Telakka
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.