Metalli nitisi rytmikkäästi airojen kyntäessä aallokkoa. Mustat aallot kohisivat vanhan veneen puuköliä vasten. Oli aamuyö, ja aurinkoin sarastukseen oli vielä muutama tunti aikaa, mutta silti pieni kalastajavene taittoi hitaasti matkaansa kohti avomerta.
Öisen meren kohinan läpi puski kova ääni: sumutorvi valitti. Kalastusveneen kaksi matkustajaa jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan. He kuiskuttelivat keskenään jotain. Sitten kuului molskahdus, kun jotain putosi veteen.
Pimeän ja sumun seasta lipui esiin tumma muoto. Kohdevalot rävähtivät päälle. Puuvenettä moninkerroin isompi teräslaiva lähestyi pienempää alusta kuin rintaansa pullistellen uhitteleva ukkometso. Aallot hivelivät sen laitaan maalattua karmiininpunaista heptagrammia. Joukko ruskeita sarvipäitä rymisteli huudellen kannen reunalle.
”Helttaf!” perämies karjui megafoniin. ”Te siellä! Nämä vedet ovat Nazorakein Imferiumin valvonnassa! Minne olette menossa ja millä asialla?”
Puuveneen matkustajat, kaksi iäkästä vortixxia, katselivat leppoisasti vastakannella parveilevia matruuseja sekä näiden keihäitä ja kivääreitä, jotka oli suunnattu heitä kohti. Vanhukset arvioivat perämiestä pitkään hiljaa.
”Myö ollaan vaan kalas…” olkihattuinen hammastikkua pureskeleva vortixx, vanhempi kahdesta, tokaisi verkkaisesti.
Nazorak-perämies kohotti tuntosarveaan. Hän sai odottaa vielä pienen hetken, ennen kuin toinen, henkselihousuinen kalastaja täydensi:
”Aamuverkoilla, jjuu!”
Perämies sähähti pöyristyneenä ja marssi ohjaushyttiin, jossa hattupäinen kapteeni nojasi ruoriin.
”Arvon aliluutnantti, he väittävät olevansa kalastajia. Upotammeko veneen?”
Kapteeni tuhahti. ”Ammusten tuhlausta. Tutkikaa alus.”
Laskusilta kolahti alas. Kalastajat katsoivat voimattomina, kun nazorakit nousivat heidän veneeseensä ja alkoivat kaivella veneessä olevia tynnyreitä, heidän reppujaan ja jopa lautojen rakoja. Odotellessaan kalamiehistä vanhempi sylkäisi hammastikkunsa veneen pohjalle, kaivoi esiin piipun ja alkoi sytytellä sitä pienellä sytkärillä. Nazorak-perämies astui vanhusten eteen ja alkoi hyvin vaativaan sävyyn esittää kysymyksiä:
”Kertokaa, keitä olette.”
”Met ollaampi Kalamiäs”, totesi vanhempi kalastajista ja puhalsi ilmoille savupöllähdyksen.
”Ja Velipoeka”, jatkoi nuorempi väistäen hieman Kalamiähen henkosia.
”Vai niin. Tuletteko Fio-Klaanista tai työskentelettekö heidän kanssaan?”
”Eeppä tulla”, kuului verkkainen vastaus pienen hetken kuluttua. ”Myöt asuthaan tos toeseel saarel. Tiiäkkö, tuolla vähä etelämpänä.”
”Tiälä kyl kala syä hyvi”, täydensi nuorempi vortixx.
Yksi sotilaista juoksi perämiehen taakse ja veti käden lippaan.
”Arvon ylimatruusi, matruusi 39997! Tutkimme veneen. Emme löytäneet mitään takavarikoitavaa.”
Eipä veneessä juuri mitään ollutkaan: kaksi paria airoja, pari ongenvapaa ja köyttä, sekä tynnyreissä jonkin verran vasta pyydettyä kalaa. Kalastajien repuista löytyi muutama kartta ja kasa uistimia; pussillinen tupakkaa; hieman evästä, enimmäkseen kalasta tehtyä sellaista.
Perämies nyökkäsi ja kääntyi katsomaan xialaisia.
”Ottakaa heiltä furje ja airot”, tämä sanoi matoraniksi niin, että kalastajatkin ymmärsivät ivan. ”Offivat, etteivät tule vesillemme toiste.”
Nazorakit laskivat Kalamiähen purjeen alas ja takavarikoivat airot. Kalahommiin — tai pikemminkin niiden lopetteluun päivän päätteeksi — ilmaantuneeseen pikku komplikaatioon silminnähden närkästynyt Kalamiäs laittoi kätensä puuskaan ja imi ison henkosen piipustaan seuratessaan, kuinka meritorakat kantoivat laskusiltaa pitkin ylös laivaan heidän ainoat keinonsa liikuttaa venettä.
Perämies oli juuri aikeissa nousta takaisin omaan laivaansa, mutta pysähtyi huomatessaan Kalamiähen piipun. Nazorak ei sanonut mitään vaan nappasi tupakointivälineen vortixxin hampaista. Piippu vaikutti olevan tehty oliivipuusta, eli se oli luultavasti peräisin joiltain kaukaisemmilta vesiltä. Piipun pesän pintaan oli taidokkaasti kaiverrettu aaltoja ja lintuja.
”Onfas nätti fiiffu”, perämies hymähti. Hän kääntyi ja kipusi laskusiltaa ylös nazorakien laivaan tyhjentäen samalla piipun sisällön mereen.
”No suatana”, Kalamiäs manasi yrittämättä peitellä ärtymystään.
”Suattaapi olla, että viivyttään tiälä hetki”, totesi Velipoeka ja raapi päätään. Tämän sanat kantautuivat perämiehen sarviin ja aiheuttivat hienoisen hymynvireen tämän kasvoilla.
”Enne oli miähet rautaa ja laivat puuta”, totesi Kalamiäs katsellessaan, kun nazorakit vetivät laskusillan takaisin laivaansa.
”Jaa, ohan nykysilleenki miähet rautaa. Nyt vaa on laivatki”, kuului Velipojjan pohdiskeleva vastaus, kun nazorakien laiva oli jo ottanut suunnakseen pohjoisen.
”Ei nuot mittää rautaa ollu, jottai kittiinii.”
”Ei kait ne miehii ollukkaa?”
”Tiiäppä noista.”
”Liekkö ne naisiakkaan ollu. Vaikeeta niistä on sanoa, nii.”
”Naiset o jottai titaanii tai jottai. Ei tarvita sellasia pomottaan.”
Kalamiäs istahti alas ja tarttui onkivapaan. Hän räpelsi hetken uistinten kanssa ja heitti sitten siiman veteen. Koho pulpahti pintaan ja alkoi kellua laineiden keskellä. Velipoeka noudatti esimerkkiä ja heitti oman siimansa veteen toiselle puolelle venettä. Sitten kalastajakaksikko istuskeli katsellen hitaasti loittonevaa laivaa. Aamusumun ahmaistua etääntyvän aluksen Kalamiäs huokaisi syvään.
”Mahotonta meininkiä.”
”Eiksitä ennää elantoonsa saa hankkii?” Velipoeka vahvisti.
”Ampua pitäs.”
”Tykillä.”
Kalamiähen vapa nyki hieman, mutta koho ei kuitenkaan pulpahtanut pinnan alle.
”Säikyttivät saaliit karkuun, perkule”, hän tuhahti.
Hetken kuluttua Velipoeka vastasi:
”Eppähän oo kovin kummonen kalamiäs jos ei kala syä.”
”No emmää ny tiiä, jos kaikki kuttuu meikäläästä Kalamiäheks nii eikse sitten riitä?”
”Mää oon sentään Velipoeka. Se ny ei miksikään muutu. Mutta voikko sää olla Kalamiäs jos et oo kalamiäs?”
”Meinaakkos ruveta kukkoileen, Velipoeka? Ei piä liian leuhkaksi ruveta, suattaapi käyä hassusti.”
”Eipä tässä, kuhan kismittää noi natorakin perkuleet.”
”No sanoppa muuta.”
”Ai vaikka että kaunis ilma?”
”Eiku se on sanonta.”
”Mikä?”
”’Sanoppa muuta’. Tai ’äläppä muuta sano’.”
”Ei kait niittä molempii yhtaikaa pysty tekkeen?”
”Äläppä muuta sano.”
”Ei kala syä muutenkaan.”
”No ei varmaan jos koko ajan pakista piipität niinku kasa kivirottia paistokasarissa.”
”Meleko vinkee mielikuva.”
”Heh heh. Ollaas sitä ny olevinnaa nii hauskoja.”
”Iha huluvatonta touhua, nii.”
”Ruppeeppa vielä jatkammaa tommosta niin mojautan tällä –”
Tämä varsin verkkainen sanaharkka päättyi yllättäen siihen, kun vesi pärskähti heidän veneensä vieressä. Valkoinen nazorakin pää nousi yskien ja pärskien pintaan. Kalamiehet riensi nostamaan Kelvinin veneeseen, ja hetken kuluttua tämä makasikin yhä vettä suustaan kurlaten veneen pohjalla.
”Hehei, sehän toimi!” hihkaisi makutan ääni Kelvinin päässä kaiken kansan kuultavaksi.
”Vanha jippo, tokihan se toemi!” Kalamiäs totesi. ”Onpahan tällä teän natorakilla hyvet keuhkot!”
Pienen Kelvinin yskimisen ja kakomisen täyttämän hetken jälkeen Velipoeka yskähti kiusaantuneesti ja kysyi:
”Ette vois niit varapurjeit ojentaa sieltä, että päästäs joskus poies täältä?”
Kelvin, yskien yhä kivuliaasti vettä kurkustaan, ojensi reppunsa ja kangaskääreen, jonka oli sitonut sen kylkeen kiinni, Velipojjaalle.
”Saatanan russakat vei meän purjeen kuten arvelttiin!” hörähti Kalamiäs.
”Mutta täl kertaa meni airotki”, lisäsi Velipoeka hetken kuluttua.
”Uuet pittää varmaan hankkia. Lisätään se noitten hintaan. Sekä miun piippu. Mutta viritäpä uus purje, Velipoeka!”
”Jeessöör.”
”Kun sanoit… että sinulla on… keino fäästä… saartorenkaan läfi… en kuvitellut tätä”, Kelvin sanoi yskimisestä hengästyneenä osoittaen sanansa päänsisäiselle enkelilleen.
”Sori siitä. Mutta ainakin tämä oli muihin vaihtoehtoihin nähden kohtuullisen turvallinen tapa. Low risk, low reward, mitenkäs sitä sanotaan? Eivät teikäläiset tuhlaa ammuksia vanhoihin vortixxinpieruihin, jotka ’eksyvät vieraille vesille’. Paukut on hyvä jättää mahdollisten vihulaisten varalle. Tiedätkö, sellaisten, jotka saattaisivat ampua takaisin. On kyllä mennyt ihan mahdottomaksi tämä touhu! Joskus muutama kuukausi sitten minä ja Guartsu pystyimme ihan hyvin vain veneilemään pois saarelta ilman, että törmäsimme heti nazorakeihin. Tai törmäsimmehän me niihin lopulta, mutta emme oikeastaan edes Klaanin lähivesillä. Se oli enemmänkin vahinko. Mutta todennäköisyyspeliähän tämä on. Kyllä nopealla pikkuveneellä pääsee vieläkin saarron läpi, ja aika huono tuuri silloin on, jos törmää teikäläisten aluksiin. Eikä se kai saarron pointti olekaan, että estetään kaikkien pienten purtiloiden pako. Mutta enpä tiedä. Olisitko halunnut ottaa sen riskin? Varsinkin sen jälkeen, kun tärtäläisiä upotettiin?”
”… no, ehkä mieluummin en.”
”Sitä minäkin vähän veikkasin. Ja siksi sinä sait harjoitella vähän hengityksen pidättämistä. Kyllä minä olen melko varma, että aivovaurioita alkaa syntyä vasta joskus kymmenen minuutin kohdalla! Pidätän tosin oikeuden olla väärässä.”
”Tuo ei kyllä yhtään vakuuta.”
”Mites se maksu?” Kalamiäs huikkasi.
”Ah, tosiaan”, Manu viestitti. ”Pikku hetki. Kelvin. Lipas.”
Kelvin kaivoi repustaan pienen puisen lippaan.
”Kulmapalat.”
Nazorak kaiveli reppuaan melko pitkään, kunnes löysi kahdeksan merkillistä obsidiaaninpalaa, jotka sopivat suorakulmaisen särmiön kulmiin. Hän kiinnitti ne lippaan kulmiin ja odotti lisäohjeita.
”Ja sitten neste.”
Kelvin arveli makutan tarkoittavan hämäräperäistä lasipulloa, joka sisälsi purppuraista kuplivaa nestettä.
”Kaadan tätä tuohon päälle vain?”
”Jep. Valuta ympyrän muotoon, jos pystyt.”
Nazorak teki työtä käskettyä. Hän hätkähti hieman, kun neste pölläytti ilmoille tummanvioletin savupilven osuessaan puulippaan pintaan.
”Rupesitte sitte pössytteleen sielä?” Velipoeka tiedusteli huvittuneena. Kelvin siirsi itseään hieman kauemmas lippaasta yskien vähän epäterveelliseltä vaikuttavaa savua keuhkoistaan.
”Noin. Hyvä tuli”, Manu totesi. Kelvin katsoi hälvenevän savun takaa paljastunutta lipasta, joka oli parhaillaan kokemassa muodonmuutosta: tumma obsidiaanikuori levittäytyi lippaan pinnalle, ikään kuin kulmapalat olisivat alkaneet syödä lipasta. Kun prosessi oli muutaman sekunnin kuluttua valmis, hän katsoi syntynyttä obsidiaaniarkkua hieman tarkemmin. Sen jokaista tahkoa koristi hampaita muistuttava koristereunus, jonka välissä obsidiaani oli rosoista. Hätkähdyttävintä oli, että kannen keskelle avautui suuri sinisenvihreä silmä, joka ryhtyi herkeämättä tuijottamaan nazorakia silmiin. Hän kokeili siirtyä oikealta vasemmalle ja taas takaisin, mutta silmä seurasi hänen liikkeitään.
”Aika felottavaa”, hän totesi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt samanlaisen lippaan: Manun huoneessa Bio-Klaanin linnakkeessa oli ollut samanlainen, joskin isompi. Hän avasi lippaan. Ja sehän oli tyhjä, mikä ei tosin yllättänyt häntä laisinkaan – olihan se alun alkaenkin ollut tyhjä.
”No totta kai se on sinulle tyhjä. Annas kun minä.”
Kelvin tunsi pientä kihelmöintiä kädessään ja huomasi sen sitten liikkuvan omia aikojaan. Käsi liikkui lippaan kannelle ja työnsi sen auki, mutta tällä kertaa lipas ei ollutkaan tyhjä.
”Miten tämä edes toimii?”
”Taikuudella.”
Lipas näytti olevan sisäpuolelta paljon laajempi kuin ulkoa, mikä oli aiheuttaa nazorakille pahoinvointia. Mikäli hänen muistinsa ei häntä pettänyt, lippaan sisältö näytti olevan päällisin puolin täsmälleen sama kuin mitä hän oli nähnyt Manun huoneessa olevan arkun sisällä. Huomio kiinnittyi ensiksi pitkään koristeelliseen tikariin, sen jälkeen outoon naamaan, joka näytti koostuvan lihasta. Lippaassa oli myös muutama ilotulitusraketilta näyttävä asia ja pari himmeästi hohtavaa kullanväristä tankoa. Sitten huomio kiinnittyi muutamaan vinyylilevyyn, jotka makasivat lippaan pohjalla.
”Eikö noiden kannattaisi olla jossain fahvikoteloissa?” Kelvin kysyi, mutta ennen kuin Manu ehti vastata, heidän molempien huomio kiinnittyi siihen, että lippaassa näkyi liikettä. Yhtäkkiä läpinäkyvähkö, vihreä pieni kuutio pomppasi lippaan syvyyksistä sen reunalle. Hölmistynyt nazorak tuijotti kuutiota tuimasti ja huomasi, että hänen suuntaansa osoittavassa tahkossa oli jotain kasvojen tapaista. Vähäisen määrän vihreää limaa jälkeensä jättäen irvistävä kuutio pomppasi veneen reunalle ja siitä suoraan mereen.
”Hä”, kommentoi Velipoeka.
”Jaa”, totesi Kalamiäs.
”En muistanut, että tuo oli tuolla”, Manu mutisi muina miehinä. ”Minulla on täällä muuten näemmä 64 sellaista kämmenen kokoista sileäksi hiottua timanttia. Kelpaisiko maksuksi, Kalamiäs?”
Kalastajavanhus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Oletan, että saamme moisella summalla myös kyydin takaisin etelämantereelta.”
”Eiköhän s’ole ihan kohtuullista.”
”Puolet nyt, puolet paluumatkalla. Ja odotatte meitä satamassa, kunnes palaamme.”
”Jep jep.”
Kelvin valikoi – Manun hienovaraisella ohjastuksella – 32 vähiten hienoa timanttia arkusta ja ojensi ne yksi kerrallaan Velipojjaalle, joka asetteli ne omaan laukkuunsa. Hän ei jalokiviä poimiessaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nuhjuiseen säkkiin, joka makasi arkun nurkassa Matorolta lainattujen kirjojen vieressä. Säkki nytkähteli vähän.
”Ovatko nämä oikeasti samat tavarat kuin huoneessasi olleessa arkussa?” hän kysyi.
”Ovat”, kuului Manun vastaus. Kelvin käänsi katseensa säkistä takaisin timantteihin. Häntä puistatti.
Timanttien vaihdettua omistajaa Kelvin istahti puiselle rappuselle ja nojasi kyynärpäänsä veneen partaaseen.
”Me tosissamme fääsimme fois saarelta…”
”Joo, mutta yhtään isommalla porukalla ei olisi onnistunut näin hienovaraisesti. Jos olisin halunnut raahata mukanani vaikka sellaisen perinteisen kuuden koplan, niin ei mitään toivoa tällä taktiikalla! Olisi pitänyt silloin vain luottaa siihen, että nopealla veneellä pääsee pakoon. Eikä vanha kunnon Kalamiäs sitä paitsi kuljeta kuin yksittäisiä pakolaisia pois saarelta. Aika tuottoisaa bisnestä, kuten ehkä huomasit maksusta. Toisaalta myös aika riskaabelia heille.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuinka fitkä matka meillä on Etelämantereelle?”
”Näytäpä vähän sitä karttaa.”
Kelvin veti repustaan esiin suuren rullalle käärityn paperin ja avasin rullan tarkasteltavaksi.
”Ei kyllä näytä ihan siltä, mihin olen tottunut”, nazorak sanoi ja raapi päätään.
”Öh. Jotain outoa tuossa tosiaan on.”
”Eikö sakaroita pitäisi olla vain viisi?”
”On niitä valitettavasti kuusi, mutta eteläinen sakara ei todellakaan ole noin iso. Eikä eteläinen manner näytä tuolta… eikä kyllä pohjoinenkaan. Mitä helvettiä! Perhanan tärtäläiset! Eivätkö ne osaa tehdä mitään oikein?”
Kelvin heitti suosiolla syrjään ”kartan”, jonka he olivat ”ostaneet” parilta piratismista luopuneelta ja yhdyskuntapalveluksensa suoritettuaan Klaanin kaupunkiin asumaan jääneeltä tärtäläiseltä, ja huokaisi. ”Antavatkohan kalastajat lisämaksusta karttansa?”
”Eiköhän joku Tangoia Sadiil Korossa myy karttoja. Hei, Kalamiäs, kuinka pitkä matka edessä?”
”Eekköhän kolome päevää mee hyvällä sääl, mut jos ihan satamaan halluutte niin lähenee viikkoo. Lähin kauppunki onpi Fen Nuil tai iha ittään Amohi Roattaan. Enpä oo siel asti kuunaa käyny!”
”Hmm, ei kiitos, menemme suoraan pohjoisrannikolle. Tangoia-Wahiin. Siellä pitäisi olla yksi satamapaikka, Tangoia Sadiil Koro. Ja sitä paitsi sää ei tule olemaan hyvä.”
”Tjaa? No kantsii olla varohvaine. Siel aavikolla ompi vaa hietaa ja niit romidei!”
”Juuri niin! Mutta tosiaan, ei teillä sattuisi olemaan karttoja Arj Durunista?”
Kalamiäs nyökkäsi velipojalleen. ”Käys kahtoon nuoremmuuttas! Pitäs siel olla aanaki yks.”
”Miksi sanot, että sää ei tule olemaan hyvä?” Kelvin kysyi uteliaana.
”Siksi, koska idässä tuntuu alkavan joku ihan helvetin hazardi myrsky. Haluan rantaan mahdollisimman nopeasti. Minua ei kiinnosta kuolla keskellä avomerta.”
”Ahaa…”
Katsellessaan maisemia Kelvin rupesi tuntemaan tutun, kipinöivän tunteen nousevan takaraivonsa sisäpintaa pitkin. Pian se –
”Kkhrr- än ansaitsee tilaisuuden! Otan hänet henkilökohtaisesti va- zzzrrh”
Kelvin sulki toisen silmänsä ja puri pihtihampaitaan. Hänen kokemansa ”takaumat” eivät enää tuntuneet kivuliailta, lähinnä häiritseviltä.
”Olen huomannut, että muistojeni falautuminen on viime aikoina alkanut hidastumaan. Viime kerrasta on jo viitisen fäivää.”
”Tarvitaanko muistojen palautumiseen jokin laukaiseva tekijä, vai tapahtuuko sitä satunnaisesti?”
”Tietääkseni täysin satunnaisesti. En ole ainakaan huomannut mitään yhdistäviä tekijöitä”, Kelvin selitti – vaihtaen nyt puhumaan zankrzoraa. ”Nyt kun mietin, taisin saada ensimmäisen muistoni Lehu-metsässä, kun kohtasin Siniset kädetTuijotusleikki Kuoleman kanssa.… näiden aaveiden näkeminen säikäytti minut niin, että minusta tuntui kuin olisin oikeasti nähnyt elämäni vilisevän silmieni edessä. Mikä on todella ironista, jos Siniset kädet todella osaavat pyyhkivät muistoja…”
”Siltähän se kuulemiemme kertomusten mukaan kuulostaa, mutta tämä on asia, jota täytyy tutkia tarkemmin. Tämä erinäisiin sinisiin käsiin perustuva muistojentuhoamisteknologia kuulostaa kyllä erittäin hämärältä. Haluan päästä asian ytimeen jossain vaiheessa. Ja voi olla, että tarvitsisin sitä varten aitoa kredipselleeniä…”
Kelvin nojasi laivan kaidetta vasten ja hieroi päätään. ”Kuten Matoro ja Bloszar kertoivat, heiltä on poistettu muistoja aiemmin. Jäljet näyttävät johtavan tähän ’Mata Nuin Ritarikuntaan’. Mutta sitten on myös Imperiumin Siniset kädet, joista on ollut nazorakien keskuudessa huhuja jo vuosikymmeniä. Ja Kepen mukaan nämä samat agenttinazorakit liikkuvat tässä ’Verstaassa’…”
Kelvin mietti hetken, ja jatkoi: ”Lisäksi, kun olin Rakentajan yönä tämän Joueran mielessä, pääsin tutkimaan laitetta, joka uskoakseni säilytti hänen muistojaan.Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7. Yksi näistä muistoista katkesi kesken kaiken. Se… tuntui minusta hyvin tutulta. Se tuntui aivan kuin yhdeltä minun muistoistani. Eli oletettavasti myös häneltä oli poistettu muistoja.”
”No mitä sinun palautuneet muistosi kertovat sinulle? Miksi se ei ollut alun alkaen ilmiselvää, että ne olivat muistoja, jotka olit vain unohtanut?”
”No se on vähän erikoinen johtopäätös mihin hypätä – varsinkaan, kun en edes vähän aikaa sitten tiennyt muistinpyyhinnän olevan edes realistinen konsepti!” Kelvin puolustautui. ”Ja varsinkin, kun jotkut muistoni tuntuvat hyvin… vierailta. Kuin ne olisivat tapahtuneen täysin erilaiselle olennolle… Minun on ollut vaikea uskoa, että olisin voinut kokea ne.”
Olipa se sitten alkutalven hyytävä tuuli tai keskustelunaihe, joka tapauksessa Kelviniä kylmäsi. Ajatus siitä että maailmassa liikkui jokin asia, joka kykeni jälkiä jättämättä tuhoamaan ja manipuloimaan kenen tahansa muistoja… totta kai se tuntui pelottavalta. Oliko niin todella käynyt juuri hänelle? Olivatko sen tehneet Siniset kädet, nuo elävät varjot työläisten painajaisista? Olivatko ne tonkineet hänen aivojaan kyborgisormillaan Lehu-metsässä ja nyt Kelvin ei kyennyt edes muistamaan sitä?
Kelvin värisi. Hänestä tuntui kuin häntä olisi… vahingoitettu. Oliko jotain todella olennaista raavittu hänestä pois?
”Mutta mitä näissä muistoissani tapahtuu…” Kelvin palasi makutan esittämään kysymykseen. ”Joskus kehoni on täysin erilainen. Minulla… ei ole käsiä. Objektit vaikuttavat paljon suuremmilta kuin normaalisti. Muistoissani toistuu usein valkotakkiset, hoitajilta ja lääkäreiltä vaikuttavat nazorakit, jotka tekevät minulle asioita… sekä tietenkin…”
Kelvin piti tauon. Hän yritti sanoittaa muistikuvaansa. Kun hän oli käyttänyt Bloszarin pajassa tämän ”muistinaattoria”, se oli tämän mukaan vienyt hänet hänen ”ensimmäiseen muistoonsa”.Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä. Jos insinööritoan teoriat pitivät paikkansa, seuraavan asian sanominen ääneen Kelvinistä tuntui entistäkin huolestuttavammalta.
”… suuri, suorastaan massiivinen olento, joka makaa jonkinlaisessa kammiossa. Sen huuto välillä särkee tuntosarviani, ja se… se… etäisesti muistuttaa nazorakia.”
”Ahaa!” Manu huudahti. ”Taidankin tietää!”
”Öh, tietää mitä?”
”Tiedän, mistä tuo muisto on”, Manu vastasi ja piti pienen tauon. Kelvin ymmärsi, että tämä mietti, kuinka muotoilisi sanansa. ”Nyt, kun olemme jo hyvän matkaa merellä, olet alkanut täyttää oman osuutesi sopimuksestamme. Joten ehkäpä minunkin on syytä alkaa täyttää omaa osuuttani. Lupasin kertoa sinulle salaisuuksia, joita Imperiumin esikunta ei tahtoisi sinun tietävän.”
Kelvin suoristi välittömästi ryhtiään tämän kuullessaan. Kyllä, tämä oli se mitä hän oli odottanut makutan tapaamisesta lähtien.Lahja isältä.
Alkoi sataa vettä – juuri, kun sumu oli ehtinyt hälvetä. Kalamiäs murahti ärtyneesti.
”Nykyään sattaa koko ajan”, Velipoeka protestoi.
Mutta Kelvin ei välittänyt sateesta.
”Mi-mitä sinä tiedät?” hän kysyi Manulta hermostuneesti. ”Liittyykö se jotenkin tähän muistiasiaan?”
”Tiesin, että he pimittävät näitä asioita teiltä, mutta en ymmärtänyt heidän menevän niin pitkälle, että he pyyhkisivät kaikki muistonne siihen liittyen, saatika sitten, että he kykenisivät sellaiseen. Aika pöyristyttävää.”
”Äh, Manu, kakista ulos!”
”Hyvä on. Muistatko, kun satamaan matkalla hieman kimpaannuit siitä, kun Matoro vertasi sinua frostelukseen? Tai siis ei oikeasti verrannut, mutta asia tuli ikään kuin puheeksi.”
”… Niin?”
”Ja sanoit silloin, että nazorakit eivät ole raheja, koska te synnytte kanistereista.”
”Mihin sinä olet menossa tällä?”
”Kerropa minulle, ihan rehellisesti, kuinka monta kertaa olet nähnyt nazorakien kanisterin.”
Kelvin kohotti tuntosarviaan hämmentyneesti.
”No, en kieltämättä kovin montaa kertaa. Olen nähnyt junavaunuja, jotka kuljettavat nazorakien kanistereita Pesässä. Meillä oli biologian oppitunteja, joilla opettaja esitteli meille käytettyä sellaista. Niitä on ollut patsaissa ja elokuvissa.”
”Mutta et ole nähnyt kertaakaan nazorakin rantautuvan kanisterissa?”
Kelvin avasi suunsa vastatakseen mutta hiljeni kuitenkin. Lopulta hän vastasi epäröiden: ”E-en. En omin silmin.”
”Tässä on nyt tietenkin vaarana, että alan kuulostaa sinun tuntosarviisi Kristallinoidan kaltaiselta salaliittosammakolta, mutta… mitä, jos kanistereita ei koskaan ollutkaan?”
Kelvin pysyi hetken vaiti. Merituuli leikki hänen viitallaan, ja yhä rankkeneva sade piiskasi hänen huppuaan. Kalamiäs ja Velipoeka istuivat laivan perässä ohjaamassa venettä välillä vilkuillen Kelviniä.
”… miksi Imperiumi lavastaisi jotain sellaista? Miksi… nazorakien synnystä valehdeltaisiin?” Kelvin kysyi, vaikka saattoi itsekin aavistaa vastauksen.
”Uskon sillä olevan jotain tekemistä teidän puhtausoppienne kanssa… ja halun näyttää yhdeltä Suuren Hengen monista kansoista. Mutta sitäkin enemmän… kyse saattaa olla turvallisuudesta. Minulla on itse asiassa kokemusta turvallisuusuhkana toimimisesta.”
Kelvin katsoi Manua epäluuloisesti, tai olisi katsonut, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.
”Se suuri kysymys onkin tietysti tämä: jos nazorakit eivät rantaudu kanistereista, kuinka teitä sitten syntyy lisää? Tämänkin sodan aikana teitä on kuollut aikamoinen määrä. Yksi vaihtoehto olisi, että teitä ei synny enempää vaan teitä on vain alusta alkaen ollut lukemattomia, mutta ottaen huomioon, että olette sotineet myöskin lukemattomia sotia, olisi epätodennäköistä, että joukkonne olisi enää tässä kohtaa maailmanhistoriaa niin valtava kaikista tappioista huolimatta; ja lisäksi jotkut teistä ovat näkyvästi huomattavasti vanhempia kuin toiset. Siispä ei myöskään tule kuuloon, että teitä ei yksinkertaisesti enää tulisi lisää. Mitä vaihtoehtoja on jäljellä?”
Kelvin näytti täysin hämmentyneeltä.
”Että… me lisäännymme… muilla tavoin?”
”Kuten miten? Ilmassa on ollut jo joitain vihjeitä.”
”… suvullisesti, kuten rahit? Kuten…”
Kelvin pidätti hetken hengitystään, ennen kuin vei ajatuksensa loppuun asti.
”… frostelukset.”
Annettuaan ajatuksen hautua hetken hän henkäisi tuskastuneesti: ”Mutta Manu, eihän tuossa ole mitään järkeä! Ei nazorakeilla ole lisääntymiselimiä, saati, öh, ’paritteluviettiä’!”
”Niin… se tekeekin tästä mielenkiintoisempaa. Joskin en ole ihan sataprosenttisen varma siitä, että olisit oikeassa vieteistä ja elimistä. Mutta ennen tästä spekuloimista meidän täytyy puhua totisesta todellisuudesta.”
”Tämä kuulostaa nyt aika paksulta”, Kelvin protestoi.
”Arvelinkin, että ajattelisit niin. Minun lienee siis parempi näyttää kuin kertoa.”
Kelvin kuuli päässään sormien napsahduksen, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kehonsa horjahtavan veneen pohjalle. Hänen kasvonsa tömähtivät märkiin lautoihin, mutta jotenkin hän tunsi, kuinka hänen mielensä jatkoi matkaa veneen pohjan läpi aina syviin, pimeisiin vesiin…
Mikrokosmos totuudesta
Kova tuuli pölläytti lunta Kelvinin silmiin. Hän älähti ja kohotti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi. Lumituisku myrskysi kaikkialla hänen ympärillään saaden Kelvinin ohuet tuntosarvet lepattamaan.
Kun hän avasi silmänsä, hän ymmärsi seisovansa kallioisella rinteellä, jonka lumipeitteisestä maasta kohosi jostain syystä lukuisia jäisiä radiomastoja ja lipputankoja. Pari välkehtivää katulamppua valaisi muuten jo hämärtymässä olevaa vuorimaisemaa. Hän hätkähti, kun punamustan makutan hahmo astui hänen rinnalleen.
”Olemme mielesi sisäänkäynnillä”, tämä vastasi Kelvinin hämmennykseen. ”Astumme pian minun muistoihini.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. Mitä sellaista kerrottavaa makutalla muka olisi, että heidän täytyisi sukeltaa mielimaailmaan?
”Mutta sitä ennen… milloin ajattelit kertoa minulle hänestä?”
”Mi-mitä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes huomasi itsekin sen asian, mitä Manu katsoi.
Vähän matkan päässä, ison siirtolohkareen alle muodostuneesta kolosta katsoivat takaisin punaiset silmät. Lukuisat punaiset silmät. Kraatan muodon ottanut loinen tuijotti kaksikkoa värähtämättömillä silmillään.
”Manu, tuota, minä…” Kelvin sopersi tuntien syyllisyyden laskeutuvan ylleen.
Hetken hän seisoi siinä etsien sanoja. Makuta ei rikkonut hiljaisuutta, seisoi siinä vain kädet puuskassa tuijottaen kraataa silmiin.
”Äh, olen pahoillani!” Kelvin sanoi lopulta. ”Olin jumissa Joueran mielessä hänen loisensa kanssa. Se uhkasi tuhoavansa minut. Sitten tuo ilmestyi. Se sanoi voivansa yrittää auttaa…”
Makuta huokaisi syvään.
”Niinpä tietysti. Nokkelaa peliä, Nauru, todella nokkelaa.”
Kraata päästi värähtelevän sihahduksen, minkä jälkeen se kääntyi ja kiemurteli jonnekin syvälle kolonsa uumeniin.
”Mutta, eipä sillä liene väliä”, Manu totesi Kelvinin yllätykseksi. ”Minulla näytti olevan tuollainen ihan omasta takaa. Mutta olisit sinä silti voinut mainita tehneesi tämän valinnan.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”En ole vihainen. Vain pettynyt.”
”Ai… mistä… mistä sinä sait loisen?”
”Minulla on… teoria, joka vaatii vielä vahvistamista. Mutta en sinulta, voit olla huoleti sen suhteen. Enkä edes omaa huolimattomuuttani.”
Sen kuuleminen huojensi hieman Kelvinin oloa. ”No, kuinka ongelmissa me olemme nyt, kun sinullakin on loinen?”
”Sen perusteella, mitä opimme Kapuran mielessä, en olisi lainkaan huolissani itsestäni. Enemmän sinusta, koska olet alttiimpi hienovaraiselle vaikuttamiselle.”
Makuta vilkaisi vielä Kelvinin uuden uniystävän perään ja hymähti.
”On kaiketi varsin ironista, että se on kraata.”
Kelvin vilkaisi myös siirtolohkareen suuntaan.
”Niin, eikö se ole vähän outoa? Kraatat eivät ole mikään suosikkirahin- hetkinen! Mitä tuo edeltävä kommentti tarkoitti?!”
”Ei mitään kovin henkilökohtaista”, Manu naurahti ontosti. ”Arvioisin sinun olevan samalla vaaravyöhykkeellä kuin Matoro. Loiset voivat salakavalilla tavoilla vahvistaa sellaisia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja, joista on hyötyä Syvälle Naurulle. Hienovaraista suggestiota, joka ei varsinaisesti ole sääntöjen vastaista. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedostat sen. Mutta mennäänpäs jo sisälle lämmittelemään.”
Manu pyöräytti etusormeaan ilmassa, ja nietokseen heidän edessään ilmestyi ovi.
”Teidän jälkeenne.”
Hieman arastellen Kelvin astui sisään ja oli jälleen jossain muualla.
Hälytysvalot välkkyivät punaisina, ja käytävällä kaikuivat ison seurueen kiireiset askeleet. Seurueen jäsenet kuiskivat toisilleen jotakin. Kelvin seurasi kummastellen heidän loittonevia selkiään, minkä jälkeen hän huomasi katsella ympärilleen. Hän tunnisti nuo rumat, massatuotetut loisteputkilamput mistä vain: he olivat Pesässä.
”Tämä muisto on useamman kuukauden takaa”, Manu sanoi. ”Järjestin aika levottoman pienen välikohtauksen aivan pesänne ytimessä. Pienessä iskuryhmässäni oli mukana…”
Seuraavat Manun sanat eivät kuuluneet Kelvinin vieressä seisovasta Makuta Nuista:
”Vielä hieman pidemmälle.”
Kelvin tunnisti, että heidän edellään kulkevan seurueen kärjessä oli niinikään Makuta Nui. Ja tämän vierestä hän huomasi myös Matoron. Muista klaanilaisista hän tunnisti ulkonäöltä myös liskomaisen moderaattorin sekä keltaisen jättiläisen. Pitkää sinivalkoista toaa hän ei tuntenut.
Muistoa seuraavat Kelvin ja Manu kävelivät klaanilaisjoukon perään. Kelvin huomasi vaistomaisesti varovansa askeleitaan, vaikka tiesikin, ettei tila ollut todellinen. Hän pelkäsi minä hetkenä vain muiston täyttyvän karjuvista nazorak-vartijoista.
”T-tekö todella pääsitte näin syvälle Pesään? Miten ihmeessä te selvisitte elossa näin pitkälle?”
”Matoron seikkailijan neuvokkuudella, Keetongun terveellä järjellä, Sugan ylitsepursuavalla rohkeudella sekä minun ylivertaisella älykkyydelläni”, Manu sanoi hetken tuumittuaan. ”Ja aimo annoksella manipulaatiota ja tiedon pimittämistä.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan.
”Et maininnut moderaattoria.”
”Ööh… Make kyllä melkein tapatti meidät ainakin kahdesti. No, oli hänellä ainakin tulivoimaa! Äijä oli kuin elävä liekinheitin, todella kova kill count, kuten nykynuoriso sanoo. Ja hänen lentotaidostaan oli pakoitellen hyötyä!”
Kelvin kyllä huomasi, ettei Manulle ollut jäänyt kovin vaikuttunut kuva Makesta muuna kuin murhamasiinana. Hänen kävi moderaattoria hieman sääliksi.
”Mutta meitä piti olla alun perin itse asiassa kuusi, koska jostain syystä aina pitää olla kuusi”, Manu jatkoi. ”Mutta Gekko, perkele… se ääliö vain totaalisesti katosi, ennen kuin pääsimme edes matkaan. Kuulemani mukaan hänellä oli sen sijaan jokin aivan ihmeellinen BDSM-sessio Abzumon kanssa. Niin että mitä helvettiä? En enää koskaan tee sen valon toan kanssa töitä! Eipä sillä, että hänestä olisi enää mihinkään sen jälkeen, mitä hänen loisensa kanssa tapahtui… Surullinen olento. Ehkä meidän pitäisi antaa hänet Arsesteinille lahjaksi, kun tämä kaipaa omaa valon toaa niin kovin?”
Kelvin ei tiennyt, kuka Gekko oli, eikä ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut tästä ajatella (tai mitä BDSM tarkoitti), mutta Manun arvion täytyi olla liioiteltu.
He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Ensin Kelvinin askeleet hidastuivat, sitten pysähtyivät kokonaan.
”Vau…”
He olivat saapuneet suureen, peruskallioon kaiverrettuun onkaloon. Kelvinin huomion kiinnitti välittömästi yksi tilaa reunustavista seinistä: se kaareutui tasaisesti ja sen pinta oli kuin mustaa terästä. Seinää reunusti kaikkialta syvä railo lattiassa, mistä kohosi tilaan punainen kajo. Kelvin ymmärsi, että tuo terässeinä olikin jonkinlainen onkalon keskustaa hallitseva pallomainen rakennelma. Kymmenet luonnonkiveen upotetut teräspalkit ja pneumaattiset männät kannattelivat palloa railon yläpuolella. Isoista ilmanvaihtokoneista kiinnittyi humisevia letkuja teräspallon pintaan.
Kelvin katsoi näkyä hämmentyneenä. Mitä noin isoa voisi olla itse Pesän ytimessä?
Manu viittoili Kelviniä seuraamaan. He kapusivat klaanilaisten perässä metalliselle sillalle, joka johti pyöreän rakennelman ainoalle oviaukolle. Kelvin astui pieneen tilaan juuri nähdäkseen muisto-Manun lyövän virkailija-nazorakilta pään poikki. Hän sävähti irtonaisen pään lentäessä pitkässä kaaressa pitkin käytävää roiman verisuihkun siivittämänä. Sen, että Makuta Nui ei kahdesti miettinyt, ennen kuin kohdisti hänen lajitovereihinsa hyvinkin brutaalia väkivaltaa, ei olisi kuulunut varmaankaan tulla hänelle yllätyksenä.
”Tässä se nyt on, pojat.”
Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Kelvin katsoi oveen piirrettyjä zankrzoralaisia numeroita.
”… Nolla nolla nolla?” hän kuiskasi oudoksuen.
Seurue avasi oven, ja Kelvin astui heidän perässään sisään.
Aivan ensimmäisenä asiana Kelvinin sieraimiin hyökkäsi kuvottava väkevä haju, jonka koostumusta hän ei uskaltanut edes arvioida mutta joka voimakkuudellaan oli viedä häneltä tajun. Häntä puistatti.
Huone, tai oikeastaan halli, johon he olivat juuri astuneet, oli valtava. Kelvin mykistyi näystä. Huoneen kaarevat seinät olivat orgaanisen, ällöttävästi liikehtivän lihamaisen massan peitossa, ja siellä täällä seinästä oli puskenut esiin hitaasti keinahteleva lonkero, joka ajoittain hamusi jotain kahmaistavaa. Huoneen ainoa valaistus tuntui tulevan niinikään seiniin upotetuista valokivistä, joita seinissä muhiva massa puristi itseään vasten kuin poikastaan suojeleva rahi-emo.
Sitten hän näki sen.
Se oli iso. Se liikkui. Ei paljoa, mutta liikkui kuitenkin.
Se oli samaa, puhtaan ruskeaa väriä kuin nazorakit.
”M-manu…”
Varjot leikkivät olennon kumpuilevalla siluetilla. Sillä oli kaksi valtavaa kouraa sekä lukuisia pienempiä ulokkeita, jotka vaihtelivat nazorak-käsistä aina sahalaitaisiin sirppeihin. Sen kehoa peittävästä kitiinikuoresta kasvoi koukeroisia piikkejä, ja siihen aukesi syviä uurteita sekä lovia, joiden muodostamia kuvioita oli hypnoottista katsella. Ne näyttivät muinaisilta.
Olennon kehoa pitivät vangittuna lukuisat kahleet, joiden ketjut kiinnittyivät olentoa ympäröiviin seiniin ja lattiaan. Kahleet kuitenkin antoivat sille tarpeeksi tilaa liikkua jonkin verran.
Sitten olento liikkui niin, että Kelvin näki sen paremmin. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suu aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Olennolla ei ollut lainkaan silmiä.
Ja se oli varmasti sama olento, jonka Kelvin oli nähnyt muistoissaan.
”… mikä tuo on?”
Makuta katseli heidän edessään möllöttävää hirmuista olentoa hieman kaihoisasti.
”Hän, Kelvin hyvä”, Manu sanoi, ”on 000, nazorakien kuningatar. Sinun… äitisi.”
Kelvin jähmettyi ja käänsi katseensa hitaasti makutaan. ”Minun… mikä?”
Manu nyökkäsi eteenpäin. Kelvin seurasi Manun katsetta, kunnes se osui olennon takaruumiiseen. Kuningattaren pitkulainen peräpää oli paksun liman peitossa. Se sykki ja vavahteli tasaiseen tahtiin. Kelvin hätkähti, kun peräpään hetken supisteltua sen kärkeen aukesi ontelo, joka työnsi sykähdellen ulos yhden kelmeän tahman peittämän ovaalinmuotoisen, vihreän möhkäleen.
Munan.
Kuningatar ärjähti hieman tuskasta munan työntyessä ulos. Se kaappasi hampaillaan kiinni katosta työntyvästä lonkerosta ja nykäisi, jolloin aimo annos seinät peittävää mössöä irtosi ja putosi sen ammottavaan kitaan. Kelvin ehti nähdä pienen hetken katon metallia, ennen kuin ympäröivä aines liikkui peittämään kaljun kohdan.
Manu osoitti yhtä jadenvihreistä soikioista sormellaan ja sanoi:
”Sinäkin olet syntynyt tuollaisesta, et rantautunut missään kanisterissa.”
Kelvin tuijotti edessään olevaa näkyä – vihreitä munia ja Kuningatarta. Hän alkoi hitaasti pudistaa päätään ja kohotti kätensä tuntosarvilleen.
”Mutta… ei”, Kelvin sopersi, ”Eihän se voi olla…”
Hän otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hän ohitti kauhistelevat muistoklaanilaiset ja pudottautui metalliritiläiseltä tasolta tuolle orgaaniselle, sykkivälle ja suorastaan kuumalle massalle. Sitten hän alkoi kävellä eteenpäin.
Tämän oli oltava unta, näkyä, hulluutta. Tuhat ajatusta sinkoili nazorakin päässä. Tämä ei voinut olla totta! Ei, ei kaikki, minkä hän tiesi omasta lajistaan ja sen alkuperästä, sen biologisesta rakenteesta, voinut olla valhetta! Ei, ei hän voinut olla syntynyt…
… tästä.
Kelvin oli saapunut kuningattaren kehon juurelle. Sen hengitys värähdytti tunkkaista ilmaa, ja sen keho säteili lämpöä, jonka Kelvin tunsi tuntosarvissaan. Hän kohotti varovaisesti kättään ja kosketti olennon pintaa.
Sen kitiini oli kuuma ja kostea. Se tuntui pehmeältä. Se oli todellinen.
Kelvin nielaisi.
”Manu… t-tarkoittaako tämä siis, että minä olen… rahi?”
Makuta Nui hymyili hieman surullisesti.
”Kuin frostelukset.”
Kelvin tuijotti pitkän hetken tyhjyyteen. Sitten hän alkoi nyökytellä apaattisesti. Hän naurahti hermostuneesti ja totesi särkyneellä äänellä: ”Aivan. Totta kai. Sehän… yksinkertaistaa asioita…”
Niin, jos nazorakit tulivat isosta metallipallosta Pesän ytimestä eivätkä merestä, se tekisi työvoiman saamisesta paljon ennakoitavampaa. Valtameren haravoimisen sijaan kaikki nazorakit tulisivat keskitetysti samasta lähteestä.
Kuningattaren kuori kohosi kevyesti jättiläisen hengittäessä, ja Kelvin saattoi tuntea tämän sykkeen kätensä alla. Kelvin laski kätensä alas ja astui taaksepäin.
”000”, Kelvin kuiskasi tunnustellen numerosarjaa suussaan, ”sekö… ei, sinäkö olet kummittellut muistoissani viimeiset kuukaudet?”
Hän kelasi päässään staattisesti rätiseviä muistoja. Kyllä, tämä tila tuntui tutulta. Hän oli nähnyt tämän kammion kurkistettuaan Bloszarin muistinaattoriin, joskin Kuningatar oli näyttänyt silloin vieläkin isommalta.
Kelvin käänsi hitaasti päätään.
Munat. Olisiko mahdollista…
Kelvin saapui vihreän röykkiön luokse, joka koostui kokonaan noista vihreistä munista. Munat olivat kelmeän kellertävän liman peitossa, ja ne näyttivät olevan täynnä jonkinlaista nestettä, mutta Kelvin erotti silti niiden sisältä pienet varjomaiset siluetit.
Kelvin näki jotain silmäkulmassaan ja käänsi päätään. Yksi muna oli liikahtanut, ja sen pintaan oli ilmestynyt halkeama. Se huojui hieman paikallaan, ja sen sisällä näkyi liikettä. Halkeama suureni, ja pieni reikä räsähti sen leveimmässä kohdassa auki. Jokin tökki itseään läpi reikää yhä peittävästä kelmusta.
Yhtäkkiä koko muna repesi keskeltä kahtia, mikä sai Kelvinin kavahtamaan taaksepäin. Munan sisältämä neste valui lattialle – ja sen mukana haaleanruskea pieni olento. Kelvin pidätti hengitystään. Toukalla oli hento karvapeite, kuusi pientä raajaa sekä lyhyet tuntosarvet.
Se liikahti. Se päästi hampaistaan pienen pihahduksen. Sen kylki kohosi tasaisesti sen hengittäessä nopeasti.
Kelvin tuijotti maassa makaavaa toukkaa mykistyneenä. Oliko hän juuri todistanut nazorakin syntymän? Lopulta hän lähestyi toukkaa ja laskeutui varovaisesti polvelleen. ”He-hei…”
”Keskonen”, kuului Makuta Nuin ääni Kelvinin takaa. ”Yleensä toukat kypsyvät munissa pitkän aikaa ennen kuoriutumista ja ne viedään munimisen jälkeen hautomoon odottamaan otollisempaa aikaa kuoriutua. Mutta joskus käy näinkin.”
Vilkaisemattakaan Manuun päin Kelvin poimi toukan pienen kehon varovaisesti käsiinsä. Voi taivas, olipa se kevyt! Hän yritti tukea toukan alaruumista alakäsillään kohottaessaan poikasen kasvot omiensa tasolle. Sen päälaki oli paljon pienempi, samoin sen pihtileuat, mutta ne ehdottamasti tunnisti nazorakin kasvoiksi.
Pienokaisen silmät raottuivat ja lopulta rävähtivät ammolleen. Siniset silmät katsoivat vihreitä. Oli kuin Kelvin olisi tuijottanut kahta pientä smaragdia.
”Ooh…”
Hän tarkasteli toukkaa haltioituneena. Oliko hänkin joskus ollut näin pieni? Oliko hänelläkin ollut näin pienet kädet ja tällainen pehmeä karvapeite?
Toukka ei ollut vielä yhtä tummanruskea kuin aikuiset nazorakit, mutta sen silmät olivat yhtä kauniit kuin itse Kapteeni Puhtaudella. Kelvin ei voinut olla miettimättä, oliko hänkin ollut syntyessään kauniin vihersilmäinen. Oliko hän sitten kehittynyt eri suuntaan kuin muut… vai ollut jo kuoriutuessaan erilainen?
Epäpuhdas…
”Kelvin. Tulepas kuuntelemaan”, Manu sanoi nyökäten kohti seuruetta ovensuussa.
Kelvin vilkaisi ensin epävarmasti toukkaa sekä Kuningatarta, laski sitten hetken emmittyään toukan tämän äidin viereen ja asteli Manun luokse. Hän havaitsi, että muisto-Manun johtama klaanilaisseurue oli jähmettynyt, ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
”Rytmityssyistä toistan tätä muistoa vähän asynkronisesti”, todellinen Makuta Nui hänen vieressään selitti ja napsautti sitten sormiaan. Äkkiä klaanilaisissa näkyi taas liikettä.
”Manu…” sanoi muisto-Matoro niin hiljaa, että Kelvin joutui ponnistelemaan kuullakseen. ”Se on…”
”Kyllä”, muisto-makuta vastasi tälle.
”Tämänkö takia et kertonut meille?” pitkä toa, ilmeisesti Suga, kysyi.
”Ette olisi lähteneet mukaan.”
”Emmekö?” Make kuiskasi.
”Emme… se on iso…” Matoro sanoi ääni täristen.
”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, muisto-Manu julisti.
Makuta Nui – se, joka seurasi tätä muistoa Kelvinin kanssa nykyhetkessä – päästi suustaan pöyristyneen naurahduksen. Kelvin tuijotti tätä sanattomana, sitten tämän muistikuvajaista. Manu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan.
”Voi että… kyllä sinä tiesit, että Abzumo oli jo täällä. Tiesit, ettei se kävisi niin helposti.”
”Teidän tehtävänne oli siis… salamurhata Kuningatar…” Kelvin sanoi hiljaa yhdistäessään langanpätkiä mielessään, ”ja siten estää uusien nazorak-sotilaiden synty.”
”No ei tuo nyt ihan hirveän salaista ollut”, Manu puuskahti. ”Aikamoista meteliä me ehdimme pitää pitkin pesää.”
”Pää kiinni! Sinä tiesit, että nazorakit syntyvät Kuningattaresta jo ennestään ja siksi toit klaanilaisten iskuryhmän tuhoamaan sen. Ymmärsinkö oikein?” Kelvin sanoi uudenlaista järkytystä äänessään.
”Ei se ollut ensimmäinen vaihtoehtoni”, Manu sanoi hieman kiivastuen, ”eikä myöskään helppo valinta minulle henkilökohtaisesti. Mutta suuri johtajanne ei ole kovin yhteistyöhaluinen: puhuminen ei auttanut mitään yhdelläkään kerralla, kun sitä kokeilin. Ja minähän kokeilin! Kokeilin ensin rauhanomaisia keinoja, vaikka hän kehtasi tulla minun saarelleni ja alkaa sotia minun alamaisiani vastaan – ja siinä samalla väittää sitä muka pyhäksi sodaksi nazorakien alkukodon takaisin saamiseksi. Paskapuhetta ja täyttä tekopyhyyttä. Nazorakit eivät ole syntyneet tällä saarella, ja Kenraali tietää sen.”
Kelvin ei sanonut mitään, tuijotti vain syyttävästi. Manu kurtisti kulmiaan synkästi nähdessään Kelvinin ilmeen.
”Minä ajattelin, että jos te aiotte tuhota itsenne sotimalla joka tapauksessa, saattaisi olla parempi tehdä eutanasia kuningattarelle, jolloin nazorakeja ei voisi syntyä enää lisää. Jos Kenraali välittää kansastaan edes murto-osan siitä, miten paljon hän välitti silloin, kun imperiumi oli pelkkä satapäinen heimo pienellä saarellaan, hän lakkaisi sotimasta ja antaisi teille tilaa hengähtää. Nazorakit katoaisivat maailmasta rauhanomaisella tavalla, hitaasti aikain kuluessa. Väitätkö, että olisi armollisempaa vain tappaa teidät kaikki yhdellä kertaa, tehdä välitön kansanmurha? Olisiko Selakhian tasavallan kaltainen kohtalo mielestäsi parempi vaihtoehto? Vai kehtaatko sinä ehdottaa, että minun kuuluisi vain antautua ja antaa teidän tärvellä koko se valtakunta, jonka Käskynhaltija on minulle ammoin osoittanut?”
Kelvin ei pystynyt sanomaan mitään. Häntä alkoi yököttää, ja hän joutui ottamaan tukea polvistaan.
”Eli… tämä suunnitelmasi olisi johtanut… nazorakein sukupuuttoon.”
Kelvin hengitti raskaasti.
”Onnistuitteko siinä?”
”Seuraa tarinaa, niin saat selvää”, Manu sanoi nyökäten eteensä.
”Miten me… tapamme… sen?” liskomainen moderaattori kysyi.
”Meidän tulee…” muisto-Manu aloitti.
”… niin?”
”En ole itse asiassa ajatellut asiaa”, Manu myönsi. Todellinen Makuta Nui tirskahti.
”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa.
”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti!”
”’Hieno saavutus’”, Manu Kelvinin vierellä naureskeli. ”Pikemminkin hieno sumutus. Tiedoksesi, Kelvin, että narrin rooli on välillä myös aika haastavaa näyteltävää.”
”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” Keetongu kysyi selvästi raivoissaan.
”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” muisto-Manu puolustautui.
”Miksi?” Suga kysyi.
”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi.
”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää.”
Kelvin hätkähti kovaa ääntä, joka kaikui kammiossa tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän pälyili ympärilleen, kunnes huomasi suunnan, mihin Manu katsoi, ja seurasi sitä. Itse varjoista astui esiin tummanpurppura olento, jolla oli terävähampaisella kanohillaan julma hymy.
”Ettekö tiedä? Teidän ihanalla makutallanne on yhteys torakoihin.”
”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, Matoro tuhahti. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.”
”Ah, niin! Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.”
”Manu, kuka hän on?” Kelvin kysyi varautuneesti. Jokin tässä uudessa tulijassa hermostutti häntä. Klaanilaisetkin selvästi suhtautuivat tähän varteenotettavana uhkana.
Aivan kuin vastauksena Kelvinin kysymykseen, tulija jatkoi: ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti. Siitä on jo kauan… Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia – hirviömäisiä raheja!”
Purppura makutan hymy leveni ja tämän silmät alkoivat hohtaa. ”Päätimme luo-”
Manu napsautti sormiaan. Muisto-makutan hahmo jähmettyi kesken lauseen täysin paikalleen. Kelvin katsahti ympärilleen ja huomasi kaiken muunkin seisahtuneen, Matoroa ja muita klaanilaisia myöten. Jopa kuningatar oli lakannut vääntelehtimästä. Aika oli pysähtynyt jälleen.
”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tuon sekopään itseriittoista monologia”, Manu tuhahti. ”Hän on Makuta Abzumo. En tiedä, ehtikö Matoro puhua sinulle hänestä, mutta hän on syyllinen moneen pahaan ja hänellä on nykyään hallussaan kaksi Nimdan sirua. Hän on aivan helvetin vaarallinen ja hänet pitää pysäyttää.”
Ajan pysähtymisestä huolimatta Abzumoksi nimitetyn saatanallisen olennon pää kääntyi hitaasti katsomaan kohti Kelviniä psykoottinen virne kasvoillaan. Tämän silmissä paloi viha. Kelvin hätkähti rajusti, ja Manu väänsi oman naamansa ärsyyntyneeseen irveeseen.
”Mutta sen saa tehdä joku muu”, hän tuhahti. ”Minulla on prioriteeteissani tärkeämpääkin tekemistä. Kerropa minulle, Kelvin. Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?”
Kelvinin silmät suurenivat. Hän tuijotti sanattomana ensin Manua ja sitten taas Abzumon läpitunkevaa katsetta. Purppuran makutan torahampaat näyttivät siltä, että ne olisivat voineet raadella lihaa. Tämän kanohin sarvet kyllä muistuttivat etäisesti nazorakien tuntosarvia. Makutan punaiset silmät hohtivat tämän mustissa silmäkuopissa kuin kaksois-Initoit.
Kelvin vastasi värisevällä äänellä: ”… m-monet r-rahilajit ovat m-makutojen luomia. H-hänkö… on nazorakien l-luoja?”
Manu ei vastannut mitään vaan tuijotti vain jähmettynyttä Abzumoa poissaolevasti. Kelvinin jalkoja kuumotti ja hänen kurkkuaan kuivasi. Hän kuiskasi hiljaa: ”Abzumo. Ab Zumo. Isä… Zumo…”
Manu rykäisi ja selvensi kurkkuaan. ”Tahdoit tietää, onnistuimmeko tuhoamaan Kuningattaren. Josko kelaisimme vähän eteenpäin.”
Manu napsautti sormiaan, ja muisto heidän ympärillään kulki pikavauhtia. Kelvin näki, kuinka muiston Manu ampui varjosalaman Abzumoon ja kuinka Kuningatar hyökkäsi klaanilaisia kohti. Täysi taistelu syttyi Kuningattaren kammiossa. Makutat taistelivat keskenään lentäen ilmassa. Toa Suga käytti valtavaa improvisoitua miekkaansa katkaistakseen yhden Kuningattaren pihtihampaista.
”KhhriiaaaaHHHH!” Kuningatar karjaisi.
”Aaaah!” myös Kelvin parahti kauhuissaan. Hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun nähdessään Kuningattaren haavoittuvan, vaikka vain pikakelatun muiston muodossa.
”Ilman Abzumon läsnäoloa operaation loppuosa olisi todellisuudessa ollut lastenleikkiä”, Manu totesi muiston kiitäessä Kelvinin silmien edessä. ”Mutta totta kai hänen piti tulla sotkemaan asiat. Ja ehkä se oli hänen oikeutensakin.”
Manu palautti kohtauksen normaaliin nopeuteensa juuri parahiksi, kun hänen muistoversionsa ja tämän klaanilaistoverit onnistuivat murtamaan Kuningatarta pitelevät kahleet. Kuningatar karjui vauhkoontuneesti. Kammioon murtautuneet nazorakhoitajat yrittivät tainnuttaa Kuningatarta, mutta yksi hoitajista astui liian lähelle valtavaa petoa, ja Kelvin sai todistaa, kuinka Kuningattaren valtaiset leuat kahmaisivat tämän yläruumiin kitaansa. Vihreää verta roiskui kaikkialle, ja vyötärön kohdalta katkaistu torsonpuolikas jalkoineen lysähti lattialle. Kuningatar oli juuri syönyt oman lapsensa… tai ainakin puolet tästä.
Yhtäkkiä hirvittävä tunne hiippaili Kelvinin mieleen. Toukka! hän ymmärsi kauhistuneena. Kuka pitää huolta toukasta? Hän kääntyi katsomaan munaröykkiön suuntaan, joka –
Ei. Kelvin käänsi katseensa pois. Hän ei saattanut katsoa. Jokin osa hänen aivoistaan viestitti hänelle, että sen näyn näkeminen ei olisi hyväksi hänelle. Hän nielaisi ja kiiruhti klaanilaisten luo.
”Häivytään täältä!” Keetongu karjaisi, ja klaanilaiset perääntyivät kammiosta nazorakien raivaamaan tunneliin. Manu napsautti jälleen sormiaan, ja muisto pysähtyi – täsmälleen sillä hetkellä, kun kammioon sisään hirmuista vauhtia kiiruhtamassa ollut Kenraali 001 oli ehtinyt ovensuuhun, johon tämä jähmettyi varsin dynaamiseen poseeraukseen. Vanhasta tottumuksesta Kelvin hieman kavahti, vaikka tietoisessa mielessään ymmärsikin tämän Kenraalin olevan muisto vain. Tämän silmien julma, intensiivinen tuijotus vaikutti olevan kohdistettu juuri häneen. Mutta hän onnistui löytämään nazorakien ylimmän johtajan katseesta myös häivähdyksen huolta.
”Ilmiselvästikään emme onnistuneet Kuningattaren ’salamurhaamisessa’, joten teimme jotain, mikä ainakin vei Kenraalin huomion pois paostamme”, Manu selitti. ”Joten turha huolehtia, äitisi on yhä elossa. Ja teidän invaasionne saarelleni jatkuu.”
Kelvin värähti, kun Manu sanoi sanan ”äiti”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Onko vastaavanlaista iskua yritetty myöhemmin?”
”Tuskin. Eiköhän Kuningattaren kammion turvatoimia ole kiristetty merkittävästi, kuten varmasti myös koko pesän. Moista tilaisuutta ei tarjoutune toiste. Bio-Klaani on varsin alakynnessä tässä sodassa, ellet ole sattunut huomaamaan.”
Kelvin nyökkäsi. ”Entä missä Abzumo on?”
”Kuka tietää”, Manu tuhahti välinpitämättömästi. ”Varmaan havittelemassa seuraavaa Nimdan sirua. Hänellä on niihin jokin pakkomielle. Kuulemani mukaan hän yritti riistää Deltan vastikään Mustan Käden hoivista, eikä Matoron mielitietty selvinnyt ihan ehjin nahoin siitä kohtaamisesta.”
”Matoro… hän tiesi Kuningattaresta”, Kelvin sanoi kiivastuneesti keskeyttäen Manun alkavat pohdinnat Matoron parisuhde-elämän huonoimmista valinnoista. ”Hän näki sen omin silmin. Miksei hän sanonut mitään siitä? Miksei kukaan klaanilainen kertonut minulle siitä?”
Hänen äänensä särkyi loppua kohti. Hän kohotti katseensa Manun kasvoihin. ”Miksi sinä kerrot tästä vasta nyt?”
”En usko, että Matoro tai moni muukaan on edes ajatellut, ettei suurin osa imperiumin kansasta itse asiassa ole tietoinen omasta syntyperästään”, Manu sanoi maireasti. ”Se tuli jopa minulle hieman yllätyksenä, kun törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran. Kuningatar menee tähän samaan kategoriaan vaarallista tietoa.”
”Ahaha, aivan! ’Koska et kysynyt.’ Niinpä tietysti!” Kelvin ärjähti ja päästi katkeran naurun. Hän suki tuntosarviaan turhautuneena ja käveli edestakaisin pohtien kaikkea kuulemaansa. Lopulta hän heitti sormensa osoittamaan Manua.
”Sinä tiesit hyvän aikaa, etten tiennyt tästä. Halusit säästää kertomisen ’sopivampaan hetkeen’?”
”Nähdäkseni olen toiminut täysin meidän sopimuksemme ehtojen mukaan”, Manu totesi kylmän rauhallisesti. ”Lupasin kertoa sinulle nazorakien synkimmät salaisuudet, jos lähdet kanssani matkalle. Nyt olemme matkalla, ja olen alkanut kertoa sinulle salaisuuksia.”
Kelvin tuijotti Manua kiristellen samalla hampaitaan. Häntä sapetti se, että sekä Imperiumi että Manu olivat pitäneet häntä pimennossa näinkin kauan. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Manu oli teknisesti ottaen oikeassa. Hän vihasi sitä, kun joku oli teknisesti ottaen oikeassa.
”Kerro sitten kaikki”, Kelvin sihahti. ”Sinä olit Abzumon työpari – hänen on täytynyt kertoa sinulle asioita! Kerro minulle kaikki, mitä tiedät nazorakeista!”
”Sanasi on lakini”, Manu sanoi ja kumarsi melodramaattisesti. Hän heilautti kättään, jolloin käytävän seinään ilmestyi uusi ovi. ”Jos todella tahdot, näytän sinulle seuraavan muiston. Mutta varoituksen sana: totuus ei ole hellävarainen rakastaja. Astut sisään omalla vastuullasi.”
Kelvin tuijotti Manua pistävästi. Sitten hän tempaisi oven auki ja astui seuraavasta ovesta.
Uuden muiston haju oli paljon miellyttävämpi. Huone ei oikeastaan tuoksunut miltään, paitsi häivähdykseltä jostain kemikaalista. Kelvin löysi itsensä jonkinlaisesta laboratoriosta, päätellen huonetta täyttävistä työtasoista ja tarvikehyllyistä. Lattia oli mustavalkoista marmoria, ja tilan valaisivat katosta kasvavat, kelmeänsiniset valokivet.
”Sisäelimet ovat nyt jokseenkin järjestyksessä”, kuului ääni Kelvinin takaa.
Hän kääntyi ja huomasi kaksi makutaa, punaisen ja violetin, kumartuneena jonkin pöydän ylle. Hänen hämmennyksekseen makutalla, jonka hän uskoi Manuksi, oli kasvoillaan tämän perinteisen naamion sijaan se kanohi, jonka hän oli edellisessä muistossa nähnyt Abzumon kasvoilla. Violetilla makutalla, oletettavasti Abzumolla, taas oli jokin naamio, jota hän ei tunnistanut.
Kelvin asteli muisto-makutain luokse katsomaan, mitä nämä työstivät. Pöydälle oli levitetty kaavioita, muistiinpanoja, luonnoksia ja valokuvia. Kelvin ei osannut lukea makutojen kieltä, mutta hän uskoi ymmärtävänsä, mitä ne kuvasivat: suunnitelmia nazorakien anatomialle.
Kelvinin silmät kiersivät kuvasta toiseen. Kaksi piirrosta kolmisormisesta kämmenestä, toinen avattuna, toinen puristettuna nyrkkiin. Kaavio hyönteismäisestä suusta, pihtihampaista, nielusta ja äänentuottoelimistä. Yksityiskohtainen kaavio silmämunan linsseistä tuijotti takaisin häntä kohti.
Hän palasi kahteen kuvaan hyönteismäisistä käsistä. Hän kohotti oman kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. Hän katsoi ensin nyrkkiään ja sitten taas luonnosta. Hän avasi kätensä vapisten.
”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa”, violettiin verhoutunut makuta makusteli, ”kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”
”Keuhkojen kapasiteetti tulee ensin vastaan”, huomautti toinen. Ääni todella kuului Makuta Nuille. ”Eikö ole sitä paitsi vähän turhaa laittaa mitään kovin monimutkaisia supervoimia? Tavoitteena on kuitenkin massatuotanto. Ei visorakeillakaan ole mitään voimia.”
Kelvin jähmettyi yhden piirroksen kohdalle. Se oli yksityiskohtainen luonnos nazorak-kehosta, joka oli levittänyt raajansa ja siipensä leveään haara-asentoon. Nazorakin siluetti seisoi geometrisesti täydellisten ympyröidän ja neliöiden sisällä tavalla, joka muistutti Kelvinistä selvästi nazorakein Pyhää Heptagrammia.
”… onpas”, Abzumo sanoi typertyneenä.
”Häh, ai mitä muka?”
”Eri rotujen rhotukat sisältävät erilaisia efektejä. Ja niiden hampaat kuulemma erittävät hordika-myrkkyä.”
”Mutta tuollainenhan vie hirveästi resursseja!”
”En väitä, että olisit väärässä.”
Kelvin hätkähti, kun todellinen Manu avasi suunsa hänen vieressään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: ”Työskentelin Abzumon kanssa yhdessä monissa projektissa, ja usein pallottelimme ideoitamme noin.”
Kelvin aisti makutan äänessä haikeutta ja alkoi käsittää, että Manu ja Abzumo olivat joskus olleet läheisiä.
”Milloin tämä tapahtui?”
”Satoja kertoja sinun elinikäsi verran menneisyydessä.”
Manu teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, ja muisto liikkui villisti niin, että Kelviniä alkoi lähes huimata. Keskellä huonetta oli nyt ilmestynyt sammio, jossa kellui jonkinlaisia orgaanisia möykkyjä. Huoneen seinustalla oli pieni terraario, jonka lasisesta seinästä näki läpileikkauksen muurahaispesästä. Yhden lasikuvun alla oli läpikuultava muna, jonka kudosta jokin sädekehää muistuttava laite 3D-tulosti.
Manu pyöräytti taas kättään, ja muisto liikkui. Tila täyttyi lämpimästä valosta, ja Kelvin joutui suojaamaan silmiään. Osa laboratorion katosta oli auennut paljastamaan taivaan iltaruskon, ja Kelvin tajusi näkemästään maisemasta, että laboratorio sijaitsi ilmeisesti tornissa.
Kaksi makutaa seisoivat laboratorion keskellä suuren, suorakulmion muotoisen tankin edessä. Tankkia kuristivat lukuisat suonimaiset letkut, ja sammion yläosasta kohosi satoja johtoja katonrajaan asti, missä ne jakautuivat ympäri huonetta oleviin näyttöihin ja mittareihin.
”Koe numero seitsemän on kasvanut tarpeeksi. Olisitko ystävällinen ja sulkisit kaihtimet? Voimme herättää hänet”, Abzumo sanoi keskittynyt ilme kasvoillaan.
”Käskystä”, muisto-Manu totesi kyllästyneesti ja painoi nappia vierellään olevasta paneelista.
Tila alkoi pimentyä, kun katossa ollut luukku rupesi sulkeutumaan. Nyt Kelvin näki, mitä tankissa oikein oli: kellertävässä nesteessä kellui mekaanisten käsien pitelemänä nazorak. Tämä oli sysimusta sekä täysin eleetön, eikä Kelvin osannut sanoa, oliko tämä elossa vai ei. Hahmossa kaikkein kryptisintä oli pitkin tämän kehoa kiemurtelevat purppurana hohtavat riimut, joita Kelvin ei osannut lukea.
Kattoluukun sulkeutuessa aurinkoinvalo lankesi monimutkaiseen mekanismiin, jossa mekaanisten käsien pitelemät peilit ja linssit heijastivat valot ohuiksi säteiksi, jotka osuivat tankissa kelluvaan olentoon.
Abzumo napsautti sormiaan, ja tankkia ympäröineet kynttilät syttyivät kuin itsestään. Hän nyökkäsi muisto-Manulle, minkä jälkeen hän kääntyi takaisin kohti tankkia ja alkoi lausua… loitsua?
”Vīrēs nātūrae, vōs iubeō: cōgite hōs lūcis radiōs in turbinem furiōsum ut īgnem magnum creētis…”
Kelvin ei ymmärtänyt makutan sanoja, mutta silti hänestä tuntui kuin ne olisivat uponneet suoraan hänen tajuntaansa. Häntä pyörrytti, ja hän olisi kaatunut, ellei oikea Manu olisi napannut häntä olkapäästä kiinni. Peilien heijastamat säteet sivelivät mustan nazorakin pintaa kiihtyvällä vauhdillla.
Abzumo lausui rauhassa viimeiset sanat. Hän piti dramaattisen tauon, jonka päätteeksi hän julisti: ”Ignītiō.”
Valonsäteet kohdistuivat yhdeksi säteeksi, joka iskeytyi keskelle tankissa kelluvan nazorakin rintaa. Olento nytkähti, ja samassa tankin sisus räjähti liekkeihin. Kelvin hätkähti taaksepäin ja törmäsi selällään takanaan seisovaan Manuun. Tankin lasiseinät helisivät sisällä raivoavan infernon voimasta ja osaan niistä ilmestyi halkeamia. Tankin sisällä oleva neste kupli ja kiehui, muuttui kaasuksi keräten säiliöön painetta. Kuului metallin vääntymisen ääni sekä poksahdus – jotain oli mennyt rikki. Liekkien hehku valaisi muisto-makutojen hymyilevät kasvot.
Sitten lieskojen seasta kurottui punaisena hohtava käsi. Abzumon kasvoille levisi haltioitunut ilme ja hän astui lähemmäksi. Muiston Makuta Nuin virne leveni. Punainen käsi kouristeli hetken puristaen kolmisormisen kouransa nyrkkiin, kunnes katosi takaisin roihuun.
”Riittää!” Abzumo komensi. Muisto-Manu sulki kattoluukun kokonaan ja sammutti tankkia ympäröivät laitteet.
Kelvin seurasi, kuinka nestetankin sisällä ollut tuli sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin ja sen takaa paljastui uusi olento: musta nazorak-siluetti oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. Tämä oli onnistunut repimään oikean yläkätensä vapaaksi, ja nyt loputkin mekaaniset kourat aukesivat päästäen nazorakin kellumaan vapaasti sitä ympäröivässä nesteessä.
Kelvin käveli tankin eteen ja katsoi kummastellen punaisena hohtavaa lajitoveriaan. Tämä oli kooltaan pieni, mutta tämän keho vaikutti jänteikkäältä. Nyt hän erotti kunnolla tämän kasvonpiirteetkin. Tämän tiedottomilla kasvoilla oli seesteinen ilme.
Kelvin kuuli askeleita takanaan. Hän käänsi päätään ja suorastaan loikkasi kauhistuneena taaksepäin nähdessään Abzumon ilmestyneen vierelleen. Makuta tuijotti lumoutuneena tankissa uinuvaa nazorakia. Hän painoi teräväkyntisen kätensä lasia vasten ja huokaisi: ”Hän on valmis. Uuden uljaan lajin ensimmäinen yksilö. 0001.”
Kelvinin silmät laajenivat. ”Ke-kenraali?”
Labran seinään kädet puuskassa nojaileva todellinen Manu nyökkäsi.
”Steve. Ensimmäinen. Eräänlainen prototyyppi, jonka perusteella kaikki muut nazorakit on suunniteltu. Hän ei syntynyt kuningattaresta, vaan teimme hänet… niin sanotusti käsipelillä.”
Kelvin kohotti kämmenensä otsalleen. Hän mietti kuumeisesti, mitä tästä seurasi. ”Eli… Ensimmäisen legenda on totta? Kenraali on aina ollut olemassa? Siis nazorakien historian alusta asti?”
Manu nyökkäsi hitaasti.
”Kenraali on aina ollut Steve. Jo historianne alusta alkaen.”
Abzumo kääntyi ja meni puhumaan jotain muisto-Manun kanssa. Kelvin kohotti katseensa takaisin vastasyntyneeseen Kenraaliin. Punainen hohto alkoi kadota tämän kuorelta ja korvaantua nazorakeille ominaisella ruskealla. Tämä köhi kuplia suustaan ja käpertyi sikiöasentoon. Tämän tuntosarvet värisivät hieman.
On jotenkin vaikea uskoa, että 001 on joskus ollut näin… haavoittuvainen ja… näin pieni.
Kelvin tajusi olevansa sillä hetkellä Kenraalia pitempi.
”Menkäämme eteenpäin”, Manu rykäisi havahduttaen Kelvinin tämän ajatuksista, ja ovi ilmestyi keskelle huonetta tyhjästä. Tällä kertaa tuntui kuin ovi olisi imaissut Kelvinin sisäänsä.
Kun Kelvin seuraavan kerran avasi silmänsä, hän seisoi hämärässä luonnonluolassa. Välittömästi hänen kuulonsa täytti hyytävä kitiinirangan rusahtelu ja hampaiden rouskutus. Hän käänsi hitaasti päätään. Hänen vierellään makasi kasa heiluvia, sätkiviä ja potkivia jalkoja.
”Mi-mi-mitäh…?” Kelvin henkäisi kauhistuneena. Häneltä kesti hetki edes ymmärtää, mitä hän katsoi. Kasasta työntyvät kitiiniset jalat näyttivät hänestä nazorakin jaloilta, joskin paljon kookkaammilta. Niiden kuori oli raidallista mustan, tummanvihreän ja keltaisen väreissä. Sitä oli ensin vaikeaa erottaa tässä valaistuksessa, mutta lopulta Kelvin tajusi sätkivän olennon makaavan verilammikossa.
Kelvin otti muutaman varovaisen askeleen kiertäen olentoa myötäpäivään. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei olennolla ollut yläruumista. Hän kohotti alakätensä kauhistuneesti suulleen. Vihreä veri pulppusi katkenneesta torsosta luolan lattialle, jota kammion reunoilla kasvava sienikasvusto imi ahnaasti.
Kelvin hätkähti nähdessään sivusilmällään valtavan varjon liikkuvan. Se oli Kuningatar – tällä kertaa tosin kooltaan paljon pienempi kuin aivan ensimmäisessä muistossa. Sen hampaat jauhoivat maassa makaavan olennon ruhoa, ja se nielaisi. Sitten se päästi matalan, tyytyväisen murinan.
”Se taisi olla viimeinen”, kuului Manun ääni, sävyltään huvittunut.
”Tiedän kyllä!” kaikui Abzumon, ärsyyntynyt.
Kelvin äkkäsi takanaan seisovat makutat. Abzumo piti käsiään puuskassa ja pudisteli päätään tyytymättömänä. Muisto-Manu heilautti kättään löysästi, jolloin Kelvinin edessä maannut ruho rupesi hyvin arvottomasti kierimään lattiaa pitkin, kunnes se lätsähti jonkinaliseen epämuodostuneeseen rykelmään. Kelvin kohotti katsettaan nähdäkseen sen pimeydessä. Näky sai ilman katoamaan hänen keuhkoistaan: se oli verinen kasa samankaltaisia nazorakmaisia ruumiita. Kasasta törrötti lukuisia jalkoja, isoja siipiä sekä kynnekkäitä kouria.
Muisto-Manu venytteli raajojaan tylsistyneenä. ”Pitää varmaan yrittää myöhemmin uudestaan. Uuden veljeskatraan kasvattamisessa menee het-”
”Ei!” Abzumo kivahti. ”Kuninkaat epäonnistuivat tehtävässään kerta toisensa jälkeen! Tämä on tuhoon tuomittu konsepti. En ymmärrä, miten Virtuoosi on niin hyvä rahiensa astuttamisessa. Meidän on kokeiltava jotain muuta.”
Abzumo poistui rivakasti marssien muisto-Manun luota. Kelvin jäi tuijottamaan punamustaa makutaan. Hän kohotti tuntosarveaan. Oletpa sinä ollut monessa tämän vaiheessa mukana…
”Seuraa nyt tarkkaan”, nyky-Manu hänen vierellään huomautti ja nyökkäsi kohti Abzumoa.
Abzumo marssi luolan perällä olevan stalagmiitin muotoisen aparaatin luokse. Hän pyyhkäisi kädellään sen pintaa mikä sai metallikuoren aukenemaan. Laitteen sisältä purkautui kylmää höyryä. Hän teki kädellään liikkeen ilmaan, ja samassa laitteen sisältä lennähti jonkinlainen kuusikulmainen putkilo. Kelvin katsoi ilmassa leijuvaa esinettä ihmeissään. Se oli ainakin puolitoista metriä pitkä, kuulaan valkoinen ja sen pinta näytti kristallimaiselta. Silti Kelvinistä näytti jotenkin siltä, kuin putkilon pinta olisi samalla vellonut nestemäisesti, kuin se olisi sekoittunut ja muuntunut lakkaamatta.
Abzumo heilautti kättään, ja työtasolta lensi steriili pitkävartinen hansikas hänen avoimelle kämmenelleen. Hän kääntyi ja yhtäkkiä siivet kasvoivat hänen selkäänsä ja olkapäihinsä. Hän nousi levitoivan putkilon kera Kuningattaren peräpään yläpuolelle.
”Mi-mitä hän tekee?” Kelvin ihmetteli.
Kuningatar itse ei näyttänyt välittävän luojiensa läsnäolosta, vaan se oli keskittynyt tutkimaan sykkivän sienimassan peittämää seinää. Massiivisen nazorakin tuntosarvet tunnustelivat massan pintaa, josta välillä takertui lonkeroita niiden ympärille. Kelvin katseli Kuningattaren eleitä. Ne eivät kielineet nälkäisyydestä taikka agressiivisuudesta vaan… uteliaisuudesta.
Makuta veti nitisevän kumihanskan käteensä. Se oli niin pitkä, että se ylsi tämän hartiaan asti. Sitten tämä tarttui ensimmäistä kertaa kuusikulmaiseen putkiloon ja… puristi. Seuraavaksi kuului kuin lasin rikkoutumisen ääni, kun kristalliputkiloon ilmestyi särö. Sitten se pirstoutui tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, muuttui makutan käden ympärillä pyöriväksi jauheeksi ja lopulta otti öljymäisen nesteen muodon. Sitten tämä alkoi lähestyä Kuningatarta.
”Tiedätkös, Kelvin”, nykyhetken Makuta Nui sanoi, ”elämän luominen ei oikeastaan ole kovinkaan vaikeaa. Biologisen, mekaanisen, biomekaanisen elämän… kaikki on ennen pitkää tehtävissä…”
Abzumo laski paljaan kätensä Kuningattaren kuorta vasten ja silitti sitä rauhoittelevasti. Kuningatar ei vaikuttanut edes huomaavan makutaa.
”Mutta luomisen lahjan jakaminen… se se vasta vaikeaa onkin.”
Kelvinin silmät laajenivat.
”hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!”
Luola tärisi karjahduksesta. Kelvin horjahti maahan äänen voimasta. Leijuva makuta veti hansikoidun kätensä pois ja lennähti kauemmaksi. Samassa Kuningatar kuitenkin pyörähti ympäri ällistyttävällä nopeudella, ja sen pitkät tuntosarvet viuhahtivat ruoskien lailla. Peto suuntasi silmättömän katseensa purppuraan enkeliin, ja sen valtava, ulokkeellinen kita avautui nytkähdellen.
”Khrrr-rrr-tzk-tzk…” se murisi ja naksutteli pihtejään.
Abzumo hymähti huvittuneesti. ”Rauhoitu, pienoinen. Kaikki on h-”
Kelvin ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Kuningattaren hampaat olivat jo sulkeutuneet Abzumon hartian ympärille. Riuhtaisu, ja makutan koko oikea käsivarsi repeytyi paikaltaan hanskoineen päivineen.
Kelvin kompuroi jaloilleen ja loikkasi sivuun, kun Abzumon veriroiskeiden saattelema ruho mätkähti lattiaan hänen viereensä. Tällä oli ällistynyt ilme kasvoillaan.
”HKKRAAAAAA!” Kuningatar karjaisi ja murskasi purppuran makutan valtavalla kourallaan. Kun tämä nosti kouransa lattiasta, Kelvinin hämmästykseksi alla ei ollut muuta kuin lattiaan ilmestynyt halkeileva kolo. Kelvin katseli nopeasti ympärilleen ja äkkäsi sitten makutan leijumasta keskellä ilmaa. Tämän käsi oli kasvanut takaisin. Kuningatar vauhkoontui ja alkoi huitoa makutaa lukemattomilla käsillään, mutta yksikään niistä ei osunut, sillä Abzumo meni niistä vain läpi – niin kuin tämä olisi ollut täysin aineeton.
”Hys nyt, tyttöseni. Säästä voimiasi…” Makuta sanoi ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen.
”Sinusta tulee äiti.”
Kelvin katsoi antiklimaattisesti lässähtänyttä kamppailua suu ammollaan, avuttomana ja kauhistuneena. Viimein Kuningatar luovutti. Sen ääni korisi matalana, ja sen kuolaa tihkuvat hampaat nytkähtelivät levottomasti. Sen tuntosarvet sukivat villisti ilmaa, ja olennon silmätön katse tuntui edelleen olevan naulittuna enkeliin, joka oli sitä vastaan rikkonut.
Lopulta valtava hyönteinen laski päänsä alas ja kääntyi hitaasti pienessä luolassaan. Sen tuntosarvet painuivat maahan. Se otti muutaman kivuliaalta näyttävän askeleen ja lyyhistyi luolan seinää vasten.
Kelvinin sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän viimein astui esiin piilostaan. Hän huomasi vasta nyt ristineensä kämmenensä rintansa päälle. Hän tuijotti maassa huohottavaa jättiläistä. Hän olisi halunnut mennä lähemmäksi, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut. Kuningattaren kumpuileva keho värähteli epätasaisessa tahdissa. Sen jalat sätkivät ilmassa. Se oli tuskissaan.
Sitä tuntemusta oli vaikea kuvailla, mutta sillä hetkellä Kelvinistä tuntui kuin… kaiken peittävä tunnottomuus olisi levinnyt hänen jokaiseen niveleensä. Aivan kuin talven routa olisi jäädyttänyt hänen jalkansa luolan kiviseen pohjaan. Ainoa asia, minkä hän näki, oli avuttomasti kyljellään makaava Kuningatar, ja ainoa asia, mitä hän tunsi, oli hänen oma sykkeensä – sekä hyytävä, kostea tunne, joka alkoi valua pitkin hänen niskaa-
Ei! Eieieieieiei EI! Hän ei pitänyt siitä! Hän ei voinut sietää sitä tunnetta! Hänen sykkeensä kiihtyi. Siniset silmät tuijottivat Kuningatarta. Miksi hänelle tehtiin näin? Miksi hänen täytyi kärsiä näin?! Miksei kukaan voinut auttaa –
Sormien napsautuksen ääni pirstoi Kelvinin todellisuuden. Kelvin kohotti kätensä kohti Kuningatarta, mutta muisto liikkui jo eteenpäin. Häntä heikotti. Kun hän avasi silmänsä, hänen eteensä lävähti tietokoneen näyttö. Hänen täytyi ottaa tukea näppäimistöstä ollakseen lyyhistymättä maahan.
Näytöllä oli yksi ympyrä. Solu. Tsygootti. Kuva alkoi väristä. Hitaasti solu alkoi venyä. Se venyi äärimmilleen, kunnes se halkesi kahdeksi identtiseksi soluksi. Ne halkesivat neljäksi, neljä kahdeksaksi, kahdeksan kuudeksitoista. Kelvin tuijotti solujen eksponentiaalista jakaantumista. Hän pidätti hengitystään. Hän alkoi hahmottaa, että jotain peruuttamatonta oli käsillä – että tämä hetki tulisi käynnistämään kauhistuttavan ketjureaktion, jonka väreet loisivat myrskyjä halki historian. Ketjureaktion, jonka ympärille lukemattomat elämät tulisivat kietoutumaan.
Muisto liikkui taas eteenpäin. Kelvin seisoi suoraan kuningattaren takana, ja hän katsoi sitä ammottavaa liman peittämää lovea, mistä munat tulivat. Kuului litinää ja kudoksen ratkeamisen ääni, kun emo työnsi nazorakien ensimmäiset munat ulos. Hän kuuli niistä kaikuvan sykkeen.
Kelvinin oli vaikea hengittää. Makuta Nuin muistot vilisivät hänen ohitseen, mutta hän ei enää kyennyt keskittymään niihin. Hän ei enää pystynyt sanomaan, mikä näky oli makutan muisto, mikä hänen omansa ja mikä vain kuvitelmaa. Hän näki loittonevan mustan saaren. Hän kuuli sotilaiden marssiaskeleet.
Kelvin hengitti raskaasti. Hän painui kyyryyn ja kohotti käden otsalleen.
”Manu. Manu! Ei! Tämä on liikaa! MANU, LOPETA!”
Kelvin tunsi, kuinka lihakammioiden polttava kuumuus väistyi ja tilalle palasi vuoristoilman lohduttava viileys. Hänen raajansa upposivat syvälle kinokseen, kun hän lysähti nelinkontin lumeen.
”Jos niin toivot”, hän kuuli Manun äänen vierellään sanovan. Kelvin veti pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin nousi seisomaan ja avasi silmänsä. Manu istui luminietosten keskellä jalat ristissä ja tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Tyydyttivätkö vastaukset?”
Kelvin tuijotti Manua suu ammollaan. Hänen hengityksensä höyrysi talvisessa yössä.
”Se… minä siis…” hän etsi sanojaan, mutta tuskin mikään sana zankrzoran taikka matoranien kielessä pystyi kuvaamaan sitä kaivertavaa tunnetta, minkä hän juuri nyt sisällään tunsi.
”Ä-äiti…” Kelvin lopulta päästi suustaan pakahtuneella äännellä.
”Äiti, isä, lapsi”, Manu mutisi. ”Koneeseen kahlittu matoralainen kansa ei tule koskaan ymmärtämään näiden sanojen todellista merkitystä.”
Hetken Kelvin keskittyi vain hengittelemään. Hän asteli lumisen jyrkänteen reunalle. Oli jo pimeää, ja hän hädin tuskin kykeni erottamaan edessään levittyvän maiseman. Heitä ympäröivät katulamput välkkyivät.
Kelvin hengitti vielä kerran sisään, ja kasasi itsensä. ”Kaiken tämän aikaa, syvällä Pesän sydämessä… minulla on ollut äiti. Ei, ei vain minulla… vaan kaikilla nazorakeilla. Me emme ole vain aseveljiä tai tovereita. Kaikki nazorakit… me olemme sisaria toisillemme…”
Hänen sydämensä tykytti.
”Ja meidät loi… makuta. Me olemmekin vain pahaisia raheja…”
Kelvin kristi hampaitaan.
”… kuin visorakit… kuin frostelukset.”
”Älä vähättele itseäsi”, Manu sanoi tuimasti. ”Onko Visokki sinun mielestäsi vain ’pahainen rahi’? Entäpä Keetongu? He ovat upeita yksilöitä, ja niin olet sinäkin. Ole ylpeä siitä, kuka olet.”
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
Kelvin katsoi ympärillään levittyvään jäiseen erämaahan. ”Kenraali. Tietääkö hän kaiken? Tietääkö hän, että olemme Abzumon luomuksia?”
”En osaa sanoa. En tiedä, mitä Abzumo on kertonut hänelle, mutta varmasti hän aavistaa jotakin.”
Kelvin nyökytteli, sitten hän päästi kireän naurahduksen.
”Helkkarinmoinen valhe ylläpidettäväksi! Hahaha! Ei tämän edes pitäisi olla mahdollista! Ahah… me nazorakit olemme kyllä valehtelun mestareita.”
Kelvin henkäisi syvään.
Ja äitimme… hän makaa kahlittuna vankilassaan ilman, että juuri kukaan edes tietää hänestä. Kuningatar… pikemminkin Orja.
”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka.”
Kelvin kuuli railon repeävän jäässä. Hän oli pitkän tovin aivan hiljaa.
”Manu. Olit mukana kaikissa noissa muistoissa”, hän lopulta sanoi.
”No, ne ovat minun muistojani”, Manu sanoi vaitonaisesti.
”Sanoit, että teitte Kenraalin käsipelillä.”
Manu pysyi hiljaa.
”Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”
”Kuningattaren kammiossa klaanilaiset kyseenalaistivat, miksi sinulle oli niin tärkeää tuhota Kuningatar. Abzumo… hänkin sanoi, että se on sinulle aivan liian tärkeää. Ja sanoit itse, ettei se ollut sinulle henkilökohtaisesti helppo valinta.”
Manu huokaisi. Hän kampesi itsensä seisomaan ja pudisteli lunta polvistaan.
”Mietinkin, huomaisitko. Välillä olet liian terävä omaksi hyväksesi.”
”Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Jotain räsähti taas. Katuvalot välkkyivät uhkaavasti. Kelvin tunsi syvän kouraisun vatsansa pojassa. Hän kiristi hampaitaan. ”Manu… kerro minulle, mitä he tarkoittivat.”
”Minä… olen vastuussa Mysterys Nuista ja sen lähisaarista”, Manu sanoi empien. ”Annoin jo muinoin Profeetta Orondeksen päästä toimimaan alamaisiani vastaan selkäni takana, enkä voinut olla yrittämättä estää samanlaista tragediaa tapahtumasta taas.”
”Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
Kelvin mulkaisi Manua kohti, ja vuoren rinne vavahti. Katuvalojen lamput poksahtelivat, ja Jossain alempana käynnistyi lumivyöry. Kaksikon väliin repesi syvä railo täynnä pimeyttä ja jääpiikkejä. Punaiset silmät tuijottivat kaksikkoa sen syvyyksistä.
”Makuta Nui! Mikä sinä olet minulle!? SANO SE!”
Manu katseli Kelviniä hieman surua silmissään. Surua ja… epävarmuutta?
”Minä olen isäsi. Senkö haluat kuulla?”
Kelvinin hengitys katkesi.
Makuta Nui hymähti ja pyöräytti sitten jälleen sormeaan ilmassa.
Kelvinistä tuntui kuin hän olisi pudonnut jälleen jääkylmän veden pinnan läpi.
Avatessaan silmänsä Kelvin oli taas vorttixien pienen paatin kannella. Hän puristi tiukasti ylleen kietomaansa vilttiä. Kalamiähen ja Velipojan nostama purje ohjasi venettä hyvää vauhtia kohti avointa merta. Sade oli hetkeksi taas tauonnut.
”Heei. Heräsikkös sää viimein?” Velipoeka huikkasi Kelvinille kun huomasi tämän pälyilevän katseen. ”Sää tuuperruit ihan tokkonaan, niin nostettiin sut tollee istuma-asenthon. Toljotit sitte hyvän hetke lasisil silmil tyhjää! Johan tässä vähä huolestu!”
Kelvin nousi seisomaan sanomatta sanaakaan. Sitten hän ryntäsi veneen laidalle ja oksensi.
”No ohhoh”, Kalamiäs kommentoi.
”Ootkos sie merisairas?” Velipoeka tiedusteli.
”Taijat olla maakrapuja”, Kalamiäs tuumasi.
Kelvin yski ja köhi. Laineet pärskähtivät hänen kasvojaan vasten. Hän hengitti syvään.
”Manu… kun m-me kohtasimme ensi kertaa… Visokin toimistossa… tämä oli se, m-mitä lupasit kertoa?”
”Se on… totuus lajisi synnystä. Eikö se ole juuri se, mitä sinulle lupasin? Eikö se ole… se, mitä halusit?”
Kun laineet hieman rahuhoittuivat, Kelvin hahmotti mustasta vedestä näkyvän peilikuvansa. Hän tuijotti pitkän hetken kuvajaistaan – kasvojaan, jotka näyttivät hieman Kanohi Kraahkanilta.
”Manu. Sinä valehtelit minulle.”
