Musta Käsi
Kun kristallitornit olivat jo kaatuneet
Jossakin ryyppyjen välissä
Tukikohdan kolmanneksi alin kerros oli paljon huonommassa kunnossa kuin mitä Codyn aiemmin toteuttama tiedusteluretki oli antanut odottaa. Valotun pirstoma alempi kerros oli tukahduttanut suurimman osan hopeisten haudasta vieden siivuja sen kerroksen lattiaa, jolla hiljattain tukikohtaan saapuneen parin askeleet harhailivat.
Vuosikymmeniä näennäisesti koskemattomana levännyt yönpimeä toimistokompleksi kuiskaili sen halki harhailevan selakhin ja tämän vanavedessä laahustavan magnetismin toan korviin. Mirukasvo ei niitä juurikaan näyttänyt panevan merkille, mutta kärjessä viinipullo kädessä toikkaroiva Angien säpsähti jokaista pientä narahdusta ja seinien sisältä kaikuvaa koputusta.
Halawe siirsi laiskasti yhden kaatuneen rautaoven pois selakhin edestä, jotta tämä ei epähuomiossa – tai lievässä nousuhumalassa – kompastuisi siihen. Sen takaa avautui sotkunen huone, joka oli ehkä joskus ollut jonkinlainen taukotila. Tarkastelua olisi varmasti helpottanut, jos edes toinen kaksikosta olisi tohtinut vain vetää heidän taakseen jääneestä pääkytkimestä valot päälle. Varavirtalähteet kyllä toimivat moitteettomasti ja ainoa asia, joka esti varjoja työntymästä syrjään oli heidän oma tahtonsa.
Se ei kuulunut pelin henkeen. Ei toisaalta kuulunut sininen hohtava katsekaan, joka tuijotti heitä edessä siintävän käytävän päästä. Jokin oli jo hetken aikaa tarkkaillut heitä.
Se oli lopulta Halawen kauhistunut karjaisu, joka rikkoi hataran hiljaisuuden. Tähän asti päänsä kylmänä pitänyt toa yritti rusentaa voimillaan häntä kohti epäinhimillisellä vauhdilla kiitäneen epäkuolleen. Metalli, joka olentoa verhosi, ei kuitenkaan totellut. Siinä oli jotain perusteellisen väärää, ja kalman kylmä kolkkous säteili nopeasti toan koko kehoon.
Kauhun keskeytti nuoren naisen hysteerinen naurunkohtaus. Käytävän päässä hihittelevä vahkityttö oli onnistunut paremmin kuin hän oli koskaan uskaltanut toivoa. Jokseenkin humaltunut Angien vain seisoi pöllämystyneenä vieressä ja tuijotti Xenin heitä kohti heittämää elotonta ruumista. Vahki oli ehtinyt työntää kaksi sinistä valokiveä tämän rikkinäisen naamion taakse ennen työntöään.
”Epäreilua”, Halawe huohotti. Adrenaliini kiehui yhä hänen veressään ja mieheltä kesti pitkä tovi saada hengityksensä tasattua. ”Eihän niitä täällä pitänyt edes olla”, hän jatkoi jalkojensa juureen viskattua ruumista tuijottaen.
”Ongin sen alempaa. Edessäpäin on aika iso railo”, Xen virnuili omahyväisesti ja talsi rennosti kaksikon ohi pääkytkimelle. Heidän yläpuolellaan välkkyvät halogeenit heräsivät yksi kerrallaan henkiin.
”Minä muuten sitten voitin”, vahki myhäili tyytyväisenä ja rojahti puoliksi pölystä koostuvalle tuolille taukotilojen keskelle. Viinihuuruissa tehty päätös lähteä seikkailemaan tukikohdan alempiin kerroksiin oli ollut Halawen mielestä kiehtova idea lähinnä siihen asti, kun Xen oli ehdottanut säikyttelymotivoitunutta piiloutumisleikkiä.
Selakhi sen sijaan oli kyykistynyt rautarangan ääreen ihmetellen yksityiskohtaa, mistä kahdella muulla ei vaikuttanut olevan havaintoakaan. Viinipullollisen jälkeen hän ei ollut enää erityisen varma, miten paljon hopeakoneista sai irti, mutta hänen uteliaisuutensa ei sallinut lepoa.
”Hei, tällähän on oikea luuranko”, Angien naurahti taivutellessaan rankaparan ajan kuluttamia levyjä auki. ”Muutenkin poloinen on ihan kesken… tässä edes ole haarniskaa kaikkialla. Ehkä surkein tähän asti löytämämme yksilö, kaksi kautta kuusi tähteä.” Hailtia potkaisi Kal-raukkaa tämän keskeneräiseen kylkeen ja tajusi liian myöhään sen olevan yksinkertaisesti kivulias idea.
”Hetkonen, edellisen kohdalla arvosteluasteikko ylsi ainoastaan viiteen”, Xen yskäisi siemaisunsa keskeltä. Vahki oli piilottanut puoliksi juodun lasipullon kirkasta nestettä tuolin alle jo tovin, ennen kuin pari oli saapunut tilaan. Halawe oli silmäillyt juomaa uteliaana jo matkalla alas ja todennut, että se ei ollut mitään hänen tuntemaansa merkkiä. Ja sitä ei tapahtunut kovin usein.
”Niin kummalla meistä onkaan tutkinto matematiikasta?” Angien puolustautui ja hapuili omaa pulloaan.
Xen ei ruvennut väittämään vastaan. Häntä harmitti kovasti se, että hänellä ei ollut tutkintoa yhtään mistään. Muutamaan otteeseen hän oli jo pohtinut, ottaisiko Oms Eebens hänet vielä sisään.
”Se on muuten nykyään vain GAMU. On ollut jo jotain parikymmentä vuotta”, Halawe huomautti. ”Ja sinä ajattelet taas ääneen.”
”GAMU?” Xen hörppäsi ja tunsi, kuinka hänen keskushermostonsa muuttui taas piirun verran turtuneemmaksi.
”Odinalla ei ainakaan tarvinnut miettiä jotain yliopistobrändäystä kun niitä oli vain yksi”, selakhi nauroi. ”Ja sekin oli puoliksi rikollisorganisaatio.”
”Vain puoliksi?” Halawe kyseenalaisti. ”Te kuitenkin suunnittelitte silloin kerran hermokaasuja.”
”No ainakaan emme taltioi tyyppien sieluja kuuliin ja tee niiden ruumiista metallisia orjia kellariimme. Minulle ei ole vieläkään ihan valjennut, että mitä tällä haettiin, jos Kaleja ei kuitenkaan koskaan käytetty oikeasti sodassa… Miksi edes tehdä niitä jos ei käytä niitä?”
Pieni humalatila auttoi helposti unohtamaan, että epäkuolleiden armeija mitä luultavammin vaani silläkin hetkellä vain kerrosta heitä alempana.
”Katsokaa nyt vaikka tätäkin surkimusta”, selakhi hoiperteli seuraavan nurkassa lojuvan rikkinäisen hopearitarin luokse ja tökkäsi sitä. ”Tämä on ihan kunnossa! Haarniska ja kaikki asennettu. Tosi dynaamisesti muotoillut panssarit. Mitä nyt sammunut jossain vaiheessa. Neljä kautta viisi tähteä!”
”Ficuksella oli silmää muotokielelle. Olisittepa nähneet sen oopperatalon, mikä päällä hän täällä aina vapaa-ajallaan kuljeskeli”, Xen huokaili tuntien kuitenkin nopeasti syyllisyyttä siitä, että hän muisteli Puhdistajaksi päätynyttä toaa niinkin kaiholla. ”Mutta tekniseltä toteutukseltaan Kalit olivat vissiin vain tosi huono idea. Meillä oli parikin tapausta jossa niitä karkaili ja aiheutti isälle harmia.”
Vahkin viimeisissä sanoissa oli hiven ilkikurisuutta. Halawe ja Angien eivät tienneet Xenin ja Killjoyn väleistä paljoa, mutta mikäli Codyn varoituksiin oli uskomista, ei kannattanut alkaa kyselemään.
”Joten Puhdistaja sitten vain päätyi tekemään vahkeja, vai?” Angien mietti. ”Vähän tylsä vaihtoehto, ei millään pahalla, mutta tähän koko epäkuollut-juttuun nähtiin kuitenkin aika paljon vaivaa…”
Xenin humalatila alkoi olla siinä pisteessä, ettei edes tajunnut loukkaantua. Sen sijaan hän kiskaisi pullonsa tyhjäksi ja heitti sen olkansa ylitse jonnekin kolmikon edessä siintävälle käytävälle, jossa se äänensä perusteella pomppasi kerran ja katosi sitten johonkin lattioiden lukuisista aukoista Kalien kalmaiseen kerrokseen.
”Kaipa me olemme halvempia tuottaa”, vahki teorisoi vähän haikeasti. ”Ehkä teidän pitäisi kysyä tästäkin Tarkastajalta. Häntä kuolleiden toien kanssa läträäminen tuntui enemmän kiinnostavan. Häntä ja… äitiä.”
”Välillä kyseenalaistan sen mitä hienoa meissä oikein on”, Halawe pohti ääneen ja varasti huikan vaimonsa viinipullosta. ”Kaiken maailman Svarlet, Nidhikit ja meikäläiset saivat välkkyvät kivet ja sitten osataankin taivutella maailman alkuaineita. Ja sitten joku näki näin paljon vaivaa kuolleiden toien ylösherättämiseen ja korjaamiseen…”
”En tiedä onko ’ylösherättäminen’ oikea sana”, selakhi mietti. ”Tosin jos joku onnistuisi siinä, niin ehkä sitten se makuta. Ainakin meilläpäin Cestainu tunnettiin… no, kuolleista jutuista. Tarinoissa sen kartanolla kummitteli ja sellaista…” hän vilkaisi Halawea. ”Mutta se taisi olla oikeasti paljon arkisempi juttu?”
“Svarle johdatti meidät sinne kartanoon kauan sitten. Tarkastaja piti silloin vielä majaansa siellä, mutta visiittini itse paikkaan jäi perin lyhyeksi. Vaikken toa-jutuista niin perusta, niin tuntui, ettei ole Mata Nuin tahto se mitä sieltä haettiin.”
Vihreät valot ja hopeinen allas nousivat fa-toan mieleen muistojen perukoilta.
”Hetkonen, Cestainu?” Xen yskäisi asennosta, joka ei varmasti ollut hyväksi hänen selkärangalleen. ”Oliko hänellä ihan oikea nimi? Ei hän koskaan sitä minulle maininnut…”
”Öh, joo”, selakhi nyökkäsi tökerösti. ”Siksi ’Tarkastaja’ ei sanonut minulle aluksi mitään. Se on kai vasta Koillissakaran matoranien antama nimi tai jotakin. Vaikka Cestainu on minusta hienompi, mutta taidankin olla vähän puolueellinen…”
Xenin oli vaikea sisäistää, että makutalla oli niinkin juhlallinen nimi kummittelevasta kotikartanosta puhumattakaan. Hänen seuranaan lukemattomat kerrat istuskellut trynakasvo oli suurimman osan ajastaan Metru Nuilla puuhastellut ulkona tähtitaivasta tuijotellen ja ”Valottunsa” kohtaloa murehtien. Olipa tämä kerran opettanut vahkille myös, kuinka tukikohdan maanpäällisen osan räystäät puhdistettiin. Makuta oli yleensä löytynyt tukikohdasta luuta tai jokin työkalu kädessä. Ei se Xeniä aikaisemmin ollut ihmetyttänyt, mutta nyt kun hän asiaa mietti, se ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, miten hänen nauttima kirjallisuutensa oli makutat yleensä kuvannut.
”Hän oli meillä talonmiehenä… talonmiehenä! Olikohan Musta Käsi hänelle joku outo idea lomamatkasta”, vahkityttö ajatteli taas ääneen ja yritti karistaa päästään mielikuvaa Tarkastajasta lentämästä öisin sillä samalla luudalla, jolla hän päivisin putsasi tukikohdan käytäviä.
”Se lomamatka taisi päättyä vähän ankeasti”, selakhi myönsi. ”Niin kuin Metru Nuin matkat yleensä…”
”Onneksi en itse hirveästi reissaa”, Xen mutisi puoliajatuksissaan katse ja mielenkiinto jo aivan toisaalla. ”Hei, käydään katsomassa löytyisikö tuolta takaa lisää Herran viinikätköjä!”
Parille ei jäänyt paljoa aikaa vastalauseille, kun vahki harppoi jo hilpeästi ulos taukotilasta tuolista peräisin oleva pölyvana perässään. Poistuessaan hän mutisi hiljaaa ”sori” maassa makaavalle ruumiille, jolla hän oli Halawen onnistunut säikäyttämään. Kun kolmikko poistui syvemmälle toimistotilojen nyt valaistuille käytäville, ei kukaan ollut kuulemassa, kun joku Kal-haarniskan sisällä kuiskasi ”ei se mitään”.
Vuosikymmeniä suljettuna säilyneen huoneen ovi räjähti sisään, kun vahkin röyhkeän voimakas potkaisu lennätti sen saranoiltaan.
”Kalit piiloon, täältä tulloo Xennnnnn!” vahki ärjyi keuhkojensa pohjalta. Angienin ”Woo!” säesti kolmikon räjähtävää sisääntuloa, jota kukaan ei edes ollut kuulemassa.
Huone oli paljon paremmassa kunnossa kuin sitä edeltävät avokonttorit. Se johtui luultavasti vain siitä, että ovi oli säilynyt kaiken aikaa suljettuna eikä alakerrassa tapahtuneen nimdakaaoksen aallot olleet pirstoneet huoneen lattiaa.
Huoneen omistajaa oli sen sisällön perusteella mahdoton päätellä. Suurin osa hyllyjen kansioiden sisällöistä oli revitty hajalle, luultavasti hyvin hätäisesti, sillä muutama niistä makasi lattialla avonaisina. Toimistotarvikkeiden ja pirstoutuneen näyttöpäätteen lisäksi ainoa vinkki oli huoneen nurkassa olevat haarniskanpalaset, jotka eivät selvästi kuuluneet millekään Kal-otukselle, vaan edustivat paljon perinteisempää metrunuilaista tyyliä.
”Pah, joku tylsä täälläkin on elänyt”, Xen voivotteli tajuttuaan, että tämäkään huone ei tarjonnut uusia upeita aarteita tai tukikohdassa hälyttävän yleisiä piilopulloja.
”Ihan kuin joku olisi vain halunnut tyhjentää tämän huoneen hyvin hätäisesti”, Halawe huomioi.
”Ehkä joku on käynyt täällä tuhoamassa tärkeää todistusaineistoa”, Xen haukkoi henkeään tarpeettoman dramaattisesti.
”Tai ollut samoissa puuhissa kuin mekin, eli päissään ja sitäkin janoisempana”, Angien murahti ja otti huikan omasta kovaa vauhtia hupenevasta pullostaan.
Xen naurahti myöntävästi, potkaisi paria lattialta löytyvistä kansioista, ja rojahti sitten toimiston ainoaan tuoliin ja pyörähti siinä muutaman kerran ympäri. Luudalla liihotteleva Tarkastaja hänen mielikuvissaan oli saanut jo päähänsä pitkän, mustan suippohatun ja oli alkanut käkättämään ilkeästi. Alkoholinhuuruisten muistelmiensa keskellä velloi kuitenkin synkkä ajatus siitä, että hän oli jättänyt jotain tärkeää huomiotta. Tajuaminen läimäisi Xeniä pian kuvainnollisesti kasvoille. Sitten hän teki niin itselleen kirjaimellisesti.
”Ei helvetti. Miksi minä pahoitan aina oman mieleni?” vahki ärjähti. Angien ja Halawe katsoivat kenraalia päät kallellaan.
”Isä puhui niistä hiivatin arkkikranoista. Että hänellä on viimeinen, jota Ficus ei ole vielä saanut.”
”Ööh, niin?” Angien yritti puristaa vahkista ulos jotain ymmärrettävää.
”No kun Tarkastajalla oli yksi niistä! Ne menevät käyttäjäänsä sisälle. Ei niitä saa ulos ilman että… noh… tappaa.”
”Luulisi, että makuta selviäisi siitä”, Halawe kuulosti skeptiseltä. ”Reikä rinnassa ei riitä pysäyttämään niitä.”
”Mutta… mutta kun”, Xen hätäili. Hänen ajatuksensa heittivät kammottavaa kärrynpyörää, jonka sisällä juoksi luudanvarren kanssa hänen vanha hyvä ystävänsä, jonka hän nyt pelkäsi olleen vainaa.
”Kun ne… ääh, syövät sielun. Äiti tutki tätä enkä minä koskaan oikein ymmärtänyt. Jos ne repii irti niin siinä lähtee itse mukana.”
”Makutoilla on sielut?” Angien virnisti. ”Uskon kun näen.”
Käden kenraali pyöri tuolilla taas vinhoja kierroksia, mutta tällä kertaa hän hieroi samalla otsaansa hermostuneena. Hänen suonissaan kiertävä alkoholi alkoi olla kuin muisto vain.
”Eih, jos hänkin on vain kuollut sillä aikaa, kun olen mädäntynyt täällä. Viimeinen tapaamisemme olisi ollut ihan tyhmä. Minä olin leiponut hänen matkaansa tosi huonoja keksejä ja… ja… hän kehui niitä ja minä tajusin vasta joskus kolmekymmentä vuotta sitten, että hän teki sen vain kohteliaisuuttaan… ja… ja…”
”Xen, hengitä”, Halawe käski joukkiosta vähiten päätään sekoittaneena.
Ja vahki teki työtä käskettyä. Hän kumartui hetkeksi nojaamaan pöydän reunaa vasten ja hänen kaulastaan roikkuva siru ja sen seuralaisena leijuva medaljonki karkasivat hänen rintapanssarinsa uumenista. Xenin mieli tyyntyi viimein, kun hän joutui hetkeksi keskittymään sulloakseen ne takaisin piiloon.
”Minusta tuntuu… että teidän pitää varautua siihen, että hän ei enää olekaan kotona… tai missään.”
”No, Deleva haluaa joka tapauksessa käydä tutkimassa sen. Voihan sieltä löytyä muutakin”, Halawe pysyi toiveikkaana. Angien oli sen sijaan hiljentynyt mietteliäs ilme kasvoillaan.
”En ole täysin varma siitä, miten se toimii, mutta… Sokean Jumalattaren papeilla oli toisinaan naamioita, vähän teidän Idenin tapaisia, joilla pystyi ottamaan yhteyden kuolleisiin selakheihin”, hailtia kertoi. ”Meille ainakin opetettiin, että se oli jollakin tavalla Cestainun aikaansaannosta…”
”Niin, hän oli makuta”, Xen vakuutteli itselleen. ”On makuta, hitto vie. Kai hänellä nyt joku varasuunnitelma oli. En kyllä silti usko, että meidän varastoista löytyy mitään selakhinaamioita, vaikka ainahan sitä voi tarkistaa…”
”Emmeköhän löydä sellaisen”, Halawe mietti. ”Minulla on pari kontaktia Xialla, joilta voisi löytyä…”
Angien katsoi kumpaakin hieman yllättyneenä. ”Se oli vain teoreettinen näkökulma! Tai siis, en ole koskaan kokeillut mitään sellaista, enkä varsinaisesti pala halusta tehdä mitään sielunvaellusta vain siksi, että Deleva haluaa tietää kuka on…”
”Ei, ei, kun kuunnellaan nyt vain, mikä idea kivalla toa-sedällä on!” Xen kiirehti väliin ilman aikomustakaan antaa Halawelle oikeasti suunvuoroa. Hänen katseensa oli naulittu Angieniin ja oli täysin ilmiselvää, että vahki yritti avata silmiään niin isoiksi ja sympaattisiksi kuin vain osasi.
”Tarkastaja oli… ystävä. Minusta olisi oikeasti tosi kiva tietää, onko hän vielä tuolla jossain. Ja kun keskuudessamme kerran on tuollainen tosi nätti ja tutkintojakin käynyt tieteilijä niin voisittehan te nyt vähän katsella jos te saisitte sellaisen Ebinin…”
”Idenin”, Halawe korjasi ja jätti suosiolla huomioimatta, että Xen yritti flirttailla hänen vaimolleen.
”Niinhän minä sanoin”, Xen kivahti ja käänsi anelevan katseensa nopeasti takaisin Angieniin.
”No siis… myönnän, että se on ihan akateemisesti kiinnostava kysymys… ” selakhi kiemurteli. ”Kukapa ei haluaisi irtaantua ruumiistaan tieteen vuoksi…”
“Deleva voisi vähän kyseenalaistaa sanavalintasi. Toisaalta mikä on enää alkuperäistä…” Halawe mietti. Hän ei halunnut ajatella, millaisella noituudella selakhialaisten naamiot yleensä toimivat.
”Ei sillä, että minulla olisi hirveästi valinannvaraa”, selakhi mutisi. ”Kun sinä nyt kuitenkin olet menossa Delevan kanssa. Että sama meidän on hankkia se Iden…”
”Ebin”, Xen korjasi.
“No, toivotaan, että makuta löytyy elossa, ettei taikanaamiota tarvitse edes käyttää”, Halawe mietti.
”No hyvä, se on sillä sitten selvä!” Xen sanoi niin pian, ettei selakhi ehtinyt keksiä sen enempää vastalauseita. ”Pitääkin kysyä Mexxiä hankkimaan teille kyyti. Hitto kun täällä ei olisi niin paljon menossa, tai muuten tulisin itsekin… nyt teidän pitää vain sanoa terveisiä Tarkastajalle puolestani.”
”Niin, olisi kyllä kauheaa jäädä istumaan tänne lämpimään kellariin lukemaan kirjoja”, selakhi mutisi.
“Syksyiset kristallisaaret ovat nostalginen näky. Myrskyä ja ruskaa! En olekaan ollut kotikonnuilla pitkään aikaan”, fa-toa puheli vähän haikeana. Ajatus lämmitti siitäkin huolimatta, että heidän suuntansa veisi heidät kiusallisen lähelle sitä ainoaa saarta, jonne Halawe ei juuri nyt halunnut joutua.
Xen oli vain onnellinen, että hänen ei tarvinnut lähteä kauas koilliseen mielenrauhan saavuttamiseksi. Vaikka ajatus matkalle lähtemisestä olisi ollut ideatasolla kutkuttava, oli Naho vaatinut Xeniä pysymään paikoillaan niin kauan, kunnes tiedon tornien sotku helpottaisi.
”Eiköhän se tee Delevallekin hyvää”, vahki huomautti. ”Poloinen saa vähän rauhaa ainaisesta odinalaisten turpaan vetämisestä.”
Xenin maahan paiskaama haarniskanraato oli viimein auennut kolmikon poistuttua. Hopeisen sotisovan sisältä kuoriutunut luuranko oli ensi töikseen talsinut hissiin, joka ei ollut toiminut vuosikymmeniin. Tämä oli se hetki, mitä kalmisto oli odottanut. Vapaus oli huumaavan lähellä.
Läheisestä varastosta luuranko oli löytänyt kaikenlaisia asusteita ja rekvisiittaa, jotka olivat luultavasti joskus kuuluneet Mustan Käden harrastelijateatterille. Sieltä tukirakenne oli iskenyt päähänsä muovisen kurpitsan, jolla tämä toivoi piilottavansa laihan, todellisen olemuksensa.
Se ei kuitenkaan olisi ollut tarpeen. Yläkerrassa selin hissiin kirjaa lukeva tulen toa ei huomannut mitään, kun oranssipäinen luukasa hiippaili hänen ohitseen. Salin puolella puuhastelevan joukkio ei sekään joko huomannut tai halunnut huomata outoa hiiviskelijää. Kiikarisilmäinen jään toa istui yhä sisälle parkkeeratun moottoripyörän selässä toisen, tällä kertaa naispuoleisen tulen toan kanssa keskustellen. Musiikki raikasi sivummalla, jossa pitkähkö veden toa tanssitti huonoryhtistä onu-matorina.
Ainoa katse, joka vilkaisi luurangon suuntaan tämän pinkoessa kohti vapautta oli muhkeaviiksisen maan toan, joka olisi voinut vannoa nähneensä haamun. Ei hän kamalan väärässäkään ollut. Luuranko ei oikein itsekään tiennyt, miten hän edes pystyi liikkumaan ilman lihaksia. Vuosikymmenet kylmässä kellarissa olivat kuitenkin pyyhkineet kaikki kysymykset kuluessaan.
Omahyväisesti myhäillen kalmisto katosi lopulta Onu-Metrun yöhön ja alkoi pinkoa hirmuista vauhtia kohti etelää. Hän tahtoi palavasti pois saarelta, joka kauan sitten hänen kohtalokseen oli koitunut. Hän palaisi viimein takaisin kotikonnuilleen.
”Hittolainen, kun olen hyvä hiiviskelemään”, luuranko kerskaili pahasti ja katosi jälkiä jättämättä metrun tasangoille.
