Aallot löivät hiekkarantaan samalla, kun auringot olivat kohoamassa harmaaseen aamuun. Rantavedestä kuului läiskähtelyä, kun pitkäkoipinen vesilintu tepasteli hyisessä vedessä. Se kallisti päätään, räpäytti silmiään ja nokkaisi pinnan alta tukon levää. Lintu hätkähti, kun toinen sen lajista laskeutui sen viereen.
Lintu tuijotti lajitoveriaan syvillä, mustilla silmillään. Oliko se taas toistumassa? Olivatko linnut taas ryhtymässä toisiaan vahingoittavaan kilpaan, joka toistuisi ja toistuisi aina uudelleen? Olivatko ne lankeamassa ikuisuuksia vanhaan sykliin, niille laadittuun kohtaloon? Olivatko ne käymässä taistoon, jota kumpikaan ei koskaan ollut voittanut eikä tulisi koskaan voittamaan?
Paikalle tullut lintu nappasi nokallaan kiinni toisen linnun noukkimasta levästä. Seurasi kovaa kaakatusta sekä veden loisketta.
Sitten linnut lopettivat taistelunsa ja katsoivat ylös. Suuri lentävä rahi kaarsi niiden ylle. Ne räpiköivät välittömästi lentoon ja pakenivat rahin laskeman varjon alta.
Siniset jalat tömähtivät karkeaan hiekkaan, kun nui-kopenin ratsastaja hyppäsi alas. Ratsastajan katse haravoi rantaa, kunnes osui hiekassa näkyviin syviin painaumiin. Ratsastaja asteli jälkien lue. Hän kaarsi pitkän vartensa kumartuessaan katsomaan jälkiä.
Jäljet olivat selvästi veneen nokasta, joka oli ollut ankkuroituna rantaan. Veneitä oli ollut ainakin kaksi. Ainakaan heitä ei pistetty uimaan…
Hupun peittämät kasvot kääntyivät. Lukuisat jalanjäljet johtivat vesirajasta lumen peittämille kiville ja aina metsän laitaan asti.
Lyhyt askelväli, isot jalat. Pikkuväkeä. Jäljet eivät voi olla kovin vanhoja… mutta ovatko kaikki lähteneet?
Ratsastaja vihelsi ratsulleen, joka pörräsi omistajansa ylle. Ratsastaja heilautti itsensä nui-kopenin selkään, tarrasi tämän turkooseista niskavilloista ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
Nui-kopen lensi metsän yli. Kuolleiden puunlatvojen sekä ikuisten nietosten takaa siinsi autiokylä. Nui-kopen kaarsi alas ja laskeutui asutuksen lähellä olevan kukkulan taakse. Ratsastaja hyppäsi alas, melkein liukastui jäisellä maalla ja alkoi hoppuisasti purkaa ratsunsa selkään lastattua kuormaa.
“Mörh”, suuri ampiainen pärskähti.
“Hys, kyllä minä tiedän.”
“Mrrhh!”
“Juu juu”, ratsastaja jupisi.
Kuului kova kilinä ja kolina, kun ratsastaja pudotti matkatavaroitaan maahan. Hangelle mätkähti miekkoja, remmejä, sauvoja, muutama pieni laatikko ja kiliseviä putkia. Lopuksi maahan tömähti vielä valurautainen kanuuna. Nui-kopen huokaisi saatuaan tykin painon pois selästään. Itsekseen manaileva ratsastaja alkoi puhisten ja pihisten pukea varusteita ylleen.
”Toivottavasti edes jokin näistä toimii… pulitin koko matkakassamme näistä… se kirottu kääkkä! Miksi olen niin hyväsydäminen vanhuksille…”
”Mörh.”
”Tiedän, tiedän…”
Sidottuaan viimeisen varustevyön ylleen ratsastaja käänsi katseensa mäen huipulle. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.
No niin, no niin… sinä pystyt tähän, ratsastaja joutui psyykkaamaan itseään. Tällä kertaa tämä menee MINUN tavallani! Ei piilottelua, ei sähläystä… ei hevonpaskaa! Ath-Koro, vol. 2!
Ratsastaja puri hampaitaan yhteen ja marssi kukkulan päälle. Kuin muinaisten aikojen ritari, hän vetäisi toisen sapeleistaan ja kohotti sen voitokkaasti kohti aamutaivasta. Hän tempaisi kaapunsa hupun pois kasvoiltaan.
Hampaisiin asti aseistautunut Paradox Krikcitiläinen katsoi tuimasti edessään siintävää Ath-Koron kylää.
“NYT LOPPUI PELLEILY! PARADOX ON NYT TOSISSAAN!”
Eteläinen manner
Yhtä merimatkaa aiemmin
Hämyisä koju lahoavan kauppahallirakennuksen katutasolla kutsui matkustuksesta uupuneen krikcitin sisäänsä tuntikausien odottelun jälkeen. Oven ylle ripustettu sarvipäinen pääkallo irvisti hänelle, kun hän kumartui ovenkarmin alta ja sujahti ahtaille käytäville täyteen ahdettujen hyllyjen välissä.
Katosta roikkuvat kymmenen eri uskonnon symbolit helisivät oven aukeamisesta saapuneessa ilmavirrassa. Ummehtunut haju nousi ilmaan sankkana usvana purnukoista täynnä kyseenalaisia nesteitä. Kaupan pitäjän virnuileva naama kohtasi Paradoxin katseen vääristyneenä pitkulaisen lasipullon läpi.
Etsi käsiisi Helios Elios Skyinte, oli yksi Paradoxin kontakteista kertonut. Haamukunnan varjoveli ja demoneiden surmamestari. Hän tietää, mitä tehdä.
Kauppiaan ilme ei värähtänytkään.
”Öhm. Päivää…?” Paradox tervehti.
Vastauksessa kesti tovi. Sitten raihnainen vanha ääni naureskeli kolkosti ryönävuoren takaa.
”Harpo sisään krikitti, koe haamu-marketti!”
Paradoxilta kesti hetki suunnistaa hyllyjen välistä tiskille. Hän mittaili kauppiasta lasiensa läpi. Ikivanha, mustiin siteisiin kääriytynyt selakhi virnuili hänelle harvahampaista hymyä ja tuijotteli häntä katseella, joka haritti niin pahasti, että Paradox ei ollut varma, oliko edes tämän näkökentässä.
Tästä huolimatta krikcit yritti loihtia perinteistä charmiaan ääneensä.
”Khrm! Te lienette kuulu Helios Elios? Kunnia tavata! Niin, kuule. Minä tarvitsisin manaus… juttuja. Ja järeitä sellaisia. Jotain, mikä pitää pahat henget ja muut sellaiset loitolla.”
Kauppias hieroi kahta luista kättä yhteen vastausta etsien.
”Minkälaista henkee manaat, pahansuopaa mörköläistä?”
Krikcit pysähtyi miettimään, miten pukisi asiansa sanoiksi. Sitten hän irvisti.
”Vastassani saattaa olla riivattu… nukke. Nukke, mutta isompi. Niin, ja sen pää on muuten mätä a-ananas. Ja niitä saattaa olla mahdollisesti k-k-kuusi.”
Paradox huomasi, että hänen äänensä alkoi väristä hänen miettiessään niitä kammotuksia.
Isä Ariezin sekä muiden Paradoxin etsivätöiden mukaan Bartaxin joukot olivat luultavasti suuntaamassa kohti Ath-Koroa. Oli onni onnettomuudessa että Gunein seurakunta oli paennut saarelta jo Paradoxin aiemmalla käynnillä. Bartax ei tulisi löytämään kylästä ketään, paitsi… ne.
Jos jostain hiton syystä ne enää olisivat siinä hylätyssä temppelissä.
Oli miten oli, Bartax saattaisi jättää Ath-koroon jälkiä hänen seuraavasta määränpäästään — eikä Paradoxilla käynyt mielesäkään palata saarelle varustautumatta.
“Se… on vielä epäselvää. Olisiko mitään yleispätevää loitsua?”
Kauppias virnisti yhä leveämmin ja nosti toisen kätensä olkansa yli niin korkealle kuin kykeni. Käsi hapuili tiskin takana olevia lokerikkoja läpi ja naputteli sormillaan niiden kansia. Sitten luiseva koura vetäisi Paradoxin eteen eräästä lokerosta… jotain metallista ja kilisevää. Kaulaketjun, johon oli sidottu jotain, joka näytti erehtymättömästi kutistetulta päältä.
Paradox ei ollut aivan varma, minkä päältä. Sillä oli turpeat silmäluomet ja pitkät kuivat putkiviikset vasten naamaa.
”Kummitusta”, Paradox sanoi itsevarmalla äänellä. Ei hän oikeasti tiennyt, mikä ero niillä oli, mutta sitä hän ei aikonut myöntää. ”En tiedä, ovatko ne kannoillani. Tilanne saattaa olla… päinvastainen.”
Kauppias heristi luista sormea ja tarjosi irtopäätä entistä innokkaammin.
”Varmaks’ et voi tuota tietää vailla kalman kuontaloa! Ripusta siis kaulaan polla, kummajaisist’ toden kertoo!”
Paradox tarttui sormenpäillään muumioriipukseen ja nyrpisti suutaan kuin haistaessaan homehtunutta ruokaa. Hän kiepsautti ketjun kätensä ympärille ja katseli sen päässä roikkuvaa naamaa hetken. Se tuijotti kuivilla, valottomilla silmillä takaisin.
Todellako?
Hän alkoi välittömästi katua tätä ideaa.
Paradox uskoi erottavansa näivettyneestä kallosta aivot. Hän huokaisi hiljaa ja pujotti sen kaulaansa. Sitten hän vilkuili ympärilleen odottavasti.
”Tuota… toimiiko tämä?”
”Turhaan etsit kummitusta — täältä kaikki kaikonneita! Muualta se möröt löytää!”
”Ah, tietysti! Otan sen. Kuka tämä oli eläessään?”
Vajaa minuutti, jonka kauppias käytti hiljaa hymyilyyn oli Paradoxin makuun hieman liian pitkä.
”… haloo?”
Vastaamisen sijasta selakhi alkoi vaivalloisesti harppoa takahuoneeseen. Sieltä kuului äänekäs metallinen kolina. Jonkinlainen hylly kuulosti kaatuvan. Jokin huusi. Pian selakhi harppoi takaisin ja laski tärisevin käsin pöydälle miekan, jonka kahvassa oli silmä, joka puristi lonkeroa.
“Oh, mahtavaa. Viimeksi sain myös miekasta. Tällä kertaa ehkä ehdin lyödä myös takaisin”, Paradox sanoi näpräten teipattuja lasejaan. “Paljonko?”
Kovin selkeän hintatarjouksen sijasta kauppias vastasi rämäyttämällä pöytään toisen miekan, joka oli yönmusta. Sen pelkkä läsnäolo aiheutti voimakasta kohinaa huoneilmaan.
”Kaksi miekkaa yhden voittaa!” kauppias rääkäisi. ”Turmanterä skralli-kansan!”
Ihan pienen hetken Paradox ehti toivoa edes yhtä selkeää vastausta. Sitten hän oli kaatua, kun jotain posahti savupilvenä kauppiaan käsissä. Tämä lausui muutaman kauhistuttavan kovaäänisen taikasanan ja työnsi jotain sinisessä tulessa liekehtivää hänen käsiinsä, ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä se oli. Sinisessä liekissä palava puinen toteemi rätisi hänen kämmenillään. Pieniä valkoisia salamoita kurotti ulos sen olemuksesta.
“Tulisähkömetsää. Sehän on… paljon voimakkaampaa kuin normaali sähkömetsä… kiitoksia vain.”
Paradox ei ollut aivan varma, missä määrin hänen sanojaan enää rekisteröitiin, kun käppänä kiipesi pöydälle ja kaatoi puisesta laatikosta hänen eteensä metallisia sauvoja, jotka levisivät kilisten lattialle.
”Leikkiin kanssa kummitusten lähdetä ei tyhjin käsin!!!”
“Tuota, arvon vanhus. Tässä alkaa olla tarpeek-”
Lause ei löytänyt loppuaan, ennen kuin hänen ranteeseensa pujotettiin rukousnauha täynnä helmiä ja kuivatettuja kalaneviä.
”Leviaattan rauhaan jättää hänet kellä rantees’ turva!”
”Mi-”
Vanhusta eivät enää hirveästi kiinnostaneet hänen vastalauseensa. Jos ne olivat missään vaiheessa kiinnostaneetkaan. Tiskin takaa nousi huomattavasti isompi kanuuna kuin mitä niin luisevilla käsillä olisi pitänyt pystyä nostamaan.
Paradox ei tiennyt erityisen paljoa merisodankäynnistä mutta oli melko varma, että tällaisia liikutettiin yleensä laivoilla. Ja ehkä suunnattiin myös toisia laivoja kohti.
”Aavelaivan upottaja!” selakhi julisti. ”Tykki tuhon mahriaanein, manan maiden syväläisten! Kalmakaloilt’ paatin paskoi, pinnan alle merihautaan!!!”
Paradox räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä.
“Anteeksi, mutta miten niin upotti mahriaanilaivan!?”
Ath-Koro
Nyt
Paradox tuijotti uhmakkaasti edessään siintävää kylää. Hylätty asutus oli kuolleen hiljainen. Paradoxin katse kiersi hermostuneesti talojen varjoissa ja metsän puissa.
Nui-kopen pärskähti kuuluvasti. Paradox laski miekkansa hetkeksi alas, heitti huovan mehiläisen päälle ja taputti tämän kuonoa.
”Orondes, pysy tässä. Jos näet muita kaapuheppuja, nouse ilmaan ja suojaudu. Capisce?”
”Mörrr”, mehiläinen vastasi.
Krikcit saapasteli mahriaanikanuunan luo. Irvistäen hän väänsi kanuunan osoittamaan kylän keskellä siintävän athistien pyhän temppelin sisäänkäyntiä.
”NO!? VIIMEINEN TILAISUUS ASTUA ESIIN SOVINNOLLA. TÄMÄN JÄLKEEN PISTÄN VAIKKA KOKO PAIKAN PASKAKSI JOS TÄYTYY!”
Tämän huuto kaikui aukiolla, kunnes pysähtynyt hiljaisuus laskeutui jälleen. Ketään ei astunut esiin. Paradox nielaisi ja alkoi astella eteen päin.
Kun hän oli astellut aukiolla viimeksi, se oli kuhissut elämää. Gunein johtamien kyläläisten poistuminen oli ollut niin vauhdikasta, että joitakin sen jälkiä näkyi edelleen. Hentoinen pakkaslumi oli peittänyt ison kannon, josta törrötti siihen hätäisesti isketty kirves. Jääpuikot kasvoivat kirveen kuuraisesta varresta. Sen vierestä erottui hangen kohoumista halkopinon muoto. Kylän keskellä olevaa suurnuotiopaikkaa ei ollut enää edes tunnistaa pakkaslumen alta.
Paradox laski katseensa tiehen. Tuoreiden jalanjälkien joukko tahri koskemattoman hangen. Ne haarautuivat pienemmiksi poluiksi jotka johtivat muutamiin mökkeihin ja takaisin. Olivatko Bartaxin soturimunkit todella käyneet paikan päällä, todenneet vetäneensä vesiperän ja lähteneet?
Se oli ajatuksena yhtä rauhoittava kuin vyötäröllä roikkuvan kromidimiekan kahvan sively oli tuntemuksena. Paradox ei mielellään juuttunut vaihtoehtoihin. Yksi niistä oli se, että kaikki Bartaxin soturit eivät olisi vielä poistuneet ja hän oli kävelemässä näiden väijytykseen. Huonoudessaan… se oli silti ehkä vaihtoehdoista paras.
Näin tarkemmin ajateltuna ”vastustajan esiin huijaaminen ällistyttävällä itsevarmuudella” ei myöskään ollut hänen paras suunnitelmansa…
Temppeli erottui edessä pinkihtävää taivasta vasten kliinisempänä ja kylmempänä kuin hangen pinta. Paradox ei ollut vieläkään täysin sinut Isä Athin kylän keskuksen kanssa.
Mikä helkkarin temppeli tuo on olevinaan? hän mietti nyrpeänä.
Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen kirkon vanhin säilynyt palvonnan paikka, ilmeisesti. Sen seinissä ei ollut ainuttakaan inspiroivaa pyhimyksen kuvaa tai vapaata taivaan lintua muistuttamassa Mielen Isän lahjasta ja rakkaudesta maailmalle. Temppeli oli vain iso, teräväkulmainen valkoinen laatikko, jonka kummallista valkeaa kiveä tai metallia ei koristanut ainutkaan eroosion tai kulumisen jälki.
Jokin siinä oli vain niin karmivan täydellistä. Liian täydellistä. Paradox ymmärsi hyvin, jos temppeli olikin tyhjä vain siksi, koska edes isä Bartax ei kokenut sen valtaamista tarpeeksi mielekkäänä voittona.
Niin oli helpompi ajatella.
Vaihtoehto oli se, että Bartaxin väki ei ollut onnistunut valtaamaan temppeliä, koska siellä oli ollut Nuk-
”Ahahahhaha”, Paradox hekotteli täysin huumorittomasti itsekseen.
Ei.
Sitä vaihtoehtoa ei harkittu. Ei enää tässä vaiheessa. Ehei, sitä ei harkittu ollenkaan. Ja vaikka mukana saattoi olla tykki kokonaisen kummituslaivan upottamiseen, sehän nyt oli vain varotoimi sellaisten vaihtoehtojen varalta, joita ei nyt edes tarvinnut harkita.
Ei tasan.
Paradox nieli kuivaa kurkkuaan. Hän asteli temppelin suurten porttien eteen. Maassa useat jalanjäljet kulkivat ristiin rastiin sisään temppeliin. Ovi oli jäänyt raolleen.
Älä viitsi…
Hän huokaisi. Ei kai siinä muukaan auttanut. Paradox tarttui oven kahvasta ja työnsi sen leveämmin auki. Ovi avautui täysin pimeään rakennukseen.
Paradox kaivoi kaapunsa taskuja ja veti sieltä keltaraidallisen kuulan, joka rivakasta ravistuksesta alkoi hohtaa lämmintä valoa. Hän veti esiin myös suitsuketikun, sytytti sen ja asetti tikun hampaidensa väliin tarttuen samalla Turmaterään.
Pitkäkyntisten jalkojen askeleet kaikuivat tyhjässä tilassa. Paradox tuli kahdeksankulmaiseen huoneeseen — siihen samaan, jossa hän oli kohdannut Nihilistin. Hän kohotti valoaan. Jalanjäljet olivat vaihtuneet sisällä lumivanaksi. Athistien maalliset tavarat lojuivat pitkin poikin lattiaa. Niitä oli selvästi pengottu.
Olitteko etsimässä täältä jotain tiettyä?
Paradox heitti lattialle kourallisen Heliosin metallitikkuja. Ei hän tiennyt, mitä ne tekivät, mutta kai ne ainakin pitäisivät ääntä, jos joku astelisi niiden päältä.
Paradox jatkoi seuraavaan huoneeseen. Edes kuulan antaman valon myötä temppelissä oli hädin tuskin mitään nähtävää. Paradox ei ollut varma, johtuiko se siitä, että Gunein väki oli vienyt kaiken huomionarvoisen mennessään. Hänen muistikuvissaan temppeli oli ollut juuri näin kolkko ja askeettinen.
Jokaisen sivuhuoneen jokaisen nurkan taakse kurkistaminen vaati yhtä pitkän sisäänhenkäyksen ja tarjosi yhtä suuren pettymyksen. Tiloissa oli lähinnä muuta temppeliä selvästi tuoreempia lasimaalauksia sekä koruttomia palvonnan ja meditoinnin paikkoja.
Jopa matot oli viety. Paradoxin epäilykset siitä, että Bartaxin joukot olisivat saaneet koluta temppelin läpi itsekseen ilman niiden sekaantumista, tuntuivat yhä todennäköisemmiltä.
Krikcit sylkäisi loppuun palaneen suitsuketikun lattialle ja huokaisi. Kuka ikinä täällä oli vastikään käynyt ei ollut jättänyt jälkeensä muuta kuin lumiset kengänjäljet. Krikcit astui viimeiseen sivuhuoneeseen, jota ei ollut vielä kolunnut. Huone oli pieni, ja sen puiset kalusteet oli särjetty lattialle.
Paradoxin kädessä hehkuvan kuulan valo piirsi teräviä varjoja kalusteiden kappaleista ja irtaimistosta valkoiselle lattialle. Ikkunaton huone ei paljastanut sisältään mitään kovin dramaattista. Krikcitin ohuet sormet kävivät läpi särjettyjä kivitauluja, rikkinäisten rukousnauhojen helmiä ja käyttämättömiä suitsukepuikkoja. Sitten hän huomasi pienen, puisen rasian. Hän pyyhkäisi tomun sen kyljestä.
Kaiverrukset rasian kyljessä olivat tuttuja: linnunsiipisiä matoralaisia miekat käsissään, kolmion sisälle rajattu järkähtämätön valvova silmä. Kannen alla… oli tekstiä.
Gunei, lapseni rakas.
Kun luet tätä, tiedän, että olen jo poissa. Elo hiipuu ruumiistani joka sanalla, jonka tähän kirjoitan. Sen myötä velvollisuus suojella tätä temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi.
Silloin, kun kauan kauan sitten astelin ensimmäistä kertaa näissä kylmissä saleissa, kuulin myös ensimmäistä kertaa Pyhän Beetan kutsun. Sen kauniit sanat vakuuttivat minut siitä, että maailmassa on muutakin kuin tähtien ylivalta. Loputon mahdollisuuksien meri, jossa jokaisen meistä polut odottavat.
Nyt siru on sinun suojeluksessasi. Pidä se turvassa, sillä sen välke tuo toivon maailmaan, jolta Punaisen valo on sen vienyt.
Ehkä näemme uudestaan tähtien alla toisessa hahmossa, tai ehkä sitten, kun äitini Ath on minut Kohtalon kiertokulusta vapauttanut. Odotan sinua siellä, mihin hän sieluni viekään.
Jokrana
Paradox silmäili kirjoitusta vilkuillen välillä olkansa yli. Jokrana… hetkinen. Olen varmasti kuullut tuon nimen joskus. Honnhilt puhui hänestä. Äiti Jokrana, Karzahnin kammioista paennut matoran?
Jokranan tarina oli monella tapaa inspiroiva. Kaikkialla päin maailmaa ei Karzahnin porteista palanneita pidetty enää matoralaisina… tai edes armon arvoisina. Mana-toran, rikkinäiset demonit, kuuluivat synkimmät sanat. Mutta äiti Jokrana oli palannut sieltä, rankansa kierona ja toinen silmä toista ylempänä, perustanut Ath-Koron ja astellut tiensä yhdeksi kirkon muistamista äideistä.
Munkkikokelas kurtisti kulmiaan.
“… velvollisuus suojella temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi”, hän toisti. Hyvä äiti, viittasitko pyhään Beetaan vai… niihin?
… niin, mitä Nuk… tai siis… ne olivat tehneet temppelissä kauan sen jälkeen, kun pyhä Beeta oli kadonnut?
Paradox nosti katseensa rasian kannesta ja vilkuili ikkunattoman huoneen seiniä. Kliinisen kylmä temppeli ei tarjonnut minkäänlaisia vastauksia. Astellessaan sen käytäviä hän ei ollut havainnut minkäänlaisia elonmerkkejä.
Temppeli, jonka ympärille Ath-Koro oli perustettu, oli vanha. Todella vanha. Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen se oli yksi viimeisiä merkkejä kirkon vanhimmista sukupolvista. Kieroselkä-Jokrana — Gunein edeltäjä temppelin vartijana ja valvojana — oli jäänyt historiaan siitä, että oli löytänyt uudelleen tämän saaren ja sen temppelin vuosisatojen jälkeen ja perustanut kylän sen ympärille.
Paradox ei ymmärtänyt, mitä niin ihmeellistä tässä kolhossa lootassa oli. Seinät olivat askeettisempia kuin ainoassakaan kirkollisessa rakennuksessa, jossa hän oli astellut. Ath-Nuin katedraali oli ollut rouheaa, luonnollista kiveä, jota köynnöskasvit kulkivat ylös alas. Tämä rakennus oli vain… valkoista. Siitä ei huokunut tippaakaan toivoa isä Athin armosta ja rakkaudesta… tai oikeastaan mistään kovin hyödyllisestä.
”Hyrr…”
Sen lämpöarvokin oli aika onneton, Paradox tajusi puskien vilunväristykset pois. Vilun, hän varmisti mielessään. Ei minkään muun epämukavan tuntemuksen, ehei, ja tuo asia joka liikahti takana oli muuten hänen oma varjonsa, koska hänellä oli helkkari soikoon valonlähde käsissään. Ei siellä ollut mitään, ja vaikka olisi ollutkin, niin hänellä oli enemmän kuin yksi asia, jolla lyödä sitä päähän.
Paradox naputti sormellaan rasian kantta miettien. Hän oli kolunnut jokaisen huoneen löytämättä vihjeitä Bartaxista. Oliko Paradox itsekin vetänyt vesiperän? Hän voisi vielä käydä kylän talot läpi, mutta hänen toivonsa rupesi hiipumaan.
Paradox nousi varovaisesti irtaimiston yllä täyteen mittaansa.
Sitten riipus hänen kaulassaan avasi suunsa ja kirkui.
Paradox tunsi sydämensä hyppäävän takaraivosta läpi. Paradox kaatui selälleen ja alkoi riuhtoa narun päässä karjuvaa kammotusta kaulastaan. Saatuaan sen viimein irti krikcit paiskasi riipuksen huoneen nurkkaan. Pää sätki ja tärisi lattialla itsekseen päästellen vaikertavaa ulinaa.
“Mi-mitä ahjoa!? Mitä pyhän Bothodosin ja Repheccion nimeen! Lopeta!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Paradox nousi ja tarttui kalloriipuksesta ja ravisti sitä voimakkaasti.
“LÄRVI UMPEEN!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Jostain kumman syystä huutaminen ei vähentänyt huutamista. Kutistettu kallo kailotti täyttä kurkkua, kuin sillä olisi ollut loputtomat keuhkot, tai keuhkot ylipäätään. Raastava rääkyminen kaikui temppelin käytäviä pitkin.
Paradox alkoi astella huonetta ympäri riipus kourassa. Väkivaltainen ravistelu ja oman äänen käheäksi huutaminen ei auttanut, joten hän kokeili hyssyttelyä. Ja sitten rauhallista keinuttelua ja hyräilyä. Riipus ei lopettanut.
”YRITÄTKÖ KUTSUA NUKKEJA VARTA VASTEN TÄNNE?”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Huutaminen ei selvästikään auttanut, mutta se tuli jotenkin luontevasti siinä tilanteessa.
Paradoxilla ei ollut uskoa siihen, että pää ymmärtäisi, mutta se kuulosti huutavan entistä kovempaa kuin protestina. Hän harkitsi juoksevansa ulos temppelistä ja paiskaavansa sen hankeen. Joskin se ajatus keskeytyi siihen, että hän lensi rähmälleen kompuroituaan jonkun (varmaan jonkun aivan täyden helvetin idiootin) lattialle jättämiin sauvoihin.
Ennen kuin krikcit ehti huutaa ainakin kymmentä eri kirosanaa suunnilleen siihen suuntaan, missä Helios Elios mikähelvettisekolmasedesoli oletettavasti majaili, tajusi hän jotain yllättävää.
Pää oli lakannut huutamasta ja vain tuijotti häntä samalla täysin tyhjällä katseella kuin aiemmin.
Paradox räpytteli pari kertaa silmiään. Hän heristi pääriipusta ilmassa. Mutta silloin kun hän otti askeleen taaksepäin pää alkoi uudelleen huutaa. Nuori munkki kurtisti kulmiaan. Hän astui taas askeleen taaksepäin, ja pää hiljeni.
Ihan kuin…
Sitten hän läimäytti kätensä kasvoilleen tajutessaan.
Aivan, Elda! Mites se loru meni… “Ripusta kaulaan polla, haamuista toden kertoo…”
… täällä siis on jotain… tai joku?
Paradox jäykistyi. Hän pudotti nuppikorun kaulaansa ja veti Turmanterän esiin. Hän kurkisti käytävään muttei nähnyt siellä ketään. Ennen kuin Paradox ehti astua kauemmaksi, pää hänen kaulassaan alkoi uikuttaa hätääntyneenä.
“… mitä? Sano mitä haluat!”
Hän asteli takaisin huoneen peräseinällä, jonka kohdalla pää aloitti taas vollotuksen.
“Tässäkö? Mutta eihän tässä ole mitään!”
Paradox pysähtyi katsomaan seinään. Hänen muistiinsa palautui kolahdus, jonka Vieterinuken ovi oli päästänyt mennessään kiinni. Ellei… se ole vain hyvin kätketty?
Paradox laski katseensa Turmanterään. Jos se oli sen nimi. Hänen mielestään oli hieman perusteetonta, että hänelle oli annettu kaksi täysin eri kulttuuripiirin kummitustentappoasetta, joilla oli käytännössä identtiset nimet.
Ja miten niin skrallien? Mitä helvettiä ne muka olivat?
Paradox kohautti olkiaan. Lyömisenkin kannalta yönmusta ase vaikutti muodoltaan aika epäkäytännölliseltä. Sen kahvaosasta kiertyi esiin toinen terä, kuin pieni viikate. Tai ei oikeastaan edes kovin pieni, se oli lähes varsinaisen miekkaosan pituinen. Kovin tasapainoiselta se ei kyllä tuntunut kädessä. Miekka oli hänen makuunsa tarpeettoman painava. Sen kyljessä hohti pari ympyränmuotoista punaista riimua, joita hän ei tunnistanut. Lisäksi aseessa oli jonkinlainen putki, jonka funktiosta hänellä ei ollut arvauksia.
Eipä hän toisaalta ollut mikään miekkaekspertti. Tai kummitusekspertti. Joskin hän otti vapauden pyörittää silmiään, jos joku väitti olevansa ensimmäinen, ja nyökätä hitaasti perääntyen, jos joku väitti olevansa jälkimmäinen.
Ehkä kummituksia kuului tuhota näin epäkäytännöllisillä aseilla. Tai ehkä hänelle oli myyty rihkamaa.
Joka tapauksessa krikcit nosti aseen silmiensä tasalle lyömävalmiina ja katseli ympäriinsä. Jos jokin ananaspäinen hirvitys vaappuisi esille, hän viipaloisi sen käden käänteessä! Kyllä, kyllä! Ehdottomasti tämän kaltainen kahden terän epätasapainotettu pimeässä punaisena hohtava pötkäle pelastaisi hänen henkensä, jos mihin tahansa seinään ovia taikova ananas kehtaisi palata ryttyilemään hänelle!
Niitä ei ollut hänen vasemman saati sitten oikean olkansa takana.
Mutta seinässä aivan hänen edessään… oli lovi. Pimeässä sen huomaamiseen oli kestänyt hetki, mutta oli vaikea kuvitella, etteikö sitä olisi valossa voinut joku nähdä.
Paradoxin katse seurasi lovea. Se jatkui alas lattian rajaan ja ylös kattoa kohti, ja… muodosti suuren oven muodon seinään.
Paradox vilkaisi kaulassaan olevaa riipusta.
”Tätäkö varten sinä huusit?”
Riipus vain tuijotti.
”Voitko edes nyökätä?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Paradox ymmärsi, että siihen tarvittiin yleensä kaula.
”Yksi ’AAAH’ on kyllä, kaksi ei.”
Ei vastausta.
”Asia selvä.”
Paradox kääntyi poispäin oven muodosta ja lähti harppomaan. Hän ei päässyt kovin pitkälle, kun riipus parkaisi jälleen. Paradox huokaisi ja astui takaisin loven lähelle. Pää vaimeni.
Kieltämättä salatun oven taakse kätketty kiinnosti häntä. Toisaalta häntä kiinnosti mahdollisuus vilkaista, mitä Athin kirkon arkisimman mysteerin sisälle oli lukittu. Toisaalta häntä ei kiinnostanut nähdä ainuttakaan hymyilevää, melomista harrastavaa sitrushedelmää vieterin päässä.
Uteliaisuus — ja halu olla altistamatta kuuloaistiaan kiljuvalle riipukselle — lopulta voitti, ja Paradox iski hammastaan purren Turmanterän ovenrakoon.
Kiikkerä musta miekka kilahti väkivaltaisesti rakoon ja tärähdys kulki sen kalisevaa rakennetta pitkin kivuliaasti Paradoxin olkapäähän asti. Jotenkin hän sai sen vitkutettua syvemmälle oveksi olettamansa muodon sisälle ja… alkoi taivuttaa.
”HHNNGGGH!”
Valkoinen, joko todella sileää kiveä tai todella karkeaa metallia oleva piirteetön ovi alkoi vähitellen siirtyä. Musta viiru pimeää laajeni enemmän ja enemmän, ja hänen kätensä alkoivat vapista oven painosta.
Jotain napsahti äänekkäästi ja paino tuntui katoavan, kun Paradox kaatui seinää päin. Sanat, joita hän horjuessaan päästi ulos, eivät olleet varsinaisesti sellaisia, joita kirkon pyhällä paikalla saisi sanoa.
Krikcit heitti skralli-miekan katkenneen pätkän olkansa yli, laski valoa antavan kuulan lattialle ja jatkoi työtä paljain käsin. Oven väliin jäänyt pala miekkaa kilahti lattialle, kun Paradox sai ähkien ja puhkien oven auki niin leveäksi, että mahtuisi itse sisään.
Sisällä oleva pimeys näytti jatkuvan loppumattomiin. Paradox kurtisti kulmiaan. Hän haistoi savun katkun.
Salaovi aukeni kapeaksi kierreportaikoksi, jonka seinustoilla oli todennäköisesti vuosia sitten loppuun palaneita kynttilöitä. Paradox veti hupun kasvoilleen. Hän vaihtoi valokuulan toiseen käteensä ja veti Kalmakalvan vyöltään. Hän laskeutui varovaisesti portaita — ei tosin ollakseen hiljaa vaan varoakseen athistien ansoja. Hikipisara laskeutui krikcitin otsaa pitkin.
Hän saapui portaiden alapäähän, josta avautui uusi, vielä pienempi kammio. Tilaan tulvi epätasaisesti aaltoilevaa sinistä valoa seinän ja lattiantason raoista. Paradoxin huomion kiinnitti kuitenkin huonetta hallitseva sekasorto. Maassa lojui lukuisia pirstaloituneita kivitauluja. Monet esineet tilassa olivat selvästi palaneita ja puoliksi hiiltyneitä. Seinää koristava muraali oli tahriintunut nokeen. Aivan kuin joku olisi joskus yrittänyt polttaa sitä.
Paradox katsoi huonetta hämmentyneenä. Onko… onko täällä ollut joskus tulipalo? Ei, vain osa esineistä on palanut.
Paradoxin mielen läpi kulki aavistus, että täällä oli käynyt joku.
Se ei ollut tosin aivan yhtä kylmäävä tajuaminen kuin hän oli ensi alkuun ajatellut. Totta kai täällä oli käynyt joku! Tämä huone oli Ath-Koron temppelin alla. Kirkolla oli salaisuuksia vuosisatojen ajalta, sen hän munkkikokelaana hyvin tiesi.
Ei, ei siinä ollut mitään outoa, että täällä salatussa huoneessa oli käynyt joku. Joku, joka oli parhaansa mukaan hävittänyt kaiken irtaimiston ja yrittänyt polttaa seiniä, joiden kylmä kivi ei ottanut palaakseen.
Joku, jonka läsnäolo oli saanut kaulassa kyseenalaista puolielämää elävän kutistetun pään huutamaan.
Ei siinä ollut mitään outoa. Ei tosiaan.
Ehdottomasti täysin vakailla käsillä, jotka eivät t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n tärisseet, Paradox nosti kivisen kirjahyllyn päällä lepäävän kivitaulun valoon. Se näytti ikiaikaiselta, mutta teksti oli täysin ymmärrettävää matorania.
Minä, Jokrana Karzahnilainen, kaiverran tätä taulua osoittaakseni kunnioitusta unohdetuille. Täällä alla kinoksen, kiven ja mullan osoitan siunaukseni Teille, jotka historia unohti.
Isille, äideille, menneiden aikojen pyhimyksille, jotka latoivat polkumme kivet, joita pitkin yhä astelemme. Tämän kauan sitten kadonneen temppelin rakentajille, äitimme Athin sanan tulkitsijoille alkuhämärän valossa.
Paradoxin katse kulki laatasta seinän muraaliin ja takaisin. Hän ei ollut aivan varma, mutta osittain poltetun seinän kuvastossa saattoi olla kyse jonkinlaisista… pyhimyksistä? Näillä oli kaavut sekä suorastaan ylväs ryhti. Matoralaisiksi… näitä oli kuitenkin vaikea luulla. Ne olivat liian laihoja niiksi.
Kunniamme sinulle, viisas Y joka matkoillaan Mielen tiellä toi viisautta ympäri sakaroita!
Rakkautemme sinulle, lempeä W joka laulullaan jakoi rakkautta ja toivoa laulullaan ja musiikillaan yli metsien ja vuorten!
Kiitoksemme sinulle, jalo Z joka nostatti tämän temppelin pyhälle saarelle opettajiensa kunniaksi!
Paradox astui lähemmäs muraalia. Hän kohotti valoaan nähdäkseen ne paremmin.
Keltainen kaapu ja kuu ja sarvet… hetkinen. Orondes?
Toki Paradox oli törmännyt athismin kirkon perustajan kuviin ennenkin, olihan hän nimennyt ratsunsa tämän mukaan. Paradoxille muistui mieleen ne useat illat, jotka hän oli viettänyt Ath-Nuin suuressa kirjastossa lukien vanhoja tekstejä krikcittiprofeetan matkoista ja opetuksista. Olipa hassua, miten Krikcitiasta oli tullut monia niin merkittäviä athisteja, vaikka sirkkamiehet olivat kautta aikojen vihkiytyneet kohtalolle ja kurinalaisuudelle.
Muuta ketkä Orondesin vierellä oli? Numor, ammoisina aikoina kirkkoa puolustanut toa tai ehkä pyhä Troxim, ensimmäinen marttyyri?
Vai… onko hänkin krikcit?
Vihreä hahmo oltiin kuvattu hyvin samanlaiseksi Orondesin kanssa, vaikkei tästä paljoa erottunut hiiltyneen jäljen alta. Mutta… kävihän kaksi krikcitiä järkeen? Kahdella hahmolla oli jopa sama asento, mikä sai nämä näyttämään tasa-arvoisilta.
Samansyntyisiä? Tuskin. Mutta eivät myytit koskaan maininneet Orondesilla olleen puolisoakaan.
Ellei… tätä olla jotenkin unohdettu.
Krikcitin suupielet painuivat alas. Hän naurahti kuivasti.
“Haha… kuinka Athin ensimmäinen isä olisi voinut taipua krikciteille kirottuun Kohtaloon. Orondes… sinä jos kuka olisit vastustanut sitä.”
Nuoren athistin sanat kaikuivat tyhjille seinille samalla, kun hän katsoi seinälle ikuistettua esikuvaansa. Lopulta hänen katseensa laskeutui kolmanteen hahmoon. Athistin silmät laajenivat, kun hän lopulta yhdisti tuntomerkit.
”Oho. Kas, kas, kas…”
Punainen matoran, siniset kasvot.
”Punainen mies, mitä sinä täällä teet?”
Punainen mies, Avde, Syvä nauru. Oraakkeli oli kertonut hänelle athistien vanhimpien kohtaamisesta tämän kanssa — lähinnä varoituksena pitääkseen hänet oikealla polulla.
Kyllä Paradox oli osannut epäillä, että Avde oli jollain tapaa atheonistinen hahmo. Mutta… mitä tämä täällä teki? Orondesin ja tämän kumppanin välissä, pienenä ja vaatimattomana.
Noin pieni kaveri, joka komentaa… niitä.
Paradox muisti elävästi kuusi hahmoa, jotka olivat tuijottaneet häntä lumisessa metsässä.
Krikcit kurtisti kulmiaan ja katsoi ympärilleen. Ehkä täällä oli jotain tietoa hänestä. Jotain, jota hän ei tahtonut riskeerata pääsevän koskaan päivänvaloon tästä kellarista. Olivatko ne vain… tuhoamassa todistusaineistoa?
Paradox astui lähemmäs seinämaalauksia ja pyyhkäisi nokeentunutta seinää sormillaan. Äh, kirjoitus oli täysin lukukelvotonta. Paradox huokaisi, laskien katseensa kaulassaan roikkuvaan päähän.
“Osaatko sinä sanoa tästä mitään?”
Pää ei vastannut. Se vain tuijotti tyhjästi.
Paradox katse kierteli seinillä, kunnes se osui kuvaan, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
“Ja sinä olet…?”
Maalauksessa kuvattu hahmo ei soittanut athistille mitään kelloja.
Kirjoituksissaan Jokrana osoitti kunniaa kolmelle hahmolle: yhdelle, joka oli selvästi Orondes, toiselle, joka oli ehkä tämän puoliso, ja… kolmannelle, joka pystytti tämän temppelin näiden kunniaksi?
Ehkä, jos hahmon kasvoja ei olisi poltettu, olisi tunnistaminen ollut jollain tasolla helpompaa. Juuri nyt se sai jäädä vain yhdeksi mysteeriksi tässä jokaisen jumalan aikoja sitten hylkäämässä kylmässä hallissa.
Kuka tämä sitten olikaan, oli Punainen Mies pitänyt huolta, että hän ei saisi tietää.
Paradox tuhahti.
“No, Kallo. Lähdetään…” hän huokaisi.
Paradox käänsi vielä kerran katseensa Isä Orondekseen, Avdeen sekä kolmanteen hahmoon, ennen kuin astui huoneeseen johtavaan käytävään. Valo katosi huoneesta jättäen kolme maalausta yksin hämärään.
Lumi narisi krikcitin askelten alla, kun hän loittoni Ath-koron taloista. Orondes — Paradoxin ratsu — odotteli häntä samassa paikassa, jonne he olivat laskeutuneet.
“Mörh”, ampiainen murahti isännälleen.
“Vesiperä”, Paradox vastasi taputtaen tämän kuonoa. “Emme löytäneet mitään Bartaxiin liittyvää…”
Käärittyään ratsunsa päälle levittämän huovan ja saatuaan kummituskanuunankin punnerrettua kyytiin, Paradox kiipesi ratsaille. Hän katsoi mietteliäänä harvan metsän takana siintävää merta. Välisaaret eivät olleet enää kovin kaukana.
“Noh… lienee aika palata seurakuntaan. Toivottavasti vanha ukkomme on tyytyväinen työhömme.”
Kun hyönteisen siivet alkoivat halkoa pakkasilmaa, katosi viimeinenkin elonmerkki roudan raastamasta kylästä.
Akakun teleskooppisilmä tarkensi kiitävään nui-kopeniin. Ta-matoranin hengitys höyrysi pakkasilmassa. Tämä suoristui ja kuiskasi jotain omalle ratsulleen. Nivawk-kotka kiljaisi ja nousi lentoon hyiseltä luodolta.
Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.
Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.
Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.
Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.
Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.
”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.
Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.
”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”
”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”
”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”
Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.
Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
”Onko asia kahdenkeskeinen?”
”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”
Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”
”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”
”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.
Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”
Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”
”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”
Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.
Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”
”Hmm.”
Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.
Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”
”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”
Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.
Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”
Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.
”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”
Same nyökkäili hyväksyvänä.
”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”
”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”
Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”
”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.
Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.
Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?
Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?
Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.
”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”
Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”
”Minun?”
”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”
Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”
”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.
Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.
”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.
273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.
”Ai niin. A-arvon Same.”
”Hm?” moderaattori murahti.
”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”
Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
”… ai?”
”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”
Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.
”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”
”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”
Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”
”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”
”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”
”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”
”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”
”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.” Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.
”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”
Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”
”Ei muuta. Kiitän!”
Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”
Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
”Sain! Näkemiin!”
Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.
”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.
Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.
”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
”Käy hyvin, admin.”
”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”
Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.
”Mitä mietit?”
”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
”Hm? Anna tulla.”
”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”
Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”
Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”
Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.
”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”
Same nyökkäsi.
”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”
”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”
Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
Kuin… kuin perhosena kotelossaan?
Tawa pudisti päätään.
”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”
”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
”Lupaan, että se ei toistu.”
Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.
Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.
Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?
”Jatketaanko?” Same kysyi.
”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
Same näytti vakavoituvan hieman.
”Totta kai.”
Tawa keräili hetken sanoja.
”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”
”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”
”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”
Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.
”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
”Miksi eivät?”
”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”
Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.
”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
”Admin…”
Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.
”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”
Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.
”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”
Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.
”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”
Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”
Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.
”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”
”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.
Voihan Visu…
Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.
Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”
Tawa nyökkäsi.
”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”
Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.
”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
”Minä ymmärrän.”
Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”
Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”
”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”
”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
Same hymähti kylmästi.
”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”
”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”
He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.
”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
”Ja koska uskon teihin.”
”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”
”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”
Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”
Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.
”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”
”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”
Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.
”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”
Tawan mielenkiinto heräsi.
”Haluan tietää tästä enemmän.”
”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”
”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”
Selakhi hymähti kylmänviileästi.
”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”
Tawan hymy oli ratkiriemukas.
”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”
”Pieni hetki. Haen meille välineet.”
Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.
Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.
Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.
”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”
Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.
”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”
”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.
”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”
Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.
Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.
Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.
Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.
”Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”
Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.
Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.
Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…
Selakhialainen naamio iski takaisin.
Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.
”Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”
Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.
Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.
Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.
Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.
Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.
Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.
Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.
Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.
Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.
Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.
Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
”Kiitos.”
”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”
”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”
”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.
Se pysäytti Tawan aloilleen.
”Same?”
”Admin?”
”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”
Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
”Uskotko sinä rakkauteen?”
Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
”Admin, en täysin ymmärrä.”
”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”
Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”
Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”
”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”
Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.
”Mitä?”
Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?
Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…
”Kuinka kauan?”
”Seitsemänkymmentä vuotta.”
”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”
”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”
”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”
”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”
Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.
”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”
Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
”Tunteeko kukaan muu häntä?”
”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”
Tawa naurahti heleästi.
”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”
”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”
”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”
Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
”Virion.”
Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”
”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”
”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”
”Toivon niin”, Same sanoi.
Tawa hymyili.
”Uskon niin.”
Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.
Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.
Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.
Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?
Hän nousi seisomaan.
”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
”Mielelläni, admin.”
”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
”Nähdään, admin.”
Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.
Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.
Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.
MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.
Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.
MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.
Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.
JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.
JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.
Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.
Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.
Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?
Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.
Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.
Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.
Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.
Virion.
Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.
Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.
Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?
Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.
Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!
Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.
Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.
Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.
Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.
”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.
Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.
Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…
… entä jos?
Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.
Voitonhammas, nimeämispäivä, vuosi 1863 (jollain ajanlaskulla, ehkä)
Kirkas keskipäivän aurinko paistoi DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN työhuoneeseen Voitonhampaan huipulla. Paroni siirteli työpöydällään asiakirjoja ja silmäili useita meneillään olevia projektejaan. Voitto Korporaation kokeellisen viktornium-reaktorin pyöreä muoto piirtyi yhdessä paperissa, huolto-osaston kopterirepun versio 1.0 oli kuvitettuna näyttävästi toisessa. Molemmat vaatisivat vielä hiukkasen hiomista, harmitteli paroni.
Viktornium-reaktori oli konseptitasolla uraauurtava ja ratkaisisi monen montaa sakaranlaajuista energiakriisiä, mutta valitettavaa kyllä, alkuainetta nimeltä viktornium ei ollut vielä löydetty. Nimi oli kyllä aika hyvä, ja se oli jo alku! Sellaista se inspiraatio oli, alkuun pääseminen oli vaikeinta.
Kopterirepussa taas oli useita käytännön ongelmia, joista budjetin jälkeen räikein oli se, miten käyttäjä pyöri villisti mukana, kun repun käynnisti. Paroni vilkaisi raapustusta ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hieman noloahan tästä teki se, että hän oli onnistunut luomaan toimivan version kerran aiemmin, mutta nyt se tuotti lähinnä ongelmia. Tiede oli joskus sellaista! Vähän kuin kokkaamista. Aina niitä reseptejä ei saanut ylös. Joku intellektuelli ratkaisu tähän takuulla oli. Eräs hänen vanhoista opiskelukavereistaan oli kehottanut ratkaisemaan ongelman lisäämällä toisen propellin, mutta sekään ei tuntunut oikealta. Jos jo yksi aiheutti villiä pyörimistä, mitä toinen sitten aiheuttaisi? Eikö ainoa tapa pysäyttää se olisi poistaa propelli kokonaan?
Hmm? Mitä jos olisi jonkinlainen ’pyörimisen naamio’, joka hallitsisi kaikkea pyörimistä? Jokin todella voimallinen naamio! Ja jos sen tuhoaisi, kukaan tai mikään universumissa ei voisi enää pyöriä.
Herran pieksut, sehän kuulosti nerokkaalta! Ideastaan innostunut paroni kaiveli pöydältä kynää ja paperia luonnostellakseen uutta ideaansa, siirteli pois muutamia potilastietolomakkeita ja röntgenkuvia… ja huomasi paperipinon pohjalla olleen kirjeen.
”Mikäs tämä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi ja tarttui varoen kirjeeseen.
Ja mitä syvemmälle hän luki sitä… sitä suurempi kauhu saavutti hänen sielunsa.
Xian verohallinto
Verotuspäätös
1(4)
.630B.J0020103432
Päätöspäivä: 6.12.1863
Paroni Doktor Viktor von Nebula
Voitonhammas
00022 XIA
Päätösnumero
P2993434567
Verotuspäätös tuontiverosta
Verovelvollinen: Voitto Korporaatio OY
Y-tunnus: 1042526-V
Verotuksen päättymispäivä: 25.12.1863
Laskelma verosta
Von Nebula™ PARONI Tumma Paahto, vähintään 1 600 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 4,49 mutteria / 500 g
Veroprosentti: 2,19
Maksettavan veron määrä: 314,66 mutteria
Lihaasyövät nanobotit™, vähintään 50 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 12 800 mutteria / kg
Veroprosentti: 0,00
Maksettavan veron määrä: 0,00 mutteria
Zamor™-kuula, sininen, vähintään 15 000 kpl
Markkina-arvo verotuskautena: 18 mutteria / kpl
Veroprosentti: 0,02
Maksettavan veron määrä: 54,00 mutteria
Steltiläinen hengityskelpoinen ilma, vähintään 125 000 m3
Markkina-arvo verotuskautena: 24,59 mutteria / m3
Veroprosentti: 39,24
Maksettavan veron määrä: 1 206 139,50 mutteria
Maksettavan veron määrä yhteensä: 1 206 508,16 mutteria
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi kauhusta katsellessaan kirottuja sanoja.
Tai olisi huutanut, ellei olisi ollut järkytyksestään tukehtua sivettikahviinsa. Tukehtumisvaarasta väkivaltaisella yskimisellä selvittyään ponkaisi paroni pystyyn tuoliltaan. Hän hoiperteli toimistonsa lattiaa pitkin, haukkoi henkeään ja otti nojaa ikkunalasista. Miten häntä kohtaan oli hyökätty tällä tavalla? Miten maailma saattoi olla näin julma ja kurja? Näinkö vallitsevat elimet kiittivät siitä, että hän oli läsnäolollaan tuonut eteläiselle Xialle uskomattoman määrän työpaikkoja? Ei ihme, että perinteikkäät perheyritykset näivettyivät ja kuolivat pystyyn täälläpäin maailmaa!
Tällaista ei voinut sietää. Ei enää!
”Hyvä on!” hän huudahti, ja hänen viiksensä pölläyttivät pilven ilmoille. Paroni katsoi intensiivisesti paperia, ja kauhu hänen kasvoillaan muuttui vihaksi. ”Pakenen siis ainoaan paikkaan, jota tällainen kommunismi ei ole korruptoinut!”
Paroni nosti katseensa pöydästään ikkunalle ja sen läpi erottuvalle taivaalle, jonka vain myrkkypilvien verho piilotti. Hän hieroi käsiään yhteen. Sairaalloinen hymy hiipi hänen kasvoilleen.
”AVARUUTEEN!”
Joulutähtien sota
Kylmä hahmoton pimeys, jota taivaankanneksikin kutsuttiin, häämötti kaiken yllä. Se oli muuri, jota ei mikään läpäissyt; seinä, jota pisteiden lailla koristivat kirkkaista kirkkaimmat tähdet. Sitä olivat tutkineet ja tulkinneet tuhannet silmät ajanlaskun alusta asti, yrittäneet hahmottaa sen saloja. Miettineet hiljaa, mikä sen takana saattoi odottaa, jos mikään.
Vaan harva oli tutkaillut sitä näin läheltä. Alla tuon maailman katon hiljaisen kauhistuttavan pimeyden kulki alus, jonka tehtävä oli yksinkertainen. Sen kuuluisi kartoittaa tuota hahmotonta pimeää ja tuoda kulttuurin ja sivistyksen valo sen keskelle. Sen kuuluisi löytää merkitys merkityksettömyydestä. Sen kuuluisi tutkia, minkälaista elämää siinä tähtitaivaan pimeässä eli ja mitä me voisimme heiltä oppia.
Ennen kaikkea sen kuitenkin kuuluisi suojella matkustajiaan maan pinnalla odottavilta pahasti rästiintyneiltä yritysveroilta.
Tähtilaiva VCS Viktorprise lipui moottorit hehkuen läpi pimeän. Sen kaksi rakettia työnsi sen massiivista runkoa uskomattomiin nopeuksiin tyhjissä avaruuksissa tähtien tuikkeen lomassa.
Voitto Korporaation tähtienvälisen tutkimusprojektin silmäterä oli neitsytmatkallaan kohdannut siihen asti lähinnä aika outoja isoja koiperhosia, jotka törmäilivät kattoon yrittäen saada tähdet kiinni, toismaailmallista tähtisumua, joka ei ollut mitään väriä, mitä maan pinnalla voisi kohdata, ja yhden Voitto Korporaation oman tutkimussatelliitin, jonka ei tutkan mukaan olisi pitänyt olla siellä ja kieltämättä se nyt olikin kolahtanut vasenta moottoria vasten aika kurjasti, mutta siinä tuskin oli minkään maailman vaurioita, jotka estäisivät lentämistä. Ei tasan. Ei varmana. Toivottavasti.
Tietty olisi auttanut, jos vaurioita olisi voinut arvioida ulkopuolelta, mutta se oli osoittautunut vähän hankalaksi. Paronin arvio siitä, että taivaankannella olisi ollut painoton tila, ei ollut sataprosenttisen totta. Tämän he olivat huomanneet, kun eräs huoltoukoista oli syöksynyt traagisesti suoraan alaspäin yritettyään käydä korjaamassa aiempia vaurioita.
Paroni ei mielellään ajatellut sitä ihan hirveästi. Toisaalta suurimman osan ajasta he lensivät tavallaan kuitenkin meren yllä, eivätkö? Ainakin isoimmalla todennäköisyydellä. Vesi oli tunnetusti pehmeää, joten osuma siihen tuskin ainakaan tappaisi. Ainakaan, jos osasi uida!
Sisällä ohjaamossa oli vilkas tunnelma.
Näyttöpäätteet välkkyivät, tutkakuvat kaikuivat ja miehistö juoksenteli komentosiltaa eestaas. Kapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istui syvällä tuolissaan Voitto Korporaation avaruustutkimusohjelman ihonmyötäisessä univormussa ja katseli voitonriemuisena, kuinka mitä monituisemmista lajeista koostuva miehistö työskenteli näyttöpäätteillään.
Oranssihaarniskaisen shasaalin pienet sormet näppäilivät päätteen näppäimistöä melankolisella hitaudella ja jakoivat tiedoston ”avaruuskartta.vik” päänäytölle.
”Курсси вакаа, нопеус колмесатаанелйäкымментä биовуотта секуннисса”, totesi aliluutnantti ЯФГФЯ navigaatiopisteeltään.
Hänen takanaan keltainen yksisilmäinen laiheliini seurasi intensiivisesti katseellaan käyriä, jotka kuvasivat aluksen moottorin lämpötilaa. Jokainen vilkkui punaisella näytön ylärajassa, mikä oli varmastikin hyvä asia. Enemmän lämpöä oli kuitenkin enemmän virtaa.
”Porinavakaimet stabiileja, reaktorin lämpötila 745 000 000 kelviniä!” hihkaisi tiedepäällikkö ja päälääkintäupseeri Meltdown.
”Lentosää sellainen aika rapsakka ja miellyttävä”, avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja helkkarin iso sininen peikko Vapor lausui rauhallisesti tiskaten kahvipannua.
Punainen skakdi siirsi miksauskonsolin säätimiä ja nyökytteli takapiiskan koristamaa päätään.
”Volyymitasot 85 ja meininki helt okej”, luutnantti, seremoniamestari ja musiikkialan ammattitermiä käyttäen ’dänkki jäbä’ Xplode totesi.
Skakdin viereisellä istuimella luutnantti Tavish otti pitkän kulauksen viskipullostaan ja laski kätensä takaisin aluksen ruorille.
”Aye aye! Promilletasot 3,5 ja nousemassa!” draakki huudahti.
Komentosiltaa pitkin kapteenin luokse juoksi punaista univormua käyttävä kuriiri, nuori sininen selakhi alikersantti Wilhelm. Hän otti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN edessä asennon ja kertoi viestinsä silmät kirkkaana selakhialaisesta Kadinistaan hohtaen.
Paroni nyökkäsi hymyillen punanuttuiselle nuorukaiselle, joka poistui pian samaa reittiä kuin oli saapunutkin. Kelpo mies, nuori Wilhelm, hän ajatteli. Ehdottomasti paras työssään ja yksi aluksen todellisista tukipilareista, ja herranjestas miten punainen miehistöunivormu pukikaan häntä! Hänellä olisi varmasti vielä loistokas tulevaisuus edessään, eikä sitä uhkaisi mikään!
”Loistavaa, loistavaa, toverit!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti ja otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Täyttä vauhtia eteenpäin!”
Miehistö teki työtä käskettyä. Viktorprisen nopeus kiihtyi, ja tähtien valot muuttuivat ikkunoissa pisteistä viiruiksi.
Hieman kauempana kapteenintuolin takana asennossa seisoi perämies, turvallisuuspäällikkö ja intergalaktinen taikinakonsultti Corrodér, joka piteli rynnäkköpatonkiaan levollisessa otteessa. Syväläinen kohensi barettiaan evämäisellä kädellä, käveli kapteeninsa vierelle ja nyökkäsi tämän suuntaan.
”Kurssi vakaa, capitaine. Tällä vauhdilla saavutamme kohteemme noin 23 avaruusminuutissa.”
”Hahaa!” paroniskapteeni naurahti. ”Täydellistä, täydellistä. En malta odottaa, oliko matkamme todella kaiken tämän arvoinen!”
”Niin”, syväläinen nyökkäsi. ”Uskoisin kyllä, että ensisijaisessa tavoitteessanne olette jo onnistuneet.”
”Ehdottomasti, vanha veikko! Yrittäkääpä täältä tulla perimään, hah! Tämä on ollut antoisaa vaihtelua melko uuvuttaviin työpäiviin hammaslääketieteen parissa! Niin ja onhan se ihan siistiä että saimme ensimmäisen miehitetyn avaruuslentomme onnistumaan, ehkä.”
Paronin virneeseen ilmaantui ripaus mystillistä.
”Mutta kohteen löytyminen olisi erinomainen lisä. Corrodér, näin meidän kahden kesken… tiedäthän, mikä on toinen syyni tälle matkalle?”
Syväläinen oli hetken hiljaa hämmentyneenä.
”En ole aivan varma, ymmärränkö, monsieur. Olin kuitenkin samassa tehtävänannossa kuin kaikki muutkin.”
Paroni ei tuntunut ottavan sitä kuuleviin korviinsa, vaan katsoi varovaisesti olkansa yli ja viittoi häntä kumartumaan kohti. Seuraavat sanansa hän kuiskasi.
”Kuten tiedät, sain vähän aikaa sitten kuulla, että koillissakaran taivaalle on noussut uusi tähti! Tämähän ei ole erityisen poikkeuksellista, sillä niin käy aina kun uusi toa syntyy. Mutta! Se, miten tämä tähti ilmaantui… oli hyvin kiinnostavaa!”
Aivan, Corrodér ymmärsi. Paroni uskoi, että hyvä ’ekspositio’ paransi seikkailun ’dramaattista narratiivia’. Välillä se piti vain ottaa vastaan, vaikka olisi käyttänyt koko viikon tehtävänannon läpikäyntiin.
”Niin”, hän nyökkäili selvästi tilanteen hyväksyneenä.
”Tiedätkö, miksi se on kiinnostavaa, ystäväiseni?”
”Capitaine, minä…” syväläinen aloitti, mutta sitten jatkoi. ”En. En tiedä.”
”Tähtiä välillä putoilee, niin ne tekevät. Mutta! Tämä tähti nähtiin nousemassa maasta taivaisiin! Olen saanut useita silminnäkijähavaintoja siitä, miten… jotain nousi eräältä vähemmän asutetulta Kristallisaarelta taivaankannelle suuren punaisen hohteen ympäröimänä uskomattomilla vauhdeilla! Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui, Corrodér, eikä se näytä tottelevan muitakaan toa-tähtien sääntöjä. Toa-tähdet eivät vaihda korkeutta mielivaltaisesti!”
Paronin suuri tumma käsi kurotti kohti aluksen ikkunaa kuin olisi halunnut kahmaista yhden tähtikuvioista kouraansa.
”Minun täytyy tietää! Jos jokin voi tuolla tavalla vain nousta taivaisiin… ehkä sitä tutkimalla voimme voittaa painovoiman salat???”
”… capitaine”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Mehän… tälläkin hetkellä…”
Paroni iski riehakkaasti nyrkkinsä alas päin käsinojaa.
”Tulevaisuus odottaa tähdissä, Corrodér! Tulevaisuus!”
Syväläinen oli selvästi sanomassa jotain siihen, mutta keskeytyi, kun yksi aluksen näytöistä alkoi välkkyä punaisena ja hätätilasireenit pärähtivät soimaan. Tämähän ei ollut mitenkään poikkeuksellista siinä, että Meltdownin työpisteellä niin kävi aktiivisesti muutenkin. Sisäisen viestinnän mukaan reaktorihenkilöstön kanta oli ollut viimeiset kaksi tuntia ”tää paska räjähtää aivan kohta” ja ”voisiko joku tulla saatana jo auttamaan”, mutta uusi, aivan erilainen hälytysääni sai koko kansimiehistön valppaaksi ja toimintavalmiiksi.
Kapteenin mieliala muuttui innostuneesta hieman huolestuneeksi.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi kovaan ääneen.
”Ei liity reaktoriin”, professori Meltdown naurahti hermostuneesti. ”Jokainen mahdollinen siihen liittyvä hälytys on jo soinut. Ehe. Eh. Tuo on uusi.”
”Ulkona on kyllä aika kipakka pakkanen”, Vapor sanoi kaataen kahvia sivupöydällä kuppeihin. ”Ehkä se on siitä.”
Kapteeni näytti helpottuvan välittömästi.
”Aivan, aivan. Erittäin uskottavaa!”
Corrodérin kasvoille kuitenkin lipui ymmärrys.
”Tuota, monsieur, teidän lienee parasta katsoa ulos ikkunasta.”
Paroni suuntasi huomionsa ulkosalle, ja toden totta, siellä oli huomioitavaa. Avaruuden pimeydestä paljastui valtaisa kolmionmuotoinen varjo. Kun VCS Viktorprisen valo paljasti sen tarkemmat yksityiskohdat, oli näky kauhistuttava. Terävästä pitkänomaisesta ja litteähköstä metallikappaleesta kasvoi orgaanisia lonkeroita, joiden seasta törrötti myös pitkiä metallipiikkejä – ikään kuin joku olisi survonut jättiläismäisen kalmarin täyteen ulospäin törröttäviä piikkejä ja pakannut sen kolmikulmaiseen metallikuoreen, josta lonkerot sitten törröttivät ulos. Se myös liikkui kuin kalmari, työntäen itseään eteenpäin lonkeroillaan, vaikkei avaruudessa kaiken järjen mukaan ollut mitään, mitä työntämällä olisi voinut edetä. Ehkä. Ei kukaan nyt oikeasti tiennyt, toimiko avaruus niin, tai oliko aluksella syytä noudattaa sitä miten se toimi.
Pitkän kolmiomaisen kappaleen kummallakin sivulla pälyili herkeämättä valtava viirumainen silmä. Hyvin nopeasti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että kolmionmuotoinen alus muistutti suunnattomasti Suurta Varjojen naamiota, Kraahkania. Paronin otsalle nousi hikikarpalo. Mitä tämä tarkoitti? Kenelle ihmeessä tuo hirvittävä alus mahtoi kuulua, ja oliko se jahdannut heitä jo pidempään? Olisiko jopa mahdollista, että hän kohtaisi… avaruuden olentoja?
”Capitaine, se taitaa kaapata meidät.”
”Ohhoh! Sekö voi tehdä niin??”
”Oui.”
”Melkoista! No, pysykää rauhallisina!” kapteeni kailotti miehistölleen. ”Ehkä ne ovat rauhanomaisia!”
Koko alus tärähti ja joka ikinen näyttöpääte iski kipinää. Miehistöä kaatuili komentosillalla ja paniikin huudot kaikuivat. Sitä oli tilanteessa vaikea havaita, mutta Vapor onnistui olemaan läikyttämättä kahvikuppiaan.
”Ei nyt murehdita turhia!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Uskoakseni tuo on vain se, miten slizeroidit osoittavat ystävyyttä!”
Eräällä näytöistä oli kartta aluksen sisäosista. Joukko punaisia pisteitä välkähti huoltokäytäville ja alkoi edetä niitä pitkin. Syväläisen kulmat kurtistuivat paronin vieressä.
”Capitaine, ne ovat tunkeutuneet alukseemme! Epäilen niiden yrittävän haltuunottoa!”
Kapteenin viikset käyristyivät jännityksestä. Hänelle teki selvästi kipeää myöntää, että hänen perämiehensä saattoi olla oikeassa.
”Herran pieksut! Siinähän yrittävät. Odotin kanssa-avaruusmatkaajiltani edes sen verran kunnioitusta, että pitävät kaikenlaiset ulokkeensa oman aluksensa puolella! Jos jotain, niin ohjaamon ovi ainakin –”
Ohjaamon ovi räjähti sisään. Komentosilta täyttyi savusta, ja kun paroni kääntyi sitä kohti, näki hän aseita osoitettuna kohti.
”Jaa”, paroni sanoi nostaen kätensä pystyyn. ”Peremmälle sitten vain!”
Heitä puoliautomaattisilla plasma-aseilla osoitteli joukko erikoisen näköisiä sotilaita. Ne olivat noin toan korkuisia ja hyönteismäisiä: niiden päästä sojotti kaksi tuntosarvea, niiden selässä oli pari pieniä siipiä, ja niillä oli kaksi käsiparia yhden sijaan. Alempi käsipari piteli toista, vähän pienempää puoliautomaattista energia-asetta, ja olentojen kankean oloiset haarniskat kiilsivät kuulaina kuin valkean kansakunnan sotisovat konsanaan. Rintapanssareihin oli maalattu musta Kanohi Kraahkan.
”Seis!” huudahti heitä lähin sotilas.
”Liikkumatta!” kivahti toinen heristäen asettaan.
Osa sotilaista lähti levittäytymään ympäri komentosiltaa, ja pian heidät oli piiritetty.
”Ilmoittakaa Valtias Nuille, että meillä on vankeja”, sanoi yksi ovella olevista sotilaista toverilleen, joka nyökättyään lähti kipittämään takaisin sinne, mistä oli tullut.
Pieneen hetkeen mitään ei tapahtunut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA lähes ehti aloittaa vastalauseensa esittämisen, kun viestinviejä palasi ja supisi jotain viestin lähettäneelle sotilaalle.
”Liikkukaa”, tämä sitten huudahti, ja VCS Viktorprisen miehistö sai tuntea aseenpiiput selkiinsä painettuina. Koko joukkio lähti suosiolla kävelemään aluksen käytäville ja sitä myöten myös ulos aluksesta.
Heidät saatettiin suureen hangaariin, jonka massiivisuus oli utuisen savuverhon peittämä. VCS Viktorprise seisoi keskellä hangaaria, ja siihen oli kiinnitetty kaapeleita koukuilla.
”Kas. Oletettavasti tarkoitus on estää meitä poistumasta plasmannopeudella”, Meltdown tuumasi puolihuolimattomasti ääneen.
Sotilaat pysähdyttivät heidät keskelle avointa tilaa. Yhtäkkiä esiin hyppäsi neljä hahmoa, jotka VCS Viktorprisen miehistö tunnisti välittömästi. Pahamaineinen joukkio esiintyi jokaisen viattoman avaruusmatkaajan painajaisissa. Eli siis lähinnä heidän.
Baby Fatt, säälimättömänä palkkionmetsästäjänä tunnettu rakettireppuinen punanahkaskakdi, jonka kypärän visiirin olisi voinut helposti uskoa olevan sisältäkin läpinäkymätön, ja joka kantoi suurta raketinlaukaisinta;
Gatill Mobler, kidutusteknikkona kuuluisaksi tullut schiludomilainen, jonka siivet liehuivat tämän pään päällä uhkaavina, jonka suuta peitti jonkinlainen venttiili ja jonka silmien tilalla oli monitahoiset linssit;
Avallt Vavning, ainakin kolmesta ja puolesta murhasta intergalaktisessa oikeudessa kuolemaan tuomittu droidi, jonka kolme bioa korkea hontelo olemus herätti kunnioitusta ja jonka huhuttiin joskus olleen ahkshikromidi; sekä
ЯҰSҚ PЦDԐL, lapsisotilaiden teurastajaksikin tituleerattu shasaali, joka pukeutui nahkaiseen esiliinaan ja kantoi aseenaan aina tukevaa lihakirvestä ja jonka apeaakin apeampi ilme kuvasti olemassaolon sietämätöntä tuskaa.
”Päivänne ovat luetut, avaruuskoirat”, karjahti Baby Fatt ja osoitti paronia raketinheittimellään. ”Tervehtikää valtiastamme!”
Savu alkoi hälvetä hangaarin yläosasta, ja uloskäynnin edessä olevalla parvella seisova pitkä, synkkä hahmo paljastui. Tämän harteilla riippuva valtava valoa ahmaisevan musta viitta verhoili tämän suuren varjon lailla. Viitan päällä lepäävistä olkapanssareista työntyi kumpaisestakin esiin muutama käyrä piikki. Päässään hahmolla oli kypärämäinen yönmusta Kanohi Kraahkan, jota koristivat kruunumaisen asetelman muodostavat terävät, särmikkäät sarvet. Kun tämä laittoi kätensä ylimielisesti puuskaan, viitta paljasti altaan mustan koristeellisen haarniskan täynnä rubiininpunaa hohtavia muinaisia kaiverruksia.
”Le Makuta Grande!” huudahti Corrodér kiivaasti. Vastaukseksi hän sai kammottavan, hangaarissa kaikkialla kaikuvan synkän naurun, joka jatkui sanoiksi:
”Tervehdys, ’voro’! Ja tiesin, että tapaisimme jälleen, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
”Hah!” Makuta hymähti ja pui nyrkkiään kohti lattiatasolla häntä tuijottavaa paronia ja tämän palkollisia. ”Olen metsästämässä vaarallista Joulutähteä, koska kuulin, että sinä olet metsästämässä sitä! Enkä aio antaa sinun estää suunnitelmiani!”
Voitonhampaan lairdi ja VCS Viktorprisen kapteeni tuijotti tyrmistyneenä mustahaarniskaisen paholaisen silmiin. Meltdown ja Corrodér jakoivat hänen kanssaan hämmentyneitä katseita, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että hänen olisi otettava tilanne haltuun. Joulutähti? Niinkuin vanhan mataian sana ’joulu’?
”Niiiiiiin”, hän sanoi ja suoristi hitaasti ryhtinsä. ”Joulutähti, kuten hyvin tiesin jo etukäteen! En kyllä saa mitenkään nerokkaissa aivoissani prosessoitua, miksi sinä haluaisit sen!!! Mahdatko tietää itsekään?”
”Aliarvioit minut, paroni hyvä! Et tunne Mahdin pimeän puolen todellista… mahtia! Joulutähti on erittäin potentti voimanlähde, jonka avulla pystyn toteuttamaan kammottavan pahan suunnitelmani!”
Paroni haukkoi henkeään. Näinkö hänen voittonsa riistettäisiin hänen hyppysistään ennen kuin hän ehtisi sitä edes koskettaa? Ja vielä tämän miehen toimesta? Hän puristi kätensä nyrkkeihin.
”Hah! Erinomaista ekspositiota, siitä on kiitettävä! Mutta mikä saa sinut uskomaan, että ansaitsisit tämän… Joulutähden itsellesi? Minä sentään etsin sitä tuodakseni todellista tiedon valoa maailmalle tuolla alhaalla”, hän osoitti ulos aluksen ikkunasta, ”Aika hyvä syy, eikö? Todellinen herrasmies väistyisi tieltä!”
”Paroni, paroni, maailmalle?” Makuta nauroi jälleen kolkosti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että he ansaitsisivat todellista tiedon valoa? He mitättömät hyönteiset, jotka eivät ymmärrä sitä, minkä me kaksi tiedämme varsin hyvin: tulevaisuus odottaa tähdissä!”
Paronin viikset tussauttivat ulos kaksi suurta höyrypilveä kun hän puri hampaansa yhteen.
”Makuta Nui! Pyydän sinua kohteliaasti lopettamaan tällaisen toiminnan, että en joudu turvautumaan oikeustoimiin! En tiedä, näyttäisikö omistajuuskiista tästä aiheesta erityisen hyvältä kummankaan meistä brändin kannalta!”
Makuta näytti hetken hieman hämmentyneeltä.
”Brändin? En tiedä, huomasitko, mutta olen paha! Olen pahan avaruusimperiumin paha keisari, brändini on pahuus, ja tuskinpa sitä mikään oikeuskiista hetkauttaa, ehkäpä päinvastoin!”
”Okei, sinulla on kyllä pointti tuossa!” paroni totesi. ”En aivan täysin allekirjoita esteettisiä mieltymyksiäsi, mutta ’rokkaat’ tuota ’lookkia’ kieltämättä varsin hyvin!”
”Ah, kiitos! Etpä näytä pahalta itsekään, vaikka vähän pelkistetyn oloinen design teillä onkin.”
”Kiitos paljon, vanha veikko! Näetkö, univormujen värikoodaus kertoo keskinäisestä hierarkiastamme! Keltainen on upseeristo, sininen tiedeosasto, tuo vähän magentaan taittava on HR, vihreä on interpersoonallisen median tiimi…”
”Jawohl!” Wilhelm huudahti takaa. ”Ja punainen on miehistö! Meitä on kaikkein eniten!”
”Kyllä, kyllä, mahtava lisäys, poikaseni!”
”Meitä on niin paljon, että jos joku kuolisi, se ei oikeastaan edes haittaisi!” Wilhelm sanoi nyökkäillen innokkaana.
Muutama Makuta Nuin alaisista katsoi toisiinsa hieman hämmentyneinä. Wilhelmin lausunto jäi pariksi liian pitkäksi sekunniksi leijailemaan hiljaisuudessa.
”Niin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Mutta palatakseni asiaan… nähdäkseni tämän ’Joulutähden’ päätyminen Voitto Korporaatiolle on vain kohtuullista!”
”Se ei tietääkseni ole tuotemerkkinne”, Baby Fatt tuhahti kypäränsä takaa.
Paronin silmät kutistuivat viiruiksi. Hän nosti kätensä päänsä tasalle ja puristi sen nyrkkiin.
”Jos ’Joulutähti’ ei ollutkaan rekisteröity tuotemerkki… siitä tulee sellainen!”
”Riittää!” Makuta Nui ärähti. ”Olen saanut tästä tarpeekseni. Nyt, suonette anteeksi, minulla on Joulutähti napattavana. Teille sen sijaan sanon hyvästit. SOTILAAT!”
Jokainen hangaarissa seisova valkea hyönteissoturi tähtäsi molemmat aseensa kohti paronia ja tämän miehistöä.
”Tuli vapaa.”
Kuolettava hiljaisuus laskeutui. VCS Viktorprisen miehistö katseli kauhistuneina hyönteissotilaiden aseita. Wilhelm keinui malttamattomana paikallaan.
”Aika pahaa!” pöyristynyt paroni papatti. ”Johdonmukaista brändin ylläpitämistä, en voi kuin arvostaa!”
”Kiitos!” Makuta Nui sanoi hymyillen. ”Pyrin siihen!”
”Ja onnistut hyvin!” paroni naurahti. ”En voi kuin ihailla.”
Vapor tuijotti eteenpäin silmät ymmyrkäisinä.
”Hetki. Enkö minä vain ymmärrä, vai käskikö hän juuri teloittaa mei-”
Torakkamaiset olennot avasivat tulen.
Plasma-aseiden samanaikainen kuurouttava ulvonta täytti tilan, eivätkä nämä lopettaneet, ennen kuin kiväärien lippaat olivat tyhjiä. Savua nousi hitaasti Viktorprisen miehistön ympäriltä. Ammukset olivat polttaneet tiiviin renkaan heidän kaikkien ympärille, mutta miehistö näytti vahingoittumattomalta. Sotilaat olivat jotenkin onnistuneet ampumaan heistä kaikista ohi. Palojäljet suorastaan kehystivät heidän jalkojensa ympäristöä, ja osa ammuksista oli suhahdellut selvästi juuri oikealla hetkellä jalkojen välistä ja käsien alta.
Hyönteiset vain tähtäilivät joukkiota yhä tyhjin lippain hieman nolostuneina.
Makuta Nui tuijotti pöyristyneenä miehistön ympärillä savuavaa rengasta – ja myös savuavaa hangaaria, sillä suunnilleen kaikki paronin poppoota lukuun ottamatta oli ottanut osumaa; makutan omat kätyrit olivat heittäytyneet lähellä olleiden kanistereiden taakse suojaan.
”Senkin säkit!” Manu kiljui. ”Ette te nyt voi jumalauta olla noin huonoja!”
”Olemme puhtaita”, yksi torakkasotilaista mutisi hiljaa.
Manu hieroi leukaansa ja kihisi itsekseen.
”Muistin reseptistä varmaan jotain väärin… ehkä siinä kuningattaressa oli jokin pointtikin. Äh, en minä kyllä jaksaisi tämän takia soitella sille sihisevälle perslävelle, saatte kyllä luvan kelvata. Mitähän, jos asentaisin jokaiseen automaattitähtääjän, luulisi sen parantavan osumatarkkuutta! Mitenkäs, Viktor, eihän Voitto Korporaatiolla sattuisi olem-… hetkinen, seis!”
Manu ei selvästi tiennyt miten reagoida siihen, että paroni oli sujauttanut kätensä haarniskansa taskuun ja vetämässä sieltä paraikaa jotain. Se jokin ei ollut pyssy vaan näytti enemmän luulta. Kumiselta sellaiselta.
”Valitettavasti meidän on aika tehdä poistuminen, Makuta Nui!” paroni naurahti. ”Minulla on Joulutähti napattavana!”
Hän viskasi luun maahan, ja se vinkaisi. Sitten tuli hiljaista. Aika pitkäksikin aikaa.
”Okei?” Manu tiedusteli.
”Anna sille hetki”, paroni mutisi hermostuneesti.
Torakkasotilaat alkoivat iskeä aseisiinsa uusia lippaita.
”Iiiiihan pian.”
”No on se nyt kumma”, Manu ärähti. ”Baby Fatt, Gatill Mobler, Avallt Vavning ja ЯҰSҚ PЦDԐL, poistakaa paronin poppoo päiväjärjestyk-”
Silloin hirvittävä psykokineettinen visellys täytti huoneen, ja jokainen edellämainituista tarttui päistään kiinni irvistäen kivuliaasti. Aluksessa kaikui ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta.
”Minut on kutsuttu.”
Valkoista valoa hohtava sekarotuinen energiapiski ilmestyi sähköisesti rätisten heidän eteensä. Sen olemuksen toismaallisuus sai torakkasotilaat huutamaan kauhusta ja juoksemaan pakoon.
”Hahaa!” paroni naurahti. ”Hyvä tyttö!”
Todellisuutta taivuttava kvanttikoira heilutti häntäänsä innokkaasti. Sen silmistä näki ajan sydämeen. Paroni rapsutti sitä korvan takaa ja nosti katseensa omahyväisesti Makuta Nuihin.
”Kuten ne sanovat, ’paras mies voittakoon’!!!”
Koira tarttui innokkaasti puruleluun, joka vingahti hiljaa. Samalla suuri valkoinen valo nieli hangaarin. Sen kaikottua paronin poppoo oli poissa. Makuta Nui katseli ympäriinsä etsien edes pienintä jäännettä näistä…
… ja kuuli lasersäteen kirkaisun.
Viktorprisen rungosta singahtanut laser katkaisi koukut, joilla alus oli paikoilleen kahlittu. Pian makuta näki tähtilaivan kaasuttavan moottori radioaktiivisesti hehkuen ulos hangaarista.
”… hä.”
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Kuka on hyvä tyttö?” paroni hössötti. ”Kuka on hyvä tyttö?”
Vastaus kysymykseen kaikui kumeana ohjaamon jokaisesta metallipinnasta ja sai näytöt särisemään staattisesti.
”Minä olen.”
Viktorprisen ohjaamoon materialisoituneesta seurueesta vain puolet oli alkanut oksennella raivokkaasti teleportaation jälkeen, ja vain yksi kolmasosa itki. Hennosti läpikuultava koira, jota paroni rapsutti korvien takaa, leikki purulelullaan hänen yllään katossa.
Jätettyään koiran rauhaan paroni säntäsi kiireisesti kapteenin tuolinsa luokse.
”Asemiin, ystävät!” hän naurahti riemukkaasti. ”Ja täyttä vauhtia kohti Joulutähteä, jos se sitten ilmeisesti on sen nimi!”
Miehistö kävi töihin. Professori Meltdown ylikellotti aluksen reaktorin 150 prosentin tehoille. ЯФГФЯ skrollasi manuaalisesti tähtikarttaa varmistaen oikean suunnan, ja Tavish otti rohkaisuryypyn ja tarttui tiukasti ruoriin. XPlode alkoi kasata taistelu-/jahtisoittolistaa ja Vapor keitti toisen pannullisen kahvia. Corrodér komensi miehistön taisteluvalmiuteen. Wilhelm latasi plasmapistoolinsa ja kauhisteli kovaan ääneen, että mitä jos joku vaikka ampuisi häntä, sehän olisi aika ikävää.
Paroni tarttui kapteenintuolinsa käsinojista tiukasti. Hänen kasvoilleen nousi leveä virne, kun jokin punainen alkoi välkkyä keskellä päänäyttöä. Oliko se todella totta, kaiken tämän jälkeen? Avaruusalus korjasi kurssiaan ja kiisi ällistyttäviä vauhteja kohti Joulutähti-oletettua. Jokin pala oikeasta perämoottorista paukahti irti, kieppui hetken avaruudessa ja kolahti perässä lipuvan valtavan aluksen kärkeä vasten.
He tunsivat ympärillään voimakkaan tärähdyksen.
”Capitaine!” perämies huudahti. ”Makutan Toatähdentuhoaja-alus on perässämme ja ampuu meitä kohti!”
”Täysillä eteenpäin!” parkaisi paroni. ”Meitähän ne eivät kiinni saa!”
Makuta Nui katseli aluksensa valtaisan komentosillan korkeimmalla kohdalla seisovasta synkästä valtaistuimesta käsin ulos ikkunasta pakenevan paronin paatin lähentyvää perää.
”Kaikki etenee kuten olen ennalta nähnyt”, hän myhäili.
”Miten niin? Eikö alkuperäinen suunnitelma ollut likvidoida Voitto Korporaation pojot?” kyseenalaisti istuimen vieressä seisova Baby Fatt, se skakdi, hieman näreissään.
”Vaiti, Baby Fatt. Valmistautukaa sieppausoperaatioon. Paroni johdattaa meidät suoraan Joulutähden luokse.”
”Minulla on muuten, hei, ihan oikeakin nimi…”
”Hus, menetkös siitä jo.”
Uskomaton takaa-ajo universumin katon alla oli alkanut. Mikäli kukaan olisi ollut sitä seuraamassa, olisi näky ollut hämmästyttävä. VCS Viktorprisen moottorit puskivat pimeälle taivaalle kaksi radioaktiivista juovaa, joiden perässä eteenpäin itseään lonkeroillaan puskeva Toatähdentuhoaja sykähteli. Alusten välillä lennähteli plasmasäteiden tulitusta, mutta kumpikaan niistä ei saanut tehtyä enempää kuin raapaistua toisensa suojakilpiä.
VCS Viktorprise oli ehkä aluksista pienempi, mutta myös ketterämpi: kirkkaalla radioaktiivisella hehkullaan se alkoi saada huomattavaa etumatkaa. Hennosti punaisena hehkuva piste taivaalla oli ohjaamosta katsottuna jo hyvin selkeä. Paroni oli entistä varmempi, että he olivat saavuttamassa kohteen. Makutan kömpelö alus vain pieneni takana, ja Joulutähti kasvoi ja kasvoi!
Ennen kuin he ehtivät tehdä tähdestä sen selkeämpiä näköhavaintoja… muuttuivat kaikki komentosillan näytöt pelkäksi kohinaksi.
”Mitä kirottua?” paroni tuhahti. ”Osuivatko ne meihin?”
”Еи, парони. Нäыттää силтä, еттä кохде… он пелкäллä лäснäололлаан ламауттанут камералаиттеистомме”, navigoinnista kuului hiljaa.
”Hyvää työtä sinä teet, poikaseni!” paroni naurahti. ”Olenko se vain minä, vai onko kohde pelkällä läsnäolollaan lamauttanut kameralaitteistomme?”
”Oui, näyttää vaarallisesti siltä”, Corrodér sanoi. ”Onkohan se paljaalle silmällekään erityisen turvallinen?”
”Eh, ei pitäisi olla riskiä ainakaan mittausteni mukaan”, professori Meltdown sanoi hieroen päätään. ”Mutta jokin sen… olemuksessa estää datan saamisen kameroiden kautta. Ehkä jonkun kannattaisi käydä katolla tarkistamassa. Se voi kyllä olla, öh, melko lailla vaarallista.”
”Siellä on aika liukasta”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Capitaine, tehtävään tarvitaan miehistön jäsen, joka ei pelkää kuolemaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA katseli mietteliäästi komentosillalla rivissä seisovia punaiseen pukeutuneita miehistön jäseniä arvioiden näiden kauhistuneita katseita. Oli täysin ymmärrettävää, että kukaan heistä ei halunnut sellaiseen kuolemanvaaraan, paroni ajatteli, eikä huomannut laisinkaan, että hänen näkökenttänsä rajalla Wilhelm heilutteli tuskaisana molempia käsiään. Ei hän voisi olla niin vastuuton työnantaja, että asettaisi palkollisiaan tieten tahtoen sellaiseen vaaraan, johon nämä eivät olleet valmiita! Tätä miettiessään hän jätti rekisteröimättä Wilhelmin häntä kohti osoittaman lasittuneen katseen.
”Hyvät voitokkaat toverini! Tarvitsen vapaaehtoisen hyvin vaaralliseen tehtävään! Voin luvata tästä hyvästä valitettavasti vain lomabonuksia.”
”No fan nu, XPlode huokaisi pisteeltään. ”Minä voin mennä.”
”Kelpo mies!” paroni hihkaisi, ja kukaan ei kuullut Wilhelmin ulvahdusta.
VCS Viktorprise, Voitonhampaan paronin silmäterä, oli ottanut muutamalla reaktorin voimakkaalla sysäyksellä voittoaseman suuressa jahdissa. Makutan alusta hädin tuskin enää näki takana.
Avaruus tähtilaivan ympärillä oli jotenkin normaaliakin hiljaisempi, kun katolle aukeava luukku sihahti ja sisältä nousi skakdi punaisessa avaruuspuvussa. Hän varmisti selkäreppuunsa kiinnitetyn vaijerin tukevan kiinnityksen. Aluksen sisältä tuleva vaijeri löystyi hieman ja antoi varaa voittonautin etenemiselle.
DJ XPlode otti muutaman kokeilevan askeleen aluksen katolla. Hänen avaruuskypärässään kaikui tiiviisti hänen oma hengityksensä, avaruuspuvun piippaukset, radiolinjan kohina ja täysillä nappikuulokkeista pauhaava Darkhunterin milleniumin alun klassikko Boten Annakk. Basson jumputus toi hieman rauhaa skakdin sieluun, kun hänen katseensa vaelsi tähtitaivaan lohduttomassa pimeässä.
”Tässä Xplode”, skakdi lausui ja kuuli puheensa kaiun kypärän sisäpinnalla. ”Olen nyt noussut katolle.”
”Loistavaa, toveriseni!” paroniskapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi radiokohinan takaa. ”Tutkan perusteella meidän pitäisi alkaa olla jo melko lähellä ’Joulutähteä’, mutta viheliäiset näytöt eivät anna vieläkään minkäänlaista palautetta. Näkyykö se yhtään selkeämmin?”
Aluksen kurssi oli kuin olikin suuntaamassa kasvavaa punaista hohdetta kohti. Se leijaili jossain ehkä kilometrin päässä, ja näytti melko pieneltä.
”Ojdå”, Xplode sanoi siristäen silmiään.
Hän oli melko onnellinen, että oli jättänyt aurinkolasit kypäränsä sisään, jos ei muusta syystä, niin siksi, että tiesi näyttävänsä melko siistiltä ne päässä. Pieni heijastus hänen omista kasvoistaan kypärän pinnassa todisti tämän. Hän iski hieman silmää kuvajaiselleen.
Kuvajainen ei tosiaan ollut ainoa, mitä hän näki, vaikka hän juuttui sitä muutamiksi sekunneiksi tuijottelemaan. Lopulta hän havahtui kapteenin kysymykseen.
”Herr kapten, mä tykkään että se on ganska pieni. Enempää on vaikea sanoa.” ”Kuinka pienestä me puhumme, hyvä mies? Sellainen akilini-kentän kokoinen, vai satelliitti Sputvikin kokoinen vai mitä? Anna jotain vertailukohtia!”
”Paha sanoa”, XPlode sanoi. ” Aika paljon se on kyllä meidän alusta pienempi ma luulen. Pääseekö yhtään lähemmäs?” ”Kaiken aikaa! No mutta, loistavaa, loistavaa, siinä tapauksessa nappaaminen aluksen vetosäteeseen lienee lastenleikkiä?”
Linjan toisessa päässä olevan hiljaisen papatuksen perusteella kapteeni kuunteli hetken jonkun muun vastausta siihen. Kun tämä puhui taas, tämä kuulosti tuohtuneelta.
”Miten niin meillä ei ole vetosädettä? Älä viitsi! Mihin tämän aluksen budjetti on sitten käytetty? Ai ei budjetin takia. Kantokyvyn??? Minkä takia sinne ei nyt olisi yksi vetosäde mahtunut???”
Linjalla oli hetken taas hiljaista. Xplode otti muutaman varovaisen askeleen metallisella katolla. Jonkinlaiset kengät olisivat olleet ehkä aika kohtuulliset, mietti hän. Tai ehkä edes villasukat, oli täällä sen verran kylmä kuitenkin. Ehkä kära mormor jossain kaukana kotosalla tekisi sellaiset nimeämispäivälahjaksi.
Astellessaan eteenpäin hän huomasi, että jonkinlainen pikkukivien kuuro ropisi aluksen kattoa pitkin. Kulkivatko he jonkinlaisen avaruusromupilven läpi, vai putoiliko kiviä suoraan maailman katosta?
”Aaaaaaaiiivan!” paroni sanoi yhtäkkiä hyväksyvästi. ”Niin. Niiden laserien takia. Kyllä minä nyt ymmärrän. Täysin kohtuullista. Ah, XPlode?”
”Ja?” ”Näkyykö siellä mitään?”
”Ei nyt ole vieläkään ihan klar, mutta –”
Lause keskeytyi säikähdykseen.
Jokin alkoi sihistä ja kypärän hälytysjärjestelmä huusi paniikissa. XPlode kääntyili ympäriinsä… ja tajusi, että pieni ryöppy kiviä oli osunut hänen happisäiliöönsä. Varannot vähenivät uhkaavasti sihisten uskomattomalla vauhdilla.
”För helvete nu”, hän töräytti. ”Herr kapten, tilanne on nyt aika kusinen, enkä puhu nyt minun serkkupojasta.” ”Mikä hätänä, uljas voittonauttini???” paroni puhkui rohkaisevan karismaattisesti.
”Happi. Se loppuu aika kohta”, DJ Xplode sanoi ja hengitti jo aika pinnallisesti. ”Luoja paratkoon! Tule sieltä äkkiä sisään! Mutta vilkaise nyt kuitenkin ensiksi, miltä ’Joulutähteni’ näyttää, alamme tutkakuvien mukaan olla melko lailla lähellä!”
”Okej, teen niin.”
Hapenpuute alkoi tehdä jo melko kipeää ja aika hassuja juttuja aivoille. DJ XPlode yritti hengittää rauhallisesti säästääkseen happea mahdollisimman pitkään. Ainakaan kypärä ei ollut vahingoittunut. Jos sisään olisi päässyt myrkyllistä avaruusilmaa, olisi hänelle varmaan käynyt jo aika huonosti.
Silti, hapenpuute sai kaiken näyttämään melko lailla värikkäältä ja sumealta ja häikäisevältä. Päässä soi aika hurjat reivit, eikä Darkhunterin bassojumputus vähentänyt mielikuvaa. Kaikki sumeni hieman ja hänestä alkoi tuntua ns. ’höpöltä’. Viimeksi hän oli ehkä ollut näin pihalla… montako kesää taaksepäin se olikaan ollut, se Bio-Klaani PsyFest? Ne… ne olivat olleet aika hurjat jatkot ne. Mustat Lasit, DJ Peelo, Crudelis Diabolus, kovia tyyppejä, hiton kovia. Se paikallinen isokenkäinen toa tanssimassa pöydällä ja tarjoamassa shotteja järjestön piikkiin. Huhhuh.
Kaikki oli jo melko psykedeelistä usvaa ja värit sekoittuivat toisiinsa, kun XPlode katsoi tarkemmin lähestyvään Joulutähteen. Se oli todellakin melko pieni, ei ehkä yli kolmea kertaa häntä isompi. Eikä sen muoto kyllä muistuttanut mitään tähteä, minkä hän oli ikinä nähnyt.
XPlode ei voinut uskoa silmiään. Eihän… eihän se voinut olla…
Varmuuden vuoksi hän nipisti itseään, räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.
Huhhuh, kun tekikin vaikeaa keskittyä katseella. Mutta oli vaikea sulkea mielikuvaa pois, varsinkin kun se lähestyi kaiken aikaa.
”Herr Kapten”, hän sanoi kylmä hiki otsalla. ”Minä, minä luulen että minä näen nyt sen Joulutähden.”
Linjan toisesta päästä kuului voitokas kohahdus. ”Aivan upeaa! Miltä se näyttää, hyvä mies?”
XPlode oli hiljaa hermostuneen hetken.
”Ojdå, tota, paroni? Tämä, minä en usko tätä ihan itsekään, ja vähän pelottaa sanoa se ääneen.” ”Ymmärrän täysin, ymmärrän täysin”, kapteeni sanoi äänessään suurta empatiaa. ”Kohtaamme kuitenkin mahdollisesti jotain ennennäkemätöntä. Tähti, joka on noussut maasta taivaalle? Kerää vain ajatuksesi. Ymmärrän hyvin, se on varmasti jotain mullistavaa!”
”No kun paroni”, XPlode mutisi, ”meillä kotosalla Skakdinaviassa oli kaiken sortin… satuja. Kylänvanhimpien tarinoita. Tiiätkö, keijuista, biomenninkäisistä, peikoista. Ojdå, ne peikkojutut oli ehkä lopulta ganska rasistisk, se on kuiteskin ihan oikea laji.”
Skakdin steltiläisen työtoverin ääni mutisi jotain linjan toisessa päässä. Kapteeni taas kuulosti kärsimättömältä.
”Görann, ystävä hyvä, minä tykkään saduista ihan yhtä paljon kuin sinäkin! Mutta mihin ihmeeseen tämä liittyy?”
”No… no kun oli yksi satuolento, sellainen aika pelottava sellainen, josta ma olen melko varma, että se ei ole oikea laji.”
Alus oli jo hyvin lähellä. Hän nielaisi.
Suuren, lihaksikkaan olennon jäntevä, nelijalkainen siluetti leijaili taivaankannen alla.
”P-paroni…”
”… ootteko te kuulleet hevosista?”
Kohina täytti näytöt aluksen sisällä. Paronikapteenin tyrmistynyt tuijotus pysäytti koko komentosillan.
”Hyvä mies, oletko sinä nyt aivan varma?”
DJ XPloden ääni kaikui radiosignaalin kautta. ”Öh. Valehtelematta on aika hassu olo. En oo ihan varma, onko tää unta. Hengittäminen on aika vaikeata.”
Corrodér vilkaisi kapteeniaan.
”Pitäisikö hänen tulla sieltä pois?”
”Görann, Görann hyvä!” kapteeni tokaisi. ”Ehkä se oli tarpeeksi! Joku muu voi nousta ylös ja öh… yrittää neuvotella tämän ’hevosen’ –”
Sitten helvetti repesi.
Kauhua herättävä kosmoksen läpi raastava hirnahdus kaikui aluksen rakenteita pitkin ja sai kylmät väreet kiirimään pitkin heistä jokaisen selkiä.
Pian sen jälkeen…
Jokin toinen ääni.
Suuri kuumuus ja valo täyttivät maailman ja koko alus vavahti. Kaikki kaatuivat, vaikkakin Vapor sai kaatuessaan juotua kahvikuppinsa loppuun eikä läikyttänyt tippaakaan.
Komentosillan automatisoitu hätäjärjestelmä, jonka tehtävä oli singota huone täyteen kipinöitä pienimmästäkin vastoinkäymisestä, käynnistyi jälleen. Koko alus vavahteli, keikkui ja ulvoi vertahyytävästi, kun metalli taipui, suli ja paloi.
”Mitä pyhän ja armollisen Randarakin nimeen täällä tapahtuu???” kapteeni kailotti roikkuen tuolistaan molemmin käsin. Koko ohjaamo kieppui ympäri ja painovoima vaihtoi suuntaa jatkuvasti.
”Aye aye!” Tavish karjui molemmat kädet ruorilla, paitsi se joka vauhdikkaasti tankkasi hänen kitaansa viskiä. ”Minä yritän tasata kurssin, mutta jostain syystä se ei onnistu!!!”
Toiset miehistön jäsenet takertuivat komentopaneeleihinsa, toiset poukkoilivat seiniä pitkin. Radiolinja aktivoitui taas. ”OJ OJ OJ OJ, ASIA ON SILLÄ LAILLA, ETTÄ SE AMPUI MEITÄ”, DJ XPlode huusi kovan kohinan takaa. ”MINÄ YRITIN VAIN OLLA YSTÄVÄLLINEN!”
”Tiedät, mitä sanotaan, hyvä mies! Älä lähesty hevosta takaapäin!!!” ”HERR KAPTEN, HEVOSIA EI OLE OLEMASSA!”
”No hiivatti, sitä suuremmalla syyllä! Olet kuitenkin hengissä?”
Komentosillan ikkunalasi pirstaloitui, kun metallisen vaijerin päässä roikkuva voittonauttiskakdi iskeytyi sisään purkupallon lailla.
Kaaos täytti ohjaamon ja iski kipinää. Alkoi olla kiusallisen ilmiselvää, että alus oli putoamassa kohti maata. Maata… ja ehkä jotain pahempaa.
”Voi ei”, kapteeni inahti.
Kauhu täytti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sielun, kun hän ymmärsi kohtalonsa hirveyden.
”Ei, ei tuontiveroja! Mitä tahansa paitsi tuontiveroja!!!”
Kun aavemainen ekvestrialainen karjahdus kaikui läpi avaruuden ja saavutti Makuta Nuin aluksen, kaikki sen sisällä olevat eläväiset vavahtivat kauhistuksesta. Kaikki paitsi aivan naama kiinni ikkunassa tuijottamaan rynnännyt makuta itse.
Valtava punainen valojuova oli ampunut tiensä ulos Joulutähdestä ja läpäissyt Viktorprisen rungon, halkaisten aluksen kahtia. Peräosa moottoreineen oli repeytynyt kokonaan irti ja kaasutti liekehtivänä hirmuista vauhtia toiseen suuntaan samalla, kun ehkä jonkun mielestä eräänlaista silinterihattua muistuttava etuosa kieppui villisti alaspäin.
Kilpailija oli ottanut ensiaskeleen ja hoidellut itsensä pois pelistä. Julma hymy nousi makutan kasvoille.
”Ahaa!” hän huudahti innoissaan. ”Nyt tiedän täsmälleen, mitä tarvitsen!”
Makuta syöksyi valtaistuimensa vieressä pöydällä makaavalle mustalle lippaalle. Kun hän napsautti sormiaan, lippaan kansi kiertyi spiraalimaisesti irti ja kohosi ilmaan lippaan yläpuolelle. Lipas ja kansi muodostivat hampaikkaalta kidalta näyttävän kokonaisuuden, jossa kansi leijaili yläleukana. Makuta survaisi kätensä lippaaseen, mikä Baby Fattin mielestä näytti hampaat huomioiden melko vaaralliselta, kaiveli hetken ja veti sitten esiin yhden porkkanan. Sitten hän työnsi toisen kätensä sisään ja hetken kuluttua veti esiin suuren nahkaisen pussin.
Makuta Nui käveli pahantahtoisesti hekotellen erään paneelin luokse ja sulloi porkkanan paneelista ulos työntyvään aparaattiin. Sitten hän avasi pussin ja tyhjensi sen sisällön – karkeaa valkoista jauhetta – aparaatin päällä olevaan suppiloon. Viimeiseksi hän väänsi aparaatin kyljessä olevasta vivusta, jolloin tämä alkoi naksahdella oudosti.
Makuta astui taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua aparaatti lakkasi naksumasta ja alkoi syöstä ulos porkkanaa toisen perään, ja pian lattialla oli aimo kasa porkkanoita. Hetken kuluttua porkkanatulva lakkasi, ja kone naksahteli taas. Makuta veti vivun jälleen alkuasentoon sammuttaen koneen. Hän viittoili yhtä hyönteissotilaista nostamaan syliinsä niin monta porkkanaa kuin tämä jaksoi kantaa. Kohteeksi porkkanoille hän osoitti aparaatin vieressä seisovan sammion.
Kun sotilas oli työnsä tehnyt, makuta veti jostain haarniskansa syövereistä esiin kultaa kimmeltävän pullon ja kaatoi sen sisällön sammioon porkkanoiden päälle. Sen jälkeen hän alkoi sekoittaa sammion sisältöä suurella kauhalla.
”Mitä ihmettä”, kyseenalaisti Baby Fatt jälleen.
”No kultaporkkanoita, tietysti”, Manu sanoi, olihan se ilmiselvää – ainakin osalle lukijoista. ”Ai niin, perhana. Olisi pitänyt ehkä ottaa yksi takaisin varastoon. Nyt minulla ei taida olla enää tavallisia porkkanoita.”
”Kamalaa.”
”Oletkos siinä.”
Kultaporkkanoiden sekoituttua oli aika toimia. Sotilaat pakkasivat porkkanat tiheähköön metalliverkkoon ja survoivat verkon asianmukaisen laitteen sisään.
Pian aluksen siitä kohdasta, jonka olisi muuannen paroni katsonut olevan Kanohi Kraahkanin otsa, työntyi ulos jonkinlainen siima, jonka päässä verkon täydeltä kultaisia porkkanoita roikkui. Krottikalamainen ilmestys jäi lipumaan paronin palasiksi pamahtaneen risteilijän jäänteiden ympärille kuin peto saalista vaanimassa.
Ja pian, jotain tapahtui. Avaruudessa näkyi jälleen valoa.
”Laittakaa päähän”, Manu sanoi ojentaen nimetyille kätyreilleen valtavat pullonpohjalinssiset pimeännäkökiikareita muistuttavat lasit. Lasit näyttivät tosin siltä kuin ne olisi tarkoitettu viisi silmää omaavalle olennolle, jollainen yksikään heistä – makuta mukaan luettuna – ei ollut.
”Mitä nämä ovat?” kysyi Gatill Mobler, se karmiva schiludomilainen.
”Ne ovat kehittämäni suojavälineet, jotka olen nimittänyt hevonpaskalaseiksi”, makuta vastasi.
”Hä”, kyseenalaisti jälleen Baby Fatt, tällä kertaa lähinnä, koska oli skakdi ja siten ymmärsi, joskin tahtomattaan, mitä nimi tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä seuraavaksi makuta sanoi:
”Jos ette laita niitä päähänne, en lupaa, etteivät aivonne räjähdä Joulutähden nähdessänne! Sen metafyysinen olemus voi hyvinkin olla sellainen, että sen katsominen paljain silmin polttaa teidät pois olemassaolon armottomasta todellisuudesta.”
Kätyrit tekivät työtä käskettyä ja nostivat lasit kasvoilleen. Baby Fattista tuntui melko kummalliselta. Vähän kuin olisi vetänyt viisitoista pulloa shasalgradilaista votkaa mutta tasapainoaisti olisi säilynyt.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
”Näen aika outoja juttuja”, sanoi Gatill Mobler, se schiludomilainen.
”Kuuluuko näiden kanssa”, kysyi Avallt Vavning, se droidi, epävarmana siitä, olisiko hänen kuulunut nähdä outoja juttuja, ”tuota, nähdä, öh, outoja juttuja?”
”No en minä nyt näkemistä niillä pyri estämään, että joo kai”, Manu tuhahti. ”Ne vain suodattavat… tiettyjä metafyysisiä todellisuuden tasoja niin, että näette… hmm, joidenkin juttujen… hmm, taakse. Tai läpi. Ja se toivottavasti vähentää hevoseksistentiaalisen kriisin vaaraa.”
Baby Fatt ainakin näki outoja juttuja. Ensinnäkin, joka puolella hänen ympärillään leijaili jonkinlaisia neonväreissä – enimmäkseen magentan, violetin, punaisen ja oranssin – väreileviä kuplia, jotka katosivat, jos niiden kulkua rupesi tarkemmin seuraamaan. Ne olivat hieman utuisia, eivätkä kovin pysyviä. Toiseksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta, syvälle avaruuteen, hän näki metallisen muurin, joka ei näyttänyt lähestyvän lainkaan heitä, vaikka he lähestyivät selvästi sitä. Mistähän siinäkin oli kyse? Kolmanneksi, kaikille makutan arjalaissotilaille oli ilmestynyt leveä, sairas virne, jonka olisi pitänyt olla mahdoton niillä suilla, jotka niille oli niiden luoja suonut. Niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen ammottavina kuiluina, kuin kirkuen salaa ”KOKAIN”, mitä ihmettä se sitten makuta-kielellä tarkoittikaan.
Palkkionmetsästäjä oksensi vähän suuhunsa, mutta hänen epäkäytännöllinen kypäränsä esti häntä sylkemästä suunsa sisältöä muualle kuin hänen omille kasvoilleen. Hän etsiskeli paikkaa, jossa voisi turvallisesti poistaa lasit ja kypäränsä joutumatta hevolvetilliseen vaaraan, mutta asiaa ei helpottanut, että näytti siltä kuin joka paikka olisi ollut täynnä jotain ihmeen hau-kasvoisia tonttuja, jotka alvariinsa väistivät hänen tieltään pois, etteivät tulisi tallatuiksi.
Hän hyppäsi, tai oikeastaan kompuroi, alemmalla kannella sijaitsevalle osalle komentosiltaa, poisti sitten lasinsa ja kypäränsä ja sylkäisi.
”Skarrarrar”, hän karjahti. ”Onko teistä muistakin tämä aika perseestä?”
”Tämä… on oikeastaan aika mukavaa”, kuului Gatill Moblerin, sen schiludomilaisen, vastaus ylemmältä kannelta.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
Gatill Mobler tuijotti ulos ikkunasta suoraan kultaporkkanoiden tyhjyydessä siiman varassa leijuvaa varantoa. Jonkinlainen muodoton, ehkä hieman kaasumainen entiteetti pyöri sen ympärillä kuin piraijaparvi saaliin kimpussa. Porkkanat näyttivät säteilevän jonkinlaista vihertävää valoa, joskin valo koostui osittain nesteestä. Tai jotain sinne päin… asiaa oli melko vaikea kuvailla, lepakko-koi tiedosti. Lisäksi entiteetin ympärillä nousi ilmaan punertavia epäilyttävästi sydämeltä näyttäviä muotoja, jotka katosivat hyvin nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Hän yritti sanallistaa näkyään, mutta Baby Fatt ei ehkä kuullut häntä kovin hyvin alakannelta, eikä hän oikein tiennyt, kiinnostiko Avallt Vavningia tai ЯҰSҚ PЦDԐLia tarpeeksi. Ensin mainittu oli robotti, jonka epävarmuuden perusteella tämän näkökokemus ei välttämättä hirveästi vääristynyt laseista, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä shasaali oikeastaan näki, sillä tämä ei ollut järin hyvä sanallistamaan tuntojaan, mikä ehkä myös selitti lihakirveen ja yleisen murhanhimoisuuden. Tai sitten ei.
Makuta Nui sen sijaan teki jotain kummallista. Tämä oli hälyttävän lyhyessä ajassa kasannut komentosillan suurimpaan avoimeen kohtaan jonkinlaisen piirin.
Lattiaan oli maalattu ehkäpä jonkin otuksen verellä (se oli sinistä; mistäpä noista tiesi) monimutkainen kuvio. Kerettiläinen riimu käsitti ainakin ympyrän, jonka sisällä oli muutama erilainen monikulmio. Ympyrän kehälle oli aseteltu eri monikulmioiden kulmiin vyötärönkorkuiset obsidiaaniset pilarit, joiden päällä paloi sinistä savua syöksevä purppurainen liekki. Ei varmasti järin hyvä ilmanvaihtojärjestelmälle.
Keskellä piiriä makutalla oli niinikään vyötärönkorkuinen rumpu, jonka runko oli koristeltu samoilla muinaisilla riimuilla, joita makutan haarniska oli täynnä. Rummun pinkeän kalvon päällä pomppi täysin itsenäisesti ehkäpä jonkinlaista luuta muistuttava valkea kapula, joka kutsui rummusta syviä kumahduksia. Taikakalun ympärillä makuta tanssahteli tavalla, jonka vastapuolen ’dänkki jäbä’ olisi ehkä osannut yhdistää muinaiseen musiikkityyliin, josta kutsumanimensä oli saanut myös tanssilattioiden yllä riippuva peilipallo.
Gatill Mobler (yhä se schiludomilainen) ei ollut aivan varma, kuinka suuri osa hänen juuri näkemästään oli oikeasti totta ja kuinka suuri osa epäilyttävien kakkuloiden aiheuttamaa sairasta hallusinaatiota. Makuta loitsi jotain muinaisella kielellä, jonka alkuperää tai puhujayhteisöä Gatill Mobler ei osannut edes identifioida.
Ennen kuin lepakko-koi ehti kysyä, mitä helvettiä edes oli tekeillä, alkoi ulkona tapahtua.
Porkkanaa mussuttavan mystisen entiteetin ympärille muotoutui punaisesti säkenöivä kalvo, joka muistutti veden pintaa. Pian olento oli täysin pallomaisen kalvon nielaisema, ja ilmeisesti se huomasi tämän, sillä pallon sisällä puhkesi myrsky: hirnahdus kajahti ilmoille, ja näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat täyttäneet säkenöivän kuplan ja syösseet salamoita kohti sen pintaa; vaan kalvo piti eikä särkynyt salamoinnin edessä.
Mekaaninen koura työntyi esiin aluksen kyljestä pidellen orgaanisesta hyytelöstä muovatun näköistä astiaa. Kun koura oli riittävän lähellä myrskyävää punaista kuplaa, se kaappasi tämän kapseliin, minkä jälkeen kapselin suuaukko sulkeutui itsestään yksinkertaisesti kuroutumalla umpeen. Sitten käsi vetäytyi takaisin alukseen tuoden kapselin mukanaan.
Innokkaasti nauraen Pohjoisen Noita ja sivutoiminen pimeyden lordi marssi komentosiltaa pitkin viittoen alaisiaan mukanaan. Hän johdatti nimetyt alaisensa suureen hangaariin, jossa Toatähdentuhoajan sisälle kapselia veti suuri koura. Pneumaattiset nivelet rutisivat ja kapseli kolisi ja paukkui, kun jokin sen sisälle vangittu yritti raivokkaasti päästä ulos.
Valkeat hyönteissotilaat näyttivät kunniaa herralleen. Hangaaria pitkin kuljetettiin rapujalkaisella rahtialuksella jotain värikästä ja hämmentävää.
Rahtialuksen lavalta laskeutui metallinen aparaatti, jonka sinisestä rungosta kurottui neljä mekaanista raajaketta: kaksi limenvihreää, yksi hiekanruskea ja yksi tummanvihreä. Jokainen ylös sojottavista raajoista piteli kärjessään suurilta zamor-laukaisimilta näyttäviä aseita, ja yksi vastaava sojotti myös sen rungosta. Hyönteissotilaat levittivät eriskummallisen aparaatin kuin laskeutumisalustaksi kolisevan kapselin alle.
Kun suuri teräskoura laskeutui asettamaan kapselin laitteen päälle, päästi Makuta Nui ulos erittäin paholaismaisen naurun.
”Voimaa!” tämä käkätti. ”RAJOITTAMATONTA VOIMAA!”
”Aika melodramaattista”, hörähti Gatill Mobler (lepakkoi).
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL (shasaali) osuvasti.
”Sinä… sinä”, mutisi Baby Fatt, joka oli juuri ja juuri ehtinyt näkemään uudelleen kypäränsä ja lasinsa päähänsä aseteltuaan ja ylemmälle kannelle palattuaan, mikä ulkona porkkanoita mussuttamassa oli ollut, ennen kuin kapseli oli nielaissut sen sisäänsä. Eihän se mitenkään ilmiselvä näky ollut ollut, mutta epämääräisesti kuplassa poukkoillut olento oli kuitenkin muistuttanut skakdia myyttisestä eläimestä.
”Tiedätkö sinä”, hän sai sanottua, ”minkä kanssa olet tekemisissä?”
”Tiedän hyvinkin, Baby Fatt”, makuta vastasi. ”Pidätkö minua hölmönä?”
”No, ehkä? Jos tuo juttu on yhtään niin vaarallinen kuin legendoissa, se on vaarallinen.”
”Kaikki, mitä on tapahtunut, on tehnyt niin minun suunnitelmani tahtiin”, makuta vakuutteli, mutta ei suinkaan vakuuttanut skakdia, joka jatkoi mutisemistaan itsekseen.
”Ja nyt”, Manu sanoi ja virnisti, ”on aika päteä paronille.”
Viktorprisen sisällä oleva kaaos ei ollut juuri rauhoittunut. Painovoiman suunnan vaihtuminen tasaiseen tahtiin teki sisällä operoimisesta melko lailla haastavaa, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin tottunut Voitto Korporaation miehistö teki parhaansa muuttuneessa tilanteessa. Pidettiin pikainen henkilöstöpalaveri. Päädyttiin huomaamaan, että palaveria vaikeuttivat ilmoille sinkoilevat kipinät, yleinen hallitsematon kirkuminen, hallitut tulipalot sekä läsnäolevan henkilöstön tiivis vaihtuvuus heidän sinkoillessaan ympäri komentosiltaa. Melko yksimielisesti kapteeni & CEO DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sinetöimällä päätöksellä päätettiin pitää vähintään kahvin mittainen tauko, että läsnäolijat saisivat ajatuksiaan hieman kasaan.
Avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja kofeiinivastaava Vapor otti asiakseen operoida keittimen kanssa painottomassa tilassa. Hirvittävän huudon ja paukkeen vallitessa hän jätti tarkistamatta liian tarkkaan, kuinka moni halusi kupillisen, ja keitti suosiolla täyden pannullisen. Sivupöydällä rauhallisesti kahvia keittimeen mittaileva sininen peikko nuuhki purujen kotoisaa tuoksua ja keräili ajatuksiaan. Hänen takanaan kilttiin mahdutettu draakki törmäili seiniin aluksen irtonainen ruori käsissään.
”Mites Tauskille”, Vapor sanoi olkansa yli. ”Jätetäänkö kuppiin viskivaraa?”
”AYE AYE”, Tavish karjaisi. Sitten painovoima sinkosi hänet takaisin toiselle puolelle komentosiltaa.
”Entäs proffa?” Vapor huudahti. ”Halusitko kahvetta vai kuitenkin teetä?”
”Öh, teetä kiitos!” Meltdown mutisi. Hän hakkasi komentopisteellään PERUUTA-näppäintä kaksin käsin.
Professori oli melko vakuuttunut, että reaktorin sisältävän osan alusta irtoaminen aluksen ohjaamosta ei ollut mitenkään täysin peruuttamaton ongelma heidän kannaltaan. Hän oli myös melko vakuuttunut, että reaktorihenkilöstö oli kyllä mahtunut kaikki pakokapseliin. Eikä se reaktori edes räjähtäisi osuessaan maahan. Tai ainakaan kovin pahasti. Tai kovin todennäköisesti osuisi mihinkään asutuskeskukseen.
DJ XPlode poukkoili rytmikkäästi komentonäytöstä toiseen yhä avaruuspuku päällä. ЯФГФЯ oli hyväksynyt kohtalonsa ja pyöri komentosillalla eestaas kädet lannistuneesti sivuillaan. Takapeilistä roikkuva Wilhelm huusi innokkaasti, että lupaisi toimia pehmusteena paronin laskeutumiselle mikäli alus nyt sitten sattuisikin osumaan maahan.
Ihmekoira Laikarakk leijaili läpikuultavana komentosillan läpi ja toi kapteenille purulelun, jonka tämän lannistunut käsi oli heittänyt noudettavaksi.
Murheen murtama DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli onnistunut köyttämään itsensä tiiviisti kapteenintuoliinsa ja katseli viikset lannistuneina ympäröivää sekasortoa. Hänen perämiehensä Corrodér piteli tiukasti kiinni komentopaneelista aivan vieressä ja joutui aika ajoin nappaamaan barettinsa ilmalennosta takaisin päähänsä.
”Tämä on farssia, Corrodér, aivan täyttä farssia!” paroni pihahti pontevasti.
”Oui.”
”Miksi näin käy aina meille, jotka haluamme vain parantaa maailmaa? Onko tämä todella se taakka, joka altruistin on kannettava?”
”Enpä tiedä. Paha sanoa mitä tästä pitäisi oppia, capitaine.”
”Kieltäydyn ottamasta tästä mitään opetusta! Ainakaan tämä ei voi tästä enää pahentua!” paroni kivahti.
Sillä hetkellä kommunikaationäyttö alkoi välkkyä ja soida.
”Corrodér, sano minulle, että tuo ei ole se tämän pöyristyttävän farssin dramatis persona, jonka sen vahvasti teorioin olevan.”
”Haluatteko että valehtelen teille, capitaine?”
Kapteeni nyökkäsi.
”Se lienee serkkunne Bartyrak af Nebula-Anderson raportoimassa ekskursioltaan Loch Nebulan järvelle.”
Paronin ilme muuttui ärtyneeksi.
”Corrodér, älä valehtele minulle!”
”… capitaine…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huokaisi syvään, tarttui kaukosäätimeen ja vastasi puheluun. Kipinää iskevälle näytölle ilmestyi synkkää taustaa vasten tuttu varjojen naamio.
”No mutta ettei se ole itse DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… kailotti Makuta Nuin raivostuttavan mahtaileva ääni kaiuttimesta niin, että kaikki kuulivat.
”Paroni, paroni! Onnesi näyttää kääntyneen. Kuinka siellä putoavan hylyn sisällä hurisee? Varmaan aika kovaa, kun näytätte putoavan melkoisella vauhdilla.”
”On kieltämättä mennyt paremminkin, Makuta Nui!” pahastunut paroni paasasi. ”Oletko soittanut minulle rehennelläksesi? Olen jo niin maassa, että en tiedä mikä oloani voisi enää pahentaa!”
”Capitaine, emme ole maassa vielä ainakaan noin 30 sekuntiin.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti tyrmistyneenä eteenpäin hetken, ja nosti katseensa taas näytölle.
”Niin, mitäs asiaa sinulla nyt sitten olikaan???” ”Arvelin vain, että haluaisit nähdä viimeisimmän päivityksen projektini etenemisestä”, makuta vastasi. ”Sieppasin Joulutähden, ja nyt se saa toimia voimanlähteenä Punatähdensurma-aseelle!”
Paronin katse kirkastui ja täyttyi kauhusta, kun hän kuuli tutun nimen.
”Tarkoitatko…”
”Tarkoitan juuri sitä Punatähdensurma-asetta, jonka löysin Voitto Korporaation hyllytettyjen projektien varaston hyllystä pölyttymästä! Aika edesvastuutonta jättää tällainen, öh, kaunokainen viimeistelemättä, joten otin vapauden tehdä niin.”
”Lakkaa huijaamasta, Makuta Nui! Tiedän, että yrität päästä ihoni alle harvinaisen epäherrasmiesmäisesti tuolla! En olisi ikinä ollut niin edesvastuuton, että säilyttäisin sitä hyllytettyjen projektien varastossa! Me molemmat tiedämme, että hoidin sen byrokraattisesti erään salaisen järjestön suojelukseen Välisaarilla!”
”No siis okei. Myönnän, että halusin näyttää ’coolimmalta’, vai miten se nuoriso nykyään sanoo, kuin millainen tilanne ehkä oli. Juttuhan on, että minä ikään kuin omistan sen saaren. Tai no, paikallinen ylläpito olisi ehkä eri mieltä. Mutta joka tapauksessa, oletkos miettinyt, että sinne sen, öh, asuntoon voi vain esimerkiksi kävellä ja ottaa sen matkaan? Ja sitten parannella sitä huomattavasti! Valitettavasti paranneltu versio tarvitsi… tavanomaista vahvemman virtalähteen!”
Hikikarpaloja lipui paronin kapteenillisen katseen yllä. Makuta Nui, katala konna, oli todella jallittanut häntä tässä intellektuaalisessa miekkailussa, joka heidän yhteinen taipaleensa oli ollut! Hän kun luuli kyseisen superaseen olleen kuin herran kukkarossa uudella ja uljaalla poliittisella turvallaan Bio-Klaanin jäsenenä! Mahdollisuudet, jotka kiipivät hänen tajuntaansa, olivat toinen toistaan pelottavampia.
”Se voima… ” hän haukkoi henkeään. ”Luuletko tosiaan, että voit, paremman sanan puutteessa ’valjastaa’ sen???”
”Mitättömät kykysi eivät mahda mitään Mahdin pimeälle puolelle! Joulutähden suurin kauhu on eksistentiaalinen; sen ’valjastaminen’ ei ole minulle erityisen vaikeaa. Ja katso! Uuden virtalähteeni kanssa Punatähdensurma kykenee tuhoamaan Initoin lisäksi kokonaisia saaria… uskoisin. Kykenen räjäyttämään yhdellä laukauksella vaikka koko Xian helvettiin, varmaan! Se olisi kätevää, jos olisi vaikka veroja rästissä.”
Paroni pysähtyi hetkeksi aloilleen. Hänen alaisensakin olivat vain keskittyneet kuuntelemaan. Ainakin ne jotka eivät tällä hetkellä pyörineet komentosiltaa pitkin tai valuneet tuulilasilla.
”Mitä… mitä sinä aiot tehdä sillä?” hän tokaisi.
”Öh… tuota… minä aion räjäyttää sillä jotain tärkeää! Se olisi varmaan aika siistiä!”
Paronin kädet puristuivat nyrkeiksi vasten kapteenintuolin käsinojia.
”Senkin ryökäle! Hanki oma superaseesi!”
”Äläs nyt, paraskin puhumaan! Minä vähän raaputtelin tätä maalipintaa tästä, ja täällä alla lukee ’kopirait Tuli Lor-’”
”JA SITÄ PAITSI tuohan kuulostaa todella vastuuttomalta”, paroni keskeytti äänekkäästi. ”Ennen kaikkea vastuullisen tieteellisen prosessin kannattajana en voi hyväksyä tällaista toimintaa!”
”Ai mitä? Et muka räjäyttäisi Xiaa vain, koska pystyisit?”
”Minä… en!” kapteeni kivahti, mutta tunsi itsensä poikkeuksellisen voimattomaksi.
”Ookoo, ookoo. Ei siinä mitään. Moraaliset periaatteet ja niin edelleen. Onhan niitä hyvä olla, kai. Mutta joo, ei minulle mitään sen kummempaa asiaa ollut. Soitellaan vaikka sitten, kun olet takaisin kotona.”
Paroni vain murahti jotain, jonka olisi voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Sen myötä näyttö pimeni ja vain haamukuvajainen Makuta Nuin maireasta hymystä jäi hänestä jäljelle.
Siinä laskeutuneessa hiljaisuudessa paroni tunsi syvää lannistuneisuutta. Tai siis ei siellä hiljaista ollut. Millään peevelin tasolla. Vain täysi daiju väittäisi muuta. Kauhistuttavaa vauhtia maata tai merenpintaa kohti kieppuva avaruusaluksen etuosa huusi kuin syötävä. Aika kovaa huusi myös useampi miehistön jäsen, jotka törmäilivät näyttöjä ja tutkalaitteistoja päin kuin jonkinlaisessa avaruusflipperissä. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli siitä melko tympääntynyt. Kehtasivatkin pitää moista meteliä silloin, kun hänellä oli ”hetki” meneillään! Hankkisivat oman ”hetkensä”!
”Herra kapteeni”, Tavish karjui singahtaen hänen ohimonsa ohi. ”Kuolemmeko me????”
”Joo, ehkä”, kapteeni sanoi kohauttaen massiivisia olkiaan. ”Mutta hän vei minun Joulutähteni!”
Tavish törmäsi aluksen päänäyttöön ja sai siitä kiinni. Hänen jurmuille draakinkasvoilleen nousi pilkahdus kauhua.
”Haggis Nui armahda”, hän sanoi haukkoen henkeään. ”Voiko tämä olla todellista???”
”No niinpä!” kapteeni sanoi täräyttäen tuolinsa käsinojia kahdella nyrkillä. ”Minullakin on vähän vaikeuksia uskoa! Tiesin Makuta Nuin toiminnan epäherrasmiesmäiseksi, mutta tuolla lailla pyyhältää paikalle nappaamaan toisen palkinto aivan silmien edestä? Se on pilkkaa, Tavish, pilkkaa!!!!”
”Niin siis kuolemmeko me”, draakki inahti.
”Totta kai! Kaikki kuolevat joskus! Ei sitä nyt voi joka ajan hetkessä murehtia, vaan pitää nostaa katse tulevaisuuteen!”
”Uh…”
Muutama punapaitainen miehistön jäsen oli muodostanut ketjun pitääkseen itsensä paremmin kiinni yhdessä niistä harvoista paneeleista, jotka oli pultattu lattiaan. Suunnitelma toimi siihen asti, kunnes ympäriinsä lentelevä nestekidenäyttö kolahti heistä ensimmäistä päähän.
”… paroni hei, me kuolemme aivan pian”, Tavish sanoi selvästi hieman laskuhumalaisena.
”Haluatko, että myönnän sen ääneen?” paroni huokaisi. ”Kyllä, niin varmaan käy. Mutta se Joulutäh-”
”Komm, süßer Tod”, kattoa pitkin pyörivä Wilhelm hykerteli silmät kiiluen.
”Антеекси”, ЯФГФЯ sanoi apeasti lentäessään jälleen komentosillan läpi, ”мутта йос сиитä еи олиси лиикаа ваиваа, воисико йоку кексиä йотаин?”
”Hyvä että olet samaa mieltä!” paroni tokaisi. ”Minustakaan tämä ei voi jäädä tähän! Minusta meidän pitäisi näyttää Makuta Nuille tupen rapinat! Ehkä jopa itse tuppi????”
”Capitaine”, Corrodér sanoi ankeana. ”Ei sillä, että kyseenalaistaisin teitä, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin ette aivan ymmärtäisi tilanteen, miten te sanotte, gravitaatiota.”
”Haha, hauska vitsi!” paroni naurahti.
Sitten hänen hymynsä hyytyi.
”… Corrodér, sano tuo uudelleen.”
”… pardon?”
”Ei tuo!”
”… tarkoitan, että mikä uusiksi?”
”Gravitaatio! Puhuit gravitaatiosta! Sano se uusiksi!”
”Capitaine… en nyt valehtelematta muista, mitä tarkalleen vasta sanoin.”
Kapteenin kasvolla oli kivulias hymy.
”… voitko vain sanoa sanan ’gravitaatio’? Tämä ei toimi muuten. Minulla on aika hyvä juttu. Voi kuule. Se on tosi hyvä.”
Syväläinen oli hetken hiljaa.
”Gravitaatio?”
Sen kuullessaan paroni näytti siltä kuin hänen yläpuolellaan olisi syttynyt lamppu. Syttyikin. Tuleen. Se sinkosi ympäriinsä lasinsiruja, joista yksi osui erästä miehistön jäsentä silmään ja tämä huusi.
”Corrodér, vanha veikko, senkin nero! Gravitaatio, sehän… äh. Helvetti. Minä unohdin, miten muotoilin tämän äsken. Se oli todella viisaasti muotoiltu.”
”Minä kyllä uskon, capitaine.”
”Niin siis mutta pointti oli… gravitaatio!!! Se on! Hyvä! Asia! Tosin joskus huono! Kuten nyt, kun se tappaa meitä! Mutta!!!”
Hän käänsi katseensa ohjaamon takaosaan. Liekkien ja savun ja kipinöiden keskellä seinällä hänen huomionsa kiinnitti erityisesti eräs asia: lasikaappi, joka kehotti ystävällisesti hätätilanteessa rikkomaan itsensä. Ja lasin takana oleva kaksikärkinen keihäs, jonka terien väliseen aukkoon valo ympäriltä katosi.
Paroni virnisti ja nykäisi auki turvavyön, joka häntä kapteenintuolissaan piti… ja päästi itsensä menemään.
Painovoima oli valitettavasti sillä hetkellä eri suunnassa kuin paroni oli arvellut, joten hän ensin löysi itsensä Tavishin sylistä. Lasinsirpaleet, miehistön jäsenet, huuto ja kauhu pyörivät karusellina, kun pyörivä ohjaamo vaihtoi painovoimaa… kunnes paroni putosi suoraan kohti lasikaappia.
Lasi pirstoutui paronillisen nyrkin (ja sen perässä saapuvan kehon) alla. Lattialla, joka oli ollut aiemmin seinä, pyörivä paroni syleili pitkää tummaa sauvaa ja veivasi toisella kädellään kampea, jolla siihen saatiin manuaalisesti virtaa.
”Äkkiä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi. ”Auttakaa minut joku katolle!”
Ne miehistön jäsenistä, jotka olivat sillä puolella alusta eivätkä aktiivisesti ilmalennossa, kierivät lattiaa pitkin kohti paronia. Tämän kasvoille nousi hitaasti leveä hammashymy.
Normaalisti hän toimenkuvassaan paikkasi reikiä. Kohta hän tekisi sellaisen.
Villisti kieppuva silinterihattumainen avaruusromu alkoi hieman tasata kulkuaan suoraksi joskin kiihtyväksi liikkeeksi, kun sisällä olevat miehistön jäsenet olivat onnistuneet käynnistämään sopivia hienosäätöön tarkoitettuja turbiineja. Hatun katolle aukeavasta luukusta työntyi ainakin neljän käsiparin kannattelemana sen kapteeni, joka yritti parhaansa mukaan olla pyyhkiytymättä pois ilmavirran viemänä. Käsissään hänellä oli ratkaisun avain. Ilmavirta puhalsi paronin viikset vasten hänen kasvojaan. Tappavasta viimasta huolimatta hän virnisti syvään.
Paroni kykeni nyt vapauttamaan mustan aukkonsa – ja sen hän totisesti teki.
Pienikokoinen singulariteetti syöksyi ulos tämän sauvan kärjestä ja sinkoutui aivan aluksen eteen sen kulkusuunnassa. Musta pallero räjähti voimakkaalla pamahduksella noin 50 senttimetriä isommaksi heidän edessään ja alkoi pitää suorastaan slurppaavaa ääntä.
Luukku aluksen katolla kolahti kiinni. Metallinen lieriö alkoi viipottaa toden teolla kohti maailmaa syövää palleroa.
Mustan aukon gravitaatiokenttään tultuaan – tai pikemminkin mustan aukon gravitaatiokentän ilmestyttyä sen eteen – joutui alus pienen mutta äärettömän tiheän objektin kiertoradalle, ja paronin laskelmien mukaan riittäisi vain päästä pois kyseiseltä kiertoradalta juuri oikealla hetkellä, jolloin he sinkoutuisivat kohti makutan aluksen kulkusuuntaa. Nerokasta!
Sitten pitäisi vielä keksiä, miten kiertoradalta pääsisi pois.
”Voitto Korporaatio voittaa jälleen!” paroni puuskutti laskeutuessaan takaisin komentosillalle.
”Mustan aukon lämpötila on 1,5324 · 10–14 Kelviniä!” tiedotti avaruusmeteorologi Vapor paronin palattua. ”Se on aika paljon!”
”Se on itse asiassa aika vähän”, Meltdown tuumasi. ”Melko lähellä absoluuttista nollaa!”
”Joo mutta se on aika paljon mustalle aukolle! Ja lämpötila kasvaa koko ajan! Aika nopeastikin vielä!” Vapor vastasi.
Paroni kurtisti kulmiaan. Aivan kuten hänen hypoteesissaan.
”Voiko olla…” paroni pohti pahaenteisesti, ”että singulariteetin lämpötila lähestyy kriittistä pistettä??”
Viktorprisen ohjaamo pyöri yhä villimmin ja villimmin ammottavan synkän röörin ympärillä. Singulariteetti kiehui ja kihisi aluksen ikkunan toisella puolella. Se puski ulos pikimustaa savua, tärisi, kolisi ja piti mieletöntä rätinää. Mustan aukon pintaan ilmestyi halkeamia. Paroni ymmärsi, että se alkoi hitaasti hajota liitoksistaan! Tällainen kuritus oli selvästi liikaa mustan aukon herkälle atomirakenteelle!
Toivottavasti se kestäisi tarpeeksi kauan, hän mietti hammasta purren.
Alus kieppui nyt jo ainakin kuudenkymmenen Geen vauhtia. Tilanteessa, jossa miehistö pyöri villisti seiniä pitkin, oksenteli, huusi ja itki, oli melko vaikea muistaa, miksi sitä yksikköä mitattiin ”Geellä”. Ei kai sen, että kyseistä skakdia olisi enemmän, pitänyt juuri vaikuttaa pyörimisnopeuteen?
Samalla tapaa mystistä oli, miksi eräs paronin kurjimmista arkkivihollisista oli nimennyt lemmikkinsä ”Gee-Stealeriksi”! Tällä hetkellä paroni oli sitä mieltä, että hän ilomielin lahjoittaisi nykyisestä pyörimisvauhdistaan ehkä ainakin viisi ”Geetä”. Ei niitä tarvisi häneltä vohkia!
”Mustan aukon lämpötila on, öh”, Vapor sanoi pulauttaen kahvikuppiinsa muutaman sokeripalan. ”Aika paljon.”
”Voisiko sanoa”, paroni haukkoi henkeään, ”että romahtanut tähti… muuttuu liiallisen lämpimäksi?”
”Voisi”, Vapor sanoi juoden kahviaan melko hermostuneena. ”Aika pahaltahan tuo näyttää.”
”Tai jopa että… hmm. Synkeä reikä lakkaa olemasta miellyttävän viileä?”
”Sekin on aika hyvä.”
”Ei, ei! Pakko olla joku parempi!”
Ennen kuin paroni ehti ajatustaan viimeistellä, musta aukko räjähti hirvittävällä äänellä suureksi tulipalloksi. Mustan aukon kappaleet lensivät ympäriinsä ja kopsahtelivat aluksen pintaan. Lämpö- ja paineaalto saavutti aluksen ja sinkosi sen uskomattomiin vauhteihin.
Jollain tapaa yhä nopeammin pyörivä Viktorprisen etuosa sinkoutui ääntä nopeammin tähtitaivasta vasten erottuvaa synkeää purppuraista kolmiota päin. Sisällä oli hyvin vähän henkilöitä, jotka eivät huutaneet kurkku suorana. Kapteeni nauroi kumeasti.
Takaa-ajo oli alkanut. Vapor laittoi kuulosuojaimet päähänsä ja veti itsensä pystysuoraa lattiaa pitkin sivupöydälle keittämään lisää kahvia.
Makuta Nui erehtyi vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki lähestyvän silinterihatun.
”No et kyllä!” hän ärjäisi ja kääntyi kohti alusta ohjaavia hyönteisiä. ”Kiihdyttäkää vauhtia! Ja laittakaa alus myös pyörimään! Eivätpähän pysty telakoitumaan!”
Torakat katsoivat toisiaan hermostuneina ja tekivät työtä käskettyä. Pian kalmarimainen alus pyöri vinhasti ympyrää. Tällä oli se pieni haittavaikutus, että osa valkeista sotilaista ei saanut pidettyä kiinni istuimestaan, ja pian kitiinipalleroita lenteli hallitsemattomasti ympäri komentosiltaa – ja muualla aluksessa varmasti myös ympäri muita paikkoja.
Avallt Vavning, se droidi, joka oli nyt pureutunut lattiaan robottijaloissaan olevilla kynsillä, totesi:
”Valtias, onko tarkoituksenmukaista, että täällä ei nyt voi tehdä töitä?”
”ON!” makuta kivahti ärsyyntyneenä tapahtumiin. ”Teidät on kaikki lomautettu, kunnes pyöriminen lakkaa!”
”Mutta kuka sitten pysäyttää pyörimisen?” droidi kysyi väistäen lentävää torakkasotilasta.
”Älä häiritse, kun yritän keskittyä superaseen laukaisun valmisteluun!”
Punatähdensurma-ase oli nyt nielaissut sisäänsä uuden voimanlähteensä, jonka hirvittävää hirnuntaa saattoi vielä kuulla vaimeasti kaikuvan komentosillalla. Muutama valkea torakka pakersi sen kimpussa yhä, ja makuta oli luonut niiden ympärille vakaamman gravitaation kuplan. Suunnitelmaa ei voisi enää pysäyttää, myhäili makuta.
Mikäli joku jossain sattui suuntaamaan kaukoputkensa juuri spesifiin kohtaan tähtitaivasta, saattoi tämä nähdä jotain, joka muistutti pyörivää hattua lähestymässä jotain, joka muistutti suurta pyörivää Kanohi Kraahkania.
VCS Viktorprisen ohjaamossa havahduttiin tilanteeseen hitaalla kauhulla. Sen verran kun sitä pystyi havainnoimaan, kun koko ohjaamo pyöri ja kohde näkyi ruudulla ehkä joka toinen sekunti.
”Mitä?” kapteeni kivahti. ”Miksi sekin pyörii?”
”Capitaine, luullakseni he yrittävät estää telakoitumistamme.”
”Ha! Sen kun yrittävät!”
Kapteeni otti tukevamman asennon tuolillaan ja korotti ääntään.
”Meidän täytyy synkronoida pyörimisemme! Vapor, miltä lentosää näyttää?”
”Öh, aika huonolta.”
”Otetaan se huomioon laskelmissa! Tavish, korjaa kurssiamme sataneljäkymmentä astetta paarpuuriin!”
”AYE AYE!” draakki huusi pyöritellen käsissään olevaa irtonaista ruoria.
”Professori, reaktori sataan prosenttiin!”
”K-käskystä!”
”ЯФГФЯ, valmistele laskeutumistelineet!”
”Парони, минä ен тааскаан халуаиси кысееналаистаа, мутта еивäткö секä не еттä реактори оле ирроннеесса перäосасса-”
”Kiitos, poikaseni, tai kuten teillä päin sanotaan, Лада!” kapteeni keskeytti. ”Corrodér, ala aseistaa miehistöä! XPlode, suosittele minulle jotain hyvää levyä! Wilhelm, ole erityisen varovainen oman henkikultasi puolesta!”
Uskollinen miehistö teki työtä käskettyä. Asekaappi aukesi ja aseita lenteli painovoiman sinkoamana joka puolelle. Yhä vauhdikkaammin kieppuva Viktorprise oli enää muutaman sadan metrin päässä Toatähdentuhoajasta. Metallinen kolmio alkoi peittää kaiken näkyvyyden.
”… poika! Eikö niiden laskeutumistelineiden pitäisi tässä vaiheessa jo aueta?”
Apaattisen näköinen shasaali katsoi hetken kapteeniaan ja sitten nykäisi vivusta komentopisteellään.
Jossain toisella puolella kupolia Viktorprisen peräosan laskeutumistelineet avautuivat juuri sopivalla hetkellä.
Alus liisi vettä pitkin verrattain nätisti kauniille auringon paahtamalle hiekkarannalle mallikkaalla laskeutumisella. Ainakin ennen kuin sen reaktori räjäytti ilmaan kilometrin korkean sienipilven.
Korkealla taivaalla puolestaan alusten välinen etäisyys muuttui nollaksi metriksi. Kammottava rysähdys vavisutti molempia laivoja, törmäys sinkosi ympäriinsä metallinkappaleita. Toatähdentuhoajan moottori pimeni lopullisesti.
Syntyneen yhteentörmäyksen muodostama silinterihattuinen Kanohi Kraahkan kieppui hitaammin halki tähtitaivaan vailla kontrollia.
”Mitä absoluuttista saatanan persettä”, totesi Manu, kun suuri silinterihattu laskeutui hänen ’päähänsä’. ”Okei, voitte lopettaa pyörimisen, siitä ei ole enää mitään hyötyä.”
”Tuota, pomo”, sanoi droidi varovasti, ”meidän moottorimme sammui. Emme voi lopettaa pyörimistä.”
”No höh.”
Makuta katsoi ympärilleen. Iso osa torakoista oli saanut kuitenkin jo otteen pyörivästä todellisuudesta. Ainakin ne, jotka eivät olleet menettäneet rakenteellista integriteettiään ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja hajonneet kirkuvaksi puuroksi. Helvetti, kuinka monta ainesosaa parin fasistihyönteisen tekemiseen vaadittiin? Ei se nyt näin vaikeaa voinut olla.
Oliko se se hiiva taas, joka puuttui? Ensi kerralla hän tekisi vaikka niitä käkkärän kikkaran poroja.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli onnistunut pitämään pahimman pyörimisvaikutuksen poissa yksinkertaisesti lentämällä pyörivän aluksen sisäilman keskellä. Baby Fatt löytyi taas jostain alakannelta. Ja ЯҰSҚ PЦDԐL näytti seisseen paikallaan liikkumattomana koko ajan hievahtamatta lainkaan pyörimisestä.
Oli selvää, miten tästä jatkettaisiin.
”ЯҰSҚ PЦDԐL”, makuta sanoi synkästi. ”’Pidä huolta’ vieraistamme, kun he saapuvat.”
Shasaali nyökkäsi apaattisesti.
”Baby Fatt, Gatill Mobler ja Avalt Vavning”, makuta jatkoi, ”jääkää varmistamaan komentosilta siltä varalta, että joku pääsee shasaalin ohi, vaikka epäilen sitä suuresti.”
”Selvä, pomo”, Avalt Vavning, se droidi, sanoi.
”Skarrarrar!” kirosi Baby Fatt. ”Löin pääni jotain kolmetoista kertaa äsken.”
”Ja minä vetäydyn inner sanctumiin viimeistelemään superaseeni!” lopetti makuta melodramaattisesti. ”Ja sitten ammun sillä jotain tuusan nuuskaksi! Eikä se pannahisen paroni voi estää minua!”
”Pomo hei… tiedätkö sinä, mitä aiot edes ampua?” Baby Fatt kysyi.
Makuta pysähtyi paikoilleen mutta ei kääntynyt kohti.
”… kyyyyyyllä?” hän sanoi hitaasti ja todella hiljaa.
”Mitä sitten?”
Makuta oli hetken hiljaa ja alkoi kipittää poispäin.
”Liian siistiä, et tietäisi siitä”, hän sanoi hädin tuskin ääneen ja katosi suuren oven taakse.
”Sisään! Liikettä!” komensi Corrodér aseistettua miehistöä pidellen patonkiaan tiukassa valmiusotteessa.
Värikäs joukko Voitto Korporaation avaruusohjelman univormuissa tiputtautui syntyneestä reiästä yksitellen synkeän ja pahan aluksen synkeään ja pahaan sisätilaan. Syvemmältä Toatähdentuhoajasta kaikui hälytysääniä. Kapteeninsa uljaalla johdatuksella korporaation työntekijät etenivät johdonmukaisesti syvemmälle.
Ja pysähtyivät, kun näkivät melko ilkeän näköisen shasaalin lihakirveen kanssa edessä.
”Huhhuh”, kapteeni sanoi uljaasti. ”Aika ilkeän näköinen kaveri.”
”Еикö меиллä тосиаан оле митääн муута реиттиä?” ЯФГФЯ sanoi hiljaa.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi tätä kohti yllättyneenä.
”Niinkö, ЯФГФЯ? Todellako?”
”Митä?”
”Olet sitä mieltä, että sinun täytyy tehdä tämä yksin?” paroni haukkoi henkeään. ”Ymmärrän kyllä, tämä on sinulle varmasti henkilökohtaista!”
”Херра парони, минä…”
”Poika rakas, ei tarvitse selittää! Olet kertonut traagisen taustatarinasi minulle lukemattomia kertoja”, kapteeni sanoi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. ”Luotan sinuun! Kosta perheesi kohtalo!”
”… хе оват итсе асиасса виелä хенгиссä…”
Paroni loppuine miehistöineen katosi nopeasti Makuta Nuin aluksen sisään, ja ЯФГФЯ jäi hämmentyneenä käytävään kaksin maanmiehensä kanssa. Tämä oli antanut muiden kulkea ohitseen ilman häiriötä, aivan kuin ЯФГФЯ olisi ollut tämän pääasiallinen kohde, jonka kanssa taisteleminen, tai ehkä pikemminkin jonka murhaaminen, oli ykkösprioriteetti.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Ет яксаиси. Он муутенкин аика хуоно пäивä”, sanoi ЯФГФЯ apeasti. Valitettavasti hänen kansanmiehensä ei tarjonnut hänelle empatiaa vaan sen sijaan kohotti lihakirvestään ja lähti kipittämään häntä kohti, joskin melko hitaasti. Hän huokaisi syvään, tarrasi lujempaa VK-47-rynnäkkökivääriinsä ja valmistautui väistämättömään.
Hitaasti mutta varmasti ЯҰSҚ PЦDԐL lähestyi häntä. ЯФГФЯ alkoi pikkuhiljaa hieman vedellä vetonarusta, jonka avulla saisi käynnistettyä roottorireppunsa. Laiska askel laiskalta askeleelta ЯҰSҚ PЦDԐL yhä vain lähestyi. Hänen mielestään reppu olisi saanut jo pikku hiljaa käynnistyä. ЯҰSҚ PЦDԐL olisi ihan kohta hänen luonaan. Reppu ei kyllä oikein ottanut käynnistyäkseen.
”Микси микääн еи коскаан оннисту”, ЯФГФЯ päivitteli hiljaa. ЯҰSҚ PЦDԐL oli täällä. Ja heilautti lihakirvestään häntä kohti. Ei kyllä kovin hyvin, ja ohihan se meni. Tämä murahti ärtyneesti ja yritti hirmutekoaan uudestaan. ЯФГФЯ astui varovasti taaksepäin pois kirveen tieltä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Ei hyvä. Mikään ei koskaan ollut.
ЯҰSҚ PЦDԐL huitaisi lihakirveellään uudelleen ja uudelleen, joka kerta vähän pontevammin; ehkäpä tämä huomasi, että ponnettomuus ei tuottanut tulosta. Ponnetonta oli myös ЯФГФЯin väistely: enimmäkseen hän koetti olla kaatumatta ja nyki yhä hieman vetonarustaan, josko se reppu vielä joskus käynnistyisi. Ei sillä, että hän olisi uskaltanut edes toivoa parasta.
ЯФГФЯ huomasi, että ЯҰSҚ PЦDԐL vaikutti keksineen uuden taktiikan: tämä yritti siepata hänestä kiinni ennen lihakirveen heilautusta, jotta hän ei väistäisi sen edestä pois. Uudessa taktiikassa oli puolensa: murhanhimoinen, tai ei kovin – ehkä pikemminkin murhanhaluinen, tai ehkä murhantoivoinen, tai ehkä ei-eloon-jättämisen-haluinen –, shasaali onnistui sieppaamaan kiinni vastustajastaan; toisaalta se, mistä tämä sai kiinni, oli ЯФГФЯin roottorirepun vetonaru. ЯФГФЯ koetti yhä pakoon lihakirveen iskua, mutta tällä kertaa ei onnistunut omiin jalkoihinsa kompastumisen välttämisessä vaan kaatui rähmälleen maahan. Samalla hän tuli vetäneeksi ЯҰSҚ PЦDԐLin jämäkässä otteessa ollutta vetonarua jopa melko kovaa, ja roottorireppu käynnistyi. Kurja vain, että se käynnistyi silloin, kun hän makasi rähmällään maassa. Roottorit nimittäin onnistuivat maata vasten iskiessään heittämään hänet aivan minne sattui.
Ei sillä, ЯҰSҚ PЦDԐLilla meni vielä vähän huonommin, sillä roottori repi hänen vasemman kätensä irti.
”золото”, voihkaisi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Verta oli roiskunut ympäri lattiaa, ja voimattomasti uikuttava ЯФГФЯ sinkoili hallitsemattoman roottorireppunsa riepottelemana pitkin käytävän kattoja. ЯҰSҚ PЦDԐL ei kuitenkaan lannistunut pienestä takaiskusta, ainakaan sanan perinteisessä mielessä, sillä hänen jatkuva olotilansa oli eräänlainen lannistuneisuus. Hän päätti seuraavaksi kokeilla kirveensä heittämistä uhriaan kohti, sillä juuri muita vaihtoehtoja hänellä ei lentävää vastustajaa vastaan ollutkaan.
ЯФГФЯ oli juuri ja juuri saanut roottorireppunsa hallintaansa ja yritti vakauttaa lentoaan, kun lihakirves osui häntä vatsaan. Vastustajalla oli yllättävän hyvä sihti. Sääli vain, vastustajan kannalta nimittäin, että kirves osui häneen kahva edellä tekemättä lainkaan vahinkoa. Kirveen kolahdettua lattialle ЯҰSҚ PЦDԐL murahti entistä ärtyneempänä, jos sellainenkaan oli mahdollista.
ЯФГФЯ oli nyt valmis lataamaan aseensa ollessaan turvallisesti ilmassa. Hitaasti mutta varmasti hän irrotti vanhan lippaan VK-47-rynnäkkökivääristään ja vaihtoi uuden tilalle. Uusi lipas oli tosin viimeinen, joka hänellä oli, joten toivottavasti se riitti. Vaikka eihän mikään koskaan riittänyt.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli ehtinyt käydä poimimassa kirveensä ja valmistautui nyt uuteen heittoon.
”Олетко варма, еттет халуа антаутуа?” kysyi lentävämpi kahdesta shasaalista. ”Ен оикеастаан халуаиси ампуа синуа. Ен оикеастаан халуаиси ампуа кетääн, мутта вäлиллä херра паронин сеурасса ваихтоехтоя еи юури йää.”
”золото”, murahti ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Ja heitti jälleen kirveensä. Tällä kertaa se osui terä edellä ЯФГФЯin reiteen ja jäi siihen.
”Ау, туо вäхäн саттуи. Аика палйон, оикеастаан”, sanoi ЯФГФЯ hieman tuskaisesti, latasi aseensa, poisti varmistimen ja ampui kohti maanmiestään. Jos tällä olisi vielä ollut molemmat kätensä, olisi luoti osunut, mutta nyt se meni ohi.
”Питää вармаан вäхäн сääтää тäхтäинтä”, ЯФГФЯ tuumasi ja ampui uudestaan. Ja uudestaan.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli huomannut tilanteen äityneen melko vaaralliseksi hänelle, varsinkin, kun hänen aseensa istui nyt tukevasti hänen lentävän vastustajansa reidessä. Ehkä kirveen heittäminen ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Hän päätti poistua paikalta ja lähti lyllertämään kohti käytävän toista ovea. Peräänsä hän sai useita luoteja.
ЯФГФЯ päätti kokeilla onneaan ja tyhjentää loput lippaasta sarjana. Yksikään luodeista ei osunut varsinaiseen kohteeseen, mutta osa luodeista osui ikkunalasiin. Ikkuna ei siitä särkynyt, mutta siihen tuli muutama ruma särö. Sen sijaan yksi luoti osui jonkinlaiseen venttiiliin, jonka tehtävänä oli ilmeisesti pitää sisäilma sisällä ja ulkoilma ulkona, ainakin siitä päätellen, että nyt alkoi kuulua voimakasta sihinää. Kumpikin shasaali pysähtyi niille sijoilleen, tai ainakin melkein, koska ЯФГФЯin oli hyvin vaikea leijua täysin paikoillaan, sillä roottorirepun ohjaaminen oli oikeastaan melko haastavaa.
Sitten ikkuna petti muuttuneen ilmanpaineen alla, ja ЯҰSҚ PЦDԐL lensi – ”золото”, kiljaisi hän osuvasti – vauhdilla ulos aluksesta. Valtava imu veti myös ЯФГФЯin mukanaan, mutta koska roottorit eivät mahtuneet ulos juuri syntyneestä aukosta ikkunassa, jäi hän kuitenkin henkiin ja turvallisesti aluksen sisäpuolelle. Tai no, ei kovin turvallisesti, koska sisäilma karkasi edelleen ulos, ja oli vain ajan kysymys, milloin roottorit pettäisivät ja päästäisivät hänetkin tyhjyyden syleilyyn. Vaikka oikeastaan se olisi voinut olla helpotus.
Noh, paroni pettyisi, jos niin kävisi, joten nopeasti, tai no ei oikeastaan, ЯФГФЯ irrotti roottorirepun selästään ja lähti nilkuttamaan imua vastaan ja lihakirves yhä reidessään siihen suuntaan, johon paroni oli loput miehistöstään johdattanut.
Paroni poppoineen saapui komentosillalle. Heitä oli vastassa varsinainen vastaanottokomitea: sadat valkeat sotilaat tähtäsivät heitä kohti, ja kolme jäljelle jäänyttä nimettyä pahishahmoa seisoi komentosillan keskellä, niin ikään aseet heitä kohti tähdättynä.
”Viimeisiä sanoja, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… sanoi Baby Fatt.
”No itseasiassa”, paroni sanoi innokkaasti. ”On, on ehdottomasti! Siitäkin huolimatta, että olette kurjia konnia, en voi olla arvostamatta sitä, mitä olette tehneet esteettisesti tämän paikan kanssa! Melko dramaattinen asetelma viimeiselle näytökselle, jos saan sanoa!”
Baby Fatt nyökkäili muita kätyreitä kohti hyväksyvästi. Nämäkin näyttivät nyökkäilevän.
”Öh, kiitos?”
”Kunhan vain halusin pitää huolta, että välillämme ei ole pahaa verta siitäkin huolimatta, että kohta aiomme ampua toisiamme päähän!”
”Joo”, sanoi Gatill Mobler (lepakkoi). ”Ei pahaa verta.”
”Ampukaa paronia päähän”, määräsi Avallt Vavning (droidi).
Ja torakkamaiset sotilaathan ampuivat. Tai ainakin yrittivät. Sadat ammukset lensivät plasmakiväärien piipuista ja osuivat aina kyllä jonnekin, mutta aina melko kauas paronista. Eikä kukaan tämän kätyreistäkään näyttänyt olevan järin suuressa vaarassa. Hieman vaarassa näyttivät kuitenkin olevan makutan omat kätyrit.
”Makuta Nuin – se kelmi – paha suunnitelma huipentunee sisäkammiossa!” paroni huusi plasmanlaukomisen ylitse. Aivan kuin olisi tiennyt heitä paremmin, mihin juonen kuului seuraavaksi edetä. ”Hoidelkaa tämä! Haastan sen kurjan roiston rehelliseen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun!”
Miehistön jäsenet punaisissa univormuissaan ja käsissään Voitto Korporaation tuikuttimet lähtivät etenemään komentosillan pintoja pitkin. Wilhelm juoksi karjuen etunenässä.
Plasman katku täytti ilman. DJ XPlode oli valinnut taiston taustalle erittäin päräyttävän mixtapen ja soitti sitä takalinjoista olallaan olevasta matkakaiuttimesta. Corrodér huusi miehistön jäsenille komentoja ja ampui patongillaan kohti torakoita. Entisen tiedustelupalvelun miehen tehokas sihti pudotteli makutan myrskyjääkäreitä parvilta uskomattoman tarkoilla vehnälaukauksilla.
Taistelu eteni uskomatonta vauhtia pitkin komentosillan tasanteiden ja tasojen. Corrodérin johtama miehistö vaihtoi laukauksia ohjauspaneelien taakse kykkivien torakkasotilaiden kanssa. Tavish oli käynyt nyrkkeilemään Avalt Vavningia vastaan humalaisella raivolla ja valtavalla robottinyrkillä, ja ympärille kerääntyneet miehistön jäsenet, torakkasotilaat ja DJ XPlode kävivät riehakasta vedonlyöntiä voittajasta. Joukkio hajaantui Baby Fattin lentäessä yli rakettirepullaan ja ampuessa umpimähkään sarjan lasereita heitä kohti.
Kaaoksen keskellä Gatill Mobler, se schilumidolainen, näki DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN yrityksen livahtaa pois tähtilaivan ohjaamosta.
”Pysäyttäkää hänet!” kurja koi huudahti. Osastollinen torakoita keskitti tulen kohti paronia. Ja he olisivat osuneet, jos Wilhelm ei olisi hypännyt tulituksen tielle kapteeninsa pelastukseksi punainen univormu hulmuten.
Tarkemmin ajateltuna se ei vaikuttanut lopputulokseen mitenkään, sillä he eivät onnistuneet osumaan edes Wilhelmiin, joka rämähti maahan ulvahtaen surkeasti.
Vaporin vaarallinen kanadalainen lähitaistelulaji jyräsi sotilaita kanveesiin, mutta näitä oli lopulta liikaa heihin verrattuna. Kammion nurkassa professori Meltdown tajusi joutuneensa piiritetyksi ja pudotti aseensa antautuvasti käsistään, kun kaksi torakkaa tähtäsi häntä aivan läheltä.
Katsellessaan pelottavia hyönteissotilaita hän laski vihdoin päässään yksityiskohdat yhteen. Hetkinen?
”Neljä kättä, sotilaallinen olemus?” hän ymmärsi tuijottaen heihin ainoalla silmällään. ”Tehän olette nazorakeja!”
Torakkasotilaat olivat ampumaetäisyydellä ja selvästi valmiina toimimaan. Sitten… nämä hellittivät liipaisinsormensa, laskivat aseensa ja katsoivat häneen uskomattoman vihaisesti.
”Anteeksi nyt”, toinen näistä kivahti, ”mutta me olemme etnonationalististen torakkasotilaiden Puhdas Kansakunta, joka on täysin eri asia kuin sinun ’nazorakisi’.”
”Öh… miten te eroatte?”
”Miten eroamme nazorakeista?” toinen tirskahti. ”Kuuntele tätä, 000435543543!”
”Tuollaisia ne libikset ovat! Näkevät ’nazorakeja’ kaikkialla!”
Meltdown katsoi heitä hieman nolostuneena.
”Olen pahoillani… mutta kun te näytätte aivan-”
”Kuule ei me edes voida kuulua mihinkään Nazorak-Imperiumiin kun se ei ole oikeaksi tunnistettu valtio!”
”Ja vaikka kuuluttaisiin, niin se toinen ääripää on ihan yhtä paha!”
”Mitään ei saa enää sanoa!”
”Soijapoika akateemikko tulee tänne pätemään!”
”Kuukkeli!”
”Beeta-äijä!”
”Uah”, Meltdown inahti. ”Voitteko te vain palata siihen ampumiseen?”
Ei-nazorakit nostivat kiväärinsä häntä kohti, hymyilivät pirullisesti, ja ampuivat. Useasti. Jokaisen ohi.
Aseet savusivat ja torakkasotilaiden ilmeet olivat melko orpoja. Professori Meltdown antoi näitä kohti mairean hymyn.
”Nii-in, joskus tällaiset ’akateemikot’ saattavat peitota teidän kaltaisenne nuorison yllättävissäkin asioissa, hehe!”
Torakat olivat hetken hiljaa. Sitten ne avasivat suunsa.
”Lumihiutale!”
”Kolme hyvettä -signaloija!”
”Nyt hei”, professori sanoi.
Samalla kun etnonationalististen torakkasotilaiden Puhtaan Kansakunnan jäsenet piinasivat professoria uuskielellä ja pöhinäsanoilla ja faktoilla, jotka eivät välittäneet tämän fiiliksistä, oli taistelu muuttunut tuhon sateeksi.
Baby Fatt ammuskeli laseraseellaan kaikkia ja kaikkea. Hän ei oikeastaan välittänyt, osuiko ystäviin vai vihollisiin, sillä tappaminen oli hänellä verissä ja alkukantainen vaisto oli saanut hänestä vallan. Rakettireppunsa ansiosta hän kykeni syöksymään ilman halki nopeasti ja oli siten varsin vaikea kohde paronin palkollisille osua.
”Minä olen vakavastiotettava palkkionmetsästäjä!” Baby Fatt karjui. ”Voisin työskennellä kenelle tahansa, mutta tämä on minun työnkuvani? Tämä on pilkkaa! Onko teistä perhanan narukäsistä mihinkään?”
Sitten alkoi kuulua roottoreiden ääntä. Melko yllättynyt Baby Fatt pysähtyi ilmassa paikalleen ja käänsi katseensa paronin palkollisten tavoin äänen lähteeseen: raivokkaasti, tai ehkä hallitsemattomasti, häntä kohti syöksyvään ЯФГФЯiin. Nopeus oli hurja, eikä paljoa ollut tehtävissä. ЯФГФЯin roottorit silppusivat Baby Fattin pään irti, ja päätön ruumis putosi epämiellyttävästi mätkähtäen Meltdownin päälle. Tätä solvanneet sotilaat tajusivat että olivat tällaista huomattavasti matalamman ikärajan pahiksia ja juoksivat huutaen pakoon.
”Eeeeeeh”, professori sanoi irvistäen.
”Nyaff sai ansionsa mukaan”, Tavish mutisi epävarmana siitä, mitä ajatella tilanteesta.
”Hyvin sinä vedät, poika”, inahti Meltdown päättömän ruumiin alta ja nosti peukaloa.
ЯФГФЯ oli törmäyksensä jälkeen syöksynyt päin seinää ja pudonnut lattialle, roottorit sököinä.
”Се оли кыллäкин вахинко…” hän totesi vaatimattomasti.
Avallt Vavning, se droidi, oli hävinnyt Tavishille reilussa tappelussa ja tyrmätty kanveesiin. Työtoverinsa äkillisestä poismenosta (ja toisen nöyryyttävästä tappiosta humalaista liskoa vastaan) kauhistunut Gatill Mobler, lepakkoi, joka niin ikään lenteli ilmojen halki, syöksyi valkeita torakoita tieltään hitaasti mutta kohteliaasti raivaavan paronin yli ja suuntasi aluksen sisäkammioon.
Taistelu raivosi yhä kovempaa, tai torakkasotilaat ainakin yrittivät ampua heihin. Paronin palkolliset tuijottivat toisiaan ja miettivät, oliko näitä turpiin vetäminen enää edes vaivan arvoista.
Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota Wilhelmiin ja valkeaan torakkasotilaaseen, jonka edessä tämä seisoi. Torakka jakoi energiakiväärillään laukauksia nuorta selakhia kohti, mutta onnistui osumaan ohi jokaisella. Metrin päästä.
Wilhelm ei enää edes liikkunut, paitsi hieman. Hänen olkapäänsä tärisivät hänen hengittäessään. Hyönteisen kasvoilla oli tässä vaiheessa jo melko ahdistunut ilme, kun punaiseen univormuun verhottu selakhi katsoi tätä syyttävästi.
”Yritä nyt”, Wilhelm kihisi. ”Miten sinä et vain osu???”
”M-minä yritän! Olen pahoillani!”
Selakhi otti kolme askelta eteenpäin ja tuijotti torakkaa suoraan silmiin. Panikoiva torakka sai hädin tuskin pidettyä kiväärinsä tärinältään käsissään.
Wilhelm tarttui tätä olkapäistä.
”KATSO MINUA. OLEN TÄSSÄ. SINULLA EI OLE MITÄÄN TEKOSYYTÄ OLLA OSUMATTA ENÄÄ!”
”M-mutta se on niin vaikeaa!”
”MITEN NIIN? MIKÄ SINUA VAIVAA?”
Torakka kiljui ja onnistui paniikissa ampumaan jotenkin ohi kahden sentin päästä. Wilhelm tarttui tätä välittömästi kurkusta ja kuristi tätä kirkuen vertahyytävästi.
”Uh”, tätä kauempaa katseleva Vapor sanoi. ”Tuolla pojalla on ongelmia.”
Corrodér oli sytyttänyt savukkeen ja veti siitä henkosia samalla, kun hän antoi ainakin nimellistä suojatulta paronin pakenemiselle toisella kädellään. Hän vilkaisi Wilhelmiä savun seasta.
Sillä hetkellä nuorukainen hakkasi torakkasotilaan päätä seinää vasten, puri tätä, uikutti ja huusi.
”Rehellisesti, ystävä hyvä, hän pelottaa minua.”
”MINUUN ON ERITTÄIN HELPPO OSUA!” Wilhelm kirkui.
Gatill Mobler, kauhistunut lepakkoi, syöksyi Makuta Nuin yksityiseen sisäkammioon, jossa Punatähdensurma oli lähes laukaisuvalmis.
”Pomo, tilanne on paha”, schiludomilainen kärisi. ”Moltraz hitto vie kuoli juuri!”
”BABY FATT!” makuta karjaisi. ”Hänen nimensä oli Baby Fatt, Gatill hyvä!”
”Eikä ollut! Ja minun nimeni on Myot-”
”VAITI! Ase on pian valmis; viivytä niitä vielä hetki.”
Makuta nauroi kolkosti. Superase hänen edessään alkoi hehkua pahaenteisesti punaista energiaa.
”Pian…”
Tyytymätön schiludomilainen ei tiennyt, miten olisi voinut muuttaa tilannetta. Olisiko hänen ollut syytä antautua, ennen kuin paronin brutaalit palkolliset pilkkoisivat hänetkin? Vai oliko makutan viha suurempi uhka, jos hän jättäisi tottelematta? Siivet pöristen hän lähti kulkemaan pitkin aluksen käytäviä ja mietti, mitä ihmettä teki elämällään.
Taistelulta pakoon päässyt paroni juoksi synkkää käytävää syvemmälle. Hän oli ohittanut nokkelasti Makuta Nuin turvajärjestelmät ja livahtanut syvemmälle kauhistuttavaan koneistoon. Oviaukko, jota kohti hän nyt saapui, vaikutti perusteellisesti viimeiseltä: karmit olivat täynnä pelottavaa symboliikkaa ja yllä häämötti oli Makuta Nuin päätä kuvaava patsas. Ja ennen kuin hän ehti luulla kaikkea liian helpoksi ja juosta oviaukosta sisään, syttyivät patsaan silmät punaisiksi… ja se puhui.
”Pääsit tähän asti, paroni!” tuttu ääni kihersi patsaan kautta. ”Mutta viimeinen puolustuslinjani kyllä pysäyttää sinut!”
”Hah”, paroni naurahti. ”Minkä kauhistuttavan asian luulet pystyvän siihen? Se saa olla tässä vaiheessa aika hurja, vanha ystävä!”
”Voi, usko pois. Olen kouluttanut heidät henkilökohtaisesti! Ja voin vannoa… et ole valmis siihen, mitä on tulossa.”
Paronin sydän hyppäsi lyönnin yli, kun hän kuuli askelten ääniä. Kun hän kääntyi ympäri, seisoi käytävällä kuusi kauhistuttavaa sotisopaa. Pelko täytti hänen paronillisen sielunsa.
Ne olivat kylmiä kuin makutan synkkä sydän, ja niiden kypäristä ei tuijottanut häneen ainutkaan silmä tai mikään muukaan merkki sielusta. Kankaisiin ja teräkseen kiedottuja sotilaita oli kuusi – totta kai – ja ne kantoivat käsissään täydellisestä metallista taottuja tappavia yönmustia aseita. Yhdellä oli nuija, toisella pitkä hilpari, kaksi osoitti häntä suurilla kivääreillä. Perältä astuvat kaksi pyörittelivät tottuneesti teräaseitaan, toinen laakeaa miekkaa ja toinen pientä keihästä.
Hikipisara valui paronin kasvoja pitkin. Hän tiesi, keitä nuo kauhistuttavat sotilaat olivat. Niiden maine oli totta kai hänelle tuttu. Näillä oli yksi maailmankaikkeuden kovimpia voimatasoja ja pisimpiä voimalistoja, hän muisti!
”Kuusi vastaan yksi, aika epäreilua”, paroni sanoi hiljaa.
”En voi antaa sinun pysäyttää suunnitelmaani, paroni. Ei mitään henkilökohtaista.”
Manu naurahti kimakan, todella pahan naurun. Paroni valmistautui pahimpaan, kun hän näki erikoissotilaiden ottavan askeleen häntä kohti.
”Hoidelkaa hänet, Renin ritarit!!!”
Välittömästi sen jälkeen ritarien päät räjähtivät yhtäaikaisesti.
”Öh”, makutan ääni sanoi.
Paroni räpäytteli silmiään.
Kuolleet, päättömät ruhot kaatuivat hänen edessään savuavina maahan. Niiden takana seisoi valkoista valoa hohtava sekarotuinen koira, joka heilutti häntäänsä, otti yhden ritarin salkoaseen suuhunsa ja kipitti tyytyväisenä sen kanssa pois.
”Makuta Nui, olen jo vähän loukkaantunut. Näinkö sinä kohtelet bestmaniasi?”
”Äh, sori. Niiden piti olla aika paljon tuota siistimpiä. Tämä ei nyt mennyt ihan kuten piti.”
”Haluatko sinä tapella vai et?”
”No tuota. Hyvä on. Tule sitten sisälle.”
Pahansuovan ovenkarmin läpi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli viimein Makuta Nuin aluksen sisäkammioon. Sen katto oli jonkinlainen lasinen kupoli, jota tukevoittivat metalliset tukirakenteet. Katon läpi katsellessaan, ylhäällä taivaalla, paroni näki… Eteläisen mantereen. Alus oli siis ylösalaisin? Miten gravitaatio aluksen sisällä toimi?
Korokkeella huoneen keskellä lepäsi pahaenteisesti punaista valoa välkkyvästi hehkuva Punatähdensurma ja sen edessä seisoi Makuta Nui itse, selin paroniin. Tämän saapuminen ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta.
”Olet siis valinnut… kuoleman”, makuta sanoi dramaattisesti, työnsi kätensä viittansa alle ja veti sieltä sitten esiin jonkinlaisen mustan pitkänomaisen esineen. Hän kääntyi, ja nopeasti esine osoittautui jonkinlaiseksi miekan kahvaksi. Siihen syttyi punaisena väkivaltaisesti leiskuva energiaterä.
”Hieno valomiekka”, hihkaisi paroni. ”Minulla on melko samanlainen tässä mukana, odotas!”
”Ei se ole mikään valomiekka”, makuta ärjähti. ”Se on varjosapeli. Paljon siistimpi kuin valomiekka!”
”En garde! Vai miten ikinä Voro sen sanoisikaan!” kuului vastaus.
Paroni asettui taisteluasentoon ja osoitti jostain tempaisemallaan sinisellä energiaterällä vastustajaansa. Sairas virne nousi makutan kasvoille, kun tämä syöksyi petolintumaisella vauhdilla paronia päin.
”Olen kyllä melko varma, että tuo on vain Mustan Käden ionikatana”, hän sihisi, ja pöyristynyt paroni syöksi hänet hieman kauemmas itsestään.
”Aika paksua väittää tuollaista, kun itse heilutat ihan samanlaista!”
”Helvetti! Se on varjosapeli. Olen paha, kuuletko? Sitä paitsi Punatähdensurma on laukaisuvalmis!” makuta mahtaili. ”Minun riittää enää painaa isosta punaisesta nappulasta, ja tarkoin ensimmäiseksi kohteeksi valittu tulivuori räjähtää spektaakkelina mahtini osoitukseksi!”
”Aika pahaa jälleen kerran, onnittelen”, paroni sanoi.
”Kiitos, kiitos. Tapoitte kuulemma yhden nimetyistä kätyreistäni, aika hyvin teilläkin menee.”
”Ai?” paroni sanoi hämmentyneenä. ”Tai siis, yritämme toki parhaamme!”
Sininen paronillinen valosapeli osui yhteen pahan ja kieron varjosapelin kanssa. Taistelijat heittivät toistensa yli voltteja ja kävivät raivokkaampiin iskuihin monimutkaisessa koreografiassa, jonka seuraaminen olisi ollut sen kaikkeen valovälkkeen takia aika hankalaa. Arkkivihollisten (no ei nyt oikeastaan) iskut ohjasivat hehkuvia miekkoja kauas toisistaan suurella voimalla. Aina välillä he pysähtyivät paikoilleen pyörittelemään sapeleitaan näyttävästi ympäriinsä. Parin minuutin ajan he katsoivat toisiaan tuimasti ja heittelivät pari volttia. Ja sitten taas pyörittelivät vähän miekkojaan. Se oli erittäin näyttävää.
”Makuta Nui!” paroni karjahti. ”Ei kun minä vain sitä, että mites sinulla ja vaimollasi menee?”
Punaisen varjosapelin viiltävä terä heilahti vain millimetrien päästä paronin kaulasta.
”Noh, ilmeni, etten ollut kovin hyvä olemaan naimisissa, joten ei olla hirveästi oltu yhteyksissä hetkeen”, kuului vastaus miekansivallusten välissä. ”Mutta ymmärtäähän sen; kummallakin on myös omat kiireensä, tiedätkö, hänellä toa-juttuja, ja minulla… no esimerkiksi näitä juttuja!”
”Ymmärrän paremmin kuin hyvin!” paroni sanoi nyökäten ja raastoi sapelillaan pienen naarmun makutan olkapanssariin. ”Tiedäthän, ex-vaimo helvetistä, omistajuuskiista, näitä riittää! Meillä oli vaikeuksia sovittaa elämäntyylejämme yhteen, niin ehkä näin on parempi!”
”Kyllähän menestyvän suuryhtiön toimitusjohtajalta pitäisi osata odottaakin aika pienimuotoista pääomaa vapaa-aikasektorilla”, totesi Manu hyväksyvästi. ”MUTTA! Tiedät kyllä, että tahdot käyttää Punatähdensurmaa itsekin! Myönnä se! Anna vihan virrata lävitsesi!”
”Niin siis”, paroni sanoi torjuen lyönnin. ”Totta kai haluan. Peeveli soikoon, se on minun pyssyni!”
”Ai… haluat?” Manu vastasi hieman pöllämystyneenä (mutta ei kovin). ”Luulin, että sinä olit se tämän narratiivin sankari.”
”Niin siis, älä ymmärrä minua väärin, en minä haluaisi Xiaa räjäyttää!” paroni sanoi kulmat kurtussa. ”Miksi sinä minua luulet, joksikin terroristiksi? Mutta! Ajattelin käydä Xian veroviraston kanssa kauppaa! Ennen kaikkea olen rehellinen liikemies, ystävä hyvä!”
”Okei”, Makuta Nui sanoi.
”Niinpä! Arvioipa tämä diili: he vapauttavat minut tuontiveroistani, ja minä en ammu verovirastoa isolla laserilla!”
”Viktor”, makuta pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä. ”Tuo… tuo on kiristystä.”
”Ai”, paroni sanoi hiljaa.
Hän lakkasi hetkeksi tappelemasta ja jäi miettimään. Manu kunnioitti sitä laskemalla aseensa.
”Ai siksi sitä kutsutaan! Jännää! Kiitos kun korjaat kielenkäyttöäni, yritän karsia moista problematiikkaa pois! Kiitos, Makuta Nui, kun opetat minua olemaan perillä asioista ja ’woke’, kuten sanotaan!”
”Joo, miten vain”, Manu vastasi.
Seurasi vielä muutama voltti, pari ukemia ja yksi kärrynpyörä sekä rutkasti turhanpäiväistä sapelinpyöritystä. Lopulta kaksintaistelijat olivat päätyneet asetelmaan, jossa paroni itse asiassa seisoi superaseen korokkeella ja makuta korokkeen edessä noin kolmekymmentä senttiä matalammalla tasolla.
”Se on ohi nyt, Makuta Nui!” paroni huudahti. ”Minulla on etulyöntiasema!”
Makutan täytyi mielessään myöntää, että se oli täysin totta, mutta ääneen hän sen sijaan hän sanoi: ”Aliarvioit voimani!”
Sitten, toisin kuin melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa – ja se, mitä melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa, oli, että Manu olisi yrittänyt hypätä (jälleen voltilla) paronin yli ja paroni katkonut sapelillaan tämän raajat –, Manu heitti sapelinsa helvettiin, kohotti kätensä kohti paronia ja laukaisi valtaisan purkauksen salamoita tätä päin. Koko huone täyttyi sinisestä valosta, ja paroni hädin tuskin ehti torjumaan salamoita valomiekallaan. Purkauksen voima syöksi hänet vasten superasetta, ja hänen aseensa sinkoutui jonnekin huoneen nurkkaan.
Nopeammin kuin paroni ehti nousta pystyyn oli Makuta Nui ehtinyt ohjauspaneelille sormi valmiina painamaan isoa punaista nappulaa, jolla Punatähdensurma laukaistaisiin.
”Senkin kelmi!” sähkövirrassa metalliritilällä sätkivä paroni sai puskettua hampaistaan ulos.
”Nyt loppuu tämä leikkiminen, paroni. Suunnitelmani on saavuttanut viimeisen vaiheensa, enkä aio antaa…”
Jokin ääni sai makutan lauseen täyttymään epävarmuudella. Se tuntui kuin voimistuvan ja heikkenevän aalloissa hänen takanaan.
”… minkään… seistä… tielläni?”
Kun hän kääntyi, jokin alkoi hitaasti materialisoitua huoneeseen heidän kanssaan.
Se oli kanisteri, huomattavasti makutaa pidempi sellainen. Se oli muodoltaan lieriö, jonka pohja oli eräänlainen pyöristetty kolmio, ja sen pinta oli sininen. Mihinkään sitä ei oikein voinut yhdistää, ennen kuin näki tekstin, joka sen kyljessä luki: VAHKI.
Kytätkö? Miten ihmeessä?
Ei, ei kytät. Jotain aivan muuta.
”Makuta Nui”, rohkea ääni sanoi.
Kanisteriin aukesi sihahtaen ovi, ja sieltä sisältä asteli hahmo, joka näytti toalta. Toaksi tällä oli melko ei-tyypillinen haarniska – jotain, joka muistutti makutaa siisteydellään ja harmittomalla olemuksellaan enemmän Metru Nuin yliopiston akateemikoista. Kaulassaan toalla oli rusetti, jota tämä kohensi toisella kädellään astellessaan häntä kohti. Toisessa kädessään tämä pyöritteli pientä toa-työkalua, jonkinlaista yleisvälinettä, jonka kärki hohti vihreänä.
Toan Kanohi Mohtrekin kasvoista häneen tuijottivat päättäväiset silmät.
”Tervehdys! Olen Tohtori.”
”Tohtori Jotor.”
”Aha”, Manu sanoi. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Haluan vain puhua kanssasi, Makuta Nui. Kronologian mestarina ja aikajanojen suojelijana olen nähnyt, mihin polkusi johtaa, eikä se johda mihinkään hyvään. Sillä, mitä teet tänään, saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia, ja haluan puhua sinut pois niistä.”
Mietteliäs tohtori Jotor otti muutaman askeleen ympäri kammiota ja pysähtyi katsomaan Punatähdensurmaa ja sen voimanlähdettä, jonka sisällä hirnuminen vain voimistui.
”Hieno maailmantuhoase sinulla täällä!” tohtori Jotor sanoi. ”Ensiksi Toatähdentuhoaja, sitten Punatähdensurma! Mitä seuraavaksi! Minkälaista isompaa pyssyä voi edes sen jälkeen rakentaa?”
”Hei, hei, hei!” Manu protestoi. ”Minä en edes keksinyt nimeä ’Punatähdensurma’, vaikka se onkin aika hyvä nimi! Propsit paronille, tai Tuli Lor-”
”Minähän en tiedä mitään mistään öljynporausasemasta!” keskeytti paroni.
Tohtori Jotor vakavoitui ja pyöritti päätään.
”Mitä seuraavaksi? Auringontuhoaja? Universumintuhoaja? Eskalaatiossa on se ongelma, että sitä ei voi ikinä pysäyttää, ymmärräthän sen?”
”Hei! Varmasti keksin jotain vielä noitakin isompaa!” makuta murahti.
”Ymmärrätkö, minkälaisilla voimilla leikitte?” sanoi tohtori Jotor osoittaen uhmakkaasti superasetta kohti.
”No siis… minä kuitenkin olen jonkinasteinen puolijumala. Joten, joo kai?”
Jotor pudisti päätään.
”Olen tullut yrittämään estää tätä, koska näen, että tässä kohtaa jatkumo haarautuu! Se, mitä teet tänään saattaa aiheuttaa vaikutuksia, Makuta Nui. Jatkumo huutaa tämän ympärillä! Valintasi voivat tuomita tämän aikajanan lopullisesti johonkin, jota et voi kontrolloida!”
Tohtori painoi yleis-toatyökaluaan ja sen vihreä pää hehkui ja värisi hetken. Sitten hän katsoi sitä kuin analysoiden jotain.
”Näen sen, Makuta Nui. Näen rullauspalkin. Se piste, johon asti kausaliteetti on lukkoon lyöty ja menee konsistentilla tavalla, lähestyy! Piste, jossa on riski vaarantaa aikajana on kohta täällä. Aseesi ytimessä on vaarallisia määriä hevonpaskaa! Se taivuttaa jatkumoa kaikkialta ympärillään ennustamattomilla tavoilla. Osaatko edes kuvitella, mitä tapahtuu kun hevonpaska ylittää kriittisen rajan?”
”No ei sen arvioimiseen mitään Suurta Olentoa tarvita”, makuta puuskahti. ”Jos hevonpaska ylittää kriittisen rajan, se varmaan… öh, tuota, tukkii… hevon… vi-viemärin?”
Tohtorin katse vakavoitui.
”Sinun ja hyvän ystäväni, arvon paronin, yhteentörmäys on… vaarallista. Olette molemmat erittäin voimakkaita hevonpaskan kanavoinnissa, ja tässä aseessa yhdistyy teidän molempien kädenjälki todella pelottavalla tavalla! Tiedätkö sinä, mitä olet vapauttamassa, Makuta Nui? Sinä et ollut siellä. Sinä et ollut taistelussa viimeisestä viljasadosta. Jos hevonpaskalukko murretaan, kaikki se tulee läpi. Ei vain skrallit, vaan Spede Magnan irvikuvat. Gomphotherium-sodat. Ylijohtaja Mallinekke armeijoineen skrulleja ja skarleja. Taistelu muuttui manalalliseksi, Makuta Nui! Manala nousee keskuuteemme!”
Makuta Nui aavisti, että mystinen Tohtori tiesi jotain, mitä hän ei voinut aavistaakaan.
”Aikajana ei ole vielä tuomittu! Vielä voimme palata kausaliteetin normaaliin kiertoon! Hevonpaskan tiheys ei ole vielä kasvanut liian suureksi; ei ole liian myöhäistä, Makuta Nui!”
Aika oli loppumassa. Hänen oli tehtävä valinta.
”Tiedän, mitä tehdä. Tiedän, miten vapauttaa voimanlähteesi takaisin sinne, minne se kuuluu. Voimme vielä yhdessä pysäyttää tämän, jos vain kuuntelet minua!”
”Mitä, häh?” Makuta Nui sanoi tylsistyneenä. ”Enkä kuuntele! Et sinä minua määrää!”
Hän veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Manu veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Tohtori kaatui kuolleena salakammion tasanteelle savuava reikä otsassaan.
”Mitä halvattua nyt taas?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti lattianrajasta. ”Et sinä nyt vain voi ampua tyyppejä päähän! Hän oli opiskelukaverini! Ja aivan uskomattoman hyvä hammaslääkäri!”
Makuta heitti pistoolin sivuun ja asteli takaisin tuomionpäivän napille. Ja painoi sitä.
Ja kauhukseen tohtori kuuli, kuinka valtava hirnahdus täytti kammion. Kattoon aukesi reikä, ja sokaiseva valtava punainen säde ampui ulos aluksesta kuurouttavan jyrinän saattamana.
Sitten oli hiljaista. Noin kolme sekuntia.
”Senkin hirviö!” paroni huudahti ja pakotti itsensä ylös.
”Älä viitsi nyt olla noin ylidramaattinen”, makuta hörähti. ”Ensinnäkin, arvon tohtori regeneroituu kohta!”
”… mistä ihmeestä sinä sen tiedät?” paroni kivahti.
”Sillä on Mohtrek! Se on sen voima!”
”… onko?”
”Varmasti! Sen takia siitä Bitilistäkään ei pääse ikinä eroon.”
He juuttuivat katsomaan maassa makaavaa toaa hetkeksi hiljaisuudessa. Regeneraatio otti selvästi aikansa.
”Niin ja sitä paitsi”, Manu sanoi. ”Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä puhuin? En minä nyt mikään barbaari ole! Valitsin ammuttavaksi tulivuoren! Katso nyt!”
Hän osoitti ylöspäin ja siellä se tosiaan oli: magmantäyteinen pätsi Eteläisen Mantereen sydämessä, jota superase oli juuri ampunut.
”Ei tulivuorissa asu ketään, Viktor! En minä nyt halua mihinkään kansainväliseen sotaoikeuteen!”
”Hmh”, paroni sanoi hiljaa. ”No hittolainen! Käyhän se järkeen, vanha veikko. Tämä… tuntuu nyt jotenkin aika paljon vähemmän dramaattiselta kuin ajattelin.”
Vain hirnahdukset Punatähdensurman metallin sisältä kuuluivat hetken aikaa kammiossa.
”Eli se, mitä äsken teit oli täysin harmitonta?”
”Joo siis oli”, Manu sanoi. ”Luota minuun tässä.”
Umbralla oli mukava ilta. Hän oli päättänyt tänään valmistaa ruokaa.
Paistinpannulla tirisi kaksi litteäksi nuijittua kane-ran sisäfileepihviä. Juuri sopivasti suolaa, vähän pippuria pintaan. Piti varoa, etteivät ne paistuneet liikaa; kypsyystavoitteena oli medium miinus. Aikojen saatossa hänellä oli ollut aikaa harjoitella sopivan paistolämpötilan ja -ajan etsintää.
Uunissa kypsyivät valkosipuliperunat ja satokauden parhaita kasviksia. Umbra ei voinut odottaa, että pääsisi upottamaan hampaansa meheviin pihveihin ja kermaisiin perunoihin. Vielä piti valmistaa kaiken muun ohessa punaviinikastike.
Vaaleanpunainen kukkakuviollinen esiliina yllään keittiössään rullaluisteleva Ruru-kasvoinen körmy vihelteli tyytyväisenä. Ritarikunnan tehtävänannot olivat ehkä tylsämielisiä, mutta työsuhde-edut enemmän kuin korvasivat kaiken. Tästä ei enää ilta parantunut.
Nii-in, ei parantunut, ei.
Yhtäkkiä hälytysjärjestelmä alkoi piipittää järkyttävän kovalla äänellä. Umbra hylkäsi ruoanlaittonsa ja syöksyi valvontahuoneeseen, jossa sijaitseva suuri näyttöpääte näytti jotakin karmeaa. Punainen… ilmeisesti jonkinlaisen kuulaserin ampuma säde?
… syöksyi kohti hänen sijaintiaan??
Mitä hittoa.
Kuka muka haluaisi ampua Voya Nuita kuulaserilla?
Umbra kirosi. Sitten hän kaiken kukkuraksi haistoi vielä palaneen käryä. Hänen pihvinsä paloivat pohjaan. Hemmetti. Ei kai hän voinut edes tehdä juuri muuta kuin katsoa, kun laser lävisti tulivuoren ja tunkeutui sisään.
Ei sillä, että siitä olisi syntynyt kovin pahaa jälkeä. Laser ei ollut varsinaisesti kauhean hyvä. Kuului pieni sihahdus, ja kaikki oli ohi.
”Häh”, sanoi Umbra ääneen. Hän rullaluisteli pääkammioon ja näki katossa kapean reiän. Katosta oli irronnut kiveä hienojakoisena pölynä, mutta juuri muuta vahinkoa ei ollut ainakaan ensisilmäyksellä koitunut. Umbra huokaisi helpotuksesta.
Kunnes näki, mitä katon reiän alapuolella oli.
Jalustalla, jolla eräs aika tärkeä kanohi oli hetki sitten vielä maannut mutta jonka päällä oli nyt vain kultaista tomua.
Umbra nielaisi.
”Ei saatana”, hän murahti.
Sitten hän hajosi väkivaltaisesti atomeiksi.
Paroni ja makuta tuijottelivat ikkunasta hahmottuvaa tulivuorta hetken aikaa miettien omia mietteitään. Paroni alkoi ymmärtää, että veroparatiisissa pakoilu saisi kohta riittää; hänen täytyisi keksiä joitakin ratkaisuja siihen kirottuun asiaan.
Makuta puolestaan mietti, mitä hauskaa keksisi tappaakseen aikaa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämä vitsi alkoi olla jo vähän vanha.
Molemmat nämä mietteet katkesivat heidän nähdessään valkoisen valon siinä kohtaa, mihin laser oli osunut.
”Täh”, paroni sanoi.
”Öh”, makuta sanoi.
Valo alkoi pienenä… mutta vähitellen alkoi syödä suurena pallona koko tulivuorta.
Ja sitten kaikkea sen ympärillä.
”Öh”, Makuta Nui sanoi.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi.
”Tuota noin. Taisi käydä sellainen ’hupsis’.”
”Hupsisko oikein?”
”Hmm. Mitähän se Jotor sanoikaan tästä äsken? Helvetti, se puhui aika paljon aika tylsää ekspositiota.”
”Niin. Vanha kunnon Jotor ei ole ilmeisesti regeneroitumasta tuosta enää, eihän.”
”Olisin pahoillani siitä, jos meillä ei olisi vähän isompia ongelmia.”
”Vähän vain, Makuta Nui?”
”Hmm. Minun pitää ehkä miettiä tätä vielä hetki. Ehkä tuon laajeneminen loppuu kohta.”
Hetken he vain tuijottivat, kuinka sokaiseva valkoinen valo nieli mannerta alleen. Täältä kaukaa se näytti hitaalta, mutta jostain maan pinnalta se kattoi kilometrejä sekunneissa.
”Voi perkele”, Manu sanoi. ”Ei se näemmä hirveästi hidastu.”
”Ei se näemmä.”
Taistelu Toatähdentuhoajan sisuksissa oli taukoutunut. Jokainen tilassa oleva oli pysähtynyt paikoilleen sen jälkeen, kun he olivat kuulleet aseella ammuttavan. Nyt kaikki paronin ja makutan kätyrit tuijottelivat yhdessä aluksen ikkunasta uskomatonta valoilmiötä, joka söi Eteläistä mannerta alleen.
”Sjutton också”, XPlode sanoi.
”Merde”, Corrodér sanoi.
”Olisi varmaan pitänyt käyttää ne vuosilomat”, sanoi Vapor.
Corrordér tarttui koko savukeaskinsa sisältöön barrakudamaisilla hampaillaan, sytytti ne samanaikaisesti tuleen ja veti henkeä. Tavish kaatoi suun täyteen viskiä ja pisti pullonsa kiertoon. Käytyään paronin palkolliset läpi se päätyi lopulta kiertämään makutan sotilailla.
”En olisi uskonut, että kuolen epäpuhtaan kanssa”, eräs torakkasotilaista sanoi. Tämän vierellä oleva professori Meltdown hymyili.
”Uskoisin että tässä olet aika oikeassa”, Vapor sanoi taputtaen tätä selkään.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli päättänyt ottaa riskin ja koettaa vain yksinkertaisesti poistua aluksesta. Jos hän olisi ottanut yhden pakokapseleista, olisi Makuta Nui saattanut huomata hänen lähteneen, joten hän oli lähtenyt matkaan lentäen. Ei hänelle ihan turhanpäiten siipiä ollut suotu.
Sitten hän huomasi alhaalla laajenevan valopallon. Se vei kaiken hänen huomionsa. Se oli niin kaunis, kuin maailman isoin lamppu! Schilu tunsi vastustamatonta vetoa, halua kulkea sitä kohti ja syleillä sitä. Ehkä nielaista se, jos mahdollista.
Hän lähti syöksykiertoon kohti kiihtyvästi kohti tulevaa valoa. Ei kulunut kovin pitkään, kun kaiken kattava tuho nielaisi hänet sisäänsä.
Saiko Gatill Mobler lopulta rauhan? Ehkä vähän tyhmä kysymys. Gatill Mobler on ihan helvetin kuollut.
”Tuota, Viktor.”
”Kerro, ystävä hyvä.”
”Taidamme olla aika pulassa.”
”No siltähän tuo pahasti alkaa näyttää.”
”Niin siis, oli semmoinen legenda semmoisesta taikakalusta. Joka tekee lämää.”
”Aha.”
”Niin. Taisimme tehdä sille juuri aika paljon lämää. Ja se tekee nyt kaikelle vähän lämää.”
”Oo ja koo. Olisikohan jokin tapa selvitä tästä.”
”No öh, miten olisi tuo Jotorin… ’kyttäkanisteri’?”
”Hei, voisihan sitä kokeilla!”
Tämän nopean sananvaihdon päätteeksi Makuta Nui ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tunkeutuivat yhtäaikaisesti ahtaasta kanisterin ovesta sisään. Makuta Nui oli se, joka totesi ilmeisen.
”Mitäs hittoa, sehän on pienempi sisäpuolelta?!”
”Manu…” paroni sanoi hieman pettyneenä. ”Kaikki on pienempää sisäpuolelta.”
”Äh, no niin kai…”
Kaksi tiedemiestä kävivät operoimaan häkellyttävää kontrollipaneelia kanisterin sisällä. He kääntelivät sen vipuja tökkivät erinäisiä vipstaakkeleita, siirsivät säätimiä ja hakkasivat nappeja.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” Makuta Nui kysyi.
”Totta kai!” paroni sanoi hermostuneena.
”Okei”, Manu vastasi. ”Niiin… minäkin.”
Kuin ihmeen kaupalla kanisteri lähti väkivaltaisesti liikkeelle. Se lensi ensin pari kertaa seiniä päin ja sitten muuttui aaltoliikkeenomaisesti aineettomaksi… ja alkoi pudota. Aina suoraan aluksen lattian läpi.
Sisällä kuin sillipurkissa paroni ja makuta näkivät paneeliin käynnistyvästä ruudusta, kuinka valkoinen aalto söi aluksen puolella maailmaa alleen ja halkaisi kaikkeen suuria railoja. Lopulta se nielaisi myös Toatähdentuhoajan josta he olivat juuri kadonneet.
”Voi helvetti”, Manu sanoi.
”Ei hätää”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Kyllä me tästä selvitään!
Valkoinen valo syöksyi heidän koppiaan kohti, kun he putosivat merta kohti. Paroni sai lopulta kaasutettua ylöspäin.
Maailma halkeili suuren valoilmiön alla, ja pakovaihtoehtoja ei tuntunut olevan.
He viilettivät kohti yhtä suurta halkeamaa suuressa seinässä.
Tuhon aalto peitti alleen kaiken.
Yhä selvemmin koko luomakunta alkoi ymmärtää, että jos lämän naamion tuhosi, kaikki ottivat lämää. Niin oli kuulunut vanha Etelämantereen sananlasku. Ja näin se konkretisoitui melko selvästi.
Kun kasvava valopallo nieli todellisuutta, halkeavan maailman rakojen läpi livahti kaksi pientä asiaa. Kaksi hyvin, hyvin pientä asiaa.
Pieni kanisteri, jossa luki ’VAHKI’…
… ja jokin hyvin pieni, jota olisi voinut luulla koiraksi.
Suuren tuhon rauniot leijailivat painottomassa tilassa. Tähdet kimaltelivat joka puolelta, kun rauta- ja kiviromun kappaleet kopsahtelivat toisiinsa. Pinta alla tuntui kiviseltä ja kylmältä.
Nämä olivat Wilhelmin ensimmäiset ajatukset, kun hän heräsi todellisuuteen.
”… was?” selakhi inahti hiljaa edessään hahmottuvalle avaruudelle. ”Olenko… oliko se siinä? Onko se ohi?”
Wilhelmin yllätykseksi joku vastasi. Hän hätkähti. Ääni tuntui kaikuvan kaikkialta ympäriltä.
”Ei hätää, nuori Wilhelm. Olet turvassa.”
Wilhelm hätkähti pystyyn, ja silloin hän tajusi. Hän leijaili pelkkien tähtien täplittämässä tyhjyydessä irtonaisella kivenpalasella. Siinä hänen kanssaan istui valkoinen, hohtava kvanttikoira, joka nuolaisi häntä ja heilutti häntäänsä.
”T-tarkoitatko, että… en olekaan kuollut?”
”Uskomuksesi on oikea, nuori Wilhelm. Tuhon aallot olivat päättymättömät. Minulla ei ollut aikaa, mutta pyrin pelastamaan jonkun.”
Wilhelm tärisi.
”J-ja valitsit minut?”
”Kyllä, Wilhelm. Tarvitsen jonkun, jonka kanssa alkaa rakentaa raunioista uutta. Jonkun, jonka sydän on jalo, puhdas ja täynnä elämää… ja aistin sinusta syvemmän elämänhalun kuin kenestäkään muusta. En voinut antaa sen mennä hukkaan.”
Wilhelmin kasvoille kiipi hitaasti lasittunut hymy. Hän kääntyi poispäin koirasta, katseli synkkään tyhjyyteen, ja parkaisi hieman.
Toista asteroidia vasten kolahti ruttuun mennyt sininen kanisteri, jossa luki enää hyvin etäisesti ’vahki’. Sen sisältä kömpi kaksi hahmoa, yksi paroni ja yksi makuta, ja he molemmat pyllähtivät kivelle allaan.
”No”, makuta sanoi hetken päästä. ”Tiedätkö, mikä tässä on valoisa puoli, paroni hyvä.”
”Öh”, paroni ölähti. ”Kerro ihmeessä.”
”Sait sen verotusongelman hoidettua.”
”Öhöhöhö”, paroni sanoi. ”Niin.”
Eikä kumpikaan heistä sanonut siihen enää mitään.
Now that you have gone away
I feel so cold, why did I stay?
Remember, I’ll remember your face so pale
when you left me on that gloomy day…
Time goes by, memories are mine
Still waiting for the moment I’ll see you again
Times are changing, memories are fading
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Heidän takanaan teräksinen kapseli leijaili halki painottomuuden. Se kolisi, tärisi ja lopulta räjähti auki suurella hirnahduksella.
Kavioiden kopseelta kuulostava ääni loittoni paronin ja tohtorin takana ennen kuin he ehtivät nähdä, mikä sen oli aiheuttanut. Ja jossain kauempana tähtien loisteessa kaikui hirmuinen hirnahdus.
I’m still praying the stars,
to give me hope and little signs.
My heart is lying, my love for you is not dying.
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Askellus oli merirosvomaista ja sai keltaisen jättiläisen vaappumaan kuin ankka, mutta ainakin hän mahtui huonetiloihin yhtä hyvin kuin ennenkin; no, hyvin huomioon ottaen sen, että hän oli suurinta osaa väestöstä paljon suurempi ja raskaampi — pienimmät kellaripubit sai rajata ulos valikoimasta joka tapauksessa. Ja olihan sekin saavutus sinänsä, että kulkemista pystyi kutsumaan kävelemiseksi.
Jalkine oli iso, huopainen tötterö, jossa nilkkanivelen kohdalla oli paineilmalla toimiva vaimennin, jonka tarkoituksena oli estää Keetongun elopainon joutuminen paranevan jalan kannateltavaksi. Puisen pohjan takia jalat olivat nyt eripituiset. Kyklooppi harkitsi sandaalin veistämistä terveeseen jalkaan epäkohdan korjaamiseksi.
Harmiton, mutta ehkä hieman apea sade tihutteli Admin-aukion mukulakiville. Torimyyjillä oli hiljainen tunti meneillään, jotkut matoralaiset tutkivat kurpitsoja ja pari skakdia pelasi shakkia kellotornin jalustalla. Viisarit osoittivat neljä yli yksitoista aamupäivällä. Naakat raakkuivat pääoven yläpuolisella räystäällä ja mahi-kärry vieri karvalakkisen ajurin ohjastamana Santorinaukiolta satamaa kohti. Tongu kävi ylös kivisen kynnyksen ja otti linnoituksen eteishallista suosiolla hissin kohti sairaalasiipeä.
Tongu istui pienellä tuolilla Ternokin sängyn vieressä ja katseli violetin naamion visiirin alaisia, levollisen suljettuja silmiä. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään viime viikkojen aikana. Ternok ei tarvinnut apua hengityksessä; omat elintoiminnot sinällään hoitivat entisen lentäjän lyhyttä kehoa. Ravinteita hän sai katetrista ja sykettä mittaava, teknologisesti edistynyt laite piippasi rauhallisesti himmeän sydänvalon tahtiin. Pisarat valuivat hiljalleen ikkunaruudun takana. Askeleet kiiruhtivat verhon toisella puolella, mutta täällä puolella aika oli kovin pysähtynyttä.
Ontor kävi täällä päivittäin. Yöpöydän alle tungettu makuupatja kertoi, että joskus vierailut kestivät yön yli. Ternok ei ollut virallisissa hierarkioissa mikään Laivaston tärkein lenkki, mutta hän oli kuulunut niin vahvasti sen peruskuvastoon, aina läsnä oleviin kasvoihin, että jotenkin koko mittava rahti- ja teollisuuslaitos ei millään meinannut pyöriä ilman häntä. Kyseessä ei ollut edes surun järkytys, vaan odottava, petollinen lamaannus. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä toiveikkaasti.
Kovin moni ei uskaltanut oikeastaan puhua Ternokista lainkaan, ehkäpä Tehmutia lukuun ottamatta. Ontor sai osakseen erityisen paljon toverillisia seläntaputuksia, mutta matoralainen oli lähes yhtä rikki kuin sairasosastolla makaava ystävänsä.
Keetongu silitti matoralaisen otsaa. Henkimaailman juttuja. Tietoisuuden tasoja ei korvattu jakoavaimella eikä edes keltaisten jättiläisten salvoilla.
Toimettomaksi Ternokin ystävät eivät olleet jääneet. Ontor oli tuonut kumppaninsa nuuhkittavaksi koneöljyä, hiilibrikettejä ja vahvaa Telakan teesekoitusta sekä soittanut tälle kasetilta Ilmaraptorin ja Tahtorakin potkuriääniä. Tulosta ne eivät olleet tuottaneet, sillä lukko oli syvemmällä. Syvällä siinä kolmessakymmenessä senttimetrissä, jotka jäivät naamion linssin ja untuvatyynyn väliin.
Näinko meille kaikille kävi? Tongu oli menettänyt monta pientä ystäväänsä, ja lähinnä tilanteissa, joissa oli ollut itse vastuussa näiden tehtävälle lähettämisestä. Suurin osa Laivaston kuolleista oli Lohrak-lentäjiä, hurjapäisiä, pelottomia ja ylpeitä. Jotkut olivat kuolleet tai joutuneet vangiksi Torangan pudottua harhautustehtävällä Lehu-metsään. Mutta pahan osuman saadessaan Ternok oli ollut Tongun seurassa — Tongun, Ontorin, Snowien ja Harkelin. Ja pian Harkel tapettiin, ja Guardianista ei oltu kuultu mitään sen yön jälkeen.
Tiedon ja toivon väliaikaisuus leijui Bio-Klaanin yllä kuin myrskypilvi, josta aurinko ei päässyt läpi. Tiesikö Ternok siitä mitään? Eipä kai. Ulkopuoliseen maailman hänellä ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä. Olivatko ajatukset violetin kaukaun takana katkenneet siihen, kun tehtävä vihollisen ilmavoimien pääaluksen tuhoamisesta oli vielä toiveikkaana edessä? Joskus Tongu toivoi, että hänellä olisi vielä ollut se toivo. Että Gee ja Harkel, ja Morthank ja Weedol olisivat turvassa. Mutta historia oli kaivanut uomansa, eikä siihen yöhön ollut enää paluuta.
Jätti havahtui ajatuksistaan oven narahtaessa takana. Katse kääntyi ja haki kaltaistaan ensin ylempää… sitten matoralaisten tasolta… ja lopulta lattianrajasta.
Vihreät viirusilmät tuijottivat takaisin huomattavan matalalta punaisista ilmeettömistä visorak-kasvoista. Sen verran kuin Tongu osasi arvioida, admin ei ollut kovin levänneen näköinen. Kukapa olisi ollut näinä päivinä. Kauankos siitä viime keskustelusta oli ollutkaan?
”Hei”, Visokin ääni kaikui hänen tajunnassaan.
”Hei vaan”, Tongu sanoi. ”Hän ei herää.”
”Niin minä kuulin. Kävin etsimässä sinua Telakalta, mutta Tehmut käski tulla suoraan tänne.”
Visokin katse siirtyi vuoteenomaan matoralaiseen ja sitten taas Tonguun. ”Pahoittelut, kun tässä on kestänyt. Minulla on ollut aika paljon muuta ajateltavaa.”
”Ei se mitään. Hän ei karkaa mihinkään. Kupe ja nämä kojeet pitävät hänet kyllä elossa.”
Nähdäkseen potilaan paremmin Visokki nosti etujalkansa vuoteen viereiselle tuolille ja ponnisti ylös. Jotenkin entistäkin ilmeettömämmät viirusilmät kulkivat Ternokia päästä jalkoihin. Tongun oli vaikea sulkea pois mielikuvaa suuresta pedosta vaanimassa saalista, vaikka hän tiesikin, että tämä yritti vain arvioida näkemäänsä. ”Kupe sanoi, että hänellä alkaa loppua keinot tämän tutkimiseen. Ja varmaan myös aika.”
”Niin. Ymmärrän kyllä, että hän käyttää puhtinsa niihin, joilla on selkeät vaivat ja ratkaisut, ja jotka pääsevät täältä omin avuin pois.”
”En ole mikään lääkäri, mutta lupasin sinulle, että vilkaisisin asiaa.”
”No, ei kaikilla tämmöisillä, ööh, porukoilla ole semmoista telepaattia kuin sinä. En yhtään tiedä, mitä voit tai et voi tehdä… Mutta en usko, että se ainakaan huonontaa Ternokin tilannetta.”
”En lupaa mitään”, Visokki sanoi melko rehellisellä kylmyydellä. ”Mutta katson, onko mitään tehtävissä.”
Tongu hymyili hienoisesti.
”Sen sijaan lupasit tulla katsomaan, ja tulit.”
Visokki näytti siltä, kuin olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta jäikin vain tuijottelemaan hieman hämillään seinään. Sitten hän pakotti itseensä keskittymistä ja tuijotti syvälle Ternokiin.
”Anna minulle hetki. Saat olla läsnä, mutta tarvitsen ehkä hiljaisuutta.”
”Kun sinä katsot… niin löydätkö sieltä… sisältä… erillisen tyypin? Sielun, tai omakuvan? Jonkun, jonka voit jotenkin konkreettisesti kohdata?”
”Jos sellainen on.”
Sen melko pysäyttävän huomion jälkeen Visokki sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa. Seinäkello vain tikitti, sydänkäyrä piipitti, kaupungin äänet vääristyivät ikkunalasin läpi. Tongu havaitsi estävänsä itsensä hengittämästä liian raskaasti.
Sitten Visokki havahtui taas aivan kuin olisi herännyt. Vaikka ei ollut sulkenut edes silmiään.
”Hyviä uutisia. Minusta tuntuu, että… siellä on jotain toimintaa. Kuin todella, todella syvän unen takana.”
Keetongun otsakilpi nousi kuin laakea kulmakarva. ”No, sehän on hyvä?”
”Luulisin niin. En vain ole varma, voiko häntä noin vain herättää siitä. Kuinka kauan hän on ollut tässä tilassa?”
”Öö, tuota… melkein kuukauden. Kuinka tarkkaan katselit? Unessa aika menee eri nopeudella kuin muuten ei…”
”Voi kyllä, niin menee”, Visokki tokaisi melko selittämättömällä sävyllä. ”Pahoittelut… en ole ihan varma, kuinka kauan meidän viime keskustelustamme edes on.”
Tongu ei aivan ymmärtänyt, mihin se viittasi, mutta nyökkäsi.
”Eli hän voinut olla, omasta näkökulmastaan, unessa vuosia? Vuosikymmeniä?”
Visokin katse riitti myöntäväksi vastaukseksi. Se oli niin outo ja täysin kaiken järkeiltävän yläpuolella oleva ajatus, että Tongu upposi sen pariin hetkeksi.
”Höh”, hän tokaisi. ”Kuule. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kauhuissaan. Mutta hän oli… on… iloluonteinen veikko. Se voi olla hyvä uni. Minusta tuntuu välillä, että ottaisin ihan mielelläni vuoden tai kaksi lomaa tästä sodasta. Ja vaikkei se olisikaan mikään onnen kultainen päiväuni, niin on se parempi kuin olla olematta ollenkaan.”
”Niin… niin kai”, Visokki sanoi. ”Kuule, minä aion olla nyt aika rehellinen. Tämä ei tule olemaan kovin helppoa, enkä ole aivan varma pystynkö siihen. Mutta…”
Visorak laskeutui tuolilta ja kipitti sängyn vierelle. ”Minä ajattelin kokeilla käydä vähän syvemmällä. Ja… voisi ehkä ainakin auttaa, jos hän näkisi tutut kasvot siellä.”
”Jotka lienevät minun kasvoni”, sanoi Tongu, unohtaen tyystin puhuvansa käytännössä itsekseen. Hän vaihtoi istuma-asentoaan suoremmaksi ja katsoi Visokkia suoraan silmiin, ja sitten Ternokin nukkuvaa hahmoa.
Jestas. Hänkö unisukeltajana? Nimdan sirut ja henkimaailman hommat olivat jääneet armollisesti pois hänen tieltään tähän asti. Tässä oli jonkin verran sulateltavaa.
”Olen tehnyt tätä nyt viime aikoina jonkin verran, ja se on ollut aina aika huono idea. Mutta jos haluat, voit tosiaan… hypätä kyytiin, kun menen syvemmälle. Haluan kuitenkin, että valinta on sinun.”
Tongu räpytteli pari kertaa. Hän oli kuullut epämääräisiä huhuja, lähinnä Snowiesta ja Kapurasta ja Matorosta. Lähinnä huhuja siitä, että jokin oli mennyt aika pahasti pieleen. Mutta hän luotti tässä asiassa, no, ainakin itseensä.
”Olen valmis”, hän sanoi vaikkei tiennyt, uskoiko siihen täysin. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”No ensi alkuun ota vaikka sellainen asento, että et kaadu ja lyö päätäsi kohta”, Visokki sanoi vakavana. ”Ja sitten… en ole aivan varma. Keskity suosikkimuistoosi hänestä. Ehkä se auttaa.”
Tongu oikaisi jalkansa, mitä nyt seinän ja vuoteen välissä mahtui. Hän otti rennon, miltei röhnöttävän asennon ja katsoi nukkuvaa ystäväänsä. Suosikkimuisto? Niitä oli paljon. Osa oli pelkästään onnellisia. Ontor Ternokin olkapäillä pitkän kaavun alla, jotta nämä pääsisivät isolle väelle tarkoitettuun biljardiluolaan Roadassa. Kaksikko valtavan kokoisten sombrerojen alla esittämässä omaa versiotaan perinteisestä dervissitanssista. Mutta olivatko nämä haettua muistoja? Ehkä ne tärkeimmät eivät olleet pelkästään onnellisia. Ontor ja Ternok tarraamassa jättiläisen olkapäälevyistä, kun Cordak-panokset osuivat joen kahlinneeseen patoon kaukana, kaukana kotoa.
Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!
Miten olisi käynyt Nynrahilla, jos yksi tämän maailman pienistä asukkaista ei olisi muistanut veden pintajännitettä?
Kyllä Ternok olikin niin etevä. Sen ajatuksen hän piti tiukasti mielessä.
”Lähtövalmiina?”
”Täysin.”
Visokki nyökkäsi ja asettui lattialle makuuasentoon. Tongua alkoi melko lailla unettaa, eikä sen vastustaminen tuntunut edes mahdolliselta.
Ja kun suuri silmäluomi laskeutui, oli ensimmäinen tunne kuin putoamista.
Tai lentämistä.
Ero taisi olla lopulta vain vivahteissa.
Siellä oli melko kirkasta.
Siellä oli pilviä, joskin ne olivat kaukana jossain ylhäällä, alhaalla ja sivuilla, kuin maalattuna maisemaan. Mikään ei sinällään pitänyt Tongua ilmassa, mutta alhaalla ei toisaalta ollut maatakaan, niin mistä sen tiesi?
”Oho”, hän sanoi.
”Tervetuloa.”
Visokki ei seissyt ilmassa. Tajuaminen, että vieressä oli ylipäätään Visokki, tuli samaan aikaan kuin tajuaminen, että tämä näytti melko lailla erilaiselta. Silmät, kasvot ja pihtihampaat olivat tutut, mutta neljä hyönteismäistä jalkaa oli vaihtunut kahteen kitukasvuiseen raajaan, jotka roikkuivat tämän kehon alta.
Kaksi paria isoja siipiä pörräsi visorakin kehon molemmilla puolilla. Tämän takaruumis kaartui karrelle ja siitä törrötti kaksi pitkää mustaa, sahalaitaista pistintä.
Tongu katsoi Visokkia kummissaan ja yritti ottaa pari askelta. Liikkumista oli vaikea suhteuttaa melko abstraktiin ympäristöön, mutta ilmavisorakiin verrattuna hän pysyi yhtä kaikki paikoillaan.
”Siltä vaikuttaa. Täällä ei ole juuri mistä ponnistaa.”
”Et ole kovin konkreettisesti kiinni täällä. Sitä varten pitää alkaa pelata unen säännöillä. Anna kun autan.”
Visokki pörräsi jätin yläpuolelle ja heilutteli hieman alaruumiistaan törröttäviä ulokkeita. Hetken epäröiden Tongu tarttui niistä kiinni.
Ja silloin… painovoima iski. Oudossa hahmottomuudessa leijailu muuttui jollain tapaa todelliseksi. Hän ei enää seisonut, vaan roikkui.
Melkoinen määrä lisäpainoa ei tuntunut haittaavan kuskia.
”Noin. Voidakseen lentää pitää pystyä myös putoamaan.”
”Järkeähän siinä”, Tongu mutisi. ”Mutta jätetään se väliin.”
Hän vilkaisi alas. Sininen taivas jatkui sinne samalla tapaa kuin kaikkialle muualle. Ajatus siitä, mitä sinne putoaminen aiheuttaisi oli sellainen, johon ei varmaan ollut hirveästi hedelmällisiä vastauksia. Ja sen kysyminenkin tuntui aika tyhmältä.
Visokki alkoi kiihdyttää lentoaan. Hopeisten siipien pärinän lisäksi kuului myös toinen ääni.
”Kuuletko tuon? Se on kuin… odotas… Kirikori II:n moottoriääni. Se oli se alus, jonka Feterrat ampuivat alas Nynrahille. Paitsi että tämä kuulostaa jotenkin elävämmältä, vielä elävämmältä kuin se oikea alus.”
Kaikki lentäjät tiesivät, että lentokoneilla oli sielu.
”Luulen kuulevani”, Visokki sanoi. ”Mutta luulen myös, että minä en voi löytää sitä täältä ilman apuasi. Sinulle se on merkityksellisempi.”
”Niin se varmasti on. Ei täällä ole paljoakaan minkä suhteen suunnistaa… Tuohon suuntaan!” jätti heilutteli keltaista varvastaan ääntä kohden. Silloin hän huomasi, että Kokeellinen Saapas oli jäänyt toiselle puolelle. Viileä tuuli helli jalkaa, jota oli kivistänyt viikkokausia. Juuri nyt sitä kipua oli vaikea edes muistaa.
Lentävä visorak kaarsi pehmeästi tuulta vasten sinne, mihin hän oli osoittanut. Sininen taivas jatkui kaikkialle vain pilvenhattaroiden tahrimana. Minkäänlainen horisontti ei rajannut sitä, eikä sellaista kuin ’ylös’ tai ’alas’ ollut. Matkalla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua näkynyt missään suunnassa. Silti, jollain tapaa se tuntui matkanteolta.
”Katso tuota pilveä! Se ei ole kunnollinen. Ternok on lentänyt sen verran paljon, lukenut säätä ja olosuhteita, että hän tuntee pilvet unissaankin. Mennäänpä lähemmäs!”
”Jos se on sinusta merkityksellistä. Olen täällä vain apuna.”
Tongu veti kokeellisesti hieman lujempaa toisesta ulokkeesta, ja Visokki kaarsi kohti pilveä.
”Onko okei, jos ohjaan?”
”En ole ihan hirveästi lentänyt elämässäni… tee mitä sinun täytyy.”
”Selvä homma. Lentäminen on helppoa. Täytyy vain vakuuttaa ilmalle, että se haluaa olla mieluummin ala- kuin yläpuolellasi.” Tongu ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut lentänyt sitten onnettomuusyön — ja nyt hän oli saanut konkreettisesti kiinni Ternokin ajatuksista. Hän lensi taas.
”En tiedä, olenko hirveän hyvä vakuuttamaan luonnonvoimia toimimaan, miten haluan. Tai hetkeen oikeastaan ketään muutakaan.”
Tongu ei ollut varma, oliko sen pitänyt kuulostaa vitsiltä.
”Mniin. Vaatiihan se suostuttelua… Oikeanmuotoisen osan, eri nopeus ilmalle sen eri puolilla, ja kaikki sujuu taivaitten sääntöjen mukaisesti ja woom, tuhat tonnia puuta kulkee ilman halki. Luonnonvoimat ovat yksinkertaisia… Eivätkä ne toimi niin kuin minä haluan, ne vain toimivat. Henkilöt ovat vaikeampia. Katsos pentelettä!”
He olivat tulleet lähemmäksi pilveä melkein huomaamatta. Moottorin ääni ei ollut kuitenkaan kuuluvampi kuin aikaisemmin.
Pilvessä oli kuin olikin jotain pielessä.
”Se on puuta”, Tongu sanoi ja kopautti pilven pintaa varpaallaan. ”Kuin iso ilmalaiva. Ei järin paljoa ikkunoita.”
He kiersivät valtavaa möhkälettä, joka tuntui samaan aikaan fyysiseltä ja vain ajatuksen paksuiselta. Lähempi tarkastelu paljasti lautoja kiinni pitäviä nauloja, siellä täällä näkyi yksittäisiä putkia ja siivekkeitä. Mutta ne eivät muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta, tai lentokelpoista alusta. Tämän mielikuvan ulkopuolinen olisi voinut kyllä saada useammasta kuin yhdestä Laivaston täysin lentokelpoisesta aluksesta.
”Voisin laskeutua sen päälle. Ehkä hän on sisällä.”
Visokki nousi puupilven laitaa ylös ja pörräsi sen puukannella. Oikeastaan oli mahdotonta erottaa yläpuolta sen kyljistä. Tuntui kuitenkin oikeammalta, että Tongu pudottautui alas- eikä sivullepäin. Hän päästi irti roikkumisulokkeista aivan kannen yläpuolella.
Sillä hetkellä, kun kykloopin jalat osuivat lautoihin, hajosi ilmalaiva atomeiksi.
Puisesta kuoresta siementen lailla vapautui yönmustia, sätkiviä massoja, jotka lensivät tai putosivat. Niiden soikeista vartaloista räjähti lonkeroita kaikkiin suuntiin, neljä niistä oli vahvoja ja raajanomaisia.
Yksi verestävä silmä kussakin kääntyi kohti Tongua.
Jätti huusi ja potkaisi vaistonvaraisesti lähempää hirviötä, joka rusahti ja kavahti taaksepäin. Parvi oli kuitenkin saanut vainun, eikä Tongu tiennyt, mitä tekisi. Uhka tuntui täysin todelliselta.
Hirvityksien raajakkeet kasvoivat kuin köynnöksinä kohti häntä valmiina kuristamaan. Ne pyörivät kuin arokierijöiden lailla kohti joka puolelta pitäen kauhistuttavaa, toismaailmallista kirkuvaa ääntä. Olemuksiin repesi avohaavojen lailla vänkyröitä hampaita täynnä suita.
Kaikki kävi niin äkkiä. Tongu tarttui apuun kaartavan Visokin alaraajoista, nosti molemmat jalkansa ilmaan ja antoi tilanteen ohjat adminille. Siivet päristen he sinkoutuivat kauemmas mustien hirvitysten pilvestä.
Painajaislogiikan siivin olennot lähtivät lyllertämään perään kuin kiiveten taivaankantta pitkin. Takaa-ajajien kidoista kuului kurlausta ja huutoa, joka ei kuulostanut miltään, minkä pitäisi olla olemassa. Tongu ähkäisi kiinnittääkseen elävän riippuliitimensä huomion.
”Hoidan asian”, Visokki sanoi kylmän viileästi.
Hän alkoi kaartaa vasemmalle, kunnes sai suoran näköyhteyden takaa-ajaviin olentoihin. Rhotuka kajahti jostain hänen selästään ja osui suoraan keskelle mustaan, möngertävään massaan, joka…
… lähti välittömästi lentämään hirvittävää vauhtia suoraan heistä katsottuna ylöspäin, kunnes oli vain etäinen kirkuva musta piste pilvisellä taivaalla.
Eikä kohta enää sitäkään.
”Hmh”, Visokki sanoi arkisesti. ”Myrkkyliitäjä-rhotukoiden piti minusta pudottaa kohteita taivaalta. Kai tuo on sitten… putoamista.”
”Uah. Se tuntuu kyllä toisaalta aika suhteelliselta.”
”Älä mieti sitä liikaa”, Visokki sanoi kaartaen taas alkuperäiseen suuntaan. ”Hei hei, hirvitykset, oli hauska tavata.”
Tongulla kesti hetki käsitellä äsken tapahtunut. Ehkä hän ei ollut ollut oikeasti vaarassa, ainakaan Visokin reaktioista päätellen. Silti se oli ehdottomasti tuntunut siltä, ainakin hetken. Uhkaavan tilanteen rauhoituttua rauhoittui myös Visokin liitely. ”Vaikutti aika elävältä muistolta, mitä se sitten olikaan.”
”No oli. Makuta Abzumon juttuja, luulen”, Tongu huohotti, ”pojat kertoivat niistä minulle. Se Ath-Nuin tapaus. Kuulemma vuosisadan hävittäjätaistelu. He lensivät niin lujaa, että tulen toilla oli täysi työ imeä ylilämpö moottoreista…”
”Ah, aivan… kertoo aika paljon siitä, miten syvässä päässä olemme, kun jopa Ternok on päässyt näkemään jotain tuollaista.”
”Sanos muuta. Sen piti olla vain hakukeikka, noutaa Matoro ja muut etelästä. En tiedä, olisinko uskaltanut lähettää poikiani sinne, jos olisin tiennyt, että jotain tuollaista on vastassa. Mutta hyvä, että lähetin. Homma meni lopulta nappiin. Abzumon ilmalaiva pudotettiin ja vangit saatiin pelastettua, nämä athistiheput siis. Vissiin Matorollakin oli osansa asiassa, mutta kuitenkin! Ehkä hänelläkin, siis Ternokilla, liittyy tähän muistoon ylpeyttä.”
”Ihmeellistä, miten tuokin tuntuu yhtäkkiä jotenkin yksinkertaisemmalta ajalta…”
”Niin. Seikkailu jossain kaukana. Ja Metru Nuilla ilmalaiva putosi kaupunkiin.”
Sininen taivas ei tuntunut yhtään suoraviivaisemmalta navigoida, mutta Tongu oli kuulevinaan pienkoneen etäisen pörinän taas jostain, ja hän ohjasi Visokin liitoa sitä kohti. Pilvet eivät näyttäneet puisilta ja lonkerohirviöitä sisällään piilottelevilta. Nyt ne näyttivät melko samanlaisilta kuin ulkopuolisessakin maailmassa, mutta jollain tapaa ne olivat selkeämmin muotoja ja hahmoja. Ehkä sellaisia, minkälaisina Ternok ne itse näkisi.
”Kuule… sinä sanoit, että luonnonvoimat ovat yksinkertaisempia kuin henkilöt”, Visokki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Haluatko hieman tarkentaa sitä?”
”Hmm?”
Tongu oli kysymyksestä hieman hämillään, sillä hänestä asia oli ilmiselvä.
”Tarkoitin siis, ilma on kaikkialla samanlaista. Potkurin pyöräytyksellä pääsee samalla tavalla ylös Klaanista kuin Steltiltä tai Metru Nuilta. Kun sen kerran opettelee, niin asia on hanskassa. Mutta muiden maailman kulkijoiden kanssa touhuaminen, ainahan se yllättää. Sitä eläessään matkustelee vaikka missä, käy kauppaa ja puhuu tyypeille kapakeissa ja majataloissa ja markkinoilla, yrittää pysyä kansan pulssilla. Ja sitten ihmettelee, kun välillä mistään ei tule mitään. Oletko käynyt Etelämantereen sisämaassa?”
”Pari kertaa. Silloin kun matkustelimme Tawan kanssa, tuli vietettyä aika paljon aikaa eri kylissä. Toiset olivat vähän toisia vieraanvaraisempia. Nekin tuntuvat nyt aika yksinkertaisilta ajoilta, vaikka jahtasimme silloin jotain Makutain veljeskunnan hirvityksiä…”
”Tiedän mitä tarkoitat. No, sitten saatat olla perillä siitä, että joskus muinoin, ennen meidän aikaamme, siellä oli vahva ja vauras Greftalin valtakunta. Lähinnä matoralaisten kansaa. Mutta voih! Valtakunnan uskollisessa, tai hallinnollisessa keskusjohdossa tuli kiista siitä, kääntyykö valtakunnalle tärkeän karjaeläimen nimi Vanhasta Mataiasta mahiksi vai mahaksi. Syntyi riita, pari murhaa, julkisia kirouksia, kylät revittiin kahtia… Ja jäljellä on vain raunioita, ja tuuli puhaltaa vanhojen vallien välissä, ja paimentolaiset paimentavat vuohiaan ja varmistavat, ettei kylän nuorimmat ole missään tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kun me käymme heidän kanssaan kauppaa — välillä jurtissakin kaivataan suklaata ja jatkotarinoita ja sen sellaista — saamme kyllä pitää varamme, ettemme vain kutsu vuohia väärällä nimellä. Ja jos oikein tarkkaan katsoo, niin juopa on meidän Klaanissakin. Meillä on leipomo Sokerimahi kautta maha, jossa on kumpikin versio demokraattisesti. Ihme juttu.”
”Onhan se.”
Visokin vastaus kuulosti suorastaan diplomaattiselta sen selostuksen päätteeksi. Heidän seuraamansa moottorin hurina tuntui yhä etäiseltä, kuin muistolta vain.
”Se, miksi tartuin tuohon… noh. Minä vain en ole niin varma, osaanko enää erottaa henkilöitä ’luonnosta’. Aika eläimellistä käytöstä tuollainen on. Enkä tiedä, onko siinä koskaan ollut mitään järkeä. Se tuntuu lähinnä sopimukselta, jonka joku on joskus kauan sitten tehnyt.”
Hetken he lensivät kaksistaan hiljaa.
”Niin. Minä en usko, että vuohet välittävät siitä, ovatko ne mahoja vai maheja. Vaan kuka tietää? He eivät puhu kieltämme, tai mitään kieltä, jonka voisi kääntää meidän kieleksemme… Minäkään en puhunut kieltämme ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa matoralaisia, jotka opettivat sen minulle. Ja ehkä vieläkin törmää ihmettelyyn, että tämmöinen myyttinen jätti on mekaanikkona… Tai visorak poliittisena johtajana?”
”Niin. Minä kävin vasta muutaman keskustelun, jonka jälkeen on ollut vaikeaa katsoa tällaisia asioita samalla tavalla. Tiedäthän, eläimien ja… ei-eläimien eroa. Enkä tiedä, oliko se sellainen herätys, joka oli pelkästään hyvä.”
”No se. Meinaatko sitä kanisterijuttua? Kun matoranit ja muut tulevat niissä kanistereissa saarille, jostain muualta, mutta eivät muista sitä itse. Oletko ikinä nähnyt sen tapahtuvan?”
Visokki ei vastannut ainakaan sanoilla, hiljaisuudella lähinnä. Tongu katseli ympärilleen.
”Mahdammekohan löytää Ternokin muiston, jossa hänelle käy niin? Kai sekin täällä jossain on. Ihme juttu…”
”En ole varma, mikä osa tuosta sinisestä on merta ja mikä taivasta… kanisteri olisi varmaan meressä, mutta en ole varma siitäkään. Lähinnä kun… minä olen tottunut ajattelemaan, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa. Jotenkin armollisempaa. Mutta kuulin vasta ajatuksen, joka pisti senkin aika kyseenalaiseksi. En minä tiedä.”
”Niinkö?” Tongu sanoi yllättyneesti. ”Minusta se on tuntunut jotenkin pelottavalta. Yksin jossain säiliössä… Kai tiedottomana, joidenkin legendojen mukaan ei edes kokonaisena, ja sitten astuu maailmaan valmiina matoralaisena, tai skakdina tai peikkona, ilman muistoja, tyhjänä? Ainoa armo mitä siinä näen, on se, että heillä on vähemmän menetettävää.”
Jättiläinen heilutteli varpaitaan tuulessa. Hän havahtui siihen, että puhe menetyksistä saattoi kuulostaa liian katkeralta.
”Enkä minä sinulle oikeasti kanna kaunaa mistään. Oikeastaan tavallaan vapauttavaa puhua tästä visorakin kanssa. Et kai sinäkään oikein pidä yhteyttä, no, omiisi. Tarkoitan vaan, en halua olla mitenkään piruileva, näissä jutuissa alkaa pakostikin miettimään menneisyyttään, eikä se ole pelkkää riemua se.”
”Ei. Ei ole.”
Hiljaisuus oli jotenkin pysäyttävämpi kuin aiemmat, mutta myös erittäin rehellinen. Koskaan tätä ennen he eivät olleet sanallistaneet sitä ristiriitaa, joka heidän lajiensa välillä oli. Jättiläisestä se tuntui vapauttavalta, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, miltä se visorakista tuntui.
Visokki ei onneksi kuitenkaan pitänyt mykkäkoulua, vaan jatkoi kohta varovaiseen sävyyn.
”Tämä on aika outo kysymys, eikä ole pakko vastata, mutta… onko sinulla paljon muistoja laumastasi?”
”Laumasta. Niin. En ehkä käyttäisi sitä sanaa. Meitä ei ollut ikinä paljon. Sukupolvet kulkivat hitaasti kuin kasvavat kamferipuut ja joessa hioutuvat kivet. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten oikeastaan erosimme vaikka muista etelän kansoista, kun meillä oli taloja, ja talleja, tarinoita ja tapoja. Tai tiedänhän minä. Se on tämä rahijuttu. Minulla oli perhe… he olivat valtavan suuria, suurempia kun voi ajatellakaan, ja minä olin hyvin pieni. Pieni olento tässä suuressa maailmassa.”
”Ja ehkä näen sen saman matoralaisissa. Ehkä siksi minä olen täällä.”
”Luulen ymmärtäväni.”
Suorastaan unisella raukeudella he kaarsivat yhden suuren pilven yli. Tongusta se näytti hieman suutaan ammolleen aukovalta valaalta.
”Perhe, niinkö. Voihan sitä varmasti sellaiseksikin sanoa. Minulle se oli vain jotain, miltä paeta.”
Visokin huomio oli Tongulle jollain tapaa julman silmiä avaava. Kovin usein hän ei ajatellut, että he olivat molemmat omilla tavoillaan visorak-parven uhreja.
”No, niin”, hän sanoi ankeaan sävyyn. ”Minun perheeni ja sukuni ei kiertänyt tuhoamassa saaria. Sanottiin, että joskus jotkut lähtivät seikkailemaan, auttamaan maailmaa kyvyillään. Mutta vain harvoin. Ehkä kerran vuosituhannessa. Suurin osa vain teki sitä, mitä oli tehnyt aina ennenkin, tietämättä sen enempää muista saarista, tai matoralaisista, tai siitä, että muut maailman asukkaat saapuvat tänne mereltä purkeissa, ja että se olisi oikea tapa. Muka.”
”En tiedä, mikä on oikea tapa.”
Tongu nyökkäsi.
”Joka tapauksessa, en osaa suhtautua siihen aikaan nostalgisesti, mutta minulla on, loppuviimein, sellaisiakin muistoja, jotka voi irrottaa trauman mustasta kudoksesta.”
”Minä… en yhdistä sanaan ’perhe’ kovin paljoa hyvää. Mutta ehkä jonkinlaisen merkityksen, edes.”
Visokki huokaisi. ”Jos jostain olen varmempi niin siitä, että maailma ei ole ainakaan reilu.”
”Onko se ollut ennenkään? Silloin, kun Metru Nuilla sodittiin, mistä minä en tiedä mitään, mutta siitäkin moni meikäläisistä, siis klaanilaisista, on ihan arpeutunut, sisältä ja ulkoa. Ja Geekin oli Zakazin sodassa, Same Selakhian sodissa ja mitä näitä nyt kullakin on. Mutta silti, ainakin minun elämässäni on ollut kaikkiaan enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Vähemmän tietty viime aikoina.”
”No katsos… minä kuulin yhden selityksen sille, miksi maailma on tällainen. En tiedä, kuulemma se olisi ehkä erilainen, jos muillakin kuin meillä olisi… perhe.”
Visokin äänestä kuuli epäuskoa. Hän ei ollut vielä aivan selvästi käsitellyt tätä ajatusta täysin. ”Minun perheeni lähinnä aiheutti sotia. En ole aivan varma, onko sekään ratkaisu.”
”Hm. Niin. Vaistonvaraisesti sanoisin, ettei se kuulosta yhtään hassummalta tai siis huonommalta idealta. Mikä pimeys piilee perheettömättömien päissä, kun he kelluvat maailman merillä kolkoissa kanistereissaan? Vaan torakatkin syntyvät emostaan. Minä näin sen. Eikä se tunnu tekevän niistä yhtään reilumpia.”
”Noh… nazorakit eivät käsittääkseni tiedä omasta kuningattarestaan, se on valtionsalaisuus. He uskovat syntyvänsä kanistereista.”
”Oikeastiko? Ihme juttu. En tiedä, onko tuo enemmän kummallista vai kamalaa. Ehkä se on hauskaa. Ne ovat olevinaan niin puhtaita ja kaikkia muita vastaan. Mutta toistavat silti valheellisena tuommoista matoranlähtöistä näkemystä. Uusi juttu minulle.”
”Jälleen, se tuntuu niin mielivaltaiselta. Minä en valehtelematta tiedä enää, erottaako meidän kaltaisiamme vaikkapa matoraneista muu kuin… ne kanisterit.”
Tongu tuijotteli ainoalla silmällään pohdiskelevasti ohi lipuvia pilviä.
”Oliko se, jolta tuosta kuulit, näitä kanisterisyntyisiä, matoran tai muu, vai meitä, no, paremman sanan puutteessa perheellisiä, hurjia rahi-petoja?”
”Niin. Matoran. Ehkä”, Visokki sanoi ja piti mietteliään hiljaisuuden. ”En kyllä voi olla aivan varma. Kanisterista tulleita, ainakin.”
Tongu naurahti ilottomana. ”Tervetuloa Bio-Klaanin siis.”
Olihan tämäkin taas kumma tilanne, roikkua ison lento-visorakin surullisista raajantyngistä ja lentää taivaalla, jossa ei ollut edes ylös- tai alassuuntaa. Ja käydä läpi maailman mielettömyyttä ja jossain määrin jaettua traumaa.
”Kuule, ehkä minä en kohtaa niin paljon tätä jakoa raheihin ja muihin, kun olen viimeinen keltainen jättiläinen. Sen erikoisuus vetää yli siitä, että olen niin sanotusti eläin. Mutta erot, yleisellä tasolla? Laittaahan se miettimään, ja olen minä sitä miettinytkin. Että maailma on laitettu sillä tavalla pystyyn, että osa tulee säilykkeinä ja osan laatii lajitoverit itse, yksissä tuumin. Mutta jälkimmäisessä ryhmässä on kaikenlaisia vuohia ja sammakoita ja haisunäätiä ja jäniitä, ja me ja torakat ja Icecap.”
Ja Icecapin lemmikki, jätti Tongu sanomatta. Vaikka uskoi, että he molemmat ajattelivat sitä.
”Ja, siinä toisessa ryhmässä niitä, joilla on enempi tapa hallita saaria, laatia kirjoja ja asejärjestelmiä ja sellaista. Onhan se aika kumma epäkohta. Olemme poikkeus. Anomalia, sanoi joku metrulainen antropologi.”
”Mitä enemmän minä olen miettinyt sitä eroa, sitä rumemmalta kaikki on alkanut tuntua. Tiedätkö, se kun näkee jonkin kaavan, ja sitten sitä ei vain voi enää olla näkemättä. Maailmaan voi syntyä yksin jollekin rannalle metallisessa kapselissa, tai sitten pulpahtaa keskelle jotain kamalaa konetta, jota ei pääse pakoon.”
Adminin sävy oli katkera ja hämmentävän rehellinen. Maailma oli toden totta kääntynyt jollain tapaa ympäri, Tongu ymmärsi.
”Tarkoitatko siis koneella laumaasi? Visorakien heimoa?”
”Äsh. Kyllä. Koneet ovat olleet aika paljon mielessäni viime aikoina.”
”Minulla ne ovat lähinnä hyvinä aikoina. Anteeksi. Mutta matoranitkin voivat päätyä saarille, joissa soditaan, tai joihin hyökätään vaikka seuraavana syksynä. Sanotaan, että Suuri Henki ja tähdet ohjaavat kanistereita, mutta tiesivätkö ne, millaiseen liemeen meidän saarelle tulleet matoralaiset ennen pitkää joutuvat? Umbra kertoi minulle, että toa-kanisterit saapuvat tarkasti haluttuun määränpäähän, ja matkustaja voi sisällä kerätä voimiaan tiedottomana. Mutta liekkö johdatus loppuu sitten siihen. Nyt hänkin on poissa.”
Hetken he lensivät.
”No, mutta mitä tulee siihen koneeseen, sinä pääsit pakoon. Olit täällä ensimmäisenä, Tawan kanssa.”
”Kai se on jotain”, Visokki myönsi. ”Minä uskoin joskus Suureen Henkeen ja tähtiin, koska… joku muu uskoi, ja sain ne ajatukset häneltä. Mutta en oikein enää tiedä, onko se yhtään rauhoittavampi ajatus, että joidenkin on tarkoitus herätä joltain rannalta yksin.”
Ajatus oli yhtä kylmäävä kuin se oli iso ja käsittämätön. Tongu ei kyennyt edes pysähtymään miettimään, mitä kummaa Visokin selitys noiden ajatuksien saamisesta tarkoitti.
”Tuohon minä en osaa sanoa juuta tai jaata”, hän sanoi. ”Tai eitä. Yhtenäisyys on mukavaa, velvollisuutensa voi täyttää vaikka joka päivä, mutta kohtalon kokemukset minulta puuttuvat. Dume sitä kai toitottaa ja athistit vastustavat. Minä en lainkaan tiedä.”
”Kyllä minä ymmärrän, mistä sellaisen kaipuu tulee. Koska tiedän, että ilman on pahempi.”
”Ilman tarkoitusta?”
”Minkä nimen sille ikinä sitten haluaa antaa.”
”Klaani on ainakin antanut tarkoituksen monille. Jälkikäteen. Ilman Suuren Hengen tai tähtien siunausta, koska sinä ja muut adminit ette ole mitään pappeja. Gee oli Zakazin sodassa ja jumalauta Pimeyden Metsästäjissä! Vaikea kuvitella… alempaa poppoota. Hänen koulimisensa siitä tilasta veijarimaiseksi kansanmieheksi on enemmän, kuin mihin moni henkiopas kykenee. Ja minun tarkoitukseni on pitää koneet ilmassa ja rahti liikkeellä. Ja vaikka varmistaa, että moni meidän pienistä matoralaisista saa leipää syötäväksi ja jotain mielekästä tekemistä. Se on minulle tarpeeksi. Harmi, että sen lisäksi pitää nykyään yrittää ampuakin toisen puolen tyyppejä. Ja piruparoille ei edes kerrota niiden emosta.”
Visokki oli sen myötä jälleen vain hiljaa tovin.
”Hyvä, jos sinusta tuntuu siltä, että sinulla on merkitys.”
”… Visokki?”
”Niin?”
”Oletko huomannut, että hän on lentänyt vierellämme kaiken aikaa?”
Visokki havahtui ja katsoi sivulle. ”… en tietoisesti. Mikä on varmaan myös se syy, miksi löysimme hänet.”
Vain muutaman metrin päästä kaksikosta lensi ilma-alus. Kun siihen kiinnitti huomiota, kuului moottorin ääni selvästi. Se oli totisesti hämmentävän orgaaninen: kuin suulla tehtyä pulputusta, pärinää ja suhautteluja. Lentokoneessa oli piirteitä Ilmaraptorista ja Kirikori II:sta, mutta osaa muodoista Tongu ei tunnistanut mistään Laivaston lentopeleistä. Ehkä se oli Ternokin haaveiden lennokki. Pitkistä piipuista tuprusi valkeaa, täyteläistä savua.
Suljetun ohjaamokuvun alla istui Ternok keskittyneenä ohjaten. Hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vieressä pörräävään siivekkääseen visorakiin ja sen tynkäraajoista roikkuvaan jättiläiseen. Tongu veti hienoisesti toisesta roikuttimestaan ja Visokki kaarsi aivan lentokoneen vierelle. Jätti päästi toisella kädellään irti ja koputti ikkunalasiin. Ternok vilkaisi ja aukaisi ikkunan kammesta pyörittämällä. Purppura kaukau pikku pilotin kasvoilla kurkisti esiin. Tongusta tuntui sanoinkuvaamattoman oudolta nähdä hänet hereillä.
”Niin?” Ternok kysyi, väänsi hitusen nappulaa kojelaudalla ja keskittyi taas ohjaamiseen.
Tongun mieliala lopahti. Oliko Ternok lentänyt täällä niin kauan, että oli unohtanut hänet ja ulkopuolisen maailman?
”Ternok, se olen minä! Etkö muista?”
”Hmm. Oletko nähnyt Ontoria? Hän on varmasti taas vaikeuksissa… En voi jättää häntä hetkeksikään yksin tai hän eksyy tai keksii jotain typerää.”
Ainakin Ternok muisti Ontorin. Hänet jos kenet. Se oli hyvä merkki.
”Ontor on kotona. Hän on kunnossa, mutta kaipaa sinua! Etkö voisi tulla kotiin?” Tongu kysyi melkein anoen.
Ternok keskittyi ohjaamiseen.
”Täällä ei ole maata. En voi vielä laskeutua”, hän totesi lakonisesti, ja alkoi kammeta ikkunaa takaisin kiinni.
”Älä mene vielä! Voimme löytää Ontorin yhdessä!” sanoi Tongu hätäisesti.
Ternok vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta jätti ikkunan raolleen.
”Tuota. Hieno alus sinulla”, kyklooppi jatkoi, ja tarkoitti sitä, mitä sanoi.
”Tein sen itse”, Ternok vastasi katse lentosuunnassa.
”Se on höyrytoiminen, eikö?”
”Jep. Aito asia.”
Varjon lailla he jatkoivat hiljaa ei-minnekään pienkoneen imussa. Matoralainen ohjasti unelmiensa lennokkia kokeneen oloisesti. Eräs asia kuitenkin kalvoi Tongun mieltä, ja sen painoarvo kasvoi painajaismaisesti.
”Tuota, Ternok.”
”No?”
”Jos tuo alus on höyrykäyttöinen, ja sinä ohjaat… Niin kuka lapioi hiiliä tulipesään?”
Ternokin silmät rävähtivät ammolleen ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.
Moottorit alkoivat sakkaamaan välittömästi. Kone huusi tuskasta ja köhi kuin keuhkotautinen. Valkoisten kiehkuroiden sijaan piiput oksensivat yksittäisiä, mustia pöllähdyksiä. Lentoaluksen nokka kääntyi alas. Alas oli juuri aikaisemmin ollut ylävasemmalle, mutta kun Ternokin unelma särkyi, sai maailma suuntansa.
”Voi ei”, Visokki sanoi ankeasti. ”Olisi ehkä pitänyt varoittaa tällaisesta.”
”M-mitä… teinkö minä tämän?”
”Minun vikani, kun en kertonut. Kyseenalaistaminen on täällä vähän vaarallista.”
”Perään äkkiä!” Tongu huusi.
Visokki kaarsi alas Ternokin aluksen häkäpilven perään. Keetongun paino tuntui nyt paljon todellisemmalta, eikä ilmassa kaartelu käynyt niin helposti kuin ennen. Leveät kennosiivet saivat iskeä lujasti, jotta kaksikko pysyi syöksykierteeseen joutuneen vauhdissa.
Kuin huomaamattomasti oli ilma muuttunut. Pilvet eivät olleet enää puhtaan valkoisia. Tuuli ujelsi korvissa. Ternok katosi massiiviseen myrskypilveen alapuolella, ja Visokki ja Tongu syöksyivät perässä. Pimeys ympäröi heidät; salamat iskivät pilven sisällä ja paljastivat kirkkaan violetissa valossaan Ternokin aluksen. Visokki iski siipiään niin nopeasti kuin pystyi ja he saivat kurottua välimatkaa umpeen. Pilvi loppui. Mutta maisema sen takana ei ollut lainkaan sama kuin aiemmin; se oli tuttu Tongulle, Visokille ei. Alapuolella — ehkä reilun kilometrin päässä, mutta alati kohti syöksyen — levittäytyi ruohotasanko, jota täplittivät metsäläntit siellä täällä. Musta joki mutkitteli maiseman halki ja virtasi pimeän, kuolleen kaupungin läpi. Aivan sen läheltä nousi mahdottoman korkea terästorni, joka ikään kuin kaartoi taivaankannen reunaa ja nousi putoavia univieraita ylemmäksi. Sen varresta kasvoi lautasantenneita kuin kääpiä, ja punaiset valot vilkkuivat siinä kuin demoniset silmät. Aivan rakennelman huipusta irtosi äänettömästi lipuen Nazorakien valtava kolmirunkoinen ilmalaiva Koi.
”Voi ei… Se on Nui-Koro! Pidä kiirettä, hän osuu maahan!”
Visokki puri pihtihampaita yhteen ja kiihdytti voimansa äärimmilleen. Tongu pystyi jo hipomaan peräsintä varpaillaan. Mutta alus oli painavampi kuin hän ja Visokki. Se olisi vetänyt heidän kaikki mukanaan.
”Ota jaloistani kiinni! Yritän vetää hänet ohjaamosta!”
”Leukani ovat aika terävät, en tiedä saanko pidettyä niillä jaloistasi kiinni! Ainakaan kovin hellästi.”
”Minua ammuttiin jalkaan, pihdit on siihen verrattuna helppoa”, ärisi Tongu ja heilautti itseään tynkäraajoista roikkuen kuin telinevoimistelija rekillä. Vauhtia saatuaan hän ojensi toisen jalkansa ja Visokki nappasi siitä tiukasti leukapihdeillään. Se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt jätillä oli pitkät käsivartensa vapaina — ja etupaino nopeutti heidän putoamistaan.
Tongu nappasi kiinni Ternokin unilennokin peräsimestä. Se tuntui aivan todelliselta. Potkurit eivät pyörineet. Suuret kourat ottivat kiinni savupiipuista ja vetivät jättiä ja tämän jaloista roikkuvaa hyönteistä kohti ohjaamoa.
Ikkunan rikkominen olisi satuttanut häntä ja Ternokia. Onneksi sivuikkuna oli yhä raollaan. Tongu tunki sormensa sen väliin ja väänsi kunnes koko kupu irtosi ja kieppui villisti poispäin. Takana salama osui kuurouttavasti lentävään kappaleeseen ja räjäytti sen sateeksi sulaa lasia ja vääntynyttä rautaa.
Keetongu ei sitä huomannut. Tottunein ottein hän avasi turvavyöt, jotka olivat Laivaston pienaluksille tuttua mallia.
Ternok oli menettänyt tajuntansa. Hän näytti aivan samanlaiselta kuin sairaalasiiven vuoteella, jossain toisella puolella. Tongu kaappasi matoralaisen syliinsä ja päästi lentokoneesta irti.
”Sain hänet.”
”… aivan? Hyvä!” Visokki sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Pian Tongu ymmärsi, että tämän näkökenttä ei aivan sallinut Ternokin näkemistä.
”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kotiin ja löytää Ontor”, Tongu sanoi mietteliäänä.
”Tarkoitatko, että heräisimme? En tiedä, toimiiko se ihan niin.”
”En, vaan siis mennä Klaaniin tässä maailmassa! Nyt meillä on sentään maa, jota seurata. Hän sanoi, ettei voi laskeutua, koska maata ei ole. No, nyt sen pitäisi onnistua. Jatka vaan Rapujokea alavirtaan.”
”Selvä. En ole muuten ennen juuri katsonut saarta tästä kulmasta”, Visokki sanoi vaikuttuneella sävyllä.
”Ternokin mielimaailma on aika todenmukainen, hän on lentänyt Lehu-metsän yli monet kerrat.”
Lentävä visorak, tämän tynkäjalassa yhdellä kädellä roikkuva jätti ja jälkimmäisen sylissä nukkuva matoralainen kiisivät jokilaakson yllä. Uoma leveni ja he näkivät heijastuksensa öisestä Hautajärven peilistä. Koiperhonen katosi jonnekin vuoren suuntaan.
Murheellinen järvi jäi taakse. Joki virtasi nyt metsän siimeksessä — sitä pitkin he olivat viime kerralla lentäneet. Tai siis viimeksi oikeasti. Myrsky vaimeni jossain takana. Metsässä toistuivat samat puut uudestaan ja uudestaan; tärkeämpää oli etäisyys ja se, miltä ne näyttivät ilmasta.
Aikaa oli vaikeaa arvioida. Kului ehkä tunti, ehkä viisi minuuttia. Ennen pitkää meri alkoi näkyä hämärässä horisontissa. Rannalla oli rakennuksia — mutta törmälle rakennettu linnoitus ei ollut sama kuin se, mistä he olivat matkalle lähteneet. Se oli kaiken kaikkiaan paljon pienempi. Oletettava Admin-torni vaikutti noin kolme kerrosta korkealta, ja muurit olisivat voineet olla matalia kiviaitoja. Itäportin alta kulki tie toiselle rakennusryhmälle. Se oli kaupunkia suurempi: Ternokin koti, Telakka.
Tongun ohjeistamana Visokki kaarsi suuren hallin länsipuolelle, hidasti ja laskeutui liki maata, jolloin Tongu päästi irti ja laskeutui jaloilleen Ternok otteessaan. Visokki teki vielä toisen kaarroksen, ja kun hänen tynkäraajansa hipaisivat maata, sumentui visorak vaikeasti kuvailtavalla tavalla. Sitten Tongun silmien edessä oli se Visokki, joka normaalisti käveli Klaanin käytävillä.
Oli mukava tuntea maata jalkojen alla. Kiitoratojen takana sirkat sirittivät pelloilla. Syksy ei ollut täällä niin pitkällä kuin toisella puolella.
Keltainen lamppu syttyi Telakan oven yläpuolella ja ovi avautui. Ulos astui punainen matoralainen, joka näytti huolestuneelta. Tongu tunnisti hänet Morthankiksi, Lohrak-lentueen ampujaksi.
Morthank oli kuollut.
Ternok tosin ei tiennyt sitä.
”Hyvä, että pääsitte. Teidän on paras tulla sisään”, Morthank sanoi ja viittoili heitä peremmälle.
Kuolleen laivastolaisen kohtaaminen ei ollut Keetongulle mukava yllätys. Oliko hän ajatellut tämän muistoa tarpeeksi? Pitäisikö hänen kertoa Morthankille, mitä Nui-Koron tehtävällä kävi? Oliko sillä edes väliä?
”Tuota, etsimme Ontoria…” hän pystyi sanomaan.
”Tiedän. Hän onkin odotellut. Emme tosin arvanneet, että vastaanottaisimme tuollaisen saattueen”, vastasi matoran.
He kulkivat Telakan käytävillä. Mittasuhteet olivat… väärin. Paikka oli paljon suurempi kuin oikeasti. Käytävät olivat leveitä, ovet korkeita ja alukset valtavia. Normaaliakin valtavampia.
”Visokki?”
”Niin?”
”Sinä olet käynyt Telakalla, oikealla Telakalla. Onko tämä paikka suurempi kuin normaalisti?”
”Eeeei kai. Käytävät ovat ehkä leveämpiä?”
”Hmm. Mutta eivät korkeampia?”
”Minä luulen, että en huomaisi sellaista.”
Oliko Telakka tällainen, jos sitä oli tottunut katselemaan matalalta? Täällä kaikki piti mitoittaa isoksi Tongun mittojen mukaan, mutta suurin osa puuhailijoista oli pieniä matoralaisia.
Näin he siis kokivat paikan. Mielimaisema näytti suhtautuvan kuhunkin näkökulmansa mukaan. Katto, joka oli Tongulle toistakymmentä metriä korkealla, oli Visokille ja ilmeisesti Morthankille siinä neljässä metrissä.
Ehkä tätäkään ei kannattanut miettiä liikoja.
Morthank johdatti heidät huoneeseen. Se oli yksi kasarmin majoitushuoneista, jonka nurkissa oli muutamia sänkyjä ja lattialle oltiin levitetty vilttejä. Ontor istui öljylampun valossa kirjoittaen. Hän asetti kirjanmerkin sivulle ja nosti katseensa.
”Hei pomo, hei neiti admin. Hän nukkuu, eikö vain?” sanoi pakarikasvo ja osoitti vuodetta. ”Laske hänet sängylle. Kiitos, että pääsitte tänne.”
”Hän lensi sinua etsien, mutta ei voinut laskeutua”, sanoi Tongu ja laski nukkuvan Ternokin sängylle. ”Anteeksi, luulen, että on syytäni, ettei hän… ole enää hereillä.”
Kaikki tämä tuntui nyt Tongusta yhtäkkiä vähän liian osuvalta. Sen sanominen ääneen Ontorille tuntui siltä, kuin hänen sydämeensä olisi napautettu vasaralla. Tongu irvisti ja huokaisi.
”En usko, että olisitte päässeet tänne niin kauan, kun hän pystyi lentämään eteenpäin”,. Unet ovat joskus sellaisia”, vastasi Ontor ja laski kätensä aisaparinsa otsalle.
”Hän ei muistanut minua”, Tongu sanoi ja katseli kaksikkoa. ”Hän ei oikeastaan juurikaan reagoinut minuun. Mutta sinua hän etsi.”
Ontor nyökkäsi syvään.
”Kun viettää lähes kaiken aikansa toisen kanssa, asioita virtaa kumpaankin suuntaan. Uskallan sanoa, että hänen muistonsa ovat suurimmilta osin hyvässä turvassa. Nyt minun on kuitenkin pyydettävä teitä poistumaan joksikin aikaa. Meidän on oltava hetki kahdestaan. Tämä on matoralaisten heiniä. Katselkaa ihmeessä ympärillenne.”
”Ymmärrän. Pidä hänestä hyvää huolta”, Tongu sanoi.
”Pidän.”
Mielimatkaajat poistuivat huoneesta ja Tongu sulki oven perässään. Hän kävi istumaan käytävällä olevalle penkille. Visokki jäi seisomaan lattialle.
”Kuule”, Tongu mutisi. ”Minä olen tuntenut nuo kaksi vuosikausia. Mutta silti vähän väliä sekoitan heidän nimensä. En tietenkään nyt, kun toinen on tajuttomana sairasosastolla ja toinen ei. Mutta kaikessa tohinassa. Kai kaikilla käy joskus niin?”
”En osaa ehkä samaistua… minulle nimet ovat helppoja. Ainakin helpompia kuin nuo naamiot.”
Pihtien välistä kuului tuhahduksenomainen ääni. ”Hankkisivat kaikki edes erilaiset!”
”Ehkä he eivät valitse kasvojaan sillä perusteella. Harvoin niitä tulee mietittyä. Matoralaisten kulttuurissa vaihtokasvot ovat tärkeitä. Ja sitten meitä pidetään kummajaisina. Höh.”
Tongu naputteli sormiaan penkkiin. Oli mukavaa, että oli jotain fyysista ja pysyvää, mitä naputella. Kai tämäkin penkki oli oikeasti olemassa. Varmaan paljon pienempänä.
”Ei kun mitä meinasin sanoa. Muistatko, kun Snowie kävi sillä reissulla, Nimdan perässä?”
”Muistan. Minä ehkä puhuin Snowielle sen aikana.”
”Jaa?” Tongu sanoi, mutta ei kyseenalaistanut kauaa. ”Kumma. Ne toivat sen tapiirin mukanaan. Eivät sirua.”
”Tapiirin?”
”Se majailee meillä nykyään. Leppoisa kaveri. Niin, mutta Snowie. Hän sai sen sirun joltain paikalliselta matoran-veijarilta. Avden kätyri vei sen, sirun, mutta hukkareissuksi ei jäänyt, koska he -” Tongu päätti jättää Ämkoon mainitsematta ”- kai saivat jotenkin ajettua torakoita sieltä pois, tai ainakin autettua paikallisia. Niin sen veijarin nimi oli kanssa Ternok. Meidän Ternok! Ihme juttu.”
”… niin. Kai se on vain melko todennäköistä, että maailmassa on useampi sen niminen. Mutta kieltämättä ihan jännä sattuma.”
”Ihan hyvä merkki, että muutkin Ternokit ovat kelpo tyyppejä, vastustavat torakoita ja antavat Nimdan jollekin Snowien tyyppiselle. Kun ilmeisesti niistä siruista on yleensä aika vaikea luopua.”
Kyklooppi hieraisi leukaansa.
”Tosin me kai olemme tuhoamassa niitä.”
”Se… on ehkä vähän monimutkaisempaa kuin pari kuukautta sitten.”
”Helppo uskoa. Ja ei meillä taida olla niitä edes hirveän montaa tuhottavaksi.”
”Kuinkakohan monta Visokkia tässä maailmassa on”, admin sanoi yhtäkkiä yllättävän vaisusti.
”Jaa-a? Annettiinko teille pieninä tuollaiset nimet? Alkaako kaikki Vis-tavulla?”
”Ahahaha… ei. Meillä oli nimien sijasta feromoneja. Tämä oli Tawan keksintö. En ole ihan varma, miksi suostuin siihen.”
”Feromoneja? Ehkä ei-visorakeilla olisi ollut haastetta niiden kanssa. Ja torakoilla on ne numerot. Manu ja Abzumohan tekivät ne. Ehkä tapa valloittaa saaria ja polttaa viidakkoa on Abzumon keksintöä.”
”Ehkä”, Visokki sanoi, selvästi ei yhtä vakuuttuneena.
”Ne numerot on varmasti Manun. Vanha kehno varmaan teki niillä laskutoimituksia tai jotain. Ja neljä kättä, luulen. En tiedä, kumman keksintö siitä emosta huijaaminen oli. Mitä luulet?”
”Kysyisin Manulta, jos olisi mitään toivoa, että saan selkeän vastauksen”, Visokki hymähti. ”Ja jos tietäisin, missä se on. Voi ei, sinä et ole varmaan edes kuullut tästä.”
”Öö en, mutta kuulostaa jo aika tyypilliseltä”, Tongu taivasteli.
”No siis. Hän… mitä, ei. Äh. Hän on banaani. Ei, en tiedä miksi.”
”Banaani? Huonoa makua siltä mieheltä. Olisi ollut edes mango. Tai kookos.”
”Apina vei hänet.”
Tämä oli liikaa.
”Mitä? Ha. Hahaha. Apina? Hehheh. Kuule. Jos me saamme Ternokin herätettyä -” Tongu viittasi ovelle — ”oikeassa maailmassa, niin tuo on ensimmäinen juttu, jonka kerron hänelle. Me matkustimme Manun ja Ontorin ja Geen kanssa puoli tunnettua maailmankarttaa alkusyksyllä. Hän arvostaisi. Apina? No niin justiinsa.”
”Niin, siis”, Visokki sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut asian sydämensä päältä. ”Manu on jossain. Ei hänellä nyt hengenhätää voi olla. Se oli vain… joku apina. Mutta niin… toiko jokin erityinen tuon nimiyhtäläisyyden sinun mieleesi?”
”No kun, matoralaisilla, ja muillakin on nimeämispäivä. Iloinen keskitalven juhla. Glögiä ja lahjoja, ja nimiä. Niin minä en ole ikinä saanut uutta nimeä, enkä haluakaan, sain nimeni perheeltäni. Mutta meidän Ternokin nimi oli, itse asiassa, aiemmin Hortuk. Joten voi olla, että se Nimdan Ternok oli alkuperäinen Ternok. Ja meidän Ternok on nimetty maanalaisen vastarintaliike-Ternokin mukaan, tosin vuosikausia ennen kuin Snowie edes tapasi häntä! Onko matoralaisilla salainen Ternokin legenda, jota he eivät kerro meille muille? Onko viidakkosaaren Ternok nimetty jonkun vielä vanhemman, Suuren Ternokin mukaan? Emme saa ehkä ikinä tietää!”
Varma ei Tongu voinut asiasta olla, mutta se saattoi kirvoittaa visorakista jotain naurahduksenomaista.
Ovi avautui. Ontor katseli heitä mietteliäs hymy kasvoillaan.
”Voitte tulla nyt sisään. Olen tehnyt tehtäväni.”
He astuivat takaisin majoitusparakkiin. Ternok oli vielä unessa, mutta hän näytti seesteisemmältä kuin aikaisemmin. Matoralaisen rintakehä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin. Pöydällä oli avonainen kirja täynnä tyhjiä sivuja.
”Uskallan sanoa, että hän muistaisi teidät nyt. Tällä puolella häntä ei kuitenkaan kannata herättää. Pääsette helpommin irti, jos hän on unessa. Minä… uskon, että hän voi palata mukananne oikeaan maailmaan.”
Pakarikasvoinen matoran katsoi terävästi Visokkia. Visokki näytti ainakin ymmärtävän jotain, Tongu huomasi. Ontor jatkoi.
”Ontor, oikea Ontor tarvitsee häntä, enkä voi jättää itseni tarpeita tässä huomiotta. Mutta hän on saanut melkoisen tällin.”
Oikea Ontor puhui harvoin näin syvällisiä. Mutta ääni ei kuulostanut väärältä. Ehkä meistä kaikista tuli syvällisiä näin syvässä päässä.
”Ruumis ilman sielua tuo harvalle lohtua. Hänelle sielu ilman ruumista toi loputtoman matkan. Mutta täällä, hermokeskuksessa, nuo asiat yhdistyvät.”
”Mitä teit hänelle?” Tongu kysyi.
”Samaa mitä yleensä. Tukea. Varmistusta. Muistutuksia. Vitsejä. Vaikka unohtamme asioita, emme aina kadota niitä kokonaan. Ternokin saadessa tällin jotkut ovet sulkeutuivat.”
Ontorin katse vaelteli huoneen seinillä.
”Mutta tämä on hänen kotinsa. Pieni, vaatimaton matoralaisen maja, suurella Telakalla valtavassa maailmassa. En usko, että mikään voi päästä tekemään tuhoja näin syvällä.”
Visokki ja Tongu katsoivat ympäriinsä öljylampun himmeässä valossa uinuvaa huonetta. Tongu… tiedosti sen olemassaolon toisella puolella, muttei käynyt siellä kovin usein. Telakka tosiaan oli suuri, ja sen toimet moninaiset — eikä Ternokia ja Ontoria tarvinnut juuri käskeä töihin. Ternok makasi rauhallisesti omalla sängyllään, eivätkä täällä häntä ympäröineet elossapitolaitteet, vaan arkiset tavarat: sarjakuvalehtiä sängyn alla, muistikirja, pieni roskakori, jonka pohjalla oli pähkinänkuoria. Ternokilla ei ollut edes lentolaseja, sillä visiirinaamiolla niitä ei tarvinnut. Matoralaisen oma tila rajautui pariin kolmeen neliöön. Heti perässä oli Ontorin vuode ja peremmällä Walsinatsin, Ämturin ja Garsonin punkat. Heistä ei täällä näkynyt jälkeäkään.
”Kuulostaa lupaavalta minun mielestäni”, Tongu sanoi, ”Miten nuo ovet avataan?”
”Siihen avaimet ovat matkanjärjestäjällä. Uskoisin, että Telakan herra ja Bio-Klaanin admin ovat oikeutettuja tekemään valinnan. Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni. Kiitos kun tulitte.”
Ontor vilautti heille vielä kannustavan hymyn ja poistui makuukasarmista. Oven sulkeutumisäänessä oli jotain lopullista; unimatkaajat tiesivät, ettei sen toiselle puolelle ollut enää menemistä.
”No? Tässä taitaa olla matkamme pää”, Tongu sanoi toiveikkaana.
”Niin on”, Visokki sanoi hieman vaisusti. ”Minä luulen, että täältä käsin pystyn kyllä herättämään hänet, jos haluat. Se ei ehkä tuota edes ongelmia.”
Huoli täytti jättiläisen valtavan sydämen.
”Mutta. Tässä on joku mutta. Koukku. Minä huomaan sen.”
”Kysymys ei ole, miten nuo ovet avataan. Se on ehkä tässä vaiheessa suorastaan triviaalia. Voin kyllä sysäistä hänet hereille.”
Visokki ilmiselvästi kipuili sanottavansa parissa, eikä Tongu kokenut asiakseen kiirehtiä sitä. Aika ei tuntunut täällä puolella erityisen konkreettiselta. Tongua jännitti, mitä oli tulossa, mutta hän olisi halunnut kuulla sen silti heti.
”Minä vain, että… haluatko sinä tätä varmasti?”
Tongusta tuntui kuin puulla päähän lyödyltä. Tähän asti kaikki oli mennyt paljon odotettua paremmin!
”Täh”, hän ölähti. ”Siksihän me täällä ollaan. Haetaan poika kotiin. Todelliseen maailmaan. Kotiin. Sinne, missä asioilla on väliä. Miksi en haluaisi?”
”Koska minä en voi vannoa sinulle, että hän herää samanlaisena.”
Tongun ilme muuttui ällistyneestä vakavammaksi.
”Kuinka kauan hän onkaan ollut koomassa? Ehkä kuukauden? Hän sai ilmeisesti aika kovan iskun päähän. Olen pahoillani, mutta en voi vannoa, että kaikki on oikeasti kunnossa. Tämä uni, jossa me olemme, se… se voi olla vaikka viimeinen hiipuva ajatus vanhasta Ternokista. Voi olla, että hän ei oikeasti tunne sinua. Tai Ontoria. Tai ketään toisella puolella enää. Ei… ei ole vain nappia, jota voisi painaa ottaakseen tämän kaiken pois. Sillä, että herätän hänet tästä voi olla seuraamuksia.”
Tongu avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hän heilutteli käsiään eksyneen oloisesti. Totta kai hän oli käynyt päässään läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta Ternokin näkeminen täällä unessa oli nostattanut toivoa. Nyt se valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.
”Mutta hän muisti Ontorin täällä, ja Ontor muisti meidät… Ja tämä Ontor on osa häntä?” Tongu yritti järkeillä. ”Joten jos hän, tai se, muistaa, miksei oikea Ternok muistaisi? Ja hän muistaa nämä sängyt ja matot ja penkin ulkona… Minä uskon niin.”
”Muistikuvia on aika vaikea hävittää lopullisesti. Varsinkaan näin tärkeitä. Mutta… se pieni, mitä me näemme täällä… se on aika pieni ja idealistinen osa häntä. Tongu, me emme voi olla varmoja, että se päätyy sellaisenaan hereille. Varsinkin… kun hän on ollut unessa niin pitkään. Voi luoja, niin pitkään.”
Jokin väristys näytti kulkevan Visokin läpi.
”Tiedätkö, minä olin viime viikolla sellaisessa unessa, jonka jälkeen en ole ollut sama henkilö. Se oli tosiaan ainoastaan viikko sitten. Sinun näkökulmastasi se oli ehkä… viisi tuntia. Minulle se oli niin, niin paljon enemmän. Ternok taas, hän on ollut koomassa kuukauden. Kuukauden, Tongu.”
Tongu mutristi suutansa. Hän hengitti syvään.
”Sitten on korkea aika lopettaa se!” hän tokaisi kiihtyneenä. ”Eikö sinulle ikinä käy niin? Varmaan käy! Että olet jossain välitilassa, puoliunessa, osittain tietoisena, ja pyörit jossain tyhjänpäiväisessä mietteessä, ympäri ja ympäri, ja ainoa asia, millä pääsee pois, on nousta, nousta ja kävellä ja katsella ikkunasta ulos. Minä vihaan sitä. Kun on niin vaikea nousta, vaikka sillä pääsee irti. Enkä minä tiedä onko se yhtään sama asia kun tämä. Mutta ei hän näyttänyt siellä kovin iloisena lentävän, vaikka hän rakastaa lentämistä! Ja on pieni ja idealistinen veikko. Ja kovaa tekoa.”
”Niin, ei hän… ei hän ehkä täällä pelkästään onnellinen ole, ei ilman Ontoria. Mutta hänellä oli ainakin rauha sillä taivaalla. Jos… jos minä herätän hänet, otan sen pois. En tiedä, osaanko edes selittää tätä, mutta… yritän.”
Visokki huokaisi syvään.
”Me emme voi tietää, minkälaisena hän herää. Me emme voi varmasti tietää, muistaako hän teitä. Tongu, minä en voi vannoa, että jos vien häneltä tämän rauhan pois, hän saa sitä enää ikinä takaisin.”
Tongu katsoi nukkuvan matoralaisen rauhallisia kasvoja.
”Mitä jos hän herää vieraalta sairasosastolta täynnä tuntemattomia naamoja? Linnoituksesta sodan uhan alla?”
”Niin kuin silloin, kun hänen kapselinsa avautui tämän saaren rannalla? Niin, mistä tiedämme, haluavatko he, että kansi avataan väkivaltaiseen, rumaan maailmaan?”
”Minä toivon, että minulla olisi vastauksia, mutta… minä alan ymmärtää, että en ole ikinä ymmärtänyt hänen kaltaisiaan. Kanisterista syntyneitä.”
Ternok nukkui sängyllään rauhallisesti peittoonsa kääriytyneenä. Tongu vain katseli tätä ja kuunteli.
”Silloin kun olin parvessa, kaikki oli vain hajuja ja makuja ja ääniä ja… jotenkin todella likaista ja rikkinäistä ja… en tiedä. Ehkä aitoa, siitä kaikesta huolimatta. Mutta matoralaiset… he tulevat, no liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Vaikka parvessa oli aivan kamalaa, minä edes ymmärsin, miksi se pelotti minua. ”
Visokin hiljaisuus oli typerryttävä, vaikka se kesti vain sekunteja.
”Mutta he, hänen kaltaisensa elävät painajaisessa, jota eivät edes itse huomaa. Ja se on ilmeisesti se, miten asioiden kuuluukin heidän kannaltaan olla.”
Tongu irvisti. Mutta matoralaiset… he tulevat liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Ne sanat, ne sattuivat. Visokki jatkoi.
”Niin kyllä minä vain mietin, onko vika minussa, jos haluan herättää heidät siitä painajaisesta.”
Täällä, kaikista paikoista? Mutta samalla… Samalla Tongu ymmärsi.
He — hän ja Visokki — olivat syntyneet tänne, julmaan, likaiseen ja äänekkääseen maailmaan, hyvin pieninä — ympärillään lauma, tai perhe, suoraan ja välittömästi. He olivat kasvaneet siinä. He olivat kasvaneet sen sisään. Mutta matoralaiset… pysyivät. Oli vanhoja matoraneja, kuin Tehmut — köyryselkäisiä, korisevia ja tuikkivakatseisia. Ja oli nuoria ja innokkaita, kuten Ontor ja Ternok. Mutta yhtä kaikki he olivat niin kovin samanlaisia.
Ei poikasia. Ei lapsia. Ja silti heitä oli kaikkialla. Kaikilla saarilla. Siitä ei puhuttu. Mutta kaikki silti tiesivät, että he… eivät loppuisi. Tämä oli heidän maailmansa.
”Ei korvata”, Tongu sanoi ääni särähtäen. ”Ei ikinä korvata. Käsiparin voit korvata. Työläisen. Sitä sanaa jotkut käyttävät. Mutta he ovat henkilöitä. He, he ovat minun poikiani, ja jos he eläisivät painajaisessa, minä näkisin sen heidän kasvoiltaan. Vaikka he ovat tulleet kapselista, vaikka heidät olisi sinne taitellut Suuri Henki tai hänen enkelinsä!”
Tongu huomasi hengittelevänsä yhä raskaammin, eikä tiennyt, oliko hänen sanoissaan järkeä.
”… en minä ymmärrä sitä sen enempää kuin sinä. Mutta he eivät kaipaa sitä ymmärrystä. He kaipaavat apua. Ystävää. Turvaa maailmansa raakuutta vastaan. Enkä minä voi tarjota sitä heille aina ja kaikkialla, ja olen saanut huomata sen. Kerta toisensa jälkeen. Mutta se ei ole syy lakata yrittämästä. Ei täällä, ei oikealla puolella.”
Tongu yritti hetken jatkaa, mutta sai aikaiseksi vain surumielisen urahduksen.
”He, he ovat minun poikiani.”
Sen palopuheen jälkeen Visokki oli vain hetken hiljaa.
”Minä ymmärrän ehkä jotenkin, miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole enää parvea ympärillä, etsii turvaa ja samaistumiskohtaa… muualta.”
Pihtileukojen välistä pääsevä ääni muistutti jälleen etäisesti naurahdusta, mutta tällä kertaa Tongu kuuli sen takaa kipua, joka oli ollut siinä jo aiemminkin.
”Mutta minun on täytynyt myös kohdata se tosiasia, että he ovat niin erilaisia. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Toa Visokiksi, tiesitkö? Silloin kun Tawa toimi meidän molempien kasvoina… ja minusta ei tiedetty. Se tuntui aika hyvältä. Siihen oli helppo nojata, kuvitella itsensä toana. Sellaisia varten tämä maailma on tehty. Mutta mitä tarkemmin näen tämän kaiken, sitä selvempää minulle on, että he ovat niin todella, todella erilaisia. Minä en ole toa.”
”Toa Visokki?” Tongu sanoi hämmentyneesti. ”Ja mitä he sanoivat, kun paljastuit? Tuntuiko se hyvältä?”
”Aika moni ei niinkään sanonut, kuin huusi ja juoksi tosi kovaa.”
”Mutta he tulivat takaisin. Ainakin jotkut. Tarpeeksi… kyläläisiä kaupunkiin. Saaren suurimpaan.”
”Kuinkahan paljon isompi kaupunki se olisi ollut, jos heitä ei olisi ikinä herätetty siihen totuuteen?”
Tongu tunsi kiihtyvänsä, mutta ei voinut lakata puhumasta.
”Äh. Sinä aina haluat tietää! Se on ihan hyvä kaupunki. Se on meidän koti. Lauma! Sitä kaupunkia, jossa sadattuhannet seuraavat Toa Tawaa ja Toa Visokkia ei ikinä tullut, sitä ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Se ei ole painajainen eikä unelma. Se on pelkkä tyhjä kysymys. Joskus pitää vaan heittäytyä. Arvata jos ei tiedä. Toivoa parasta! Luottaa siihen, että on laskenut oikein. Minä sanoin, että pitää vakuuttaa ilma siitä, että se haluaa olla ala- eikä yläpuolellasi. No, onko helppoa? Ei ole! Mutta aika monesti on onnistunut! Ja niin voi onnistua Ternokinkin herättäminen, vaikkei varma voi ollakkaan!”
Tongu ei tiennyt, saisiko hän edes huutaa adminille. Ehkä vähemmästäkin oli bännitty. Mutta tämä oli sentään Telakka. Ainakin teoriassa. Ei hän oikeastaan välittänyt siitä. Eikä tässä vaiheessa hän tiennyt, yrittikö vakuuttaa myös itseään.
”Ei tässä ole kyse edes siitä, onnistuuko herättäminen. Minä voin herättää hänet, siitä alan olla varma. Isompi kysymys on, haluaisiko hän sitä. Tai olisiko se edes eettistä.”
Kello tikitti piinaavasti jossain, joko unessa olevalla seinällä tai oikealla jossain sen takana. Tikityksen kaiku kuulosti kylmältä sairaala-akustiikalta, ja tilanteen takana oleva todellisuus saavutti Tongun musertavasti.
”Siinäkin tapauksessa, että hän muistaa Ontorin ja kaikki muutkin ystävänsä, mitä me emme voi varmasti tietää… mitä jos hän herää suurissa kivuissa? Mitä jos hän sokeutuu? Mitä jos jotain sellaista käy? Hänellä on täällä rauha, olkoonkin pelkkää unta. Minä työntäisin hänet todellisuuteen, jossa kaikki voi olla vain rikki… ja pelkkää kipua. Onko se oikein?”
Tongu nielaisi ja ajatteli, ajatteli Visokin syöksemiä mielikuvia. Hän huomasi puhuvansa yhä vauhdikkaammin.
”Sitä voi astua ulos linnoituksesta ja joku voi ajaa yli kärryillä ja sitten joutuu sairaalaan ihan vastaavaan tilaan. Lentokone voi pudota taivaalta tai käsi mennä vähän liian lähelle iskurin mäntää. Niin voi käydä. Meille tai matoraneille tai nazorakeille.”
”Tongu. Ero on siinä, että me päätämme, putoaako se lentokone.”
”Ei. Me päätämme nousta kiitoradalta ylös.”
”Muotoile se ihan miten haluat. Mutta ymmärrä, että se kone ei välttämättä enää ikinä lennä.”
Tongu puri hammasta yhteen.
”Jos hän on kivuissa, me lääkitsemme häntä. Jos hän on sokea, me opastamme häntä.”
Visokki vain katsoi häntä hiljaisuudella, joka oli piinaavampi kuin sanallinen vastaus.
”Ja ei niin käy välttämättä. Ei todennäköisesti”, hän sanoi ääni jo täristen. ”Ei sen varaan voi laskea ja jäädä sänkyyn makaamaan!”
”Hän saa lentää täällä. Hänellä on rauha. Ei hän itse tiedä makaavansa sängyssä.”
”Ei hän tiedä mitään muutakaan! Mutta oikeasti, hereillä, hän… välittää maailmasta. Välittäisi. Ei hän haluaisi jäädä siitä paitsi. Oikea maailma on oikea ja sillä on merkitystä!”
”Kummalle sillä on merkitystä? Hänelle vai sinulle?”
Tongu tuijotti suu auki.
”En… Niin. Niin kai sitten. Voihan sen noinkin kysyä.”
Jättiläinen katsoi silmänsä kulmasta kylmästi visorakia ja sitten pää kallellaan Ternokia.
”Mutta jos hänelle on jollain merkitystä, niin… äh, hänelle millään voi olla merkitystä vain, jos hän on tajuissaan tajuamassa sen ja voi kertoa siitä muille. Se on kaikki mitä meillä on. Hah. Kaikki mitä on, eikä se ole vähän, kun se on kaikki. Maailma. Tulevaisuus. Mikä olisi parempi lahja? Mutta… kaipa olet oikeassa. On sillä merkitystä minullekin.”
Hän katsoi alas nelijalkaiseen pihtileukaan.
”Olisin aika huolissani, jos sillä ei olisi merkitystä minulle.”
”Älä ota tätä pahalla, mutta minun nähdäkseni sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä oletat hänen haluavan meidän tekevän. Koska hän ei ole täällä tekemässä tätä valintaa.”
Visokki katsoi Tonguun pitkään.
”Sinä olet.”
”Niin. Niin minä olen. Enkä minä tietenkään olisi tullut tänne, sairaalasiipeen, uneen, minne lie, jos en kaipaisi häntä niin kovaa. Koska minun on vaikea olla, kun hän on täällä, tuommoisena, enkä voi sille mitään tehdä. Se on minun ongelmani.”
Tongu huokaisi syvään tärisevällä hengityksellä. Huokauksen ulos puskeminen tuntui työläältä.
”Mutta kyllä minä silti näen ongelman myös siinä, että hänen taipaleensa katkesi pommiosumaan Nui-Koron lähellä, eikä hän ole siitä edespäin ollut osana maailmaa, hyvässä tai pahassa. Ei se ole oikein. Ei se ole.”
”Se on epäoikeudenmukaista. Se on väärin. Mutta minä en voi vain ottaa sitä pois.”
”Sanoit, että voit”, Tongu ähki. ”Että voit yrittää.”
”Voin. Ja voin epäonnistua. Voin tehdä jotain aivan kamalaa jollekulle, joka nukkuu rauhallista unta. Tongu, hän… hän ei ole visorak eikä hän ole keltainen jättiläinen. Mistä minä tiedän, mikä on matoranille parasta? Hän on monimutkainen kasa rattaita, jotka minä saatan rikkoa tällä lopullisesti.”
Tongu laittoi kädet puuskaan ja kumartui Visokin puoleen. Kun hän puhui, hän tiesi kuulostavansa jo vihaiselta.
”Matkan alussa olit sitä mieltä, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa! Ja nyt vierastat heitä koneina! Mikä sinua oikein ajaa?”
Visokin ilme oli kylmä ja vivahteeton.
”Hän on erilainen kuin sinä”, Visokki sanoi vailla tunnetta. ”Sillä, mitä siitä on mieltä, ei ole mitään väliä. Mutta sitä ei voi paeta. Tongu, hän ei ole sinä.”
”Minun… minun Ternokini ei ole kasa rattaita. L-lakkaa jo jauhamasta siitä, kuka on tullut mistäkin ja katso häntä. Katso ympärillesi! Sänkyjä! Lamppuja! Lehtiä! Oikeaa elämää! Minkä railon sinä yrität kaivaa meidän välillemme? Minä en tiedä, miksi kukin tulee kanisterista ja kukin ei! Mutta onko sillä väliä? Miksi sillä olisi väliä? Meissä on enemmän samaa kuin eriä. Sinulla oli laumasi, josta halusit pois. Minulla oli laumani, perheeni, jota ei enää ole. Mutta minulla on heidät. Enkä minä välitä piruakaan siitä, ovatko he maailman ulos muljauttamia säilyke-olijoita vai ei. He ovat minun perheeni. Klaani on minun laumani, he ovat minun perheeni. ”
Keltaisen jättiläisen kumea puhe oli alkanut vihaisena, mutta siitä oli hitaasti lähtenyt puhti. Nyt Tongu kuuli oman äänensä, ja kuuli miten surkea se oli.
”He ovat minun, minun perheeni…”
Sen purkauksen jälkeen Visokki oli vain pitkään hiljaa, eikä Tongullakaan ollut enää sanottavaa.
”En minä yritä kaivaa mitään railoa.”
Tongu vain hengitti raskaasti ja katseli Ternokin nukkuvia kasvoja. Hänen rintaansa puristi ja kurkun pohjalla oli jotain.
Visokin äänessä oli entistäkin vähemmän vivahteita, kun hän jatkoi. ” Minä vain haluan, että annat minulle jonkun hyvän syyn tehdä sen, mitä olen kohta ehkä tekemässä. Eikä se voi nojata siihen, mitä Ternok haluaa, tai siihen, mikä on hänelle parasta, koska kumpaakaan ei voi tietää. Sen täytyy olla aika paljon vankempi syy.”
”Minä haluan kertoa hänelle Manusta, jonka apina vei, ja minä haluan kysyä, miten hemmetissä haemme Geen metsästä”, Tongu sanoi hiljaa.
Suuren yksinäisen punaisen silmän luomelle valui rypäleen kokoinen kyynel.
”Minä haluan puhua Ternokin kanssa. Minä kaipaan häntä.”
Siinä tahtojen taistossa, joka keskustelu oli ollut, hetken ylle oli laskeutunut jollain tapaa tappiollinen mieliala, jossa Tongu ei tuntenut edes häivähdystä voitosta.
Siksi yhtäkkiä muutos visorakin ilmeettömässä katseessa olikin niin huomattava.
”Se”, hän sanoi vaisuna, pysähtyi ja käänsi katseensa Ternokia kohti. ”On aika hyvä syy.”
”Niin.”
”Hyvä on.”
Silloin adminin vihreät silmät kääntyivät huoneen kattoa kohti, ja… katto aukesi.
Todenmukainen unikuva pienestä huoneesta paljastui kulissiksi, kun paperin lailla suikaleiksi hajoava kattorakenne paljasti tutun sinisen taivaan täynnä valkoisia pilviä.
Valo laskeutui tilan ylle, ja sen kulissien rikkoutumisen myötä Tongusta tuntui siltä, kuin uni olisi ollut päättymässä.
Hän katsoi Ternokia, jonka silmät nykivät kuin olisivat olleet aukeamassa… ja tajusi, että Visokki ei ollutkaan enää hänen vierellään.
Tämän ääni kuului nyt ylhäältä. ”Jos todella haluat sitä… tartu häntä kädestä.”
Tongu nyökkäsi ei kellekkään, polvistui sängyn viereen ja sulki Ternokin pienen käden suureen kouraansa. Ja samassa harsoutuvan unihunnun läpi hän ymmärsi tehneensä niin myös oikeasti.
Se käsi oli niin kovin pieni hänen käteensä verrattuna.
Samalla hän kuuli siipien pörinän yläpuoleltaan. Kitukasvuiset raajat ojentuivat lento-visorakin muodosta kirkasta sinistä taivasta vasten, ja hän otti niistä kiinni vapaalla kädellään.
Lattia irtosi jaloista, kun he alkoivat nousta kohti taivasta. Huone pieneni alla, ja paljastui vain laatikoksi, kulissiksi, jonka ympärillä ei ollut enää edes muuta Telakkaa. Vain sininen, loputon taivas, jonka yllä Visokin ääni kaikui.
”Ja jos epäonnistun… niin se ei ollut sinun syytäsi siksi, että halusit minun yrittävän.”
Tongusta tuntui siltä, kuin hän olisi matkannut todella pitkän matkan todella nopeasti ja läiskähtänyt äkkipysähdykseen oman päänsä etureunaan. Hän ähkäisi, räpytti silmäänsä ja refleksinomaisesti nousi ylös ja loi katseensa sairaalapedille, jossa Ternok…
… oli Ontorin tiukassa halauksessa.
Ternokin silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin.
Ja sillä hetkellä Tongu tunsi, kuinka pelko ja tärinä saavuttivat koko hänen kehonsa. Heti kun todellisuus paljastui jälleen unisen udun alta, hän ymmärsi, miten konkreettisia vaikutuksia valinnalla oli. Hän ymmärsi ottaneensa loikan tajuamatta täysin, mitä se saisi aikaan, ja halusi ottaa sen pois välittömästi. Hän katui niin paljon. Niin, niin paljon.
Telakan mestari tunsi itsensä aivan avuttomaksi ja täysin lamaantuneeksi, kun hän katseli Ternokia.
Ei kai, hän ajatteli. Se oli liian pelottava ajatus lopetettavaksi, kohdattavaksi ja laitettavaksi sanoiksi. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä ja avaisi sen uudestaan, painajainen menisi pois.
Hän sulki ja aukaisi eikä se mennyt pois. Tämä oli todellista. Hän hengitti yhä raskaammin. Hän laski katseensa alas Ternokin silmistä.
Ne näyttivät niin kovin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, ja Ontor oli puristanut tämän halaukseen ja vain tärisi, eikä Tongu nähnyt tämän kasvoja.
Ja häntä pelotti niin paljon kysyä. Jos hän kysyisi niin hän saisi vastauksen, ja se olisi silloin totta.
Siinä pelossa hän kohtasi Visokin katseen vierellään, ja… jotenkin sai voimaa, jotenkin sai itsensä avaamaan suunsa. Vaikka se pelotti niin paljon.
”Ternok?” hän sanoi heikosti.
Ei vastausta. Hän ei ollut varma, oliko kukaan edes kuullut.
”Onko hän… täällä?” kyklooppi päästi suustaan.
”Kaksi sekuntia ennen sinua”, sanoi Ontor.
Ternok näytti tosiaan räpyttelevän silmiään. Jokin puristi Tongun sydäntä kuin pihdeillä.
”Ternok!” hän huudahti. ”Miten voit? Ei, kuule… Manu muutti itsensä banaaniksi. Apina vei hänet. Siinä se. Öh… Ternok?”
”Auuh”, sanoi kaukaukasvoinen matoralainen ja räpsytteli silmiään tiuhemmin.
Se ääni sai Tongun sydämen putoamaan johonkin hänen vatsaansa asti ja lyömään yhä kovempaa.
”Oletko kunnossa, vanha kaveri?” kysyi Ontor ja taputteli ystävänsä poskia.
”Päähän sattuu”, mumisi tämä vastaukseksi.
Tongun läpi kulki pelon vavahdus.
”Ja leukani ovat ihan jumissa”, Ternok jatkoi ja tökki niskaansa nyrkillä. ”Missä minä edes, ja siis, mikä apina?”
Jos pääkipu oli verrattavissa leuan jumisuuteen, niin ehkei elämä ollut ihan täyttä tuskaa?
Tongu huokaisi, ja helpotuksen aallot saavuttivat hänet sellaisella voimalla, että hän vain alkoi hiljalleen vollottaa. Se oli kaikkea muuta kuin arvokasta ja hillittyä, mutta hän ei enää välittänyt.
Hän vilkaisi Visokkiin sängyn reunalla. Hämähäkin ilmettä oli vaikea tulkita. Tämä näytti jääneen toden teolla sanattomaksi.
”Eikö meidän pitänyt olla siinä lentokoneessa?” Ternok sanoi käheästi.
”Oltiin jo”, Ontor sanoi. ”Se meni kaikkiaan ihan todella metsään”, pakarinaama katsoi Tongua, ja yhtäkkiä hymyili hieman. ”Mikä apina?”
”E-en minä tiedä, kysykää Visulta!” Tongu huudahti. ”Ternok, sinä otit osuman, ja en tiedä pitäisikö minun kertoa sitä nyt heti, mutta olet ollut nukkumassa aika kauan. Olet Klaanissa. Miten voit?”
”Ahaa. Minun pitää ehkä miettiä tätä”, sanoi Ternok, osoittaen itselleen melko epätyypillistä asennetta.
Hän viettikin pienen hetken miettien. Kaikki kunnioittivat sen hiljaisuutta.
”Minusta tuntuu rullatulta ja mätkityltä ja potkitulta”, hän lopulta sanoi. ”Enkä tiedä, olenko ihan kiinni tässä maailmassa nyt.”
”Siinä ei sinällään ole mitään uutta”, sanoi Ontor. Hänenkin kasvoillaan oli kyyneleitä.
Hopeanharmaa pikkuinen kalautti otsansa kevyesti kumppaninsa otsaan. Sitten tämä katsoi ympärilleen ja pomppasi alas yllättyneen Visokin eteen, pujahti tämän pihtileukojen lomasta ja — ennen kuin Visokki ehti selvästi edes tajuta — halasi Visokin punaista turpaa.
”Kiitos, mitä ikinä teitkään”, sanoi maan kansalainen hiljaa pää tämän kuorta vasten.
Visorak ei näyttänyt siltä, että olisi kyennyt varautumaan siihen millään tapaa. Hän vain hengitti syvään, eikä sanonut vastaan tai rimpuillut. Pöllämystyneet vihreät silmät tuijottivat seinään lasittuneina niin pitkään kunnes Ontor päästi hellästi irti.
Sitten Visokki vain nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Tongu ei ollut aiemmin nähnyt häntä jollain tapaa näin haavoittuvaisena. Pihtihampaat aukeilivat, katse sinkoili matoralaisesta toiseen ja kävi yhä selvemmäksi, että adminilla oli vaikeuksia keksiä siihen sanottavaa.
”Minä…” hän aloitti avuttomasti.
Ja mitä pidempään Tongu katsoi adminin reaktioita, sitä selvempää se oli hänelle. Että se, mikä oli vaikuttanut tunteettomalta välinpitämättömyydeltä, oli ollut jotain aivan muuta. Jotain paljon kivuliaampaa. Jotain, jota hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä nähdä tätä aiemmin.
Visokki ja hän katsoivat toisiaan silmiin sekunnin. Keltainen jättiläinen näki, että tämä vapisi ja hengitti raskaasti, eikä osannut enää pakottaa sitä olemaan näkymättä. Siinä katseessa oli iloa ja toivoa ja muuta rujoa ja todellista, mitä hän ei olisi kuvitellut kykenevänsä ilmeettömältä ötökkänaamalta edes näkemään. Jotain, jota visorak ei selvästikään enää kuvitellut pystyvänsä edes tuntemaan, mutta tunsi nyt, ja kaiken sen kerralla.
Erityisesti tämän kehonkielestä näki jotain haavoittuvaisen eläimellistä ja todella vilpitöntä, kymmenen prototeräslevyn taakse piilotettua.
”T-tuota, olkaa hyvät.”
Tongu kuuli hämmennyksen ja yllätyksen ja ilon ja koko joukon tunnetiloja, jotka kuulostivat olleen jumissa jonkin railon takana ties kuinka pitkään. Niiden ulos tuleminen vaikutti yllättävän hänet itsensäkin, ja hän katseli panikoivasti ympärilleen.
Sitten Visokki pakoili hänen katsettaan jonnekin lattiaan ja alkoi vikkelin jaloin kääntyä ja kiirehtiä poispäin kohti ovea.
Tongu vilkaisi matoralaisia ja ovesta kipittänyttä Visokkia ja nousi lähteäkseen perään. Hän otti harppauksen ja ulvahti. Kokeellinen Saapas oli yhä tiukasti jalan ympärillä, eikä toipilaan raaja kestänyt vielä tällaisia liikkeitä.
Visokki oli jo kaukana. Ei ehkä kannattanut yrittää tällä jalalla. Ehkä myöhemmin.
”Kaikki kunnossa, pomo?” kysyi Ternok hieman tokkuraisella äänellä.
”Kiitos, Visokki”, sanoi jätti, raaputti päälevyään ja katsahti vastaherätettyyn. ”Se on tämä jalka vain, mutta eiköhän se parane.”
Hän istahti takaisin tuolille ja katsoi pää kallellaan hetken kahta kapselisyntyistä.
”Ontor, kun ehdit, käyppä hakemassa Kupe. Ja pyydä jotain soittamaan Tehmutille, okei?”
Ontor vastasi vain itkuisella hymyllä. Hän istui Ternokin vieressä, eikä ollut selvästi kiirehtimässä siitä vielä hetkeen pois.
Pihalla pilvipeite rakoili. Sateen viimeiset pisarat valuivat vasten sairaalan ikkunoita. Sininen taivas paljastui hiljalleen.
Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.
Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.
Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.
Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.
Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.
Kaikkina hetkinä, paitsi…
Paitsi yhtenä.
Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.
Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.
Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.
Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.
Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.
Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.
Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.
Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.
Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?
Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.
”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.
Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”
Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.
Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.
Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…
… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?
Kuulapsi III
Klaanin kaupunki
Sielunlähde
”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.
”Öö”, Kepe jatkoi.
Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.
”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei, se apina oli oma asiansa.”
Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei.”
”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kyllä.”
”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kiitos samoin.”
Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.
Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.
”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”
Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.
”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”
”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”
”Siniset kädet?”
”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”
”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.
”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”
”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”
”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…
”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”
… Mutta… mutta entä Iggy…?
Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?
Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…
… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?
Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?
”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.
”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”
Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu. ”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”
”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”
”Aivan. Hyvä, jos niin.”
Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.
”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”
”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”
”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”
”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”
Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä. ”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”
”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”
”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.
Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…
”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”
”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”
Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.
”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”
”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.
”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.
”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”
”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”
Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”
”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.
”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”
”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.
”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”
”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.
Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”
Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.
”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”
Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”
”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.
”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.
Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.
”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”
”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”
”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”
”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”
”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”
”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”
”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla. ”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”
”Tehdään niin.”
Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.
Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.
Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.
He kahlasivat pupuissa.
Niitä oli aivan karzahnisti.
Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.
Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.
Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.
”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”
”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.
”Jätän väliin”, Visokki sanoi.
”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”
Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.
”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”
”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”
”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?
”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”
Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”
”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.
”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.
”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”
”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”
”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”
Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.
Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”
Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.
”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”
”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.
Kondel katsoi häntä pitkään.
”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.
Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako? ”… mitä?”
Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”
Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen. ”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”
”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”
Visokki tuhahti kylmästi. ”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”
”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”
”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”
”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”
Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä. ”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”
”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”
Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.
”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”
Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”
”Vähemmistössä… millä tapaa?”
”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”
”Aha. Oliko tuo kehu?”
”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”
”Olet selvästi uskovainen.”
”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”
”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”
Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.
Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.
”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”
”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.
Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”
”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.
”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi. ”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”
”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”
Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.
”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”
”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.
Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”
Visokki kurtisti kulmiaan. ”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”
”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.
Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.
”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”
”Jos sanot niin.”
”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”
”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?
”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.
”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”
”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”
Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”
”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.
”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”
Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.
”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”
Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”
”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.
”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”
Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”
Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.
”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”
Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.
”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”
Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.
Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”
”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”
”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”
”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”
Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.
”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”
Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”
Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.
”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”
Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.
”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”
”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”
”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”
”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”
Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”
Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”
”… Ei?”
Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”
”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.
Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.
”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”
”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”
”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”
”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”
”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”
Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?
”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”
”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”
Visokin katse kirkastui. ”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”
”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.
”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.
Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.
Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.
Mutta… oli se aika paljon nytkin.
Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?
… Tiesikö Manu?
Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.
Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.
”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”
”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.
Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.
”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”
”… Okei”, Kepe sanoi.
”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”
Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.
”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”
”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”
Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.
”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”
Kondel huokaisi syvään.
”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.
Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?
Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?
Mitä… Suuresta hengestä?
Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?
Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?
Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?
Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.
Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.
Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.
Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.
Olisihan?
Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.
”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”
Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”
Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.
Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?
Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?
Tai… matoralaiseksi?
Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.
”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”
Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä. ”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.
”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”
Visokin pihdit puristuivat yhteen. ”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”
Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.
Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.
”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”
Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.
Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?
Vai…?
Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.
Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?
Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?
Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.
Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?
Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?
Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?
Oliko hän vain kone?
”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.
”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”
Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”
Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.
”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”
Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.
”… niin”, hän sai ulos. ”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”
Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.
”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”
Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.
”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”
”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.
Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”
Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.
”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”
Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.
Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.
Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?
… Avden äiti?
Äiti?
”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”
”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…
… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.
Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?
Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?
Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.
”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”
”… niin?”
”Mutta… hänhän on matoran?”
”Onko?”
Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.
Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.
Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.
”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.
”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin. ”Entä sinä?”
”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”
”… kaanonista?”
”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”
Visokki oli hetken hiljaa. ”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”
”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”
Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.
”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”
”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”
Visokki huokaisi. ”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”
”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”
Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.
”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”
”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.
Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.
Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.
Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.
Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.
Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.
Se, että hän ei ollut ainoa.
”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”
Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”
Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan. ”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”
”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”
”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”
”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”
Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.
”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”
Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.
Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.
”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”
”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”
”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”
”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.
”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”
”Tottahan toki… majakkaa?”
”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”
Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.
”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…
Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.
Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.
Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.
Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään. ”Nähdään.”
”Hyvää yötä!”
Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.
Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.
”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”
Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.
Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.
Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.
Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.
Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.
Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.
Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.
Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.
Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.
Minkä kaipuu?
Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.
Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.
Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.
Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.
Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.
Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.
Kuulapsi II
Klaani
Keskisuuren kasteen aukio
Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.
Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.
Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.
”Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. ”Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”
Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.
”Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. ”Tai edes jotain hyviä sieniä.” ”Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.” ”Kävit jo aika lähellä!”
Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.
”Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – ”Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä. ”Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti. ”Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. ”Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”
Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
”Hei, Visokki!”
”Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ’hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”
”Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.
Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.
”Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi. ”Ei, ihan asioilla olemme.”
Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
”Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. ”Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
”Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä. ”Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. ”Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
”Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. ”Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.” ”Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?
”… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ’Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”
Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.
”… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”
Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.
Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.
Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.
Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.
”Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. ”Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”
”Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ’uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”
”Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.
”Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. ”Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”
Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
”Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.
”… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.
”… mistä arvasit?”
”Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.
”… Selvä.”
”BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”
Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
”Mutta… miksi?” hän inahti. ”Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”
”Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. ”Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”
Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
”Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. ”Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.
”Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. ”Mitäs olet mieltä?”
”Herran jestas!” Zeeron naurahti. ”Mikä temppu!”
”Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”
”Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.
Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan. ”Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.
”Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”
”Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. ”… kummituksista.”
Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
”Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”
”… niin. Aivan.”
”Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. ”Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”
”Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.
Kepe ei voinut olla muistelematta sitä ”pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.
”Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. ”Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”
… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa. ”Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”
Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
”Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”
”Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”
Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
”Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.
Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.
Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ’iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.
Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
”Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”
Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.
Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
”Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”
Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan. ”Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”
Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
”Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”
”Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”
”Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.
”Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. ”Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
”Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
”Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.
”Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, ”niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”
”Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.
Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut ”ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.
”Seurakunta”, hän julisti, ”pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”
Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.
Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.
”Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. ”Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
”Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.
”Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.
Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.
”Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
”Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.
Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.
”Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. ”Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
”Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. ”Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.” ”Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”
Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
”Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.
Kepe nyökkäsi. ”Sama paikka. Tai ’paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
”Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”
Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut. ”Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”
”Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.
”Sinä muistat hänen loisensa?”
Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran ”joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.
Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi. ”Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”
Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.
”Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”
”Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. ”Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”
”Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. ”Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”
”Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. ”Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”
Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
”Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ’ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.
Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.
”En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ’tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”
Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
”Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”
”Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.
Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
”Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”
Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä. ”En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.
”Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. ”Haluan kuulla, mihin tämä menee.”
”Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. ”Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”
”Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. ”Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”
”Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. ”Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”
Kepe hymähti varoen.
”Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. ”Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”
Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.
”En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. ”Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”
Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
”Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. ”Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”
Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.
”Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”
”Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. ”Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”
”Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”
Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.
Valtiaan nimi. ’Profeetan’ nimi.
”Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ’Orondes’ teille mitään?”
Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
”Isä Orondes!” hän naurahti. ”Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”
”Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. ”Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”
”Se ei liene ihme”, Manu sanoi. ”Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”
”Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. ”Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”
”Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. ”Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”
”Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.
”Orondes siis”, Visokki varmisti, ”oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
”Ymmärsit aivan oikein.”
”Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.
Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
”Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
”Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. ”Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”
”Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, ”ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
”Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”
Tämä ”matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…
… hänen tuntemansa ”Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.
Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?
”Anteeksi”, Kepe keskeytti, ”oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
”Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”
”Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. ”Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”
”Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. ”Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”
”Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. ”Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”
”No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.
”Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. ”Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”
Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.
”Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.
”Niin”, Pyhä Äiti vastasi. ”Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”
”Hän kertoi sen minulle itse.”
Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.
Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
”Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”
”E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”
”Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. ”Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”
Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.
”Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. ”Onko tämä joku ’vitsiosa’? Onko tämä joku ’narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”
”Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. ”Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”
Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.
”Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. ”Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
”Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”
”Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.
”Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”
Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.
”Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. ”Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”
”Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.
Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
”Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”
Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti. ”Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”
”Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.
”Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ’Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”
Rattaat raksuttivat Kepen päässä. ”Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”
Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
”Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. ”Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”
”Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. ”Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”
Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
”Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.
”Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”
Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
”Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. ”On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”
Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?
”Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”
”Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. ”Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”
Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos. Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.
Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.
”Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”
Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
”Ha!” hän naurahti. ”Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”
”En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”
”Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. ”Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
”Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.
Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
”Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”
”No höh!” Manu naurahti. ”Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”
Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?
”Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. ”Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”
Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
”Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.
”Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”
Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.
”Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”
Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
”Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”
”Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.
”Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. ”Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”
”Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.
”Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. ”Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”
”Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, ”kaiken loppu.”
Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi. ”Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”
”Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. ”Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”
Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
”’Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.
”Noh!” Manu sanoi. ”Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”
”Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. ”Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”
”Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.
”Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. ”Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ’tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”
Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
”Mutta mitä ’loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”
”Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”
”En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”
”Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”
”Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. ”Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”
Oraakkeli hymähti.
”Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”
”Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan. ”En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
”Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.
Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.
”Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”
Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.
Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
”Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”
”Ymmärrän”, Visokki sanoi. ”Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”
”Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.
Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
”Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”
”En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. ”Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”
”Vai varmojen”, Zeeron naurahti. ”Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”
”Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, ”mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”
”Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. ”Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”
Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.
”Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. ”Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”
Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ’Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit. ”Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.
Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
”Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”
”Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”
”Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. ”Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”
”… Kiitos.”
Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.
Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.
”Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.
”Niin”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”
”Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”
Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
”Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.
”Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
”En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
”Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”
Oraakkeli nyökkäsi.
”En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
”Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. ”Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
”Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
”Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
”Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
”Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”
Valon matoralainen hymyili.
”Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
”Tai no, miehen ja miehen.”
”Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. ”Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”
Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.
Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.
”Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. ”Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”
”Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”
Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen. ”Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
”Ai minä?” banaani vastasi. ”No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!” ”Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
”Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”
”Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. ”Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”
”Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. ”Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”
”Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”
Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.
”Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. ”TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”
Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.
”Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”
”Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”
”Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. ”Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”
”Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
”… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.
Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä. ”En tiedä, missä merkityksessä ’oikeasti’. Mutta aika kovaa.”
Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.
”En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. ”Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”
”Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
”Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?” ”Ainakin yrität”, Visokki sanoi. ”Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
”Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?” ”Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
”Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
”Öö.”
”Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”
Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.
”Hetkinen, mi-” aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.
Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.
Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.
”Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. ”Rasva-Apina, seis.”
Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.
Kepelläkin oli haasteita.
Apina ei myöskään puhunut.
Siis he vain katselivat toisiaan.
”Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.
”PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.
Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.
”Ei. Takaisin sieltä.”
”Öö.”
”Mitä… helvetti. HELVETTI!”
Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.
Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.
Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.
Eikä kumpikaan sanonut mitään.
Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.
Kuunsirpit langettivat valoaan öisten niittyjen ylle. Kauempana taivaallisten viirujen valo hajosi kirkkaan valkeaksi väreilyksi sinertävän joen virtauksen heijastuksessa. Syksyinen yö oli lämpimämpi kuin moni yö viikkokausiin. Joen matalikossa loikki litsahdellen sammakkoja ja ruutanat pujahtelivat sen pohjassa pelkkinä tummina varjoina.
Tuo joki kulki pitkän matkan jostain pohjoisesta, sotaisampien peltojen takaa. Yön kulkija oli tanssahdellut kevein askelin sen vartta jo tuntikausia. Joen varrella kasvoi tuhatvuotisia mäntyjä, sen yli kulki kivisiä siltoja. Lopulta se johti mereen, jonka rannalla kaupungin valot välkehtivät syysyössä.
Yön kulkija pysähtyi katselemaan rannan kaupungin siluetin epätasaista muotoa. Kuhiseva etelärannan helmi oli vielä kaukana, mutta sen valonpilkkeet erottuivat jo lämpiminä. Krysanteemien tuoksuun ja syksyiseen kosteuteen sekoittui kaupungista nouseva savu. Tuolla jossain takat polttivat kuumina ja sulatot kävivät yötä päivää. Kaupunki nukkui, mutta valmistautui talveen kaikella sillä, mitä se teki.
Se valmistautui talveen niin tiiviisti, ettei tajunnut, kuinka paljon syksyssä oli vielä kauneutta.
Kulkija sujautti ruohonkorren huultensa väliin ja nosti katseensa kaupungista öiselle taivaalle. Kuut olivat sirppivaiheessaan. Sadonkorjuukausi oli jo syvällä, ja myös taivaan viikatteet niittivät sen viljaa valollaan. Yön kulkija laski päässään päiviä. Vielä oli aikaa talvipäivänseisaukseen. Vielä kaikkeus kävi vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi.
Se ei vaivannut yön kulkijaa.
Mitä suurempi pimeys olisi, sitä kirkkaammalta valo näytti. Koko lyhyen elämänsä ajan hän oli ollut yön lapsi. Yö herätti hänessä toivoa, ja aivan kuin kuunsirpit olisivat katsoneet suoraan häneen, katsoi hän myös takaisin.
Rannalla, joka kuiden katseen alla nukkui, tapahtuisi pian jotain, joka muuttaisi kaiken.
Kulkija tiesi, mitä päivänsarastuksen aikaan tapahtuisi. Tähdet olivat sen hänelle tänä yönä kuiskanneet, kuten ne ehkä olivat aikain alun näkijällekin tehneet. Päivänsarastuksen aikaan lankeaisi kaiken jo tapahtuneen ylle epävarmuuden valo, joka vääristäisi jo nähdyn. Taivaalle nousisi jotain niin suurta, että pelkällä massallaan se ohjaisi tähtien heitä kohti kurottamia valonsäteitä harhaan, vääristäisi ne viivojen sijasta kaariksi.
Vääjäämätöntä se ei pysäyttäisi. Mikä olisi voinut tehdä niin? Mutta se, mikä oli nousemassa sarastuksen aikaan… se teki tähtien kertomasta tarinasta edes hieman sumeamman. Ja jos tarinassa oli tulkinnanvaraa, eikö se ollut lähes sama kuin jos se olisi ollut kokonaan uusi tarina?
Yö oli kaunis, mutta sarastusta kulkija todella odotti.
Kuulapsi I
Kolme tuntia sarastuksen jälkeen
Admin-torni
Pitkän yön jälkeen nouseva päivä oli syksyisen kaunis, mutta viileä.
Kirkkaan siniselle taivaalle oli purjehtinut muutama harmaa pilvi, jotka haukkasivat auringot alleen tasaiseen tahtiin. Kylmä takertui linnoituksen kivikäytäville yhä tiukemmin, kun Visokki asteli niiden läpi keräillen ajatuksiaan. Talvilämmitys ei ollut selvästikään vielä alkanut kunnolla tässä osassa tornia.
Vaikka aurinkokaksikko hehkui ikkunasta sisälle kirkkaana, jotkut tällaiset syksyn päivät olivat kylmempiä kuin talvi ikinä pystyi olemaan. Jollain tapaa pahimmalta tuntui aina ensimmäinen kohme, joka saapui tappamaan kesän jäänteet.
Ehkä hänellä oli vain kylmä univajeen ja huonovointisuuden takia. Ehkä talvi ei ollut vielä lähelläkään. Ehkä tämä johtui jostain aivan muusta.
Visokki asteli käytävältä varovaisesti takaisin toimistoon, josta oli lähtenyt kävelylle. Ja erityisen kylmältä hänestä tuntui silloin, kun hän katseli heikkoa sinistä hohdetta Tawan pöydällä.
Nöpö nukkui rauhallisesti Tawan sylissä. Silmänalusensa valvomisesta tummina juuriadmin, hänen paras ystävänsä, istui pöytänsä takana kyynärpäät terävinä vasten pöydän pintaa ja kädet ohimoillaan. Tawa hieroi ohimoitaan etusormillaan ja tuijotti vain raollaan olevilla silmillä pöydällä lepäävää teräväreunaista sirua, joka kantoi Gamman nimeä. Visiiriä toan haulla ei ollut, senkin hän oli laskenut pöydälle kasvoiltaan. Kaikki tuo sai Tawan näyttämään hieman vanhemmalta kuin mihin Visokki oli tottunut.
Ilmassa leijaili kysymyksiä, joihin tarttuminen tuntui vain turhauttavalta. Ohi singahteli puheenaiheita ja kipukohtia, jotka eivät paranisi ilman puhumista, mutta puhuminen toisi ne todellisuuteen samalla tapaa kuin tuo sirukin oli noin tunti sitten tullut.
Ennen kuin Visokki ehti esittää ensimmäistä kysymyksistään, kiirehti Tawa edelle.
”Mitä täyttä helvetin saatanan pyllysirkusta”, hän sanoi väsyneellä äänellä.
”Minä en edelleenkään osaa sanoa.”
Tawa sulki silmänsä ja hieroi niitä kämmenillään.
”Mitä aivan perkeleellistä persekarnevaalia?” hän voihkaisi hiljaa itkuisella äänellä.
”Tawa…”
”Mitä pirun perkeleen pehvaorkesteria? Mitä helvetin saatanan pepputivolia? Saatana!”
”Voi ei. Kuka sinut on opettanut puhumaan noin? Onko tämä Geen syytä?”
”Helvetti! Päätänä!”
Tawa läimäisi kätensä pöydälle ja kivahti voimakkaasti. Kaksi kiiltävää silmää varsien päässä ponnisti esiin, kun Nöpö hätkähti hereille hänen sylissään.
”Anteeksi, mutta… yrittäisitkö vähän hengittää?” Visokki sanoi väsyneenä ja anelevaan sävyyn.
Tawa hengitti raskaasti puristaen pöytää vasten läimäisemänsä kädet nyrkeiksi. Hänen jännittynyt olemuksensa kuitenkin raukesi, kun herännyt Nöpö alkoi uikuttaa hiljaisella äänellä hänen sylissään.
”V-voi ei”, Tawa sanoi ääni särkyen. ”En… rakas, en minä sinulle… mi-minä olen niin pahoillani!”
Nöpö oli painanut jalkansa ja saksensa vasten kehoaan ja puristunut entistäkin pienemmäksi harmaaksi sykkyräksi. Sen leukojen väleistä kuului yhä surkeampaa vikinää, kun se tärisi Tawan sylissä.
Tawa nosti ussalin käsiinsä ja rutisti tätä tiukkaan. Hän nousi pystyyn tuoliltaan ja alkoi käveleskellä edestakaisin rapu tiukasti otteessaan.
”En minä sinulle ikinä huutaisi”, Tawa sanoi surullisella äänellä. ”Äitiä… äitiä vain väsyttää ja on… on niin vaikeaa. Minä olen niin, niin pahoillani!”
Nöpö vinkaisi hiljaa, tuijotti silmillään suoraan kultaiseen naamioon ja nuolaisi tätä pitkällä kielellä. Tawa ei enää pystynyt estämään itseään purskahtamasta itkuun. Hän hyssytteli hiljaa ja rutisti pikkuista tiukemmin.
Visokki nosti katseensa sirusta vain katsoakseen Tawaa. Siinä tämä nyt taas oli, todellisena. Huolehtivana. Lämpimänä. Ystävällisenä. Ja myös kaikkena sellaisena, mitä oli ulkokuorensa alla silloin, kun hänellä ei ollut tarpeeksi voimia esittää muuta.
Visokilla oli edelleen vaikeuksia antaa omien tuntemuksiensa palata. Se, mitä hän katsoi, ei merkinnyt hänelle mitään, vaikka hän tiesi, että sen olisi pitänyt. Hän näki vain yksinkertaisen hoivavietin toalta, olennolta, jolta sellainen ei ollut edes loogista. Ei toalla ollut poikasia. Se oli alkukantaista ja likaista, ja vain Visokin kaltaiset tulivat maailmaan sellaisina. Vain Visokin kaltaiset eläimet kuoriutuivat rikkinäisinä,rujoina, avuttomina ja iljettävän liman peittäminä. Sellaisina, että mikä tahansa olisi palauttanut heidät siihen tyhjyyteen, josta makutat olivat heidät tänne tuoneet.
Kun Visokki katseli Tawan keinuttelevan ussalia otteessaan, hän tiesi olevansa lemmikki. Hän ymmärsi, että oli parhaalle ystävälleen samassa asemassa kuin tämän otteessa hiljaa uikuttava rapu. Aina kun Tawa puhui Visokille, tämän piti laskeutua hänen tasolleen.
Nämä ajatukset olivat myrkkyä ja tyhjyyttä, ja Visokki tiesi sen. Hän tiesi, että ei halunnut uskoa niihin.
Mutta… heräämisen jälkeen… totuuteen vilkaisun jälkeen… tai ehkä jo sitä aiemmin, mikään ei ollut tuntunut juuri miltään. Merkitykset olivat menneet.
Kaikki oli jotenkin vain asioita.
”Jos tämä vastaus auttaa yhtään”, Visokki sanoi hetken päästä niin väsyneellä ja kuihtuneella äänellä, että hädin tuskin tunnisti sitä omakseen. ”Niin uskoisin, että en ole syönyt tuota sirua vahingossa. Tämä oli se, joka oli Avdella. Hän… lähetti sen minun kauttani.”
”Hän voi siis tehdä niin”, Tawa mutisi silittäen Nöpöä. Rapu oli rauhoittunut hieman ja nuoli Tawan naamiota.
”Hän voi tehdä nykyään aika pitkälti mitä haluaa. Kunhan se sopii… draaman kaareen, tai mitä ihmettä hän ikinä höpöttikään. Hän on keksinyt jonkun tavan rikkoa todellisuuden ihan vain uneksimalla siitä sellaisen kuin haluaa.”
Tawa istahti pöydälleen ja laski Nöpön rauhallisesti syliinsä. Keltaiset sormet silittivät hellästi yhä tämän kuorta.
”Ja silti hän valitsi antaa tuon meille. Miksi hän tekisi niin?”
”Ehkä hän vain haluaa, että me käytämme sitä. Ehkä se on taas vain manipulaatiota. En tiedä. Oletko vielä ehtinyt kertoa kenellekään?”
Tawa pudisti päätään.
”Missä välissä? Sillä välin kun sinä kävit kävelyllä, minä join pannullisen teetä ja heittelin vähän esineitä. Ja itkin ihan vähän. Päätänä.”
”N-niin. Tietty. Aiotko kertoa jollekulle?”
”Senkö, että sinä oksensit lattialleni Nimdan seikkailtuasi viime yön Kapuran päässä?”
”Huokaus. En minä sitä tarkoittanut.”
”On aika pirun passiivisagressiivista sanoa ’huokaus’ sen sijaan, että huokaisee…”
”Äh. Tarkoitan, että aiotko kertoa julkisesti, että meillä on Nimda? Oletko ajatellut sitä?”
Tawa katsoi häntä hiljaa ja laski päänsä painoksiin.
”Julkisesti… Visu, en minä tiedä. Metru Nuin jälkeen se ei tunnu viisaalta. Ja jos tieto kulkee liian huolimattomasti… tämä on vain yksi uusi iso maalitaulu yllemme. Mitä jos, en tiedä, Makuta Abzumo kuulee tästä jotain kautta? Visu, minulla ei vain ole mitään hyvää ideaa. Pitäisi varmaan puhua ainakin Samelle siitä, mitä teemme. Kunhan… hänkin saa tämän sotkun selviteltyä.”
Tawa huokaisi ja hieroi silmiään.
”Voi, Matoro…”
”Kaikki menee varmasti hyvin”, Visokki sanoi. ”Kupe… Kupe hoitaa. Ja mitä tulee siruun… Samelle kertomisen hyväksyn, mutta ketä muita olet miettinyt?”
”Pyhä Äiti ansaitsee tietää, eikö niin? Se on kuitenkin heidän uskontonsa.”
Visokki nieleskeli kivuliaasti kurkussaan olevien rattaiden läpi. Sirun terävät reunat eivät olleet työntyneet niiden läpi kovin hellävaraisesti.
”Tawa… harkitse tätä tarkkaan. En sano, etteikö athisteihin voisi luottaa, mutta… olemmeko me vielä edes puhuneet heidän kanssaan, mitä aiomme tehdä siruille? Miten luulet heidän suhtautuvan? Oletko sinä ylipäätään puhunut aiheesta heille?”
Tawa nyökkäsi.
”Pyhälle Äidille, kyllä. Hänellä… tuntui olevan uskoa siihen, että voisimme käyttää Nimdaa hyvään.”
Visokki keräili ajatuksiaan pitkän, pitkän tovin. ”Käyttää… äh. Äh. Saanko pyytää? Älä kerro hänelle. Älä… älä ainakaan vielä. Oikeastaan, älä kenellekään muullekaan. Enintään Samelle! Meillä ei ole varaa arvaamattomiin reaktioihin.”
Tawa oli hetken hiljaa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minä luulin sinun vihaavan salaisuuksia.”
Visokki puristi pihtinsä yhteen, katsoi lattiaan häpeissään ja huokaisi. ”… voitko nyt vain luvata tämän minulle? Älä kerro vielä kenellekään.”
Tawa ei vastannut siihen, vaan jatkoi vain Nöpön rapsuttamista. Visokilla oli vaikeuksia saada hiljaisuutta täytettyä. Lopulta hän tajusi, että vielä vaikeampaa hänelle oli jättää se täyttämättä.
”Ja olet aivan oikeassa. Kyllä minä vihaankin. Tämä… tämä on vain loogista pitää.”
”Jotkin salaisuudet ehkä ovat”, Tawa sanoi nyökäten. Hän ei näyttänyt olevan siihen erityisen tyytyväinen. Maininta sai Visokin miettimään jotain, mitä hän ei voinut enää edes jättää sanomatta.
Vaikka se pelottikin häntä niin kovin paljon.
”Kuule… siellä unessa Avde näytti minulle muiston, jonka olin unohtanut. Puhuin tästä jo aiemmin. Tämä oli se muisto Nimdasta ajalta ennen kuin edes Alfa oli rannallamme. Olin vain… unohtanut sen.”
Tawa tuijotti häneen selittämättömästi. Visokki jatkoi.
”Minä näin, kuinka sinä otit sen sirun esille majakkamme valon sisältä. Sinä pitelit sirua aika paljon nuorempana. Muistatko… sinä sellaista?”
Tawa räpytteli silmiään, avasi suunsa ja mietti hetken.
”Ei ole mahdollista.”
”Niin. Ei… eikö?”
”Ei ole. Minä muistaisin sen kyllä.”
”Tawa. Eikö majakka ollutkin täällä jo, kun saavuit tänne ensimmäistä kertaa? Eivätkö sinua seuranneet matoranit aloittaneetkin linnakkeen rakentamista sen kupeeseen?”
”Totta kai. En minä sitä kiellä…”
”Niin. Minä vain… minä vain mietin. Kuka sitä majakkaa pitää? Muistatko sinä?”
Tawa pudisti päätään. Hän vilkaisi sirua pöydällään, ja sitten taas Visokkia. Visokki heilautti etuvartaloaan sivuittain kuin imitoiden liikettä. ”En minäkään. Silti… siellä se toimii. Siellä se on aina ollut.”
”Pitää tarkistaa asia”, Tawa mutisi hiljaa. ”Se lukee minulla kyllä jossain. Saattoi kuulua kaupunginvaltuuston vastuualueelle. En minä keksi, miksi minä olisin sinne jonkun toan keksinyt komentaa…”
”Minä ajattelin”, Visokki haki sanoja ja kääntyi poispäin Tawasta, ”että voisin käydä ihan tarkistamassa.”
”Visu. Sanon tämän täydellä rakkaudella, mutta et ole aivan kunnossa. Sen… sen näkee.”
Miten Tawa kehtasikaan sanoa jotain, joka oli varmasti täysin totta.
Visokki tiesi sen todeksi, mutta ei halunnut kuulla sitä.
”Minua hirvittää vähän pysähtyä. Pelkään vähän, etten pääse enää liikkeelle.”
”Minä… minä tiedän sen tunteen. Mutta sinun täytyy yrittää. Minä olen vain huolissani. Tai siis… sinäkö laitoit Kepen ja Snowien etsimään kummituksia täältä? Kummituksia, Visu? Mitä täällä tapahtuu?”
”Minä… mitä?”
”Kummituksia. Kummituksia. Visu, tässä persekarnevaalissa on kummitusjunakin!” Tawa sanoi nauraen pahantuulisesti. ”Kepe sanoi jotain siitä, ja en… aivan ymmärtänyt. Osaatko sinä selittää edes sen verran?”
”Minä… mitä? En, Tawa. En. Mitä ihmettä sinä puhut?”
”Oletko aivan varma? Anteeksi, en… en minä tiedä. Minua vain vähän huolestuttaa sinun puolestasi. Anteeksi, oikeasti. Sinun… sinun täytyy myöntää, että olet tehnyt hullumpiakin asioita kertomatta minulle.”
”Tawa, tiedän kyllä, että tämä yö oli virhe. Sen näkee tuosta sirusta pöydälläsi.”
Visokki pysähtyi aloilleen. Hän oli kääntynyt jo kokonaan poispäin Tawasta eikä halunnut kääntyä uudestaan tätä kohti. Visokin kasvoilta sitä ei ehkä nähnyt, mutta hänestä tuntui silti nyt väärältä näyttää niitä kenellekään. Mitä Tawa sitten oli väittänytkään hänen tehneen, hänen oli hyvin vaikea todistaa, että se ei olisi ollut totta. Viimeisten tuntien ajan hänen oli ollut hyvin vaikea eritellä, mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä oli ollut unta.
”Minun täytyy mennä”, Visokki sanoi. ”Palataan tähän myöhemmin.”
”Visu…” Tawa kuiskasi. ”Mene edes nukkumaan välillä.”
”Minä olin juuri unessa vuosia, kiitos, pärjään. Ja…”
Hän nieleskeli hetken.
”Äläkä juttele sille sirulle”, hän töksäytti vielä, ennen kuin kiisi ovesta ulos.
Jo käytävällä hän katui sanojaan. Jos hänellä olisi ollut kädet, hän olisi läimäissyt ne vasten kasvojaan. Vaihtoehtoisena ratkaisuna hän keksi, että voisi juosta seinää päin todella kovaa.
Se taas olisi vaatinut liikaa sitoutumista, joten hän jätti sen tekemättä. Oman huoneensa ovella Visokki hidasti hieman ja oli heittäytymässä jo sisälle makoilemaan lattialle, mutta… hän tiesi, että Tawa tulisi kohta sinne koputtelemaan.
Eikä hän halunnut sitä juuri nyt. Tai, oikeastaan ketään muutakaan.
Neljä jalkaa kipittivät vauhdikkaasti alas tornin portaita saaden koko rakennelman kolisemaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes itse tajuta, hän viiletti läpi ala-aulan aamuisen väkijoukon. Ja vain juuttui siihen paikoilleen keskelle linnakkeen pääsisäänkäynnin kuhinaa. Häntä kohti suunnattiin paljon erivärisiä katseita.
Visokki tiesi herättävänsä huomiota. Hän tiesi, että kaikki siitä ei ollut täysin positiivista. Hän tiesi, ettei näyttänyt juuri nyt olevansa parhaimmillaan. Hän tunsi aurat ympärillään ja merkitykset niiden katseiden takana, jotka vilkaisivat häntä.
Kaikesta siitä huolimatta se tuntui juuri nyt silti paremmalta kuin se, että Tawa kyseli häneltä kysymyksiä, jotka pakottivat hänet kohtaamaan sen jonkin ison tumman pallon, joka leijaili hänen yllään. Ja kaikki tämä meteli ympärillä… tuntui se silti paremmalta kuin se täysi hiljaisuus, joka vyöryi kuurouttavasti yli, jos hän pysähtyi aloilleen.
Värikkäitä hahmoja vilisi ohitse sumeina. Osa näytti tutulta, osa ei. Osa tervehti häntä, ja hän havaitsi vastaavansa kuin automatisoituna koneena. Joku kysyi häneltä, tiesikö hän Matorosta, eikä hän saanut keskityttyä vastaamaan tai edes havainnoimaan, kuka se oli ollut. Kaikki ympäröivä oli pelkkää meteliä pään turruttamiseen. Sellaista hän siltä toivoikin.
Visokki ei osannut varautua siihen, mihin hänen tajuntansa tarttui aulan metelissä.
”Visokki.”
Kuiskaus oli jotenkin kantanut puheensorinan läpi. Visokki havahtui ja alkoi etsiä ääntä läheltä.
”Visu…”
Hän ei tunnistanut ääntä. Se oli erittäin kimeä, ja vähän kolkko. Se tuli kuin hyvin läheltä, mutta katseellaan hän ei löytänyt lähdettä. Sillä… sillä oli kyllä suunta. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, siitä hän oli melko varma.
”Olen täällä. Katso minuun.”
Keskeltä vilinää Visokki löysi lopulta yksittäisen hahmon, joka katsoi häntä.
Henkilö ei näyttänyt tutulta. Pieni ja musta, hyvin lyhyen matoralaisen kokoinen ja muotoinen hahmo seisoi jossain muurinharjalle vievän uloskäynnin vieressä. Hänen edessään vilisi niin paljon aulassa asioivia, että Visokki ei saanut katseellaan häntä täysin kiinni. Hyvin suuri osa aulassa kulkijoista oli Visokkia ja hahmoa korkeampia.
Puhujalla oli kellertävä naamio ja tumma vartalo. Tämä katsoi häntä päin, mutta Visokki ei saanut kiinni, oliko tämän naamassa jotain tuttua.
”Seuraa minua.”
Pikku olento vaappui kömpelön oloisesti oviaukosta ulos lyhyillä jaloillaan. Visokki ei juuri nyt osannut kyseenalaistaa saati sitten perustella mitään tekemäänsä, joten hän kipitti vilinän välistä perään.
Ulkona auringoista toinen pilkisti suurella lämmöllä pilvipeitteen läpi. Syksyinen tuuli tuntui hieman vähemmän hyytävältä suorassa auringonvalossa.
Muurilla oli vähemmän vilkasta, jotakin vartiohenkilöstöä lukuun ottamatta. Väkijoukossa näkynyt hahmo oli vielä joidenkin kymmenien metrien päässä. Keltaiset kasvot vilahtivat jälleen, kun tämä vilkaisi olkansa yli häneen.
”Vielä. Seuraa vielä.”
Hahmo hyppeli alas portaat muurinharjalta… ja katosi uudestaan väentungokseen. Alhaalla olevalla aukiolla oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen toritapahtuma. Paljon värikkäitä telttoja oli pystytetty ympäriinsä, ja niissä paikalliset kauppiaat tarjosivat varastojensa parhaimmistoa alennetuilla hinnoilla. Ehkä yhtenä viimeisistä hetkistä, jolloin se oli tänä syksynä mahdollista.
Jos sinä haluat tulla löydetyksi, mitä ihmettä tällainen peli on…
Visokki asteli perään alas portaita ja löysi itsensä taas vilinästä. Niin pientä tyyppiä oli kyllä hyvin vaikea löytää, vaikka suurin osa aukion väestä oli myös matoralaisia. Sadonkorjuun viimeisten vihannesten tuoksu tarttui Visokin makuaistin ja vilkas puheensorina ja ajatusten virta pulppusi pehmeänä tulvana yli.
”Vielä hetki, Visu. Näytän sinulle jotain Visu.”
Visu? Kylläpäs sitä nyt ollaan tuttavallisia. Missä ihmeessä sinä…
Hetken kaivelun jälkeen, hän…
… löysi etsimänsä.
Olematta aivan varma, mitä oli löytänyt.
Matoran se ei ollut, hän ymmärsi tuijottaessaan hahmoa, joka seisoi hattaroita kauppaavan matoralaisen edessä. Tai jos oli, se oli sellaiseksi hyvin pieni. Olennon pää oli hädin tuskin keskivertomatoralaisen vyötäröä korkeammalla.
Ensimmäisenä Visokki huomasi, että sillä ei oikeastaan vaikuttanut olevan käsiä.
Seuraavana hän huomasi, että sen kultaisen Haun silmät olivat täysin mustat. Pelkät lohduttomat kuopat syvälle sen päähän.
Olento seisoi metrin päässä hänen edessään laihoilla, kanamaisilla jaloilla. Täysin liikkumatta.
Ja kun Visokki kuuli puhetta… hän tajusi sen tulevan tuosta olennosta. Suu sen naamiossa ei liikkunut, mutta kimeä, lohduton puhe tuli selkeästi kuin etäisenä kaikuna kultaisen naamion metallin takaa.
”Sinä näet minut. Sinä vihdoin näet minut.”
Tyhjät kuopat katsoivat kohti, ja Visokki ymmärsi, ettei enää hengittänyt.
”Kuka. Kuka sinä olet.”
”Minä olen ollut täällä aina. Me olemme aina olleet. Vasta nyt näet tarpeeksi huomataksesi.”
Yhtäkkiä hahmon pää heilahti itsestään pakkoliikkeenomaisesti, vaikka sen muu keho ei. Se jäi vain löysästi keikkumaan ja tärisemään kevyesti, kuin olisi ollut kokonaan ontto. Oli kuin pää ei olisi ollut kovin kiinteästi paikallaan ja putoaisi pienimmästäkin töytäisystä.
”Ku-kuka sinä olet. Mi-miten niin näen. Miten niin te.”
”Meitä on täällä paljon”, kuului samanlainen ääni.
Mutta ei edestä, vaan takaa.
Värikkäällä pallonheittokojulla seisoi toinen samanlainen olento.
Mustat, pyöreät silmäkuopat sen naamiossa katsoivat Visokkiin.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Mukulakivillä saman kadun päässä seisoi jälleen yksi.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Ja keskellä torin vilinää, keskellä naurua ja iloa ja sodan pelon pois puskevaa intoa…
Kymmeniä.
Ja niistä jokainen katsoi häneen.
”Mitä… mi-mi-mitä…”
”Hän näkee. Hän näkee vihdoin”, sanoi yksi… ja kaikki muut toistivat.
Visokki alkoi juosta. Hän kipitti ohi irvokkaiden olentojen, mutta… niitä oli yksinkertaisesti kaikkialla.
Kellotornin katolla. Roikkuen räystäiltä päät alaspäin. Keskellä väkijoukkoa, joka oli niistä täysin tietämätön.
”Miksi… mitä… keitä te olette? M-miksi te olette täällä? Miksi minä näen teidät?”
”Olemme täällä hänen käskystään”, sanoi yksi.
”Hänen armostaan”, sanoi toinen.
”K-kuka on hän?”
”Meille hän on Endon”, yksi sanoi.
”Meille hän on Endon”, toinen toisti.
”M… mitä? M-miten niin? K-kuka?”
Visokki hengitti voimakkaasti. Tämä ei saanut olla totta. Tämä ei voinut olla totta.
Oliko… oliko mikään enää totta?
Yksi niistä oli aivan Visokin edessä, ja kun auringonvalo osui sisään sen naamion silmäaukosta, näki hän, että valo valaisi tiensä aina jonnekin sen pääkallon sisäpinnalle.
”Meille hän on Endon”, se vaikersi.
Visokki huusi.
Huutaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi, joten hän juoksi. Hän yritti sulkea painajaisen pois yrittämällä tarttua aivan mihin tahansa, mitä ympärillä leijaili. Mutta edes painajaisesta tietämättömien riemuitsijoiden ajatukset eivät olleet tarpeeksi kitkemään pienten kimeiden äänien kuoroa, joka toisteli sanojaan yhä kasvavalla voimalla.
”Menkää pois! M-MENKÄÄ POIS!”
”Et voi lakata näkemästä häntä.”
”Et voi lakata kuulemasta häntä.”
”Meille hän on Endon.”
”Et voi lakata näkemästä totuutta.”
”Katso taivaalle, Visu.”
”Meille hän on Endon.”
”Katso taivaalle, ja näe.”
”Näe, Visu.”
”Ole kiltti ja näe.”
Eikä Visokki voinut estää itseään katsomasta. Jos edes siitä pienestä toivosta, että kaikki loppuisi, jos hän tekisi niin.
Pilvipeitteen raosta kauniille syystaivaalle porotti tosiaan vain yksi aurinko.
Mutta se ei ollut toinen niistä, jotka hän tunsi. Se oli musta, ja niin iso, että millään muulla ei ollut enää väliä.
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe ainoa, millä on enää väliä.”
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe.”
Visokki kirkui.
Ja hän kirkui niin kauan, että hänen keuhkoistaan loppui ilma.
”… Hämis?”
Sitten Visokki tajusi, että oli jatkanut huutamista jo melko kauan.
Kultaisia hauta muistuttavia… olentoja ei näkynyt enää missään. Ne… ne olivat kadonneet kuin painajainen, jota olivat olleetkin. Se toi hiljaisen helpotuksen Visokin sieluun, jos ei kovin isoa.
Normaalisti hän heräsi painajaisistaan omasta pesästään, ei keskeltä toria.
Yksi hau-kasvo hänen edessään kyllä seisoi. Mutta se oli sellainen, joka herätti ainakin normaalisti hänessä aivan toisenlaisia tuntoja. Se ei ollut kellertävä, vaan limenvihreä, ja sen otsalle oli solmittu pieni kukkanen.
”Niin ihana nähdä pitkästä aikaa, Hämis!”
”Dinem…”
”Minun on pitänyt näyttää sinulle niin monta asiaa ja tulla ihan käymään mutta tässä on nyt ollut kaikenlaista! Entä sinä, miten sinä olet voinut, onko ollut kiireistä? Onko ollut kädet täynnä, tai eihän sinulla oikeastaan käsiä ole, mutta sillä tavalla metaforisesti niin kuin puhutaan tiedätkö sillä tavalla käsistä niinkuin niinkuin ei-konkreettisena asiana, mutta tavallaan silleen kuitenkin konkreettisena sillä tapaa, että ne vaikuttavat tiedätkö silleen konkreettiseen maailmaan, ja puhutaanhan sitä joskus näkymättömistä käsistä tiedätkö niinkuin liittyen markkinavoimiin! Markkinavoimiin, markkinat, johan on markkinat… nämä ovat aika kivat markkinat, eivätkö olekin? Ostin jo hattaraa ja kävin kokeilemassa tikanheittoa! Niin niistä markkinoista, minä olin muuten aika pitkään kaupassa töissä! Se oikeastaan sopi minulle aika mukavasti koska oli joka päivä paljon mukavia tyyppejä joille jutella, kun tämä puhuminen on minulle ollut aina aika helppoa ja ja…”
Visokki tuijotti nuoren matoralaisen läpättävää suuta, josta purkautui valtavia määriä tekstiä. Hän hengitteli raskaasti paikallaan ja antoi postineidin puhua.
Mitä… mitä äsken oli tapahtunut? Mitä ne olivat olleet?
Oliko… oliko hän varmasti järjissään? Mistä… mistä sen tiesi, jos ei ollutkaan?
Ei. Siihen ei voinut juuttua. Siihen mahdollisuuteen ei voinut juuttua. Dinem puhui nyt niin paljon, että siihen virtaan hän voisi hukuttaa ajatuksenpoikaset ennen niiden syntymistä.
”… ja sitten en ole ihan varma oliko se arpajaisvoitto vai teknisesti ottaen ostinko tämän, mutta mukaan tarttui tällainenkin!”
Ga-matoran heristi käsissään valtavaa pörröistä kanaa, joka näytti lähinnä halvalta karnevaalipehmolelulta. Linnun valtavat lasinen silmä tuijotti Visokkiin, ja hän tuijotti eleettömästi takaisin.
”Hänestä tulee uusi kämppikseni, tai ainakin yksi niistä, ja tänään on ollut muutenkin aika kummallinen päivä, juttelin tuossa sen yhden mukavan robotin kanssa pitkät pätkät töissä ja minun pitäisi kai periaatteessa olla nytkin töissä mutta unohduin lounastauolle kun täällä oli nämä markkinat ja muutakin mukavaa, ja pomoni on ymmärtäväinen vaikka pitäisi varmaan mennä kohta takaisin töihin…”
Visokki ei tiennyt, miksi kuunteleminen ei toiminut.
Hän ei tiennyt, miksi paha olo ei tuntunut yhtään helpottavan.
Dinem ei tuntunut noteeraavan, että tässä vaiheessa hän vain tuijotti tämän läpi, eikä ollut aivan varma, etteikö tälläkin ollut vain kultainen hau kera pohjattomien mustien silmien.
Ei.
Sitä ei ollut tapahtunut.
Ei hän… ei hän ollut mikään hullu.
”Dinem”, Visokki sai ulos suorastaan epätoivoisesti. Niin hiljaa, että se hädin tuskin rekisteröityi.
”… mutta minulla on vain joskus tapana juuttua vähän pidemmälle lounastauolle, koska maailmassa on niin paljon asioita ja kaikkea kivaa tehtävää ja tyyppejä joille puhua että välillä minä vain juutun tekemään juttuja vaikka jokin ääni päässä sanoo että pitäisi varmaan olla jossain muualla tekemässä jotain tärkeämpää mutta kun on aika vaikea muistaa, mitä se pitäisi olla, onko sinulla joskus vaikeaa Hämis? Adminilla on varmaan niin paljon enemmän velvollisuuksia, en voi edes kuvitella kun minulla on välillä vaikeaa päästä sängystäkin ylös kun juutun tuijottelemaan auringon valoja aamulla sälekaihtimien läpi, se on muuten aika outoa että välillä sitä vain jumittuu sellaisiinkin vaikka pitäisi varmaan olla jo menossa töihin ja ja ja ja välillä se ei ole kivaa että sitä tulee jumituttua kun pitäisi olla tekemässä jotain sellaista mikä olisi varmaan aika tärkeää ja…”
Maailma oli värikäs ja täynnä ääniä, mutta Visokki ei voinut olla tuntematta kuin jokin imisi sitä kaikkea itseensä.
Kuin taivaalla olisi kaiken aikaa ollut jokin, joka söi värit ja teki kaikesta vain harmaata.
Eikä hänen tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Tai oikeastaan edes liikkua.
”… ja minä olen pahoillani, minä varmaan vien sinun aikaasi hirveän paljon ja minun pitäisi olla jo käymässä kotona kun kun lupasin pitää ainakin pari viikkoa huolta sen yhden komean yksityisetsivän lemmikistä ja en ole ruokkinut sitä vielä tänään ja pitää ehtiä käydä siellä kun kun jätin sen ikkunan auki enkä ole varma kuinka hyvä idea se oli ja ja niin niistä ikkunoista, minä lupasin auttaa Hatakua myöhemmin asentamaan yhdet verhot ja mutta kun minun piti kai olla töissäkin vielä kun siellä on nyt paljon sairastapauksia ja ja… minä en ole ihan varma miten minun pitäisi kysyä sitä komeaa yksityisetsivää vaikka kahville kun minä aina vain menen lukkoon ja puhun kaikesta muusta kuin pitäisi puhua ja minä tartun kaikkiin juttuihin enkä ole sitten ihan varma sanonko sitä mitä piti sanoa kun tulee jo mieleen jotain muuta ja ja –”
Visokki alkoi hitaasti kääntyä poispäin matoralaisesta. Hän kohtasi tämän katseen, ja näki kuinka aivan sekunneissa jokin pirteyden hippunen olisi kadonnut. Kuin iso kuilu olisi nielaissut sen.
Ja Dinem… lakkasi puhumasta joidenkin sekuntien ajaksi.
”Hämis? Onko kaikki kunnossa, puhunko minä, puhunko minä liikaa”, tämä sopersi naurahtaen hermostuneesti, ”minä olen pahoillani, jaanko minä taas liikaa, sinä olet varmaan hirveän kiireinen ja minä vain puhun sinulle minun ongelmistani ja sinulla on varmaan hirveästi isompia ja tärkeämpiä juttuja ja minä… minä en tiedä miten minulla oikeastaan edes meni aamulla sen kivan robotin kanssa kun… kun…”
”Dinem, minun”, Visokki sai epätoivoisesti ulos. ”Minun täytyy…”
”Kun… minä en ole varma, keskeytettiinkö minut vai enkö minä enää vain keksinyt puhuttavaa, ja ja ja en tiedä menikö se keskustelu hyvin vai huonosti mutta minä… minä yritän opetella ja… ja…”
”Minun… minun täytyy mennä.”
Visokki kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja alkoi kipittää poispäin. Hän ei ollut varma, oliko saanut sanojaan ulos edes sillä tavalla, että Dinem oli kuullut ne, mutta hän ei yksinkertaisesti enää kestänyt. Hänen oli pakko päästä pois haalean kirkkaan taivaan alta. Hänen oli pakko päästä pois aukiolta, jolla ne olivat tuijotelleet.
Visokki juoksi ja juoksi kunnes oli taas admin-tornilla. Nyt hän ei enää välittänyt portaita pitkin kulkemisesta, vaan kipitti tornin ulkoreunaa ylös kuin mikäkin hirviö aina oman huoneensa ikkunalle asti.
Jos se säikäytti jonkun, sillä ei ollut nyt väliä. Visokki kampesi ikkunan väkivaltaisesti ulkoa auki pihdeillään, heittäytyi sisään, rojahti pimeän huoneen lattialle ja sulki silmänsä.
Ja vain… jäi siihen makoilemaan.
Auringot ehtivät nousta ja laskea pari kertaa ennen kuin Visokki hahmotti ajan kulun. Heräämisen jälkeen päivät tuntuivat yhtäkkiä vain juoksevan, eikä niissä ollut juurikaan eroa toisiinsa.
Tai ehkä se johtui vain siitä, että hän ei nukkunut välissä lainkaan.
Mitä hän sitten teki, jos ei nukkunut, sitä hän ei olisi osannut kertoa. Ihan vain liikuskelu… oli jotenkin kömpelöä. Useamman kerran hän oli onnistunut jo kaatumaan portaissa. Neljä jalkaa oli yhtäkkiä jotenkin liikaa.
Tai ehkä se oli vain johtunut siitä, että hän oli viettänyt viimeiset pari päivää lähinnä maaten lattiallaan ja tuijotellen kattoon.
Tawa oli tullut ainakin kerran puhumaan. Visokki ei ollut aivan varma, oliko kertoja ollut enemmän, mutta hän ei vain ollut kiinnittänyt tämän läsnäoloon mitään huomiota. Tämä oli vetänyt yllensä taas sen lempeän, hymyileväisen olemuksen, joka hautasi taakseen kaiken kivun ja pelon. Tawan oli pakko. Niin paljon oli hänen harteillaan.
Visokki ei vain pystynyt pakottamaan itseensä edes valheellista iloa. Sillä kerralla, jolloin hän oli pystynyt kuuntelemaan, oli Tawa kertonut, että Matoro oli päässyt sairastuvalta ja tullut hakemaan miekkansa takaisin.
Visokista tuntui, että sen olisi pitänyt olla se osio, jonka olisi pitänyt piristää häntä. Hän olisi sanonut Tawalle arvostavansa elettä, jos hänestä olisi oikeasti tuntunut siltä.
Tawan saapumisessa ei ollut kuitenkaan ollut taustalla pelkkää vilpitöntä iloa. Häntä koko tapaus oli tuntunut hämmentävän: hän oli kertonut kuulleensa asiasta lähinnä hämmentyneeltä sihteeriltään.
”Visu, annoitko sinä sen miekan hänelle? Sinäkö puhuit Matorolle?”
Visokki ei ollut ollut ihan varma, etteikö olisi tehnyt niin.
”En… minä siis syytä sinua mistään. Olisin tehnyt niin varmaan itsekin.”
Kun Visokki oli jättänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa vastaamatta, Tawa ymmärsi poistua.
”… Visu… syö edes jotain.”
Visokki ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut sen jälkeen, kun Tawa oli poistunut, että hän edes oli rekisteröinyt kehotuksen. Nälkä hänellä ei ollut. Hän oli saavuttanut sen pisteen, jossa hänen vatsalaukkuunsa lähinnä sattui. Eläimellinen vaisto tehdä asialle jotain ei ollut varsinaisesti läsnä.
Syömättömyydestä aiheutuva epämukavuus oli juuri ja juuri siedettävissä. Siirtojen tekeminen asian suhteen tuntui ylivoimaisemmalta kuin nälän sietäminen ainakin vielä vähän aikaa.
Aina välillä Visokki tajusi, kuinka pitkään oli vain tuijottanut kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, menetti se fyysisenä todellisuutena merkityksensä. Sekin oli vain kylmää kiveä. Samanlaista, jota vasten hänen vatsapuolensa kuori nyt makasi. Tuo kivi oli louhittu kallioperästä. Sinne se myös joskus vielä palaisi silloin, kun koko torni olisi enää vain raunioita.
Se oli vain asia. Ei se ollut juuri mitään sen merkityksellisempää.
Kaikki oli pohjimmiltaan vain asioita. Kaikki oli niin fyysistä ja karua ja rujoa.
Pöly leijaili huoneilmassa ja laskeutui Visokin huonekaluille, nurkasta nurkkaan pingotetuille seiteille ja ovenkahvalle. Hänen piti siivota, tai pyytää joku muu siivoamaan, kulki ajatus hänen tajuntansa läpi.
Se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, että hän olisi viitsinyt tarttua siihen.
Maailmassa oli varmasti jotain tärkeämpääkin. Mitä, hän ei ollut kovin varma.
Aina välillä hän sulki silmänsä. Visokki ei ollut varma, aiheuttiko se juurikaan nukkumista. Joskus hän hätkähti kuin olisi herännyt, mutta ei ollut varma, oliko välissä tapahtunut mitään etäisesti nukkumista muistuttavaa.
Vastahan hän oli ollut unessa kuukausikaupalla. Vaappunut läpi Avden sumuisen utopian, joka oli ollut liian kaunista ollakseen totta. Pieninä hetkinä hän kaipasi takaisin sen valheen syliin, mutta suurimmaksi osaksi ei välittänyt edes niinkään paljon.
Vaikka Visokki loogisesti tiesi, että mikään ei pitänyt häntä huoneessaan, tuntui se kuin ahtaalta metalliselta vankilalta kaikkialla hänen ympärillään.
Välillä Visokki yritti parhaansa mukaan loogisesti perustella itselleen, miksi tämä oli se päivä, jolloin hänen kuuluisi nousta ja lähteä ulos kävelylle. Hän oli siinä todella hyvä, mutta mikään järkeily ei ollut lopulta tarpeeksi. Mikään järkeily ei voittanut jossain ylhäällä leijailevan mustan auringon järkyttävää massaa.
Mikään ei ollut sitä painavampaa. Mikään logiikka ei voittanut sitä.
Eikä hänestä tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi menossa pois enää koskaan.
Öisin hän sai itsensä liikkeelle, jos edes syödäkseen vähän.
Toimenpiteessä ei ollut mitään eleganttia tai tippaakaan nautintoa. Aivan kuin silloin vuosia sitten jaokkeisten jalkojen armeijan komennossa, hän vain ahmi. Sirkkeliterät hänen leuoissaan pyörivät ja raastoivat metallipurkeista lihasäilykkeet alas hänen kurkustaan. Kaukana oli se eleganssi, jolla hän oli opetellut syömään diplomaattisissa olosuhteissa ollakseen säikäyttämättä uusia ystäviä.
Kun hän söi, hän sai itsensä syömään vain eläimellisellä raivolla. Kun se päättyi, hän rojahti takaisin lattialle.
Välillä hän rojahti jollekin pehmeämmälle alustalle, mutta lattia tuntui oikeimmalta. Lattia oli kova ja kylmä ja järkähtämätön, kun mikään muu ei ollut. Se juurrutti paikoilleen ja tuntui todelliselta.
Se ei ollut mukavaa, mutta se tuntui todelliselta, kun mikään muu ei enää tuntunut.
Oli kalsea syksyinen aamupäivä, kun Visokki seuraavan kerran sai pakotettua itsensä liikkeelle. Hän ei ollut varma, kuinka kauhealta luolastaan kömpineeltä pedolta näytti kohdatessaan admin-tornin käytävän siivoojan, eikä oikeastaan juuri välittänytkään.
Juuri nyt hän halusi vain käveleskellä hieman. Se ei ollut kovin merkityksellistä, mutta mikäpä olisi.
Kulkiessaan ohi admintornin taukohuoneen – johon joidenkin päivien takaisen yön kohtalokkaat tapahtumat olivat fyysisesti sijoittuneet – Visokki oli varma, että kuuli vaimean huudon kutsuvan häntä nimeltä. Hän pysähtyi epäileväisenä keskelle käytävää ja kuulosteli.
”Visokki!”
Tuliko ääni taukohuoneesta?
”Hei Visokki!”
… ja kuuluiko ääni Manulle? Se… ei ollut telepaattinen ääni. Se kaikui seinistä. Miten Manu pystyi puhumaan ilman kehoa?
Visokki työnsi taukohuoneen oven auki ja yritti keskittyä ääneen.
”Visu! Tule tänne!”
Epäuskoinen visorak asteli sisään taukohuoneeseen ja tarkasteli sitä pitkään. Katse siirtyi tuolista pöytään ja pöydästä mattoon, seinästä kattoon ja katosta toiseen seinään.
”Manu? Missä sinä olet?”
”Visu! Pöydällä!”
Visokki käveli pöydän luokse ja hypähti lähimmän nojatuolin päälle nähdäkseen paremmin. Pöydällä ei ollut mitään, mikä olisi auttanut häntä Manun paikallistamisessa. Vain hedelmäkulho, Tawan puoliksi juoma teekupponen ja pari päivää vanha Klaanilehti.
”Käännä banaani ympäri!” sanoi ääni jostain hyvin läheltä. Visokki tuijotti epäileväisesti hedelmäkulhoa, jossa, totta tosiaan, oli kahden omenan, kolmen päärynän ja muutaman kiivin lisäksi yksi banaani.
”Annas kun arvaan”, Visokki viestitti yleisesti ääneen niin, että makuta kuulisi sen, jos tosiaan oli niin lähellä, että pystyi puhumaan hänelle. ”Kosken sitä, ja sitten kerrot, että se on joku slizeroidin universaalinivel tai jotain?”
”Äläs nyt! Käännä banaani ympäri, Visu! Et tule katumaan, payoff on valtaisa!”
”Muutin itseni banaaniksi, Visuuu!” huudahti banaanista tuijottava naama innoissaan. Kaksi silmää ja niiden alla suu, joka sylki sanoja häntä päin. ”PUM! Suuri paljastus: olen banaani! Mitäs siitä ajattelet? Muutin itseni BANAANIKSI!”
Makuta Nui pystyi vain vaivoin pidättelemään nauruaan, minkä kuuli tämän äänestä. Visokin ilme kuvasti lähinnä pettymystä ja epäuskoa.
”Miksi vain tuijotat siinä”, banaani totesi vähän harmistuen. ”Muutin itseni banaaniksi, Visu.”
”Ja?” Visokki huokaisi.
”Ja? Mitä muuta oikein haluat? Muutin itseni banaaniksi ja Liskojen yö oli sisäpiirin keikka?”
”No oliko se?” hän kysyi.
Makuta Nuin närkästystä ei voinut olla kuulematta.
”Ketä kiinnostaa?” tämä puuskahti. ”Terrorismia nyt tapahtuu joka päivä. Tässä jotain, mitä ei ole tapahtunut aiemmin: olen banaani.”
Nyt Visokki oli vain typertynyt. Mitä helvettiä täällä taas tapahtui? Mikäli tämä oli jatkoa hänen todellisuuteen lipuneille painajaisilleen, oli aika vaikea sanoa, oliko se pahin tähän asti.
Ennen kuin hän ehti vastata, Manu huusi: ”Olen BANAANI-MANU!”
Tämä käänsi silmiensä katseen jälleen Visokkiin, jonka ilme viesti yhä syvemmästä pettymyksestä. Visua kauhistutti se, että hän ei voinut jättää seuraavia kysymyksiä kysymättä protestiksi. ”Missä Jäätutkija on? Mitä sinä teit hänelle? Onko hänkin banaani? Manu, mitä helvettiä!”
”Ei, ei! Kelvin on ihan kunnossa! Halusin antaa hänelle vähän omaa aikaa, kun ilmeisesti Kapuran mielessä oli vähän stressaavaa, ja silleen, tiedätkö, juttuja. Elämä on vaikeaa ja niin edelleen. Mutta siis halusin myös vähän haastaa itseäni! Huomaatko? Tein itsestäni banaanin! Tiedätkö, miten tein itsestäni banaanin?” ”Miten sinä nyt ylipäätään teet asioita. Ja miksi.”
”Eijei, aivan vääriä asioita kysyä! Et taida ymmärtää, minulla ei ole kehoa, jonka voisi noin vain muuttaa banaaniksi! Tämä oli vähän haastavampaa! Kun nyt kerran olen olemassa pelkästään psyykkisenä entiteettinä, minun piti asentaa ensin aivot –” ”… en halua kuulla enempää.”
Visokki henkäisi syvään. Oliko tämä oikeasti heidän ensimmäinen keskustelunsa tällä puolella päivänsarastusta? Tämäkö oli se aihe, jota se käsitteli?
Siitäkin, kun hän oli puhunut unessaan Manun kanssa… siitä, kun Manu oli lähtenyt ja jättänyt hänet… siitä tuntui olevan ikuisuus, eikä sitä keskustelua ollut helppo puskea pois. Vaikka se ei ollutkaan ollut totta. Hänen oli hyvin vaikea uskoa, että se ei olisi jossain todellisuudessa hyvinkin voinut tapahtua.
”Miksi sinä et tullut takaisin?” hän lopulta tölväisi täysin eleettömällä äänellä. Makuta oli silminnähden pettynyt Visokin suhtautumiseen hänen neronleimaukseensa.
”No arvelin, että pidät Kapurasta enemmän silloin, kun hän on hengissä”, tämä tuhahti.
Visokilla kesti hetki ymmärtää, että Manu oli vastannut aivan eri kysymykseen kuin mihin hän oli ehkä vastausta hakenut. ”… mitä?”
”Luulisi sinun ymmärtävän, sinähän sen yhteyden ylläpitäjä olit. Huomasit, ehkä, että Joueralla… niin, Jouera on Rakentajan nimi, tämän verran sain tietää! Niin, Joueralla oli lopulta aika hyvä ote koneeseensa. Ette voineet herätä, ennen kuin hänet oli hoideltu. Minä… olisin voinut kyllä, öh, ’palata’, mutta paljonpa siitä teille olisi ollut hyötyä, jos olisin tonkinut Kapuran pääkoppaa unenne ulkopuolella. Kaikista tehokkaintahan olisi ollut likvidoida Kapura ja siten samalla Jouera. Mutta jotenkin uskon, että arvostat enemmän vaihtoehtoa, jonka valitsin – Kapura elää.”
”Sinäpä olet nyt kaikin puolin kiltillä päällä”, Visokki sanoi. Hän ei tiennyt, kuinka vilpittömästi se tuli. Sanat soljuivat ulos ilman mitään syvempää merkitystä.
”Ei minua oikeasti kiinnosta, onko Kapura elossa vai ei – nähtävästi voisin jopa suunnattomasti haitata Punaisen miehen suunnitelmia tuhoamalla hänen Seppänsä. Enemmän minua kiinnostaa, mitä sinä olet mieltä. Kunnioitan mielipiteitäsi, vaikka et sitä uskoisikaan. No, teinkö oikean valinnan?”
Visokki oli hetken hiljaa. Parilla askeleella hän ponnisti taukohuoneen sohvalle, rojahti sille ja antoi katseensa vaellella. Jotain hänen mielentilastaan kertoi, että hän valitsi jäädä lepäämään samaan huoneeseen, jossa oli vasta katsellut Matoron vuotavan kuiviin. Huone tuntui samalla tapaa merkitykselliseltä kuin kaikki muukin juuri nyt.
”Otatko sinä mitään ikinä vakavissasi?” hän kysyi apaattisesti. Makuta mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Useitakin asioita. Mutta ei elämää pidä ottaa liian vakavasti kuitenkaan, eihän? Sanonpahan vain, että jos alan joskus ottaa asiat liian vakavasti, te olette kaikki isossa pulassa.” ”Katso, kuinka vapisen.”
”Irvaile, jos tahdot. Halusin vain piristää sinua. Ja uskon, että kuukausi sitten olisit jopa ollut ehkä vähän huvittunut siitä, että olen jumalauta banaani. Mutta jotain taisi tapahtua, vai mitä? Kun jäit yksin Kapuran mieleen. Ja arvellakseni… kenties pääsit jutustelemaan Punaiselle miehelle? Jos nyt vain edes Kapuran mielikuvalle hänestä, mutta nähdäkseni asialla ei ole juuri väliä.”
Visokki irvisti eikä halunnut myöntää, kuinka oikeassa puhuva banaani jälleen kerran oli. Hän halusi vain kävellä pois, mutta hänestä tuntui taas siltä, kuin hänen raajansa eivät olisi suostuneet liikkumaan tästä. Hän oli käytännössä osa sohvaa. Tämä keskustelu olisi käytävä, koska enemmän taistelua olisi vaatinut jättää se käymättä. ”Manu, onko se, miten sinä heität kaiken aina leikiksi, sinulle jotenkin… tapa käsitellä asioita? Teetkö sinä niin, että millään ei olisi mitään väliä?”
Manu oli hetken hiljaa. Visokki ei katsonut pöydälle päin, joten hän ei nähnyt banaanin ilmettä, kun tämä vastasi: ”Että millään ei olisi mitään väliä? Vai siksi, että jollain olisi jotain väliä?”
”Minä tiedän, että niin pitäisi olla. Mutta sen jälkeen, kun katsoin totuuteen… on ollut aika vaikea uskoa siihen.”
”Ah, menitkö sinä sitten tekemään sen?” Manu kysyi, ja Visokki oli aistivinaan tämän äänessä hitusen jopa järkytystä. ”Katsoitko sinä siihen? Mustaan aurinkoon?”
Visokin hiljaisuus vastasi paremmin kuin mikään sana, jonka hän olisi voinut saada ulos.
Ja taas pienen hetken oli vaikea teeskennellä, ettei sama aurinko olisi langettanut näivettävää valoaan tämänkin kaikkeuden ylle.
”Totuutta ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Hitto, minäkään en halua katsoa siihen aurinkoon. Ha ha. Ja tiedätkö miksi? Mitä näit, kun katsoit sinne? Mitä tunsit? Mikä on vahvempaa kuin usko? Vahvempaa kuin itse tyhjyys?”
Visokki ei vastannut, joten Manu jatkoi.
”Oletko koskaan miettinyt, mikä minä olen? Ihan pohjimmiltani. Mikä erottaa minut sinusta? Mikä erotti… Relakin sinusta? Tai Chiroxin? Mitä jää jäljelle, jos otat sen pois? Entä mitä jää jäljelle, jos otat pois sen, mikä erottaa minut heistä? Hah. Minulla on paljon suurempi siivu totuutta kuin mistä moni uskaltaa edes unelmoida – tai pelätä –, mutta liika on liikaa. Sen sinäkin ehkä jo huomasit.”
”Kaikki on tuntunut sen jälkeen vain merkityksestä tyhjältä. Minä… näen asioita. Minä en ole moneen päivään tiennyt, mikä on painajaista ja mikä on totta. Minä olin siellä niin pitkään ja näin sellaisia asioita, joiden jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään muuhun kuin. Kuin siihen kuiluun.”
Hetken aikaa Visokki luuli näkevänsä taas jonkin kipittävän hänen näkökenttänsä laidalla. Hän hätkähti paikallaan, mutta… siellä ei ollut mitään. Ei taaskaan.
”Ja silti… siinä sinä olet. Nousit kuilusta – jostain syystä. Jos millään ei ole mitään väliä, miksi olet tässä… etkä kuilun pohjalla?”
”Minä en tiedä”, sai Visokki hädin tuskin ulos.
”Haluaisin uskoa, että syynä on iätön rakkautesi minuun, jota mustinkaan aurinko ei voi sisäänsä nielaista. Mutta ehkä se on tässä vaiheessa vielä liikaa vaadittu…”
”Vau. Tiedätkö, kuinka apaattinen minä olen? Niin, että en jaksa edes ärähtää tuosta.”
”No oliko se Tawa? Sehän on aina ollut Tawa, eikö? Minulla ei ole mitään toivoa.”
Äänekäs tuhahdus liikautti suuria pihtileukoja. ”Minä en ole edes varma, tekisikö se aurinkoon katsominen sinulle edes hirveän pahaa. Saisit edes jotain perspektiiviä siihen, kuinka paljon maailma pyörii sinun ympärilläsi.”
”Riippuu kovasti, miten minä määritellään. Ehkäpä huomaisit, että maailma pyörii hyvinkin paljon minun ympärilläni, ja kas! Kohta horisontti onkin jyrätty tyhjyyden tieltä. Ja jäljellä on vain täydellisyys.”
Visokki ei vastannut. Häntä lähinnä ärsytti.
”Hah!” Manu huudahti. ”Sainpas sinut edes ärsyyntymään! Apatiasi särkyy, näen jo säröjä! Kyllä tästä kuopasta ainoa suunta on ylöspäin!”
Visokkia huvitti kaivaa kuoppaa vain syvemmälle ihan vain näyttääkseen, että Manu oli väärässä.
”Mutta tuohan on nimenomaan oikea asenne! Vastusta! Rankaise minua!” ”Sinua ei varmaan voi käskeä poiskaan siitä.”
”Minulla ei ole teknisesti ottaen mitään, millä liikkua.” ”Aha. Ajattelitko sinä tätä nyt aivan loppuun asti?”
”Sanoinhan, että halusin haastaa itseäni!”
Kun Visokki ei jälleen millään tavalla reagoinut hänen sanomisiinsa, Manu päätti vain jatkaa aiemmasta aiheesta.
”No, jos katsoit totuuteen, kävit sitten ilmeisesti Verstaassa?”
”Missä… missä Verstaassa?”
”Niin joo, sinä et tiedä! Avden unimaailma on Kepen Verstas! Tai siis… tiedätkö, ei se pikku paja, vaan ilmeisesti Kepe kutsui Verstaakseen… öh, no sitä Avden maailmaa. En kyllä ihan vakuuttunut koko jutusta, mutta ilmeisesti kaikki vain kutsuvat sitä nykyään Verstaaksi, niin ehkä näin on helpompaa.”
”Kepen. Sinne… sinne on siis aina päässyt täältä”, Visokki ymmärsi.
Ja tajusi, että sitä reittiä hän oli alunperin päätynyt maailmaan, joka oli särkenyt hänen todellisuutensa. Sitä reittiä… hän oli seurannut Avdea.
”Ei sentään aina. Joskus se ovikin rakennettiin. Eikä varmaan ollut edes ainoa ovi! Jollain tavalla jotain nazorak-agentteja on kuulemma myös päätynyt Verstaaseen, ja meillä olisi tosi surkea puolustus, jos ne olisivat menneet sinne Kepen pajasta. Niin, eikä Kepen pajastakaan pääse sinne enää. Se reitti romahti Valtiaan uskon mukana.”
”Avde päästi ne nazorakit sinne. Toinen ovi on siellä, missä hän ikinä haluaakin.”
”Ha ha, jalka miehen punaisen, jo alkaa airo maistua, vai miten se meni.” ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä selität.”
”Väliäkö tuolla, jotain piraattien juttuja. Mutta Nihilisti lienee tuttu?” ”Minustako puhut? Sanoisit edes suoraan.”
”Et sinä!” Manu puuskahti. Nyt hänen äänestään puolestaan alkoi kuulua ärsyyntymistä. ”Kun se Punaisen miehen lautturi! Sen nimi on Nihilisti. Ehkä sekin katsoi mustaan aurinkoon ja masentui, en minä oikeasti tiedä näistä nukkejutuista, eikä silleen edes kovin kiinnosta.” ”Kyllä minä tiedän lautturin, Manu. Silloin, kun autoin Avdea, se kuljetti minua. Silloin minä ajattelin, että sille olisi jotain rajoja, mihin se pääsee, mutta… enää en ole niin vakuuttunut.”
Hän katsoi hetken suoraan lamppuun huoneen katossa. Se jätti hänen silmiinsä vain hehkuvan valopisteen.
”Avden uni on liian suuri enää pysäytettäväksi. Se on ihan liian todellinen nyt, enkä tiedä, voimmeko enää estää sitä.”
”Miksi me haluaisimme estää unta tulemasta? Eikö olisi viisaampaa varmistaa, että Nimda ei päädy kokonaisuudessaan hänen käsiinsä?” ”No… en minä väitä vieläkään tietäväni mitään. Hän kyllä yritti selittää sitä, mitä tekee unellaan. En ole varma, yrittikö hän vältellä suoraa vastausta vai oliko hän vain tosi huono muotoilemaan sitä. Minä sain katsoa kenet tahansa hänen käsittämättömän shakkipelinsä nappuloista, ja jokainen vastaus oli vain edellistä käsittämättömämpi. Ja suurempi. Ja pelottavampi.”
”Uijui!” Manu innostui. ”Saitko sinä ne KAIKKI? Kerro! Aloita vaikka, öööh, punaisista läheteistä!” ”Minä… Manu. Minä en katsonut punaisia lähettejä.”
”Mitäs helvettiä! Heti, kun sinulle luvataan, että saat katsoa kaikki nappulat, niin sinä et sitten katso niitä? Kai sinä edes tiedät, kuka on musta kuningatar? Jooko?” ”Minä en katsonut mustaa kuningatarta”, kyllästynyt ääni vastasi.
”Nyt hei. Näillä jutuilla on väliä! Jos minä voin olla sotilas, niin kaikki nappulat ovat ihan hiton vaarallisia! Kyllähän ne nyt pitää selvittää.” ”Manu”, Visokki sanoi huokaisten. ”Mitä hyötyä siitä on, jos minä katson jonkun yhdeksännen mustan sotilaan?? Mitä hyötyä siitä on, kun se kuvio on niin käsittämätön ja saattaa muuttua koko ajan? Hän antoi ymmärtää, että niissä rooleissa on ollut… satoja. Hän on tehnyt tätä pitempään kuin kukaan voi muistaa. Hän sanoi, että Tawa ei ole ensimmäinen valkoinen kuningatar, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! Mitä helvetin hyötyä siitä on, jos minä katson ne läpi ja täytän pääni tiedolla, joka todennäköisesti vain johtaa minua harhaan? Lähtemällä ottamaan jotain hänen peliään vakavissamme me vain annamme sille sen arvon, jonka hän yrittää sille antaa!”
”… mutta kun… minä tarvitsen lorea.”
”… mitä?”
”Kaikki tieto on tärkeää! Äh, miksi yritän vakuutella sinua. Jos et ymmärtänyt tiedon arvoa silloin, minä en voi muuttaa mieltäsi nyt. Kerro ensiksi vaikka sitten, että kuka ihme sitä paikkaa nyt sitten uneksii, kun kerran kävit Verstaassa. Kuulin Kepeltä, että Verstaan Valtiaan usko romahti, ja uni sen mukana. Mutta nähtävästi Punainen mies löysi uuden uneksijan?”
Kysymys uneksijoista oli liian suuri Visokin kohdattavaksi vielä, tai sanallistettavaksi. ”Minä… ehkä näin ’Valtiaan’, jos yhtään lohduttaa. Avde antoi ymmärtää, että valkoinen edusti uskoa ja musta tyhjyyttä… ja minä katsoin, kuka Valkoinen Kuningas oli. ’Uskon kuningas’. En kyllä tiedä, mitä se tarkoitti.”
”Hetkinen. Valkoinen Kuningas? Valtias? Se Valtias? Uuuuh, nyt kuulostaa joltain! Anna kaikki se mausteinen lore!”
Visokilla ei ollut aavistustakaan, mihin johtopäätöksiin Manu oli päätynyt hänen jo sanomansa jäljiltä, mutta hän pysähtyi miettimään tuota outoa kohtaamista suola-aavikolla. Kaiken sen keskellä tuo yksi hämmentävä yksityiskohta tuntui lähes triviaalilta, ja Visokin piti kaivaa sitä jostain syvältä. Kuihtuneen, väsyneen äänen sanat kaikuivat hänen mielessään uudelleen.
”… hän sanoi olevansa Orondes. Tarkoittaako se sinulle mitään?”
”Öh, Orondes? Miehellä on näemmä nimi. Tai no miehellä ja miehellä. Mutta silti… mitä ihmettä? Mitä niin merkittävää Profeetta on tehnyt, että ansaitsi Valkoisen Kuninkaan paikan? Tämä on epäreilua! Toisaalta ilmeisesti kuningas on oikeasti vain aika huono nappula. Ehkä tämä on ihan järkeiltävissä vielä…” ”Minä katsoin myös mustan ja punaisen kuninkaan. Mutta siitä tiedosta ei ollut –”
”PUNAINEN KUNINGAS?” Manu huudahti innoissaan. ”Haluan nähdä! Näytä minulle Punainen kuningas! Tämä on ihan helvetin tärkeääää!”
Visokki jatkoi valoon tuijottamista. ”Se oli liian isoa, että olisin voinut ymmärtää sitä. Minä en mielelläni muistelisi sitä.”
”En minä pyytänyt sinua ymmärtämään. Jos se on liian isoa sinulle, se on juuri sopivan muhkea välipala minulle! Äh, oikeastiko? Eikö? Jooko?”
Visokki huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Miksi sinä et vain ota tätä kaikkea minulta, jos sinua niin kiinnostaa? Miksi sinä vaivaudut edes kyselemään? Kaikki mitä minä opin siellä vain rikkoi kaiken, minkä tiedän, ja todisti sen valheeksi.”
Hän ei voinut sulkea pois muistoa Tawasta esittelemässä Nimdan sirua hänelle. ”Ja ehkä minä en vain ymmärrä, koska olen elukka. Mitä jos sinä vain otat ne muistot minulta kuin olisin lemmikkisi, joka kävi hakemassa kepin sinulle. Sitten minä etsin jonkun kolon, johon lasken ällöttävän munasäkin ja haudon maailmaan tuhat iljettävää pikku-visorakia, jotka syövät kaiken tieltään.”
Manu oli taas hetken hiljaa. Hieman pidemmän hetken kuin aiemmin.
”Ehkä minä… tai. Jos…”
Aivan pieni muren voitonriemua täytti Visokin, kun makuta takelteli. Hyvältä se ei kuitenkaan tuntunut.
”Miksi minä olen tässä tilanteessa taas?” Manu ähkäisi. ”Ei tämäkin voi olla minun syytäni. Sinä katsoit siihen aurinkoon ihan itse! Sinä kovetit sielusi ihan itse. Ihan itse suljit ulos tunteesi. Minä yritän vain selvittää salaisuuksia, joiden avulla voisimme ehkä parantaa mahdollisuuksiamme siihen, että emme esimerkiksi kaikki KUOLISI BRUTAALISTI jäämällä jonkin helvetin sodan jalkoihin. Onko se sitten liian vaikeaa käsittää, että niillä salaisuuksilla ehkä on jotain väliä? Paitsi, että ai niin… eihän millään ole. Mitään väliä. Kyllä, kyllä. Kyllähän minä ymmärrän.”
”Sinut olisi vähän helpompi ottaa vakavissaan jossain toisessa hahmossa”, Visokki tuhahti.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kääntää tätä yhtään positiivisemmaksi.
Vaikka se ei tuntunut varsinaisesti hyvältä.
Mikään ei tuntunut.
”Et sinä edes katso tänne päin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mistä äänet tulevat, jos ne puhuvat totta? Suurimman osan ajasta, jonka olimme yhdessä, ne äänet kuuluivat vain sinulle sinun oman pääsi sisällä. Esitä, mitä haluat – alennu eläimeksi, jos siltä tuntuu –, mutta mitä saavutat sillä? Haluaisitko todella, että minä ottaisin, mitä haluan, ja lähtisin matkoihini? Ehkäpä sinun olisi hyvä kuulla, että vaikka sinä et enää välittäisi mistään, joku muu saattaa välittää. Minä välitän. Minä välitän sinusta.”
Jos se jotain aiheutti, niin Visokki ei ollut aivan varma, mitä. Mutta jotain. ”Et sinä nyt voi sanoa tuollaista BANAANINA ja olettaa, että minä osaisin suhtautua siihen!”
”Nyt oikeasti hei. Minä täällä vuodatan sinulle sieluni ja sinä keskityt banaaniin.”
”Tiedätkö, mitä minä vähän veikkaan? Minä veikkaan, että sinä teet näitä asioita siksi, koska sinä pelkäät olla vilpitön. Koska sinä et ihan osaa myöntää itsellesi, että tämä paikka on sinulle tärkeä. Koska me olemme liian pieniä, että meillä pitäisi olla mitään väliä jonkun kuolemattoman enkelin elämässä. Sinä vedät tämän lekkeriksi ja alennat kaikkia ympärilläsi ihan vain, että sinun ei tarvitsisi kohdata, miten paljon tämä merkitsee sinulle.”
Visokki huokaisi syvään.
”Olen, tiedätkö, jopa vähän kateellinen, että jokin merkitsee jotain sinulle. Ja voitonriemuinen siitä, että sain sinut kiinni välittämästä jostain. Senkin pehmo.”
”No kylläpäs tulee psykologista settiä nyt”, Manu tuhahti. ”Onko sinulla edes tutkintoa oikeasti? Senkin puoskari.”
Visokin pihdit jännittyivät ja hän mulkaisi banaanin suuntaan. ”Silloin, kun minun tietoisuuteni ei ollut vielä täysin muodostunut, ja minä… loin itseäni omaksumalla tunteita, minä kerran söin yhden kuolevan sielunhoitajan muistot. Lasketaanko se, häh?”
Manun piti miettiä hetki, mutta se hetki ei kestänyt kovin pitkään.
”Öh. Teknisesti ottaen varmaan joo… Jos muistat ne jutut ja vielä ymmärrät ne? Niin kai se lasketaan.”
Hetkeksi aikaa tyhjän tilan ylle laskeutui vain pureva hiljaisuus. ”Me olemme molemmat aika sairaita.”
”Meinaatko.” ”Minä olen räjäyttänyt elämässäni jonkin verran päitä. Tosin minusta ne olivat kyllä ansaittuja.”
”Miten olisi vielä yksi? Antaa tulla! Räjäytä minut!” ”Milloin sinä olet viimeksi flirttaillut kenenkään kanssa?”
”Oletko sinä kuunnellut sanaakaan puheestani viimeisen kuukauden ajalta?” Manu kysyi vähän apeana.
Visokki huokaisi taas. Tähänkö hän oli tullut? Oliko kaiken tämän jälkeen Makuta Nui todella ainoa kimmokepinta, joka hänellä olisi sen kaiken hahmottoman tyhjyyden järkeilyyn?
Niinkö pohjalla hän oli?
”Hei”, Manu inahti. ”En minä sanonut sitä ääneen!”
”Ajattelit kuitenkin!”
Visokki huokaisi. Jos millään ei olisi mitään väliä, ehkä hänellä ei ollut syytä säästellä sanojaan.
”Hyvä on. Haluatko sinä kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui?”
”Kuule… jos sattuisin tietämään yhden tyypin, jolta saisin Selakhialla sellaisen aika hienon loma-asunnon –” ”AAARGH.”
”Oletan, että tuo tarkoittaa… kyllä?”
Siinä, kun Visokki lopulta sai kaiken tuona kohtalokkaana yönä tapahtuneen sanallistettua, kesti enemmän aikaa kuin hän olisi uskonutkaan. Toisinaan hän löysi itsensä toistamasta sanantarkkaan Avden sanoja. Joskus jopa tämän äänellä, tarkkoina muistoina. Mikään ei jäänyt sanomatta ääneen.
Visokki kertoi tuhansista uneksijoista ympäri maailmaa ja verkostosta, jonka nämä loivat. Unesta, jota nämä pitivät hengissä, ja muodosta, jonka se oli ottanut. Valkoisesta kuninkaasta, joka oli syösty valtaistuimeltaan. Mustasta kuninkaasta tyhjine katseineen keskellä kuolevaa maailmaa. Punaisesta kuninkaasta suurena, järkähtämättömänä ja hirvittävänä ja tämän tarjouksesta tehdä hänestä parempi. Koko monimutkaisesta shakkikuviosta ja siitä, mitä se edusti. Hän kertoi jopa utopiasta, jossa hän oli viettänyt kuukausikaupalla aikaa, ja jatkoi kertomista, vaikka Manu yritti kysyä, että mitä hän oli mennyt tekemään väärin ja että olisiko asiaa auttanut, jos se loma-asunto olisi ollut vaikka jossain vähän kivemmassa paikassa eikä sisältänyt historiaa hammaslääkäriyrityksen vallankaappauksesta.
Visokki antoi kaiken vain tulla. Jopa muiston omasta loisestaan ja siitä, miten oli päässyt siitä eroon. Luopumalla uskostaan siihen asiaan, jonka päälle hän oli minuutensa rakentanut ja näkemällä muiston, joka oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken.
Hän kertoi jopa siitä, että oli lyönyt Avdea naamaan. Siitä, että se ei ollut tuonut hänen vaatimaansa tyydytystä, mutta hän oli silti tehnyt sen. Manu oli silloin jopa pienen, kunnioittavan hetken hiljaa – kuin tajuten vasta nyt, että se oli ollut kaiken aikaa vaihtoehto.
Lopuksi Visokki kertoi sukelluksestaan syvälle siihen kuiluun, joka porotti suola-aavikon taivaalla. Samaan kuiluun, josta hän oli päässyt kultaisen käden vetämänä pois… mutta joka oli jättänyt häneen jotain, joka ei tuntunut hiipuvan.
Tai pikemminkin ehkä vienyt jotain.
”Ja sitten minä oksensin Nimdan sirun Tawan lattialle”, Visokki sanoi lopuksi. ”Onko kysyttävää.”
”No siis… mitä odotit, jos kirjaimellisesti vedit Punaista miestä turpaan? Että hän kääntää toisenkin posken? Ei, kyllä tukehduttamisyritys muinaisella artefaktilla kuulostaa silleen ihan realistiselta.” ”En ole varma, tekisikö hän sitä pikkumaisuuttaan. Kyllä siinä oli joku… äh, suunnitelma. Aina hänellä on. En kyllä osaa arvata, miten hänen suunnitelmaansa auttaa se, että hän vain luopuu sirusta.”
”Hahaa, ’suunnitelma’. Enemmän tuo hänen toimintansa kuulostaa improteatterilta! Mutta mutta…”
Päivien takainen keskustelu Tawan kanssa lipui takaisin Visokin mieleen, kun hän ymmärsi, että oli mennyt omaa kehotustaan vastaan ja kertonut sirusta Manulle. Se, että ei jaksanut enää välittää yhtään mistään, tarkoitti sitä, että välillä sanoi harkitsemattomia asioita. Hän ei tuntenut enää olevansa siitä vastuussa.
”Niin, ajattelet asiaa ehkä väärästä näkökulmasta! Ehkäpä hän tosiaan luopui sirustaan, mutta toisaalta me saimme sirun. Ehkäpä hän katsoo, että musta pelaaja on niin lähellä matittaa valkoisen kuninkaan, että tasapainon palauttamiseksi on hieman tuettava valkeaa osapuolta.”
”Tarkoitatko siksi, koska menetimme Metru Nuilla sirut?”
”Matoro menetti Metru Nuilla meidän sirumme. Mutta ehkäpä? Olen melko varma, että Abzumo ei ole valkea tahi punainen nappula. Ja hänellä on nyt sitten ilmeisesti kaksi sirua. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Nimdan haltijalla tällä hetkellä. PAITSI! Paitsi, jos meillä onkin itse asiassa myös kaksi? Missähän Zeeta nyt sitten on?”
”Tawa sanoi, että ei tiedä.”
”Vai ei muista?” ”Minä en jäänyt kyselemään enempää. Meillä on ollut vähän vaikeaa. Vaikeampaa kuin haluaisin.”
”No siis, jätit tivaamatta yhdeltä Tawalta. Mahtaisikohan se toinen tietää?”
Toinen, Visokki mietti. Toinen… voi ei. Senkö takia Tawa oli kysynyt häneltä…
Matoron miekka. Kummitukset.
Senkö takia admin-tornissa tapahtui kumman paljon adminillisia toimia, jotka eivät olleet kummankaan heistä määräämiä? Oikeastiko?
Miten se toinen edes kehtasi?
”Äh”, Visokki ärähti. ”Sinulle ei olisi ikinä pitänyt kertoa siitäkään! Miten sinä huijaat minut tähän kerta toisensa jälkeen?”
”Kultaseni, minähän olen aivan vastustamaton! Tuntisit nyt edes vähän jotain… edes pientä lämpöä? Lupaan, etten tartuta loista sinuun. Tahdon vain tuntea kauniit tunteesi!” ”Kuules, senkin ylikypsä… hetkinen, mitä?”
”Edes ihan vähän? Ihan pieni ihastus? Sellainen, että vähän kutittelee vatsanpohjassa. En vaadi paljoa!” ”Turpa kiinni! Miten sinulla on muka loinen? Eikö sinun pitänyt tietää, mitä teet?”
”No kun!” Manu puolustautui. ”Ei se ole edes minusta kiinni! Joku aivan muu tunari meni hankkimaan sen, ja nyt minäkin kärsin!”
Visokki loikkasi tympeänä sohvalta ylös ja alkoi kierrellä huonetta kärsimättömästi. ”Minä en edes tiedä, kuinka paljon niitä on. Avde on sitä vaarallisempi, mitä enemmän niitä on. Vaikka hänellä olisi jotkut… ’hyvät tarkoitusperät’, hän on saanut jo todella paljon pahaa aikaan. Ja sitten hän vain antaa meille… aseen Abzumoa vastaan? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tästä pitäisi ajatella?”
”Huomautan, että yksi (1) uneksija riittää, jos hänellä on kokonainen Kanohi Nimda. Toki… mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä suurempi vaiva minun on tappaa ne kaikki.”
Visokin ilmeen nähtyään Manu kiirehti jatkamaan: ”Ei sillä, että tekisin niin. En tietenkään.” ”Heikolla jäällä, Makuta Nui”, Visokki sanoi ärtyneesti. ”Erittäin heikolla jäällä.”
”Siinä menisi ikä ja terveys, kun on ne kaikki saatanan vahkitkin…” ”Aha. Okei, Makuta Nui, okei. Ilmeisesti niitä on jotenkin sitten vain kaikilla vahkeillakin. Kiitos tiedosta.”
”Joo kai. Liittyy toiseen juoneen, ei juututa siihen liikaa.”
Visokki kieltäytyi antamasta puhuvasta banaanista tulevalle kummalliselle heitolle huomiota. ”No auttoiko tämä kaikki tieto sinua jotenkin? Tiedätkö sinä, miten edetä tässä? Minulla ei ole ehkä enää vain voimia. Minä… hädin tuskin tiedän, onko tämäkään totta.”
Visokki ei voinut olla kuvittelematta pienen kultanaamioisen olennon vaappuvan sohvan takaa esiin ja katsovan häntä tyhjillä silmillään. Tälläkään kertaa se ei ollut siellä oikeasti.
”Auttoi! Olen oikeasti kiitollinen! Nyt tiedän, että en riskeeraa Kelvinin henkeä ihan turhan takia!” ”Aha. Onko turha edes kysyä, mitä sinä aiot nyt tehdä… ja miksi?”
”Ajattelin kysyä… kun siis. Minähän tiedän periaatteessa Punaisesta miehestä kyllä, että mikäs himskutti, mutta mitäs se Syvä nauru? Minkälainen homma? ’Sielut yhteen sidottu’, mitä helvettiä se edes tarkoittaa. Ei Miehen kanssa mitään Naurua ole legendoissa paritettu vaan jokin ihan muu. Niin sitten pitää kysyä joltain, joka on ollut tässä maailmassa riittävän kauan nähdäkseen senkin osan totuutta, joka tuli ennen minua.”
”Tuo kuulostaa… ihan todella vaaralliselta. Mistä voit olla varma?”
”Varma mistä? Että sielut on sidottu yhteen? Niinhän se Avde minulle sanoi. Eikä hän valehtele, niin, ei varmasti. Kyllä minä vielä saan hänet kiinni verekseltään! Sano minun sanoneen, joskin mieluiten vasta, kun se on tapahtunut.” ”Tarkoitan, että minne sinä olet edes menossa, ja miksi?”
”Miksi? Koska haluan vastauksia. Minne? Hyvä kysymys! Nyt aluksi… öh, aloitetaan vaikka etelämantereesta. Minulla on hyvä vihje.”
”Manu. Minä en tiedä, vältteletkö sinä vastaamista vai oletko sinä siinä tosi huono. Sinä teet tätä aina. Silloin Koneessa… sinä annoit ymmärtää, että olet tiennyt Punaisesta Miehestä jotain jo aiemmin. Ja ’nukeista’ ja siitä kaikesta. Voisitko… voisitko välillä edes yrittää selittää niin, että minä ymmärrän?”
”No siis… voin? Yrittää, nimittäin.”
Makuta banaanin muodossa makusteli hetken sanojaan. Siitä kuului kirjaimellisesti ällöttävää maiskutusta. Maiskutus sai Visokin ymmärtämään, että Manulla oli konkreettinen hedelmälihasta tehty suu, ja ehkä vielä pahempaa, äänihuulet. Ja… keuhkot.
Visokkia ei ällöttänyt riittävän vahvasti, että hän olisi käskenyt tätä lopettamaan. Ehkä sieltä tulisi kohta jotain kuulemisen arvoista.
”Oletko koskaan kuullut… Punaisen miehen legendaa?” Manu kysyi sitten pahaenteiseen sävyyn. ”En.”
”En uskonutkaan. Se ei ole tarina, jota turagat kertoisivat. Se on näitä muinaisia lopunajan myyttejä, joiden lähteet ovat hämäräperäisiä matoralaisnäkijöitä, joita ilmenee aina silloin tällöin, ehkä kerran vuosituhannessa. Turagoista viisaimmat uskovat, että Suuri henki suo oraakkeleille valaistuksen, ja sitten he näkevät tällaisia ennusteita ja kaikkea muuta häröä. Itsehän muutoin arvelisin, että taustalla ovat eräät psykedeelisemmän puoleiset sienet – minulla on muutama tutkimusartikkeli aiheesta –, mutta on paha väittää vastaan, kun meillä on Destralilla sarjaan kytkettynä ikuisesti hengissä pidetty näkijäpatteristo, josta näitä juttuja nyhdetään.”
Visokki ei jaksanut edes kauhistua yksityiskohdasta, joka olisi tavanomaisesti saanut hänen moraaliset hälytyskellonsa kilisemään.
”Asiaan liittyy tähtien tulkintaa ja muuta mukavaa. Haha. Joueran sanojen mukaan… ’Metru Nuin alamaailma tuntee kyllä sadun Punaisesta Miehestä’. Ihan kunnon okkultistikamaa!” ”Voitko mennä asiaan?”
”Jessus, kylläpäs sitä ollaan tänään kärsimättömiä. Hyvä on, tässä tulee. Oikeaan tunnelmaan virittymiseksi sulje silmäsi… ja kuvita sanani mielikuvituksellasi.”
Taukohuoneen ylle jäi leijailemaan virittynyt hiljaisuus, kun Visokki avasi silmänsä. Tarina, jonka Makuta Nui oli hänelle kertonut, oli herännyt eloon kuvina, ääninä ja tuntemuksina, jotka kummittelivat tyhjyyttään kumisevan tilan yllä.
”Mitä… tuon pitäisi tarkoittaa minulle?” Visokki lopulta kysyi.
”Mitä sinä haluaisit sen tarkoittavan?” Manu vastasi. ”Tahdoit kuulla, mitä tiedän Punaisesta Miehestä. Kerroin, mitä tiedän Punaisesta Miehestä.” ”Tuo on vain joku tarina. Mitä tarkoittaa, että hän väittää olevansa joku satuhahmo?”
”Nii-in, sitä minäkin olen tässä pähkäillyt. Jos Punainen Mies on sitä, mitä väittää olevansa, millaisia seurauksia sillä on? Maailman ei kuulu päättyä vielä… ellei sitten kaikkia muita ennustuksia ole tulkittu väärin! Tarkoittaako se sitten, että Punainen Mies on etuajassa? Ja missä helvetissä on Kohtalon Airut? Miksi se on vaihdettu johonkin Syvään Nauruun? Ottaisin mieluummin kivan kultaisen jäbän.”
Jotain oli selvästi tapahtunut, koska Visokki sai itsensä jälleen liikkeelle. Hän kiepsautti itseään ympäri sohvalla niin, että hänen katseensa osoitti pöydällä puhuvaa banaania kohti. Hänen etujalkansa roikkuivat sohvanreunalta ja hän heilutteli niitä hiljaa miettiessään, mitä edes kysyä.
”Sinä tunnut ottavan tuon ennustuksen aika vakavissasi.”
”Kuulostat skeptiseltä. En ole yllättynyt, koska menit ja katsoit siihen hiton aurinkoon.”
Pihtihampaiden välistä pääsi pahaenteinen surahdus. Oliko se naurua vai raivoa, Visokki ei ollut itsekään aivan varma. ”En minä tiedä, onko tässä vain siitä kyse. Minulla ei ole ikinä ollut kotikylää ja turagaa kertomassa, mitä uskoa. Tai… ehkä ketään tai mitään muutakaan kuin se sydän.”
Ja nyt myös yönmusta tähti hänen taivaallaan, joka ei ikinä mennyt pois, lisäsi hän mielessään.
”Minullakaan ei kieltämättä ollut omaa turagaa kertomassa, mitä uskoa. Mutta, yllättävää ehkä, sitä ei kaipaa hirveästi, mihin uskoa, jos tietää. Sitä se totuus tuppaa tekemään, tappamaan uskon. Ja se kai Avdenkin ongelma oli. Mutta sanotaan nyt vaikka, että tietojeni puolesta minulla on hyviä perusteita uskoa, että tällaisia juttuja ei kannata sivuuttaa ihan täytenä hölynpölynä. Se onkin sitten asia erikseen, miten iso osa näistä jutuista on todella tapahtuva. Omasta puolestani en ihan pidä siitä ’langenneiden enkelten varjojen pois häätämisestä’. Pärjäisin ilmankin.”
”Lisäksi… tämähän… on aivan käsittämättömän isoa! Miksi ihmeessä sinä et kertonut tätä aiemmin?”
”No”, makuta maiskutteli jälleen. ”Olisiko edes Koneeseen astumista edeltävä Visokki uskonut tätä? Veikkaanpa vähän, että ehkä ei! Sinä olet sillä tapaa rationaalinen, että olisit kuitannut tämän hölynpölynä jo ilmankin tuollaista apatiaa!”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Manu oli siinä. Hän antoi tarinan upota hetkeksi taas mietteisiinsä. Palaset yhtyivät Visokin päässä, mutta ne tuntuivat yhä liian isoilta ymmärrettäviksi.
”Kuusi ritaria”, Visokki mietti ääneen. ”Ne hänen kuusi hirviötään?”
”Niinhän sen voisi helposti tulkita. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt kaikkia kuutta samassa paikassa. Tai edes kaikkia kuutta yksittäin… Mutta en tiedä, jos heidän oli tarkoitus valmistella maailma Punaiselle Miehelle, onko homma muka sitten jo valmis? Tai ehkäpä tulkinta on väärä, ja kuusi ritaria ovat jotain muuta kuin Punaisen Miehen nuket. Mutta mitä sitten? Ja joko ne tulivat ja menivät?”
”Entäs sitten se paratiisi, johon hän johdattaa oikeaoppiset… onko se… se hänen unensa? Verstas, sanoit.”
”Jotkut nihilistisimmät ovat tulkinneet paratiisin tarkoittavan vain Punaista tähteä, mikä vihjaisi, että Punainen Mies vain tappaa meidät kaikki. Aika kurjaa! Mutta mitenkäs sitten erottelet syntisten ja hurskaiden välillä, jos kaikki vain pääsevät paratiisiin? Noh… joka tapauksessa ei kuulosta todennäköiseltä, että minua sinne päästettäisiin.”
Se, että Visokki kuunteli itse Suuren hengen enkelin mietiskelevän uskonkysymyksiä, tuntui hänestä vain hieman vähemmän surrealistiselta kuin se, että hän kuunteli banaanin mietiskelevän uskonkysymyksiä. ”Sinä saat hänet kuulostamaan vielä vaarallisemmalta kuin pelkäsin. Ei hän kyllä ole ikinä puhunut mistään vääräoppisten tuomitsemisesta. Mutta se, mitä hän tekee, on kyllä aivan pelottavan suurta.”
”Onko hän puhunut siitä, että joku ei mahtuisi hänen narratiiviinsa? Jääkö joku hänen tarinansa ulkopuolelle? Ehkäpä Verstas ei toivota tervetulleeksi ihan ketä tahansa.”
Makutan sanat olivat isompia ja pelottavampia kuin Visokki oli nyt valmis vastaanottamaan. Mutta toisaalta… ne antoivat toivoa. Ne saivat hänet uskomaan, että oli kaiken aikaa ollut mahdollisuus, että Avde todella oli vain hullu, paha ja väärässä.
”Enkeleitä. Demoneita. Mielikuvitusmaailmoja. Profetioita. Paratiiseja. Maailmanloppu. Mitä minun elämälleni on tapahtunut?”
”Siihen on tullut vähän lisää jännitystä?” ”Sitäkö tämä sinulle on?”
”Eikö sinussa ole jäljellä edes sen verran tunnetta, että maailmanloppu vähän jännittäisi, jos se katsoisi sinua silmiin? Kultaseni, kultaseni, ehkäpä sinä olet meistä kahdesta se akuutimmin henkisen tuen tarpeessa oleva.” ”Minä olen varautunut jo aika monta kuukautta siihen, että minun oma maailmani voi loppua hetkenä minä hyvänsä! Anteeksi, jos en osaa ihan käsitellä sitä, mitä se voi tarkoittaa koko muulle maailmalle. Ja sitä paitsi… ei tuo kuulosta uskottavalta. Tuo kuulostaa liian isolta ollakseen totta.”
”Hmm, aivan. Ehkäpä se on esimerkiksi… unta?”
Se oli sana, joka sai Visokin nielemään jokaisen vastalauseen, jonka hän oli etukäteen muodostanut. ”Sinä tunnut oikeasti uskovan, että hän ehkä pystyy siihen. Vai haluatko sinä vain jännitystä elämääsi?”
”Mitä minä tein, kun Punainen Mies oli kukistettu? Sinä itse näit oman mielipiteesi aiheesta aivan äskettäin jonkinlaisena unena.”
Visokki ei vieläkään oikein halunnut vastata siihen. Pahinta oli, että jokin täytti hänet taas. Jokin sairas, mielipuolinen nälkä, joka puski jopa kaiken ylitse vyöryvän apatian yli. Edes hetkeksi. ”Hyvä on. Sait minut kiinnostumaan tästä.”
”Kysymys kuuluukin… jos Avde voi olla legendan Punainen Mies, kannattaako hänet aliarvioida vastustajana? Minusta kuulostaa ehdottomasti terveellisemmältä olla tekemättä niin. Mutta en voi kieltää, etteikö minuakin ihan vain myös kiinnostaisi suunnattomasti!”
Visokki laskeutui alas sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. Syyspäivä oli kääntymässä iltapäivää kohti, mutta valoa riitti vielä mittaamattomasti. Elämän ääniä oli niin paljon. Kaikki se kalpeni kysymyksien tulvalle, joka sinkoili hänen päässään. Tawan sanat toistuivat sen kaiken keskellä.
”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”
Ei hänellä ollut aikaa.
Jos hän pysähtyisi, kuilu saisi hänet kiinni.
Harhautuksia. Jotain harhautuksia oli pakko keksiä. Makuta Nuin järjetön mysteeriajelu ei voinut olla niistä huonoin.
”Sinä sanoit, että jokin ei aivan täsmää. Tarinassa on Kultainen Soturi mutta ei Syvää Naurua. Onko tämä se, missä saamme hänet valheesta kiinni?”
”Hm, noh”, Manu vastasi. ”Ei välttämättä. Hän ei ole missään vaiheessa sanonut olevansa juuri tuon legendan Punainen Mies. On olemassa myös vaihtoehtoinen versio. Osaatko arvata, keneltä lähdemme sitä seuraavaksi utelemaan?” ”Athisteilta”, Visokki sanoi salamannopeasti. ”Sinä sanoit siitä. Silloin kun pullistelitte Rakentajan kanssa aivojenne koosta.”
”Hei! Minun aivoni ovat tällä hetkellä ihan tosi pienet!” ”Miten sinä edes istutit ne banaa-… katso, mitä sait minut tekemään? En minä oikeasti halua kuulla.”
”En ole vakuuttunut! Mutta siinä et ole väärässä, että athistit ovat meille selityksen jos toisenkin velkaa. Ja niiden olisi nyt parempi alkaa laulaa. En aio sietää… hupsuttelua.” ”Tuota sinä et kyllä usko itsekään.”
”Lähdetäänkö kuulustelemaan? Ketään ei tarvitse edes kiduttaa, jos et tahdo.”
Visorakin pihdit nappasivat banaanin hedelmäkorista otteeseensa. Visokki kipitti ulos taukotilasta nopeammin kuin ehti kyseenalaistaa ja puski oven auki tieltään. Sielunlähde, kaupungin temppelien keskus, sijaitsi toisella puolella jokea, pitkän kävelyn päässä. Se tuntui parhaalta paikalta aloittaa. Visokki muisti etäisesti kuulleensa tuoreen athistikappelin perustamisesta. ”Minä en ole sitten aivan vieläkään vakuuttunut, että mikään versio tästä legendasta on totta. Mutta olet nyt huijannut minut tähän mukaan joka tapauksessa.”
”Sillä, mikä on totta, ei taida hirveästi olla Avdelle väliä”, vastasi banaani. ”Väliä on vain sillä, mikä ei ole valhetta.”
”Punaisen Miehen” legenda nousee kerta toisensa jälkeen esille, kun ennustuksista vanhimpia kaivellaan Suuren Hengen valon hylkäämistä kirjastoista ja arkistoista. Moderni matanuistinen teologia on viimeistään Turaga Dumen ohjastaman Uljaan-Uuden-Suunnan myötä hylännyt legendan osana laajempaa uskonkaanonia. Niissä piireissä, missä se tunnetaan – jotka ovat yhä harvalukuisempia – se nähdään enää vain harhaoppisena suuntauksena, jonka tarkoitus on horjuttaa Mata Nuin oikeuttamaa maailmankuvaa. Punaisen Miehen myytti puhuu muutoksesta, joka on täysin ristiriidassa Suuren Hengen hyveiden kanssa – täydessä tasapainossa olevaan maailmaan ei mahdu mytologian ennustamia suuria mullistuksia. Silti jopa Metru Nuilla ajatuksella on ollut seuraajia, joiden mukaan Punaisen Miehen legendassa tiivistyy Kohtalon suurempi suunnitelma luomakunnalle.
Myytin eri variantteja ilmenee myös joissakin eteläisissä pienemmissä uskomuksissa ja lahkoissa. Useampi alkuperäislähde antaa ymmärtää, että jopa etelän Athin uskon pyhiin kirjoituksiin lukeutuu oma tulkintansa hahmosta. Valitettavasti monien Mata Nuin maailmankuvan vastaisten kulttien lailla athismin koko opin ydin on salattua kaikilta paitsi korkea-arvoisimmilta soturimunkeilta. Täten siitä, miten he suhtautuvat myyttiin, ei ole juuri varmaa tietoa. Mata Nuin maailmankuvan vastustajina athistit on kuitenkin helppo kuvitella ottamaan vastaan ajatuksia, jotka perustavanlaatuisesti sotivat asioiden luonnollista järjestystä vastaan. Athismin kirjoon laskettavat atheonistiset lahkot käyttävät Punaiseen Mieheen verrattavia hahmoja huomattavasti selkeämmin omassa symboliikassaan, vaikka yhteys ei ole aivan sataprosenttisen varma.
Varhaisimpana ilmentymänä sanaparille pidetään vanhan mataian sanaa toishi, joka ei ole terminä täysin yksiselitteinen – värin lisäksi sanan alkuosa voi kuvastaa muutakin. Sanan toi etymologinen pohja juontuu samasta juuresta kuin elementaalisen tulen ilmaus ta. Yhtä lailla yhteydestä Punaiseen tähteen, initoihin, Kohtalon tähteen, on luettavissa ’kohtalo’ eräänä sanan merkityksenä. ’Punainen’ on kuitenkin vakiintunut käännöksenä, koska sitä pidetään luontevana parina myytissä hahmolle kuvailluille sinisille kasvoille, kua-kanohi.
Vielä suuremman keskustelun kohteena on kuitenkin sanan jälkimmäinen osa, shi. Vakiintunut käännös ”mies” vastaanottaa paljon kritiikkiä muutamasta syystä: näistä ensimmäinen on se, että vanha mataia ei modernin matoranin tavoin sisällä sukupuolipainotuksia. Mytologisen hahmon miehinen koodaus on perusteltavissa eräällä myytin versiolla, mutta tulkinta ei ole suinkaan ainoa laatuaan. Yhtä lailla sanalle voisi lukea vaikka krikcitiläisen ei-binäärisen koodauksen, tai ei sukupuolitusta laisinkaan.
Jos sukupuolitus riisutaan kokonaan pois, jää jäljelle ainoastaan sanan vanhempi merkitys: ”lapsi”.
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan?
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista?
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa?
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa
