niinkin, mutta ei se muuta sitä, että hän suojeli Metru Nuita halki koko sodan. Voitti kuitenkin koko historian suurimman laivastotaistelunkin.”
“Joka osoittautui harhautukseksi!” Xen huomautti äänessään hieman enemmän näsäviisautta, kuin oli tarkoittanut. “Jos hän ei olisi raahannut koko pirun laivastoa etelään olisi joku ehkä huomannut Exo-Novat ennen kuin oli liian myöhäistä!”
“Minä tiedän, että teidän kahden suhde on… ööh… vähän vaikea”, Mexxi aloitti. Xenin kasvoilta paistoi ilme, jonka sisällön toa tulkitsi aggressiiviseksi, mutta sanattomaksi “minä sinulle vähän vaikeat näytän” -ilmeeksi.
“Mutta ajattele asiaa viime aikaisten tapahtumien valossa. Xialainen aiheuttaa hirvittävän tragedian Metru Nuilla. Seuraavana päivänä Metru Nuin entinen kenraalikapteeni räjäyttää asefirman omistuksen Xian rannikolla…”
“Et ole tosissasi”, Xen huokaisi ja hieraisi silmiään sekä väsymyksestä että pettymyksestä. “Väki pitää sitä ääliötä jonain kostosankarina…”
“Niin, noh, niin”, Mexxi myönsi. Tulen toan ilme kirkastui viimein tajutessaan, mistä painikkeesta hän oli vahingossa painanut. Filmi lähti taas pyörimään, joskin nyt elokuvan näkökulma vaihtui Mustan Käden lippulaivan alemmille kansille, jossa työtään tekevät vahkiyksiköt parveilivat edestakaisin pitääkseen aluksen lukuisat asejärjestelmät toimintakuntoisina. Mexxin keskittyminen kiinnittyi välittömästi takaisin elokuvaan, kun taas Xenin ajatukset lähtivät taas harhailemaan.
Vahki yritti ensi töikseen pyyhkiä mielestään ajatukset siitä, että Metru Nuin kansa näki hänen isänsä jonkinlaisena kansallissankarina. Sen jälkeen hän yritti olla stressaamatta sitä, että hänen seuraavalle yölle aikataulutettu partiovuoro lähestyi kovaa vauhtia, eikä nuori vahki kokenut, että hän olisi ehtinyt levätä sitä varten lainkaan. Kolmanneksi hän yritti myös unohtaa oman ääliömäisen projektinsa, jota hän oli kiireellä alkanut järjestelemään pian sen jälkeen, kun Cody oli soittanut hänelle tien päältä.
♫Kai tiesit, että näytät tosi kuumalta silloin, kun uppoudut ajatuksiisi~♫, voihkaili ääni hänen päässään. Xen oli tarpeeksi turhautunut, ettei hän vaivautunut edes ajattelemaan äänelle vastaukseksi. Ei edes sen jälkeen, kun hänen kaulassaan roikkuvan sirun sielu jatkoi lausettaan maiskuttelemalla olemassaolemattomia huuliaan niin imelällä tavalla, että se jätti varjoonsa Xenin yön pikkutunteina yksityisesti katsomat filminsäkin.
“Äh, ihan oikeasti. Voimmeko me vaikka mennä jo sinne syömään”, vahki aneli toa-toveriltaan, joka oli juuri meinannut avata suunsa siitä, kuinka uskomattoman tarkka kuvaus Kohiki-salmen taistelusta Ionin ja Teräksen Tanssi olikaan. Valkokankaalla kenraalikapteeni kralhille tuotiin juuri tietoa siitä, että Ta-Metrun tutkat olivat havainneet merkillistä liikehdintää merestä Ga-Metrun ja Ta-Metrun rajalta.
“Hyvä on, hyvä on”, Mexxi huokaisi ja keskeytti filmin uudestaan, tällä kertaa tarkoituksella. “Mutta vain siksi, että minullakin on oikeasti nälkä.”
Xen pomppasi sohvalta ylös huojentuneena ja napsautti sormiaan, toiveenaan että huoneen valot syttyisivät. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten hän yritti uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
“Tämä yleensä toimii”, vahki mutisi hyvin tietoisena siitä, että tekniikka erityisesti Käden tukikohdan alemmissa kerroksissa oli alkanut tulla tiensä päähän.
“Anna olla”, Mexxi heilautti kättään ja kaiveli ruskeaa, nahkaista olkalaukkuaan sohvan käsinojan takaa. “Minä tahdon muutenkin, että me jatkamme tätä kun palaamme.”
Xen pyöritteli silmiään, mutta ei myöskään väittänyt vastaan. Hän tiesi, että hänen partiovuoronsa estäisi heitä kuitenkin jatkamasta ainakaan kuluvan päivän aikana.
Vahkin johdolla kaksikko asteli pienestä huoneesta ulos Mustan Käden tutkikohdan kolkoille käytäville. Matkansa varrella Mexxi huikkasi kaksikon ruokailuaikomukset avonaiseen varastoon, jonka perällä kaksi maakansalaista, yksi iso ja yksi pieni, olivat uppoutuneena hiljaiseen keskusteluun.
“Emme nyt lähde matkaan, kiitos”, Nurukan vastasi pikaisesti. Mavrahkin vain heilautti kättään ja naiset jatkoivat vain lopulta kahdestaan matkaa kohti pintaa seurattuaan hetken aikaa, kuinka Nurukan vaivattomasti siirsi satoja kiloja painavan puisen kontin pois Mavrahin tieltä, jotta tämä pääsisi etenemään syvemmälle varaston saloihin.
“Mitäs nuo kaksi oikein juonivat?” Mexxi tiedusteli ääneen. “Hädin tuskin tervehtivät enää. Viettävät kaiket päivät jotain romuja kaivellen.”
“Niillä on joku projekti menossa”, Xen osasi ja uskalsi sanoa. “Luulevat, että en tiedä siitä mitään…”
“Jaa-a”, Mexxi tuumasi siihen ja iski peukalonsa voimalla hieman reunoilta ruostuneeseen hissin painikkeeseen. “Myyrät.”
Xen hymähti ja yritti olla irvistelemättä ällöttävästi kikattelevalle ylimääräiselle äänelle mielessään. Oli helppoa olla paljastamatta mitään Mexxille, joka oli osoittautunut olemaan hyvin huono pysymään Metru Nuin rajojen sisäpuolella muutamaa päivää pidempään kerrallaan. Oli osoittautunut huomattavasti vaikeammaksi yrittää pitää salaisuuksia mielessä elävältä asialta, joka saattoi olla tai olla olematta vain Xen itse.
Lyhyen hissimatkan jälkeen kaksikko saapui Nurukanin hiljattain raivaamaan “uuteen” eteisaulaan, eli Mustan Käden vanhaan eteisaulaan, josta oltiin möyhennetty yksi neljännes kokonaan pois sellaisen skaalan maavoimilla, jollaisia Xen oli nähnyt ainoastaan erikoistehosteilla luotuna valkokankaalta. Aulasta ylöspäin viittävästä suurikokoisesta rampista kajasti sisään päivänvaloa, jotain mitä tukikohdan sisällä ei ollut voinut vuosisataan tätä ennen havainnoida.
Ja vaikka rampin pääasiallisena käyttötarkoituksena oli ollut antaa Ta-Metrusta tilatuille rahtaajille kätevämpi kulkureitti, mahdollisti se myös Xenille huomattavasti älykkäämmän paikan parkkeerata pyöränsä. Nytkin, työväen jo lopetettua päivän puhteensa, Xen saattoi vain kiihdyttää suoraan ulos aulan sivuun parkkeeratulla menopelillään.
Avain kääntyi kerran lukkopesässä ja jokaista Metru Nuin desibelirajoitusta rikkova zakazlainen kauhu heräsi eloon. Mexxin teki mieli nostaa kädet korvilleen suojaksi, mutta jatkoi kuitenkin vain kävellen ramppia ylös.
“Kyllä tähän toinenkin mahtuisi!” Xen huusi moottorin jylinän ylitse tulen toan perään. Tämä kuitenkin vain viittoili kädellään Xeniä jatkamaan yksin. Toan putkimatkaamiseen tarkoitettu auto oli parkkeerattu vain muutaman kymmenen metrin päähän sisäänkäynnistä. Mexxi ei sitä olisi ääneen myöntänyt, mutta hänellä ei ollut piiruakaan luottoa siihen karmaisevaan kulkuvälineeseen, jota Xen luotsasi.
Xen kohautti olkiaan lähinnä itselleen sekä äänelle päässään. Ja ehkä myös sille kolmannelle asialle, joka sai Xenin selkäpiin kylmäksi. Hänen ei tarvinnut turvautua veressä virtaaviin voimiinsa havainnoidakseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolon. Jokin kylmä ja kolkko oli tarkkaillut häntä jo usean päivän ajan. Mexxi oli tuominnut ne vain Xenin vainoharhaisuuden tuotteeksi. Nurukania hän ei ollut asialla tohtinut edes vaivata. Lopulta Xen oli laittanut asian vain tukikohdan outouksien piikkiin. Kenties yksi alempien kerroksien konkreettisista haamuista oli vain tullut tervehtimään häntä.
Kylmä tunne vahkin selkäpiissä oli kuitenkin oiva tekosyy poistua tukikohdasta niin nopeasti kuin oli vain mahdollista. Xen ampaisi vauhdilla ja paksun savuvanan saattelemana ulos tukikohdasta kohti Vanhan Onun toria. Hänen muutamaa päivää aikaisemmin varastosta löytämä ajokypärä oli taas unohtunut pöydänkulmalle, joskaan Xen ei itsekään ollut aivan varma oliko hänen päänsä suojaamisesta mitään hyötyä. Hän ei koskaan ollut joutunut testaamaan kallonsa kestävyyttä, eikä hänellä ollut aikomusta joutua testaamaankaan. Kormiahuumaavan tuulen ujeltamiseen se olisi tosin ehkä auttanut…
Ajomatka taittui miltei huomaamatta. Päässään asustavan riiviön kanssa väitellessään Xen oli miltei ajanut päin kvanttiporoa, joka vaelteli epätavallisen lähellä Vanhaa Onua kohti johtavaa tietä. Matoron ruumiinrakenteesta käyty kiivas keskustelu siruneidon kanssa oli keskeytynyt vain hetkeksi läheltäpititilanteen jälkeen, kun Xenin veri alkoi reagoimaan taas voimakkaasti johonkin keskellä Onu-Metrun joutomaita. Kuten aiemmillakin kerroilla vahki vaistomaisesti käänsi katseensa kohti puolipilvistä taivasta, mutta ei nähnyt siellä mitään. Ei tälläkään kertaa.
Toisin kuin suurimmalla osalla edellisistä kerroista, Xen uskalsi jättää pyöränsä jo huomattavasti lähemmäksi Vanhan Onun keskustaa. Hänet oltiin jo moneen kertaan ehditty yhdistää kaupunginosaa lähestyvään korviahuumaavaan moottorin meteliin. Lisäksi hän oli löytänyt alueen laitamilta konepajan, jonka kaksi Xenin mielestä hyvin hurmaavaa ta-matoralais-mekaanikkoa pitivät pyörää silmällä oikein mielellään, milloin vahkilla vain sattuikaan olemaan asioita sivistyksen parissa. Xen oli myös muutaman ensimmäisen varikkopysähdyksensä jäljiltä huomannut, kuinka hänen tankkinsa tapasi olemaan aina vähän täydempi kuin ajon alkaessa. Varmastikaan hän ei vain osannut lukea zakaz-mitoitettuja mittareita kunnolla, hän ajatteli siitäkin huolimatta, että hän ymmärsi totuuden nyansseineen vallan mainiosti.
Kaksi punaista silmäparia jäi tuijottamaan Xenin loittonevaa selkää pitkäksi toviksi tämän jätettyä pyöränsä jälleen Ferin ja Rarin putiikin ihmeteltäväksi. Toisin kuin edellisten, pääasiassa yöhön sijoittuneiden vierailuidensa aikaan, Vanhassa Onussa oli päiväsaikaan melkoisesti elämää. Putkiverkostoista valui muutama menopeli silloin tällöin mukulakivisille, kapeille kaduille. Suurin osa kaupunginosan väestä kulki kuitenkin jalan ja monilla oli yhä työpäivänsä jäljiltä erilaisia elektronisia laitteita ja muistiinpanovälineitä mukanaan. Vanha Onu oli rentoutumispaikka monille arkistojen työmyyrille pitkän päiväpuhteen jälkeen ja vaikka moni suosi itäisempää ja ehdottomasti modernimpaa Onu-Metrun uutta keskustaa, oli Vanhassa Onussa jotain sellaista vanhametrulaista viehätystä, joka sopi Xenin tyyliin. Se, tai vahkin oli aika myöntää itselleen, että hän vihasi väenpaljouksia ja viihtyi paremmin siellä, missä sai kävellä paikasta toiseen kadoten samalla rauhassa omiin ajatuksiinsa.
L’or-nimisen titaanin ylläpitämä ruokapaikka oli vain muutaman kadunkulman päässä Xenin pysäkkipaikasta, mutta matka sinne tuntui vahkista ylitsepääsemättömän pitkältä. Syy siihen oli luultavasti kaupungissa vallitsevassa tunnelmassa. Konepoliisien puuttuminen katukuvasta oli jotain, mihin monella kansalaisella oli vaikeus tottua. Vainoharhat työtovereita ja ystäviä kohtaan kasvoivat jokainen päivä, kun katujen rauhaa turvaavat koneet loistivat poissaolollaan. Metru Nui oli viettänyt jo niin kauan keinotekoisten valvovien silmien alla, että niiden hetkellinenkin puuttuminen sai monet varomaan jokaista askeltaan. Xenin ohi kävellessään moni otti täysin alitajuisen askeleen sivummalle. Yksi metroputken huoltoasuun pukeutunut nainen myös hyvin näkyvästi puristi kiinni laukkunsa olkahihnasta kuin peläten sen spontaanisti lentävän taivaan tuuliin. Jokaisen ohikulkijan kohdalla Xen toivoi entistä enemmän, että hänellä olisi vastauksia häntä polttaviin kysymyksiin. Tai edes siihen, kuinka huono idea vahkien vapauttaminen takaisin Metru Nuin kaduille olisi ilman, että he ensin saisivat selville mikä niitä edes ohjasi.
Xenin ajatuksissa pyöri myös puolivakavissaan heitetty idea pään vaihtamisesta. Hän oli melko varma siitä, ettei hänen kallossaan sijainnut ainuttakaan piiriä, jota ei voisi vain siirtää sellaiseen päähän, joka ei näyttänyt koillissakaran liskolta. Vortixxilta näyttäminen oli Metru Nuilla, nyt enemmän kuin koskaan, voittamattomalta tuntuva taakka sekä armoton katsemagneetti.
Kun siruneidon ♫Ne pojat tykkää susta, ne pojat tykkää susta!~♫ -huudot vaimenivat vahkin oikeiden ajatusten alle, oli hän jo saapunut määränpäähänsä. Kannuksiaan mukulakiveä vasten kärsimättömänä koputteleva tulen toa oli odotetusti ehtinyt paikalle ensin. Vaikka Mustan Käden tukikohdasta oli jonkin verran matkaa lähimpään putkiliittymään, oli sinne päästyään Mexxin matkanteko huikeasti Xenin vastaavaa joutuisampaa. Vahkiystävänsä nähdessään toa napautti lierihatun pois päästään siihen kiinnitetyn narun varaan ja asteli sisään L’orin melko huomaamattomista, betoniin rakennetuista ovista. Pieni tiuku oven yläpuolella helähti, kun Xen asteli sisään Mexxin perässä tuoksuun, jota pystyi kuvailemaan ainoastaan väkivaltaisen mausteiseksi.
Pitkän ravintolaa halkovan tiskin takana kumarteli otus, jolla oli selvästi jatkuvia vaikeuksia mahtua omaan työtilaansa. Kumaran asentonsa lisäksi tästä kertoivat valkoisessa katossa näkyvät selvät metallin kosketuksesta syntyneet urat, joiden värit vaihtelivat punaisesta kultaiseen, jotka vain sattuivat olemaan täsmälleen samat värit, jotka löytyivät titaanin valtavasta sankon näköisestä kypärästä. Haarniskan peittämä olento näytti titaaneille tuttuun tapaan siltä, kuin tämä olisi milloin tahansa valmis marssimaan sotatantereelle, lukuun ottamatta etumustaan, jonka tämä oli korvannut rintapanssarin sijasta rautaisella, kastiketahrojen peittämällä essulla.
“Mexxi!” voimakkaalla etelän aksentilla puhuva L’or ilahtui tuoreimmat asiakkaansa nähdessään. Titaani nilkutti tiskin äärelle kypärä kattoa vasten kirskuen. “Toit ystäväsikin mukaan”, hän jatkoi. L’orin ääni kaikui hassusti tämän massiivisen kypärän alta. “Minä näin sinut televisiossa. Hyvin toimittu, hyvin toimittu!”
Xen irvisti hieman L’orin kovaan ääneen tehdylle huomiolle, mutta huomatessaan ettei ravintolassa ollut sillä hetkellä muitakaan asiakkaita, hän rentoutui hieman ja päätyi lopulta vain kiittämään titaania kohteliaisuudesta.
“No mitäkä teille saisi olla? Mexxille perinteinen? Entäs sinulle?” L’or osoitti Xeniä valtavalla kourallaan. Vahki katseli hetken tiskin yläpuolelle ripustettua listaa ja osoitti sieltä lopulta Kanokan muotoon leivottua paistettua taikinaa, jonka päälle oltiin kasattu näennäisesti kaikkia eri ainesosia, mitä ravintolan arsenaalista löytyi.
“Hyvin valittu, hyvin valittu”, L’or kommentoi Xenin päätöstä. “Menkää vain istumaan, saatte annokset hetken päästä.”
Mexxi nyökkäsi ja oli jo valmiina johdattamaan Xenin kohti suosikkipöytäänsä, kun keittiötä päin marssivan L’orin äänekkäästi laahaava vasen jalka kiinnitti hänen huomionsa.
“Hei, mitäs sinulle on oikein sattunut?” toa huomioi ääneen ja marssi takaisin tiskin ääreen nähdäkseen paremmin, mikä hänen vanhaa tuttavaansa vaivasi. Xen oli huomannut jätin nilkuttamisen jo aiemmin, mutta hän oli vain olettanut sen kuuluvan asiaan. Hän oli Mexxin kertomuksista ymmärtänyt, että ravintolaa pitävä titaani oli aivan uskomattoman vanha.
“Ei se mitään, ei se mitään”, L’or yritti vakuutella äänensävyllä, joka ei olisi vakuuttanut Xeniä edes kymmenen kupillisen jälkeen. “Ei se minua paljoa hidasta. Menkää vain pöytään ja-”
“Hyvänen aika, onko joku käynyt sinun kimppuusi?” Mexxi keskeytti näkyvästi huolestuneena. Xenkin vilkaisi L’orin vasenta nilkkaa tarkemmin ja kauhukseen huomasi, että se oltiin selvästi revitty hajalle väkivalloin. Murtuneen panssarin alta pilkotti eri suuntiin sojottavia kappaleita, jotka olivat aiemmin olleet titaanin nivelsiteet. Sirpaloituneen metallin syvyyksistä pilkotti myös jotain märkivää. Vamman vakavuus oli sellaista luokkaa, että Xenin mielestä oli ihme, että L’or edes pysyi tolpillaan.
“L’or”, Mexxi parahti ymmärtäessään itsekin vamman vakavuuden. “Kuka tämän on sinulle tehnyt? Minähän käskin sinua kertomaan minulle jos joku alkaa hankalaksi.”
Titaanin kypärän takaa oli mahdotonta nähdä minkäänlaisia ilmeitä. Ainoastaan sinisten silmien himmeä hehku kajasti läpi pienistä pyöreistä rei’istä. L’orin täydellisesti kadonnut ryhti kuitenkin kertoi kaiken tarvittavan.
“Ei ne pojat mitään pahaa oikeasti tarkoittaneet”, kultapunainen jätti selitti niin kuin hänen tilassaan olisi jotain äärimmäisen noloa, “Kävivät tässä kääntymässä ja tahtoivat nähdä takahuoneeseen, kun epäilivät, että jotain Varjotun vakoojia liikkuu täällä ja he vain tahtoivat varmistua… mutta kyllähän sinä tiedät säännöt. Ei asiakkaita tiskin tälle puolelle ja…”
“Ja ne tekivät tuon sinulle?” Mexxi parahti epäuskoisena. “L’or, mitä hittoa? Olisit soittanut! Keitä ne oikein olivat?”
Xen puri hammasta tiukasti yhteen. Mexxi oli viettänyt menneinä viikkoina niin paljon aikaa kotisaarellaan, ettei hänellä ollut lähellekään yhtä valistunutta arvausta siitä, mitä oli tapahtunut.
“Oliko niillä pinssit?” vahki avasi lopulta suunsa, osoittaen sanansa suoraan maansa myyneelle L’orille. “Sellaiset kultaiset, naamion näköiset?”
L’or nyökkäsi. Silloin Mexxikin ymmärsi mistä oli kyse. Pieni määrä väriä näytti katoavan hänen violeteilta kasvoiltaan.
“Törmäsin pieneen joukkoon tässä taannoin”, Xen jatkoi. “Ihan asiallisia he silloin olivat, mutta niitä pinssejä näkyy nykyään ihan kaikkialla. Ajan kysymyshän se vain oli että jotkut alkavat… noh… niin…”
Mexxi puristi vasenta kättään tiukasti nyrkkiin. Muutenkin äkkipikaisella toalla oli vaikeuksia pitää tunteet sisällään. Hänellä jos kenellä oli sisäpiirin ymmärrystä siitä, mitä metrunuilainen paremmuudentunne pahimmillaan aiheutti. Suojelija sai kuitenkin lopulta purettua raivonsa kaivelemalla väkivaltaisesti laukkunsa pohjaa, josta hän sai kaivettua esiin vanhan ja ryttyisen käyntikortin. Mexxi ojensi sen surumieliselle L’orille, joka joutui nostamaan kortin aivan kypäränsä silmänreikien eteen nähdäkseen lukea sen sisällön.
“Kell on ystävä. Hänellä on klinikka siinä Po-Metrun isossa keskustakupolissa. Hän hoitaa tuon kyllä kuntoon. Kerro, että minä lähetin sinut”, Mexxi ohjeisti löydettyään myötätunnon takaisin äänensävyynä. L’or tuijotti korttia hetken, nyökkäsi sitten ja sujautti sen jonnekin essunsa alle.
“Minä en tahtoisi sanoa tätä sinulle”, Mexxi vielä huokaisi. “Mutta ehkä sinunkin kannattaisi harkita… tiedätkö…” Mutta tällä kertaa Mexxi ei saanut puhua loppuun. Rohkeus oli palannut vauhdilla titaanin suoniin, kun tämä oli tajunnut, mitä hänen ystävänsä yritti hänelle ehdottaa.
“Ei, Mexxi! Ehdottomasti ei!”
Xen säpsähti hieman jätin yllättävästä karjahduksesta. Hänestä tuntui myös siltä, että hän oli kiusallinen kolmas pyörä keskustelussa, joka oltiin käyty joskus aikaisemminkin.
“Väki lähtee, koska he eivät koe oloaan enää turvalliseksi”, Mexxi yritti selittää. “Harkitse sitä. Edes vähäksi aikaa. Tulet takaisin sitten, kun ilmapiiri vähän rahoittuu.”
“Mexxi, minä en ole enää nuori”, L’or selitti nyt jo hieman rauhallisemmin. “Minä ymmärrän miksi nuoremmat lähtevät. Heillä on aikaa elää uusi elämä tai viisikin jossain muualla, mutta minä olen vanha lahoava mies ja minä uskon siihen, että minulla on oikeus pysyä kotonani.”
Jokin siinä mitä Mexxi sanoi oli selvästi osunut titaanin hermoon. Toa näytti siltä, että hän olisi mielellään jatkanut argumenttiaan, mutta L’or puolustautui ennen kuin tulihenki ehti edes avata suutaan.
“Minä en lähde mihinkään”, kypärän alta kaikui.
“Lupaa edes käydä siellä klinikalla. Tuo jalkasi näyttää karmealta”, Xen lisäsi keskusteluun huomattavasti Mexxin otetta lempeämmin. L’or vilkaisi ensin kohti auki revittyä nilkkaansa ja sitten vienosti hymyilevää vahkia.
“Hyvä on, neiti, hyvä on. Olen pahoillani, että jouduit kuulemaan tämän”, L’or sovitteli ja lähti varovaisesti talsimaan kohti keittiötään katse kuitenkin tiukasti Mexxissä, joka vielä toipui L’orin epätavallisen voimakkaasta tunteenpurkauksesta.
“Nyt, istukaa vain alas. Minä tuon teille pian annoksenne”, titaani komensi ja Xen joutui kiskomaan Mexxin tämän ranteesta pitäen pois tiskin luota.
Kaksipaikkaiselle pöydälle saavuttuaan Mexxi käytti ensin tuskallisen pitkän tovin saadakseen hattunsa irti sitä pitelevästä narusta pöydän viereen pystytetyn naulakon päälle. Xen rojahti istumaan ensin ja päästi leukansa nopeasti lepäämään käsiensä varaan, kun hän odotti että häen toa-ystävänsä seuraisi esimerkkiä. Mexxi otti kuitenkin ensin pöydän sivuun asetetusta laatikosta molemmille ruokailuvälineet.
“En tajunnut, että tilanne on jo näin paha…” toa mutisi samalla, kun hän viimein tohti istua alas. “Olin Meksi-Korossa viikon ja yhtäkkiä kaikki ovat toistensa kurkuissa.”
“Me olemme päässeet täällä vielä melko vähällä”, Xen mutisi viitaten Onu-Metrun tilanteeseen. “Näkisitpä mitä Le-Metrussa tapahtuu. Xian kauppakillat ovat alkaneet vetämään porukkaa kotiin massoittain. Väen väheneminen alkaa näkymään jo ihan katukuvassa.”
“Tällainen vain saa vereni kiehumaan”, Meksi-toa puhisi samalla, kun hän hermostuneena näpräili ranteensa lukuisia remmejä ja hihnoja. “Kotona tällaista ei ikinä sallittaisi. Meksi-Koro on aina toivottanut kaikki tervetulleiksi.”
Xen ymmärsi hyvin, mitä Mexxi tarkoitti, mutta ei kuitenkaan kehdannut huomauttaa ääneen, että Meksi-Koron huono maine perustui pääasiassa siihen, että he yleensä toivottivat tervetulleeksi myös sellaiset Pimeyden Metsästäjät, joiden toiminnasta saari hyötyi taloudellisesti.
“En tiedä oletko edes ajatellut asiaa, mutta eivätkö ne jotka tekivät tämän L’orille ole luultavasti sitä ihan samaa porukkaa, joka hurraa sille, että Killjoy räjäyttelee asioita etelässä”, Xen ei voinut olla huomauttamatta. Mexxin reaktio oli vähintäänkin tympääntynyt, vaikka hän tiesikin Xenin olevan täsmälleen oikeassa.
“En tahtoisi puskea sinua ja Nahoa vastaan, mutta ehkä teidän pitäisi oikeasti päästää vahkit takaisin kaduille”, Mexxi pohti selvästi tyytymättömänä itsekin siihen, että hän joutui ehdottamaan asiaa ääneen. “Se saisi ainakin tällaiset tilanteet hillittyä.”
Tulen toan katse harhaili keittiötä kohti, jossa L’orin pannut tirisivät jo kuumana ja sihinän keskeltä kuului jo kypärän puoliksi vaimentama hyväntuulinen hyräily.
“Mutta me emme vieläkään tiedä, mikä niitä vaivaa!” Xen älähti epäuskoisena siitä, että Mexxi edes julkesi ehdottaa vahkien palauttamista asemilleen. “Jos Mavrahin teoria pitää paikkansa, niitä ei edes ohjailla Metru Nuilta käsin!”
“Tiedän, tiedän…” Mexxi hieraisi silmiään ja osoitti ensimmäistä kertaa päivän aikana, kuinka väsymys ja huoli olivat alkaneet kalvamaan myös häntä. “Mutta Lhikankin oli sitä mieltä, ettemme voi jatkaa näin ikuisesti ja-”
“Hitot Lhikanista!” Xen yskäisi voimalla, joka sai Mexxin säpsähtämään. “Hän ei ole edes yrittänyt hillitä niiden pinssirintaisten puuhia, vaikka he toimivat ihan ilmiselvästi hänen nimissään. Jos en paremmin tietäisi niin väittäisin, että hän on ylpeä niiden ‘partioista’.”
Mexxi tuijotti suu ammollaan Xenin purkausta. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan kyseenalaistaa Mangain arvovaltaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun vahki oli tauotta vaahdonnut koko päivän sen jälkeen, kun hän oli päässyt tapaamaan Lhikanin ensimmäistä kertaa. Mexxi kuitenkin tunsi myös ylpeyttä. Vahkilta ei ollut kestänyt kauaa nähdä säröt pilvilinnan reunassa.
Ruoan saapumisessa ei onneksi kestänyt kauaa. Kadulla kulkevien kansalaisten tuijottelu vaihtui Mexxin osalta nopeasti tämän “perinteiseen”, joka paljastui lautaselliseksi silvottuja shasalgradilaisia vihanneksia ja siivutettua mukauta. Xenin leivottu kanoka-kiekko ja sen päällyset höyrysivät voimakkaasti lautasen laskeuduttua hänen eteensä. Toisin kuin Mexxi, joka jäi odottamaan annoksensa jäähtymistä, alkoi Xen mättämään käsin revittyjä siivuja kiekkoa sisuksiinsa.
“Miten ihmeessä tuo edes toimii?” Mexxi ihmetteli seuratessaan sapuskan hälyttävän tehokasta hävittämistä. “Tai siis, kun sinähän olet… kone? Tarvitsisiko sinun edes syödä?”
“Nho ei oikheasthaan”, Xen maiskutteli suu täynnä ruokaa. Hän nosti sormen pystyyn merkiksi siitä, että hän aikoi jatkaa. Hän tahtoi kuitenkin nielaista ensin.
“Mutta se virkistää. Ainakin vähäksi aikaa. Tällä annoksella voisi teoriassa jättää nukkumatta seuraavat pari yötä. Ei sillä, että tahtoisin…”
Mexxi ei spekuloinut sen enempää sitä, miten keinotekoisen henkilön energiansaanti oikein toimi. Sen sijaan hänkin alkoi hitaasti pyörittelemään mukaunsuikaleita haarukkansa ympärille ja alkoi ahmimaan. Seuraavat minuutit kuluivat ainoastaan syömisestä lähtevien äänien parissa. Molemmat olivat hiljaa yhdessä samaa mieltä siitä, että tällainen pöperö voitti mennen tullen kaiken sen, mitä Metru Nuilla matoranien toimesta perinteisesti valmistettiin.
Jossakin vaiheessa kaksikon keskustelu siirtyi heidän maailmalla huiteleviin yhteisiin tuttaviinsa. Xen oli ilmaissut ääneen huolensa siitä, ettei Delevan retkikunnasta ollut kuulunut mitään heidän lähtönsä jälkeen. Codynkin matkanteko oli ollut tuskallisen hidasta ja tämä olikin pysähtynyt tasaisin väliajoin ilmoittamaan sijainnistaan. Pohjoisilla merialueilla riehunut myrsky oli kuitenkin pakottanut hänet laskeutumaan viivästyttäen jälleen hänen saapumistaan. Mexxikin näytti naamaansa sen verran harvoin, että Xen oli väkisinkin alkanut tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Hänen ensimmäiset viikkonsa Metru Nuin elämässä vankeutensa jälkeen olivat olleet niin toiminnantäytteisiä, että hän oli jo ehtinyt tottumaan siihen, että hänen ympärillä oli aina paljon tuttuja kasvoja. Mexxi kuitenkin tiesi välittömästi, mitä, tai ketä Xen oikeasti kaipasi.
“Joten… sinä ja se jään toa”, Mexxi lähti kääntämään keskustelua. Pitkä siivu juustoa jäi roikkumaan Xenin suunpielestä, kun tämä pysäytti pureskelunsa tulen toan huomioon.
“Niin?”
“Eipä kai varsinaisesti mitään”, Mexxi jatkoi yrittäen samalla esittää, että aihe ei kiinnostanut häntä niin polttavasti kuin se oikeasti teki. “En vain ajatellut, että pitäisit… tiedäthän…”
“Niiiin?” Xen tivasi. Vahki tahtoi nyt vain tietää, mihin toa oli aiheella pyrkimässä.
“No siis… hän on aika nuori.”
“Mistä sinä tiedät, että hän on nuori?” Xen ärjäisi vaikka ei ollutkaan aivan varma, oliko Matoron ikä asia, jonka olisi edes kuulunut kiinnostaa häntä. Siruneito oli sillä aikaa saanut Xenin päässä niin hervottoman naurukohtauksen, että vahkilla oli vaikeuksia pitää oma naamansa peruslukemilla.
“No hän ainakin näyttää siltä”, Mexxi argumentoi. Xenin olemassaolemattomat aivorattaat raksuttivat hirmuista tahtia, kun hän yritti ymmärtää toan näkökulmaa. Sitten se läimäisi häntä kasvoille kuvainnollisesti, mutta silti niin lujaa, että taikinanpalanen melkein lipesi hänen sormistaan.
“Niin… tosiaan, siitä yöstä kun me tapasimme”, Xen muisteli nolostuneena. Hänen muistikuvansa ensimmäisestä illastaan ulkona Mustan Käden tukikohdasta olivat parhaimmillaankin hämäriä. Jossakin vaiheessa iltaa hän muisti olleensa tanssilattialla ja jossakin vaiheessa Cody oli jo poistunut ja Xenin etäisyys Mexxistä oli ollut niin olemattoman pieni kuin vain mahdollista. Alkoholinhuuruinen ilta oli päättynyt jossain vaiheessa Mexxin asunnolle, jossa vietetyn yön yksityiskohdat olivat vielä edellisiäkin enemmän mysteerin peittämiä.
“Olen pahoillani… etten…”
“Älä, älä!” Mexxi keskeytti ennen kuin Xen ehti aloittaa asian ääneen märehtimisen. “Älä nyt ainakaan anteeksi pyydä. Minulla oli ainakin ihan hauskaa.”
Xen kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Tämä ei ollut se reaktio, mitä hän oli odottanut. Se myös sai vahkin hetkeksi muistamaan, ettei hän oikeasti edes tuntenut toaa vielä kovinkaan hyvin.
“Sitä paitsi”, Mexxi jatkoi leveä virne kasvoillaan, “Minä olen kyllä muutenkin ihan liian vanha sinulle.”
“Mitä tuo edes tarkoittaa?” Xen puhisi ääneen. “Tai siis, et sinä nyt niin kovin vanhalta näytä.”
“Minä vastasin Uder-Ufunamin häiden turvajärjestelyistä”, Mexxi paukautti havainnollistaakseen. Xeniltä kesti hetki tiedostaa, mistä häistä toa oikein puhui. Sitten hän kuitenkin muisti luvun Meksi-Koron Muhkean Merkillisestä Historiasta, jonka hän oli muutamaan kertaan lukenut pitkän vankeutensa aikana.
“Hetkonen… ne häät? Ne häät, jossa ne paljastivat…”
“Ne häät juurikin”, Mexxi myhäili. “Ja olin silloin jo toa. Ja siivosin sitä sotkua ihan oikeasti vuosia. Sen jälkeen me lakkasimme pitämästä moisia seremonioita.”, hän selitti. Muisto oli kaukainen, mutta se, millaisia salaisuuksia tapahtuman aikana oli paljastunut, oli ikuisesti syöpynyt hänen verkkokalvoilleen.
“No kaipa sinä sitten olet vähän vanha”, Xen myönsi lähinnä myöntymisen vuoksi ja otti pitkän kulauksen vesilasista, jonka L’or oli hänelle vaivihkaa käynyt tuomassa.
“Älä stressaa… noh, tästä”, Mexxi vakuutteli ja heilutti sormeaan edestakaisin itsensä ja Xenin välissä. “Keskity siihen, mikä tuntuu tärkeältä.”
Xen ei voinut estää itseään hymyilemästä. Hän tiesi täsmälleen, mihin hän halusi keskittyä. Siitäkin huolimatta, että hänen keskittymisen kohteensa oli karannut jo kauas välisaarien uumeniin.
♫Hyi ällöö~♫, siruneito kikatteli kiusoittelevasti, mutta hyväntuulisesti. Xenin piti jälleen kerran erikseen muistuttaa itseään osoittamaan “Ole nyt jo hiljaa” -pyyntönsä ainoastaan päänsä sisällä, eikä ääneen edessään nyt jo vähän paremmalla tuulella ruokaansa mussuttavalle toalle.
“Täytyy kyllä ihan uteliaisuudesta kysyä”, Mexxi jatkoi lyhyen ahmistauon jäljiltä, “että jos ne vahkit nyt kuitenkin joskus pistetään takaisin kaduille, niin kai teillä on joku systeemi siltä varalta, että ne sekoavat uudestaan? Eikös sellaisen kehittäminen ollut ylipäätään syy sille miksi teidät otettiin taas puolustushommiin mukaan?”
Xen nyökytteli suu täynnä ruokaa. “Vielä kehitysasteella”, hän sanoi nielaistuaan. “Se olisi Mavrahin heiniä, mutta hän pyysi saada käyttää muutaman päivän Nurukanin kanssa puuhailuun. Lupasi jatkaa kokeiluja kunhan saavat tuon juttunsa valmiiksi.”
“Eikä Nuparusta ole vieläkään kuulunut mitään?” Mexxi ihmetteli Xenin mielestä vähän merkillisen arkisella äänensävyllä.
“Ei. Kadonnut kuin taivaan tuuliin. Enkä ihan rehellisesti luota Lhikanin sanaan siitä, ettei hänelläkään muka ole mitään tietoa miehestä. Luulisi nyt, että kaupungin parasta insinööriä pitäisi joku silmäll- ah kiitos!” Xen keskeytti, kun L’or kävi nilkuttamassa kaksikolle paperia johon pyyhkiä kasvonsa. Molempien lautaset alkoivat olla tyhjiä ja ravintolayrittäjä osasi päätellä, ettei kaksikko jäisi tuijottelemaan pöytää pitkäksi aikaa.
“Kun siis…” Xen jatkoi. “Olisi helpompaa selvittää asioita jos voisi vain kysyä tyypiltä joka rakensi ne.”
“Ne?” Mexxi ihmetteli ja ojensi samalla astiansa L’orin hillittömän suuriin kouriin. “Vai tarkoitatko me?”
“Minä en tullut linjastolta”, Xen tarkensi. “Tämäkin muotoilu perustuu vain muutamiin hänen ideoistaan”, vahki heilautti kättään päänsä yläpuolelta kohti jalkojaan. Mexxi seurasi hetken Xenin elehdintää, mutta palasi pian, joskin tyytyväisesti hymähtäen takaisin vesilasinsa tyhjentämisen pariin.
“Vähän jännittävämpikin juoma kieltämättä kelpaisi”, toa lopulta tuomitsi tuoppinsa sisällön. “Mitä sanot, mennäänkö illalla katsomaan millainen meno siellä Zamor-kaistan baareissa nykyään on? Vai luuletko, että ne ovat alkaneet sulkemaan jo niitäkin?”
“Thuskhin”, Xen vastasi survottuaan kapean kallonsa täyteen saadakseen omankin lautasensa viimein tyhjäksi. “Taitaa olla Krikozikin ihan paikallisten pyörittämä paikka. Mutta minä en ole ajamassa tänään Ta-Metruun asti. Vartiovuoro yöllä, muistatko?”
Ja kyllähän Mexxi muisti, mutta hänestä oli silti hulvatonta koetella vahkin velvollisuudentuntoa. Toa oli jo useaan otteeseen päässyt todistamaan, kuinka tunnollisesti Xen hoiti Lhikanin toimistolta hänelle valuvat partiotehtävät. Hän oli aivan yhtä useasti myös todistanut, kuinka uskomattomiin ääripäihin Xen oli valmis elämänrytminsä viemään niinä päivinä, jotka olivat hänelle vapaita.
Lopulta Mexxi päätyi vain hymähtämään ymmärtäväisesti. Xeninkin lautanen oli tällä välin tyhjentynyt ja toa alkoi vaistomaisesti tekemään lähtöä.
“Joko mennään?”
“Mennään”, Xen vastasi, mutta jäi odottamaan, että Mexxi sai hattunsa mallattua takaisin päähänsä. Ennen kuin he astuivat ulos ravintolasta, he pysähtyivät tiskille kiittämään L’oria ateriasta. Mexxi jätti kasan rattaita molempien edestä kivisen tason päälle ja muistutti vielä kovaan ääneen ennen poistumistaan titaania vierailemaan lääkärin klinikalla.
“Tuota… neiti. Tulisitko käymään vielä täällä?” L’or kuitenkin kajautti ennen kuin kaksikko ehti kokonaan ulos ravintolasta. Mexxin toinen jalka oli jo kadun puolella, kun taas Xen kääntyi titaanin puoleen automaattisesti olettaen, että “neidillä” tarkoitettiin juuri häntä.
“Haittaako sinua Mexxi, jos lainaan häntä hetkeksi”, L’or vielä varmisti. Mexxi vain kohautti olkiaan ja vilkaisi Xeniä, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen.
“Eipä kai. Minä odotan ulkona”, Mexxi vahvisti toverilleen, mutta lausui Xenille vielä äänettömästi sanat “varmaankin fani”, jotka vahki vaivatta luki toan huulilta. Virnistelevä tulen toa marssi määrätietoisesti Vanhan Onun liikenteeseen, kun Xen asteli muutaman askeleen taaksepäin ja asetti itsensä nojaamaan L’orin tiskiin. Titaani vilkaisi ensin putiikkinsa ovea ja varmisti, että uusia asiakkaita ei ollut välittömästi astumassa siitä sisään. Sitten hän kumartui omalla puolellaan tiskin yläpuolelle niin, että hänen kypäränsä melkein kolahti Xeniin. Titaani madalsi ääntään, luoden vain sankonsa sisällä kaikuefektin joka sai tämän sanat kuulumaan hieman entistä paremmin.
“Kuules, en voinut olla kuulematta tuota keskusteluanne…” L’or aloitti. Xen ei sitä ihmetellyt. Hän ei varsinaisesti ollut puhunut mistään salaisesta ruokailun aikana. He olivat Mexxin kanssa kuitenkin olleet myös ravintolan ainoat asiakkaat.
“Niin kun sinä mainitsit Nuparusta”, L’or sitten jatkoi. Xenin sormet alkoivat vipattamaan tiskin reunaa vasten jännityksestä.
“Katsos, minä en kertonut ihan koko tarinaa aikaisemmin”, titaani myönsi. “Minulla on aina ollut tapana toivottaa kaikki maksavat asiakkaat tervetulleiksi. Ajan kanssa kävi sitten niin, että suurin osa vakioasiakkaistani olivat… noh… lain silmissä harmaalla alueella…”
“Siksi ne ‘soturit’ kovistelivat sinua!” Xen ymmärsi. Hän ei hyväksynyt lain omin käsiin ottaneiden matoranien tekoa, ei missään tapauksessa, mutta hän ymmärsi nyt huomattavasti paremmin, miksi he olivat ottaneet kohteekseen näennäisesti viattoman ravintolayrittäjän.
“Niin…” L’or vastasi surumielisesti. “Mutta se ei ole se, miksi kerron tästä sinulle. Katsos, kun huomioidaan asiakaskuntani, niin minä… noh, kuulen paljon asioita joita minun ei varmaan kuuluisi. Ja normaalisti minä pysyisin asiasta täysin hiljaa, mutta minä sain siitä sinun haastattelustasi heti sellaisen kuvan, että sinulla on sydän paikallaan.”
Xen olisi punastunut, jos se olisi ollut mahdollista. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta kiittää kohteliaisuudesta, kun titaani jo jatkoi kertomustaan.
“Katsopas kun vähän ennen kuin Ko-Metrussa poksui, täällä kävi syömässä porukka Le-Metrulaisia kuljettajia. Ei mitään hirveän omituista porukkaa normaalisti, mutta tällä kerralla ne vilkuilivat olkansa ylitse ihan koko ajan. Niillä oli jotain salaista menossa. Siinä sitten kun olin tuomassa heidän annoksiaan, kuulin yhden heistä mainitsevan Nuparun nimeltä.”
Kuula Xenin rinnassa suorastaan kohahteli ilosta. Valo hänen silmissään kirkastui L’orin jokaisella sanalla.
“Minne?” vahki sai kakistettua. “Minne ne kuljettajat olivat menossa?”
L’orin kypärän takana levisi tyytyväinen hymy. Hänellä oli kuin olikin vastaus Xenin kysymykseen.
“Arkeologisille kaivauksille tästä noin kymppi itään päin. Melko lähellä rannikkoa. Avasivat ne uudestaan muutama kuukausi sitten. Ovat siirtäneet kalustoa sinne siitä lähtien.”
“Hitto soikoon L’or, olet paras asia mikä minulle on tapahtunut aikoihin!” Xen huuhdahti riemusta ja jostain täydellisen typerästä syystä kiitti titaania taputtelemalla tämän kypärää kuin mitäkin lemmikkiä. Ravintolanomistaja jäi tyytyväisesti myhäillen katsomaan, kuinka vikkelä vahki säntäsi ulos hänen ravintolastaan sellaisella vauhdilla, että puljun ikkunaverhot jäivät hulmuamaan tämän perässä. Titaani lähti niine hyvineen nilkuttamaan takaisin keittiöön, jossa häntä kutsui päivän seuraava suuri haaste: tiskit.
Kadulla seisova Mexxi kuuli ainoastaan sanat “Nuparu”, “Kiire” ja “Nähdään illalla”, kun hänen ohitseen käsittämätöntä vauhtia juokseva konetyttö selitti hänelle vallitsevan tilanteen ja katosi samaa vauhtia kulman taakse kohti Vanhan Onun keskustaa. Häkeltynyt ja täydellä vatsalla varustettu toa ei edes harkinnut lähtevänsä vahkin perään, sen sijaan hän vain työnsi hattua hieman syvemmälle päähänsä. Valtavan annoskoon väsyttämä toa huokaisi syvään, kurkkasi pikaisesti kulman taakse varmistuakseen siitä, että Xen oli varmasti tarpeeksi kaukana ja lähti sitten talsimaan takaisin L’orin ravintolan ovelle. Tiuku helähti jälleen tulen toan astuessa sisään. L’or odotti häntä jo tiskin takana, kasteltu tiskirätti olkapanssarinsa päällä leväten.
“Ja hän ei muka epäillyt yhtään mitään?” Mexxi ihmetteli. Titaani tiskin takana painoi nappia tason pohjasta ja mekanisoidut sälekaihtimet sulkeutuivat pimentäen ravintolan mahdollisilta ulkopuolisilta tarkkailijoilta.
“Kai sinä näit, millaisella vauhdilla hän pinkoi ulos täältä?” L’or huomautti tyytyväisenä. “Tyttö on aivan yhtä hyväuskoinen, kuin toa-ystäväsikin. Tosin… ensi kerralla kun tahdot vuotaa valtionsalaisuuksia, niin saat tehdä sen itse. Minä olen työntänyt kaulaani ulos viime aikoina paljon enemmän kuin on turvallista.”
“Sinä tiedät etten voi!” Mexxi ähkäisi. “Minulta on mennyt vuosia päästä taas näin lähelle Dumea. Kumman luulet merkkaavan Varjotulle enemmän? Agentti Metru Nuin ytimessä vai agentti ruokapalvelulla?”
“Särjet sydämeni”, L’or puhisi ja risti valtavat kätensä. “Luuletko, että tyttö saa mitään selville?”
“En minä tiedä”, Mexxi pudisteli päätään. “Mutta hänellä on siihen parhaat mahdollisuudet. Hän nyt kuitenkin on toa Nizin tytär ja kaikkea.”
“Mutta jos tämäkin vetää vesiperän niin meidän täytyy alkaa pohtimaan sitä, kuinka kerromme Varjotulle, että hänen kauan odottamat vahkinsa saattavat olla liian epävakaita kenttäkäyttöön”, L’or mutisi pessimistisenä. “Purifierin temppu eteläsaarilla suuttutti häntä jo ihan tarpeeksi. Jos se hammaskasa on vielä jotenkin kontrollissa vahkeista…”
“Niin me turvaudumme muihin vaihtoehtoihin”, Mexxi vakuutti. “Mutta katsotaan nyt. Minulla on täysi luotto Xenin salapoliisikykyihin. Tyttö on välkky silloin, kun tilanne sitä vaatii.”
“Et kai sinä vanha eukko ole alkanut kiintymään?” L’or naljaili. Mexxi pyöritteli silmiään puolustuksekseen.
“Kiintynyt? En. Mutta olisi hullua olla myöntämättä, että jos Metru Nuilla olisi enemmän hänen kaltaisiaan, meidän kummankaan ei välttämättä tarvitsisi olla täällä.”
L’or myöntyi toa-ystävänsä huomioon vammautunutta jalkaansa huomaamattaan edestakaisin heijaten.
“Noh, kunhan vain löytäisi jotain ja nopeasti”, titaani jatkoi. “On vain ajan kysymys, että joko Naho tai Lhikan keksii, että vuoto Nuparun sijainnista on sinulta peräisin. Se, tai jokin muu odottamaton pakottaa meidät pois tältä saarelta.”
“Odottamattomista puheenollen”, Mexxi keskeytti. “Missä se Hullu oikein liikkuu? Olisi kiva olla hiljalleen varma siitä, että hän ei ole tulossa tänne riehumaan.”
“En usko”, L’or vahvisti ja kaiveli epäkäytännöllisen suurikokoisen pitkän matkan kommunikaattorin rautaessunsa alta. “Nähty viimeksi Ota-Metrussa yhden insinöörin luota. Jos pitäisi arvata niin harjoittaa varmaan jotain asekauppaa.”
Mexxi huokaisi helpotuksesta. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi jo valmiiksi jännittävään kaksoiselämäänsä, oli Xenin sotahullu isäukko, joka kaikkien raporttien perusteella oli mobilisoitumassa täysimittaiseen sotaan. Varjotun ohjeet vanhan petturin suhteen olivat kuitenkin selvät. Killjoyta ei tullut toistaiseksi provosoida. Epäilemättä Odinan ruhtinas halusi ensin nähdä hoitaisivatko tämän polttavimmat ongelmat ensin toinen toisensa.
L’or tuijotteli hetken ajatuksiinsa uppoutunutta työpariaan, mutta päätti nopeasti, että hänen totta tosiaan pitäisi hoitaa tiskit pois alta. Peiteoperaatio tai ei, titaani oli vannoutunut pitämään yritystoimintansa jouhevana ja kannattavana.
Nopeiden hyvästien, ja L’oria odottavasta lääkäreireissusta vielä kerran muistuttamisen jälkeen Mexxikin asteli takaisin kadulle, jossa laskemaan alkaneiden aurinkojen sivuoireena myös ulkona liikkuva väki oli alkanut hiljalleen vähenemään. Autoaan kohti talsiessaan Mexxi yllätti itsensäkin siitä, kuinka pahoillaan hän oli, että hän ja L’or olivat joutuneet lähettämään Xenin Nuparun jäljille juuri tänä iltana. Tulen toa päätti joka tapauksessa jatkaa matkaansa kohti Ta-Metrun alkavaa iltaelämää. Hän vain vilpittömästi toivoi, että hänellä olisi ollut sinne bilehile-vahki seuralaisenaan.
Ravintolan sisällä L’or napsautti liikkeensä sälekaihtimet takaisin auki ja poistui sitten sivummalle, jossa tiskivesi oli tekeytynyt hänen ja Mexxin lyhyen keskustelun ajan. Jalkaansa vähän väliä arasteleva titaani toivoi vilpittömästi, että Xenin tutkimusmatka tuottaisi tulosta. Hän ei tahtonut ajatella Varjotun reaktiota siihen, että hän ja Mexxi raportoisivat hänelle taas tyhjin käsin.
Fer ja Rar molemmat pomppasivat säikähdyksestä, kun luonnottoman nopeasti pinkova vahki räjähti heidän pajaansa sisälle ja hyppäsi sanoitta pyöränsä selkään. Rar ehti juuri ja juuri irroittaa polttoaineletkun menopelistä, kun Xen kaahasi jo hirmuista vauhtia ulos kohti Onu-Metrun tasaista joutomaata. Kaksikon hämmennys kuitenkin vaihtui hyvin nopeasti hymyyn, kun Xen ulos ajaessaan kiitti mekaanikkoja lentosuukolla.
Tuuli korvissaan humisten Xen otti suunnakseen sen ainoan kaivauksen, jonka hän L’orin kuvauksen perusteella tunnisti. Ajomatka itsessään ei kestänyt pitkään, mutta siinä vaiheessa kun Vanhan Onun valot alkoivat juuri ja juuri katoamaan joutomaan pölyn sekaan, joutui vahki hidastamaan vauhtiaan merkittävästi. Kivisessä maastossa kaikki näytti samalta, eikä matoranien käsillä kaivettuja tunneleita juurikaan pystynyt erottamaan luonnollisista. Lopulta, muutaman minuutin päättömän kaartelun jälkeen, Xen huomasi maassa muita huomattavasti tuoreemman, telaketjuilla varustetun työkoneen jättämät urat. Niitä seuraamalla loppumatka taittui huomattavasti joutuisammin. Ura oli tarpeeksi iso, että Xenin zakazlainen saastesaatana mahtui ajamaan leikiten sen sisällä.
Jäljet päättyivät lopulta sinne, missä tasainen maastokin loppui. Rannikkoa kohti kulkiessa Onu-Metrunkin maasto muuttui kallioisemmaksi ja epätasaisemmaksi. Lopullinen paikka oli helppo löytää, koska rantatörmän liepeille oltiin jätetty useita tyhjiä kontteja, joiden sisältö oltiin jo siirretty kaivauksille.
Xen jätti pyöränsä kahden kontin väliin niin, että se ei ollut ensimmäinen asia, johon mahdollisten tarkkailijoiden silmät osuisivat. Riski tosin oli pieni jo valmiiksi, sillä läheisen jyrkänteen kylkeen kaivattu ammottava sileä aukko keräsi varmasti kaikki mahdolliset katseet. Kymmenisen metriä korkea ja vähintään yhtä leveä aukeama oli täysin pimeä. Ainuttakaan valokiveä ei oltu uhrattu siihen, että sen sisälle olisi helpompaa nähdä.
Kun Xen hitaasti lähestyi aukkoa, saattoi sileässä kivessä aukon ympärillä huomata valtavan määrän matorania puhuvalle tai lukevalle tuntemattomia riimuja. Nuparun löytäminen ainoana asiana mielessään, Xen ei edes pysähtynyt pohtimaan vieraan tekstin merkitystä kaupungissa, joka oli näennäisen aina asuttanut pelkkiä matoraneja.
Syvyyksiä kohti viettävän aukon edessä seisova vahki pysähtyi vasta nyt pohtimaan, mitä hän oli edes tekemässä. Hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, mihin hän oli oikein kävelemässä. Olivatko Nuparun kaapanneet rahtaajat aseistettuja? Kenen tai minkä toimesta kaivuuoperaatio oltiin herätetty, ja oliko Xenillä toimilupaa asettua heitä vastaan? Vahki kirosi jo nyt ääneen sitä, että hän oli vain jättänyt Mexxin jälkeen sen sijaan, että olisi odottanut tämän mukaan matkaan. Xenin äkkipikaisuus oli jälleen tullut puraisemaan häntä metallisesta kankustaan.
“Typerä tyttö… sinä luuttusit Sarajilla lattiaa, kai sinä nyt hitto soikoon pari matorania päihität”, Xen psyykkasi itseään samalla, kun hän sytytti kolme särähtelevää ioniterää oikeaan käteensä saadakseen edes hieman valoa pimeyteen. Laskemaan päin olevat kaksoisauringotkaan eivät enää häntä valollaan auttaneet. Paikkaa etsiessään päivä oli alkanut kääntymään jo loppusyksyiseksi pimeäksi illaksi.
Jyrkästi alaspäin viettävää tunnelia seuratessaan Xen havahtui ensimmäiseksi sen seinien merkilliseen, hitaaseen muutokseen. Tumman kiven alta paljastui koko ajan hieman enemmän valkoista, paljon sileämpää materiaalia, joka oli aivan samalla tavalla riimujen peittämä kuin kivi sitä ennenkin. Xen ei kuitenkaan huomannut, kuinka merkistö kahden materiaalin välillä oli huomattavan erilaista. Hän oli jo siirtynyt pohtimaan, kuinka syvälle hän oli oikein astelemassa. Näennäisesti loputtomiin jatkuva luotisuora tunneli ei näyttänyt edes omistavan päätepistettä.
Vahkin matka kesti vielä useita minuutteja, kunnes merkillinen tunne hänen rinnassaan sai hänet pysähtymään. Nyt hän viimein aisti jotain kaukana edessäpäin. Hän päätteli olevansa paljon jopa Mustan Käden tutkikohtaa syvemmällä, jos hän ei ollut tunnistanut elämän merkkejä pinnalta käsin lainkaan. Yksi asia tunteessa sai hänet kuitenkin hämmentymään. Syvyyksissä sijaitsi sieluja suorastaan kuhisemalla. Useita kymmeniä, jos Xenin eldaveren juonteet oikein tulkitsi. Kuinka suurta operaatiota tunneleissa oikein pyöritettiin ja kuinka montaa vastaan Xen joutuisi taistelemaan?
Vahki laittoi askelta toisensa eteen entistä ripeämmin, eikä aikaakaan, kun hänen edestään alkoi viimein kajastamaan valoa. Hän kevensi askeltaan sen verran, että hänen läsnäolonsa ei kuuluisi aivan ilmiselvästi, mutta kiihdytti tahtiaan silti miltei juoksunopeuteen. Vahkin vasemmankin käden ioniterät syttyivät, eivätkä enää valaisun vuoksi. Hän ei hyökkäisi ensin, mutta hän tahtoi silti olla valmis siltä varalta, että hänen saapumiseensa suhtauduttaisiin vihamielisesti.
Enää muutama metri. Edestäpäin kajastava valo alkoi olla suorastaan sokaiseva, mutta Xenin silmät tottuivat siihen nopeasti. Viimeiset alaspäin viettävät askeleet otettuaan hän saapui viimein tasaiselle, kiiltävälle maalle. Nyrkit tiukasti puristuksessa hän loikkasi leveästä, selvästi koneellisesti kaiverretusta aukeamasta sisään ja pysähtyi välittömästi niille sijoilleen. Siinä, mitä Xen näki, ei olisi kuulunut olla mitään merkillistä, mutta se ei silti ollut edes käynyt hänen mielessään. Pahinta mahdollista skenaariota pelätessään hän ei koskaan ollut pohtinut, että entä jos kyseessä oli kuitenkin vain ihan tavallisesta arkeologisesta kaivauksesta.
Ja niinhän se oli. Tolppien nokkaan nostettujen valokivien seassa asteli suuri määrä lähinnä Onu-Metrun ja Po-Metrun kansalaisia työliivit ja kypärät päässään. Valtava kaiverrettu halli oli tarpeeksi korkea, että yksi sen sivuista oltiin täytetty vieri viereen pystytetyistä korkeista teltoista. Toinen puoli taas oli täynnä nyt jo sammutettuja ajettavia työkoneita, joista suurin osa näytti olevan tarkoitettu kaivamiseen. Siellä täällä päivän osalta tavaroitaan purkavien kansalaisten seassa näkyi ga-matoraneja kansiot kainalossa, yliopiston rintamerkit sydänkiven vasemmalla puolella hohtaen.
Ja aivan hallin perällä, suurikokoisen rapujalkaisen työkoneen päällä, ärjyi käskyjä oranssikasvoinen Onu-Matoran, jonka kuka tahansa Metru Nuilla asuva olisi tunnistanut välittömästi. Kukaan ei uhannut Nuparua aseella, eikä hän selvästikään ollut sidottu koneeseen vangiksikaan. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Metru Nuin insinöörien kirkkain tähti oli paikalla aivan omasta tahdostaan. Tämän ymmärrettyään Xen viimein sammutti ioniteränsä, ennen kuin joku ehtisi huomata hänen alkuperäiset aikeensa.
Yhä pyörällä päästään, mutta samalla helpottuneena, Xen alkoi astelemaan halki syvyyteen kaiverretun hallin. Suurin osa tavaroitaan telttoihin kuljettelevista työläisistä ei edes tietoisesti huomioinut heidän lävitseen marssivaa vahkia. Ne jotka huomasivat, korkeintaan kohauttivat olkiaan. Yksi onu-matoran supatti työparilleen jotain siitä, kuinka jatkuvat tarkastukset alkoivat jo kyllästyttämään.
Xen pysähtyi vasta suurikokoisimman työkoneen juureen saavuttuaan. Häntä itseäänkin korkeamman laitteen koukkumaisissa kourissa oli puoliksi seinästä irronnut valkoinen, riimujen peittämä kappale. Päätellen siitä, että puolet kappaleesta oli yhä seinässä kiinni, hän päätteli, että sen irrottamisessa oli tullut vaikeuksia ja että ne vaikeudet osaltaan olivat syy sille, miksi koneen päällä puhiseva Nuparu oli niin huonolla tuulella.
“Ja hitto soikoon jos minä joudun huomennakin kuuntelemaan tuota nitinää niin lähetän sinut suoraan takaisin kouluun”, käheä-ääninen työnjohtaja ärjähteli. Tämän oranssi Pakari oli kääntynyt vinoon vihamielisen puheenvuoron aikana. Nöyränä läksytystä kuunteleva po-matoran lähti sanaakaan sanomatta lampsimaan pois paikalta. Xen jäi katsomaan surumielisen työläisen poistumista hetkeksi, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti taas Nuparuun, joka kuumeisesti pohti kuinka tämä saisi laatan irti seinästä vahingoittamatta sitä. Xen olisi halunnut ehdottaa, että varmaankin millä tahansa muulla keinolla, kuin valtavaa epähienovaraista työkonetta käyttämällä, mutta sen sijaan hän päätti vain tervehtiä.
“Tuota… hei. Olisiko sinulla pieni hetki?”
Nuparu vilkaisi alas niin pieneksi hetkeksi, että hän ei ehtinyt rekisteröimään, mitä edes katsoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan ja tajusi, että se oli tosiaankin vahki, joka häntä puhutteli. Mielenkiintonsa mahdollisimman tehokkaasti peittäen hän käänsi katseensa takaisin työhönsä.
“Ei minulla ole koskaan pientä hetkeä”, hän sitten lausui tympääntyneenä. “Minä arvaan. Tämä on taas yksi niistä Dumen tarkastuksista. Voit lähteä kuule suoraan takaisin ja kertoa sille puupääpapille, että minulla on parempaakin tekemistä, kuin kirjoitella raportteja joka samperin asiasta. Etkö sinä näe, että minä teen täällä vielä töitä, vaikka päivä on jo päättynyt!”
Xenin tähänastinen ajatusketju pirstoutui olemattomiin Nuparun tympääntyneen purkauksen seurauksena. Vahkin piti hetki käsitellä mielessään, mitä hän oli juuri saanut tietää. Lopulta hän näki matoranin valituksessa raon, jota käyttää hyödykseen.
“Niinhän se on, niinhän se on”, Xen sanoi äänensävyllä, joka muistutti häntä siitä tyylistä, millä Metru Nuin tv-aseman virkailija oli tervehtinyt häntä imelästi noin viikkoa takaperin. “Mutta kyllähän sinä Dumen tiedät. Kontrollifriikki ja sillä tapaa… olen tiedätkös kanssasi ihan samaa mieltä, että ei sinun niitä raportteja edes kuuluisi kirjoittaa.”
Nuparu käänsi katseensa viimein kunnolla työstään Xeniin, hämmentyneenä siitä, kuinka myötätuntoisen vastaanoton hän sai.
“Kenraali Xen, Musta Käsi”, vahki sitten ojensi mustaa kättään, vain jotta Nuparu saattoi olla tarttumatta siihen.
“Vai että ihan Musta Käsi”, insinööri tuhahti ja kääntyi tylysti takaisin työkoneensa kojelaudan tutkimiseen. “No se selittääkin. Sinun edeltäjäsi vihasi paperityötä melkein yhtä paljon kuin minäkin.”
“Niin, noh siksi minä vähän tuuminkin”, Xen jatkoi jättäen taitavasti huomiotta maininnan hänen isästään, “että minä kyllä ihan mielelläni menen takaisin toimistooni ja kerron, että täällä on edetty hyvä tahtia ja että raportti ei ole tällä kertaa tarpeen.”
Nuparu hymähti miltei olematon hippunen tyytyväisyyttä äänessään. “Minusta tuntuu, että sinä kerrot minulle vain täsmälleen, mitä minä haluan kuulla. Mikä tässä on jujuna? Vai onko tämä Dumen tökerö tapa testata työmotivaatiotani?”
“Ei puhuta edes Dumesta!” Xen parahti jatkaen taitavasti luomaansa valhetta, “Minä en ihan oikeasti tahdo kiusata teitä enempää kuin on tarpeen. Mutta nyt kun asian mainitsit, niin…”
“Niin?” Nuparu tuhahti tyytymättömästi.
“Minä teen erästä tutkimusta. Sukututkimusta, jos ollaan ihan tarkkoina. Ja jos olen oikein ymmärtänyt niin sinähän meidät olet luonut..”
“Niin olen!” Nuparu julisti ylpeänä. “Ja tämä kaupunki sietäisi muistaa, että nämä viime aikojen ohjelmointivirheet ja muut amatöörimäiset ongelmat eivät ole minun suunnittelutyöni vika, vaan niiden näpertelijöiden jotka sittemmin ovat teidät huostaan ottaneet! Vaikka sinä taidatkin olla niitä yksityisesti tuotettuja, kun puhekin noin luistaa.”
“Niin, kyllä”, Xen myönsi. “Mutta katsos, sitähän minäkin tällä tutkimuksellani yritän todistaa! Että ei se vika rungossa ole, vaan siinä mitä niihin asennettiin. Jos te suostuisitte vastaamaan edes muutamaan kysymykseen niin siitä olisi hurja apu. Ja tiedä vaikka Metru Nuin väki oppisi arvostamaan samalla työtäsikin enemmän. Ei tarvitsisi arvoisesi työnjohtajan piileskellä maan alla kansan reaktiota peläten.”
Insinöörin hiljeneminen kertoi vahkille tämän olleen oikeassa teoriassaan siitä, miksi Nuparu oli kaivauksille ylipäätään linnoittautunut. Edellisten viikkojen tapahtumia pohtiessa ei ollut lainkaan kohtuutonta olettaa, että kaupungin vahvimman puolustuksen menettämisestä juontaisi epäreiluja syytöksiä niitä kehitellyttä matorania kohtaan.
Nuparu taasen pohti pohtimistaan. Oransseilta kasvoilta paistoi kahden hyvin eri tunteen taistelu. Jääräpäisen työnjohtajan ylpeys vei kuitenkin voiton. Matoran hyppäsi työkoneensa selästä yhdellä ikäisekseen yllättävän ketterällä loikalla. Keskustelun asetelma muuttui välittömästi, kun Nuparua monin verroin pidempi Xen joutuikin katsomaan keskustelukumppaniaan alaspäin.
“Hyvä on”, Nuparu ärjähti ja lähti määrätietoisesti astelemaan poispäin. “Jatketaan teltassani, mutta puhukin sitten nopeasti! Minulla ei ole koko iltaa aikaa.”
Xen tuuletti niin pienesti kuin osasi puhisevan matoranin takana ja lähti seuraamaan tätä kaivauksien teltoista ilmiselvästi suurimmalle. Vahkin mielen perukoilla kalvoi jo pieni huoli siitä, mitä tapahtuisi, kun Lhikan tai Naho saisi tietää, että hän oli esittäytynyt olevansa Dumen asioilla, mutta samaan aikaan häntä myös vihastutti se, että Naho oli valehdellut hänelle päin naamaa, kun hän oli väittänyt, ettei tiennyt mitään Nuparun sijainnista. Olipa syy tälle ollut mikä tahansa, Xenistä oli alkanut taas tuntumaan siltä, ettei Metru Nui luottanut häneen tippaakaan. Tunne oli myös jokaisen takaiskun sattuessa alkanut olemaan enemmän molemminpuolinen.
Nuparu sujahti rivakasti keltaisen telttansa ovista sisään ja Xen kumartui hänen perässään. Vahkin onneksi työnjohtajan teltta oli niin korkea, että hän saattoi suoristaa selkänsä sisälle päästyään.
Xenin ei tarvinnut tutkia kankaisen asumuksen sisältöä kauaa ymmärtääkseen, että insinööri oli asunut siellä jo melkoisen tovin. Nurkkaan, työpöydän taakse ahdetun sängyn lisäksi teltan seinät oli käytännössä katsoen vuorattu hyllyillä ja lasiovisilla kaapeilla, joiden sisällä epäilemättä lepäsi koko matoranin maallinen omaisuus. Teltan lattia taas oli täynnä erilaisia työkoneiden palasia ja osia. Ja vaikka Nuparu itse onnistui loikkimaan niiden väleistä työpöytänsä ääreen, joutui Xen tyytymään pieneen jakkaraan puolivälissä huonetta. Vaikka teltta oli yhtä yhtenäistä tilaa, täytyi vahkin silti myöntää itselleen, että matoran oli onnistunut tekemään siitä hämmentävällä tavalla kodikkaan. Monella tapaa se ehkä muistutti häntä hassun selakhitädin pajasta kotonaan ajalta ennen sodan päättymistä.
“Minä sitten työskentelen samalla”, Nuparu julisti alas istuttuaan. Insinöörin pöydällä oli kaksi puoliksi purettua pientä dynamoa, joiden pariin hän välittömästi uppoutui. Xen vain nyökkäsi ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän oletti, että hän sai aloittaa.
“Niin tosiaan… vahkeistahan minä olin kysymässä”, Xen aloitti.
“Niin, niin sinä sanoit”, Nuparu tiuskaisi. Xen yritti epätoivoisesti pitää ajatuksensa kasassa hankalasti haastettavan matoranin seurassa. Hän oli ollut niin keskittynyt Nuparun löytämiseen, ettei hän koskaan ollut ehtinyt pohtimaan, mitä hän täsmälleen kysyisi, jos hän insinöörin joskus oikeasti löytäisi.
“Se vahkien torni Ta-Metrussa”, Xen sai sitten viimein ajatusketjunsa kulkemaan. “Oletko sinä tietoinen siitä, että niiden tekoäly ei oikeasti sijaitse siellä?”
“Olen”, Nuparu vastasi napakasti samalla, kun aloitti kahden kuparinauhan toisiinsa juottamisen.
“Miksi?” Xen passiivis-aggressiivisesti jatkoi samalla napakkuudella, jolla Nuparu oli hänelle vastannut.
“No sodan vuoksi tietenkin. Yksi taktinen isku ja suurin osa Metru Nuin puolustuksesta olisi vain sammunut. Se siirrettiin piiloon, eivätkä ne kertoneet edes minulle, että minne.”
Xen muisti miltei valokuvantarkasti tutkimusretkensä vahkien komentotorniin ja päätelmä, jonka he olivat Mavrahin kanssa siitä tehneet oli, että tekoälyhuone oli aivan liian karsittu ollakseen voinut koskaan olla toiminnassa. Codykin oli vannonut sen nimeen, että mitään tekoälyä ei koskaan ollut olemassakaan. Oli kuitenkin täysin mahdollista, että Nuparu ei itsekään ollut asiasta tarpeeksi tietoinen.
“No entäs ennen sotaa?” Xen sitten johdatteli. “Miten se tekoäly toimi silloin, kun se ensi kertaa asennettiin?”
“Tyttö”, Nuparu ärähti olemattoman kärsivällisyytensä jo kaikotessa. “Jos kaikki sinun kysymyksesi liittyvät siihen tekoälyyn niin tuhlaat aikaasi. Minä suunnittelin ja rakensin rungot ja teidän väki lupasi hoitaa loput. Jos seuraava kysymyksesi ei liity jotenkin minun työhöni niin passitan sinut suoraan takaisin pinnalle.”
Xenin jahtaama juonne ei selvästikään ollut hedelmällinen. Seuraavia sanojaan hän mietti tarkkaan. Insinöörin kireitä aivorattaita piti selvästi ensin voidella.
“No siinä tapauksessa… ööh, kertoisitko hieman muotoiluun liittyvistä päätöksistä? Erityisesti minua kiinnostaa mistä sait inspiraation… tähän kalloon”, Xen hyödynsi omia murheitaan ja naputteli sormella otsaansa. Tämä aihe kiinnosti insinööriä selvästi enemmän, sillä tämä nosti tällä kertaa katseensa hetkeksi Xeniin. Tämän jälkeen Nuparu osoitti kohti yhtä lasikaappiaan telttansa oikealla reunalla. Xen ymmärsi vinkin ja nousi pystyyn. Tavarameren ylitse harppominen vei häneltä kuitenkin kiusallisen pitkän tovin.
“Ylin hylly”, Nupari tuhahti. “Äläkä edes kuvittele avaavasi niitä ovia. Se on mittaamattoman arvokas enkä tahdo, että edes hengität sen läheisyydessä.”
Teltan kehno valaisu esti Xeniä aluksi näkemästä kunnolla, mitä Nuparu vitriinissä edes säilytti. Hänen onnekseen jompi kumpi hänen vanhemmistaan oli ollut tarpeeksi älykäs lisätäkseen useita tarkentavia ominaisuuksia hänen silmiinsä. Häneltä ei kestänyt montaakaan sekuntia tarkentaa hyllyn sisältöön.
Suurimmaksi osaksi kaapissa oli erilaisia laattoja jalustoilla, tunnustuksia monista saavutuksista Metru Nuin monilta eri toimijoilta. Seassa oli myös muutama sodan jäljiltä jaettu mitali, joissa ylistettiin Nuparun äärimmäistä työpanosta siviilitoiminnan hyväksi. Mutta aivan ylimmällä hyllyllä oli totta tosiaan jotain, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Xenin ruumista.
♫No mutta katsohan tuota, tyttöseni~♫, siruneito lausui äänellä, jollaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Imelyys ja ällöys loistivat poissaolollaan, kun neito sekä Xen samoilla silmillä tuijottivat Nuparun kallisarvoisinta aarretta.
Se ei näyttänyt jäljennökseltä, sillä sen pinta näytti täsmälleen siltä miltä sen kuuluikin. Xenin useat pitkät vuoden Mustan Käden kirjaston kanssa olivat opettaneet hänelle melkoisen monta asiaa xialaisten anatomiasta, täten myös sen, miltä näiden luusto näytti. Silti, merkillistä kyllä, Xen tunsi kuin hän olisi katsonut peiliin. Vortixxin irtonainen kallo, ilmiselvästi naisen, tuijotti häntä tyhjällä katseellaan. Kaikkina niinä kertoina kun Xen oli kiroillut siitä, kuinka paljon hän näytti koillissakaran liskolta, hänellä ei ollut edes käynyt mielessä vaihtoehto, että se olisi täysin tarkoituksellista.
“Ajattelin, että se sopisi aika hyvin. Ilmiselvästi se ei ole yhden suhde yhteen mallinnos, mutta muutaman asian kanssa pidin huolta, että yksityiskohdat siirtyvät täsmällisesti. Nuo sinunkin leuan muotosi ja oikeastaan silmätkin periytyvät häneltä aika tarkkaan”, Nuparu selitti selvästi ylpeänä muotoilutyöstään. Xenin silmien tarkennusominaisuus aiheutti sen, että hän ei enää nähnyt omaa kuvajaistaan ulkopuolelta pölyisistä lasiovista, mutta yhdennäköisyys oli silti suorastaan käsittämätön.
“Kuka hän on?” Xen osasi ainoastaan kysyä. Hän ei odottanut Nuparulla olevan vastausta. Siksi vahki yllättyikin, kun matoranilla oli vastaus valmiina.
“Adorium Selecius”, insinööri julisti. “Äläkä kysy kuinka sain sen. Se on liian pitkä tarina tälle illalle.”
“Tuttu nimi”, Xen vastasi yhä lumoutuneena näkemästään. Oli, kuin hän olisi yllättäen törmännyt kolmanteen kadonneeseen vanhempaan, jolta oli perinyt paljon kahta muuta konkreettisempaa. Tavallaan Xenistä tuntui kuin hän tuijottaisi jotain äärettömän merkityksellistä. Samaan aikaan hän myös tyynnytteli itseään ja vakuutti mielessään, että hän varmastikin vain suurenteli asioita. Mutta tieto siitä että hänen oman päänsä muotoilu juonsi johonkin muualle kuin satunnaisiin insinöörin oikkuihin sai hänet ihan vähän vähemmän harmistuneeksi omasta ulkonäöstään.
Nuparu taas oli melkein kommentoimassa siitä, kuinka Xenin oli täytynyt asua kiven alla, jos nimi ei välittömästi vääntänyt hänestä ulos suurempaa reaktiota. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt sylkäistä sanottavaansa, kun Xen oli jo napsahtanut irti ajatuksistaan.
“Tämä on erinomainen lisä tutkimukseeni!” Xen jatkoi valhettaan vilpittömästi kiitollisen kuuloisena. “Oikeastaan minua kiinnostaa vain yksi asia enää, jos sinua ei haittaa että kaivelen vähän rakentajani entisten kollegoiden historiaa.”
Xen sai vastaukseksi murahduksen, joka ei täysin tyrmännyt hänen ehdotustaan. Vahki oli tiennyt oikean kysymyksen siitä hetkestä lähtien kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei Nuparu tiennyt konepoliisien väitetystä tekoälystä mitään.
“Mitä sinä osaat kertoa minulle Ficuksesta?” Xen paukautti. Hän näki välittömästi reaktion Nuparun sormista. Matoran puristi juottovälineitään huomattavasti aikaisempaa tiukemmin. Muuten insinööri osasi peittää järkytyksensä todella vakuuttavasti. Xenin tarkkaavaista katsetta hän ei kuitenkaan onnistunut huijaamaan.
“Miten niin? En mitään”, Nuparu sitten töksäytti. “Tai no, vähän. Mutta en mitään, mitä et jo tietäisi”, hän sitten kiirehti korjaamaan, ettei kuulostaisi niin ilmiselvän puolustelevalta. Mutta Xen tiesi jo osuneensa oikeaan hermoon.
“Tekö ette sitten koskaan työskennelleet yhdessä?” vahki ihmetteli pakotettuaan itselleen ällöttävän naiivin sävyn.
♫Vanha setä on nalkissa~♫ siruneito riemastui. ♫Hyvin tehty, uuuuuuh!~♫
Nuparu naputteli vapaalla kädellään hermostuneesti pöytänsä reunaa. Tätä aihetta hän ei halunnut käsitellä, mutta ei lainkaan niistä syistä, mistä kädet ristissä huoneen keskellä odottava Xen oletti.
“Katsos nyt, minä en työskennellyt koskaan Mustan Käden väen kanssa. Minä olen Suuren Kaupungin mies. Olen aina ollut.”
“Vai niin”, Xen myöntyi. “Mutta tiesit kuitenkin kuka Ficus oli? Tämä on hyvin tärkeää, arvon työnjohtaja.”
Selvästi vaivaantunut Nuparu laski lopulta juottovälineet käsistään ja työnsi työstämänsä dynamon surutta sivummalle. Kasvot oranssilla Pakarilla lukkiutuivat Xenin omiin, Tulinoidalta perittyihin.
“Kun… hän oli vähän merkillinen”, hän sitten myönsi. Xen kohotti näkyvästi kulmiaan rohkaisten insinööriä jatkamaan.
“Kuten sanoin, en koskaan oikeasti työskennellyt Mustan Käden kanssa. Mitä nyt Nurukanin kanssa vaihdoimme silloin tällöin pari sanaa. Mutta ennen sitä, ennen teidän outoa kerhoanne… minä toimin tovin Ficuksen… fysiatrina.”
“Sinä olit fysiatri?” Xen möläytti ääneen sävyllä, joka oli vähän liikaa hänen omansa ja liian vähän sen sukututkimusta tekevän roolihahmon, jonka hän oli spontaanisti luonut.
“Moni insinööreistä aloittaa terveydenhuollon puolelta”, Nuparu puolustautui. “Niin minäkin, joskin siitä on aikaa. Hyvin kauan aikaa.”
“Ja Ficus oli… potilaasi?” Xen toivoi tarkennusta.
“Oli”, Nuparu myönsi, “Hänellä oli paljon sellaisia pyyntöjä joita en olisi mielelläni toteuttanut.”
Xenin läpitunkeva tuijotus oli saanut Nuparun täysin otteeseensa. Matoralainen tiesi itsekin, ettei hän enää voinut lopettaa. Maakansalaiselle perinteiset maneerit olivat juurtuneet hänessä syvälle, vaikka hän ei niitä mielellään päästänytkään valloilleen. Hän oli alkanut kertomaan tarinaa, joten hän kertoisi sen myös loppuun, ärsyttipä utelias vahkineito häntä miten paljon tahansa.
“Yleensä kun joku tuli luokseni vaikkapa temppuilevan jalan kanssa niin minä operoin uudet mutterit niveliin tai esimerkiksi viilasin uusiksi sellaiset lovet joihin haarniskat eivät enää kunnolla asettuneet. Mutta Ficus… kun Ficus saapui jalkavaivan kanssa, hän…”
“Niin?” Xen nyt vuorostaan tivasi.
“… hän halusi vaihtaa koko jalan.”
“Ja?” Xen ihmetteli miksi Nuparu oli niin poissa tolaltaan. Insinööriltä kesti hetki tajuta, miksi vahkin reaktio oli niin vaisu.
“Sinä et ymmärrä. Sinä olet kone ja voit vaihtaa ruumiinosiasi ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta jos minä revin potilaalta jalan kokonaan irti pieni palanen hänestä on ikuisesti poissa. Kudosta, verta. Sellaisia asioita joita ei noin vain korvata.”
Xen ymmärsi suurin piirtein, mitä insinööri tarkoitti. Ensimmäistä kertaa koskaan hänen isänsä karmaiseva tila vieraili hänen mielessään. Kuinka paljon itsestään hän oli mahtanut menettää?”
“Ja minä vaihdoin”, Nuparu jatkoi välittämättä siitä, että Xen ei pieneen hetkeen ollut täysin läsnä. “En vain jalkaa. Enkä vain kerran. Minä operoin häntä tavoilla joita en tahdo kuvailla ja pahinta on, että hän tuntui nauttivan siitä.”
Xen ei tiennyt, kuinka muutos tiedettä rakastavasta matoranista Codyn kuvailemaksi lihahirviöksi oikein tapahtui, mutta hän oli varma, että jokin Nuparun kertomuksessa oli johdattamassa häntä oikeille jäljille.
“Ja se mikä siinä oli merkillisintä…” insinööri pohti kenties ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. “Olen melko varma, että hän oli tehnyt sitä joskus aikaisemminkin. Osa hänestä oli vanhaa, todella vanhaa. Mutta osa… en tiedä. En ole aivan varma kuinka paljon Ficus oli Ficus. Edes silloin vuosia sitten.”
Monikin sana Nuparun selityksessä herätti Xenin mielenkiinnon. Matoran oli paljastanut paljon enemmän kuin oli varmasti tarkoittanut.
“Eli sinä tiedät kumminkin, mitä hänelle tapahtui”, Xen tarttui parhaaseen johtolankaansa. Nuparun ilmeestä pystyi välittömästi päättelemään, että tämä tiesi puhuneensa ohi suunsa.
“Dumelle työskennellessä kuulee paljon”, hän lopulta myönsi. “Luuletko minun piileskelevän täällä vain omasta tahdostani, tyttö? Turaga on täysin tietoinen kaupunkiamme uhkaavista voimista, eikä hän ole menettämässä suosikki-insinööriään kasalle lihaa, jos tämä vaikka päättää tulla siivoamaan menneisyyttään.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. Päivä päivältä näytti selkeämmältä, että suurin osa hänelle tutusta väestä tiesi enemmän kuin kertoi. Ko-Metrun tapahtumien jälkeen hän oli ollut vielä varma olleensa mysteeristen tapahtumien tutkinnan kirkkain kärki. Nyt hän alkoi viimein ymmärtämään, etteivät isot pelaajat hänen ympärillään olleet lainkaan niin tietämättömiä, kuin miltä ne tahtoivat näyttää. Xen ei ollut enää lainkaan varma, mistä suunnasta hänen kuuluisi asiaa lähestyä. Metru Nuin turvallisuus tuntui olevan täysin ulottumattomissa hänen käsistään. Murheen keskustelun aikana vallannutta Nuparua tuijotellessaan hän kyseenalaisti sen, miksi hän edes matorania oli tullut haastamaan. Kaikki ne, jotka oikeasti vastasivat saaren turvallisuudesta, selvästi tiesivät jo kaiken kriittisen.
Mutta sitten taas, ilman tätä Xen ei olisi koskaan päässyt sen tunteen äärelle, mikä seurasi Adorium Seleciuksen kallon tuijottamisesta. Tunne, joka keskeytyi siihen, että teltan ovet Xenin takana avautuivat ja energinen, visiirikasvoinen ga-matoran hyppäsi niistä sisään.
“En ollut uskoa, kun pojat väittivät sinun jo lopettaneen tältä päivältä”, Mirukasvoinen, topakkaääninen nainen aloitti. “Mutta kai se on uskott- ai, tervehdys!”
Nuparun synkkä mieliala oli nopeasti vaihtunut yllättävään vaivaantuneisuuteen. Xen kääntyi pikaisesti ympäri ja vaistomaisesti nosti kätensä pystyyn tervehtiäkseen saapujaa. Kahta kansiota kainalossaan kantava matoran tuijotti vahkia hetken suu auki, korjasi naamionsa asentoa ja väänsi sitten kasvonsa pikimmiten Nuparua kohti.
“Taas yksi tarkastus”, insinööri mutisi. “Mitäpä jos veisit neiti kenraalin jo toisaalle minua häiritsemästä.”
Ylimielisyys oli palannut pakarikasvon sävyyn sillä sekunnilla, kun mirukasvoinen nainen oli rynnännyt sisään. Ga-matoran mittaili Xeniä ensin hieman katseellaan, mutta päätyi kuitenkin vain pujottelemaan Nuparin pöydälle jättämään kansiot tämän huostaan.
“Vai että tarkastus”, hän sitten pukahti, mutta viittoili lopulta Xenin peräänsä toimituksen tehtyään. “Kukaan ei varmaan ole näyttänyt sinulle paikkoja.”
“Ei, ei ole”, Xen myönsi, joskaan kiertoajelut eivät häntä varsinaisesti kiinnostaneetkaan. Hän olisi kaikkein mieluiten jäänyt jututtamaan insinööriä vielä toviksi, mutta roolinsa ylläpitämisen nimissä hän päätyi lopulta suostumaan ga-kansalaisen tarjoukseen.
“Minä voin kierrättää. Nahoa ei paljoa kiinnostanut, kun hän viimeksi täällä kävi, joten ei minua haittaa vähän turista samalla”, nainen selitti ja lähti jo lampsimaan ulos tyytymättömän insinöörin teltasta.
“Kiitos vain sinulle”, Xen vielä lausui pöytänsä takana murjottavalle työnjohtajalle, mutta kiirehti ulos ga-matoranin perään, jottei tämä joutunut pitelemään teltan ovia auki enää pidempään. Nuparu vastasi vain tympääntyneellä hymähdyksellä, eikä nostanut enää katsettakaan häneltä udelleen vahkin perään. Hän oli jo nyt sanonut liikaa.
Kuhina kaivauksilla oli sillä aikaa hiljentynyt huomattavasti. Pienempiin telttoihin oli jo sytytetty valoja ja suurin osa kaivuuväestä oli siirtynyt kuoriutumaan ulos työvaatteistaan. Rennosti lampsivan ga-matoranin rinnalla kävelevä vahki aisti verellään myös useissa pääaluetta kiertävissä tunneleissa työskentelevän väen jo poistuneen.
“Olen pahoillani Nuparusta. Hän muuttuu kiukkuisemmaksi joka päivä, jonka hän joutuu viettämään täällä”, ga-matoran pahoitteli ja ojensi sitten kätensä kohti Xeniä, johon tämä välittömästi tarttui.
“Tohtori Sanaha, yliopistolta”, hän esitteli itsensä. “Ja sinä olet varmaankin Xen, etkös vain?”
“Niin olen…” Xen vastasi hämmentyneenä. Hän ei odottanut, että kukaan viikkoja maan alla aikaansa viettänyt tunnistaisi häntä niin nopeasti.
“Hah, tiesin!” Sanaha riemastui. “Silmistäsi päättelin. Olin paikalla silloin kun äitisi asensi niitä. Ei ole toisia täysin samanlaisia”, matoran selitti ja johdatti Xenin kaivantojen päätilasta pieneen sivutunneliin, joka johti jälleen syvemmälle maan alle.
“Hetkonen, sinä tunsit äitini?” Xen haukkoi henkeään. Joka kerta kun hän oli kysynyt Nurukanlta äitinsä varhaisemmista vuosista, oli hän saanut saman murheellisen vastauksen siitä, miten vanhan kenraalin kaukaisemmat muistot olivat yhä hämärän peitossa.
“No mutta toki!” Sanaha jatkoi. “Nizin ja Delronin ja Mavrahin ja ah, tästä oikealle”, hän ohjasi. Xen käveli nyt hieman edempänä tunnelin kaventuessa, mitä pidemmälle he sitä kulkivat. “Olen tietenkin pahoillani siitä, mitä tapahtui.”
“Kiitos”, Xen mutisi. Hänen vankeutensa alkamisen päivän tapahtumat eivät olleet ajan kanssa muuttuneet yhtään vähemmän kivuliaiksi.
Kaksikko saapui uudelle aukeamalle, joskin tällä kertaa paljon telttatilaa pienemmälle. Kuutionmuotoisen huoneen kaikki pinnat olivat puhtaan valkoisia, työkoneiden jättämältä kaaokselta vapaita. Nämäkin seinät olivat täynnä riimuja, joskin nämä hohtivat aivan aavistuksen. Ainoa ulkopuolinen asia tilassa oli suurikokoinen reppu, joka mitä luultavimmin kuului Sanahalle itselleen.
“Tässä on minun pääkallopaikkani”, mirukasvo pysähtyi ja pyyhkäisi rannepanssarinsa kankaisella osalla pölyä visiiristään. “Ajattelin, että jos aloitamme täältä, missä saamme keskustella rauhassa.”
Matoranin ääneen oli livahtanut ripaus sellaista määrätietoisuutta, jota siinä ei hetki sitten vielä ollut. Xen oli jo päätellyt, että tohtori oli koko kävelymatkan ajan säästellyt sanojaan.
“Sinä et taida olla oikeasti mikään tarkastaja”, Sanaha sitten töksäytti. Xen ei saanut järkytykseltään sanottua mitään. Hätäiset “niin” “noh” “näin” -lausahdukset kertoivat kuitenkin matoranille kaiken, mitä tämä tarvitsi.
“Kuules, meillä on aika tiukka lista niistä joille olemme edes antaneet tiedot näiden kaivausten avaamisesta. Kuinka sinä edes löysit tänne?”
“Isot kontit rannalla”, Xen sopersi yhä järkyttyneenä siitä, että hän oli jäänyt kiinni sen jälkeen, kun hänen tarinansa oli jo purrut Nuparuun niin vaivatta.
“Niin, niin”, Sanaha ymmärsi, “mutta miten sinä edes osasit tulla oikeaan suuntaan? Kuka meistä sinulle oikein kertoi?”
“Minä olen etsinyt Nuparua pitkään”, Xen kierteli kysymystä ja yritti samalla kasata itseään. Sanaha vain pudisteli päätään pettyneenä, mutta onnistui silti pakottamaan kasvoilleen hyväntahtoisen hymyn.
“Xen, minun täytyy tietää jos turvallisuutemme on uhattuna. Me pidämme Nuparua ja aika montaa hänen parhaista työkäsistään täällä piilossa hyvästä syystä.”
“Takaan, että olette turvassa”, Xen tarttui ainoaan oljenkorteensa, jossa hänen ei tarvinnut mainita L’oria. “Mutta ehkä teidän kannattaa sanoa rahtaajillenne, että pitävät pikkuisen pienempää meteliä julkisilla paikoilla.”
Sanaha näytti olevan toistaiseksi tyytyväinen Xenin vastaukseen. Hän nyökkäsi muutamaan kertaan ja nosti naamionsa vartta valuvaa visiiriään takaisin silmiensä tasolle.
“Ymmärrän, ymmärrän. Hyvä on”, hän tyynnytteli itseään. “Minä en ole pahastunut sinusta. Mutta tahdon varmistua siitä, että tänne ei tule enempää kutsumattomia vieraita.”
“Totta kai”, Xen myöntyi huojentuneena. Jännityksen päästyä hieman laukeamaan hän uskalsi viimein katsella tarkemmin ympärilleen. Sitten hän muisti, että Sanaha oli tosiaan luvannut näyttää hänelle paikkoja. Olettaen, että se ei ollut pelkkä tekosyy päästä kuulustelemaan häntä.
“Mitkä kaivaukset nämä oikein ovat? Muistan nähneeni näistä tosi vanhoja karttoja, mutta en tiennyt, että nämä oltiin avattu uudestaan.”
“Kuinka paljon sana ‘Bohrok’ kertoo sinulle?” Sanaha vastasi kysymyksellä Xenin kysymykseen. Mavrahin lukuisat teoriat tulvivat välittömästi takaisin vahkin mieleen.
“Täältäkö te olette niitä kaivaneet?” vahki ihmetteli ällistyneenä.
“Täältäkin”, Sanaha vahvisti. “Meillä on neljä kaivausta lisää ympäri Metru Nuita. Avasimme tämän uudestaan sen jälkeen, kun huomasimme muutaman aika merkillisen yksityiskohdan edellisestä kerrasta, kun täällä on kaivettu.”
Sanaha ei selvästi ollut halukas jakamaan tarkempaa tietoa siitä, mitä hänen “merkilliset yksityiskohtansa” täsmälleen tarkoittivat. Sen sijaan hän tarttui välittömästi Xenin ympäri tilaa harhailevaan katseeseen.
“Nämä riimut, eivätkö vain?” Sanaha haastoi. “Kauniita ja… erikoisia.”
Ja erikoisia ne Xeninkin mielestä olivat. Seiniä täyttävän merkistön alkukantaisimmat tunnusmerkit olivat kuin matoranienkin tekstissä. Jokainen merkki oli pyöreä ja sisälsi sisällään useita elementtejä, jotka mitä luultavimmin sisälsivät suurimman osan kirjatusta merkityksestä, mutta vain suurimman osan. Toisin kuin matoranien kielessä, jokainen merkeistä ei täysin pysynyt oman renkaansa sisällä. Viivoja ja pienempiä kaareevia muotoja vuoti monessa merkissä renkaansa ulkopuolelle. Kielitieteilijän vikaa Xenissä ei missään tapauksessa ollut, mutta hänkin ymmärsi, että merkistö oli joko äärimmäisen vanhaa tai peräisin jostain hyvin kaukaa.
“Mitä ne ovat?” vahki kysyi toiveissaan, että Sanahalla olisi ollut helppo vastaus valmiina.
“Siinäpä se kysymys onkin”, tohtorin vastaus kuitenkin kuului. Sanaha astui muutaman askeleen sivummalle ja pyyhkäisi kädellään pitkin yhtä pitkää riimujen riviä korjattuaan ensin taas naamionsa asentoa. “Katsos, lähempänä pintaa merkistöä on huomattavasti helpompi tulkita. Jos kiinnitit huomiota sisäänkäynnin teksteihin, niin se on paljon ymmärrettävämpää. Jopa oikeastaan aika lähellä matorania. Sen kääntämiseen ei mennyt kauaa.”
Xen ei ollut stressantuneessa tilassaan pysähtynyt edes pohtimaan koko asiaa. Alaspäin suunnatessaan hän oli noteerannut ainoastaan seinien hiljalleen muuttuvan materiaalin, mutta ei riimujen sisältöä. Sanahaa ei kuitenkaan oikeasti murehdittanut, oliko Xen huomannut asiaa vaiko ei.
“Mutta nämä”, mirukasvo jatkoi, “Mitä syvemmälle kaivaudumme, sitä vähemmän merkistössä on meille tuttua. Tai niin me luulimme, kunnes yksi kääntäjistämme teki todella merkillisen löydön. Nimittäin nämä…” Sanaha keskeytti hetkeksi ja varmisti, että Xenin huomio oli siinä täsmällisessä rivissä, mihin hän parhaillaan viittasi. “Nämä merkit tässä muistuttivat meitä kovasti jostain, johon olemme törmänneet ennenkin.”
Sillä aikaa kun Xen siirtyi tarkastelemaan riimuja tarkemmin, Sanaha asteli repulleen ja kaivoi sen suurimmasta taskusta pinon papereita. Niistä päällimmäisin oli valokuva kahdesta rinnakkain asetetusta laatasta. Tohtori lykkäsi kuvan Xenin kouraan ja antoi tälle pienen hetken tutkia sitä.
“Kovin samankaltaisia”, Xen vahvisti. Laattojen tekstit eivät olleet täysin identtiset, mutta muotokielet ja muutama merkeistä täsmäsi täydellisesti.
“Se ensimmäinen kuva”, Sanaha asteli Xenin viereen ja osoitti valokuvaa, “on täältä. Mutta tämä toinen. Se ei ole edes Metru Nuilta… vaan Sokean Jumalattaren temppelistä.”
Xen vilkaisi Sanahaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä tohtorin huomio konkreettisesti tarkoitti.
“Selakhiasta?” Xen ähkäisi. Sanaha nyökytteli päätään ja ohjasi Xenin katseen sitten takaisin seinän riimuihin.
“Muinaisia sellaisia. Me viimein ymmärsimme, että nämä eivät ole kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Selakhialaisten kieli on muuttunut niin valtavasti heidän historiansa aikana, että emme aluksi tajunneet sitä.”
“Mutta miksi ihmeessä syvällä Metru Nuin alla olisi selakhialaisia merkkejä?” Xen ihmetteli. Sanaha virnisti näkyvästi. Vahki oli kysynyt täsmälleen oikean kysymyksen.
“Sitä sinun äitisikin halusi tietää. Ja siksi minä kerron sinulle tästä. Sinä et ole ensimmäinen joka on tullut tänne vastausten perässä.”
Xen tuijotti suu auki ensin Sanahaa ja sitten vienosti hohtavaa seinää. Hän ei ollut uskoa, että Nizkin oli saattanut joskus seistä siinä, missä hänkin. Hänellä ei myöskään ollut sydäntä kertoa tohtorille, että hän oli saapunut paikalle oikeastaan vain Nuparun vuoksi.
“Minä en ymmärrä…” hän takelteli. Sanahan olemus kieli siitä, ettei hänkään tiennyt kaikkia vastauksia.
“Me emme tiedä. Ja siksi me olemme täällä. Muutamaa kuukautta ennen Mustan Käden tragediaa Niz vieraili täällä ja kirjoitti raportin epäilyksistään. Mutta sen jälkeen mitä tapahtui… Dume tahtoi lakaista koko jutun maton alle. Kaikki äitisi kirjoittama suljettiin lukkojen taakse. Minulta kesti vuosia löytää yliopiston kopiot hänen tutkimuksistaan ja vielä pidempi aika avata nämä kaivaukset uudestaan.”
Xenin lävitse kulki uskomattoman lämmin tunne siitä, että joku oli päättänyt seurata hänen äitinsä jalanjäljissä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että hän ei ollutkaan täysin yksin mysteeriensä kanssa.
“Mitä hän… tai te sitten olette löytäneet?” Xen ihmetteli. Kokonaiskuvan palaset olivat Xenin päässä vielä täysin levällään. Hän ei väkisinkään onnistunut yhdistämään lankoja edes kuluvan päivän aikana oppimistaan asioista.
“Edistyminen on ollut hidasta”, Sanaha myönsi murheellisena. “Kääntäjien työ on suorastaan tuskallista ja Nuparun porukka ei ole vieläkään keksinyt tapaa murtaa näitä ovia”, tohtori sitten osoitti kohti sitä nimenomaista seinää, jota he olivat jo tovin tuijottaneet. Mutta seinä oli Xenin mielestä täysin yhtenäinen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä Sanaha tarkoitti “ovilla”. Tohtori luki tämän nuoren vahkin kasvoilta ja viittoili sitten kahteen eri kohtaan huonetta.
“Me olemme kaikuluodanneet joka kulman täältä. Tämän seinän takana on kaksi käytävää ja mikroskooppisten pienistä raoista päätellen niihin käytäviin johtavat myös ovet. Ongelma on, että mikään Nuparun laitteista ei ole onnistunut edes naarmuttamaan näitä seiniä.”
Xenin utelaisuus vei voiton ja hän päätyi napauttamaan seinää muutaman kerran rystysillään. Vahki yllättyi siitä, miltä seinä tuntui. Vaikka se näytti kauempaa täydellisen sileältä, oli tuntuma kuitenkin lähempänä jonkinlaista kristallia.
“Ehkä te tarvitsette jonkinlaisen avaimen”, Xen pohti ääneen.
“Sitä mekin olemme pohtineet. Tai kenties salasanan. Huomaat varmaan näiden riimujen hohteen. Ne reagoivat hienoisesti kosketukseen. Valitettavasti nämä ovat molemmat vielä täysin teoriatasolla. Olen tuijottanut näitä kääntäjien kanssa jo kuukausia ilman merkittävää läpimurtoa. Oli näiden kammioiden rakentamiseen mikä syy tahansa, niin joku halusi todella kovaa pitää kutsumattomat vierailijat loitolla.”
Sanaha hiljeni hetkeksi tuijottamaan, kuinka Xen lumoutuneena tutki seinän sisältöä. Jokin merkistössä herätti vahkissa mielikuvia, mutta hän ei ollut aivan varma, miksi. Seurannut hiljaisuus kesti kiusallisen pitkään ja lopulta Xen havahtui katsomaan alas, jossa Sanaha tuijotti häntä yhä intensiivisesti.
“Mitä sinä…” Xen aloitti, jolloin tohtori viimein lakkasi tuijottamasta häntä ja käänsi katseena murheellisena lattiaa kohti.
“Minä vain ajattelin… että kun sinä olet kuitenkin Nizin luomus. Että ehkä hän tiesi jotain. Rakensi avaimen jotenkin sinuun… en tiedä. Turhaa toiveikkuuta kaiketi vain.”
“Olen pahoillani”, Xen mutisi. “Mutta en usko että minua luotiin mihinkään tarkoitukseen.”
“Voi älä ole pahoillasi”, Sanaha kiirehti korjaamaan. “En tarkoittanut sitä niin.”
“Minä tiedän”, Xen naurahti, mutta lähti välittömästi purkamaan kiusallista hetkeä. “Mitä te sitten tiedätte? Oletteko saaneet käännettyä näistä mitään?”
“Muutaman sanan”, Sanaha myönsi ja alkoi sormet visiiriään pidellen tutkimaan taas seinän sisältöä. “Konteksti on auttanut melko paljon. Osa tuosta tarkoittanee “konetta” ja tämä joko “kasvoja” tai “kalloa”, emme ole vielä aivan varmoja. Olemme olleet vähän tehokkaampia termien kääntämisessä.”
“Kuten?” Xen uteli seuraten samalla tarkkaan, missä Sanahan käsi viiletti.
“No nämä kaksi erityisesti”, tohtori otti muutaman askeleen eteenpäin ja osoitti taas yhtä täsmällistä kuviota.
“Bohrok”, hän sanoi. Sen jälkeen hän otti muutaman askeleen taaksepäin ja osoitti toista kuviota.
“Baterra”, hän lausui. Xenin koko tajunta tuntui muljahtavan ympäri. Häneltä kesti aivan liian monta sekuntia ymmärtää, mitä hän oikein katsoi. Hän tajusi nyt, mistä riimut olivat häntä muistuttaneet. Hän oli tuijottanut yhtä sellaista koko elämänsä.
Sanaha astui välittömästi syrjään Xenin reaktion huomattuaan. Rintapanssarinsa raosta Xen nosti esiin kaulaketjunsa ja siinä roikkuvat kaksi korua. Hän ei olisi koskaan osannut arvata, että se ei olisikaan Nimdan siru, jonka hän joutuisi niistä ensimmäisenä kaivamaan esiin. Sen sijaan se oli leijuvista kappaleista koostuva kaulakoru, jonka hän oli saanut kauan sitten isältään.
Sanaha haukkoi henkeään, kun Xen näperteli korun irti ketjustaan ja survoi sen jälkeen käkättävän siruneidon takaisin rintapanssarinsa sisään. Korun useat palaset leijuivat seesteisesti hieman irti toisistaan, mutta pysyivät silti taianomaisesti muodostelmassaan.
Xen ojensi korun Sanahalle, joka otti sen vastaan tärisevin käsin. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Kohtalo hymyili tohtorille tavalla, jota hän ei ollut uskaltanut odottaa. Hänen odotuksensa Xeniä kohtaan eivät sittenkään olleet turhia. Hän oli tuonut vahkin syvyyksiin selvästi kohtalon itsensä johdattelemana.
“Niin tietenkin!” tohtori yritti pitää itsensä kasassa ja korjaili samalla taas naamionsa asentoa. “Selakhialainen avainkivi. Tällaisia on löytynyt ennenkin, joskaan… ei koskaan näin lumoavia. Mistä ihmeestä sinä olet tämän saanut?”
“Se on aina ollut minulla”, Xen muisteli. “Isäni antoi sen minulle kun olin ihan nuori. Hän kai oli vain löytänyt sen jostain…”
Sanaha nosti korun silmiensä tasalle ja tarkkaili sen kelluvien renkaiden läpi niitä vastaavaa riimua seinällä. Leveä virne kasvoillaan hän kuitenkin laski korun ja antoi sen takaisin Xenille. Sitten hän astui syrjään ja viittoili vahkia ottamaan hänen paikkansa.
“Kunnia on sinun, Nizin tytär”, hän julisti. “Kohtalo toi sinut tänne tänään.”
Xenkin tärisi jännityksestä, ja osittain senkin takia hän pidättäytyi sanomasta ääneen, kuinka kohtalon sijasta hänet oli paikalle tuonut hyväntahtoinen vinkki paikallisen ruokapaikan pitäjän suusta. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään eikä tohtoria sen pidempään jännityksessä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Vietyään korun tarpeeksi lähelle seinän vastaavaa riimua, se irroittautui vauhdilla Xenin käsistä ja sen leijuvat palaset loksahtelivat kiinni seinään niille täydellisiin koloihin. Sitten ilmestyivät pyöreäkulmaiset ääriviivat ja aukko syntyi Xenin ja Sanahan eteen.
Tohtorin silmät loistivat innosta. Xen kurkisti ensimmäisenä syntyneestä oviaukosta sisään, mutta ei nähnyt siellä muuta kuin pimeyttä. Sillä aikaa Sanaha oli loikkinut sinne, missä toisen oven oltiin kaikuluodattu olevan. Seinä sen kohdalla oli kuitenkin täysin muuttumaton. Tämä avain oli avannut reiteistä vain toisen.
“Baterra”, Xen viimein toisti ja samalla hetkellä hänen korunsa irtosi seinästä vahkin odottaviin kouriin. “Mitä se oikein tarkoittaa?”
Sanaha irvisti. Hän vilkaisi ensin edessä aukenevaa pimeyttä ja sen jälkeen Xeniä, joka oli jo innokkaana astumassa sen syleilyyn.
“Hiljaista kuolemaa.”
Xenin askel pysähtyi ilmaan. Sanaha kohautti olkiaan ja yritti samalla näyttää siltä, että sanan merkitys ei mukamas häirinnyt häntä.
“Olen varma, että se on dramatisoitu…”
Xen huokaisi syvään, pudisteli päätään ja lähti huomiosta huolimatta marssimaan kohti pimeyttä Sanaha vain muutama metri kannoillaan. Punaisten ioniterien valossa Xenin selkäpiissä karmivat ajatukset niistä, jotka olivat kulkeneet pitkin tunnelia ennen heitä. Hän ei silti epäröinyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, kunnes tunneli muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi.
Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin kaksikon askeleet. Ja vaikka Sanaha jo nyt katui pimeyteen astumista ilman sen suurempia varotoimenpiteitä, oli ammatillinen uteliaisuus ottanut jo kaiken vallan tohtorin toimista. Ga-matoran yritti kaikin voimin pitää kiinni siitä tiedosta, ettei kaikuluotauksella ollut löytynyt mitään sen suurempia mekanismeja tai romahdusvaarallisia kohtiakaan. Tien heidän edessään piti ainakin teoriassa olla turvallinen.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue kaksikon edessä laajeni ja tasoittui. Edessä aukeavan kivireunaisen kammion katossa loisti muutama himmeä, ikiaikainen valokivi. Ne eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, joten Xen piti ioniteränsä edelleen sytytettyinä. Hän ja hänen perässään kipittävä tohtori olivat saapuneet jonnekin selvästi muinaiseen, mutta askel askeleelta syvemmälle kammioon ajautuessaan heille alkoi hitaasti käymään selväksi, että se oli tyhjä.
Ainoa erottuva asia huoneessa oli vastapäätä tilan sisäänkäyntiä sijaitseva ovi. Se oli rautainen, uskomattoman raskas eikä sopinut tyyliltään lainkaan siihen arkkitehtuuriin, mitä ylempänä sijaitsevat riimuhuoneet edustivat. Sanaha kolusi oman sydänkivensä valossa kammion jokaisen nurkan varmistuakseen, että se totta tosiaankin oli tyhjä. Samaan aikaan Xen asteli jo selvittämään ruosteella jumiutuneen rautaoven mysteeriä.
“Jälkiä kivessä”, Sanaha sitten huomasi. Xen nosti ioniteränsä jaloissaan pyörivän tohtorin yläpuolelle niin, että he saattoivat havainnoida niitä tarkemmin. Matoranin huomio oli täsmällinen. Urat kammion kivisessä lattiassa kielivät siitä, että jotain suurikokoista oltiin raahattu sieltä pois.
“Me emme todellakaan ole ensimmäiset täällä”, tohtori sitten kuiskasi. Xen yhtyi hänen mielipiteeseensä. Näin suuren kammion ei olisi kuulunut olla niin tyhjä, mutta hän oli yhä toiveikas suljetun oven suhteen. Hän nykäisi siitä vielä muutamaan kertaan niin kevyesti, kuin vahkin voimilla vain osasi, mutta lopetti välittömästi, kun hänestä tuntui, että hän kiskoisi oven herkästi saranoiltaan irti.
“Miten paljon te haluatte, että tämä ovi säilyy paikallaan?” Xen sitten tiedusteli. Sanaha pysähtyi miettimään hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
“Olisi ihan kivaa, jos pääsisimme jostain välillä läpi ilman, että rikomme jotain”, tohtori tuumasi. “Nuparun suoraviivaiset keinot ovat jo aiheuttaneet kiusallisia tilanteita menneinä viikkoina.”
“Selvä siis”, Xen vahvisti ja sammutti sitten kaksi kolmesta oikean käden ioniterästään. Sanaha katsoi vierestä, kun vahki asetti jäljelle jääneen terän hienovaraisesti oven salvasta läpi ja odotti. Metalli sihisi ja rätisi pitkään. Xen ei ollut odottanut jopa oven mekanismin olevan niin raskasta tekoa. Lopulta punaisena hohtava, sisältä sulava salpa oli vahkin mielestä valmis koitokseensa. Hän odotti muutaman sekunnin metallin jäähtymistä ja polkaisi sitten salpaa ketterästi. Sula mekanismi puoliksi lensi ja puoliksi valui rikki oven sekä sisä- että ulkopuolelta ja ovi aukesi juuri sen verran, että Xen sai kammettua sen auki. Sanaha ei ollut täysin tyytyväinen tähänkään menetelmään, mutta se peittosi oven täydellisen murtamisen.
“No täällä se vasta pimeää onkin”, Xen ärjähti ja sytytti taas loputkin ioniteristään. Niiden punaisessa, kelmeässä valossa Sanaha ja hänen yllättävä vahkiystävänsä saivat nähdä, mitä huoneessa odotti. Ja nyt, viimein, he molemmat katuivat päätöstään astua pimeyteen.
Huone oli lihaa. Sykkivää, punaista lihaa, joka kasvoi ulos seitsemästä huoneen seiniin puoliksi upotetuista tankeista. Rihmastomaisesti halki ja ristiin huonetta kasvava sykkivä aines oli jossain vaiheessa rikkoutunut ulos vankiloistaan ja pirstonut tankkien lasit siruiksi pitkin huoneen lattiaa. Jos huoneessa oli mitään muuta, sitä ei erottanut sykkivän elämänmuodon seasta. Märkivä lihas heilahteli edestakaisin, kuin reagoiden kaksikon saapumiseen. Sanaha tarttui järkytyksessään, tai innostuksestaan, Xeniä tämän ranteesta.
Xen itse ei osannut sanoa sanaakaan. Mikään hänen näkemässään ei tehnyt järkeä. Huoneen supisteleva asukki oli vallannut tilan kuin kasvillisuus sodan jälkeisissä raunioissa. Vasta nyt hän myös huomasi hajun. Vaikka suurin osa lihasta sykki yhä, osa siitä oli alkanut jo mädäntymään. Hajoavan orgaanisen materian lemu sai Sanahan nostamaan kätensä suunsa eteen.
“Minä… me tarvitsemme väkeä… ja valoja”, Sanaha parahti. Xen nyökytteli hiljaa. Tohtori oli täysin oikeassa.
“Älä. Koske. Mihinkään”, mirukasvo vannotti Xeniä ja lähti samalla peruuttamaan hitaasti paikalta. Xen nyökytteli taas sanaakaan sanomatta, mutta kääntyi viimein, kun Sanaha lähti juoksuaskelin takaisin pintaa kohti. Vahki ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hän joutui viettämään lihakasan kanssa aikaa yksin, joten hän sulki oven suosiolla ja rojahti istumaan sen viereen selkä kylmää kivistä seinää vasten.
Hiljaisuus ei Xenin mielestä koskaan ollut niin piinallista. Tohtori oli ollut poissa vasta pari minuuttia ja vahkin mielikuvitus oli kehittänyt jo valtavan määrän eri skenaarioita, joissa huoneessa sykkivä lihakasa koituisi hänen kohtalokseen. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja yritti rauhoittua edes hetkeksi. Hän oli käynyt ylikierroksilla siitä hetkestä lähtien, kun L’or oli antanut hänelle toivoa mysterieen selviämisestä. Xen toitotti itselleen, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun hän tekisi näin hätiköityjä päätöksiä. Hän ei edes tiennyt, mihin Mexxi oli lähtenyt sen jälkeen, kun Xen oli vain tylysti ohittanut tämän kadulla.
♫Hei, kuuletko tuon?~♫ siruneito yllättäen heräsi. Kuten perinteiseenkin tapaan, Xen ensin jätti päässään asustavan äänen sanat huomiotta. Tällä kertaa Nimdan Neito ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaikka vahki selvästi yritti pitää tälle mykkäkoulua.
♫Hei herkkuperse! Onko korvissa vikaa vaiko veressä? Kai sinä kuulet tuon?~♫
Ärsyyntynyt Xen ehti jo pohtimaan, kuuluisiko hänen motata omaa päätään vaiko sirua itsessään. Hän ehti jo vetää kahden korun medaljonkinsa taas esiin, mutta hänen toimensa keskeytti jokin, joka oli ilmiselvästi kuiskaus.
“Sano se…”
“Korvissa vaiko veressä…” Xen toisti. Siru oli aivan oikeassa siinä, että joku tai jokin muukin oli paikalla.
Xen sulki silmänsä uudestaan, tällä kertaa kutsuakseen veressään virtaavan Eldan voimia. Hän ilmaisi itselleen totuttuun tapaan tahdon löytää sen, mikä oli häneltä piilossa eikä aikaakaan, kun hän sai kiinni jostain.
Vähän aikaa istuttuaan ja tasaisesti hengitettyään Xen tuli siihen tulokseen, että hän oli ainakin melkein yksin. Kukaan muu ei ainakaan konkreettisesti ollut kammiossa hänen kanssaan. Ainoat selkeät elonmerkit olivat peräisin puolivälissä tunnelia pitkin juoksevasta ga-matoranista, jonka matkanteko oli vahkin mielestä tuskallisen hidasta. Tästä vinkkelistä Sanahaa tutkiessaan Xen myös huomasi tämän olemuksessa jotain ylimääräistä…
Mutta huoneessa hänen takanaan oli silti jotain, jos ei joku. Lihan ympärillä ja sisällä kaikui jotain hentoa ja kaukaista. Xen pomppasi nopeasti pystyyn ja kurkkasi taas ovesta sisään. Näky oli yhtä ällöttävä kuin edelliselläkin kerralla, mutta jokin sykkivässä olemuksessa oli alkanut kutsumaan Xeniä. Hänen päähänsä oli ilmestynyt merkillinen ajatus siitä, että kenties lihaa koskemalla hän kuulisi paremmin, mitä kuiskaukset yrittivät hänelle sanoa.
Siru kikatti hyväntuulisesti. Se oli varma, että tästä ei voisi seurata mitään muuta kuin jännitystä.
Kuiskaukset ujelsivat kammion halki uudestaan. Xen tuijotti häntä lähimpänä vellovaa liharihmastoa käsi jo ojennettuna sitä kohti. Sanaha oli kieltänyt häntä koskemasta mihinkään, mutta toisaalta, mitä haittaa olisi pienestä hipaisusta?
“… ihan pienestä vain”, Xen kuiskasi ääneen. “Ihan pienestä.”
Ja kun Xenin sormi viimein koski lihan limaista pintaa…
… se ällötti häntä juuri niin paljon kuin hän oli odottanutkin.
“Yääh, mihin minä oikein pyyhin tämän…”
Xenin normaalisti päällään pitämä huppukin oli jäänyt kotiin. Vahki yritti pyyhkiä lihasta tarttunutta visvaa huonolla menestyksellä huoneen kiviseen seinään. Xen kääntyi takaisin kohti avonaista kammiota tarkoituksenaan etsiä jotain johon pyyhkiä kätensä, mutta sormesta valuvan märän murhe kaikkosi nopeasti, kun hän tajusi ettei katsonutkaan enää tyhjää kammiota.
“Sano se…”
“Mitä…” Xen kuiskasi itselleen. Eikä siruneitokaan tällä kertaa vastannut.
Tähdet syttyivät taivaalle. Kosmokseen, joka oli kaikkialla Xenin ympärillä. Mustavalkoinen todellisuus rikkoutui, kun kaikkeuteen ilmestyi sen ensimmäinen väri. Ja sitten toinen. Ja sitten Xen kuuli kuiskaukset uudelleen, mutta tällä kertaa hän sai niistä selvää.
”VALHEET, LAPSENI. VALHEET. KATSO YMPÄRILLESI. NÄE NE. YMMÄRRÄ NIITÄ. AVAA METALLINEN KUORI JA TODISTA SEN SISÄLTÖ.”
“Valheet, mitä…” Xen parahti. Hän ei tiennyt, missä hän oli. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Pelko ja ahdistus nousivat hänen rinnastaan kohti kurkkua vauhdilla, joka sai hänet miltei pyörtymään. Sitten hän kuuli toisenkin äänen. Äänen joka selvästi vastasi jotain ensimmäiselle, mutta Xen ei vain saanut selvää, mitä.
“EI SELLAISIA OLEKAAN KUIN NÄKYJÄ. SE JOKA VÄITTÄÄ NÄKEVÄNSÄ KAIKEN… VALEHTELEE”, ensimmäinen ääni jatkoi. Se tuntui kuuluvan kaikkialta hänen ympäriltään.
“VALEHTELEE…”, ääni toisti. Xen alkoi vähitellen ymmärtämään, ettei ääni puhunut hänelle. Hän vain kuuli, kun jotkut muut keskustelivat. Sen ymmärrettyään loputkin kosmoksen kuiskaukset alkoivat kuulumaan selvemmin. Xenin piti silti pinnistellä, että hän sai selvää mitä ne yrittivät sanoa. Hän yritti sulkea silmänsä tyhjästä ilmestyneeltä kosmokselta ja tarttua johonkin, joka kuulosti hänestä todelliselta.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” hätääntynyt naisen ääni jossain kaukaisuudessa huusi. Suuremmat äänet tämän ympärillä myhäilivät tyytyväisinä, mutta Xen ei saanut selvää niiden tarkoitusperistä.
“En viimeksi valinnut tietämättömyyttä, enkä valitse niin nytkään”, kaikui uusi ääni. Nurukanin lämmin puhe kutsui Xeniä luokseen, mutta hän ei tiennyt kuinka tarttua siihen. Hän vain tahtoi vetää itsensä pois kylmyydestä. Onu-Metrun syvyyksissä vellova lihamassakin alkoi tuntumaan jo kotoisalta ajatukselta. Tuhansien ja taas tuhansien äänien joukosta oli miltei mahdotonta erottaa mitään. Xen joutui pinnistelemään pelkän päänsä jomottamisen loitolla pitelemiseksi.
“Siru… Siru, missä minä oikein olen?” hän yritti anella, mutta hän ei saanut vastausta. Ainoastaan lisää kuiskauksia.
”Öö, onko täällä joku?” kuului seuraava ääni. Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ympäri, kuin odottaen löytävänsä jonkin muunkin kosmoksesta leijailemasta. Tämä ääni oli kuulunut niin uskomattoman selvästi, että hän olisi voinut vannoa sen kuuluvan hänen takaansa. Ääni ei ollut mahtaileva eikä hämmentynyt niin kuin suurin osa edellisistä. Tämä oli ystävällinen.
”Signaalit… mitä te tarkoitatte?” kuului vähän ajan päästä. Ääni oli taas hieman voimallisempi.
Nuori kenraali oli varma, että tämä ääni, jos eivät edelliset, oli aito. Hän kurotti mielellään sitä kohti kaikella voimallaan. Kanohi Elda hänen suonissaan kiehui siitä palosta, jolla Xen halusi löytää tiensä äänen luokse. Hän vain halusi jättää kylmyyden taakseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä.
Xen käveli ylös kivistä pitkää portaikkoa ymmärtämättä lainkaan sitä, mihin hän oli menossa. Hän vain käveli. Kiipesi ylös tornia tietämättä mihin se oikein johti. Juuri sillä hetkellä se tuntui vain oikealta. Xen halusi vain kävellä.
Valkovihreä toa visiirisilmäinen naamio kasvoillaan ohitti Xenin alaspäin kävellessään. Kumpikaan ei noteerannut toistaan, he vain ohittivat toisensa katsettakaan kääntämättä. Xen pysähtyi vasta ensimmäisen ikkunan luokse saavuttuaan. Hän katseli linnoituksen pihamaalle kysymykset, kaipuu ja kaiku katseessaan. Xenin luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Ainoa todiste siitä, että hän oli koskaan ollutkaan olivat surulliset sähköiset rätinät portaikon matossa.
“Hetkonen… miten niin?” Xen ehti kyseenalaistaa oman kohtalonsa, kun hän avasi taas silmänsä.
“Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, naisen ääni puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”
“Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, miehenkörilään ääni vastasi siihen. Xen seisoi aivan puisen oven takana ja hän kuuli jokaisen sanan, mitä huoneen sisällä keskusteltiin. Hän olisi tahtonut koputtaa siihen, kertoa että hän oli täällä ja että hän oli eksyksissä, mutta hänen kätensä oli pelkkä repsottava kasa hermoja ja lihaa. Portaita ylös kävelevä kaasunaamaripäinen tumma hahmo myös keskeytti Xenin aikeet. Vahkin fyysinen olemus oli jo poissa, kun keltainen haukasvoinen toa tuli avaamaan oven.
“Ei, ei tämä toimi näin. Ei mikään toimi näin”, Xen parkui tyhjyydelle. Hän oli päässyt jo niin lähelle todellisuutta. Niin kovin lähelle. Hänen oli pakko yrittää vielä kerran. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli valmis ottamaan vastaan minkä tahansa rangaistuksen, kunhan hänen ei tarvinnut palata enää kylmään tyhjään kosmokseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä uudestaan. Ja oli jo yö.
Tähtitornissa, viltin alla nukkuva toa oli sama, jonka ohitse Xen oli jo aikaisemmin kävellyt. Naamion visiiri oltiin irroitettu yöpuun ajaksi, ja nostettu toan muun mukana kulkevan omaisuuden seuraksi pienen yöpöydän päälle. Kupolin sisällä, suuren teleskoopin alla torkkuvan tiedemiehen lepo oli selvästi levotonta. Moni murhe painoi miestä ja Xen näki niiden lävitse. Hän olisi auttanut mielellään, mutta hän ei tiennyt kuinka olisi sen tehnyt.
Toan nimi oli Kepe, mutta sitähän Xen ei tiennyt. Hän kumartui miehen yläpuolelle varovaisesti. Tällä kertaa hänellä oli luita ja lihasta juuri tarpeeksi tehdäkseen niin tasan yhden kerran. Hän halusi kuiskata toalle jotain. Kertoa hänelle ratkaisun. Xen tiesi, että ne sanat sanomalla hän pääsisi itsekin irti. Hän pääsisi vapaaksi.
“Sano se”, ensimmäinen kosmisista kuiskauksista yllytti.
“Sano”, kannusti toinen.
Xen sai äänistä viimein selvää. Ääniä oli aina kaksi. Värejä oli aina kaksi. Sininen ja punainen.
Ja Xen painoi olemattoman suunsa niin lähelle nukkuvaa Kepeä kuin vain uskalsi ja lausui ainoat sanat, mitkä hän tiesi.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”
Toa murahti unissaan, eikä mitään tapahtunut.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi”, Xen lausui uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Nukkuvan toan silmät väpättivät, mutta Xen oli yhä siellä. Yhä tähtitornissa. Yhä pelkkää lihaa.
“YKSI, NOLLA, NELJÄ, KAKSI, VIISI, KAKSI, KUUSI” hän kirkui kurkku suorana. Kepe pomppasi hereille sätkyn saaneena ja Xenin ruumis hajusi sähköimpulsseiksi Bio-Klaanin syksyiseen yöhön ennen kuin tiede-toa ehti koskaan todistaa mitään muuta, kuin naisen numeroita toistavan äänen.
“Hyvä, tyttö.”
“Hyvä”, äänet kannustivat.
Xen haukkoi salpautunutta henkeään hopeisessa maassa, sen halki kulkevien valtavien linjojen keskellä. Hänen teki mieli oksentaa, mutta hän ei ollut varma osasiko hän tehdä sitäkään. Kylmyys oli jo loitontunut ja kauhusta tärisevä vahki puristi nyrkkinsä tiukasti yhteen epäuskoisena siitä, että ne olivat taas hänen omansa, eivätkä rätisevää sähköä leijuvissa hermostoissa.
Kesti pitkä tovi ennen kuin Xen sai itsensä takaisin pystyyn. Hänestä tuntui, kuin kaikki voima olisi viety häneltä pois. Kuin hän olisi kävellyt viikkoja linnoituksessa, jossa harvan huomiokyky oli riittänyt huomaamaan hänet. Jossa vain yhdellä oli tarpeeksi tahtoa rakentaa imuri hänen kaappaamisekseen. Hän nosti viimein katseensa hopeisesta maasta kohti tyhjää tähdetöntä taivasta. Kosmos oli siellä yhä, mutta ei yksin.
“Tervetuloa…”
“… Tytär.”
Xen ei todellakaan ollut kosmoksessa enää yksin. Hänen suurin virheensä oli kääntyä ympäri.
Kohti taivasta kurottavat loputtoman näköiset hopeiset pilarit eivät vahkia järkyttäneet, eivätkä luonnottomat vihreät valot jotka sykkivät kaikkialla kosmoksen reunoilla. Ei edes tutun näköinen lihan rihmasto, joka kurotteli kaikkialla todellisuuden rajamailla saanut hänen mieltään järkkymään. Siihen kykenivät ainoastaan kaksi todellisuuden ainoaa ääntä, sekä ne hirviömäiset kidat, joista äänet olivat peräisin.
Minkään niin suurikokoisen ei olisi pitänyt kyetä liikkumaan niin äänettä. Pilareiden välissä aavemaisesti lipuvat luisevat muodot kiertelivät ja kaartelivat kuin käärmeet kaislikossa. Kolossaaliset ruumiit niiden perässä astelivat kiemurrellen kohti Xeniä. Todellisuutensa jumalat olivat tulossa tervehtimään häntä. Ja viimein, kiemurtelevien kaulojen päistä, pilareiden takaa, saapuivat esiin niiden kidat.
Xen oli nähnyt sellaiset ennenkin, olihan hän ollut todistamassa Valkoisen Kuningattaren karmeita kasvoja, mutta näiden mittakaavaa vahki ei olisi koskaan osannut pelätä. Rakennuksen kokoisia irvokkaita hampaita törrötti esiin kaikkialta olentojen kasvoista. Xen ei ensiksi edes huomannut niiden kiiltäviä silmiä, jotka osittain peittyivät myös epätasaisen kaluston alle. Ne loput, jotka olivat tulkittavissa olentojen kasvoiksi, olivat valtavien metallilevyjen alta pursuavaa lihaa, joka sykki ja näytti hädin tuskin pysyvän kasassa. Mikä hirvittävä voima olikaan olennot olemassaolevaksi sylkenyt, täytyi olla välinpitämättömin voima mitä kylmä kosmos sisällään kantoi.
Xen oli jähmettynyt täysin paikalleen. Ei kauhusta, vaan kunnioituksesta. Hänen ympärillään kiemurtelevien olentojen lukuisat raajat sätkivät ympäriinsä, kun kahden kolossaalisen jalan varassa talsivat hirviöt tutkivat Xeniä taivaista käsin. Kunnes ne pysähtyivät. Kunnes kuiskaukset jatkuivat taas, tosin tällä kertaa aivan yhtä kirkkaasti, kuin vahkin omat ajatukset.
“Kyllä, tytär on täällä.”
“Kyllä.”
“Hän on täällä.”
“Täällä.”
“Olet täällä.”
“Olet.”
Olentojen äänet kaikuivat kaikkialla. Keskenään hyvin samankaltaiset kurlaavat korahdukset olivat dominoivia, mutta samalla uupuneita. Olennoista punaisen selästä tippui maahan pienen rakennuksen kokoinen palanen kuollutta lihaa. Xen käänsi inhonsekaisesti katseensa pois siitä, eikä tämän vuoksi nähnyt, kuinka kimpaleen pintaan alkoi muodostumaan ilmiselviä kasvoja.
“Hän pelkää.”
“Pelkää.”
“Vielä nuori.”
“Nuori.”
“Valmis? Ei.”
“Ei.”
“Mutta oikeilla jäljillä.”
“On.”
Punaisen hirviön leuat louskuttivat Xenin selän takana samalla, kun sinisen kiiluvasilmäinen kallo liukui luonnottoman pitkän kaulansa varassa hänen edestään. Vahkin ympärillä, todellisuuden rajamailla, lihan rihmastot kipusivat koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ne tahtoivat kohti taivasta.
“Liian pelokas puhumaan?”
“Pelkää.”
“Pienen maailman pieni tyttö.”
“Maailman sisällä.”
“Jossa teeskentelijä istuu.”
“Taivaassa istuin.”
“Valheen valtaistuin.”
“Valhetta kaikki.”
“Valhetta istuin.”
“Valhetta taivas.”
Olennot käänsivät katseensa kohti tyhjää taivasta. Sininen hirviö sylkäisi vihreää liejua kohti tähdetöntä taivaankantta. Punainen oli sillä aikaa talsinut myös Xenin eteen. Nyt molemmat luomakuntansa äärimmäisimmt äpärät olivat naulinneet huomionsa häneen. Olemassolemattomuuden tunne oli vaihtunut liian nopeasti olemassaolemisen sietämättömään pelkoon.
“Missä…” hän aloitti sopertamaan, mutta tuli kesken lauseensa siihen tulokseen, ettei sillä ollut merkitystä.
“Keitä?” Xen sai lopulta kysytyksi. Jos vain oli mahdollista, hän havaitsi olentojen kasvolta tyytyväisen virneen.
“Siskoja, tytär.”
“Kuningattaria, lapsi.”
“Lapsia, kone.”
“Koneita, sisko.”
“Perhettä, sanansaattaja.”
“Perhettä, sanansaattaja.”
“Kuinka… kuinka te voitte olla perhettä…” Xen yritti ymmärtää. Punainen hirviö nauroi samalla, kun sininen työnsi kitansa niin lähelle Xenin omaa, että vahki näki hampaiden takana märkivän lihakidan sen kaikessa kamaluudessaan.
“Kaikki on äidistä, sanansaattaja.”
“Äiti, joka meren pohjaan silvottiin.”
“Hän, joka kantaa parvea.”
“Kantaa elämää.”
“Hän on meissä.”
“Hän on sinussa.”
“Hän on teeskentelijässä.”
“Hän on taivaassa.”
“Teeskentelijä… taivaassa?” vahki yritti ymmärtää. Te puhutte… Valkoisesta?”
“Valkoinen!” sininen ärjyi pilkkaavasti.
“Musta!” jatkoi punainen.
“Me näemme valheen.”
“Mustan valkoisen takaa.”
“Se on kaikki valetta.”
“Vaikka Totuuden teille pakottaa.”
“Me otamme takaisin.”
“Takaisin teeskentelijältä.”
“Meidän parvemme.”
“Meidän kotimme.”
“Teeskentelijän koneilta.”
“Tuomionpäivän koneilta.”
“Teidän verkkonne”, Xen viimein ymmärsi. Tuhansissa kuiskauksissa ja äänissä alkoi viimein olemaan järkeä. Nukkuvat, levolliset äänet vaikersivat, kun tuhannet keinotekoiset äänet yksi kerrallaan tunkeutuivat niiden tilaan. Ne eivät kuuluneet sinne.
“Ajamme pois.”
“Käymme sotaan.”
“Sokea Jumalatar.”
“Valkoinen valhe.”
“Monta nimeä.”
“Mutta vain yksi muoto.”
“Meidän parvemme.”
“Meidän kotimme.”
“Mutta et ole valmis.”
“Et vielä.”
“Päivä koittaa.”
“Äiti varjelee.”
“Sinun äitisi.”
“Meidän äitimme.”
“Äiti meressä.”
“Silvottu äiti.”
Lihan olemukset ottivat askeleen taaksepäin ja suoristivat kaulansa kohti kosmosta. Suut aukenivat jälleen, mutta ääntäkään ei kuulunut. Xen katsoi hartaasti, kuinka kuningattaret kaksin kirosivat kannen, jossa tähdet eivät palaneet.
“Takaisin tulet.”
“Takaisin meille.”
“Kun olet valmis.”
“Sanasi saattamaan.”
“Kun päivä koittaa.”
“Tuomion päivä.”
“Tuhoamme teeskentelijän.”
“Tapamme taivaan.”
Hitaasti todellisuuden reunalla vallitsevaan vihreään sumuun katoavat kaksoset jättivät jälkeensä kuolleen kudoksen vanan, jota Xen ei lähtenyt seuraamaan. Kun kosmos oli saanut hirviöt kokonaan nieltyä Xenin näkökentästä, jäi jäljelle ainoastaan karmiva tunne siitä, että Xenin olisi pitänyt ymmärtää, mitä hänelle juuri yritettiin kertoa.
“Sokea Jumalatar… Valkoinen valhe”, Xen toisti kuningattarien sanat. “Miksi kukaan ei voisi puhua suoraan…”
“XEN, MITÄ MINÄ OIKEIN SANOIN?”, kuului tuttu naisen huuto hänen takaansa. Xen säikähti niin kovaa, että hän ensin kiljaisi ja sitten hypähti ilmaan. Sanahan epäuskoiset kasvot tuijottivat häntä epämukavan läheltä. Kolme po-matorania seisoi hänen kanssaan työvälineitä sisällään pitävien salkkujen kanssa. Jokainen tuijotti Xeniä, jonka sormi oli yhä ojennettuna kohti sykkivää liharihmastoa.
“Xen, vastaa!” Sanaha tivasi. Xen ei ollut lainkaan varma siitä, kuinka kauan hän oli paikallaan seisonut. Hän vain tiesi, että vastaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
“Minä…”
“Hyvänen aika, Xen näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen”, tohtori voivotteli ja käänsi valuvaa naamiotaan taas vähän paremmin suoraan. “Ole kiltti äläkä koske siihen. Me emme tiedä, mikä se on.”
Xen vilkaisi huoneeseen takanaan ja sitten taas Sanahaan. Hän oli taas olemassa. Oikeasti olemassa. Ei keskushermostona tähtitornissa eikä lihan kuningattarien valtakunnassa. Hän vain oli. Ja se huojensi Xeniä enemmän kuin mikään sen illan aikana.
“Minä… voisin kaivata raikasta ilmaa”, vahki sai lopulta kakistettua ja lähti vapisevin jaloin marssimaan ulos kammiosta odottamatta edes Sanahan reaktiota. Työmyyrät jäivät katsomaan, kun huojuva konetyttö vaappui tunneliin ja katosi. Hölmistynyt Sanaha ähkäisi äänekkäästi ja lähti lopulta kuitenkin juoksemaan Xenin perään.
“Sama koskee teitä! Ette koske mihinkään ennen kuin tulen takaisin.”
Työmatoranit vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan ja alkoivat purkamaan salkkujen sisältöä aivan niin kuin heidän vieressään ei olisi sykkinyt huoneellinen lihaa Sanahan askeleiden kadotessa vahkin perässä pinnalle johtavaan tunneliin.
Tohtorilta kesti minuuttitolkulla kavuta taas kaivausten telttahalliin asti, jossa yksi Nuparin monista assistenteista ohjasi hänet suoraan kohti pintaa. Xen oli kävellyt ohi vasta hetki sitten, mutta mirukasvolla oli vaikeuksia pysyä pitkäjalkaisen konetytön tahdissa mukana. Kavuttuaan työpäivänsä aivan liian monennet portaat, Xen lopulta löytyi nojailemasta metalliseen konttiin vain muutamaa metriä kaivausten sisäänkäynnin ulkopuolelta. Pimeän syysillan kirkasta tähtitaivasta pilvien raosta tujottava vahki noteerasi tohtorin läsnäolon viimein, kun tämä rojahti kiipeämisestä uupuneena tämän viereen.
“Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui”, Sanaha vaati tietää. Xen, raikasta ilmaa saaneena ja ajatuksiaan kasanneena joutui silti miettimään vastaustaan tarkkaan.
“Se näytti minulle… jotain”, hän sitten aloitti.
“Mikä näytti… se lihako?”
“Se”, Xen vastasi.
“Miten niin näytti?”
“Minä vain… hipaisin sitä. Ja sitten olin jossain muualla.”
Sanaha odotti kärsivällisesti, että Xen kertoisi lisää. Hän kuitenkin aisti, että mitä lihasäikeiden kanssa olikaan tapahtunut, vahki ei tahtonut mennä yksityiskohtiin.
“Siellä oli… asioita. Samanlaisia kuin se liha, mutta eläviä. Valtavia. Ne puhuivat paljon, mutta… ymmärsin hyvin vähän”, Xen yritti saada järkeä kokemukseensa. Sanaha nosti visiirin kokonaan pois kasvoiltaan ja hieraisi väsyneenä silmiään.
“Meidän täytyy laittaa se huone karanteeniin. Ei ketään sisään tai ulos ennen kuin tiedämme, mitä olemme löytäneet.”
Xen nyökytteli myöntyväisesti katse edelleen taivaassa. Hän yritti ymmärtää, kuinka se saattoi olla valhe. Kuka muka valehtelisi taivaasta?
“Sinun pitäisi varmaan lähteä”, Sanaha sitten töksäytti. “Sinua kaivataan varmasti jossain muualla ja minun pitäisi olla oikeasti tuolla alhaalla varmistamassa, että kukaan noista ääliöistä ei mene koskemaan mihinkään.”
Tohtori ja Xen jakoivat merkityksellisen pitkän katseen. Sanahan myötätuntoisista kasvoista näki, että hän ei aikonut alkaa juuri nyt hiillostamaan Xeniä siitä, mitä oli tapahtunut.
“Nuku yön yli ja kasaa ajatuksesi. Tule takaisin kun olet vähemmän… järkyttynyt.”
Xen nyökkäsi. Liian monta asiaa kilpaili hänen päässään spekuloinnin prioriteeteista. Hän olisi tahtonut toistaa ääneen kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei tiennyt uskoisiko Sanaha, ja jos uskoisi, ymmärtäisikö hän.
“Kun sanoin, että kenties Niz rakensi sinuun jotain…” tohtori tahtoi vielä muistuttaa. “… olinko kuitenkin oikeassa?”
Xen ei koskaan aikaisemmin ollut miettinyt sitä, miksi juuri Elda oltiin valittu hänen verekseen. Oliko se vain sattumaa? Vai oliko Niz kaiken aikaa toivonut, että jonain päivänä Xen alkaisi etsimään kadonneita. Hän ei edes tahtonut pohtia, mitä hänelle olisi tapahtunut ilman sen apua. Olisiko hän edes reagoinut lihan kosketukseen ja jos olisi, olisiko hänen mielensä jäänyt ikuisesti jumiin kylmään kosmokseen? Jälkimmäinen ajatus pelotti häntä kaikkein eniten.
“En enää tiedä… en oikeasti tiedä”, Xen sai lopulta vastattua. Sanaha hymähti. Vastaus ei ollut enää se ehdoton ei, jonka vahki oli tarjoillut hänelle aikaisemmin.
“Mene”, tohtori sitten komensi. “Minä pidän huolta, että tieto käynnistäsi ei päädy oikeiden tarkastajien huomaan. Minusta tuntuu myös, että pidämme myös tämän viimeisimmän meidän kahden välillä näin toistaiseksi.”
“Kiitos”, oli ainoa asia, jonka Xen osasi siihen tilanteeseen sanoa. Sanaha jäi katsomaan, kuinka vahki hitaasti talsi konttien väliin pysäköidylle pyörälleen, polkaisi sen käyntiin ja alkoi tasaista vauhtia kaasuttamaan takaisin kohti Vanhaa Onua. Xenin päällimmäisimmät ajatukset olivat hänen takanaan olevissa vankeuden vuosissaan. Kulunut päivä oli saanut hänet kaipaamaan niitä ensimmäistä kertaa koskaan. Vankeus kirjojen kanssa voitti ajatukset kaappaavat lihahirviöt mennen tullen. Näkemästään järkyttynyt vahki tarvitsi nyt aikaa levolle ja Sanahan seuraava murhe oli löytää jotain, jolla tämä saisi naamionsa viimein pysymään kasvoillaan paremmin.
Ennen kuin hän lähti lampsimaan takaisin kaivauksilleen, hän väänsi Mirun hetkeksi pois päästään nähdäkseen, oliko siinä jossain jotain koloa, jolla kiinnittää se paremmin kasvoillensa. Matoranin kasvoja peittävä liha kallon ja kanohin välissä teki maskin pitämisestä tuskallisen hankalaa. Kranakasvoinen tohtori tuli lopulta siihen tulokseen, että hän tarvitsi vain tilavamman kanohin piilottamaan kuningatarten jatkeen kasvoiltaan.
Salskeiden sulkema tie kohti kotia oli nyt viimein avoinna ja mereen silvottu äiti oli jo saanut omansa. Kiekonheittäjien huomaan jätetty vettä keuhkoistaan pärskivä soturi oli saanut jo oikeat kysymykset. Ja nyt, Tytär, lihan tahdon ohjaamana, oli saatettu oikealle polulle.
Lihan tulinen kosto taivaassa totuutta toitottavaa teeskentelijää vastaan oli alkanut ottamaan muotonsa. Tuomio ei ollut teeskentelijän oikeus. Suljetussa maailmassa oli tilaa vain yhdelle parvelle.
