Jossain päin keskikupolia, surutulitusta seuraavan aamun ensisäteet punersivat horisontissa. Raikas meri-ilma tuoksui suolalta ja tyrskyiltä. Aallot iskivät rajusti pienen vulkaanisen saaren rantoja vasten uudestaan ja uudestaan.
Ylhäällä vuorella synkkä hahmo seisoi tarkastelemassa kuusikulmaista temppelimäistä rakennelmaa, joka muodostui pitkistä kivisistä paasista. Ne imitoivat perinteisen kinin estetiikkaa, mutta jos niihin oli muinoin kaiverrettu uskonnollisia symboleita, kaiverrukset olivat kuluneet jo aikoja sitten pois. Rakennelma reunusti vuoren huipulla ammottavaa aukkoa, jonka pohjalta loimuava hehku korosti hahmon demonimaisia piirteitä oranssillaan. Hahmo tiesi, ettei tulivuori ollut varsinaisesti erityisen aktiivinen, mutta aukon pohjalla velloi yhtä kaikki sulaa magmaa. Kraateri kykeni täyttämään tarkoituksensa.
Aukon reunoilla makasi edelleen kahden edellisen vuorelle kiivenneen jäämistöt. Kahden matoran-luurangon alaleuat repsottivat auki niitä pidelleen kudoksen hajottua jo ties miten monta vuosisataa sitten. Luurangoista toisen vasen etusormi puuttui kokonaan. Sen oli vienyt joko paikallinen peto mennessään tai se oli puuttunut omistajaltaan alun perinkin. Historia ei enää muistanut – tai välittänyt.
Kymmenisen metriä tulivuoren huippua koristavan kivimuodostelman yläpuolella leijaili virhe avaruudessa. Tähän maailmaan kuulumaton tesserakti avautui pohjastaan, ja ulos laskeutui kettingin varassa roikkuva metalliritilä, jonka päällä makasi sinenhehkuinen metallisiru.
”Viimeisiä sanoja?” Makuta Abzumo ärjähti sirun laskeutuessa laskeutumistaan kohti lopullista turmiotaan.
𝅘𝅥𝅯Etköhän sinä vähän liioittele?~𝅘𝅥𝅯 siru vastasi. 𝅘𝅥𝅯it was just a prank bro~𝅘𝅥𝅯
”Olisit kiitollinen, että päätän kirotun olemassaolosi”, Abzumo sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä. ”En tiedä, millä tasolla sinä olet alkuperäinen Itroz, mutta lupaan kyllä tämän: minä turmelen sinun nukketoasi ja hänen rakkaan vahkiheilansa ja otan sen, mikä on oikeutetusti minun.”
𝅘𝅥𝅯Meitä on sitten muuten jäljellä vielä viisi~𝅘𝅥𝅯
Makuta astui aivan kuilun reunalle ja katseli, kun ketju laski sirua kannattelevaa ritilikköa kohti magmaa, josta se oli nyt vain metrien päässä.
”Älä kuvittele, että pystyisit huijaamaan minua uudestaan. Leikin aika on ohi.”
𝅘𝅥𝅯Sinä aliarvioit Matoron yhä uudestaan, ja se koituu kohtaloksesi~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin. Niinhän sinä jaksat sanoa.”
Ritilä upposi magmaan, ja siru jäi kellumaan sen pintaan.
𝅘𝅥𝅯EI SAATANA HELVETIN KUUMAA AAAAAAAHHHHH hahaha vitsi, vitsi, ei minulla ole fyysistä tuntoaistia~𝅘𝅥𝅯
”Kuole.”
Siru alkoi sulaa ja muodosti magmaan sateenkaaren väreissä kimmeltäviä epäpuhtauksia, kuin bensiini vedessä.
𝅘𝅥𝅯Nähdään taas, ystävä~𝅘𝅥𝅯
”Tapan sinut joka kerta, Itroz.”
Ketju, jonka sulanut pää hohkasi oranssin ja keltaisen sävyissä, nousi magmasta ilman ritilää ja väärennettyä Nimdan sirua, jättäen jälkeensä hitaasti hälvenevän modernia taideteosta muistuttavan sotkun nestemäisen kiviaineksen pintaan. Ritilän vetäydyttyä takaisin tesseraktin sisään, Abzumo astui kauemmas vuoren suuaukosta, kivirakennelman ulkopuolelle, levitti sitten valtaisat siipensä ja pyrähti lentoon. Nopeana singahduksena musta enkeli lensi sisään avaruutta vääristävään geometriseen kappaleeseen, joka kipsahti jälleen ympäri tavalla, joka sai sen katoamaan kuolevaisten näkyvistä.
Jäljelle jäi pelkkä sulaneen metallin käry ja omituinen viipyilevä nostalgian tunne.
Mosquito á la Carte
(To Be Contiuned 5)
Puhdistajan normaalisti vilkkaana käyvässä kallossa oli epätavallisen hiljaista. Kummallista ei ollut Ficuksen kymmenen sielutoverin hiljaisuus – nämä tekivät sitä aika ajoin, kun juonittelu ruumiista pääasiassa vastuussa olevan sielun päänmenoksi yltyi. Ei, hiljaisuuden teki aavemaiseksi kellojen tikityksen täydellinen puute.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Valkoinen Kuningatar piti mykkäkoulua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se oli kestänyt näin pitkään. Välittömästi Lhikanin armadan jäätyä tesseraktin kuvaannollisiin pakokaasuihin oli Bianca vetäytynyt niin syvälle Ficuksen tajunnan perukoille, ettei tämän tikitystä pystynyt enää kuulemaan. Ficus ei ollut edes aivan varma, mistä vihanpito johtui. Huolimatta Nimdan kanssa sattuneesta takaiskusta, oli kaikki Metru Nuin kamaralla tapahtunut kartuttanut Baterra-aseman pistesaalista.
Kaiken järjen mukaan Valkoisen Kuningattaren olisi pitänyt juhlia. Heidän vihollisensa menettivät tukikohtansa ja kärsivät sekä resursseja että moraalia järsiviä tappioita. Ficus ei ollut varma edes siitä, oliko sirun jääminen Metru Nuille pitkällä aikavälillä edes järkyttävä tappio. Se oli edelleen uhka, toki, mutta katseensa tulevaisuuteen tiukasti kiinnittänyt Ficus tiesi myös vallan hyvin, että kaikkien sirujen päätyminen Abzumon käsiin muodostaisi vääjäämättä ylitsepääsemättömiä esteitä.
Joten Biancan hiljaisuudelle ei ollut mitään kovin ilmiselvää syytä. Ficus ei myöskään viitsinyt kysyä. Hän oli saanut Kapteenilta viestin vain pari tuntia sen jälkeen, kun tesserakti oli jatkanut matkaa vulkaaniselta välipysähdykseltään. Killjoyn askeleita Metru Nuilta taaksepäin jäljittänyt ryhmä vorzakheja oli jättänyt raporttinsa, jonka sisältö oli huolestuttava. Kapteenin lähettämät ennakkotiedot olivat tarpeeksi saamaan Ficuksen sydänkuulat ylikierroksille. Hän ei olisi välttämättä edes huomannut Biancan läsnäolon kaikkoamista, elleivät hänen kasvavat stressitasonsa olisi kaivanneet kellojen tasaista tikitystä rauhoittamaan oloa.
Oli parempi vain antaa asian olla siihen asti, että Bianca reagoisi jotenkin siihen, että Ficus alkoi saapua tuttuun ja turvalliseen ilmatilaan.
Tesseraktin etuosan tarkkailukannella seisova Puhdistaja oli ristinyt kätensä selkänsä taakse tuijottaessaan tuttua näkyä. Heidän alapuolelleen jo tovi sitten jäänyt pilvipeite ei ollut rikkomassa aivan heidän yläpuolellaan paistavien aurinkojen säteitä, jotka pääsivät kimpoilemaan Baterra-aseman ilmatilaa hallitsevien aluksien kiiltelevistä pinnoista ilman esteitä. Hopeiset, xialaista muotokieltä noudattelevat taistelulaivat eivät reagoineet tesseraktin saapumiseen millään tapaa. Automatisoitu puolustuslaivue jatkoi alueen partioimista täysin normaalisti, kun moniulotteinen objekti suuntasi kohti aseman tyveä.
”En tainnut mainita tätä ääneen viimeksi, mutta olet totta tosiaan ollut kiireinen.”
Abzumon sanat eivät varsinaisesti yllättäneet Ficusta mutta sätkäyttivät hänet kyllä takaisin todellisuuteen ajatustensa syövereistä. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsetta taakseen vaan jatkoi tesseraktin vasemmalla puolella lentävän ilmalaivan ihailua. Makuta astui hänen vierelleen, ilmeisesti myöskin tarkkailemaan ilma-alusta.
Noin neljäkymmentä metriä pitkä sotalaiva ei ollut luokkansa isoimpia, mutta suurten sotien jälkeisessä maailmassa se oli yksinään tarpeeksi muodostaakseen uhan kenelle tahansa, joka asemaa lähestyisi. Eikä laiva tietenkään yksin ollut: aseman ilmatilaa partioi ainakin parikymmentä saman kokoluokan alusta puhumattakaan parvista hävittäjiä, jotka aina välillä tekivät ohilentoja tesseraktin ja aseman välissä.
”Sata vuotta on pitkä aika, Abzumo”, Ficus viimein vastasi. ”Usko pois. Jokaisen aluksen välissä on ollut runsaasti ylimääräistä aikaa.”
Oli selvää, että Baterra-aseman ympärillä valvovat laivueet olisivat pystyneet hirvittävään määrään ylivoimaista ja pysäyttämätöntä tuhoa. Ficus sai kuulla sitä usein. Viimeisimmäksi Metorakkilta, joka oli yrittänyt taivutella Ficusta käyttämään tulivoimaansa Välisaarten konfliktissa. Ficus ei kuitenkaan ottanut ajatusta vastaan edes leikitelläkseen sillä. Laivueet olivat olemassa vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: Suojellakseen asemaa ja sen sisällä uinuvaa Valkoista Kuningatarta.
”Kenties kuolevaisten mielestä”, Abzumo tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ficus oli melkein ehtinyt unohtaa, mihin tämä lausahduksellaan vastasi. ”Sadassa vuodessa ehtii tuskin yksi Nimdan siruista orgaanisesti vaihtaa omistajaansa.”
Sana ”kuolevainen” sai Ficuksen lähinnä hymähtämään.
”Siltähän se kieltämättä näyttää.”
Makuta ei kääntänyt katsettaan Ficukseen, kuten ei Ficuskaan häneen.
”Minun ei liene tarpeellista huomauttaa, että olen varsin harmissani operaatiomme lopputulemasta. Lupasit minulle Deltan, mutta sain pelkkää paskaa.”
”Lupasin Deltan, kyllä, ja meistä kahdesta väittäisin myös työskennelleeni sen eteen huomattavasti lujempaa. Montako ydinasetta sinun niskaasi tiputettiin?”
”Myönnän, että en kadehdi saamaasi… löylytystä. Mutta ei – ongelma oli selvästi informaationkulussa. Nimdan siru ei alun alkaenkaan ollut Sanansaattajan hallussa siihen aikaan, kun saavuimme.”
Ficus ei voinut kiistää Abzumon pointtia. Se, että siru ei ollut Killjoyn tyttären hallussa, ei ollut täysin yllättävää vaan varotoimena täysin järkeenkäypä. Se, mitä Ficus ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, kuinka Killjoy itse tiesi olla paikalla niin otolliseen aikaan. Jossakin kohtaa tieto Tesseraktin liikkeistä oli saavuttanut kenraalin, vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla mahdotonta. Bianca olisi tiennyt, mutta Killjoyn hyökkäys oli tullut heille yllätyksenä siitäkin huolimatta.
”Tiedovuodon mahdollisuus on olematon. Sanoisin jopa, että mahdoton. Näyttää siltä, että Mustalla Kädellä on hihassaan temppuja, joita emme vielä ymmärrä.”
”Niin”, Abzumo murahti. ”Sata vuotta ei selvästikään ollut tarpeeksi pitkä aika ehtiä ymmärtää.”
”Olen tehnyt tutkimuksia, joiden historia juontaa sata tuhatta. Emmekä silti ymmärrä kaikkea. Ehkä sinun olisi pitänyt kysyä noilta muilta helyiltäsi neuvoa, jos meidän tietoverkkomme ei sinulle riitä.”
Abzumo kaivoi kaksi siruaan esiin ja tuijotti niitä hetken. Kauniisti kaiverretut kirjaimet β ja ε hehkuivat himmeästi.
”En ehkä luottaisi mihinkään, mitä nämä kaksi lupailevat”, hän sanoi kalseasti. ”Ja ymmärrän kyllä omistautumisesi Biancalle, Ficus hyvä. Mutta oletko varma, että hän ei piilota sinulta olennaisia asioita?”
Ficusta suoraan sanottuna kyllästyttivät jo Abzumon jatkuvat epäilyt eikä hän peitellyt sitä tippaakaan. Hän käänsi viimein silmättömän katseensa kulmat kurtussa ulkona ajelehtivista sotalaivoista rinnalleen astelleeseen makutaan.
”Usko vain, se on… mahdotonta. Ehkä sen sijaan, että epäilet meidän luotettavuuttamme, on ehkä vain hyväksyttävä se, että meistä kummankaan työkalut eivät ole täysin vedenpitäviä.”
Abzumo tuhahti mutta ei vastannut mitään. Vielä hetken he katselivat yhdessä laivuetta, jonka silkan olemassaolon vuoksi Ficusta olisi helposti voinut syyttää vainoharhaisuudesta. Sellainen määrä sotalaivoja puolustamassa sijaintia, jonka olemassaoloa suurin osa ei edes tunnustanut, saatika tiennyt. Kaikki tesseraktin kyydissä matkustavat kuitenkin ymmärsivät, että niin kauan kuin maailmassa vaikutti yksikin Ilonpilaaja, jokainen tykki ja ohjuspatteri tuli tarpeeseen.
Hangaari 1. Nimetty sellaiseksi, koska kaikista kolmesta aseman hangaarista se sijaitsi lähimpänä aseman pohjaa – tosin ei pohjaa sen loogisessa ylhäältä-alas-suunnan merkityksessä, vaan lähimpänä pohjaa huomioiden rakennuksen juuret. Toisin sanoen Hangaari 1 sijaitsi aivan aseman taivasta halailevassa tyvessä. Sen nimeämisen logiikka oli peräisin siellä tesseraktia odottavan jään toan päästä. Ficus ei olisi omatoimisesti merkinnyt aseman osia laisinkaan. Kapteeni oli alkanut tehdä niin sen jälkeen, kun aseman maailmanlaajuinen tukiverkko oli alkanut käyttää sitä tukikohtanaan ja tienviittojen ja eri kerrosten nimeämättömyys oli alkanut muuttua aidoksi logistiseksi ongelmaksi.
Kuului ”blörbgh”, kun tesserakti ”käänsi” itsensä keskellä hangaaria, ja sen eteen ilmaantui kuin tyhjästä kaksi hahmoa, jotka olivat hetkeä aikaisemmin vielä viettäneet aikaa – tai ajattomuutta – silmille havaitsemattomassa todellisuudessa. Kapteeni suoristi selkänsä reaktiona Puhdistajan ja Abzumon läsnäoloon, mutta ennen kuin hän ehti edes tervehtimään näitä, hänen syliinsä työnnettiin jonkinlainen metallinen kantokoppa.
”Sulje se kakkossiilon holviin äläkä missään tapauksessa anna sen koskea sinuun”, Puhdistaja käskytti kääntämättä edes katsettaan toaan.
”S-siihen, jossa säilytämme –”
”Siihen. Tuo on paljon vaarallisempi kuin mikään, mitä säilytämme siellä.”
Kopasta kuului rapinaa. Kapteeni ei voinut olla huomioimatta kelmeää sinistä valoa, joka hohti sen sisältä.
”Ja samalla, kun menet”, Abzumo sihahti kärttyisästi, ”ota yhteys tohtoriin ja kerro hänelle, että saavun henkilökohtaisesti hänen luokseen pikimmiten.”
Kaksin käsin koppaa puristava toa nyökkäsi nöyrästi ja lähti sitten marssimaan kohti Hangaari yhden tavarahissiä. Ficus jäi tuijottamaan palvelijansa perään. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Kapteenin takin vasemmasta taskusta pilkotti jotain paperista. Hän kuitenkin tiesi myös, ettei Kapteeni olisi uskaltanut piilotella häneltä asioita, ja oletti, että paperin sisältö selviäisi juoksevien asioiden hoitamisen jälkeen.
”Tohtori?” Ficus kysyi ääneen. ”Miksi?”
Abzumo huokaisi erittäin syvään.
”Tuli pienimuotoinen… komplikaatio. Muhentamasi Arsteinin kone ei ollut kuollut. Olen vahvasti sitä mieltä, että hänet ja hänen luomuksensa on poistettava kuvasta mahdollisimman nopeasti.”
Ficus tuijotti makutaa kasa kysymyksiä edelleen huulillaan. Hän kuitenkin koki tarpeelliseksi kysyä niistä vain yhden.
”Ja tarvitset siihen… hammaslääkäriä?”
Abzumo pyöräytti silmiään.
”Hammaslääkäriä, joka tuntee kaikki. Minä revin Tohtorista irti Arsteinin sijainnin. Sinulla ei liene mitään sitä vastaan, että likvidoin sen jumalaa leikkivän ruojan?”
”Tee mitä lystäät. En aio murehtia kenenkään Killjoyta aseistavan perään.”
Hangaari täyttyi suihkumoottorien jylinästä keskeyttäen kaksikon sananvaihdon töykeästi. Töykeästi siksi, että Ficus tiesi, ettei hangaariin lentäneen hävittäjän tarvinnut revitellä moottoreitaan sellaisella tavalla. Jostakin syystä niitä ohjastava parviäly silti tahtoi tehdä niin.
”SAATAVILLA OLLEET KUMPPANIT ODOTTAVAT LINJOILLA”, kuului naisen ääni hangaarin kovaäänisistä. ”PYYDÄNKÖ ODOTTAMAAN, VAI…”
”Pyydä”, Ficus karjui moottorien jylinän ylitse. Bianca olisi kuullut oikein hyvin, vaikka Ficus olisi vain ajatellut vastauksen. Hävittäjän jylyn kanssa kilpaileminen oli kuitenkin hyvä tapa purkaa siitä juurensa juontavaa ärtymystä. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää huojentuneensa hieman siitä, että Bianca suostui jo puhumaan. Kellot olivat palanneet välittömästi kuningattaren läsnäolon mukana.
”En aio tavata ketään, ennen kuin Kapteeni on antanut tilanneraporttinsa.”
”SYVÄNMEREN KARTOITUS ON VALMIS. OLETKO VARMA, ETTET HALUA KUULLA –”
”Kuulit, mitä sanoin”, Ficus huokaisi. Tämän muuttuneesta äänensävystä kuitenkin kuuli, että Biancan tarkennus aiheutti huolta. Kapteenin ennakkoon lähettämän raportin tiivistelmä poltteli koko ajan Ficuksen mielessä.
Tesseraktin viereen parkkeerannut hävittäjä sammuti viimein moottorinsa. Sen alla sijaitseva pyöreä levy käännähti yhdeksänkymmentä astetta ja lähti laskeutumaan jonnekin aseman uumeniin. Se oli osa hävittäjien tavanomaista huoltosykliä, mutta Ficus oli varma, että Bianca oli valinnut tämän kyseisen hetken koneen telakoitumiselle vain häntä ärsyttääkseen.
”Me jatkamme Mustan Käden sirun jäljittämistä sillä aikaa, kun vierailet Tohtorin luona”, Ficus sanoi kääntyen takaisin Abzumon puoleen hiljaisuuden laskeuduttua. ”Mutta en usko, että pääsemme sen jäljille toviin. Biancalla on vaikeuksia nähdä sitä, enkä usko, että Metru Nuilla ollaan viimeisimmän myötä muututtu ainakaan varomattomammiksi.”
”Enkä minä jaksa uskoa, että Mustan Käden rippeet jäisivät Metru Nuille sen jälkeen, miten me siellä heille osoitimme rakkauttamme”, Abzumo sanoi irvistäen. ”Siru on toki yhä prioriteeteissani numero yksi, mutta Arstein vaatii nyt välitöntä huomiota, jottei hänestä koidu suurempaa ongelmaa myöhemmin.”
Ficus murahti myöntävästi. Hän ei erityisesti nauttinut ajatuksesta, että heillä ei edelleenkään ollut tapaa ennustaa vastustajiensa liikkeitä sirun jatkuvan läsnäolon vuoksi. Oli kuitenkin myös totta, että tukikohtansa menettänyt Musta Käsi oli huomattavasti pienempi uhka kuin aikaisemmin. Ficuksen päässä kilkattavat kellot viestivät omaa tyytymättömyyttään raksuttamalla ihan pikkuisen lujempaa. Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, mistä osasta tapahtumien ketjua Bianca oli mielensä pahoittanut. Eikä sen keskustelun aika toisaalta ollut vielä.
”Siinä tapauksessa vie Tohtorille terveiseni. Ja mikäli mahdollista, auta häntä vahvistamaan Taras-Silin puolustuslinjaa. Jos Killjoy tarttuu syöttiin ja iskee suurimman osan sotavoimastaan sinne, tahdon verottaa sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.”
Abzumo virnisti.
”Ehkäpä Tohtori saattaisi kaivata… hieman infernaalisia vahvistuksia joukkoihinsa.”
Ficus ei tiennyt, mitä Abzumo tarkoitti, mutta yksityiskohdilla ei ollut hänelle erityisesti väliä. Koillissakarassa tapahtuva erinäisten palkkasoturijoukkojen liikehdintä oli kuitenkin helposti seurattavissa, ja jokaisen joukkion tiet kulkivat ennustetusti lähemmäksi Kristallisaaria. Baterra-aseman väen ei tarvinnut käyttää kaikkinäkevyyttä päätelläkseen, että Killjoy oli joukkojen liikehdinnän takana. Tämän ensimmäinen siirto Taras-Silin ranoille oli vain ajan kysymys.
Vahkipataljoonien siirtäminen Xialta itään olisi ollut teknisesti vielä mahdollista, mutta Ficus ei halunnut ottaa riskiä, että alueella parveilevat haamut yllättäisivät koneet kesken kuljetuksen. Eikä saaren luovuttaminen Killjoylle ollut tätä aikaisemmin myöskään suuri taktinen tappio. Mutta nyt… jos Kapteenin raportti piti paikkansa…
Kuului huomattava kolahdus hangaarin toisesta päästä, kun ylhäällä, näennäisesti aseman kupolin sisään rakennetuissa rakenteissa vieraillut hissi palasi. Kapteeni nilkutti takaisin paikalle ilman kantokoppaa. Ficuksen huomio kiinnittyi kuitenkin taas koristeelliseen kääröön Kapteenin taskussa. Hän ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään vaan antoi Kapteenin tehdä taas rauhassa kunniaa kaksikon eteen saavuttuaan.
”Koppa on paikallaan siilossa kaksi. Ja… tuota. Tohtori oli epätavallisen vähäsanainen, kun lähetin kommunikaatiopyynnön. Kertoi olevansa kiireinen.”
”Miten niin ’kiireinen’?” Abzumo kivahti. ”Minua ei sivuuteta millään olankohautuksella. Syyn olisi parempi olla hyvä.”
Kapteeni nielaisi kuuluvasti. Tämän katse vaelteli huomattavasti ohi Abzumosta jonnekin kauas seinään tämän takana.
”Hän, tuota… kertoi järjestävänsä… jonkinlaista luokkakokousta.”
Abzumon silmät ensin laajenivat ja muuttuivat sitten kapeiksi viiruiksi.
”Vai… luokkakokousta. Siinä tapauksessa minun täytynee… käydä hieman kuokkimassa.”
Vaikka Ficuksella ei ollut silmiä, oli hänellä silti kulma kohotettavaksi. Kaikki puhuivat kokoontumisesta kuin sillä olisi ollut merkittävääkin narratiivista painoarvoa. Viisi yhdestätoista sielusta tämän sisällä oli joskus ottanut osaa erinäisiin luokkakokouksiin. Yhdestäkään niistä ei ollut jäänyt mitään mainittavaa kerrottavaa. Ei edes niissä, joihin Ficus itse oli ottanut osaa.
”Ficus kulta”, Abzumo sanoi äänessään hunajaa ja myrkkyä, ”tehdäänpäs niin, että minä menen nyt välittömästi sen saatanan paronin luokse kylään ja selvitän tämän tilanteen. Ilmoita, jos Nimda antaa kuulua itsestään.”
Hän alkoi astella rivakasti takaisin kohti tesseraktia, mutta pysähtyi sitten hetkiseksi.
”Jos Musta Käsi ei luovu sirustaan helposti, saattaa myös olla aika siirtää katse ensin… itään.”
Ficus tiesi täsmälleen, mitä Abzumo tarkoitti ”idällä”. Hän kiristeli hampaitaan yhteen ikenet rusahdellen. Huolimatta siitä, miten Taras-Silin tilanne raukeaisi, kaksikon yhteistyön suunta oli selvä. Ficus ei vain ollut lainkaan innoissaan siitä, minne se tie oli johtamassa.
”Kuusi asiaa kerrallaan, Abzumo. Mutta kun kutsu käy, olen valmis.”
Abzumo heilautti kättään laiskasti hyvästien merkiksi vilkaisemattakaan taakseen ja marssi suoraan tesseraktiin, joka nielaisi hänet kokonaisena ja lähti välittömästi leijumaan ulos asemalta.
Ficus jäi tuijottamaan sen perään hetkeksi, mutta Kapteenin suunnalta kuuluva rapina käänsi hänen katseensa takaisin. Toa oli tiennyt, mikä oli parhaaksi, ja ojensi käärön taskustaan. Ficus kaappasi sen kyselemättä tarkentavia kysymyksiä ja rikkoi violetin sinetin käärön keskeltä. Hän oli tunnistanut sen heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sektorin A-55 naapurit kohottivat yhdentoista sielun pallosta suurimman osan verenpainetta. Jälleen uutta hienoihin sanoihin puettua kiristyskirjettä odottanut Ficus yllättyikin, kun käärö paljastui joksikin aivan muuksi.
”Tanssiaiskutsu?” Ficus ähkäisi.
Kapteeni nyökkäsi varovaisesti.
”Lähetti sen lipevän käärmeen toimittamaan tuon henkilökohtaisesti.”
Kapteenin happamasta ilmeestä pystyi päättelemään täsmälleen, kenestä tämä puhui. Roodakan uskottu, Nefer, oli ollut piikki toan lihassa siitä lähtien, kun tämä oli asetettu vastuuseen Ficuksen Xian omistuksista. Puhdistaja tuijotti kutsukääröä vielä hetken. Hän oli niin häkeltynyt siitä, ettei hän ollut edes huomioinut, minkä vuoksi Roodaka ne järjesti. Syy löytyi kutsun kolmannelta riviltä.
”Fero Skia-Adorium Roodaka julistautuu… seuraavaksi Tulinoidaksi?”
Sen sanominen ääneen lähetti inhotuksen väreitä pitkin Ficuksen selkäpiitä. Hän ei ollut aivan varma, miksi, mutta julistus tuntui väärältä jokaisessa hänen olemassaolonsa säikeessä.
”Kutsulistan koosta liikkuu, öh, huhuja”, Kapteeni selitti. ”Kaikki koillissakaran rahakirstun omistavat varmaankin.”
”Neos-Axiomin suurhallissa”, Ficus tuhahti lukiessaan tanssiaisten aikataulua. ”Se kääkkä aikoo todella seisauttaa puolet Xian viennistä oman egonsa kohottamiseksi.
”Noh, yhdeksi illaksi vain”, Kapteeni sanoi.
Toa ojensi kätensä, kun Ficus paiskasi käärön takaisin. Reaktio oli odotettu. Kapteeni antoi pergamentin kiertää itsensä takaisin rullalle ja lähti seuraamaan, kun Ficus lähti ripein askelin marssimaan kohti tarkkailuhuonetta.
”Tuhoanko kutsun, vaiko…”
”Älä. Tarvitsen sen varmasti ovella.”
Kapteeni pysähtyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hetken asiaa mietittyään hän ei kuitenkaan keksinyt, kuinka olisi voinut ymmärtää sanat väärin.
”Aiotko… aiotko mennä?”
”Tietenkin aion”, Ficus murahti. Kapteenin täytyi ottaa muutama juoksuaskel ehtiäkseen hissiin, jonka ylöspäin johtavaa nappia Puhdistaja oli jo painanut.
”A-anteeksi, luulin vain, että et aikonut näyttää kasvojasi julkisesti niin kauan kuin –”
”Teen poikkeuksen. Satojen vieraiden joukossa ei yksi Purifier paljoa huomiota herätä.”
Kapteeni väänsi niskansa puoliväkisin ylös nähdäkseen Ficuksen ilmeen. Typerä ele, koska eihän silmättömistä kasvoista saanut mitään konkreettista irti. Se olisi myös ollut ensimmäinen kerta koskaan, kun Ficus olisi käyttänyt sarkasmia hänen kuullensa. Lopullinen ja kaikkein yksinkertaisin päätelmä oli, että tämä oli täysin vakavissaan. Hyväksyttyään sen Kapteeni kuitenkin avasi käärön vielä kerran silmäilläkseen sen tekstit läpi.
”Yksi asia pitää kyllä sitten muistaa”, Kapteeni tuumasi.
”Niin?”
”Sinne on pukukoodi.”
Hissi oli saapunut päämääräänsä. Ficus marssi aukeavista metalliovista läpi heti, kun se oli mahdollista. Kapteeni taas odotti kärsivällisesti, että hissin yläpuolella oleva kello kilahti ja lähti sitten laahustamaan mestarinsa perään loputtoman pitkältä näyttävälle käytävälle.
”Tunnen luotettavan räätälin Kristallisaarilta. Keksimme jotain”, Puhdistaja murahti ja jatkoi marssiaan. Kapteeni nyökkäsi tämän takana vaikka tiesikin, ettei Ficus elettä nähnyt. He jatkoivat kävelemistä tovin kaikessa hiljaisuudessa. Lopulta pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat käytävän päässä kiilteleville kaksoisoville. Ne päästivät edellä talsineen mämmin automaattisesti lävitseen, mutta Kapteeni hidasti tahtiaan entisestään. Hän tahtoi nauttia hetkestä. Hän oli varma, ettei hän koskaan kyllästyisi tarkkailuhuoneeseen astumiseen.
Hän oli näyttänyt sen Sarajille täsmälleen kerran – sen ainoan kerran, kun vahki oli Baterra-asemalle astunut. Tämän reaktio oli ollut odotettu. Ensin tämä oli kyseenalaistanut – täysin loogisesti – kuinka jo valmiiksi lähimpänä maailman kantta sijainneesta hangaarista oli mahdollista nousta hissillä enää ylöspäin. Kun totuus oli tälle valjennut, oli seuraava kysymys liittynyt tarkkailuhuoneen luomiseen liittyneeseen logistiikkaan.
Sillä huone sijaitsi aivan ilmiselvästi maailmankannen toisella puolella. Sitä ei voinut päätellä enää ylös tuijottamalla, sillä huoneella oli aivan tavallinen, kiinteä, metallinen katto. Alaspäin katsominen maalasi kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan.
Kapteeni astui viimein sisälle Ficuksen perässä ja kopautti läpinäkyvää lattiaa jalkapohjillaan. Heidän ja loputtomalta tuntuvan pudotuksen välissä paistoi himmeänä pieniä valopilkkuja, joita oli kuitenkin lattiaa pitkin heijastavien kaksoisaurinkojen valossa vaikea nähdä. Suurimmaksi osaksi lattiapinta oli kuitenkin täysin kirkas ja niin uskomattoman puhdas, että mikäli ei tiennyt sen rakentamisprosesseja, oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon fyysistä taivaankantta heidän jalkojensa alla täsmälleen oli.
Huoneen keskelle oli pystytetty yksinäinen pyöreä kommunikaatiopöytä. Kaikki muu teknologia oli piilotettu kattorakenteisiin. Ficus oli pitänyt huolta, että huoneessa oli mahdollisimman vähän näköaloista harhauttavaa. Vaikka Puhdistaja ei koskaan ollut sanonut sitä ääneen, oli huoneella tälle selvästi käytännön etuja henkevämpi merkitys. Eikä ollut vaikeaa kuvitella, miksi. Jos Kapteeni olisi tohtinut, olisi hänkin jäänyt mielellään tuijottelemaan alhaalla avautuvaa maailmaa. Etenkin tällaisena päivänä, kun pilvetkään eivät paljoa näköalaa haitanneet. Ja jos astui aivan huoneen keskelle, näki taakse pohjoiseen jääneen Baterra-aseman miltei kokonaisuudessaan roikkumassa painovoimaa uhmaten.
Ficus sipaisi kädellään kommunikaatiolaitteen sivua ja hologrammit sen ympärillä rävähtivät päälle. Laitteen ympärille ilmestyi ympyrämuodostelmaan viisi hahmoa. Ficus itse asettui seisomaan pienen pyöreän levyn päälle kommunikaatiolaitteen edessä. Sekin oli läpinäkyvä ja erottui lattiasta vain hyvin tarkkaan katsomalla. Kapteeni jäi sanaakaan sanomatta huoneen ovelle ja asettui nojaamaan sinne johtavien liukuovien karmeihin.
Hahmoista kolme nyökkäsi tervehdykseksi Ficuksen epäilemättä ilmestyessä näiden erinäisille kommunikaatiovälineille. Punaiseen kaapuun kietoutunut hahmo, valtava mustaan haarniskaan pukeutunut kypäräpäinen kolossi sekä tummanpuhuva ruskeaan takkiin pukeutunut skakdi olivat olleet linjoilla odottamassa jo ennen kuin Puhdistaja oli palannut asemalle. Ne, jotka eivät osoittaneet elettäkään tervehtiäkseen olivat ne, jotka olivat saapuneet myöhemmin: kirilkasvoinen mekaaninen olento sekä koruilla ja lävistyksillä peitelty frostelus.
”Olemme asemissa”, kirilkasvo lausui ensimmäisenä. ”Mutta potentiaalisia kohteita on enemmän kuin alkuperäisissä mallinnuksissa.”
Punaiseen kaapuun pukeutunut hahmo sykki paikallaan. Kun kirilkasvo oli puhunut monikossa, oli se eittämättä viitannut juuri häneen.
”KONEESI PUHUU HÄTIKÖIDEN. JUURENI OVAT VASTA RANTAUTUNEET. LINNAKKEEN SAAVUTTAMISEEN MENEE VIELÄ JOKUNEN PÄIVÄ.”
”Oletan, että myöhästymiseesi on hyvä syy, Carnadiak”, Ficus huokaisi.
”VAIKEUKSIA ETELÄRADALLA. ON SYYTÄ USKOA, ETTÄ KAHDESTOISTA LAPSI EI OLLUT ENSIMMÄINEN, JOKA MURTAUTUI LÄHETYKSEEMME.”
”Mutta tilanne on hallinnassa?” Ficus tivasi.
”CURUVARIN VAKOOJA RUOKKII SEURAAVAN SUKUPOLVEN TAIMIA. JA KERSANTTI RAKVA ON OTTANUT HALTUUN LASTAUSALUEET ZAMAI-KOROSTA ETELÄÄN.”
Skakdinainen hätkähti välittömästi tekemään kunniaa.
”Vahkiosastot 822 ja 823 saapuivat alkuviikosta. Olemme vahvistaneet vartioasemia ja miehittäneet kaikki mantereella kulkevat tavarajunat. Jos varkaat yrittävät uudestaan, heidät pysäytetään.”
”TAI AINAKIN SOKEA JUMALATAR NÄKEE, KUKA JULKEAA ASETTUA POIKKITELOIN PYHÄN TEHTÄVÄMME TIELLE”, Carnadiak täydensi.
Jos Ficuksella olisi ollut silmät, olisivät ne pyörineet tämän kallossa turhautumisen merkiksi. Sokean Seurakunnan ylipapin julistukset eivät koskaan jaksaneet viihdyttää häntä kauaa. Vakaumuksellisella kiihkoilulla ei ollut paikkaa hänen lähipiirissään. Puhdistajan rinnassa elävät sielut olivat pääasiassa samaa mieltä siitä, että seurakunnan läsnäolo oli lähinnä inhottavaa. Ficuksella ei kuitenkaan ollut varaa jättää huomiotta näiden avokätistä pyyntöä osallistua paremman huomisen valmisteluun. Varsinkin nyt, kun varjoissa veljeilevät haamukuntalaiset ja näiden sabotaasi muuttuivat päivä päivältä röyhkeämmiksi.
”Jos olet jo asemissa, sinulla on lupa toimia. Seurakunnan toinen aalto tulee perässä.”
Ficuksen sanat oli osoitettu kirilkasvoiselle koneelle, joka ainoastaan nyökkäsi vahvistukseksi. Kapteenin katse oli kuitenkin ollut jo hetken naulittuna Rakvaan. Hologrammien rakeisuudesta huolimatta tämän kämmenselkää pitkin kiemurtelevat hikipisarat olivat selvästi nähtävillä.
”Oliko muuta?” Ficus kysyi. Vastauksia ei tullut. Hetken puheenvuoroja odotettuaan hän heilautti kättään merkiksi siitä, ettei hän kaivannut keskusteluun osallistuneilta enää muuta. Carnadiakin, Rakvan, koneen ja linjoilla sanaakaan sanomatta olleen frosteluksen kuvat katosivat. Ainoastaan yksi jäi. Mustaan haarniskaan pukeutuneen kolossin kasvot verhoava kultaviisirinen kypärä käänsi jakamattoman huomionsa Ficukseen. Tämä oli se hetki, jota Puhdistaja oli odottanut Kapteenin raportista lähtien. Tai pelännyt…
”Tahdoin puhua kahden kesken, Tseverkhan”, ääni kuului kypärän syvyyksistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kapteeni oli kuullut hahmon puhuvan. Aikaisemmissa kokouksissa läsnä oli aina ollut joku tämän kallokasvoisista lakeijoista. Kasvotusten käytävät keskustelut Ficus oli aina pitänyt suljettujen ovien takana.
”Oletteko löytäneet mitään?”
”Täsmällisen sijainnin”, hahmo vastasi. ”Psioninen toiminta viittaa, että jokin kolossaalinen elämänmuoto murtautui verkkoosi Steltinmeren pohjalta ja katosi hetkeä sen jälkeen.”
Ficuksen molemmat kädet puristuivat nyrkkiin. Tämän hampaat kirskuivat toisiaan vasten jokaisen sanan myötä.
”Joten… olimme oikeassa.”
”Niin.”
Ficus huokaisi syvään. Hänen nyrkkinsä aukenivat viimein, mutta tämän takana seisovalta Kapteenilta ei jäänyt huomaamatta, että mustat sormet tärisivät edelleen.
”Jos… jos Silvottu Äiti on edelleen tietoinen… meidän täytyy löytää loput jäänteet nopeasti.”
”Teemme kaikkemme, jotta niin tapahtuu, Tseverkhan. Siinä syvänteessä ei tapahdu mitään, mikä jäisi meiltä huomaamatta”, kypäräpäinen hahmo vakuutteli. Ficus huokaili syvään, katse maassa, kaikin keinoin itseään tyynnytellen.
”Tulevaisuuteni on uhattuna, Ogel. Ilmoita välittömästi, kun löydät jotain.”
Ogel nyökkäsi ja nosti toisen kätensä puoliksi kunniaa tehden, puoliksi hyvästiksi heiluttaen. Kapteenin yllätykseksi haarniskoidun kämmenen tilalla olikin punaisena hehkuva käyrä terä, josta tuli mieleen jonkinlainen kirurginen väline. Sitten yhteys katkaistiin ja huoneessa oli taas hiljaista.
”Tuota… Silvottu Äiti?” Kapteeni rohkeni kysymään.
Ficus ei vastannut. Tämän katse oli edelleen naulittuna kohti maata, lattian läpi, kohti alapuolella siintävää merta. Kapteeni jäi odottamaan kärsivällisesti, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän päätti, että hänen odotettiin poistuvan. Ovet sihahtivat auki hänen edessään, mutta juuri, kun hän kääntyi astellakseen ulos, Ficuksen suusta valui kasa sanoja, jotka naulitsivat hänet takaisin paikalleen.
”Voin näyttää.”
Kapteeni oli pöllämystynyt. Hämmennys ei johtunut siitä, että Ficus oli valmis raottamaan Silvotun Äidin mysteeriä, vaan se, minne tämä Kapteenia johdatteli. Toa joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen Puhdistajan perässä pysyäkseen. Ensimmäistä kertaa koskaan hänet oli kutsuttu Ficuksen henkilökohtaiseen huoneeseen.
Hän ei ollut edes nähnyt siitä vilausta, vaikka tiesi kyllä, missä se sijaitsi. Kommunikaatiohuoneen kauimmaisella perällä sijaitseva ovi ei ollut myöskään ainoa reitti sinne, mutta se oli ainoa, jota hän oli nähnyt Ficuksen käyttävän.
Ovi sulkeutui heidän takanaan. Kapteenin sydänalassa vieraili pienen hetken hätä siitä, oliko hän tulkinnut mestarinsa eleet varmasti oikein. Hänen huojennuksekseen Ficus oli kuitenkin pysähtynyt huoneen sisäänkäynnille ja odotti kärsivällisesti, että Kapteeni sai hänet kiinni.
Tilat olivat suuret. Lattia oli samalla tapaa läpinäkyvä kuin kommunikaatiohuoneessakin ja näkymä alas oli aivan yhtä huikea. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin välittömästi huonekalujen miltei täydelliseen puutteeseen. Ficuksella ei ollut sänkyä eikä mitään, missä istua. Ainoa työpöytäkin oli mallia, jonka ääressä seisottiin. Mukavuuksien sijaan huonetta täyttivät lukuisat vitriinit, telineet ja jalustat. Hetken aikaa niiden sisältöä vilkuiltuaan Kapteeni ymmärsi, että kaikki huoneessa oli aivan käsittämättömän vanhaa. Se ei kuitenkaan tullut hänelle aivan täytenä yllätyksenä: Ficus oli parhaina hetkinään puhunut siitä, kuinka hän oli tehnyt uraa arkeologian parissa. Joskus kauan, kauan sitten.
”Tänne päin”, Puhdistaja ohjasi ja lähti astelemaan huoneen leveintä yhtäjaksoista seinää kohti. He ohittivat matkalla vitriinin, joka oli täynnä hopeisia metallinsirpaleita. Niiden vieressä samankaltaisen metallin kappaleet oli aseteltu etäisesti kilpeä muistuttavaan muotoon. Kapteeni olisi kaikkein mieluiten jäänyt tuijottelemaan niitä vastapäätä sijaitsevaa selakhialaislähtöistä mosaiikkia, mutta ei tohtinut jarrutella enempää. Vaati kuitenkin kaiken toan tahdonvoiman ohittaa useista sarjaan pystytetyistä pienistä luurangoista kasattu asetelma ja seurata Ficusta huoneen perälle.
He olivat saapuneet seinälle, joka lähemmällä tarkastelulla ei ollutkaan tyhjyydestä haalea, vaan kauttaaltaan peitetty valkoisella kivellä. Kapteeniltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, että se oli joskus ollut jonkin paljon suuremman rakennelman seinä – ellei jopa muuri – ja sen ajan haurastuttamat palaset oli kasattu Puhdistajan toimesta niin lähelle kokonaista kuin mitään niin haurasta oli mahdollista. Sitten Kapteeni huomasi, että seinän pinta oli useista paikoista huomattavasti painautunut. Hieman silmiä siristeltyään hän tajusi, että osa niistä, mitä hän oli luullut vain puuttuviksi paloiksi kappaleiden välissä, olikin tarkoituksellisia muotoja seinän pinnassa. Ja kun hän siristeli silmiään hieman lisää, hän ymmärsi, että koko seinä oli todellisuudessa valtavan kaiverrussarjan peittämä. Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, seinä oli kauttaaltaan täynnä muinaisia kertomuksia.
”Kaupunki Steltinmeren pohjalla, jossa kenraali Killjoy hiljattain vieraili, on tarjoillut häkellyttäviä historiallisia löytöjä aikaisemminkin”, Ficus selitti. ”Syväläiset ovat tehneet sinne tutkimusretkiä niin kauan kuin meillä on historiaa, mutta tohtori Niz oli ensimmäinen, joka onnistui tuomaan sieltä jotain ehjänä takaisin. Meiltä ja tohtori Ogelilta kesti seitsemäntoista vuotta saada kasaan jonkinlainen kuva siitä, mitä olimme löytäneet.”
Kapteeni kuunteli tarkkaan, mutta tämän silmät vaeltelivat. Hänen katseensa totuttua seinän haalistuneeseen pintaan hän oli alkanut erottaa siitä muotoja. Sitten kuvia. Ja kuvat taas olivat täynnä hahmoja. Ja niistä hahmoista oli yksi, joka toistui kaikkia muita enemmän. Pitkät liskomaiset päät ja niitäkin pidemmät terävät hännät olivat läsnä kaiverrettujen tarinoiden jokaisessa luvussa.
”En tiennyt, että zyglakeillä oli kaupunkeja.”
”Niin kauan kuin historia muistaa, ei olekaan”, Ficus vastasi. ”Mutta jotkin asiat on niin perusteellisesti unohdettu, että niiden jäljille pääsee ainoastaan ajan itsensä ohittamalla. Zighlaa – meren koti – vaikkakin unohdettu, on yhä olemassa. Ja se on häkellyttävän hyvässä kunnossa iästään huolimatta.”
Kapteenin katse seurasi Ficusta, joka oli kääntänyt itsensä kohti aivan seinän ylintä reunaa. Liskojen kuvalliset kertomukset rakentuivat riveittäin. Jokainen rivi aloitti erillisen tarinan katkaisten suhteen edelliseen aina epätyydyttävästi kuin seinään. Kapteeni uumoili, että muinaisten liskojen tarinat olisivat toimineet paremmin runoina kuin perinteisinä kertomuksina.
”Gucheleki, Äiti, joka uinui meressä. Mitä vanhempia kaiverrukset, sitä enemmän hän niissä esiintyy”, Ficus osoitti.
Kapteenikin oli erottanut muodon kaiverruksista. Valtava moniraajainen möykky oli kuvattu kooltaan käsittämättömäksi. Kapteeni oletti kaiverruksen perspektiivistä, että Äitiä ympäröivät pienet pisteet kuvastivat tätä seuraavia zyglak-kansoja. Vuorta muodoltaan muistuttavan olennon merkittävin piirre olivat sen tähtien lailla loistavat neljä silmää, joiden tuike oli taitavasti onnistuttu vangitsemaan kertomukseen.
”Hänen valvovan katseensa alla vanhat zyglakit kukoistivat. Näiden muureihin kaiverrettujen kertomusten lisäksi löysimme myös kivitauluihin tallennettuja tekstejä. Käännöstyö on kuitenkin ollut tuskaista, eikä nykyisten heimojen ulkopuolisille ole valjennut kuin vain muutama vanha termi. Biancalta kesti vuosia saada selville, mitä Gucheleki edes tarkoittaa.”
Guchelekin kaiverruksista paistava katse tuntui porautuvan kärsivällisesti kuuntelevaan Kapteeniin entistä lujempaa Ficuksen hetkeksi jättämän hiljaisuuden läpi.
”Se tarkoittaa ’Häntä, Joka Siunasi Meidät Lihalla’.”
Kapteenin selkäpiissä värähti. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt estämään itseään vilkaisemasta kohti Puhdistajaa. Kohti tämän lihan peittämää ulkomuotoa. Hän oli lukemattomat kerrat pohtinut sitä, miksi arkkikranat olivat muodostaneet Ficuksen sellaiseksi. Ja nyt hän ymmärsi, että Ficus oli kertonut hänelle jotain, joka ainakin kaukaa tarkasteltuna muistutti hieman vastausta.
”Mutta… mikään näistä nimistä ei viittaa siihen, että tämä äiti olisi jotenkin… silvottu.”
Ficus kuuli kyllä Kapteenin äänestä, että tämä yritti peitellä kiinnostustaan. Toan huomio vei keskustelua kuitenkin täsmälleen siihen suuntaan, mihin Ficus oli toivonutkin, joten tämä antoi huonosti peitellyn harhautuksen anteeksi.
”Ei niin. Se… tulee paljon myöhemmin.”
Ficus osoitti neljä riviä alemmaksi noin Kapteenin silmien tasalle. Kaiverrukset kertomuksessa olivat paljon aikaisempia suurempia, sillä rytmittäisen ja useammasta erillisestä kuvasta koostuvan kertomuksen sijasta rivi kuvasi ainoastaan yhtä tapahtumaa. Gucheleki oli helppo tunnistaa kaiverruksen oikeasta reunassa. Sen eteen suojelevaan falangiin oli asettunut joukko peitsikätisiä zyglakeja valmiina kohtaamaan kuvan vasemmasta reunasta lähestyvän joukon. Kapteenilta kesti kuitenkin hetki sisäistää, mikä Meren Äitiä kohti marssi. Toa joutui nielaisemaan noin kolme yskäystä, jotka johtuivat siitä, että hän oli unohtanut hengittää.
Jopa niinkin muinaisesta kaiverruksesta kanohi Haun muodot erottuivat selkeästi. Rivi identtisiä suojeluskasvoisia sotureita marssi jonkinlaisesta holvikaaresta kohti zyglakien nelisilmäistä jumalaa. Niiden kärjessä marssi kuitenkin joku, jota Kapteeni ei olisi välttämättä edes heti tunnistanut, ellei tämän nimi olisi vieraillut jo kertaalleen hänen huulillaan sinä päivänä.
Haukasvoisia sotilaita johtava lisko oli piirteiltään liioiteltu ja sisälsi paljon sellaisia elementtejä, jotka olivat yhteneväisiä zyglak-anatomian kanssa. Oli kuitenkin välittömästi selvää, että se kuitenkin kuvasti hyvin zyglakmaista tulkintaa siitä, miltä vortixxit näyttivät. Liskon eteenpäin ojennetun kämmenen päälle oli kaiverrettu liekkiä muistuttava symboli.
”Jumala tai ei, Guchelekin seuraajat taipuivat Tulinoidan legioonien edessä. Äiti silvottiin, ja voima, jota tämän liha piti sisällään, anastettiin.”
Ficus jysäytti nyrkillä rintakehäänsä kolmesti. Rintalastan alta kuului tömähdysten lisäksi vaimeaa helinää, jonka Kapteeni tunnisti heti yhdentoista toisiinsa fuusioituneen arkkikranan voiman kaiuksi.
”Jos enemmänkin kuin Äidin ruumis selvisi… jos Killjoy on onnistunut luomaan yhteyden edes rippeeseen tämän sielua…”
Ficus ei tiennyt, kuinka jatkaa lausettaan. Kapteeni kuitenkin ymmärsi vallan hyvin, mitä tämä yritti sanoa. Toa ei edes osannut kuvitella, kuinka Äidin mahdollinen läsnäolo voisi edes hypoteettisesti vaikuttaa Puhdistajan olemassaoloon. Ficuksen hiljaisesta hampaiden kiristelystä saattoi kuitenkin päätellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Kapteeni näki mestarinsa niin ilmiselvän neuvottomana. Aina tätä ennen heidän puolellaan olivat olleet resurssit ja aika. Mikään ongelma ei ollut sellainen, mitä ei olisi voinut ratkoa yksinkertaisella kärsivällisyydellä tai Baterra-aseman loputtomalta tuntuvien, vuosisatoja kuluessa kerättyjen resurssien avulla. Nyt tilanne oli toisin. Oli selvää, että Ficuksella ei ollut helppoa ratkaisua muinaisuudesta sikiävään ongelmaan.
”Olen antanut sinulle lukemattomia tilaisuuksia paeta, Kapteeni, enkö olekin?”
”M-mitä oikein tarkoitat?”
”Sinä vietät tällä asemalla nykyään vähemmän kuin minä. Olitpa pohjoisella mantereella, Xialla, Steltillä, missä vain, tulet aina omasta vapaasta tahdostasi takaisin.”
Kapteeni oli ymmällään. Hän oli toki itse ajatellut asiaa silloin tällöin. Ja vaikka Kaikkinäkevän katse olisi häntä varmasti seurannut, oli Puhdistaja myös aivan oikeassa. Jossain kohtaa hänen olisi varmasti onnistunut livahtaa ulos Baterra-aseman vaikutuspiiristä. Edellisenkin matkansa Xialla hän olisi hyvin voinut päättää nousemalla johonkin lukuisista kauppalaivoista sektori A-55:n satamassa. Siinä vaiheessa, kun Ficus olisi saanut tietää, hän olisi jo ollut Nynrahilla. Tai Metru Nuilla. Tai Bio-Klaanissa. Tai niin kaukana etelässä, että edes Bianca ei olisi jaksanut häntä sieltä etsiä.
Mutta jokaisen matkansa päätteeksi hän tuli aina takaisin. Jokainen tehtävä päättyi aina paluuseen Baterra-asemalle.
Joten Kapteeni nyökkäsi.
”Tarkoittaako se, että edes jollain tasolla sinä uskot siihen, mitä me täällä yritämme saavuttaa?” Ficus kysyi.
Kapteeni nyökkäsi uudestaan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut edes pysähtyä miettimään. Näennäisesti tyytyväisenä Kapteenin vastaukseen Ficus viimein irrotti katseensa kiviseinästä ja kääntyi jään toan puoleen.
”Jos minulle tapahtuu jotain, sinulla on kaikki työkalut saattaa päätökseen se, minkä olemme täällä aloittaneet.”
Kapteeni nielaisi. Niin lujaa, että Ficus kuuli sen.
”Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Kapteeni?”
”Ymmärrän”, Kapteeni vastasi. Hän onnistui siirtämään syrjään epävarmuutensa hetkeksi sanoakseen sen. Hän ymmärsi, että se oli, mitä Ficus tahtoi sillä hetkellä kuulla kaikkein eniten.
Valtavan hammasrivistön takaa kuului hiljainen huojentunut puhallus. Ficus nyökkäsi ja tuijotti vielä hetken rinnallaan seisovaa toaa mutta käänsi sitten katseena takaisin muuriin. Hän ei kuitenkaan katsonut kohti Äitiä vaan liskoa, joka sitä vastaan legioonaansa marssitti. Liekki Tulinoidan kämmenellä oli samaa valkeanharmaata kiveä kuin kaikki muukin sen ympärillä. Ficus kuitenkin pohti edelleen, oliko sen pinnassa joskus ollut veden pois kuluttamaa väriä.
”Se asia Taras-Silin alla…” Kapteeni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Luottamus, jota Puhdistaja oli häntä kohtaan osoittanut, oli rohkaissut häntä spekuloimaan ääneen. ”Ymmärrän nyt, miksi kenraali Killjoy on siitä niin kiinnostunut.”
”Ennen tätä minua ei olisi haitannut, jos hän olisi tuhlannut resurssejaan sen löytämiseksi”, Ficus vastasi. ”Mutta nyt…”
”Meidän täytyy varmistaa, että hän ei pääse siihen käsiksi?” Kapteeni uumoili.
”Abzumo on jo matkalla. Voinemme luottaa siihen, että hän käyttää mahdollisuuden päästä iskemään takaisin Metru Nuin petkutuksen jälkeen.”
Kapteeni toivoi hiljaa mielessään samaa. Vaikka Taras-Silin päällä istui jo häkellyttävä määrä koillissakaran tunnetuimman hammaslääkärin joukkoja, olivat tiedustelutiedot Killjoyn ympärilleen keräämästä armadasta vähintäänkin huolestuttavia. Jos he aikoivat pitää kenraalin käpälät erossa siitä, mitä saaren alle oli säilötty, tarvittiin varmasti jotain julmempaa kuin tohtorin monet keksinnöt.
”Meidän lienee parasta pitää aluetta silmällä hieman tarkemmin”, Ficus sanoi. ”Jos Biancan tiedustelulentue on yhä Odinan yläpuolella, kääntäkää ne kohti Taras-Siliä.”
”Voin auttaa koordinoimaan ne asemiin”, Kapteeni sanoi, kumarsi ja käytti tilaisuuden poistuakseen. Toa oli vuosien aikana oppinut erinomaiseksi tunnistamaan, milloin Puhdistaja odotti saavansa rauhaa. Tämän edellinen lause oli ollut jo täynnä niitä merkkejä. Siksi Kapteeni oli niin yllättynyt, kun tämän poistuminen keskeytettiin.
”Kapteeni.”
”Niin?”
”Muistat kai edelleen nimesi?”
Toa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin estääkseen itseään inahtamasta ääneen. Hän oli aina tulkinnut sen aiheen kielletyksi. Ei tosin siksi, että Puhdistaja olisi sen erikseen kieltänyt, vaan siksi, ettei tämä ollut koskaan kutsunut häntä miksikään muuksi kuin Kapteeniksi.
”M-muistan, totta kai.”
Ficus naurahti hieman, mutta ei ivallisesti, vaan aidosti hieman huvittuneena.
”Kokeile unohtaa se. Niin on paljon helpompaa.”
Kapteeni ei ollut varma, kuinka vastata, joten hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa pois huoneesta. Matkalla hän kuitenkin vilkaisi vielä kerran pienten luurankojen sarjaa, jonka hän oli saapuessaan joutunut vain ohittamaan. Sarjan ensimmäiset rangat kuuluivat selvästi matoraneille tai ainakin jollekin niiden kaltaisille. Jonon peräpää oli kuitenkin hänelle täysin tunnistamaton. Sarjan viimeisen hahmon sormien luut olivat sulautuneet yhteen, ranka kouristunut osoittamaan suoraan eteenpäin ja kallon etuosa räjähtänyt auki paljastaakseen kaksi valtavaa hammasta, jotka työntyivät kohti kallon tyhjiä silmäaukkoja.
Ficuksen katse kuitenkin poltteli hänen selässään, joten hän ei uskaltanut jäädä enää pidemmäksi aikaa. Kun liukuoven sihahdus viimein viesti Puhdistajalle teoksien taakse kadonneen Kapteenin poistumisesta, sai hän viimein taas hengittää täsmälleen niin raskaasti kuin oli tarpeen.
Tulinoidan päättäväinen katse zyglakien kaiverruksissa oli jotain sellaista, mistä Ficus saattoi ainoastaan unelmoida. Meressä elävää jumalaa vastaan marssiminen oli saatu kuvassa näyttämään niin vaivattomalta.
Hän jatkoi kuvan tuijottamista niin pitkään, että hänen ajatuksensa lähtivät taas harhailemaan. Huoneessa vallitsevaa täydellistä hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Ficuksen päässä raksuttavat ajan rattaat. Varmistuttuaan siitä, että Kapteeni oli varmasti ehtinyt takaisin aseman ulospäin näkyviin osiin, Ficus lähti kulkemaan takaisin kohti kommunikaatiohuonetta. Sen koko matkan hän tuijotti jalkojensa alla avautuvaa horisonttia. Kaksoisaurinkojen valo oli siirtynyt sellaiseen kulmaan, että niiden säteet kimpoilivat katon – tai Ficukselle siinä tilanteessa lattian – sisällä peittäen näkyvyyden osittain.
Kommunikaatiotilaan palattuaan Ficus ei kuitenkaan kääntänyt askeliaan takaisin asemalle johtavalle pitkälle käytävälle vaan jatkoikin eteenpäin. Huoneen toisella puolella oli muutama metallinen porras, jotka johtivat uudelle ovelle. Sen takana, entistäkin syvemmällä maailman katon sisällä, odotti paljon suurempi ja pimeämpi tila. Metalliin syttyi automaattisesti valot sekä Ficuksen ylä- että alapuolelle. Niin myös tunneliin, joka johti tilasta pois kohti itää. Yksivaunuinen metallinen raitiovaunu sihautti ovensa auki sallien Ficuksen astua sisään. Ja toisin kuin muualla Ficuksen omiksi kutsumissaan tiloissa, tässä vaunussa oli kuin olikin istuimet. Ei tosin hänen omasta valinnastaan.
Rata oli ollut yksi Tohtorin monista ideoista aseman logistiikan parantamiseksi. Sen jälkeen, kun Ficus oli määrätietoisesti hylännyt hammaslääkärin villimmät ehdotukset Biancan kammioon kulkemiseksi, oli Tohtori palannut mukavuusalueelleen rataliikenteen pariin ja vetänyt yksinkertaiset kiskot pisteestä A pisteeseen B. Vaunu itsessään toimi sähköllä. Toisin kuin Pohjoisella Mantereella kulkevat tavarajunat, oli Baterra-aseman kiskotie verrattain lyhyt, eikä vaatinut lihaperäisiä kikkoja varmistaakseen, ettei pysähtyä koskaan tarvinnut.
Tapojensa vastaisesti Ficus istui alas ja jäi kuuntelemaan liikkeelle hyrähtäneen vaunun sähkömoottorin rutinaa. Vaunu kiihdytti huimaan nopeuteen ja vei Ficuksen entistä kauemmaksi Baterra-aseman nurinkurisesta tornista. Ensimmäinen pysäkki tuli kuitenkin vastaan nopeasti – tuskin minuuttiakaan oli kulunut lähdöstä. Siilot yhdestä neljään oli merkattu hopeisilla kylteillä. Ficus astui asemalle niiden eteen ja vaunu jäi kärsivällisesti odottamaan hänen paluutaan.
Siilon numero kaksi raskas rautainen ovi siirtyi syrjään Ficuksen astuttua punaiselle hohtavalle neliölle sen edessä. Siilon sisäpuolella automaattisia järjestelmiä ei kuitenkaan ollut, vaan Ficus joutui vääntämään käsin suuresta vivusta, jotta kaukana hänen yläpuolellaan sijaitsevat tulvavalot rävähtivät päälle.
Toisin kuin siilot yksi ja kolme, siilossa kaksi ei säilytetty pitkän kantaman ohjuksia. Sen sijaan se oli tyyssija kaikille niille aseille ja esineille, joita ei ollut turvallista säilyttää varsinaisen aseman sisällä. Tavaraa oli kertynyt edeltävän vuosisadan aikana paljon. Mustan Käden vanhoja keskeneräisiä projekteja oli siilon sivulle pystytetyissä metallihyllyissä lukuisia. Siilon perää vasten nojasi sekalainen ryhmitelmä merimiinoja, niin xialaisia kuin muitakin kansallisuuksia. Sen, mitä Ficus oli kuitenkin tullut hakemaan, oli Kapteeni asettanut siististi keskelle lattiaa. Kantokopan sisällä rapsahti välittömästi, kun Ficus astui sen lähelle. Hän kumartui tuijottamaan sen sisällä kouristelevaa sinistä kättä samalla, kun hän harkitsi vakavasti omaa seuraavaa liikettään.
Oikea ratkaisu olisi ollut jättää se siihen, sulkea ovi ja unohtaa, että sitä oli edes olemassa. Ficus ei ollut liioitellut, kun hän oli sanonut Kapteenille, että se oli vaarallisin asia, mitä siellä säilytettiin. Vaikka kilpailu ykköspaikasta olikin kohtalaisen tiukka valtavalla verholla peitetyn tyhjän holvikaaren kanssa, joka oli tarkoituksella työnnetty ison kasan muuta roinaa taakse.
Mutta jo pelkästään se, että Ficus harkitsi käden ottamista mukaansa, kieli siitä, että hän oli tehnyt jo päätöksensä. Musta käsi nappasi sinisen käden kopan matkaansa samalla, kun toinen napsautti vivusta siilon valot sammuksiin. Ficus sulki oven perässään, astui takaisin raitiovaunuun ja jatkoi matkaansa kohti päätepysäkkiä ohittaen siilot viidestä kahdeksaan, jotka olisivat normaalisti vaatineet yhden pysähdyksen lisää.
Päätepysäkki oli samanlainen metallinen huone kuin aikaisemmatkin. Sieltä johti eteenpäin täsmälleen yksi ovi, mutta näennäisesti sen avaamiseen ei ollut minkäänlaista mekanismia. Ei kahvaa, vipua eikä minkäänlaista digitaalista tunnistautumista. Sillä tätä ovea ei ollut luotu aukeamaan laisinkaan siltä puolelta, jolla Ficus seisoi. Sen sai auki ainoastaan hän, joka odotti sen toisella puolella.
”Se olen minä.”
”TIEDÄN”, Bianca vastasi ja raskas ovi liukui syrjään. Ficus huokaisi syvään. Kantokoppa kolahteli avautuneen käytävän reunoihin muutaman kerran, kun sen kantaja valmistautui astumaan Baterra-aseman piilotettuun sydämeen.
Avautuva näky oli liimannut Kapteenin sijoilleen silloin, kun Ficus oli näyttänyt sen tälle ensimmäistä kertaa, ja syystä. Se sai myös sielut Puhdistajan sisällä pysäyttämään sykkimisensä hetkeksi. Jopa ne, jotka olivat viettäneet Ficuksen ruumiissa aikaa pisimpään, olivat yhä ällistyneitä siitä, mitä maailman katon sisältä löytyi.
Kammio oli hämärä, mutta se johtui ainoastaan siitä, että alue oli niin järjettömän valtava, etteivät lukemattomatkaan sen seinille asennetut valot riittäneet valaisemaan sitä. Mutta hämärässäkin näki selvästi jäänteet siitä, mitä kammiossa oli joskus ollut. Paksut kiviset pilarit kannattelivat jossain kaukana korkeuksissa siintävää kattoa tai… seuraavaa taivasta. Kammion lattia oli seiniä sileämpi mutta silti täynnä kaarevia, siihen tarkoituksella kaiverrettuja koristeellisia muotoja. Siellä täällä näkyi edelleen raunioita pienemmistä rakennelmista, jotka olivat joko murentuneet aikojen saatossa tai olivat tarkoituksella tulleet vahkien kaatamiksi silloin, kun Ficus oli ensimmäistä kertaa astellut sinne.
Sillä tämä kammio ei ollut hänen rakentamansa. Se oli ollut siellä aina, ja aina hän oli siitä myös tiennyt. Baterra-asema itse oli alkanut pelkkänä tulppana sisäänkäynnille, joka maailman katossa entuudestaan jo oli ollut. Rakennelma itse tehtaineen ja raideverkkoineen oli tullut paljon myöhemmin.
Mutta yhden asian Ficus oli kammioon rakentanut, ja se tikitti parhaillaankin huoneen perällä. Valtava messinkinen kellokoneisto raksutti tasaiseen tahtiin ja koko ajan sitä lujempaa, mitä lähemmäksi hän sitä asteli. Ja koneiston keskellä roikkui nainen. Vitivalkoinen pinnaltaan, joskin kärsinyt. Kapteeni ja Saraji eivät olleet kehdanneet sanoa mitään tämän kohdatessaan, mutta Ficus oli nähnyt näiden ilmeistä, että nämä olivat inhonneet sitä, miltä Valkoinen Kuningatar lihassaan näytti.
Toisin kuin omassa valtakunnassaan, Bianca näytti riutuneelta. Luut pilkistivät ulos sekä tämän kyljistä että raajoista. Vasen kämmen repsotti hädin tuskin muutaman jänteen varassa. Reiät kudoksessa paljastivat mädäntyneitä sisuskaluja. Kaikkien muiden paitsi Ficuksen itsensä silmissä kelloon oli sidottu vuosituhansia sitten hajota alkanut ruumis. Mutta Ficuksen katse oli ainoa, mikä merkitsi. Hänelle kuningatar oli täydellinen. Hänen kaunein unelmansa.
Ficus asteli määrätietoisesti kellokoneiston edessä olevalle pienelle työpisteelle, joka oli jäänyt siihen sen jälkeen, kun hän oli tehnyt uudistuksia messinkisiin sauvoihin, jotka pitelivät Biancaa paikallaan. Ne oli upotettu tällä kertaa paljon syvemmälle kuningattaren ruhoon. Sulatettu kiinni tämän hauraisiin luihin. Se varotoimi oli pakollinen sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Jos joku tunkeutuisi verkkoon vielä kertaalleen Nimdan sirujen avulla, Bianca pysyisi tällä kertaa tukevasti kiinni koneistossaan.
”MIKSI TUOT SEN KIROTUN ASIAN TÄNNE?”
Biancan sanat kajahtelivat silti ainoastaan Ficuksen päässä, vaikka tämä seisoi aivan hänen edessään. Kantokoppa laskeutui rullilla liikkuvan työkaluaseman päälle, ja Ficus alkoi kaivaa alahyllyltä itselleen jotain kättä pidempää.
”Jätin työkaluni tänne.”
”OLISIT VOINUT HAKEA NE POIS TÄÄLTÄ SEN SIJAAN, ETTÄ TUOT TUON HIRVITYKSEN TÄNNE.”
”Tahdoin myös nähdä sinut.”
”MIKÄ OLISI TAPAHTUNUT MYÖS, JOS OLISIT TULLUT HAKEMAAN TYÖKALUSI.”
Ficus huokaisi. Hän oli löytänyt kal-metallisen puukkonsa tavaroidensa seasta ja nosti sen odottamaan rapisevan kantokopan päälle. Bianca ei jatkanut Ficuksen tekojen kyseenalaistamista sen enempää vaan antoi tämän työskennellä rauhassa. Ei ollut kummallekaan salaisuus, että Ficus vain halusi Biancan olevan konkreettisesti läsnä, kun hän pureutui Metru Nuilta saatuun sotasaaliiseen.
Ficus avasi kopan varovaisesti, mutta sininen käsi ei edes yrittänyt pakoilla häntä. Päin vastoin, se rentoutui hänen mustan kouransa tarttuessa siihen ja vetäessä sen ulos kopasta. Koneisto käden sisällä raksutti kuin tervehdyksenä – kuin käsi olisi jollain tapaa tunnistanut omansa. Ficuksen ote siitä oli kuitenkin lähes tarpeettoman luja. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että käsi pääsisi samalla tapaa karkuteille kuin se oli Mustan Käden tukikohdassa ollut.
Ficus käänsi käden ympäri ja tarkasteli lähemmin sen tyveä. Kohta, josta sen ranteen olisi pitänyt alkaa, oli ummessa. Kuten hän oli arvellutkin, käden sisällä oli jotain, mitä sinne ei kuulunut. Hän survaisi veitsen suoraan orgaaniseen mutta pahasti lahonneeseen massaan. Käsi alkoi välittömästi kouristella, ja Ficuksen varotoiminen puristus osoittautui heti tarpeelliseksi. Käden koneistot raksuttivat kovempaa ja kovempaa. Rattaiden kirskunta sen sisällä kuulosti miltei korkeaääniseltä kirkumiselta.
Mutta Ficus jatkoi säälimättä veitsen kääntelyä. Hän etsi massan sisältä jotain kovempaa. Ja kun hän viimein löysi sen ja sai veitsen pari kertaa kokeiltuaan oikeaan asentoon, hän alkoi vääntää. Lujaa. Kuului inhottava läsähdys, kun kasa mädäntynyttä lihaa, jänteitä ja luita sinkosi ulos käden sisältä. Ne laskeutuivat Ficuksen työkaluaseman päälle ja samalla hetkellä käsi hänen kourassaan valahti veltoksi. Hermojen tavoin hanskan sisällä risteilevät johdot repsottivat ulos sen sisältä. Niiden vuosikymmeniä kestänyt liitto hanskan sisälle jumiin jääneen raajan kanssa oli päättynyt.
Ficus sulki liikkumattoman käden takaisin koppaansa ja laski sen sitten jalkoihinsa nähdäkseen tarkemmin, mitä pöydälle valuneet raajan jäänteet pitivät sisällään. Vaikka suurin osa hanskaa joskus ohjastaneesta kädestä oli lahonnut tunnistamattomaksi, erotti muutaman ehjän sormiluun välisistä nivelsiteistä edelleen häivähdyksen sinistä väriä. Ficus ymmärsi välittömästi, että se väri ei ollut peräisin sitä ympäröineestä hohtavasta hanskasta vaan sitä edellisen kerran käyttäneestä veden toasta.
”Olisi pitänyt arvata…”
”JOTEN, NIZ KÄYTTI SITÄ VIELÄ SEN JÄLKEEN, KUN SINUT… POISTETTIIN METRU NUILTA.”
”Siltä näyttää.”
”MITÄ LUULET HÄNEN PIILOTTANEEN MEILTÄ?”
”En tiedä”, Ficus huokaisi. Hän ei ollut huolissaan siitä, keneen muuhun Niz oli saattanut kättä käyttää. Kaikkein pelottavin skenaario oli, että tämä oli käyttänyt sitä itseensä. Piilottanut muistojensa sisällön Biancan katseelta.
Jyskytys Ficuksen päässä oli hiljalleen alkanut palata. Se sama, joka yleensä johtui hänen sisäänsä kertyvästä arkkikranojen liiallisesta energiasta. Taistelu Metru Nuilla oli tyhjentänyt pankin niin perusteellisesti, että hetkellisesti Ficuksella oli pysynyt sielukasastaan ohjaksen paremmin kuin vuosiin. Nyt painostava tuntemus oli kuitenkin tulossa takaisin mukanaan kalloa kivistävä hirvittävä migreeni.
Hän laskeutui varovasti maahan istumaan selkä nojaten yhtä Biancan kellokoneistoa ympäröiviä sähkökaappeja vasten. Hän nappasi sinisen käden kopan samalla syliinsä ja heilutteli sitä edestakaisin. Elottomaksi veltostunut raaja kilisi vasten kopan seiniä reagoimatta vankilansa tärinään.
Ficus istui siinä pitkän hetken sanomatta mitään. Nizin käden jäänteet valuivat hitaasti hänen edessään olevan tason reunaa pitkin kohti maata.
”SINÄ ET OLE MEISTÄ KAHDESTA SE, JOLLA ON VARAA LUOVUTTAA”, Bianca lopulta totesi.
”Paksuja sanoja huomioiden, että se olit sinä, joka piti mykkäkoulua koko matkan tänne.”
”EN MINÄ MITÄÄN MYKKÄKOULUA PITÄNYT.”
”Et vai? Mitä sinä sitten oikein teit? En kuullut koneistostasi raksahdustakaan.”
Bianca oli hetken hiljaa. Selvästi harkiten sanojaan tarkasti.
”MINULLA OLI VIERAS.”
”En tiennyt, että sinulla käy sellaisia.”
”AUTS. ONKO TUO KATEUS, JONKA KUULEN SÄVYSTÄSI?”
Ficus ei voinut muuta kuin nauraa. Bianca piikitteli häntä harvoin, mutta se oli yleensä ansaittua. Kuningattaren alkuperäinen syytös oli kuitenkin osunut vähän syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää. Siinä istuessaan sininen käsi sylissä hänelle valui väkisinkin muistoja päivästä, jolloin luovuttaminen oli ollut lähellä.
”Viimeksi, kun pitelin tätä, käytin sitä melkein itseeni.”
”MUISTAN HYVIN. ET SUOSTUNUT KUUNTELEMAAN MINUA, KUN YRITIN ESTÄÄ.”
”En… en tosiaankaan”, Ficus tuhahti. ”Jos Niz ei olisi kävellyt paikalle juuri sillä hetkellä… olisin varmaan toteuttanut uhkaukseni.”
Hän muisti hetken valokuvantarkasti. Nurukanin tyhjän katseen lattialla, Nizin itkuisen katseen huoneen ovella. Nui-Kralhin, joka oli saapunut hänen vanavedessään.
”ET KAI MIETI SITÄ TAAS? EN TAHTOISI KÄYDÄ SITÄ SAMAA LÄPI UUDEST–”
”Älä viitsi”, Ficus keskeytti. ”Tiedät hyvin, että olemme kulkeneet tätä polkua jo liian pitkään perääntyäksemme nyt.”
Ficus nosti sinisen käden silmiensä tasolle ja ravisteli koppaa uudestaan, mutta mitään ei näennäisesti vieläkään tapahtunut.
”Sitä paitsi… en usko, että se edes toimisi enää. Kun meitä on täällä samassa päässä jo niin monta.”
Ficuksen ajatukset olivat hiljaiset. Yksikään vähemmän kontrollissa olevista sieluista ei pukahtanutkaan. Kaikkein räikein hiljaisuus oli peräisin veden toasta, jonka ajatukset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen Metru Nuin tapahtumien jälkeen. Normaalisti läsnä olisi ollut edes jotain. Parhaimpinakin hetkinään, silloin harvoin, kun Ficuksen molemmat kädet olivat sataprosenttisesti Puhdistajan kuvainnollisessa ohjauspyörässä, jokaisesta läsnäolevasta hengestä kuului vähintään tahattomia kaikuja. Mutta nyt, viimeiset kaksi päivää, Niz oli onnistunut tukahduttamaan nekin.
”NO MISTÄ TÄSSÄ ON SITTEN KYSE? OLIKO KILLJOYN ANTAMA LÖYLYTYS TÄLLÄ KERTAA VIIMEIN LIIKAA?”
”Minä kuolin siellä 47 kertaa, Bianca”, Ficus myönsi. ”Ja jouduin helvettiin 47 kertaa. Hihnalle, säikeiksi, parsintaan. 47 kertaa punaiseen koneen läpi ilman hetkenkään taukoa.”
”TIEDÄN VALLAN HYVIN. TUNSIN SEN KAIKEN KANSSASI.”
”Emme ole koskaan olleet näin lähellä päättää sitä hulluutta.”
”NIIN.”
”Mutta silti…” Ficus huokaisi ja laski kantokopan viimein vierelleen. Hänen katseensa harhaili pitkin Valkoisen kammiota. Hänen selkänsä takana tikittävä koneisto odotti kärsivällisesti.
”… kaipa se oli vain ajan kysymys, että joku tuonpuoleisesta huomaisi, mitä yritämme tehdä.”
Zyglakien kaiverrukset eivät olleet poistuneet hänen mielestään enää toviin. Sen jälkeen, kun Kapteenin ensimmäinen viesti Steltimerellä tehdyistä havainnoista oli saapunut, Silvotun Äidin hohtavat silmät olivat kummitelleen hänen tajuntansa perukoilla. Ja vaikka palapelin palaset olivat vielä pahasti levällään, oli Ficus sataprosenttisen varma yhdestä asiasta. Killjoy oli saanut tietää Abzumon turmiollisista suunnitelmista jotain reittiä. Jotain sellaista, joka ei rekisteröitynyt Biancan verkkoon. Ennen tätä mahdollisuus moiselle tietomurrolle tuntui sulalta mahdottomuudelta – ainakin ilman Nimdan siruja – mutta nyt…
”Millainen vieras sinulla muuten kävi?” Ficus yritti parhaansa mukaan vaihtaa aihetta, ennen kuin Biancan syytökset luovuttamisesta alkaisivat käydä toteen.
”LUULISI SINUN TIETÄVÄN.”
”Kuinka niin?”
”FICUS KULTA, MINÄ OLEN KIRJAIMELLISESTI SINUN PÄÄSSÄSI. MEIDÄN VÄLILLÄMME EI OLISI AINUTTAKAAN SALAISUUTTA, ELLET KOKO AJAN VALITSISI OLLA KUULEMATTA MINUA.”
Ficus tiesi vallan hyvin, että Bianca puhui totta. Hänelle oli edellisten päivien aikana alkanut valjeta, kuinka taitava hän oli itsepetoksessa. Jopa ilman kättä muistuttavia työkaluja, hän oli aina ollut erinomainen valehtelemaan itselleen. Unohtamaan. Sulkemaan mielensä asioilta, joita hän ei toivonut tajuntaansa.
Silti… jokin Biancan sanoissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
”Hei, mitäs sinä oikein tarkoitit –”
Ficus keskeytti lauseensa. Se oli tapahtunut taas. Biancan kellokoneiston tikitys oli lakannut jo toista kertaa sille päivälle. Tällä kertaa sen vain ei olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Koneisto tikitti täsmälleen hänen selkänsä takana. Sen ei ollut mahdollista hiljentyä, ellei joku tarkoituksella sammuttanut sitä.
Kuului kevyt tömähdys, kun jotain valkoista tipahti maahan Ficuksen takana. Se vieri muutaman metrin eteenpäin niin, että Ficuksen taakseen kääntynyt katse näki juuri ja juuri, mistä ääni oli peräisin.
Biancan irti leikattu pää tuijotti häntä kita ammollaan.
Ficus pomppasi pystyyn salaman vauhdilla. Hän aisti lähestyvän vaaran juuri, ennen kuin se osui häneenkin. Hopeinen keihäs, joka oli osoitetti kohti hänen arkkikranojaan, pysähtyi ilmaan, kun Ficus tarttui siihen. Yksi lyönti oli tarpeeksi taivuttaakseen sen, joka keihästä piteli. Metalli pirstoutui ja keihästä pitelevä hahmo hoippui taaksepäin takaisin riviin, josta oli astunut esiin.
Hahmoja oli kuusi, eikä Ficuksella ollut pienintäkään hajua, mistä ne olivat saapuneet. Niiden hopeiset kiiltelevät panssarit hehkuivat kammion keinotekoisissa valoissa… sekä hänen loisteessaan, joka seisoi lähimpänä Ficusta.
Toa Lhekon kasvoilla oleva kultainen naamio ei muistuttanut yhtään sellaista kanohia, jonka Ficus tunsi. Majakan käsi laskeutui vammautuneen toverinsa olkapäälle. Valo syttyi. Messinkinen massa ilmestyi täyttämään soturin rintapanssarin siitä kohtaa, mistä Ficus oli sen iskullaan pirstonut. Se asettui lopulta paikalleen ja värjäytyi hopeiseksi. Aivan kuin panssari ei olisi koskaan rikkoutunutkaan. Viidestä Lhekon mukana saapuneesta yhden keihäs puuttui. Tämä asetti tyhjät kämmenensä ristiin ja vaipui rukoukseen.
”Mitä…” Ficus aloitti, mutta lattialle pyörineet Biancan elottomat kasvot viestivät aivan toista kysymystä.
”Miksi?”
”ON TULLUT AIKA, FICUS. SINUN ON LAKATTAVA VALEHTELEMASTA ITSELLESI.”
Viiden keihään perät jysähtivät maahan peräkkäin neljä kertaa Lhekon sanojen voimaksi.
”ÄITISI TAHTOO NÄHDÄ SINUT. ON AIKA JÄTTÄÄ KÄRSIMYKSEN KIERRE JA MATKUSTAA HÄNEN LUOKSEEN.”
Taas neljä iskua viidestä keihäästä. Kalien tuijotus pureutui Ficukseen kuin tuomarin katse tuoreeltaan tuomittuun. Ficus ei saanut enää sanaakaan suustaan. Jokainen sekunti ilman kellojen tikitystä kalvoi hänen selkäpiissään. Hänen oli varmistuttava Biancan kohtalosta. Hän käänsi katseensa kelloon.
Kaularangan lävistänyt hopeinen keihäs oli syypää kellon pysähtymiselle. Se oli osunut ensin Biancan hauraaseen kaularankaan lävistäen sen ja jatkanut sitten matkaa koneiston rattaiden väliin, jossa se pidätteli messinkiä liikkumasta edelleen.
Kaikki se työ, Ficus ehti ajattelemaan, kun hän tunsi potkun rintakehässään. Taaksepäin vilkaiseminen oli välittömästi kostautunut. Lheko oli liikkunut kuin valon nopeudella ja kylkiluut pirstaleina Ficus lensi sisään ovesta, joka oli ilmestynyt hänen taakseen.
Ovi katosi välittömästi Puhdistajan nielaistuaan. Kuusi muuta läimähti kiinni välittömästi tämän perästä. Kohtaaminen oli päättynyt kuin seinään. Valkoisen kuningattaren kammio oli vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.
Kesti tunteja, ennen kuin Kapteeni huomasi, että mikään oli vialla. Omaan työhönsä keskittynyt toa havahtui vasta, kun Baterra-aseman autopilotille vaihtaneet vahkit eivät enää antaneetkaan hänelle hyödyllisiä vastauksia. Biancan läsnäolo niistä oli kaikonnut. Eikä Ficuskaan vastannut soittoihin.
Kapteeni aloitti matkansa halki aseman heti ymmärrettyää, että jokin oli pielessä. Kerrokset kahdestatoista yhteen olivat tyhjiä lukuun ottamatta koneita, jotka jatkoivat ohjelmoitua työtään. Kommunikaatiohuoneessakaan ei ollut ketään, mutta sen lattiaikkunasta alas vilkaistuaan Kapteeni näki jotain, mikä sai hänen sydämensä miltei pysähtymään.
Jokainen aseman kontrolloimista sotalaivoista jatkoi hidasta ajelehtimista kohti horisonttia. Ne lipuivat hitaasti pois näkyviltä. Kuin kaarnaveneet, jotka oli vapautettu hitaasti virtaavaan puroon.
Hän kutsui raitiovaunun ja hänen epäilyksensä vahvistuivat. Ficuksen edellinen matka oli ollut Biancan kammioon. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen Kapteeni laittoi jo juoksuksi. Kammion ovet olivat selällään. Ja kammio itse… tyhjä.
Tyhjä, jos ei laskettu surullisesti pysähtyneestä koneistostaan roikkuvaa valkoista ruumista ja irtonaista päätä, joka irvisti lattialla kohti toaa, jonka jalat pettivät tämän alta.
Hiljaisuus laskeutui Baterra-asemalle.
Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.
