Guardianin huone
Ovi narahti auki ensimmäistä kertaa viikkoihin. Admin-tornin käytävän valo kavalsi pölyisen tilan, jota ei oltu ehditty siivota montaakaan kertaa koko syksynä. Harvoin huoneen omistaja hyvinäkään aikoina siellä kauaa viihtyi, mutta sota-aikana Tawa ei ollut varma, oliko tämä edes nukkunut huoneistossaan.
Tawa asteli sisään varoen kuin hautaholviin. Pimeään huoneeseen lankesi hieman valoa myrsky-yön läpi ikkunasta, kun Bio-Klaanin linnakkeen muurilla lyhdyt lepattivat sadesumun läpi. Huoneessa oli kylmä. Lämpöpatterit olivat kaikki vielä alkukesä-asetuksissaan. Tawa sulki aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Ei hänen olisi tarvinnut tehdä tätä välittömästi — mutta yritäpä nukkua sen puhelun jälkeen. Vajaan tunnin hän oli ehtinyt kieriskellä sängyssään ukkosen jyrinää kuunnellen ennen kuin hänen oli ollut vain pakko etsiä vara-avain sekä marssia sisään. Tawan katse vaelteli seinälle viritetyissä aseissa, sivupöydällä lojuvissa kiväärinhuoltovälineissä ja petaamattomassa sängyssä… ennen kuin hän otti askeleen Geen työpöytää kohti. Ja yritti ymmärtää sitä käsittämätöntä paperin sekasortoa, joka sillä ja sen takana olevalla seinällä levittäytyi.
Kyllä hän oli kuullut, että Gee oli ottanut henkilökohtaisesti tehtäväkseen selvittää Kapuran pajan loputkin mysteerit. Se tuntui vain sivujuonteelta petturitutkinnassa — ja mahdollisesti järjettömältä harhautukselta. Tawa pläräili papereita läpi, silmäili nähdäkseen mitään kiinnostavaa.
Valaistusnaatti, Komisario Elliptinen, jonkinlaisen noppapelin sääntökirjan melko epävirallisilta näyttäviä valokopioita… olikohan todellakin varma, että tämä ei ollut täysi vesiperä? Mitä hän teki täällä tähän aikaan? Ja oliko hän todella edelleen hieman humalassa? Hänen pitäisi juoda vettä vielä, kun asialle voisi tehdä jotain. Yöpalakin voisi tehdä terää, mikäli joku lähialueen kojuista vielä tarjoili.
Tawa huokaisi laskien roolipelipaperit sivuun. Hänen kätensä hakeutui lipaston vasemman ylälaatikon kahvalle. Miksi Gee ei vain voinut sanoa suoraan, mitä tarkoitti? Olisi täällä itse kaivelemassa omia sotkujaan, tolvana.
Laatikon sisällä odotti siisti nippu kyniä, työkaluja, muistiinpanoja… ja, aivan sen perällä todella, todella vanhan näköinen pergamenttikäärö. Tawa ei ollut täysin varma, selviytyisikö se hänen kosketuksestaan. Hyvin varoen hän nosti kääröä esiin ja rullasi auki sen sisuksia hämärässä tilassa. Huomattavasti uudemman paperin keskellä muinaisjäänne todella vangitsi katseen. Tämän sen täytyi olla.
Käärön sisältä valuva pöly oli ikiaikaista: ja niin olivat sanatkin. Vanhaa mataiaa. Eteläisiä heksagonikirjaimia. Kulunutta mustetta, vaikeasti tulkittavia kirjainmerkkejä ja symboleja…
Ja kuva ritarista säihkyvässä haarniskassa seisomassa miekka ojossa. Takanaan sininen kolmio, joka lupasi tehdä unista totta.
Kepen paja, huomenna
Valkoinen käsi… se lötkötti nesteessä. Kuplat ympäröivät sen läpinäkyvään lieriöönsä, ja Kepe ja Snowie tarkkailivat sitä ulkopuolelta. Tai Kepe tutkaili oikeastaan nestesäiliön alalaidan näytön lukemia, ja lumiukko tuijotti itse purkitettua kättä. Omaa kättään.
”Ööh”, Snowie aloitti. ”Selviääkö mitään?”
Kepe raapi päätään. ”Enpä kyllä tiennyt, että näinkin on mahdollista käydä. Yleensähän ottamasi vahinko katoaa, öö, yleisen olomuotosi vuoksi itsestään melko nopeasti.”
”No niinpä!”
Kepen ehdotuksesta Snowie oli irrottanut Rumisgonen operaation loppusuoralla haavoittuneen kätensä kyynärvarresta alaspäin. Nyt he olivat sulloneet sen testiputkiloon selvityksiä varten. Snowieta väsytti mahdottomasti — Tahtorakin lento oli vetänyt kaikki sille osallistuneet aika loppuun — mutta salaperäisesti toimimasta lakannut käsi vaati tutkimuksia. Oliko tässä käynyt valitettava sattuma osuman suhteen, vai olivatko nazorakit kenties kehitelleet salaista antilumiukkoteknologiaa?
”Näissä mittareissa ei näy mitään kovin ihmeellistä… Tuosta jäljestä pitää ehkä ottaa kudosnäyte, ja katsoa onko tuo palaneen näköinen pinta, öö, omaa materiaasi vai jotain muuta. Joko se on a) sitä mitä oletkaan, ja se voi näköjään hapettua ja palaa karrelle, tai sitten b) …”
Ovelle koputettiin. Parivaljakko hätkähti ja kääntyi pois purkitetun käden ääreltä.
”Sisään vaan, Tawa, ovi on auki”, Kepe lausui.
Pajan uksi narahti auki ja sen takaa paljastui kuin paljastuikin pöllämystyneen näköinen Tawa. Juuriadminilla oli päällään mukavin syksyinen tummansininen villakangasviittansa ja silmien alla tummaa usealta peräkkäiseltä valvotulta yöltä.
”Huomenta!” tiedemies tervehti.
”Joo, moi!” Snowie liittyi, ja yritti vilkuttaa. Ei onnistunut. Tai käsi kyllä sätki purkissa, mutta ei sitä tervehdykseksi tunnistanut.
Tawa seurasi kaksikon touhuamista unisena ja otti varovaisia askelia sisään.
”Huomenta”, Tawa vastasi. ”Jos en keskeytä mitään kiireistä, haluaisin jututtaa Kepeä eräästä…” Admin piti pienen tauon.
”Hetkinen… mitä teillä on siellä purkissa?”
”Se on käteni!” Snowie hihkaisi. ”Siihen osui joku sädehomma kun palattiin kauppareissulta, ja se jostain syystä meni sitten epäkuntoon, eikä ole toiminut sen jälkeen- eikun hei! Äskenhän se hytkyi kun kokeilin vilkuttaa!”
Lumiukko vilkutti oikealla, kehossa kiinni olevalla kädellä purnukkakädelleen. Sitten hän vilkutti purnukkakädellä takaisin. Voitonriemuinen ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Hurraa!”
Kepe puolestaan näytti varsin hämmentyneeltä. ”Mutta… Miten? Miten tuo edes toimii?”
”No en minä tiedä, mutta toimii kumminkin! Eiköhän ongita kätönen takaisin tölkistä.”
”Hmm, en tiedä”, Kepe mietiskeli. ”Ottaisin siitä varmuuden varalta vielä pari lukemaa. Alustavat tulokset ovat aika epämääräisiä. Sitä paitsi tuo jälki ei näytä olevan menossa mihinkään. Voisi olla turvallisempaa palata asiaan, hmm, huomenna iltapäivästä?”
”Iltapäivästä? Huomenna? Minun rakas hyvä vasen käteni, aivan yksin, liemessä, huomiseen iltapäivään asti?”
Kepe nyökytteli. ”Niin sen täytyy olla. Tieteen nimissä on oltava täsmällinen.”
”Mutta… mutta…”
”Täsmällinen, Snowie.”
Lumiukko huokaisi. ”Okei, mutta sinä saat voidella leipäni siihen saakka. Siihen en yhdellä kädellä kykene, nimittäin.”
Tawa katsoi Snowien irtokättä hämmentyneenä, mutta empaattisena. Hän ei täysin ymmärtänyt mikä hätä tällä oli, mutta yritti keksiä tapaa ilmaista myötätuntoaan aiheesta.
”Tuota, toivotan pikaisia paranemisia”, hän lopulta sanoi. ”Sopiiko, että vaivaan teitä hetken?”
”Tottahan toki”, Kepe vastasi.
Vasta nyt kaksikko huomasi Tawan kantavan melkoista pinoa tavaraa sylissään. Sekalaisen muotoinen ja kokoinen irtopaperi oli kasattu parhaalla mahdollisella tavalla kansioiden väleihin, mutta tuntui silti siltä, että kaikki olisi voinut pursuta väärästä liikkeestä suoraan Kepen pajan lattialle. Toisessa kädessään Tawa piti höyryävää teekupillista, toisessa petuniakuvioista sateenvarjoa. Hän laski vaivalloisesti objekteja käsistään työtasolle.
”Ilmeni jotain, josta haluaisin kysyä Kepeltä”, hän sanoi ja vilkaisi hieman hajamielisesti lumiukkoa kohti. Ja pysähtyi hetkeksi katsomaan tätä vaikeana. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Ja… toki, uskon että sinäkin tiedät jotain näistä asioista, Snowie.”
Lumiukolta kesti hetki tajuta, mikä teki tilanteesta kiusallisen. Ai niin, petturitutkintajuttuja. Pitäisikö hänen mennä seisomaan huoneen ulkopuolelle? Tai nurkkaan, tai jotain..?
”Tiedän, että teille ei tarvitse erikseen sanoa, että”, Tawa puhui hiljempaa, ”Nimda-asioista ei ole turvallista puhua liian julkisesti. Mutta tässä, mistä kohta puhun, on toinenkin äärimmäisen luottamuksellinen kulma. Tämän salassapito on tärkeää myös… erään henkilön turvallisuuden kannalta.”
”Voit tietysti luottaa meihin”, Kepe vastasi sivuuttaen aiemman kiusallisuuden.
Tawa huokaisi tahtomattaankin liian kovaa ja katsoi kaksikkoa. Oliko tämä varmasti viisasta? Tason 1 sotasalaisuus petturiehdokkaan kuullen? Samen kylmäävä skeptisyys painoi jossain takaraivossa, mutta kyllä hän tiesi, että kaikki henkilöt, joita tämä kosketti luottivat kyllä Snowieen. Etenkin itse asianomainen. Silti… ehkä tämä kannattaisi kertoa ilman liikaa yksityiskohtia.
”Gee on hengissä”, Tawa sanoi lähes kuiskaten. ”Hän soitti yöllä.”
Kepellä ja Snowiella kesti hetki prosessoida.
”Mitä?”
”Puhelimella?”
Jos Tawa olisi ollut vähemmän kärsivällinen ja lempeä henkilö, hän olisi ehkä kysynyt, että millä muulla sitä nyt ylipäätään soitetaan. Banjolla? Mutta hän ymmärsi nämä ensireaktiot — vaikea hänenkään oli vielä uskoa, että yöllinen ei ollut vain unta.
”Hän voi ihan hyvin”, Tawa sanoi rauhallisesti. ”Ja… on turvassa. Vaikka emme tiedä täsmällisesti, missä.”
Tunteet vyöryttivät Snowien tajunnan. He olivat jättäneet Geen metsään, omillaan Ämkoota vastaan, ja paenneet. Niin Gee oli heitä määrännyt, tietenkin, mutta tuo yö oli kummitellut Snowieta viikkokaupalla. Se pimeä aukio, jonne he jättivät skakdiystävänsä väijyi lumiukkoa aina hänen heikkoina hetkinään… mutta nyt Gee olikin elossa? Auringon säteet läpäisivät tiheän kuusikon. Se aukio jäi Harkelin haudaksi, mutta ei Geen. Snowie pakahtui niin, että unohti hetkeksi hengittää. Silmäkulmatkin hänellä kostuivat.
Tawa oli itkenyt tätä läpi hädin tuskin nukutun yön, mutta Snowien katseen nähtyään havahtui taas kyyneliin poskellaan. Hän sipaisi ne pois huolettomasti vasemmalla kädellä.
”Tämähän on mahtava uutinen”, Kepe iloitsi ääneen. ”Tietysti hän on elossa, hänhän on niin neuvokas. Selvisikö, miksi häneltä kesti näin kauan ottaa yhteys?”
”En valitettavasti tiedä kovin paljoa”, Tawa sanoi. Totta kai hän tiesi enemmän, mutta ei se valhekaan ollut. ”Gee on pysynyt poissa vihollisen näpeistä koko tämän ajan, mutta uhka on tuskin ohi vieläkään.”
”Vanha kunnon eversti”, lumiukko naurahti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. ”Sielläkö se on ryöminyt koko tämän ajan? Varsinainen sotasankari… onkohan aikaa mennyt marjastamiseen?”
Tawa katsoi Snowieta ja hymyili. Kai… kai nuo sentään olivat aitoja kyyneliä? Eihän se välttämättä tarkoittanut, että hän ei silti voisi olla petturi, mutta ei Tawa voinut olla sitä mieltä, että tämän kertominen Snowielle olisi ollut väärin. Oikeasti hän olisi halunnut juosta läpi Bio-Klaanin katujen huutaen, että Gee oli elossa. Vaikka se olisi kuinka typerää.
”Olemmeko järjestämässä pelastusoperaatiota, jos hän soittaa meille uudestaan… voisin yrittää suuntia hänen sijaintiaan Klaanin radioantennien avulla?”
”Ovatko ne kengurut lähtövalmiina? Niiden avullahan siellä viimeksikin pompittiin.”
”Hyviä ajatuksia”, Tawa sanoi. Hän tunnisti tuon saman polttavan tarpeen laittaa pelastuspartio kasaan vaikka heti… ja viime yönä oli vaatinut melkoista painia itsensä kanssa olla tekemättä niin sillä sekunnilla.
Ei kirjaimellista painia — eikä kirjaimellisesti itsensä. Peilitär oli kyllä uhannut, ja ollut siinä ihan oikeassa. Tässä tilanteessa oli pakko niellä alkeellisimmat tunteensa.
”Vaikka… en sinänsä tullut puhumaan hänen etsimisestään. Paaco yrittää selvittää, onko mahdollista tehdä mitään tarkempia arvauksia hänen sijainnistaan. Hän voi varmasti kertoa, jos voit auttaa jotenkin, Kepe. Nyt on kuitenkin todella tärkeää, että emme puhu tästä liian kovaan ääneen. Se, että Geestä ei tiedetä laajemmin suojelee hänen sijaintiaan myös Allianssilta.”
Kepe ymmärsi nyt Tawan varovaisuuden. ”Aivan, jos Allianssi saisi kuulla hänestä, se saattaisi olla hänelle vaaraksi, missä hän ikinä piileskeleekään.”
”Yksin, vihollisarmeijan ympäröimänä, erämaan armoilla… hän on Viimeinen Vartija! Ihan kuin niissä huonoissa leffoissa…”
Oliko tuo vitsi, Tawa mietti. Vai uskoiko Snowie siihen vähän myös oikeasti?
Pahempaa… uskoiko Tawa myös? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Tuo, tai epätoivo.
”Mutta, tuota…” Kepe yskäisi. ”Mistä sitten tulit puhumaan?”
Tawa laski katseensa sekavaan kasaan paperia, jonka hän oli levittänyt sivupöydille.
”Gee halusi, että vilkaisen jotain, jota hän oli kaikessa hiljaisuudessa tutkinut. Hän… hän olisi halunnut ymmärtääkseni nostaa asian esille kanssani, mutta sitten tankkausaseman operaatio tapahtui, ja… tämä kaikki on pölyttynyt hänen huoneessaan yli kuukauden. Paperi, tai ainakin osa siitä, on peräisin Kapuran pajalta. Se takavarikoitiin, kun hän joutui tutkinnan kohteeksi Metru Nuilta palattuaan.”
Kepe kurtisti kulmiaan. ”Tutkinut? Gee tutki jotain… Kapuran papereita?”
”Ehkä se liittyi petturitutkimukseen”, Tawa sanoi vaikeasti. ”Metru Nui oli vaikea paikka. Sillä ei ole nyt joka tapauksessa enää väliä, kuten hyvin ehkä tiedätte. En tiedä, kuinka hyvin tunsitte Kapuran, mutta hän oli… syvemmällä Nimdassa kuin juuri kukaan meistä.”
Monet Klaanin mysteereistä tosiaankin kietoutuivat Nimdan ympärille, Kepe mietti. Voi kun he olisivat yhdistäneet tietojaan jo aiemmin. Ennen kuin vasta viimeisenä iltana, jonka Kapura vietti Bio-Klaanissa. Silloin he olivat lähinnä puhuneet erinäisistä valkoisista jauheista, joita Kepe oli saattanut kokeilla tai olla kokeilematta eläviin kohteisiin.
”Voi Kapura…” Snowie sanoi. ”Olit kyllä aina parempi tajuamaan juttuja kuin kertomaan niitä muille…”
Lumiukko muisteli erästä elämänsä omituisimmista öistä, jonka hän oli viettänyt seppä-toan unta ja siellä tapahtuvaa mieliseikkailua valvoen.
”Mutta ainakin hän piti hyviä muistiinpanoja?” hän jatkoi.
”No… mittavia muistiinpanoja ainakin”, Tawa sanoi tyytymättömänä siihen, että se oli kohteliain sanavalinta, jonka hän keksi.
Admin avasi kansion ja Kepe ja Snowie katselivat hämmentyneinä jotain, joka näytti enemmän haaverilta askartelukerhossa kuin koherentilta ajatuksenkululta. Oli ilmiselvää, että tätä kaikkea paperia ei ollut tarkoitettu säilytettäväksi tällä tavalla. Tai säilytettäväksi ylipäänsä: ainoa mikä sai heidät rekisteröimään sen muuna kuin roskana oli se, että Bio-Klaanin ylipäällikkö vaikutti uskovan sen olevan tärkeää. Toisaalta tämä vaikutti todella väsyneeltä, mutta siihen vetoaminen ei ollut reilua tai kohteliasta.
”Kepe hei”, Snowie kommentoi papereita.
”Hm?”
”Sinä aina sanot, että minä en osaa pitää papereitani järjestyksessä.”
”Se pitää paikkansa tästä riippumatta.”
Tawa yritti parhaansa mukaan levittää kansioiden sisältöä luettavampaan muotoon. Kepe ja Snowie miettivät hetken, tarvitsiko tämä apua, mutta näytti siltä, että sotkua olisi helpompi lähinnä pahentaa. Pillimehunsa Snowie sentään otti pois pöydän kulmalta.
”Kapuran kunniaksi on sanottava, että tämä oli kai alkujaan hänen seinällään. Pahoittelut myös siitä, että en usko että tästä edes puolet on… tärkeää, tai ainakaan muille kuin hänelle.”
Tawa havahtui siihen, että Kepe ja Snowie keskittyivät teksteistä siihen, jossa puitiin mahdollisuutta, että Guardianeja saattaisi olla kaksi. Hän ei halunnut myöntää, kuinka pitkään oli yöllä harkinnut sitä, että tämän Gee oli halunnut hänen näkevän.
”Mutta”, Tawa sanoi varmemmin. ”Gee erityisesti uskoi, että Kapuralla oli jonkinlainen vainu siitä, miksi Nimda on hajonnut kuudeksi siruksi.”
Hän kääntyi katsomaan kaksikkoa.
”Minä käsitin Samelta, että te… olette kuulleet yhdessä melko paljon Nimdan ja Athin kirkon historiaa. Mitä te tiedätte ’Ritarista’?”
Kepe muisti elävästi, mitä Zeeron oli mökissään kertonut.
”Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Hän muisti tämän sanatarkasti, koska oli kerrannut sen siisteistä, täsmällisistä muistiinpanoistaan. Ja mitenpä noin vaikuttavia sanoja voisi unohtaa.
”Ritari… halusi Nimdan lopettaakseen taistelut, eikö?” Snowie muisteli kertomusta.
Ja ohimennen sitä, mitä Avde oli hänelle Nimdasta tarjonnut. Mutta siihen ajatukseen ei sopinut nyt juuttua.
”Vai oliko hän niin uskollinen Athin palvelija, että halusi viedä Nimdan kaikkien sitä havitelleiden ulottumattomiin? Mutta miksi hän silloin olisi hajottanut Athin luomuksen?” Kepe puolestaan pohti.
”Ritari on siis… se jonkinlainen athistinen pyhimys, jonka sanotaan sirpaloineen Nimdan”, Tawa sanoi ehkä muistuttaakseen itseään: tai ehkä selittääkseen sitä, mihin hän oli käyttänyt aivan hyvää ja terveellistä nukkuma-aikaa. ”Ja kuten hyvin tiedätte, aivan sodan alussa mekin teimme lupauksen tuhota Nimdan. Se… oli toisen, ehkä yksinkertaisemman ajan lausuntoja. Tilanne on nyt monimutkaisempi, kun Athin kirkko on liittolaisiamme, mutta uskon, että Gee on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta. Uskon, että hän on kaiken aikaa yrittänyt selvittää, miten Nimdan voisi tuhota.”
Eikä ole sanonut siitä minulle, Tawa ajatteli. Koska hän tiesi sydämessään, että he eivät välttämättä olleet siitä enää samaa mieltä. Se oli musertava, vaikea ajatus, joka hänen oli pakko pitää sisällään nyt.
”En tiedä, oliko hänellä jo aiemmin syytä kaivella tätä Ritari-myyttiä, vai löysikö hän ensin sen, mitä Kapura oli asiasta kerännyt. Hänellä ei ollut viime yönä tarpeeksi aikaa selittää, mitä hän tarkalleen tiesi, tai edes ymmärsi. Hän… vain ohjeisti minut katsomaan tätä.”
”Joko hän siis haluaa, että jatkamme tutkimusta siitä mihin hän jäi… Tai soitti juuri nyt siksi, että hän on saanut selville jotain olennaista. Joka tapauksessa hän ajattelee meidän saavan Kapuran materiaaleista jotain irti. Mutta mistä niistä? Liittyykö ’kahden Geen teoria’ tähän?”
”Tai ehkä Bio-Klaanin salainen teleportaatiolaitteisto”, Snowie pisti väliin tihrustaessaan Kapuran tekstejä.
Tawa joutui nielemään myös turhautumisen siitä, että kumpikaan noista teorioista ei ollut täysin väärin: lähinnä pääosin. Hän jakoi Kepen kanssa katseen, jonka hän toivoi riittävän siihen, että Kepe ei nostaisi puheeksi sitä, että olivat he sitä teleportaatiolaitteistoa joskus oikeasti yrittäneet.
(Kepeä ei tarvinnut vakuuttaa enempää: se oli ollut aika vastuuton projekti jopa hänen mittarillaan.)
”Olen yrittänyt käydä noita läpi”, Tawa sanoi sivuuttaen valtaosan sakeasta sekoilusta pöydällä. ”Gee ei ole kai uskaltanut heittää mitään pois, koska on mahdoton sanoa, mikä on vitsiä, mikä on fiktiota ja mikä on… ’roolipeliä’? Siksikö niitä kutsutaan?”
”Joo”, Snowie vastasi. ”Se on sitä, kun keksitään joku toinen persoona ja sitten sillä ja kanssapelaajien vastaavilla hahmoilla on kaikenlaisia seikkailuja. Siitä voi syntyä hienoa draamaa, tai sitten se voi olla sarja mättöjä toisensa perään. No, sekin voi olla hauskaa.”
Kepe nyökytteli vieressä.
Snowie jatkoi: ”Ja niitä roolipelejä on tosiaan erilaisia. Perinteisiä, joissa heitetään noppaa, mutta sitten välillä on juttuja tietokoneella… ja kuulemma tuolla meidän keskusteluaukiolla järjestettiin joskus jotain… mikäs se oli, foorumiroolipeli? Minä olisin kyllä muistelevinani, että Kapura oli itse asiassa aloittanut senkin projektin…”
”Kuulostaa hauskalta”, Tawa sanoi. ”Mutta kuten sanoin, on hyvin vaikeaa tietää, mikä kaikki tästä pitäisi ottaa vakavissaan. En usko, että Geekään tiesi täysin, mutta hän antoi kyllä vinkkejä mihin keskittyä. Oletteko te kuulleet jostain, jota kutsutaan… ’ritarintakojaksi’?”
Kepe ja Snowie pudistivat päätään. Tawa nosti pinosta yhden lappusista, ei sen erikoisemman kuin muutkaan.
”Julmat ajat takovat ritareita meistä kaikista”, Tawa luki ääneen. ”Lainaus, kai jostain athistisesta teoksesta. Ja sen alla… hän on näyttänyt pohtivan tätä ’Ritaria’ paljon. Sitä, miten toisissa tarinoissa hän vaikuttaa olevan Nimdan vartija, joka on julistanut suojelevansa sitä ajasta ikuisuuteen, kun taas Zeeronin tarinan mukaan Ritari oli se, joka lopulta päätyi pirstomaan Nimdan. Onko… teillä ajatuksia siitä ristiriidasta?”
”Se tuntuu kieltämättä epäloogiselta”, Kepe vastasi.
”En tiedä…” Snowie maisteli ajatusta. ”Eikö tuo toisaalta ole vähän niinkuin se, miten me Bio-Klaanina olemme kertoneet toimivamme Nimdan suhteen?”
Tawa pysyi vaiti. Tuskin Snowie teki tätä tarkoituksella, ja Tawa tiedosti olevansa nyt todella emotionaalisesti vaikeassa tilassa… mutta kyllä se oli mennyt ihon alle.
”En tiedä, onko ritarin tarina edes niin tärkeä”, hän sanoi topakammin. ”Mutta Geen mielestä se selvästi oli.”
Kepe nyökkäsi, Snowie varovaisemmin. Lumiukko huomasi äskeisen muutoksen Tawan ulosannissa. ”Enkä, tuota, tosiaan tarkoita…”, Snowie puhui ”että minä tietäisin, mitä sillä Nimdalla kannattaa tehdä… Jatketaan ihmettelyä, eikö?”
Tawa nyökkäsi nopeasti ja jatkoi: ”Jos on olemassa jokin tapa tuhota Nimda, meidän täytyy joka tapauksessa vähintään tietää siitä. Hän pyysi minua vielä katsomaan erästä toista asiaa, joka… ei ehkä ollut alkujaan Kapuran pajalta.”
Tawan käsi hakeutui pöydän esineistä vanhinta kohti. Paperin sekasorrossa se oli hautautunut melko huomaamattomaksi, mutta tarkemmalla vilkaisulla pergamenttikäärö näytti suorastaan museoesineeltä muihin verrattuna. Keltainen vanha paperi oli käsintehdyn näköistä, ja vaikutti siltä, että vuodet olivat todella koetelleet sitä. Hyvin varovaisesti Tawa alkoi rullata kääröä auki.
Sen sisältä aukesi kirjainmerkkejä, jotka eivät muodostaneet ymmärrettäviä sanoja. Logogrammeja ikuisuuksien takaa. Siipiä, julmia lintuja, kuvakieleltään syvää etelää ja syvempää historiaa. Miekkoja ja kilpiä ja taisteluja aikain takaa.
Ja kuvia hahmoista. Ensimmäinen niistä oli suuri naamioitu jätti vasara kourassaan, menneiden aikojen kolossi hehkuvan ahjon ääressä. Mutta tämä ei takonut miekkaa tai kilpeä tai haarniskaa… tämä tuntui takovan kokonaista henkilöä.
Snowien ja Kepen katseet jähmettyivät. Oliko se… oliko se todella?
Käärön alapuoli vangitsi heidän katseensa. Tuttu musta haarniska, käsissään valtava musta miekka suojelemassa sinistä kaikkinäkevää silmää sitä kohti hyökyviltä ahnailta käsiltä.
”Hetkonen, mehän tunnemme tämän tyypin.”
”Tai siis emme tunne, mutta…”
Tawa kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Niin, siis…” Snowie yritti. ”Me tapasimme ihan tuon kuvan näköisen hepun Verstaan pohjalla.”
Lumiukon ja Kepen katseet hakeutuivat täysin tyhjään seinään.
”Näyttää kieltämättä samalta”, Kepe vahvisti.
”Ja silloin kun jahtasimme kummituksia, minä ajattelin että hän voisi olla vertauskuvallisesti minä, tilanteessa jossa Kepe on vertauskuvallisesti se Profeetta, kun ne menivät kahdestaan sinne Verstaaseen, ja Profeetta oli fiksumpi ja se toinen kaveri isompi ja tämä ei ehkä ole juuri nyt tärkeä tulokulma…”
Snowie piti pienen tauon. ”Mutta siis… tarinoissahan siitä Profeetan kaverihahmosta puhutaan… Mustana Ritarina.”
”Se tuntuu nyt jokseenkin… Orkahmin partaveitsen mukaiselta.”
Tawa katseli vuorotellen kaksikkoa, jotka tuntuivat loikkivan käsittämättömästä ajatuksesta toiseen hengästyttävää tahtia. Tältä hänestä oli tuntunut tänään aamuviideltä lukea tuntikaupalla Kapuran roolipelisuunnitelmia, ennen kuin hän tajusi sen olleen fiktiota/huumoria/terapiakirjoittamista/kaikkea näistä. Kummitukset, Profeetta, Verstas… hän ymmärsi jokaisen näistä sanoista, mutta ei uskaltanut lähteä arvailemaan, mikä osa näistä hänen pitäisi ymmärtää tässä kontekstissa. Okei, kummitukset — kyllähän linnakkeessa tapahtui outoja asioita… se oli varmaan se, mitä hänen peilikuvansa oli kehottanut Kepeä ja Snowieta selvittämään aiemmin.
Ja Verstas? Valkoisen valtakunnan vastakappale. Samoja asioita, joista Peelo puhui — isojen kosmisten totuuksien hippusia. Oli ehkä pakko aloittaa konkreettisimmasta asiasta.
”Te olette tavanneet hänet?” Tawa varmisti.
Jos nyt tällä Ritarillakin sattui olemaan Bio-Klaanin jäsenyys, hän ei kyllä…
”No siis, silloin kun eksyimme Verstaaseen ja kohtasimme Profeetan siellä, tämä Ritari oli hänen mukanaan. Jonkinlaisena palvelijana ja suojelijana.”
”Ja vaikka Verstasta ei ehkä ollutkaan olemassa”, Snowie täydensi. ”Niin ainakin, ööh, luulimme nähneemme ihan tuon näköisen häiskän. Se muuten tappeli niiden nazorakien Sinisten käsien kanssa.”
”Mutta, niin… keskittyen olennaiseen, olemme tavanneet kuvaa muistuttavan hahmon. Ja sen näköisestä hahmosta puhutaan tarustossa Mustana Ritarina.”
”Tarustossa”, Tawa toisti. ”Onko… sen perusteella mahdollista, että ritarit ovat yksi ja sama?”
”Orkahmin partaveitsi…” Kepe toisti.
Kaikki kolme katsoivat Mustaa Ritaria muistuttavan hahmon kuvaa käärössä. Ja sitä toista, suurempaa hahmoa, joka näytti takovan tätä kasaan. Vasaraa pitelevä, massiivinen olento kantoi kasvoillaan naamiota, joka näytti sulautuneen jonkinlaiseen kruunuun. Jättiläismäisestä – tai näin katsojien oli kuvaa tulkittava, Mustaan Ritariin kun vertasi – varrestaan huolimatta kuvituskuvan hahmo näytti elegantilta, hienostuneelta… herkältä?
”Tulkitsin, että Gee yritti todella ymmärtää ’Ritarintakojaa’”, Tawa sanoi tuijotellen käärön kuvia. ”Ja ymmärrän miksi. Jos haluaa tuhota Nimdan, täytyy palata siihen, minkälainen asia edes pystyisi siihen. Ja ehkä… miten sellaisen voi luoda. Kun te kohtasitte tämän Mustan Ritarin, vaikuttiko hän siltä, että hän olisi voinut tehdä niin?”
”Tuhota Nimdan?” Snowie mietti. Hän katsoi apua hakien Kepeä. ”No oli se ainakin aika iso…”
”Ja tällä oli aika iso miekka…”
”Anteeksi Tawa”, lumiukko jatkoi. ”Kysymys on vaikea. Mutta… oli se Ritari jotenkin elämää suurempi hahmo.”
”Ritarit usein ovat”, Tawa sanoi, ehkä ennen kaikkea itselleen.
Kepe nosti kädet lanteilleen ja tuijotti käärön hahmojen muotoja keskittyneesti. Uusi johtolanka vanhasta mysteeristä oli herättänyt hänen tiedonjanonsa, ja tämän päivän ohjelma sai luvan mennä suorilta uusiksi.
”Pitäisiköhän meidän mennä tässä suoraan lähteelle. Sinne, mihin tietomme Ritarista joka tapauksessa perustuvat… ehdotan, että menemme tapaamaan Zeeronia.”
Aamu kaupungilla oli raukea, uninen, mutta ennen kaikkea sateinen. Öinen myrsky oli hellittänyt ja ukkosen pahin jyrinä oli päättynyt aamukuuden aikoihin, mutta pilvirintama Visulahden yllä näytti päättymättömältä. Säätila oli karkoittanut valtaosan katujen asukkaista sisätiloihin, eikä eilinen sodan pauhu aivan muurien tuntumassa varmasti auttanut. Syksy ei ollut tähän asti ollut märimmästä päästä Välisaarilla, mutta rankkasade ei osoittanut merkkiäkään päättymisestä. Parhaisiin sadetamineisiinsa sonnustautunut kolmikko oli joutunut hyväksymään, että millä tahansa suojalla voisi ostaa lähinnä hetken aikaa ennen täyttä kastumista. Ensimmäinen tuulenpuuska admin-aukiolla oli hajottanut Tawan sateenvarjon. Vain osa Tawan tuomasta paperista oli matkassa, ja sekin pakattuna äärimmäisen vesitiiviisiin kantoastioihin.
Pysähdys athistien temppelillä oli ollut pitkä ja väsyttävä — ainakin siihen asti, kunnes joku meditoivasta seurakunnasta oli havahtunut transsistaan muistanut Zeeronin olevan sateella ulkona meditoimassa. Tawa ei ollut uskaltanut kyseenalaistaa tätä kaikkien kirkonisästä kuulemiensa tarinoiden perusteella. Heidän matkansa oli pian johtanut muureista ulos Rantatietä pitkin Rantalehdon itäiselle puolelle. Ennen metsän siimekseen seuraamista Tawa vilkaisi kohti rantaseudun vanhaa majakkaa. Se kesti, jos mikään muu ikivanha ei. Sää oli viime päivinä ollut hyvin samanlainen kuin silloin, kun hän oli ikuisuus sitten rantautunut tänne sen valossa.
Metsän siimeksessä kesti hetki huhuilua ennen kuin Kepe havahtui mättään takana olevaan piiloon, jonne ei ollut mahdollista marssia kuivin jaloin. Siellä vain vaivoin sateen suojassa istui tumma, kultanaamioinen ukko raukeana ja rauhallisena keskellä sienten merta. Oli vahveroa, rouskua ja tattia. Kätkö oli selvästi niin hyvä, että kaupungin rohkeimmatkaan sienestäjät eivät olleet ehtineet paikalle. Tai uskaltaneet uhmata vanhusta, joka sienten keskellä istui.
”Terveeks, isä Zeeron!” Snowie huudahti Kepen osoitettua hänelle oikean suunnan.
Munkki ei kuitenkaan vastannut, vaan jatkoi istumistaan lähes liikkumattomana. Kepe ja Snowie jakoivat keskenään tietäväisen katseen, nyökkäsivät, ja ottivat mukavan asennon kuusenrunkoon nojaillen. Tawa katseli hämmentyneenä.
”Aivan, tosiaan”, Kepe selitti. ”Meidän täytyy odottaa vuoroamme.”
”Ei sovi etuilla”, Snowie lisäsi. ”Zeeron on tehnyt sen hyvin selväksi.”
Tawa katseli ympärilleen. Ketään muita ei näkynyt. Oliko athisti kenties telepaattisessa yhteydessä johonkuhun?
”Siis vuoroa sieniltä”, Kepe vielä täsmensi, tajuttuaan, ettei hänen edellinen selityksensä tainnut olla mitenkään ilmiselvä, jos ei tuntenut Zeeronia. ”Hän käy tällaisissa paikoissa keskustelemassa niiden kanssa.”
”Aivan”, Tawa sanoi kumartuen viereen. Ja ehkä joku muu olisi pitänyt sitä huvittavana, mutta Tawa? Hän ymmärsi.
Tällä säällä taivas kuiski hänelle — mutta yhtä äänekäs mahtoi olla maaperä, jos oli virittynyt sen taajuudelle. Ehkä sienet olivat heitä kaikkia viisaampia. Mistäpä sen tiesi.
He odottivatkin vuoroaan sieniltä hyvin pitkään. Rumisgonen-seikkailusta vielä toipuva Snowie ehti sekä torkahtaa vasten Kepen olkapäätä että herätä ennen kuin mikään muuttui. Lopulta ei laisinkaan raukeasti ja hiljaisesti vaan suorastaan hätkähtäen aukesivat violetit silmät tuijottamaan heitä tuimasti.
”Hyrrä-heppu. Ja lumipallerokin”, matoralainen lausui äänekkäästi.
”Arvostettu Isä Zeeron”, Kepe aloitti ja kumarsi lyhyesti. ”Tulemme jälleen hakemaan viisauttasi… ja morjenstamaan.”
”Joo, meillä olisi muutama kyssäri”, Snowie liittyi ja teki myös pienen kumarruksen. ”Ja toin sitä pullaa, josta tykkäät.”
Hän kaivoi laukustaan rapisevan paperipussin. Kahviossa oltiin pistetty heti tuulemaan, kun Rumisgonen rahti oli saapunut. Enemmistö ruokalogistiikasta oli vasta aluillaan, mutta ensimmäiset jauhopakkaukset oltiin jo avattu ja jalostettu taikinaksi ja pulliksi. Leipomotuotteet olivat kriittinen osa sodankäyntimoraalin ylläpitoa, eikä tämänaamuisista herkuista edes mennyt voittoa Lieggimiesten tilikirjoihin.
”Ah…” Zeeron lausui. ”Emme yleensä ole samanmieliset kaupungin Mata-Antron kanssa, mutta leivonnaisvinkkaajaana hän on… kelvollinen. Parempikin.”
Isä Zeeronin oli vaikeaa myöntää sitä itselleenkään, mutta elämä kaupungissa oli leiponut askeetikosta hyvän pullan ystävän.
”Leiponut pullan ystävän…” Zeeron sanoi tuhahtaen ja tarttui pullapussiin. ”Luulet varmaan olevasi nokkela!”
Kukaan ei kuitenkaan — tietenkään — vastanut. Kepe, Snowie ja Tawa odottivat. Munkki katseli saapujia, ja sitten maaperää.
”Hetken voin teille antaa. Rihmastot… ne ovat tänään äänekkäitä.”
”Mitä ne sanovat?” Kepe kysyi. Zeeron katsoi tätä silmiin, ja sitten ylös taivasta kohti.
”Ne ovat janoisia, mutta taivas ei ruoki niitä hyvin. Tämä sade on kuolemaksi. Se yltyy vielä tästä, ja muuttuu julmemmaksi.”
Kepe ei ollut varma, mitä Zeeron tarkoitti, mutta hänen sanansa kuulostivat jokseenkin huolestuttavilta. Aiheuttivatko Gaggulabion leipomon päästöt ehkä happosateita? Ehkäpä tästä sadevedestä kannattaisi ottaa myöhemmin mittauksia…
”Minäkin tunnen sen”, Tawa sanoi. ”Vaikkakin… ehkä eri tavalla.”
Adminin ja munkin katseet kohtasivat.
”Admin Tawa”, Zeeron sanoi kunnioittavasti.
”Isä Zeeron”, Tawa vastasi. ”Olen kuullut teistä paljon. Pahoittelut, että minulla ei ole ollut aikaa kohdata tätä ennen.”
”Vaikea keksiä parempaa paikkaa, tai hetkeä”, Zeeron murahti. ”Millä tavalla tunnet sen?”
”Myrsky yltyy”, Tawa sanoi. ”On yltynyt jo hetken. Tuntuu, että olemme nähneet vasta pienen osan sen voimasta.”
”Ette silti taida olla puhumassa minulle myrskystä”, Zeeron naurahti kolkosti. ”Tai ainakin on maailmankirjat sekaisin, jos sähkön toa pyytää minulta apua myrskyn kanssa.”
Kepe ja Tawa vilkaisivat toisiaan. Snowie kävi sen sijaan asiaan: ”Niin, joo, me kysyisimme siitä Ritarista, josta kerroit silloin kämpilläsi. Siitä, joka ehkä rikkoi Nimdan, vaikka oli myös sen vannoutunut suojelija? Ja joka tahtoi välttää sodan. Niin että mikäs tyyppi hän oikeastaan oli, ja takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet? Ja kuulostaako uskottavalta, että minä ja Kepe ehkä törmättiin siihen, siis Ritariin, silloin kun meillä oli se seikkailu, jota ei sitten tainnutkaan tapahtua?”
Oksistoon hajoavien pisaroiden virta valui Zeeronin kurttuisia kulmia pitkin. Tawa oli hieman yllättynyt siitä, kuinka jurmulta tämä paljon puhuttu kirkonisä vaikutti. Kaikkien tarinoiden mukaan tämä oli ensisijaisesti hurmaava ja valtava persoona. Olivatko he löytäneet hänet huonolla hetkellä, vai oliko tässä jotain muuta?
”Takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet…” Zeeron mutisi. ”No, takoiko joku sinut?”
Ja se hiljensikin lumiukon hyväksi toviksi. ”Ööh…”, hän ehti vastata, ennen kuin Kepe puuttui peliin.
”Niin, kerroin sinulle silloin siitä ritarista, joka oli Profeetan mukana Verstaassa. Ja nyt olemme alkaneet epäillä, josko kyseessä olisi sama kaveri, joka aikanaan pilkkoi Nimdan kuudeksi. Luuletko, että tämä voisi olla mahdollista?”
Kepe muisti sillä sekunnilla heidän viime keskustelunsa Profeetasta… ja siitä, että he olivat melko varmasti päätyneet siihen lopputulokseen, että tämä oli yhtä kuin isä Orondes… ja myös Atheon. Kepe toivoi hetken, että olisi esittänyt tämän ajatuksen käärittynä eri nimitykseen kuin ’Profeetta’. Zeeron… ei ollut ottanut sitä kovin hyvin. Kukapa ottaisi vakavan väittämän, että hänen sankarinsa oli joukkomurhaaja.
Silti Zeeron tuntui sivuuttavan sen… ainakin hetkellisesti. Kepe näki kyllä, että munkki valitsi olla sanomatta jotain.
”Mihin toinen kätesi jäi, lumipallo?” tämä yhtäkkiä kysyi.
”Oho, niin, joo”, Snowie hätkähti. ”Ei tosiaan mitään hätää… jätimme sen purkkiin Kepen pajalle, kun siitä piti tehdä vähän testejä.”
Zeeron tuhahti, ehkä hyväksyvästi. ”Ettei ainakaan jäänyt takojasi työpöydälle, vaikka varaosiksi…”
”Onko siinä muuten tunto, siinä kädessä? Ettet ole vahingossa huitonut sillä ja tiputtanut purkkia lattialle?” Kepe varmisti.
”Tämä on tiedätkö Kepe vähän sama kuin silloin, kun osa minusta jäi maakuntamatkallamme metsään ja käveli sitten perässä kotiin… kyllä käsi osaa.” Snowie taputti Kepeä olkapäälle. Lumiukko virnisti, jokseenkin aika hermostuneesti. Hänkin huomasi kyllä kummallisen tunnelman keskustelun yllä.
”Kädet pystyvät moneen”, Zeeron lausui. ”Poimimaan sieniä. Murentamaan pullaa. Tuhoamaan. Taikka ’takomaan’.”
Viimeistä sanaa hän painotti ilkikurisesti, katse tiukasti Snowiessa. Hän makusteli sitä hiljaa vielä muutamia kertoja.
”Minun vanhat korvani kyllä kuulevat, kun joku yrittää kysyä kysymyksen myöntämättä, mitä jo siitä tietää. Ja silloin en voi olla miettimättä, mikä sellaisen kysymyksen tarkoitusperä oikeasti on!”
Tawa näki Snowien tukalan olon ja päätti puuttua peliin.
”Halusimme tulla kysymään teiltä Ritarista, koska olemme oppineet hänestä monta asiaa, joita emme osaa selittää. Pahoitteluni, jos tämä ei kuulu kirkkonne ulkopuolisille, mutta haluan ymmärtää, kuka hän oli. Suojeliko hän Nimdaa, mutta valitsi kuitenkin sirpaloida sen? Ja… mistä hän päätyi tehtäväänsä? Opin viime yönä, että joku jota kutsutaan ’ritarintakojaksi’ saattoi… joko antaa hänelle voimansa, tai ehkä jopa luoda hänet?”
Tawa laski katseensa märkiin sieniin osoittaakseen nöyryyttä. Oli kuin vahverot olisivat tuijottaneet takaisin.
”Ymmärrän myös, jos nämä ovat vastauksia, joista ette voi noin vain luopua. Toivon voivani osoittaa olevani luottamuksenne arvoinen siinä.”
Zeeron oli hiljaa, ja sitten naurahti vanhan ukon rehevää, mutta kuitenkin jotenkin kolkkoa naurua.
”Ritari yrittämässä ymmärtää toista, niinkö? Kohtalon polulleen asettama, taivaan tähtien aseistama. Mata Nuin uskonsoturi. Rapulinnan suojelija!”
Tawa katsoi taas Zeeronia silmiin. Uurteisten kasvojen keskeltä hohkaava violetti katse haritti, mutta haastoi häntä sellaisella voimalla, jolla harva matoralainen uskalsi. Athistit eivät tosiaan pelänneet toia.
”Mata Nuin, niin”, Tawa sanoi nyökäten. ”Mutta en ole ollut siitä koskaan täysin varma, arvon isä. Hänen nimeensä on tehty paljon hirvittäviä asioita. Ja tehdään edelleen.”
”Jokainen, joka nostaa miekan minkä tahansa jumalan nimeen, vannoo valan tehdä myös hirvittäviä asioita”, Zeeron sanoi vakavasti — mutta ei ehkä kuitenkaan syyllistävästi. ”Se on ritariuden taakka. Vai! Mitä muuta ritarius edustaa sinulle, kuin valmiutta tuhota, pirstoa, tehdä väkivaltaa jonkin vuoksi ja jonkin puolesta?”
Kylmät sadepisarat riipivät Tawan selkänikamia pitkin. Hän hengitti viileää ilmaa miettien niitä sanoja hyvin tarkkaan. Mitä sellaiseen voisi edes vastata paljastamatta sieluaan täysin?
”Eivätkö jotkin asiat ole sellaisia, että niiden puolesta täytyy tehdä väkivaltaa?” hän kysyi varoen.
”Täytyy kuulostaa siltä, että valinta ei ole ikinä ollut sinun! Mikä sinut sille polulle asettaa, ritari? Punatähden pelottava valo?”
”Se on antanut minulle voiman tuhota ja pirstoa, kyllä. Se on antanut minulle voiman langettaa salamoita taivaalta. Uskotteko, että minun kuuluisi vain… kieltäytyä siitä lahjasta?”
”Kertoo paljon, että kutsut sitä lahjaksi”, Zeeron mutusteli. ”Athin silmissä moinen voisi olla kirous.”
”Kirous tai lahja”, Tawa sanoi vaisusti. ”Molemmat vievät vallan päättää, mihin muuhun elämänsä voisi käyttää.”
Zeeron hörähti.
”Ritari, totta kai ajattelisit noin. Koska et voi kuvitella polkua, jolla laskisit aseesi! Sellaista, jolla päättäisit olla langettamatta enää yhtään salamaa. Enkä minä tässä sinua yritä kampittaa! Admin Tawa, minä en sano, etteikö olisi asioita, joiden puolesta saisi, voisi tai kuuluisi taistella. Näillä kummuilla astelee paljon russakka-ritareita, jotka tappavat ja tuhoavat ja tulevat tapetuksi ja tuhoutuvat — ei yhtikäs minkään vuoksi! Siksi minusta on tärkeää mutustella, minkä vuoksi pirstoo. Tai tulee pirstotuksi.”
Rähjäisen ukon tapa puhua oli aseistariisuva, ja siinä oli helppo kuulla viisautta. Ja ehkä jos he olisivat olleetkin kahdestaan, olisi Tawa puhunut tämän kanssa siitä samasta, mistä Zeeronin mestari oli Tawalle puhunut. Siitä, miten suuren voiman kulkeutuessa käsiin ei ollut mahdollista nähdä muuta vaihtoehtoa kuin käyttää sitä hyvään. Olivatkohan athistit siruista samaa mieltä keskenään?
Tawa sanoi: ”En uskonutkaan, että ajattelisit niin. Että taisteleminen olisi väärin. Mutta minäkään en sano, etten voisi kuvitella polkua, jolla laskisin aseeni.”
Zeeron nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka, tai mikä takoi sinut ritariksi, admin Tawa?”
”En valitettavasti tunne henkilöä, joka toa-kiveni minulle antoi.”
Se ei ollut valetta — mutta se ohitti sen, että ei hän edes muistanut aikaansa matoralaisena. Se ohitti sen, että kaikki hänen muistonsa ennen ensimmäistä talvea olivat uponneet lopullisesti pelon enkelin pohjattomaan kitaan.
”Mutta täytyy olla joku, tai ainakin jokin”, Zeeron sanoi nyökkäillen. ”Henkilö, jonka mukaan itsesi mallinsit. Liekki, joka sytytti ahjosi. Tai muotti, joka sinut muovasi.”
Henkilö, Tawa toisti huulillaan. Oli helppo, oikea ja niin lohduton vastaus, että se voitti aina, jos sille antoi valtaa. Se voitti aina joka tapauksessa. Se voitti lopussa. Ja vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisivat valhetta, eivät kaikki totuudet olleet kuitenkaan viisaita tai ansainneet tulla sanotuiksi. Joten hän antoi Zeeronille valheen: ilmiselvän, naiivin — mutta se oli hänen suosikkivalheitansa.
”Tykkään ajatella, että minun… ’takojani’ saattoi olla Toa Leto”, Tawa sanoi. ”Mutta se on toki vain haave.”
Takoja. Ajatuksissaan hän käytti toista sanaa, mutta se tuntui liian alastomalta. Teki liian alastomaksi sen, kuinka paljon hän oli yksinäisinä vuosinaan enkeliään paossa tähän ajatukseen turvautunut. Siihen, että täytyi olla joku muu, jonka perintöä hän jatkoi. Joku, joka olisi hänen Makutaan tuhlaamansa rakkauden arvoinen.
Snowie ja Kepe olivat seuranneet keskustelua herkeämättä — astuneet nöyrästi sivuun siitä hetkeksi.
”Leto?” Kepe kuitenkin kysyi hiljaa. ”Kuulostaapa etäisesti tutulta.”
”Toa-legenda eteläiseltä mantereelta”, Tawa sanoi. ”Veden toa, yksi rakastetuimmista. Pelasti tuhansia janoon kuolevia harhailijoita Arj-Durunin dyyneillä. Siunasi satokausia lempeillä sateilla. Ja sanotaan, että kun hän lopulta laski keihäänsä, hän sai aikaan kymmeniä ja taas kymmeniä uusia toia. Enemmän kuin kukaan on koskaan tähän maailmaan… takonut.”
Se ei ollut kovin uniikki toive tai haave. Oikeastaan se oli niin naiivi, että Tawa mietti sitä yhä harvemmin. Puolet Eteläisestä mantereesta katsoi itsensä tavalla tai toisella Puhtaan Veden Leton lapsiksi. Mutta se oli niin kaunis valhe, että välillä se piilotti taakseen taivaan tyhjimmän enkelin siivet.
Kepe ja Snowie katsoivat häntä myötätuntoisesti, mutta eivät kovin yllättyneinä. Eihän se ollut mitenkään ainutlaatuista, varsinkaan täällä, että ei tiennyt toa-kivensä antajaa. Metru Nuin sota oli jättänyt lukemattomia juurettomia toia.
”Lempeät sateet synnyttivät hehkuvia salamoita”, Zeeron naurahti. ”Ei huono takoja, jonka ahjosta syntyä, admin Tawa.”
”Saaremme kaipaisi tätä lempeämpiä sateita”, Tawa sanoi ja maistoi pisarat huulellaan. Niissä totta tosiaan oli pistävä raudan maku. Tämä sade ei tuntunut tekevän häntä yhtään puhtaammaksi. Se tahri.
”Kirkkomme suhde ritareihin on ristiriitainen”, Zeeron jatkoi. ”Vapauden ja valinnan loputtomassa meressä haarniska yllään ei voi pulikoida — silloinhan uppoaa pohjaan! Mutta aivan kuin munkkina olen valinnut antaa elämäni Athille, voin myös nähdä, miksi joku valitsisi tarttua miekkaan. Taikka pitää kiinni miekasta, jonka joku muu on käteensä törkännyt.”
”Ja te kuitenkin kunnioitatte sitä… Ritaria?” Snowie haparoi tiensä takaisin keskusteluun. ”Vaikka hänkin vaikuttaa ristiriitaiselta henkilöltä. Suojelee, vai tuhoaa? Pirstoo taikka takoo?”
Siinäpä vasta kysymys, Tawa mietti. Jonain päivänä hän pelkäsi joutuvansa kertomaan vastauksen.
Tawa kirosi Geetä siitä, että tämä oli tehnyt kaikesta taas niin monimutkaista vain antamalla kuulla itsestään. Polku eteenpäin oli tuntunut helpommalta ennen tätä. Samoin kuin tämän antama uusi toivo… se ajaisi hänet vielä täysin hulluksi. Taas hän oli seuraamassa järjetöntä johtolankaa ilman kunnon yöunia.
Vain, koska se yksi oli soittanut hänelle kahden minuutin puhelun. Hän todella oli hölmö nuori tyttö yhä.
”Pirstoo taikka takoo”, Zeeron toisti jäyhemmin, ja mulkaisi Kepeä silmät violetteina viiruina.
Snowie ja Tawa katsoivat molemmat Kepeä. Kepe jotenkin häkeltyi siitä täysin, ja yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua:
”Isä Zeeron, kuten olette jo monesti todistaneet… olette Athin kirkon tarinoiden vartija. Te tunnette ne kaikki. Kerroitte Nimdan tarinan meille, kuten myös Punaisen Miehen legendan minulle, Visokille ja Makuta Nuille. Olen ikuisesti kiitollinen avustanne. Voisimmeko vielä toivoa teiltä yhtä tarinaa? Tällä Ritarilla täytyy olla oma tarinansa, ja te varmasti tunnette sen!”
Vain puunrunkoja pitkin valuva ryöpsähdys julman sateen raskaita pisaroita katkaisi siitä toiveesta syntyneen hiljaisuuden. Zeeron tuijotti Kepeen jotenkin niin happamasti, että hän ei voinut olla ajattelematta: oliko jotain pielessä? Oliko jotain todella tärkeää, josta Zeeron ei kertonut?
”Ritarilla on useita tarinoita, ja kuka tietää minkä niistä todella haluaisitte kuulla”, Zeeron sanoi. ”Sade nostaa siitä rihmastosta loputtoman sadon. Ritarin tarinasta voi takoa mitä ikinä itselleen tahtoo. Kilven, miekan tai vaikka kuokan. Voin antaa teille yhden tarinoista: tehkää sillä, mitä ikinä lystäätte.”
Kepe päästi ulos helpottuneen hihkaisun. Oliko hän huolestunut turhaan? Välillä hän mietti, pyysikö hän Zeeronilta kohtuuttomia loputtomassa tiedonjanossaan.
”Iso kiitos! Lupaan, että käytämme totuutta viisaasti ja harkiten-”
”Lupaus huomioitu”, Zeeron kivahti, ja sulki silmänsä kuin upotakseen muistoihinsa. Kepe hiljeni vaisusti odottamaan.
Sade yltyi, mutta Zeeronin sienikeidas suojasi heitä vielä siltä. Tuntui, että pilvet pimensivät valosta valtaosan — tai sitten oli taas vain aika yhdelle niistä tarinoista, joita olisi mahdoton unohtaa.
”Toa Tawa, kiitän rehellisyydestäsi takojasi suhteen. Tarinat ovat harvoin rehellisiä — jokaisella on tarkoitusperä. Joten ehkä tämä ei ole vastaus, vaan pikemminkin kysymys: mihin ritareita kaivataan?”
Zeeron henkäisi syvään, ja kun tämä puhui uudestaan, ääni tuli jostain matalalta: kuin sienet olisivat kurottaneet tälle rihmoillaan voimaa ja valtaa maan povesta.
”Miksi ritari taotaan?” Zeeronin ääni kaikui.
Silmien violetti hehku kutsui heidät uppoamaan niihin ja kuulemaan tarinaa jälleen kerran.
Ensimmäinen veljessarjan
Taivaankannen takojista
Kultakruunu Artakaha
Paratiisin parantaja
Loimussansa lämmitteli
Pätsissänsä ikihohkaa
Taivaankannen tulenpunaa
Voiton tulta ahjossansa
Kuuliaisna tulessansa
Kohtalonsa korkealla
Suurihenki siunaajanaan
Takoi kansaa kunnian
***
Keskimmäinen veljessarjan
Rautioita rautamerten
Kierosarvi Karazahnai
Kiirastulen korjailija
Pimeydessään väkerteli
muovaili hän mierolaiset
Ikisynkän saaren herra
Rikkinäistä rakenteli
Kuuliaisna hämärässä
Kohtalonsa alempana
Suurihengen katseen alla
Takoi kansaa matalaa
***
Laitimmainen veljessarjan
Sepoist’ Suurten Olemusten
Tummaturkki Tarazahnai
Apinoiden kuningas tuo
Elon lähteen sammiolla
Uutta henkee puhallellen
Liaaneilla liikuskellen
Viriilinä, mahtavana
Kuuliaisna kaukomaassaan
Karvakunnan korkeimpana
Suurihengen katseelt’ piilos’
Takoi eloo maailmaan
***
Takoja viel’ yhdenlainen
Sakaroille hänkin syntyi
Kuulunut ei veljessarjaan
Tuo tytär toisen jumalan
Mielen isän viisas lapsi
Hentokämmen Enkerrada
Loimun toisen hän sytytti
Kohtaloaan vastaan astui
Ahjossansa Enkerrada
Takoipa tuo taistelijaa
Rakenteli ritareita
Hönki hengen haarniskoihin
Asettipa ritarinsa
Mielen Isän kasvon suojaks’
Vapaudesta taistelemaan
Miekallansa puolustamaan
”Miksi vain voi taisteluillaan
Langetella kahleita?
Miksei miekat teräksellään
vankejamme vapauta?”
Sanoi seppä Enkerrada
Hentokämmen Enkerrada
Athin lapsi Enkerrada
Ritarien takoja
***
Tästä kuuli veljessarja
Kuuli siitä Karazahnai
Kuuli siitä Tarazahnai
Kuuli siitä Artakaha
Kuuli seppä Artakaha
Veljestänsä alempana;
Haaveilipa Karazahnai
Jostain toisenlaisesta
Karazahnai Kierosarvi
Manalaisten alistaja
Kierorankain korjailija
Tahtoi hänkin vapautta
Enkerrada, Karazahnai
Heti ensisilmäyksellä
Löysi loimun ahjojansa
Kuumemman ja vahvemman
***
Suuttui seppä Artakaha
Kateellisna veljellensä
Kuuli seppä Artakaha
Käärme kuiski kaulallansa:
”Kuule, seppä Artakaha,
Totuuksien takoja,
Kuulin taivaan enkeliltä:
olla saa ei vapautta.
Olla saa ei lempeyttä
ei kosketusta, hellyyttä.
Valtaa vain ja vahvuutta,
hierarkiaa kaunista.
Siis auta, seppä Artakaha
auta meitä alistamaan
auta meitä rakentamaan
maailmasta vankila.”
Taistoon astui Artakaha
takoi omat ritarinsa
vahvempina, kauniimpina
sotaan vastaan vapautta.
Sivuun astui Tarazahnai
Liian myöhään totes taiston
Jos ois siihen astunut, niin
Kumman veljen rinnalla?
Ritarit nuo uuden ajan
Surmas’ seppä Enkerradan
Mursi mielen Karazahnain
Siunas’ vallan Artakahan.
***
Yhä jossain kaukomailla
Pyhätössä kätketyssä
Nousee nihti vartioonsa
Varjellakseen vapautta
Taistelija kuuliaisin
Enkerradan esikoinen
Ritariksi rakennettu
Mustamiekka Avgellan
Sade palasi, ja tarina väistyi.
Eikä Kepe tiennyt, mistä olisi aloittanut. Tarina… tuntui puolikkaalta. Se tuntui vasta alkaneelta. Ritarintakoja Enkerrada… Mustamiekka Avgellan… niin monta palapelin palasta… ja tässä mainittiin myös—
”Kuka se oli se Tarazahnai?” Snowie kysyi. ”Joku liaanityyppi?”
”Unohdettu, piilotettu”, Zeeron sanoi. ”Sepistä kolmas. Ehkä jos hän olisi valinnut välittää, tarina olisi voinut päättyä toisin.”
”Historian hämäriin on siis kadonnut näin monta myyttistä takojahahmoa…” Kepe pohti ääneen. Hän muisteli, miten oli aikanaan–
”Apinoiden kuningas…” lumiukko vielä päivitteli. ”Mutta niin, ehkä näiden ritarihommien kannalta Enkerrada ja Avgellan ovat ne keskeisimmät tyypit. Oliko se Profeetan kuoma siis Avgellan?”
”’Mustamiekka’ täsmää kyllä kuvauksena”, Kepe mietti ääneen. ”Mehän olemme koko ajan kutsuneet tätä vain ’mustaksi ritariksi’. Yhteys tuntuisi mahdolliselta. Tuo Enkerradan takoma Avgellan oli siis ’Mielen isän kasvojen suojelija’ – siis Nimdan vartija. Mutta miksi tämä siinä tapauksessa olisi ollut Profeetan luona Verstaassa? Luuliko hänkin, kuten Profeetta, että Zeeta oli siellä?”
Zeeron katsoi Kepeä pohdiskelevasti.
”Profeettanne vaikuttaa siltä, että hän sai monia pauloihinsa. En tiedä, mitä ajatella siitä, jos itse tarujen Avgellankin taipui hänen edessään… vaikka en ole kaikissa mietiskelyissäni päässyt vielä senkään yli, että hän saattaisi olla isä Orondes.”
”Niin, se on nimi, jonka hän antoi Visokille.”
Kepe mietti sitä, miten kummallekin heidän Verstaassa tapaamalleen haamulle oli nyt mahdollisesti nimi. Profeetta ja Musta Ritari. Orondes ja Avgellan. Nimet tekivät näistä todellisemman tuntuisia kuin pelkät tittelit. He eivät olleet enää vain tarinoiden hahmoja, vaan kauan sitten eläneitä henkilöitä, jotka kuiskivat läpi ajan Nimdan kautta.
Tawa oli hetken vain keräillyt sekalaisia tarinan kappaleita päässään sateen ropinaa kuunnellen. Kaikki muu tuntui käsittämättömältä, mutta yhteen osaan tarinaa hän pystyi helposti tarttumaan.
”Tämä Avgellan… oliko hän toa?”
”Ovatko kaikki ritarit toia”, Zeeron kysyi. ”Vai onko mata-usko vain rakastunut yhteen ritarin määritelmän, jota koko maailman täytyy noudattaa? Mielen isän seuraajissa on ollut toia kautta aikain, mutta jokainen heistä valitsi Athin tien vain kapinasta kohtaloaan vastaan. Ei, minä en tiedä, oliko hän toa, toa Tawa. Onko sillä väliä sinulle?”
”Ei kai”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Olen vain miettinyt viimeaikaisesti paljon sitä, mitä toana oleminen — ritarius, sanotaan — tarkoittaa. Ja ehkä minulle on yllättävää, että Athin kirkko ylipäätään tuntee ja arvostaa ritareita.”
”Miksi emme arvostaisi?” Zeeron kysyi. ”Tähtien valon alla jokainen valintamme on merkityksellinen. Vaatii rohkeutta tehdä valintoja nousta suurempia voimia vastaan tai niiden puolesta. Kertokaa te minulle! Miksi ritari taotaan?”
Tawa laski katseensa jalkoihinsa. ”Minä… en aivan tiedä”, hän sanoi rehellisesti.
”Taisteluita varten…?” Snowie kokeili.
”Taistelemaan jonkin puolesta… Tai puolustamaan. Sitähän Toien tehtävänä yleisesti pidetään.” Tässä kohtaa Kepekin muisti olevansa itsekin toa. Ritari – tuo sana tuntui hänelle vieraalta, vaikka olihan hän ollut toa jo vuosikausia. Hän ei kuitenkaan koskaan ajatellut olevansa sellainen.
Kepen mieleen palasi Zeeronin tarina Nimdan sirpomisesta – ja se Tawan keskeinen kysymys, joka oli tuonut heidät Zeeronin luokse.
”Mutta jos Ritari oli Nimdan suojelija… miksi hän olisi hajottanut sen kuudeksi?”
Zeeron jätti kysymyksen leijailemaan hiljaiseksi hetkeksi. Hän katsoi Kepeä silmiin. Ilme oli… jäyhä ja nuiva. Hiljaisuus oli julmempi, kuin mitä yleensä niin suorapuheinen Zeeron antoi jäädä ilmaan. Kepestä alkoi tuntua kuin hän olisi ollut piinapenkissä, ja hänen olisi pitänyt jotenkin vastata omaan kysymykseensä.
”Tuntemattomia ovat ritarien tiet”, Zeeron lopulta sanoi. Eikä enempää.
Kepe oli koko keskustelun ajan ihmetellyt Zeeronin nyreyttä. Oliko se edellinen keskustelu, jossa Visokki ja Manu olivat olleet mukana, ollut liikaa? Orondesin nimen tahriminen? Kyselikö hän sienivanhukselta liikaa kysymyksiä? Mutta vastaukset saattoivat olla niin lähellä…
”Kai meidän täytyy olettaa, että hänellä oli syy uskoa, että se olisi paras tapa suojella Nimdaa. Mutta miten hän olisi edes tehnyt sen? Mikä ase on niin mahtava, että se olisi saanut Nimdan kuuteen osaan–”
Kepen sydän hyppäsi hänen nähdessään Zeeronin ilmeen.
Vanhus oli aiemmin ollut vain nyrpeä… nyt tämä näytti suuttuneen. Järkyttävä ymmärrys laskeutui taivaalta hänen niskaansa.
Ei, se ei ollut se edellinen keskustelu. Vaan heidän ensimmäisensä… oliko hän todella sanonut, että… ja nyt hän oli tullut Zeeronin puheille Bio-Klaanin juuriadminin kanssa, vaikka oli silloin Zeeronin mökissä–
Violetit silmät leiskuivat, ja vanhus pudisti hänelle tuohtuneena päätään.
”Mitä sinä lupasit minulle, hyrrä-heppu?” Zeeron jyrähti. ”Mitä vannoit käsi sydämellä tekeväsi, kun me ensi kertaa kohtasimme Lehu-metsän siimeksessä? Mikä oli ehto sille, että kerron teille Nimdan tarinan?”
Tawa ja Snowie hätkähtivät näkyvästi. Kepe taas näytti siltä, että oli hieman odottanutkin tätä, ja nyt keskittyi vain ottamaan iskut vastaan.
”Ole hyvä ja muistuta minua! Sillä näin vanha ukko ei aina meinaa muistaa ihan joka keskustelua!”
Lumiukko läimäytti käden otsaansa. ”Hetkinen! Kepe, etkö sinä–”
”Et sinä! Hyrrä-heppu kertoo!”
Zeeron heilautti puisen kepakkonsa osoittamaan kohti Kepen suljettua suuta.
”Minä saan yleensä vain kertoa tarinoita! Tällä kertaa olisi kiva kuunnella, mitä hän on selitykseksi keksinyt!”
Kepe oli huomaamattaan puristanut silmänsä kiinni.
”Minä… Minä lupasin antaa Zeetan teille, kun sota on ohi.”
Hän kurkisti varovaisesti Zeeronia, sitten Tawaa. Juuriadmin näytti ymmärtävän jutun juonen sillä hetkellä ja kipuilevan sen parissa, pitäisikö hänen puuttua keskusteluun.
”Ja, öö, olen ihan oikeasti yhä sitä mieltä, että Athin kirkolle se kuuluukin. Tiedän, että näyttää aika pahalta, että olenkin nyt täällä näin Bio-Klaanin edustajana… ja kysyn näistä jutuista. Mutta- mutta jos minä saisin päättää– tai siis, tarkoitan että, ehkä me voimme päästä vielä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niinhän minä kai silloin taisin tarkoittaa että katsotaan tätä sitten kun sota on ohi, sitten kun kaikki muu on taas selvää, tai siis…”
”Sitten kun sota on ohi?” Zeeron kivahti. ”Mitä aioit Athin kirkolle tarjota — pelkkää tomua, joka oli ennen Nimda?”
Kepen olkapäät lyyhistyivät ja hän painautui alas näyttäen sateen piiskaamalta koiralta. Zeeron oli ottanut esiin sen, mitä hän oli pelännytkin.
”Minä–… Minä en ole ehkä itse henkilökohtaisesti samaa mieltä Bio-Klaanin virallisen kannan kanssa, minusta asiaa pitää vielä miettiä tarkemmin, ei- ei minusta ole millään tavalla hyvä idea tuhota niin tärkeää artefaktia… Mutta tietysti on hyvä selvittää– tai siis eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, niin silloin on hyvä varautua kaikkiin tilanteisiin, ja tehdä suunnitelma kaiken varalle…”
Kepen muistiinpanot eivät olleet — täsmällisyydestään huolimatta — valmistelleet häntä tähän. Ne olivat keskittyneet myytteihin ja tieteeseen. Ja vähemmän hänen henkilökohtaisiin näkemyksiinsä tai Bio-Klaanin politiikkaan. Oli tapahtunut… kohtuullisen kokoinen kömmähdys.
Zeeron tuijotti häntä nykivän kulmansa alta hetken. Kun hän puhui taas, ääni oli rauhallisempi. Se oli melkein pahempaa.
”Sinä siis lupasit noin minulle tietäen, että Klaaninne oli vasta vähän aikaa sitten puhunut julkisesti Nimdan tuhoamisesta.”
Aivan, Kepe ymmärsi. Zeeron… oli siis vasta kuullut siitä. Kepelle tuo tiedotustilaisuus loppukesästä oli jo kauan sitten elettyä elämää. Olihan hän maininnut Zeeronille, että jotkut saattaisivat haluta tuhota Nimdan. Se… oli ollut hyvin epärehellisesti muotoiltu ilmaus. Ja nyt hän oli täällä Bio-Klaanin johtajan kanssa painostamassa Zeeronia puhumaan Ritarista, joka Nimdan pilkkoi…
Dominopalikat olivat lähteneet kaatumaan jo hetki sitten, ja jokainen hänen sanansa tuntui vain pahentavan syntyvää sotkua. Ei hän silti voinut lopettaa puhumista.
”… En jotenkaan koskaan ottanut sitä tosissani, Nimdan tuhoamista. Tai siis tarkoitan, että en ajatellut sen koskaan koskevan minua. Ja kun kerran olin niin syvällä Nimda-tutkimuksissani, ajattelin että minulla olisi jotain sananvaltaa asiaan, ainakin jos olisin löytänyt sirun ja se olisi fyysisesti omassa hallussani… ja jos tosiaan saisin itse päättää, niin tekisin ihan toisin…”
Kepe vilkaisi Tawaa huolissaan – mitä tämä ajatteli siitä, mitä hän juuri purki ääneen? Oliko hän paitsi typeryyksissään pettänyt Zeeronin luottamuksen, nyt vaarantanut myös oman asemansa yhtenä Klaanin luotetuista Nimda-tutkijoista?
”Mutta ei kai sentään…” Snowie pisti varovaisesti väliin. ”Ei kai Kepe mitään pahaa tarkoittanut? Eikö tämä ole vähän tällainen väärinkäsitystyyppinen tilanne…”
”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme!” Zeeron sanoi kärkevästi. ”Löytää ja tuhota! Näin sanottiin kuukausia sitten linnakkeenne mahtavien muurien sisällä. Minä en totta tosiaan tiedä, kummasta olisin pettyneempi: siitä, että olisit tolvana vai siitä, että olisit huijari!”
”Näistä olen kyllä mieluummin tolvana… Olen minä kyllä yksi vatipää…”
Snowie nosti kätensä ilmaan. ”Minäkin äänestän tolvanaa… jos minulta siis kysytään…”
Zeeron napautti ärtyneenä keppinsä maahan ja puuskutti — selvästi itsekin varsin tolaltaan. Sade oli alkanut vuotaa oksiston läpi heidän kaikkien päälle. Se kasteli athismin isän, Bio-Klaanin komentoketjun ykkösen ja kaikki siltä väliltä.
”Onko sillä väliä, jos lopputulos on sama?” Zeeron ärähti. Mutta nyt enemmän murheellisena kuin vihaisena.
Ja Kepestä tuntui todella pahalta katsoa häntä sellaisena. Hän oli taas sanomassa jotain, joka kuulosti järkevältä, mutta pelkkä häpeä otti komennon ja sulki hänen suunsa.
Tawa katsoi Zeeronia, ja sitten Kepeä, ja sitten maahan. Ja jälleen päässään hän kirosi sitä, miten Guardian oli lähtenyt keulimaan sirujen tuhoamisen kanssa, eikä ollut nyt täällä puolustamassa sitä valintaa. Vaikka silti… senkin taakse piiloutuminen oli aivan liian helppoa. Sillä nuo sanat, joita Zeeron oli lainannut, eivät olleet Geen suusta.
”Isä Zeeron”, Tawa korotti ääntään. ”Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi sekä itseni että Kepen puolesta. Athin seurakunta on tärkeä liittolainen meille tässä sodassa, enkä halua, että joudumme konfliktiin tästä asiasta.”
Zeeron katsoi vaisusti taas sieniin. Hän puhui kyllästyneellä sävyllä.
”Puhutte, kuin teillä ei olisi valtaa tähän, toa Tawa. Kuin teille ei olisi siunattu voimaa päättää, minkä puolen tätä sotaa otatte. Ja tulette puheilleni kysyen minua kertomaan Ritarin tarinaa — ja sitä, miksi ja miten Ritari pirstoi Pyhän Nimdan. Minä voin kertoa teille Ritarista ja hänen takojastaan… mutta en tiedä, voinko luottaa saattaa teitä tätä pidemmälle.”
”Tilanne… on monimutkaistunut siitä hetkestä, kun tuon lausunnon teimme”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Ja Kepe on puhunut yksityishenkilönä, ei edustaen Bio-Klaanin virallista kantaa.”
”Mikä se kanta on, ritari?” Zeeron kysyi hiljaa.
Ja Tawa jäätyi paikoilleen.
”Minä… en usko että voimme seistä vielä täysin minkään vaihtoehdon takana. Tärkeää on, että kun valinnan aika tulee, voimme seistä yhteisenä rintamana. Teidän kanssanne.”
Sade alkoi yltyä. Sillä ei ollut enää väliä. He olivat kaikki läpimärkiä.
”Jos et ole nostanut miekkaasi vielä minkään vaihtoehdon puolesta”, Zeeron sanoi hiljaa, ”en voi kertoa sinulle Ritarin tarinaa loppuun. Antaisitko itse voiman pirstoa, tärvellä ja tuhota sellaiselle, joka ei tiedä, mitä sillä tehdä? Sellaiselle, joka on puhunut tuhoamisesta tietämättä, mitä edes tuhoaisi?”
Vesipisarat valuivat Tawan visiiriä pitkin. Ja hän kirosi sitä, että ei todella voinut seistä nyt sanomansa takana.
”Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, hän lopulta sanoi hiljaa.
Zeeron siveli sormellaan kepakkoa täynnä lukemattomia tarinoita ja pyöritteli sitä hajamielisesti käsissään. Kepe ei tohtinut katsoa sitä. Jossain siellä oli Nimdan pirstojan tarina… ja hän tiesi jo nyt, että oli menettänyt siihen oikeuden. Se kivisti ja sattui hänen sydänalaansa, ja sade puski vilun luihin ja ytimiin.
”Ehkä teidän lienee parasta palata linnaanne”, Zeeron sanoi lopulta. ”Sade ei hellitä.”
Tawa nyökkäsi syvään.
”Kiitos ajastanne.”
”Kiitos kaikesta, isä Zeeron. On ollut suuri kunnia kuulla tarinoitanne”, vastasi Kepe hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
”…toivottavasti pulla maistuu”, Snowie lisäsi. Hän yritti hymyillä, mutta sanat valuivat apeina hänen huuliltaan.
Tawa, Snowie ja Kepe lähtivät astelemaan pois sateisesta metsästä jättäen alakuloisen vanhan miehen sientensä seuraan. Kun he pääsivät pois rantalehdon suojasta, sade yltyi vaan. Se alkoi piiskata tosissaan.
Sää kuvasi linnakkeen muureja lähestyvän kolmikon mielialaa. Liiankin hyvin. Tawa olisi halunnut keksiä mitä tahansa sanoja lohduttamaan Kepeä, mutta kaikki tuntui teennäiseltä. Yhtä teennäiseltä olivat tuntuneet ne sanat, joilla hän oli yrittänyt järkeillä valintaa, jota hän oli miettinyt kuukausia. Pirstoa vai takoa. Kuka hän luuli olevansa, että edes voisi tehdä sellaista päätöstä Bio-Klaanin… ja koko Athin seurakunnan puolesta?
Pyhä Äiti oli kannustanut häntä takomista kohti. Jostain kaukaa metsästä Gee painosti pirstomaan. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat käsittämättömän vaarallisilta… eikä tässä voinut asettua keskitielle.
Keskitiellä oli hänen nähdäkseen vain vaihtoehto ”anna Makuta Abzumon tehdä valinta puolestasi”.
Geen kannan hän tiesi… mutta mitähän Visokki ajatteli? Mitä kenenkään pitäisi?
”Miltä teistä tuntuu?” Tawa lopulta kysyi tarpoessaan kuravellisellä Rantatiellä.
”Minusta… Minusta olisi oikein, jos Nimda olisi Athin seurakunnan hallussa.” Kepe vastasi. ”Minusta tuntuu, että vain heillä on oikeanlainen kunnioitus sitä kohtaan. Mutta kuitenkin… olen tietoinen siitä, miten vaarallinen Nimda voi olla. Kykenevätkö he suojelemaan sitä? Hehän pyysivät Klaanilta apua. Entä voimmeko olla varmoja, etteikö joku heistä käyttäisi sitä ennen pitkää väärin? … En voi vastata kumpaankaan näistä myöntävästi.”
Joku heistä kyllä käytti sitä väärin. Kauan, kauan sitten. Sitä Kepe ei tohtinut sanoa. Se tuntui… epäkunnioittavalta Zeeronia kohtaan.
”Ja entä jos me suojelisimme sitä heidän puolestaan? Itseenhän sitä tietysti luottaa aina eniten, mutta miten siinä todellisuudessa kävisi…”
Näin sanoi intuitio, mutta Kepen oma luottamus todellisuuteen itseensä oli ollut koetuksella viime aikoina.
”Voi veljet mitä viipaleita”, Snowie päivitteli. ”Nimda tuntuu tuovan ennen kaikkea harmia. Eripuraa, sotaa, petoksia… kenelle tuollaisen kuuman perunan edes kehtaa käteen lykätä? Kenet olisimme valmiita kiroamaan sillä tavalla? Ja siltikin… tuhota nyt toisen porukan pyhä esine, ei sekään tunnu oikealta. Sekin himmentäisi maailman kirkkautta.”
Tawa kuunteli kaksikon puntarointia kärsivällisenä. Vasta tänään hän oli ymmärtänyt, kuinka syvälle Nimdan mysteereihin kaverukset olivat sukeltaneet.
”En tiennyt, että olit tehnyt tuollaisen lupauksen Zeeronille”, hän sanoi katsoen Kepeä. ”Varmasti siinä tilanteessa asiat olivat eri tavalla.”
Kepen omatunto kolkutti — tällä kertaa siitä, että Tawallekin tämä oli ollut yllätys. Ehkä siitä olisi vain pitänyt puhua aiemmin.
”Kaikki tuntui silloin vielä selvemmältä, ja yksinkertaiselta.”
”Kuten Nimdan tuhoaminenkin”, Tawa sanoi ymmärtäväisenä.
Kepe ei ollut enää yhtään varma, halusiko selvittää tapaa Nimdan tuhoamiseksi tätä pidemmälle. Se tuntui nyt jo lähes petokselta Zeeronia kohtaan. Toisaalta jos he eivät selvittäisi sitä, he pelaisivat vajaalla pakalla kortteja Allianssia vastaan.
”En nauti tämän ehdottamisesta varsinkaan tuon keskustelun jälkeen”, Tawa sanoi. ”Mutta Geelle tämän selvittäminen vaikutti todella tärkeältä. Hän… on ollut tämän perässä niin, niin pitkään. Ja kyllä minä haluaisin kuulla Ritarin tarinan loppuun. Ehkä se auttaisi ymmärtämään, miksi hän valitsi pirstoa Nimdan. Ja oliko se oikein silloinkaan?”
Syy oli kenties vielä tärkeämpi kuin tapa, Kepe totesi mielessään.
”Kävin Arkistolla aiemmin syksyllä”, Snowie aloitti varovaisesti. ”Halusin oppia lisää Nimdasta ja athismista ja Profeetasta ja Mustasta Ritarista… Vanha kamu Vaehran oli paikalla tietenkin, ja meillä oli siinä vähän outo hetki. Jälkikäteen tajusin, että kyse oli siitä, ettei hän ollut ihan varma, saiko minua auttaa tutkimuksissani petturiepäilysten tähden.”
Kepe ja Tawa kuuntelivat. Snowie oli selvästikin vasta tulossa itse asiaan.
”Vaehran päätyi kuitenkin etsimään kirjat minulle”, lumiukko jatkoi. ”Hän ajatteli, että oppi on joka tapauksessa hyväksi. Että ymmärryksen karttuminen on kuitenkin hyvän puolella.”
Kepe mietti ystävänsä sanoja. ”Jos me vielä haluamme yrittää toista lähestymistapaa–” hänn yhtäkkiä henkäisi. ”Meillä on vielä yksi mahdollinen tietolähde Ritarista ja Nimdan pirstomisesta.”
Tawa ja Snowie kääntyivät tieteilijää kohti.
”Kaupungissa asuu vielä eräs, jolla on taatusti tietoa aiheesta”, Kepe selitti. ”Tai… ainakin hänellä saattaa olla maalaus aiheesta?”
”Maalaus?” kysyi Tawa. Oliko hänen kaupungissaan kenties salainen Nimda-taruston taidegalleria? Tässä vaiheessa sekään ei enää yllättäisi.
”Niin, katsokaas…” Kepe vastasi. ”Kun minä ja Visokki yritimme tässä hetki sitten selvittää… tuota, universumin mysteerejä, jälkemme johtivat lopulta eräälle varastorakennukselle. Ja siellä oli eräs muraali.”
Snowielta oli jäänyt tämä mysteeriseikkailu välistä. ”Eräs muraali, joka kertoo Nimdan pirstomisesta?”
”Siitäkin, muiden asioiden muassa”, Kepe nyökkäsi. ”Tein tästä maalauksesta, tai oikeastaan muraalista, kopion, mutta alkuperäinen on yläkaupungilla. Varautukaa… pupuihin.”
Pupuihin, mietti Tawa. Visokki oli ollut aika oudolla päällä sen tapauksen jälkeen. Toivottavasti se ei ollut niiden pupujen takia.
Bio-Klaanin pohjoinen laitakaupunki lainehti sadevedestä. Viemäriverkko ei vetänyt kaikista kohdista toivotulla tavalla, ja tässä vaiheessa lähinnä nimellisiin sadetakkeihin sonnustautunut kolmikko joutui väistelemään valtavia tulvimisesta johtuvia ruuhkia. Sadeviittojen huppujen lomasta kaikkia vastaantulijoita ei ollut helppo tunnistaa, mutta he ohittivat ainakin määrätietoisen näköisen Inikon ja Thetan, joka tuntui haistelevan sadetta. Tyzny oli löytänyt jostain tyylikkään kuosisateenvarjon. Kummaraaja-Kurtz istui portaikolla ja pesi päälakeaan.
Tawa puristi sadeviittaansa tiukemmin. Hän ei ollut valmiina vilustumaan. Ei varsinkaan pupujen takia. Silloin hänen olisi varmaan viimeistään pakko hyväksyä peilikuvansa tuuraajakseen. Aamupäivä oli venähtänyt pitkän puoleiseksi, ja Tawan usko Kepen epämääräiseen johtolankaan heikkeni valitettavaa vauhtia. Mitkään puput eivät olleet niin söpöjä, että niiden takia kannatti uhmata tätä keliä.
Astuttuaan hämärästi valaistuun varastotilaan Tawa oli kompastua 2-10 läheisyydenkipeään pupuun ja muutti mielensä täysin. Voi hitto kuinka pörröisiä ne olivatkaan. Hänen univajeensa, surumielisyytensä ja yleinen väsymyksensä johtivat kaikin puolin epäarvokkaaseen liikuttuneeseen ulvahdukseen. Tawa kumartui lattian heiniin ja painoi kätensä pupujen lämmintä turkkia vasten.
Mintunvihreä, pitkänhuiskea matoralainen räikeässä munkinkaavussa nosti jalkansa pois työpöydältään ja katsoi ilahtuneena oviaukkoa kohti.
”Oho. Lumiukkeli, tsau”, Kondel tervehti.
”Moi!” Snowie vastasi. Hänkin kävi heti polvilleen pupujen pariin ja kävi silittämään.
”Hetkinen nyt”, Kepe pysähtyi ravistaen sadevesiä päältään eteiseen. ”Tekö tunnette toisenne?”
Lumiukko kääntyi lattiapupujen puolesta ystävänsä suuntaan. Yksi kani oli jo yrittänyt puraista häntä nenästä.
”Joo joo”, Snowie vastasi. ”Tutustuimme Zeeronin kautta, kun olen käynyt siellä pitkin syksyä miettimässä, no, elämää ja sen sellaista.”
Pitkä matoran nyökytteli. ”Pappa Z:n teltalla käy välillä hirvee kuhina, kun kaikki haluu tipan viisautta. Tai sienisoppaa, se parantaa.”
”Höhö, joo, voi siitä keitosta niinkin sanoa,” Snowie naurahti. ”Vaikka sinä et aina olekaan Zeeronin kanssa ihan samaa mieltä, eikö?”
Letkeä matoralaisneito hymyili leveästi.
”Kun rupee olemaan kaikesta huoneessaolijoiden kanssa samaa mieltä, pitää ehkä miettiä kannattaisko vaihtaa huonetta. Et säkään kaikkia ukon juttuja purematta niele.”
”Ja soppaakin harvemmin.”
Tawa olisi voinut vannoa, että kuuli Kepen aivojen raksutuksen. Ehkä se oli vain naurista nakertava pikkupupu. Yksi tomppeleista olennoista yritti pompata hänen syliinsä ja kellahti heti kumoon, ja Tawaa huvitti taas melkein itkeä.
”Eli siis…” Kepe mietti ääneen. ”Sinä olet käynyt täällä jo aiemmin? Olin taas ollut käsivarren — tai ainakin lumiukon mitan päässä vastauksista kaiken aikaa?”
”No, niin”, Snowie totesi ja nousi täyteen pituuteensa. ”Kun on paljon liittolaisia, saa paljon Nimda-pisteitä… tai siis, kyllähän sitä oppii kaikenlaista, kun jutustelee ympäriinsä.”
Kepe pudisti päätään. Niin kai sitten.
”Ja siis…” lumiukko vielä jatkoi. ”Kondel on myös hoitanut Napoa. Missäs sammakkoseni muuten on?”
”Ottaa torkkui tuolla kulmassa. Ei viitti herättää just nyt.”
”Ei viitsi joo. Sielläpä tuo nukkuu, niin soma!”
Sammakko kuorsasi kanilauman keskellä. Se makasi selällään heinillä, ja sätki takajaloillaan kohti taivaita.
Kepe katsoi ilahtuneena lumiukon lemmikkiä, jota ei ollut nähnyt viikkoihin. ”Mitä, etkö sinä lähettänytkään Napoa luontoon? Sinähän sanoit, ettet kehtaa rasittaa rajallisia muonavarastoja?”
Snowien kasvoille levisi syyllinen ilme. ”Niin… se oli ajatukseni, mutta… en minä sitten viitsinytkään. Kun en minä tiedä selviääkö tuo edes luonnon armoilla…”
Lumiukko piti pienen tauon. Napo kuorsata tuhisteli menemään huolta vailla, ja yksi kaneista asettui sen viereen nuuskuttelemaan pikku nenällään.
”Mutta minun ja Kondelin juttu on ollut pikemminkin tällainen lemmikkisäätö ja luova ajatustenvaihto”, Snowie selitti. ”En minä mistään… mysteerejä ratkovasta muraalista tai sellaisesta ole tiennyt. Missä se muuten on?”
Tämän Tawakin halusi tietää. Kondelin ja klaanilaisten sanaillessa hän oli etsinyt katseellaan tätä luvattua muraalia huoneen seiniltä.
”Tervehdys”, Tawa sanoi. ”Sinä olit Kondel?”
”Tsau”, matoralainen sanoi. Tämä katsoi adminia hyvin pitkään. Matoran hymyili hänelle, mutta hyvin varovaisesti. ”Mä tiiän kyllä, kuka sä olet.”
Tawa ei ollut varma, miten se olisi pitänyt ottaa. Munkki vaikutti hyvin epämuodolliselta. Mitä hän oli Visokilta kuullut, heillä oli ollut… erimielisyyksiä.
”Kepe kertoi, että sinulla on jonkinlainen muraali, joka kertoo athistista tarinaa. Uskon, että haluaisimme katsoa sitä.”
”Ahaa, mun galleria jätti tooan mielen janoiseksi… no kukapa mä oisin estämään uutta vilkasua. Tänne päin”, Kondel vastasi ja viittoi Tawan, Kepen ja Snowien oikealle seinustalle. Hän veti kankaan syrjään, ja paljasti muraalin.
Salaperäiset tekstit, värikkäät hahmot, kryptiset symbolit. Ne tervehtivät klaanilaisia, aivan kuten olivat tervehtineet Kepeä ja Visokkia edellisellä kerralla. Avde nukkeineen. Profeetta ja tämän pari. Musta aurinko ja punainen tähti. Snowie ja Tawa juuttuivat siihen kaikkeen ja sen kaoottiseen tarinaan.
Mutta Kepe oli jo kolme askelta edellä. Mysteerin ratkonnan imu sai Kepen hetkeksi unohtamaan harminsa aiemmasta Zeeron-kohtaamisesta. Kaksi muuta totuuden etsijää osanneet edes huomata sitä, mihin Kepen huomio suuntautui tällä kertaa.
Kaksi lintua, miekat nokissaan. Sekä niiden vierellä… toat? Valkoinen ja musta.
Ja jos oikein käytti mielikuvitusta, nuo linnut olivat lentäessään sivaltaneet terillään jotain kuudeksi siniseksi sirpaleeksi. Kepe tunsi kihelmöintiä näpeissään.
Oliko Ritarin tarina kummitellut kaiken aikaa täälläkin?
”Ketkä tai mitkä ovat Bothodos ja Repheccio?” Kepe kysyi ennen kuin Tawa ja Snowie olivat saaneet edes ajatusta kasaan.
”Oho, sähän juoksit sisään vauhdilla. Noi linnut… niiden stoori on ehottomasti enemmän pappa-Z:n hommia kuin meikän. Oletko käynyt jutskaamassa sille?”
Kepe huokaisi ja voihkaisi liian äänekkäästi. Hän olisi halunnut vastata tähän arvokkaammin, mutta kysymys oli riisunut hänet aseista välittömästi.
Kondel risti kätensä ja nosti vasenta kulmaansa.
”Jäbyli”, hän sanoi. ”Minkäslainen homma.”
”Zeeron ei ole nyt vaihtoehto”, Kepe mutisi, ankeammin kuin olisi tahtonut.
Kondel näytti tajuavan ja puri hammasta yhteen.
”Aijaijaijaijai. Z-mies onkin ollut pari päivää jotenkin pahalla päällä… mähän en siis virallisesti tiedä mitään, mutta joku vois luulla, että sille on pari kuukautta sitten luvattu jotain, mitä ei ehkä voida lunastaa.”
Innostuksesta noussut Kepen mielentila putosi taas korkealta. Hän ei olisi halunnut puhua tästä täälläkin vielä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi.
Kondel nojasi huoneen seinään. Asento näytti rennolta, mutta hänen elekielestään oli vaikea sanoa.
”Tää pistää mut vähän hankalaan paikkaan, mutta niin vissiin teidätkin. Pappa Z ei varmaan haluaisi, että lavertelen yhtään mitään. Joskin se toki vaatis että tietäis, mistä laverrella.”
Snowie oli unohtunut tuijottamaan muraalia. Hän oli huomannut Kepen olleen erityisen kiinnostunut kuvan yläosan miekkaa pitelevistä linnuista, ja jäänyt siihen jumiin itsekin. Linnut, miekat, miekkahahmot…
Jokin kello soi lumiukon tajunnan perukoilla, mutta hän ei ollut vielä varma, että mikä. Kun he ratkoivat mysteereitä, Kepe oli yleensä se, joka tajusi jutut ensimmäisenä. Kepen ajattelu oli yleensä selvälinjaisempaa, tarkempaa ja suoraan sanottuna nopeampaa. Lumiukko puhui kyllä vikkelästi, mutta hän oli hieman hitaampi ajattelemaan.
Mutta joku kello soi tajunnan perukoilla. Linnut, miekat, miekkahahmot… Vai oliko se sittenkin jotain, mitä muraalissa luki?
Bothodos ja Repheccio…
Repheccio… lintu…
Oliko kuvassa… eihän nyt sen…
”Onko tuo Mäksän lemmikkimerimetso?” hän kysyi, ei ehkä keneltäkään erityisesti. ”Onko tuo… Repekk?”
Tawa katsoi Snowieta häkeltyneenä. Hän ei ollut aivan varma, mitä ajatusten polkua tässä seurailtiin, mutta… kyllä hän Ämkoon linnun tiesi. Ei kai… ei kai se voisi olla? Ehkä tämä oli vain lumiukon totutun kummallista ajatuksenjuoksua.
”Söpö lempinimi”, Kondel sanoi virnistäen. ”Kuulkaas beibet, lähetäänkö siitä että kerrotte, mitä oikeasti tahdotte tietää. Sit voidaan miettiä, miten paljon kehtaan kuiskia ohi Pappa Z:n korvien.”
”Yritämme selvittää Nimdan pirstaloitumisen tarinaa… ja tietoja Ritarista, joka teki sen”, Kepe vastasi. ”Tahdomme tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui ja miksi niin tapahtui. Saatamme joutua samankaltaisen tilanteen eteen, ja olisimme siinä tilanteessa mieluummin tietojen kanssa kuin ilman niitä.”
Hän yritti olla mahdollisimman rehellinen ja selkeä. Zeeronin kanssa oli mennyt miten meni, mutta samaan solmuun ei ollut syytä mennä uudestaan.
”Joo ja sitten minä näin tuossa maalauksessa linnun”, Snowie lisäsi. ”Ja mietin että voi veljet, onko se Ämkoon lintu. Lintu, pelasti minut ja hänet ja tapiirin merestä. Olisihan se outoa nähdä se lintu tuossa. Mutta ei kai jättiläismerimetsoja ole kovin paljoa? Ja sellaisia, joiden nimi on… Rephecc?”
Kondel katsoi Kepeä, ja sitten Snowieta, ja sitten taas Kepeä. Viimeisenä hän katsoi Tawaa, joka ei ollut vielä aivan varma, mikä matoralainen oli… hippejään.
”Sulla on jäbä vähän jännä taipumus raahata tänne näiden tiedonhakureissujen yhteydessä linnakkeen isokenkäisimpiä,” Kondel puhui Kepelle. ”Varoitan, että auktoriteettiin vetoaminen ei oikein toimi muhun. Mutta kiitos rehdistä vastauksesta. Te siis haluutte pistää sirut vielä pienemmäksi hakkelukseksi?”
Hän pysäytti katseensa Tawaan.
”Jätän mun oman mielipiteen tässä täysin sivuun. Mutta eihän toi nyt hirveen hyvältä näyttäis niiden mielestä, jotka aattelee jo valmiiksi että Pyhä Äiti on vässykkä mummeli ja isä Bartax on kova äijä, joka vaan sanoo Bio-Klaanista sen, mitä kukaan muu ei kehtaa.”
(”Kuka on isä Bartax?” Snowie kysyi kuiskaten Kepeltä. Toa kohautti olkiaan.)
”Bio-Klaanin mielipide on vielä ilmassa”, Tawa sanoi. ”Ainakin niin pitkään, kun tutkimme vaihtoehtoja.”
”Bio-Klaani ei tiedä vielä mielipidettään, terveisin rouva Bio-Klaani”, Kondel naljaili.
”Neiti Bio-Klaani”, Tawa sanoi ennen kuin ehti harkita, ”en ole vielä naimisissa.”
Ja halusi ampua itsensä tykillä mereen välittömästi sen jälkeen.
”Sori/onnittelut sulhaselle”, Kondel sanoi ryystäen teetä, jonka oli juuri poiminut työpöydältään. ”Ei sillä, mä kyllä ihan mielelläni pohdin Nimdan pirstomisen problematiikkaa teidän kanssa. Ihan mun suosikkiaiheita.”
”Oho?” Snowie hölmistyi. ”Nimdan rikkominen?”
”No kun tästä on silleen 100000000 vuotta kirkollishistoriaa ja ihan mieletöntä vääntöä”, Kondel sanoi selvästi innostuen. ”Että onko se nyt sitten hyvä homma vai ei, että Ritari pisti Pyhän Nimdan pirstaleiksi? Mä uskon että epämääräisyys tästä on yksi niitä fundamentaalisia hommia, mitkä erottaa meidät, no, vaikka krikcitien kirkosta, tai, hitto atheonisteista. En oo ite ihan 100% atheonisti, flirttailen symboliikalla.”
”Aivan”, Kepe mutisi. ”Mitkä ovat vallitsevat kannat asiasta?”
Kondel kohautti olkapäitään.
”Helsvetin sekavaa. Siis Nimdan kasaaminen on hyvä homma, mutta sitten taas Atheon oli paha tyyppi, kun se yritti sitä? Ja Nimdan silpominen on huono juttu, mutta toisaalta siellä on se koko pointti siitä, että Ritarin piti silpoa se, että kaikki pahat ja ahneet koijarit ei sais sitä käsiinsä.”
Olihan se ristiriitaista, Kepe pohti. Orondes oli athismin kaanonin pahimpia hahmoja yritettyään kasata Nimdan, ja Avgellan oli jonkinlainen sankari… ehkä särjettyään sen? Ja kaikesta tästä huolimatta Profeetta ja Musta Ritari olivat olleet yhdessä Verstaassa. Mikä heitä yhdisti?
”Mitä sinä sitten uskot?” Tawa kysyi.
Kondel nosti yhden sormen pystyyn ja näytti riemastuvan.
”Että moni homma voi olla totta samaan aikaan, ja ei-totta. Niinkun Zeeron sanoo. Ja mulla ei oikein oo kovin kehittynyttä kantaa tähän. Kun toisaalta uskon sellaiseen, että maailma pitää riisua kaikista aseista… niin ehkä se Ritarin näkemys Nimdasta johtaisi sitten parempaan tulevaisuuteen vielä pitemmälle vietynä. Ei mitään suurempia voimia, millä alistaa toisia. Mutta sitten taas on jotenkin hirveän masentava ajatus, että Nimda olis vaan ase. Tyyppi sun KÄSI on ase, jos oikein haluut nähdä sen semmoisena.”
Tawa katsoi omaa kättään. Samaa, joka oli tappanut eilen vähintään nazorak-pilotin.
”Oma käteni jäi linnakkeelle, muuten, ettet ihmettele”, Snowie pisti väliin. ”Ei kuitenkaan mitään hätää. Nämä ovat näitä lumiukkojuttuja.”
Kondel tuntui huomaavan sen jotenkin äärimmäisen myöhässä.
”Kato oho. Sä olitkin ehkä jotenkin normaalia pienempi. Mut aattelin ettei oo kohteliasta kommentoida toisten kehoja.”
Kondelin esittelemät näkökulmat pysäyttivät Tawan. Kyllä, Nimdan tuhoaminen oli uskonnollisen muinaisjäänteen häpäisyä, mutta… ehkä maailma oli parempi, jos keinoja suorittaa uskomatonta väkivaltaa olisi vähemmän. Mutta toisaalta… oliko kukaan edes yrittänyt aikoihin tehdä Nimdalla muuta kuin suurenmoista tuhoa? Kaikki palasi taas siihen kohtalokkaaseen keskusteluun Pyhän Äidin kanssa. Nimdan sirut kauneimpana kukkana, joka lopetti väkivallan.
”Kiitän myös sinua rehellisistä ajatuksistasi Nimdan suhteen”, Kepe sanoi Kondelille. ”On suoraan sanottuna lohdullista kuulla, että vastaus ei ole kirkon jäsenillekään välttämättä ilmeinen.”
”Tässä kohtaa varmaan ihan freesiä paljastaa, että eihän mulla siis ole tästä varsinaista vastausta teille”, Kondel sanoi. ”Niin ehkä sitä voi miettiä lähinnä sen kautta, että onko tollaisten tekojen — pirstomisen ja takomisen — moraalisuus jotenkin vähän kiinni siitä, että mitä varten.”
”Entä olisiko sinulla vastausta siitä, miksi Ämkoon lintu on tuossa kuvassa?” Snowie yritti taas. Muraali hämmensi häntä.
Kondel katsoi lintuja pitkään.
”Ne sanoo — ja moni meistä tykkää uskoa — että noi on enemmän kuin lintuja. Ne on tosi vanhoja, ja nousee taivaalle aina silloin kun äiti Athin meille antama vapaus on uhattuna. Ne valitsee ratsastajansa kerran sadoissa vuosissa.”
”Mikä kunnia… minulle ja tapiirille”, Snowie totesi, ennen kuin tajusi Kondelin ehkä kuitenkin viitanneen Ämkoohon.
”Bothodos ja Repheccio, sanotaan, on Athin enkeleitä. Ne ohjaa syntymää ja kuolemaa, alkua ja loppua. Niiden nousu taivaalle kertoo aikakausien vaihtumisesta. Vois sanoa, että, no. Pirstomisesta ja takomisesta, taas.”
Pistää lentomatkamme vähän eri kehyksiin, Snowie ajatteli. Enkelimerimetsot, alun ja lopun linnut… aika dramaattista!
Hetkinen. Alun ja lopun.
Snowie kääntyi taas muraalin puoleen. Linnuilla oli nokissaan miekat. Alku ja loppu… vaiko…
… Alku ja Ääri?
”Ovatko nuo Ämkoon miekat?”
Tawan katse nauliutui muraaliin, niin myös Kepen.
Pienen hetken kaikki olivat hiljaa. Kanit loikkivat heinällä, Napo kuorsasi nurkassa ja sade rapisi varaston kattoon.
”Siksikö…” Tawa haki sanojaan. ”Siksikö Gee…”
”…lähti Ämkoon perään?” Snowie ihmetteli ääneen. ”Hakemaan Mäksän taikamiekkoja? Koska…”
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.
”…Nimda pirstottiin niillä?” Kepe viimeisteli ajatuksen.
Tawa asteli lähemmäs muraalia ja laski kämmenensä miekkoja vasten. Tässäkö se tosiaan oli? Geen ratkaisu Nimdaan, ja Ath paratkoon, koko sotaan?
Tämä on niin paljon suurempaa kuin minä ja Ämkoo, hän oli sanonut.
Siksi hän jatkoi sitä järjetöntä jahtia Lehu-metsän uumenissa. Siksi hän oli viettänyt viikon päivät turaga Bakmein kovassa kokkikoulussa. Geellä oli kaiken aikaa ollut ratkaisun avain tähtäimessään… ja hän aikoi juosta sitä päin. Oli se kuinka hullua hyvänsä.
Joskus olisi ollut kivaa, että toinen vain puhuisi suoraan, Tawa mietti. Ja kieltäytyi näkemästä ironiaa.
”Mitä me oikeastaan tiedämme… mitä, Ämkoon miekoista?” Kepe kysyi.
”Tuota, jonkun verran”, Snowie vastasi. ”Hän kertoi minulle… no ei nyt tätä, mutta miekoistaan. Ikimiekoista. Ne ovat vanhoja ja teräviä kuin mitkäkin, aika lailla maagiseen asti. Ämkoo sai Äären mestariltaan, mutta menetti sen. Sitten hän kävi hakemassa Äären sisarmiekan, Alun, mestarinsa haudasta… Matoro oli sillä reissulla mukana. Ne miekat merkitsivät Ämkoolle hirmuisen paljon, ja… Voihan pannahinen! Se oli muuten Avden nukke, joka sen Äären vei!”
Tawa pysähtyi aloilleen. Tiesikö Ämkoo totuuden miekoista? Kuinka paljon tämä oli kaiken aikaa tiennyt?
Missä Ämkoo oli ollut ne neljä vuotta ennen paluutaan?
Miksi tämä oli sattunut Ath-Koroon juuri oikealla hetkellä pelastamaan Geen, Snowien ja Kepen?
Miksi tämä ratsasti linnulla, jolla uskottiin olevan Athin siunaus?
Ja… mihin tämä pyrki Allianssin riveissä?
Oliko komisario Harkelin tappaneen hullun toiminnasta edes mitään järkeä etsiä syitä ja seurauksia? Johtiko se vain turhan toivon herättämiseen? Gee… oli tuhlannut niin paljon aikaa järkeillen kaikkea sitä pahuutta Ämkoon sisuksissa piilottelevan makutan tekosiksi. Mutta se oli liian helppo vastaus — eikä selittänyt sitä, miten epäilyttävästi Ämkoo oli käyttäytynyt jo ennen ilmiselvää petturuuttaan.
Tawan ihoa kihelmöi, ja vain osa siitä johtui hyytävässä syyssateessa kastumisesta. Ahnaat silmät olivat tuijotelleet Bio-Klaania kohti jo ennen sodan alkua. Ja koko ajan Bio-Klaanin adminina toimiessaan Ämkoo oli kantanut mukanaan toista miekoista, jotka olivat aloittaneet tämän kaiken.
Tawa tasasi hengitystään. Tässä oli nyt aika paljon parin päivän sisään. Rumisgonen operaatio. Geen yhteydenotto. Yltyvä myrsky. Ritarin salaisuudet.
Alku ja Ääri.
”Entä nuo toat”, Tawa lopulta sanoi. ”Keitä nuo toat ovat? Toat lintujen siipien alla?”
Kondel kohautti olkiaan.
”Tätä mä en kyllä lähde ees veikkaamaan. Jotain ritareita kai.”
Kepen silmät pullistuivat ja hän oli hyperventiloida siinä ja silloin.
”Ritar…. ritarei.. ritareireirei….”
Snowie laski kätensä Kepen olkapäälle. ”Iisisti kuoma, iisisti.”
”Entä”, Kepe haparoi, ”Entä jos…”
Hän säntäsi Tawan ohi muraalille ja osoitti villisti miekkoja, lintuja ja mustaa ja valkoista hahmoa.
”Entä jos niitä on kaksi?????”
”Hmm?”
”Kaksi lintua, kaksi miekkaa, kaksi ritaria. Alku, Ääri. Takominen, pirstominen. Entä jos Musta Ritari ei ikinä rikkonutkaan valaansa? Entä… entä jos yksi ritari suojeli? Ja toinen tuhosi?”
Ritareita, Kepe yritti kasata ajatuksiaan. Ritareita, monikossa. Bothodoksen vierellä oli musta hahmo. Se voisi olla Avgellan. Mutta… mikä oli valkoinen ritarihahmo Repheccion siiven alla?
”Nimdan suojelija, Musta Ritari Avgellan”, Snowie nyökytteli innoissaan. ”Nimdan pirstoja, Valkoinen Ritari…
…
…Nallegva…?”
Ehkä ei kuitenkaan. Kepe pudisti päätään eikä vaikuttanut olevan edes naljailutuulella.
Kondel kääntyi tuijottelemaan klaanilaisten vauhkoontumista ensin huvittuneena, sitten vaikuttuneena.
”No oho. Mutta oishan siinä järkeä. Historia tekee tollaset legendaariset hahmot tosi yksinkertaisiksi”, Kondel sanoi. ”Ei kait siinä enää niin tarvitse katsella, mille kukin valansa vannoi. Lopputuloksen voi kietoa mihin agendaan tahansa.”
Kondel katsoi Tawaa.
”Sun kaltaiset jättää maailmaan isoja jälkiä. Toivottavasti oot jo päättänyt, minkälaisia.”
Tawa ei halunnut sanoa siihen mitään. Hän päätyi vain nyökkäämään.
Kaksi ritaria, Kepe toisti itselleen. Se selittäisi ristiriidan athilaisen ritarimyytin ytimessä. Se selittäisi, miksi Ritari suojelee ja miksi Ritari tuhoaa. Tieteilijä alkoi jo hieman rauhoittua ja palastella ajatuksiaan järjestelmällisemmin. Tämä antaisi hyvän vastauksen. Mutta samalla esittäisi hyvin perustavanlaatuisen kysymyksen.
Kuka oli Valkoinen Ritari?
Uusi vastaus tuntui tuovan mukanaan aina myös uuden kysymyksen. Musta Ritari mahtoi siis olla Avgellan, Enkerradan takoma Nimdan suojelija. Mutta kuka oli Valkoinen Ritari? Lisäksi Kepe huomasi ajattelevansa myös uudenlaista kysymystä: oliko hänellä oikeutta selvittää kaikkia näitä mysteerejä?
Zeeronin syyttävä katse painoi jostain yltyvän myrskyn läpi, ja sydänalassa pistivät rikotun lupauksen sirpaleet. Hänkään ei tiennyt, kumpaa ritaria hänen kuuluisi seurata: mustaa vai valkoista.
Olisipa Enkerrada tässä päivässä kertomassa, miksi oli miekan ritarilleen ojentanut.
Kepe ja Snowie kävelivät kaupungin kadulla kohti linnaketta. Tawa oli lähtenyt kiireisempänä edeltä, kun Snowie oli halunnut jäädä vielä rapsuttelemaan Napoa.
”Hei, Kepe”, lumiukko aloitti. He olivat kulkeneet tähän saakka puhumatta.
”Hm?” toa havahtui.
”Mikä meininki? Katseesi laahaa.”
Kepe kohotti kulmiaan. ”Katseeni laahaa..?”
”Juu, niin…” Snowie vastasi. ”Kun mietit juttuja, menet aika usein pääsi sisään… mutta kun mietit innoissasi, tuijottelet samalla vähän niinkuin kohti taivasta. Mutta nyt katseesi on lasittunut alaviistoon. Se kielii yleensä siitä, että kaikki ei ehkä ole ihan ok.”
Kepe hymyili vaisusti. ”Niin kai… kunhan mietin sitä, mitä Zeeron sanoi.”
”Ritarintakomisjuttuja… vai sitä Nimdan-luovutushommaa?”
”Jälkimmäistä.”
Sade jatkoi tihruttamistaan kaupungin ylle. Tällä hetkellä sitä tuli kylmänä suihkuna.
Snowie puhui taas. ”Sitä olisin veikannutkin. Mitäs?”
”No… olihan se melkoinen rimanalitus. Menin lupailemaan jotain, mitä en voi pitää, ja sitten kehtasin vielä mennä tenttaamaan häneltä lisää vastauksia. Enkä minä edes tajunnut, millaiseen loukkaukseen syyllistyin, ennen kuin se tapahtui. Varsinainen kömmähdys! Zeeron on vain auttanut minua ja näinkö maksan takaisin?”
He pysähtyivät hetkeksi.
”Kepe hei… sinä et ole paha tyyppi. Ehkä tämä ei nyt mennyt ihan kaikilta osin putkeen, mutta koko Nimda-jupakka on aika vaikea paikka. Minun mielestäni tämä oli ehkä ennen kaikkea tällainen… hajamielisyysonnettomuus? Lupailit Zeeronille vähän hupsuja silloin tutkimusretkellämme, mutta et tainnut ajatellut sitä ihan loppuun asti, kun se oli siinä vaiheessa niin teoreettista. Ei se tee sinusta pahaa tyyppiä.”
Kepe huokaisi.
Snowie jatkoi: ”Ymmärrän kyllä, jos tuo selitys ei vakuuta sinua. Hajamielisyysonnettomuus. Mutta mitä jos kokeilisit ajatella asiaa siten, että eihän kovin moni muukaan klaanilainen osaa antaa täysin selkeää ja johdonmukaista vastausta sen suhteen, mitä Nimdan kanssa pitäisi tehdä? Ihan pirun vaikea paikka! Sinä olet hirmu fiksu, mutta kuitenkin vain yksi klaanilainen.”
”Yksi klaanilainen, johon muut ovat luottaneet Nimda-jahdin osalta.”
Lumiukko rapsutti leukaansa. ”Niin… mutta en tiedä oliko koskaan reilua kasata kaikkia niitä paineita sinun niskaasi. Ja siis… eihän Tawakaan ole tämän suhteen mitenkään rautaisen vankkumaton, ja hän on sentään johtajamme.”
”Niin. En kyllä ajattele sen vähentävän omaa vastuutani.”
”No joo. Mutta vaikea sauma joka tapauksessa… sinulle tai Tawalle tai kenelle tahansa.”
Parivaljakko lähti taas liikkeelle. Kadut olivat jo sangen hiljaiset, eivätkä lainehtineet enää samalla tavalla kuin aiemmin päivällä. He olivat jo melkein linnakkeella.
”Ja jos ihan totta puhutaan, minusta tuntuu aika mäntiltä pistää Tawa vielä vaikeampaan paikkaan”, Snowie puhui varovaisesti.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä että… en minäkään ole ihan tyhmä. Vai mitä? Minä kyllä tajuan, että kun olen mukana näissä hommissa, Tawan ja muidenkin on pakko miettiä, mitä kaikkea sopii kertoa. Koska olen sen petturitutkinnan kohteena. Kyllä minä tajuan, että Tawaa kuormitti, kun olin tänään paikalla, ja että tämä kuormittaa sitten Samea…”
Kepe kiristi sadeviittansa hihnoja ja kuunteli.
”Tawa on selvästi tosi vaikeiden valintojen äärellä koko ajan”, lumiukko jatkoi. ”Enkä haluaisi tehdä niistä vielä vaikeampia. Mutta… en minä myöskään halua eristää itseäni muista! Poistua huoneesta, kun Tawa tulee puhumaan tärkeitä, tai jättää seikkailuja kanssasi väliin, tai sellaista… onhan se itsekästä minulta, mutta eristäytyminen pelottaa minua.”
Kaksikon askeleet litisivät lätäkössä.
”Tuohon voisin vastata…” Kepe sanoi hetken mietittyään. ”Että minusta on ihan ymmärrettävää, että haluat olla mukana. Täysi itsesi eristäminen olisi aika paljon vaadittu, vaikka kyse olisikin turvallisuusasioista tai sen kaltaisesta. Että et sinäkään ole paha tyyppi.”
”Hehe”, Snowie hymähti. ”Kiitos.”
”Sovitaanko niin, että jos minä en ole paha tyyppi, vaikka sähläsin lupaukseni Zeeronille, niin sinäkään et ole paha tyyppi, vaikka et eristäkään itseäsi?”
Kepe ei tiennyt, kuinka täysin uskoi sopimusehdotukseensa. Temppu Zeeronille oli ollut halju, eikä Kepe ollut vielä valmis antamaan itselleen anteeksi, ei lähimainkaan. Mutta eteenpäin oli mentävä.
”Kiinni veti”, Snowie vastasi.
Hetken he kävelivät taas hiljaa, tällä kertaa vähän paremmalla tuulella. He olivat jo Admin-aukiolla.
”Ja hei, otetaan Tawa soppariin mukaan”, Snowie lisäsi. ”Hänkään ei ole paha tyyppi, vaikka joutuu sekä miettimään Nimdan kohtaloa että petturijahtia.”
”Joo. Enpä kyllä kadehdi adminin asemaa.”
”No jep.”
”Nyt olen tyytyväinen, että saan sentään keskittyä tutkimuksiini. Tässä on mietittävää”, Kepe sanoi. ”Minä luulen, että voisin mennä vielä pajalle ja tutkailla vähän muistiinpanoja.”
”Eipäs, kun kahvioon!”
”Mene vain, minun ei tee nyt mieli syötävää tai juotavaa.”
”Mutta Kepe… minun tekee mieleni paahtoleipää.”
Hän viittoi ainoalla kädellään kohti kahvion parveketta.
”Ai niin…” Kepe muisti. Sopihan sitä ritarien arvoitusta pohtia käsipuolen kaverin leipiä voidellessakin. Toivottavasti sen käden korjaaminen ei vaatinut jonkinlaista ahjoa — seppänä hän ei ollut kovin kokenut.
Päivän kääntyessä iltaan myös Tawa nousi takaisin torniin, joka toimi hänen kotinaan. Hän laski sadetakkinsa naulakkoon valumaan vettä, kaatoi Nöpön kuppiin hajamielisesti merilevähiutaleita, asteli työpöydälleen ja nappasi käteensä käärön, jonka sisällä hohkasi alkuvoima. Sillä hän voisi takoa yhden ritarin tähän maailmaan lisää.
Vaikka hän ei ollut varma, tarvitsiko maailma lisää ritareita. Asiat tuntuivat tuhoutuvan ilmankin.
Kietoutuessaan peittoonsa ja tuijottaessaan palelevia jalkojaan sängynpäädyssä Tawa valvoi taas ja ei voinut olla vielä miettimättä, mikä todella oli sysännyt heidät tälle polulle.
Miksi tahdot tehdä näin, Gee? Tiedätkö sinä vielä jotain, mitä me emme?
Pakkomielteet tuhosivat suurempiakin henkilöitä. Mutta jonkin täytyi tuhoutua, että tämä sota loppuisi — eikä hän ollut vielä varma, minkä.
Holviston rantasärkät
Puolitoista kuukautta sitten
Auringonlaskuin maalaaman meren ylle nousi tuhansia kiloja savua ja tuhkaa. Pisteestä horisontissa, joka oli ennen hehkunut loputonta ja iätöntä elämää, kurotti kohti taivasta vain julma tummanharmaa pilvi tuhoa ja kuolemaa. Enää ei edes kiikarilla nähnyt pilven läpi niitä, jotka olivat kuolemaa saaren ylle sataneet. Jopa Tulikärpäsen kauhua alleen sylkevät turmion moottorit tuntuivat mitättömän pieniltä verrattuna siihen ainutlaatuisten kasvi- ja eläinlajien joukkotuhon kalmaisaan katkuun, joka vierailisi lähisaarten ilmatilassa viikkokaupalla.
Viimeinen Vartija ja Turaga Bakmei seisoivat karun kivisen saaren rantasärkillä katsellen viidakkosaaren viimeisiä hengenvetoja. Se tuhkainen sinetti heidän keskusteluilleen tuntui Guardianin kitalaessa kitkeränä. Ei hän ollut varsinaisesti Bakmein kanssa toimeen tullut, eikä ollut varma, kokiko niin vanha mies enää mistään sentimentaalisuutta — mutta ties kuinka pitkään oli viidakkosaari Klaanista etelään ollut tällekin koti.
Oikeastaan edes Guardian ei tiennyt, kuka elävä olisi asunut Klaanin lähisaaristossa ikivanhaa turagaa pidempään. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellainen menetys tuntui. Varovaisesti hän käänsi katsettaan vasemmalla puolellaan seisovaa vanhusta kohti. Turaga suki vasemmalla kädellään naamionsa leukapartaa ja neulanteräviä viiksiä. Tämän muinainen keltaisena hohkaava katse tuijotti savupilven ytimeen värähtämättä.
Turhia tunteita ei turaga näyttänyt. Guardian ei voinut olla miettimättä, oliko tuokin julman tuhon aalto niin vanhan miehen elämässä vain sivuhuomio. Valkoinen turaga oli nähnyt aikakausien juoksevan, menettänyt varmasti enemmän kuin Guardianilla ikinä oli ollutkaan ja turtunut katselemaan maailmaa vain asiana, jossa mikään ei ollut pysyvää. Tuskin nazorakien vallanhimoinen laajennushanke oli edes syypää suurimmalle menetykselle, jonka hän oli kokenut. Montako oppilasta tämän kovan koulun läpi oli kulkenut? Kuinka moni heistä oli jo poissa?
Mutta… ei kai tällaiseen tuhoon ja kuolemaan ikinä voinut täysin turtua. Ei, jos oli vielä jollain tapaa elossa.
”Syvimmät osanottoni, turaga”, Guardian sanoi kunnioittavaan sävyyn. ”Lupaan koko Klaanin puolesta, että tämä maksetaan takaisin.”
Hän vastaanotti välittömästi veitsenterävän katseen Bakmeilta. Myötätunnon yritys oli ollut selvästi pelkkää myrkkyä tälle — Guardian kirosi typeryyttään.
”Kapinen rakki”, tämä murahti. ”Jos henkikultasi on sinulle kallis, et pilkkaa minua säälillä enää ikinä!”
Guardian pyrki pitämään hengityksensä tasaisena ja katsekontaktin turagassa. Tappouhkaukset eivät olleet Bakmeilta harvinaisia, mutta hän oli kyllä moninkertaisesti näyttänyt olevansa niiden suhteen vakavissaan. Kuka hän lopulta edes oli turagalle — vain säälittävä kulkukoira, joka oli luvannut hoitaa petturiksi kääntyneen oppilaan pois päiväjärjestyksestä. Ainoa syy, miksi turaga ei ollut jo tulistunut hänelle kuolettavalla tavalla oli se, että jossain kaiken sen pohjalla tämän täytyi uskoa johonkin.
Kai jokaisen, joka oli joskus ollut toa, oli pakko uskoa johonkin?
”Pahoittelut epäkunnioittavuudestani”, Gee haparoi sanoissaan. ”En tarkoittanut sitä… säälinä. Uskon vain, että on tapahtunut hirvittävä vääryys, joka täytyy korjata. Nazorakit ovat ottaneet useita röyhkeitä askelia tuhotakseen pyhiä ja muinaisia asioita näillä saarilla, mutta tämä on niistä ehdottomasti pahin. Ainakin tähän asti.”
Bakmei vaikutti rauhoittuvan ja langetti entistä julmemman katseen kohti savupilveä.
”Pah. Vihollinen vaihtaa kasvoja, ottaa uusia muotoja ja takoo entistä pelkurimaisempia aseita. Sen voi vangita, sen voi surmata, mutta yksi asia on aina totta. Kun vuodet vierivät, uusi vihollinen ottaa edellisen paikan.”
Guardian kuunteli turagan sanoja niin kunnioittavasti kuin pystyi. Kun tämä piti mietintätaukoa, hän kysyi varovaisesti:
”Olette varmasti surmanneet lukemattomia vihollisia?”
”Sen lupauksen tein, kun minusta tuli soturi.”
”Entä ystäviä?” Guardian kysyi varoen. Ja toivoi, että turaga ei pitäisi sitä rajojen ylittämisenä.
Tämä oli hetken hiljaa, ja sitten tuhahti raivokkaasti.
”Jos et ole valmis siihen, kun astut Ämkoota vastaan, tulet epäröimään. Ja jos epäröit Miekkapirun terän edessä, olet pelkkä typerä ja kuollut piski.”
Merituuli alkoi hajottaa julmaa savupilveä osiin. Sen yläosasta erkani muutama uusi savuinen patsas: kuin suuret siivet kannattelemaan sitä kaikkea tuhoa ja kuolemaa, joka sieltä oli helvetin liekeillä nostatettu.
”Minä tiedän sen, turaga”, Guardian sanoi nyökäten syvään. ”Ja siksi toivoisin, että voisin ymmärtää paremmin häntä. Sanoitte, että Iki… ei ole pelkkä miekka. Että Ämkoo haluaa miekkansa pelastaakseen sielunsa. Minä ymmärrän kyllä, että ase voi olla enemmän kuin ase.”
Se vapautti Valkeasta Turagasta vain pilkallista naurua — sellaista, josta ilo oli raastettu aikain takana. Ja tämä tuijotti Guardiania kuin olisi pitänyt täysin naurettavana, että tämä kehtasi edes verrata kivääriään ikimiekkoihin.
”Ha! Hänen sielunsa. Järjetön rakki… ehkä, jos hän olisi voittanut taistelun itsestään riivaajaansa vastaan, se olisi jonain päivänä voinut olla hänen. Ämkoo voi vain unelmoida sen tien kulkemisesta. Hän käytti toista miekoista, kyllä, mutta rikkinäinen ei voi korjata rikkinäistä. Jos hän on valinnut tulla Viholliseksi, miekka ei kuunaan taivu täysin hänen tahtoonsa. Tai sen olennon, joka kantaa niistä toista.”
”Kertokaa minulle, turaga”, Guardian sanoi kärsimättömänä. ”Kertokaa minulle, miksi miekat ovat tärkeät. Tiedän, että en ole oppienne arvoinen, mutta tällä hetkellä olen ainoa, joka voi pysäyttää Ämkoon. Ja vihollisen, jonka puolen hän on valinnut.”
Bakmei katsoi Guardiania päästä varpaisiin, ja sitten taas silmiin. Hän tuhahti.
”Et ansaitse kuulla miekoista”, hän sanoi tylysti. ”Mutta ehkä jätät minut rauhaan, jos ymmärrät edes, mikä todella on vihollinen.”
Bakmei alkoi jälleen astella ylärinteeseen kohti Holviston synkkiä portteja. Lintukasvoiset demonit kutsuivat luokseen ikivanhoista seinistä. Guardian ei uskaltanut kyseenalaistaa, vaan säntäsi vielä kerran Valkoisen Turagan perään.
Katakombit olivat nielaista hänet.
Demonit ja ritarit ikiaikaisissa seinäkaiverruksissa laskivat ahnaat katseensa Guardianiin, kun hän seurasi hitaasti pimeyteen valuvaa valoa. Turaga Bakmei asteli kiviholveja itsevarmasti niiden ainoana vartijana. Ainoana, joka tiesi, keitä tänne oli haudattu.
He ohittivat kammioita, joiden merkitys oli havissut historian tuuliin. Pöly, savi ja kalma leijaili ja painautui Guardianin kitalakeen. Bakmein askellus oli määrätietoinen — kuin tämä ei edes olisi enää välittänyt, veisikö pimeys Guardianin mukanaan ja jäisikö hän harhailemaan hautakammioihin ikuisesti.
Jälleen uusi tila. Ikiaikaisen pergamentin haju, pöly joka pöllähti ilmaan jokaisella askeleella. Bakmein sauvan kärki paljasti seiniltä toia haarniskoissa, joiden kaltaisia oli tuskin taottu aikana, jonka kukaan muu muisti. Niiden säälimättömät katseet langettivat tuomionsa tunkeilijoiden niskaan, ja Guardian ei ollut varma, olisiko holvisto surmannut hänet jollain vanhan ajan taikuudella, mikäli Bakmei ei olisi ollut hänen seuranaan. Toat kaiverruksissa näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut jotain alkukantaista: kuin jokainen niistä olisi valinnut yhden eläinkunnan suvun, jonka mukaan niiden haarniska oli taottu. Miekat, kirveet, vasarat ja salkoaseet uhmasivat holviston tunkeilijoita uhkaavista kaiverruksista.
Huoneen perällä Bakmein sauvan valo paljasti kääröjä. Loputtomasti pergamentteja, joita vain muinainen kivi oli suojellut elementeiltä. Osa niistä näytti haurastuneen lukukelvottomaksi. Bakmein valkoinen käsi hapuili juuri oikeaa kääröä kymmenien joukosta. Lopulta hän pysähtyi tarttumaan itsevarmasti yhteen niistä.
”Rakki. Sinun täytyy ymmärtää, että vihollinen on vaaninut tohungain järkeä jo ensimmäisestä auringonnoususta asti. Se näivettää, se hajottaa, se tuhoaa. Ja se saa toiset nostamaan miekkansa puolestaan.”
Bakmei ojensi kääröä häntä kohti. Guardian tarttui siihen hyvin varoen.
”Oletteko tekin taistelleet sitä vastaan?”
”Se tarina ei ole sinun kuultavaksesi”, turaga totesi kylmästi. ”Nyt, mene. Ja palaa vain, jos surmaat Ämkoon… ja ymmärrät, miten takoa taas soturin sielun.”
Guardian nyökkäsi syvään, ja laski katseensa hauraaseen pergamenttiin käsissään.
”Minä lupaan vastustaa vihollista kaikin keinoin, mitä minulla on, Turaga”, hän sanoi ja otti varovaisia askelia poispäin, jälleen Holviston synkille käytäville. Aavemaiset linnut kirkuivat aikain takaa kutsuen luokseen helvettiin, mutta Guardian kaivoi muististaan reitin, joka veisi hänet taas kotiin.
Kun hän siellä avaisi käärön, hän ei ymmärtäisi soturin sielua eikä sitä, miten ritari taottiin. Mutta hän ymmärsi, mikä oli vihollinen — sekä sen, että oli pitkään ymmärtänyt. Sen sininen liekki oli polttanut tiensä hänen elämäänsä ja lupaisi polttaa vielä kaiken… ellei joku sitä pysäyttäisi.
Turaga Bakmei jäi seisomaan pergamenttien ja kaiverrosten keskelle. Hän salli katseensa vaeltaa pitkin menetettyjen ritarien menetettyjä katseita menneisyydestä… ja päästi kuivakan naurun kaikumaan käytävillä.
”Hah, vai että vastustaa vihollista, rakki”, hän tuhahti. ”Sinua paremmat ritarit ovat yrittäneet.”
Turaga puristi sauvaansa tiukasti kuin toivoen sen tilalle jotain terävämpää. Oli vain yksi ase, joka oli ikinä puhunut hänelle, ainoa joka oli kuunnellut. Sen jälkeen kaikki muu tuntui turhalta.
”Vielä rangassani henki pihisee. Vielä minussa väki virtaa. Ja vielä maksan sinulle velkani, Avgellan.”
