Klaanon

Avainsana: Zyglakit

  • Dynamo: Äpärä, Noita ja Sotalordi

    Vaeltajan työ oli päättyä tragediaan. Sulka oli jäänyt hänen käteensä käen käynnin jäljiltä. Silloin hän oli saanut tietää, että aika itse oli hänet kironnut. Tikittävät kellot siitä häntä muistuttivat. Kun hän oli saanut tietää, ei hän enää lakannut kuulemasta niitä. Jokainen valveillaolon hetki hän niitä kuunteli. Ja välillä muulloinkin. Unista parhaat olivat ne, joissa se päättyi. Joissa vaellettavaa ei enää ollut. Ne, joissa kellot eivät enää hänelle soineet.

    Hän olisi itkenyt, mutta lohtu oli hänen puolellaan. Se, mitä hän oli luonut, katsoi häntä silmiin ja hymyili.

    ”Älä itseäsi kelloille anna”, luomus sanoi. ”Älä ajalle vielä antaudu. Sillä vielä on tietä jäljellä. Vaelletaan sillä yhdessä.”

    Hyökkäys oli tullut kuin tyhjästä. Siinä vaiheessa, kun Fuzanaen joukko oli onnistunut kaatamaan yhden vihollisarmeijan ritareista, oli suurin osa niistä marssinut jo kenraali Traftanon puolustuslinjan lävitse ja kohti merta. Fuzanaen joukko oli lähtenyt kiertämään ylämaita pitkin vihollisen sivustaan, kun he näkivät, mitä ne olivat tehneet.

    Heidän veljiensä ja siskojensa veri oli peittänyt valkoisen hiekkarannan. Soturien ruumiit olivat palasina. Suurin osa joko ilman päätä tai keskivartalon kohdalta halkaistuja. Fuzanaenkin siljainnilta erotti puolustajien päällikön sirpaloituneen punaisen haarniskan. Heidät oli lyöty hetkessä. Fuzanae oli käyttänyt joukkojensa kokoamiseen hädin tuskin kahta minuuttia.

    Hänen rinnallaan seisova Cass’z oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän messinginvärinen varsijousi oli valahtanut remminsä varaan, kun siitä kiinni pitäminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Fuzanae itse ei ollut yllättynyt. Hän oli menettänyt seitsemän soturia yhtä vihollisen ritaria vastaan. Vaikka hän oli arvioinut heillä olevan viholliseen ainakin kolminkertainen ylivoima, ei se merkinnyt paljoa sellaisen brutaalin tehokkuuden edessä.

    ”Ne ovat jo saavuttaneet meren”, mutisi kuusipäisen joukkion suurin. Turondor oli vaihtanut aseensa surmatun ritarin valtavaan seipääseen, joka nojasi nyt tämän olkapäätä vasten.

    ”Niin”, Fuzanae huokaisi. ”Ne etenevät sellaisella vauhdilla, että emme ehdi saamaan vahvistuksia, ennen kuin ne saavuttavat temppelin.”

    ”Mitä… mitä me oikein teemme?” Cass’z haukkoi henkeään. Tämä ei ollut saanut vieläkään katsettaan irti heidän alapuolellaan aukeavasta hävityksestä. Niin moni oli silvottu. Sellaista kuoleman skaalaa oli mahdotonta ymmärtää, vaikka sitä tuijotti suoraan silmiin.

    ”Emme voi lähestyä vihollisen pääjoukkoa. Meidän täytyy pysyä etäällä ja etsiä joukosta irtautuneita. Sitten sama taktiikka kuin äsken. Pidämme etäisyyttä ja piirittämällä iskemme jalkoihin takaapäin, kun mahdollisuus tulee”, Fuzanae selitti.

    ”Ja kuinka kauan luulet, että voimme pitää sellaista taktiikkaa yllä? Meitä on jo nyt vähemmän kuin edellisessä kohtaamisessa”, Turondor ähkäisi. Tämän häntää peittävät mustat panssarilevyt helähtelivät, kun hän puhui.

    ”Siihen asti, että viestijät pääsevät kotiin ja tuovat apua”, Fuzanae murahti. Hän luotti siihen, että he saisivat vielä rivinsä kasaan. Silti häntä huoletti, mitä vihollisarmeija ehtisi siinä ajassa tekemään.

    ”Vihollisen selkää ei edes näy enää”, huomioi punaisilla sotamaaleilla peitetty soturi Turondorin rinnalla. ”Pitäisikö meidän käydä etsimässä selviytyneitä?”

    Cass’zn kasvoilta valahtanut väri kertoi, ettei hän olisi halunnut laskeutua hävityksen keskelle. Fuzanae kuitenkin nyökkäsi soturin ehdotukselle. Jos oli pienikin mahdollisuus siihen, että joku alhaalla oli vielä hengissä, heillä oli velvollisuus auttaa.

    Jo matkallaan alas he haistoivat sen. Verta ja silvottua lihaa oli niin paljon, että sen katkussa oli vaikeaa hengittää.

    Vihollisen ritarit olivat tehneet perusteellista työtä. Fuzanaen joukko oli ensin hajaantunut tekemään nopean kartoituksen siitä, oliko eloonjääneitä lainkaan. Kun oli alkanut käydä selväksi, että heidän toverinsa oli pilkottu perusteellisesti, he kokoontuivat jälleen päällikkönsä luokse. Tämä oli kumartunut Traftanon keskeltä halkaistun ruumiin yläpuolelle. Edes parhaiden Guchelekin siunaamien takojien työ ei ollut pelastanut tätä vihollisen teriltä. Niiden taialla kyllästetty metalli oli leikannut läpi kenraalista kuin tämän haarniska ja liha olisivat olleet vettä vain.

    He olivat jo aikeissa lähteä seuraamaan hävitystä merelle päin, kun rinteeltä heidän takaansa alkoi kuulua juoksuaskelia. Cass’z tarkkaili saapujaa varsijousensa kiikarin läpi. Vihreästä vaatetuksesta ja hännän päässä roikkuvasta pienestä laukusta päätellen se oli yksi kotiin käsketyistä tiedustelijoista.

    Fuzanae kääntyi ottamaan tämän vastaan. Hengästynyt ja huohottava lisko oli yltä päältä veressä, mutta tämän nopeista askeleista päätellen ei omassaan.

    ”Tuletko kotoa?” Fusanae kysyi ja riensi tukemaan pyörtymisen partaalla olevaa tiedustelijaa. ”Kuinka kaukana vahvistukset ovat?”

    Tiedustelija siristeli silmiään ja keräsi voimia puhuakseen.

    ”Ourgos… on kuollut. Ne olivat hyökänneet Zighlaan sydämeen, ennen kuin vartiosto ehti reagoimaan. Koti… on kaatunut.”

    Cass’z parahti ääneen. Turondor kirskutteli hampaitaan yhteen kuuluvasti. Joukkiossa katseltiin hämmentyneinä toisiaan. Ei se voinut pitää paikkansa. Ei Zighlaa voinut noin vain kaatua. Satoja sotureita oli siellä aina vartiossa.

    Mutta Fuzanae ymmärsi. Jos ne olivat leikanneet tiensä läpi samanlaisella tehokkuudella…

    ”Ourgos”, Turondor kuiskasi, mutta ei saanut vietyä ajatustaan loppuun, kun sihisevä ääni sai hänet laittamaan seipäänsä tanaan.

    Fuzanae ehti väistää vain vaivoin, kun tiedustelija hänen edessään seivästettiin. Veri purskahti tämän rinnasta seipään repiessä rintakehää kappaleiksi. Valkoinen holvikaari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Sen sisältä työntyvän aseen kantaja puski siitä läpi ja heilautti asettaan niin, että se silpoi uhrinsa miltei kahtia. Ruumis lensi sivuun. Fuzanaen miekka kilpistyi ritarin kultaiseen haarniskaan ja hänen oli pakko perääntyä.

    Yksi joukon sotureista oli toiminut nopeasti ja onnistunut kiertämään hyökkääjän selustaan. Tämän keihäs iski kohti ritarin niveliä, mutta se oli kääntynyt kokoisekseen hirvittävällä nopeudella. Seiväs halkaisi soturin itsensä, ennen kuin tämän hyökkäys koskaan edes saavutti kohdettaan.

    Kellokoneiston tikitys kertoi Fuzanaelle, että Cass’z oli ladannut sarjan nuolia varsijouseensa ja etsi nyt sopivaa hyökkäyslinjaa. Kevyemmin varustautuneet soturit yrittivät harhauttaa ritaria, mutta tämä marssi haarniska kumisten suoraan Cass’ztä kohti. Hän yritti perääntyä tähdätessään, mutta kolossin valtavat askeleet kuroivat eroa kiinni nopeammin kuin hän oli kuvitellut. Tämä oli jo seipääniskun etäisyydellä. Fuzanae tajusi sen ja päätti yrittää jotain uhkarohkeaa.

    Ritari pysähtyi, kun sen kaulaan takaapäin hypännyt lisko yritti upottaa teräänsä sen kaulaan. Ritarin käsi tarttui nopeasti hyökkääjänsä vasempaan kouraan ja rutisti sen vaivatta veriseksi tahnaksi. Fuzanae sinkoutui hiekkaan verta vuotaen ja tuskasta huutaen. Se oli kuitenkin antanut Cass’zlle tarpeeksi aikaa tähdätä ja vetää liipaisimesta.

    Neljä messinkistä nuolta sinkoutui sarjassa ritarin naamiota kohti. Kuului kolme särähdystä, kun aktivoitunut suojakenttä torjui ammukset. Kenttä kuitenkin särähti heti niiden jälkeen tiehensä. Ensimmäinen nuolista oli ehtinyt kentän sisäpuolelle ja osunut täydellisesti kultaisen naamion vasemmasta silmästä sisään.

    Ritari ei näyttänyt kipua tai muutenkaan reagoinut osumaan, mutta hetkeään vartonut Turondor tiesi, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Edelliseltä ritarilta varastettu seiväs upposi ritarin jalkaan tämän sokean silmän puolelta ja repi sen kappaleiksi. Kolossi jysähti maahan, ja ennen kuin se ehti nostamaan asetta suojakseen, Turondor loikkasi ja upotti seipään tämän kalloon.

    Sininen valo kultaisen ritarin silmissä sammui. Turondor huohotti raskaasti, kun Cass’z ja yksi jäljelle jääneistä muista sotureista ryntäsi auttamaan Fuzanaen pystyyn.

    Murskattu käsi vuoti niin monesta paikasta, että vuoto oli tyrehdytettävä sen yläpuolelta. Cass’z teki kiristyssiteen vyöstä ja lanteille sidotusta huivistaan. Turondor vilkuili sillä aikaa hermostuneena ympärilleen. Ritari oli ilmestynyt käytännössä tyhjästä. Mikä noituus niille oli tien avannut?

    Sitten horisontissa välähti. Liskot käänsivät katseensa meren ylle, jossa he ehtivät nähdä kaiut sinisestä valosta, joka taivasta oli halkonut. Sitten jyrähti. Pamahdus oli niin valtava, että se melkein lennätti verenhukassa haparoivan Fuzanaen kumoon.

    Sitten välähti uudestaan – ja nyt he näkivät sen kunnolla: sininen salama nousi jostain pauhaavan meren keskeltä kohti taivasta. Se purkautui jonnekin pilviselle taivaalle, minkä jälkeen uusi pamahdus vavisutteli rantaa.

    He tuijottivat luonnotonta ilmiötä hiljaa, kun se tapahtui uudestaan ja uudestaan. Meri pauhasi koko ajan kovempaa. Sitten he haistoivat sen. Palaneen lihan käry kohosi merestä ja täytti maailman katkullaan.

    Turondorin ote seipäästä lipesi, kun taivas syttyi tuleen. Merten syvyyksistä alkaneet siniset liekit levisivät kulovalkeaan tavoin. Ensin paloi taivas. Sitten ilma meren yllä. Ja vain sekunteja myöhemmin syttyi meri itse.

    Ilma täyttyi savusta ja kosmosta halkovista parkaisuista. Koko todellisuus värähteli kärsivän äänen tahdissa. Ja rannalla veren keskellä seisova liskojoukko oli voimatomia auttamaan.

    He katsoivat, kuinka palaneesta lihasta nouseva savu peitti taivaan tähdet lopullisesti taakseen.

    Ja kuuntelivat, kun vapauden siniset liekit silpoivat heidän äitinsä.

    Äpärä, Noita ja Sotalordi

    Satoi vettä. Kellojen tikitys hädin tuskin kuului valtakunnan eteläisimpiin kolkkiin. Valkoiseen soraan kaivetun kuopan pohjalla puuhasteleva Peelo oli kiinnittänyt siihen huomiota. Vielä muutamaa todellisen maailman viikkoa aikaisemmin tikityksen olisi kuullut selvästi. Nyt jokin oli muuttunut. Kuin Valkoinen Kuningatar ja tämän koneisto olisivat jotenkin väsyneet.

    Soramontun pohjassa paistoi hopeinen, valtakunnan alkuperäinen maa. Peelo veti sen pintaan auki väännetystä kolosta paksun mustan kaapelin, jonka päässä oli kaksi metallista tankoa. Hän asetteli omaa käsivarttaan ainakin kolmin kerroin paksumman kaapelin olkapäälleen ja alkoi hitaasti nousemaan ylös kuopasta. Sinne takaisin valuva sora ja kivien väliin hitaasti kertyvä vesi hidasti nousua huomattavasti. Sinnikyydellä ja kärsivällisyydellä Peelo kuitenkin pääsi takaisin sora-aavikon tasalle. Kaapelia ilmestyi kuopan sisuksista sitä mukaa, kun hän käveli. Taivasta vilkuileva androidi varmisti vielä kertaalleen, että hänen suuntansa oli oikea. Kellokoneisto oli hieman hänestä koilliseen ja musta aurinko hänen ja määränpäänsä toisella puolella.

    Sadetta uhmaten hänen matkansa alkoi. Oli tullut aika.

    Edeltävät viikot olivat kääntyneet valtakunnan ajassa niin moneksi ikuisuudeksi, ettei Peelokaan ollut viitsinyt enää niitä laskea. Oli paljon tärkeämpää pysyä kartalla siitä, paljonko aikaa oli kulunut siinä Bio-Klaanin jäsenhuoneessa, jossa hän dynamo takaraivossaan uinui.

    Niiden ikuisuuksien aikana Peelo oli kuitenkin oppinut kulkemaan ilman tarvetta luottaa paikan epäluotettaviin karttoihin. Ainoat sellaisia piirtäneet olivat yleensä zyglakeita, mutta näitä kiinnosti yleensä niin kapeat reitit, ettei niitä voinut edes kunnolla vertailla keskenään. Peelo sen sijaan oli kaiken aikaa piirtänyt paikan kokonaiskuvaa mieleensä.

    Valkoisen Valtakunta oli saanut myös nimen. Se oli nyt sekä hänen että Hypoteesissa aikaa viettävien suussa ”Kranala”. Nimen alkuperä oli mysteeri, mutta se oli ilahduttanut erityisesti Creedyä, joka oli kyllästynyt puhumaan Valtakunnasta kuin se olisi kuulunut Biancalle. Joten ”Kranala” oli yleistynyt nopeasti. Sillä kaikki tiesivät, tai ainakin toivoivat, että kuten Kranalan aikaisempienkin valtiaiden, Biancankin valtakausi olisi väliaikainen.

    Peelon perässä raahautuva kaapeli loi samalla uraa soraan. Näennäisesti loputtoman mittainen johto kumpusi maan sisältä ehtymättömänä. Ensimmäisen loputtoman taipaleen jälkeen se ei antanut merkkejäkään loppumisesta, joten Peelo jatkoi matkaansa urhoollisesti kiskoen. Häntä harmitti vähän, ettei voinut kutsua itselleen kyytiä, sillä ainoa kyyditsijä, jonka hän siellä tunsi, olisi kiskonut kaapelin mukanaan paikkoihin, joissa Peelo ei ollut varma, toimisiko se. Oli siis vain kärsivällisesti jatkettava matkaa.

    Hän ohitti oikealla puolellaan sijaitsevan kennoston kaksoiskuningatarten syntymättömiä kaartilaisia. Vain osittain maan alta pilkottava rakennelma oli täynnä keskeneräisessä muodonvaihdoksessa uinuvia koneita. Aika oli ravistanut niistä lihan irti, mutta muoto oli vielä kaukana parviälyn palvelukseen astumiseksi. Peelo oli yllättynyt, ettei Bianca ollut vielä löytänyt niitä.

    Seuraavan kahden loputtomuuden halki talsiessaan vastaan ei tullut muuta kuin vaihtelevia maastonmuotoja. Kaapelin vetäminen jyrkkien mäkien läpi vaati ponnisteluja, mutta Peelo ei suostunut kiertämäänkään. Signaalin vahvuudelle oli oleellista, että reitti oli mahdollisimman suora, joten Peelo kohensi asentoaan ja jatkoi puskemista.

    Pitkän nousun jälkeen hän sai nauttia tovin alamäestä. Hänen Ourgoksen tasangoille saavuttuaan matkustaminen oli taas monotonista, mutta helppoa. Peeloa maisemien puuttuminen ei haitannut. Kranala oli täydellinen paikka ajattelemiselle. Siellä oli niin paljon enemmän aikaa tehdä sitä kuin Peelon omassa todellisuudessa. Kaapelia kiskoessaan hän oli ehtinyt pohtia jo montaa asiaa: Biancan luonnetta, kellokoneiston toimintaperiaatteita, Nimdaa sekä Facestionatorin kovaäänisesti Bio-Klaanin torilla kuuluttamaa mainosta, jossa hän halusi ostaa nazorakien irtopäitä nimeämispäivän koristeiksi.

    Kaikkiin muihin hän oli saanut pohdiskelemalla mieltä rauhoittavia ratkaisuja, paitsi kasvoja keräilevän pimeyden metsästäjän motivaatioihin. Peelosta tuntui, että hänen pitäisi joskus vierailla Odinalla. Ehkäpä kyseessä oli vain kulttuuri, jota hän ei ymmärtänyt.

    Kun kaapeli halkoi koko tasankoa, muuttui soran väri Peelon jalkojen alla aavistuksen tummemmaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan, että hän oli saapunut Kaikkinäkevänaukiolle. Hän oli melko varma, että nimi oli ironinen. Se juonsi aluetta asuttavalta Lehvak-kommuunilta, joka joutui viettämään suurimman osan ajastaan maan alla Biancan katsetta vältelläkseen. Täten ”aukio” itsessään oli vain lisää sitä samaa tyhjää, mitä ikuisuuksissa sen ympärilläkin. Ainoa merkittävä ero oli soran sävyerossa. Peelo epäili, että siinä oli kenties joskus virrannut vettä. Tällä menolla sitä olisi siellä taas kohta. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään.

    Sade oli alkanut Kranalan kummallisen aikakäsityksenkin huomioiden melko hiljattain. Suntio ja Lähetti olivat matkustaneet kauas sen lähteen selvittääkseen. Ensin vettä oli tippunut pelkästään Baterrasta. Sitten se oli levinnyt sitä ympäröiville alueille. Nyt he olivat melko varmoja siitä, että koko Kranala oli sateen peitossa. Hypoteesissa aikaa viettävät zyglakit tuntuivat olevan siitä lähinnä iloisia. Bahragien lukuisat kaartilaiset olivat kuitenkin vaikuttaneet hermostuneilta. Jos Peelo ei olisi kiskonut perässään loputonta puolta maailmaa halkovaa kaapelia, hän olisi kysynyt krana-altaiden vartijoilta, mikä näitä sateessa huoletti. Mutta juuri nyt hänellä ei ollut sille aikaa eikä tahtotilaa. Matkaa oli jatkettava.

    Hän ohitti Biancan koneiston sen itäpuolelta ja niin kaukaa, ettei hänen läsnäoloonsa kannattaisi reagoida. Hän oli oppinut, että kellokoneisto oli vain kaksitoista todellisuuden mittaa leveä, joten jos kiersi tarpeeksi kaukaa, sen pystyi melko helposti välttämään. Hän oli valikoinut kaapelin lähtöpisteen sen perusteella, että koneiston kiertämisestä tulisi mahdollisimman vähän ylimääräistä kulkemista. Hän oli onnistunut optimoimaan reitin noin kaksi ikuisuutta ja seitsemän todellisuutta suorinta mahdollista reittiä pidemmäksi. Se oli hänen mielestään ihan hyvä suoritus.

    Seuraavaksi Peelon edessä häämötti valtava vuori. Taivasta kohti kurotteleva valkoisesta kivestä koostuva kallio olisi ollut käytännössä mahdoton ylittää, mutta Peelon onneksi sen läpi kulki siisti ja melko hyvin keinotekoisesti valaistu tunneli. Peelo päätteli sen muodosta, että se oli joskus kauan sitten Biancan basiliskin kaivama. Kärmeksen paluuta ei onneksi tarvinnut enää stressata: Lähetin tiedustelutieto oli varmistanut, että reitti oli selvä ja riskit vaarallisille kohtaamisille olivat olemattomat.

    Ennen tunnelin suuta näkyi kuitenkin liikettä. Pikkuruinen otus oli Peelolle entuudestaan tuttu. Tämän lumpeenlehteä muistuttava pää ja kirkkaanoranssit silmät muistuttivat Peeloa muuannen bioklaanilaisesta arkistonhoitajasta. Hän vaihtoi tontun kanssa pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa. Tonttu oli kertonut, että laaksossa tunnelin jälkeen oli muusta joukosta eksynyt menninkäinen, jota kannatti varoa. Peelo vakuutteli tälle, että menninkäiset olivat harmittomia, ja muut kuulumiset vaihdettuaan asteli tunneliin. Sen varrella oli muutama palanut lamppu, mutta se ei Peeloa haitannut. Oli mukavaa kulkea muutama ikuisuus sateelta suojassa.

    Valo tunnelin päässä oli kirkas. Kun Peelon silmät tottuivat siihen, tervehti häntä taas loputon meri valkoista soraa. Sitä kutsuttiin Guchelekin haudaksi ja sillä oli hengellistä arvoa monelle Kranalassa vaeltelevalle. Peelo ylitti sen paljoa ajattelematta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että oli ajatellut matkan aikana jo niin paljon, että hän olisi ansainnut tauon. Joten hän vain veti kaapelia ja käveli.

    Sitten hän saapui tasangolle, josta tonttu oli hänelle puhunut. Kokoa alueella oli niin paljon, että Peelo ei odottanut törmäävänsä joukostaan irtautuneeseen menninkäiseen vahingossa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi hitaasti kasvava piste. Sen tummasta ruumiista erotti pian kultaiset kasvot mutta myös jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä Peelo ei ollut ennen nähnyt.

    Lähemmäksi asteltuaan kävi selväksi, että menninkäinen oli saanut jostain itselleen sateenvarjon. Kirkas ja keltainen sontikka päästi tyydyttäviä ropinan ääniä, kun jatkuva sade iskeytyi siihen. Sateenvarjon pää oli tiukasti maan sisällä ja se nojasi menninkäisen pientä kädentynkää vasten. Peelo oli iloinen menninkäisen puolesta, että sateesta huolimassa Kranalassa ei tuullut lainkaan. Pienikin vire olisi nimittäin lennättänyt varjon tämän hädin-tuskin-otteesta.

    Se ei edes värähtänyt Peelon ohittaessa sen. Sen katse, kuten kaikkien aikaisempienkin androidin kohtaamien, oli visusti kohti taivasta ja siellä vellovaa mustaa aukkoa. Sateenvarjon pirteä väri muistutti niistä säikeistä, jotka halkoivat horisonttia Kranalan laitamailla.

    Menninkäiskohtaamisen jälkeen Peelo ohitti Muistojen Laakson sen itäpuolelta. Vartiointia oli varmasti kiristetty siellä viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, eikä Peelo halunnut myöskään selvittää, millaisen reitin hän joutuisi kaapelin kanssa tekemään, jos haluaisi sieltä ulos mahdollisimman suoraan. Oli parempi kiertää laakso kokonaan kuin testata teoriaa siitä, pääsisikö Yksityisetsivän humalaisista baarimuistoista suoraan Mekaanikon syntymäpäivämuistojen liittymään, vai olisiko hän joutunut harhailemaan kaapelin kanssa muistosta toiseen niin kauan, että olisi joutunut ulos jostain tunkkaisesta Blazglarin kasinomuistosta. Ja kaikki, jotka viettivät Muistojen Laaksossa paljon aikaa, tiesivät, että kasinomuistoja säilytettiin siinä nurkassa, josta oli pitkä matka takaisin polulle.

    Joten hän käveli pitkin soraa ja ikuisuudet kuluivat. Seitsemän sellaisen jälkeen hän uumoili lähestyvänsä pohjoista meriporttia. Merta siellä ei tietenkään ollut, eikä porttia, mutta sitä kutsuttiin silti sellaiseksi. Se oli harvoja paikkoja Kranalassa, jossa horisontti oli jotain muutakin kuin valkoista. Maailman reunat kaartuivat siellä sellaisella tavalla, että taivasta normaalisti peittävä valkoisuus rakoili. Peelo oli siitä päätellyt, että kyse oli jonkinlaisesta sumusta. Biancan valheillaan peittämä taivas ei ehkä ollut aina ollut sellainen – tyhjä – vaan toisenlainen taivas oli ehkä paistanut vielä silloin, kun Bahragit hallitsivat. Peelo ei ollut kuitenkaan halunnut kysyä heiltä asiasta vielä. Kuningattaret olivat kokeneet kovia, ja Peelo halusi antaa heille aikaa toipua.

    Kaksi Nuhvok-Va:ta heilutteli Peelolle käsiään pienen jyrkänteen päällä. Peelo vilkutti niille takaisin ja pikkuväki katosi nopeasti sen jälkeen takaisin soraan. Peelo tiesi, että niitä oli hieman kaikkialla. Ne muiden onu-kaartilaisten ohella olivat vastuussa Vanhan Parven lukuisista maanalaisista suojapaikoista ja reiteistä. Ensin Peelo oli ollut yllättynyt siitä, ettei Bianca ollut huomannut niiden liikehdintää loputtomien ikuisuuksien aikana. Sitten yksi kerta hän oli todistanut, kuinka pataljoona sähiseviä keskushermostoja oli vain seurannut sivusta, kun Va:t olivat kaivautuneet syvyyksiin heidän edessään. Biancan aaveet eivät olleet tehneet elettäkään niiden seuraamiseksi.

    Peelo oli melko varma, ettei Valkoinen Kuningatar todellisuudessa välittänyt, mitä tämän katseen ulkopuolella tapahtui. Tämän valtakunnassa oli väliä vain sillä, mikä näkyi päälle. Se oli valheen verho, jota pidettiin yllä kuin teatterilavastetta. Kaikki tiesivät, ettei se ollut aito, mutta se täytti tehtävänsä juuri sen tarinan kertomiseen. Peelo vain ei ollut vielä aivan varma, millaista tarinaa Bianca yritti kertoa.

    Meriporttien toisella puolella hän törmäsi nopeasti taas tuttuihin. Raf’atax, nuori sielunvaeltaja ja tämän ystävät Krana-Su ja Krana-Nui seisoivat vartiossa Hypoteesia kohti johtavalla tiellä. Kranat, perinteiseen tyyliinsä, oli naulattu jonkinlaiseen ilmoitustauluun. Raf’atax tervehti Peeloa ja Peelo tervehti takaisin. Hän kuitenkin pysähtyi näiden luokse vain hetkeksi. Koko vartion kolmikko tiesi, millä tehtävällä Peelo oli, eivätkä he halunneet varastaa tämän aikaa. Krana-Nui oli aistinut etelässä sinä loputtomuutena paljon kummitusten liikehdistää. Krana-Su taas kertoi kuulleensa kellokoneiston suunnalta outoa hyräilyä. Peelo lupasi selvittää asiaa sen jälkeen, kun kaapeli olisi paikallaan.

    Matka jatkui, eikä sitä ollut enää pitkälti. Sillä tahdilla Peelo uskoi saavuttavansa Legendojen Pistorasian kuudessa ikuisuudessa ja seitsemässä kuukaudessa. Ei matka eikä mikään. Hänen kärsivällisyytensä palkittaisiin pian.

    Niistä ikuisuuksista viisi hän mietti, kuinka piristäisi Tawaa seuraavalla kerralla, kun tapaisi hänet. Hänellä oli asunnossaan melkoiset määrät lahjaksi saatua alkoholia, jolla hän ei tehnyt mitään, mutta adminin aistien sumentaminen ei tuntunut välttämättä viisaalta. Sitten hän mietti, olisiko kokeillut piirtää tälle jotain. Peelo oli siinä ihan hyvä, mutta toisaalta niin oli Tawakin. Hän oli nähnyt muutaman kuvan, jonka admin oli piirtänyt jäsenkirjaan ja tullut tulokseen, että jos tämä halusi jotain, osaisi tämä varmasti tehdä sellaisen itsekin.

    Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että ostaisi Tawalle puutarhahanskat. Sormien multaantuminen iltakävelyiden puutarhareissuilla olisivat mennyt huoli. Ehkä hän hankkisi myös jonkin haarniskaan kiinnittyvän kotelon, jossa ne kulkisivat kätevästi mukana. Klaanin linnakkeessa olisi muutama paikka, josta hän voisi niitä etsiä.

    Tyytyväisenä päätökseensä hän käytti seuraavat kolmekymmentä vuotta jäljelle jääneestä ikuisuudesta arvuutellen Turaga Manitaloksen viidettä dilemmaa, jossa kyseenalaistettiin materiaalisen todellisuuden arvo. Peelo oli tulossa siihen tulokseen, että Turaga Manitalos ei välttämättä ollut koskaan itse osa materiaalista todellisuutta vaan useamman filosofin ja tutkijan tietynlainen yhteinen luotu persoona. Ajatus kuitenkin katkesi, kun hän saapui odottamaansa risteykseen ainakin kahdella kuukaudella etuajassa. Hän oli huomaamattaan kävellut paljon odottamaansa nopeammin. Kumma laskuvirhe, mutta ei huono asia.

    Hieman ennen kuin Hypoteesi olisi ilmestynyt horisonttiin hänen edessään, hän kääntyikin risteyksestä oikealle. Hän ei aikonut vetää kaapelia kaupungin lävitse vaan suuntasi vuorijonon juurelle idässä. Siellä käytiin harvoin. Peelokin tiesi siellä lymyilevistä salaisuuksista vain, koska Suntio oli ne nuoruudessaan kartoittanut. Nyt, kun hänellä oli taas silminnähtävä kiintopiste, jota lähestyä, Peelon ajatukset keskittyivät jälleen pelkkään matkustamiseen. Loppumatka taittui nopeasti. Vuoriston juurelle saavuttuaan hän tarkisti vielä sijaintinsa Baterran reunaa taivaalla mittaillen.

    Hän ei ollut aivan varma, miksi ei uskaltanut katsoa aurinkoa itsessään. Se oli kumma tunne. Kuin hänen sisällään olisi ollut joku toinen, joka otti ohjat ainoastaan silloin, kun musta paiste oli kyseessä. Peelo oli yrittänyt huijata itsensä vilkaisemaan sitä monta kertaa. Testattu oli niin muistoista varastetut aurinkolasit kuin odinalaisen sukellusveneen periskoopit. Joka kerta lopputulos oli kuitenkin sama. Katse väisti auringon juuri ja juuri. Sitä pystyi tosin silti käyttämään suunnistamiseen. Koska Baterra paistoi aina täsmälleen samassa paikassa, sen avulla liikkuminen oli helppoa.

    Hän oli saapunut perille. Jonon korkeimman vuoren reunalla seisoi puoliksi maan sisään uponnut kapseli. Se oli suureksi osaksi läpinäkyvä, joskin sen sisältä ei nähnyt paljoa, koska sen pinta oli ulkopuolelta oudon liman peitossa. Kapselin kansi oli punainen ja siihen oli kirjailtu kaksoiskuningattarien pyöreä tunnus. Se oli reliikki muinaisilta ajoilta, mutta juuri sopiva Peelon tarpeisiin. Se mahdollistaisi monta sellaista asiaa, jotka Bianca olisi varmasti muuten huomannut. Kapseli vain tarvitsi virtaa, ja miltei puolet maailmasta kaapeli perässään kuljettuaan Peelolla oli sille viimein juuri sitä.

    Legendojen Pistorasia oli kiinnitetty kapselin juurelle. Peelo pysähtyi ja varmisti, että kaapelin päästä sojottavat metallitangot täsmäsivät siihen. Olisi ollut noloa, jos siinä vaiheessa hän olisi joutunut lähtemään etsimään adapteria. Kaikki näytti kuitenkin olevan juuri oikein. Hän kumartui. Kaapeli iski hieman kipinää yhdistyessään rasiaan, mutta ne liittyivät toisiinsa silti saumattomasti. Peelon oli pakko hymyillä maskinsa alla. Hänen työnsä kantoi hedelmää.

    Sähkö virtasi kapseliin, joka alkoi humista. Sitten sen kansi lähti kiertymään hitaasti auki ja sankkaa vihreää savua purkautui sen sisältä. Kansi jysähti lujaa maahan. Sen sisältä näkyi ilmiselvää liikettä. Peelo oli ristinyt kädet selkänsä taakse ja odotti, kunnes kaksi punaista kättä tarttui kapselin reunaan sen sisältä ja hopeiset kasvot kurkistivat sen sisältä.

    ”Hei”, Peelo sanoi.

    Hopeisen Mirun omistaja nyökkäsi, veti itsensä käsillään ulos kapselista ja laskeutui soraan Peelon eteen. Killjoy raksautteli niveliään ja ojensi sitten kätensä Peelolle, joka välittömästi tarttui siihen.

    ”Pitkästä aikaa, Peelo”, Killjoy hymähti.

    ”Niin on”, Peelo nyökkäsi. ”Saimme viestisi. Meillä on kaikki valmiina.”

    ”Loistavaa. Täällä ei ole muuten koskaan ennen satanut”, Killjoy ihmetteli.

    ”Ei minunkaan ollessani”, Peelo myönsi.

    Peelo tarkisti vielä kaapelin liitoskohdat kapselista, ennen kuin lähti johdattamaan Killjoyta kohti määränpäätään. Killjoyn Peeloa huomattavasti raskaammat askeleet upposivat soraan melko syvälle. Sen väleihin kertynyt vesi litisi, kun he matkasivat kohti Hypoteesia.

    ”Oletko aivan varma, että Bianca ei tiedä läsnäolostani?” Killjoy murehti. Peelo nyökytteli vakuuttavasti päätään.

    ”Vanhojen Valtiaiden suojat ovat taas päällä. Tuon kaapelin tuoman virran pitäisi riittää moneen hienoon asiaan. Kapselisi pitäisi sulautua Kranalan muun sähköistyneen toiminnan utuun. Ja mikä parasta, Hypoteesiin saadaan viimein sähköä.”

    Killjoy katsoi maata pitkin viistävää kaapelia, jota he parhaillaan seurasivat kohti Hypoteesin risteystä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka Peelo oli sen löytänyt ja kuinka kaukaa tämä oli sen vetänyt. Hän oli kuitenkin huojentunut siitä, että hänen saapumisensa oli pysynyt salaisuutena. Hän luotti Peelon sanaan siinä. Oli aina luottanut.

    ”Näytät täällä erilaista kuin yleensä”, Peelo huomioi. Punahopeinen mies näytti paljon enemmän toalta kuin siltä haarniskoidulta jätiltä, johon Peelo oli tottunut.

    ”Se lienee, miten tänne matkustaminen toimii. Näytämme siltä, miltä kuvittelemme näyttävämme. Ainakin, jos matkaamme tänne vain hengessä”, Killjoy selitti.

    Peelo katsoi alaspäin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat täsmälleen niin kuin todellisuudessakin.

    ”Sinäkö siis kuvittelet itsesi tuon näköiseksi? Onko haarniskasi vain tuossa päällä?”

    Killjoy ei oikein tiennyt, kuinka vastata. Hän toivoi, ettei androidi kaivelisi asiaa hirveästi enempää, joten hän laittoi pelimerkkinsä kaikkein yksinkertaisimpaan vastaukseen.

    ”Tämä on, miltä näytin ennen.”

    ”Vai niin”, Peelo sanoi ja pysähtyi miettimään hetkeksi. ”Pidän siitä haarniskastasi enemmän. Siinä on varmaan aika paljon säilytystilaa vaikka puutarhahanskoille.”

    Killjoy vilkaisi Peeloa pöllämystyneenä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että jos hän tahtoi keskustelun päättyvän, olisi parempi olla kysymättä tarkentavia kysymyksiä.

    He jatkoivat kävelemistä Peelon johdolla. Killjoy näki Hypoteesin pilvenpiirtäjien siintävän oikealla puolellaan, mutta päätellen Peelon suunnasta, sen sisäänkäynti oli jossain muualla. Hän ei tietoisesti ollut koskaan vieraillut niin pohjoisessa. Hänen aikaisemmat sielunmatkansa olivat heittäneet hänet aina täysin satunnaiseen paikkaan, jonka jälkeen hän oli harhaillut aina ties minne. Vasta Peelon kapseli-innovaation myötä hän oli onnistunut ilmestymään täsmälliseen paikkaan.

    ”Oletan, että tonttumme ovat kunnossa?” Killjoy tiedusteli.

    ”Kyllä”, Peelo nyökkäsi. ”Geeveellä on ollut Vaehranin mukaan hieman vaikeaa viime aikoina, mutta hän on kunnossa. Etsivä on ollut merillä jo jonkin aikaa, mutta Jardirt valvoo, ettei mitään pahaa satu. On mahdollista, että hän on jo palannut sillä aikaa, kun olen ollut täällä. Heidän matkallaan on moderaattorien hyväksyntä.”

    ”Olen yllättynyt”, Killjoy tuumasi. ”Miksi Etsivä edes tahtoi pois saarelta? Hän ei tee sitä kovin usein.”

    ”Hän tahtoi Kristallisaarille. Pitkä matka, mutta Paaco näki asian niin, että Notfunin taidoilla he saattaisivat päästä merisaarrosta ohi. Jardirt on tiputellut radiopoijuja pitkin matkaa. Heidän reittiään on ollut helppo seurata.”

    Killjoy naurahti. Harva tajusi, kuinka monta askelta edellä Paaco oli, mitä tuli tiedustelemiseen.

    ”Oletan, että niillä poijuilla yritetään uudelleenluoda yhteyttä ulkomaailmaan”, Killjoy mietti.

    ”Niin. Pohjoisesta saadaan nyt taas vähän uutisia. Pari xialaista asemaa lähinnä, mutta se on enemmän kuin aikaisemmin.”

    ”Hyvä. Ja hyvä, että tontut ovat tallessa.”

    Peelo oli siitä samaa mieltä. Hänen tonttuvahtinsa oli alkanut siitä päivästä, kun Creedy oli saanut surmansa Sarajin miekasta. Viesti Killjoylta oli tullut nopeasti sen jälkeen, kun se oli tälle paljastunut. Siitä lähtien Peelo oli tehnyt kaikkensa, että lopuilla Bio-Klaanin tontuilla olisi kaikki hyvin. Killjoy oli selitellyt pyyntöään turvallisuusteknisenä operaationa huomioiden tonttujen yhteyden Biancaan. Peelo tosin oli nähnyt läpi Killjoyn aikeista. Suojelumandaatti oli tullut muustakin kuin vain strategisesta viisaudesta. Jollain asteella Killjoy selvästi koki olevansa vastuussa pikkumiesten hyvinvoinnista.

    He saapuivat taipaleen päätteeksi Hypoteesin risteykseen. Peelo johdatti Killjoyn siitä kääntymällä viimein pilvenpiirtäjien muodostamaa rinkiä kohti. Ne olivat tosiaan niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei mistään muualta olisi päässyt ringin sisäpuolelle. Nyt heidän edessään kuitenkin häämöttivät portit. Kaksi oviaukon eteen kaatunutta rakennusta oli viritetty jonkinlaisilla vaijereilla suureen messinkiseen mekanismiin. Rattaat, jotka koneistoa pyörittivät, näyttivät aivan Biancan koneistosta varastetuilta. Tarina siitä, kuinka Peelo ja Viides Kohrak-vartiosto olivat ne saaneet, olisi varmasti huvittanut Killjoyta, mutta Peelo tiesi, että nyt ei ollut aika seikkailukertomuksille.

    Yhden pilvenpiirtäjistä ikkunasta väläyteltiin kirkasta valoa heitä kohti. Peelo vilkutti sille vastaukseksi. Sitten ei tapahtunut hetkeen mitään, kun mekanismia käynnisteltiin Hypoteesin puolelta. Lopulta kahden valtavan jyrähdyksen myötä molemmat kaatuneet pilvenpiirtäjät alkoivat nousemaan ylös. Portit aukenivat kaksikolle. He kiristivät tahtiaan ja marssivat huolestuttavasti edestakaisin heiluvien rakennusten ali sisälle. Peelo suunnitteli jo mielessään uutta, sähkökäyttöistä menetelmää porttien hallinointiin. Se olisi nyt mahdollista, kun Legendojen Pistorasia oli toiminnassa.

    Näky oli yllättävä mutta samalla äärimmäisen vaikuttava. Taistelussa tuhoutuneen Hypoteesin kaupungin keskelle oli raivattu valtava aukea, jota asutti kirjava väkijoukko telttoineen ja pienine katoksineen. Rakennukset tarjosivat suojaa niille asukeille, jotka olivat jääneet ilman omaa muistoaan basiliskin ja bahragien taistelun jäljiltä. Killjoy tunnisti monet niistä Metru Nuin sodan osanottajiksi. Tai ainakin kummallisen ja spekulatiivisen version siitä sellaisiksi.

    Sitten jostain rakennusten välistä kuului nopeita askeleita. Pieni punainen asia juoksi tuulispäänä heitä päin, ohitti Peelon ja syöksyi halaamaan Killjoyn jalkoja.

    ”C-creedy?”, Killjoy parahti. Tonttumies puristi hänen jalkojaan koko ajan lujempaa. Kun tämä viimein erkani, Killjoy näki, että tämän silmät olivat vetiset. Siitäkin huolimatta tämän kasvoilla oli leveä hymy.

    ”En uskonut, että näkisimme toisiamme enää”, Creedy naurahti hieman vaikeasti. ”Olen… tosi iloinen, että olin väärässä.”

    ”Niin minäkin”, Killjoy sanoi. Peelo näki, että hän näki valtavasti vaivaa siihen, että onnistui pitämään itsensä kasassa.

    ”Oletko kunnossa? Kuinka voit?” Killjoy kysyi. Creedy kohtautti olkiaan.

    ”Ihan hyvin kai kuolleeksi. Olemme Lähetin kanssa muistelleet paljon menneitä. Ja Peelo on pitänyt meile seuraa. Yllättävän hyvin me ollaan pärjätty huomioiden, miten vähän tekemistä täällä on.”

    ”Oletan, että hänen läsnäolosi on sinun ansiotasi?” Killjoy mietti Peeloa kohti viittoillen.

    ”Creedyn minulle jättämä datamuisti sisälsi ohjeet dynamon valmistamiseen. Ilman sitä en usko, että olisin koskaan päässyt tänne”, Peelo kertoi.

    ”Et koskaan kertonut minulle, että olit ehtinyt ratkomaan sen mysteerin”, Killjoy ihmetteli. Creedy heilutteli käsiään edestakaisin hieman nolostuneena.

    ”No en minä oikeastaan, vaan Niz. Hän jätti sen minulle sen jälkeen, kun asetuin Klaaniin. Pahan päivän varalle, hän sanoi. Sitä se kyllä olikin. En ymmärtänyt, ennen kuin vasta jälkeenpäin, että sen tarkoitus oli antaa jonkun seurata minua tänne.”

    ”Niinpä tietenkin”, Killjoy huokaisi. Totta kai Nizillä oli asian kanssa jotain tekemistä. Tällä kertaa hän ei kylläkään voinut valittaa. Peelon läsnäolosta Kranalassa oli ollut valtavasti hyötyä.

    ”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui”, Killjoy sanoi. ”Sekä sinulle että Lähetille. Jos olisin tiennyt, mitä Saraji puuhaa, olisin –”

    ”Äh, ei se sinun syytä ollut!” Creedy ähkäisi. ”Sitä paitsi kuolleena oleminen ei ole yhtään niin kamalaa kuin sanotaan. Ainakin niin kauan, kun pysyttelee kaukana siitä kellosta.”

    Killjoy hymähti. Creedyn sanat eivät paljoa hänen omatuntoaan helpottaneet, mutta hän oli silti iloinen, että tämä näytti niin hyvinvoivalta huomioiden, että oli tosiaan kuollut.

    He lähtivät kolmisin jatkamaan matkaa syvemmälle Hypoteesiin. Soran sijasta suurin osa kaupungin maasta oli valkoista mukulakiveä. Viemäröintiä siellä ei selvästi ollut, sillä vettä oli alkanut kertymään alavammille alueille huomattavat määrät.

    ”Minä en muuten tiennyt, että tunnette toisenne”, Killjoyn ja Peelon perässä harppova Creedy tokaisi. Killjoy vilkaisi androidia vierellään ja käänsi sitten niskansa taakseen ja hidasti hieman vauhtia.

    ”Kävin Tawastialla keikoilla aika usein. Peelo oli siellä monesti lämppärinä. Tutustuimme yhden Revonhänthäisen keikan jälkeen”, Killjoy selitti.

    ”Se oli hieno ilta”, Peelo muisteli. ”He soittivat Digitaalisen Maailman silloin ensimmäistä kertaa yleisölle. Oli kunniallista, että he pyysivät minua lämmittelemään yleisön juuri sinä iltana.”

    Siitäkin illasta oli jo vuosia. Killjoyn oli pakko myöntää kaipaavansa Tawastian aulan likaisia kokolattiamattoja ja baaritiskin sitä tahmeaa kulmaa, jota kukaan ei saanut jostain syystä epätahmautettua.

    Peelon marssiessa edeltä Killjoy pysähtyi kiinnitettyään huomionsa torin laidalle kaatuneen rakennuksen kylkeen pystytettyyn pöytärykelmään. Sen ympärille kerääntyneet vaeltajat erosivat ympäröivästä hypoteettisesta kirjavuudesta siinä, että ne tuntuivat jo kaukaa paljon muita todellisemmilta. Mitään konkreettista eroa hahmojen käytöksissä ei ollut, mutta Killjoy tunsi eron syvällä arkkisydämensä perukoilla.

    ”Suntio ja Lähetti ovat edelleen matkoilla, mutta heidän pitäisi palata pian”, Peelo kertoi Killjoylle. ”Zyglakit ovat jo saapuneet ja ovat valmiita keskustelemaan.”

    ”Täällä on niitä paljon enemmän kuin ennen”, Killjoy sanoi huomionsa ääneen.

    ”Ryhdyimme ottamaan heitä sisään sen jälkeen, kun haamujen partiot tasangoilla alkoivat lisääntyä”, Peelo selitti. ”Yhteenottoja ei ole vielä ollut, mutta moni heistä koki niiden läsnäolon niin epämukavaksi, että he pyysivät saada leiriytyä täällä. Ryhmä, jota olemme tulleet tapaamaan, odottaa meitä jo.”

    ”Haluat puhua zyglakeille?” Creedy ihmetteli.

    ”Niin”, Killjoy myönsi. ”Professori Mavrah on tehnyt kovaa työtä Metru Nuilla ja kaiveli minulle yhteyksiä erään kokemani asian ja tekemämme arkeologisen löydön välillä. Kaikki tiet johtavat zyglakeihin. Eikä liene sattumaa, että tämä paikka on aina vilissyt niitä.”

    ”Onneksi pieni Focaxas auttoi minua keräämään seurueen”, Peelo myhäili. ”Heitä ei ole vaikea löytää, mutta tietäjiin ei silti yleensä törmää vahingossa.”

    Lähestyessään huonekaluleiriä Killjoy huomasi myös muunlaisia rakennelmia. Paikalle oli pystytetty telttoja… nojatuolien ja sohvien päällyskankaista? Killjoy huomasi, kuinka yksi zyglak nylki sohvaa ja teki sen verhoilusta mattoja. Seuraava lisko tuli paikalle ja vei mattoja telttaan.

    ”Mistä kaikki tämä tavara on peräisin?” Killjoy ihmetteli. Yhdelläkään ainoalla käynnillään hän ei ollut nähnyt mitään muuta ”fyysistä” tavaraa kuin mitä sinne saapuneilla matkaajilla oli päällään.

    ”Nurukan ja Xen avasivat täältä muistoja samalla, kun Valkoisen käärme yritti syödä heitä”, Peelo selitti. Killjoysta tuntui, että tämä vitsaili, mutta oli tuntenut androidin tarpeeksi pitkään, että tiesi, ettei tämä tehnyt niin.

    ”Siitä jäi aika paljon tavaraa, jota Suntio ei viitsinyt työntää takaisin muistoihin. Metru Nuin vaihtoehtoiset sodat saavat selvitä ilman muutamaa huonekalua.”

    ”Vai niin”, Killjoy huokaisi. He olivat jatkaneet kävelyä leiripisteiden halki. Nyt he lähestyivät joukkiota, joiden katseet kääntyivät välittömästi heitä kohti. Piirissä istui kourallinen todentuntuisia zyglakeja taitavasti kasatun telttakatoksen alla.

    ”Kreeh!” liskopiirin kummallisimman näköinen jäsen rääkäisi saapujat huomatessaan. ”Tinaukko suvaitsee siis saapua! Tervehdys Peelo, tervehdys… suuri ja pieni tinaukko!”

    Muut zyglakit nousivat ja nyökkäsivät tervehdyksenä. Killjoy nyökkäsi varovaisesti. Creedy vilkutteli iloisena liskojoukkiolle, kun taas Peelo oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja kierrätti katsettaan kahden osapuolen välillä.

    ”Killjoy, kenraali” Peelo esitteli ison punaisen miehen. ”Tietäjä Fatizax, heimojen viisain tietäjä. Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä. Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija. Myöhässä käräjävalmisteluista”, Peelo esitteli hieman kärsimättömän näköisen liskon.

    ”Kreeh…” Fatizax painoi päänsä maahan. ”Entä tuo pikkuruinen?”

    ”Hei, olen Creedy”, Creedy vastasi. Pikkumies oli nähnyt Bio-Klaanissa ollessaan vain yhden zyglakin, eikä se ollut yhtään niin jännittävän näköinen kuin Hypoteesissa leiriytyvät.

    Zyglak-tietäjä kalankallossaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja tämä nuori tässä on puolestaan Meixez. Eräänlainen oppilaani, voisi sanoa”, hän esitteli. Punamusta lisko Fatizaxin vierellä nyökkäsi jäykästi, ja Fatizax jatkoi muiden piiriläisten esittelyä.

    ”Ja tämä meidän pikkuruisemme on Focaxas. Näin meidän kesken…” Fatizax madalsi ääntään. ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten tollanen pänä osaa henkivaeltaa. Kreeh… nuorissa on voima, mutta että noin pienessä…”

    ”Aaaa-glxblt!” Focaxas jokelteli tyytyväisenä ja kipusi ketterästi Fatizaxin olkapäälle katsomaan saapuneita. Tietäjä jatkoi piiriläisten esittelyä yksi kerrallaan. Liskot nyökkäsivät nimensä kohdalla ja asettuivat sitten taas kyykkyyn.

    ”Ja minä olen Juurlok”, roteva, hailakan punainen zyglak nyökkäsi viimeisenä ja suoristui täyteen pituuteensa. ”Olen tämän henkipiirin varsinainen johtaja. Vaikka toki Fatizax tässä onkin kokenein tietäjämme, ja järjestänyt tämän… tapaamisen.”

    Killjoy mittaili Juurlokia katseellaan. Tämän pukeutuminen erosi jonkin verran muista ympäröivistä zyglakeista. Sillä oli yllään tummanharmaita panssarinpalasia, joissa oli ärhäkän näköisiä piikkikoristeita. Ero oli tarpeeksi suuri, että Killjoy päätteli tämän juontavan joistain muista heimoista kuin niistä, jotka elivät Bio-Klaanin saarella.

    ”Hyvä tavata teidät”, Juurlok lausui. ”Fatizax on oikeassa. Enteitä on ilmassa paljon.”

    ”Olen kiitollinen, että suostuitte tapaamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla”, Killjoy myönsi ja tuttavallisuutta edistääkseen asettui risti-istuntaan valkoiselle kivelle zyglakien eteen.

    ”Peelo kertoi minulle, että saattaisitte voida valaista minua liittyen erääseen… kohtaamiseen, johon jouduin hiljattain.”
    ”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Vai pitää ukko Peelonen meitä tietotoimistona? Tai ehkä juorukelloina?”

    ”Ajattelin itse asiassa, että tiedätte vain enemmän kuin muut”, Peelo tarkensi. Tämä kuulosti ihan vähän harmistuneelta.

    ”… krhm, niin, lupauduin kyllä auttamaan”, tietäjä vastasi ja röyhisti kurkkupussiaan kalankallopäähineen alla. ”Katsokaas… sateet ovat palanneet!”

    Killjoy ja Creedy vilkaisivat toisiaan. ”Niin, täällä on tosiaankin satanut”, Killjoy totesi. ”Tarkoitat, että niin on käynyt ennenkin?”

    ”Muistan sen kuin eilispäivän!” Fatizax huudahti. ”Muistan sen paremmin kuin eilispäivän! Oikeastaan…”

    Tietäjä piti pienen tauon ja yski pari kertaa. ”En kyllä muista eilistä kovin hyvin. Kreeh! Mutta sateen! Sen muistan! Tämä on voimallinen enne! Voimallisempi kuin Makuta Nuin kahvinpurut! Tai se kun Makuta Nui ilmestyy paahtoleipään!”

    Juurlok näytti kysyvältä. ”Ilmestyy paahtoleipään?”

    Nuori zyglak Fatizaxin vieressä huokaisi. ”Fatizaxin kotisaarellamme palvoma, tuota, henkiolento, on opettanut tietäjällemme paljon. Kuten paahtoleivän.”

    ”Juuri niin, Meixez! Juuri näin! Ja hilloa, ja sellaista vaaleanpunaista mössöä siinä päällä!”

    Mei pudisti päätään ja vajosi syvemmälle kyykkyyn. Fatizax oli viisas henkimaailman asioissa, mutta vanhuksen kanssa oli aina sosiaalisesti noloa.

    Creedy näytti siltä, että olisi halunnut kysyä miljoona tarkentavaa kysymystä. Killjoy ja Peelokin olivat vaihtaneet katseita Makuta Nuin nimen kuultuaan. Killjoy ei kuitenkaan ollut tullut vakoilemaan ystävänsä kulinaarisien luentojen seurauksia.

    ”Mutta niin, niistä sateista”, Killjoy yritti ohjata keskustelua taas oikeille raiteille.

    ”Niin, sateet, ne ovat enne! Ja siksi minä autan nyt teitä… henkimaailmassa puhaltavat pian uudet tuulet!”

    ”Sateet. Ovatko ne… Äidin tekosia?” Killjoy kysyi. Tämä varoi ä-sanaa niin selvästi, että kaikki läsnäolevat huomasivat sen. Myös Mein niskasulat kohosivat heti, kun sana lausuttiin.

    ”Hmm, kreh, hmm…” Fatizax mutisi. ”Tekosia? Ehkä, ehkä ei. Tekeminen kuulostaa siltä, että hän tekisi niin tarkoituksella. Ehkäpä olisi oikeammin sanoa, että sataa hänen vuokseen! Sataa, koska hän on!”

    ”Erikoista”, Peelo huomioi. ”En ole kuullut kenestäkään, joka pelkällä läsnäolollaan saisi pilviä muodostumaan.”

    ”Pah! Tinaukon tinamietteitä! Näettekö tälläkään taivaalla yhtään pilveä? Ja silti ropisee. Ei, sade on osa meren äitiä. Sillä merihän on vettä!”

    Killjoy ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä, että hänen vastauksena oli saanut lopulta muodon ”meri on vettä”. Informaatioarvo oli jotenkin nyt hukassa, joten Miruaan raapiva mies muotoili seuraavan kysymyksensä niin, että saisi siihen täsmällisemmän vastauksen.

    ”Kuka hän on?”

    Kysymys sai piirin zyglakit liikkumattomiksi. Kaikki käänsivät katseensa Fatizaxiin.

    ”Kreeh… kuka on merten äiti…”

    Fatizax asettautui täysin matalaksi valkealle soralle ja sulki silmänsä. Zyglakin häntä laskeutui maahan ja kynnet upposivat soraan. Liskovanhuksen hengitys rahisi.

    ”Hän… muistelee”, Mei selitti henkiopettajansa toimintaa. Punamusta lisko puristi silmänsä kiinni ja auki ja kiinni muutaman kerran epämukavan näköisesti. Hän tunsi piirin ja muukalaisten katseen polttavana, mutta jatkoi silti. ”Fatizax kertoi minulle, että kun on ’vanha kuin taivaankupu’, muistaminen vie veronsa. Kuulemma… kuulemma… kuulemma…”

    Killjoy huomasi, että asian selittäminen oli Meixezille vaikeaa. ”Kaikessa rauhassa.”

    Mein jäänsiniset silmät löysivät Killjoy katseen. Zyglak veti muutaman kerran hitaasti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Kuulemma henkimaailmassa muistot aina löytyvät, kunhan malttaa asettua aloilleen ja kuunnella maaperää.”

    Kaikki olivatkin hiljaa, kunnes Fatizax kohta kohosi taas kyykkyyn. Ei itselleen tyypilliseen tapaan terävillä ja sätkivillä liikkeillä, vaan hitaasti ja varovaisesti, kuin ikivanha olento aikojen alusta.

    ”Meren äiti…” Fatizax kähisi hiljaisella äänellä. ”Gah’Malok… hänestä me kaikki tulemme. Zyglakit… meri… syli…”

    Killjoy kumartui varovaisesti lähemmäs. Fatizax jatkoi. ”Meren äiti on sekä viileä syvyys että kimaltava pinta. Hän on vellova meri itsessään… ja meri on jokaisen zyglakin todellinen koti ja elinehto. Mutta hän on myös… oli myös…”

    Mei huomasi, että vanhukselle teki pahaa seisoa edes kyykyssä, ja asettui tukemaan tätä. Peelo asettui Fatizaxin toisen kainalon alle.

    ”Hänen sylinsä oli niin turvallinen”, tietäjä jatkoi. ”Se oli liian turvallinen… me menetimme suhteellisuudentajumme, me teimme temppeleitä, me teimme valtakunnan… me marssimme… syvä imperiumi…”

    Juurlok puhui matalasti: ”Tarvitsetko tauon? Jotain juotavaa?”

    Fatizax pudisti päätään ja jatkoi. ”Äidin aikana me olimme kohtuuttomia… mutta se ei ollut äidin vika. Se oli meidän vikamme. Ei ollut oikein, että äiti… että äiti… että äiti silvottiin. Se synti on niin raskas, että yhä on henkimaailma kuopalla.”

    ”Silvottiin”, Killjoy toisti. ”Olen kuullut tuon ennenkin, että äidille tehtiin jotain. Mitä oikein tarkoitat? Kuka hänet silpoi?”

    ”Äitiä satutettiin… häntä iskettiin, hänestä otettiin irti paloja kuin teuraseläimestä, ja hänet vietiin pois. Enää hän on vain kaiku meren yllä, heijastus tyynessä pinnassa. Siten hänet silvottiin. Vähennettiin ja vietiin. Ja että kuka…” Fatizax pudisti päätään. ”Sen olen tarkoituksella unohtanut, ja vannonut, etten etsi sitä muistoa käsiini. Kosto sumentaisi mieleni, alkaisin kuiskia verisiä sanoja päälliköiden korvaan ja johtaisin koko kansan turmioon. Ei, en tiedä, kuka äidin silpoi. En halua tietää. En voi tietää!”

    Mei paransi asentoaan Fatizaxia vasten ja auttoi tietäjää säilyttämään tasapainonsa. Hän ajatteli Guechexin sanoja Alinnelin jäänteistä Bio-Klaanin pihamaalla.

    ”Minulle riittää vähempi tieto…” Fatizax jatkoi. ”Minulle riittää se tieto, että äiti silvottiin rangaistuksena syvän imperiumin synneistä… teimme liian korkeat tornit ja liian väkevät sotajoukot. Niin toimme katastrofin itse itsellemme, ja siitä asti olemme hylänneet haaveet valtakunnasta.”

    Killjoy oli ristinyt kätensä ja roikotti päätään hieman Fatizaxia kuunnellessaan. Creedy oli istunut kertomuksen aikana hänen vierelleen ja tuijotteli tietäjää lumoutuneena. Kralhin päässä raksutti ajatuksia toistensa perään. Mavrah oli osunut naulan kantaan arvioidessaan, että zyglakit olisivat oikea paikka lähteä kyselemään Äidistä. Hän ei silti ollut varma, oliko oppinut mitään sellaista, joka auttaisi häntä ottamaan seuraavan askeleen. Ajatukset Ko-Metrussa kouristelevasta vahkitytöstä kuitenkin saivat hänet puskemaan syvemmälle. Oli turha piilotella mitään. Fatizax oli kertonut hänelle avoimesti, mitä tiesi, joten tuntui vain oikealta kertoa tälle suoraan, mitä hän halusi.

    ”Kuinka voin löytää hänet?”

    ”Jos äidin voisi löytää, emme kyykkisi tässä”, Fatizax sanoi käheästi ja viittoili piirin zyglakeja. ”Äitiä ei voi löytää, niin paljon hänestä vietiin pois. Ainoa keino olisi, että äiti löytää sinut.”

    Killjoy huokaisi syvään. Peelon merkisevä vilkaisu viesti, että oli todellakin aika sanoa se, mikä Killjoysta itsestäänkin tuntui yhä hullulta.

    ”Hän löysi minut jo kerran.”

    Zyglakien keskuudessa vilkuiltiin toisiaan. Fatizaxin kasvot kurtistuivat sellaisella tavalla, että Killjoy ei tiennyt liskokallon edes taipuvan sellaiseen.

    ”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Sinut? Mitä äiti… etkö sinä ole joku… iso muovisoturi ja bio-klaanilaisten kaveri! Mitä äiti… krhm… kreeh… niin…”

    Fatizax toi kasvonsa lähelle Killjoyn omia ja jatkoi: ”Mutta sateet ovat kyllä palaneet… ja sitä paitsi. Sinä haiset zyglakilta.”

    Mei, Juurlok ja muut olivat ensin yllättyneitä (”Huu-glxblt!?”), mutta… Fatizax oli oikeassa. Jokin muukalaisen hajussa oli tuttua.

    Killjoy huokaisi syvään. Tämä oli se asia Steltinmeren kohtaamisessa, mitä hän oli tarkoituksella yrittänyt olla miettimättä. Muutama lanka oli kuitenkin yhdistynyt keskustelun aikana. Ja jokaisen niistä myötä Äidin sanoissa tuntui olevan vähän enemmän järkeä.

    Hän napautti kyljessään sijaitsevaa pientä painiketta kolmesti. Hän ei ollut varma, tarvitsiko hänen tehdä niin, vai olisiko henkimaailmassa asian kovaa ajatteleminen riittänyt, mutta niin Killjoy oli sen nuoruudessaan aina tehnyt. Zyglakit – ja Peelo – katsoivat silmät pyöreänä, kun Killjoyn rintakehä aukesi keskeltä. Orgaanisten lihasten, johtomeren ja mekaanisten pumppaavien härvelien keskellä loisti punainen kirkas kuula.

    ”Kenties tämä selventää asiaa hieman”, Killjoy pohti. ”Hän kutsui minua lapsekseen. Eikä sellaisella hengellissä tavalla. Hän tarkoitti sitä… jotenkin konkreettisemmin.”

    Fatizax siristeli hetken silmiään ja tuijotti kuulaa. Hän tarttui kalankallopäähineeseensä ja nosti sen pois. Tietäjän sieraimet aukesivat täyteen kokoonsa, kun tämä nuuhki konemiehen sisältä virtaavaa hajua.

    ”Se se on!”, Fatizax huudahti, nyt jo selvästi äskeistä virkeämmin. ”Tuo pallo on zyglakia!”

    Killjoyn miruntapainen valahti tavanomaista paljon vaaleammaksi. Creedy oli noussut sen verran, että hän näki tuijottaa Killjoyn sisuksiin. Miehen itsensä reaktio vaihtui kuitenkin nopeasti jotain merkittävää tajunneesta takaisin isään, joka oli Valkoisen valtakunnassa tehtävällä.

    ”Joten… hän ei valehdellut”, hän huokaisi. Hän ei oikeastaan kaivannut enempää. Fatizax kohahti taaksepäin, kun Killjoy painoi nappia uudestaan ja luukku hänen rintakehässään sulkeutui.

    ”Näyttää melkein toalta… mutta ehtaa zyglakia sisältä”, Fatizax päivitteli. ”Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Onkos tuo ollut aina tuolla? Vai heräsitkö jonain aamuna zyglak-pallo sisälläsi?”

    Killjoyn piti aidosti miettiä vastaustaan. Kaikki, mitä hän tiesi itsestään, oli Nizin hänelle kertomaa. Niistä ensimmäisistä kohtaamisista hän ei muistanut kuitenkaan kovin paljoa. Muistijälki oli jäänyt ainoastaan veden toan hymystä ja lämpimästä tervetulotoivotuksesta elävien kirjoihin.

    ”Minä olen kaiketi ollut aina tällainen. Kuula itsessään taas… paras arvauksemme on, että ne ovat peräisin vanhasta Selakhiasta. Se kellossa roikkuva kusiainen ei ole suostunut antamaan paljoa vastauksia, vaikka oletankin, että hänellä on näiden kanssa jotain tekemistä.”

    ”Kellopeliroisto!” Fatizax tuhahti. ”Se tikittävä maanvaiva! Oletko tekemisissä sen kanssa? Kannattaa varoa mitä vastaat, olin aikanani heimon tarkin keihäänkäyttäjä, kuules!”

    Killjoy ei voinut estää itseään naurahtamasta. Riski diplomaattiselle selkkaukselle vaikutti uhasta huolimatta vain pienenevän.

    ”Tarina on aika pitkä… mutta tiivistettynä, yritän repiä häntä irti tosimaailman katosta enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Antaisin mitä vain, että saisin kellot sammutettua.”

    ”Ai… no, hyvä!” Fatizax vastasi. ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että olet palloinesi ainakin sen verran zyglak, että ymmärrät nämä jutut. Jos se kerta on ollut sisälläsikin aina. Kreeh…”

    ”Mainitsit vanhan Selakhian”, Juurlok puuttui keskusteluun. ”Miten Selakhia tähän liittyy?”

    Killjoy pysähtyi taas miettimään, mutta se olikin Peelo, joka tällä kertaa puhui.

    ”Teoria on vielä hieman kesken, mutta uskomme, että Valkoinen on jonkinlainen vanhan selakhin haamu. Tai kuvajainen. Hänen olemuksensa on jollain tapaa kummallinen. Yritämme edelleen selvittää, millä tapaa.”

    ”Niin, täällä kyllä kohtaa kummituksia”, Fatizax vastasi ja räpsytti vilkkuluomiaan. ”Mutta että tosimaailman… katossa… Kreeh, sano, jos voimme auttaa sinua kellojen vaientamisessa. Henkimaailma oli kauneimmillaan meren äidin aikana, mutta siskosten valtakausikin oli yhtä juhlaa kellopelipälliin verrattuna.”

    ”Arvostan tarjousta”, Killjoy sanoi. Hän ei ehkä ollut tullut etsimään liittolaisia, mutta oli huojentavaa huomata, että edes henkimaailmassa Biancan tekemisiä ei katsottu sormien läpi.

    ”Tällä hetkellä suurin ongelmamme on, että emme oikein vielä ymmärrä häntä.”

    Killjoy osoitti sitten taivaalle.
    ”Hän ja hänen… vastaparinsa yrittänevät aiheuttaa tosimaailmankin taivaalle jotain tuollaista.”

    Kaikki läsnäolevat tiesivät, että Killjoy viittasi keskellä taivasta leimuavaan mustaan aurinkoon. Peelo oli kuitenkin ainoa, joka huomasi, että Killjoy oli katsonut siihen suoraan ja sen jälkeen vain kääntänyt katseensa takaisin keskusteluun. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun androidi oli nähnyt kenenkään tekevän niin.

    ”Musta aurinko yllä merten…” Fatizax henkäisi. ”Tiesin, että vihaan sitä tyyppiä syystä. Kreh!”

    Mei nielaisi. ”Fatizax… mitä se tarkoittaa?”

    ”Kreeh… en tiedä.”

    ”Sitä paremmalla syyllä minun täytyy päästä puhumaan Äidille uudestaan”, Killjoy painotti. ”Jos hän oli täällä ennen sitä, hän saattaisi tietää siitä jotain. Muiden asioiden ohella…”

    ”Jos rohkenen kysyä”, Juurlok puhui. ”Mikä saa sinut haluamaan hänen luokseen niin palavasti?”

    Killjoyn hampaat kirskahtivat äänekkäästi toisiaan vasten. Hän ymmärsi, että tässä keskustelussa ei pidetty salaisuuksia. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän joutui sanomaan sen asian taas kerran ääneen. Ja se todellisuus sattui joka kerralla vähän enemmän.

    ”Minun tyttäreni tekee kuolemaa”, Killjoy sai lopulta sanotuksi. ”Äiti auttoi minut pelastamaan hänet kerran, mutta se ei lopulta riittänyt. Hänellä täytyi olla siihen joku syy. Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja viimeisiä oljenkorsiani on toivo siitä, että hän auttaisi minua pelastamaan hänet vielä uudestaan.”

    Zyglakit katsoivat Killjoyta. Kralhi ei ollut tottunut lukemaan liskojen ilmeitä, eikä ollut aivan varma siitä, mitä näki. Hän kuitenkin arveli sen olevan myötätuntoa.

    ”Mitä voimme tehdä?” Mei kysyi suoraan. Jossain tosimaailmassa Guechex hiljalleen toipui sodan haavoista.

    ”Minä… en tiedä”, Killjoy myönsi. ”Jos tekään ette ole saaneet Äitiin yhteyttä näiden vuosien aikana, en usko, että omat mahdollisuuteni ovat ainakaan paremmat.”

    ”Kenties ajattelemme asiaa liian monimutkaisesti”, Peelo huomautti. Jokainen katse kääntyi androidin puoleen.

    ”Jos Äiti on ottanut sinuun jo kerran yhteyttä, kenties hän on jo eräällä tapaa kuulolla. Jos kukaan muu ei ole kuullut hänen sanojaan pitkään aikaan, ei ole kohtuutonta olettaa, etteikö juuri sinun kutsullasi olisi jotain merkitystä. Olettaen tietenkin, että iso asia meressä kuulee sinut.”

    ”Jos ehdotuksesi liittyy tosi ison kaiuttimen hankkimiseen, niin Dume hiillostaa minua jo sen verran pahasti, että voit unohtaa –”

    ”Iso kaiutin olisi hieno”, Peelo huomautti. Killjoy oli hieman yllättynyt, että tämä oli keskeyttänyt hänet.
    ”Mutta ehkä sisällöllä on enemmän väliä tällaisessa tilanteessa, jossa iso asia meressä näennäisesti jo tietää muutenkin liikkeistäsi. Tai oikeastaan makuta Abzumon liikkeistä.”

    ”Kreeh… mutta jos äiti kuuntelee sinua, sisäisen pallon zyglak, mitä sanomme? Niin vanhoja ovat sanat, joita äidille lausutaan, ettei minullakaan ole niistä syvää ymmärrystä…”

    Mein katse terävöityi välittömästi. ”Vanhaa… Fatizax, mitä jos me emme lausuisi yhtään mitään? Mitä jos me laulaisimme?”

    Tietäjältä kesti hetki sisäistää Mein sanat. ”Vanha laulu… vanha laulu! Kreeh! Kreh-heh! Kreeh-heh-heh! Jos äiti todella kuulee tätä Killjoyta, niin se on varmastikin, mitä äidin kannattaa kuulla!”

    Killjoy, Peelo ja Creedy eivät tienneet, mihin Fatizax ja Mei viittasivat, mutta vanha laulu vaikutti olevan mysteeri myös muille piirin zyglakeille.

    ”Mitä tarkoitatte?”, Juurlok kysyi.

    ”Opetin sen Meixezille! Hyvä oppilas! Korvat auki! Oppia sisään! Kreeh-heh-heh!”

    ”Se on…” Meixez aloitti innostuneena, mutta jatkoi hiljaisemmin. ”Se on eräs laulu, jonka Fatizax opetti minulle, kun… no, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Fatizax muistaa sävelmän meren äidin ajoilta.”

    ”Sävelmä”, Killjoy toisti. ”Luuletteko, että äiti reagoisi johonkin lauluun?”

    ”Onneksi meillä on kaikilla musiikillista taustaa”, DJ Peelo iloitsi. Killjoy ei ilmeensä perusteella täysin jakanut tämän innostusta.

    ”Kreeh, jos ei lauluun, niin mihin? Satutteko te muistamaan loruja muinaisuuden sysimustista syövereistä?”

    Kyllähän Killjoyn mieleen kappaleita tuli. Sysimustat syöverit olivat suosittu teema sellaisessa musiikissa, mitä hänellä oli tapana kuunnella. Sellaisesta viisastelusta ei nyt tosin ollut hyötyä. Hän oli siirtänyt zyglakeille puhumisen vuoksi syrjään kallisarvoista aikaa, jonka hän olisi voinut viettää Xenin kanssa. Tässä vaiheessa ei kannatanut alkaa nirsoksi oljenkorsien suhteen.

    ”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Kuinka se menee?”

    Fatizax patisti Killjoyn, Peelon ja Creedyn osaksi zyglak-piiriä ja asettui itse keskelle. Hetken ryittyään hän pyysi Mein vierelleen. Punamusta lisko puri hammasta ja otti paikkansa piirin keskellä.

    ”Kreeh, tämä oli helpompaa, kun laulupoika Calibus oli mukana…” Fatizax vielä mutisi, mutta sitten hän aloitti.

    Ensimmäiset äänet lähtivät syvältä zyglakien kurkuista, mutta kun varsinainen melodia alkoi, oli rekisteri sellainen, johon muutkin pystyivät liittymään mukaan.

    Hiljaisuus oli laskeutunut melkein täydellisesti. Ainoat äänet pakenivat Killjoyn huulilta, jotka jatkoivat melodiaa vielä hetken aikaa. Hiljaa ja hartaasti, mutta siinä tilanteessa kuitenkin vielä kaikkien kuullen.

    ”Anteeksi… se jäi… päähän”, hän kiirehti sanomaan, kun huomasi muiden vajonneen melodian jälkeiseen hartauteen.

    Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan Killjoyn tarpeettomaan anteeksipyyntöön, huomasivat kaikki, että Peelon suunnalta oli alkanut kuulumaan huomattavasti aikaisempaa kovempi kumina. Metallipinnoista läsnäolijoista sileimmällä varustettu mies oli siinä mielessä hyvä sademittari, että tähän läiskivien pisaroiden äänestä pystyi päättelemään paljon sateen lujuudesta. Eikä sitä voinut kukaan kiistää. Laulun päätyttyä Hypoteesia vaivannut sade oli muuttunut huomattavasti raskaammaksi.

    Killjoy tuijotti androidia piiskaavia pisaroita hämmentyneenä. Hän ei ollut sellainen mies, joka uskoisi herkästi ihmeisiin. Eikä hän nytkään sellaista todistanut. Silti sateen yltyminen valoi häneen rahtusen toivoa, johon hän ei olisi millään halunnut tarttua.

    Fatizax antoi sateen kastella kasvonsa. ”Enteet paremmasta ovat hyviä… mutta parhaita enteitä ovat ne, jotka saa itse aikaan. Kreeh-heh-heh…”

    Sitten tietäjän ilme muuttui. Hän vaikutti muistavan jotain. ”Ohhoh! Toivottavasti Manu, eikun, krääh, Makuta Nui ei harmiinnu sateesta! Hän kuulemma otti tänään terassipaikan ilman varjoa!”

    ”Miten… miten niin terassipaikan?” Creedy ähkäisi.

    Fatizax kääntyi tonttua kohti. ”Niin, Makuta Nui on tuossa viereisen pöytäkasan luona. Me… emme tällä hetkellä juuri puhu.”

    Killjoyn katse laajeni hämmästyksestä. Hän kääntyi kannoillaan ja ihmeekseen näki ilmi elävän Bio-Klaanilaisen kumartuneena selin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Hänelle tuntemattoman zyglak-rouvan edessä vaahtoava Manu ei ollut näyttänyt edes huomaavan takanaan puhjennutta melodiaa.

    ”Hitto vie”, Killjoy parahti. ”Kiitos, öh… ajastanne. Minun on ehkä parempi käydä näyttämässä hänelle naamaani.”

    Mei nyökkäsi. ”Toivottavasti saat tyttäresi pelastettua.”

    ”O-glxblt!” lisäsi Focaxas.

    Killjoy nyökkäsi kiitokseksi jokaiselle kolmelle isolle zyglakille erikseen. Sitten hän taipui ja nyökkäsi vielä Focaxasillekin. Creedy juoksi innokkaana kralhin perään, kun Peelo pysähtyi vielä taputtamaan toverillisesti Fatizaxia selkään, ennen kuin lähti laahustamaan kaksikon perään.

    ”… ja loppujen lopuksi valitsemalla sopivan taajuuden yliäänille, voidaan vaikuttaa vastaanottajan psyyken värähtelyyn yllättävällä tavalla. En ole kuitenkaan testannut tätä ihan loppuun asti. Tarvitaan lisää tutkimusta”, selitti piikikkääseen haarniskaan sonnustautunut olento hieman innokkaampaan sävyyn kuin tämän synkkään olemukseen olisi ehkä sopinut. Lisäksi zyglak tämän seurassa vaikutti aidon kiinnostuneelta, Killjoyn täydeksi yllätykseksi, vaikka hänen omaatuntoaan pistikin aavistuksen verran myöntää se.

    ”Manu, mitä helvettiä”, Killjoy parahti. Mustan Kanohi Kraahkanin verhoilemat kasvot kohosivat yllätyneenä katsomaan pöydän viereen seisahtunutta kralhia.

    ”Ai, moi, Jögge. Mitenkäs sinä tänne pääsit?”

    Killjoy ei ollut varma, vitsailiko Manu. Tämän täydellisen arkinen tervehdys oli makutalle niin ominainen, että tämä olisi varmaan avannut keskustelun niin vaikka keskellä maailmanloppua.

    ”Sieluni ankkuroitiin tänne luomishetkelläni. Olen aina ollut osa tätä paikkaa. Minun pitäisi kysyä tuota sinulta.”

    ”Hetkinen, väitätkö sinä, että se sinun sielusi säilyttävä kranajuttu on itse asiassa Feä Ondo?” Manu kysyi hieman pöyristyneenä. ”En tiennyt, että niissä tulee pilvipalvelu mukana. Olet yhden askeleen lähempänä kuolemattomuutta, kaiketi!”

    Ennen kuin Killjoy ehti vastata mitään, Manu jatkoi: ”Niin ja vastauksena kysymykselleni asettamaasi vastakysymykseen: olen täällä keräämässä tietoa. Minulla on eräänlainen side quest ymmärtää lihaa, ja ajattelin, että kukapa tietäisi lihasta paremmin kuin zyglakit.”

    Killjoy oli aikeissa ensin vastata Manun kysymykseen hänen sydämenään sykkivän pilvipalvelun luonteesta, mutta hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi täysin hänen viimein käsiteltyään, mitä tämä oli juuri päästänyt suustaan. Hän ei edes tajunnut huomioida, että Manu oli käyttänyt arkkikranasta sen muinaisselakhialaista nimitystä.

    ”Side qu- ei kun… siis, lihaa? Miksi sinä yrität ymmärtää lihaa?”

    ”No kun Kepe kertoi minulle outoja juttuja! Se imuroi jotain lihaa, enkä oikein käsittänyt, että miksi. Mutta kuulemma liittyi johonkin ’Valkoiseen Kuningattareen’ ja sairasosastolla makaavaan ’Koobeehen’. Käteen jäi, että pitäisi tietää enemmän lihasta.”

    Killjoyn päähän sattui, mutta ennen kuin hän ehti ääneen alkaa purkamaan ajatuksiaan sanoiksi, ehti musta androidi hänen rinnallaan väliin.

    ”Ai olet puhunut Kepen kanssa”, Peelo sanoi silminnähden ilahtuneena. Killjoyn ja Manun katseet molemmat kääntyivät tämän puoleen. Androidi oli onnistunut yhdellä lauseella hiljentämään varttia vaille kaaokseksi kehittyneen keskustelun.

    ”Moi, olen Peelo”, hän sitten vielä lisäsi.

    ”Makuta Nui”, Manu vastasi, pomppasi pystyyn ja tarttui androidin käteen. ”Rappion Enkeli, Pohjoisen Noita, Mysterys Nuin makuta. En tiedä, mistä tunnet Kepen, mutta Kepen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ainakin ne heistä, jotka jäävät henkiin kohtaamisestani.”

    Peelon käsi heilui villisti häntä itseään paljon suuremman makutan puristuksessa.
    ”Tiedän. Olemme tavanneet kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin.”

    Manu jähmettyi paikalleen ja tämän silmät lasittuivat järkytyksestä.
    ”… me olemme? Missä?? Milloin???”

    ”DJ Peelo”, Killjoy kiirehti täsmentämään. Peelo nyökytteli vahvistaakseen kommentin.

    ”Yli viisikymmentä prosenttia kohtaamisistamme on tapahtunut ilta-aikaan Tawastialla.”

    ”Ahaa! Selittää, miksi en muista niistä mitään!” Manu vastasi ja istui takaisin tuolilleen.

    Killjoy veti syvään henkeä. Vaikka häntä oli pommitettu suurpiirteisillä tiedonrippeillä, ei hän silti oikeasti ymmärtänyt, miksi Manu istui juuri sillä hetkellä keskellä Hypoteesia vastapäätä pyhiinvaeltajaa, joka läsnäolijoista näytti kaikkein eniten puulla päähän lyödyltä.

    ”Mikään tuosta äskeisestä ei selittänyt esimerkiksi sitä, miten olet täällä”, Killjoy yritti muotoilla kysymyksen niin, että saisi siihen oikeasti hyödyllisen vastauksen.
    ”Olen täällä ihan oikeasti. En ole missään muualla yhtä aikaa. Eli, öö, vierailemassa?”

    ”Tuo vastaa väärään ’miten’-kysymykseen”, Peelo totesi Killjoyn helpotukseksi.

    ”Aa”, Manu sanoi ja jäi miettimään sanan ’miten’ eri merkityksiä. Tultuaan lopputulokseen, että hänen kuuluisi vastata pikemminkin kysymykseen ’kuinka sinä olet tullut tänne?’ kuin kysymykseen ’millä tavalla sinä olet olemassa (täällä)?’, hän alkoi ajatella asiaa ääneen: ”Odottakaas kun mietin. Siitä on pikku hetki, kun viritin nämä nykyiset systeemit. Muutama tuhat vuotta ainakin…”

    ”Hetkonen, miten pitkään sinä olet pystynyt käymään täällä?” Killjoy ihmetteli epäuskoisesti.

    ”Niin kun siis joskus ammoisina aikoina osa Mysterys Nuin zyglakeista rupesi palvomaan minua jumalanaan, niin vastuuntuntoisena suojelijana otin totta kai asiakseni ymmärtää, missä heidän henkimaailmansa sijaitsi. Osoittautui, että teknisesti ottaen kaikkialla, mikä oli vähän kiusallista, koska on hieman haastavaa olla teknisesti ottaen kaikkialla yhtä aikaa. Mutta muutaman vuosikymmenen tutkimustyön jälkeen selvisi, että jos kerää kaikki erilaiset kranat ja suorittaa niillä eräänlaisen muinaisen selakhialaisen rituaalin, saa avattua portaalin zyglakien astraalimereen! Ja sitten tein niin. Kesti muuten todella kauan jäljittää se rituaali, se oli jotain Curuvar Ensimmäisen aikaista settiä! Ja villejä kranoja on sitäkin vaikeampi löytää luonnosta. Siihen meni pari vuosikymmentä lisää. Vaikka olenkin eräänlainen keräilijä luonteeltani, en olisi kyllä ryhtynyt tuohon ihan mokomikseni. Siis tajuatteko? Niitä on kahdeksan kappaletta jokaista primäärielementtiä kohti, eli yhteensä neljäkymmentäkahdeksan! Aivan pöyristyttävää! Ja sitten selvisi, että tarvitsin kokonaisen toisen setin ja ison saavin protoenergialiuosta joidenkin vähän kimmeltävämpien versioiden tekemiseen. Yhteensä siis 96 helvetin kranaa! Ja puolet niistä mutanteista ei edes selvinnyt hengissä evoluutioprosessista, joten osa niistä piti kerätä uudestaan pahimmillaan kolme kertaa. Aivan käsittämätöntä haaskausta! Mutta olin jo käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa, niin oli pakko nähdä se loppuun. Mutta hei, viimeistä neljännestä työstäessäni opin, miten kranoja tehdään, joten se vähän joudutti prosessia. Jos joskus tarvitsette kranoja, niin kysykää minulta!”

    Creedy auttoi zyglakmummoa poistumaan sivummalla, kun Manun selitystä kuuntelemaan jäänyt kaksikko vilkuili toisiaan kummastuneena. Tällä kertaa oli kuitenkin Peelon vuoro esittää tarkentavia kysymyksiä.

    ”Mikset kerännyt vain palasta lihaa? Niin minä sen tein.”

    Manu nosti etusormensa pystyyn viekas virne kasvoillaan ja naseva vastaus huulillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen, vastauksen yhä odottaessa tuloaan, hän kuitenkin laski sormensa, asetti kätensä leualleen mietteliääseen asentoon ja kurtisti kulmansa lähes vihaiseen ilmeeseen.

    ”Palanen lihaa ja… dynamo?” hän pohti. ”No ei silloin vielä dynamoja ollut keksitty! Varmaan…”

    ”Jotenkin en usko, että dynamon konsepti oli makutoille vieras ’muutama tuhat vuotta’ sitten”, Killjoy tuhahti.

    ”Jaa. No miksi sellainen rituaali sitten oli olemassa, jos pelkkä lihakimpale ja sähkömoottori riittää?? Puuttuiko minulta joku oleellinen ainesosa?”

    ”Pelkkä dynamo ja lihaa”, Peelo vahvisti.

    ”No v-”

    ”OLIPA MITEN OLI”, Killjoy ryki huomattavasti ääntään korottaen. ”Miten Kepe tähän on sotkeutunut? Miksi hän tietää Valkoisesta Kuningattaresta?”

    ”Ai sinäkin tiedät Valkoisen Kuningattaren?” Manu hihkaisi. ”No siinä tapauksessa minulla on paljon kysymyksiä sinulle. Aloitetaan ilmeisimmästä: luulin ensin, että se on Tawa, mutta siinä varmaan on jotain päällekkäistä symboliikkaa harhauttamassa, joten kuka edes on Valkoinen Kuningatar?”

    Peelolla oli paljon mielipiteitä siitä, kuinka Tawa liittyi Valkoiseen Kuningattareen, mutta päätti pysyä hiljaa. Killjoy sen sijaan joutui keräämän ensin ajatuksiaan.

    ”Vuosituhansia sitten kuollut selakhipapitar, joka roikkuu valtavasta kellosta täsmälleen 17,25 ikuisuutta tästä etelään.”

    ”Hmm, onko se joku, jonka tunnen?” Manu pohti. ”Tai edes tiedän?”

    ”Emme ole satavarmoja, emmekä tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä”, Killjoy myönsi, mutta käänsi katseensa Peeloon varmistaakseen tämän kannan. Vastaukseksi hän sai hieman aneemisen olankohautuksen. Se riitti hänelle.

    ”Joskin se, joka hänet sinne ripusti, on hyvinkin tiedetty. Siihen on syy, miksi minä ja Ficus olemme olleet toistemme kurkuissa kaikki nämä vuodet.”

    ”Hei, hei, hei! Minä muistan nyt!” Manu hihkaisi. ”Sanoit viimeksi, kun puhuimme, että Ficus muuttui bahragiksi! Onko Valkoinen Kuningatar se toinen bahrag? Kun niitähän on aina kaksi!”

    ”Sen termin merkitys on melko häilyvä, mutta tällaiseen johtopäätökseen olemme tulleet.”

    ”Sinä olet tullut”, Peelo täsmensi.

    ”Minä olen tullut”, Killjoy vahvisti.

    ”No hyvä, rasti ruutuun”, Manu sanoi tyytyväisenä. ”Toinen kysymys: mikä on Totuus? Ilmeisesti isolla alkukirjaimella. Kepe puhui jostain Totuudesta, mutta tiedän aika monta totuutta enkä muista minkään niistä ottaneen sanaa nimekseen.”

    Killjoylla ei ollut kerta kaikkiaan mitään hajua, mistä Manu puhui. Tämän hämmennystä pelastamaan loikkasi kuitenkin taas Peelo, joka otti mallia siitä pelkistetystä tyylistä, jolla Killjoy tilannetta makutalle selvitti.

    ”Ruumiiton ääni, joka majailee todellisuuden rajan toisella puolella ja puhuu olentoja irroittamaan oman sydänkivensä. Niin tapahtui Koobeelle. Ja Totuudelta Kepe kuuli Valkoisesta Kuningattaresta.”

    ”Kuka hitto on Koobee?” Killjoy ihmetteli kuultuaan nimen mainittavan jo toista kertaa.

    ”Sitä minäkin kysyin, mutta Kepe ei vaivautunut selittämään”, Manu sanoi turhautuneena.

    ”Ystävä”, Peelo vastasi. ”Tiedämme Totuudesta hyvin vähän, mutta toistaiseksi hän tai se on ollut kiinnostunut Tawan lisäksi ainakin Guardianista ja Nurukanista. Minkä lisäksi hän oli puhunut Koobeen kaltaisen kohtalon myös Ficuksen muinaiselle ystävälle.”

    ”Aaaaaaahaaaaa!” Manu huudahti ymmärryksen välkehtiessä hänen silmissään. ”Oletko sinä se ’tinaukko’?”

    Hän pomppasi pystyyn, tarttui Peelon kädestä ja rupesi jälleen kättelemään aggressiivisesti.
    ”Tahtoisin sanoa, että Fatizax on kertonut sinusta paljon, mutta ei, saatana, ole! Se hiton kääkkä kehtaa koettaa pimittää minulta informaatiota, vaikka minä olen hänen jumalansa! Uskomatonta röyhkeyttä!”

    ”En ole varma, mistä puhut, mutta minua ei ole tehty tinasta”, Peelo totesi lakonisesti. Killjoy ja Creedy katsoivat outoa sananvaihtoa taas hämmentyneenä.

    ”No väliäkö tuolla”, Manu sanoi irrottaen otteensa Peelosta ja rojahti takaisin tuolilleen. ”Fatizax tuskin on hirveän perillä modernista metallurgiasta, joten annettakoon sekaannus hänelle anteeksi. Mutta mistä me puhuimmekaan? Sanoit, että Totuus on kiinnostunut Guartsusta? Voi juku, pitäisi varmaan jututtaa Gee-miestä ja kertoa hänelle! Mutta hän valitettavasti eksyi metsään joitain viikkoja sitten yrittäessään tappaa Mäksän; en ole ihan varma, mikä homma. Mäksä on vissiin ihan oikeasti paha. Jos olisin lyönyt vetoa Geen kanssa, olisin hävinnyt, ehkä. Tai sitten se on tosi pitkälle viety käytännön pila? Sekin olisi kyllä uskottavaa. Mitäs siinä jonkun viiksivallun tohungan elämä painaa, jos on riittävän hyvä läppä.”

    Killjoy ei ehtinyt prosessoida puoliakaan Manun juuri kertomasta tämän pitämän noin sekunnin miettimistauon aikana, ennen kuin tämä jo jatkoi:
    ”Entäs sitten se toinen mainitsemasi henkilö? Kuka edes on Nurukan?”

    Killjoyn kasvoille valahtavan epätoivon nähdessään Manu kiirehti lisäämään: ”Siis kun ainoa Nurukan, jonka tiedän, on edesmennyt Metru Nuin sodan aikainen kenraali.”

    ”Ei edesmennyt”, Killjoy huokaisi. ”Sama mies. Ilman muistojaan tosin, mikä teki asioista vielä vähän hankalampaa.”

    ”Eikä enää ilman muistojaan”, Peelo täsmensi. ”Kenraalit Nurukan ja Xen onnistuivat palauttamaan suuren osan niistä muistoista kredipselleenin ja dynamon yhteisvaikutuksella.”

    ”Niin joo, Xen!” Manu hihkaisi. ”Kuulinkin, että Xen on hengissä! Haluan joskus tavata. Tiesitkö muuten, Jögge, että Matoro on epätoivoisen rakastunut Xeniin? Kannattaa varoa…”

    ”Tiesin”, Killjoy mutisi tyytymättömänä.

    ”Söpöä!” Creedy huudahti jostain sivummalta.

    ”Söpöä”, Peelo myönsi.

    ”Ei”, Killjoy argumentoi.

    ”Sen jälkeen, mitä Matoro Metru Nuilla aiheutti, isän on syytäkin olla huolissaan. Tyttärensä lyöttäytyy yhteen televisioita rikkovan huligaanin kanssa”, Manu totesi tavalla, jonka ilmeisesti uskoi uhkuvan isällistä viisautta.

    Ensimmäistä kertaa koskaan Killjoy antoi maininnan turhaan tuhoutuneesta televisiostaan valua sivuun. Sen sijaan otsaansa hierova ja keskustelun tahdista silminnähden ärsyyntynyt mies kampesi itsensä zyglak-rouvan jättämälle istuimelle. Hänen nuoren vetreästä ulkomuodostaan huolimatta prosessi näytti turagaisen kivuliaalta.

    Manu tunnisti kyllä ystävästään, milloin tämän ajatuksille piti antaa muutama sekunti. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Killjoy kuitenkin sai ne välittömästi kasaan. Tämän äänenpaino oli kuitenkin muuttunut. Kuin tämä ei olisi halunnut ympärillään seurustelevien henkiliskojen kuulevan, mitä hän oli aikeissa kertoa.

    ”Tämä touhu alkaa hajota käsiin, Manu.”

    Manu kuunteli edelleen kärsivällisesti. Peelo ja Creedy nojailivat pöytien vierellä kulkevaan valkoiseen sermiin tehdäkseen olonsa mukavammaksi.

    ”Ficus ja Abzumo iskivät viime viikolla Metru Nuille. Xeniin osui pahasti.”

    ”Selviääkö hän?” Manu kysyi.

    ”En ole varma.”

    ”Oletan, että motiivina oli Matoron Xenille dumppaama Nimdan siru.”

    ”Oletat oikein.”

    ”Miten pahaa jälkeä he tekivät? Riittääkö se siihen, että Dume repii pelihousunsa?”

    ”Xen kävi lähempänä kuoleman portteja kuin tahdon myöntää. Toa Mexxi ei herää varmaan koskaan. Dumesta taas ei edes kuulunut mitään, ennen kuin Naholla meni… välit poikki Lhikanin kanssa. Seuraukset tulevat vääjäämättä perästä.”

    ”Kuulostaapa… mehevältä draamalta”, Manu sanoi ja irvisti. ”Oletan, että siru ei vaihtanut omistajaa, koska se olisi varmaan ollut ensimmäinen asia, jonka mainitset.”

    ”Xen oli aina välkky”, Killjoy murahti pakottaen väkisin pientä ylpeyttä äänensävyynsä. ”Ja ylitti itsensä tällä kertaa. Hyökkäyksen röyhkeys tosin kielii siitä, että Abzumo tuskin aikoo jättää leikkiä tähän. Meidän täytyy keksiä sirulle jotain pysyvämpää.”

    ”Pahoin pelkään, että ketään teitä parempaakaan sitä vartioimaan ette kyllä löydä. Tätä nykyä jokainen hullu, jolla on varaa xialaisiin merimiinoihin, on niiden perässä. Jos ei Varjottu lähesty teitä, niin ainakin Avden pikku nuket saattavat tulla käymään kylässä.”

    Varjotun mainitseminen sai Killjoyn irvistämään. Edellispäivinä Metru Nuilla kaapattuja viestejä ei ollut enää kuulunut, eikä Kebabkuninkaan kuulusteleminen ollut tuonut paljoa uutta. Killjoy oli satavarma siitä, että Varjotun sanaisa arkku vain odotti aukeamistaan. Jotakin siirtoa se käärme suunnitteli. Siitä Killjoy oli varma.

    ”Murehdimme niitä, jos löytävät ovellemme asti. Kukaan täällä ei ole valmis uuteen taisteluun vielä toviin. Mielialat on aikalailla murskattu.”

    ”Kai te annoitte niille urpoille kuitenkin kunnolla turpaan?” Manu kysyi. ”Jos kerran ei sen enempää uhreja tullut.”

    ”Ammuin Ficusta ydinaseella päähän. Se hidasti häntä vähän”, Killjoy myönsi.

    ”Ja sekö ei muka riitä tuhoamaan Feä Ondoa?”

    ”Ei edes naarmua.”

    ”Upeaa! Tai siis kamalaa varmaankin jostain moraalisesta näkökulmasta, koska se tarkoittaa, että Ficus on yhä hengissä. Mutta siis, upeaa! Haluan upottaa kynteni Ficuksen pehmeään mämmiin ja kaivaa hänen sydämensä ulos ja sitten katsella, kun se hehkuu radioaktiivisessa plasmassa ikuisesti! Oi autuutta! Sille olisi niin paljon käyttöä! Mieti, miten monen sielun verran siinä on energiaa! Kuinka moneksi vuosisadaksi sillä takaisi vaikka koko Metru Nuin energiantuotannon? Joo, kyllä asia on nyt sovittu: tulen auttamaan mämminmetsästyksessä. Heti, kun saan nämä muut jutut pois alta!”

    Creedy ja Peelo vilkaisivat toisiaan. Killjoy rojahti nojaamaan pöytään hänen ja makutan välillä. Tämän kasvoille ei ollut noussut sellaista innostusta kuin puolijumalan avuntarjouksesta olisi varmasti kuulunut.

    ”Olet tervetullut yrittämään, mutta älä pety, kun törmäät samaan seinään, johon se megatonni räjähteitä, jonka tuhlasin.”

    ”Minulla olisi itse asiassa käyttöä megatonnille räjähteitä. Olen nimittäin lähitulevaisuudessa ryhtymässä sotaan”, Manu sanoi täydellisen arkisen kuuloisesti.

    ”Sotaan?” Peelo kysyi aidon uteliaana täsmennystä sen jälkeen, kun Killjoy ei selvästi pitänyt Manun uhkausta tarpeeksi vakavastiotettavana.

    ”Sain vihiä salaliitosta, jonka tarkoitus on ’puhdistaa’ maailma minun kaltaisistani taivaallisista elämänmuodoista, enkä voi katsoa sivuun. Lisäksi Diddyjen kuningas julisti minulle henkilökohtaisen sodan, joten olen velvoitettu päättämään hänen sukuhaaransa. Heti, kun minulla on aikaa, käyn hävittämässä koko Tarzahnin saaren asukkaineen.”

    Killjoyn harhailevasta katseesta päätellen tämä oli kuunnellut korkeintaan puolella korvalla.

    ”Kiehtovaa”, Peelo myönsi. Creedy oli varma, että puhtaasti kohteliaisuudesta.

    ”Mutta tosiaan, sitä ennen minulla on niin sanottu, öh, ’kalareissu’ tiedossa”, Manu jatkoi selitystään. ”Olen kohtuullisen uuden lapseni kanssa lähdössä matkalle kohti suurta tuntematonta! Ja perillä odottavat vastaukset! Varmaan. Jos eivät, niin sitten en enää tiedä, mistä etsiä. Olisi jo aika saada jotain tolkkua tähän Nauru-hommaan. Syvään sellaiseen, siis. Ja Punaiseen Mieheen. Joskin se on hieman selvempi alun perinkin. Se Nauru-puoli mietityttää. Olikos niin, Jögge, että sinä et koskaan edes tavannut häntä henkilökohtaisesti ennen sitä yhtä yöepisodia, jossa Arsteinin peltipurkit kävivät rettelöimässä Klaanissa?”

    ”Enkä sielläkään sitä vilausta enempää”, Killjoy raapi leukaansa. ”Minua ei kyllä haittaisi lainkaan, jos viisastuisin hieman.”

    ”Selvitän sen kyllä! Mutta, minua jäi mietityttämään. Kun olen nyt ehkä niin perillä Avden loisista kuin mahdollista, mutta en ihan ymmärrä sitä, että mitä kautta sinä sait sellaisen. Tiedätkö, jo ennen Metru Nuin tapahtumia siis. Ymmärsin, että Matorolla kävi vahinko ja hän istutti Xeniin loisen (sen mielensisäisen), ja Xen saastutti sillä koko kranaverkon. Mutta uskoakseni sinulla oli sellainen jo sitä ennen. Mistä se tuli??”

    Killjoy kohautti olkiaan. ”Keksin miljoona eri tapaa. Kai sinä muistat, millainen telepaattien sekamelska Pimeyden Metsästäjät olivat?”

    Makuta tuhahti. ”En tiedä, onko tuo nyt kovin tyydyttävä vastaus. Mutta en voi sulkea pois sitä, etteikö loisia olisi ollut jo todella pitkään. Se yksi hiton kissa… Mutta ei mennä sinne. Joka tapauksessa, en tiedä, oletko perillä tästä, joten ehkä valaisen asiaa. Nimittäin…”

    Manu piti viidentoista sekunnin kestävän tauon, jonka aikana Creedy rojahti istumaan maahan sermiä vasten.
    ”Joo. Tuota. Tässä on aika paljon pureksittavaa. Pilkon sen pieniin paloihin. Aloitetaan! Ensin: muistat varmaan, että Kepen Verstaassa oli todella isot varastot?”

    Killjoy nyökkäsi yllättyneenä keskustelun suunnasta.

    ”No niitä ei ollut oikeasti olemassa”, Manu jatkoi. ”Kepen Verstas oli salaa unimaailma. Toiseksi: unimaailman uneksija oli ilmeisesti Athin kirkon alkuperäinen perustaja Orondes, joka myös osoittautui Avden isäksi. Kuulostaa huonolta saippuasarjalta, tiedän. Mutta näin se näyttää olevan.”

    Hän piti pienen tauon antaen kuulijoiden prosessoida kuulemaansa, ennen kuin jatkoi: ”Kolmanneksi: tämä Orondes lakkasi uneksimasta sitä unimaailmaa, mikä normaalisti tarkoittaisi, että uni päättyy, eli maailmanloppua? Mutta Avde haluaa pitää unen hengissä ja on siksi värvännyt korvaavia uneksijoita jo pitkään. Neljänneksi: osoittautuu, että uudet uneksijat olemme me kaikki! Loiset ovat meidän yhteytemme Avden unimaailmaan, ja me pidämme sen maailman hengissä uneksimalla sitä.”

    Jälleen pieni tauko. Valo Peelon silmissä värähteli hienoisesti. Sivusilmälläänkin Killjoy huomasi sen.

    ”Viidenneksi: unimaailman alkuperäinen muoto oli eräänlainen suola-aavikko, jonka taivaalla möllöttää aivan liian realistinen Baterra. Jos minulta kysytään, niin tämä paikka, jota muuten kutsun leikkimielisesti Kranalaksi, on alkanut viime aikoina suuresti muistuttaa sitä aavikkoa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tämä oli ennen niin kiva miljöö!”

    ”Ööh, kellopelivallankumous”, Killjoy vastasi niin yksinkertaisesti kuin osasi.

    ”Ja kuudenneksi ja viimeiseksi: uskon, että Avde aikoo kerätä unimaailmaansa kaikki hänen mielestään sen ansaitsevat ja antaa todellisen maailman kuolla jättäen jälkeensä pelkän unimaailman. Ja sen tehdäkseen hän tarvitsee a) kaikki kuusi Nimdan sirua, b) sepän, joka takoo Nimdan ehjäksi, ja d)… ei kun c) ahjon, jossa takoa. Kepellä ja Visulla on spekulaatioita Avden motiiveista, mutta ne ovat melko apokryfisiä, joten pidetään ne pimennossa tältä erää. Mutta ei kuulosta kovin mairittelevalta. Ja mielelläni muutenkin välttäisin maailmanlopun todellisessa maailmassa, jos se on mahdollista.”

    Peelo epäili sähköistyneen tunteen hermostossaan olevan samankaltainen kuin silloin, kun joku puhui ”selkäpiinsä kylmäämisestä”. Killjoy huomioi androidin liikuskelun täsmälleen siinä kohtaa, kun Manu mainitsi sanan ”maailmanloppu”.

    ”Hetkonen, hetkonen. Peruutetaanpa pikkuisen. Mikä oli tämä juttu Baterrasta”, Killjoy ähkäisi.

    ”Baterra! Schwarze sonne! Musta aurinko!” Manu huudahti. ”Aikamoinen ahmatti. Syö ihan kaiken, värejä myöten. En ole ihan varma, onko Verstaan aurinko teknisesti ottaen sama möllykkä kuin mikä todellisen maailmamme taivaalla – tai teknisesti ottaen ei oikeasti taivaalla, mutta kaikkiin käytännön tarkoitusperiin kyllä – möllöttää. Voi olla, että kyseessä on vain jonkinlainen tyhjyyden konseptin eräänlainen ruumiillistuma. Visokki-parka katsoi suoraan sisään ja meni ihan rikki. Velloi masennuksen vallassa viikkotolkulla. Jessus. En suosittele kenellekään.”

    Peelo huomasi, että Killjoy tarkoituksella esti itseään vilkaisemasta ylöspäin. Killjoy teki niin, koska oli huomannut Peelon tuijottavan jo edellisellä kerralla, kun hän oli tehnyt niin.

    ”Tämän maailman edelliset hallitsijat puhuivat muista maailmoista, jotka olivat jo taipuneet Baterran paisteelle”, Peelo selitti. ”Emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä Verstas olisi yksi sellainen maailma. Tai jopa täsmälleen se, mitä he tarkoittivat.”

    ”Mikä herättää inhottavan lisäkysymyksen”, Killjoy pohti. ”Tietääkö Ficus Verstaasta?”

    Ennen kuin Manu ehti esittää tarkentavia kysymyksiä, Killjoy kuitenkin ymmärsi itse tarkentaa.
    ”Ficuksen kerrotaan olleen se, joka repi tuon reiän taivaaseen päämme päällä.”

    ”Jaa”, Manu tokaisi ja vilkaisi hieman aurinkoon päin, mutta ei sitten loppuun asti kuitenkaan. ”Aika epäkohteliasta. Minä tulen tänne yleensä eskapismin merkeissä enkä tarvitse todellista maailmaa mukaani, kun teen niin. Jos haluan nähdä ison reiän kosmoksessa, riittää käydä kotona Destralilla ja katsoa ulos ikkunasta!”

    Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, eivätkä Manun näennäisen kepeät sanat keventäneet tunnelmaa yhtään.

    ”Mitä tulee inhottavaan lisäkysymykseesi”, Manu jatkoi, ”on mahdollista, että Ficus tietää Verstaasta. Teknisesti ottaen hän voisi varmaan myös keksiä, miten sinne päästään. Meidänkin olisi periaatteessa mahdollista mennä sinne, uskon ma. Visokki nimittäin teki niin eikä tarvinnut siihen mitään muuta kuin yhteytensä loisverkkoon.”

    ”Viisitoista asiaa kerrallaan”, Killjoy jarrutteli. ”En ole heittäytymässä uuteen tuntemattomaan, kun emme ymmärrä edes kunnolla, miten tämä nykyinen toimii.”

    ”Sinä et ymmärrä”, Peelo täsmensi.

    ”Tai, mikä tärkeämpää”, Killjoy murahti yrittäen olla välittämättä androidista, ”miksi? Meillä alkaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus yrittää, mutta ei pienintäkään siitä, minkä vuoksi. Sen läjän kanssa ei pysty neuvottelemaan, mutta tavanomaiset keinot hänen pysäyttämisekseen ovat toimineet täsmälleen niin hyvin kuin se viime viikon ydinase”, Killjoy huokaisi.

    ”Huonosti”, Peelo täsmensi.

    ”Huonosti”, Killjoy myönsi.

    ”Mihin luulette sitten Ficuksen pyrkivän? Väitättekö, että hän yrittää altistaa meidät Baterralle?” Manu kysyi.

    ”Jotain sellaista”, Peelo avasi suunsa, ennen kuin Killjoy ehti. ”Valkoinen Kuningatar kutsuu sitä tuomionpäiväksi. Huolimatta sanan hieman nyanssikkaammista tulkinnoista, on vaikea olla yhdistämättä sitäkin ajatuksena eräänlaiseen maailmanloppuun.”

    ”Onneksemme hieman todellisemman ulkomaailmamme särkeminen ei käy yhtä leikiten kuin tällaisten henkimaailmoiden”, Manu sanoi. ”Olen käynyt ulkopuolella kerran, kun koko universumi tuhoutui, ja se oli kovaa kamaa. Osoittautui, että jos lämän naamion tuhoaa, kaikki ottavat lämää. Ja tosi paljon. En haluaisi toistaa sitä. Mutta eksyn aiheesta: minusta ei kumminkaan kuulosta uskottavalta, että Ficus pystyisi konkreettisesti kylvettämään meidät mustassa valossa. Oletteko varmoja, ettei kyse ole jostain abstraktimmasta tavoitteesta?”

    ”Kymmenissä tuhansissa vahkeja ympäri maailmaa, muutama prosentti sekä Metru Nuin että Odinan sota-ajan bruttokansantuotteesta ja useampi vuosikymmen aikaa haalia raakamateriaaleja taivasasemalle maailman katossa. Abstraktia tai ei, siinä on tarpeeksi syytä huoleen”, Killjoy tilitti taputellen samalla rintakehästään kajastelevaa punaista hehkua. ”Puhumattakaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että hän on käytännössä kuolematon ja muuttuu ehkä entistä enemmän sellaiseksi, jos saa tämän käsiinsä.”

    Manu katsoi ensin Killjoyta, siirsi sitten katseensa epäuskoisesti Creedyyn ja siitä Peeloon.
    ”Siis tekö ihan vakavissanne esitätte, että Ficus yrittää kirjaimellisesti porata reiän maailman kattoon? Vaikka siinä kestäisi ikuisuus?”

    ”Kaikki merkit viittaavat siihen”, Killjoy vastasi täysin vakavalla naamalla. Eikä edes Peelolla ollut tällä kertaa täsmennettävää.

    ”Hä.”

    Peelo kohautti olkiaan. Manu kurtisti kulmiaan näyttäen taas jopa hieman vihaiselta.
    ”No ei sellainen peli vetele”, hän äyskähti. ”Maailmanlopun kuuluu tulla yhdellä noin kuudesta ennustetusta tavasta, eikä mikään niistä koita vielä vuosisatoihin. Käsikirjoituksesta saa poiketa vain lokaalisti ja harkiten, kuten minä teen! Vaikka joskus kyllä ne perhosefektit vähän vesittävät suunnitelmiani ja sitten joudun pulaan Käskynhaltijan kanssa. Determinismi on sillä tavalla vähän perseestä. Mutta ne ajat ovat mennyttä, ja niin on Käskynhaltijakin!”

    Peelo ja Creedy katsoivat taas toisiaan.

    ”Oli minulla jokin pointtikin, mutta se ehkä vähän eksyi matkalla”, Manu myönsi. ”Pääasia on, että suuremmat voimat eivät aio vain katsoa sivusta, kun Ficus aiheuttaa maailmanlopun. Tästä on tulossa aivan käsittämätön sotku.”

    ”Taas”, Peelo huomautti. ”Valkoisen Kuningattarenkin alkuperäisen tuomion kausi on sotkuista aikaa kaikissa historiankirjoissa.”

    ”Mutta tällä kertaa on aito riski, että Ficus onnistuu”, Killjoy kiilasi väliin. ”Kuningattaren istuttaminen tänne on tehnyt kaikista mahdollisista vastaiskuista haastavia. On vaikeaa yrittää estää suunnitelmaa, jonka toteuttaja on nähnyt jo, kuinka hän siinä onnistuu.”

    ”Siis mitä?” Manu älähti. ”Mikä tämä juttu Valkoisesta Kuningattaresta nyt oikein on? Miksi se on täällä, mitä väliä sillä edes on ja mitä tuo edes tarkoittaa?”

    ”Se valtava kello 17,25 ikuisuutta etelään. Kuulet sen varmaan nytkin, jos keskityt tarkkaan?” Killjoy varmisti.

    ”No vähän vaikea sitä on olla huomaamatta. Kävelin siitä ohi joskus viime vuosituhannella ja melkein räjähti tärykalvot! Hirveää häiriköintiä kellon ympäri.”

    ”Se on ankkuroitu kiinni aikaan”, Peelo selitti vuorostaan.

    ”Mikä tarkoittaa, että Valkoinen Kuningatar enemmän tai vähemmän näkee ajassa”, Killjoy jatkoi.

    ”Se on… ankkuroitu kiinni… aikaan”, Manu toisti hieman epäuskoisen kuuloisena. Hän näytti hetken mietteliäältä, kunnes kohautti olkiaan ja totesi pirteästi: ”Okei, ostetaan. Ei olisi varmaan pitänyt ampua Jotoria päähän silloin kerran… Nyt olisi käyttöä sille.”

    ”Tekee jokaisesta liikkeestä hankalan. Joskin meillä on muutama oljenkorsi jäljellä”, Killjoy huokaisi.

    ”Sen lisäksi, että Killjoyn arkkikrana antaa tälle vielä näennäisesti autonomian Valkoisen Kuningattaren verkosta, näyttää myös siltä, että pelkkä Nimdan sirun läheinen läsnäolo verhoaa hänen katseeltaan”, Peelo täydensi.

    ”Mrh, pitäisi tietää enemmän lihasta”, Manu murahti hieroen ohimoitaan, ”ja nyt pitäisi tietää enemmän myös ajasta? Kuka on edes tutkinut aikaa, Avartaja? Samperi, kun Avartaja on ihan helvetin kuollut. Tämä koko juttu alkaa olla nyt sen verran kiinnostava, että se kilpailee huomiostani! Vaarallista, vaarallista! Ei pitäisi antaa ajatuksen harhailla, kun on kala kynittävänä. Tai siis… perattavana?”

    ”Saitko selville, mitä tulit selvittämään?” Peelo kysyi viitaten Manun side questiin.

    ”Ai joo”, Manu sanoi iloisesti yllättyneenä, että jotakuta kiinnosti niinkin paljon. ”Joitain juttuja, mutta en ihan mahdottomasti. Zyglakit näyttävät tietävän vain melko spesifejä asioita lihasta. Kranat ovat sitä samaa lihaa kuin Kepen imurissa, mutta se nyt oli helppo arvata. Minun taitaa täytyä käydä tutkiskelemassa maailman esoteerisinta tietokantaa, jos tahdon kaikki umamiset yksityiskohdat.”

    ”Tee se”, Killjoy kannusti, vaikka ei piitannutkaan aivan jokaisesta umamisesta yksityiskohdasta. ”Me jatkamme täällä.”

    ”Ja rakennamme Hypoteesia”, Peelo lisäsi. ”Tämän maailman asukkaat tarvitsevat paikan suojassa Biancan katseelta.”

    Creedy nyökytteli jokaisen puhujan pointteihin. Jopa niihin umamisiin.

    ”Valkoisen Kuningattaren nimi on Bianca?” Manu ihmetteli. ”Missäköhän olen kuullut sen ennen… Tuntuu, että pitäisi tietää. Onkohan se yleinenkin selakhinimi?”

    ”Bianca on historiallisesti Bianca”, Peelo totesi. ”Jos etsit Biancaa, löydät varmasti Biancan.”

    ”Ja sitten kehtaavat väittää, että minun selitykseni ovat huonoja”, Manu protestoi. ”En aio sietää tällaista! Suonette anteeksi, että palaan asiaan paremmalla ajalla. Minun itse asiassa täytyy estää yksi katastrofi todellisessa maailmassa. Aika kulkee onneksi täällä hieman eri tavalla, joten olen jo ehtinyt miettiä rauhassa interventiostrategiaani. Mutta hei, Jögge, kun saan nykyisen proggikseni kasaan, niin tulen sitten vaikka käymään! Sano Xenille terveiset!”

    Ennen kuin Killjoy ehti nostaa kättään hyvästelläkseen, kuului pieni ”pop”, samanlainen ääni kuin silloin, kun joku kiskaisi karhupumpun ulos vessanpöntöstä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta, Manu oli yksinkertaisesti kadonnut jättäen kaksi huomattavan hämmentynyttä henkilöä – ja yhden Peelon – tuijottamaan tyhjää istuinta.

    ”Olenko se vain minä, vai oliko tuo keskustelu tosi uuvuttava?” Creedy huokaili ääneen.

    ”Hänellä on paljon sanottavaa”, Peelo myönsi. ”Ja keskustelun kohdentamisessa olisi pientä kehitettävää.”

    Killjoy ei kuitenkaan ottanut kritiikkejä ystävänsä sosiaalisista kyvyistä kuuleviin korviinsa. Jokin siinä, mitä tämä oli kertonut, oli jäänyt vaivaamaan häntä.

    ”Kepen verstas”, hän mutisi itsekseen. Hän oli viettänyt aikaa siellä usein. Milloin sitä asuttavan tieteilijän uusimman projektin kanssa puuhaillessa, milloin omilla, yleensä korjausteknisillä asioilla liikkuessaan. He olivat viettäneet siellä Kepen kanssa lukemattomia tunteja erinäisten johto- ja piirimerien keskellä, eikä Killjoy kertaakaan ollut tulkinnut ympäröivää miljöötä muuksi kuin epäkäytännöllisen sekavaksi varastokompleksiksi. Mutta jos se, mitä Manu oli kertonut, piti paikkansa – ja se valitettavan usein piti – oli Killjoylla jäänyt siitä huomaamatta jotain, mitä hänen olisi kenties kuulunut.

    ”Voimme palata tähän myöhemmin”, Peelo keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun. Androidin läpitunkeva tuijotus kertoi Killjoylle, että tämä tiesi täsmälleen, mitä hänen päässään liikkui.

    ”Aioin käydä tapaamassa Kepeä muutenkin piakkoin”, Peelo jatkoi. Killjoy mutristi suutaan, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Niinkin paljon kuin asia häntä vaivasi, oli hän Manullekin vakuutellut keskittyvänsä vain muutamaan ongelmaan kerrallaan. Bio-Klaaniin palaaminen ei muutenkaan ollut enää realistinen vaihtoehto. Peelo oli ehdottomasti oikea henkilö asialle.

    ”Hyvä on sitten”, Killjoy ähkäisi ja kampesi itsenä hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn. ”Jatkammeko sitten, mitä tulimme tekemään?”

    Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Creedyn katse pomppoili tämän ja Killjoyn välillä vastauksia etsien.

    ”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”

    ”Killjoy tahtoo puhua Biancan kanssa”, Peelo selitti. Creedy reagoi ensin järkytyksellä, mutta tyytyi lopulta vaatimaan enemmän vastauksia.

    ”Juurihan sinä valitit kovaan ääneen siitä, että heidän kanssaan ei voi neuvotella. Ja nyt tahdot puhua hänelle?”

    ”Puhuminen ja neuvotteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa”, Killjoy huomautti. ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla diplomaattinen.”

    ”Miksi sitten edes vaivautua?” Creedy ähkäisi. ”Puoli valtakuntaa on pistetty uusiksi, että välttyisimme hänen katseeltaan ja sinä tahdot marssia suoraan hänen luokseen ja tarjota arkkikranan kuin hopealautasella!”

    ”Se ei toimi niin”, Peelo kiilasi selittämään, ennen kuin Killjoy ehti saada suutaan auki. ”Tämän todellisuuden luonne ei salli Biancan anastaa materiaalista esinettä temporaalisessa ympäristössä. Kohtaamisen riskit piilevät enemmänkin hänen kyvyssään muovata tod-”

    ”Okei, okei, ei tarvitse vääntää rautalangasta”, Creedy kivahti. ”En silti ymmärrä, mitä kuvittelette tällaisella saavuttavanne. Minä luulin, että meidän piti vältellä turhia riskejä.”

    ”Sinun pitää”, Killjoy täsmensi. ”Ja kuka puhui mitään turhista riskeistä? Uskon, että voimme oppia kohtaamisesta jotain.”

    Hän vaihtoi merkitsevän katseen hitaasti nyökyttelevän Peelon kanssa. Creedyn katse vaelteli näiden välillä, mutta lopulta tonttu lannistui, minkä merkiksi tämän hartiat lysähtivät ja ryhti romahti.

    ”Tulemme takaisin pian. Jos Suntio saapuu takaisin sillä aikaa, pyydä häntä odottamaan paluutamme”, Peelo pyysi. Creedyn jalka vipatti hermostuneesti, mutta tonttu kyllä tiesi, ettei kaksikon kanssa kannattanut väitellä. He olivat selvästi tehneet päätöksensä jo aikaa sitten.

    ”Hyvä on, mutta minä aion kertoa heille, mitä olette tekemässä. Ja sitten Lähetti on teille tosi vihainen.”

    ”Höh”, Peelo sanoi. Killjoy kumartui vanhan mekaanikkonsa eteen ja taputti tätä yllättävällä hellyydellä olkapäälle.

    ”Olen varma, että hänkin ymmärtää.”

    Creedy tuhahti, mutta ei ilmaissut enempää vastalauseita, kun Killjoy ja Peelo lähtivät astelemaan ulos Hypoteesista. Manun hämmentämä zyglakmummo oli sillä aikaa hiipinyt takaisin paikalle ja säikäytti Creedyn alkamalla puhua tämän takana.

    ”Olipas tuo Peelon ystävä tosi kummallisen näköinen zyglakiksi.”

    Tasangoilla, noin kolmannesikuisuus Hypoteesista etelään, he viimein pysähtyivät. Peelo arveli, että he olivat tarpeeksi kaukana kaupungista, että hänen järjestämä kyyti pystyisi saapumaan ongelmitta. Hän nosti oikean käden peukalonsa pystyyn hetkeksi kuin liftatakseen, odotti siinä niin hetken ja laski sitten kätensä.

    ”Hänellä menee yleensä hetki”, Peelo täsmensi. Killjoy ei ollut koskaan tavannut Peelon kyyditsijää, mutta oli ymmärtänyt, että tällä oli taito taittaa pitkiä matkoja hyvin lyhyessä ajassa, ja mikä tärkeintä, niin, että Bianca ei sitä huomannut. Peelo vakuutti, että tällä tavalla he pääsisivät aivan tämän lähelle ilman, että tälle jäisi aikaa reagoida. Sillä tapaa Peelo oli ennenkin onnistunut välttämään kävelevien keskushermostojen partiot.

    ”Et kertonut Creedylle todellista syytä, miksi tahdot puhua Biancalle”, Peelo huomautti. Killjoy huokaisi syvään. Hän oli miettinyt sitä jonkin verran. Jälleennäkemisensä jälkeen hän ei olisi halunnut pitää ystävältään salaisuuksia.

    ”Jos olisin kertonut, että aion pyytää häneltä apua Xenin kuulan kanssa, olisin kuulostanut epätoivoiselta. Ymmärrän, miksi Creedy vihaa Biancaa niin paljon, mutta jos saan häneltä vastauksia Xenin pelastamiseksi…”

    ”Minä ymmärrän”, Peelo sanoi. ”Eikä puhuminen minusta ikinä väärin ole. Varsinkin, kun teillä on pitkä historia yhdessä. Hän saattaa jopa oikeasti kertoa sinulle jotain.”

    ”En olisi niin varma, mutta yritettävä on. Silvottu Äiti on oljenkortena melko hatara. Jos Bianca todella on legendojen Sokea Jumalatar, hänellä voi olla vastauksia siihen, kuinka Xenin kuulan voisi korjata.”

    ”Kyllä. Ja minä olen aina halunnut vilkaista sitä kelloa tarkemmin. Sillä aikaa, kun te puhutte, minä käyn katsomassa, selviäisikö siitä jotain uutta.”

    Killjoy nyökkäsi. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta oli myönnettävä, että myös vaarallinen. Peelo oli kuitenkin vakuuttanut jo heidän edellisellä kohtaamisellaan – kun Killjoy oli torkkunut Nurukanin ajaessa heitä pois Mustan Käden raunioilta – että oli valmis ottamaan riskin. He olivat tunteneet sen verran kauan, että Killjoy luotti Peeloon täysin. Epätoivoista tai ei, mahdollisuus oppia jotain uutta kutkutti heitä molempia.

    Sitten kuului ääni. Kuin ovi olisi auennut jossain vähän matkan päässä ja sitten heti sulkeutunut. Killjoyn piti siristellä silmiään, että näki valkoiseen horisonttiin ilmestyneen asian. Jotakin sieltä lipui heitä kohti. Peelo suoristi selkänsä tyytyväisenä.

    ”Kas, sieltä hän saapuukin.”

    Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän katsoi. Lopulta ilmestynyt asia oli tullut niin lähelle, että hän tunnisti sen vanhaksi puiseksi soutuveneeksi. Se lähestyi heitä yhtä sulavasti kuin se olisi ollut elementissään. Valkoinen sora työntyi sen edestä kuin se olisi ollut vettä vain. Ja ehkä olikin? Jonkinlaista vanaa se selvästi peräänsä jätti. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä ihmettelemään menopelin merkillisiä ominaisuuksia, kun hän näki sen asian, joka sitä ohjasti.

    ”Mitä helvettiä”, Killjoyn suusta lipsahti. Hänen kehoonsa oli noussut jonkinlainen ylitsepääsemätön puistatus. Lautturin lävitsetunkevassa katseessa oli jotain, mitä hän halusi kaikin tavoin vältellä. Vene lipui heidän eteensä ja pysähtyi. Se selvästi odotti, että he nousisivat kyytiin.

    ”Hei vain, Kääryle!” Peelo hihkaisi ja nousi veneeseen ensimmäisenä. ”Mukavaa että pääsit tulemaan, vaikka onkin tällainen sää.”

    Lautturi ei vastannut. Sen katse oli naulittu Killjoyyn, jolla oli vaikeuksia saada niveliään liikkumaan.

    ”Kääryle?” hän ihmetteli.

    ”Hän muistuttaa vähän kaalia, eikö vain? Joten keksin Kääryleen siitä. Hän ei paljoa takaisin juttele, mutta uskon, että hän pitää siitä nimestä.”

    Lautturin katse ei edes värähtänyt. Se vain odotti. Killjoy oletti, että se tahtoi hänetkin kyytiin. Peelon rentoutunut istuma-asento veneessä rohkaisi häntä lopulta. Hän kapusi natisevan veneen keulaan ja teki parhaansa ollakseen katsomasta taakseen.

    ”Ennen kuin menemme Biancalle”, Peelo käänsi katseensa Lautturia kohti, ”voisimmeko piipahtaa Valtiaan linnalla? Minulla olisi hänelle pieni pyyntö.”

    Sen sanottuaan vene lähti välittömästi liikkeelle. Sora sen alla ei päästänyt ääntäkään, kun he alkoivat hiljalleen lipumaan Kranalan halki. Killjoy käänsi katseensa kohti Peeloa kummastuneena.

    ”Valtiaan?”

    ”Niin. Se, mitä Makuta Nui meille kertoi ei tullut minulle aivan yllätyksenä. Kepen verstaasta en tiennyt, mutta kuvaus mustasta auringosta täsmää.”

    Kuului taas ääni kuin ovi olisi sulkeutunut. Nyt se kuitenkin kuului jostain läheltä. Kun Killjoy käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, tajusi hän heti, että jokin oli muuttunut.

    Sora heidän allaan oli muuttunut hienommaksi – se oli käytännössä vain hiekkaa. Ilma oli kuivempaa johtuen luultavasti siitä, että sade oli lakannut. He seilasivat ohi jonkinlaisesta metsästä. Killjoy ei ollut koskaan nähnyt Kranalassa ainuttakaan puuta, joten ne vangitsivat hänen katseensa välittömästi.

    Siihen asti, että hänen katseensa lipesi ylös.

    Verrattuna siihen tyhjyyteen, mikä paistoi heidän lähtöpaikkansa taivaankannessa, tämä oli kaikin tavoin tungettelevampi. Ja samalla, jollain hirvittävällä tavalla kutsuvampi. Se sykki, ja Killjoy olisi voinut vaikka vannoa, että täsmälleen hänen sydänkuulansa tahtiin. Se oli mustaakin mustempi, ja ne kuiskaukset, jotka Killjoy Kranalassa hädin tuskin kuuli Baterraa tuijotellessaan, puhuttelivat häntä nyt suoraan.

    Ne lupasivat lepoa. Loppua kivulle.

    Hänen tarvitsisi vain antaa itsensä sille.

    ”Huomasin erot maastossa jo silloin, kun kävin täällä ensimmäistä kertaa”, Peelo keskeytti Killjoyn haltioituneen tuijotuksen ja palautti tämän takaisin todellisuuteen. ”Aloin varmistua ajatuksestani kuitenkin vasta suurimman osan Kranalasta kartoitettuani. Tämä paikka sijaitsee jossain muualla. Kääryle käyttää sitä oikaistakseen matkoja muualla Tämä paikka, jos tämä on todella se Kepen verstas, mistä Makuta Nui puhui, ja Kranala ovat selvästi riippuvuussuhteessa toisiinsa.”

    Manu oli kertonut niin paljon, että Killjoyn piti todella pinnistellä muistaakseen, mitä tämä oli Verstaasta sanonut.

    ”Hän kuvaili tätä unimaailmaksi”, hän sanoi lopulta ääneen. ”Mitenköhän se eroaa siitä, että Kranala on tietynlainen muistojen maailma?”

    Peelo kohautti olkiaan. Hän ei olisi kuvaillut Verstasta mitenkään unenomaiseksi, mutta toisaalta hän ei myöskään itse uneksinut, joten vertailu oli siltä osin hankalaa. Asia pitäisi nostaa esille seuraavan kerran, kun hän keskustelisi Kepen kanssa.

    Killjoy mietti aivan samaa, joskin enemmän katumuksen kautta. Hän ei ollut edellisessä klaanivierailullaan käynyt Kepen luona lainkaan. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat edes puhuneet edellisen kerran. Oliko se silloin, kun he olivat miettineet teleportaatio-optiota Geen löytämiseksi, vaiko se kerta, kun he olivat kartoittaneet Klaanin vanhaa kaivosta yhdessä…

    Peelon innokas osoitus katkaisi Killjoyn ajatukset. Heidän oikealla puolellaan kohoava metsä oli tulossa päätökseensä ja tilalle tuli jotain muuta. He olivat saapuneet sivistyksen pariin, sillä kaukaisuudessa kohosi selvästi jonkinlainen rakennus. Vähän aikaa seilattuaan Killjoy tunnisti sen pieneksi linnaksi. Lautturi oli viemässä heitä suoraan sitä kohti.

    ”Mitä tiedät tästä Valtiaasta? Muistuttaako hän jotenkin Biancaa?” Killjoy mietti.

    ”He ovat ainakin yhtä surullisia”, Peelo myönsi. ”Mutta Valtias ei omaa sellaista voimaa tähän maailmaan kuin Valkoinen omaansa. Suurimman osan ajasta hän vain istuu linnassaan. Olen jutellut hänelle pari kertaa tästä ohi matkattuamme, ja luulen, että hänen syynsä olla täällä ovat jollain tapaa traagiset.”

    He pysähtyivät lopulta linnan kupeeseen. Killjoy oli nousemassa ylös veneestä Peelon perässä, mutta androidi toppuutteli tätä jäämään.

    ”Minulla menee vain hetki.”

    Killjoy ymmärsi vihjeen ja jäi katsomaan, kun Peelo ripein askelin marssi kohti linnan sisäänkäyntiä. Killjoy jäi seisoskelemaan veneen viereen siihen nojaten. Hän tunsi epämukavan katseen koko ajan niskassaan, mutta aina kun hän kääntyi, tuijotti Kääryle lähinnä tyhjään horisonttiin edessään. Silti Killjoy olisi voinut vannoa, että sen pää kääntyi hupun sisällä joka kerta, kun hän ei katsonut sitä.

    Hän siirteli hiekkaa maassa jalkansa kärjellä ja katsoi, millaisia painaumia hänestä siihen jäi. Maasto todella oli erilaista Kranalaan verrattuna. Verstaan vastaanotto tuntui muutenkin jotenkin… kylmältä. Hän ajatteli sen johtuvan vain ilmasta, mutta vähän aikaa asiaa tunnusteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että sen täytyi johtua jostain muusta.

    Hän tajusi sen käsiään vilkaistessaan. Niiden punainen oli jotenkin merkittävästi haalistunut. Sitten hän vilkaisi taas kohti taivasta. Jollain sairaalla intuitiolla siinä oli järkeä. Sen täytyi olla mustan auringon syytä. Silti Killjoy ei aivan saanut päähänsä, miksi Kranalan vastaava ei myös tehnyt niin.

    Sinne päin katsellessaan hän näki myös hahmon kaukaisuudessa. Linnan tiluksilla istuskeli joku. Sen valtavasta mustasta haarniskasta oli mahdotonta päätellä henkilöllisyyttä, mutta vierailla mailla ollessaan Killjoy päätti, että oli kohteliasta ainakin tervehtiä. Hän nosti kätensä ilmaan, ja muutaman sekunnin päästä musta hahmo teki samoin.

    ”Olen täällä”, Peelo huomautti. Killjoy säpsähti. Hän ei ollut kuullut – eikä nähnyt – kun androidi oli tullut takaisin.

    Käsissään Peelolla oli jotain keltaista, ehkä kankaista ja siististi viikattua. He astuivat takaisin lautturin kyytiin ja lähtivät taas hiljalleen matkaan. Killjoy jäi seuraamaan linnan katoamista horisonttiin, ennen kuin käänsi huomionsa Peelon noutamaan esineeseen.

    ”Mikä se on?”

    ”Sadetakki”, Peelo selitti. ”Huomaatko, miten sen väri ei haalistu edes täällä? Se on tehty ajasta. Uskon, että siitä on hyötyä, jos haluaa pakoilla Biancan katsetta.”

    ”Se Valtiasko sen sinulle antoi?” Killjoy ihmetteli. Peelo nyökytteli tyytyväisen näköisenä.

    ”Lainaan vain. Lupasin viedä sen takaisin tämän jälkeen.”

    Peelon huomio piti todella paikkansa. Mitä pidempään Killjoy takkia tuijotteli, sitä kirkkaammalta sen keltainen alkoi tuntua. Verrattuna siihen tapaan, millä hän oli itsekin jo haalistunut, se suorastaan sattui silmiin.

    ”Hetkonen. Miten niin se on tehty ajasta?”

    ”Oletko koskaan nähnyt niitä Kranalan laitamailla kohoavia säikeitä?” Peelo kysyi. Killjoy säpsähti, kun kuuli taas sulkeutuvan oven äänen jostain lähettyviltään.

    ”Hm, niin, olen kyllä.”

    ”Ne ovat aikaa”, Peelo selitti. ”Ja niitä säilytetään… kas, täällä!”

    Killjoy oli huomannut saman takaraivossaan olevien kellokoneistojen palattua. Nyt, kun hän sitä ajatteli, ne olivat itse asiassa olleet poikkeuksellisesti hiljaa sen aikaa, kun he olivat olleet Verstaassa. Kranalan sora-aavikolle palattuaan he tähystivät hetken horisonttiin Peelon mainitsemia säikeitä etsien, mutta he molemmat tiesivät, ettei niitä yleensä nähnyt niin keskeisellä paikalla kuin missä he nyt olivat.

    Toinen asia, minkä Killjoy heti huomasi, oli sateen puuttuminen. Peelo hoksasi sen myös, kun Killjoy ojensi kätensä veneen laidan yli siitä varmistuakseen. Peeloa hieman harmitti. Näyttäisikö hän hölmöltä Valtiaan sadetakissa, jos ulkona ei edes sataisi?

    ”Biancan läsnäolo taitaa pitää sadetta poissa”, Killjoy mietti ääneen. Peelo oli samaa mieltä. He olivat niin lähellä kellokoneistoa, että Bianca varmasti tiesi jo heidän läsnäolostaan. Se oli ainoa paikka, minkä Peelo oli kaapelinvetomatkallaan kiertänyt. Ja hän oli nähnyt sadetta kaikkialla, missä oli kulkenut.

    Sitten Lautturi taas pysähtyi. Kaksikko nousi veneestä, jonka jälkeen vihreät kasvontapaiset kääntyivät kohti Peeloa.

    ”Laitan sitten taas peukalon pystyyn, kun lähdemme takaisin. Paljon kiitoksia”, Peelo sanoi. Lautturin katse kääntyi eteenpäin ja veto kerrallaan se alkoi meloa kohti horisonttia. Tällä kertaa Killjoy näki vilaukselta oven, joka oli siinä vain hetken. Lautturi katosi näkyviltä samalla hetkellä, kun ovi läimäisi itsensä kiinni ja katosi.

    Killjoy käänsi katseensa kohti suuntaa, jossa tiesi Biancan kellokoneiston olevan. Peelo kiskoi sillä aikaa sadeviittaa huolellisesti päälleen. Sen kahinankin läpi hän kuuli Killjoyn toisiaan vastaan kiristelevät hampaat.

    ”Eli kerrataan”, Peelo sanoi ja kiskoi lopuksi vielä keltaisen hupun päähänsä. ”Minä hiippailen kellokoneistoon ja yritän selvittää, mikä siinä on erityistä. Tämän viitan pitäisi suojata minua ajalta ja täten toivottavasti Biancan kaikkinäkevyydeltä. Se tuskin estää häntä kuitenkaan konkreettisesti havaitsemasta minua. Se tarkoittaa, että sinun pitää saada hänet puhumaan ja pitämään huomionsa itsessäsi. Onnistuuko se?”

    ”Saan hänet vaikka laulamaan, jos tahdot. Meillä on historiaa. Hän kyllä kuuntelee minua. Eri kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen”, Killjoy mutisi.

    ”Luuletko, että hän suostuu auttamaan sinua Xenin kuulan suhteen?” Peelo kysyi. Killjoy kohautti olkiaan.

    ”Olen skeptinen, mutta aion silti kokeilla. Curuvar oli oma hyödytön itsensä, kun kysyin. Bianca on viimeinen ikivanha selakhi-oletettu, jonka tiedän.”

    Peelo ei olisi sitä tehnyt, mutta joku muu olisi saattanut huomauttaa Killjoyta siitä ironiasta, että hän oli valmis kysymään apua sellaiselta, joka oli käytännössä yhtä paljon syyllinen Xenin tilaan kuin Abzumokin. Merkittävä ero oli se, että Bianca juuri nimen omaan ei ollut Abzumo. Kahdesta – tai oikeastaan aika monesta pahasta – Bianca tuntui sillä hetkellä melko paljon vähemmän kamalalta.

    ”Mennäänkö sitten?” Peelo kysyi. Killjoy suoristi selkänsä ja naksautti entisenlaisiksi kuvittelemia niveliään. Naamio oli suorassa ja haarniska kiilteli sen verran kuin se Kranalan kummallisessa valaistuksessa pystyi. Hän oli niin valmis kuin koskaan voisi.

    ”Showtime.”

    Siinä samassa kuului taas kova poksahdus, ja Makuta Nui seisoi jälleen Killjoyn edessä. Hän hätkähti ystävänsä yllättävää ilmaantumista rajusti.

    ”SENKIN VÄHÄ-ÄLYINEN KOJOOTTI!” Manu karjui niin kovaa, että Killjoy oli lentää kumoon. ”SIINÄ OLI HELVETIN ISO JA ILMISELVÄ NAPPI. MIKSET PAINANUT SITÄ?”

    ”Mitä helvettiä sinä selität?” Killjoy ähkäisi. ”Mitä nappia?”

    ”Minä en puhunut sinulle”, Manu sanoi ja viittoi kädellään kuin poistumiskäskyksi. ”Vaan tuolle tampiolle tuolla ruudun toisella puolella. Eräänlainen kaikkinäkevä, tai ainakin osittain. Lukee tätä tekstiä. Jumalauta. PAINA SITÄ SAATANAN NAPPIA. MENE TAKAISIN JA PAINA. MUUTEN ET SAA LUKEA LOPPUUN TÄTÄ KLAANON-OSAA!”

    ”Mikä… mikä on Klaanon?” Killjoy kysyi. Hän oli kuin puulla päähän lyöty.

    ”Ei sillä niin väliä. Tärkeintä on, että minä nyt ihan kiusallani olen piilottanut loput tästä viestistä, kunnes nappia on painettu. Oppivatpahan olemaan. Palaillaan asiaan! Ciao!”

    Ja niine sanoineen Manu poksahti jälleen ulos todellisuudesta.

    Peelo löysi Killjoyn lopulta sorasta istumasta siellä, minne lautturi oli heidät viimeksi tuonut. Polviinsa nojaileva Killjoy oli riisunut naamionsa ja Peelon yllätykseksi miehen kasvot muistuttivat kovastikin sitä, miltä ne näyttivät todellisuudessakin. Karrelle palaneiden kasvojen ainoa ero oli, että silmien hohde oli keltainen. Killjoyn katseen suuntaa ei tarvinnut kauaa arvailla. Se oli luotisuoraan kohti Baterraa. Hän ei ironnut siitä edes sen jälkeen, kun Peelo alkoi puhumaan.

    ”Et tainnut saada haluamaasi apua?”

    ”En”, Killjoy myönsi. Toivo, jota hän oli elätellyt, ei ollut ollut kovin vahva muutenkaan. Silti pettymys maistui harvinaisen karvaalta.

    Peelo istui Killjoyn viereen, vilkaisi tämän kasvoja vielä kerran ja kurotteli sitten avaamaan kaasunaamionsa remmit. Musta maski tipahti soraan hopeisen Mirun vierelle. Killjoy vilkaisi Peelon paljaita, melko piirteettömiä kasvoja hetken, mutta jatkoi sitten auringon tuijottelua. Peelo ei kyennyt tekemään samaa perässä, joten hän katsoi puolestaan horisonttiin sinne, missä tiesi Hypoteesin sijaitsevan.

    ”Saitko selville jotain kellosta?” Killjoy kysyi.

    ”Sain. Paljonkin.”

    ”Mitä se tekee?”

    ”Kertoo ajan.”

    Killjoy ei ollut vitsailutuulella. Vähän aikaa asiaa mietittyään hän ymmärsi, ettei Peelo varmaan sellaista yrittänytkään.

    ”Mitä muuta se tekee?”

    ”Ei mitään muuta.”

    Killjoyn katse irtosi taivaasta ja kääntyi Peeloa kohti.
    ”Miten niin ei mitään muuta?”

    ”Se on iso kello. Siinä on koneisto, kellotaulu ja se tikittää eteenpäin tasaisesti. Sen mekanismeissa ei ollut mitään, mikä viittaisi taikaan tai mihinkään muuhunkaan vaikeammin selitettävään. Se on vain kello. Todella iso ja monimutkainen kello, mutta silti vain kello”, Peelo selitti.

    Se ei Killjoyn mielestä voinut mitenkään olla mahdollista. Jos se oli vain kello, miksi hän kuuli sen joka kerta, kun hän sulki silmänsä, ja välillä vaikkei sulkenutkaan. Hän oli aina olettanut, että Bianca oli vain joku tyyppi ja kello todellinen syy sille, miksi tämä näki ajassa. Mutta jos kello oli vain kello…

    ”Minusta tuntuu, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta”, Killjoy huokaisi.

    ”Niin minustakin”, Peelo myönsi. He istuivat hetken aikaa täysin hiljaa, kun he keräilivät ajatuksiaan. Mitä Bianca oli tarkoittanut sillä, että he tapasivat viimeistä kertaa? Jos se ei ollut uhkailua… mitä tapahtuisi seuraavaksi?

    ”Oletko sinä koskaan nähnyt Ficusta täällä?” Killjoy kysyi. Peelo oli selvästi yllättynyt kysymyksestä. Sen näki nyt selvästi, kun hänellä ei ollut kaasunaamaria päässään.

    ”En ole.”

    ”Oletko koskaan kuullut, että kukaan muukaan olisi?”

    ”En ole.”

    ”En minäkään”, Killjoy mutisi. ”Tarkastaja, vanha tuttuni, kertoi, että hän olisi se, joka aiheutti tuon reiän taivaassa, mutta en ole kuullut kenenkään täällä koskaan edes mainitsevan häntä.”

    Peelo ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta ajatus oli kalvanut Killjoyta selvästi jo jonkin aikaan.

    ”Vaikka en ole viime aikoina viettänyt täällä usein, olen kulkenut täällä aika pitkän aikaa. Lyhyitä reissuja sinne tänne, mutta niiden aikana olen ehtinyt puhua aika monelle. Vanhojen Valtiaiden kaartilaisiin törmää vähän kaikkialla. Eikä kenelläkään heistä koskaan ole mitään havaintoa Ficuksesta.”

    ”Miksi se on mielestäsi tärkeä huomio?” Peelo kysyi.

    ”Koska hän on se, jolla ne loput arkkikranat ovat. Hänellä pitäisi olla ihan samalla tapaa kyky uneksia itsensä tänne kuin minullakin”, Killjoy mietti. Hän piti lyhyen tauon, jonka aikana hän viimein laski katseensa taivaalta.
    ”Mutta siitä huolimatta täällä on aina vain Bianca.”

    Killjoyn pohdinta ei varsinaisesti herättänyt Peelossa uusia ajatuksia, mutta hän piti mietettä silti tärkeänä.

    ”Luuletko, että vastaus tuohon kysymykseen kertoisi meille, miten täällä ollaan olemassa?” Peelo kysyi.

    ”Niin, kenties. Minä tiedän, että tänne on mahdollista matkustaa myös konkreettisesti. Muutenkin kuin sielulla tai tonttuna ollessa kuolemalla. Tarkastaja kertoi, että hän ja Niz olivat sotineet täällä Ficuksen kelloa vastaan aivan lihassa ja veressä. Ei vaan mitään hajua, miten he sen tekivät”, Killjoy huokaisi.

    ”Bahragit ovat ainakin olemassa ainoastaan täällä”, Peelo mietti. ”Tai ainakaan he eivät ole kertoneet, että he olisivat olemassa jossain muuallakin. Huomioiden, kuinka paljon Biancalla on täällä valtaa, luulisin, että hänkin on.”

    ”Vaikea sanoa”, Killjoy murahti.

    Bianca oli sanonut paljon. Enemmän kuin tämän olisi varmasti tarvinnut, vaikkei suostunutkaan auttamaan Xenin kuulan kanssa. Killjoylla oli kohtaamisesta todella kummallinen olo. Biancan äänessä ja jokaisessa sanassa – ja säkeessä – oli ollut sellaista surua, jota Killjoy valitettavasti ymmärsi. Se tyhjyys, joka häntä luokseen kutsui, paistoi myös Biancan rinnassa. Siitä oli vaikea syyttää. Jollain kierolla tavalla Killjoy nyt luuli ymmärtävänsä tämän surua.

    Silti Killjoylla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli saapunut etsimään apua tyttärelleen, mutta olikin löytänyt totuuksia itsestään ja lisää kysymyksiä siihen, miksi maailma, jonka sorassa hän nytkin istui, oli niin tärkeä.

    Ropiseva sade ei antanut vastauksia. Taivaalla paistava mustuus sen sijaan tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta.

    ”Ehkä meidän pitäisi puhua Suntiolle nyt, kun he ovat palanneet”, Peelo mietti.

    Niin heidän varmaan pitäisi. Vaati kuitenkin Killjoylta kaiken tahdonvoiman nousta ylös sorasta. Hän nappasi kanohinsa viereltään, tuijotti hetken aikaa sen muotoja, ja asetti sen sitten taas kasvoilleen. Peelo seurasi esimerkkiä ja pystyyn noustessaan riisui sadetakin ja viikkasi sen taas siistiksi neliöksi. Androidi nosti peukalonsa pystyyn, eikä kulunut kauaa, kun lautturin vene ilmestyi heidän näkökenttänsä reunalle.

    Paluumatkalla Killjoy vältteli ”Kääryleen” katsetta vielä tarkemmin kuin mennessä. Välipysähdys Verstaassa oli taas melko lyhyt. Peelo palautti sadetakin linnaan Killjoyn vastaanväitteistä huolimatta. Siitä olisi voinut olla hyötyä jatkossa, mutta Peelo oli tiukkana siitä, että lainattu esine tulisi palauttaa. Linnan pihamaalla edellisellä kerralla istuskellut ritari ei enää ollut siellä, joten odotusajan Killjoy tuijotteli siintävää metsää pohtien, mitä kaikkea siellä oli.

    Kranalaan palattuaan lautturi jätti heidät sinne samaan paikkaan Hypoteesin edustalle, mistä heidän matkansa oli alkanut. Peelo vilkutteli iloisesti pois seilaavan ystävänsä perään ja kiitteli tätä avusta. Killjoy taas yritti edelleen saada ajatuksiaan kasaan. Hän ei ollut saanut Biancalta lainkaan vastauksia, mutta uusia tuntemuksia senkin edestä.

    Entisestään voimistuneen sateen pieksemässä Hypoteesissa oli paljon hiljaisempaa kuin aikaisemmin. Suurin osa zyglakeista oli poistunut tai vetäytynyt telttoihinsa tehden torista miltei tyhjän. Sen sijaan muutama kaksoiskuningattarien kaartilainen oli ilmaantunut kahden kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän väliin. Peelo johdatti Killjoyn niiden luokse ja pyysi päästä näiden ohitse. Gahlokit mittailivat Killjoyta ensin katseillaan. Kranat niiden sisällä värähtelivät hyväksyvästi. He saivat jatkaa portaikkoon, joka vei heidät syvälle kaupungin alle. Matka sinne muistutti Killjoyta suuresti Onu-Metrun kaivauksista.

    Sisällä oli kuitenkin jopa kolkompaa kuin käytävillä. Valkoinen sora roikkui verkkojen pitelemänä heidän päidensä päällä, kun lattia oli hopeista ja uurteikasta metallia. Kammion perällä lepäsi jotain suurta mustiin siteisiin käärittyä. Sen suulla heitä tervehti pari tuttuja kasvoja.

    ”Minä olin varma, että se nainen syö sinut!” Creedy hihkaisi hyväntuulisesti ja riensi Killjoyn ja Peelon luokse tyytyväisen näköisenä.

    Toinen tonttu, pienempi ja siteisiin kääriytynyt vilkutteli heille iloisesti sinisen, kerälle kääriytyneen pedon selästä. Siitä oli aikaa, kun Killjoy oli nähnyt Lähetin viimeksi. Sarajin terään sekin kohtaaminen oli päättynyt. Sekin kalvoi Killjoyta vielä, mutta jälleen kerran häntä tyynnytti hieman se, että kummitustonttu tuntui voivan ihan hyvin. Killjoyn iloksi näytti myös siltä, että Lähetti ei ollut hänen ja Peelon tempusta vihainen, toisin kuin Creedy oli uhkaillut.

    ”Hyvin soitettu, muuten”, Killjoy hymähti sinisen bahragin ohi asteltuaan ja taputti tätä ohimennen kuonoon. Kuningatar reagoi siihen raottamalla hieman silmiään ja korahtamalla tyytyväisesti. Peelo huomasi, että Lähetin rumpusetti oli jo purettuna kammion nurkassa. Hän olisi halunnut testata sitä itsekin.

    Kammion perälle saavuttuaan Killjoy huomasi viimein naisen, joka oli kumartunut siteisiin käärityn jätin viereen. Samanlaiset mustat siteet, jotka peittivät Lähettiäkin, kiemurtelivat käärmeiden lailla tontusta tämän suurikokoiseen potilaaseen. Killjoylta kesti hetki tajuta, että kuningattarista punainen oli siteiden sisällä. Lihan sykkeen näki siteidenkin lävitse.

    ”Mitä hänelle tapahtui?” Killjoy kysyi.

    ”Bianca tapahtui”, nainen huokaisi ja suoristi selkänsä. Tämän vaaleansiniset hohtavat silmät kääntyivät saapuneita kohti.

    ”Sinä olet siis Killjoy?”

    ”Kyllä”, Killjoy vastasi.

    ”Olen Suntio. Tietäen, mitä rinnassasi hohtaa, olen yllättynyt, että emme ole tavanneet aikaisemmin.”

    ”Olen tietoisesti vältellyt sivistystä”, Killjoy myönsi. ”Peelo kertoi minulle, että kaikista tämän paikan asukkaista sinä olet ollut täällä pisimpään.”

    ”Se pitänee pääasiassa paikkansa”, Suntio myönsi. Hänestä kuningattareen valuvat siteet katkesivat viimein, ja tonttu otti askeleen lähemmäksi Killjoyta, Peeloa ja Creedyä. Killjoy odotti tämän lähestyvän kädenpuristusta varten, mutta Suntio ristikin kätensä ja mittaili Killjoyta hieman ylimalkaisesti katseellaan.

    ”Oli rohkea temppu mennä Valkoisen luokse tuolla tavalla. Tyhmänrohkea, jos minulta kysytään. Olen yllättynyt, että sait ylipuhuttua Peelon tuollaiseen.”

    ”Mielestäni tutkimusmahdollisuus oli riskien arvoista”, Peelo vastasi. Suntio hymähti hieman toruvasti, mutta uteliaisuus otti hänestäkin voiton.

    ”No, opitteko edes jotain?”

    ”Sen, että Biancan koneisto on tosiaan vain kello. Se kertoo ajan”, Killjoy selitti.

    ”Minä olisin osannut kertoa tuon teille”, Suntio tuhahti. ”Mitä muuta?”

    ”No… sen, että Bianca tuota…”

    Peelokin yllättyi siitä tavasta, jolla Killjoyn sanat jäivät tämän kurkkuun. Ei ollut tyypillistä, että hän kompasteli niiden kanssa sillä tavalla.

    ”… pelkää kuolemaa?” Killjoy lopulta päätti lauseensa. Suntio ja Creedy vilkuilivat toisiaan vähän kummastuneena.

    ”Tai ehkä enemmänkin kokee siitä jonkinlaista surua. Luulin ensiksi, että hän kertoi siitä minulle jonkinlaisena uhkauksena, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että käsitteli sillä omaa kuolemaansa.”

    ”Tarkoitatko nyt jotain sellaista kuolemaa, joka ei ole vielä tapahtunut?” Suntio kysyi.

    ”Luulen niin”, Killjoy vastasi. ”Tai sellainen olo minulle tuli.”

    Suntio näytti mietteliäältä. Hänen kätensä valahtivat viimein, kun ajatusten ryöppy täytti tontun mielen.

    ”Tuletteko ulos kanssani?” hän sitten kysyi. Killjoy ja Peelo vilkaisivat toisiaan ja sitten nyökkäsivät. Kaksi kaartilaista jäi vahtimaan siteissä lepäävää kuningatarta, kun nelikko Suntio ja Creedy edellä käveli ulos kammiosta takaisin Hypoteesin kaduille. Sadevettä oli kertynyt kiveykselle jo niin paljon, että askeleitaan sai varoa. Suntio pysähtyi lopulta keskelle toria, raotti varovaisesti siteitään ja antoi veden läiskiä vasten kuparinvärisiä kasvojaan.

    ”Tämä sade”, hän aloitti, ”Huolimatta siitä, mitä zyglakit sanovat, tämä ei ole normaalia. Kuten itsekin sanoit, olen ollut täällä pitkään, mutta kertaakaan sen aikana taivaalta ei ole tullut mitään muuta kuin haurastuneen taivaankannen rippeitä Baterran lähimaastossa.”

    Tonttu kääntyi kohti Killjoyta. Hän näki nyt, että Suntiolla oli kasvoillaan jonkinlainen naamion. Killjoy myös ymmärsi, ettei se muistuttanut mitään sellaista naamiota, minkä hän tunsi.

    ”Miksi sinä halusit juuri nyt tavata minut? Miksi tämä kunnia juuri silloin, kun taivas aukesi?” Suntio kysyi.

    Killjoyn piti miettiä hetki vastauksensa muotoa. Hän suhtautui tähän keskusteluun paljon varovaisemmin kuin Fatizaxin kanssa käytyyn. Hän oli saanut jo sellaisia vastauksia, joiden merkitystä hän ei mielellään ajatellut.

    ”Minä tahtoisin tietää tämän paikan hallitsijoista. Niistä, jotka olivat ennen Biancaa.”

    ”Ja miksiköhän?” Suntio tivasi.

    ”Koska yksi sellainen auttoi minua pelastamaan tyttäreni. Tahtoisin ymmärtää, miksi.”

    ”Etkö voisi vain kysyä häneltä itseltään, jos kerran olette puheyhteyksissä?”

    ”En tavallaan ole. Edellinenkin keskusteluimme oli… vaikea. Sen jälkeen en ole kuullut kuiskauksia kummoisempaa.”

    ”Kuiskauksia mistä?” Suntio jatkoi.

    ”Merestä”, Killjoy vastasi.

    Suntio nyökytteli päätään. Joko Killjoyn täsmennys oli ollut täsmälleen se, mitä Suntio oli odottanutkin, tai se jollain muulla tapaa miellytti häntä.

    ”Hyvä on”, Suntio totesi lopulta. ”Olet ja tavannut vanhat kuningattaret. Cah’vadok ja Gah’vadok vartioivat aikaa niin monta ikuisuutta, että sitä kaikkea on mahdotonta muistaa. Heidän valtansa aika oli rauhallista. He uinuivat suuren osan ajasta reagoiden ainoastaan uusiin saapujiin, joita tuli melko harvoin. Valitettavasti rauha teki heistä alttiin hyökkäykselle. Kun Bianca saapui, he olivat voimattomia estämään häntä. Heidän äitinsä voiman valjastanut hirviö taivutti todellisuuden näköisekseen. Sen myötä sora peitti maan. Valkoinen täytti sen, mikä oli ennen paljon enemmän.”

    ”Hetkonen, Killjoy keskeytti. ”Minä luulin, että se oli Ficus, joka suuren kumouksen aiheutti? Mutta sinä sanot, että se olikin Bianca?”

    ”Semanttisuuksia”, Suntio tuhahti. Se, minkä väristä hänen lihansa on, lakkasi merkitsemästä, kun hän repi tuon taivaamme kattoon.”

    Hän osoitti kohti Baterraa. Ainoastaan Killjoy vilkaisi sitä kohti.

    ”Se määrä arkkikranoja, mitä hänellä silloin oli, ei olisi pitänyt riittää tuollaisen reiän tekemiseen, mutta maailma oli hauras jo valmiiksi. Sen valo katosi sen luojan mukana. Sen saman luojan, jonka sielu silvottiin valloituksen työkaluiksi. Feä Ondo… arkkikrana… ne ovat kiertoilmaisuja hänelle, josta ne juontavat. Cah’vadokin, Gah’vadokin, Poh’vadokin… koko sisaruskatraan äitiin.”

    ”Meren Äiti. Silvottu Äiti”, Killjoy kuiskasi.

    ”Niin. Minäkään en ole ollut täällä niin kauaa että olisin tavannut häntä. Kun minä saavuin, oli Äidin kohtalo jo silloin legendaa. Tarinat kulkivat vanhimpien zyglakien perimätiedossa ja kuningatarten varhaisimmissa muistoissa. Mutta harva, jos kukaan, on selviytynyt niistä ajoista kertoakseen yksityiskohtia.”

    Fatizaxin tuomitseva katse kummitteli Killjoyn mielessä. Mutta hänkin oli valinnut olla muistamatta.

    ”Joten… sinäkään et tiedä hänestä paljoa”, Killjoy tuumasi. Suntio ähkäisi sellaisella tavalla, että oli ottanut kommentista selvästi hieman nokkiinsa.

    ”En paljoa, mutta jotain. Tiedän, että hän oli se, joka toi ajan tänne. Hän oli se, joka laittoi alulle elämän syklit. Hänen Va:nsa toimivat sen suojelijoina ja Äiti itse varjeli maailmojen meriä. Ja tiedän, kuten sinäkin, että hän elää yhä. Sinun rinnassasi, Biancan rinnassa. Merissä teidän maailmassanne ja vankina vanhoissa holveissa. Vain hänen voimallaan tätä maailmaa, jossa nyt olemme, voi muovata. Biancan kello on vain rujo esirippu. Valheen verho. Se, mikä hänet sitoo aikaan, on Äidin liha ja sielu. Sen enempää ei tarvita.”

    Peelo kuunteli Suntion sanoja yhtä hartaasti kuin Killjoykin. Hän ei ollut kuullut tarinaa Äidistä aikaisemmin. Se pitäisi sovittaa hänen päässään kasautuvaan palapeliin mukaan. Creedy oli sillä aikaa istahtanut kiveykselle vipattaen sormiaan päähänsä soimaan jääneen musiikin tahdissa.

    ”Tuo ei valitettavasti auta minua ymmärtämään, miksi hän auttoi minua pelastamaan Xenin”, Killjoy huokaisi. Suntio, päätellen siitä, että hän ei kysynyt tarkennuksia, tuntui tietävän, kuka Xen oli.

    ”Eikö se ole täysin selvää?” Suntio ihmetteli. ”Sinäkin olet täällä voidaksesi pelastaa lapsesi. Miksi ei Äiti tahtoisi tehdä samoin omalle lapselleen?”

    Siinä ne sanat olivat taas. Kuin olisi ollut päivänselvää, että silvottu Äiti oli myös hänen äitinsä.

    Silloin, kun Steltinmeren syvyyksissä Killjoy oli kuullut ne sanat ensimmäistä kertaa, hän olisi vain halunnut unohtaa ne. Laittaa ne sekopäisten jumaluuksien isoiksi sanoiksi, jotka eivät todellisuudessa merkinneet mitään.

    Mutta nyt zyglakien kanssa keskusteltuaan väitteelle oli syntynyt vakuuttava pohja. Hän ei voinut enää kiistää sitä, mutta hän päätti silti olla varovainen, ettei se antaisi hänelle toivoa. Sillä se oli myrkky, jota Killjoy ei enää suostuisi juomaan.

    Tuntui silti jotenkin typerältä ajatella, mitä edes tarkoitti, että hänellä oli äiti? Olihan Xenilläkin. Olihan hän itsekin vanhempi. Mutta silti hänestä tuntui, että hän ei aivan ymmärtänyt asiaa – tai itseään.

    Niz oli ottanut Ficuksen arkkikranan itselleen ja oli ollut silti vain Niz. Killjoy ei ollut ollut mitään ennen kuulaa ja lihaa. Hän oli vain tyhjä. Ja sitten kuin tyhjästä hän olikin joku. Olisiko Fatizax haistanut zyglakin myös Nizin rinnasta, vai oliko se vain hän?

    Oliko hän perinyt äidiltään muutakin kuin vain lihan?

    Peelo oli aikaissa kysyä Suntiolta kasan tarkentavia kysymyksiä, mutta keskeytyi, kun valtavan kova naisen ääni alkoi puhumaan heidän ympärillään.

    ”Hei, herätys! Naholta tulee viestiä sellaisella tahdilla, että ei meinata pysyä perässä.”

    Ääni kajahteli kuin Killjoy olisi toiminut sen kaiuttimena. Selakhitytön sanat kuuluivat niin lujaa, että Suntio nosti siteet takaisin päänsä suojaksi ja tukki osittain korvansa.

    ”Brez?” Killjoy ihmetteli. ”Mikä siellä on tilanne?”

    ”Äh, mahdotonta sanoa. Ensin tuli tietoja siitä, että ne Codyn jäljittämät salaviestit alkoivat taas kulkemaan. Viimeisimmän perusteella jossakin on myös räjähtänyt. Naho kaipaa sinut takaisin hommiin.”

    ”Hyvä on. Herättelen itseni”, Killjoy kuittasi.

    Sitten ääntä ei enää kuulunut. Killjoyn ja Peelon katseet kohtasivat. Oli aika palata kapselille. Suntio kuitenkin tarttui Killjoyta ranteesta, ennen kuin tämä ehti pidemmälle.

    ”Peelo on varmasti kertonut sinulle meistä”, Suntio tivasi. ”Tiedän, että koet jonkinlaista vastuuta Arkistoijasta ja Etsivästä, joten olisi ihme, jos et tietäisi.”

    Killjoy nyökkäsi.
    ”Te olette Biancan muistoja.”

    ”Niin. Ja vaikka me emme ole hän… tai oikeastaan hän ei ole mitään ilman meitä, yhteytemme antaa minulle sellaisen ikkunan hänen mielenmaisemaansa, mitä kovin monella muulla ei ole.”

    Killjoy tuijotti tonttua syvälle silmiin. Peelo näytti jo hieman kärsimättömältä. Kapselille oli kuitenkin jonkin verran matkaa ja Killjoyn ystävä oli kuulostanut siltä, että oli kiire.

    ”Killjoy… se, mitä hän pelkää, eivät ole kuoleman portit itsessään, vaan se, mitä niiden toisella puolella on. Se, että hän haluaa sammuttaa taivaan on mielipuolista, mutta ymmärrettävää, jos on nähnyt, mitä meitä siellä odottaa. Millaiset asiat ovat suoneet meille katseensa.”

    Suntion ääni oli raskas. Jokaisen sanan takana tuntui olevan pitkään tätä kalvaneita ajatuksia.

    ”En tahtoisi antaa hänelle sitä myönnytystä, mutta hän saattaa olla oikeassa sen suhteen…”

    ”Minkä suhteen?” Killjoy kysyi.

    ”Että meidän tulisi pelätä jumalia.”

    Killjoyn ensireaktio oli kummastella tontun sanoja. Ne eivät tuntuneet liittyvän millään tapaa siihen keskusteluun, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin käyneet.

    Sitten hän kuvitteli taas päässään ne kuiskaukset, jotka hän oli merellä kuullut. Näki sielussaan silmän, joka oli syttynyt taivaalle Steltinmeren yllä. Tunsi sen tunteen, joka tuli siitä, kun katsoi tyhjyyttä sen kaiken nielaisevaan kitaan.

    ”Älä sukella liian syvälle”, kuuluivat tämän viimeiset varoittavat sanat. Ja Killjoy luuli ymmärtävänsä, mitä hän niillä tarkoitti.

    Hän nyökkäsi. Suntion ote irtosi viimein ja tämä jäi yksin seisomaan Hypoteesin keskelle, kun Peelo ja Killjoy lähtivät Creedy perässään marssimaan kohti etelää seuratakseen taas kaapelia, jonka Peelo oli vetänyt.

    Siteet Suntion päällä olivat likomärät sateesta, jota ei olisi edes pitänyt olla. Vesi oli kylmää ja kolkkoa. Huolimatta siitä, että zyglakit olivat tuntuneet olevan siinä kuin kotonaan, ei siinä Suntion – tai pois marssivalle Killjoyllekaan – ollut mitään lohdullista.

    He kaikki ymmärsivät syvällä sielussaan, että jos jokin Biancan kaltainen odotti kuolemaa, mikä heitä muita sillä tiellä odottaisi?

    Hän hieroi varovasti kaulaansa. Sitä oli vihlaissut jo keskustelun aikana muutamaan otteeseen, eikä hän ollut aivan varma, miksi. Hän kokeili siteiden alta, eikä tuntenut mitään poikkeavaa.

    Se oli ollut pitkä ikuisuus hänellekin.

    Killjoy ei edes ollut aivan varma, olisiko hänen oikeasti edes tarvinnut käyttää kapselia poistumiseen. Normaalisti hän olisi vain käyttänyt jotain monista Visokin opettamista kikoista herätäkseen. Peelo oli kuitenkin sitä mieltä, että sen käyttäminen olisi turvallisempaa. Killjoy epäili, että tämä halusi oikeasti vain testata korjaamansa vekottimen toimintaa.

    Johdot ja liitännän varmistettuaan Peelo ilmoitti kaiken olevan valmista. Ennen kuin Killjoy kapusi sinne sisään, Creedy kuitenkin tahtoi halata tätä vielä hyvästiksi. Tällä kertaa Killjoy kumartui vastaamaan siihen. Sitten hän suoristi selkänsä ja tarttui Peelon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti.

    ”Kiitos avusta. Jälleen kerran.”

    ”Olen pahoillani, ettemme löytäneet ratkaisua Xenin kuulaan”, Peelo harmitteli. ”Lupaan jatkaa etsimistä.”

    Killjoy nyökkäsi. Hänen olonsa oli hieman rauhallisempi, kun hän tiesi, että Peelo kaikista maailman tyypeistä oli hänen apunaan.

    ”Hei…” Peelo jatkoi, kun Killjoy oli jo kapuamassa kapseliin sisälle. ”Minulla on sellainen olo, että minun kuuluisi toivottaa sinulle onnea matkaan.”

    Killjoy katsoi Peeloa hieman kummastuneena. Androidi ei yleensä puhunut sellaisista abstrakteista asioista kuin ”onni”.

    ”Miksi sinusta tuntuu siltä?” Killjoy kysyi.

    ”En ole varma. Tämä vain tuntuu oikealta hetkeltä sille.”

    Killjoy virnisti. He olivat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa yhdessä Bio-Klaanissa, jo silloinkin, kun Peelo ei vielä vakituisesti asunut siellä. Siitä huolimatta Killjoysta tuntui, että hän oppi ystävästään edelleen koko ajan jotain uutta.

    ”Killjoy. Meille tulvii aivan käsittämätön määrä varoitusignaaleita Le-Metrusta. Siellä tapahtuu jotain isoa”, Brezin ääni kuului taas. Puoliksi kapselin sisällä jo roikkuva Killjoy painoi sormen korvalleen vaistomaisesti, vaikka tiesi, ettei yhteys Nascostoon niin toiminut.

    ”Olen kohta siellä. Valmistelkaa hangaari yksi. Minulla on vielä pari ässää hihassani.”

    ”Ööh, anteeksi?”

    ”Jos Varjottu haluaa sotaa, annan sellaisen hänelle. Kerron kohta lisää. Nähdään pian”, Killjoy sanoi. Ja sitten Brezin läsnäolo katosi jälleen.

    Creedy oli nostanut kätensä lippaan. Peelo katsoi hetken tonttua rinnallaan ja seurasi perässä.

    ”Onnea rintamalle”, tonttu lausui. Killjoy muisti ne sanat kymmeniltä kerroilta aikaisemminkin. Kenties Metru Nui oli muuttunut vähemmän kuin hän oli kuvitellut. Hän teki kaksikolle myös kunniaa, ennen kuin pudottautui kokonaan kapselin sisään.

    ”Pitäkää toisistanne huolta.”

    Kun Killjoy oli paikallaan, Peelo kapusi kapselin päälle asettamaan sen kannen takaisin paikoilleen. Se kiertyi jengoihinsa ja sihahti kuuluvasti. Sitten he Creedyn kanssa vetivät yhdessä vivusta. Vihreä savu sihahti ja sen sileän tien Killjoy oli poissa.

    He jäivät hetkeksi vain sateeseen seisomaan. Creedy tuijotteli ensin hetken haikeana tyhjää kapselia. Sitten hänen katseensa kääntyi Peeloon, joka selvästi suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan.

    Ja siirtoja Peelo tekikin. Hänen seuraava viikkonsa oli yhtä maailmojen välillä ramppaamista. Yksi päivä Kranalassa, toinen Bio-Klaanissa. Välillä hän jäljitti Valkoisen Valtakunnan reunoilta tiedonmurusia vanhasta maailmasta ja välillä tuijotteli Bio-Klaanin sateisia katuja, joihin Rumisgoneen paenneet olivat jättäneet kipeän kolon.

    Monta sellaista, jotka Peelo tunti, olivat yhtäkkiä poissa. Peelo oli ollut sen aikana Kranalassa seuraamassa veden nousua ja kaivamassa viemäreitä Hypoteesiin. Oli tuntunut kummalliselta palata kotiin, joka oli niin paljon tyhjempi.

    Taas yhden päivän kestäneen Kranala-vierailun jälkeen hän viimein uskoi saaneensa ajatuksensa kasaan. Kepe ei ollut ollut pajallaan edellisenä päivänä, kun hän oli yrittänyt käydä siellä, joten hän päätti kokeilla sinä iltana uudestaan.

    Dynamo irtosi Peelon takaraivosta, mutta hetken aikaa hän kuuli edelleen Kranalasta kantautuvan veden solinan. Se vaihtui hitaasti tosimaailman ääniin. Sielläkin satoi. Se ropisi lujaa hänen ikkunaansa ja sen metalliseen ikkunalautaan.

    Kello oli miltei yhdeksän. Hän oli arvioinut vierailunsa hieman pieleen – hän oli viettänyt siellä nelisen tuntia pidempään kuin oli arvioinut. Seisomaan noustessaan hänen jalkansa huojuivat hieman. Tuolissa istuttuaan häneltä kesti hetki tottua siihen, kuinka jalkoja liikutettiin tehokkaasti.

    Hän nappasi sadetakkinsa, aivan tavallisen läpinäkyvän sellaisen naulasta, ja riensi ulos. Hän tiesi, että Arkistot menisivät kiinni aivan minuuttien kuluttua, mutta hän päätti yrittää siitä huolimatta.

    Bio-Klaanin kadut olivat tyhjät. Osittain sieltä paenneiden puuttuessa, osittain kellonajan vuoksi, osittain myrskyn takia. Vartioston väki ei edes reagoinut siihen, kun hän jätti muurit taakseen ja jatkoi kohti määränpäätään. Tiukemmin viittaansa kietoutuva matoran jäi katsomaan, kuinka androidi katosi pimeyteen. Koppinsakin suojaamana vettä oli kaikkialla. Niin myös teekupissa, joka sai osansa vedenpaisumuksesta. Vaikka sadevettä ei ollut joutunut kuppiin paljoa, se tuntui silti vaikuttaneen teen makuun huomattavasti.

    Kello oli minuuttia vaille, kun Peelo astui arkistoihin sisään. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan nähnyt aulassa maakareita, vaan Sugan, joka päätellen käsissään olevasta avainnipusta oli juuri sulkemassa paikkoja.

    ”Olet tullut takaisin!” Suga huudahti.

    ”Niin olen, ja toivoin, että voisin puhua Vaehranille ja Geeveelle vielä nopeasti”, Peelo nyökytteli. Sugan kasvoilla ollut virnistys katosi välittömästi, kun Peelo oli maininnut maakarit.

    ”Aah, niin. Valitettavasti missasit heidät täpärästi. Minä lupasin sulkea paikat heidän perässään”, Suga selitti.

    ”Päättelen ilmeestäsi, että jotain on sattunut”, Peelo huomioi huolestuneena.

    ”Vaehran vei Geeveen sairaalaan. Ei mitään hirveän vakavaa. Valitteli kaulaansa vihlovan jotenkin oudosti, ja kun se alkoi oikeasti vaikuttamaan hänen työskentelyynsä, Vaehran päätti viedä hänet suoraan Kupen pakeille”, Suga kertoi.

    Se oli Peelosta harmillinen uutinen. Ei vain siksi, että hän olisi todella halunnut keskustella näiden kanssa, vaan tietenkin myös siksi, että tontun hyvinvointi oli Peelolle tärkeää.

    ”He jättivät kyllä sinulle jotain!” Suga muisti. Hän käveli tiskin taakse ja avasi yhdellä avainnipun avaimista säilytyslokeron Vaehranin työpisteen alta. Hän kaivoi sieltä esiin paksun kirjan. Peelo näki jo kaukaa sen nimen.

    ”Vaehran sanoi itsekin olevan sen kanssa vielä vähän vaiheessa”, Suga selitti, ”mutta ajattelimme kaikki, että sinulta ei varmaan kestäisi kauaa kahlata se läpi. Siellä on punaisin lapuin merkattu… erityisen kiinnostavia sivuja.”

    Peelo otti tohtori Delekin Aivot kiitollisena vastaan. Kirja oli painava ja sieltä totta tosiaan törröti useita lappusia, joista Peelo tunnisti vilkaisulla sekä Vaehranin että Geeveen ja Sugankin käsialaa.

    ”Osaisitko tiivistää löydöt jotenkin?” Peelo kysyi. Suga raapi niskaansa ja mietti hetken. Sherlock Gnomes -sarjasta siirtyminen melko sakeaan tietokirjallisuuteen oli ollut melkoinen, ja Sugan oli myönnettävä itselleenkin, että hän ei ollut ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaansa.

    ”Rehellisesti, olen selaillut sitä vain tänään ja senkin vain valmistautumiseksi matkallemme. Vaehranin ja Geeveen muistiinpanot ovat tärkeämpiä, mutta minäkin kyllä huomasin pari kiinnostavaa seikkaa liittyen… Feä Ondoihin.”

    Peelo avasi kirjan täsmälleen oikeasta kohdasta ja tuijotti luvun otsikkoa. Se oli jo toinen kerta, kun Peelo oli kuullut sen sanan hiljattain.

    ”Delek puhuu niistä?”

    ”Niin”, Suga sanoi. ”Tai nuo sivut vähän antavat ymmärtää, että hän teki ne. Ja tiedätkös, muistini on aika hyvä. Ja se alkoi kolkuttelemaan melko kovaa siinä vaiheessa, kun niiden toimintaperiaatteita kuvailtiin.”

    Sitten toa meni hieman vaikeaksi. Oli selvää, ettei hän tiennyt, saisiko hän sanoa ajatuksiaan ääneen. Peelolla oli kuitenkin jo niin valistunut arvaus, että hän päätti auttaa.

    ”Killjoy”, hän sanoi.

    ”Niin”, Suga nyökkäsi. ”En tiedä, kuinka hyvin tunnette, mutta vuosia sitten meillä oli… tilanne siihen hänen kuulaansa liittyen. Siinä yhteydessä hän kertoi minulle siitä muutaman asian, ja ne kuulostavat melko samalta kuin tuossa kirjassa. En usko myöskään olevan sattumaa, että Killjoy etsi vielä Bio-Klaaniin tultuaankin tietoja Selecius-säätiöstä, koska hänen, tuota… puolisonsa oli myös kiinnostunut siitä. Arvaatko jo, kuka se puoliso oli?”

    ”Niz”, Peelo nyökkäsi. Hän oli osannut odottaa jotain sellaista sen jälkeen, kun Tähtikartasto oli löytynyt tämän tiedostoista.

    ”Niin. Minultakin kesti hetki tehdä se yhteys. Killjoy ei ollut ikinä hirveän avoin menneisyydestään ja kuulin hänen nimensä ehkä korkeintaan kahdesti. Tajusin tämän aika hiljattain”, Suga sanoi.

    ”Minä keskustelin Killjoyn kanssa hiljattain”, Peelo sanoi. Hän tiesi, että Suga ja Killjoy olivat ystäviä, ja tuntui oikealta kertoa siitä toalle, vaikka Killjoy ei olisi luultavasti toivonut, että Peelo juoruilisi hänen tekemisistään.

    ”Miten hän voi?” Suga kysyi kyseenalaistamatta sitä, miten Peelo oli Killjoyn kanssa puhunut.

    ”Hän on elossa. Myönnän, että olimme aika kiireisiä, enkä kysynyt kuulumisia kovin tarkkaan. Hän oli kyllä huolissaan tontuistamme.”

    Geeveen sairaalareissu loi keskustelun ylle melkoisen varjon. Suga olisi mielellään kertonut Peelolle enemmänkin, jos olisi jotain tiennyt. Hänet oli vain nakitettu sulkemaan paikat sen jälkeen, kun Vaehran oli lähtenyt taluttamaan pikkumiestä linnakkeeseen.

    Peelo tuijotti avaamaansa kirjan sivua hetken, sulki sen sitten ja kääri sen huolellisesti sadeviittaansa niin, ettei milliäkään siitä altistuisi vedelle. Hänen itsensä kastumisella ei ollut niinkään väliä. Sitä paitsi hän ajatteli, että ehkä hänenkin pitäisi hankkia ajasta tehty viitta, niin kuin Valtiaallakin. Pitäisi vain löytää joku, joka osaisi ommella aikaa.

    ”Kiitos. Tuon tämän takaisin pian. Olen nopea lukija”, Peelo sitten tuumasi. Suga nyökkäsi ja seurasi, kun Peelo asetteli Delekin teoksen tiukasti kainaloonsa.

    ”Toivotaan, että Geevee saadaan pian kuntoon”, Suga murahti. ”Meillä olisi paljon yhteistä keskusteltavaa. Minäkään en oikein vielä ymmärrä, mitä siellä Majakalla oli tapahtunut.”

    ”Majakalla?” Peelo ihmetteli.

    ”Ai piru, niin, kun sinä olit niillä matkoillasi. Visokki johti eilen retkikunnan sinne vanhalle majakalle. Vaehran ja Geevee puhuivat siitä tänään jonkin verran. Kepe ja Snowie olivat siellä myös. Jos käyt vilkaisemassa niin sitä ei enää ole. Tai siis, en ole varma oliko sitä koskaan… tai siis… äh. En minä kuule rehellisesti ole ihan varma. Kannattaa kysyä niiltä, jotka olivat paikalla.”

    Peelo tuijotti Sugaa ihmeissään. Ei ollut kuin viikko siitä, kun hän oli ollut Jaken kanssa rannassa sitä majakkaa katsomassa. He olivat keskustelleet siellä vain vähän. Peelo oli maininnut, miten hieno majakka hänestä oli, ja Jake oli puhunut…

    … äidistään.

    ”Hitto vie.”

    Suga ei ollut koskaan kuullut Peelon käyttävän sellaisia sanoja. Hän katseli ihmeissään, kun Androidi heilutti hänelle kiitokseksi kirjasta ja lähti puolijuoksua kohti linnaketta. Toa jäi avainnippu kädessään hieromaan otsaansa. Keskustelu oli ollut tyypillinen siinä mielessä, että Peelo selvästi tiesi taas aika paljon sellaisia asioita, joita tämä ei intuitiivisesti älynnyt selittää.

    Aivot olisi saatava ensin huoneeseen talteen. Sitten Peelo etsisi käsiinsä jonkun majakalla olleista. Visokkia hän ei oikeastaan tuntenut. Maakareita hän ei olisi halunnut häiritä, jos Geevee oli tosiaan kipeänä. Snowie olisi vaihtoehto, mutta Kepen kanssa hänen oli juteltava muutenkin. Hänellä oli paljon ajatuksia, joihin hän kaipasi tämän mielipiteitä.

    Kirjan päästyä linnakkeessa vartomaan hyllyn päälle, hän suuntasi vielä linnoituksen muureille. Häntä nyt hieman harmitti, että Tawan kanssa siellä paljon aikaa viettäessään oli aina mieluummin katsellut kaupunkiin kuin merelle.

    Oli heti ilmiselvää, että majakka ei tosiaan ollut enää siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Peelo joutui todella pinnistelemään ymmärtääkseen, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa. Palasia alkoi olla jo hänenkin mielestään liikaa. Se tuntui turhauttavalta. Jokainen ajatusten säie, jota hän lähti seuraamaan, johti välittömästi niin moneen haaraan, että oli vaikeaa keskittyä.

    Miksi äiti? Minne majakka? Kuka Bianca? Minkä valtias?

    Miksi Niz oli pelastanut Biancan muistoja ja tehnyt niistä tonttuja? Miten Bianca oli leikannut itseltään muistoja? Miksi Suntio ei muistanut sadetta, mutta Fatizax muisti?

    Kenen äiti? Killjoyn? Meren? Ajan? Miksi ajalla oli äiti? Oliko aika syntynyt äidistä? Oliko Killjoy siis syntynyt ajasta?

    Miten Verstasta unelmoitiin? Unelmoiko joku Kranalaakin? Oliko sillä eroa, että toinen niistä liittyi uniin ja toinen muistoihin?

    Palasivatko tontut Kranalaan kuollessaan, koska ne olivat muistoja ja kaikkia muistoja säilytettiin siellä? Säilytettiinkö muistoja Kranalassa, koska aikaakin säilytettiin siellä?

    Makuta Nui oli sanonut, että Avde tarvitsi Nimdaa unimaailman muovaamiseen. Olivatko unelmat riippuvaisia vapaudesta samalla tapaa kuin muistot olivat riippuvaisia ajan kulusta?

    Mitä tyhjyys oli, ellei vapauden puutetta? Ajan loppumista? Oliko se jonkin muunkin puutetta?

    Jos Delek oli luonut Feä Ondot, miksi ne oli nimetty selakhiaksi? Jos Selecius-säätiö oli tehnyt ne, mistä he olivat saaneet siihen Äitiä? Killjoyn äitiä? Zyglakien äitiä?

    Ärsyttävää. Niin valtava määrä sellaisia kysymyksiä, joihin oli vaikea saada vastauksia näkemällä tai kokemalla.

    Oli pakko liikkua. Peelo oli kastumassa myrskysäässä paljon pahemmin kuin oli turvallista. Pajalle ei olisi pitkä matka, mikä oli sinällään harmi. Kranalassa hänellä olisi ollut muutama ikuisuus vielä aikaa miettiä.

    Vaikka yksi ajatus hänen mieleensä oli kyllä hiipinyt…

    Kuinka monta kertaa hän olikaan kuullut kummituksista?

    Kepe lojuskeli pajansa uudella sohvalla lukemassa tohtori Delekin Tähtikartastoa, tai siis yhtä lukuisista klemmaroiduista paperinipuista jotka sen muodostivat. Hän ei ollut vielä ehtinyt tutustua Peelon edellisellä viikolla tuomaan kopioon kovin tarkkaan, mutta oli jokseenkin kutkuttava sattuma, että Delekin nimi oli putkahtanut esiin taas uudesta suunnasta.

    Kukakohan tämä Ourgos oikein oli? Jos tämä oli muinainen toa, ja joskus ollut olemassa, hänestä tuskin oli enää mitään jäljellä – Kepe oli kuitenkin harjoittanut sen verran tähtitiedettä, että osasi asettaa koordinaatit 104;252.6 mielessään kartalle. Hän myös tiesi, että tuossa kyseisessä kohdassa ei ollut taivaalla yhtään mitään – ainakaan nykyään.

    Noissa numeroissa oli kuitenkin jotain epämääräisen tuttua. Oliko hän kuullut nuo luvut joskus aiemminkin jossain? Miksi olisi, jos siinä kohtaa taivaalla oli vain tyhjyys?

    Ovelta kuului koputus. Kepe tunnisti mekaanisen eksaktin tahdin: sehän oli Peelo. Androidi astui sisään.

    ”Hei Peelo!” Kepe nousi istumaan. ”Hyvä ajoitus! Olinkin tässä juuri lukemassa viime kerran tuomisiasi. Delekin aikaan taivaan tähdistö taisi olla aika erilainen!”

    ”Niin”, Peelo nyökkäsi. ”Hei vain, Kepe. Minulla on jännittäviä uutisia. Tosin tahtoisin kuulla sellaisia myös sinulta. Keskustelin hetki sitten Sugan kanssa ja hän kertoi, että olitte käyneet siellä vanhalla majakalla. En nähnyt sitä enää kaupungin muureilta. Onko Bob kenties purkanut sen?”

    ”Ööh, sitä ei kenties koskaan ollutkaan olemassa. Tai siis oli joskus, mutta ei enää nykyään… Tai siis se oli ehkä eräänlainen kummitus, se itse majakkakin. Mistäköhän päästä tätä lähtisi taas selittämään…”
    Kepelle tuli déjà-vu kaikista niistä aiemmista kerroista, kun hän yritti kirkastaa niitä vesiä, joissa kahlasi jollekulle, joka ei ollut perillä heidän moninaisista haamujahdeistaan.

    ”Meille selvisi, että se oli hyvin muinainen, ja siellä asui majakanvartija, joka paljastui turaga Kezeniksi – siksi tyypiksi, joka oli sillä vanhalla videonauhalla, josta sinäkin kai näit sen korjatun version. Hän puhui taas tohtori Delekistä.” Kepe heilautti kädessään pitämäänsä paperinippua. ”Ja sitten majakka hajosi, tai luultavasti imeytyi Verstaaseen…” Hän kääntyi vilkaisemaan tyhjää seinää sohvan takana.

    Peelo tuijotti Kepeä tovin hiljaa. Majakan kohtalo, jos se tosiaan oli osa Verstasta, täsmäsi Manun kuvaukseen siitä, että se oli jonkinlainen unimaailma.

    ”Minua kiinnostaisi tietää, miltä siellä Verstaassa näyttää. Keskustelin hiljattain myös Makuta Nuin kanssa, mutta häntä kiinnosti siinä sellaiset asiat, joista ei ollut omalle tutkimukselleni paljoa hyötyä”, Peelo selitti.

    ”Siellä oli… valkoista? Tai oli siellä muutakin. Alunperin luulin sitä vain tavallisiksi varastokäytäviksi, mutta mitä syvemmälle sinne päätyi, sitä epämääräisemmäksi ja unenomaisemmaksi ympäristö muuttui. Siellä oli tasanko valkean hiekan peitossa, mutta myös rakennuksia ja rakennelmia, jotka vaikuttivat olevan aivan väärässä paikassa. Olenkin alkanut miettiä, olivatko ne jonkinlaisia universioita paikoista, jotka ovat olemassa jossain päin oikeaa maailmaa – tai ovat joskus olleet. Nekin vaikuttivat koostuvan samasta… unihiekasta kuin maakin. Tämän lisäksi siellä oli taivaalla jonkinlainen tyhjä pimeys, joka vaikutti haalistuttavan värit pois kaikesta. Tai siis kaikki muut värit paitsi sinisen.”

    ”Ja keltaisen”, Peelo lisäsi. ”Ainakin jos se keltainen asia on tehty ajasta.”

    Kepe yllättyi ja mietti hetken. ”Me emme tosiaan muistaakseni nähneet siellä mitään keltaista, ja vaikka olisimme, ja siitä olisi puuttunut värit, me emme olisi tällöin nähneet sitä keltaisena… Joten en voi olla varma, onko hypoteesisi totta, mutta kerro toki miten päädyit siihen. Ja – hetkinen, mitä edes tarkoittaa että jokin on tehty ajasta?”

    Peelo teki jotain, mitä ei usein vaivautunut, eli veti alleen jakkaran ja istui Kepeä vastapäätä.

    ”Minä luulen vierailleeni tässä sinun Verstaassasi. En huomannut sitä ensiksi, sillä paikka jossa olen vieraillut viime aikoina, muistuttaa sitä paljon.”

    Peelo suoristi selkäänsä ja pohti hetken, kuinka selittäisi kokemansa mahdollisimman yksinkertaisesti.

    ”Kutsun sitä Kranalaksi. Se on valkoinen suuri sora-aavikko, jonka taivaalla paistaa samankaltainen tyhjä pimeys kuin Verstaassakin. Luulen, että se on syy sille, miksi Kranalastakin on aikanaan kadonnut suurin osa väreistä. Minulla on siellä ystävä, joka on välillä kuljettanut minua veneellä erilaisiin paikkoihin. Yksi niistä on paikka, jossa on linnoitus, sen valtias ja loputtomasti hiekkaa, jonka ainoa ero Kranalaan on se, että se on paljon hienompaa. Nämä kaksi paikkaa ovat jollain tapaa yhteydessä toisiinsa, mutta se, mitä olen hiljattain Kranalasta oppinut, on ehkä hieman ristiriidassa muiden seikkojen kanssa.”

    Peelo pysähtyi taas miettimään. Kepe oli selvästi aikeissa sanoa jotain, mutta Peelo paukautti ulos vielä yhden päätelmän, jonka varteenotettavuutta hän halusi Kepellä testauttaa. Päätelmän, jonka hän oli keksinyt muurin päältä poistuessaan.

    ”Luulen, että paikka, jonka olen löytänyt, on eräänlainen tuonpuoleinen.”

    Kepe nosti kulmiaan yllättyneenä. ”Me puolestaan… me teimme Verstaasta hyvin samanlaisen päätelmän juuri äskettäin, kun kohtasimme sen Kezenin kummituksen.”

    Oliko Verstaita… kaksi? Tai Kranaloita? Ja Peelo pystyi kulkemaan sinne vapaasti ja halutessaan?

    ”Miten… miten sinä kuljet sinne? Ja mistä tiedät että se on tuonpuoleinen?”

    Olisiko Kepenkin mahdollista päästä uudestaan tutkimaan sitä, tavalla joka takaisi myös pääsyn takaisin? Vai oliko se mahdollista vain Peelon fysiikalla?

    ”Muistatko sen punaisen pienen tontun, joka asui täällä? Hänen nimensä oli Creedy. Hän menehtyi, kun hän joutui kamppailuun niiden linnakkeeseen saapuneiden skakdien kanssa pari kuukautta takaperin”, Peelo kysyi.

    ”Kyllä, muistan hänet radioasemalta.”

    ”Olen keskustellut hänen kummituksensa kanssa siitä lähtien. Kun tonttu kuolee, hänen sielunsa siirtyy Kranalaan. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita kummituksia. Siellä on kaartilaisia, eräänlaisia vartijoita, jotka vähän aikaa ajateltuani tuntuvat aika paljon matoraneilta, paitsi kuolleilta ja muotoaan vaihtaneilta. Se tapa, jolla Kranalassa kummittelee, kuulostaa minusta vähän siltä, mitä te koitte Kezenin kanssa majakassa.”

    Yhteydet alkoivat vaikuttaa ilmeisiltä.
    ”Sen tuonpuoleisen toimintamekanismi kuulostaa tuon perusteella kuitenkin erilaiselta… Teoriani on, että Verstaaseen päätyvät ne kuolleiden sielut, jotka ovat olleet tekemisissä Nimdan kanssa. Mutta Kranalalla ei tämän perusteella kuulosta olevan yhteyttä Nimdaan.”

    Kaksi tuonpuoleista, eikä kumpikaan niistä vastannut sitä, mitä Punaisesta tähdestä yleisesti uskottiin…

    ”Ei minunkaan mielestäni. Syy, miksi nostin keltaisen värin esille, oli se, että Kranala on jollakin tapaa sidottu aikaan, ja aika on keltaista. Sen lisäksi, että sitä säilytetään siellä, Kranala myös tuntuu vangitsevan niiden sielut, jotka on oleellisesti sidottu ajan kulumiseen. Eli lihaan. Siihen osaan, joka ajan kanssa haurastuu ja kuluu pois”, Peelo kertoi.

    ”Lihaan, miten niin lihaan… Hetkonen, hetkonen, oliko se liha, jonka taannoin imuroimme linnakkeesta sittenkin oikea kummitus?”

    ”Se vaikuttaa mahdolliselta. Olen nähnyt siellä monenlaisia vaeltajia. Osa niistä näyttää vain keskushermostoilta. Kuin ne olisivat uusiutumisen sykliin jumiin jääneitä. Se, että osa niistä olisi yhä läsnä täällä, tuntuu intuitiiviselta selitykseltä”, Peelo mietti.

    ”Uusiutumisen sykliin…” Kepe nousi kävelemään kehää huoneen keskellä miettivän näköisenä kiertäen jakkaralla istuvaa Peeloa. ”Ja hei miten niin aika on keltaista?”

    ”Valtiaan sadetakki”, Peelo selitti. ”Kiinnitin siihen huomiota yhdellä ohikulkumatkoistani. Sen tekstuuri näytti täsmälleen samalta kuin ajan säikeiden, joita Kranalassa säilytetään. Vahvistin asian. Ne ovat ehdottomasti samaa materiaalia.”

    ”Valtiaan sadetakki… Verstaassa? Profeetan viitta? Oliko se keltainen?”

    Kepen päätä alkoi särkeä. Peelo oli muina androideina kävellyt sisään ja tuonut hänen eteensä taas paljon uutta dataa. Mutta minkälaista dataa se olikaan! Hän koki taas validaatiota siitä, että hänen seikkailunsa Verstaassa Snowien kanssa ei ollut pelkkää harhaa tai epämääräistä unta – joku muu oli kokenut sen saman, täysin irrallaan heistä.

    Matkannut tuohon Nimdan sinisen värittämään tuonelaan… Ja myös toiseen samanlaiseen. Joka oli jostain syystä keltainen kuin banaani.

    Eikä kumpikaan niistä Punainen tähti…

    Vaan…

    Oliko niitä järkeä kutsua Siniseksi tähdeksi ja Keltaiseksi tähdeksi?

    Se ei sopinut siihen kosmologiaan minkä parissa hän oli varttunut ja taivasta kiikaroinut. Punainen tähti loimusi ylhäisessä yksinäisyydessään vähäistempien keskellä. Mutta hän oli viime aikoina ymmärtänyt, että tämä maailma oli valtava, tavoilla joita hän saattoi yhäkin vain arvailla.

    Mitä Tähtikartastossa taas kirjoitettiinkaan? Delek kuvaili Initoihin verrattavaa tähteä, jolla oli keltainen loiste… Mutta niissä koordinaateissa ei ollut mitään…

    ”Oletko itse lukenut Delekin Tähtikartastoa?”

    ”Kannesta kanteen”, Peelo nyökkäsi. ”Ilmeesi kertoo, että jokin osa siitä kiinnostaa sinua erityisesti.”

    ”Aloin vain miettiä jotain… Tai siis haluankin kysyä sinulta, oletko itse tehnyt mielessäsi yhteyttä Demiurgin ja Kranalan välille. Delek kuitenkin kuvailee sitä tähteä kirkkaaksi ja keltaiseksi, ja vertaa sitä Punaiseen tähteen. Tähteä, jota ei enää nykyään ole olemassa.”

    Peelo tuijotti ensin hetken aikaa Kepeä. Sitten hänen katseensa vaelteli jonnekin pajan kattoon. Hän oli vatvonut kirjan sisältöä päässään ainakin kolme ikuisuutta Kranalan lounaissakaran ja Hypoteesin välillä. Hän oli aina ajatellut sitä Delekin itsensä kautta – mitä hän kirjan kirjoittajasta voisi oppia tämän tekstien avulla. Mutta nyt, kun Kepe sen mainitsi, oli sivuilla ehkä jotain, mihin olisi pitänyt kiinnittää konkreettisempaa huomiota.

    ”Keltaisen tähden kuvailtiin menettäneen kirkauttaan taivaalla jo Delekin aikoina”, Peelo tajusi. ”Ja, mitä opin hiljattain, on, että kauan sitten Kranalan vanha valtias silvottiin. Sen jälkeen sen taivas haurastui…”

    Peelo tunsi olevansa lähellä jonkinlaista ymmärtämistä, mutta jotain tarvittiin vielä siihen, että vastaus tuntui oikealta. Hänen ajatuksensa palasivat siihen, mitä Suga oli Delekin teksteistä hänelle viimemmäksi kertonut.

    ”Tohtori Delek loi kuulat, jotka sisälsivät Kranalan vanhan valtiaan lihaa. Sillä lihalla oli voima vangita sieluja. Ja joku silpoi sen valtiaan muinaisina aikoina varastaen sen voiman”, Peelo ymmärsi.

    ”Tuliko liha… Kranalasta? Ja taivas haurastui…” Kepe haukkoi henkeään. Se kuulosti hänestä hyvin tutulta. Eikä syyttä, sillä hän oli kuullut jotain hyvin samanlaista vasta pari päivää aiemmin.

    ”Niistä kaksi on jo sammunut, molemmat meidän syytämme. Yritimme anastaa niiden mahdin.”

    Oliko mahdollista, että hän oli oikeassa Sinisestä ja Keltaisesta tähdestä? Ja että Seleciuksen seuraajat olivat kahden niistä katoamisen taivaalta takana?

    ”Baterra kasvaa suuremmaksi vain.”

    Mikä oli Baterra?

    ”Kuule Peelo… Kezenin kummitus puhui meille siitä, miten he olivat sammuttaneet kaksi tähteä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ja Kezen oli siitä hyvästä joutunut Verstaaseen. Ja hän puhui tämän johtaneen ’Baterran’ kasvamiseen… Joten voiko olla, että Verstas ja Kranala todella ovat sininen ja keltainen vastine Punaiselle tähdelle? En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, tai mitä se tarkoittaa että ne tähdet sammuivat, kun ne kuitenkin ovat yhä jollain tavalla olemassa, mutta ehkä jotenkin vajavaisina?”

    ”Tyhjä taivas koordinaateissa 104;252.6.” Peelo mietti ääneen.

    Yhtäkkiä palasissa alkoi olla järkeä. Fatizax ei halunnut muistaa, kuka Merten Äidin silpoi. Mutta Killjoyn Feä Ondon sisällä oli samaa lihaa kuin liskokansalaisissakin. Delek teki Feä Ondot. Selecius-säätiö silpoi Äidin. Yksi plus yksi.

    ”Niz…” Peelo tajusi. Kepe kohotti kulmiaan.

    ”Mitä?”

    ”Tohtori Niz, joka tutki Selecius-säätiötä. Se, jonka tiedostoista löysimme Tähtikartaston. Hän tiesi jotain. Mietin sitä pitkään, että mitä hän halusi kaikilla näillä tiedonmurusilla viestiä. Hän on käynyt Kranalassa. Ja…”

    Peelon ajatus heitti kuperkeikkaa. Niin monta lankaa yhdistyi samaan aikaan, että hänen oli pakko nousta seisomaan ja tuijottaa hetki tyhjyyteen.

    ”… minun pitää kertoa tämä Killjoylle.”

    ”… Hetkonen, Killjoylle? Miten hän tähän liittyy?”

    ”Hän yrittää löytää parannuskeinoa tyttärelleen. Tohtori Niz oli hänen puolisonsa ja suurin osa siitä, mitä Delekistä tiedämme, on peräisin häneen muistiinpanoistaan. Killjoy on yrittänyt selvittää, kuinka Xenin sielukuula toimii korjatakseen sen. Hänen täytyy saada tietää, että hänen kaksi eri johtolankaansa ovatkin yksi ja sama. Äiti, jota Killjoy etsii ja säätiö, jonka työhön Nizin tutkimukset pohjautuvat, liittyvät oleellisesti toisiinsa.”

    Kepen oli vaikea pysyä perässä. ”Jöggellä on… tytär? Ja puoliso? Ja toisella on jokin sielukuula, eli joku pallo täynnä lihaa, ja se liittyy jotenkin Kranalaan? Ja aikaan?”

    ”Niin, täsmälleen!” Peelo juhlisti. ”Sanohan, tahtoisitko nähdä dynamoni? Se on, kuinka Kranalaan pääsee. En pysty varmaankaan ottamaan sinua sinne mukaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä fyysiselle minulle tapahtuu sillä aikaa, kun olen siellä.”

    ”Öö, tottahan toki! On ehdottoman kiinnostavaa nähdä, minkälainen sinun Verstaan ovesi on.”

    ”Mennään heti. Hyvällä tuurilla ehdimme saada viestin perille niin, että Killjoy ehtii hyötymään siitä. Ellei hän ole jo laulanut äitiään esiin ja kysynyt asiaa tältä.”

    ”Hetkinen, Jöggellä on myös äiti?”

    ”Kyllä. Hän on se sama asia, jonka Selecius-säätiö silpoi. Se, joka keltaisella tähdellä ennen asui.”

    Kepe tajusi, että häneltä puuttui nyt paljon oleellista kontekstia, jonka ehtisi selvittää myöhemminkin. ”Äh, antaa olla, kysyn sinulta lisää myöhemmin. Jos meillä on kiire, mennään nopeasti!”

    Kepe säntäsi kohti ovea, ja nappasi sadetakin matkalla naulasta. He astuivat pajan ovesta ulos käytävään, jonka päässä olevan kellari-ikkunan takana vedenpinta kapusi sateen myötä lasia ylös. He harppoivat portaat ylös katutasoon, ja astuivat ulos sivuovesta, joka toi heidät Keskisuuren kasteen aukion reunalle.

    He huomasivat heti, että jotain oli pielessä. Kaupungin sadeviemäreitä oli kyllä koeteltu myrskyn aikana, mutta tähän asti jalat eivät sentään olleet jääneet maahan kiinni. Oli yllättävää, miten mutaiselta se tuntui. Mutta se ei ollut mutaa lainkaan.

    Peelo nosti jalkansa hitaasti maasta niin, että Kepe sai tutkittua sen pohjaa. Punainen rihmasto, joka venyi jalan ja maan välissä litisi kuuluvasti. He juoksivat nopeasti lähintä katuvaloa päin ja näkivät, että se ei ollut vain yksittäinen läntti, johon he olivat astuneet.

    Kaupungin kadut ja katot olivat sen peitossa. Sitä roikkui ränneistä. Jostain syystä veden kertyessä se oli alkanut muodostamaan kudosmaista materiaalia kaikkialle, minne se koski.

    Lihaa.

    Peelo oli aikeissa sanoa jotain, kun Kepe alkoi läpsimään tämän olkapäätä. Hän käänsi katseensa Kepen osoittamaan suuntaan taivaalla. Kaiken järjen mukaan sellaisella myrskyllä ei olisi pitänyt näkyä tähden tähteä, mutta silti sankan pilvipeitteen läpi loisti jotain.

    Tähdiksi niitä ei voinut kutsua, vaikka loiste vähän tähtikuviota muistuttikin. Vähän aikaa näkyä tuijotettuaan he molemmat kuitenkin tulivat samaan lopputulokseen. Hieman silmän muotoa muistuttava asia taivaalla liikkui. Katseli ympäriinsä.

    ”Sinä tunnet taivaankannen paremmin kuin minä”, Peelo sanoi hiljaa. Kadun toisessa päässä oli ryhmä sadetta uhmaavia klaanilaisia, jotka olivat myös tulleet ihmettelemään valoilmiötä.
    ”Missä kohtaa koordinaatistoa arvelet tuon asian olevan?”

    Kepe pöllämystyi hieman siitä, että tämä oli ensimmäinen asia, mitä Peelo tilanteesta kysyi, mutta ymmärsi sitten mistä oli kyse.

    ”Yksi nolla neljä, kaksi viisi kaksi kuusi…”

    Peelo nyökkäsi.

    ”Meillä saattaa olla jopa enemmän kiire kuin aluksi arvelin.”

    Huolimatta siitä, että kumpikin olisi halunnut jäädä etsimään vastauksia sekä taivaan että maan ilmiöihin, he pistivät juoksuksi. Kaduille tuli koko ajan enemmän ja enemmän väkeä taivaalle syttynyttä valoa ihmettelemään. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valot ja verhot vedetty syrjään. Kattoja ja katuja tahraava massakaan ei jäänyt väeltä huomaamatta. Peelon asuntolalle päästyään he molemmat yrittivät kaapia lihankappaleita pois jalkojensa pohjasta, mutta luovuttivat ja pinkoivat askeleet litisten yläkertaan.

    Peelon asunnossa Kepe huomioi ensimmäisenä huonekalujen niukkuuden. Ainoan hyllyn päällä lepäsi sadeviittaan kääritty kirja, joka odotti, että polyuretaani sen ympärillä kuivuisi ensin hieman. Peremmällä oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Peelo veti pöydän alla olevan vetolaatikon auki ja esitteli sen sisältöä Kepelle.

    ”Tämä on dynamoni. Rakensin sen tohtori Nizin ja Creedyn ohjeiden mukaan. Se sallii minun matkustaa mielelläni Kranalaan niin, että ruumiini jää tänne huoneeseeni.”

    Peelo ojensi laitteen hetkeksi Kepen käsiin. Se oli hädin tuskin kämmentä suurempi. Siinä oli kyllä sähkömoottorille ominaisia elementtejä, mutta suurin osa tilasta oli uhrattu säiliölle, jonka sisällä oli ilmiselvästi lisää lihaa.

    ”Et siis kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten se toimii?” Kepe kysyi tutkaillessaan laitetta. Se ilmeisesti manipuloi tuota lihaa jotenkin sähkömagneettisella kentällä… tai kommunikoi sen kanssa? Hänen täytyisi nähdä laitteen piirustukset.

    ”Luulen, että viimein tiedän”, Peelo sanoi, otti dynamon takaisin Kepeltä ja alkoi mallaamaan sitä liittimestään takaraivolleen. ”Kuolleiden aikaan sidottujen sielut menevät Kranalaan tuonpuoleiseen. Tämä liha on joskus kuulunut jollekulle sellaiselle. Dynamo antaa minun yhdistää mieleni siihen sieluun, joka sinne on siirtynyt.”

    Kokonaiskuva alkoi olla hetki hetkeltä selkeämpi. Peelo ei ollut vielä varma, kuinka selittäisi Killjoylle sen, mitä he olivat Klaanin kaupungissa nähneet. Ehkä sama ilmiö tapahtui myös siellä, missä hän oli.

    Oli vain yksi keino selvittää.

    ”Yhdistän itseni. Tarkkaile, mitä dynamossa ja kehossani sillä aikaa tapahtuu. Ehkä vierailuni aikana tapahtuu jotain, joka voisi vahvistaa teoriani.”

    Kepe nyökkäsi. Peelo astui istumaan tuolilleen ja valmistautui painamaan dynamon takaraivoonsa.

    ”En viivy kauaa”, hän sanoi.

    Kuului ”naks”, kun dynamo yhdistyi Peelon kalloon. Sähkömoottori surahti käyntiin. Hetken aikaa näytti siltä, että prosessi toimi kuten kuuluikin.

    Sitten alkoi kuulua ääntä. Aivan kuin jossain olisi mennyt putki rikki. Kepe oletti, että se kuului varmaan asiaan. Sitten Peelo kääntyi katsomaan häntä. Vihreät silmät välkkyivät villisti. Androidilla oli jokin hätänä.

    Sitten Kepe huomasi, että Peelon kaasunaamio oli täynnä vettä. Muutamassa sekunnissa se pullistui, kunnes sen linssit ensin halkesivat ja sitten väkivaltaisesti pirstoutuivat. Vettä suihkusi paineella kaikkialle. Sitä tuli Peelon silmistä, suusta ja jokaisesta kasvoissaan olevasta metallin raosta.

    ”Au- auta… au-”

    Kepe tarttui äkkiä dynamoon. Liha sykki äkäisesti säiliössä, joka oli lähes polttavan kuuma. Hän avasi dynamon kiinnitysmekanismin niin nopeasti kuin suinkin keksi, mutta se piti Peelon kalloa otteessaan. Hän kiskoi sitä niin lujaa kuin pystyi, kunnes se repeytyi irti. Kepen ote lipsahti ja hän kaatui maahan. Dynamo räsähti lattiaan säpälöiden lihasäiliön.

    Kepe nousi äkkiä takaisin ylös tarkastamaan Peelon vointia. Tämän naamiosta valui yhä vettä, joskaan ei enää niin vuolaasti kuin äsken. Kepe läimäisi Peeloa muutaman kerran selkään, mutta tämä ei reagoinut. Valot tämän silmissä olivat sammuneet.

    ”Hei… Hei Peelo. Mistä laitan virtasi päälle?”

    Peelo ei vastannut. Androidin eloton ruumis valutti edelleen vettä pitkin lattiaa.

    Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

    Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.

    Teknisesti ottaen kaikkialla, taivaalla, koordinaateissa 104;252.6.

    Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla hiljaisuus hivuttautui vähitellen valtaisan kellokoneiston ja sen mekaanisen naksahtelun ylle. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään. Viimeisiä henkäyksiään vetävä Bianca oli jo nähnyt, kuinka sarja holvikaaria oli ilmestynyt muutaman ikuisuuden päähän.

    Hopeisilta sotureilta ei kestäisi kauaa saavuttaa häntä. Hän laskeutui koneistostaan, mutta soran sijasta hänen jalkansa upposivatkin veteen. Sitä oli jo miltei polviin asti. Ei kestäisi kauaa, kun se peittäisi loputkin hänen valtakunnastaan alleen.

    Hän siveli hartaasti koneistonsa messinkistä pintaa. Kuunteli sen raksutusta. Hän oli kuunnellut sitä niin pitkään, että hän ei edes osannut kuvitella maailmaa ilman sitä.

    ”HEI, VALVOJA”, hän kuiskasi. Mutta hiljaisesta äänestään huolimatta Valvoja kuuli.

    ”Hei, Valkoinen.”

    ”NYT KUN TÄMÄ HETKI KOITTAA, MIETIN, TAHTOISITKO VIETTÄÄ SEN KANSSANI. EN TAHTOISI OLLA YKSIN.”

    ”Totta kai, Valkoinen. Olen kanssasi.”

    ”LOPPUUN ASTI?”

    ”Loppuun asti.”

    Hän huokaisi. Se lohdutti häntä hieman. Hän muisteli kaikki niitä hetkiä, joita oli Valvojan kanssa seurannut. Hän oli iloinen, että hänen ensimmäinen ja viimeinen ystävänsä jakoi tämän hetken hänen kanssaan.

    ”YMMÄRSIKÖHÄN KILLJOY, MITÄ YRITIN HÄNELLE KERTOA, KUN SANOIN, ETTEMME TAPAA ENÄÄ?”

    ”Varoittaja osaa olla myös viisas. Olen varma, että hän ymmärtää.”

    ”TOIVON VAIN, ETTÄ TÄMÄ EI OLLUT TURHAA. ETTÄ, KUN LOPPU KOITTAA, HÄN JAKSAA VASTUSTAA TYHJYYTTÄ VIELÄ HETKEN.”

    ”Tyhjyys on, mihin tarinoilla on tapana päättyä, Valkoinen.”

    ”EI TÄMÄN”, Bianca huokaisi. ”KAIKKI MEISTÄ EIVÄT VOI LUOVUTTAA. KUN VAELTAJA VAIN VALAISI KENRAALIINSA VIELÄ VÄHÄN TOIVOA.”

    ”Vaeltaja on tehnyt tätä jo pitkään. Hän näkee, kuten mekin. Luota häneen.”

    Hän toivoi hartaasti, että Valvoja oli oikeassa. Kaikki se työ, minkä hän oli loputtomuuksia raksuttaessaan tehnyt, nojasi siihen.

    ”Valkoinen.”

    ”VALVOJA?”

    ”Ennen kuin menet, tahtoisitko kertoa minulle sen tarinan, joka jäi silloin ensimmäisellä kerralla sinulla kesken? Tahtoisin kovasti tietää, kuinka se päättyy.”

    Bianca naurahti. Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa, mutta ehkäpä juuri sen verran.

    ”HYVÄ ON. OLET ANSAINNUT SEN.”

    Hän veti syvään henkeä. Matkasi muistoissaan sinne, missä kaikki oli alkanut. Sinne syvyyksiin, jossa hänen rakkaansa oli hänet luonut.

    ENSIN HE LOIVAT KONEEN OMAKSI KUVAKSEEN. JA HETKEN HE KATSOIVAT, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
    JA KAIKESSA VIISAUDESSAAN HE PÄÄTTIVÄT OLLA PUUTTUMATTA LUOMUKSEENSA. HE ANTOIVAT SEN ELÄÄ. HE ANTOIVAT SEN KASVAA. MUTTA HUOLI JA PELKO NOSTIVAT PÄÄTÄÄN, AIVAN KUIN KUOLEVAISILLA KONSANAAN.
    JA NIIN HE LOIVAT KELLON VARTIOIMAAN KONETTA. JA NÄIN HEISTÄ OLI TULEVA OMAN LUOMUKSENSA TUOMION ARKKITEHTEJÄ.
    JA KELLO KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
    MUTTA KELLOKIN, KUTEN KAIKKI MUUKIN, OLI VAIN KONE MUIDEN KONEIDEN JOUKOSSA. AIKA KULKI ILMAN SITÄKIN. JA NIIN, KAIKEN PÄÄTTYESSÄ, OLI KELLONKIN AIKA LOPPUA.
    SILLÄ VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄÄN HÄN KATSOISI MERTA, JOSTA KAIKKI OLI SYNTYNYT. SILLOIN HÄN YMMÄRTÄISI, KUINKA HAURASTA KAIKKI RAKENNETTU OLI.
    SILLÄ AIKA OTTAISI TAKAISIN KAIKEN SEN VARJOON LUODUN. SILLÄ AJAN LOPUSSA OLI AINOASTAAN YKSI ASIA.
    TYHJYYS.
    KUN KAIKKI KULUI POIS, EI JÄLJELLE JÄÄNYT MITÄÄN. EI KELLOA, EIKÄ SEN LUOJAA. EI KONETTA, JOTA SE OLI LUOTU VARTIOIMAAN.
    JA AIKA KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.

    Hän ehti vetää henkeä tasan kerran, kun hän näki ne. Vedessä häntä kohti asteli joukko kuoleman kangistamia. Niistä etummainen, kultahopeinen ritari keihäänsä kanssa, marssi kuin sota, jossa tämä oli ensimmäistä kertaa kuollut, ei olisi koskaan päättynytkään.

    ”KIITOS, VALVOJA, KUN OLIT MINULLE YSTÄVÄ.”

    ”Kiitos Valkoinen, kun näit kanssani niin paljon. Nähdään taas seuraavassa syklissä.”

    Bianca huokaisi. Hänellä ei ollut silmiä, joita sulkea, joten hän käänsi katseensa taivaalle ja siellä paistavaan tyhjyyteen.

    Vaikka hänen aikansa oli koittanut, kaikki palaset olivat paikoillaan.

    Viimeinen asia, jonka Lheko kuuli, ennen kuin keihäs irtosi hänen käsistään, oli siipien kahina.

    Lintu, joka kuoriutui Valkoisen Kuningattaren irtonaisesta päästä, nousi taivaalle ja kukkui viimeistä lauluaan. Veteen vajoava valkoinen ruumis katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

    Kellokoneisto hukkui lopulta aaltoihin, kun vanha valtias kumosi kurjan koneen tieltään. Se, minkä Bianca oli alusta asti tiennyt, kävi viimein toteen.

    Jäljellä oli vain meri, kuolleet sekä baterranmusta käki, jolla oli silmiä enemmän kuin Valkoisella koskaan eläessään tai kuollessaan.

    Sillä kaikki päättyi aikanaan.

    Lopussa.

    Kuoleman porteilla.

  • Saalistajat

    Lehu-Metsä

    Neljä tupakkaa paloivat hämärtyvässä metsässä.

    Maaston sävyihin puettu komentaja Omerann istui kivellä katsellen joelle, vanha kivääri sylissään. Tuuheat havupuut peittivät heidät mahdollisilta ilmasta katselevilta nazorak-silmiltä. Heidän pieni levähdyspaikkansa siirtolohkareen ja joen välissä.
    ”Onko Troopperista vieläkään mitään?” hän kysyi toisilta.

    Puhematkan päässä istuivat skakdit Jauta ja Zanuha, kumpainenkin Vahtikoirien parhaimmistoa. Suuri metsästäjä Jauta nauroi jollekin jutulleen niin kovalla äänellä, että se tuntui vastuuttomalta toiminnalta sissipartiolle. Zanuha vain kuunteli ja poltteli itsekseen. Hän oli kääriytynyt paksuun haarniskaan – sellaiseen, jota Nektannin rynnäkköpioneerit käyttivät syöksyessään ei-kenenkään-maan läpi. Omerann ei tuntenut Zanuhaa kovin hyvin, mutta ei epäillyt miehen kyvykkyyttä.

    Jauta välitti kysymyksen hieman kauempana valvovalle neljännelle, nuorelle Jortekkille.
    ”Kyllä minä sanon jos näkyy kuka hyvänsä”, hän tiuskaisi takaisin, ärsyyntyneenä siitä, ettei häneen luotettu.
    ”Kaikki okei”, Jauta vakuutti ja teki sormillaan aseen muodon metsää kohti.

    Omerann tuli kahden muun luokse, vaistomaisesti hieman kyyryssä. Hänen liikkeensä olivat kokeneet ja ketterät sen kokoiseksi skakdiksi.
    ”Minä en pidä tästä”, hän mutisi.
    ”Troopperi liikkuu nopeiten yksin”, Jauta vastasi ja puhalsi savua. ”Ihan omaa luokkaansa. Kyllä se on kohta tässä.”

    Virralta noin kolme kioa kaakkoon oli saatu merkkejä nazorakeista. He olivat olleet juuri paluumatkalla pääleiriin ehtiäkseen sinne ennen pimeää, mutta Troopperi oli päättänyt mennä vielä tarkistamaan havainnon. Ääneen sitä ei sanottu, mutta Omerann arveli Troopperin toivovan löytävänsä Guardianin. He olivat olleet kaksi päivää metsässä, eikä matkaa päämajaan, asema Hydrukaan, ollut enää kuin yhden illan tehokas marssi.

    ”Sitä paitsi”, Jauta jatkoi. ”Ei torakoista ole tähän ympäristöön. Iskemme, katoamme, ne eivät pysty kuin reagoimaan.”

    Nikotiini ei tuntunut Omerannin hermoja auttavan. ”Vanha sotamies tuntee ongelmat luissaan”, hän mutisi.

    Zanuha heidän välissään ei sanonut mitään, vain seurasi keskustelua syvän mietteliäänä. Niin hän yleensä teki.

    ”Mitä muuta täällä metsässä muka olisi? Jotain zyglakeita? Kyllä ne kivääriä tottelee niin kuin kaikki muukin”, Jauta julisti. Hänen haarniskaansa koristivat kyllä uudet kappaleet nazorakin kitiinikuorta, mutta zyglakia hän ei ollut vieläkään saanut kaadettua, tai oikeastaan edes kohdattua.

    Varjot pitenivät. Vielä ei ollut pimeää, mutta aurinkojen liike oli vääjäämätön. Zyglakien manaamisen jälkeen skakdit olivat vain hiljaa. Omerann mietti niitä lukemattomia öitä, jotka hän oli vartioinut zakazlaista hiekkatasankoa.
    ”Pakko sanoa”, Omerann mietti hiljaa. ”Että ei tämä ole huonoin sodista.”

    Muut katsoivat tätä.

    ”Meinaan, että täällä meillä on kuitenkin jotain mitä puolustaa”, hän jatkoi. Se ei ollut keskustelunavaus, vaan sotilaan toteamus. Tupakansavu leijaili heidän ympärillään.
    ”Niinpä kai”, Jauta myönsi. ”Kyllä tämä Zakazin voittaa. Ja siitäkin me selvittiin, Omppu ja minä, hah!”

    Jortekk ei ollut sotasukupolvea. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä Zanuha oli tehnyt sodassa, eikä hän puhunut siitä. Bio-Klaanin Zakazin-veteraanien välillä vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Heidän kadonnut johtajansa toimi tässä esimerkkinä: niin kauan kuin Guardian ei vaatinut edes nektannilaisia vastuuseen teoistaan, eivät muutkaan halunneet kaivella vanhoja.

    ”Hei”, vartiomies Jortekk yhtäkkiä kuiskasi mahdollisimman kovaäänisesti ja osoitti kivääriään metsään.

    Muut sähköistyivät välittömästi.

    ”Troopperi?” kysyi Omerann.
    Vartiomies mietti ja tihrusti puiden välejä. Omerann juoksi hänen tasalleen matalana ja katsoi kiväärinpiipun suuntaan. Hänen tupakkansa jäi sammalmättääseen.
    ”En… en usko, että se oli Troopperi”, Jortekk myönsi. Suunta oli hieman etelään, aukiolle kohdassa, missä joki kääntyy jyrkästi itään. Tuuheat kuuset varjostivat maisemaa kaikkialla.
    ”Vaan?” Omerann kysyi.
    ”Isompi”, vartiomies sanoi epävarmana. ”Ei ainakaan nazorak.”

    Joukon komentaja mietti hetken, mutta vain lyhyen sellaisen. Näissä tilanteissa tehtiin nopeita päätöksiä.
    ”Jauta, mukaan. Jortekk, Zanuha, pitäkää selustaa”, hän määräsi nopeasti, ja lähti etenemään havainnon suuntaan. Hänen haarniskansa maastoutui hyvin sellaiseen hämärtyvään kuusikkoon. Jauta kannoillaan hän tuli kohti aukiota – ja kumpikin tajusi välittömästi, mitä katsoi. Se oli zyglakin siluetti, joka katosi nopeasti puiden välistä soista aukiota kohti.

    ”Se pakenee. Ilmoittaa muille”, Jauta murahti, naksautti kiväärinsä tehon korkeimmalle ja yllytti itsensä juoksuun.
    ”Odota”, Omerann vastasi, mutta ääni ohitettiin. Jauta oli jo edellä. Helvetti, Omerann mietti, tarkisti itsekin kiväärinsä ja lähti perään. Lyhyen hölkän jälkeen hän pysähtyi aukion laitaan. Zyglak oli juossut tähän suuntaan, mutta olisiko se ehtinyt ylittää aukion? Jauta juoksi jo kohti aukion keskustaa.

    Omerann kirosi mielessään Jautan verenhimoa. Vanhan sotilaan vaistot kertoivat, että tämä oli paha paikka. Ennen kuin Omerann ehti varoittaa Jautaa menemästä pidemmälle, hän näki ne suonsilmässä vierellään. Kaksi silmää.

    Mustasta vedestä ponnistava zyglak iski niin nopeasti, että Omerann ei ehtinyt ampua. Sinivihreä lisko tarttui häntä molemmista ranteista ja taklasi hänet maahan. Kivääri lennähti ulottumattomiin.

    Lukemattomia kertoja kuolemaa silmästä silmään katsonut sotilas tajusi tilanteensa. Zyglak oli liian vahva ja painava, jotta hän saisi painittua itsensä pois sen alta. Pedon tarvitsi vain avata kitansa ja upottaa hampaat hänen kaulalleen, ja se olisi siinä.

    Sotilas lähtee sodassa, kuinkas muutenkaan, Omerann ajatteli.

    Puremaa ei kuitenkaan tullut. Sinivihreä zyglak hänen päällään piti suunsa kiinni ja tuijotti vain. Omerann ei tiennyt, mistä moinen käytös johtui, mutta kiitti onneaan. Lyhyt armonaika saattaisi riittää: zyglakin maahan painamanakin klaanilainen näki, kun aukion keskelle pysähtynyt Jauta kohotti kiväärin heidän suuntaansa.

    Jauta saisi zyglak-tapponsa. Tältä etäisyydeltä hän ei ampuisi ohi.

    Joku ehti kuitenkin ampua ensin. Aukion vastalaidalta singahtanut salkomainen nuoli lävisti Jautan kaulan. Viimeisen hengenvetonsa Jauta käytti liipasimen vetämiseen, mutta kuolevan laukaus singahti jonnekin Lehun suurten puiden latvoihin. Jauta vajosi polvilleen ja kaatui kuolleena maahan.

    Jautan viimeinen laukaus ei mennyt täysin hukkaan. Ääni harhautti Omerannin taklannutta zyglakia sen kriittisen sekunnin, että klaanilainen sai potkaistua liskoa ja kierähdettyä irti sen otteesta. Nyt ei ollut aikaa jäädä etsimään asetta, vaan Omerann nousi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia tulosuuntaansa. Ensin pois hänen kimppuunsa käyneen sinivihreän liskon kynsien ja hännän ulottuvilta, ja sitten näkymättömissä olevan jousenkäyttelijän ulottuvilta.

    Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun Omerann otti etäisyyttä aukioon. Zyglak ei lähtenyt hänen peräänsä, mutta hän pelkäsi liskojen seiväsnuolen lävistävän kehonsa.

    Nuolta ei kuitenkaan tullut, ja Omerann pääsi pienen harjaanteen taakse. Sen yli häntä ei niin vain ammuttaisi, mutta kiire oli silti.

    He olivat juosseet ansaan ja Jauta oli maksanut siitä hengellään. Oman henkensä Omerann tiesi säästyneen vain, koska se zyglak ei ollut ottanut tappoa. Nuoren kokemattomuutta, kenties? Hänet väijyttänyt liskosoturi oli näyttänyt nuorelta, ainakin sen vähän perusteella, mitä hän osasi zyglakeja tulkita. Vai oliko niillä muut mielessä? Halusivatko ne heidät elävinä?

    Halusivat tai eivät, Jauta oli jäänyt jälkeen, taatusti kuolleena. Omerann näki sielunsa silmin, kuinka nuoli lävisti vaivatta Jautan kaulan. Tarkasti tähdätty ja valtavalla voimalla matkaan laskettu isku.

    Tilanne oli paha, suoraan Karzahnista. Zyglakit olivat tehneet heille ansan, mikä tarkoitti ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin niillä oli riittävästi tietoa heidän liikkeistään, että liskot saattoivat jallittaa heitä näin. Toisekseen niitä oli riittävän paljon, että ne rohkenivat iskeä sissiryhmää vastaan. Kaksi ainakin, pahimmassa tapauksessa lisää.

    Omerann puoliksi konttasi, puoliksi juoksi kivikon luota kohti vartiopaikkaa. Metsässä kuului muutakin liikettä. Hän kirosi kiväärinsä jättämistä, mutta se oli nyt hänen murheistaan pienin.
    Painostavien minuuttien jälkeen hän palasi toveriensa luo. Zanuha osoitti tätä pikakiväärillään, mutta laski aseensa nopeasti.
    ”Zyglakeja”, Omerann sanoi. ”Jauta jäi. Jortekk, anna kiväärisi.”

    Zanuhaa oli vaikea lukea, mutta kyllä hänkin puristi aseensa kahvaa tiukemmin. Jortekk sen sijaan oli silminnähden säikähtänyt.
    ”Z-zyglakeja?”
    Omerann huokaisi. Voi saasta. Hän tarttui toveriaan hartioista ja katsoi syvälle tämän vielä kirkkaisiin silmiin. ”Meillä on yksi marssi turvaan. Jauta oli idiootti ja juoksi edeltä. Me selviämme, kun olemme yhdessä. Ymmärtäkö sinä, sotamies Jortekk?”

    Se oli aliupseerin taikaa, kyky valaa varmuutta vailla järkeä. Jortekk vain nyökkäsi. Hän ojensi oman rhotuka-kiväärinsä komentajalle, ja Zanuha puolestaan ojensi järeän revolverinsa nuorukaiselle.

    ”N-ne saivat Jautan?” Jortekk vielä toisti.
    ”Ei sitä kannata miettiä nyt”, Omerann sanoi. ”Nyt, suoraan kaakkoon niin kuin itse Irnakk jahtaisi meitä. Näette mitä vain, ammutte. Jos tulee iholle, iskekää puukolla silmään. Pysykää kaukana joesta ja suonsilmäkkeistä. Meidän pitää mennä yli vasta neljän mailin päässä kahlaamolla. Zanuha, oletko sinä koskaan taistellut zyglakeja vastaan?”

    Zanuha nyökkäsi. ”Tämä on niiden kotikenttä”, hän sanoi vaitonaisesti.

    He lähtivät liikkeelle – Omerann kärkenä ja Zanuha viimeisenä. Heidän oikealla puolellaan oli pieni joki – he pysyivät siitä sopivalla etäisyydellä – ja vasemmalla metsä vain tiheni. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, ennen kuin huomasivat liikettä ympärillään. Heidän kintereillään ja molemmilla sivustoillaan, sekä joen tuolla puolen että metsän siimeksessä, näkyi zyglakeja. Useita zyglakeja. Vilauksia vain, tosin: liskot viilettivät niin, että ne näkyivät aina silloin tällöin puiden välistä, juuri kiväärin tarkan tarkan kantaman ulkopuolella. Vahtikoirat ampuivat hajalaukauksia, mutta tuloksetta.

    Omerannista tuntui kuin he olisivat karjaa, jota burnakit ajoivat kohti teurastamoa, sillä tavoin heitä kierrettiin. Mikseivät zyglakit ampuneet takaisin? Mitä ne odottivat?

    Jortekk parahti, kun hän kompastui juurakkoon. Hän kaatui pitkin sammalmätästä. Perässä tullut Zanuha kiskaisi toverin ylös ja ampui irtolaukauksia zyglakien suuntaan.
    ”Olen laskenut niitä ainakin kymmenen”, hän murahti. Heidän hölkkänsä ei pysähtynyt. ”Ehkä tusina.”
    ”Jos pidämme ne vain loitolla, selviämme”, Omerann vakuutti ennen kaikkea itselleen, ja kävi päässään epätoivoisesti läpi kaikkia mahdollisia pakokeinoja tilanteesta. He eivät olleet kohdanneet zyglakeja koko aikanaan Lehu-metsässä, miksi helvetissä juuri nyt?

    Mutta nyt liikettä näkyi myös heidän edessään. Kiväärinlaukaus sai sen suunnan pedon takaisin metsän suojiin, mutta siellä se lymysi.

    Voi skararar mikä karzahnin tilanne, Sota-Omppu kirosi. Hän ei muistanut olleensa näin pahassa liemessä sitten viime sodan, ja puri hammasta pitääkseen tahtia yllä. Kolmikon nuorukainen oli hajoamisen partaalla. Joka kerta, kun zyglakin varjo yritti lähemmäs tai tuli heidän kulkureitilleen, maksoi ammuksen. Heillä ei olisi ammuksia sellaiseen liikkuvaan kulutussotaan. Hänellä oli kivääriin kaksi tusinaa patruunaa jäljellä – heidän edellispäiväinen kohtaamisensa nazorakien kanssa oli syönyt niitä paljon. Sen lisäksi hänellä oli zamor-pistooli ja uskollinen väkipuukko. Zanuhalla oli enemmän, mutta jopa hänen arsenaalinsa ei ollut tarpeeksi. Sitä paitsi heidän aseitaan ei oltu tehty juoksussa ladattaviksi.

    Varjot vain pitenivät. Aikaa ei vahtikoirilla ollut. Zyglakeilla taatusti oli.

    Mutta silloin helvetti pääsi irti, ja metsä leimahti tuleen. Kostea sammal ja kuusi paloivat kivuliaasti ja savuttivat suuresti. Metsäpalon muuri roihahti klaanilaisten ja zyglakien väliin sekunneissa. Kuului zyglakien murahduksia, ja palavan metsän katku täytti ilman. Skakdien mieli kirkastui: Troopperi!

    Metsässä oli enemmän savua kuin tulta, mutta se riitti. Se peitti koko kuusikon, syleili sen tulikuumalla varjollaan. Kaiken sen keskeltä ilmestyi hengästynyt tulen toa. Hän oli käyttänyt suuren osan nuolistaan ja menettänyt tumman maastoviittansa. Mutta Troopperin katse oli tehty päättäväisyydestä: kaikki oli siis kunnossa.

    ”Te jätitte vartiopaikan”, Troopperi sanoi.
    ”Pikemminkin menetimme sen viholliselle”, Omerann mutisi.
    Troopperi naurahti ja vei kätensä toverin hartialle kuin tarkistaakseen, että tämä oli todella olemassa.
    ”Hyvin tehty”, toa sanoi. ”Pelkäsin jo pahinta. Järjestin niille harhautuksen. Se ei kestä kauaa. Mennään – Omerann, johda.”
    Omerann nyökkäsi niin, että hänen kypäränsä valahti melkein silmille. He lähtivät taas juoksemaan, kolme skakdia ja toa. Auringoista oli jäljellä vain niiden viimeiset säteet. Tästä yöstä tulisi pitkä.

    Troopperin tempaus osti heille aikaa, mutta riittikö se? Neljällä sotilaalla oli marssittavanaan neljän tunnin matka. Omerann ei osannut arvioida, kuinka paljon heitä nopeammin zyglakit liikkuisivat metsämaassa. Heidän täytyi varmasti varoa selustaansa, mutta oliko riskinä myös, että liskot saartaisivat heidät taas? Oikealla virtaavasta joesta oli parempi pysyä etäällä aina kahlaamolle saakka, sen verran vaarallisia olivat zyglakit vesistöissä. Tiheämpi metsä heidän vasemmalla puolellaan saattaisi tuoda turvaa, mutta hidastaisi matkantekoa ja saattaisi kätkeä varjoihinsa lisää vihollisia.

    Parempi jatkaa tasaisella maalla joen ja tiheän metsän välissä, Omerann vahvisti aiemman suunnitelmansa. Mutta olipa perhanan vaikeaa pitää kiinni suunnitelmasta, joka perustui pelkästään nopeaan marssiin. Heillä oli kyllä hätätilanteita varten lyhytaaltoradioita, mutta niitä ei saanut käyttää: nazorakien radiotiedustelu olisi hyvin pian perillä niiden sijainnista. Ne olivat ainoastaan viimeiseen hätätilanteeseen.

    Neljä klaanilaista liikkuivat ripeästi ja hiljaa pimenevässä Lehussa. Hetken verran Omerann ehti jo ajatella heidän karistaneen zyglakit, kun Jortekk hölkkäsi hänen rinnalleen.

    ”Hei, pomo”, nuorempi skakdi kuiskasi hermostuneena. ”Zanuhan mukaan yksi niistä on kintereillä.”
    ”Ai?”
    ”Joo, hän sanoi kuulleensa rasahduksia ja nähneensä yhden zyglakin parinsadan bion päässä takanamme.”

    Omerann nyökkäsi. ”Ei tässä auta kuin jatkaa matkaa. Luultavasti ainakin osa niistä jää jälkeen, toivottavasti kaikki.”

    Jortekk ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hidasti taas ja palasi asemaansa muodostelmassa. Ei Omerann ollut vakuuttunut itsekään, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli paitsi pitää kurssinsa? Zyglakeilta piiloutuminen oli kaiken hänen tietämänsä perusteella hölmöläisen hommaa, eikä ylivoimaa vastaan kannattanut taistella. Parhaimmillaan he hidastaisivat zyglakien hyökkäystä, mutta liskot voisivat piirittää heidät ja väsyttää loppuun. Pahimmassa tapauksessa zyglakit rynnisivät heidän puolustuksistaan massalla läpi. Sisseillä oli doktriini: taisteluun käytiin vain paikallisella ylivoimalla, ja taistelu pistettiin seis heti, kun viholliset saivat vahvistuksia. Zyglakien osalta toimintatavaksi oltiin sovittu, että yhtä liskoa vastaan piti olla kolme vahtikoiraa.

    Parempi marssia vaan, Omerann puisteli päätään. Hän toivoi, että voisi antaa nuorukaiselle rohkaisevamman käskyn; jotain mikä pitäisi mielen kiireisenä. Vanha sotilas oli huolissaan Jortekkin hermojen kestävyydestä.

    Ilta oli pimentynyt yöksi. Pilviä oli taivaalla vain vähän, ja yö oli ehkä valoisa jossain muualla. Näin syvällä metsässä varjot kuitenkin hallitsivat, ja klaanilaisten oikealla puolella virtaava joki kimmelsi sekin vain aavistuksen verran. Muutama tähtitaivaan pilkahdus elävöitti muuten mustan virran pintaa.

    Mikään joki ei ollut saanut Omerannia tuntemaan oloaan yhtä vainoharhaiseksi. Skakdin päässä jokainen virran liplatus muuttui joesta iskevien zyglakien hyökkäystä ennakoivaksi ääneksi, mutta mitään uhkaavaa hän ei nähnyt. Ei, vaikka vilkuili jokea jatkuvasti.

    Jos ne meidät ohittavat, niin tuosta pinnan alta ne menevät, hän ajatteli. Ajatus oli kylmäävä: vaikka zyglakit ohittaisivat heitä juuri tällä hetkellä, Omerannilla ei olisi realistisesti arvioituna mitään keinoa tietää siitä. Hän kirosi mielessään, että nopein tie komentopaikalle vei ensin joen viertä ja sitten sen yli.

    Zakazilla virtaava vesi ei ollut uhka, vaan palkinto josta taisteltiin. Arvokas aarre, eikä luikerteleva käärme. Mutta ei auttanut valittaa, vaan pistää jalkaa toisen eteen. Se oli ollut totta Zakazillakin. Huoli piti nelikon tahdin ripeänä, mutta yömarssi alkoi vähitellen vaatia veroaan ja askel kävi vähitellen väsyneemmäksi.

    Seuraava tunti sujui kuitenkin rauhallisesti. Takaa-ajajia ei näkynyt eikä kuulunut.

    Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuuden rikkoi Troopperi.
    ”Näitkö sinä mitä Jautalle kävi, Omppu?”

    Skakdi vilkaisi olkansa yli toaa ja huokaisi. ”Minä olin zyglakin otteessa silloin. En nähnyt kovin hyvin. Näin kyllä hänen ruumiinsa”, hän sanoi vaitonaisesti. Ratsastakoot hän tuonpuoleisen orien kanssa, hän lisäsi mielessään.

    ”Mutta sinä olit… zyglakin otteessa? Eikö se yrittänyt surmata sinua?” Troopperi jatkoi.
    ”Minäkin mietin sitä”, skakdi sanoi. ”Että se oli aika kummallista. Se olisi voinut vain survaista minua puukolla, tai avata kaulani hampaillaan. Ehkä se oli nuori ja kokematon.”

    Troopperi katseli hetken metsän synkkyyteen.
    ”En kyllä muista kuulleeni tuollaisesta kohtaamisesta. Zyglakit osaavat tappaa. Se, että painit yhden kanssa ja olet elossa, on jonkinlaisen sankaritarinan ainesta.”

    Kenestäkään heistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta.

    ”Tuota… yrittikö se zyglak ehkä kaapata Ompun?” kysyi Jortekk. Puhuminen hälvensi hänen hermostuneisuuttaan.

    ”Mitä ne kaapatulla skakdilla tekisivät?” Omerann naurahti. ”Mietin samaa hetken, mutta en ymmärrä, miksi ne niin tekisivät.”
    Troopperi nyökkäsi. ”En oikein muista tuollaisia tapauksia. En pidä itseäni minään asiantuntijana, mutta olen kulkenut näissä metsissä paljon – jo silloin ennen toaksi tuloani, kun asuin Lehu-Korossa – ja kyllä zyglakien kohtaamisissa on aina kyse joko ryöväyksestä tai siitä, että yritetään saada toinen puoli pakosalle, tappaakin. Eivät ne kaappaa orjia niin kuin jotkut Lieggimiehet, eivätkä vankeja niin kuin Nazorakit.”

    ”Onko totta, että zyglakit ovat immuuneja Toain elementaalivoimille?” Jortekk äkkiä kysyi. ”Muistan, että Jauta puhui siitä. Että siksi niitä ammutaan kiväärillä eikä millään hienommalla.”

    Omerann hymähti hieman. Troopperi vastasi: ”Miten joku edes voisi olla immuuni vaikka kiville tai ilmalle? Ei, minun kokemuksestani ne tottelevat luonnon voimia kuin kuka tahansa. Ovat vain pahuksen isoja ja väkeviä. Vaikka kenties ne jopa tuntevat luonnon voimat meitä paremmin, omalla tavallaan.”
    Miete oli kiehtova. Troopperin äänessä oli jopa ripaus jonkinlaista arvostusta, vaikka päällisin tunne olikin huoli.

    Omerann kohautti olkasuojiaan ja jatkoi:
    ”Niistä vangeista. Zyglakithan ovat Allianssia. Nehän voivat toimittaa vangit niille.”

    ”Ehkä”, Troopperi vastasi, ja jätti mietteen leijumaan. Keskustelu tyrehtyi, mutta heidän oli vaikea pysyä terässä. Univaje, marssiminen tauotta ja pimeys saivat kaiken näyttämään samalta. Jokainen hieman omituinen puun oksa näytti zyglakin hännältä tai terävältä kuonolta, jokainen outo liike metsässä tai joessa sai heidät epäilemään aistejaan. Viime havainnosta oli jo aikaa.

    Varmuuden vuoksi he pitivät hyvin lyhyitä kartanlukutaukoja, joiden aikana Omerann tihrusti metsäkarttaa pienen kenttävalokivensä loisteessa. Kertaalleen Troopperi uskaltautui aivan joen rantaan täyttämään heidän vesipullojaan, kun muut olivat valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä kävisi joesta heidän kimppuunsa.

    ”Me tulemme kahlaamolle vajaassa tunnissa, tällä tahdilla”, Sota-Omppu mutisi. ”Siitä toinen sama, ja tullaan Hydrukaan.” Se oli heidän kätketty pääasemansa.

    ”Olemmekohan me karistaneet ne?” mietti Jortekk.

    ”Ne ovat kannoillamme. Ne osaavat liikkua metsässä meitä paremmin”, Troopperi sanoi hiljaa. ”Emme voi pysähtyä.”

    Zanuha ei sanonut mitään.

    Yön mittaan pilvet kävivät raskaammiksi, ja pimensivät taivasta entisestään. He kompuroivat juuriin ja kiviin silloin tällöin, mutta joenvarsi oli onneksi helppokulkuista. Troopperi oli kulkenut tätä reittiä monta kertaa, mutta se ei saanut ketään heistä kokemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.

    ”Eli on yritettävä kahlaamolle, sekö on ainoa suunnitelmasi?” Omerann mietti. Hän olisi halunnut sytyttää tupakan hermojensa hellimiseksi, mutta se ei käynyt piiloutujille päinsä.

    ”Ne voivat kuulla, mitä puhumme”, Troopperi sanoi. Metsässä sadan bion päässä voisi olla yksi niistä, eivätkä he välttämättä sitä huomaisi.

    Omerann tuli kuiskausetäisyydelle. Kommunikointi oli kuitenkin niin turhauttavaa, että he pysähtyivät hetkeksi. Zanuha katseli metsää ja Jortekk jokea. Kaksi muuta puhuivat nopeaan tahtiin, ja kuiskaukset kuulostivat kiusallisen kovaäänisiltä metsän hiljaisuudessa.

    He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät voineet pysähtyä. Jos he jäisivät saarroksiin, heillä ei olisi välttämättä voimaa selvitä tarpeeksi kauan, että apu saapuisi.
    ”Mutta jos niillä on mitään älliä, ne odottavat meitä kahlaamolla”, Omerann protestoi. Hän yritti puhua tarpeeksi hiljaa, etteivät muut kaksi kuulisi.
    ”Todennäköisesti”, Troopperi nyökkäsi. ”Mutta meillä on tulivoimaa läpi pääsemiseen. Ja se on niin lähellä päämajaa, että taistelun äänet tuovat taatusti apua ilman, että meidän on käytettävä radiota.” Niin, jokainen käyttö saattaisi paljastaa heidän sijaintinsa nazorakeille. Sitten olisi taas vaihdettava päämajan sijaintia.
    ”Ja jos näemme mitään tavallisesta poikkeavaa kahlaamolla, voimme ottaa aikalisän”, hän jatkoi.
    ”Minä en pidä tästä”, Omerann mutisi, mutta hyväksyi Troopperin järkeilyn paremman suunnitelman puutteessa. Kaksi muutakin skakdia saatettiin ajan tasalle tilanteesta. He tekivät vielä yhden läpikäynnin aseistuksestaan ja sopivat muodostelmasta – Troopperin Hau suojaisi kärjen, Zanuha pitäisi perää. Keskustelu laantui hajanaiseksi ja hiljaiseksi, mutta suunnitelma oli joka tapauksessa nostanut itse kunkin taisteluhenkeä. Loputon yön pimeys kuitenkin nakersi sitä tahtoa hyvin nopeasti, ja heillä oli vielä paljon matkaa.

    Kovakuntoisena itseään pitävän Ompun jalkoja särki enemmän kuin miesmuistiin. Pisin tauko yön aikana, mitä he olivat pitäneet, oli ollut hädin tuskin viittä minuuttia. Se toi mieleen Zakazin pitkät aavikkomarssit ikävänkin selvästi. Ja Jautan, joka oli yleensä edes keventänyt marsseja jollain älyttömällä jutullaan…

    Suden hetki lähestyi samaa tahtia kahlaamon kanssa. Vain kerran he luulivat tehneensä unisen havainnon zyglakista, kaukana metsässä vasemmalla puolellaan. Oli mahdoton sanoa, oliko se ollut todella siellä, mutta yhtä kaikki – se oli muistutus siitä, etteivät heidän saalistajansa olleet kadonneet minnekään.

    Omerann katseli mustaa virtaa. Kahlaamo olisi joen seuraavan mutkan takana. Kohta mennään, valmiina tai-

    Skakdin ajatus katkesi, kun joen vastarannalta kuului ääniä. Siiveniskuja. Joku kookas lintu oli säikähtänyt uniltaan ja liihotti hätääntyneenä tiehensä.

    Säikähtänyt, mutta mitä. Jotain siellä on, tämä varmisti sen. Omerann katsoi seuruettaan. Troopperi oli selvästi tehnyt saman päätelmän kuin hänkin; turhaan ei rahi ollut siivilleen noussut. Jortekk ei tainnut tajuta, mitä lintu merkitsi. Zanuhasta Omerann ei osannut sanoa.

    Omerann puristi lainakiväärinsä kahvaa. Kahlaamolla on ansa – ei auttanut valehdella itselleen. Skakdi painoi päänsä ja kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. He voisivat olla ylittämättä jokea ja jatkaa virran tällä puolella, mutta sitten he eivät pääsisi komentopaikkaan. He eivät pääsisi mihinkään turvaan yön aikana, vaan vahtikoirat olisivat erämaan armoilla. Mihin he jatkaisivat? Omerann katsoi väsynyttä seuruettaan. Ei, mikään muu paikka ei ollut niin lähellä, että he jaksaisivat perille, eivät zyglakit kintereillään. Joen ylittäminen jostain muualta kuin kahlaamon kohdalta vaikutti sekin hulluudelta; kaikesta päätellen liskot olivat väijyneet heitä koko matkan pinnan alla. Taistelu syvän veden varassa ei päättyisi hyvin.

    Piiloutuminen kävi sekin Omerannin mielessä, mutta Troopperi ja Voyager olivat kuluneet viikot varoitelleet tekemästä sitä virhettä. Sellaista tarinaa ei oltu saarella kuulemma kuultukaan, että zyglakeilta piiloutuminen olisi onnistunut. Liskokansalla oli terävät aistit.

    Jos he kaivaisivat taisteluasemat metsämaahan ja varautuisivat piiritykseen, saisivat he pistettyä zyglakeille varmasti vastaan… mutta vain tuokion. Klaanilaisen sissiryhmän ammukset eivät riittäisi pitkittyneeseen taisteluun, ei edes täydessä varustuksessa. Ja he olivat paluumatkalla, suuren osan ammuksistaan kuluttaneina.

    Joten niin se oli, että Omerann myönsi parhaaksi yrittää kahlaamoa. Nopeasti läpi ja täyttä päätä komentopaikka Hydrukan suojiin. Tässä vaiheessa ei enää auttanut soittaa apuvoimiakaan, momentum oli vahtikoirien paras liittolainen. Sitä paitsi, Voyager ja muut kyllä kuulisivat, jos tilanne menisi tulitaisteluksi, niin lähellä he olivat turvaa.

    Skakdi katsoi Troopperia vakavana. Toa nyökkäsi; molemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun.

    ”Nyt valppaana, taitaa mennä rähinäksi”, Omerann kuiskasi kolmelle toverilleen. ”Liikutaan perhanan nopeasti. Ketään ei jätetä jälkeen.”

    ”Näyttäkää niille, mistä Vartijan Vahtikoirat on tehty”, Troopperi valoi rohkeutta.

    Nielaisu söi Jortekkin vastauksen. Zanuha ei sanonut mitään.

    Viimeinen joenmutka oli nopeasti ohitettu ja kahluupaikka tuli näkyviin puiden takaa. Joki leveni kaksinkertaiseksi, ja vaikkei pimeässä paljastanutkaan kivikkoista pohjaansa, sissit tunsivat maaston. Tässä ei ollut vettä kuin reiteen.

    Troopperi astui virtaan. Toa piti jousta valmiina. Omerann seurasi sovitusti perässä muutaman askeleen jälkeen. Syksyn kylmettämä vesi sai skakdin säären kihelmöimään. Virta ei ollut vahva, mutta yhdessä joen kivikkoisen pohjan ja yön pimeyden kanssa jokainen askel oli syytä ottaa varovasti. Omerann kuuli, kun ensin Jortekk ja sen jälkeen Zanuha seurasivat jokeen. Kaikki neljä sotilasta kahlasivat reittä myöten mustassa vedessä.

    Omerann tiesi, että juuri tässä hetkessä he olivat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Pahasta aavistuksesta ei ollut lohtua, kun hyökkäys alkoi.

    Veden pinta kohosi lähes ääneti seurueen molemmilla puolilla ja joen pinnan alta nousi esiin kaksi zyglakia. Sininen liskopeto iski sauvalla Omerannia kohti, mutta skakdi otti sivuaskeleen ja väisti tällin. Sivusilmällään hän huomasi, että vastarannalta viuhui kevyitä nuolia klaanilaisia kohti, mutta Troopperin Hau välähti kilveksi heidän eteensä. Omerann kohotti aseensa vedestä noussutta zyglakia kohti, mutta liskon häntä huitaisi skakdia kylkeen ja pilasi tähtäyksen. Laukaus vihelsi tiehensä.

    Jostain Omerannin takaa heitettiin verkko. Juuri kun hän luuli sotkeutuvansa siihen, Troopperin suuntaama tulisuihku korvensi verkon ilmasta. Tulen toa oli tarkkana.

    Tummansininen zyglak Omerannin edessä kurotti terävähampaisen kitansa niin äkillisesti häntä kohti, että hän miltei menetti väistäessään tasapainonsa. Ennen kunnollisen jalansijan saamista zyglak iski häntä sauvansa perällä, ja skakdi kaatui jokeen.

    Omerannin maailma muuttui kylmäksi, märäksi ja mustaksi. Hän pyrki välittömästi jaloilleen, mutta epätasainen ja liukas joenpohja ja veden virta tekivät työstä vaikeaa. Hetken räpiköimisen jälkeen sotilas oli kuitenkin taas tolpillaan.

    Ilmaa alkoivat repiä rääkyvät sarjat. Zanuhan pikakivääri soi tottunein ottein, tuettuna hänen paksuun haarniskaansa niin hyvin, että sitä saattoi käyttää yhdellä kädellä. Toista tarvitsi lataamiseen vauhdissa. TRA-TA-TA-TA. Ääni palautti Omerannin mieleen Zakazin. Ne olivat lyhyitä sarjoja. TRA-TA-TA-TA. Pimeässä ei voinut sanoa mitään osumista, mutta zyglakit ymmärsivät kyllä. Yksi sukelsi veteen, nuolet loppuivat. Toinen vajosi pinnan alle, kaikesta päätellen osumasta. TRA-TA-TA-TA. Zanuha kääntyi – TRA-TA-TA-TA toiseen suuntaan. Muut yhtyivät ampumiseen, mutta vihollinen oli jokaisessa suunnassa, ja se oli nopea. TRA-TA-TA-TA. Omerann kiroili ja huusi ampuessaan, Zanuha ei sanonut sanaakaan. TRA-TA-TA-TA. Lataus. Niitä oli liikaa; hän tarttui myös pistooliinsa, ja antoi sen soida hitaammalla tahdilla. TRA-TA-PAM-TA-TA-PAM. Lähietäisyydellä ei ollut enää vainolaisia – oli aika juosta. He kahlasivat eteenpäin, mutta pian nuolia alkoi sataa lisää. Zanuha otti osuman nuolesta, joka kilpistyi hänen haarniskaansa kivuliaan näköisesti.

    Silloin myös heidän tulosuunnastaan alkoi sataa nuolia, ja metsän varjoista syöksyi heitä kohti kolme tai neljä siluettia. Zanuhan kiväärin lukko löi tyhjää. Sekään ei enää sanonut mitään.

    ”Vauhtia!” Troopperi karjaisi ja puski eteenpäin Haun hohkaava kilpi koko joukon suojana. Matkaa vastarannalle ei ollut enää kuin pyrähdys. Vesi loiskui kaikkialle, kun he juoksivat. Jortekk oli aivan Troopperin kintereillä, kaksi vanhempaa skakdia ampuivat hajanaisesti juostessaan. Zanuhaan oli osunut toinenkin nuoli.

    Mutta Haun suoja kesti, ja vastarannalta lentävät osumat kilpistyvät kaikki siihen.

    Omerann veti henkeä ja terästi keskittymisensä. Liskopaholaiset olivat väijyttäneet heidät, mutta ärhäkkä vastaantappelu oli pelottanut ne taas etäälle. On se Troopperi kunnon toa, hän ajatteli.

    Samalla hetkellä yksi joessa olevista zyglakeista nousi taas esiin pinnan alta, aivan Troopperin vierestä. Millään noin isolla ei ollut oikeutta olla noin huomaamaton tai noin nopea. Valtavan punamustan zyglakin veitsi iski kohti tulen toaa, mutta Troopperi veti salaman lailla lyhyen miekan vyöltään ja torjui iskun. Omerann auttoi toveriaan ja tähtäsi kunnon osuman liskoon, mutta ammus kyljessä ei näyttänyt edes hidastavan petoa. Zyglakin seuraava isku oli pistoliike hännällä Troopperia kohti, mutta senkin ketterä toa väisti sivuaskeleella.

    Kolmas isku oli kuitenkin liikaa. Punamusta zyglak raapaisi aseesta vapaalla kädellään Troopperia kasvoihin. Omerann ei ollut varma näkikö pimeässä verenpurskahduksenkin, mutta ainakin Troopperin kanohi irtosi hänen kasvoiltaan. Hau lensi alavirtaan ja molskahti jokeen.

    Omerann ei ehtinyt auttaa toaa ennen kuin hänen olkaansa iskeytyi pieni nuoli. Hänen ei tarvinnut miettiä nuolen vaatimatonta kokoa; heti osumasta lähtien oli selvää, että se oli myrkytetty. Polttava kipu levisi hänen kättään pitkin, ja Omerann menetti tasapainonsa.

    Omerann oli kaatunut toistamiseen, ja yski keuhkoistaan kylmää jokivettä. Maku toi mieleen Spir-Korin maihinnousurannat ja piikkilangan. Suuri hahmo hänen sivullaan oli Zanuha, mutta missä muut olivat? Troopperi oli kaatunut suuren liskon hyökätessä.
    ”Jortekk! Pitää auttaa Troopperia!” hän karjaisi ja veti väsyneenä viimeisen aseensa, pitkän väkipuukon.
    Mutta hän ei saanut vastausta. Missä oli Jortekk? Oliko se tuo hahmo, joka räpiköi rantaan? Kyllä, hän erotti skakdin harjan, vaikkei mitään muuta. Omerann huusi tälle, mutta nuori skakdi juoksi kuin itse Irnakkin ajamana.

    ”Ei skararararin helvetti!” Omerann huusi ja hoiperteli eteenpäin, haroen mustaa vettä. Missä on Troopperi? Hän oli ollut aivan tässä… mutta hän ei koskaan löytänyt Troopperia. Suuri sininen zyglak nousi vedestä voimakkaalla syöksyllä ja tarrasi Omeranniin. Hän oli kuitenkin nopeampi, viimeisen adrenaliinin ohjaamana, ja survaisi puukkonsa zyglakiin – ehkä kylkeen. Omerann kiskoi sen irti, ja yritti uudestaan, mutta terä aivan lähietäisyydeltä lävisti hänet, työntyen sisään hänen rintalevyjensä välistä. Jääkylmä vesi ja yö, ne olisivat hänen hautansa, hän ymmärsi kaatuessaan selälleen zyglakin massan pinnan alle painamana. Hän maistoi vedestä veren, ja näki aaveet pinnan päällä. Zanuha kamppaili vielä. Omerann ei jaksanut enää.

    Aamu

    Auringot tervehtivät kahta klaanilaista joen rannassa. Päivästä oli tulossa lämmin ja selkeä. Kauniissa syysaamussa ei olisi arvannut, mitä joella oli tapahtunut. Pakoon päässyt hermoraunio skakdi ei ollut osannut sanoa kovinkaan paljoa, eikä Toa Voyagerilla ollut sydäntä kovistella siinä tilassa ollutta.

    Toa Hai astui varovaisesti jokeen. Vesi oli kylmää ja kirkasta.

    ”Tällä puolella on jälkiä ainakin neljät tai viidet”, Voyager sanoi. Ne erottuivat helposti kosteasta rantamaasta. ”Toisellakin puolella taitaa olla.”

    ”Se ei sano kovin paljoa”, Hai mietti. ”Ne ovat vesieläjiä.”

    ”Ei, mutta sen on täytynyt olla iso joukko. Jortekk puhui laumasta enkä ollut uskoa”, Voyager vastasi. Hän tutki rantaa, Hai joen puolta.

    ”Olivatkohan Allianssin asialla?” Hai kysyi.

    Voyager tunnusteli rannan koivuja. Yhtä oli ammuttu Vahtikoirien kiväärillä. Rannalta ei kuitenkaan löytynyt sen enempään johtolankoja, joten hänkin – hieman inhoten – astui jokeen, ja lähti tunnustelemaan pohjaa kömpelösti. Hai sukelsi näkymättömiin.

    Voyager yritti ohittaa sydämensä pamppailun. Hän oli aavistanut pahinta siitä alkaen, kun öiset laukaukset olivat herättäneet heidät. He olivat kiirehtineet paikalle, mutta silloin, yön pimeydessä, ei ollut paikalta löytynyt mitään. He olivat olleet auttamattoman myöhässä joka tapauksessa. Nyt, päivänvalon kera, ehkä jotakin selviäisi. Hän ei uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Troopperi ei olisi selvinnyt.

    Hai nousi pintaan ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, näyttää vain löytöään. Hän piteli käsissään mustaa Kanohi Hauta, jonka uurteissa oli vielä joenpohjan mutaa. Sen pinnassa näkyi syvä uurre, joka oli tullut osumasta kasvoihin.

    Voyager vei kätensä tahtomattaan suulleen.
    ”M-meidän pitää jäljittää ne!”, hän ärähti. ”Hänen on oltava vielä elossa! Meidän täytyy kostaa!” Toa korotti ääntään ja potkaisi joen pohjaa niin, että vesi lensi.

    ”Voya, keskity. Yksi asia kerrallaan”, Hai sanoi ja ojensi naamion toverilleen. Voyager otti veljensä naamion ja yritti peitellä käsiensä vapinaa. Ne metallikasvot kyllä muistuttivat Troopperin piirteistä… mutta ne olivat elottomat, vailla ilmettä. Voyager kamppaili vuoroin surun, vihan ja taas surun kanssa – eikö zyglakeista ole ikinä loppua? Eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin piinata ja tuhota?

    Hai nousi pintaan uudelleen. Hän ojensi Voyan laukkuun vanhan pistoolin, sitä mallia mitä Sota-Omppu oli käyttänyt. Se oli ammuttu tyhjäksi. Pian löytyi myös muita aseita – väkipuukko, toinen pistooli, kivääri, pikakivääri. Troopperin miekka, puhtaaksi pestynä. Vielä paljon muitakin Zanuhan aseita. Hyökkääjien välineitä löytyi vähemmän, ja osa niistä oli eittämättä kulkenut jo virran mukana toisaalle.

    He kolusivat koko kahlaamon, ja saapuivat toiselle rannalle. Siellä oli lisää jalanjälkiä – sekä Troopperin ryhmän, että heitä seuranneiden zyglakien. Voyager oli keskittynyt laskemaan niiden määrää, kun Hai näytti sammalmättäästä löytämäänsä nuolta.
    ”Kuuluvatko näin pienet nuolet zyglakeille?” Hai kysyi, katsellen ohutta ja lyhyttä vartta.
    Voyagerin oli keskityttävä hetki surultaan.
    ”Kyllä se näyttää siltä… ne käyttävät tuollaisia hampaasta tehtyjä. Se on kyllä pienempi kuin mitä olen nähnyt.”
    Hän otti nuolen käsiinsä ja pyöritteli sitä. Hän kyllä tunsi nuolet, ja osasi kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Terässä oli pienet, syvät viillot, joihin oli painettu nokare kangasta. Pää oli liian pieni polttonuoleksi.
    Hän nuuhkaisi kärkeä. Se tuoksui eltaantuneelta ja pistävältä.
    ”Tähän on uutettu myrkkyä”, Voyager sanoi ja nuuhkaisi uudelleen varovaisesti. ”Sanoisin, että aika mietoa. Metsäravattia, ehkä.”

    ”Että mietoa?” Hai kysyi. ”Miksi ihmeessä? Kyllähän ne nyt toki osaavat tehdä tappavampaakin.”

    Voyager työnsi nuolen viiniinsä ja katseli hiljaisena jokea. Hän yritti nähdä viimeisen, epätoivoisen taistelun siinä, kahlaamon keskellä. Miksi he olivat lähteneet ylittämään jokea zyglakeita kannoillaan? Miten zyglakeita oli edes ollut näin lähellä Hydrukaa? Mitä jos he olisivat vain olleet partiossa täällä… Hän puristi mustaa Hauta niin, että hänen sormiinsa sattui. Ne saisivat vielä maksaa, joka ikinen!

    Myös Hai katseli jokea.
    ”Jos täällä on kuollut joku”, hän sanoi varovaisesti. ”Virta olisi vienyt ne tuonne”, hän osoitti itää. Siellä jossain joki yhtyisi lopulta Rapujokeen, mutta sinne oli monen monta kioa.

    Voyager hillitsi itsensä ja nyökkäsi.
    ”Mennään katsomaan”, hän sanoi, vaikkei halunnutkaan. Hän ei halunnut löytää veljensä puoliksi syötyä ruumista rantaliejusta.

    He ylittivät joen takaisin omalle puolelleen, ja lähtivät tarpomaan rantaa pitkin. Kovin paljoa ei puhuttu – Hai oli hiljainen luonnostaan, ja Voyagerin ajatukset raivosivat myrskynä, jota hän ei osannut käsitellä. Loputtoman pitkän kävelymatkan, joka oli tuskin kioa, jälkeen he tulivat joen mutkaan, johon Hai pysähtyi. Sinne oli kasautunut oksia kokonainen suma, jotka olivat kiinni rannan tiheissä pajukoissa.

    Klaanilaiset huomasivat sen melkein samaan aikaan. Pinnalla näkyivät skakdin varpaat. Ilmassa oli kalman haju.

    Hai irvisti ja lähti kahlaamaan. Voyager nielaisi epäröintinsä ja seurasi. Joki syveni nopeasti, ja liejuinen pohja vain pahensi asiaa. Lukemattoman Lehun oksat olivat kasautuneet jyrkkään joenmutkaan, ja sen seasta he kiskoivat esiin tutun klaanilaisen. Inhoten he vetivät ruumiin jaloista puoliksi rannalle. Se oli turvonnut joessa kammottavan epämuodostuneeksi, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, kuka siinä oli.

    ”Omppu…” Voyager henkäisi ja polvistui ruhon viereen. Hai seisoi taaempana haikea ilme kasvoillaan. Kaatuneiden toverien näkemiseen ei koskaan tottunut, hän jos kuka tiesi.

    ”Häntä ei ole raadeltu”, Hai sanoi, kun Voyager vain katsoi ruumista mietteissä hampaitaan purren. ”Onko se tavallista?”

    Voyager mietti hetken.
    ”Olen nähnyt zyglakien jättävän jälkeensä syötyjä ruumiita. Hänessä on vain… näen vain yhden oikein ison haavan, tuossa sydänkiven alapuolella.”

    ”Tarkempaa kuolinsyytutkimusta emme pysty tässä tekemään”, Hai mietti. Omerannin lihaksikas ruho näytti lähes levolliselta. Hänen kypäränsä oli edelleen kiinni hänen päässään remmillä. Kuollut kuin sotilas.

    ”Jos muita olisi, luulisin heidänkin olevan tässä”, Hai jatkoi. Häntä inhotti sukeltaa ruumisveteen, mutta meni kuitenkin, ja sukelsi pari kolme kertaa. Voyager kävi läpi rantaa, mutta hänen liikkeensä olivat hitaita. Mitään ei löytynyt.

    Viimeisellä kerralla noustessaan Hai oli valmis luovuttamaan.
    ”Minä olen käynyt koko mutkan läpi, ja uin vielä seuraavaankin. Ei mitään. Sinä?”

    Voyager hieroi mirunsa leukaa. ”Minä uskon, että Troopperi on elossa”, hän sanoi lopulta. Vaikka hän sanoi sen suoraan sydämestään, hänen järkensä liittyi argumenttiin: ”Myrkkyä, joka ei ole kovin tappavaa. Ei muita kuolleita. Aseet ammuttu melkein tyhjiksi, eli taistelu oli pitkä. Minä luulen, että se oli väijytys, ja ne ottivat vankeja. Olisi heistä muuten jotakin muita jälkiä. Sitä paitsi, Jortekk ei sanonut nähneensä kenenkään kuolleen… vaikka hän tietysti pakeni paikalta.”
    Hai nyökkäili teoriaa kuunnellessaan. Hän huokaisi syvään.
    ”Meidän on siis löydettävä heidät”, hän sanoi päättäväisenä.

    Kaksi toaa lähtivät vaitonaisina takaisin. Siihen joenmutkaan he jättivät kolme kiveä, ja hautasivat Sota-Ompun, Bio-Klaanin sotilaan.

  • Dynamo: Äpärät

    Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.

    Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.

    Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.

    Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.

    Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?

    ”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.

    Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
    ”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”

    Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.

    ”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”

    Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.

    ”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.

    Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.

    Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.

    Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.

    Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.

    Äpärät

    Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.

    Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.

    Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.

    Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.

    Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.

    Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.

    ”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.

    ”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.

    ”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.

    ”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”

    ”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”

    ”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.

    ”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”

    ”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.

    ”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.

    Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.

    ”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”

    ”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.

    ”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”

    ”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.

    ”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.

    ”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.

    ”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”

    Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.

    Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.

    ”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.

    ”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”

    ”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”

    ”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”

    Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.

    Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.

    ”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.

    Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.

    Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…

    Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.

    Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.

    Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.

    Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.

    ”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.

    ”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.

    ”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

    ”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”

    ”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.

    Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.

    ”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.

    ”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.

    ”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”

    ”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”

    ”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”

    Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.

    ”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”

    ”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”

    Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.

    ”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.

    ”Se… mikä?”

    ”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.

    Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.

    ”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”

    Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.

    ”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.

    ”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.

    ”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.

    ”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.

    ”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”

    ”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.

    Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
    Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään

    Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.

    ”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.

    Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.

    ”Noudan itse, kiitoksia vain.”

    ”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.

    ”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.

    Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.

    Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.

    ”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”

    ”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.

    ”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”

    ”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.

    Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.

    ”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.

    Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.

    Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.

    ”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”

    Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.

    ”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.

    Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.

    Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.

    Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…

    Achtung!

    Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.

  • Reviirisota

    https://www.youtube.com/watch?v=SMpnUmeYeeY

    Bio-Klaanin saarella käytiin reviirisotaa, josta Tawan klaanilaiset tai Kenraali imperiumeineen eivät tietäneet mitään.

    Vanha viha kasvoi, kun palkkasoturit iskivät moottoripyörillään ja polttivat kaiken. Vaan eipä Gaggulabio arvannut, että nälkää ei sammutettu räjähteillä.

    Nälkä vaati enemmän. Nälälle eivät riittäneet edes ne pulleat skakdit, jotka Gaggulabion leirin kirjanpito merkitsi miestappioiksi. Hallituiksi riskeiksi kannibaalikylien tuhoamisessa.

    Muinaiset villi-matoranit hylkäsivät vanhat alueensa ja vaelsivat pohjoiseen – mikäpä niitä estäisi, nyt kun metsäseurakuntakin oli mennyt etelään.

    Mutta pohjoinen ei kelvannut suunnaksi. Vuoren suuren mestarin lisäksi rinteitä asutti nyt liuta mesikämmeniä. Otsot odottivat talvea ja unta poissa kiväärinkantamalta, ja kannibaalikansa vaelsi länteen.

    Kiellettyyn ilmansuuntaan. Mustaan juureen. Ikiaikaiset säännöt sanoivat sen, mutta nälkä oli kyltymätön.

    Nälkäisen lauman suureksi yllätykseksi se oli poissa.

    Musta juuri, nälän alkukoti. Se, mikä söi matoralaisten veljet ja siskot – pakotti joskus katsomaankin. Se, mikä viilteli kynsin ja hampain arvet pienten metsäläisten kehoihin ja sieluihin. Se, minkä takia tuiki tavallinen länsirannan kalastajakylä oli muuttunut metsän kauhuksi, näläksi itsekseen – itsensä kaltaiseksi.

    Se oli poissa.

    Zyglakit eivät olleet muinaisilla ranta-alueillaan, sai nälkäinen lauma huomata. Saaren vanhin paha oli poissa.

    Karmeat, luiset asumukset ja luolakodit olivat tyhjillään.

    Missä Zyglakit olivat?

    Lehu-metsän muinaiset pedot, pohjoisen vaeltajat, unohdetut kyläläiset. Kaikkien niiden elämät muuttuivat.

    Saaren unohdetut kansat ja laumat tekivät omia vaelluksiaan, Allianssin ja sen vastustajien rintamista piittaamatta. Ikiaikaiset korpilait kumottiin. Mutta kukaan ei saanut vastausta.

    Missä Zyglakit olivat?

  • Kairan Soturit

    Bio-Klaani
    Tornikahvila

    Kaikista Toa Muothkan kokemista Bio-Klaanin kaupungin ruokapaikoista pohjoissen kaupunginmuurin kupeessa oleva Tornikahvila oli kaikkein ankein. Ruoka oli liian kevyttä, leipä liian vaaleaa, kalustus epäkäytännöllisen kiemuraista ja tarjoilijat kysyivät joka välissä, oliko hänellä kaikki hyvin; Ihan kuin kokeneella Toa-korpisoturilla menisi huonot jalkapanssareihin heti sivistyksen keskellä. Oli asiassa kuitenkin hyviäkin puolia. Tornikahvila oli nimensä mukainen, eikä pohjoiseen aukeavien ikkunoiden edessä ollut muita rakennuksia. Muothka katseli vuorta. Paikalliset kutsuivat sitä johtajiensa mukaan kuka xialaisittain Mt. Ämkooksi, kuka poliittisista syistä Guartsuvuoreksi. Nuikorolaisille se oli Avermai-Nui, mutta Muothkalle se oli aina ollut Vuori, Vuori isolla alkukirjaimella. Toa ei ollut vuoren asukki. Hän viihtyi pohjoisen ylängöillä ja tuntureilla, joilta vuoren näki aina. Täällä muurit, talot ja usein myös väki olivat tiellä vieden huomion pois maasta. Täältä katsottuna korkeahko poimu maankuoressa kuitenkin oli pala vanhaa elämää, osa jotain ikuista, joka oli ollut Muothkan mukana aina.

    11 kuukautta aiemmin

    Ulvova tuuli kuljetti talven ensihiutaleita ja pakotti jäkälää särpivän porotokan painautumaan lähemmäksi toisiaan lämpohukan minimoimiseksi. Kulkuset kalkattivat sarvirahien kauloissa, kun näennäisen vapaat elikot kokosivat ravintovaroja talvea varten. Paimentajaa ei näkynyt, syyserotus oli takana ja kevääseen oli vielä monta kuukautta. Tokka oli yksin erämaassa, ja tunturin laelta sitä vartioi vain kömpelö, sammaleisista rakkakivistä koottu kasa, jonka patsaaksi tunnistamiseen vaadittiin verrattain vilkas mielikuvitus. Askeettinen korpitaiteilija oli viimeistellyt luomuksensa asettamalla sen päähän leveät poronsarvet.

    Alempana rinteellä suuri punaruskea hahmo lähestyi tokkaa lehdettömän tunturikovikon ja peikonkivirykelmän takaa. Tämä tuhkakarhu oli yleisempää lauhkeiden alueiden alalajia paksuturkkisempi. Alkava talvi ajoi sen ahtaalle, Rol-Horiin mehiläistarhaajat olivat ajaneet sen pois pesiltä ja mustikkasato alkoi kadota hankien alle. Metsästäjän vaistot olivat heränneet voimakkaassa rahi-pedossa, ja naaras puolitoistavuotisen sonnin seurassa oli ajautunut erille tokan pääjoukosta, pois pitkien sarvien kantamalta. Meripihkasilmät kiiluen otso syöksyi juoksuun, epätasaisessa maastossa panikoituneet sorkkaeläimet eivät ehtisi karkuun.

    Niiden ei tarvinnut. Tuhkakarhun reitti ei ollut enää samanlainen kuin äsken. Maankieleke iski sitä kylkiluihin, valli erotti sen ateriasta. Kurahten nalle yritti päästä jaloilleen, mutta vaistot hyydyttivät lihakset kuluneen rautaisen kirveenterän painautuessa hitaasti sen kaulaa vasten. Meripihkasilmä kääntyi ylöspäin, tumma varjo peitti utuisen auringon. Parta tuulessa liehuen sarvekas mustaoranssi maan soturi laski vielä toisen jalkansa pedon kyljelle.

    ”Tule esiin”, Toa Muothka ilmoitti selkeällä ja lujalla äänellä, ”Tiedän missä piileskelet. Tulin edeltä. Tunnen sinut. Tule esiin!”

    Tokka juoksi tunturin taakse. Karhu urahti. Muutaman sadan metrin päässä kurussa välähti liekki. Punamusta hahmo nousi esiin kolmen toisiinsa nojaavan peikonkiven alta. Jos Muothka sarvineen ja kirveineen oli kunnoitusta herättävä hahmo, tunturissa matkaaja tuntisi olonsa vieläkin hermostuneemmaksi Toa Ursangan seurassa. Tulen soturi piiti hartioillaan paksua likaisenpunaista turkisvaatetta, joka jatkui pään yli vedetyksi turkishatuksi; Se oli tehty valtavasta nyljetystä tuhkakarhusta. Toan selässä oli salkoase, jossa oli niin nuijalle, hilparille kuin nuijallekin ominaisia piirteitä. Punaiset silmät katselivat hupun pimennossa olevan naamion silmänrei’istä.

    ”Voit päästää hänet”, synkkä ääni sanoi, ”tiedät kyllä, ettei se saalista enää tuota tokkaa. Vaikka minusta sen kyllä pitäisi. Hän on henkihieverissä. Teikäläisillä riittää kyllä karjaa.”

    ”Tämä on kansamme elinkeino. Jos annamme petojen mellastaa lauman keskellä, syö talvi pian meidän kodistamme”, Muothka vastasi ja nosti kirveen. Jalan hän piti yhä vaitonaisen karhun kyljellä.

    ”Sinun kansasi”, Ursanga sanoi, ”laumojen paimentaminen kuluttaa maan. Luonnonkierron on edettävä.”

    ”Jossain muualla niin voi olla, mutta ei minun silmieni alla! Meillä on tekemistä. Näin sinun laskeutuvat kurua alas, vaikka ystävästäsi päätelleen et huomannutkaan minua. Minulla on pohjoisrinteellä puut, kierrämme sitä kautta. Kurmana on takuulla jo perillä.” Muothka nosti jalkansa, maavalli laskeutui. Suuri tuhkakarhu vingahti ja perääntyi korvat luimussa.

    Ursanga ei vastannut, sanoja ei tarvittu. Kaksikko lähti kiertämään tunturia. Lumisade ei ollut kova ja tiheä, suurimmat pilvet olivat vielä kokoontumassa jossain ulappojen yllä, mutta kova tuuli piiskasi niin tunturikiviä kuin saaren pohjoisia rantojakin, joiden viimeissä niemenkärjessä sijaitsi Enkerost, Pohjavarustus, jonka alkuperäinen nimi oli haipunut jo aikoja sitten historian hämyihin. Kerrottiin, että sen oli pystyttänyt lonkeronomadien armeija vartioasemaksi ratsastuksellaan pohjoiseen, mutta kromadien rakennustaidosta kertoi enää musertuneet tornit, rikkonaiset seinät ja laaja säänpieksemä kivilattia, josta tarkkanäköinen tuijottaja saattoi vielä erottaa sotaretkestä kertovia kaiverruksia. Varustus ei enää tarjonnut puolustuksellista hyötyä, eikä siellä ollut edes kattoa pään päälle, mutta pohjolan soturit olivat pitäneet siellä käräjiä niin kauan kun kukaan muisti. Toista tuntia taivallettuaan toakaksikko nousi ylös mutkittelevaa ja jäkäläistä pengertietä. He astuivat aikoja sitten murskaantuneen porttiholvin lohkareiden lomitse. Muothka laski halkonsa hiilenmustaamaan tuulensuojaan ja Ursanga iski niihin sormia napsauttamalla tulen; Hän teki saman myös pitkälle honkapiipulleen. Vanha linnotus oli autio, veden toaa hassuine hattuineen ei näkynyt missään, vaikka yleensä hän saapui käräjille ensimmäisenä.

    ”Rannikko on jäätynyt sitten edellisen käynnin”, Ursanga sanoi katsellessaan jäiselle ulapalle, ”se on voinut hidastaa häntä, jos hän on lähtenyt uimalla.”

    ”En usko”, Muothka sanoi, ”Kurmana ei lähtenyt askelmasta. Maa kertoo sen minulle.”

    ”Eipä auta kuin odotella”, Ursanga totesi ja pössytteli piippuaan.

    Tuli ilta, tuli yö. Muothka veti taljan yllensä, Ursangalle kylmyys ei tuottanut ongelmia. Tuli paloi hiilloksella ja lennätti kipunoita yötaivallee tanssimaan punaisen tähden kanssa. Aamun sarastaessa kuului pengertieltä askelmia. Toat nouisivat aseet käsissä muurintyngän päälle.

    Alhaalla oli matkamies, tunnistamaton, mutta pitkä. Yllä tällä oli yksinkertainen, kauttaaltaan hiekkakiven värinen haarniska ja kasvoillaan samansävyinen jalo Huna, näkymättömyyden naamio, mutta Ursanga ja Muothka kiinnittivät eniten huomiota värikkääseen monisakaraiseen huopahattuu, joka keikkui toan pienen pään päällä räikeänä vastalauseena hiekanruskeaa vastaan. Kiven Toa nojasi keihääseen, joka oli tavallista Matoran-mallia, joskin kiireessä uudistettu lisäämällä kolme kertaa pidempi varsi. Tulija nosti avokämmenen pystyyn tervehdykseksi.

    ”Hyvää huomenta, pohjoisen soturit! Minä olen Korpraun. Ööö, Toa Korpraun, anteeksi vain. Tuon surullisen viestin. Askelman herra Harkama on kuollut.”

    Kukaan ei sanonut mitään. Muurilla toat laskivat aseensa.

    ”Hän taisteli kauan”, Muothka sanoi.

    ”Niin taisteli”, Korpraun vastasi alhaalta, ”Mutta toissa yönä sairaus vei hänen elämänsä. Kurmana jatkaa hänen työtään kylänvanhimpana. Minä olen askelman toa.”

    ”Antoi myös hattunsa, huomaan”, Ursanga sanoi, ”Tuot surullisia uutisia. Arvaan, että Kurmana kertoi sinulle… käräjistä. Parasta että kiipeät ylös.”

    Muothka heitti pari halkoa nuotioon. Ursanga pössytteli piippuaan. Korpraun pyöritteli vasta saamaansa vanhaa hattua käsissään.

    ”Kurmana sanoi, että Askelman vartijan on käytettävä Hattua”, hän sanoi nostamatta katsettaan päähineestä, ”hän sai sen aikoinaan Harkamalta.”

    ”Perinteisiin ei tule suhtautua kevytmielisesti”, Muothka vastasi, ”olemme aina eläneet ahtaalla. Emme selviäisi ilman esi-isien keräämää taitoa ja kylänvanhinten elämänkokemusta, toisin kuin etelän ja mantereiden väki, joille Mata Nui on antanut suotuisemmat maat viljellä ja varjella.”

    ”Oletko katkera?” Korpraun kysyi vanhalta maan toalta.

    ”Katkera? Minä? En! Täällä voin vaeltaa rakkakivikossa aamun pikkutunteina ja nähdä kaksoisaurinkojen loisteen jäkälillä. Voin seurata tokkaa tunturiin ja kokea hiljaisuuden, josta etelän linnan asukeilla ei ole tietoakaan. Voin tuntea lämpimän kiitollisuuden, kun tuon eksyneen vasan paimenelle syvältä kairasta. Täällä elämä on todellista. Kovaa mutta palkitsevaa.”

    ”Täältä löytää ystäviä, jotka ovat uskollisia kuin peruskallio, jos osaa etsiä yllättävistä paikoista”, Ursanga lisäsi. Muothka antoi hänelle merkitsevän katseen.

    ”No, miksi Kurmana valitsi sinut? Kylänne on Pohjan suurin”, Muothka kysyi siirtäen keskustelun takaisin uuteen kiven toaan.

    ”Eikö tuo ole vähän henkilökohtainen kysymys?” Korpraun kysyi.

    ”Ei”, Muothk sanaoi. ”Sinun taitaa olla parasta kertoa hänelle säännöistä”, Ursanga sanoi tälle.

    ”Niin, säännöt”, Muothka sanoi, ”tai miksi niitä nyt haluaa kutsuakaan. Pohjalla on kolme Toaa niin kauan kuin kukaan muistaa; vaikka ketju ei olekaan aina mennyt turagoitumisen ja toa-kivien kautta. Kurmanalla oli tuuria! Mutta hän ansaitsee sen. Mökki kylänperällä, perunamaa, hiljainen elonehtoo, se on paljon pyydettyä soturilta. Vanhalla Muriganilla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Hän oli yksi meistä ennen Ursangaa. Zyglakit katkoivat hänen kaulansa.”

    ”Tiedän”, Korpraun sanoi hiljaa, ”olin paikalla. Ne destralin matelijat heittivät hänen päänsä muurin yli. Minä olin silloin kaupunginvartioston kersantti. Olemme aina eläneet reunalla. Teidän ei tarvitse kertoa minulle kovasta maailmasta.”

    ”Noin, vastasitkin jo kysymykseen,” Muothka sanoi. Korpraun näki pienen pilkahduksen maan toan silmäkulmassa.

    ”Ne säännöt”, Ursanga sanoi.

    ”Aivan, säännöt. Sääntä yksi. Me tapaamme täällä kuudesti vuodessa. Minä tuon puut, Ursanga tuo tulen (mikä ei vaadi häneltä kovin paljon panostusta, sanompa vain) ja toisinaan hunajaa (jonka laillisuudesta ei aina ole takuita). Kurmanalla oli tapana tuoda tuoretta kalaa, mutta emme odota sinulta samaa. Poronjuusto ja kuivaliha kelpaavat hyvin.

    Sääntö kaksi. Emme ota koskaan rattaita vastaan palveluksista. Kylien ja kairan asukkaat tarvitsevat meitä ja he tietävät sen. Voit luottaa saavasi kyläläsiltä vastapalveluksia kun sitä tarvitset.

    Sääntö kolme. Meidän välillämme ei ole salaisuuksia. Tämä saattaa kuulostaa typeryydeltä, vanhan jäärän höpinältä… Mutta niin on oltava. Tämän saaren kylät ovat laajalla alueella, eivätkä kansalaisten mielipiteet aina vastaa toisiaan. Meidän on tehtävä toisin. Jakautuneina me kaadumme. Jakautumattomina me kaadamme takaisin mereen zyglakien ryöstöretket, ajamme pois roudan talven taittuessa ja nostamme auringon taivaalle kaamoksen jälkeen.”

    ”Aika dramaattista, eikö vain”, Ursanga sanoi.

    ”Totta se siltikin on”, Muothka vastasi.

    ”Seeelvä”, Korpraun sanoi, ”En minä odottanutkaan tämän olevan pelkkää kivipaasien paiskaamista vihollisten niskaan. Enkä minä kyllä osaa edes luoda kiveä, kun näin pitkillä jaloillakin kävely tuottaa vähän vaikeuksia.”

    ”Asialle pitää tehdä jotain hetimiten”, Ursanga sanoi.

    Klink. Klonk. Kop.

    Homma alkoi sujua. Korpraun otti keihäänvarrella vastaan Ursangan aseen iskut Muothkan katsoessa vierestä. Po-matoranit olivat tunnettuja voimastaan, mutta toana oleminen nosti sen aivan uudelle tasolle. Kontrollissa oli silti vielä hiottavaa. Tulen toa ei tosiaankaan ottanut tosissaan, mutta ei myöskään kohdellut noviisia kuin kofotintin poikasta.

    Ottamalla keihään haarukkaotteeseen Ursanga sai kuitenkin lingottua Korpraunin aseen tieltään ja potkaisi Toaa polveen. Korpraun kellahti karjahtaen muurintynkää vasten.

    ”Sinun kannattaisi vahvistaa varsi metallilla”, Ursanga sanoi ja auttoi hänet jaloilleen, ”Eikä tuolla lyhyellä terällä tee mitään. Zyglakit nauravat sille.”

    ”Keihään on tarkoitus olla heitettävä. Se ei saa olla liian raskas tai huonossa tasapainoissa. Näin!” Korpraun selitti. Hän otti heittoasennon, syöksyi eteenpäin muutaman askeleen eteenpäin ja kiskaisi salkoaseen lentoon. Keihän suhahti läpi muurin ainoasta ikkuna-aukosta, jonka kaari oli vielä jäljellä; se jatkoi kauas kairalle.

    ”Ei paha!” Muothka sanoi ja nousi katsomaan aukosta.

    ”Kelpo heitto”, Ursangakin kehaisi. ”Vaan nytpä sinulla ei olekaan enää asetta! Kuolit!” hän jatkoi ja tökkäsi Kopraunia rintapanssariin aseensa kärjellä.

    ”Just joo. Voitin Pohjankisojen keihäänheiton neljänä vuotena putkeen, mutta tuo taisi mennä vieläkin pidemmälle. Vai että ei asetta? Kai minä aina voin luoda uuden kivestä?”

    ”Ei kannata”, Muothka sanoi, ”moinen kuluttaa elementtivoimat nopeasti loppuun, eikä sinulla olisi edes sitä asetta minkä läpi voisit sen kanavoida.”

    ”Hmm, entä jos ratkaisu onkin ilmiselvä? Lisää keihäitä? LISÄÄ KEIHÄITÄ?”

    ”Saattaisi toimia”, Muothka totesi, ”Vaan enpä ole kuullut moisesta taistelutyylistä. Joudut kehittelemään sen itse.”

    ”Siispä niin teen! Vaan nyt, herrasväki, suonette anteeksi jos käyn noutamassa kepakkoni tuolta alhaalta.”

    Korpraun asteli alas pengertietä. Muothka heitti puun nuotioon ja Ursanga kaivoi piippunsa esiin.

    He olivat hetken vaiti.

    ”Pojalla on hyvä asenne. Minun on silti myönnettävä, että Kurmanan… eläköityminen on kova isku. Emme voi enää turvata vesialueita liskoja vastaan niin kuin ennen. Ja hän oli aina meistä kauaskatseisin”, Muothka sanoi katsellen liekkejä. Nuotio ratisi.

    ”Hän on soturi”, Ursanga totesi, ”Mutta sisimmässään vielä matoran. Hän ei ole kuin me, hän kuuluu kisaansa. Urheilija? Askelmalaiset tuntevat hänet ennestään. Hän on yksi heistä.”

    ”Kurmanassa oli samoja piirteitä, vaikkei hän koskaan mikään keulakuva ollut”, Muothka totesi, ”veden toista pidetään. Askelma saa hänestä hyvän turagan. Toivottavasti heidän toastaankin tulee hänen arvoisensa seuraaja.”

    ”Pian pelkkä keulakuvuus ei riitä. Poika saa oppia myös työn tekoa. Eikä turvallisuustilanne ole paranemassa. Liskot liikkuvat jo kaukana suolta. Mutta on muutakin. Yksi nalleista toi luolalle haaskan, jonka se oli löytänyt metsästä. Kaksijalkainen rahi. Ruskea, puoliksi syöty, hankala saada selvää.”

    ”Jaa, piikikäs kiviapina ehkä? Niitä on Pohjoismantereella, yksi olisi voinut uidan tänne, tai joutua salakuljettajien lastiksi.”

    ”Tämä kantoi kivääriä.”

    ”Hmmm”, Muothka mietti ja haroi partaansa, ”Ehkä se oli yksi etelän klaanin väestä? Heillä on kaikenlaisia kummia otuksia riveissään.”

    ”Jäljet veivät pohjoiseen päin. Löysin leirintapaisen, tämä oli liikkeellä yksin. Oli kerännyt näytteitä. Luulisin tiedustelijaksi. Kantoi tätä. Ei ole Bio-Klaanin tunnus. Heillä on Ussal-rapu.”

    Ursanga kaivoi turkishuppunsa olkataskusta vihertävänharmaan pienen esineen. Teräväreunaisessa prenikassa oli keskellä tunnistamaton symboli ja sivuilla hyönteissiivet.

    ”Jaa, enpä ole kuunaan nähnyt moista. Vai näytteitä? Ehkä se oli yksi niistä tietelijöistä?”

    ”Tieteilijä jolla on massatuotantokivääri? En usko.”

    ”Hah, Ursanga, vanha karhu… Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että kairassa asuu olentoja, joiden takia kannattaa kantaa mukana kättä pidempää! Mutta en huolestuisi liikaa. Pakkanen tapaa useimmat tunkeilijat enne pitkää. Ja paras olla mainitsematta asiasta uudelle… veljellemme. Zyglakeissa on jo tarpeeksi vastuuta alkuun. Vähän kerrallaan.”

    ”Selvä, jos luulet sen olevan paras vaihtoehto. Mutta minusta tämä ei tiedä hyvää.”

    Muothka nosti katseensa nuotiosta. Hänen sydämensä jätti iskun välistä, kun hän tajusi tuijottavansa suoraan Korpraunia silmiin. Kiven toa nosti maasta Ursanganin löytämän prenikan.

    ”Niin, niistä salaisuuksista…”

    ”Miten sinä siihen ilmestyit?” Vanha Toa kysyi yllättyneenä ja yritti raapia kunniansa kokoon.

    ”Kanohi Huna, näkymättömyyden naamio”, Korpraun julisti ja antoi prenikan takaisin Ursangalle. ”Jalo, sillä suurnaamiota ei juuri löydy. Kurmana piti Matatun, antoi tämän minulle, käytinhän samanlaista Matoranina. Olisin voinut pistää sinua takaapäin. Luulin, että olisit tarkkaavaisempi. Tämä ei sentään poista ääniä.”

    Muothka nousi seisomaan ja kumarsi niin, että parta kosketti kengänkärkiä. ”Kunniasanalla, tunsin oloni turvalliseksi, kun meillä oli nuotio ja sinä olit ulkona vahdissa. Olen… pahoillani äskeisestä.”

    Korpraun istui nuotion ääreen. ”Älä turhaan! Minun pitäisi kiittää sinua. Ihan tosissaan, ei tämä ole mitään riemujuhlaa. Vastuuta tosiaan. Vaikka siitä onkin vuosia, muistan miten Muriganin kävi. En halua samaa, kenellekkään enkä itselleni. Mitä hyötyä on kuolla taistelussa? Toivon todella, ettemme saa vielä toista vihollista niskaamme!”

    ”Tervetuloa vain toailun maailmaan”, Ursanga sanoi ja hymyili ilottomasti.

    ”Naamioista puheenollen”, Korpraun vaihtoi aihetta ja katsoi Muothkan kanohia, ”En tunnista tuota naamiota. Mikä se on?”

    ”Poronholhouksen suurnaamio”, Ursanga sanoi nopeasti väliin. Muothka mulkaisi tätä pahasti. Liuhuparran ja sarvien kanssa näky oli melkoinen.

    ”Sinä pidät likaiset tassusi erossa kansani elinkeinosta”, hän sanoi tulen soturille, ”ja tämä on Kanohi Arnu, sopeutumisen naamio. Se tekee käyttäjästä osan maisemaa. Piilottaa näkyville. Katsokaa.”

    Hetken aikaa Korpraunin oli vaikea kohdistaa katsetta Muothkaan. Silmät sanoivat vastaan, Kääntyivät pakostakin nuotioon ja merelle ja pilviin. Sitten tunne lakkasi. Mutta hän ei nähnyt maan toaa.

    Siinä, missä toa oli äsken istunut, oli nyt ikivanha patsas. Se oli tuulenpieksemä ja sateen kuluttava, toinen käsi puuttui, mutta korkeassa kypärässä – tai ehkä se oli vain päälaki – oli yhä nähtävillä leveät poronsarvet. Katse lähti taas harhailemaan. Kun hän sai taas tarkennettua, patsas seisoi. Sitten vesi nousi kiven toan silmiin ja tämän oli pakko hieraista niitä. Nyt patsast esitti soturia, joka oli nostanut kivikirveen korkealle. Korpraunin oli pakko kääntää katseensa. Muothka palasi ennalleen.

    ”Okei… Mutta patsaaksi muuttuminen ei varmaan hirveästi miellytä vaivaiskoivikossa tai rakan keskellä?”

    ”Vaivaiskoivikossa olen paksu lyhyt puu, jonka oksat näyttävät sarvilta, ja rakassa kivikasa, jonka päälle joku on asettanut sarvet, kuten jotkut ovat saattaneet huomata”, Muothka selitti ja mulkaisi taas Ursangaa, joka yski muka piipunpolttoaan.

    ”Kuulostaa vähän kuin heikommalta versiolta tästä Hunasta”, Korpraun sanoi ja sormeili naamiotaan.

    ”Heikommalta? Hätiköity mutta ymmärrettävä johtopäätös. Kyllä, voiman tunteva vihollinen voi tunnistaa minut. Mutta naamiosi on jalo, etkä voi pitää itseäsi näkymättömissä loputtomiin. Äänesi kuuluvat kaikille. Kun sopeudun, ääneni muuttuvat milloin miksikin, tuulen huminaksi puissa, veden kuohuksi rannalla tai maan hiljaiseksi valitukseksi. Sopeutuminen tuo minut lähelle maata, auttaa käyttämään maavoimiani tarkemmin. Tunnistan tulijat jo kaukaa, havaitsen muutokset. Tämä naamio ei ole heikko, kiviveli, mutta se vaatii kärsivällisyyttä.

    ”Muttamutta”, Korpraun jatkoi, ”vielä yksi kysymys. Nuo sarvet ja parta. Tiedän, että monilla kasvaa karvoja naamiossa, tai parta on osaa naamiota niin kuin minulla, ja että porohusaarit sitovat naamioonsa korkeat sarvet lähtiessään rynnäkköön… Mutta nuo eivät ole kiinni naamiossa, ne näyttävät kasvavan suoraan kallosta!”

    Muothka hymyili. ”Sen siitä saa kun sopeutuu liian pitkiä aikoja porotokassa.”

    ”Empä olisi tuotakaan arvannut! Entä sinun naamiosi? Tuon jalo Ruru, pimeänäön naamio, eikö?” Korpraun kysyi nyt Ursangalta.

    ”Sehän se. Ja toisin kuin ystävämme Muothka, en aio kertoa sinulle, miten käytännöllinen se on tylsästä ensivaikutelmasta huolimatta. Rehellisesti sanottuna vain Rau olisi epäkäytännöllisempi. Silmäni ovat tottuneet pimeään muutenkin. Kanohi-naamioilla voi saada nopeutta, voimaa, suojausta tai erikoisia kykyjä… Ja minä näen normaalia paremmin pimeässä. Minulla oli ennen Hau. Mutta en vaihtaisi nykyisyyttä niihin päiviin. Ikinä.”

    ”Mitä tapahtui?” Korpraun kysyi.

    Tuli muuttui hiillokseksi, joka valaisi pimenevässä illassa Ursangan hupunsisäiset kasvot. Hän tuprutti savua piipustaan ja alkoi kertomaan tarinaansa.

    ”Kaukana etelässä, tällä samaisella saarella, oli kylä. On luultavasti vieläkin, elleivät Zyglakit ole syöneet sitä. Kylä oli nimettu veden toan mukaan. Tämä toa ei ollut soturi, vaan parantaja, joka palautti kylän pormestarin elämään liskojen rituaaliveitsestä saadun rankan kuumeen houreista. Parantajaa kunnioitettiin suuresti, mutta hän ei kestänyt sitä. Hän jätti kylän, joka jäi ilman suojelijaa.

    Eräänä yönä kaupungin krouvissa levännyt vanha matkalainen jätti maksuksi vain kaksi Toa-kiveä. Hän ei antanut vastauksia eikä kysynyt kysymyksiä, vaan poistui aamukasteen aikaan. Toinen kivistä päätyi minulle, toinen siskolleni, veden soturille. Meillä oli Hau ja Pakari, suojeluksen ja voiman naamiot, ja saimme pidettyä Zyglakit puolustuskannalla.

    Mutta samalla pormestarin viisaus himmeni ja hän sortui rikkauksiin. Kalavuosi oli huono, kylä joutui näkemään nälkää. Etelän linnoitukselta ei herunut apua. Pormestarimme kääntyi etelän kauppakiltojen puoleen ja saimme ruokaa, jotta selvisimme.

    Kauppakillat vaativat kuitenkin maksua. Meillä ei ollut antaa. Pantiksi kelpasivat vain suurnaamiot.

    Pormestari kertoi, että kylässä olisi muitakin voiman naamioita. Me uskoimme, pitkin hampain luovutimme kanohimme, mutta pian sen jälkeen meille selvisi, että voiman naamiot olivat kaksi jaloa pimeänäön naamiota, yksi minulle, yksi siskolleni. Silloin tiemme erosivat. Pormestari ei maksanut omastaan vaikka omisti. Kovia sanoja lauottiin. Minä en kadu mitään. Sulatin tulella parantajan patsaan jalustan ja iskin siihen miekkani, jota käytin puolustaessani kylää. En palannut koskaan.

    Kaksi kuukautta vaeltelin erämaassa. Palvelin hetken niin Askelmassa kuin Rol-Horiissakin, mutta palkkasoturin kuva ei sopinut minulle. Halusin vakaampaa pohjaa, kunnioittavaa mutta rehellistä. Viimein löysin oman paikkani vuoren itärinteiden luolilta. Siellä oli ystäviä, jotka kaipasivat tulen suojaa ja lämpöä, vaatimatonta väkeä, joka ei tinkinyt periaatteista. Sinne jäin. Meitä ei ole paljon, mutta olemme vahvoja.”

    ”Garum Ag Barkhu”, Muothka sanoi hiljaa, ”Tuhkakarhun Palvojat. Heillä olisi paljon opetettavaa meillekin. Sanotaan, että he ovat saaren vanhin matoralaiskansa. Heillä olisi meille paljon opetettavaa.”

    ”Mutta”, Korpraun aloitti, ”Ei salaisuuksia meidän kesken?”

    ”Ei salaisuuksia”, Muothka vastasi hymyillen, ”mutta joskus ymmärrämme, milloin on kohteliasta olla kysymättä.”

    Nuotio nousi takaisin liekkiin ja lennätti kipunoita ylös taistelemaan nousevaa lumisaderintamaa vastaan. Talven selkä ei taittuisi vielä hetkeen. Vain Mata Nui tiesi, mitä kevät toisi tullessaan.

  • Älä mene metsään

    Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsän itäraja

    Metsän laita häämötti jo. Jäätutkijalla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli juossut. Auringot loistivat jo kirkkaina taivaalla, joten kohtaamisesta Kätösten kanssa oli jo useita tunteja. Hän ei kuitenkaan suunnitellut pysähtyvänsä.

    Valkoinen Nazorak vilkaisi taakseen. Hän tiesi, ettei tiedustelun kaksikko ollut seurannut häntä, mutta pälyili silti olkansa yli vähän väliä. Tälläkin kertaa takana oli kuitenkin vain metsää. Edessä sen sijaan törmäys.

    Jäätutkija kaatui selälleen.

    Hän käänsi katseensa äkkiä törmäyksen kohteeseen. Zyglak.

    Voi ei…

    ”Zazi?” törmäyksen kohteeksi joutunut lisko ähkäisi. Se oli massaltaan miltei kolminkertainen torakkaan verrattuna, joten se seisoi yhä tukevasti jaloillaan.

    Jäätutkija ei vastannut mitään, vaan nosti välittömästi pistoolinsa. Hän ei uskonut, että Zamorit läpäisisivät liskosoturin paksua nahkaa, mutta arveli, ettei pistooli vasten Zyglakin kasvoja ainakaan huonontanut hänen tilannettaan.

    Samassa kun Nazorak sai aseen esiin, hänen ranteensa joutui voimakkaan iskun kohteeksi. Pistooli lensi sivuun.

    Hyökkäyksen iskijä paljastui, kun Jäätutkija katsoi vasempaan. Toinen Zyglak oli huitaissut tuliaseen pois torakan otteesta nopealla hännänliikkeellä. Siinä ne seisoivat, kaksi Zyglakia, toinen punamusta ja toinen sinivihreä. Sinivihreä, se, johon Jäätutkija oli törmännyt, oli kaksikosta suurempi. Liskot näyttivät aivan yhtä yllättyneiltä kuin ötökkäkin.
    ”Zozo ze?” sinivihreä päästi suustaan epäuskoisesti.

    Punamusta kaivoi reideltään ison veitsen.

    ”Seis, odottakaa!” Jäätutkija huudahti. Hän oli pahasti alakynnessä.
    ”Zozo jo zi zasesa za guzezi zozo raze giindo giize zisazasou za?” tummanpunainen sähisi ja otti muutaman askelen torakkaa kohti. ”Zazada sa zose ga zozo raze zazada zo jozesu zodozadda zizazi ruzuzagii za giide ziragu?”

    Puukko lähestyi uhkaavana.

    ”Radde Mei”, sinivihreä sai sanotuksi. ”Zase sa deigagu giite zizai jozesu.”

    Punamusta Zyglak mulkaisi lajikumppaniaan.
    ”Sadagi sa, zozagai si gosesa zo zisin giiragen”, se sylkäisi, mutta laski teräaseensa.

    273 makasi ruohikolla isokokoinen Zyglak-naaras yläpuolellaan. Jäätutkija kävi kuumeisesti läpi zyglakien kielistä sanavarastoaan. Kaikkien Universumin kielien opiskeluun ei Jäätutkijallakaan ollut elämänsä aikana ollut aikaa, joten kyseinen tilanne oli melko kinkkinen kielimuurinsa takia.

    Valkoinen nazorak sai kuitenkin sanotuksi ”Älkää tappako! Olen vaaraton…!
    Punamusta Zyglak katsoi ärtysästi valkoista hyönetistä.
    273 vilkaisi sivusilmällään oikeassa kädessään olevaa hanskaansa. Voi hitsi. Zyglakit ovat immuuneja elementaalienergioille. Hanskani ei siis vaikuta heihin, vaikka pääsisinkin käyttämään sitä… On kai parempi hoitaa tämä rauhanomasin keinoin.
    273 nosti aavistuksen verran päätään nousten kyynärpäittensä varaan. ”Saanko nousta?” Hän kysyi arasti.
    Sinivihreä Zyglak katsoi kysyvästi punamustaa lajitoveriaan, joka vastasi olankohautuksella.
    ”Zyugeziza zugoziragen!” Sinivihreä murisi uhkaavalla äänensävyllä.

    Valkoinen tiedemies nousi hitaasti jalkateriensä varaan ja ponnistautui ylös. Hän astui askeleen verran kauemmaksi kaksikosta, muttei enempää. Liskonaisen katse näytti terävöityneeltä ja valmistautuneelta hyppäämään tiedemiehen kimppuun, jos tämä yrittäisi paeta.

    273 aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta lause seisahtui ennen kuin se ehti alkaakaan. 273:n silmät katsoivat jonnekin ylös ja hänen suustaan kuului vain mietteliästä muminaa. Hän ei muistanut voida-verbiä.
    Lopulta hän sanoi matoraniksi ”Voisimmeko puhua matorania?”

    Zyglakit katsoivat toisiaan. Naaraan ilme oli hieman kiusaantunut ja Zyglak-uros raapi niskaansa. Lopulta naaras nyökkäsi.

    ”Oletko ötököiden tiedustelija?” Zyglak kysyi Nazorakilta.
    273 pudisteli päätään. ”En. Ettekä ilmeisesti tekään. Tunnutte välttelevän Nazorakeja, vaikka olette tietääkseni liitossa Imperiumin kanssa.” 273 heitti vastausvuoron liskomiehille.

    Tummanpunainen näytti siltä, että sai ajatuksen ja mutisi jotain zyglakien kielellä. Koiras näytti aluksi epäilevältä, mutta hetken supatuksen jälkeen näytti hyväksyvän idean.
    ”Onko sinulla… karttaa?” naaras-Zyglak kysyi vahvalla aksentilla. Hänelle tuotti selvästi vaikeuksia nöyrtyä puhumaan torakalle.

    Jäätutkija hämmentyi. Olivatko liskosoturit eksyneet?
    ”Ei, ei ole”, hän vastasi.

    Zyglakit näyttivät pettyneiltä. Valkoinen torakka kuitenkin jatkoi. ”Mitä te kartalla?”

    Kiusaantunut ilme levisi liskojen hammasrikkaille kasvoille. ”Meidän pitäisi päästä vuoren juurelle, mutta emme voi enää kulkea tasankojen poikki”, koiras-Zyglak selitti. ”Aivan liikaa torakoita.”

    273 puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli erinomainen tuntemus saaresta, aivan kuten useimmilla muillakin tiedemiehillä. Jos hän kuitenkin antaisi liskoille mitä he halusivatkin, mikä estäisi niitä viiltämästä hänen kurkkuaan auki?

    273:lle tuli kuitenkin ajatus, joka sai pienen hymyn nousemaan hänen kitiinisille kasvoille.
    ”Noh, minulla on kyllä suhteelisen hyvät tiedot tämän saaren maantieteestä”, Jäätutkija aloitti rupattelevalla sävyllä ”mutten suostu antamaan tietojani ilman vastapalvelusta…”
    Punamusta Zyglakeista kiivastui tiedemiehen puheista. ”Älä unohda, ketkä meistä ovat niskan päällä. Kerro tietosi!”
    Koiraslisko katsoi lajitoveriaan hieman säikähtäneenä.

    ”Uskon, että minusta on enemän hyötyä teille elävänä kuin kuolleena”, 273 vastasi ”ja reaktioistanne päätellen tarvitsette tietojani yht paljon kuin minä teidän. Joten ehdotan vaihtokauppaa.”

    Sinivihreä Zyglak supatti punamustalle naaraalle. ”Hän on kyllä oikeassa. Me tarvitsemme häntä.”
    Mei-niminen naaras näytti lähinnä ärtyneeltä, mutta myönsi itsekin heidän tarvitsevan tuota torakanplanttua.

    Yksissämielin he siis vastasivat vaihtokaupan käyvän.
    Mei oli juuri aukaisemassa terävärivisen suunsa kysyäkseen, mutta Jäätutkija keskeytti. ”Antaisitko sen puukon pois?”

    ”Hm?”

    273 hymyili. ”Jos kerran keskustelemme asiallisesti, niin eihän siihen teräaseita tarvitse? Hieman niin kuin luottamuksen osoitukseksi.”

    Zyglak tuhahti happamasti. Sitä ei selvästikään kiinnostanut väitellä torakan kanssa.

    https://www.youtube.com/watch?v=N_GO-Gl_bcY

    Nazorakin pistooli ja Zyglakien veitsi makasivat vieretysten erään puun juurella kauempana omistajistaan.

    Kolmikko istuivat hiekkaisella maalla. 273 piirsi pienellä risulla maahan kuvioita ja kaksi Zyglakia istuivat jalat ristiasennossa hänen edessään. Molemmat lisko-olennot olivat kumartuneet tuijottamaan Jäätutkijan heille piirtämää karttaa.

    ”Kuten varmaan tiedättekin, olemme nyt metsän itärajalla. Metsän luode- ja pohjoispuolella sijaitsee matoralaisten nimittämä ’Kummitusten suo’, mutta ainakin yhdessä kohtaa Vuoren rinne laskee suoraan metsään.” 273 selosti osoitellen samalla tikullaan hiekkaan piirtämiään kuvioita metsästä ja vuoresta.

    ”Kuljette jotakuinkin samaa reittiä kuin minäkin etelärinteelle”, tiedemies opasti, ”mutta suosittelen kulkemaan metsän reunaa. Metsässä on… ikävämpiäkin asioita, kuin Nazorak-partioita.” Jäätutkijan ääni madaltui lauseen lopussa. Hän katsoi vaistomaisesti taaksensa metsän pimentoihin.
    ”Älkää menkö syvemmälle metsään, ainakaan tänään.”

    Zyglakit katsoivat toisiaan. Jokin valkoisen torakan katseessa vakuutti liskot siitä, että varoitus oli syytä ottaa tosissaan.

    ”Teidän vuoronne”, 273 lausui. Hänen täytyi saada tietää Allianssin liikehdinnästä mahdollisimman paljon. Vaikka mitä oli saattanut tapahtua hänen harhaillessaan erämaassa.

    Zyglakit selittivät Nazorakille tietonsa saaren tapahtumista: torakkarintaman hivuttautumisesta etelään ja evakkojen pakomatkasta. 273 huomasi kuitenkin, että syytä paniikkiin ei ollut. Torakoiden vaikutus ei ollut suurta näin etelässä – loppumatka sujuisi luultavasti ja toivottavasti ilman ainuttakaan lajikumppanikontaktia.

    Kun tiedot oli vaihdettu, kolmikko nousivat yhdessä ja 273 ja Mei kävelivät kohti puunjuurta, jolle he olivat jättäneet aseensa. Kun sekä Nazorak että Zyglak kumartuivat yhdessä nostamaan aseitaan, he molemmat sattuivat vilkaisemaan toisiaan. Heidän kummankin ilme näytti epäluuloiselta. kummankaan irrottamatta katsettaan toisistaan kynnellinen ja kitiinimäinen käsi poimivat pistoolin ja veitsen maasta. Sen tehtyään molemmat astuivat askeleen kauemmaksi toisistaan.
    Sinivihreä Calibus hieraisi niskaansa tyytyväisenä. Kukaan ei ollut vielä kuollut.

    Zyglakit kiittivät vielä saamistaan ohjeista, joskin hyvästit eivät olleet niin surumielisiä kuin joku olisi saattanut odottaa.

    273 työnsi rakkaan pistoolinsa takaisin riekaleisen vaatekappaleensa sisään ja heilautti sen olkapäilleen. Hän katsahti edessään avautuvaa ruohotasankoa. Zyglakien antamien tietojen avulla hänen ei vielä tarvinnut kummemmin pelätä Nazorakien rintamaa. Sitten hän vielä käänsi katseensa takanaan häämöttävään metsään. Jäätutkija kuitenkin havaitsi liskoparivaljakon edelleen metsän reunalla. he ilmeisesti kinastelivat jostakin.

    273 tunsi vielä velvollisuudekseen varoittaa viimeisen kerran.
    ”Hei!” Hän huusi. Zyglakit kääntyivät katsomaan häneen.

    ”Älkää menkö metsään!”

  • Hirviöt eivät itke

    Matoran-Umbra istui kahvion mukavimmalla penkillä, ainakin omasta mielestään. Hän piteli kolmisormisella kädellään redstarbucksin caramel mukau-lattea, josta hörppi aina välillä lämmintä juotavaa. Päivä lähtisi hyvin käyntiin laadukkaalla kahvilla, kuten tavallista.

    Päivän klaanilehti oli rutussa pöydällä. Tai ehkä se oli edellisen päivän. Siitä Umbra ei välittänyt, sillä hän joisi nyt vain kahvia, samalla syöden voileipää. Tuolin asentoa sai säädettyä mukavasti sopivaan asentoon. Matoran pystyi tiirailemaan tästä tuolin asennosta parhaiten kahvinurkan valikoimaa. Kahvion tuotteet olivat vähentyneet selvästi kauppasaarron alkaessa. Hinnat olivat alkaneet kohota, sillä erilaisten kauempana tuotettujen hyödykkeiden kuskaamista Klaaniin oltiin vaikeutettu. Mikään ei ollut kuitenkaan kallistunut liikaa ja Matoran-Umbra käytti surutta kaksosensa Ritarikunnalta saamia palkkoja kahviin ja hillomunkkeihin, sekä jellybohrok-karkkeihin, joita hän osti säkeittäin varastoon. Hän piti tätä oikeutettuna, koska hän siivosi Umbran kämppää sekä hoiti tämän lemmikkejä, Fikou-hämähäkkiä ja kewa-lintua.

    Punaoranssi hahmo asteli pitkin poikin miltei täpötäyttä kahviota toisessa kädessään lautanen, jossa oli muutama linturahinkoipi. Tämä pälyili ympärilleen miltei eksyneen näköisenä. Jokainen nurkkapaikka jokaisessa pöydässä oli varattuna, ja istujien väliset raot olivat niin pieniä että niihin mahtuisi suunnilleen puolitettuja Matoraneja. Umbra pälyili mahdollisimman huomaamattomasti hahmon suuntaan. Hänen pöytänsä näytti olevan ainoa pöytä koko kahviossa jossa hän yksinään istui. Lopulta hahmo astui tungoksesta kokonaan näkyvälle. Matoran-U kykeni helposti tunnistamaan vieraan. Syvän tummanpunaisena ja oranssina kimmeltävä, osittain miltei suomumainen vartalonpeitto, tukevat, hieman tylppäkyntiset varpaat, selkään miltei huomaamattomiin taittuneet siivet, sekä osittain sisään piiloon vedetyt sormenkynnet, ja ennen kaikkea Suuri Kanohi Arthron, jossa oli muista, Kanoka-kiekoista valetuista voimanaamioista erkanevia, miltei rahimaisia piirteitä.

    Tuon täytyy olla se Make, Umbra totesi mielessään hörpäten kahvia.

    Moderaattori vilkaisi Umbran pöytään. Matoran esitti tälle ilmeellään “tänne kyllä mahtuu”. Moderaattori ei kuitenkaan tuntunut asiaa huomaavan. Tämä vaikutti ulospäin aika vaisulta. Make kuitenkin käytti tilaisuuden hyväksi päästä istumaan ja asteli Matoran-U:n pöytään. Puolirahi istahti nahkaiselle leveälle sohvalle laskien lautasensa puiselle pöydälle. Hän notkui tuolilla hetken etsien sopivaa asentoa.

    Make tarttui tuumasta toimeen napaten kouraansa ensimmäisen linnunkoiven lautaseltaan. Terävät hampaat upposivat rahinlihaan jättäen lopulta tähteeksi vain biomekaanisen tukirangan.

    Umbra tiiraili sivusilmällä vierustoverinsa syömistä. Hänen isokokoisempi kaksosensa oli usein liekkimielisesti todennut omalaatuisen kolleegansa rakastavan ahmia aina suunsa täyteen huolimatta tukehtumisvaarasta. Nyt puolirahi kuitenkin nautti ateriaansa yhtä hillitysti kuin hieno rähmäistä iltapäivälientä ryystävä hienostorouva.

    Matoranin silmät kääntyivät äkkiä pois moderaattorin kääntäessä katseensa tähän. Hetken aikaa pikku-U mietti oliko kenties vaikuttanut tunkeilevalta, mutta Make jatkoi rouskuttamista mistään muusta välittämättä.

    Umbra ei tiennyt miten yrittää kontaktia henkilöön joka tuntui mieluummin syövän. Hieman varovaisesti Matoran avasi suunsa:
    ”Tervehdys.”
    ”Hört”, kuului vaatimaton vastaus Maken suusta.
    Umbra ihmetteli hetken mikä kyseisen vastauksen tarkka merkitys oli, mutta päätti jatkaa. ”Mitäs sinulle kuuluu?” matoran aloitti vaisusti.
    ”Mikäs tässä”, Make vastasi ennen kuin alkoi pureksia viimeisiä lihanpaloja irti koiven jäänteistä.
    ”Kerro nyt jotain vähän tarkemmin kun kerran kysyin jotain. Minua raivostuttavat tyypit jotka eivät kerro mitään elämästään kun kuulumisia kysytään. Haluan tutustua muihin ja vähäinen informaatio ei siihen auta”, U sanoi, hörppien kahviaan kiivaasti. Hän tärisi kofeiinin vaikutuksesta. Karamelli maistui todella hyvältä hänen suussaan ja maitokahvista muodostui viikset hänen mustalle pakarilleen.

    Make näytti vaivaantuneelta ja pisti ruokapalan lautaselle syrjään. Hän huokaisi ja katsahti pikkumiestä, joka todellisuudessa oli matorania kookkaampi.
    “Kuka sinä muuten oikeastaan olet”, Maken huulilta loksahti kysymys, “muistan kyllä kohdanneeni sinut muutamaan otteeseen, mutten muista sinun lausuneen halaistua sanaa erilaisten tervehdysten lisäksi…”

    ”Olen vain tieteellinen koe toisesta maailmasta. Maailmasta jossa Makuta ja Mata Nui ovat jumaluuksia jotka pitävät maailman harmoniassa. Valitettavasti Mata Nui rankaisi Makutaa ja vei tämän 42 voimaa, mitkä sitten laitettiin palloihin. Olin laboratoriossa, jossa kuulia tutkittiin, koko ikäni siihen asti että Makuta sai kerättyä tarpeeksi voimiaan kasaan ja lähti hakemaan 42 kuulaansa takaisin. Minulle annettiin yksi kuulista, jolla voi hallita painovoiman elementtiä”, U lopetti puhumisen hengästyneenä. Tarina oli raskasta kerrottavaa ja hän oli ahtanut sen yhteen hengenvetoon. Nyt Make jäisi punnitsemaan tarinaa ja tekisi omat johtopäätöksensä.

    “…täh?”

    “Lyhyesti sanottuna olen tieteellinen koe, jossa yritettiin luoda matoranista Toa ilman Toa-voimaa. Olen Umbra. Hauska tutustua”, Matoran ojensi kättään kättelyyn.

    Maken leuka loksahti moderaattorin puidessa kaikkea mitä oli juuri kuullut Matoranin suusta.

    “Joo. Asun tuolla ylhäällä tämän maan vastineeni, Umbran työhuoneessa. Siivoilen ja hoidan hänen lemmikkejään kun hän on matkalla Metru Nuilla. Jotain seikkailua Matoron kanssa. On hassua kun voi olla mielilinkissä itsensä kanssa”, violetti sankari kertoi.

    Maken leuka nousi hiljalleen peruslukemiinsa moderaattorin yritettyä sulattaa kuulemaansa.

    “Otappas alusta…”

    Matoran kertoi Makelle pitkän tovin matkoistaan klaanilaisten kanssa. Hän kertoi saapumispäivästään ja siitä kuinka hänen uusi ystävänsä, Levah-niminen orton sai surmansa Yö Kauhussa, hän kertoi järvisekoiluistaan Gekon kanssa ja tuli siihen lopputulokseen että osa hänen kokemastaan oli kuviteltua koska heidän mukanaan olleiden eväiden päiväys oli jo aikoja sitten mennyt ja majoneesi maistui oudolta. Ei mikään lintu voisi vain kasvattaa itselleen siipiä kesken kaiken.

    Umbra hörppi hiukan jo väljähtänyttä kahviaan, ja jatkoi sitten. “Järvikaupungissa oli itse asiassa aika hienoja asioita. Siellä oli hienoa, tosin aika lahoa arkkitehtuuria ja pidin ratkaisuista miten ilmakuplilla paikat oltiin saatu kuiviksi. Ne muistuttivat ihan majavarahien patoratkaisuja. Zyglak, jolla hänen tykkinsä silloin oli ei ollut nyt niin paha tyyppi. Hänet oli vain opetettu vihaamaan matoraneja ja tiedemiehenä hän ei olisi halunnut antaa uutta instrumenttiaan pois.

    Kului useita minuutteja Matoran-U:n selittäessä koko tämänhetkisen universuminsa seikkailut Makelle, joka suhtautui koko asiaan hämmennyksen sekaisella mielenkiinnolla…

    “…ja sitten ratsastitte mielilinkkisolmusta pois Manulla, joka oli purjevene?”

    “Juurikin näin se meni”, Matoran vastasi tomerasti.

    “…okei.”

    “Perin eriskummallista, vai mitä”, Matoran hymähti hörppien taas kahviaan. Make ei ollut koko tarinatuokion aikana koskenutkaan ruokaansa.
    “No hiivatti, tämähän on jäähtynyt”, Matoran-U tokaisi harmissaan siemaisunsa jälkeen.

    “Odotas…” Moderaattori asetti avonaisen kämmenensä Matoranin kahvikupin ylle. Maken käsi alkoi hohtaa liekehtivän oranssina kuin tulinen hiili. Umbra seurasi vierestä kuinka kahvi alkoi jälleen höyrytä. Maidon proteiinit lämpenivät paljon ja muodostivat uutta vaahtoa kahviin.
    Matoran tarttui kupin korvaan, joka kuitenkin oli tulikuuma.
    “Hupsista…” Make tokaisi ottaen kiinni kupin reunoista. Posliinisen juoma-astian hehkeä lämpö virtasi Maken sormiin ja niiden kautta muualle hänen kehoonsa.
    “Sinun pitäisi jättää Moderaattorin hommat ja ryhtyä hellaksi”, U totesi tyytyväisenä.
    Make naurahti. Hän kykeni jälleen keskittymään omaan ruokaansa.

    Matoranin huomio kiinnittyi siteeseen joka moderaattorin keskivartaloa koristi.
    “Mitäs sinulle on muuten sattunut?”

    Make pysähtyi niille sijoilleen lihanpala suupielessään. Moderaattori katsoi apeana alassuin. Sitten Umbra muisti. Hän oli kuullut huhuja. Huhuja siitä yhdestä kohtalokkaasta yöstä, jolloin Klaaniin tunkeutui lauma mitä epätoivotuimpia vieraita; Zyglakeja. Ne eivät olleet mitään mairittelevia huhuja.

    “Oi jestas, anteeksi”, Matoran-U sanoi hätääntyneenä.
    “…ei se mitään”, Make vastasi näyttäen vähän virkeämmältä. “Et ole ensimmäinen joka tuota kysyy. En vain ole kuullut sitä kovin pitkään aikaan. Olen lähinnä ollut omassa rauhassani.”

    “Olen kuullut huhuja siitä yöstä. En minäkään varmasti olisi kovin seurallinen tuollaisen tapahtuman jäljiltä. Paraneminen ja traumat vaativat aikaa, mutta kyllä sinä seuraakin tarvitset,” matoran katsahti ystävällisesti Makea ja ojensi nyrkkinsä Toa-tervehdykseen.

    Make katsahti elettä ja nosti oman nyrkkinsä. Kaksikko tökkäisi rystysiään yhteen hymyillen toisilleen.

    “Kunpa kaikki olisivat noin suopeita kuin sinä”, Make totesi. Hän ei vielä jatkanut ateriansa nauttimista, siinä missä Umbra hörppäisi pian lisää kahvia.
    “Mitä tarkoitat”, Matoran kysyi, “vaikka yöstäsi liikkuisi huhuja, ei se tarkoita että niitä kukaan uskoisi.”
    “Minäkin haluaisin ajatella niin…”
    “Onko sinulla aihetta ajatella toisin?”

    Make tuntui lyyhistyvän hieman istuimeensa. “Minä kyllä tunnistan epäilevän katseen kun sellaisen näen”, Make sanoi katsellen tyhjästi eteensä. “Katseen, joka ei osaa olla varma tuijottaako häntä takaisin ystävä, vai vihollinen…”

    Umbra aprikoi hetken esittäisikö mielessään käyneen kysymyksen ääneen. Mutta hänen suunsa aukesi; “Haluaisitko kenties kertoa tarkemmin..?”

    Maken katse laskeutui tämän uppoutuessa mietteisiinsä. Hänen uusi tuttavuutensa oli juuri uskoutunut hänelle arkaluontoisista taustoistaan ja seikkailuistaan. Moderaattorilla ei ollut mitään syytä olla luottamatta tähän hyväntahtoiseen Matoraniin. Make rohkaisi mielensä. Hän alkoi kertomaan tarinaa.

    Tuntematon saari, yli viisitoista vuotta sitten

    Tulkitsemattoman ajan oli pelkkää mustaa. Pian kaikki tummuus kuitenkin repeytyi hiljalleen auki.

    Raskaalta tuntuvat silmäluomet avautuivat. Syvän vihreät silmät katsoivat maailmaa ensi kertaa. Vaaleanvihreät pupillit pienenivät hieman harmaan pilvipeitteen verhoaman taivaan suoman valon alla. Silmät räpsähtelivät hetken aikaa ennen kuin näkymä saavutti täyden terävyytensä.

    Kivikkoinen maa rohisi. Maassa makaava olento yritti liikkua. Se yritti kömpiä pystyyn. Sen sormet tarrasivat maata ja olento ponnisti ylävartalollaan kääntyäen noustessaan hieman vasemmalle. Pian olennon huomio kiinnittyi sen oikeaan käteen, jossa se tuki oikeaa puolta vartalostaan.

    Olento nousi täydelliseen istuma-asentoon pitäen katseensa toisessa kädessään nostaen sen silmiensä eteen, tehden näin myös toiselle kädelleen. Se tuijotti ruumiinosiaan häkeltyneenä. Kaksi kättä, jossa kummassakin oli neljä tukevaa, teräväpäistä sormea. Olento koukisteli sormiaan. Se kiinnitti pian huomion yläraajoistaan muualle vartaloonsa. Tummanpunaisten ja hehkuvan oranssien erikoisia painaumia omaavien ulkoisten osien alta erottui syvän mustaa alempaa kuorikerrosta. Kaksi jalkaa. Kolme koukkukyntistä varvasta. Selästä pilkottavat oudot pitkät läpyskämäiset ulokkeet. Punaoranssi olento ei tiennyt mitä ajatella. Se kykeni vain hämmästelemään omaa olemustaan.

    Olennon huomio kiinnittyi sitä ympäröivään maailmaan. Kivikko, jolla olento oli maannut, jatkui vähän matkaa jonka jälkeen sen ympärillä näkyi metsää. Muttei tavallista metsää. Puut olivat joko kaatuneet voimalla maahan tai palanneet pystyyn, tai kumpaakin. Savupatsaita kohosi taivaalle. Helvetti oli riehunut. Ympäröivää kivikkoa myöten, koko ympäröivä maailma tuntui olleen itsensä paholaisen temmellyskenttä.

    Maassa istuva olento tuijotti ympäröivää maailmaa hämmentyneenä. Se päätti yrittää nousta jaloilleen. Se nousi hieman kömpelösti mutta varmasti pystyyn. Mutta ei kestänyt kauaakaan ennen kuin sen jalat tuntuivat epävakailta ja täriseviltä. Punaoranssi olento miltei mätkähti vatsalleen maahan, ehtien kuitenkin tukea ylävartaloaan eturaajoillaan. Siinä samassa sen pään valtasi ilkeä, jomottava kipu. Luultavasti äkillisen liikkumisen seurauksena. Olento irvisteli ilkeän näköisesti yrittäen ottaa uuden rauhallisen lepoasennon lepyttääkseen kipua painaen kämmentään tiukasti otsaansa vasten. Mutta jyskytys ei ottanut loppuakseen. Olento hengitti syvään, miltei vaikeroiden. Siinä samassa jotain tapahtui. Vaikka olennon kiinni puristetut silmät näkivät pelkkää mustaa, jokin muu siinä näki jotain muuta. Ne olivat häilyviä kuvajaisia.

    Pieniä olentoja. Kaikkialla. Erilaisissa värikirjoissa. Niiden kasvoista osa oli täysin identtisiä, mutta suuri osa hyvinkin erilaisia. Ne katsoivat häntä. Ja hymyilivät.

    Punaoranssi olento yritti koota kuvia mielessään. Sen mielen valtasi jokin hyvin lämmin ja miellyttävä tunne. Pian inhottava kipu oli poissa. Olento avasi jälleen silmänsä. Sillä oli päättäväinen katse vihreissä silmissään. Se nousi ylös. Vaikka kahdella jalalla seisomisessa oli vielä haastetta, kykeni se jotenkuten pitämään tasapainonsa kävelemällä hieman kyyryssä. Se kiinnitti katseensa yhteen suuntaan. Se ei tiennyt miksi, mutta jokin sen sisimmässä viesti sille “Tuolla…”
    Olento alkoi ottaa yhden hitaan, vakaan askeleen kerrallaan kohti määränpäätään…

    Syrjäinen metsänkolkka

    Taivas tummeni pikkuhiljaa, ja pilviverho seurasi perässä. Synkeää lehtimetsäkasvustoa koristi pian kostea, häilyvä usvavaippa.

    Punaoranssi olento jatkoi talsimistaan kostealla ruoholla. Se ei tiennyt miten pitkään se oli vaeltanut, eikä tiennyt miten pitkä matka sillä olisi vielä harpattavana. Mutta se ei tuntunut välittävän. Hatarien muistikuvien siivittämä suuri halu etsiä vastauksia sen olemassaolosta täyttivät sen pääkopan varmuudella ja sitkeydellä. Olennon kävelytyyli ei ollut muuttunut lähtömetreiltä sen vakuuttavammaksi, ja se joutui jokaisella askeleella ottamaan kummankin jalkansa kolmella varpaalla hyvän tuen maasta ennen kuin uskalsi nostaa sillä hetkellä takimmaisena olevan alaraajakkeensa siirtääkseen sen eteenpäin.

    Olento hengitti syvään sisään ja ulos kävellessään. Sitä väsytti. Mutta silti se jatkoi…

    Lopulta sankan metsän verhoaman usvan suojista alkoi erottua jotain keltaista ja kirkasta. Monia pieniä häilyviä pisteitä. Olennon väsymys ja uupumus olivat tiessään ja sen kävely muuttui nopeammaksi. Kerran pari sen tasapaino oli pettää ja se joutui ottamaan tukea viereisistä puista. Mutta silti se tarpoi huojentuneena eteenpäin. Se oli perillä.

    Usva olennon ympärillä jäi taakse kun se saapui pienelle pientareelle. Pientareen päältä alkoi parikymmenmetrinen loiva alamäki. Mäen juurella sijaitsi pieni rypäs oksista, puista ja isoista lehdistä koottuja kyhäelmiä. Niissä oli ainakin yksi iso reikä ja useampi pienempi. Niiden sisällä loistivat pienten kirkkaankeltaisten hehkujen alkulähteet.

    Olento tiiraili häkkyröiden lomassa taapertavia pieniä olentoja. Se tunsi ne. Kaikki ne. Tai ainakin se uskoi niin. Pian se huomasi kuinka kaikki pienet olennon hiljalleen käänsivät katseensa siihen. Osa pysähtyi paikoilleen, osa osoitti sitä yläraajojensa pitkuloilla ulokkeilla. Punaoranssi olento pystyi miltei kuulemaan pienten olentojen seassa vellovat hämmästyksen ja yllättyneisyyden äänet.

    Punaoranssin olennon kasvot valtasi hymy. Se tunne, minkä se oli tuntenut etäisesti epämääräisten muistikuviensa yhteydessä valtasi sen jälleen. Lämpö sekä suunnaton mielihyvä. Olento alkoi ottaa hitaita askeleita eteenpäin. Sen teki suunnattomasti mieli juosta alas pienten olentojen keskuuteen. Sen sisimmässä sykki suuri riemuvoitto. Koko pienen olemassaolonsa ajan sitä vaivannut kysymys tuntui saaneensa vastauksen. Se kuului näiden pienten olentojen luo…

    Pienessä hetkessä tapahtui jotain. Punaoranssin olennon aistit hellittivät tarkkuutensa pieneksi toviksi. Se ei kyennyt huomaamaan pientä, pitkää esinettä joka lensi suurella nopeudella sitä päin.

    Ainoa asia minkä olento pystyi huomaamaan, oli sen rintakehästä kumpuava syvä, pistävä kipu. Olento parahti tuskissaan kaatuen kyljelleen maahan. Siinä samassa se alkoi tuntea itsensä hyvin heikoksi. Olennon hätäinen ja hämmentynyt katse tiiraili kivun lähdettä. Se oli pitkä, suora, olennon vasempaan rintamukseen uponnut keppi. Punamustan olennon hengitys miltei salpaantui sen hamuillessa vartalostaan törröttävää esinettä tärisevällä yläraajallaan.

    Olennon hätääntynyt ja apua hakeva katse kääntyi mäen juurelle. Suuri osa pienistä olennoista oli järjestäytynyt isoksi joukoksi häkkyräryhmittymän eteen. Niiden kaukaa kantautuvat äännähdykset olivat muuttuneet raivoisiksi ja vihaisiksi. Ne olivat poimineet käsiinsä pitkiä teräviä kolmikärkisiä esineitä ja paksuja leiskuvia pökkelöitä. Punaoranssin olennon tuntemukset täyttivät hämmennys ja pelko. Pienten olentojen joukko lähestyi sitä.

    Seuraava tikku lensi ilmojen halki. Punamusta olento käänsi ylävartaloaan juuri ajoissa. Tikku iskeytyi terävä kärki edellään suoraan olennon olkapään vieren. Se käänsi hätäisen katseensa pienten olentojen suuntaan vielä kerran. Niiden kasvot viestivät suurta inhoa ja säälimättömyyttä. Punaoranssin olennon hätää kärsivä ja apua hakeva katse jäi piiloon niiden silmiltä.

    Olento käänsi surullisen katseensa poispäin lähestyvästä pikkuolentojen joukosta. Se ponnisti ja kääntyi vatsa ruohikkoa vasten niin pian kuin rintamuksestaan kumpuavasta kivusta huolimatta pystyi. Se yritti nousta ylös. Mutta sen jalat eivät tuntuneet kantavan. Se kuitenkin ponnisti kaikilla neljällä raajoillaan miltei torso ruohikossa kiinni ryömien hätäisesti pienen matkan eteenpäin.

    Olento parkaisi uudelleen. Sama kipu mikä juuri säteili sen rintakehästä pitkin sen vartaloa, alkoi levitä nyt olennon oikeasta säärestä. Toinen keppi oli osunut kohteeseensa. Olento voihki epätoivoisena, jatkaen kuitenkin hätääntynyttä ryömimistään. Pian se keräsi voimansa ja yritti nousta vaivalloisesti pystyyn. Kepin aiheuttama kipu sen toisessa jalassa tuntui yhtäkkiä monin verroin pahemmalta. Mutta kipuakin suurempi oli se hädän ja pakokauhun tunne. Täältä oli päästävä pois.

    Punaoranssi olento nousi melkein pystyyn. Se alkoi ottaa jalkaa toisen eteen mahdollisimman pian uskottuaan voivansa jotenkin pitää tasapainonsa. Olennon juoksu muistutti enemmänkin väsynyttä lenkkeilijää. Epämääräisesti kovaa eteenpäin löntystellen ja huojuen, olento katosi sumun sekaan.

    Puuta vasten istuva punaoranssi olento hengitti syvään. Se vetäisi vartalostaan törröttävän terävän tikun pois mahdollisimman nopeasti. Se parkaisi. Ehkä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kipu oli monin verroin kovempi kuin silloin kun olento oli vetäissyt samanlaisen tikun pois jalastaan. Olento viskaisi kepin toisen viereen. Kumpikin niistä oli terävästä harmaasta kärjestään kauttaaltaan punaisen nesteen peitossa. Olento painoi kädellään kipeää rintaansa. Sen kivun sekainen parkuna hiljeni lopulta hiljaiseksi nyyhkimiseksi. Mutta se ei itkenyt.

    Olento hellitti niskalihaksensa ja nojasi takaraivollaan puun kulunutta puunrunkoa vasten. Se sulki silmänsä. Se näki kohtaamiensa pienten olentojen kasvot. Vihaiset, inhotusta pursuavat kasvot. Pienet olennot olivat häätäneet sen kauas tiehensä luotaan. Se ei voinut käsittää sitä. Se mikä punaoranssin olennon oli saanut sitkeästi löytämään tiensä niiden luo, tuntui olevan enää vain jotain kaukaista ja teennäistä. Sen ensimmäiset olemassaolon hetket olivat olleet täynnä hämmennystä ja epävarmuutta. Niinä aikoina se oli tuntenut syvällä sisimmässään toivoa. Toivoa siitä, että se löytäisi vastauksia. Toivoa, joka oli nyt kaukana poissa. Sen päässä kyti enää vain yksi kysymys.

    “…miksi?”

    Kahvio

    Matoran-U kuunteli Maken tarinaa epäsuora ilme kasvoillaan.
    “…mitä sitten tapahtui?”

    Moderaattorin ilme muuttui tuskastuneeksii. Seuraavan tarinan osan kertominen tulisi sattumaan yhtä paljon kuin silloin kun sen koki ensimmäistä kertaa.

    Syvällä metsässä, yli viisitoista vuotta sitten

    Yö laskeutui. Sankan latvuston läpi ei kyennyt erottamaan oliko taivas selkeä vaiko edelleen sankkojen pilvien leikkikenttä. Punaoranssi olento vaelsi pää painuksissa. Sen maata tuijottavien silmien katse oli tyhjä. Se ei tiennyt miten kauan ja pitkän matkan se oli liikkunut. Mutta se ei välittänyt. Sen epämääräinen talsiminen tuntui päämäärättömältä. Se jatkoi. Mutta ei tiennyt miksi. Sen pienten olentojen luona saama vastaanotto oli jättänyt sen sisälle syvät jäljet.

    Olennon silmäkulmaan pisti yhtäkkiä yhden viereisen puun takaa esiin pilkottava valo. Olennon kulku pysähtyi ja sen pää kääntyi katsomaan hiljalleen kohti valonlähdettä. Olennon silmien edessä pienen matkan päässä avautui pieni alue jonka ympärillä ei kasvanut puita. Se oli pieni mäennyppylä, jonka laella pilkotti jotain. Kyseinen mäki oli metsän ehkä ainoa kohta johon toinen taivaalla loistavista kirkkaista kuista kykeni laskemaan valonsäteensä.

    Punaoranssi olento tunsi sisällään jotain tuttua. Se sama tunne, mikä oli ajanut sen aiemmin pienten olentojen keskuuteen. Se tunne, että se minkä olento nyt näki edessään, olisi jotain minkä se kykeni jollain oudolla tavalla tunnistamaan. Olento käveli häileän kuunvalon valaiseman pienen mäen luo. Sen laella sijaitseva asia alkoi olla tunnistettavissa…

    Suurikokoisen maahan isketyn suuren leveän teräaseen eteen oli koottu pieni pino toinen toistaan kauniimpia kirkkaita kiviä. Kuunsäteet tanssahtelivat niiden sisällä kauniisti. Kuluneen, mutta silti kuun valoa pinnastaan ylväänä heijastavan miekan edessä nojasi asetta vasten sileä, hieno kivilaatta, johon oli kaiverrettu merkkejä. Muutama rivillinen pieniä ympyröitä, joiden sisällä oli viivoja ja pienempiä ympyröitä. Olento ihasteli näkyä hetken vähän aikaa.

    Olennon silmät suurenivat. Se hämmästyi suuresti huomatessaan osaavansa yhtäkkiä tulkita laattaan hakatut merkit mielessään.

    == Toa Boznia ==

    == Uljauden perikuva ja suuri soturi ==

    Varoittamatta, jokin olennon pään sisällä naksahti. Kaksi ensimmäistä sen päässä tulkittua sanaa. Se tiesi ne.

    Pian olento havahtui. Sen päätä sisältäpäin syövä kipu teki paluun. Sama, epämiellyttävä jyskytys kuin aiemmin. Mutta tällä kertaa se tuntui kovemmalta. Punaoranssi olento kaatui polvilleen voihkien tuskasta. Se kykeni tuntemaan selkäpiitään myöten kuinka sen pään sisällä jysähti hitaasti ja kivuliaasti kerta toisensa perään. Olento puristi silmänsä kiinni. Se kykeni aistimaan mitä oli luvassa…

    Olennon ajatuksissa välähti. Se näki edessään makaavan pitkän, miltei saman kokoisen hahmon kuin se itse. Hahmo makasi likaisena ja osittain raadeltuna palaneella, kuolleella maalla. Tämän viimeisiään vetelevät silmät sulkeutuivat hitaasti ja pää painautui maahan elottomana. Hahmon rintamuksen keskellä häilyvästi leiskuva valo sammui kuin loppuun palanut kynttilä.

    Jaloilleen noussut punaoranssi olento alkoi parkua tuskaisena heiluen edestakaisin rauhattomana painaen tiukasti otsaansa kämmenillään. Sen mieli täyttyi epämiellyttävistä ja kielteisistä ajatuksista. Ei. Ei. Se toisti itselleen tuskaisena. Aivan uusi, epämiellyttävä tunne kumpusi syvältä sen sisimmästä. Hahmo jonka se näki kerta toisensa perään syvältä tajunnastaan kumpuavissa kuvajaisissa..

    …

    …oli kuollut. Olento kärvisteli kyseisen käsityksen selkeytyessä sille kaikessa kauheudessaan.

    Kuolema.

    Ennen pitkää vastaan tuleva hetki, josta ei ollut paluuta. Enää koskaan. Se mikä oli kuollut, oli iäksi mennyttä.

    Punaoranssi olento lojui maassa onnettomana. Epämiellyttävät ajatukset ja toinen toistaan hämärämmät kuvajaiset piinasivat sen mieltä.

    Ei. olento vaikeroi itselleen. Sen kämmenet vaikuttivat siltä kuin olisivat voineet painautua sen kallon sisään ja murskata sen.

    Kuolema.

    Ei.

    Uusia kuvajaisia ilmestyi olennon tajunnan sopukoista.

    Huutoja. Kauhunsekaisia ja apua anovia huutoja. Kirkasta. Leiskuvaa. Kaikkialla. Joukko pieniä olentoja juoksi ympäriinsä. Niiden kasvoilta eivät kuvastuneet nyt viha eikä lämpö. Vain kauhu ja avunhuuto. Kirkkaan oransseina ja keltaisina hohtavat epämääräiset massat nousivat kaikkialta. Ne ahmivat tieltään kaiken. Jäljelle jäi vain mustaa.

    Kuolemaa. Ja hävitystä.

    Pienet olennon liikkuivat hädissään ja avuttomina etsien ulospääsyä, mutta tuloksetta. Osa niistä katsoi armoa anovilla katseillaan suoraan kaiken sen tuskan ja vääryyden alkutekijään.

    Punaoranssi olento voihki epätoivoisemmin kuin koskaan. Ei. Ei Lopeta. Lopeta…

    Ne katsoivat häneen…

    Lopeta…

    Punaoranssi olento nosti yläraajansa otsaltaan. Kipu oli tiessään. Mutta se ei helpottanut sen oloa yhtään. Se oli tajunnut sen ajatuksiin virranneiden tuskallisten kuvajaisten tarkoituksen. Ne olivat muistoja. Olennon mieleen jääneitä jälkiä siitä, mitä aiemmin oli tapahtunut. Jotain mitä ei voinut enää peruuttaa. Ne tulisivat elämään iäti.

    Kahvio

    Moderaattorin kasvoilla oli apea ilme. Menneiden muistelu tuntui raskaalta eritoten kun kyseiset tapahtumat oli yrittänyt unohtaa. Pienen Matoranin oli hankala käsittää kuulemaansa. Kaikin puolin hänen uusi tuttavuutensa vaikutti hyvämieliseltä ja jalolta tyypiltä. Oli hyvin hankalaa uskoa että tämä olisi missään vaiheessa elämäänsä toiminut kylmäverisenä tappokoneena. Vaikka U:n uteliaisuus uuden ystävänsä taustoista oli suuri, hän ymmärsi hyvin jos moderaattori halusi lopettaa tarinansa tähän.

    Make rohkaisi kuitenkin mielensä ja jatkoi:
    “Tuntui aluksi karmealta yrittää kohdata se fakta, että olin saattanut tehdä mitään sellaista. Mutta lopulta tajusin, että saamani oudot tajunnanvälähdykset olivat omia muistojani. Ne olivat juurtuneet jonnekin syvälle kaikessa karmeudessaan.”

    “…mitä sinä sitten teit?” U rohkaistui kysymään. Moderaattorin painuksissa pitkään ollut pää nousi ja tämä tuijotteli nyt päämäärättömästi kohti kahvion kattoa.

    “Lähdin.” Make jatkoi.
    “Tietoisuus siitä mitä se… tai minä olin tehnyt, toi mukanaan myös hieman ymmärrystä. Kohtaamieni pienten Matoranien reaktio tuntui jotenkin ymmärrettävältä. Minulle valkeni mitä kaikkea he olivat joutuneet kokemaan, joten parasta mitä kykenin heidän hyväkseen tekemään oli jättää heidät taakseni. Niin paljon kuin olisinkin halunnut perua sen kaiken. Mutta sisimmässäni tunsin että mikään ei auttaisi. Heidän mieliinsä oli juurtunut pelko.”

    Tuntematon saari, yli neljätoista vuotta sitten

    Punaoranssi olento seisoi tummanharmaan kiellekkeen reunalla. Se tuijotti kohti horisonttia. Pelkkää merta silmänkantamattomiin. Taivasta koristivat tummanharmaat pilvet haaleankeltaisine reunuksineen. Valo yritti selkeästi päästä niiden läpi. Tuuli ujelsi ja liikkui sulokkaasti pitkin olennon ihoa.

    Se kääntyi hiljaa katsomaan vielä kerran korkean rantakallion reunalta kohti vähän matkan päässä kallion rajalla seisovaa metsikköä. Sen kasvoilta leimahtivat kaipuu ja ikävä. Sen ensihetkistä lähtien tämä paikka oli tuntunut sille kodilta, joka toi turvan ja lämmön. Ajan mittaan se oli oppinut tuntemaan oman olemuksensa ja sen tuomat hyödyt ja haitat. Mutta muistot menneistä eivät olleet jättäneet sitä rauhaan.

    Olento silmäili loputtomiin jatkuvalta tuntuvaa metsikköä pienen hetken. Sen mielessä pyöri hetken pienten olentojen yhteisö.

    Sen ilmeeseen iski surumielisyys. Siitä tuntui pahalta. Mutta se ei itkenyt. Tämä oli oikea ratkaisu. Jos se pysyisi täällä, se ei voisi koskaan elää rauhassa. Se lausui mielessään niin kotisaarelleen kuin sen asukkaille; Hyvästi.

    Olento kääntyi takaisin kohti merta. Sen tuskastuneelle ilmeelle levisivät päättäväisyys ja pienoinen epävarmuus. Se elätteli suuresti toiveita siitä, että tuolla jossain se voisi elää rauhassa hyvillä mielin.

    Se sulki silmänsä. Se rohkaistui. Se päätti antaa vienon merituulen tuulettaa vartaloaan vielä pienen hetken.

    Siivet olennon selässä avautuivat hitaasti. Sen keho heittäytyi eteenpäin. Ilmavirrat puskivat olennon etuvartaloa paljon aiempaa kovemmin sen pudotessa alas jyrkkää kiellekettä.

    Olennon silmät avautuivat. Sen siivet lakkasivat lepattamasta ja jäykistyivät. Sen vapaapudotus loppui kuin seinään olennon noustessa liitämään merenpinnan yläpuolelle.

    Kahvio

    Pikku-Umbran mieli tuntui hieman kohentuvan moderaattorin puolesta.

    “Valitettavasti asiat eivät sujuneet niin kuin olin toivonut”. Maken katse laskeutui katosta takaisin pöydälle. Aiempi osa moderaattorin tarinaa oli tuntunut olevan ainoa jotenkuten pirteähkö osuus.
    “Ainoa asia mikä sai minut sitkeästi vaeltamaan pitkiäkin matkoja oli toivo siitä että maailmassa olisi kolkka, jossa voisin elää muiden kanssa sellaisena kuin halusin. Mutta ilmeisesti maailma ei ollut samaa mieltä…”

    U:n optimismi häilyi pian pois Maken ilmeen muututtua jälleen yhtä tuskaiseksi kuin mitä se oli tarinan aiempaa, ehkä ikävintä osaa kertoessa ollut.

    “Minne tahansa meninkin, kaikkialla minuun suhtauduttiin yhtä kylmästi. Vaikka halusin enemmän kuin mitään muuta osoittaa että minulla on varaa valita, mikä haluan olla. Mutta kukaan ei tuntunut haluavan antaa minulle tilaisuutta. He eivät nähneet muuta kuin epämääräisen rahi-pedon. Missä tahansa liikuinkin ja ketä tahansa lähestyinkin, minut ajettiin pois. Halusin kommunikoida heidän kanssaan, mutten osannut. Elättelin vain toivetta että edes joku haluaisi ottaa minut vastaan. Mutta sen sijaan sain osakseni vain halveksuntaa ja syrjimistä.”

    Umbra kuunteli ystävänsä kertomusta suu avoinna säälivä ilme kasvoillaan.

    “Niin ikävältä kuin se tuntuikin, lopulta päätin luovuttaa. Tunsin ettei kukaan tulisi hyväksymään minua tällaisenaan. Tuntui siltä kuin alkumetreilläni kohtaamieni Matoralaisten luoma hengellinen varjo olisi seurannut minua kaikkialle. Silloin huomasin pikkuhiljaa erakoituvani. En hakenut seuraa tai kumppaneita. Halusin vain jatkaa elämistä. Aloin elää kuin varsinainen eläin. Toisinaan metsästin oman ruokani, toisinaan jouduin varastamaan sitä. Sain useita vainoajia perääni. Mutta jotenkin se ei tuntunut enää pahalta. Sitä voinee kutsua totuttautumiseksi…”

    “…entä sitten?”, Umbra kysyi moderaattorin pienen hiljaisuuden jälkeen. Make tuntui jälleen kerran hieman empivän sitä haluaisiko jatkaa.
    “…menetin kontrollin.” Moderaattorin sanat kuulostivat siltä kuin hän olisi pidätellyt niitä hyvin, hyvin pitkään.

    Toinen tuntematon saari, metsä, yli neljätoista vuotta sitten

    Noin viiden jäntevän ja tukevan olennon joukkio tepasteli varmoin askelin sammalten ja aluskasvillisuuden läpi pimeässä tiheikössä. Suurella osalla oli mukanaan jonkinlaiset molemmissa käsissä pideltävät esineiden ampumiseen tarkoitetut välineet, sekä kantamuksena joitain pitkiä terillä varustettuja aseita. Ne kulkivat hyvin järjestelmällisesti ja varoen. Koko metsä oli ollut niiden vanha leikkikenttä jo vuosien ajan. Tämä oli vain yksi leikkituokio muiden joukossa. Ja niillä oli jälleen uusi leikkikaveri…

    Punaoranssi olento laahusti mahdollisimman huomaamattomasti kasvillisuuden suojissa. Noiden epämääräisten muukalaisten ryhmittymä oli jäljittänyt sitä jo hyvän aikaa. Muutaman kerran se oli ollut vaarassa paljastua. Pienikin virheliike saattoi hyvin nopeasti johtaa siihen että se löytäisi itsensä noiden örkkien ikeen alta.

    “Se otus on vaaraksi. Kuulithan miten se oli liikuskellut naapurisaarillammekin. Lienee jo korkea aika että joku päästää sen päiviltä.”
    Punaoranssi olento kuuli hyvin jahtaajiensa sanat äänettömässä pöheikössä. Se käsitti täysin mitä ne tarkoittivat. Mutta se ei välittänyt. Se ajatteli vain hiljaista tapaa päästä niiden ulottumattomiin. Olento tiiraili kasvien läpi parasta pakokeinoa. Vähän matkan päässä sen edessä häämötti metsän pää, joka päättyi ilmeisesti kivikkoiseen merenlahden rantaan. Se tiiraili vuoron perään määränpäätään sekä sitä jo hyvän aikaa jäljittäneitä metsästäjiä. Tällä hetkellä vain osa niistä liikkui välineensä tanassa varovasti ympäriinsä. Osa seisoi paikoillaan kuulostellen ympäristöä tarkkaan ollen valmiita mihin tahansa.

    Vähän matkan päästä metsästäjien takaa erottui joukko valopisteitä. Niiden lähteenä olivat metsästäjien kotikylästä jahtia seuraamaan lähteneet asukkaat.

    Punaoranssi olento päätti suorittaa seuraavan siirtonsa. Se oli oleskellut nykyisessä asemassaan jo kyllin kauan. Paikallaan pysyminen ei ollut sille minkäänlainen etu. Kunkin neljän raajansa tukemana se liikkui mahdollisimman hitaasti ja hiljaa eteenpäin. Se varoi koskemasta mitään rehevää minkä rahina tai tärinä olisi herättänyt liikaa huomiota. Se ei kuitenkaan tajunnut että pieni osa maata oli muuttunut epävakaaksi pienen metsärahin sen alle kaivaman tunnelin seurauksena.

    Olennon vasen eturaaja painautui yhtäkkiä maan sisään. Se menetti yllättäen tasapainonsa ja nytkähti voimakkaasti. Pensaiden ja lehtien rahina ulottui hyvin metsästäjien korviin. Osa niistä kääntyi katsomaan suoraan äänen suuntaan. Ja punaoranssi olento huomasi sen…

    Se ei tuhlannut aikaa. Se avasi siipensä ponkaisten täydellä voimalla ilmaan. Samalla sekunnilla metsästäjäjoukko alkoi huudella toisilleen. “Tuossa se on!” Yksi niistä kohotti asettaan. Kova tasainen pauke täytti ilman. Pari muuta liittyi mukaan.

    Punaoranssi olento lensi puiden seassa suorittaen mahdollisimman tarkkoja syöksyjä, välttäen parhaansa mukaan sitä päin suunnattuja ammuksia. Lopulta sen huomio kiinnittyi kokonaan metsän päässä erottuvaan iltataivaaseen. Se oli onnistunut välttelemään osumia ja otti nyt suoran lentoradan kohti määränpäätään. Mutta se ei tajunnut toimivansa juuri kuin yksi metsästäjistä halusikin.

    Yksi niistä asetti olkapäänsä varaan isokokoisen, paksun putkilomaisen aseen, jonka pitelijäksi se tuntui olevan ainoa hyvä vaihtoehto. Pienen hetken metsästäjä odotti että hänen kohteensa olisi sopivassa kohtaa. Metsästäjä ampui. Epämäärisen näköinen isokokoinen paksu köysinippu lennähti kovalla vauhdilla ilman halki avautuen kesken lentonsa.

    Punaoranssi olento liihotti voitonriemuisena kohti metsän rajaa. Pian se olisi jälleen turvassa jahtaajiltaan. Siinä samassa paksujen köysien muodostama ruudullinen kudelma lennähti sen niskaan. Sen reunoihin kiinnitetyt kivet painoivat sitä yhä pahemmin olennon päälle ja se alkoi pian menettää korkeutta.

    Punaoranssi olento mätkähti kivuliaasti maahan. Se tajusi nopeasti mitä tapahtui. Se hätääntyi. Se oli vain pienen matkan päässä vapaudesta. Se yritti nousta, mutta paksu tumma köysiverkko ei tuntunut päästävän sitä otteestaan. Ainoa vaihtoehto oli ryömiminen. Olento kuuli kuinka sitä jahdannut joukkio oli lähestymässä uutta palkintoaan. Se yritti raahautua hätäisesti maata vasten. Mutta oli jo myöhäistä.

    Olento älähti tuskaisesti yhden metsästäjän painaessa sen ylävartaloa maata vasten. Se yritti kompuroida, mutta toinen metsästäjä tarttui sen alaraajoihin pitääksen sen aloillaan. Olento tunsi hetkessä itsensä täysin avuttomaksi itseään puolet isompien metsästäjien otteessa.

    Kaksi metsästäjää piteli olentoa maissa kun kolmas pisti ampumavälineensä syrjään vetäen selästään paksuvartisen pyöreäteräisen lyömäaseen. Tämä olisi pian ohi…

    Maassa makaava olento hengitti rauhattomasti. Se oli ajettu nurkkaan. Eikä mitään pakokeinoa ollut. Ensikohtaaminen synnyinsaarensa pienten olentojen kanssa palautui sen mieleen. Se tunsi jälleen sen avuttomuuden ja pakokauhun. Mutta tällä kertaa paljon pahempana. Tällä kertaa sillä ei ollut toivoakaan poispääsystä. Mutta sen mieli täyttyi vastahakoisilla ja epätoivoisilla ajatuksilla. Ei… Ei… Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan…

    Olennon epämääräinen kommunikointiyritys nappaajiensa kanssa kuitenkin jäi hätäiseen äänekkääseen henkäilyyn. Metsästäjä kohotti aseensa yläpuolelleen, terä kohtisuoraan osoitettuna. Tämä halusi antaa nopean ja kivuttoman iskun.

    Olennon henkäily kiihtyi kovaa vauhtia. Se tunsi hetken aikaa oman sydämensä sykkeen. Ja se kiihtyi kovaa vauhtia. Hetken aikaa siitä tuntui kuin sen sisällä olisi alkanut kiertää jokin ihan muu kuin veri. Metsästäjä päätti hoitaa asian loppuun. Tämä laski teräaseensa kovalla vauhdilla suoraan kohti maahan painettua uhriaan.

    Siinä samassa jotain tapahtui. Punaoranssin olennon henkäys muuttui raivokkaaksi älähdykseksi. Sen ohuimmat ihokerrokset alkoivat hetkessä leimuta kirkkaan oransseina. Sekunnin murto-osan ajan olentoa maassa pitelevät metsästäjät kykenivät tuntemaan käsissään erittäin kivuliasta poltetta.

    Hetkessä valtavan kirkas liekkipurkaus heitti kolme olennon lähellä ollutta metsästäjää voimalla taaksepäin. Hetken saattoi näyttää siltä kuin olento olisi räjähtänyt ilmaan. Maahan lennähtäneiden metsästäjien vartaloiden tulimeren uhreiksi joutuneet vartalon etuosat olivat täynnä kärventymiä. Loput metsästäjät katsoivat häkeltyneenä oranssina hehkuvaa otusta. Maa oli mustunut kauttaaltaan sen ympäriltä ja jok’ikinen vihertävä kasvi oli palanut pystyyn.

    Otuksen oranssi hehku häilyi hiljalleen sen noustessa hitaasti neljälle raajalleen. Kaarevat, terävät kynnet syöksyivät ulos sen sormien suojista tarttuen tiukasti maahan. Kärventyneen verkon hiiltyneet jäänteet rapisivat alas sen päältä. Sen voimakasta uloshengitystä säesti jokaisen kuuloetäisyydellä olevan korviin pureutuva murina.

    Otuksen pää kääntyi kohti jäljellä olevia metsästäjiä. Sen kasvoilta oli kadonnut kaikki avuttomuus ja myötätunnon haku, jotka olivat vaihtuneet vihaiseen, petomaiseen irvistykseen. Sen terävät hampaat tuntuivat valuneen vielä enemmän esiin otuksen ikenistä. Sen vihreät silmät kiiluivat ja kurkku hohti kirkkaasti yön pimeydessä.

    Metsästäjät tuijottivat ilmestystä. Otus kääntyi kokonaan niiden suuntaan. Se heittäytyi ylävartalollaan ylöspäin. Sen kovaääinen karjunta täytti yöllisen taivaan. Lämpöaallot väreilivät sen hampaiden välistä.

    Yksi metsästäjistä päätti rohkaistua. Tämä nosti ampuma-aseensa otusta kohti. Metsästäjän epäonneksi otus huomasi sen. Se reagoi nopeasti syöksähtäen eteenpäin kuin noustakseen ilmaan, mutta sen sijaan se suoritti pitkän syöksyn suoraan sitä aseella osoittavaa metsästäjää kohti. Tämä laukaisi aseensa, mutta otus tuntui väistävän sen. Se hypähti hyökkääjänsä päälle tähdäten vahvat leukansa suoraan tämän käteen.

    Metsästäjä ehti hädin tuskin reagoida kun hurjan pedon hampaat upposivat tämän käsivarren ja kyynärvarren väliseen niveleen. Metsästäjä ehti vain parahtaa kivusta kaatuen maahan tiputtaen aseensa murtuneesta kädestään. Otus piti otteensa nopeasti heittäytyen pois uhrinsa päältä väistääkseen toisen metsästäjän vaakasuoraan suunnatun teräaseen iskun. Se loi uuteen hyökkääjäänsä vihaisen katseen. Se ei aikaillut.

    Otus hyökkäsi uutta kohdettaan päin. Tämä reagoi nopeasti asettaen pitkävartisen aseensa poikittain eteensä. Otuksen lauat upposivat tämän aseen varteen refleksinomaisesti. Pian metsästäjä kuitenkin joutui hämmästymään. Tämän aseen paksu puinen varsi tuntui hetkessä muuttuvan rapistuvaksi hiileksi otuksen leuoissa.

    Ennen kuin metsästäjä ehti havahtua, otuksen leuat jauhoivat aseen hiiltyneen osan poikki. Sen toinen eturaaja heilahti kohti tämän rintamusta. Terävät koukkumaiset kynnet upposivat metsästäjän rintapanssarin läpi. Ne viilsivät syvät urat metsästäjän rintamukseen tämän parahtaessa kivusta. Mutta raavas metsästäjä ei tuntunut moisesta luovuttavan. Otus ei kuitenkaan omalta osaltaan hellittänyt vaan suoritti yhtä raivoisan iskun toisella raajallaan. Metsästäjän parahdus muuttui kovemmaksi, mutta vankka soturi ei vielä suostunut hellittämään. Tämä kokosi itsensä heilauttaen toista nykkiin puristettua vantteraa kättään, mätkäisten raivoisan pedon syrjemmäs.

    Otus mätkähti maahan. Metsästäjä ei aikaillut ja ryntäsi sitä kohti aikeenaan päästää se päiviltä vaikka paljain käsin. Sen refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Pienessä hetkessä otus hypähti ylös, suunnaten vasemmalla yläraajallaan suoritetun rajun alhaalta ylös suuntautuvan iskun suoraan hyökkääjän vatsaan. Metsästäjän parahdus vaihtui kivuliaaseen pitkään ärähdykseen syvien kynsien jättämien pitkittäisten uurteiden alkaessa vuotaa. Lopulta viimeinenkin metsästäjistä tömähti kivuissaan maahan.

    Otus syöksähti kauemmas maassa makaavista uhreistaan. Sen voitokas korvia hivelevä mylvintä kaikui jälleen öisessä metsässä. Koko tilannetta seuranneet kyläläiset katsoivat kauhuissaan. Kolme ensimmäisenä maahan heitettyä metsästäjää alkoi virota. Ne tuijottivat koko joukkionsa päihittänyttä villipetoa häkellyksissään. Ne huomasivat kuinka sen suu alkoi leimuta yhä aiempaa kirkkaammin. Metsästäjien silmät suurenivat näiden tajutessa, että heidän ahdistelemansa kummajainen oli tekemässä viimeisen iskunsa.

    Kirkas liekki ryöppy syöksähti ulos otuksen suusta. Metsästäjien häkellykseksi liekit eivät kuitenkaan suuntautuneet niitä päin. Liekkimeri kohdistui suoraan kukistettujen järkäleiden ja punaoranssin pedon väliin. Otus heilautti päätään suunnalta toiselle, sen suusta kumpuavan liekki virran seuratessa. Metsästäjien ja pedon väliin muodostui leiskuva liekkiaita.

    Tarkkasilmäisimmät kykenivät näkemään lieskojen läpi kuinka peto nousi siivilleen liihottaen tiehensä.

    Punaoranssi olento liihotti öisen merenluodon yllä. Laskuvesi oli tuonut esiin hiekkaisen merenpohjan ja ties kuinka kaukaa lähemmäs rantaa huuhtoutuneita kiviä. Siellä täällä kosteasta hiekasta pilkotteli muutamia metrejä korkeita, puoliksi hiekkaan hautautuneita kivenmurikoita.

    Olento laskeutui tömähtäen pohjahietikolle hieman jyrkän rantaseinämän viereen. Se hengitti raskaasti. Muttei niinkään uuvuttavan lennon takia. Sen mielessä myllersi piinaavasti se mitä aiemmin oli tapahtunut. Se, minkä se oli vain kokenut kaukaisilta tuntuvissa muistoissaan toivoen että ne olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta nyt se oli tapahtunut uudestaan. Ja tällä kertaa se oli ollut täysin tietoinen siitä.

    Olennon hengitys tiheni. Lopulta se katsahti taivaalle. Se älähti pitkästi ja kuuluvasti. Se huitaisi tuskastuneena viereistä kivenmurikkaa. Sen yhä esillä olevat jykevät kynnet jättivät lohkareeseen syvät, terävät jäljet. Mutta sen tuska ei hellittänyt. Se huitaisi kiveä uudestaan toisella raajallaan. Ja vielä kerran toisella. Ja uudestaan. Kuin jokin sen sisällä, mikä äskettäin oli raivonnut, olisi halunnut vielä koetella itseään.

    Se poimi maasta pienempiä kiviä. Se puristi niitä kourissaan joko muserrellen niitä tai heittäen niitä ympäriinsä, tai kumpaakin. Sen suusta pääsi ääni, joka tuntui kuuluvan sekä syvää sisäistä ahdistusta potevalle henkilölle, että hurjistuneelle villieläimelle.

    Se poimi kookkaita puunkappaleita maasta. Se repi ne palasiksi joko itse tai lyömällä niillä jotain. Se keräsi kaikki voimansa ja iski tuskastuneena toisen avonaisista kouristaan suoraan vieressään olevan kivenjärkäleen sisään. Ja toisenkin. Sitten se lopetti. Sen tuskaisanraivoisa ärähtely loppui ja vaihtui kuuluvaan hengähtelyyn. Sen sisäinen ahdinko oli helpottanut, mutta vain pikkuisen.

    Epätoivoinen olento valahti polvilleen. Se ei vetänyt käsiään ulos kiven sisästä. Hetken aikaa olisi tuntunut sopivalta jos tuo kivi olisi pitänyt sen kädet sisällään estääkseen sitä enää tuhoamasta tai vahingoittamasta ketään. Olento nyyhki. Sen irvistävät kasvot olivat muuttuneet aiemmasta raivokkuudesta surunsekalaiseen hämmennykseen. Se nyyhkytti voimakkaasti. Mutta se ei itkenyt.

    Olennon katse kiinnittyi maasta pilkottavaan vesilätäkköön. Se näki siinä suoraan omat kasvonsa. Se tuijotti lammikon luomaa heisastusta hetken. Sen tuskaiseen virnistykseen kääntyneestä suusta erottuivat selkeästi yhä esillä näkyvät, kirkkaat ja terävät hampaat. Olennon mieleen muistuivat sillä hetkellä jokainen sen kuulema sille annettu kutsumanimi.

    Örkki. Iljetys. Luonnonoikku. Hirvitys. Monsteri. Peto.

    Olento nousi hitaasti ylös. Se veti kätensä esiin lohkareen sisuksista. Se katsoi isoja, teräviä kynsiään. Ne eivät olleet vain koristeita. Niiden käyttötarkoitus oli raadella ja viiltää kallioita. Sen hampaat oli tehty murskaamaan luita ja pureskelemaan saaliinsa olemattomiin. Sen liekit oli tarkoitettu kylvämään tuhoa ja hävitystä.

    Olennon kasvoilla rypevä epävarmuus alkoi pikkuhiljaa kadota. Alusta asti se oli kuvitellut, että sillä olisi ollut varaa valita. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi vain epätoivoisesti paennut jotain. Oliko se vältellyt epätoivoisesti jotain mikä oli jotain mikä oli sille määrätty? Jos asian olisi oltava näin, asian kieltäminen tuskin antaisi sille koskaan rauhaa…

    Olento puristi silmänsä kiinni. Se halusi vielä pienen hetken tuntea itsensä joksikin, jolla olisi ollut varaa vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta se päätti antaa periksi. Sen ylävartalo heittäytyi hieman taaksepäin olennon nostaessa kasvonsa kohti taivasta. Se aukaisi siipensä niin laajalle kuin mahdollista, levittäen sormensa.

    Se karjui. Pitkään ja kuuluvasti. Ei huutoa tai tippaakaan mitään mikä osoittaisi inhimillisyyttä.

    Maailmassa oli yksi hirviö lisää.

    Kahvio

    Umbra prosessoi kuulemaansa. Maken kertoma tarina oli varsin surullinen, mutta myös todella ainutkertainen. Menneisyydestään huolimatta Make oli edennyt klaanissa todella pitkälle ja vaikutti todella älykkäältä ja ystävälliseltä moderaattorilta, joka ainakin teki paremmin työnsä kuin pikku-Un tämän maailman vastine, joka vain meni omille teilleen. Umbra yritti miettiä sanoja, joilla piristää Makea. Make oli melkein kuin maansa myynyt kun hän oli joutunut muistelemaan kauheuksia joita oli kokenut ennen klaania. Siksi oikeiden sanojen löytäminen tuntui todella tärkeältä ja vaikealta tehtävältä.

    Pienoisen hiljaisen hetken jälkeen Umbra avasi suunsa. “Make. Olet kokenut todella paljon ja todella paljon vääriä asioita. Meillä kaikilla on omat menneisyytemme. mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen. Olet kuitenkin onnistunut voittamaan nuo muistot, koska olet nyt täällä.”

    Pitkään kahviota tyhjästi seinistä kattoon tuijotellut Make kääntyi katsomaan Matorania. Hän viesti vienolla hymyllään kiitosta tämän sanoista.
    “Juuri noin minäkin olen ajatellut”, Make sanoi. “Kun ensi kertaa astuin Klaanilaisten keskuuteen, tunsin sisälläni jälleen sen saman lämpimän tunteen kuin silloin ensihetkinäni. Tunsin kerrankin oikeasti kuuluvani jonnekin, missä sain olla sitä mitä halusin.”
    Make alkoi silmäillä kahviossa istuvaa väkeä. Kaikki he tuntuivat olevan hyvillä mielin ja juttelevan mukavia keskenään. Lähes koko kahviossa tuntui vallitsevan hyvä ja lämmin ilmapiiri.

    Umbra hymyili huomattuaan Maken mielentilan selkeästi kohentuneen. Mutta moderaattorin ilme oli lyhytkestoinen.
    “Mutta enää en tiedä. Minulla on ollut… unia”, Make tuntui etsineen hetken oikeaa sanaa, mutta korjasi itseään, “painajaisia, itse asiassa…”

    Make jatkoi kertomalla kuinka tapauksesta johon liittyi Snökke ja demoninärhi asti hän oli alkanut kärsimään mitä oudoimmista erilaisista unista, jotka olivat miltei toinen toistaan aina vain ahdistavimpia ja mystisimpiä. Hänestä oli tuntunut kuin mennyt ei olisi halunnut jättää häntä rauhaan.

    Matoran oli hetken vaiti. Kuivalla suulla puhuminen otti koville, ja siksi hän siemaisi vähän vettä lasistaan. Kahvinsa hän oli juonut jo jonkin aikaa sitten.

    “Ahdistavat unet… Ne ovat varsin tavallisia minullakin. Tähän maailmaan saapuessani olen nähnyt usein unia siitä hirviömäisestä Makutasta, joka on valloillaan kotiuniversumissani. Tuhon ja olemattomuuden luonnonvoima, joka koostuu pimeydestä. Sieluani kylmää jo pelkkä ajatus”, Matoran kertoi hiljaa.

    Make katsahti Matoraniin joka vuorostaan tuntui hieman apeamieliseltä. Mutta toisaalta tuntui hyvältä että joku ymmärsi hyvin miltä hänestä tuntui…

    Klaanin käytävät

    Moderaattori ja Matoran olivat poistuneet kahviosta ja astelivat nyt yhdellä linnakkeen hiljaisimmista käytävillä. Kaksikko oli turissut toisilleen miltei taukoamatta, jakaen kokemuksiaan. Make oli uskoutunut uudelle pienelle ystävälleen niin taannoisen Nazorakien pommitusiskun aikaisista tapauksissa kuin myös osittain kohtalokkaan Zyglak-yön tapahtumista. Mutta kaikkia yksityiskohtia jälkimmäisestä hän ei uskaltanut päästää ajatustensa ulkopuolelle. Ei edes uskoutuakseen ymmärtäväiselle Pikku-Umbralle.

    “Oletko ylipäätään puhunut asiasta kenenkään kanssa?” Umbra kysyi.
    “En.” Make vastasi, “Kukaan kollegoistani tai Admineista ei ole (varmaankaan) hennonnut kysyä asiasta vielä oltuani eräänlaisella saikulla. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin kaikki ovat osoittaneet minua kohtaan niin vilpitöntä huolenpitoa ja toivoneet parasta. Mutta osittain juuri se kalvaa minua.”

    Umbra nosti katseensa Moderaattoria kohti. “Mitä tarkoitat?”

    “No kun”, Make jatkoi, “pitkään saavuttuani Klaaniin ajattelin että saisin elää rauhassa. Autoin parhaani mukaan kaikkia jotka apuani pyysivät, enkä ikinä pyytänyt mitään vastineeksi. Paikan joukossaan tarjoaminen oli vähintä mitä kukaan tämän paikan asukkaista kykeni vuokseni tekemään. Tuntuu että kaikki mitä olen heidän hyväkseen tehnyt on ollut vain vaatimaton korvaus siitä. Mutta sitten tulivat Nazorakit ja Skakdit ynnä muut, ja alkoi sota.” Maken äänensävy synkistyi.

    “Siitä lähtien kun käteeni annettiin Moderaattorin virkamerkkiä kuvastava vihreänä säihkyvä kivi, päätin tehdä lopullisen ratkaisun suojella Klaanilaistovereitani kaikelta mikä heitä mahdollisesti uhkaisi. Mutta ilmeisesti minullakin on rajani.”

    “Ystävä hyvä”, U tokaisi tajuttuaan mitä Moderaattori haki, “sinun ei tulisi yhtään soimata itseäsi sellaisesta. Ei yksi tyyppi voi kokonaisen sodan kulkua päättää. Parasta mitä voit tehdä on taistella tovereidesi rinnalla.” Umbra yritti tuoda puheensa kannustavan ja Maken mieltä kohottavan sävyn.

    “Mutta entä jos…” Maken sanoista paistoi yhä epävarmuus, “minusta ei ole yksin siihen?” Make painautui taas menneiden muistelemiseen. Suuren pommi-iskun aikoihin.

    Hän muisti kuinka hänet oli lähetetty lautalla takaisin Klaaniin kesken Snowmanin ja Kepen reissun oudon sairaskohtauksen vuoksi. Mutta paluumatkallaan hän oli joutunut todistamaan aitiopaikalta kuinka viholliset moukaroivat hänen rakasta kotiaan.

    Sillä hetkellä ainoa asia mitä Make oli kyennyt ajattelemaan oli ystäviensä avuksi rientäminen, mutta heikon kuntonsa takia hän oli joutunut vain katsomaan sivusta. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin niin avuttomaksi. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän olisi itse vain voinut antaa periksi ja kohdata loppunsa monien muiden kanssa. Mutta sen sijaan hän kärjistyi pyytämään apua…

    “Epäilet siis, että se, tai sinä, tai miten tuo juttusi nyt toimiikin, auttoi sinua?” Umbra kysyi. Hän oli hyvin tietoinen erilaisten fuusiokeihäiden ja muiden vastaavien mystisten esineiden taruista. Mutta mitä hän oli kuullut, sellaisissa tapauksissa kahdesta erillisestä henkilöstä tai eliöstä muodostui täydellinen yhtenäinen olemus ja mieli. Mutta hänen Moderaattoriystävänsä tuntui erikoiselta tapaukselta. Ihan kuin Toa ja lohikäärmerahi olisi ängetty pieneen mökkiin ja välillä olisi ollut eripuraa siitä kuka oli isäntä.

    “No kun en osaa sanoa”, Make vastasi itsekin hämmentyneenä. Hänen mielessään kytivät edelleen pommituksen tapahtumat. Hän muisti kuinka oli epätoivoisesti tarponut surkeassa kunnossa pitkin pahoin kärsinyttä Klaanin linnoituksen ulkoisia osia ja lopulta kuukahti maahan voimattomana. Hän oli anonut että joku tai jokin tulisi auttamaan häntä. Lopuksi hän oli tuntenut tajuntansa hämärtyneen, muttei kokonaan. Jokin muu oli ottanut ohjat ja ohjasi häntä, heitä kumpaakin, takaisin kohti kotia. Se jokin tuntui tienneen, että kummankin elämä oli pelissä.

    “Mutta ilman sitä olisin kuitenkin varmaankin kohdannut loppuni.” Make alkoi miettiä ääneen, kuinka tuntui siltä että hänen sisällään asustava hirviö tuli esiin aina kun hänen elämänsä oli vaakalaudalla. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen puolustusmekanismi. Mutta aina kun sellainen hetki tuli vastaan, hän itse tuntui olevan jälkikäteen jotenkin tietoinen siitä mitä silloin olisi tapahtunut, mutta samalla olevansa vain kykenemätön sivustakatsoja joka ei voinut puuttua asiaan.

    Seuraavista ajatuksistaan Make ei puhunut ääneen mitään. Hänen mielensä palautui Zyglakien yölliseen Klaaniintunkeutumiseen. Siihen, kuinka yksi Zyglakeista käveli suoraan häntä vastaan. Ja siihen, mitä Zyglak oli raahannut perässään… Pieni, viaton Matoran. Surmattu tuosta vain ilman taka-ajatuksia ja jonka eloton ruho viskattiin syrjään kuin jätesäkki. Maken ajatukset olivat sumentuneet tyystin. Hänen päässään puhkusi kauttaaltaan pelkkä raivo ja vimma. Ne olivat tuntuneet etäisesti samoilta kuin aiempina kertoina, kun Maken sisäinen hirmu oli astunut estradille. Mutta tällä kertaa se kumpusi hänestä itsestään. Se oli puhtaasti hänen omaansa.

    Hän oli hyökännyt epätoivoisesti pedon raivolla Zyglakia vastaan, muttei pärjännyt tälle silloisessa olotilassaan hetkeäkään. Mutta hän oli halunnut Zyglakin maksavan teoistaan. Kyseinen tunkeilija oli tuskin tyytynyt yhteen uhriin. Mutta epätoivoisen yrityksensä jälkeen Make löysi pian itsensä jälleen kerran jostain elämän ja kuoleman rajalta. Sen jälkeen kaikki oli tyhjää. Epämääräiset muistikuvat ja painajaiset lopusta mitä tapahtui olivat ainoa vihje. Make oli halunnut Zyglakien kärsivä. Karvaasti. Maken omat ajatukset alkoivat pelottaa häntä. Hänestä tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi kuullut hänen halunsa ja täyttänyt sen.

    Siitä lähtien kun Make oli seuraavana aamuna herännyt sairasosastolta, hän oli puinut yksinään tapahtunutta koko siitä jatkuneen pienen sairaslomansa ajan. Hän oli nähnyt miten Zyglakeja oli raadeltu ja miltei revitty kappaleiksi. Yksi asia, mikä Makea oli arveluttanut, oli se, kuinka kyseisen kauhunäytöksen aikana hänen ja sisällään asuvan otuksen yhteinen keho oli selkeästi ollut huonossa kunnossa. Se, mitä kaikkea se olisi täysissä voimissaan saanut aikaan, henkisesti puistatti häntä. Samoin myös se, että hän oli nähnyt vasta osan siitä mitä sodan kauhut kykenivät saamaan aikaan. Häntä huolestutti se, miten kahakoiden eihtymättä kasvava intensiivisyys tulisi häneen vaikuttamaan.

    Make lakkasi ajatuksensa hetkeksi ja pysähtyi. Umbra mietti hetken minkä takia, ja huomasi Moderaattorin katsovan alas viereisestä ikkunasta. Alhaalla pilkotti ruohoaukio, jonka vastakkaisessa päässä näkyvän linnakkeen osan seinällä näkyi yksi särkyneen ikkunan peitoksi nostettu suojapressu. Ruohikko oli kärsineen näköinen ja siinä oli näkyviä palojälkiä.

    Pikku-U tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan huomattuaan tämän iskeneen silmänsä suoraan Zyglakyön taistelukenttään. Make pyöritteli ajatuksiaan vielä hetken kääntyen lopulta Matoranin puoleen.
    “Jotkut sanovat että toimin urheasti, jotkut jopa kehuvat minua sankariksi. Mutta en kykene sulkemaan pois sitä että joidenkin kanssaklaanilaisteni mielessä kytisi epävarmuus siitä mitä minä, tai se, sai aikaan”, Maken omissa sanoissa paistoi samanlainen kontekstiin liittyvä hämmennys kuin U:lla. Make oli aina luullut että hänen ja pedon välillä olisi jokin selkeä raja. Mutta enää hän ei ollut varma.

    “Olen kuullut tarinasi ja kokemuksesi Zyglakeista”, Make laski katseensa Matoranin kasvoihin, “Toiminko oikein…?”
    Umbran pää painui alas Matoranin miettiessä mitä vastata. Asia selkeästi tuntui olevan hänen ystävälleen sisäinen moraalinen dilemma. Hän vuorostaan oli kuullut Maken tarinan siitä miten tämä oli tuntenut synnynnäistä epävarmuutta itseään ja sisällään elävää örmelöä kohtaan. Hän yritti punnita tarkkaan vastausvaihtoehtojaan. Pelkkä kommentoimattomuus olisi hyvinkin voinut vaikuttaa Modeen vain kielteisellä tavalla. Tämä tuntui tarvitsevan ennen kaikkea myönteistä kannustavuutta.

    “Kumpa osaisinkin vastata”, Umbra sanoi. Hän kuitenkin jatkoi nopeasti jottei Makelle tulisi mitään vääriä mielikuvia, “Mutta sen mitä teitkin, teit ennen kaikkea varmasti vain puolustaaksesi kotiasi ja tovereitasi. Eikä minusta kukaan voi tuomita sinua siitä. Kuka ties mitä ne raakalaiset olisivat saaneet aikaan ilman sekaantumistasi. Ymmärrän miten jouduit todistamaan Zyglakien kädenjälkiä ja että jouduit käyttämään kaikkia keinoja, eikä mielestäni kukaan voi tuomita sinua siitä.”

    Maken mieli heltyi suuresti. Hänen pikku ystävänsä tuntui puhuvan vilpittömiä sanoja. Vaikka hän ei ollutkaan uskaltautunut kertomaan hänelle ihan kaikkea. Salaa Matoranin maahan painetulta katseelta Moderaattori puristi päättäväisenä vasemman kätensä nyrkkiin. Umbra tuntui olevan täysin oikeassa. Zyglakit, niinkuin muutkin Klaanin vahingoittamiseen pyrkivät tahot, olivat häikäilemättömiä ja vain verenhimoisia ja voimaa voittoa janoavia, jota halusivat saavuttaa päämääränsä tuntematta minkäänlaista armoa tai sääliä…

    Umbraa arvelutti Maken hetkellinen hiljaisuus. Matorania arvelutti hieman miten tämä reagoisi hänen sanoihinda. Make lähti astelemaan kohti kaksikosta vasemmalle erkanevaa käytävää.
    “Kiitos”, Make sanoi raikas hymy huulillaan Matoranille, “Sekä kannustavista sanoistasi sekä siitä, että jaksoit kuunnella. Toivottavasti tapaamme taas pian, ystäväiseni.”

    Pikku-U hymyili takaisin vilkuttaen hitaasti. Kaksikon tiet erosivat toistaiseksi. Umbran mielessä liikkui vielä Maken kokemus Zuglakyöstä Matoranin käännettyä katseensa vielä ikkunasta näkyvälle aukiolle. “Kuulin kuinka siltä käytävältä löydettiin vielä yksi menehtynyt Matoran”, Umbra totesi puoliksi ääneen, osoittaakseen vielä ymmärrystä Makelle, “Piru parka…”

    “Malok.”

    “Mitä?” Umbra säpsähti kuultuaan poispäin astelevan Maken puheen. Selin Matoraniin olevan Moderaattorin päättäväisen hurjistunut katse oli piilossa tämän katseelta.

    “Hänen nimensä…

    …oli Malok.”

  • Hildemar 39: Hai – kapteeni ja sotilas

    BKS Hildemar

    Taivas oli harmaata kuin kaikki. Hai laski katseensa yläilmoista ja siirsi sen vihreään, köyttä paikkaavaan hahmoon. Le-Matoran Olkar istui väsyneen näköisenä selkä kaidetta päin ja silmät köyteen naulittuna, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä mahdollisimman vähän maailmaa. Mikä herätti ruoria puristavassa Haissa tunteita, sillä hän tiesi Olkarin tahtovat tutustua maailmaan mahdollisimman paljon.

    Ei, Hai ajatteli. Hän oli palkannut viisi Matoralaista kanssaan hoitamaan Hildemaria, ja laivalla oli enää kaksi, hekin kuin vain varjoja entisistä persoonistaan.

    Ta-Matoran Gefel, toiminnan mies numero yksi. Hän nuokkui hytissään katsellen kohti taivaanrantaa.

    Le-Matoran Olkar, useimpia uteliaampi ja loppujakin vilpittömämpi. Hän tuijotti köyttä kuin odottaisi sen kuristavan hänet.

    Vain… Ei.

    Sininen Toa huokasi syvään.
    ”Olkar.”
    Vihreä Matoralainen kohotti katseensa.
    ”Voitko ottaa ruorin muutamaksi hetkeksi?”

    Pieni hahmo vastasi tekemällä työtä käskettyä ja Toa kiitti nyökäten. Hai suuntasi askelensa kohti keulaa. Kansi kolisi hänen jalkainsa alla yhtä rytmikkäästi kuin Hildemarin kylkeen iskeytyvät matalat vaahtopäät. Pelastusveneen takaa paljastui kuitenkin istuva Matoro. Hai pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi pois. Hai arvosti Matoroa ja piti hänestä, mutta ei juuri nyt kestänyt kyseisen klaanilaisen seuraa. Sen saaren jälkeen Hain tunne oli vain vahvistunut: aivan kuin Matoro olisi vajonnut. Hai ei osannut määritellä mihin: Oliko se oman mielensä syvyyksiin, menneisyyteensä vai jonnekin aivan muualle. Haille tuli kuitenkin huono olo mustahaarniskaisen Toan seurasta. Asiat muuttuivat väärään suuntaan ja kaikki samanaikaisesti.

    Bloszar ei ollut millään lailla poikkeava tapaus: Hai ei kyennyt olemaan tämänkään klaanilaisen seurassa sillä hetkellä. Tulen Toan sisällä tuntui olevan vain pohjaton suru ja kaipaus. Kuin kipinä olisi sytytetty hänen sisällään vain tullakseen sammutetuksi saman tien. Ja kaiken tämän Hai olisi kestänyt, mutta muut tuntuivat tukeutuvan häneen henkisenä tukipilarina. Hän oli tavallaan otettu, mutta aivan kuin hän olisi ollut laivallaan jonkinsorttinen voima, jonka tehtävänä on kannatella muita. Aivan kuin Hai itse ei olisi ollut yhtään sen rikkinäisempi tapaus.

    Toisinaan Hai mietti, miksi hän edes osti Hildemarin. Klaanin puolustaminen, kyllä. Veden voimat merellä, hyvä ajatus, kyllä. Mutta siinä oli jotain muutakin. Hai ei tiennyt, oliko vastaus saman usvan peitossa, johon horisontti kietoutui, vai oliko se aivan ilmiselvä.

    Sininen Toa käveli laivansa kaiteelle ja jäi nojaamaan metallireunaa vasten. Hän tiesi jalkainsa alapuolella olevan sellinä käytettävän hytin, jossa pidettiin raajavammaista torakkaa. Ylikersanttina esittäytynyt torakka ei ollut juuri puhunut tultuaan poimituksi merestä saaren lähellä. Nazorak oli vain maannut sängyssä ilmeisen kuumeisena ja nähnyt levottomia unia. Jotain, mihin harva uskoi soturirodun kykenevän. Vangin kohtelu oli löyhtynyt paljon Killjoyn poistuttua alukselta. Matoro, Bloszard, Hai, Troopperi, Gefel ja Orkal eivät katsoneet asiakseen kiusata harmittomaksi tehtyä vihollista enempää.

    Klaanissa, Hai tiesi, on paljon veteraaneja. Ja kaikki käsittelevät haavojaan eri tavalla. Ja Hai oli yksi heistä. Hai tunsi kuitenkin jotain aivan erilaista sodasta, kuin Guardian tai Same tai Killjoy tai useimmat muutkaan siitä arpeutuneet. Hai oli ollut omassa sodassaan Matoralainen. Hän oli ollut se, mitä Toat suojelivat ja Skakdit ryöstivät. Hän oli ollut se, mitä Steltiläiset käyttivät tavaroiden kantamiseen ja eräät Zyglakit aterioimiseen. Hän oli maannut räjähdysten keskellä, vallihaudoissa. Pattitilanteessa, tietäen, että hän ei voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Vaikka hän olisi ollut kuinka rohkea, motivoitunut tai hullu hyvänsä, hän ei silti olisi voinut kääntää tilannetta ympäri. Hai tunsi, millaista oli olla pattitilanteessa, muiden armoilla.

    Hän huomasi ajatuksiensa kulkevan taas sille polulle, jolla ne olivat olleet Hildemarin hankinnan kanssa.

    Hai vihasi ja pelkäsi pattitilanteita. Pattitilanteet olivat levottomia, ja ne olivat tehneet Hain levottomaksi. Mutta merellä niitä ei syntynyt. Se oli mahdottomuus. Merimiesten kohtalo oli huomattavasti kaksijakoisempi: joko voitettiin, tai sitten ei. Hai kuitenkin tiesi, että kumpikin lopputulos oli voitto pattitilanteesta. Kumpikin vaihtoehto päättyi rauhaan.

    [spoil]Hai, olen pahoillani, jos tein hahmollasi jotain sopimatonta. Hän kuitenkin kutsui tulla kirjoitetuksi.[/spoil]