Avainsana: Metru Nuin yliopisto

  • … vielä yhdet?

    Musta Käsi
    Kun kristallitornit olivat jo kaatuneet
    Jossakin ryyppyjen välissä

    Tukikohdan kolmanneksi alin kerros oli paljon huonommassa kunnossa kuin mitä Codyn aiemmin toteuttama tiedusteluretki oli antanut odottaa. Valotun pirstoma alempi kerros oli tukahduttanut suurimman osan hopeisten haudasta vieden siivuja sen kerroksen lattiaa, jolla hiljattain tukikohtaan saapuneen parin askeleet harhailivat.

    Vuosikymmeniä näennäisesti koskemattomana levännyt yönpimeä toimistokompleksi kuiskaili sen halki harhailevan selakhin ja tämän vanavedessä laahustavan magnetismin toan korviin. Mirukasvo ei niitä juurikaan näyttänyt panevan merkille, mutta kärjessä viinipullo kädessä toikkaroiva Angien säpsähti jokaista pientä narahdusta ja seinien sisältä kaikuvaa koputusta.

    Halawe siirsi laiskasti yhden kaatuneen rautaoven pois selakhin edestä, jotta tämä ei epähuomiossa – tai lievässä nousuhumalassa – kompastuisi siihen. Sen takaa avautui sotkunen huone, joka oli ehkä joskus ollut jonkinlainen taukotila. Tarkastelua olisi varmasti helpottanut, jos edes toinen kaksikosta olisi tohtinut vain vetää heidän taakseen jääneestä pääkytkimestä valot päälle. Varavirtalähteet kyllä toimivat moitteettomasti ja ainoa asia, joka esti varjoja työntymästä syrjään oli heidän oma tahtonsa.

    Se ei kuulunut pelin henkeen. Ei toisaalta kuulunut sininen hohtava katsekaan, joka tuijotti heitä edessä siintävän käytävän päästä. Jokin oli jo hetken aikaa tarkkaillut heitä.

    Se oli lopulta Halawen kauhistunut karjaisu, joka rikkoi hataran hiljaisuuden. Tähän asti päänsä kylmänä pitänyt toa yritti rusentaa voimillaan häntä kohti epäinhimillisellä vauhdilla kiitäneen epäkuolleen. Metalli, joka olentoa verhosi, ei kuitenkaan totellut. Siinä oli jotain perusteellisen väärää, ja kalman kylmä kolkkous säteili nopeasti toan koko kehoon.

    Kauhun keskeytti nuoren naisen hysteerinen naurunkohtaus. Käytävän päässä hihittelevä vahkityttö oli onnistunut paremmin kuin hän oli koskaan uskaltanut toivoa. Jokseenkin humaltunut Angien vain seisoi pöllämystyneenä vieressä ja tuijotti Xenin heitä kohti heittämää elotonta ruumista. Vahki oli ehtinyt työntää kaksi sinistä valokiveä tämän rikkinäisen naamion taakse ennen työntöään.

    ”Epäreilua”, Halawe huohotti. Adrenaliini kiehui yhä hänen veressään ja mieheltä kesti pitkä tovi saada hengityksensä tasattua. ”Eihän niitä täällä pitänyt edes olla”, hän jatkoi jalkojensa juureen viskattua ruumista tuijottaen.

    ”Ongin sen alempaa. Edessäpäin on aika iso railo”, Xen virnuili omahyväisesti ja talsi rennosti kaksikon ohi pääkytkimelle. Heidän yläpuolellaan välkkyvät halogeenit heräsivät yksi kerrallaan henkiin.

    ”Minä muuten sitten voitin”, vahki myhäili tyytyväisenä ja rojahti puoliksi pölystä koostuvalle tuolille taukotilojen keskelle. Viinihuuruissa tehty päätös lähteä seikkailemaan tukikohdan alempiin kerroksiin oli ollut Halawen mielestä kiehtova idea lähinnä siihen asti, kun Xen oli ehdottanut säikyttelymotivoitunutta piiloutumisleikkiä.

    Selakhi sen sijaan oli kyykistynyt rautarangan ääreen ihmetellen yksityiskohtaa, mistä kahdella muulla ei vaikuttanut olevan havaintoakaan. Viinipullollisen jälkeen hän ei ollut enää erityisen varma, miten paljon hopeakoneista sai irti, mutta hänen uteliaisuutensa ei sallinut lepoa.

    ”Hei, tällähän on oikea luuranko”, Angien naurahti taivutellessaan rankaparan ajan kuluttamia levyjä auki. ”Muutenkin poloinen on ihan kesken… tässä edes ole haarniskaa kaikkialla. Ehkä surkein tähän asti löytämämme yksilö, kaksi kautta kuusi tähteä.” Hailtia potkaisi Kal-raukkaa tämän keskeneräiseen kylkeen ja tajusi liian myöhään sen olevan yksinkertaisesti kivulias idea.

    ”Hetkonen, edellisen kohdalla arvosteluasteikko ylsi ainoastaan viiteen”, Xen yskäisi siemaisunsa keskeltä. Vahki oli piilottanut puoliksi juodun lasipullon kirkasta nestettä tuolin alle jo tovin, ennen kuin pari oli saapunut tilaan. Halawe oli silmäillyt juomaa uteliaana jo matkalla alas ja todennut, että se ei ollut mitään hänen tuntemaansa merkkiä. Ja sitä ei tapahtunut kovin usein.

    ”Niin kummalla meistä onkaan tutkinto matematiikasta?” Angien puolustautui ja hapuili omaa pulloaan.

    Xen ei ruvennut väittämään vastaan. Häntä harmitti kovasti se, että hänellä ei ollut tutkintoa yhtään mistään. Muutamaan otteeseen hän oli jo pohtinut, ottaisiko Oms Eebens hänet vielä sisään.

    ”Se on muuten nykyään vain GAMU. On ollut jo jotain parikymmentä vuotta”, Halawe huomautti. ”Ja sinä ajattelet taas ääneen.”

    ”GAMU?” Xen hörppäsi ja tunsi, kuinka hänen keskushermostonsa muuttui taas piirun verran turtuneemmaksi.

    ”Odinalla ei ainakaan tarvinnut miettiä jotain yliopistobrändäystä kun niitä oli vain yksi”, selakhi nauroi. ”Ja sekin oli puoliksi rikollisorganisaatio.”

    ”Vain puoliksi?” Halawe kyseenalaisti. ”Te kuitenkin suunnittelitte silloin kerran hermokaasuja.”

    ”No ainakaan emme taltioi tyyppien sieluja kuuliin ja tee niiden ruumiista metallisia orjia kellariimme. Minulle ei ole vieläkään ihan valjennut, että mitä tällä haettiin, jos Kaleja ei kuitenkaan koskaan käytetty oikeasti sodassa… Miksi edes tehdä niitä jos ei käytä niitä?”

    Pieni humalatila auttoi helposti unohtamaan, että epäkuolleiden armeija mitä luultavammin vaani silläkin hetkellä vain kerrosta heitä alempana.

    ”Katsokaa nyt vaikka tätäkin surkimusta”, selakhi hoiperteli seuraavan nurkassa lojuvan rikkinäisen hopearitarin luokse ja tökkäsi sitä. ”Tämä on ihan kunnossa! Haarniska ja kaikki asennettu. Tosi dynaamisesti muotoillut panssarit. Mitä nyt sammunut jossain vaiheessa. Neljä kautta viisi tähteä!”

    ”Ficuksella oli silmää muotokielelle. Olisittepa nähneet sen oopperatalon, mikä päällä hän täällä aina vapaa-ajallaan kuljeskeli”, Xen huokaili tuntien kuitenkin nopeasti syyllisyyttä siitä, että hän muisteli Puhdistajaksi päätynyttä toaa niinkin kaiholla. ”Mutta tekniseltä toteutukseltaan Kalit olivat vissiin vain tosi huono idea. Meillä oli parikin tapausta jossa niitä karkaili ja aiheutti isälle harmia.”

    Vahkin viimeisissä sanoissa oli hiven ilkikurisuutta. Halawe ja Angien eivät tienneet Xenin ja Killjoyn väleistä paljoa, mutta mikäli Codyn varoituksiin oli uskomista, ei kannattanut alkaa kyselemään.

    ”Joten Puhdistaja sitten vain päätyi tekemään vahkeja, vai?” Angien mietti. ”Vähän tylsä vaihtoehto, ei millään pahalla, mutta tähän koko epäkuollut-juttuun nähtiin kuitenkin aika paljon vaivaa…”

    Xenin humalatila alkoi olla siinä pisteessä, ettei edes tajunnut loukkaantua. Sen sijaan hän kiskaisi pullonsa tyhjäksi ja heitti sen olkansa ylitse jonnekin kolmikon edessä siintävälle käytävälle, jossa se äänensä perusteella pomppasi kerran ja katosi sitten johonkin lattioiden lukuisista aukoista Kalien kalmaiseen kerrokseen.

    ”Kaipa me olemme halvempia tuottaa”, vahki teorisoi vähän haikeasti. ”Ehkä teidän pitäisi kysyä tästäkin Tarkastajalta. Häntä kuolleiden toien kanssa läträäminen tuntui enemmän kiinnostavan. Häntä ja… äitiä.”

    ”Välillä kyseenalaistan sen mitä hienoa meissä oikein on”, Halawe pohti ääneen ja varasti huikan vaimonsa viinipullosta. ”Kaiken maailman Svarlet, Nidhikit ja meikäläiset saivat välkkyvät kivet ja sitten osataankin taivutella maailman alkuaineita. Ja sitten joku näki näin paljon vaivaa kuolleiden toien ylösherättämiseen ja korjaamiseen…”

    ”En tiedä onko ’ylösherättäminen’ oikea sana”, selakhi mietti. ”Tosin jos joku onnistuisi siinä, niin ehkä sitten se makuta. Ainakin meilläpäin Cestainu tunnettiin… no, kuolleista jutuista. Tarinoissa sen kartanolla kummitteli ja sellaista…” hän vilkaisi Halawea. ”Mutta se taisi olla oikeasti paljon arkisempi juttu?”

    “Svarle johdatti meidät sinne kartanoon kauan sitten. Tarkastaja piti silloin vielä majaansa siellä, mutta visiittini itse paikkaan jäi perin lyhyeksi. Vaikken toa-jutuista niin perusta, niin tuntui, ettei ole Mata Nuin tahto se mitä sieltä haettiin.”
    Vihreät valot ja hopeinen allas nousivat fa-toan mieleen muistojen perukoilta.

    ”Hetkonen, Cestainu?” Xen yskäisi asennosta, joka ei varmasti ollut hyväksi hänen selkärangalleen. ”Oliko hänellä ihan oikea nimi? Ei hän koskaan sitä minulle maininnut…”

    ”Öh, joo”, selakhi nyökkäsi tökerösti. ”Siksi ’Tarkastaja’ ei sanonut minulle aluksi mitään. Se on kai vasta Koillissakaran matoranien antama nimi tai jotakin. Vaikka Cestainu on minusta hienompi, mutta taidankin olla vähän puolueellinen…”

    Xenin oli vaikea sisäistää, että makutalla oli niinkin juhlallinen nimi kummittelevasta kotikartanosta puhumattakaan. Hänen seuranaan lukemattomat kerrat istuskellut trynakasvo oli suurimman osan ajastaan Metru Nuilla puuhastellut ulkona tähtitaivasta tuijotellen ja ”Valottunsa” kohtaloa murehtien. Olipa tämä kerran opettanut vahkille myös, kuinka tukikohdan maanpäällisen osan räystäät puhdistettiin. Makuta oli yleensä löytynyt tukikohdasta luuta tai jokin työkalu kädessä. Ei se Xeniä aikaisemmin ollut ihmetyttänyt, mutta nyt kun hän asiaa mietti, se ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, miten hänen nauttima kirjallisuutensa oli makutat yleensä kuvannut.

    ”Hän oli meillä talonmiehenä… talonmiehenä! Olikohan Musta Käsi hänelle joku outo idea lomamatkasta”, vahkityttö ajatteli taas ääneen ja yritti karistaa päästään mielikuvaa Tarkastajasta lentämästä öisin sillä samalla luudalla, jolla hän päivisin putsasi tukikohdan käytäviä.

    ”Se lomamatka taisi päättyä vähän ankeasti”, selakhi myönsi. ”Niin kuin Metru Nuin matkat yleensä…”

    ”Onneksi en itse hirveästi reissaa”, Xen mutisi puoliajatuksissaan katse ja mielenkiinto jo aivan toisaalla. ”Hei, käydään katsomassa löytyisikö tuolta takaa lisää Herran viinikätköjä!”

    Parille ei jäänyt paljoa aikaa vastalauseille, kun vahki harppoi jo hilpeästi ulos taukotilasta tuolista peräisin oleva pölyvana perässään. Poistuessaan hän mutisi hiljaaa ”sori” maassa makaavalle ruumiille, jolla hän oli Halawen onnistunut säikäyttämään. Kun kolmikko poistui syvemmälle toimistotilojen nyt valaistuille käytäville, ei kukaan ollut kuulemassa, kun joku Kal-haarniskan sisällä kuiskasi ”ei se mitään”.


    Vuosikymmeniä suljettuna säilyneen huoneen ovi räjähti sisään, kun vahkin röyhkeän voimakas potkaisu lennätti sen saranoiltaan.

    ”Kalit piiloon, täältä tulloo Xennnnnn!” vahki ärjyi keuhkojensa pohjalta. Angienin ”Woo!” säesti kolmikon räjähtävää sisääntuloa, jota kukaan ei edes ollut kuulemassa.

    Huone oli paljon paremmassa kunnossa kuin sitä edeltävät avokonttorit. Se johtui luultavasti vain siitä, että ovi oli säilynyt kaiken aikaa suljettuna eikä alakerrassa tapahtuneen nimdakaaoksen aallot olleet pirstoneet huoneen lattiaa.

    Huoneen omistajaa oli sen sisällön perusteella mahdoton päätellä. Suurin osa hyllyjen kansioiden sisällöistä oli revitty hajalle, luultavasti hyvin hätäisesti, sillä muutama niistä makasi lattialla avonaisina. Toimistotarvikkeiden ja pirstoutuneen näyttöpäätteen lisäksi ainoa vinkki oli huoneen nurkassa olevat haarniskanpalaset, jotka eivät selvästi kuuluneet millekään Kal-otukselle, vaan edustivat paljon perinteisempää metrunuilaista tyyliä.

    ”Pah, joku tylsä täälläkin on elänyt”, Xen voivotteli tajuttuaan, että tämäkään huone ei tarjonnut uusia upeita aarteita tai tukikohdassa hälyttävän yleisiä piilopulloja.

    ”Ihan kuin joku olisi vain halunnut tyhjentää tämän huoneen hyvin hätäisesti”, Halawe huomioi.

    ”Ehkä joku on käynyt täällä tuhoamassa tärkeää todistusaineistoa”, Xen haukkoi henkeään tarpeettoman dramaattisesti.

    ”Tai ollut samoissa puuhissa kuin mekin, eli päissään ja sitäkin janoisempana”, Angien murahti ja otti huikan omasta kovaa vauhtia hupenevasta pullostaan.

    Xen naurahti myöntävästi, potkaisi paria lattialta löytyvistä kansioista, ja rojahti sitten toimiston ainoaan tuoliin ja pyörähti siinä muutaman kerran ympäri. Luudalla liihotteleva Tarkastaja hänen mielikuvissaan oli saanut jo päähänsä pitkän, mustan suippohatun ja oli alkanut käkättämään ilkeästi. Alkoholinhuuruisten muistelmiensa keskellä velloi kuitenkin synkkä ajatus siitä, että hän oli jättänyt jotain tärkeää huomiotta. Tajuaminen läimäisi Xeniä pian kuvainnollisesti kasvoille. Sitten hän teki niin itselleen kirjaimellisesti.

    ”Ei helvetti. Miksi minä pahoitan aina oman mieleni?” vahki ärjähti. Angien ja Halawe katsoivat kenraalia päät kallellaan.

    ”Isä puhui niistä hiivatin arkkikranoista. Että hänellä on viimeinen, jota Ficus ei ole vielä saanut.”

    ”Ööh, niin?” Angien yritti puristaa vahkista ulos jotain ymmärrettävää.

    ”No kun Tarkastajalla oli yksi niistä! Ne menevät käyttäjäänsä sisälle. Ei niitä saa ulos ilman että… noh… tappaa.”

    ”Luulisi, että makuta selviäisi siitä”, Halawe kuulosti skeptiseltä. ”Reikä rinnassa ei riitä pysäyttämään niitä.”

    ”Mutta… mutta kun”, Xen hätäili. Hänen ajatuksensa heittivät kammottavaa kärrynpyörää, jonka sisällä juoksi luudanvarren kanssa hänen vanha hyvä ystävänsä, jonka hän nyt pelkäsi olleen vainaa.

    ”Kun ne… ääh, syövät sielun. Äiti tutki tätä enkä minä koskaan oikein ymmärtänyt. Jos ne repii irti niin siinä lähtee itse mukana.”

    ”Makutoilla on sielut?” Angien virnisti. ”Uskon kun näen.”

    Käden kenraali pyöri tuolilla taas vinhoja kierroksia, mutta tällä kertaa hän hieroi samalla otsaansa hermostuneena. Hänen suonissaan kiertävä alkoholi alkoi olla kuin muisto vain.

    ”Eih, jos hänkin on vain kuollut sillä aikaa, kun olen mädäntynyt täällä. Viimeinen tapaamisemme olisi ollut ihan tyhmä. Minä olin leiponut hänen matkaansa tosi huonoja keksejä ja… ja… hän kehui niitä ja minä tajusin vasta joskus kolmekymmentä vuotta sitten, että hän teki sen vain kohteliaisuuttaan… ja… ja…”

    ”Xen, hengitä”, Halawe käski joukkiosta vähiten päätään sekoittaneena.

    Ja vahki teki työtä käskettyä. Hän kumartui hetkeksi nojaamaan pöydän reunaa vasten ja hänen kaulastaan roikkuva siru ja sen seuralaisena leijuva medaljonki karkasivat hänen rintapanssarinsa uumenista. Xenin mieli tyyntyi viimein, kun hän joutui hetkeksi keskittymään sulloakseen ne takaisin piiloon.

    ”Minusta tuntuu… että teidän pitää varautua siihen, että hän ei enää olekaan kotona… tai missään.”

    ”No, Deleva haluaa joka tapauksessa käydä tutkimassa sen. Voihan sieltä löytyä muutakin”, Halawe pysyi toiveikkaana. Angien oli sen sijaan hiljentynyt mietteliäs ilme kasvoillaan.

    ”En ole täysin varma siitä, miten se toimii, mutta… Sokean Jumalattaren papeilla oli toisinaan naamioita, vähän teidän Idenin tapaisia, joilla pystyi ottamaan yhteyden kuolleisiin selakheihin”, hailtia kertoi. ”Meille ainakin opetettiin, että se oli jollakin tavalla Cestainun aikaansaannosta…”

    ”Niin, hän oli makuta”, Xen vakuutteli itselleen. ”On makuta, hitto vie. Kai hänellä nyt joku varasuunnitelma oli. En kyllä silti usko, että meidän varastoista löytyy mitään selakhinaamioita, vaikka ainahan sitä voi tarkistaa…”

    ”Emmeköhän löydä sellaisen”, Halawe mietti. ”Minulla on pari kontaktia Xialla, joilta voisi löytyä…”

    Angien katsoi kumpaakin hieman yllättyneenä. ”Se oli vain teoreettinen näkökulma! Tai siis, en ole koskaan kokeillut mitään sellaista, enkä varsinaisesti pala halusta tehdä mitään sielunvaellusta vain siksi, että Deleva haluaa tietää kuka on…”

    ”Ei, ei, kun kuunnellaan nyt vain, mikä idea kivalla toa-sedällä on!” Xen kiirehti väliin ilman aikomustakaan antaa Halawelle oikeasti suunvuoroa. Hänen katseensa oli naulittu Angieniin ja oli täysin ilmiselvää, että vahki yritti avata silmiään niin isoiksi ja sympaattisiksi kuin vain osasi.

    ”Tarkastaja oli… ystävä. Minusta olisi oikeasti tosi kiva tietää, onko hän vielä tuolla jossain. Ja kun keskuudessamme kerran on tuollainen tosi nätti ja tutkintojakin käynyt tieteilijä niin voisittehan te nyt vähän katsella jos te saisitte sellaisen Ebinin…”

    ”Idenin”, Halawe korjasi ja jätti suosiolla huomioimatta, että Xen yritti flirttailla hänen vaimolleen.

    ”Niinhän minä sanoin”, Xen kivahti ja käänsi anelevan katseensa nopeasti takaisin Angieniin.

    ”No siis… myönnän, että se on ihan akateemisesti kiinnostava kysymys… ” selakhi kiemurteli. ”Kukapa ei haluaisi irtaantua ruumiistaan tieteen vuoksi…”

    “Deleva voisi vähän kyseenalaistaa sanavalintasi. Toisaalta mikä on enää alkuperäistä…” Halawe mietti. Hän ei halunnut ajatella, millaisella noituudella selakhialaisten naamiot yleensä toimivat.

    ”Ei sillä, että minulla olisi hirveästi valinannvaraa”, selakhi mutisi. ”Kun sinä nyt kuitenkin olet menossa Delevan kanssa. Että sama meidän on hankkia se Iden…”

    ”Ebin”, Xen korjasi.

    “No, toivotaan, että makuta löytyy elossa, ettei taikanaamiota tarvitse edes käyttää”, Halawe mietti.

    ”No hyvä, se on sillä sitten selvä!” Xen sanoi niin pian, ettei selakhi ehtinyt keksiä sen enempää vastalauseita. ”Pitääkin kysyä Mexxiä hankkimaan teille kyyti. Hitto kun täällä ei olisi niin paljon menossa, tai muuten tulisin itsekin… nyt teidän pitää vain sanoa terveisiä Tarkastajalle puolestani.”

    ”Niin, olisi kyllä kauheaa jäädä istumaan tänne lämpimään kellariin lukemaan kirjoja”, selakhi mutisi.

    “Syksyiset kristallisaaret ovat nostalginen näky. Myrskyä ja ruskaa! En olekaan ollut kotikonnuilla pitkään aikaan”, fa-toa puheli vähän haikeana. Ajatus lämmitti siitäkin huolimatta, että heidän suuntansa veisi heidät kiusallisen lähelle sitä ainoaa saarta, jonne Halawe ei juuri nyt halunnut joutua.

    Xen oli vain onnellinen, että hänen ei tarvinnut lähteä kauas koilliseen mielenrauhan saavuttamiseksi. Vaikka ajatus matkalle lähtemisestä olisi ollut ideatasolla kutkuttava, oli Naho vaatinut Xeniä pysymään paikoillaan niin kauan, kunnes tiedon tornien sotku helpottaisi.

    ”Eiköhän se tee Delevallekin hyvää”, vahki huomautti. ”Poloinen saa vähän rauhaa ainaisesta odinalaisten turpaan vetämisestä.”


    Xenin maahan paiskaama haarniskanraato oli viimein auennut kolmikon poistuttua. Hopeisen sotisovan sisältä kuoriutunut luuranko oli ensi töikseen talsinut hissiin, joka ei ollut toiminut vuosikymmeniin. Tämä oli se hetki, mitä kalmisto oli odottanut. Vapaus oli huumaavan lähellä.

    Läheisestä varastosta luuranko oli löytänyt kaikenlaisia asusteita ja rekvisiittaa, jotka olivat luultavasti joskus kuuluneet Mustan Käden harrastelijateatterille. Sieltä tukirakenne oli iskenyt päähänsä muovisen kurpitsan, jolla tämä toivoi piilottavansa laihan, todellisen olemuksensa.

    Se ei kuitenkaan olisi ollut tarpeen. Yläkerrassa selin hissiin kirjaa lukeva tulen toa ei huomannut mitään, kun oranssipäinen luukasa hiippaili hänen ohitseen. Salin puolella puuhastelevan joukkio ei sekään joko huomannut tai halunnut huomata outoa hiiviskelijää. Kiikarisilmäinen jään toa istui yhä sisälle parkkeeratun moottoripyörän selässä toisen, tällä kertaa naispuoleisen tulen toan kanssa keskustellen. Musiikki raikasi sivummalla, jossa pitkähkö veden toa tanssitti huonoryhtistä onu-matorina.

    Ainoa katse, joka vilkaisi luurangon suuntaan tämän pinkoessa kohti vapautta oli muhkeaviiksisen maan toan, joka olisi voinut vannoa nähneensä haamun. Ei hän kamalan väärässäkään ollut. Luuranko ei oikein itsekään tiennyt, miten hän edes pystyi liikkumaan ilman lihaksia. Vuosikymmenet kylmässä kellarissa olivat kuitenkin pyyhkineet kaikki kysymykset kuluessaan.

    Omahyväisesti myhäillen kalmisto katosi lopulta Onu-Metrun yöhön ja alkoi pinkoa hirmuista vauhtia kohti etelää. Hän tahtoi palavasti pois saarelta, joka kauan sitten hänen kohtalokseen oli koitunut. Hän palaisi viimein takaisin kotikonnuilleen.

    ”Hittolainen, kun olen hyvä hiiviskelemään”, luuranko kerskaili pahasti ja katosi jälkiä jättämättä metrun tasangoille.

  • Ihme Maa

    Versio 1.2
    Windows | Linux | macOS

    Versiohistoria

    Ihme Maa 1.2
    * Skin näkyy lopputeksteissä
    * Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
    * Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
    * Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus

  • Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

    Metru Nui
    Vuosikymmeniä sitten

    Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

    Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

    Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

    Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

    Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

    ”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

    Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

    Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

    Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

    Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

    ”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

    Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

    ”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

    Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

    ”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

    Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

    ”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

    Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

    ”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

    1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

    2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

    3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

    Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

    ”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

    Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

    ”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

    Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

    ”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

    Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

    ”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

    ”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

    ”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

    Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

    ”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

    ”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

    Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

    ”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

    Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

    ”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

    Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

    Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

    ”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

    Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

    Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

    Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.