Tangoia Sadiil Koro
Ilta oli kylmä tuulen pieksemässä kalastajakylässä. Kyläläiset hätyyttivät kirkuvia lokkeja kalakoriensa kimpusta. Valkoiseen ponchoon verhoutunut matkalainen ohitti joukon raskaasti varustautuneita titaaneja, jotka mulkoilivat häntä pitkään; erityisesti sinibarettinen upseeri piti katseensa muukalaisen selässä epäileväisenä siihen asti, että tämä katosi näkyvistä. Lopulta matkalainen löysi tiensä kauppatorille ja sieltä etsimänsä.
Matkalainen asteli väsyneesti portaat ylös pieneen savitaloon, jonka oven yläpuolella olevassa kyltissä luki kuusikulmaisilla kirjaimilla ”Ilanin savuke”. Ovikello kilahti hänen astuessaan sisään. Kaupassa tuoksuivat terva ja yrtit. Tiskin takana istuva vortixx kohotti katseensa lukemastaan kirjasta ja hypähti välittömästi pystyyn asiakkaan nähdessään.
”Jahas, iltaa! Kuinka voin palvella?” kauppias, ilmeisesti Ilan nimeltään, tiedusteli.
Matkalainen silmäili tiskin takana olevia pussukoita ja etikettejä.
”Öhm, tahtoisin jotain mietoa. Onko teillä valmiita askeja?”
”Ah, pahoittelen! Tehdassavukkeet ovat jo loppuneet. Yhteistyökumppani tuo seuraavan erän vasta kolmen viikon päästä. Lähimmät tehtaat ovat Amohi-Roadassa ja Steltillä. Irtotupakkaa ja filttereitä löytyy! Miedoista suosittelisin Molekkon keltaista, siinä on oikein miellyttävä aromi!”
Matkalainen huokaisi väsyneenä.
”Otan sitten sitä.”
”Paljonko?”
”Reilusti. Samoin faferia ja filttereitä.”
Kauppias nyökkäsi ja alkoi lapioida tupakanpurua pussiin. Sitten molemmat hypähtivät ilmaan, kun ulkoa kuului pamahdus. Matkalainen pyörähti ympäri valppaana. Laukauksia! Kaupan pienistä ikkunoista näkyi, kuinka joukko titaaneja juoksi aseet tanassa kaupan ohi.
”Mi-mistä tuossa on kyse?”
Kauppias pälyili itsekin ulos pakatesaan matkalaisen ostoksia.
”Täällä on ollut vähän levotonta viimeaikoina. Katsos kun Tangoia Sadiil Koro oli merirosvoille suotuisa levähdyspaikka, kunnes Aderidonian nuiruhtinas päätti ottaa koromme suojelukseensa. Käsittääkseni nuiruhtinaalla on ollut piraattienvastainen kamppanja koko Tangoia-Wahin alueella. Minusta se on sääli: monet kanta-asiakkaani on hirtetty. Mutta ainakin tilalle tulleet sotilaat paikkaavat myyntiäni.”
Matkalainen nyökkäsi vähäsanaisesti. Hän mutisi jotain itsekseen ja kysyi sitten: ”Tahtovatko sotilaat rajoittaa kylästä foistumista?”
”Ei, kunhan et tee mitään luvatonta tai yritä kuljettaa suurta määrää tavaraa pois. Minne matka?”
”Aavikolle. Myykö joku täkäläinen kulkuneuvoja?”
”Tjaa-a. Parhaimmat kulkupelit taitavat olla vain rouva Mifkon dikapit. Hän saattaa myydä yhden sinulle”, kauppias totesi. ”Se tekisi 40 ratasta.”
Matkalainen pulitti rahat ja vielä vähän ylimääräistä.
”Otan sytkärin myös. Kiitoksia tiedoista.”
”Hih, se on, kuule, aitoa xialaista asiakaspalvelua! Tulkaahan uudelleen!”
Ovikello kilahti, ja matkalainen astui hiekkaiselle kadulle. Hän katsoi, ettei titaanisotilaita näkynyt missään, ja alkoi kääriä savuketta. Hänen kynnekkäät hyönteisen sormensa käärivät paperia tottumattomasti, mutta lopulta hän sai tötterön pysymään kasassa. Hän asetti sen pihtihampaidensa väliin ja napsautti sytkäriä.
Kolme päivää sitten
”Manu. Sinä valehtelit minulle.”
Kelvin lysähti huohottaen takaisin veneen pohjalle. Hetken hän saikin siinä kyhjöttää, ennen kuin hänen enkelinsä suvaitsi vastata hänelle.
”Mielestäni en ole valehdellut sinulle kertaakaan. Olisin voinut, mutta olen valinnut olla tekemättä niin.”
Kelvin hengitti edelleen raskaasti – hän tunsi pahoinvoinnin väristykset vatsassaan. Lopulta hän kuitenkin naurahti kylmästi.
”Haha, en usko! Aivan varmasti olet valehdellut minulle! Miten muuten olet voinut pimittää tämän minulta näin kauan?”
”Milloin olen valehdellut sinulle? Mitä sellaista olen väittänyt, mikä ei pitäisi paikkansa?”
”Äsken! Sinä sanoit, että te olitte Abzumon kanssa vain työtovereita, ja… että te vain pallottelitte ideoita tosillenne!” Kelvin parahti. Hän kuumeisesti kertasi mielessään kaikkia niitä asioita, mitä Manu oli muistoissaan hänelle kertonut.
”Se, joka sanoi, että olimme ’työtovereita’, oli muiston Abzumo, en minä. Minä sanoin kyllä työskennelleeni hänen kanssaan monissa projekteissa, mutta en missään vaiheessa väittänyt, että vain pallottelimme ideoita.”
Kelvin iski nyrkkinsä veneen partaaseen.
”Sinä sanoit sitä ennen suoraan, että Abzumo on luonut meidät, et sinä!”
”Minä kysyin: ’Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?’ En koskaan väittänyt, että hän on todella tehnyt niin. Ja vaikka olisinkin, en olisi väittänyt, että hän on tehnyt sen ypöyksin.”
”ÄÄÄÄRH! Hitot yksityskohdista!” Kelvin karjaisi ja repi tuntosarviaan. ”Voitko muka väittää, että olet ollut täysin rehellinen!? Voitko muka väittää, ettet ole piilotellut minulta tietoa!? Manu, tämä… tämä muuttaa kaiken! Sinä… loit nazorakit.”
Kalamiäs ja Velipoeka katsoivat taaempana hämillään Kelviniä, joka pauhasi heille tuntemattomalla kielellä itsekseen.
”Olisiko sinusta ollut tyydyttävämpää kuulla alkuperästäsi esimerkiksi Matorolta jossain sivulauseessa, kun hän ei olisi osannut ottaa huomioon, ettet tiedä totuutta? Myönnän, että harhautin keskustelua, kun näin oli vähällä tapahtua.”
Hetkeksi Kelvin mykistyi täysin. Hän oli paitsi loukkaantunut myös kauhistunut.
”Eli… sinä olet aktiivisesti yrittänyt varmistaa, etten saisi selville totuutta. Sinä… sinä olet varmistanut, että vain sinä voit kertoa tämän minulle – missä ja milloin haluat.”
”Olet nyt hieman melodramaattinen. Kenelläkään muulla ei olisi ollut yhtä hyviä edellytyksiä kertoa sinulle alkuperästäsi ja yhteiskuntasi aivan perimmäisiin rakenteisiin punotuista valheista. Nähdäkseni tämä ajoitus oli varsin luonteva sopimuksemme toimeenpanon kannalta.”
”Ahhaha! Sopimuksen! Totta kai! Sopimuksen, jonka ehdot sinä laadit – ja jonka yksityiskohtia et suostunut avaamaan, ennen kuin olin jo suostunut! Manu, sinä et edes aluksi kertonut, että olemme menossa etsimään Tren Kromia!”
”No mitä sinä muka olisit tehnyt, jos en olisi tullut elämääsi piristämään? Istunut huoneessasi pyörittelemässä peukaloitasi ja odottamassa seuraavaa kertaa, kun Guartsu käy huutamassa sinulle?”
Kelvin pudisteli päätään pöyristyneenä. ”Olisin tehnyt niin paljon toisin, jos olisin tiennyt aikaisemmin…”
”Olisitko?”
Kelvin puri hammastaan, ja tuijotti synkästi meren pimeyteen.
”Iskuryhmässäsi oli mukana Matoro, Keetongu… se moderaattori, Mako? Eli adminit varmasti tietävät Kuningattaresta. Tawa ja Visokki… hekin tiesivät totuuden?”
”Jos aiot kovastikin pahoittaa mielesi toimintatavoistani, niin jätä Visokki vihanpitosi ulkopuolelle. Hän vain teki niin kuin pyysin.”
Kelvin henkäisi terävästi.
Se sattui. Se todella sattui.
Tawa ja Visokki olivat kaiken aikaa tienneet totuuden nazorakien syntyperästä. He olivat tienneet sen jo ensimmäisenä päivänä, kun Kelvin oli astunut Tawan toimistoon. Visokki oli tiennyt täsmälleen, miten nazorakin maailmaa mullistavaa tietoa Manulla oli, kun tämä oli esittänyt Kelvinille sopimuksensa.
He olisivat milloin vain voineet kertoa Kelvinille totuuden, mutta he olivat vain esittäneet tietämätöntä.
Valehtelijoita. Valehtelijoita kaikki.
Ketkä muut olivat tienneet? Guardian, Same, Bladis… oliko myös Kepekin tiennyt? Vankilan nazorakit? Varmasti eivät…
Kelvin jäykistyi. Hän suoristi selkänsä.
”1034.”
”… mitä?”
”Minun on kerrottava hänelle tästä. Minun täytyy varmistaa, että muutkin nazorakit kuulevat tästä. Minun… minun on palattava Klaaniin!”
Kelvin kääntyi hätääntyneesti kalastajien puoleen ja vaihtoi kieleen, jota nämä ymmärsivät.
”He-hei! Meidän on falattava takaisin! Viekää minut takaisin Klaaniin!”
”Kelvin, mitä helvettiä. Älä nyt rupea vaatimaan kohtuuttomia.”
Makutan telepaattisesta äänestä kuului harmistus.
Kalamiäs raapi ohimoaan hattunsa alta.
”S’on aeka riskaabelia. Myö melkein jääthin kiikkiin tullessa.”
”Aivan sama!” Kelvin tiuskaisi tuskastuneesti. ”Minun on fakko falata! Maksan teille kyllä!”
”Millä rahalla muka?” Manu ärähti. ”Eikä muuten olla palaamassa takaisin. Minä maksoin tämän matkan, joten me menemme Tangoia Sadiil Koroon. Jos välttämättä haluat pois, niin saat jäädä siellä kyydistä.”
Kalamiäs raapi päätään vielä kiusaantuneempana.
”S’on makuta kyllä ihan oikeessa siinä…”
Kelvin hengitys kiihtyi. Hän ei varmasti aikoisi istua tässä veneessä kolmea päivää Etelämantereelle! He eivät olleet ehtineet kauas Mysterys Nuista. Klaaniin olisi matkaa vain muutama tunti.
Minun on pakotettava heidät.
Minun on pakotettava heidät…
Kelvin kiristeli hampaitaan. Hän veti pistoolin esiin viittansa alta ja osoitti sillä taivaalle.
”Viekää minut Klaaniin HETI!”
Makuta Nuista kuului syvä telepaattinen huokaus.
Sitten – nopeammin kuin Kelvin oli osannut edes kuvitella – Kalamiäs oli jo vetänyt esiin revolverin sekä naksauttanut varmistimenkin pois ja tähtäsi nyt Kelviniä suoraan silmien väliin. Kelvin jähmettyi paikoilleen. Hän ei ymmärtänyt, mistä ase oli vanhan kalastajan käteen ilmaantunut. Piippu melkein kosketti hänen otsaansa.
Kalamiäs tuijotti levollisesti nazorakia aseen tähtäimen läpi ja sylkäisi veneen pohjalle. ”Joskos otettais ihan rauhallisesti. Velipoeka, ota sen pyssy. Saa sen takas määränpääs. Myö mennää Etelämantereelle, piste.”
Kelvin kohotti epätoivoisesti kätensä ilmaan. Velipoeka otti Kelvinin aseen ja tutki tämän taskut – ja löysi myös Kelvinin toisen pistoolin tämän kainalokotelosta – sekä takavarikoi Kelvinin repun. Kelvin kirosi mielessään: Alinolla-hanska oli myös siellä.
Kalamiähen laskettua aseensa Kelvin vajosi huokaisten istumaan maston juureen. Hän ei voinut uskoa sitä, että yhtäkkiä hän olikin pakotettuna matkalla Etelämantereelle.
”Kelvin”, Manu huokaisi. ”Minä en aio pakottaa sinua mukaan matkalleni. Kuten sanoin jo aiemmin, sinulla on oikeus irtisanoa ’vuokrasopimukseni’ milloin tahansa, ja löydän kyllä itselleni kehon, jos tahdot pois. Mutta olen viivyttänyt matkaani aivan tarpeeksi, ja suurimmaksi osaksi sinun tarpeitasi tyydyttääkseni. En aio sietää enempää viivästyksiä.”
”Hyvä! Sitten minä lähden ensimmäisellä veneellä takaisin Mysterys Nuille”, Kelvin tuhahti.
”Jos niin tahdot. Voin jopa auttaa sinua possessoimalla jonkun veneenomistajan, jos tahdot varastaa aluksen.”
Kelvin oli kiukunpuuskassaan jo tarttumassa tarjoukseen, mutta sitten hän pysähtyi ajattelemaan kunnolla. Jos Manu poistuisi hänen kehostaan, se tarkoittaisi, että tämä todennäköisesti vain kaappaisi jonkun viattoman ohikulkijan ruumiin… ja tuskin antaisi tälle senkään vertaa valinnanvaraa, mitä oli hänelle antanut.
”Etkö sinä vain voisi muuttua taas vaikka joksikin saamarin banaaniksi?” Kelvin suorastaan voihkaisi.
”No olisihan se hauskaa, mutta ihan helvetin työlästä ja aika epäkäytännöllistä. Ei minulla ole sellaiseen työkaluja mukana, ja silkkaa ajan haaskaustahan se olisi. Sitä paitsi apinoihin ei voi luottaa. Sellainen voi ilmestyä mistä tahansa, ja olisi täysin vastuutonta olla banaani, ennen kuin olen tappanut ne sukupuuttoon.”
Tämä oli käsittämätöntä! Kelvin puristi irvistäen silmänsä kiinni. Hän löi nyrkkinsä veneen pohjaa, sitten takaraivonsa laivan mastoon. Totta kai moraalinen valinta jäi hänen vastuulleen.
Ei, hän ei antaisi Manun sotkea jonkun toisen elämää!
”Hyvä on! Minä tulen mukaasi. Näyttää siltä, ettei minulla ole juurikaan vaihtoehtoja”, hän ärähti. ”No, sama kai minun on sitten puristaa luojastani kaikki hyödyllinen tieto irti.”
Kelvin kohotti katseensa synkälle merelle. Hän näki kaukaisuudessa välähdyksen – luultavasti salaman. Hän veti pitkän henkäyksen kylmää meri-ilmaa.
”Eli… sinä ja Abzumo.”
Se ei varsinaisesti ollut kysymys, mutta Kelvin ei tiennyt miten muutenkaan aloittaa.
”Haluatko hieman täsmentää?”
Kelvin haki sanojaan hetken.
”Miksi te teitte meidät?”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Abzumo sai idean armeijasta, joka vetäisi vertoja visorakeille. Ja ottaen huomioon, että te vähintäänkin teknisesti ottaen voititte sotanne visorakeja vastaan, sanoisin retrospektissä, että ihan onnistunut idea sinänsä. Sitten toteutimme sen. Meillä oli puhetta kaikenlaisista nazorakeja hyödyntävistä valloitussuunnitelmista, mutta maailma on niin monimutkainen paikka, että eihän sitä koskaan tiedä, miten suunnitelmat muuttuvat. Ja Abzumo oli aina hieman kieroutuneempi kuin minä.”
Kelvin oli hetken aikaa sanomatta sanaakaan. ”Eli… nazorakit on alusta asti suunniteltu armeijan tarpeisiin?”
”Niin, no, tavallaan kyllä. Teistä suunniteltiin käytännöllisiä sotilaita. Mutta emme me rajoittaneet teitä siihen tarkoitukseen, ja katso! Olette kehittäneet omaa taidetta ja omaa tiedettä. Kuulemastani päätellen jopa joitain todella edistyneitä teknologioita, joita matoralainen kansa ei ymmärtäisi. Voin olla ylpeä.”
Kelvin ei tiennyt, helpottivatko Manun viimeiset sanat hänen oloaan yhtään. Nazorakit oli suunniteltu sotilaiksi, ja heistä todella oli kehittynyt sotilasimperiumi. Se tuntui liian sopivalta ollakseen sattumaa.
”Teidän suunnitelmanne muuttuivat, joten te ette tarvinneetkaan meitä?”
”Noh… siinä tapahtui vähän kaikenlaista. Makutain veljeskunnan hierarkiassa tapahtui radikaali muutos, ja totesin, että en aio katsella uutta hallintoa. Jätin Abzumon rannalle ruikuttamaan… aika kirjaimellisesti. Ja siirryin tekemään muita juttuja. Sitä paitsi siinä vaiheessa näytti siltä, että kuningatar ei koskaan munisi ainuttakaan munaa. Abzumo sen sijaan ei luovuttanut teidän suhteenne ja jäi kai varmistamaan, että kuningatar todella sai munittua ensimmäisen munan. Ehkäpä hän oli sitten lopulta parempi isä kuin minä.”
Kelvin värähti, kun Manu mainitsi Kuningattaren ja Abzumon samassa lauseessa.
”Abzumo… hän on osa Allianssia. Onko hän salaa ohjaillut nazorakeja varjoista? Onko hän aina ollut läsnä Imperiumin historiassa?”
”Sitähän minä en tietäisi.”
Kelvin ei uskaltanut edes aavistaa, mitä se tarkoittaisi, jos toinen nazorakien luojista olisi kaiken aikaa vetänyt naruista Imperiumin kulisseissa. Oliko Pesän hierarkia sellainen Abzumon ansiosta? Oliko Kenraali 001 edes Imperiumin todellinen johtaja?
”Ja Kenraali on ensimmäinen luotu nazorak”, Kelvin kertasi. ”Mutta hän ei syntynyt Kuningattaresta…”
”Niin, voi olla, että Amiraali on ensimmäinen äitinne munima nazorak. Tai ehkä kukaan muu ei ole elänyt yhtä pitkään – ken tietää.”
Hyytävä tuuli leikitteli Kelvinin tuntosarvilla. Hänen sydänalaansa puristi.
”… Äiti”, hän lopulta kuiskasi.
Valkoisen nazorakin katse synkkeni entisestään. Hänen pihtinsä vääntyivät irveeseen.
”Manu… miksi? Miksi te teitte Kuningattaresta sellaisen!?” Hänen äänensä kohosi lauseen loppua kohden.
”Mitä tarkoitat? Millaisen?” Manu kysyi vilpittömästi.
”Sokean, mykän synnytyskoneen.”
”Hmm, eikö se ole ihan standardi yhdyskuntahyönteisille? Tai no, en tiedä silmistä. Mutta mitä hän silmillä tekisi? Näkisi pimeän luolan paremmin?”
Manun reaktio sai Kelvinin hengittämään raskaammin. Hän naurahti kylmästi:
”Hah hah… eli hänenkin kohdallaan vain käytännöllisyydellä oli väliä? Te suunnittelitte hänet niin että hänen elämänsä olisi mahdollisimman käytännöllistä kaikille muille. OLIKO MYÖS HÄNEN KÄRSIMYKSENSÄ KÄYTÄNNÖLLISTÄ!?”
”… no jos sinä sitä haluat, niin voin minä tehdä hänelle silmät. Ei niitä ole niin vaikeaa asentaa.”
”Älä väistele aihetta…” Kelvin sanoi, mutta hänen sanoistaan alkoi huveta usko. ”Eikö… eikö sinua kaduta yhtään!? Eikö Kuningattaren kärsimys… tai nazorakien kärsimys… eikö se tunnu sinulla missään?”
Manu kuulosti oikeasti miettivän lapsensa kysymystä.
”No, tuota…
… ei?”
Kelvin ei ollut uskoa kuulemaansa.
”Mi-mitä sinä sanoit…?”
”Kelvin. Jos muurahainen kävelee samalla polulla kanssasi ja tallot sen, tunnetko sen kärsimyksen nahoissasi?”
Kelvin tunsi sydämensä putoavan. Hän ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”M-minä… alan nyt nukkumaan”, Kelvin totesi värisevällä äänellä.
”Kauniita unia.”
Kelvin käännähti nopeasti, aivan kuin kääntääkseen selkänsä makutalle. Ai että hänen päähänsä sattui. Hänellä oli kylmä. Hänellä oli paha olla.
Ai että tekisi mieli polttaa…
Kelvin kohotti päätään haistaessaan tupakankäryn – Kalamiäs poltteli käärimäänsä sätkää laivan perässä. Kelvin nousi seisomaan ja asteli huterin askelin kalastajien luokse.
”Anteeksi… voisinko saada savukkeen?”
Kalamiäs katseli hetken kummastuneen epäluuloisena Kelvinin anelevaa ilmettä ja tuhahti.
”Natorakin perkuleet vievät viimosetki sauhut.”
Sanoistaan huolimatta kalastajavanhus vippasi tupakoimisvälineensä Kelvinin jalkoihin.
”Kuha et kaikkea ota.”
Kelvin poimi savukkeet ja vain vaisusti kuiskasi: ”Kiitos…”
Hän laittoi sätkän hampaidensa väliin ja napsautti sytkäriä…
Tangoia Sadiil Koro, nykyhetki
… jonka liekki sytytti tupakan. Uupuneesti Kelvin imi savua nieluunsa, mikä sai hänet välittömästi yskimään. Hän sadatteli hieman. Hitto, että xialaisten savukkeet olivat tujumpia kuin nazorakien feromonikorvikkeet.
”Kai sinä tiedät, että tupakointi ei ole hyväksi keuhkoillesi?”
Kelvin ei vastannut Manun kommenttiin mitään. Hän kaivoi laukustaan Kalamiähen antaman kartan ja heilautti sen auki. Hän otti sätkänsä alempaan käteensä ja puhalsi savua ilmaan silmäillessään samalla kuvaa Arj-Durunin rannikosta.
”No, ei kai siinä sitten muuta kuin lintuja ostelemaan”, Manu totesi reaktiona Kelvinin mykkäkouluun.
”Asuuko se sinun kontaktisi missä?” Kelvin huokaisi vähäpuheisesti.
”Hiekkarauskunkujalla. Uskoakseni noin sata metriä tätä tietä etelään, niin tulemme oikeaan risteykseen.”
”Okei. Käydään siellä ensin, ennen kuin hommataan se kana. Sitten etsimme tämän kyläpahasen eniten majataloa muistuttavan rakennuksen. Tahdon sänkyyn”, Kelvin mutisi. Hän asetti kristallisoittimensa kuulokkeen tuntosarvelleen ja jatkoi musiikkinsa kuuntelua.
He olivat juuri ohittamassa hieman surullisen näköistä rihkamakojua, kun Manu yhtäkkiä huudahti:
”Hetkinen, seis! Katso tuota kaunokaista!”
Kelvin seisahtui ja käänsi katseensa kohti kojua. Myyjän virkaa toimittava raihnaisen näköinen vanha selakhi nousi seisomaan toiveikkaan näköisenä. Kelvin silmäili tavaroita epäileväisenä – löytyi eri kokoisissa ja muotoisissa olevissa pulloissa lilluvia epämääräisiä nesteitä, muutama hieman arveluttavassa kunnossa oleva kanohi, kirjoja kielillä, joita hän ei ymmärtänyt, ja jonkinlaista tasapainovaakaa muistuttava metallinen viritys –, mutta ei osannut edes arvata, mikä niistä oli kaapannut makutan huomion.
”Lamppu! Katso nyt sitä!”
Kelvinin silmät asettuivat tuijottamaan valkoisten marmorinoppien keskellä möllöttävää pientä pronssista öljylamppua. Epäuskoinen ilme lankesi hänen kasvoilleen.
”Niin?” hän ajatteli.
”Osta se! Haluan sen!”
”Onko pakko?”
”Huomaan, että lamppuseni”, kauppias virkkoi, ”kiinnostukses’ vallan sieppas!”
Kelvin laski kuulokkeidensa volyymia ja huokaisi: ”Juu, ostaisin sen.”
”Pahan hengen säilömiseen”, kauppias ilmoitti, ”käynyt muinoin vankilasta! Vaan ei enää ikäkausiin, djinnit asu valais’missa.”
”Ahaa…”
”Lisäksi saat kaupan päälle: Varjoviitan, haamuin kledjun! Sekä vielä taateleita, kolmekymment’ kappaletta! Vaan en maistaa ehkä soisi, myrkytettyjä on nämä.”
”… m-miksi?”
”Mitäs sanot, hyvä kauppa? Tuskin pistää paremmaksi, kukaan tässä rupukyläs’!”
”No okei, faljonko se maksaa?”
”Jos ei vielä tämä riitä”, selakhi huudahti jättäen täysin huomiotta Kelvinin sanat ja tempaisi jostain esiin jonkinlaisen kaulakorun, ”tässä vielä amuletti! Sirkkain keskuudessa kaipa, suosittu on tuote tämä!”
Kun Kelvin katsoi tarkemmin, hän huomasi ketjusta roikkuvan jonkinlaisen… kutistetun irtopään?
Hän katsoi äkkiä muualla. ”Tuota, ei kiitos! Miten olisi vaikka kaksikymmentä lamfusta ja viitasta – olen allerginen myrkkytaateleille? Okei, tehdään kaufat! Kiitos, näkemiin!”
Kelvin nakkasi mutterit pöytään ja nappasi ostokset mukaan. Hän marssi ripeästi pois ennen kuin kauppias ehti sanoa mitään. Sitten hän istahti alas tyhjään kadunkulmaan ja rupesi pyörittelemään öljylamppua käsissään kulmat kurtussa.
”Oletko tyytyväinen?”
”Kyllä! Katsopas tätä!”
Sitten, täysin varoittamatta, lampun sisältä syöksyi ulos jotain – kuin pilvi tummanpunaista kaasua. Kelvin säikähti ja pudotti sekä sätkänsä että lampun, joka kierähti muutaman kerran tomuisella kiveyksellä. Hänen edessään leijui Makuta Nui… tai ainakin jonkinlainen versio tästä. Tämän normaalin piikikkään haarniskan, josta Kelvin myönnettävästi tosin oli nähnyt vain mielikuvitusversioita, tilalla oli jotain virtaviivaisempaa, ja tämän pään ympärille oli kiedottu jonkinlainen… turbaani? Sen ilmiselvän lisäksi siis, että tältä puuttui kokonaan jalat – tämän alaruumis vain muuntui punertavaksi kaasuksi, joka savusi ulos lampusta.
”Hahaa, olen lampun henki!!” makuta karjaisi voimakkaalla äänellä. Muutama ohikulkija katsoi heitä oudoksuen. Kelvin irvisti ja pälyili ympärilleen. Korttelin päässä yksinäinen synkkäilmeinen kromidi katseli häntä hetken ja vetäytyi sitten sivukujalle.
Kelvin tuhahti, nousi seisomaan ja poimi lampun kainaloonsa. Sitten sanomatta sanaakaan hän nosti sammuneen tupakkansa ja työnsi sen lamppuun.
”Hei!” Manun kuvajainen älähti. ”Aika epäkohteliasta! Mutta tiedoksesi, että tuo ei ole mitenkään fyysisesti epämiellyttävää. Tämä on pelkkä illuusio. Olen edelleen olemassa vain sinun päässäsi.”
”Etsitään jo se sinun tuttusi…”
”No, kuten sanottua, Hiekkarauskunkuja. Tässä vaiheessa se onkin jo tuo seuraava risteys.”
Kelvin käppäili mainittuun risteykseen ja tuijotti varsin epäilyttävää, kapeaa, pimeää kujaa pitkään ja hartaasti. Se näytti sellaiselta paikalta, missä yksinäinen kylään vasta saapunut kulkija tuli ryöstetyksi ja murhatuksi.
”Tännekö?”
”No sinne.”
Kelvin huokaisi ja asteli sisään. Katokset estivät valon läpipääsyn kujalle, ja rakennusten välissä oli niin vähän tilaa, että titaani olisi joutunut seisomaan sivuttain mahtuakseen sinne.
”Ihan päähän asti”, lampun uusi henki kannusti.
”Helvetti mikä paikka”, Kelvin protestoi.
Kujan päästä löytyi yksi yksinäinen kulunut puuovi, jossa ei lukenut mitään.
Oven takana näytti ensin olevan täysin pimeää. Sitten Kelvinin silmät alkoivat tottua, ja hän erotti hämäryydessä käytävän muotoja. Hän käveli eteenpäin, kunnes tunnelin päässä alkoi näkyä valoa.
Hän saapui korkeaan, avoimeen luolamaiseen tilaan. Katossa vaikutti olevan reikä, joka päästi sisään luonnonvaloa, mutta jokin kertoi Kelvinille, ettei se johtanut todelliseen ulkomaailmaan. Luolan seinät olivat sileää graniittia, ja siellä täällä kasvoi trooppinen kasvi, jonkinlainen saniainen, jonka lajia Kelvin ei tuntenut, jos oli sellaista ennen koskaan nähnytkään. Luolan perällä oli niin pimeää, että hän ei erottanut, oliko siellä jotain, mutta hänellä oli paha aavistus. Keskellä luolaa, suoraan kattoreiän langettamassa valokeilassa, oli sen sijaan jonkinlainen risuista, puunoksista ja heinistä koostuva pieni pyöreä rakennelma, jonka päällä lepäsi kolme suurta, punaisentäplikästä, valkeaa ovaalia.
Munia? Taasko munia?
”Manu”, Kelvin aloitti varovasti, sillä jokin sai hänet tuntemaan olonsa erityisen uhatuksi. Hänen lampunhenkensä oli vetäytynyt takaisin lamppuunsa, koska ei ollut mahtunut manifestoimaan itseään ahtaassa käytävässä kovin hyvin. Ennen kuin hän ehti saada ajatuksiaan kasaan, hänet keskeytti luolan perältä kuuluva korviavilhovan terävä ja eläimellinen rääkäisy. Jokin massiivinen lennähti esiin ja tömähti hurjalla vauhdilla hänen eteensä.
Kelvin nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa hitaasti ylös. Jonkinlainen valtava rubiininpunainen lisko, joka seisoi hänen edessään häntä neljä kertaa korkeampana, tuijotti takaisin julmilla silmillään.
Tämän pään, alaleukaa lukuun ottamatta, peitti hopeanharmaan metallin kerros, jossa oli reiät orgaanisille silmille, kuin kypärässä ikään. Samoin tämän rintakehä ja vasen etujalka olivat metallia. Tämän selästä levittäytyivät repaleiset purppuraiset siivet, ja tämän takaraivosta metallikuoren alta puskivat esiin sinertävät pitkät hiukset.
”Miksi olet tullut pesääni, mitätön olento?” lisko jylisi. Tämän hengitys oli tulikuuma, ja Kelvin oli näkevinään liekin syttyvän tämän kurkussa. Oliko tämä… lohikäärme?
Silloin Makuta Nui pursusi jälleen esiin taikalampusta (jossa ei oikeasti ollut mitään taikaa, jos ei se tässä vaiheessa ollut jo selvää). Tämän illuusiohahmo paisui vielä suuremmaksi kuin oli aiemmin kadulla ollut, ja nyt sen koko alkoi olla samaa luokkaa hirmuisen sauruksen kanssa.
”Eläpäs kovistele lastani”, pauhasi Makuta Nuin mahtipontinen ääni. Lisko tuntui suorastaan kutistuvan silmissä, kun tämä meni hieman kasaan ja… ikään kuin polvistui kumartamaan lampun hengelle.
”En minä tahallani, oi Suuri Makuta”, lisko sanoi huomattavasti maltillisemmalla äänenvoimakkuudella. ”En huomannut, että olitte siinä.”
Manu vaikutti tyytyväiseltä ja kutistui normaaliin kokoonsa. Kelvin sen sijaan oli pöllämystynyt.
”Manu… onko tuo… lohikäärme se kontaktisi?”
Makuta pärskähti nauramaan.
”Ei hän ole mikään todellinen lohikäärme, vain dinosaurus. Ja kyllä, hän on se kontaktini.”
Lisko näytti hieman kiusaantuneelta.
”Kuka on apulaisesi, Suuri Makuta?” tämä kysyi.
”Hän on Kelvin”, Manu vastasi iloisesti. ”Tulimme etsimään hieman tietoa lonkeronomadiheimojen liikkeistä.”
”Mhhm”, lisko hymähti ja lähti talsimaan takaisin kohti huoneen pimeää seinustaa Kelvinin seuratessa hitaasti perässä. ”Vaadin totta kai tavanomaisen palkkioni.”
”Senkin kurja”, Manu varoitti. ”Näinkö kiität pelastajaasi? Tiedät hyvin, että voin lähettää sinut takaisin Manan majoille vaikka välittömästi niin halutessani.”
”Oi Suuri Makuta, tiedän toki”, lisko vastasi hieman paniikkia äänessään. ”Mutta meillä oli sopimus, jonka solmimme, kun ongit sieluni Styxistä.”
”Jumalauta”, Manu parahti. ”Aina sama ääni kellossa. No hyvä on. Saat levysi. Mutta dataa pöytään ja sassiin.”
Lisko vaikutti tyytyväiseltä. Kelvinin ensivaikutelma tästä oli sen sijaan täydellisen romuttunut: saurus oli selvästi pelkkä vässykkä, ainakin Makuta Nuin seurassa.
”Arkku on tuolla nurkassa”, lisko sanoi osoittaen teräväkyntisellä metallikädellään kohti seinän vierellä jalustalla lepäävää obsidiaanikirstua, jonka turkoosi silmä tuijotti herkeämättä Kelviniä, jälleen kerran.
He olivat saapuneet riittävän lähelle takaseinää, että Kelvin näki nyt sen olevan tietokonenäyttöjen peitossa. Näyttöjen alla oli jonkinlainen ohjauspaneeli ja liskolle sopivan kokoinen valtava tuoli. Koko viritelmä näytti varsin omituiselta.
Kelvin käveli obsidiaanikirstun luo ja avasi sen. Se oli tyhjä, kuten aina, joten hän sulki sen jälleen.
”Lainaan taas kättäsi”, Manu sanoi, jolloin Kelvinin käsi liikkui itsestään avaamaan kirstun. Nyt siellä oli taas se sama sisältö kuin laivalla ollessa, joskin arkku oli nyt ulko- ja sisäpuolelta jokseenkin samankokoinen eikä sen näkeminen siten aiheuttanut Kelvinille pahoinvointia.
”Nyt tarvittaisiin yksi noista levyistä”, Manu sanoi luovutettuaan käden hallinnan takaisin. Kelvin otti vinyylikiekoista päälimmäisen ja vilkaisi sitten lampunhenkeä.
”Ei se, tuo toinen.”
Kelvin vaihtoi levyn seuraavaan, otti sen ulos ja sulki sitten kirstun.
”Saures”, Manu huusi. ”Tässä tätä nyt olisi.”
”Uijui”, lisko vastasi ja syöksyi heidän luokseen. Kelvin ojensi vinyylilevyä epävarmasti tätä kohti, ja tämä ottikin sen vastaan orgaanisella pienellä sauruskädellään selvästi varoen naarmuttamasta sitä kynsillään. Kelvin ei voinut olla miettimättä, mahtoiko levy olla jo aivan täynnä naarmuja ennestään, kun se oli ollut täysin vailla koteloa Manun arkussa.
”Laitan heti soimaan”, saurus totesi ja asetti levyn soittimeen ohjauspaneelissaan.
Säröt bassosävelet täyttivät huoneet taktisesti kattoon asennetuista kaiuttimista. Sitten kitarat tulivat mukaan, ja saurus rupesi heiluttamaan päätään musiikin tahdissa väkivaltaisen näköisesti. Pitkät hiukset heiluivat rajusti ympäri. Manu hymähti. Kelvin alkoi odotellessaan käärimään tupakoitaan valmiiksi.
”Olet nimesi veroinen, Saures.”
Lisko tajusi jälleen tilanteen, jossa oli, ja ryhdistäytyi heti.
”Kiitos. En ole saanut Frankk Klepakkirakkin uusinta käsiini oikein mistään. Ei niitä tänne Mata Nuin selän taakse tule. Siksi täytyy aina luottaa, että asiakkaat tuovat minulle tärkeimmät uudet julkaisut edes jollain aikataululla.”
”Miten niin asiakkaat monikossa? Onko sinulla muitakin kuin minä?” Manu ärähti. Lisko katsoi tätä pahoittelevan nöyrästi.
”Oi Suuri Makuta, te käytte luonani ehkä kerran kahteen vuosikymmeneen, en voi laittaa bisnestäni sen varaan.”
”Kiittämätön iguaani”, Manu murahti.
”Oletteko muuten tietoinen, oi Suuri Makuta”, saurus sanoi yrittäen epätoivoisesti vaihtaa aihetta, ”että näillä main on liikkunut kaksi apulaisesi kaltaista otusta? Joskin enemmän ruskeansävyisiä.”
”Jaa”, Manu totesi. ”Tuskin mitään kovin tärkeää, jos kaksi vain. Jotain erikoisagentteja?”
”Niillä olisi mustat haarniskat”, Kelvin totesi väliin. Tämä aihe kiinnosti häntäkin.
”Ne viettivät pienen hetken täällä kylässä”, saurus kertoi. ”Varastivat veneen ja lähtivät jonnekin. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia otuksia ennen, joten kiinnostuin ja lähetin agentteja heidän peräänsä. He vaikuttavat asettuneen Amohi-Roadaan. Näin ne kerran neuvottelemassa jonkun matoralaisenkin kanssa, mutta agenttini eivät saaneet siitä kohtaamisesta paljoakaan irti. Jokin tappoi heidät, ennen kuin he onnistuivat toimittamaan lopulliset raporttinsa. En ole sen jälkeen uskaltanut lähettää ketään perään.”
”Matoralaisen kanssa?” Manu ihmetteli. ”Nazorakitko muka?”
”Sellainen punainen pikku mies. Sininen naamavärkki.”
”No voi nyt helvetti.”
”Funainen Mies?” Kelvin pohti.
”No niin vissiin sitten”, Manu puuskahti. ”Ja paljonpa me tällä tiedolla teemme, jos et saanut siitä edes mitään kunnollista selville. Milloin viimeksi kuulit heistä?”
”En useampaan kuukauteen”, lisko myönsi.
”Jaha. No oliko muuta, mitä pitäisi tietää?”
”No entäpä oletteko tietoinen”, saurus sanoi varoen, ”että Manalan hirmuinen hallitsija on vapautunut?”
”Mitä helvettiä, en”, Manu sanoi pöyristyneenä. ”Kamalaa, milloin? Ja miten sinä siitä tiedät?”
”Sain raportin tässä ihan jokunen päivä sitten. Minulla on agentteja myös Karzahnin suunnalla ihan tätä varten, joskin raportoivat harvoin, kun niin kaukana ovat. Varotoimena vain… sillä en aio koskaan mennä takaisin… paitsi, jos Suuri Makuta niin tuomitsee ja päättää lähettää minut sinne, mistä tulin, mutta se olisi vallan julmaa ja eihän Suuri Makuta nyt niin tekisi?”
”Joskus tekisi mieli”, Manu mutisi. ”Mutta sinun pelastamisesi oli solvaus sitä saatanan ameebaa kohtaan, joten koin sen silloin aiheelliseksi. On sinusta hyötyäkin ollut. Jos nyt etsisit minulle ne haluamani tiedot!”
”Pahoittelut”, saurus vastasi. ”Mistä heimosta mahtaa olla kyse?”
”Muzaah al-Malij’n heimo”, Manu vastasi. Saurus rupesi näpyttelemään jotain näppäimistöllään. Näytöillä vilkkui karttoja.
”Mikä ’ameefa’?” Kelvin kysyi ankeasti odottamatta kuitenkaan kovin koherenttia vastausta.
”Manalan kuningas”, Manu vastasi. ”Se persläpi on tehnyt pilkkaa meidän muinaisesta runomitastamme. Eikä se perkele edes osaa sen sääntöjä kovin hyvin. Jumalauta.”
”… runomitan?”
”Niin, yrittää brändätä sen ’juliaaniseksi mitaksi’. Ja yksi pyhistä tehtävistäni Narrina on varjella runomittaa, joten Ruton ruhtinas on yksi vannoutuneimmista vihollisistani – valitettavasti. Siksi pelastin tuonkin surkean sauruksen; se oli kapinoinut runomittaa vastaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, ja tullut jonkin huonon enkelin kuristamaksi ja jäänyt kivien alle ja kuollut, saatana. Säälittävää. Onneksensa satuin paikalle täysin sattumalta, pienellä tiedusteluretkellä kun olin, ennen kuin hänen sielunsa oli ehtinyt täydellisesti tuhoutua – näet jos demonin tuhoaa Manalassa, se kuolee oikeasti. Sitten kokeilin, mitä tapahtuu, jos laitan hänen sielunsa uuteen synteettiseen liskonkehoon ja pudotan sen protoenergialiuokseen kera Killjoylta pöllimäni palan jotain supermetallia. Tuommoinen siitä tuli. Oli aika fifty-fifty, ettei se vain kärähtänyt kasaan.”
”Ja olen kiitollinen siitä”, lisko lisäsi väliin, ”mutta olisin arvostanut hieman suurempaa painoarvoa sieluni ehjänä säilymiselle.”
”No sinä olet ihan elossa siellä, että älä valita”, Manu puuskahti. ”Ja sait siistin supermetallikuorrutteen. Vaikka se määrä ei ihan riittänytkään… kaikkialle. Ja Killjoy oli aika vihainen, kun sillä ei vissiin ollut sitä metallia kovin paljon…”
Tulostin hallintapaneelin päädyssä alkoi vääntää ulos jonkinlaista karttaa.
”Laitoin tulemaan kahden viikon ennusteet heimon liikkeistä perustuen aiempaan dataan”, lisko sanoi. ”Al-Malij’n heimo on liikkunut menneisyydessä hyvin säännönmukaisesti, joten uskoisin, että ennuste pitää paikkansa noin 87 % todennäköisyydellä.”
”No kaipa se on tyhjää parempi”, Manu sanoi vähän tyytymättömänä.
”87 frosenttia on ihan hyvä”, Kelvin äyskäisi Manulle ja tarttui sauruksen ojentamaan vähän kiusallisen isoon paperiin.
”Minä saatan kyllä vaihtaa maisemaa”, saurus sanoi varovasti odottaen makutan reaktiota. Lampunhenki kurtisti kulmaansa. Kelvin taitteli paperia maanisesti kasaan.
”No jos Manalan herra haluaakin kostaa”, saurus jatkoi, ”niin en halua olla tulilinjalla. Vaikkakin kuulemma hänen sotajoukkonsa kerääntyvät tällä hetkellä jonnekin koillissakaraan.”
”Koillissakaraan”, Manu toisti epäuskoisena. ”Tässä on joku juttu nyt, jota en huomaa. Ihan kuin joku olisi puhunut jotain aiheeseen liittyvää joskus hyvin viime aikoina… Kerääntyminen koillissakaraan… mitä siellä edes on? Nynrah? Odina?”
”Oliko vielä muuta?” Kelvin tuhahti pakattuaan kartan reppuunsa. ”Haluaisin joskus nukkumaankin.”
Manun kuvajainen mulkaisi tätä ärtyneenä.
”No me menemme nyt”, Manu sanoi. ”Jos muutat pois, niin lähetä uusi osoite vaikka kryptattuna Bio-Klaaniin; saan sen sieltä. Kuulin, että siellä muuten asuu nykyään joku tyyppi, jonka rooli oli kai olla sinun ’korvaajasi’, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Onnistui kaiketi pakenemaan Manalasta omin nokkinensa, mikä on sinänsä ihan vaikuttavaa.”
”Minun… korvaajani?” saures sanoi epäuskoisesti, mutta pudisti sitten päätään. ”Se kyllä olisi juuri sellaista, mitä Ruton ruhtinas tekisi. Korvaisi minut jollain täysin identtisellä, tottelevaisemmalla sauruksella päästyään minusta ensin eroon.”
”Joo, en tiedä, mikä juttu”, Manu myönsi Kelvinin ollessa jo puolimatkassa pimeää käytävää pitkin ulko-ovelle. ”En ole koskaan tavannut. Mutta palaillaan.”
Saurus vilkutti suurella metallikädellään kömpelösti hyvästiksi, mutta Kelvin ei edes katsonut tähän päin vaan marssi päättäväisesti ulos ovesta takaisin ahtaalle kujalle. Oven kolahdettua kiinni lampun ja Manun kuvajaisen yhdistävä savuvana katkesi, jolloin lampun henki katosi Sauruksen edestä kuin sammunut liekki.
Kuunsirpit olivat nousseet jo korkealle taivaalle, kun dysfunktionaalinen kaksikko oli löytänyt dikapeja omistavan paimenen ja ostanut yhden. Kelvin oli kertonut tälle hakevansa sen seuraavana aamuna.
Lyhtyjä ja soihtuja oli sytytetty kapeiden katujen varrelle. Tuulesta huolimatta ilma oli jokseenkin lämpimämpi kuin Mysterys Nuilla. Kelvin kääntyi sivukujalle, jonka olisi pitänyt johtaa sataman majatalon sisäänkäynnille.
”Hei, sinä!” kajahti kimeä huuto.
Kelvin jähmettyi ja kurkisti taakseen. Häntä kohti asteli uhkaavan näköinen parivaljakko: toinen oli suurikokoinen kromidi sonnustautuneena tummaan metalliseen haarniskaan ja toinen jäntevä matoralainen mustassa, väljässä kangasasussa.
”Oho”, totesi lampusta pursuava Manu.
”Älä ohottele!” matoran huudahti. ”Tiesin, että se olet sinä! Olen kuullut tuon saamarin äänen niin monta kertaa! Tritonus tulee olemaan tosi tyytyväinen, jos palautamme sinut Odinalle!”
”Ööh. Manu, tunnetko heidät?” kysyi Kelvin.
”Joo, valitettavasti”, Manu tuhahti vastaukseksi. ”Pimeyden metsästäjiä, Örveltäjä ja Räpeltäjä. Tein tässä jokunen vuosikymmen sitten tutkimusta Odinalla, ja yksi paikallinen tiedemies tykästyi minuun vähän liikaa. Nämä pellet kävivät osastolla aivan liian usein, kun räjähteet loppuivat. Kehitin silloin mieltymyksen absint-”
”TÄRVELIJÄ”, matoran huusi malttinsa menettäen, ”JA VIRITTÄJÄVirittäjä: Nomadielämään kyllästynyt kromidi tuli luokseni etsien töitä, joka sopisi hänen arvolleen. Osoittautui, että hän on uskomattoman hyvä virittämisessä, joten annoin hänelle työn… ja sitä vastaavan nimen. Hän on tykästynyt Tärvelijään ja työskentelee tiiviisti tämän kanssa yhteistyössä jokaisella tehtävällä.
Välineet: Viritysvälineistö.. JUMALAUTA, EI SE OLE NIIN VAIKEAA!”
Lampun henki kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Matoran irvisti vihaisesti ja kääri hihojaan.
”Nyt paloi käämit”, hän totesi. ”Tulet matkaan vaikka väkisin!”
”Saatte sen”, Kelvin tuhahti ja heitti lampun kohti kaksikkoa. Se osui Tärvelijää suoraan naamaan.
”MIKSI HELVETISSÄ TEIT NOIN?” tämä rääkäisi ja tarttui maahan pudonneeseen lamppuun. Illuusio oli rauennut ja jäljellä pelkkä tyhjä lamppu.
”Minne Synti meni? Mitä tapahtui?”
”Anteeksi, se oli oikeasti vahinko…” Kelvin pahoitteli vilpittömästi.
”Kiva hei”, Manu sanoi. Metsästäjät hätkähtivät, kun telepaattinen ääni kaikui heidän mielissään. ”Kelvin, tiedän, että sinulla on uhmaikä, mutta et nyt viitsisi.”
”Tuota, hei, arvon ansastajat”, Kelvin huokaisi diplomaattisesti, ”minulla on ollut aika fitkä fäivä tänään. Voisitteko selvittää kaunanne Manun kanssa vaikka aa-”
”Luovuta Tohtori SyntiTohtori Synti: En ole koskaan tavannut lahjakkaampaa tiedemiestä. Hän vain ilmestyi Odinalle joitain vuosia sodan loppumisen jälkeen ja alkoi työskennellä tiedeosastolla. Toivotin tietysti hänenkaltaisensa lahjakkuuden tervetulleeksi, mutta on täysi mysteeri mistä hän tuli — tai minne hän joitain vuosia myöhemmin katosi. Tiedeosastomme toinen helmi, tohtori Tritonus, on varsin murheellinen hänen katoamisestaan ja on varmistanut, että Tärvelija ja Virittäjä saavat muhkean palkkion Synnin löytämisestä.
Tila: Kukapa helvetti tietää. meille tai joudumme turvautumaan väkivaltaan”, Tärvelijä uhosi. ”Missä hän on oikeasti?!”
”Sori, skidit, mutta en ehdi käydä Odinalla tässä välissä. Voin tulla moikkaamaan vaikka sitten mämmiproggiksen aikana.”
”Manu, älä nyt –” Kelvin aloitti, mutta tunsi sitten yllättävän ilmavirtauksen naamassaan. Hän ehti vain vaivoin väistää, kun Tärvelijän nyrkki viuhahti hänen päänsä vierestä sellaisella voimalla, että se olisi osuessaan varmaan iskenyt hänen niskansa poikki.
Kelvin kavahti kauemmaksi. Hän pyörähti ja veti zamor-pistoolinsa viittansa alta. Ennen kuin hän ehti edes tähtäämään, Tärvelijä veti saksipotkun hänen ranteeseensa. Kelvin parahti ja pudotti aseensa.
”Mikäs sinä olet miehiäsi, kun tuot pyssyn nyrkkitappeluun? Taistele kunniakkaasti, nössö!” Tärvelijä haastoi.
”Manu, auta! Räjäytä vaikka näiden hullujen päät!” Kelvin ajatteli irvistäen.
”Ai nyt sitä sitten pyydetään oikein apua. No ota tämä vaikka taistelukoulutuksena. Kai sinä noille urpoille nyt pärjäät. Sitä paitsi, on melkeinpä klaanilaisperinne mättää Pimeyden metsästäjiä turpaan lähes jokaisella tehtävällä.”
”MANU!” Kelvin raivostui. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tinkaamaan lampunhenkensä kanssa enempää, kun matoranin jalka iskeytyi tiiliseinään hänen päänsä vieressä murtaen kivisen pinnan. Oli kuin Tärvelijä olisi seisonut kohtisuoran seinän pinnalla ja tehnyt sitten taas uuden kierrepotkun. Kelvin ehti nostamaan kätensä kasvojensa suojaksi. Potku osui, ja hän lensi parin metrin päähän selälleen.
Kelvin sadatteli noustessaan ylös. Hän yritti muodostaa jonkinlaista tilannekuvaa päässään. Tärvelijä pomppi paikallaan taisteluasennossa hänen edessään. Virittäjä puolestaan nojaili tylsistyneen oloisena seinään kujan päässä. Kelvin ei varmasti pääsisi juoksemaan kahden metsästäjän ohi. Hän oli jo kääntymässä juostakseen päinvastaiseen suuntaan, kun tajusi sen johtavan lukittuun rautaporttiin. Kujalla ei ollut ovia, vain muutama ikkuna korkealla. Hän oli selvästi kääntynyt vahingossa väärälle kujalle.
Kelvin sihahti. Hänen totisesti pitäisi taistella itsensä ulos tilanteesta.
Hän liikahti nopeasti, ja ennen kuin Tärvelijä ehti syöksyä häntä kohti, hän veti toisen pistoolin vyöltään. Tällä kertaa hän ehti vetää liipaisinta, ja ilmaan kajahti kolme paukahdusta. Kelvin tuijotti aseensa tähtäimen läpi, ja hänen silmänsä suurenivat ällistyksestä.
Tärvelijä oli napannut kaikki kolme zamoria ilmasta.
”Mi-mitä…?”
”Eikö sinulla ole kunniaa lainkaan, ötökkä?” matoran huokaisi pettyneesti ja heitti kuulat maahan. ”Kerro, missä Synti on, niin päästämme sinut menemään. Kieltäydy, ja revin selkärankasi ulos takamuksesi kautta.”
”Unohdin mainita, mutta, vaikka urpoja ovatkin, ÖrveltäjäTärvelijä: Kaikista Odinan adoptoimista taistelulajien asiantuntijoista Tärvelijä on ehkä taidokkain. Häntä ajaa Mustan Turagan häneen istuttama kostonhimo ja, tämän menehdyttyä ”sepelvaltimotautiin”, tahto jatkaa tämän perintöä. Se, mitä en koskaan aio hänelle kertoa, on tietysti Mustan Turagan todellinen kuolinsyy. Mikäpä tekisikään taistelijasta hirmuisemman kuin läheisen — ystävän, rakkaan… tai mentorin — traaginen poismeno ja siitä aiheutuva katkeruus. Aion nostaa Tärvelijän uusiin korkeuksiin ja tehdä hänestä maailman pelätyimmän kungfun taitajan.
Voimat ja välineet: Mustan Turagan synkät opit ovat varmistaneet, että Tärvelijä ei tarvitse aseita. Hänen nyrkiniskunsa voivat murskata betonia ja hänen potkunsa pirstoa toain rintapanssarin. on silleen kuitenkin ihan kova äijä”, Manu kommentoi. ”Jättää vain ympäristönsä huomiotta silloin, kun ei ole taistelumoodissa, ja sitten sitä saa öljylampusta naamaan. Dorka.”
”Kuulkaa, tämä ’Synti’ eli Makuta Nui on telefaattinen olento. Hänellä ei ole kehoa. En fysty auttamaan teitä, vaikka haluai-”
”’Fysty’? Fysty! Hahah! Hei Virittäjä”, Tärvelijä huikkasi nauraen toverilleen. ”Kuuntele, millainen sössövika tällä on!”
Se oli Kelvinille tarpeeksi. Ennen kuin Tärvelijä ehti kääntyä takaisin kohti vastustajaansa, kadun valaisi sininen välähdys.
Tärvelijän silmät suurenivat, kun rykelmä jääpiikkejä syöksyi häntä kohti. Matoran teki takaperinvoltin väistääkseen häntä kohti uhkaavalla nopeudella kasvavan jääseinämän. Jopa Virittäjäkin näytti valpastuvan. Kujan halki vyöryi paksu usva, kun ilman lämpötila laski äkisti.
”Kuten sanoin, minulla on ollut hyvin, hyvin fitkä fäivä…” kuuluivat nazorakin sanat, kun hän asteli näkyviin sumusta. Hän oli laskenut hupun kalpeilta kasvoiltaan, joilla oli kylmä ilme. Hän oli heilauttanut viittansa pois harteiltaan, jolloin metsästäjät näkivät hänen kroppaansa kiertelevät varusteremmit sekä hänen kädessä elementaalienergiaa äänekkäästi rätisevän hansikkaan.
Kelvin marssi maasta loihtimansa jääröykkiön vierelle ja hanskakädellään hän katkaisi siitä jääpuikon. Sitten hän kohotti sen metsästäjiä kohti kuin improvisoidun nuijan.
”… ja juuri nyt minulla on hyvin, hyvin lyhyt finna kusifäille.”
Tärvelijän yllättyneet kasvot vääntyivät lopulta hulluun virneeseen. Haaste oli vastaanotettu!
Sitten hän loikkasi. Matoran ampaisi rotevilla jaloillaan korkealle ilmaan, pyörähti voltin ja sitten syöksyi jalka edellä nazorakia kohti kuin raketti. Hänen jalkansa ei kuitenkaan tavoittanut muuta kuin katukiveyksen, johon se upposi syvälle. Nazorak oli juuri ja juuri ehtinyt kompuroida iskun tieltä.
”Äärr! Lakkaa pakoilemasta, ötökkä, ja lyö minua!! Lyö mi-”
Metsästäjän uhoaminen keskeytyi, kun kimpale jäätä pirstoutui hänen kalloonsa. Hän puristi silmänsä umpeen ja sadatteli mielessään. Hän oli puraissut kieleensä! Isku oli kuitenkin ollut melko kevyt, eikä hän ollut menettänyt edes tasapainoaan.
Tärvelijä havahtui kuullessaan sarjan mekaanisia naksahduksia, ja sähköinen rätinä täytti hänen korvansa. Hän avasi silmänsä ja näki, kuinka sinistä energiaa säkenöivä koura oli sulkeutumassa hänen kasvojensa ympärille. Hän pudottautui välittömästi maan tasalle ja pyörähti ukemin Kelvinin jalkojen välistä. Kierähtäessään hän potkaisi nazorakia takamukselle.
Kelvin karjaisi vihaisesti ja heilautti hanskakättään. Alinolla-hanskaan varastoitunut elementtienergia ampaisi hanskan sormenpäistä laajassa kaaressa osuen katukiveykseen, ja energian kaarta mukaileva jääpiikki alkoi nopeasti kasvaa Tärvelijää kohti. Tärvelijä hyppäsi kauemmaksi. Kelvin vei toisen kätensä hanskan ranteessa olevalle säätimelle ja väänsi sitä vastapäivään, jolloin uusi lataus elementtikiven energiaa alkoi rätistä hanskan kämmenpohjassa. Kelvin heilautti kättään ylhäältä alas, jolloin kadun oikean puoleisen talon seinästä ampaisi jääsirppi yllättynyttä matorania kohti. Sirppi nirhaisi tätä olkapäähän lennättäen tämän selälleen. Tämä kuitenkin kierähti takaperinkuperkeikan kautta jaloilleen.
Kelvin latasi uuden latauksen energiaa hanskaansa valmiiksi ja pysähtyi arvioimaan tilannetta. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa. Tärvelijän olkapää vuosi verta.
Hyvä… matoran on onneksi huonompi torjumaan elementaalihyökkäyksiäni, Kelvin ajatteli. Ehkä pystyn pitämään hänet kaukana Alinollan avulla. Kromidi taas ei ole tehnyt elettäkään… ehkei hän ole taistelija ollenkaan? Jos pääsen matoranin ohitse, voin ehkä tönäistä hänet kumoon ja paeta.
Sitten hän havahtui siihen, että Tärvelijä oli sulkenut silmänsä ja veti juuri syvään henkeä. Tämä teki monimutkaisen koko vartaloa hyväksi käyttävän liikkeen huudahtaen:
”Mustan käden tekniikka, kuudestoista sarja: lentävän planeetan tuhat rengasta!!”
Tämän liikesarja päättyi siihen, että tämä syöksähti hirvittävällä nopeudella Kelviniä kohti lähes maanrajassa ja potkaisi ylöspäin osuen häntä palleaan. Potku lennätti kummankin heistä korkealle ilmaan.
”… miten niin ’Mustan käden tekniikka’”, Manu protestoi. ”Häh.”
Kelvinin vatsaan sattui, ja hän otti ilmassa vastaan vielä uuden potkun. Tällä kertaa hän sai kuitenkin torjuttua sen jälleen käsillään. Hän mätkähti maahan ja kierähti muutaman kerran ympäri. Tärvelijä oli laskeutunut hänen viereensä ja hänen päästyään ylös oli jo taas käymässä hyökkäykseen.
”Mustan käden tekniikka, sarja viisi: räjähtävä tuisku!!!!”
Tärvelijä vapautti Kelviniä kohti niin nopean sarjan potkuja, että näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kymmeniä jalkoja.
”Minusta tuntuu, että ’Musta käsi’ ei tarkoita sitä, mitä luulet sen tarkoittavan…”
Kelvin loihti suojakseen muurin jäästä, mutta se pirstoutui sadoiksi sirpaleiksi satojen potkujen alla. Sirpaleet kuitenkin satuttivat lähinnä Tärvelijää, koska Kelvin lennähti iskun voimasta taaemmas. Tärvelijä irvisti.
”Mustan käden tekniikka, sarja kahdeksan: kahdeksankerroksinen demoniydin!!!!!!!”
Hän löi ilmaa niin voimakkaasti, että lyönnit aiheuttivat paineaaltoja, jotka lennättivät Kelvinin selälleen maahan.
”Nyt hei, Örveltäjä. Me joudumme vielä tekijänoikeusongelmiin, jos jatkat tuota.”
Manusta ei ollut kyllä mitään apua. Kelvin kampesi itsensä hätäisesti jaloilleen. Tärvelijä oli lyönyt hänestä ilmat pihalle pariin kertaan, mutta onneksi mikään paikka ei tuntunut murtuneen. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä Kelvin oli kiitollinen nazorakien vankasta sekä kimmoisesta kitiinikuoresta.
Ensin Kelvin veti syvään henkeä ja ampaisi sitten juoksuun Tärvelijää kohti. Hän veti pistoolin kotelostaan, ampui pari laukausta tätä päin ja heitti uuden jääsalaman. Matoran nappasi uskomattomilla reflekseillään zamorit taas ilmasta ja kierähti maasta kasvavan jääröykkiön tieltä pois jääden kyyryyn ”supersankariasentoon”. Mihin tämä ei ollut varautunut oli se, että Kelvin potkaisi hiekkaa tämän silmiin ja pinkoi tämän ohitse.
Kelvin ryntäsi kohti Virittäjää, joka rauhallisesti asteli keskelle kujaa ja levitti kätensä tukkiakseen tien. Kelvin heitti jääsalaman tätä päin, jolloin kromidi joutui väistymään askeleen vasemmalle. Se oli tarpeeksi. Kelvin kyyristyi, juoksi sen minkä jaloistaan pääsi Virittäjän kainalon alta kujan suulle, valmiina kaartamaan oikealle pääkadulle.
”Ackh!!” Kelvin kivahti tuntiessaan rajun nykäyksen kaulassaan, ja hänen vauhtinsa pysähtyi kuin seinään. Virittäjä oli tarrannut Kelviniä viitan helmasta, ja saatuaan kouransa nazorakin harteille tämä pyöräytti hänet ympäri ja paiskasi hänet savitalon seinään. Hän ulvahti iskun voimasta.
Kelvin siirtyi kauemmaksi Virittäjästä. Hän sihisi tuskaisesti hampaittensa välistä pidellen tällin saanutta kylkeään. Tilanne oli paha: hän seisoi nyt kahden metsästäjän välissä, ja Tärvelijä oli jälleen jaloillaan. Kyynelvanat valuivat tämän silmistä. Virittäjä mulkoili häntä kulmiensa alta.
”Nyt kusiainen jää kengän alle!” Tärvelijä sylkäisi.
Kelvin rauhoitti hengityksensä. Hän vei kätensä hanskansa säätimelle ja laski painonsa oikealle jalalleen. Kelvin vilkaisi ensin matorania, sitten kromidia.
”BANZAI!” matoran huusi ja syöksyi nyrkit ojossa nazorakia kohti.
Kelvin aktivoi hanskansa ja teki piruetin. Elementtienergia lensi laajassa kaaressa luoden spiraalina kohoavan jäästalagmiitti hänen ympärilleen. Tärvelijä jarrutti kantapäillään, ettei tulisi pienempien jääpuikkojen lävistämäksi.
Hikikarpalo valui matoranin kanohilta. Mikä kirottu laite Synnin apurilla oli? Hän ei ollut nähnyt edes jään toan tehneen mitään vastaavaa.
Sitten korkea ääni kajahti kujalla talojen seinistä kimpoillen ja Tärvelijän korvia särkien ja sai hänet pitelemään päätään tuskissaan. Hänen eteensä kasvanut stalagmiitti vavahti ja pirstoutui sitten tuhansiksi siruiksi. Ja ilmassa putoavien sirujen keskeltä ilmestyi hopeinen nyrkki, joka jysäytti häntä kuonoon.
Tärvelijä mätkähti katuun.
Kelvin irvisti. Alinolla-hanskan yliäänitoiminto oli sattunut hänenkin kuuloonsa. Hän miettisi sen säätämistä myöhemmin.
Hän pyörähti ympäri, mutta törmäsikin suoraan Virittäjän paksuun haarniskaan. Kromidi tarttui häntä ranteista ja puski hänet seinää vasten. Virittäjä puski tuimat kasvonsa hänen omiaan vasten, ja hän kiljaisi kauhusta, kun kromidin partalonkerot kiertyivät hänen kaulansa ympärille ja alkoivat kuristaa häntä.
Kelvinin jalat potkivat ja sätkivät, mutta kromidin ote ei hellittänyt. Kelviniä alkoi jo huimata, ja paniikki alkoi jäytää hänen mieltään. Kunpa hän vain yltäisi kädellään Alinolla-hans-… hetkinen.
Kelvinin alempi oikea käsi kurotti kohti hanskan säädintä ja sai juuri ja juuri käännettyä siitä. Jääenergia välähti. Virittäjä karjaisi ja horjui taaksepäin. Tämä katsoi kauhistuneena, kuinka tämän vasen käsi oli kohmettunut valkoiseen kuuraan.
Sitten pistoolin varmistin naksahti, ja Virittäjä huomasi, että häntä osoitettiin zamor-aseella otsaan. Hän jähmettyi paikoilleen. Kelvin haukkoi henkeään.
”… kä-kädessäsi on kolmannen asteen faleltuma”, Kelvin sanoi käheästi pidellen kurkkuaan. ”Ilman hoitoa… se tulee varmasti johtamaan fiologisen kudoksesi kuolioon – fuhumattakaan veritulfan mahdollisuudesta. Lämfökivi ja regeneraatiokiekot voivat vielä jotenkuten felastaa kätesi. Eli kerää kaverisi maasta ja alkakaa fainua!”
Virittäjä mulkoili Kelviniä kulmiensa alta mutta lopulta perääntyi. Tämä juoksi jäätynyttä kättään pidellen yhä maassa tajuttomana makaavan Tärvelijän luokse ja kumartui herättelemään tätä.
Sitten Virittäjä jäykistyi. Tämä nousi hitaasti ylös ja katsoi Kelviniä melankolisesti.
”Oho”, Manu totesi.
”Tämä oli tarpeetonta”, kromidi sanoi synkkään sävyyn. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kelvin kuuli hänen puhuvan.
”Mi-mitä sinä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes hänen katseensa liimautui Tärvelijän velttoon kehoon. Vasta nyt hän huomasi matoranin pään alle muodostuneen verilammikon. Tämän sydänvalo ei sykkinyt.
Kelvinin silmät laajenivat yllätyksestä.
”… missä välissä? Enhän minä…”
Virittäjä ei vastannut mitään vaan kumartui ja nosti Tärvelijän kehon olkapäälleen. Vaivalloisesti hän lähti juoksuun ja katosi kulman taakse. Tärvelijän naamio oli kuitenkin pudonnut maahan.
Kelvin huohotti rajusti. Hän asteli rakennuksen seinän viereen ja nojasi selkänsä siihen kerätäkseen voimiaan.
”Noh… ainakaan emme nyt joudu vaikeuksiin tuon ’Musta Käsi’ -homman takia”, Manu totesi lakonisesti.
Kelvinillä ei ollut hajuakaan, mistä Manu hölötti, eikä häntä sillä hetkellä oikeastaan kiinnostanutkaan. Hänen katseensa pysyi edelleen maassa lojuvassa naamiossa.
Kun Kelvin ei vastannut mitään, Manu kysyi:
”Oletko kunnossa? Et rikkonut mitään?”
”En, en… rintalihakseni saattoi ehkä revähtää”, nazorak myönsi. ”Minä vain… tämä on ensimmäinen kerta, kun olen tappanut jonkun, joka ei ole myös nazorak.”
”Onko nazorakien tappaminen jotenkin helpompaa, vai?”
Kelvin joutui pohtimaan hetken.
”En tiedä.”
”Kelvin, hän se kävi sinun kimppuusi. Jos rupeat surkuttelemaan jokaista typerystä, joka asettuu tiellesi, et tule koskaan kaatamaan Imper-”
”En minä surkuttele!” Kelvin ärähti väliin. ”Älä huolehdi, en aio kokea sympatiaa päälleni hyökännyttä palkkatappajaa kohtaan…”
Addrenaliini alkoi poistua hänen elimistöstään ja päänsärky hiipiä esiin. Hän hieroi otsaansa ja loi vielä vilkauksen Tärvelijän maassa lojuvaan pärstään.
”… tämä vain… tuntuu jotenkin oudolta.”
Raskaiden juoksuaskelten ääntä alkoi kantautua pääkadulta.
”Jaha, ratsuväki tulossa. Parempi ehkä liueta rikospaikalta.”
Kelvin havahtui ajatuksistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat, kun hänen muistiinsa palasi aiemmin tupakkakauppiaan kanssa käyty keskustelu. Aderidonialaiset eivät sietäisi rettelöintiä miehittämässään kylässä.
Kelvin veti sadeviittansa hupun kasvoilleen ja nappasi pudottamansa pyssyn maasta.
”Mikä on paras reitti pois kylästä?” Kelvin kivahti.
”En tiedä. Palataan sauresluolaan selvittämään asia. Siellä ainakin olemme turvassa noilta öykkäreiltä.”
Kelvin lähti juoksemaan sokkeloisia kujia pitkin.
Tuuli ulisi Tangoia-Wahin savannilla. Tummat pilvet peittivät taivaan, ja vain silloin tällöin maantietä pitkin vaeltava nazorak erotti vilauksen tähtitaivaasta. Saures oli ohjastanut Kelvinin ja Manun yhteen kaivamistaan salatunneleista, joka oli johtanut heidät Tangoia Sadiil Koron laitamille. Sieltä Kelvin oli juossut vanhalta selakhilta ostamansa kankaan – joka oli osoittautunut jonkinlaiseksi näkymättömyysviitaksi – suojissa kohti erämaata. He olivat nähneet joukon kikanaloilla ratsastavia titaaneja poistuvan kylästä, mutta nämä olivat onneksi lähteneet toiseen suuntaan.
Mutta nyt heillä ei ollut ratsua. Kelvin oli sopinut dikapipaimenen kanssa hakevansa linnun aamulla, mutta nyt se ei ollut enää mahdollista. Hiekka narskui hänen jalkojensa alla. Matkasta olisi tulossa rankka patikkareissu, mikäli Kelvin tahtoi ehtiä Al-Malij’n heimon seuraavalle laidunalueelle jalan.
Tässä vaiheessa hän ei enää tiennyt, tahtoiko hän.
”… mutta jos Varjottu suuttuu Tärvelijän poismenosta liikaa, niin se saattaa aiheuttaa ongelmia jatkossa. Olen aika varma, että Virittäjä syyttää tästä tapauksesta minua. Jumalauta, ei helvetti. Olisikohan pitänyt ottaa siltäkin nirri pois. On kai ehkä pakko käydä vähän sovittelemassa sitten, kun tämä reissu on ohi… vaikka minulla olisi kyllä parempaakin tekemistä. En viitsisi kyllä yksin mennä käymään siellä asti. Ehkä Jögge suostuu lähtemään mukaan? Kun Odina on ihan hevonperseessä, niin kukapa sinne jaksaa lähteä ilman hyvää seuraa. Tai ehkä vain käytän sopivaa ulottuvuusportaalia; olikohan minulla siihen suuntaan jotain viritettynä?”
Kelvin pyöräytteli silmiään. Hän ei taaskaan kuunnellut puoliakaan Manun suoltamasta tajunnanvirrasta.
Lopulta hän tuhahti:
”Sinulla olisi varmasti ollut joku keino metsästäjien taltuttamiseen rauhanomaisesti. Mutta silti et tehnyt niin. Haha… mieti, jos Tärvelijä olisi onnistunut potkaisemaan minut kuoliaaksi.”
”No ilmiselvästi en olisi antanut hänen tehdä niin. Mieti, miten syvään suohon itseni taikoisin antamalla sinun kuolla. Sitä paitsi lupasin Visokille, että en tapata sinua.”
”Huomaavaista.”
Kuivunut heinikko alkoi harventua ja maasto alkoi muuttua paljaaksi hiekaksi. Edessä siinsivät Arj-Durunin dyynit.
”Kelvin, pitäisikö meidän kuitenkin hiippailla pöllimään se dikapi ennen lähtöä? Tai siis sinähän ostit sen! Tai teknisesti ottaen minä osti-”
”Manu”, nazorak tokaisi ja pysähtyi. Hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan antoi makutan odottaa hiljaisuudessa. Lopulta hän kaivoi viittansa alta tupakan, asetti sen pihtileuoilleen ja sytytti sen. Hetken aikaa sytkärin liekki oli ainoa näkyvä valo koko tasangolla. Sitten sekin sammui.
”Älä kutsu minua sillä nimellä”, 273 henkäisi ääni täynnä myrkkyä.
