”Sun vuoro.”
Gruusialainen tuliörkki herätti Toabrush Trynawoodin ajatuksistaan. Matoran katsoi korttejaan ja hetken mietittyään lätkäisi pinon päälle yhden tähtiseiskan.
”Luuletko, että pääsemme pian merille?” matoran kysyi. Siinä he katselivat kokonaista merirosvolaivastoa, joka lepäsi Rumisgonen satamassa. Viime päivät olivat kulunneet kaikenlaisissa kunnostustöissä ja myrskyvahinkojen korjailussa, mutta meri oli ollut heille armeliaampi kuin suurelle osalle muuta maailmaa. Tietysti se oli, Rumisgonehan oli suorastaan meren jumalattaren salarakas. Mutta Toabrushista se tuntui silti tylsältä. Hän oli odottanut koko elämänsä tositoimiin pääsemistä, ja siellä hän oli, satamassa palovahdissa Välisaarten hienoimman merirosvolaivaston vieressä!
”Niin, onhan meillä paljon uusia merirosvoja, joiden pitää oppia talon tavoille, mutta minusta olisi tärkeää päästä tositoimiin. Parhaiten oppii kun kokeilee itse!” Toabrush jopa hieman korotti ääntään innostuksesta ja lätkäisi toisen kortin.
Tuliörkki kietoi takkia tiukemmin päälleen ja sytytti tupakan. Oli melkoisen viileä ilta.
”Tarttee jotain ryöstettävää.”
Toabrush huokaisi haikeana.
”Niin kai sitten. Mutta eikö sitä merirosvoamista voisi tehdä niin kuin, seikkailun vuoksi? Etsiä kätkettyjä aarteita ja sellaista?”
”Jos on surkea merirosvo.”
”Niin, niin. Minä kuulin, että Bio-Klaanissa asui maailman paras merirosvo, eikä se ollut ryöstänyt kuin seitsemän laivaa!”
”Niin kun sanoin. Surkea merirosvo. Sun vuoro.”
Toabrush kohautti olkiaan hieman turhautuneena. ”Sori. Olen vain niin täynnä energiaa päästä merelle! Luuletko, että kapu ottaa sen sotatarjouksen vastaan? Mennäänkö me ryöstämään torakoiden laivoja? Tiesitkö muuten, kotikaupunkini on niiden valtaama… suoraan sanottuna tekisi mieli maksaa niille potut pottuina. Kaapata se niiden lippulaiva, vaikka! Eikö olisi kova.”
Gruusialainen tuliörkki jätti mietteet omaan arvoonsa ja keskittyi peliin. Toabrush oli ottamassa totaalisesti turpaansa. Hän oli hädin tuskin läsnä pelipöydässä, ja nyt vain katseli satamaa ja aavaa merta sen takana haikaileva katse kasvoillaan. Nummien kasvatti oli viimein niin lähellä merta. Se ihan herkisti hänet. Toki, ei tuliörkki tuntunut olevan juttukavereista niitä parhaimpia, mutta kyllä hän saman tien koki tähän tiettyä merirosvollista veljeyttä. Ei sellaista tunnetta voinut selittää, se piti vain kokea.
Mutta merirosvotarinat eivät olleet vain iloista laulua isomastoa reivatessa. Oli myös toisenlaisia merirosvotarinoita.
Ensin Toabrush ajatteli sen olevan kaukana raivoava myrsky, mutta sitten hän katsoi uudelleen. Merihän oli ollut lähes tyyni jo pari päivää, mutta luoteinen ulappa näytti silti rauhattomalta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuuluiko meren näyttää siltä, eihän hän ollut koskaan purjehtinut tai edes asunut meren rannalla. Ei voinut olla sattumaa, että samasta suunnasta, missä taivaankannen pimeys yhä paistoi, näkyi nyt…
”… a-aavelaiva”, Toabrush kavahti.
Tuliörkki ei ottanut siitä moksiskaan. ”Kapteenilla se aavelaiva vasta onkin”, tämä murahti. Tuhoaja odotti satamassa kaljuunarivin kuninkaana.
”E-ei kun, katso tuonne”, Toabrush änkytti ja osoitti merta.
Tuliörkki kohautti olkiaan ja katsoi, mikä oli saanut noviisille semmoisen hepulin. Sitten hänen omakin naama valahti valkeaksi.
Kelmeän vihreät aavevalot horisontissa tulivat heitä kohti. Niiden lähestyessä saattoi nähdä, miten ne hajosivat violettiin, oranssiin ja siniseen. Kajon ytimessä kulki pimeydestä tehty laiva, joka näytti pilkkaavan luonnon lakeja. Se hädin tuskin viisti meren pintaa. Kansilla miehistö suoraan Manalasta, silmät veren punaa hohkaten. Ja kuin myrskytuuli, ne olivat äkkiä päällä.
Rannikkovartiosto ei ehtinyt reagoida juuri mitenkään ennen kuin ensimmäinen merirosvokuninkaan kaljuunoista oli jo ilmiliekeissä. Pimeyden laiva, kuin varjoista tehty, vapautti laskusillalla maihin tusinoittain käkättäviä, kikattavia, vertahyytävästi kirkuvia maahisia. Ratsuinaan toiset pienet kummajaiset käyttivät demoneja suoraan homeisimpien mata-antrojen painajaisista: hirmulisko maan povesta loikkasi raatelemaan pitkillä kynsillään satamaputiikin puuovea säpäleiksi. Sydänyössä heräilevä kauppias huusi kauhusta, kun dinosaureksen pitkä kuono puski oveen raastetusta railosta läpi irvistäen torahampaineen. Ne toden totta olivat oikeita: Suuri Henki oli laittanut nuo hirveydet maan alle testatakseen uskoamme… ja nyt ne olivat täällä!
Toabrush kaivoi hätäisesti piilukkopistoolinsa ja alkoi kaataa sen pesään ruutia tärisevin käsin. Hän ampui yhden aaveen suuntaan, mutta ei tiennyt, tekikö se mitään, tai osuiko ensinkään. Eipä hän ollut koskaan ennen ampunutkaan ketään päin sellaisella aseella. Tarinoissa ryöstettävät aina antautuivat, kun heitä osoitettiin aseilla. Ei tämän näin pitänyt mennä!
Pimeys laajeni rantaviivaa pitkin kuin sen tuonut laiva olisi niellyt soihdun ja lyhdyn yksi kerrallaan. Merirosvokuninkaan miehet tarttuivat aseisiin marssien esille rantakapakoista, ilotaloista ja tynnöreistä joihin olivat sammuneet. ”Manoksen nimeen, antautukaa!” kailotti erään kaljuunan kapteeni ennen kuin kiiluvasilmäinen pikkupiru puri häntä reiteen ja sai hänet horjahtamaan laidan yli.
Kaaos oli muuttunut käsittämättömäksi, ja satamaa pitkin leviävässä pimeydessä oli mahdotonta enää tietää, kuka taisteli ja kenen puolella. Tultasyöksevä dinosaurus karjaisi vertahyytävästi yössä ja sytytti mittavan ruutivaraston ilmiliekkeihin. Sillä ratsastava maahinen tajusi pari sekuntia liian myöhään, että tämän olisi voinut tehdä joitakin metrejä kauempaakin. Yksi rannikkorakennuksista levisi kymmeniä metrejä korkeaksi tulipalloksi, jonka hajottua savupilveksi liekehtivä dinosaurus seisoi yhä, mutta ratsastaja ei: manalallinen lisko murahti pettyneesti ja alkoi kiskoa kitaansa pieniä palasia erinomaisesti grillatusta ex-ratsastajastaan.
Kaikkialta kuului sekalaista älämölöä. Järkyttävässä humalassa olevat merirosvot kasasivat karjuen rivejään, pikkupirut kikattivat, hirmuliskot karjuivat ja piilukkopistoolit klaksahtelivat. Merirosvokuninkaan painetykki lähetti yhden maahisen maata kiertävälle radalle.
Tämän kaiken varjoissa hyvin pieni ja huomaamaton osasto skakdeja kulki putiikkeja läpi tarttuen kaikkeen, mikä irti lähti. He kävivät läpi satamakorttelin liikkeitä ikään kuin heillä olisi ollut kokemusta naapurustosta vuosikymmenien liiketoiminnan seurauksena. Labion leipomo oli jostakin syystä kiinni. Sen työntekijät olivat lähteneet tyky-päivälle Agni-Metruun edellispäivänä. Tummansinisen Fikoun käteiskassa lähti mukaan yhtä lailla kuin hienon steltläisen kellokaupan antimet, kun panssarilasi käristettiin auki silmäsäteillä. Metodisuus oli ihailtavaa: Nimeämispäivän ystävälle olisi tullut mieleen klassikkosadun kohtaus, jossa joulua vihaava makuta varastaa kokonaisen kylän kaikki lahjat ja nimet. Säkkeihin vaan ja matkaan! Osa joukosta lähti kuskaamaan tavaraa takaisin pimeyden peittämään aavelaivaan, joka kauhistutti satamaa olemassaolollaan.
Tunteja kestäneen tuhon ja kauhun jälkeen merirosvokuninkaan miehet saivat tilanteen haltuun, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Puoli satamaa oli edelleen ilmiliekeissä: sitä viime viikkojen myrskyä olisi kaivattu nyt kovasti sammutusavuksi. Vihollinen saatiin torjuttua, mutta sen rantaan tuonut laiva, pelkkää varjoa vain, oli kadonnut samaan öiseen usvaan josta se oli ilmestynytkin. Joitakin sotilaita kevyempänä, mutta melkoisen määrän kalleuksia painavampana.
Toabrush Trynawood havahtui takaisin tajuihinsa saatuaan aimo tällin räjähtävästä varastosta singonneesta parrusta. Hän ulvahti pelokkaana, kun näki kikattavat pikkupirut, jotka häntä tuijottivat. Jalat olivat valmiina taistelemaan tai pakenemaan, mutta kädet tulivat kurjalla tavalla vastaan: ne, kuten parin muunkin piraatin, oli sidottu tiukasti takana seisovaan pikimustaan mastoon.
Silloin hän näki aluksen kapteenin. Kultaa säkenöivä skakdi marssi Toabrushin vieressä olevan piraatin luokse ja kumartui. Hän tarttui merirosvoa leukaperistä ja käänteli, tutkaillen tämän reaktioita. Merirosvon silmät olivat täynnä kauhua. Niin oli Toabrushinkin, mutta hän ei uskaltanut katsoa.
”Liian heikko, liian huono!” kapteeni julisti, ja tämän silmäsäteet polttivat vangin varjoksi vain. Toabrush yritti olla panikoimatta. Hän mietti jokaista sankarillista merirosvotarinaa pitääkseen itsensä rankan oloisena. Keskity! Tuima ilme! Yarr!
Kapteeni asteli Toabrush Trynawoodin eteen ja katsoi tätä silmiin. Ne silmät olivat tummat kuin yö. Tämän käsi tarttui Toabrushin leukaan ja käänteli tämän päätä. Mikä olisikaan kapteenin tuomio?
Vuosituhannen julmin myrsky oli ajanut useita laivoja, isoja ja pieniä, epätoivoisesti turvaan seesteisempiä vesiä kohti. Suuri osa niistä oli päätynyt meren pohjaan ja osaksi surullisia tilastoja, mutta jotkut onnekkaimmat olivat onnistuneet purjehtimaan Välisaarille. Tren Kromin niemimaan suojassa aallokko oli ollut suotuisa muutamille onnekkaille, harvoille ja valituille.
Pienen hetken tuo satumainen onni oli loistanut Hannakan kapteenille, vieraille ja palvelusväelle: megajahdin omistaja, edustaja Zerici, oli ehtinyt hihkua innosta, kun poikkeuksellisen iso maamassa Välisaarten mittakaavassa oli täyttänyt horisontin. Vihdoin turvasatama!
Se ilo ei ollut kestänyt kovin kauaa, kun he näkivät saarelta saapuneen vastaanottokomitean. Aluksen kannelle oli laskeutunut pari siivekästä niin hirmuista liskoa, että oli vaikea uskoa silmiään. Vedenpaisumus JA demoneita? Niitä ratsastaneet pikkupirut olivatkin sitten riemukkaasti kikatellen työntäneet heidät yksitellen rantatuoleistaan hyisten vesien syvyyteen.
”Jos haluatte ostaa alukseni, olen kyllä valmis neuvotteluihin” oli ollut Xian valtuuston edustaja Zericin viimeinen lause ennen kuin hyökkääjien johtaja oli atomisoinut hänet kiehuvan kuumalla hönkäyksellä. Kova kauppamies, kulki vortixxin viimeinen ajatus, kun hän hajosi hiukkastasolle.
Nyt hyökkääjien johtaja nautiskeli uuden maailman uusista houkutuksista täysin rinnoin.
Gaggulabio nojaili poreammeen reunaan ja katseli, kuinka lämpimän kuplivan veden alta nousi hänen tuoreimman liikekumppaninsa valtava, viisisilmäinen pää. Paroni Pyllirka hihitti ja huokasi nautinnosta sekä tarttui ravunpunaisella kädellään drinkkiin altaan reunalla. Kainalossaan paronilla oli kaksi manalallista viettelijätärtä, jotka pitkillä terävillä kynsillään raapivat hänen kuortaan kielet verenhimoisesti lipoen.
”Onnistuneelle yhteistyölle, kenraali hyvä”, Pyllirka myhäili.
”Juu se oli hyvä keikka, parahin paroni”, Labio vastasi jotenkin neutraalisti ja kohotti drinkkiään. Sitten hän vajosi altaan vieressä olevalle aurinkotuolille. Hän vilkuili hajamielisesti kirjettä, jonka paronin liskonkasvoinen sanansaattaja oli heille vähin äänin tuonut.
”Ollapa siellä näkemässä, kuinka manalan sotureista kunniallisimmat rankaisivat Rumisgonen kuningasta kurittomuudestaan! Vaan edes kaltaiseni ritari ei voi ehtiä aivan jokaiselle rintamalle. Vakuuttavaa toimintaa myös sinun Liekkien Miehiltäsi.”
Labio tyhjensi drinkin ja viittoi heitä pitkillä lehvillä viilentäviä vihermaahisia tuomaan hänelle toisen.
”No, senhän sitä suurmies oppii ihan ensiksi, että ei voi olla kuin yhdellä rintamalla kerrallaan. Siksi pitää olla luottomiehiä! Hakea niitä parhaita. Kyllä se Gurg on tämmöiseen juuri oikea tyyppi, saamarin hullu. Eihän hänestä ole leipomoa pyörittämään mutta hyvä johtaja löytää jokaiselle miehelleen sen täydellisen homman. Mites sinun väkesi, löytyykö sinulta semmoisia?”
Jykevä demoni päästi kipakan kimittävän naurun.
”Voi, useita. Ylväs oikea käteni, na-paroni Feyd-Räähkä, on minulle kuin oma poika. Sitten totta kai Tornado ja Negorastora, sotureistani julmimpia ja kunnianhimoisimpia. Gheheh, Baryonyx, Korpix ja Fast. Suuri Skulman, Hirveä Hirttonui. Tulen Kerääjä, webarokeista kuumimpana roihuava. President Devil, Geckor Meteor, Baseos. Ja rakas Hedemokseni… Manipulimme on Manalan sotajoukoista tappavimpia. On… sääli, että emme päässeet kuninkaamme kanssa koillisen suureen sotaan, mutta toki taisteluja riittää kaikkialla missä sellaisista voi vain unelmoida.”
Labio pyyhkäisi hieman sokerista alkoholijuomaa poskiparroistaan ja maiskutteli.
”No, joskus täällä syrjemmässä toimiminen antaa miehelle, tiedätkö, vapauden tehdä mitä lystää. Rakentaa omaa imperiumia. Pyörittää bisneksiä ihan vaan omaksi edukseen. On se mahdollisuuskin!”
Pyllirka iski Gaggulabiolle silmää. Tai niin hän päätti asian tulkita. Oikeastihan mikään demonin viidestä silmästä ei muutenkaan ikinä sulkeutunut täysin samaan aikaan, mutta heidän lyhyen liikekumppanuutensa aikana Gaggulabio oli oppinut näkemään tämän groteskin ulkomuodon alla jotain ilahduttavan tuttua. Siinä arvon paroni nautiskeli cocktaileja ja hengitti uuden maailman ilmaa sisään. Olennon tuhkan, tervan ja veren peittämä kuori oli jo kylpeytynyt kiiltäväksi, ja tämä oli jo somistanut itseään ryöstösaaliiseen kuuluvilla tuhansien krediittien xialaisilla muotikoruilla.
”Myönnän, että tämä rintama tarjoaa minulle runsaasti vapauksia, mitä kuninkaamme suurempi sota ei ehkä sallisi”, Pyllirka myhäili.
Viikko maan pinnalla ja paroni oli jo oppinut maan tavoille: pakkohan sitä oli arvostaa. Jo tämän viheliäisen pitkän syksyn alusta saakka Gaggulabio oli joutunut asioimaan melkoisen kummajaiskavalkadin kanssa ihan vain pitääkseen sitä sotaa liikkeellä, mutta tämä Pyllirkahan vaikutti kaiken maailman Avdeihin ja Abzumoihin verrattuna varsin kohtuulliselta tyypiltä. Kumpikaan niistä ei kyllä oikein edes vaivautunut sotimaan täällä: Abzumo rähisi viimeisimmän Ykkösen tiedon mukaan jotain pohjoisessa, ja Avde nyt oli varmaan kömpinyt johonkin pimeään nurkkaan leikkimään varjoleikkejään. Ihme hiippareita. Mitäköhän sille hänen ja Avden sopimukselle kuului tätä nykyä? No, turha jäädä tuleen makaamaan. Uutta pökköä vaan pesään.
Pyllirka katseli haikeana merelle.
”Yhä toki odotan kärsivällisesti uutisia suuresta taistelusta Ilon Pilaajaa ja tälle uskollisia demoninsurmaajia vastaan. Ei ole varmasti sattumaa, että tuo suurenmoinen myrsky alkoi juuri sieltä, minne Ruttosiipi Samarxxan syöksyi kuninkaamme johtamana levittämään kaunista tautiaan. Janoan suurempia uutisia siltä rintamalta melkein yhtä paljon kuin janoaisin taistella siellä… mutta uskon, että suuri kuninkaamme, hyveiden julma näivettäjä, valitsi juuri minut Välisaarten valloittajaksi syystä. Hänen korkeutensa… uskoo minuun.”
Gaggulabio ei aivan ymmärtänyt edes joka toista lausetta manalan paronin suusta, mutta tämän äänensävyssä oli aitoa haikeutta. Äijähän selvästi nautti kunnon rähinästä, mutta joku vähän ilkikurinen kunnianhimokin sieltä pilkisti. Eipä tätä tuntunut toisaalta haittaavan, että sai puuhastella omiaan täällä?
”Kuules, ihan näin kollegojen kesken, minulla olisi yksi pieni suunnitelma, missä me voisimme olla yhtiökumppaneita. Vähän erilainen kun tämä Rumisgone.” Labio madalsi hieman ääntään, lähinnä dramaattisen efektin vuoksi.
”Mitä kelasin, niin ryöstösaaliisi on aika hyvä lähtöpääoma. Onhan ne korut nättejä mutta mitäs sanoisit, jos vaikka puolet niistä laitettaisiinkiin vähän tekemään lisää rahaa. Katsos maailmalla on vähän tilanne, että nopeat syövät hitaat, ja teikäläisen kaltaiselle kunnianhimoiselle miehelle voi aueta vaikka mitkä portit. Itsekin aloitin sotaherran palveluksessa, mutta vähän sivubisneksiä ja kyllä siitä pääsi nauttimaan vähän leveämmästä leivästä kuin vain sotilaana. Kiinnostaiskos?”
Paroni katseli sormuksia terävissä sormissaan selvästi vielä melko hämmentyneenä, mutta uteliaana.
”Tekemään lisää… ’rahaa’, sanoit? Kerro minulle lisää tästä suuresta taikuudesta, paakarikenraali! Kuulostaa siltä, että haluaisit uhrata jotain saadaksesi jotain uutta, kuin vanhassa veritaikuudessa.”
Gaggulabio naurahti ensin hieman kiusaantuneesti, kun ei ollut varma oliko se jonkinlainen uhkaus, mutta jatkoi sitten.
”Eikö teillä siellä Manalassa sitten ole rahaa?” Labio kysyi hölmistyneenä.
”Ah, kysyt siis, miten teemme kauppaa. Lihassa ja veressä, kenraali. Olen surmannut lukemattomia olentoja ja raastanut niiden lihat omaisuudekseni.”
”Hmm, vai että elintarvike-alalla. No sittenhän meillä on paljonkin samaa. Kuules, liha on hyvää mutta onhan se rajallinen vaihdon väline. Mutta raha!” Labio julisti ja kaivoi povitaskustaan paksun rattaan. Hän iski sen porealtaan reunalle. Pyllirka näki peilikuvansa heijastuvan kiiltävästä, harmaasta kolikosta. Siihen oli painettu Roadan kahu-vaakuna kahden auringon alla, ja tekstin mukaan se oli Ruhtinas Targarak XVI:n hallintokaudelta, viime vuosisadalla lyöty siis.
”Se on sellainen vaihdon väline”, Labio myhäili. ”Katso vaikka tätä laivaasi. Sen saamiseksi jonkun piti käyttää aivan hillitön määrä rahaa siihen, että hankkii materiaalit, ja väen tekemään sen, ja kaiken tämän mitä täällä on. Eikä sitä nyt tällaisia asioita itse jaksa tehdä. Joten, raha! Ryöstäminen on toki hyvä tapa päästä alkuun, mutta sitä on vaikea skaalata, tiedätkö.”
Tässä vaiheessa Labio alkoi piirtää käsipyyhkeeseen jonkinlaista kaaviota povitaskustaan ottamalla Liekkimiesten kuulakärkikynällä.
”Katos, tässä on minun imperiumi. Tämä osa, Lieggimiehet, tämä on se ryöstö-osa. Mutta sitten on nämä muut. Tuossa on leipomot. Tehdään leipää ja myydään se väelle, joita ei maksa vaiva ryöstää, jos ne on joko liian köyhiä tai liian aseistautuneita. Mutta se hienous on tässä viimeisessä osassa, näissä sijoituksissa. Katsos, minä olen rahoittanut vaikka tätä metsäyhtiötä niin isolla summalla, että omistan siitä kolmanneksen. Sillä rahalla ne tekee niiden omaa bisnestä, kaataa metsää ja myy paperia. Ja koska minä mahdollistan sen, saan niiltä jatkuvasti kolmanneksen niiden tuloista, eikä tarvitse edes tehdä mitään. Nerokasta, eikö?”
Pyllirka laski keskittyneen katseensa pyyhkeeseen. Manalalainen ei selvästi vielä täysin ymmärtänyt kokonaiskuvaa, mutta näytti uteliaalta.
”Ja sanot, että minäkin voisin omistaa jotain kaunista, elävää ja… loputtomasti kasvavaa? Kuin istuttaisi hirttopuun siemenen verisille nummille…”
”No kuule just näin”, Labio sanoi, eikä oikeastaan halunnut tietää, mikä saamari oli hirttopuu. ”Ja juuri nyt on kiehtova tilanne. Katsos, hitonmoinen myrsky on tappanut juuri jengiä ja puoli maailmaa on aika raunioina. Minullekin tuli jonkun verran takkiin, mutta tärkeää on se, että kaaoksesta on hyvä nousta. Se ei pelaa joka pelkää! Jos hyökyaalto on juuri tuhonnut hitosti kaupunkeja, mikä olisi sellainen ala, mikä kasvaa pian kovaa?” Hän kohotti sormeaan dramaattisesti ja jopa jotenkin ylpeänä siitä, miten nopeasti Pyllirka hahmotti, mistä oli kyse. Paroni oli nojautunut kiinnostuneena lähemmäs.
”En… voisi edes aavistaa, tämä on minulle uusi ja suurenmoinen maailma. Teettekö kauppaa hukkuneiden ruumiilla?”
Labio naurahti iloisesti. ”No ehkä jotkut lihatalot tekee niistä makkaraa. Mutta tällaisia määriä kuolleita ei tule usein, joten se ei ole vakaa markkina. Haluat jotain, mille on tarvetta pitkälle tulevaisuuteen! Kasvun varaa! Yksi aika varma olisi rakennusbisnes. Sinne yrittää tietty kaikki muutkin. Niin paljon taloja rakennettavaksi. Vaikka johonkin Vernixiin – ne tekee hissejä – sijoittaminen olisi ihan varma homma. Turvallista tuloa, täytyyhän taloissa hissit olla. Ja kyllä se metsähommakin pelittää – puuta menee jälleenrakentamisessa.”
Labio piti dramaattisen tauon ja nousi aurinkotuolista. Hän nojasi porealtaan reunaan.
”Mutta katsos, tässä menestyy se joka keksii parhaat ideat. Ja minä olen keksinyt… elementtirakentamisen. Jos kaksi skakdia tekee yhteistyötä, ne voi käyttää elementtivoimiaan. Se on aika haastavaa ja suoraan sanottuna ei kiinnosta kauheasti itseä, mutta kyllä työvoimaa aina löytyy. Ajattelepa, kun Ab Gaggula-Pyllirka Oy:n rakennusmiehet vaan taikoo talot kivestä ja maasta. Ei tule raaka-ainekustannuksia, pitää saada vain työvoima. Jos isketään vaikka fifty-fifty aloitussumma ja palkataan 40 kiven skakdia. Työvoimakustannukset on halvat, kun pörssiromahdus on juuri aiheuttanut globaalin laman. Saadaan hyviä rakennusdiilejä. Tehdään kivitaloja, aallonmurtajia, vuoria laskettelukeskusten perustamiseen, mitä vaan. Me vastuullisina johtajina annetaan äijille työtä ja siitä palkkioksi kääritään melkoiset voitot, vaikka vaan istutaan täällä. Miltä kuulostaa?”
Demoni hieroi käsiään yhteen ja hihitti innostuneena. ”Vaikuttavaa! Tämä on minullekin uusi taikuuden muoto, ja minä tunnen Manalan synkistä manauksista jokaisen. Kerrot siis minulle, että pienellä uhrauksella voimme luoda arvoa tyhjyydestä… käytännössä äärettömästi?”
”Joo, tämä on se koko juju. Kuule, ainoa hyvä asia minkä ne xialaiset on keksinyt. Odotas vaan kun kuulet pörssistä, se on vielä kovempaa taikaa. Etenkin nyt, kun Lehrak Sisters kaatui ja koko pankkimaailma on anarkian vallassa. Spekulointi obligaatioilla se vasta taikaa onkin. Ei maailmasta raha kesken lopu!”
Pikimustat pikkuruiset salamat säkenöivät Pyllirkan terävien sormenpäiden välissä.
”Mitä suuruuksia voimmekaan saavuttaa… täällä päällisessä maailmassa tuntuu siltä, että huippu ei tule koskaan vastaan, vaan senkin jälkeen on jotain korkeammalla! Lihadöörinä olin jo Manalan varakkain, mutta ehkäpä täällä minusta voi tulla… rahadööri.”
”Miljoonien rahojen dööri”, Gaggulabio nauroi. ”Ja kuule, sinulle kun tuo liha on sydäntä lähellä, niin vinkki – olen kuullut, että siellä koillisen sodassa on ison lihatalon pomo, Snellmann nimeltään. Jos sille vaikka kävisi jotain, niin siinähän olisi kovalle bisnesmiehelle yhtiökaappauksen paikka. Elintarvikeala se vasta rankkaa juonittelua onkin.”
Pyllirka alkoi nauraa niin hysteerisesti, että muutama altaan reunalla touhuava vihermaahinen liittyi käkätykseen.
”Hyvä on, kenraali, tai sopiiko sanoa, Gaggulabio? Herätit mielenkiintoni: ehkä tämä rituaali ansaitsee minulta uhrauksen. Vai miten sanoitkaan, sijoituksen?”
”Sijoituksen loputtomaan kasvuun ja rahaan, juu!” Labio virnisti ja ojensi kättään paronin suuntaan. Demonin punainen koura tarttui häntä tiukasti: kuin sen olisi fyysisesti estettävä itseään puristamasta vielä kovempaa. Labio kiristeli hampaitaan ollakseen näyttämättä heikkoutta tai kipua. Mikä uljas alku uudelle yhtiölle!
Joukko vihermaahisia souti tyynellä lahdella lipuvaa venettä kohti rantaa. Hannaka jäi taakse, ja jos ei ajatellut sitä ympäröivää kirottua kajoa, sitä olisi voinut luulla tuiki tavalliseksi huvijahdiksi. Ankkurissa se oli Manukinlahden ulapan puolella, lähellä pientä Noitasaarta. Matkaa Lieggimiesten tukikohtaan ei ollut nimeksikään, vaan Hannakalta näki lahden pohjassa olevan Dapi-Koron. Tai siis, entisen Dapi-Koron. Sen mastoissa liehuivat Lieggimiesten liput, ja siellä asuneet pätkät olivat lähteneet jo kuukausia sitten. Kylää kutsuttiin tätä nykyä Gaggulaksi. Tai ainakin Gaggulabio kutsui sitä siksi.
Vihermahiset eivät paljoa jutustelleet. Soutuvene laski laituriin Akbsklsdflsfldaxin ja Yön Timo II:n välistä. Sivummalla oli leipomislaiva Farinsocker. Labio nousi tikkaita pitkin laiturille, vippasi maahisille muutaman sentin tippiä ja toivotti hyvää paluumatkaa. Laituri oli hyvää puuta – rakennettu vain kuukauden päivät sitten. Jos Labiolla ei olisi ollut niin syviä murheita, hän olisi pysähtynyt vain nauttimaan ruraali-idyllistä, jonka oli onnistunut Gaggulaan luomaan. Se oli kuin skakdilaisesta sisällissotaa edeltävästä mökkiläisromantiikasta: pieniä puurakennuksia ja hiekkateitä, oma saluuna ja hirttolava. Iso osa Dapi-Koron vanhoista, pienistä kupolimökeistä oli purettu. Isompi kai entinen hallitsijan paikka palveli varastona. Mukavien paraakkien ja talojen lisäksi suuren osan Gaggulasta vei leipomo, missä vaivattiin taikinaa kahdessa vuorossa. Jotkut laadut tehtiin rintaman lähellä, missä ne oli helpompi saada tuoreina ostajille, mutta totta kai omakin huolto tarvitsi tavaraa. Panimoa rakennettiin siihen viereen. Kenraalisataman kyljessä toimiessa heillä ei ollut tilaa sellaisiin laajennuksiin, mutta nyt kun hajurakoa nazorakeihin oli hieman sitä mahtui hengittämään. Lähin kulku pesään ei kuitenkaan ollut kaukana – Gaggulasta vain viiden kilometrin päässä alkoi sieniviljelmä, missä myös nazorakien rataverkko nousi maan pinnalle rahtia varten. Kenraali 001:tä pääsi tapaamaan tunnissa, jos tarvitsi.
Labio ei ollut edes ehtinyt pois laiturilta, kun vanha kunnon Werekk lampsi hänen luokseen. Tämän mukana tuli Andesiitti ja Basaltti, jotka näyttivät jotenkin helpottuneilta nähdessään pomonsa jälleen. Werekkillä on kasvoillaan muutakin kuin vanhuuden tuomaa väsymystä.
”Pomo! Sain kiinni pankin tyypit viimein. Huonoja uutisia.”
Labio irvisti. Eipä hän ollut hyviä odottanutkaan. Hän sujautti kätensä taskuihinsa ankeana.
”No anna tulla.”
”Vakuutusrahoja ei tule herumaan Gendopoliksesta. Ei sitten mitään.”
”Skararar. Minä luulin, että se vakuutus oli laaja? Vielä niillä hinnoilla?”
”Joo, mutta pankilta yksinkertaisesti loppui rahat. Zakholmassa oli täysi kaaos. Karlekin hallitus suunnittelee tukipakettia, millä ne pelastaisivat Skakdinavian pankkisektorin, mutta siihen ei sisälly ulkomaalaisten saatavat.”
”No skararar, olenhan minä ylväs zakazlainen!”
”No kyllä sinä tiedät, folkshemmet on vain niille itselleen. Muuten ne ovat piinkovia liikemiehiä. Ainoa sektori, millä siellä menee hyvin, on aseteollisuus. Kuulin että Biofors teki juuri suuren diilin Nektannin kanssa.”
”Hemmetti. Onko Gendopoliksesta saatu mitään pelastettua?”
”Sori pomo, ei sitten mitään. Itse leipomoa ei ole vieläkään löytynyt. Makasiini on säpäleinä. Sinne meni 20 tonnia vehnäjauhoa.”
”Ja kirjat?”
”Yli 8 000 kappaletta Elämämkertaa huuhtoutui mereen.”
Se oli viimeinen pisara. Labio parahti surkeasti ja laittoi kätensä Werekkin hartioille ja puuskahti kasaan ryhdiltään.
”Ei saakeli, tämä on synkkä päivä. Mennääs ottamaan vähän kuppia.”
Werekk katsoi pomoaan hieman huolissaan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta lopulta vain nyökkäsi. Labio suunnisti laiturilta siltaa pitkin Akbsklsdflsfldaxille ja paineli saman tien kenraalin kajuuttaan. Se oli luksusjahti enemmän Labion mieleen. Se oli rehellistä puuta ja käsityötä eikä mitään lasikuitua. Huonekalut olivat tyyliltään barrakkia, tai ainakin sen mukaelmia: jykeviä joka tapauksessa, kuten kenraali itsekin. Labio meni hakemaan viinakaapilta kalliin pullon ja kaksi lasia. Eihän se ollut kuin aamupäivä, mutta siinä maailmantilanteessa ryyppääminen oli täysin ymmärrettävää. Werekk katseli ympärilleen – siitä oli hetki, kun hän oli ollut aluksella. Hän oli hädin tuskin poistunut saarelta koko Mysteryksen keikan aikana, niin jatkuvasti hänellä oli maissa töitä.
Akbsklsdflsfldaxiin kajuutta kävi hienostakin toimistosta. Kirjahyllyä ei ollut, mutta raskaassa lasikaapissa oli näytillä erilaisia Lieggimiesten voittoja. Kenraali nimitti sitä ”Voittojen Museoksi.” Werekk olikin nähnyt niistä suurimman osan. Viimeisimpänä joukkoon oli liitetty täytetty trooppinen soturilintu Tuhkasaaren sodasta, missä Nekottin miehet olivat kunnostautuneet. Useimmat muut uhanalaiset linnut oli jo myyty pimeillä markkinoilla, mutta tämä oli pidetty muistona. Ja vieressä oli tietysti Matoro Mustalumen miekka, Metorakkin sotasaaliina anastama. Sen näkeminen piristi Liekkimiesten mieltä. Valitettavasti se mokoma oltiin taas nähty saarella. Gefson Kannibaali oli kuulemma selvinnyt taistelusta juuri ja juuri. Toa oli jopa luonut kätyrikseen jonkinlaisen lumi-elementaalin. Ihan kuin Lieggimiehillä ei olisi ollut tarpeeksi paljoa ongelmia omasta takaa…
Gaggulabio iski lasit pöytään ja täytti ne.
”Ainakin se Rumisgonen keikka meni hyvin”, Labio mutisi ja tyhjensi lasinsa saman tien. Werekk istuutui ja teki samoin. ”Meikäläisiä kuoli yksi. Jebran meni ihan rehdisti taistelussa. Pari haavoittui. Tonttuja meni enemmän, mutta mitä niistä. Saalista ei ole vielä arvioitu, se on vielä Gurgin laivalla.”
”Gurg jatkoi suoraan takaisin itään”, Werekk mutisi. ”Luulen, että hän aikoo pitää osan saaliista itsellään.”
”Mrph”, Labio murahti. ”Pitää selvitellä. Mutta ei liikaa, tai saa sen saman Irnakkin kirouksen ylleen.”
”Rlorzedtin ja Gurgin hommista kiertää tornareita”, Werekk kertoi. ”Vapaaehtoisten löytäminen sinne on muuttunut vaikeammaksi. Kuulin jopa että joku olisi paennut sieltä ja liittynyt johonkin Targarrin osastoon.”
”Minä palaveeraan niiden kanssa tässä tänään”, Labio mutisi. ”Otan tämän puheeksi.”
”Salatiede-osasto on ollut taloudellisesti katsottuna täysi farssi”, Werekk sanoi happamasti ja hörppäsi viskiä.
Labiokin kohotti maljaansa.
”Taloudesta puheen ollen. Tämä Manalan parooni, se suostui ideaani. Rakennuselementtiyhtiö pitää laittaa äkkiä pystyyn. Häneltä tulee puolet pääomista. Saatko hommat hoidettua?”
Werekk nyökkäili. ”Juu, laitan Laurenin hoitamaan paperityöt. Tosin työvoimakustannukset voi olla kovemmat kuin mitä laskimme.”
”Jaa että kuinka? Luulisi, että puoli Zakazia on työttömänä.”
Werekk kohautti olkiaan.
”Nektann on alkanut värväämään.”
Labio kaatoi itselleen lisää viskiä.
”Se sotaukko ei sitten ole koskaan päässyt eteenpäin. Varmaan vain odottanut hetkeä, kun hommat on tarpeeksi sotkussa, että voisi taas olla sotaherra. Ei sillä ole visiota sen enempää. Sitä paitsi, olisin valmis lottoamaan, että siellä on joku takana, Varjottu tai joku. Joku iso herra jolle meikäläiset ovat vain rakkikoiria heitettäväksi vihollisten harhautukseksi.”
”Surkeita aikoja”, Werekk mutisi. ”Luutnantti Derbuk selitti miehilleen, että taivaalla paistaa ’Spiriahin Kirous’. Että tuho, joka kohtasi kotisaarta olisi nyt leviämässä muuallekin…”
”No Derbukki lukee liikaa niitä horoskooppeja”, Labio naurahti. ”Sano sille, ettei tarvitse täyttää miesten päitä horinoilla. Hmm, niin. Ei hemmetti, jos se Nektanni vie Zakazin sotaan, niin Mahr-Korin bisnekset muuttuu vaikeammiksi. Mites Roadan leipomo?”
”Niin, tuota. Tästä minun pitikin puhua… Tänään tuli jotakin.”
Werekk kuulosti äkkiä vielä vakavemmalta. Labiokin terästi itsensä, sekä henkisesti että alkoholilla.
”Leipomo-osastolta tuli huonoja uutisia”, Werekk alkoi kertoa rauhallisesti mutta jotenkin äärimmäisen huolestunut ilme kasvoillaan, ikään kuin raportoisi esimiehelleen vihollisen läpimurrosta. ”Kosteus on pilannut yhden varaston, ja viime viikon jauhotoimitus Roadasta on vain kadonnut. Kai sekin upposi. Ja Rumisgonen markkinoilla ei ole edelleenkään jauhoja…”
Hätä kävi Labion kasvoilla. Keltainen muuttui valkeammaksi.
”Kauanko varastoa riittää?”
”Tällä leipomistahdilla alle viikko.”
Sanat jäivät leijumaan absoluuttiseen hiljaisuuteen.
”Tämä tästä vielä saatana puuttui”, Labio mutisi. ”Siis mitä, jauhot pilalla kosteuden takia? Kuka aasi sen varaston rakensi? Miten niin se ei kestänyt pientä sadetta?”
”Tuota, pomo, se satoi viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana…” Werekk yritti sanoa.
”No hittoako minua kiinnostaa! Werekk, sinun työsi on pitää huoli siitä, että, PULLAA RIITTÄÄ. Taistelumoraali ROMAHTAA jos pullaa ei tule. Sivutulomme ROMAHTAVAT, jos pullaa ei mene. Tajuatko!”
Werekk nyökkäili hermostuneesti. ”Kyllä minä ymmärrän. Minulla on kyllä joitakin ajatuksia. Voinko lähettää Ikneramin Aderidoniaan? Olen melko varma, että niiltä main löytyy tavaraa. Siellä ei ole kovin pahoja myrskyvahinkoja.”
Labio raapi leukaansa ja murahteli. ”Mh, lähetä. Mutta matka sinne ja takaisin vie kauemmin kuin viikon. Leipominen ei saa loppua!”
Werekk nyökkäsi jälleen. ”Meidän pitää jatkaa jauhoja jollakin. Leipälabran pojat ovat tehneet joitakin kokeita. Pettu on tietty klassikko, sitä saa täältä helposti, mutta kuivaamisessa kestää aikaa. Nazorakeilla on jotain sienijauheita, joita voisi yrittää sekoittaa joukkoon. Huonompaa siitä tulee, mutta ainakin jotain. Pomo, oletko miettinyt, että leivosannoksia voisi pienentää edes viikoksi?”
”Se olisi skarararin kova uhraus”, Labio mutisi.
Labio kaivoi vapisevin käsin tupakan. Hän sai sen syttymään vasta toisella yrityksellä. Hän nousi seisomaan ja tallasi edestakaisin kapean ikkunan edessä. Werekk vain odotti hiljaisuudessa pomonsa reaktiota.
”Ei skararar mikä homma”, Labio mutisi taas. ”Ollaanko me oltu yhtä pahassa liemessä koskaan. Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan…”
”Pomo, etköhän sinä nyt hieman ylireagoi?” Werekk uskalsi sanoa. ”Joo, takkiin tulee ja pahasti, mutta meillä on täällä kuitenkin vakaa kontrahti. Palkka juoksee. Tiedän, ettät otat niiden Elämämkertojen tuhoutumisen raskaasti, mutta kirjapainoja on muuallakin.”
”No niinpä kai. Mutta sitä kun rakentaa monisakaraista bisnes-imperiumia, ja sitten yks kaks osa siitä vain katoaa saatana mereen, että mitä tässä pitäisi edes tehdä? Ei jumalauta. Metsääkin meni monta sataa hehtaaria. Ei kyllä huvita viimeistellä sitä kakkososaakaan siihen kirjaan. Menin vielä mainostamaan sitä siinä hiton podkästissä.”
”Meille muuten liittyi pari uutta, ihan pojankloppeja”, Werekk muisti. ”Sanoi, että tulivat sen podkästin takia. Kaipa semmoinen ’influensseri-markkinointi’ oikeasti toimii.”
”Juu, pitää seurata aikaa. Mutta kuules, minulla on juuri kohta se kokous salatiedeosaston poikien kanssa. Lupasivat, että siellä olisi saatu tulosta. Läpimurto, Werekk, läpimurto!”
Werekk kohotti kulmiaan.
”Oikeasti? Luulin Rlorzedtin homman olevan yhtä huuhaata.”
Kenraali tuntui piristyneen yllättäen.
”Kuulemma onnistui ’harvestoimaan pimeää energiaa’ että sai yhtälönsä toimimaan, juu. Manalan Paroonin tuttu, eräs tohtori Plitseer oli avuksi. Ja se meinaa, että Oberaadio Lieggiguolema voi edetä.”
Zakaz, vuosituhansia sitten
”Etsikää! Se löytyy vielä!”, jokin vihreä Skakdi karjui kiven päältä. Useita raavaita Skakdeja lapioi ja hakkasi kiveä sekä valkotiilen jäänteitä. Spiriahin laboratorio oli joskus sijainnut siellä. Parin sisällissotavuoden jälkeen paikka oli raunio. Spiriah oli paennut maanpakoon ja Skakdit raunioittavat kilpaa saarta.
Gaggulabio käveli työmaalle. Aurinko porotti suoraan taivaalta. Eroosio oli kuluttanut maata ja kalliota. Puut olivat kadonneet ja tuuli kuljetti hiekkaa pitkin saarta.
Skakdijohtaja, tai silloinen kapteeni, pyyhki hiekkaa otsaltaan ja mittaili paikkaa.
Hän tiesi että Spiriahilta jäi saarelle ainetta jolla hän geenimuunteli Skakdeja. Ja se oli kaiken järjen mukaan edelleen niissä raunioissa.
Labio pyyhkäisi taskuliinalla hikeä otsaltaan ja laittoi hellekypärän paremmin päähänsä.
”Kuules, puoskari. Jos huiputat meitä niin sitten ei kuule kuolonkäki laula”, Labio murahti kaivauksia seuraavan selakhilaanin suuntaan.
”Kärsivällisyyttä”, noidan tavalla kaapuihin ja suureen hattuun pukeutunut selakhilaani myhäili vastaukseksi. ”Se on täällä. Minä aistin sen, eikä minun loitsuni petä.”
Liekkimiesten salatieteiden tutkimuslaitos
Itäisen matoran-kylän rauniot
Kiltainmaa
Räjähti. Kovaa. Niin kovaa, että kaikki rakennuksen ikkunat hajosivat. Ne säpälöityivät tuhansiksi ja taas tuhansiksi pieniksi palasiksi, kuin yrittäen muuttua jälleen hiekaksi. Palata yksinkertaisempaan aikaan ennen kuin tieteet olivat pakottaneet jyväset aivan uudeksi aineeksi.
”Hei skakdit!” kuului sankarillinen huuto. Savun ja tomun läpi näkyi kuusi eri väristä välähdystä sekä toien siluetteja, kun he pudottautuivat sisään tiilirakenteiseen teollisuushalliin. Katossa oli ammottava reikä.
”EI HELVETTI TAAS TE”, parahti mahtava, karmiininpunaisena leiskuva skakdi, joka tuijotti murhaavalla katseella vastustajiaan. Hänen roistojoukkonsa näytti siltä, kuin olisivat jääneet kiinni sormet piparipurkissa.
”Liekehtivä Tuli!” Toa Takama huusi ja osoitti skakdien johtajaa mustalla keihäällään, jossa paloi auringon lieska.
”Jyrisevä Maa!” Toa Kowambra jatkoi, ja hänen kiväärinsä sanoi ”klik-klik” kun hän latasi sen.
”Voimallinen Painovoima!” Toa Pohak huusi kuin yrittäen huutaa kovempaa kuin muut. Hänellä oli suuri pora.
”Viileä Jää!” jatkoi pitkä Toa Bokrujuh, ja otti valmiusasennon pitkä sauva edessään.
”Elävä Kasvillisuus!” Toa Lehatu veti esiin kukkivan katanansa.
”Jalo Kivi!” viimeisteli oranssihaarniskainen Toa Kabar, säkenöivä hakku ja kilpi käsissään.
”Rlorzedt, se on ohi!” Toa Cendai Angoranger julistivat yhdessä. Heidän takanaan räjähti.
Vasta savun hälvetessä toat hahmottivat, miten paljon heidän ympärillään oli vihollisia. Liekkimiehiä joilla oli aseinaan skimmyjä ja kirveitä ja kaikenlaisia monikäyttöisiä härpäkkeitä. Rlorzedt itse seisoi tasanteella takanaan sammio vihreää ainetta. Hän oli valtavan kokoinen korsto punaisessa lihaksikkaassa haarniskassa ja synkässä kasvottomassa naamiossa.
Mutta sammio itse, se hehkui pahuutta. Sen olivat alun perin kaivaneet ylös Spiriahin linnoituksen raunioista Labion miehet selakhi-velhon ohjeistuksen mukaan, mutta viiden meren kauhu, Kapteeni Notfun oli varastanut aineen saadakseen käsirahaa rommiin. Gaggulabio oli palkannut palkkasotureiden eliittiä, itse Amazuan, hankkimaan viruksen Notfunilta. Lukemattomia kokeita myöhemmin virus kantoi viimein hedelmää. Ja nyt, viimeisillä hetkillä ennen voittoa…
”Klaanilaiset ovat löytäneet meidät!” parahti punainen Gerlak, pomonsa vieressä.
”He ovat myöhässä”, sanoi synkkä selakhi, itse Herumor Musta. Tämän kädet oli painettu sammiota vasten, ja niistä piirtyi lasiin mustat tähdet. Vihreänä kihelmöivä aine reagoi niihin, ja muuttui jatkuvasti eläväisemmäksi. Pian toat huomasivat, että makutojen riimut kiemurtelivat läpi koko huoneen. Ne hohkasivat pimeyttä, mikä teki tilasta hämärän, vaikka ulkona oli kirkas päivä.
”Mitäs helskuttia siellä oikein tapahtuu?” kysyi Gaggulabion muhkea ääni vanhan tietokoneen näytöltä, jossa näkyi olevan videopuhelu päällä.
Ja sitten huoneessa oli varmaan kaksikymmentä skakdia, kaikki aseet osoitettuina toiin. Takama huomasi, että heistä monessa oli leikkelyn jälkiä: ohimoista pisti ulos ruuvit kuin heidän aivojaan olisi peukaloitu hiljattain. Pirakoita. Sana, joka olisi herättänyt kauhua lähes kenessä tahansa, mutta ei Toa Takamassa. He olivat selvinneet pahemmistakin tilanteista. Osalla skakdeista oli Rlorzedtin punaiset haarniskat ja R-kirjaimet maalattuina näihin. Toiset muistuttivat tavallisempia pyyleviä Liekkimiehiä.
”HA HA HA, TE TYPERYKSET OLETTE SOTKENEET SUUNNITELMANI VIIMEISEN KERRAN”, Rlorzedt nauroi niin, että rakennus raikasi. Hän kohotti sauvaansa, johon kertyi punaista kra-energiaa. Äänestä päätelleen se latasi erikoishyökkäystä.
”Nyt!” Takama huusi. ”4C!”
Täysi Manala pääsi irti. Elementti-, energia-, ammus- ja verbaaliset hyökkäykset täyttivät hallin.
”Aaaaargh!”
WHOOSH.
”Ottakaa siitä!”
ZIUM. ZIUM.
”Ai saatana!”
KA-BLAM.
”Eäärgh!”
BRAKASH!
”TAPPAKAA NE!”
BOOOM!
Huone oli raunioina, mikä tosin kuulostaa vahinkojen vähättelemiseltä. Hyvä, että tiilirakennus pysyi edes pystyssä. Useita seiniä puuttui. Kaikki oli tulessa, ilmassa, sienissä tai joissakin muussa elementeissä. Spiriahin auringon säteet paistoivat sisään, mikä sai virussammion kuplimaan entistä voimakkaammin.
”Räääh… Takama, Takama, etkö sinä ymmärrä!” Rlorzedt hengitti raskaasti. Hän ja Toa Takama mittailivat toisiaan tarkasti taistelun raivotessa heidän ympärillään.
”Sinä et koskaan opi”, Takama huusi. ”Häviät aina lopussa! Tämä saari on vartioitu!”
Takama hyökkäsi raivokkaasti. Hän väisti ensin skakdin oman sauvan ja iski tätä sitten varjotulta leiskuvalla keihäällään. Hän osui kahdesti, mutta Rlorzedt vain nauroi.
”ETKÖ NÄE TAIVASTA, TAKAMA? PIMEYS ON SIUNANNUT LAPSIAAN UUSILLA KYVYILLÄ!”
Silloin jyrähti, ja salamat lensivät hänen leiskuvasta naamiostaan, sieltä missä silmien olisi pitänyt olla. Salamat kiersivät suoraan Takamaan, joka pelastui vain Kabarin nopealla toiminnalla: tämä heitti kilpensä Takamalle, joka nappasi sen suojakseen viime hetkellä. Salamat kimpoilivat siitä joka suuntaan. Iskun voima heitti Takaman peräseinään, syvälle mutaan ja tiilenkappaleisiin.
”SILLÄ ME OLEMME VIIMEIN RATKONEET ENKELTEN RISTIKON!” Rlorzedt jatkoi julistustaan, ja salamat leiskuivat läpi taistelun. Ne kaartelivat kuin skakdinavialaisen kommunikaattorin matopelissä.
Bokrujuh syöksyi Takaman luokse ja kiskoi tämän ylös kädestä.
”Typerys. Sinun pitäisi olla varovaisempi”, hän sanoi hiljaa. Hänen valkea haarniskansa oli yltä päältä taistelun tomussa ja noessa.
Takama virnisti ja pyyhki verta suupielestään.
”Tämähän on vasta alkulämmittelyä”, tulen toa kehaisi ja kohotti taas keihäänsä. ”Hoidellaan tuo hirvitys. Ota sinä vasen.”
Bokrujuh huokaisi, pyyhki huolen kasvoiltaan ja nyökkäsi. Hän kääntyi muun ryhmän puoleen ja huusi:
”Kabar, Lehatu, suojatkaa meitä, positio F1. Pohak ja Kowambra, tuhotkaa virus!”
Toat jakautuivat taistelupareihin rutiininomaisesti. Itse kukin näytti jo taistelun jälkiä, mutta kukaan ei epäröinyt sekuntiakaan.
Rlorzedt kohosi salamoivana tornina suojaten virussammiota takanaan. Jos hänellä olisi ollut päänsä päällä elämäpisteitä kuvaava palkki, se olisi ollut hädin tuskin puolessavälissä. Iso osa tämän joukoista oli maissa, mutta ei suinkaan kaikki.
”HA HA HA. SKAKDIEN GENEETTINEN KOHTALO ON KÄSISSÄNI. SKAKDI, SKERDE, PIRAKA; VAI VIELÄ SUUREMPI, NELJÄS MUOTO? MEIDÄN ON MÄÄRÄ OLLA KUIN TOAT, MUTTA VOIMAKKAAMPIA. SUPERIOORI LAJI, EVOLUUTION PINNAAKKELI. JA MINÄ, LORDI RLORZEDT SEN KAIKEN VALTIAANA!”
”Mitä saakelia sinä solkotat, Lordzi? Yhteys on vähän huono”, Gaggulabio yritti seurata tilannetta videopuhelun välityksellä. Läppäri, jonka ruudulla hän oli, oli kuin ihmeen kaupalla välttynyt tuhoutumiselta.
Selakhi-velho ei ollut hievahtanutkaan rituaalistaan, vaikka taistelu raivosi aivan hänen takanaan. Mustat riimut kiersivät viruksen sammiota aina vain tiheämmin. Hän mutisi jotakin kuolleella kielellä. Mahtoiko sitä kukaan enää tuntea, joka vaelsi Tuonelan yläpuolisessa maailmassa? Sillä kun Keisarin Noita-Rinki oli tuhottu Kuuden Kuninkaan sodissa, oli menetetty monen kirouksen tuntijat.
”Turpa kiinni jo”, Takama huusi ja kävi tuliseen hyökkäykseen. Kun Rlorzedtin pitkä sauva tavoitteli häntä, Bokrujuh pyörähti lähemmäksi ja iski lordia kylkeen. Osumaa seurasi jäinen räjähdys, kun routaiset piikit räjähtivät kuin kranaatti skakdin haarniskaan. Tämä parahti ja ampui salamoita, mutta Kabarin luoma kvartsiseinä pelasti jään toan. ”Kiitos!” Bokrujuh huusi ja jatkoi hyökkäystään. Kun hän sai Rlorzedtin huomion, oli Takaman vuoro tehdä aggressiivinen lähestyminen ja pistohyökkäys, jota seurasi tuliräjähdys. Oli kuin jokainen heidän aseidensa isku olisi ollut lähitaisteluetäisyyden panssarintorjunta-ohjus, sellainen millä Zakazilla metsästettiin tahtorakeja. Näille toille ase oli pelkkä kehon jatke, ja keho oli ase, joka tiivisti alkuenergiaa väkivallaksi.
”Hänen haarniskansa ei voi kestää näitä iskuja kovin kauaa”, Bokrujuh sai sanotuksi tulen toalle. ”Jatketaan!”
”Tämähän on melkein kuin tanssia”, Takama nauroi.
”Keskity!” Bokrujuh kivahti.
ZZZZZZAPPPP!
Salamat iskivät heidän väliinsä. Mutta vielä suurempi ääni pysäytti heidät, sillä virussammio suorastaan kirkui.
SKRIEEEEEEEEEEEEEEH!
Toa Pohakin pora oli iskeytynyt sammion seinään ja särkenyt sen. Vihreää, paksua tahmaa leijui ulos kuin savuna, ja vahvistettu lasi kirkui kun sitä porattiin. Makuta-viruksen haju oli kammottava, ja pelkkä sen olemus tuntui levittävän kylmyyttä ympärilleen. Ja nyt se oli pakenemassa. Ja selakhi-noita, joka sitä oli manannut vain hetki sitten oli kadonnut jonnekin varjoon pois Pohakin iskun tieltä.
”EIIIIII!” Rlorzedt huusi. Toat näkivät mahdollisuutensa, ja tuli ja jää teki yhteishyökkäyksen, joka iski Rlorzedtin koko pituudeltaan maahan. Takama ja Bokrujuh olivat tekemässä voitokasta, viimeistelevää iskua, mutta silloin pimeys sai apujoukkoja.
Se oli epävalon säde, sellainen säie pelkkää mustaa jonka läpi nähdäkseen on leikattava tie auki veitsellä. Se osui toain keskelle ja levisi kuin pimeyden roiskeina, jotka söivät kaiken valon sieltä, minne ne osuivat. Toa Kabar nosti kilpensä ja syöksyi hakkunsa kanssa uutta tulijaa kohti.
”Liian heikko, liian huono!” murisi uusi, kultainen skakdi, ja ampui Kabaria haulikolla vatsaan. Kiven toa kaatui maahan huutaen kivusta. Tulija ei ollut skakdiksi erityisen suuri, pikemminkin luiseva, ja hänen harjansa loisti aurinkojen kultaa. Hän latasi haulikon yhdellä kädellä ja katsoi toia. Sitten hänen silmistään syöksyi uusi pimeyden säde, joka tuntui hukuttavan kaiken muun.
”Minä olen Gurg, Pimeyden laivan kapteeni!” tämä huusi. ”Ja koska armas Rlorzedt on taas mokannut kaiken, minun piti tulla pelastamaan tilanne.”
Myös Gurgin ohimoilla näkyi pultit, jotka kielivät aivojen muokkaamisesta. Hänen silmänsä leiskuivat pelkkää mustaa.
”ÄLÄ YHTÄÄN ALA”, Rlorzedt huusi toiselle skakdille ja läimäisi Takaman sivuun. Skakdi-lordi pääsi vaivoin ylös. Hänen haarniskansa oli halkeillut ja toinen olkasuoja irronnut. Punaista verta valui noroina haarniskan raoista.
Kahden erikoisvoimaisen skakdin väliin jääneet toat kerääntyivät selkä selkää vasten. Eli siis puolustusmuodostelma B2. Kabar oli hengissä, mutta hädin tuskin pystyssä. Lehatu suojasi tätä.
Rlorzedtin takana virus valui ilmaan särkyneestä sammiosta. Velho näytti imuroivan virusta tuiki tavallisella talousimurilla turvaan. Toat katsoivat toisiaan ja sitten Takamaa.
”Jos hukkaamme mahdollisuutemme, kestää taas kuukausia ennen kuin saamme Rlorzedtin kiinni!” Pohak sanoi tuima ilme kasvoillaan. Ketään ei yllättänyt, että hän kannusti jatkamaan.
”Kyllä me pystymme tähän”, maan toa Kowambra sanoi hiljaa. ”Me olemme selvinneet pahemmastakin.”
Kabar yski verta ja hengitti raskaasti, mutta yritti esittää kovaa.
Takama oli kahden vaiheilla. Rlorzedt nauroi seuratessaan toien epäröintiä.
”Meidän pitää keskittyä tehtäväämme”, Bokrujuh katsoi Pohakin suuntaan.
”Mutta meillä on siihen mahdollisuus!” Pohak sanoi. ”Rlorzedtin tuhoaminen ja viruksen tuhoaminen hoituvat samalla kertaa.”
”Takama?” Lehatu kysyi. Takama irvisti. Hänen nyrkkinsä liekehti, kun hän katsoi Rlorzedtia.
”Rlorzedt on tappanut satoja!” Pohak huusi. ”Hänen on kuoltava tänään!”
”Mutta jos emme tuhoa virusta, kuinka paljon enemmän tuhoa skakdit aiheuttavat?” Bokrujuh kysyi.
”Se on myös tehtävämme Samelta”, Kowambra mutisi. Hän oli näperrellyt asettaan koko ajan, ja lisännyt siihen uusia osia. Valmistellut jotakin.
”Tehtävä menee edelle, ja teidän hengissä pitäminen senkin edelle”, Takama lopulta sanoi. ”Luota minuun, Pohak, minä tahdon tuon hirviön yhtä paljon hengiltä kuin sinäkin, mutta joskus on päätettävä prioriteetit.”
Takama kääntyi katsomaan ilman toveriaan.
”Lehatu, vie Kabar turvaan.”
Lehatu nyökkäsi. Hän napsautti kenkiään yhteen, ja niihin syttyi antigravitaatiokenttä. Toa nousi leijumaan parikymmentä senttiä maan yläpuolelle.
”Viedään sinut pois täältä”, hän sanoi rauhoittavasti toverilleen, ja köynnösten verkko kasvoi Kabarin ympärille, sitoen tämän tiukasti Lehatun hartioille. Muut neljä toaa ympäröivät heitä, valvoen joka suuntaa. Lehatu lähti luistelemaan pakoon suurella nopeudella ammuttu toveri harteillaan.
Takama jatkoi käskynantoa muulle ryhmälle.
”Pohak, tee Musta-aukko-hyökkäys virukseen. Me muut, pidetään nuo kiireisinä.”
Jäljelle jääneet Angorangerit muodostivat kolmion, jonka keskelle Painovoiman Toa Pohak asettui. Hän osoitti vuotavaa virus-sammiota ja huusi. Pieni musta aukko avautui särkyneen virussammion kohdalle. Se oli kuin ovi pimeintä pimeyttä, joka alkoi repiä sekä sammiota että Rlorzedtin noita-apuria. Vihreät leijuvat virus-säikeet kaartoivat ilmassa kohti mustaa aukkoa.
Samalla hetkellä Lordi Rlorzedt ja Kapteeni Gurg kävivät toien kimppuun kummastakin suunnasta, ja heidän mukanaan oli vielä viimeisen tolpillaan olevat skakdit.
Suurin osa talosta oli jo romahtanut. Tiilenkappaleiden ja katkenneiden lautojen joukossa oli edelleen se tietokone, mistä näkyi Kenraali Gaggulabion mietteliäs katse, kun tämä seurasi videopuhelun kautta taistelua. Hänkään ei sanonut enää mitään, ihmetteli vain suu auki. Pudonnut sikari savusi pöydällä.
Musta aukko kasvoi heidän takanaan. Se oli muuttunut pyörteeksi, joka imi kaiken: raunioiden kappaleet, skakdien ruumiit, makuta-viruksen rippeet. Oliko selakhilaanikin kadonnut tapahtumahorisontin taa? Pohak seisoi keskellä taistelukenttää, silmät kiinni ja hampaat irvessä, pitäen yllä pisteen massaa.
Kowambra oli nostattanut maasta heidän suojakseen seinämät, ja niiden takaa hän ampui niin nopeasti ja taitavasti, että piti puolta skakdeista maissa. Gurg oli ottanut suojaa tiiliseinän takaa, mistä hän ampui haulikolla takaisin. Taistelu oli edennyt niin pitkälle, että Kowambra oli kytkenyt päälle aseeseen sekä kranaatinheittimen että plasman.
Bokrujuh oli hänen vierellään. Hän suojasi heitä jäävoimillaan mutta seurasi silmä kovana Takaman taistelua, valmiina auttamaan siellä missä tilanne muuttuisi pahimmaksi. Ja vain vähän matkan päässä, aivan mustan aukon lähellä mittelivät Rlorzedt ja Takama. He tuijottivat toisiaan kun heidän aseensa hankautuivat toisiaan vasten. Takama puri hammasta, kun tämän arkkivihollinen nauroi.
”Tiedätkö, Takama, miksi sinä et voi voittaa”, Rlorzedt huusi. ”Koska MINÄ en ole enää vain jokin sivujuoni suuressa sodassa. MINUSTA TULEE SEN MUSTA TÄHTI, SEN RUHTINAS, ja sinä pysyt turhien sivutehtävien tekijänä!”
”ME OLEMME AVANNEET TODELLISEN POTENTIAALIMME, KULTAISEN KOHTALOMME”, Rlorzedt jatkoi julistustaan. ”TOAIN AIKA ON OHI, JA PIRAKOIDEN AIKA ALKAA.”
Hän ampui silmistään lisää salamoita. Gurg ampui pimeyttä. Eräs liekkimiehistä (Gerlak) ampui säteitä, joilla muutettiin kasveista eläviä. Neljännen säteet heittivät Kowambran kovaa ulos huoneen hajonneesta ikkunasta. Jos silmävoimallisia henkilöitä olisi kuusi, kaksi ei varmaankaan ollut paikalla, ja heidän henkilöllisyyttään saattoi vain teorioida.
Kenraali Gaggulabio myhäili näytön takaa.
”Minä kyllä kutsuisin teitä Piirakoiksi”, hän sanoi.
”Täytyy olla. Ei äijä viilaisi linssiin tollaisesta jutusta.”
Kahvinkeittimen porina aamuöisessä taukotilassa oli ainoa asia, joka tahditti selakhilaanin ja toan sananvaihtoa. Kummankaan valvominen ei ollut yllätys kenellekään, joka ymmärsi linnakkeen sisäistä dynamiikkaa. Same olisi mielellään siunannut itselleen tavallista pidemmät yöunet Rumisgonen pitkän vuorokauden jälkeen, mutta käänteet eivät ikinä tulleet kohtuulliseen tahtiin. Ja Paaco tiesi kyllä, että tämänkaltainen neuvonanto oli parempi pitää ennemmin kuin myöhemmin. Kaikista hänen esihenkilöistään Same oli riskittömin herättää aamuyön pikkutunteina.
Samekaan ei ehkä ihan kuittaisi sitä sprinklerikikkaa olankohautuksella, mutta hän sentään ymmärsi, että tarkoitus pyhitti joskus keinot.
”Oletan, että olet jo yrittänyt haarukoida signaalin lähdettä.”
”Juuh, ja no, ei ole helppoa. Jos voisin vain kuulostella vihollisen komentopisteet, tämä sota olisi varmaan jo paketissa.”
”Mutta on silti jokin syy, miksi tästä on pakko puhua nyt heti?”
Uusi energiajuomatölkki sihahti auki. Paaco klikkaili aggressiivisesti auki tiedostoja.
”Muistat varmaan meikäläisen hypoteesin Kiro-Wahin nazo-opereissönin suhteen?”
”Muistan, mutta en tiedä, luotanko lähteeseesi.”
”Hei Samemän, tiedän hyvin, mitä mieltä olet Hatidista. Mutta kyllä ne vaan on paras lähde mitä ton rintaman tapahtumille voi edes toivoa. Ja radiosalaus on ainakin täysin onnetonta, eli kaikki niiden inteli on käytännössä meidän.”
”Ja osa siitä koskee Kiro-Wahia?”
”Niin. Siellä se pönöttää. Olen satavarma siitä. Täsmää kans nazojen raksaosaston liikkeisiin Rapulatvaa pitkin.”
”Hyväksyn tämän todennäköiseksi. Onko se jo toiminnassa?”
”Aika paha sanoa, mutta en näe syytä sille, ettei olisi. Nopeastihan tollaisen pykää. Vaivalloisempaa on suojaaminen, majoitteet, huolto, jne.”
Same kaatoi mietteliäästi lisää kahvia kuppiinsa.
”Oletko yrittänyt vielä murtautua heidän lähetyksiinsä?”
”Kaikkeen ei mullakaan ole aika viime päivinä riittänyt. Rajansa se venyvyyden naamiollakin.”
”Ymmärrän täysin. En ehtinyt sanoa, mutta hyvää työtä Rumisgonen kanssa, Paaco.”
”Wow, kiitti äijä. Tarkoittaa paljon. Mutta niin, torakoiden salaukset on myös parantunut ihan sikana syksyn edetessä. Kuten myös niiden tiedustelutieto: joku voisi luulla, että niillä on yksi pari silmiä taivaankannessa.”
”En ole poissulkenut sitäkään. Ajatteletko radiotornin suhteen sitä, mitä luulen?”
Paaco havahtui alkaneensa kuiskata. Todennäköisesti turhaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”No kun. Mitä muuta varten se voi olla? Hatidin signaalien kaappaamiseen? Pliis, se on kuin karkin pöllimistä pikkuavustajalta. Onnistuu keneltä tahansa amatööriltä. Ehei, kyllä tää vähän varasuunnitelmalta vaikuttaisi: eikä ihan ketä tahansa varten.”
Same oli pitkän hetken hiljaa. ”Melkoisia liittolaisia, jos totta.”
”Yllättyneet parijonoon, rofl.”
”Niinpä. Pelkään, että saatat olla oikeassa. Ja toisessa tilanteessa pitäisin sitä kannaltamme melko yhdentekevänä… mutta tässä se saattaa kasvattaa kiirettä. Puhun Tawan kanssa aamulla.”
”Joo, hyvä. Meitsi vois valmistella yhtä juttua. En tiedä, muistatko, mutta meillä on vähän hyödyntämätöntä rautaa rajalla. Jos halutaan tehdä tää siististi… ehkä nyt olisi aika?”
Same pysähtyi vielä ovella selvästi keräämään ajatuksiaan. Hän katsoi kaavakuvia ruuduilla ja ymmärsi Paacon ajatuksen.
”Ehkä se ei ole tässä kohtaa liioittelua. Toivottavasti se on vielä toiminnassa.”
Paaco virnisti leveästi. ”Kohta ainakin on.”
Myrskyn ensimmäinen päivä
Lehuvirta
0746
Tusina sadetakkimyttyjä piti neuvonpitoa oksiston suojassa. Harmaassa aamukajossa puhujan tunnisti lähinnä äänestä. Sateen kohina oli niin kova, että miesten täytyi karjua pelkästään keskustellakseen. Lämmin puuro lohdutti miehiä laihasti syksyn kurjimman yön jälkeen.
”Uaah”, ulvahti Havok. ”Ihan sekopäinen sää.”
”Onhan näitä nähty”, Brangokk murahti hampaitaan kaivellen. ”Kotipuolen kärhämässä etsisitte nivusista hiekkaa. Niin voi sitä ihan sitten omassa päässään hiljaa miettiä, kumpi on mukavampaa, se vai tämä.”
”Puhukaa omasta puolestanne sen kodin suhteen”, Sixten sanoi. ”Aika samanlainen syksy täällä kuin meillä, javisst.”
”Ai mitä, eikö ’navia ole täydellinen paratiisi Vanhaan Maahan verrattuna?” Vazopp ivaili. ”Luulin että mikäseoli ’Perustuslaillinen Monarkia’ maksaa teille kaikille pelkästä lorvimisesta…”
”Ju, kyllä se grundinkomst-kokeilu johonkin etenee. Mutta ei sillä kivempaa säätä osteta.”
”Ai ei vai. Rahalla saa ja rakasetankilla pääsee. Sanopa tuo xialaisten säänhäirintäsatelliiteille tai ihan kelle tahansa rahaa rakastavalle veden toalle. Tai no, ei kai siihen periaatteessa toaa tarvita, vaan kaksi helvetin kovaa työukkoa. Keitäs sinisiä meillä onkaan… mites on, Yagak: saisitko tätä säätä hillittyä, jos lyödään hynttyyt yhteen?”
Muut ukkelit höröttivät sille hiljaa. Vazopp myös, mutta vähän myöhässä. Yagak käveli ulos tilanteesta ennen kuin kukaan ehti miettiä liian pitkään, mikä hänen elementtinsä mahtoi oikeasti olla.
Yagak kaapi lusikkahaarukalla viimeisetkin kaurakokkareista kattilan pohjalta ennen kuin huljautti astiaa juoksevassa vedessä. Kun hän nousi ylös virran varrelta, sadeviitan hupun laskos ryöpsäytti kylmän lirun vettä selkää pitkin. Hän olisi irvistänyt, jollei kaiken peittävä märkyys olisi tässä kohtaa myrskyä ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikea uskoa, että tätä märemmäksi voisi enää edes tulla.
Öinen myräkkä oli tulvinut telttapohjista läpi ja kohmettanut heistä useimmat jääkylmiksi. Telttapaikka ei ollut ollut edes huonoimmasta päästä, mutta siinä ei ollut huomioitu mahdollisuutta vuosikymmenen pahimmalle myrskylle ja tuhoisille tulville metsäkumpareita pitkin. Komppaniasta oli vaikea löytää miestä, joka olisi saanut viime yönä tuntia unta pidempään. Sen näki mäntyjen oksistojen peitossa sadetta piilottelevista skakdeista. Sade ei ollut enää aivan yhtä paha kuin yöllä, mutta läpimärkien telttojen pystyttäminen uudestaan sai odottaa parempaa hetkeä.
Aamiaistunti oli venynyt jo pitkänhuiskeaksi: komppanian johto oli jossain tiedonannossa. Myrskypilvien vaikutus koko Lieggimiesten läntiseen rintamaan oli vähintään lamaannuttava, ja pahimmassa tapauksessa ei auttaisi muuta kuin vetäytyä. Tiedustelun väki juoruili jo, että koko säätila oli eilisen taistelussa legendaksi nousseen ilman toan ansiota.
Tornari tai ei, Yagak ei voinut olla miettimättä, tunsiko hän tämän aiheuttaneen toan henkilökohtaisesti. Oli vaikea sanoa, ansaitsiko toa tästä hyvästä olusen vaiko selkäsaunan. Jos myrsky hidastaisi Allianssin valloitushankkeita edes viikon verran, syksyistä vellimaastoa kelpaisi sietää pieni hetki. Vaikka oli kyllä vaikea poistaa skeptisyyttä siitä, että tällaiseen myräkkään pystyisi kukaan toa yksin.
Keskustelussa ei ollut päästy ihmeisiin, kun Yagak palaili purolta puhtaan kattilan kanssa.
”Niin häh, mitäs tässä odotellaan?” Brungush murjotti ääneen.
”Tehtävänantoa, varmaan”, Rodarr sanoi. ”Tänne tulvien keskelle ei kannata uutta leiriä pystyttää, ja eteneminenkin on varmaan aika tyhmä idea juuri nyt. Ainaskin jollei Yagak kohta suostu kokeilemaan sitä veden emmentaalivoimien hallintaa…”
”Uitan sinut ensimmäisenä, kun saan ne haltuuni”, Yagak huikkasi.
”Aika tyhjä uhkaus tässä säässä”, Rodarr nauroi.
”Varo vaan. Odotan, että olet kuiva ja lämmin ja sitten vasta isken.”
”Niin ja siis elementti”, Zohan pisti väliin.
”Häh?” Rodarr huudahti.
”Elementtivoimien. Äijä sano emmentaali.”
”Voi skarrararr Zohan, se oli se vitsi.”
”Ai jaa. En kyllä ihan osta, että tietäisit noin hienoja sanoja.”
”Niin että meinasitte että peräännytään varmaan taas?” Brungush sanoi ja huokaisi tuskastuneena. ”Jos meikäläiseltä kysytään, niin tämmöisten sietäminen oli ihan vaan odotettavissa sillä tavalla, millä tätä sotaa johdetaan. Pari nopeeta iskua klaanilaisten taktisiin pisteisiin ja oltaisiin jo nautiskelemassa voiton antimista jossain lämpimämmissä maisemissa!”
Yagak hymähti ja istui aseveljien seuraan sateensuojaan katajistoon.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa?”
Useampi jermuista ähkäisi.
”Nyt saa kyllä jo minun mielestäni ihan pikkuisen valittaa”, Zohan sanoi.
”Henkimaailman hommia, tiedustelu puhui jonkun toan tekosista”, Yagak sanoi. ”Eli ei tässä ehkä muuta voi kuin valittaa. Kuuliko joku enemmän siitä myrskyn alkupisteestä?”
Skakdit lähinnä vilkuilivat toisiaan odottaen, että joku puhuisi. Hetken päästä vanha ukko Brangokk yskäisi ja korotti ääntään: ”Jututin tuossa tunteroinen sitten niitä itärintaman sissejä, jotka tulivat saattamaan lutin ja kessut tiedonantoon. Niillä äijillä ei ole kyllä ollut mitään kuria, lörpöttelevät ihan kenelle tahansa… mitä nyt ymmärsin, niin se torakoiden eilinen ilma- ja merivoimien karkelo johtui kai siitä, että Bio-Klaani liikutti jotain isoa kaakon suuntaan ja takaisin. Ilmeisesti aika paljon menetyksiä nazorakien puolelta, Klaanin puolelta ei varmistettuja. Jälleen vaikuttaa siltä, että meikäläiset olisivat voineet ehtiä taisteluun, jos torakat vain viitsisivät pyytää.”
”Pah, ne tahtoo pitää isot taistelut itsellään”, Brungush murahti. ”Laulattavat tykkejä Imperiumin kunnian puolesta ja pitävät meidät täällä hoitamassa ne tylsät jutut. Helppo sitä on sanoa olevansa sotasankari, jos joku muu polkee puolukoita ja käy tylsyttämässä scimmyjäRune scimitar puihin ja alkuasukkaisiin. Tää sota on kyllä yksi vitsi, ei täältä kunniaa käydä hakemassa.”
”Palkka juoksee, ei voi valit-”
”Turpa kiinni nyt jo oikeesti Vazopp. Joku välittää muustakin kuin rahasta. Tuhlaan mun koko nuoruuden tällä saarella tätä menoa.”
”Meni vissiin tunteisiin?”
”Meni.”
”Sori Brungush.”
Brungush mutisi loukkaantuneena ja tepasteli Vazoppin luo vastaanottamaan rivakan halin.
”Voidaan teroittaa sun scimmy myöhemmin yhdessä. Tiedän, että se harmittaa sua.”
”Kyllä minä sen itsekin osaan tehdä. Mutta kiitti Vazopp.”
”Mites muuten Yagak”, Havok kysyi, ”etkö sinä ollut sieltä idän rintamalta alkujaan?”
Yagak oli hetken hiljaa.
”Kyllä. Miten niin?”
”Niillä oli aitiopaikka tuon eilisen seuraamiselle. Varmaan olisi ollut aika eri lopputulos, jos torakat olisivat päästäneet ne puuttumaan siihen show’hun. Majuri Rlorzedtillä on vissiin aika häijyjä äijiä töissä… siitä puhutaan aika outoja juttuja. Kukas se olikaan se teikäläisen komentaja?”
”Suuri ja paha Gurg”, Yagak sanoi tottuneesti.
”Tosi kumma. Et ole ikinä oikein vaikuttanut tyypiltä, joka päätyisi Rlorzedtin alaisuuteen.”
”Miten niin?”
”En tiedä. Niistä puhutaan kaikkea hämärää. Salatieteitä, Gaggun salainen tiedejaosto, elementtivoimia.”
”Sinne ei kyllä pääse ihan kuka tahansa”, Brungush murahti. ”Yritin hakea, mutta Rlorzedt pitää selvästi aika tiukkaa jöötä siellä.”
Brangokk tuhahti. ”Et sinä sinne halua. Sitä paitsi sen Gurgin porukassa on muutenkin aika epäilyttävää sakkia. Mitäs pahaa Yagak on menneisyydessään tehnyt päästäkseen noin rankkaan seuraan?”
Se ei ollut kovin vakava kysymys, mutta Yagak ei halunnut jättää siitä huomattavan pitkää hiljaisuutta leijailemaan ilmaan.
”Olen vain viestimies”, Yagak sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taikajutut ja salaisuudet ovat muutenkin isonatsaisempien hommia.”
”Haha”, Rodarr hörähti. ”Noinhan sinä sanoisit, jos salailisit jotain!”
Yagak ei kääntänyt katsetta Rodarriin.
”No, täällä joka tapauksessa ollaan. Joten en tiedä, mitä Gurgin laivalla puuhataan tällä hetkellä. Varmaan jotain Nimda-juttuja.”
Rodarrin ilme kertoi, että hän ei olisi aivan halunnut päästää tästä irti, mutta hän päätyi läimäisemään Yagakia yläselkään kovaa. Avokämmen lätsähti märästi sadetakkia vasten.
”Eivät ne noin huonolle valehtelijalle kyllä mitään sellaista näyttäisi!”
”Joo, tuo mies kyllä syötäisiin salatiedeosastolla viikossa!” Havok naurahti.
”Älkää härnätkö Yagakia”, Brangokk sanoi. ”Luti siirtää sen takaisin sinne idän rintamalle joku päivä, ja sittenhän teitä kaikkia itkettää.”
Yagak hymyili takaisin vaisusti. Tässä oli nyt tilanteen huomioiden yllättävän hyvä olla. Mutta hänestä tuntui, että viime yönä oli käynnistynyt jonkinlainen ajastin sille, kuinka pitkään hän voisi vielä ylläpitää tätä. Veto kotia kohti oli taas voimistunut, eikä hän voinut vastustaa sitä enää kovin kauaa.
Myrskyn toinen yö
Rantalehto
00:15
Puistojen käyttöaste oli romahtanut hallitsevan säätilan muutosten myötä. Eipä Rantalehdon puistossa poutaisenakaan syysyönä juuri liikuttu.
Vanha munkki oli kuitenkin yhä meditoimassa sienikokoelmansa seurassa. Otlekin mielestä hyypiö ei vaikuttanut tyypiltä, joka raportoisi Klaanin johdolle kulkijoista, mutta oli parempi pistää varman päälle. Tuoksusta päätellen osa munkin sienistä oli harvinaista lajia, jonka kuivatuista hatuista saisi uutettua Enkin himoamaa hermomyrkkyä. Kukaan veljeskuntalaisista ei ollut kuitenkaan uskaltanut neuvotella asiasta, pihistämisestä puhumattakaan. Ties mitä mielikykyjä äijänkäppyrällä oli. Leiter oli kehottanut osoittamaan varovaisuutta ’sen oraakkelin’ väen kanssa. Kyllä hiippailija hiippailijan tunsi, eikä olllut viisasta näyttää korttejaan ilman hyvää syytä.
Otlek sujahti pensaan ali. Hän kulki loikkien violetiksi muuttuneen tammenlehtimaton yli, jottei siihen jäisi jälkiä. Vaikkei sillä ehkä ollut juuri väliä: luissaan Otlek tunsi tuulen olevan yltymään päin. Lehdet eivät jäisi paikalleen mätänemään.
Tammen juurella oli muutamia kiviä jäänteenä vanhasta rantaviivasta. Sade ropisi niistä laakeimpaan eri tavalla. Matoran työnsi sormensa sen kulman alle ja nosti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin se olisi vaikuttanut yllättävän keveältä graniitiksi. Kiveä se oli kuitenkin vain ulkonäöltään.
Tunneli putosi ensin pari metriä alaspäin, Otlek pudottautui tottuneesti sen pohjalle. Vettä oli melkein nilkkaan ja sitä tippui katosta ja tihkui seinien mannoksesta. Suuren tammen juuret nielivät ahnaasti, mutta liika oli liikaa. Lähisaarella Veljeskunnalla oli ollut vuosikymmeniä tunneliverkoston hiomiseen suhteellisen mukavaksi ja toimivaksi; viidakon sadekauteen he olivat sopeutuneet poistokanavin ja pumpuin. Tämä tukikohta oli ollut käytössä vain pari kuukautta ja salaus oli tehnyt hienosäädöstä hankalaa.
Otlek astui valokivien himmeään hehkuun. Pääkammioon oli rakennettu eräänlainen puulattia paksuista oksista ja myrskyn ensipäivän katkomista oksista. Kunnon sahatavara olisi toiminut paremmin, mutta lautakasan kuljettaminen puistoon olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää. Kotisaaren poltto, kuolleet toverit ja vihollispuolelle siirtynyt johtaja pistivät märän lattian ja tiputtavan katon kuitenkin jonkinlaiseen mittakaavaan. Sitä paitsi flunssaisimmat pääsivät Telakalle paranemaan.
Suurin osa riippumatoista roikkui täysinä, ja pääkammiossa kaikui tuhina ja kuorsaus. Sisäänkäytävän pielessä valvoi Ibra paljastettu miekka sylissään. Tämä nyökkäsi Otlekille.
”Iltaa, veli. Onko johtaja hereillä? Olisi uutisia linnasta ja rintamalta.”
”Kiireinen yö?”
”Tulin kun pääsin. En voinut noin vain irrottautua. Voin minä odottaakin, jos hän nukkuu.”
Ibra murahti kolkosti. ”Hän on hereillä.”
”Kiitos.” Otlek asteli lattian oksiston yli ja sisään sivukäytävästä, joka oli kaivettu yläviistoon niin, että se oli muuta luolaa kuivempi. Matoran veti varovasti auki kirjaillut verhot ja luikahti sisään.
Leiterin kammio oli koruton ja synkkä. Seinustalla oli kapea vuode. Pöydän virkaa toimitti tyhjä kranaattilaatikko, jolla oli pieni mutta tarkkaan piirretty saaren kartta ja nyrkin sisään mahtuva valokristalli. Johtaja istui ohuella tyynyllä pöytänsä ääressä. Oliko hän ollut täsmälleen samassa asennossa viimeksikin? Jopa Raham ja Ibra kävivät ulkona silloin tällöin, joskus jopa kaupungissa. Mutta Leiter oli nähnyt viimeksi taivaan tullessaan saarelle norsupäästäisen kyydissä. Oman naamionsa läpi hän oli katsonut maailma edellisen kerran kotisaaren vehmaudessa. Miksi vuorokaudenajoilla, tai ajan kulumisella ylipäätänsä, olisi mitään merkitystä johtajalle?
Leiter avasi silmänsä ja käänsi katseensa tulijaan. ”Veli Otlek. Mainitsit uutisia.”
”Johtaja”, Otlek nyökkäsi, tai ehkä se oli pieni kumarrus. ”Vartija on elossa. Hän on soluttautunut skakdipalkkasoturien leiriin Lehu-Korosta pohjoiseen.”
Mirulta ei voinut lukea minkäänlaista reaktiota. ”Ja tietääkö Linnoitus tästä?”
”Kyllä. Hän otti itse yhteyttä ylläpitoon leirin radiolaitteilla viime yönä. He pitävät asian vielä salassa, jottei se vuoda Imperiumille ja paljasta soluttautujaa. Käsittääkseni tieto on vain ylläpidolla, ja Matoro Mustalumella.”
”Ja minulla”, Leiter sanoi hiljaa. ”Ja sinulla.”
”Niin. Ilmoitin myös linnulla veli Enkille. Vartijan hengissäolo muuttaa nähdäkseni asemaamme Klaanissa. Hyvään suuntaan.”
”Jatka.”
”Johtaja?”
”Sinä ja Enki olette sanoneet toistuvasti, että piilottelumme vaarantaa yhteistyön Linnoituksen kanssa. Ja nyt he saavat mehevän salaisuuden rintamalta ja kertovat sen heti Otlekille. Miksi?”
”He uskoivat, että pystyn auttamaan”, sanoi Otlek epävarmana. ”Joten lainasin heille yhden harakoista ja opetin sille tempun, jotta Mustalumen kenttätehtävällä jättämä paketti päätyisi Vartijan käsiin. Olisin kysynyt mielipidettäsi, mutta jouduin toimimaan nopeasti. Vierailu täällä olisi vaikuttanut epäilyttävältä.”
”Saat vielä Tawalta sulan naamioosi”, sanoi Leiter. ”Ja Enkikin on varmasti kiitollinen.”
”Niin”, Otlek tuhahti. Kun Enki pääsisi takaisin julkisuuteen, he kävisivät ostamassa Tednin kanssa johtajalle sellaisen mukin, jossa lukisi Maailman Parhaalle Pomolle. ”Luulen, että he luottivat asian minulle, koska olin juuri auttanut koordinoimaan torjuntahyökkäystä Rumisgonen operaatiossa. He yhyttivät minut aamulla Telakalta. Muista, ettei ylläpito lainkaan tiedä sinusta, ja Enkikin tilanne on heille vielä epäselvä.”
Leiter mietti tätä hetken hiljaa. ”Hm. Vai on Vartija elossa. Se tekee suunnitelman seuraavista askelista epävarmempia.”
Et ole tosissasi, Otlek ei sanonut. Hän oli ollut Guardianin kanssa rintamalla. Hän oli nähnyt Erysin ottavan luodin ja Vartijan kuolevan sen takia sisältäpäin. Hän oli nähnyt Tawan silminnähden onnellisena muutama tunti sitten. ”Se tekee myös toiminnastamme kaupungissa helpompaa, johtaja.”
”Muista paikkasi ja tehtäväsi”, sanoi Leiter. ”Emme tulleet tänne istumaan bingossa ja vetelehtimään majataloissa. Kertoiko hän mitään Ämkoosta?”
”Ei ainakaan mitään, mitä he olisivat välittäneet minulle”, vastasi Otlek.
”Hyvä. Avaa verho.”
Otlek kääntyi ja veti kankaan suppuun. Takana tuijotti tusina silmäpareja. Ibra ja Raham olivat jossain takana ilmeet neutraaleina. Muut näyttivät jokseenkin noloilta.
”No niin, kuulitte uutiset”, Leiter huokaisi. ”En luottaisi ninjaan, jonka alitajunta ei herätä häntä kuiskausten ja juonittelujen ääneen syvimmästäkin unesta. Fortel, jatka seinien tilkitsemisen kanssa, tai joudumme kaikki niiden sairaalasiipeen. Otlek, Fortelin avuksi. Ratka ja Mostle, kerätkää tiimi parakeilta ja lähtekää Lehu-Koron suuntaan. Kun Vartija on vapaalla jalalla, pitää meidän päästä tilanteen tasolle. Toimikaa.”
Otlek kumartui verhon ali ja sulki sen perässään. Kaukaukasvoinen Fortel venytteli jalkojaan ja urahti jotain maanpaossa elämisestä. Hän asteli oksalattiaa pitkin huoneen nurkkaan, jossa oli osittain veden alla oleva harmaa kumpare litisevää savea. Viiksekäs ninja alkoi lapioimaan sitä puuämpäreihin, joista Otlek ryhtyi lätkimään sitä seinälle. Siitä tulisi ihan mukava savipinta kunhan se pääsisi kuivumaan. Otlek ei ollut varma, tapahtuisiko se ennen kuin Leiterin suunnitelma saavuttaisi huippukohtansa ja he pääsisivät piilottelusta.
Suuri Norsupäästäinen käänsi kylkeään syvennyksessä, ulvahti ja jatkoi uniaan.
Myrskyn toinen päivä
Suurkylän komentopiste
17:49
Sade piiskasi entisen Suurkylän kattoja sekä tulvi ahtailla kaduilla. Imperiumin pioneerit oli asetettu pyhälle tehtävälle raivata entisen matoralaisasumukseen syvempiä ja suurempia ojia tulvavesien hallitsemiseksi. Moni nui-korolainen kellari oli kastunut ja tulvinut täyteen viheliäisen raskasta sadevettä. Vaikka Imperiumi ei jättänyt yleensä jälkeensä niinkään valloitettuja kuin ravinteista karuiksi raastettuja maita, oli Nui-Koro ehtinyt syksyn mittaan muodostaa vahvan valloittajamyytin.
Näitä perustuksia olisi suojeltava, sillä ne olivat merkki toivosta mahdottomia voimia vastaan. Suurkylän vanhan nimen zankrzorankielinen versio, Kiurazirla, kaikui yhä useammin pihtihampaiden välissä uuden voiton monumenttina. Nimi ei ollut kelvoton, mutta vasta Imperiumi antaisi sille arvokkuutta.
Eräässä suurkyläläisessä vanhassa kivitalossa paloi valo. Rappiollisena entisaikana se oli ollut asumus, ehkä myös toimisto, eräälle vanhan Suurkylän edesmenneelle johtajahahmolle. Nyt pienellä mökillä oli uusi asukki. Kenttäjohto oli pitänyt runollisena, ehkä huvittavanakin, että asumus annettaisiin väliaikaismajoitteeksi entisen omistajan surmaajalle. Harvoin Imperiumi palkitsi sotilaitaan näin suoraviivaisella tavalla — ei pitänyt luoda vaarallisia ennakkotapauksia ansaintakeinoista — mutta tavanomainen ei ollut sotilaskaan.
Sotilas istui ristiasennossa matoralaiskokoisen tuvan kivilattialla. Sotilaan mekaaninen kaulapanta toimitti kolmea tarkoitusta: ensisijaisesti siihen kiinnitetty mikrofoni välitti jokaisen hiljaisimman huokauksenkin jonnekin pilvien yläpuolelle tiedustelun herkeämättömään tarkkailuun. Toivottavasti nuoremmat tiedustelu-upseerit nauttivat jokaisesta hänen nieleskelynsä ja pureskelunsa äänestä, mietti sotilas, sillä niitä olisi kyllä tarjolla. Toissijaisesti kaulapanta oli nöyryyden ja kunnioituksen symboli: kukapa hän olisi paitsi Imperiumin uskollinen käskyläinen.
Kaulapannan kolmas tarkoitus oli pitää äärimmäisen huomaamatonta mutta sitäkin rasittavampaa sirinää.
Laite oli yllättävän hiljainen, mutta sen keskusyksikkö päästi pientä kirkasta ja epäsäännöllistä ääntä, jos muut äänet sallivat sille laisinkaan kaistaa. Ja etenkin, jos yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä nimenomaan meditoimiseen.
Sateen ropina vasten talon tiilikattoa hiveli sielua verrattuna siiheen sähköiseen siritykseen, joka kaulasta antoi ilmoittaa itsestään. Mutta oli hän epäedullisemmissakin olosuhteissa rauhoittanut sieluaan. Valkoista turagaa ei tunnettu pelkistä taidoistaan.
Ämkoon vasen käsi lepäsi hänen polvellaan. Toisen polven päällä ei näkynyt kättä, ei mustaa eikä punaista. Mutta oliko sillä väliä, jos huoneen ainoa asukki piti silmiään rennosti ummesssa?
Hän keskittyi oikeaan polveensa. Pinnistelystä ei ollut apua. Menetetty varjokäsi ei ollut tavallinen raaja. Se ei ollut käsi, jolla vihreä matoran oli pidellyt kynää ja sivellintä. Se ei ollut käsi, joka oli ansainnut kantaa aseista mahtavinta. Sen ei tarvinnut olla iäksi mennyttä.
Se oli tullut hänen sisältään, eikä sen lähde ollut poissa.
Polvi. Hartia. Ilma. Pieni veto ikkunan yläraosta kulki jatkuvasti tilan halki. Hän tunsi sen. Se kipristeli siinä, missä ulkoinen tarkkailija olisi nähnyt vain ilmaa. Polvi. Hartia. Ilma.
Hän oli valmis. Hän oli.
Ämkoo nosti kätensä hartioidensa tasalle. Hän avasi jalkansa ja painoi päkiänsä kivilaattoja vasten. Toa nousi seisomaan tasapainoiseen haara-asentoon.
Nazorakein harmaanhimmeä upseerimiekka oli kylmän takan reunalla. Sen kahva oli oikealla puolella, terä lepäsi laastipinnalla vasemmalla. Kahva oli kylmä ja kova, mutta miekka oli tehty taidolla. Sen tekijä oli tuntenut tasapainotuksen salat.
Totta kai se oli vain roskaa verrattuna oikeaan miekkaan. Mutta nyt se saisi kelvata.
Terä leikkasi ilmaa ja laskeutui pirun nilkan viereen. Silmänsä kiinni pitävä hahmo laskeutui yhden polven varaan ja vei miekankahvan taakse. Syvä hengitys sisään. Pisto eteen ja ylös.
Ovi paukahti auki, kylmä tuuli puski sisään ja raskaat askeleet vavisuttivat lattiaa. Kenen tahansa meditaatio olisi katkennut sellaiseen meteliin. Ämkoo avasi silmänsä ja upseerimiekka kalahti lattiaa vasten. Metallisen kolossin sateesta märkä haarniska tervehti käsipuolta miekkapirua oviaukosta.
Kyborgi kömpi sisään matoralaiskokoluokan ovesta sekä antoi myrskytuulen läimäistä uksen kiinni takanaan. 437 oli ryvettynyt, mutta ei vain sään takia — nazorakin rintapanssari oli näkyvästi lommoilla ja muutamissa raajoissa ja nivelissä oli vähemmän elegantin näköisiä, selvästi väliaikaisia korjausratkaisuja pitkällisempää huoltoa odotellessa. Konetorakan kaulaservot surahtivat äänekkäästi, kun hän käänsi tuiman katseensa alas lattialta miekkaansa poimivaan Miekkapiruun.
Toissailtana äkilliselle komennukselle lähtiessään 437 oli ollut huomattavasti toimintakykyisemmän näköinen. Hopeisen haarniskan pinnoite oli lommoilla ja everstiltä oli riisuttu joitakin asejärjestelmiä kokonaan, todennäköisesti huoltoa varten.
”No”, Ämkoo sanoi virnuillen. ”Miten meni?”
”Uskon eversti Ämkoon olevan jo tietoinen, että lentue torjuttiin aivan vihollisen porteilla.”
”Olen hyvinkin, mutta se ei kerro paljoa. Mitä sinulle tapahtui?”
”Bio-Klaani oli varautunut vastaanottokomitealla. Olin lähellä surmata heidän ilman toansa kunniakkaassa taistelussa, mutta jouduin tekemään pakkolaskun saatuani osuman polttoainetankkiini… sääliksi kykenin vain seuraamaan sivusta, kuinka moni rohkea sotilas antoi henkensä Imperiumin kunniaksi.”
”Tietenkin, ja kunnia heille uhrauksestaan”, Ämkoo sanoi hipihiljaa. ”Itse et näemmä onnistunut samassa?”
”Kokeilet rajojasi, eversti”, 437 sanoi kylmänviileästi.
”Leikkimielisesti vain, eversti hyvä”, Ämkoo sanoi leveän hammashymyn läpi. ”Pahoitteluni, jos vaikutin epäkunnioittavalta. Mutta olenhan kuitenkin oikeassa, että kuolema Viimeisen Imperiumin eteen olisi paras mahdollinen kohtalo?”
”Onkin, ja jo kerran sen olin valmis tekemään.”
Ämkoon sanat oli tarkoitettu piikittelyksi, mutta 437 seisoi jotenkin normaalia ylpeämmän näköisenä niihin vastattuaan. Harva sentimentaalisuuden ripe pääsi kone-everstin teräskuoren läpi, mutta nyt tämä kuulosti puhuvan suoraan sydämestään. Mikäli sellainen vielä siellä jossain oli.
”Ymmärrät varmasti, että kerran aikoja sitten uhrasin itseni suuremman tarkoituksen edessä. Ja minua palkittiin siitä hyvästä. Sen määräsi hän, joka silloin kulki nimellä Kenraalieversti 003. Nyt hän on poissa, ja hänen ruumiinsa ruokkii Pesän maaperää. Hänen käskynsä antoi minulle uuden mahdollisuuden, ja uuden ja uljaamman kehon. Sain kyvyn nousta uudestaan taisteluun Kotimaan puolesta.”
”Kuin ta-lintu tuhkista.”
Konesilmät tuijottivat vihreähehkuisina Miekkapiruun. Valtavan terästorakan metallinen ranka kyyristyi kyykistynyttä Ämkoota kohti. Se taipui keskivartalosta tavalla, jolla yksikään luonnollinen nazorak ei taatusti taipunut. Ainakaan ilman hirvittävää väkivaltaa. Epäautenttinen hymy arpisilla epäsymmetrisillä kasvoilla tervehti Ämkoota lähempää.
”Voisi sanoa, että annoin saman mahdollisuuden sinulle… siellä entisen kotisaaresi rannoilla. Silloin meidän kunniakkaan taistelumme päätteeksi, kun annoin sinun elää ja valitsit polvistua.”
Miekkapirun ilme värähti hieman. Hän kanavoi sisäistä tyyneyttään ja puski sen takaisin kasvoilleen.
Siitä oli kuukausia, kun Ämkoo ja Eversti 437 olivat kohdanneet Veljeskunnan saarella vihollisina. Mutta Ämkoo kyllä muisti sen kuin eilisen: 437:n pitelemässä hänen omaa miekkaansa hänen sydänvalonsa yläpuolella, uhkaamassa surmata hänet sillä. Hän muisti veren maun suussaan ja 437:n kauhistuneen katseen, kun hän oli valmiina sivaltamaan tämän hengiltä Alku taas käsissään.Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä
Ja nyt hän oli tässä. Ilman oikeaa miekkaa ja miekkakättä. Elämä todella vei yllättäviin paikkoihin.
”Muistan sen jokseenkin eri tavalla”, hän sanoi vaitonaisempana. ”Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat.”
Hymy kaikkosi 437:n suulta kuin pois kytkettynä. Tämä nousi täyteen pituuteensa taas.
”Sitä paitsi vahinko oli hyvin paikallista. Vaadin vain muutamia rutiinikorjauksia, mutta olen valmis kentälle alle viikossa. Samalla koeajan muutamia uusia asejärjestelmiä, jotka tiedekunta on lähettänyt kenttätestaukseen.”
Potra poika, Ämkoo ajatteli. Tulta päin taas uudestaan ja uudestaan. Eräässä toisessa kulttuurissa synnyttyään tämä olisi varmaan jo hypännyt omaan miekkaansa ja lopettanut oman tarunsa siihen.
Huoli kiipi Ämkoon mielen päälle: oliko komentoketjun yläpääty saanut kuulla… siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kesken Guardianin jahdin?
Vain yksi verinen yskös mättäälle. Sitä oli näkemässä vain muutama jääkäri, jos hekään. Oli ollut hyvin pimeää. Silti… oli sitä parempi, mitä harvempi tiesi. 437:n ilmeestä oli mahdoton tulkita, mikä tämän todellinen tarkoitusperä oli, mutta Ämkoo ei halunnut antaa hänelle pienintäkään syytä epäilykseen.
”Liikuttavaa, kuinka huolissasi olet. Voin vakuuttaa, että olen aivan yhtä taisteluvalmis kuin aina.”
”Prikaatinkenraali 088 käski sinut terveystarkastukseen”, kyborgi sanoi. ”Eräs Tiedekunnan kirkkaimmista mielistä varmistaa vain, että olet täysin kenttäkuntoinen. Ei ole syytä huoleen.”
Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Ämkoo piti ilmeensä asiallisena ja vastasi:
”Kaikella kunnioituksella, eversti hyvä… mutta en aio vastaanottaa ainuttakaan mekaanista raajaa jos niin ei erikseen käsketä.”
”Ehkä sinun kannattaisi.”
437 hymähti ja pyöräytti toisen yläkäsistään kokonaan ympäri ranteen kohdalta ja sulki ja avasi rautasormiaan salamannopeasti. Hän tuijotti Ämkoon raajatonta olkapään tynkää.
”Ehkä muutamalla… päivityksellä Viimeinen Vartija ei enää yllättäisi sinua. Tiedustelulla on uusi vainu hänen suunnastaan.”
”Hah”, Ämkoo tuhahti. ”Niin ne sanoivat viime kerrallakin.”
”Osoittakaa kunnioitusta, eversti. Kamera-aineistoa on analysoitu Metastaasilla… ja vaikuttaisi siltä, että admin Guardianiksi epäilty hahmo ylitti Rapujoen uiden ja suuntasi siitä itään. Viimeinen vakavastiotettava havainto hänestä on Aavelehdon rajalla vaeltamassa syvemmälle LehuunMutta mitä tapahtui viimeiselle vartijalle?.”
Ämkoo nyökkäsi hitaasti.
”Mistä voitte olla varmoja, että hän ei ole jo palannut Klaanin hallitsemille alueille?”
”Tiedustelulla on enemmänkin. Kaikki ajan kanssa.”
Eversti 437 kääntyi kankeasti kokonaan ympäri ja asteli taas ovelle.
”Sitä paitsi meteorologian osasto on kehottanut pysymään sisätiloissa. Ennuste on historiallisen huono, emmekä voi jatkaa jahtia ennen kuin sää selkenee. Suuntaamme länteen myrskyn rauettua.”
”Totta kai. Ehkä minulla sitten on hetki aikaa puoskarinne käsittelyyn”, Ämkoo sanoi vaisusti. ”Pitäkää minut kartalla, kun tiedätte enemmän Vartijan liikkeistä.”
437:n pää kääntyi vielä oviaukolla häntä kohti.
”Toivottavasti olet luopunut viimeisestä sentimentaalisuudestasi hänen suhteensa, eversti. Sinäkin kaipaisit kunniasi takaisin.”
Ämkoo hillitsi itsensä lähes täysin. Vain tiedustelupalvelun agentti korkealla pilvissä kuulokkeet päässä sai nauttia sen hiljaisen huokauksen, joka hänestä pääsi.
”Illanjatkoa, eversti”, hän lopulta sanoi.
Myrskyn kolmas yö
Metastaasi
02:05
Toimistotöitä oli montaa sorttia. Tämä ei sopinut niille, joita pelottivat korkeat paikat.
Jos uskalsi katsoa yhdestä yläkerroksen harvalukuisista ikkunoista, oli parempi pitää aurinkosuoja visusti päällä. Joku muu olisi ehkä pitänyt romanttisena ajatuksena sitä, että he olivat ankkuroituneena taivaaseen ja saivat voimansa itse tähdistä. Mikäli oli täällä komennuksella kuukautta pidempään, oli mahdotonta olla hukkaamatta sitä romantiikkaa joko tiedustelutyön puuduttavaan todellisuuteen tai sitten siihen mykistävään ymmärrykseen, kuinka lähellä tähdet olivat. Ja kuinka pieniä ne todella olivatkaan.
Pahemman mökkihöperyyden iskiessä miehistön jäsenet vetivät välillä suojapuvut päälle ja lähtivät ”taivaskävelylle”. Ylin johto ei ollut antanut sille valtuutusta, mutta hulluksi tällä komennuksella tulisi ilman pientä ulkoilua. Juuri nyt avaruussää ei ollut sille kovin suotuisa.
Himmeä vihreä hehku valaisi kalvakan mustavisiirisen nazorakin kasvoja. Nakutus mekaanisesta näppäimistöstä kilpaili prosessorin kurnutuksen kanssa. Kelat pyörivät tasaisesti koneen kyljessä. Aina välillä taustalla kuului se aavemainen huokailu, jota maailma piti näin korkealla. Huipulla tuuli kovaa, jopa täällä koko alla olevaa kupolia riivaavien myrskypilvien yläpuolella.
Näin korkealta kaikki näytti pieneltä… paitsi se määrä informaatiota, joka laitteiden läpi virtasi. Sitä oli hukuttavan paljon. Helpottihan se varsinkin kuvamateriaalin katalogisointia, mutta vei myös hyvin suuren osan aluksen sisätilasta ja poltti akkuja ennennäkemättömällä vauhdilla.
Mustavisiiri piti mietintätauon, katsoi näppäimistöään ja nakutteli menemään.
> haku: rapulatva2 // kk:9-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 20256907 leikettä.
Liian laajaa. Mustavisiiri murahti turhautuneena, tarkisti kansiostaan pari tuoretta printtiä ja jatkoi.
> haku: rapulatva2 // kk:10-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 95490 leikettä.
Yhä kuin neulaa heinäsuovasta. Hänellä ei ollut aikaa kahlata läpi tuollaista määrää aineistoa, eikä niissä kaikissa varmastikaan ollut tunnisteita… nazorak raahasi näppäimistön sivuun, nappasi sisäpuhelimen luurin kouraansa ja pyöritti rullalla lähiesimiehensä numeron.
”Hyvää iltaa, kapteeni”, hän sanoi suuosaan. ”Ei, ei merkittävää edistystä. Melko toivoton homma tässä aikajänteessä. Niin, niin. Ei riitä henkilöstöresurssit. Sitähän minäkin sanon. Ei vaan riitä työaika, minäkin täällä yhdeksättä tuntia. Hirveän hienot masiinat viritelty, mutta kenelläkään mitään visiota, kenen näitä pitäisi ajaa. Kaikella kunnioituksella, toki. Ei tämä kenenkään vika tietysti ole. Ketterää paskiaista siellä Lehussa jahdataan, silmäthän tässä loppuu kesken. Joo, siellä ollaan suut vaahdossa valmiita kiinniottoon… mutta todisteita sijainnista ei oikein vielä ole tarpeeksi. Sitä varten minäkin täällä ylitöissä.”
Mustavisiirin katse harhaili työpisteellä olevissa papereissa. Hän pyöritteli kuulakärkikynää sormiensa välissä ja kuunteli hetken. Kylläpäs kapulla nyt oli asiaa. Näin korkealla hyväkin tiedustelu-upseeri lepsuuntui muodollisessa viestinnässä: näitä piuhoja salakuunnellakseen vihollisen täytyisi olla itse aluksella. Tai kaikkitietävä.
”No tuotahan minäkin viime viikolla mietin, mutta sillä sektorilla on noita punaisia hälytyksiä ollut riittämiin muutenkin. Aika liipaisinherkkiä ne ovat sen suhteen, mikä kaikki menee punaisen piikkiin. Juu, vainoharha valtaa alaa. Siinä asteikossa on kuusi sävyä, voisi vähän käyttää harkintaa, mikä kaikki on maailman tärkeintä. Ai mitä? Joo, olen yrittänyt. 437:n kameramateriaali on aika nopeasti kahlattu. Ei vaan sitten kai ole sellaista muistia, mikä siihen keskusyksikköön mahtuisi kunnolla. Eikä kunnianarvoisa eversti nyt mikään kamerajalusta olekaan. Ai mitä, oikeastiko? Tahtorakia vastaan? Perhana, sen kun olisin ollut näkemässä.”
Toisesta päästä jaettiin pitkiä näkemyksiä tiedustelun hyödyntämisestä ketterässä ja sopeutuvassa taistelustrategiassa. Siinä samassa mustavisiiri painoi luurin olkapäätään vasten ja jatkoi nakuttelua. Entä jos…
> haku: rapulatva1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 341659 leikettä.
Äh. Hän oli unohtanut, kuinka obsessiivisesti pääesikunta halusi nauhoittaa sen toisen everstin joka sutkauksen. Rajansa kaikella, myös varautumisella. Ei ihme että datakeskuksessa oli koko ajan kelat loppu. Ja kaikesta massasta 99% oli aina täyttä roskaa.
Mutta… entäs se uusi keskus? Se oli jopa oikeassa suunnassa…
> haku: kiro1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 631 leikettä.
No nyt. Tähän menisi vain loppuyö, jos hyvä onni oli myötä.
> lataa kaikki
VIRHE 409
Yhteyslinkki kansioon /kiro1/ ei voimassa. Pyydä manuaalista siirtoa.
”Joo, se on just näin. Kuule, minä tässä mietin, että voisiko tuolta Kiron asemalta pyytää pikku tiedonsiirtoa? Niin siis yritin jo. Eivät ole vissiin saaneet vielä metalinkkiä pystyyn. Ei ole tulossa? Täällä näkyy kyllä määrä, 631. Siis täh, ottavat vaan nauhalle mutta eivät palvelimille? Liian kallista? Ei ihme että tiedustelu laahaa. Arkistoida ovat sentään jaksaneet. No mutta minä pistän tilaukseen. Joku maan pinnalla saa kyllä kahlata nuo läpi, aika hankala niitä on tänne postittaa. Varsinkaan tässä myrskyssä. Niin. Ei taida signaalitkaan ihan kulkea. Joo, nehän siellä kerran ehdotti, että joku vetäisi kaapelit kupolin seinää pitkin tänne. Sen kun näkisi, kelaperseet hajotkaa aamuihin. No mutta, minä tästä jatkan. Hyvää yötä. Juu, na zora.”
Myrskyn kolmas päivä
Metsänraja
15:28
Kevyet askeleet kävelivät nopeasti mutta hötkyilemättä sammalmättäiden yli. Vihreä matoran pysähtyi välillä kuulostelemaan syvän sadehuppunsa uumenista. Ei niinkään vihollisten takia – rintama ei ollut juuri edennyt matoralaisen lomautuksen aikana. Nyt piti miettiä myös, millaisen kuvan liittolaisilleen antoi.
Kaksi päivää sitten hän oli seurannut nazorak-leirin elämää hyvästä piilosta puiden lomasta. Partiokäskyt kävivät surkeasta säästä huolimatta, mutta oli ilmeistä, etteivät marsseille komennetut joukot saaneet mitään aikaan. Oleellisempaa oli pitää kiinni hierarkiasta ja ylhäältä päätetyistä toimintamalleista olosuhteista huolimatta. Matoran huokaisi. Sellaista tapahtui myös rintaman eteläpuolella.
Yön pimeydessä matoran oli jättänyt partiotielle joitakin pieniä mutta kivuliaita yllätyksiä. Vihollisen määrälliseen vahvuuteen ne eivät käytännössä vaikuttaneet, vaikka Imperiumi tuskin tuhlasi tehokasta lääkintää rivijoukkoihin. Oli kuitenkin hyvä silloin tällöin muistuttaa hyökkääjää siitä, mihin se oli ryhtynyt. Stressaantunut, pelokas ja henkisesti varpailleen ajettu vihollinen oli mahdollista nujertaa alivoimalla. Ratka ja Mostle saivat jatkaa siitä, mihin hänen partionsa oli päättynyt.
Admin-tornissa hohtava valo näkyi sateen läpi suoraan edessä. Eteläinen Lehu harveni, ja Arkistojen tielle oli enää kivenheiton matka. Tällä säällä tiellä ei olisi matkalaisia, mutta kulkija jäi silti punnitsemaan lähestymistä. Missä meni varovaisuuden ja dramatiikan ero? Mitä johtaja oli käskenyt, mitä hän piti itse parhaana saapumistapana? Otlek oli kertonut ylpeänä päässeensä yllättämään selakhin, mutta kenties nyt maanläheisempi saapuminen sopi paremmin. Niinpä tulija yhytti Arkistojen tien ja ohitti kirjaston väistellen lätäköitä. Ne olivat hioneet komentoketjut uusiksi hänen poissaollessaan, joten hän aikoi ilmoittautua päämajan alatasolle ja katsoa, miten isokenkäiset halusivat hänen liikkeistään udella. Ainakaan nyt häntä ei syytettäisi heidän rakkaan johtajansa salamurhaamisesta. Oli sekin jotain.
16:01
Enkille oli suotu kuppi kaakaota. Vastapuolella istuva selakhi näytti ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi vihreän pikkumiehen kanssa tehdä.
”Ehdit näemmä sateensuojaan ennen pahinta myrskyrintamaa”, Same totesi. ”Se on hyvä.”
”Metsä on täynnä sateensuojaa. Ainakin toistaiseksi.”
Enki ei ollut koskaan joutunut keskustelemaan nykyisen päämoderaattorin kanssa. Tässä oli paljon samaa laskelmoivaa älyä kuin hänen omassa johtajassaan. Tavallaan se oli kotoisaakin, tai olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut viettämään viime viikkoja Leiterin seurassa piilossa maakuopassa. Veljeskuntalainen ei voinut olla tiedostamatta, kuinka herkeämättä häntä tarkkailtiin nyt.
”Laskujeni mukaan sinua ei ole nähty yli kuukauteen”, Same sanoi papereita siirrellen. ”Ja ne veljeskuntanne jäsenet, joita olen saanut puhutella, ovat olleet melko vähäsanaisia tankkaustornin operaatiosta. Ymmärtääkseni osastonne joutui hajaantumaan tulikosketuksessa Ämkoon ilmestymisen jälkeen, ja sinä olit metsään kadonneiden joukossa. Vahvistatko käsitykseni?”
Enki oli miettinyt tätä aika tavalla. ”Kyllä. Osa meistä palasi suunnitelman mukaisesti tänne hoidettuaan osuutensa, osa taas silloin, kun suunnitelma meni täysin raiteiltaan. Minä pysyin Guardianin rinnalla pisimpään, enkä ihmettele, ettei muilla ollut tapahtumista tietoa.”
Same nyökkäili mietteliäänä. ”Muiden tarinat päättyvät siihen, kun eversti Ämkoo surmaa komisario Harkelin ja Guardian lähtee hänen peräänsä metsään. Tässä kohtaa Keetongun osasto aloitti vetäytymisen. Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Guardian ja Ämkoo ottivat yhteen. Guardian ampui neljästi ohi. Varjokädellään Ämkoo oli päästä niskan päälle, mutta pääsin yllättämään hänet savukiitäjällä, minkä jälkeen Guardian sai ammuttua varjokäden… pois. Se oli ollut hänen suunnitelmansa kaiken aikaa. Yllätettynä admin pääsi niskan päälle, ja sai Ämkoon satimeen, kunnes Mata Nuin ritarikunnan edustajiksi itseään väittävä joukko vei hänet kaukosiirtokiekolla… Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin.”
”Vähemmän uskomattomalta kuin luulisi”, Same sanoi vilkaisten muistiinpanojaan. ”Kaukosiirtokiekolla, niinkö?”
Enki tyytyi vain nyökkäämään.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Näimme vastavälähdyksen syvemmällä Lehussa ja lähdimme adminin kanssa takaa-ajoon. Saavutimme heidät… joskaan emme voineet enää puhua, sillä nazorakeja oli ympärillä joukko-osasto tai enemmänkin. Ritarikuntalaisiksi itseään väittävät syyttivät Ämkoota omiensa surmaamisesta menneisyydessä, mikä voi tietääkseni olla tottakin. Hän koitti panna vastaan, mutta toinen kaukokiekko riisui hänet aseista. Joukkio piti kuitenkin etäisyyttä. Sitten, no, nazorakit huomasivat tämän joukon, ja ampuivat heidät kaikki konetulikeskityksellä, joka vei monta niiden omaakin sotilasta. Ilman täyttyessä luodeista ja verestä hakeuduin suojaan kivenkoloon ja menetin yhteyden Guardianiin. Viimeiseksi näin Ämkoon ja torakoiden kyborgisotilaan nousevan pommikoneeseen ja adminin juoksevan metsään vailla suunnitelmaa.”
Same kirjasi kuulemaansa ylös piinaavan pitkään.
”Näitkö Guardiania enää sen jälkeen?”
”Vain jälkiä. Hän osaa asiansa, ja päättelin, että liian innokkaasti jäljittäessäni vetäisin pahimmassa tapauksessa vihollisen meidän kummankin perään.” Enki näytti mietteliäältä. ”Tuossa vaiheessa metsä kuhisi vihollisia, eläviä ja kuolleita. Olimme sohaisseet niiden pesää, vaikka suurin osa tappioista olikin niiden omaa tekoa.”
”Selvä. Kiitos tiedoistasi, ne täydentävät näkemystäni tuon yön tapahtumista.”
Enki pysyi parhaansa mukaan tyynenä. Päämoderaattori piti jälleen mietintätauon: nyt kalvakan vihreät silmät tutkivat huoneen peräseinällä olevaa suurta saaren karttaa. Enki vilkaisi sinne itsekin: Nuppineulojen ja merkintöjen perusteella Same näytti pitävän mittavia muistiinpanoja rintamatilanteesta ja huomattavista taisteluista. Ja aivan kuten Enki oli odottanutkin, Same tarttui kohta siihen, mistä hän ei itse erityisesti olisi halunnut puhua:
”Mikä vei sinulta kuukauden päivät palata luoksemme? Kuinka kaukaa sinä lopulta jouduit kiertämään?”
Kysymys oli itsessään viaton, mutta se oli matopurkki, jota Enki ei ollut tahtonut avata.
”Tällä saarella on yhä juurakoita ja oksia, joihin piiloutua, ja vihollisia, joita ansoittaa”, vastasi hän kysymyksen vierestä. ”Tein sen, minkä koin tehtävämme kannalta hyödyllisimmäksi.”
”Oletko siis ollut kaiken tämän aikaa maastossa?”
Enki oli melko varma, että tiesi Klaanin linnakkeen ja kaupungin kameralaitteiston sijainnit eikä ollut liikkunut ilman huppua ja valenaamiota paluunsa jälkeen. Silti: moderaattorien valvova silmä oli herkeämätön. Toa Paaco ehkä esitti hyvin narria, mutta oli vaarallisempi kuin päälle päin näyttäisi. Tällä saattoi milloin tahansa olla raskauttavaa aineistoa, jota vastaan väittäminen olisi riski.
Silti hän päätti sanoa:
”Kyllä.”
Same ei ottanut sitä mitenkään erikoisesti vastaan. Uhkapeli oli ehkä kannattanut, mutta siihen ei kannattanut tuudittautua. Päämoderaattori vaikutti lähes Leiterin tasoiselta hiippailijalta – ja kyllä hiippailija hiippailijan tunsi.
”Emme ole hetkeen kuulleet veljeskunnan siirroista. Sanalla sanoen on ollut vaikeaa suhtautua siihen, miten teihin kannattaa olla yhteydessä… jos oikein ymmärrän, johtajanne on ollut kateissa Veljeskunnan saaren miehityksen jälkeen, eikä kukaan ole suoraviivaisesti asettunut hänen asemaansa. Veli Otlek oli tietenkin suureksi avuksi operaatio Rumisgonen loppusuoralla.”
Sanomatta Same jätti, että Otlek oli vasta auttanut administoa myös hienovaraisemmassa palveluksessa. Enki oli saanut tiedon suoraan Otlekilta linnulta, mutta ehkä Klaanin johto ei pitäisi siitä, että veljekunnalla oli oma tiedotuksensa – varsinkin näin salaisessa asiassa.
”Saaremme menetysten jälkeen johdon otin minä, ja Otlek on toiminut komentoketjussa toisena”, nyökkäsi matoran. ”Hän on ollut minuun yhteydessä silloin, kun linjat ovat toimineet. Pahoittelen, ettei hän kertonut tilanteestani aiemmin. Päätimme yhdessä, että sitä parempi, mitä harvempi tietää toimistani rintamalla. En epäile, että tieto vuotaisi täältä… mutta rintamajoukoilla on aina riski joutua vangiksi, ja vihollisen käsittelyssä uskollinenkin pää voi laulaa. Toimintani perustuu piiloutumiseen.”
Niinpä, enemmän kuin yhdellä rintamalla.
”Hyvä saada sinut joka tapauksessa taas vahvuuteen”, Same sanoi.
Eikä jatkanut taas hetkeen. Ehkä hidas mutustelu oli moderaattorin tapa jäsennellä kaikkea kaupungissaan tapahtuvaa, mutta kuulustelultahan se sai tämän tuntumaan. Enki ei voinut olla miettimättä, oliko ollut virhe tulla tämän juttusille näin pian, kun uutinen Guardianista oli saavuttanut komentoketjun pään. Tiesikö Same, että hän tiesi? Vaikuttiko ylikompensaatiolta, että hän oli ilmaantunut kuvioihin näin pian sen jälkeen, kun Otlek oli saanut tietää Guardianin soitosta? Toisaalta olisi voinut vaikuttaa turhan laskelmoivalta odottaa päivä tai pari.
”Poissaolosi aikana olemme perustaneet Bio-Klaanin esikunnan, johon toivomme veljeskunnalta edustusta tai panosta. Läsnäolosi voisi tehdä hyvää sille, miten Veljeskunta näyttäytyy muurien sisällä. En tarkoita tällä pahaa, mutta Ämkoon petoksen jälkeen voisi olla tarpeen, että olette… avoimempia toiminnastanne.”
Enki liikahti tuolillaan, mikä ei jäänyt Samelta huomaamatta.
”Totta kai”, vastasi matoran. ”Me olemme Sinisen Ussalin veljeskunta. Me palvelemme Bio-Klaania. Joukkomme asemoiminen suoraan Guardianin alaisuuteen aiheutti hänen kadotessaan katkoksen, mutta olen valmis toimimaan esikunnassa tai sen alaisuudessa.”
Ehkä tässä olisi moderaattorille tarpeeksi selvä vinkki suunnasta, jota keskustelu oli kiertänyt kuin maahai rengasrikkoista. Same nyökkäsi. ”Totta kai on järkevää, että lepäät ennen kuin saatamme sinut tarkemmin asioiden tasalle. Liian pitkään rintamalla oleminen heikentää suorituskykyä.”
Same nousi koko pituuteensa. Enki otti sen signaalina nousta itsekin tuolilta, ja pyrki olemaan ilmaisematta helpotustaan keskustelun päätöksestä millään tavalla.
”Ennen kuin tiemme erkanevat, voisin pyytää sinua kanssani vielä sairasosastolle”, Same sanoi. ”Haluaisin näyttää sinulle erästä potilasta.”
Enki nyökkäsi ja seurasi eräänlaisen esihenkilön polvitaipeita ulos toimistohuoneesta.
16:34
Vuode oli sairasosaston suurempaa kokoluokkaa. Sade rätisi ikkunaan katonrajassa. Harmaa sadepäivän valo ja muutama kattolamppu valaisivat vain vaivoin vuodetta, jonka vierellä ei ollut kukaan käynyt ainakaan päiväkausiin, jos ylipäätään. Vuodeosaston läpi Samen perässä kulkiessaan Enki oli nähnyt kukkakimppuja, kirjapinoja ja herkkuja täynnä olevia kulhoja sotainvalidien vuoteiden vierellä: tämä ei ollut yksi niistä vuoteista.
Laite sängyn vierellä tarkkaili hahmon pulssia, joka vaikutti vakaalta. Tämä oli tiputuksessa ja nukkui vuoteessaan rauhallista unta. Enki ei ollut eläissään nähnyt yhtä unohdettavan näköistä olentoa: pitkä, hoikka, hailakan vihreä, selkeästi selakhialainen kuten Samekin, mutta tällä ei ollut naamion naamiota harmaiden kasvojen päällä.
”Näyttääkö hän tutulta?”
Enki katsoi hahmoon kummeksuen, sitten taas Sameen ja takaisin hahmoon. ”Ei lainkaan.”
Same kaiveli hieman taskujaan ja nappasi sieltä pienen mustavalkoisen valokuvan. Hän näytti sitä Enkille niin, että asetti kuvan Enkin ja vuoteenoman kasvojen väliin. Kuva oli rankasti valaistu ja toi mieleen rikostutkinnan. Siinä oli palasiksi hajonnut naamio kasattuna jokseenkin ymmärrettävään muotoon: suurisilmäinen, selakhiperintöä, täynnä juovia ja selkeästi voimallinen. Tai ehkä ainakin oli ollut sellainen kokonaisena.
”Entä nyt?” Same kysyi.
”En tunnista naamiota… Mutta pitkän selakhin kasvoilla… Onko tämä se, joka riisui Ämkoon kaukosiirtokiekolla aseista? Ja todennäköisesti veti hänet Guardianin tähtäimestä. Mahdollista se on, vaikka luulin, että he kaikki kuolivat.”
”Kaukosiirtokiekko on hyvä tapa väistää kuolema”, Same sanoi. ”Takavarikoimme kiekot häneltä sen jälkeen, kun hänet otettiin tänne hoitoon viime viikolla. Hän ei ole ollut juurikaan tajuissaan saapumisensa jälkeen. Muuten olisin toki mielelläni kysynyt häneltä itseltään.”
Enki laski katseensa vihreän selakhin ranteeseen, joka pilkotti peiton alta: potilas oli kiinni sängynrungossa pienellä käsiraudalla. Juuri kenen tahansa muun toipilaan kanssa toimenpide olisi tuntunut liioitellulta, mutta jos tämä kerran oli Ritarikunnan agentti…
”Hän on ollut tajuttomana täällä kaiken aikaa?” Enki kysyi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat omia reittejään. Voimakenttään napattu hahmo oli ollut vakituinen puheenaihe kotikolossakin, ja silminnäkijät olivat tienneet kertoa, että sen mukana Klaani oli saanut tunnistamattoman vangin. Mutta vasta Samen lausuttua nuo sanat osasi matoralainen laskea kanokakiekot yhteen.
”Se, mitä hän ikinä Bio-Klaaniin pakenikaan, olisi varmasti voinut aiheuttaa hänelle paljon pahempaakin. Ja hän tietty putosi melko korkealta. Ei ole mitenkään taattua, että hän vielä ylipäätään herää tästä… mutta tarkkailemme asiaa.”
Enki nyökkäsi. Tämä oli sikäli hyvä käänne, että se sai hänen kertomansa vaikuttamaan paljon vähemmän uskomattomalta, oli sitten oletetusta ritarikuntalaisesta todistajaksi tai ei. Oli myös melkoinen tieto, että hänet, Guardianin ja jopa Ämkoon yllättämään päässyt agentti oli nyt samassa linnoituksessa. Enki tunsi pientä ylpeyttä siitä, että hän tiesi jotain, mistä Leiterillä – todennäköisesti – ei ollut hajuakaan. Vaikka hieman pelkäsikin, mitä Leiter käskisi vangin suhteen tehdä, kun saisi tietää.
”Joka tapauksessa hän saattaa olla korvaamaton tietolähde liittyen sekä Ämkoon tapaukseen että siihen, minkä hän auttoi vangitsemaan katollemme”, Same sanoi. ”Voin ilmoittaa sinulle, jos hänen terveydentilassaan on muutoksia.”
”Kiitos. Löydätte minut Telakalta, kun esikunta seuraavan kerran kokoontuu. Kun olen täällä, voisin tavata vielä veli Tedniä. Tiedätkö, missä hän lepää?”
Same näytti hänelle huoneen, jossa oli useita vuoteita, osa tyhjiä. Kun päämoderaattorin ja veljeskuntalaisen tiet erkanivat oviaukolla, tunsi Enki kuin jotain raskasta olisi laskettu hänen harteiltaan. Se keskustelu olisi voinut mennä huonomminkin… mutta kyllä moderaattori jotain aavisti. No, hänen jalanjälkiensä nuuskiminen ei tainnut olla ylläpidon ensimmäinen prioriteetti. Sitä voisi miettiä myöhemmin.
Enki luuli ensin kauttaaltaan siteisiin käärittyä hahmoa Valkoisen Turagan rusikoimaksi ystäväkseen, mutta se, mitä hahmon naaman muodosta pystyi päättelemään, ei oikein vastannut Tednin Kakamaa tai mitään muutakaan tavallista naamiota. Veljien kertomusten mukaan Tedni oli lisäksi jo paranemaan päin. Enki keräsi tavallisen valppautensa kokoon ja tunnisti turkoosit kädet, joiden pitämä aikakauslehti kätki taaksensa tutut kasvot. Enki hiipi lähemmäksi. Ultiasural Nomui kertoi tässä numerossa lukijalleen Kristallisaarten arvoituksesta, Slizeroidien arvoituksesta ja Valon Vartijoiden arvoituksesta. Vasemmassa alanurkassa Enki näki otsikon ”Mysteerien peltokuviot”, jonka alla oli pienemmällä ”Mittaa elementtisi!”.
Kaikista näistä aiheista Enkikään ei ollut vielä ehtinyt kuulla viisauksia. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa läsnäolostaan, hän kuuli raukean äänen lehden toiselta puolelta.
”Ramaste”, Tedni sanoi ja laski lehden.
Enki ei katsonut veljeään suoraan tämän silmiin, vaan pyöreisiin laseihin, joista sairasosaston valot heijastuivat kullankeltaisina. Turkoosin kakaman päälaella oli violetti myssy, joka näytti joutuneen jonkinlaisen maalionnettomuuden kohteeksi. Vielä pahemmat roiskeet olivat kohdistuneet tämän yllä olevaan vaaleanruskeaan stoolaan, jota Tedni oli käyttänyt suojavaatteena värikylpyterapiassa. Ultiasural Nomui -lehden ja peiton takaa paljastui kiiltelevä Rauhan symboli, jota tämä oli jo hetken kantanut kaulassaan.
”Enki, veli”, tämä sanoi seesteisellä äänellä. ”Aistinkin aurasi ilman väreilyistä. Onpa mukavaa, että liityit seuraani. Istu alas, vedä syvään henkeä. Chillaa, broidi.”
”Veli. Näytät voivan jo… aika hyvin”, Enki sanoi ja istuutui varovaisesti tuolille vuoteen viereen.
”Päivät ovat pitkiä mutta paljon on kelailtavaakin. Ja funtsittavaa! Tänään paneuduin Ultiasural Nomuin viisauksiin. Kuuntelepa tätä: ’Yhteisenä tekijänä alempien ulottuvuuksien kanssa meillä on kuitenkin aika, joten olisi ehkä parempi nimittää omaa maailmaamme neljänneksi ulottuvuudeksi ja nykyistä neljättä ulottuvuutta viidenneksi.’ Resonoi.”
Enki nyökkäsi metsäveljelleen. Kaikki juurakon asukit eivät puhuneet tämän uudesta suunnasta kovin kunnioittavasti. Tednillä oli ollut jo ennen Valkoisen Turagan käsittelyä taipumusta mennä siihen suuntaan mihin leutokin tuuli puhalsi, ja tämä suunta tanssi hienovaraisesti Veljeskunnan opetusten rajalla. Tedni oli ollut jossain määrin tällainen sen jälkeen, kun tähän oli pumpattu kylällinen sairasosaston vahvimpia aineita. Kuka sitten tiesi, mikä valaistuminenMetamorfoosi siitä oli seurannut.
”Toki. Pystytkö kävelemään?”
”Veli, kun teet sovinnon omien jalkojesi kanssa, kun muistat kiittää niitä kaikista askelista, joita ne tarjoavat, niin silloin ne kantaa vaikka maailman ääriin.”
”Eli… hyvä? Osaatko sanoa, milloin pääset osastolta?”
”Omassa tahdissa. Ne ovat vielä kipeät, mutta kyllä ne kantavat. Kävin jo omin jaloin kahvion lehtitelineellä.”
Tedni ei siis ollut vielä hetkeen palaamassa sukkelien ninjaveljeskuntalaisten ykkösketjuun. Olikohan tästä muutenkaan enää sotatehtävälle? Tai lähettämään räjähtäviä lintuja viimeisille lennoilleen?
Leiter ei olisi tästä yhtään iloinen. Se sai Enkin tavallaan ymmärtämään Tedniä vähän enemmän.
”Jos haluat, niin voin hakea sinulle luettavaa näiden isosta arkistosta”, sanoi Enki. ”Liikkumiseni täällä on nyt… vapaampaa.” Enki katsoi ympärilleen. Osaston ainoa toinen asukas oli niin tiukasti käärittynä siteisiin, ettei se varmaankaan kuullut mitään.
”Se vaati kyllä melkoisen vänkäämisen arvaat-varmaan-kenen kanssa.”
Tedni nyökkäsi raukeana. ”Voisit oikeastaan viedä nämä lehdet hänellekin luettavaksi, osaan ne jo ulkoa. Hän voisi saada niistä vähän perspektiiviä. Avarampaa näkökulmaa.”
”Hän ei ole poistunut tiedät-kyllä-mistä yli kuukauteen”, Enki sanoi hiljempaa. ”Tiedät, että kunnioitan veljeämme yli kaiken, mutta sellainen askeettisuus voi tylsentää tappavimmankin terän. Tai tehdä siitä arvaamattomamman.”
Tedni nyökkäili ja hymisi, laski lehden syliinsä ja risti kätensä. ”Veli, me olemme kaikki vankeja kunnes vapaudumme. Johtajan vankila ei ole se luola, johon hän on itsensä sulkenut, vaan jokin vielä syvempi.”
Enki puri hammasta Johtajan maininnan takia, mutta ei puuttunut: tuskinpa huonetoveri oli edes tajuissaan. Ja Tedni kaipasi selvästi vain jonkun, joka kuunteli.
”Mikä niin?” hän kysyi.
Tedni levitti kätensä ja vakavoitui. ”Yhteiskunta. Kierteet. Syklit. Niinkuin väkivallan kierre. Väkivaltaa väkivallan päällä. Rakenteellista, taloudellista. Biobylon. Minäkin olin pitkään sen vanki ja vasta täällä, tähän vuoteeseen kahlittuna, olen ottanut ensiaskeleet vapautuakseni siitä kaikesta.”
”Aivan”, Enki sanoi pyrkien äärimmäiseen kärsivällisyyteen.
”Ei se ole hänen syynsä. Niinkuin ei kenenkään meistä. Ne joita satutetaan tulee satuttamaan. Vain Porsunäästäinen viisaudessaan tietää, mikä on se musta pallo, joka on värjännyt Valkoisen Turagan auran niin tummaksi. Mutta minä? Nyt minä ymmärrän. Olen jo antanut hänelle anteeksi.”
Sano tuo hänen kuullensa ja vietät täällä seuraavat puoli vuotta, mietti Enki, mutta antoi veljensä puhua.
”Koska jos vaan satuttaa kun tulee satutetuksi, niin sitä lopulta satuttaa vaan itseään. Ja Universumia. Koska Universumi on laittanut meidät tänne havainnoimaan itseään. Niin onko edes muuta vaihtoehtoa kuin Rakastaa?”
On, Enki mietti, mutta päätyi vain huokaisemaan sekä omalle että veljensä tilanteelle. ”Luulisin, että olet käyttänyt aikasi mielekkäämmin kuin useimmat meistä muista. Oletko ehtinyt tekemään muutakin kuin ajattelemaan ja lukemaan?”
”No, olen kuunnellut puheohjelmia ja kertonut huonekavereille linnuista ja maailman sydämenlyöntien rauhoittavasta rytmistä”, selitti Tedni. Vuoteenoma matoran mietti hetken. ”Ja, tietty, olen ollut mukana parkour-roolipelissä. Olen saanut kultatähden joka sessiosta. Odotas vaan, kun pääsen näkemään veljiä oikein porukalla: minulla on temppu jos toinenkin opetettavana tovereille”.
”Missä roolipelissä?” kysyi Enki.
”Park-our, meidän puisto xiaksi! Se on kuin urbaania ninjailua, mutta ilman väkivaltaa! Jos meillä ei olisi kaikkia niitä kahlitsevia salaisuuksia, niin voisimme koittaa värvätä tohtori Eregcen veljeksi. Hän tietää mistä tuulee. Jäbät on oikeasti innoissaan niistä sessioista.”
Enki nyökytteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä parkour-roolipeli käytännössä tarkoitti, mutta hyvä, jos Tedni oli saanut jotain mielekästä tekemistä osastolla tai jopa sen ulkopuolella.
Enki nosteli jalkojaan. Hän pääsisi viimein käymään Telakalla, jossa suurin osa veljeskunnasta majaili. Siellä oli hänen laboratorionsa… myrkkyjä varten. Hän pääsisi harjoittelemaan tavalla, joka ei ollut mahdollista Juuritukikohdassa tai sateenpieksemässä metsästä. Hän voisi mennä sinne vaikka heti.
Tedni katsoi häntä ja hymyili. Mitä Tednin päässä liikkui? Mitä Tedni ajatteli hänen päässään liikkuvan? Enki ei oikeastaan ollut varma, mitä hänen itsensä päässä tapahtui. Metsässä kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta. Samen kanssa keskustelu oli ollut nuoralla tanssimista, mutta ainakin se oli ollut hänen nuoransa. Vai oliko sekin Leiterin nuora? Ja sikäli pohjimmiltaan Ämkoon virittämä?
”Oletko miettinyt kotia?” sanoi Enki asiaa sen kummemmin ajattelematta. Se ei ollut tarkoitettu haasteeksi Tednin liian helpolta kuulostavaa uutta ideologiaa kohtaan, mutta ehkä se vähän kuulosti siltä. ”Johtaja ei puhu siitä”, hän lisäsi hiljempaa, ehkä jotenkin sovittelevasti. Mistä lähtien hän oli puhunut Tednille niin?
Tednin seesteiseen hymyyn laskeutui aimo annos murheellisuutta. ”Kukapa meistä ei olisi, veli hyvä? En osannut arvostaa kotisaarta silloin, kun se vielä oli. Ja nyt sekin on vaan kaunis muisto. Välillä kun istun täällä ja funtsin juttuja, voin palata sinne. Niihin energioihin ja auroihin, jotka siellä virtasi. Se auttaa, vähän.”
”Nazorakit käyttävät sitä lentokenttänään. Sitä mitä siitä on jäljellä”, sanoi Enki synkkänä. ”Ja hän ja Ibra ja Raham ovat, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minusta olisi helpompaa, jos he olisivat edes vihaisia. Tai surullisia. ”
Tedni nyökkäsi syvään. ”Niinhän minä vibailinkin, että voisi käydä. Minä luulin, että himoitsisin samaa kuin veljeni: kostoa. Antaa niille takaisin samalla mitalla. Mutta kun minä täällä makailin ja mietiskelin, niin jotenkin se liekki ei vain antanut yhtään… lämpöä.”
Toissa yönä Enki oli maannut oksanhaarukassa nazorak-leirin valopiirin likellä. Uteliaiden aisteilta suojautuakseen hän oli ottanut mikroskooppisen annoksen metrulaisen ruokoilijasirkan myrkkyä, jolla oli ruuminlämpöä laskeva ja elintoimintoja hidastava vaikutus. Oliko hänen sieluaan silloin lämmittänyt koston liekki? Vai oliko hän ulkoistanut sen mietiskelyn kokonaan. Ja jos oli, niin kenelle? Leiterille vai Tednille?
Tedni katsoi hetken hänen ohitsensa, ja sitten häntä. Raukea hymy oli surumielinen. ”Kun tarpeeksi kauan istuin täällä ja tunnustelin aurani väriä, niin tuota liekkiä oli kaiken aikaa vaikeampi löytää itsestään. Niin minä olen miettinyt, veli, että ehkä Universumi ei ole laittanut minua tänne satuttamaan muita. Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ollut siinä ikinä kovin hyvä. Johtajakin varmasti tiesi sen, ja hän sitten funtsi viisaudessaan, että minun olisi hyvä olla viestinviejä. Kun, kun veli, en minä mikään tappaja ole…”
Enki ei voinut uskoa, minkälainen itsetietoisuus hänen veljensä oli ottanut valtaansa. Pulpahteliko sieltä nyt todellisia viisauksia?
”Mutta kun makaa kuukausikaupalla vuoteenomana, niin jossain vaiheessa miettii, kuinka kummoinen viestinviejä sitä enää on! Niin… ehkä minä sitten ajattelin, että viestien viemisen sijasta minut on laitettu tänne tuomaan niitä. Universumilta.”
”Minun on myönnettävä, että en ollut valmistautunut tähän keskusteluun”, Enki sai sanotuksi. ”Kävelin tänne melkein suoraan Lehusta. Eivätkä sitä ennen pitkät maan alla vietetyt hetket ole olleet parhaita… ’kelailuun’”
Enki naurahti väsyneenä.
”Meno siellä olisi tässä vaiheessa mökkihöperöitynyt, vaikka seura olisi miten letkeää.”
”En tiedä, olisinko minä ikinä päässyt kelailemaan näitä, jollen olisi joutunut pysähtymään”, Tedni sanoi. ”Veli, meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä.”
”Ei varsinkaan sinulla”, Enki sanoi hymähtäen.
”Ei tarvii kelailla mitään liian hankalia juttuja, jos ei vaan ikinä pysähdy. Minä olin aika huono ninja, veli, ja pahempaa. Koska en osannut pysähtyä, minä päädyin satuttamaan monia. Olen nyt ymmärtänyt, että yksi jatkamistani sykleistä on toksinen maskuliinisuus.”
Enki näytti aidosti yllättyneeltä. ”Ethän sinä edes käytä myrkkyjä. Ne ovat minun erityisalaani.”
”Ei sellainen myrkky, veli. Vaan sellainen, joka ajaa hakemaan halpaa ja helppoa huomiota naisväeltä. Kun omassa aurassa on myrkkyä, sitä ei näe sen auran sisältä päin. Ajattelin vain itseäni! Enkä sitä, miten olen vain yksi instrumenteista, joilla Universumi näkee ja hahmottaa itseään.”
Enki katsoi veljeään silmiin. Niin, tosiaan. Hän oli ensin ajatellut, että keskustelu oli saattanut jatkua näinkin pitkiin siksi, ettei paikalle nyt ollut sattunut yhtään naissukupuolen edustajaa, mutta ehkä noissa lehdissä tosiaan oli joitain… maallisempiakin ohjenuoria. Suurin osa saaren ninjoista oli suhtautunut Tednin taipumuksiin huvittuneen tottuneesti. Usempien heidän elämäänsä ei ollut mahtunut romantiikkaa, ja tämä koski myös Enkiä. Veljeskunta oli nimenomaisesti veljeskunta, eivätkä sen jäsenet olleet kaipailleet vähemmän miehiseen seuraan. Jostain syystä kaikki sellainen kaipuu oli ahdettu kakamanaamaisen viestinviejän sydämeen. Jos se oli muuttunut, olivat planeetta Tednin mannerlaatat todellisessa murroksessa.
”Kun makaa täällä pitkään ilman kykyä juosta halvan ja helpon nautinnon perässä, sitä ehkä lopulta Ymmärtää. Kaikki tämä on vain energiaa, ja minä olen vain ottanut energiaa Universumilta. Ehkä minun on aika alkaa antamaan sille sitä takaisin!”
”Ymmärrän”, Enki sanoi, ”Miten aiot esittää tämän… Johtajalle?”
Tedni naurahti. ”Niin, ehkä hän potkii minut Veljeskunnasta. Mutta uskon hänenkin hyvin tietävän, että paluuta menneisiin tapoihin ei enää ole. Koti on poissa vain muistojen virrassa, ja mitä sitten sen jälkeen kun se on kostettu?”
”Tuhkasta nousee uudet taimet jo ensi keväänä, jos ne eivät ehdi asvaltoida koko saarta”, Enki sanoi.
”Niin, veli. Mutta kasvaakseen ne taimet kaipaavat Rakkautta. Jos annamme koston liekin niellä meidät, onko meissä enää Rakkautta uuden kodin luomiseen?”
”Se taitaa riippua ennen muuta siitä, toimiiko suunnitelma vai ei”, sanoi Enki.
”Heheh. Suunnitelmia tuntuu olevan aina kaikilla… minä en ole ikinä ihan ymmärtänyt niitä. Ehkä se on vaan tapa, jolla otetaan kontrollia takaisin Biobylonilta.”
Tednin vasen käsi oli hakeutunut sivelemään rauhan symbolilla koristettua medaljonkia hänen kaulassaan. ”Minä… minä en vain ehkä enää ajattele että tämä ratkeaisi kostolla, tai edes hyvillä suunnitelmilla.”
”Millä sitten?” Enki kysyi.
”Sen vain Universumi tietää. Mutta Universumi antaa takaisin sitä, mitä sille antaa. Ja sinä, veliseni, ja Ibra, ja Rahim, ja Otlek, ja Guardian teette varmasti parasta mitä voitte. Mutta minä toivon, että joskus, ainakin vuosien päästä voisitte antaa Universumille jotain hyvin erityistä: anteeksi.”
Enkillä oli niitä puheita kuunnellessa todella vaikea sanoa mitään takaisin. Tedni oli todella parempi hiippailija kuin puhuttiin: näin pahasti Enkiä ei oltu yllätetty vuosiin. Jostain syystä hänestä tuntui jo pikkaisen paremmalta.
”On oikeastaan ihan hyvä viedä nuo lehdet Juuritukikohtaan. Jos johtaja ei tartu niihin, niin ehkä joku muu saa ajateltavaa.”
”Ehkä se olet sinä.” Tedni iski silmää veijarimaisesti.
Enki oli jo matkalla ovesta, kun Tedni vielä huikkasi jotain.
”Johtaja tekee sen, mitä pitää oikeana”, tämä sanoi vuoteeltaan. ”Niin kuin Bakmeikin. Ja minä Legioonan kanssa. Aina vain nuo eivät kohtaa ja sitten nyrkit puhuvat. Mutta paras mitä voi tehdä on olla viemättä sitä pidemmälle, ryhtyä katkeraksi ja hautoa sitä yksikseen. Minulla on ollut tässä aika pyöritellä näitä keloja. Etten ole ensimmäinen jonka Valkoinen Turaga on mukiloinut, enkä taida jäädä viimeiseksi. Mutta yritä sinäkin suhtautua heihin empaattisesti.”
Enki katsoi veljeään. Oliko hän koskaan edes kuullut Tedniltä noin montaa lausetta peräkkäin? Muista aiheista kuin linnuista tai tytöistä? Oppiko tuollaisia juttuja oikeasti noista lehdistä?
Jos oppisi, osaisi Enki sanoa enemmän kuin yhden tyypin, jonka kannattaisi niihin tarttua. Itsensä mukaan lukien. Leiterin härkäpäisyyden anteeksiantaminen oli ehkä mahdollista, mutta entä Imperiumi ja tuhkaksi muuttunut kotisaari? Kuka pystyisi antamaan sellaisen anteeksi?
Ja oliko siellä joku, jolle antaa anteeksi?
”Minä… pidän mielessä”, sanoi Enki lopulta. ”Voimaa, veli.”
”Rauhaa, veli!” vastasi Tedni ja iski silmää. Hän laskeutui vuoteeltaan ja yllättäen seisoi omilla kahdella jalallaan: edes pienen hetken.
”Biobylon kaatuu vielä!Tiribombaclaat!”
Tedni kunnossa, mietti Enki liukuessaan porraskaidetta alas pohjakerrokseen lehdet kainalossaan. Bio-Klaani muonitettu. Sää kauhea. Rintama hiljainen. Puolia ja puolia. Joka tapauksessa oli mukava liikkua julkisella paikalla ilman, että piti koko ajan pälyillä valenaamion silmäaukoista mahdollisia epäilijöitä.
Myrskyn neljäs yö
Lehuvirta
0229
Puhuri yritti parhaansa mukaan sukeltaa sisään teltan suuaukosta. Parin aiemman kerran jälkeen Yagak oli turhautunut ja etsinyt muutaman ison kiven pitämään kankaita paikoillaan.
Kohtalon ivaa oli se, että joutui radiovuoroon kurjimpina tunteina sinä ensimmäisenä yönä koko viikkona, jolloin majoitusteltoille saatiin toimiva paikka. Ja jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, seuraava päivä käytettäisiin pääosin taas leirien siirtämiseen. Yagak pyöritteli tunnuslevyään sormien välissä ja mietti kuumeisena. Jos koko leiri siirtyi kilometrejä pohjoiseen, hän liikkuisi taas kauemmaksi kohteestaan.
Ja jotain hyvin tärkeää oli jäänyt lähelle edellisen leiripaikan kulunvalvontaporttia. Lahon männynrungon sisällä oli muun muassa erittäin kallis keinosilmä ja hyvin erityinen kivääri, joiden hakeminen vaikeutui koko ajan. Leiristä ei noin vain livahdettu hakemaan sellaista yöllä. Ei tällä säällä eikä varsinkaan selkeämmällä. Olisi pakko keksiä toinen tapa.
Mutta runko etääntyi joka siirrolla kauemmaksi, ja jossain vaiheessa se olisi niin kaukana, että hakureissulla voisi olla viisaampaa vain jatkaa etelään katsomatta takaisin. Sixten katkaisi hänen ajatuksensa.
”Mitä sinulla mielen päällä?”
”Anteeksi?”
”Yritin pyytää sinulta kaffekoppea mutta sanoit ’juu’ ja jatkoit vaan tuijottaa. Etkä sinä vaikuta olevan silmä auki nukkuvaa sorttia.”
Yagak naurahti ja alkoi kaataa termoksesta Sixtenille santsia.
”Kunhan mietin lähitulevaa.”
”Kärleksbekymmer?”
”En oikein tunne Karlek-kunkkua.”
Sixten heilautti rannettaan nyrpistäen naamaansa.
”Äsh ei Karlek vaan kärlek. Mikäs se olla. Rakkaus! Ryyppyjä rakkaudessa?”
Yagak toivoi, että olisi osannut vastannut siihen neljää sekuntia nopeammin. Siinä kohtaa jokainen vastaus tuntui kömpelöltä, joten hän päätyi vain murahtamaan.
”Minä arvasin”, Sixten naurahti leveästi virnuillen. ”Kukas on se onnekas neiti? Tai herra? Sinä toljotat monta hetki pitkään horisonttiin sillä tavalla. Kaikki pitää sinusta täällä, mutta sinä haluat ihan hirveästi olla koko ajan jossain muualla.”
”Aika rankkoja sanoja”, Yagak sanoi huokaisten. ”Kaipuuta. Sitä minä ehkä ainakin tunnen. Siinä olet ihan oikeassa.”
Sixtenin virne näytti siltä, että sanaristikot saivat nyt riittää: jotain mehukkaampaa oli tarjolla. No tuotahan sinä piilottelet, Yagak mietti: Sixten oli tosi hyvä esittämään todellista herrasmiestä, mutta ei kukaan erikoistunut radioihin jollei vähän halunnut urkkia muiden elämää.
”Sinä olet Yagak aina vähän näyttänyt siltä, että jos tulee oikea hetki niin sinä lähteä vaan juoksemaan johonkin suuntaan, springa runt och runt. Minä vähän joskus mietin, että onko sellaista paikkaa, jossa et haikaile päästä sitä seuraavaan paikkaan. Tuollaisen skakdin täytyy olla täysi sydänmurskaaja: kuinka moni mahtaa haikailla sinun perään?”
”Täh”, Yagak murahti. ”Sixten, en olisi uskonut, että olet noin skarrarin paha juoruämmä.”
Sixten sulki silmänsä ja hymyili leveän myöntävästi. ”Ikinä ei pidä näyttää koko kättä. Voi jos kuulisit mitä tarinoita täällä kuulee kun olla 5 vuotta på Flammamän… kaiken maailman kvinnojägare tänne pakenee koska sota pelottaa vähemmän kuin flickor. Tai pojkar, mutta yleensä ne pelkää eniten flickor. Enkä minä usko että se johtuu om flickor, vaan niistä pojista jotka on heikkoja sellaisille. Niinkuin Havok, ikinä ole kuullut niin paljon valitusta siitä että on kaunis morsian kotona odottamassa. Harva asia olla niin taipuisa kuin skakdikillen selkäranka. Kumista tehty. Oletko jättänyt jonkun alttarille ruikuttamaan, Yagak?”
Sinisen skakdin huumorintaju keikkui jokseenkin äärirajoilla. Ei tällaista kurmootusta voinut kai sitten muuta kuin kunnioittaa.
”En ole”, hän ärähti.
”Mutta joku on jäänyt ruikuttamaan jonnekin? Koska sinua pelotti tehdä siten miten olisi halunnut?”
”On se vähän monimutkaisempaa. Aina on syy lähteä”, hän sanoi ja jäi kuuntelemaan hetkeksi raskaan sateen painavaa ropinaa teltan kangaskattoa vasten. ”Vaikeampi on keksiä syitä jäädä.”
Sixten nojautui tuolissaan lähemmäs häntä. ”Sinä aikoa lähteä tästäkin leiristä joskus pian?”
”Totta kai. Eikö tämä ole väliaikaista sinullekin?”
”Javisst. Mutta minä kerään eläkekassaa. Mitä kohti sinä matkaat?”
”Ehkä minä vain tykkään siirtyä paikasta toiseen”, Yagak mutisi. ”Eikö se ole sinusta arvokasta elämää?”
”Ju, on se. Mutta oletko sinä onnellinen niin?”
Yagak ei oikein halunnut enää vastata siihen. Tämän valeasun ongelma oli se, että ei sekään ollut valhetta. Ei hän oikein ikinä ollut osannut valehdella. Hän oli aina vain osannut olla useampi eri henkilö.
Ennen kuin hän ehti jatkaa keskustelua tai lopettaa sitä, ajatuksen katkaisi tuulta pitkin kaikuva hirveä ryminä. Ensin hän ajatteli sen olevan ukkonen, mutta siinä oli jotain pielessä.
Se oli liian metallista, liian sortuvaa, liian rakennettua. Ja se ei kaikunut taivaita pitkin, vaan maan tasalta, jostain kilometrien, mäkien ja puustojen takaa.
Myrskyn neljäs päivä
Lehuvirta
0857
Myrsky ei ollut hellittänyt kolmessa päivässä. Päin vastoin: se oli vain pahentunut. Kaikki väliaikaismajoiteratkaisut oli otettu käyttöön peräkärryistä alkaen, ja jopa komppanian johdon etuoikeudeksi siunattu saunatupa oli lopulta annettu sateensuojaksi sitä kipeimmin kaipaaville. Hyinen syysmyrsky oli päästänyt flunssat ja kuumeet valloilleen leireissä.
Alas komentoketjua pitkin oli valunut nöyrä tappiollinen myönnytys: Lieggimiesten rintaman täytyisi perääntyä ainakin toistaiseksi. Näillä leveyksillä ja näissä säätiloissa ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta ylläpitää edes keskinkertaista taisteluvalmiutta tällä määrällä miehiä. Niin pitkään kun myrsky jatkoi yltymistään, oli pakko löytää parempaa suojaa ennen kuin se kävisi kohtalokkaaksi. Pääesikunta piti sadetta nazorak-pesän eteläisimmissä osioissa.
Tiedustelu oli palannut kallioille jossain Lehuvirran yläjuoksulla. Paikallishuhut puhuivat routajaiskautisista luolamuodostelmista. Jossain niistä täytyisi olla tilaa mahduttaa taistelujoukko ja kalusto turvaan. Totta kai pidemmällä perääntymisellä saisi varmempaa sateensuojaa, mutta tämänhetkinenkin perääntymissuunnitelma oli tavallisille Lieggimiehille tarpeeksi nöyryyttävä.
Yhtenä yönä niiden raukkamaisen vetäytymisen päivien jälkeen — viime yönä — valtava jyrähdys jostain vanhan leirin suunnilta oli herättänyt puoli komppaniaa. Ukkonen ei ollut tässä säässä harvinaista herkkua, mutta pahin valuaivokin ymmärsi, että tuo ääni ei ollut ukkosta lähelläkään. Metsän takaa kuuluva rakenteiden sortumisen ja tuhoisan ketjureaktion kaiku oli laittanut puolitoista komppaniaa hälytystilaan. Tuliko sieltä metsäläississiä tai toa-voimia? Oliko myrsky itsessään pyyhkinyt kartalta Lehu-Koron? Ei, tuo oli ollut liian metallista, ja sen oli pakko olla lähempää.
Neljän tunnin hälytystilan ja parin varovaisen tiedustelupiston jälkeen johto oli katsonut epäedulliseksi jatkaa tutkimuksia yöllä.
Ensimmäisessä pilvien läpi puskevassa aamukajossa Yagak oli hädin tuskin saanut aamiaiseksi kelpaavaa puolimärkää kampaviineriä puraistua, kun joukkue kailotettiin tiedonpitoon. Moottoripyöräänsä retorisena siirtona varmaan puoli tuntia paikallaan huudattanut luutnantti kaasutti pois kessun luota, ja Urgok käänsi katseensa osastoonsa. Maasto oli velliä ja puusto ei tarjonnut enää edes keskinkertaista suojaa vaakasuuntaiselta sateelta, joten miehet luottivat, että kersantti Urgokin äänellä huutava sadetakkimytty ei jaksaisi vaatia edes korkeaa polviasentoa.
”Käsky ylhäältä, luti sanoi että tuli ihan Targarrilta asti! Tarvitsen ketterän osaston, 3 miestä. Eilisen ryskeen lähde on jossain Kiron kulmilla, eli luvassa on aamuista kepeää pohjetreeniä ylös rakkakivikkoa. Ja suo-fanit saavat myös nauraa. Tarvitsen yhden radistin operoimaan yhtä noista lyhyen kantaman laitteista. Kevyt varustus, scimmy ja pyssy. Vihollisen kohdatessa irtaannutaan jalan suoraan leiriä kohti. Vääpeli Mardok siunasi 2 cordak-nyrkkiä jos tulee kusiset paikat. Onko vapaaehtoisia?”
Yagakin aistit virittyivät äärimmilleen. Päässä piirtyi kartta: Kiro-Wahin ja nykyisen majoitteen väliin mahtui muun muassa yksi aiemmista leiripaikoista. Nyt tai ei koskaan.
Vain yksi käsi nousi hänen omaansa nopeammin pystyyn, mutta siinä ei ollut mitään yllätystä kenellekään.
”Noni, erinomainen asenne”, Urgok naurahti. ”Yagakille radio selkään, tuossa yksi vara-akku. Brungush haluaa varmaan pidellä näitä mörkylöitä, mutta varaudu pettymykseen. Ammutaan vaan, jos siellä on panssaria vastassa.”
”Totta kai, kessu!” Brungush hihkaisi ja tarttui Urgokin ojentamiin kapistuksiin. Rautaiset hansikkaat kiristyivät remmeillä vihreiden nyrkkien ympärille. Niihin molempiin sidottu kertalaaki-cordak oli armollisesti varmistimen suojaamana. Muiden sadetakkien piiloista katsottiin epäileviä katseita. Harva se päivä joku muistutti siitä, miten moni herrasmiesmäinen nyrkkeilijä oli räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin tuollaisella. Asennetta laitteissa oli, sitä oli vaikea kieltää.
”Vielä yksi kaivataan”, Urgok sanoi pälyillen ympäriinsä. ”No häh. Älkää nyt innosta hihkuko. Ei voi kuule mitään, nakki napsahti: Johaug messiin.”
Honottava ääni vastasi salamannopeasti tummanvihreän sadetakin sisältä:
”Ei onnaa, vemppa määrättiin.”
”Eikun oikeesti!” Johaug intti. ”Flunssa, ja tätä menoa kohta keuhkokuume! Kävin KS:ssä ihan aamusta. Vänrikki Moltraz antoi. Käykää nyt vaikka kysymässä!”
”Uusi kenttälekuri?” Urgok kysyi. ”Kai se on pakko uskoa. Lepsun puoleinen hiihtäjä minusta, mutta kai ne johdossa jotain tietää. Hyvä on, Johaug kipinävuoroon seuraavaksi pariksi tunniksi. Lähteekö Brangokk paikkaamaan?”
”Mielelläni, mutta ehkä näihin sissihommiin olisi hyvä laittaa joku nuorempi ja ketterämpi. Mites Zohan, lähdetkö saksimaan pusikkoa?”
”Ei kai tässä muu auta. Ei kestä kuunnella tuommoista näätäilyä. Ja jonkun pitää tarkistaa, että Brungush ei räjäytä itseään helvettiin noilla hanskoilla.”
”Häh, älä yhtään ala”, Brungush ynähti. ”Minä olen aseiden ammattilainen!”
0940
Yleensä koiranilmalla maastonakit olivat vielä tavallistakin epäsuositumpia. Nyt sade oli saavuttanut sellaisen vaiheen, että metsämaa oli enimmäkseen nestemäistä litisevää mätästä – kuin olisi kävellyt pesusienten päältä. Nelikko kulki kuusenjuurelta toiselle saadakseen edes vähän suojaa. Lehdettömät koivut eivät suojanneet sitäkään vähää, heittelivät vain tuulessa oksia eränkävijöiden silmille. Eläimiä ei juurikaan näkynyt. Harakka tapitti kulkijoita kelon nokasta apaattisena, mutta rupikonnat nauttivat täysin rinnoin metsäojissaan.
”Zohan? Pistä rööki”, sanoi Brungush leväten selkä männynrunkoa vasten erään erityisen raskaan nousun jälkeen. ”Yagakilla ei pala ja kessulta ei kehtaa pummata.”
”Onhan sulla omiakin”, vastasi Zohan.
”Joo mutta ei käsiä”, sanoi Brungush ja heilutteli cordak-nyrkkejä. ”Aina valmiina, jos ne iskevät!”
”Just just. En ottanut mukaan. Ei ne pysy kuivina.”
”Lusmuu. No kaivakaa sitten takataskusta, ne on siinä vyöllä. Pikkukotelo.”
”Erinomainen asenne koittaa ensin, josko irtoaisi pummilla”, sanoi Yagak ja kumartui avaamaan Brungushin varustevyötä. Hän kaivoi ruttuisesta askista tupakin ja asetti sen Brungushin kumihuulten väliin. ”Lykkyä tykö tuon polttamisessa.”
”Tfultha, khiitosh.”
”Pidä ne nyrkit sitten kaukana.”
Yagak otti sytkärin samaisesta taskusta ja sai kolmannella kerralla sätkän palamaan. Sumuisessa päivänvalossa pieni liekki ei ainakaan paljastaisi heitä kenellekään, joka ei olisi kuullut jo aiempaa kiroilun, ähkimisen ja puhkimisen sinfoniaa.
”Khippish.” Yagak siirtyi kauemmas sinisestä savupilvestä.
”Häh, tupakaksi pistivät?” kersantti Urgok huudahti etunenästä. ”Melkoinen hetki käyttää varmaan koko komppanian viimeinen kuiva toppa. Hyvä on, viisi minuuttia ja jatketaan.”
Kersantti tunki käden karttataskuun ja kyykistyi tuijottelemaan muovin sisälle taiteltua maastokarttaa kompassi toisessa kädessä. Yagak käveli häntä lähemmäs ja yritti tihrustaa reittejä kostean muovin ja hädin tuskin auki pysyvän silmäluomen välistä. Takana Brungush köhi yrittäessään polttaa tupakkaa ilman käsiä.
”Paljonko matkaa, kessu?”
”Suoraa reittiä puolitoista kilsaa ja Kiro alkaa, mutta ei tätä velliä kyllä välttämättä ilman pikku kiertotietä jaksa. Ja viime yön myrsky on kaatanut melkoisesti puita.”
Yagak vilkaisi menosuuntaan ja taas karttaan. Ei kovin kauaa vanhalle leiripaikalle. Nyt kun vielä keksisi, miksi.
”Onko veikkauksia, mitä Kiron suunnilla odottaa?”
”Lutilla oli aavistus. Meinaan, torakoilla oli vastikään joku operaatio siellä, josta ne ovat olleet aika hys-hys. Hys-hys meinaa että se on jotain, mihin ei näillä palkkaluokilla kannata hirveästi sotkeentua. Mutta käydään vilkaisemassa.”
”Oliko eilisyön mekkala sitä, että se meni niinkuin piti, vai sitä, että jotain meni mönkään?”
”Hyviä kysymyksiä, viestimies. Ei aavistustakaan, mutta sitähän varten täällä ollaan. Yleensä tuollainen ääni kertoo, että jotain meni niinkuin piti. Ollapa näkemässä se tykinjyske, joka teki Nui-Koron lähelle uuden lätäkön.”
”Sitten me ollaan tuolta Kirostakin puoli päivää myöhässä”, sanoi Brungush, joka oli sylkäissyt tumppinsa puunkoloon. Hän yritti parantaa varustevyönsä asentoa laihoin tuloksin.
Zohan venytteli käsiään. ”Niin. Miks me edes mennään sinne? Aina jos ötököiden hommiin tunkee nokkansa, niin saadaan huudot. Gaggu nyt käy siellä alvariinsa ties millä pullakahveilla, mutta se onkin bisnismies.”
”Ensin äijät valittaa kun ei tehdä mitään, ja nyt sama laulu”, sanoi Urgok. ”Minua ainakin kiinnostaa, mitä siellä on. Jatketaan. Rinne alas, suon laitaa, sitten päästään harjun päällä olevalle polulle. Ja siitä kalliomaasto alkaa. Sieltä voidaan sitten tiirailla ensimmäiset näköhavainnot.”
”Siellä pirunpellossa päästään vielä kaipaamaan tätä velliä”, sanoi Zohan synkkänä. Urgokin vanttera hahmo etummaisena nelikko kipusi ja liukui alas kallioista rinnettä harjat apaattisesti puolelta toiseen heilahdellen. Yagak tajusi, ettei kaikkina saarella viettäminään vuosina ollut koskaan tullut näin tutuksi sen luonnon ja maaston ja ilmojen kanssa. Sen siitä sai kun johti linnaa. Myös rakille annettiin siistejä sisätöitä. Ja kaiken sen ajan, ja ikuisuuden sitä ennen, olivat nämä lohkareet ja jyrkänteet ja litimärät sammalmättäät olleet täällä. Ja nyt niiden hallinnasta taisteltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
”Yhessä niistä lehdistä oli Klaanin respatooan haastis. Nätti flikka”, sanoi Zohan.
”Vihollispuolen propagandaa”, sanoi Brungush.
”Miltä vuodelta se oli?” kysyi Yagak hajamielisesti.
”En tiedä, jotain neljä vuotta sitten. Oliko… no en nyt muista sitä vuosilukua. Ihan sama. Ei ne niin nopeasti vanhene.”
”Lehdet vai?” töksäytti Brungush. ”Har har har.”
”Teillä ei vaan ole silmää semmoisille jutuille. Kauneudelle. Eleganssille. Sitä siinä jotenkin oli.”
”Puhut parturia”, sanoi Yagak keskittyen petollisen liukkaaseen polkuun. Mikä respatoan nimi oli? Jossain hän oli painanut nimen tiukasti muistiinsa, silloinkin oli kai satanut.
”Nyt tarkkana, miehet”, sanoi Urgok. ”Jyrkänne edessä. Yagak ensin, sinulla on varpaankynnet, ja kädet vapaana. Sitten minä ja Zohan jää auttamaan Brungushin kanssa. Olisi noloa katkoa jalka näin strategisessa toiminnassa. Harakatkin nauraisi.”
Laskeutumisesta selviydyttyään nelikko könysi suon laitaa sään pieksemiä pitkospuita pitkin. Kauaa ei kestänyt ennen kuin he ylittivät taas tutun ajoneuvouran, joka viesti siitä, että vanha leiripaikka ei voinut olla enää kovin kaukana. Hyvään perääntymisprotokollaan kuului olla jättämättä näin selkeitä jälkiä kuin uraan oli jätetty, mutta tällä kelillä oli hyvin vaikea estää mudan merkkaamista. Ylityskohdan lähellä oli ajouralle kaatunut muutama terhakka kuusipuu. Myrskyn toimia varmasti sekin, mutta esti ainakin vihollista ottamasta ajouraa omaan käyttöönsä ilman kunnon raivausta.
Vai vihollista, Yagak mietti. Oli helppo eläytyä tähän ajatukseen. Niin helppo, että vihollisen kohtaaminen ei pelottanut enää samoista syistä. Aiempi harakka räkätti lähempää pelkäämättä julmia ja armottomia saalistajia metsässään. Sateenpieksemä yksinäinen punainen silmä kääntyi sitä kohti, ja jokin hiljainen aavistus sai Yagakin pysähtymään joukkion perälle.
Melkoinen sää kierrellä suonlaitaa, Yagak mietti. Eikös sinun pitäisi olla pesässä? Jokainen linnun siivenisku vaati täyttä tappelua metsäilman elementtejä vastaan, ja jokin otuksessa vaikutti muutenkin todella tähän ympäristöön eksyneeltä.
Lintubongari hän ei ollut tässä eikä missään edellisessä elämässä. Mutta tuo väritys ja juuri tuo räkätys palauttivat toisenlaisen hajuiseen metsäilmaan. Yhtä kosteaan kuin tähän, mutta sakeaan, lämpimään ja painostavaan. Lintu toljotti häntä tietäväisesti hädin tuskin rungossa kiinni roikkuvalla katkenneella oksalla ja pyrähti räpiköivään lentoon hänestä poispäin.
Joku, joka Yagak ei aivan myöntänyt olevansa, olisi halunnut kirota ja manata. Ei nyt. Aivan väärä suunta. Hänen etsimänsä ontto puunrunko oli ajouran varrella. Linnun nokka osoitti jonnekin sinne, missä kolmen päivän takaiset majoitteet olivat olleet. Yagak nieli manauksensa ja kääntyi jo hetki sitten ajouran ylittänyttä jonoa kohti huutamaan:
”Ihan pikku hetki! Pitää käydä pusikossa.”
”Mikä homma?” kersantti huusi.
”Käyn heittämässä kitkapinnillisen.”
Se ei ollut kunniallista, mutta sitä pyyntöä yleensä kunnioitettiin. Ja se ostaisi ainakin jonkin aikaa.
Yagak säntäsi uralta ojan kautta pusikkoon. Kynnet ottivat tukea litimärästä kivestä onnettoman sammalikon alla. Sekunneissa hän tajusi, että kahden metrin päästä hän olisi päässyt ylämäkeen polkua pitkin, mutta ei ollut aikaa kyseenalaistaa linnuntien seuraamista. Takana Brungush nauroi jotain neuroottisesta yksityisyydentarpeesta, mutta Yagak jätti letkautuksen omaan arvoonsa.
Harakan kujerrus jatkui puiden väleistä. Tuttuja maastoja ja tuttuja mättäitä tuli vastaan. Halonhakkuun hurmeinen jätepino, hyvin selkeäksi taivallettu ura vartiopisteelle. Muutama metsämaahan survotun telttakepin jälki. Erehtymätön jäänne kiven pinnassa siitä kerrasta, kun kokonainen jauhosäkki oli pudonnut Vazoppin käsistä ja levinnyt ympäriinsä. Äijä ei kyllä ikinä lakkaisi kuulemasta siitä.
Harakka kaarteli ylhäällä kuin kiristäen silmukkaa siihen, mihin se johdatti. Mitä se yritti hänelle kertoa? Räkätys vain kiihtyi, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se tyytyväistä vai tyytymätöntä. Halusiko se, että hän jatkoi matkaa? Oliko se täällä lähettämässä viestin? Vai oliko hän vain sekoamassa, ja oletti tuiki tavallisesta harakasta järjettömiä?
Ajatusten pyörre valui viemäristä alas, kun Yagak näki juurakossa onnettomimman kätkön, jonka hän oli hetkeen nähnyt. Oliko joku komppanian miehistä jättänyt vanhalle leiripaikalle miinan? Yhden vain, niin syvälle mutkittelevaan juurakkoon että sinne ei kukaan vahingossakaan astuisi tai ajaisi? Ehkä se huijaisi luonnonvalinnan lailla vihollisen tyhmimmät kaivelemaan muta- ja oksamöntin auki ja räjähtämään ilmaan pelkästä uteliaisuudesta. Kuka tuon oli juurakkoon sitten rakentanutkaan oli selvästi kiinnostuneempi säntäämään seuraavaan paikkaan kuin miettimään, miten sen saisi näyttämään luonnollisesti muodostuneelta. Olikohan tämä ylpeäkin tekeleestään?
Hetkinen. Oliko sen päällä linnunpesä?
Harakka rakutti ylhäältä. Se oli pysähtynyt oksalle, ja uteliaisuus otti vallan Yagakista.
Piru vie. Jos hän lentäisi ilmaan tämän takia, joku tampio saisi viimeiset naurut. Siniset sormet alkoivat siirrellä mutaa sivulle ensin varoen – ja sitten ronskimmin, kun jokin kevyt kankainen alkoi pilkottaa sen alta. Ennen kuin koko paketti paljastui, tarttui hänen käteensä hädin tuskin lukukelpoinen sateen turmelema lappunen.
Ja hän oli melko varma, että siinä luki:
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet. -MM”
Siinä meni hetki, mutta Yagak alkoi nauraa. Hän liittyi harakan räkätykseen. Oli mahdoton sanoa, mikä tunne sitä naurua ajoi, mutta mitään sille ei enää voinut: sen oli pakko tulla ulos.
Hetken hän mietti valintaansa. Hänen oma kätkönsä oli varmasti puoli kilometriä ajouraa toiseen suuntaan. Ja vaikka sadetakki rikkoikin siluettia, sen toisenkin kätkön sisältö ei mahtuisi piiloon uteliailta katseilta varsinkaan, jos hän nappaisi tämänkin paketin kantoon.
Se juna oli mennyt. Sentimentaalisuus sai väistyä uteliaisuuden tieltä. Hän hakisi kiväärinsä myöhemmin: milloin, sitä hän ei tiennyt. Toivottavasti paketti olisi sen uhrauksen arvoinen.
Varustevyön irtoremmiä käyttäen hän sitoi paketin selkänsä ja sadeviitan väliin harjan oikealle puolelle. Kenttäradio nousi taas selkään peittämään epämuodostunutta kyttyrää. Noustessaan seisomaan hän vielä vilkaisi harakkaa, joka käpertyi sivuun siirrettyyn linnunpesään.
”Pyritään välttämään, Mustalumi.”
1032
”Siellähän kesti kauan”, Brungush naurahti. ”Tuliko varren kanssa?”
”Herrasmies ei paljasta”, Yagak mutisi. ”Toivottavasti sinulla ei tule noiden hanskojen kanssa vastaava hätä.”
Brungush röhötti sille syvältä vatsastaan.
Puolen kilometrin pirunpellon taivalluksen myötä he näkisivät öisen metelin lähteet: savuavat metalliset rauniot, joita vaani taivaalta kolme Imperiumin tiedustelupalvelun kopteria. Kauaa he eivät ehtineet niitä vaania ennen kuin jalkaväkiosasto yllätti heidät mäen laella vaatien selitystä.
Kersantti Urgok jaksoi pitää huutokisaa ’puhdistusoperaation’ johtavan nazorakin kanssa toista varttia ennen kuin luovutti.
”Faikkanne”, Brungush matki sössöttäen kiukkuisena, mutta vasta niin kaukana, että nazorakit eivät kuulleet.
”Ei Irnakk mitä tyyppejä”, Zohan sanoi.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa”, aloitti Yagak mutisemaan kunnes näki Brungushin musertuneen ilmeen. Poikarukka olisi todella halunnut päästä käyttämään uusia lelujaan. Jos he olisivat olleet siinä kahdestaan, Yagak olisi ehkä suostutellut tätä hieman tähtäilemään yllä vaanivia nazorak-koptereita nyrkeillään.
Viimeinen asia, joka mäen taakse katosi ennen kuin Yagak jatkoi matkaa muiden perässä, oli pieni osasto nazorakeja kampeamassa kevyen maastoajoneuvon perälavalle jonkinlaista jääkalikkaa. Näin kaukaa näytti siltä kuin kalikalla olisi ollut pienet, vihaiset, huutavat kasvot.
Myrskyn viides yö
Lehuvirta
0120
Kamiina puski hohkaavan lämpönsä kosteaan ilmaan. Tila oli kuin sauna: oli ylipäätään ihme, että jotkut pystyivät nukkumaan. Puolijoukkueteltassa kuorsattiin äänekkäästi, mutta uteliaat korvat kuulostelivat joukkueen sankarien hiljaista tarinointia. Kangaslattialla paloi varjostimen alla himmeä valokivi, jonka keltainen sulautui kamiinan raosta paistavaan oranssiin hehkuun.
”Niin, mitä siihen nyt sanoa”, Zohan sanoi kääntyillen makuupussissaan. ”Aika epäilyttävää touhua, mutta mitä muuta torakoilta voi odottaa. Hätistivät meidät pois ennen kuin ehdittiin katsoa tarkemmin.”
”No hitto!” Rodarrista pääsi. ”Juuri kun oli menossa jännäksi. Brungushkaan ei päässyt tappelemaan?”
”Olin kyllä ihan tosi lähellä että olisin lyönyt sitä saatanan ötökkää turpaan. Siinähän olisi mossahtanut.”
”Sen kun olisi päässyt näkemään”, haaveili Havok.
”Hyvä että et”, sanoi Yagak. ”Se olisi ollut partion loppu. Nazorakit heittävät omiaan vihollisen alle tuosta vaan. Mutta jos me alkaisimme niille ryppyilemään, niin ne kyllä osoittaisivat, kumman kenraalilla on isommat natsat.”
”Niin kuin Rostokkin tapaus”, sanoi Brangokk, joka istui puoliksi makuupussissaan kamiinan vieressä. ”Se oli ihan sodan alussa, kun koko kuvio ei ollut vielä selkiytynyt, klaanilaiset eivät tienneet mitä niillä on vastassa ja rintamasta ei ollut tietoakaan. Suurin osa teistä ei varmaan ollut silloin edes saarella. Tehtäviä tehtiin vielä ihan lähellä Klaania, Ninja-ryhmä haki jotain panttivankeja nazorakeille melkein sieltä kaupungista. Labio oli selittänyt meille, että ne klaanilaiset voivat olla ihan minkä näköisiä vain, kaikki eivät ole matoraneja tai toia. No, Rostokkin joukkue oli jollain tehtävällä etelässä, ja varmaan olivat kuppiakin ottaneet. Ja tulleet vastikään Zakazilta jollain Labion laivalla, eivät olleet nähneet eläessään torakkaa. No sehän kävi heti kimppuun selkäpuolelta, kun muutama nazorak tuli vaihtamaan tiedustelutietoja. Seivästi yhden skimmyllään ja oli hakkaamassa hyvää kyytiä toiselta raajoja irti, kun Pogonn sai sen taltutettua.”
Havok ja Rodarr nauraa röhöttivät. ”Olisi voinut käydä yhdellä tai kahdelle tässäkin teltassa”, virnuili Zohan.
”Niiden sotilaspoliisi tuli seuraavana iltana leiriin ja vei sen raudoissa pois”, jatkoi Brangokk. ”Labio vaan nauroi, että siihen loppui Rostokkin pojan sota. Ei saatu ikinä tietää, mitä sille sitten kävi. Kai se hirtettiin, tai sai nääntyä jossain kolossa näkemättä koskaan aurinkoa. Viesti meni kyllä perille.”
”Niillä on semmoinen areena siellä, kuulemma”, sanoi Rodarr. ”Kansanhuvia Steltin tapaan. Ainoa kulttuuri, mitä torakoilla on. Epäreiluja mutta näyttäviä matseja. Ehkä ne pistivät sille virvelin käteen ja taistelemaan karhuhaita vastaan. On niitä huonompiakin tapoja mennä, että ihan ok.”
”Tuo areena kuulostaa kyllä kaukaa haetulta”, sanoi Zohan skeptisesti.
”Eikun oikeasti. Kuulin, kun Labio puhui siitä lutille. On kuulemma ollut monesti katsomassa niiden esityksiä. Kreisiä menoa.”
”Hetkinen”, sanoi Brungush. ”Tämä selittää, mitä ne teki sille.”
”Hä?” kysyi Rodarr.
”Siis siellä Kiron kraaterilla oli semmoinen heppuli jäässä. Hatidin hulluja. Niitä mäyrän ja matoralaisen välimuotoja. Muistattehan ohjesääntö seitsemäntoista? ’Hatidia ei kannata edes yrittää’. Niillä gobserkuilla ei ole mitään rajoja. Niillä on sierainsäteet ja yliluonnolliset voimat. Mitä mä siitä ymmärsin, niin se oli pistänyt puolet sen aseman miehistöstä matalaksi kynsillään ja sitten räjäyttänyt koko paskan sieraimillaan. Niin varmaan ne haluaa sen sinne areenalle, kun ei semmoista taistelijaa usein nää.”
Joukkio jäi miettimään tätä. ”Kuulostaa ihan kiinnostavalta reissulta, kokonaisuudessaan”, sanoi Johaug kamiinan vieressä.
”Olisi sustakin karissut vempat menemään, jos olisit nähnyt sen silmät”, sanoi Brungush. ”Ihan oikeasti tuntui kivalta, että se oli kalikkana. Semmoiseen voi vissiin tyhjentää lippaan ja se jatkaa vaan.”
”Joku tuossa ei nyt kyllä täsmää”, sanoi Brangokk. ”Jos se oli tuhonnut aseman, niin miten se oli jäässä?”
”Ja siis, miten niin jäässä? Siellähän sataa vettä kuin aisaa”, kysyi Rodarr. ”Väittäisin, että koko gobserkku on sissipartion sopima höpöjuttu, mutta Brungush ei kyllä osaisi esittää kuumottunutta noin aidosti.”
”Ihan oikeasti oli jäässä”, sanoi Zohan. ”Semmoisena suorakaiteen muotoisena, mukavana, vähän sulaneena harkkona. Niin kuin sarjakuvissa.”
”Ja siis meinaan jos se oli jäässä, niin miten se oli tuhonnut sen aseman? Oliko se niin kuin homman hoidettuaan asettunut johonkin horrokseen vai? Tehnyt itselleen jääpesän?”
”Ai kun totta. Hitto en yhtään miettinyt sitä”, sanoi Brungush ja hieroi otsaansa. ”Yagak, sulla leikkaa. Teoriaa?”
”Onko nazorakeilla jotain jäädytyssotilaita? Eihän sitä ikinä tiedä”, totesi Yagak.
”Tämän päivän tornihuhuista tuo on kyllä syvimmältä kaivettu”, piikitti Zohan. ”Klaanilaisia ne oli. Nazorakeilla on miehistöylivoima, klaanilaisilla taikavoimat, meillä järkeä. Ne torakat oli ihan yhtä yllättyneen näköisiä kuin mekin, eivätkä ne olleet ehtineet puuhailla siellä vielä kauaa. Jäävoimaisia nazorakeja? Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Brungush käkätti. ”Yagak lähti jotenkin paniikissa etsimään vanhan leirin riukua just ennen kuin päästiin sinnen Kiroon, että en nyt luottaisi sen arviokykyyn just tässä asiassa. Me luultiin, että se oli tullut hulluksi koko äijä, kun hyppi pitkin ahoa kuin humaltunut saukko.”
”No tuonkin olisin halunnut nähdä”, sanoi Rodarr.
”Hiljaisen asialliset sotilaat on just tuollaisia”, sanoi Brangokk. ”Niistä ei tiedä, milloin ne napsahtaa. Mutta hauska nähdä, että Yagak on taas ruodussa. Meillä ei ole ihan liikaa sotilaita, jotka miettii ennen kuin lähtee tappelemaan ensimmäistä klaanilaista vastaan.”
Huomio sai hyväksyviä nyökkäyksiä. Zohan näytti peukaloa. ”Mutta leipomisen kanssa on vielä petrattavaa”, sanoi Havok. ”Äijä kitsastelee sokerin kanssa. Ei me olla enää vanhalla Zakazilla, jossa toppa oli kultakimpaletta arvokkaampi. Kunnon leivonnaisen pääaineet on rasva, sokeri ja kuorrute. Ja näistäkin kuorrute on rasvaa ja sokeria.”
”Kun Yagan ekoja pullanakkeja seurasi, niin sitä olisi voinut luulla, ettei siellä itärintamalla leivota ollenkaan”, Rodarr komppasi. ”Mutta kyllä siellä leivotaan. Ovat kehittäneet juustokakun kuulemma ihan uudelle tasolle.”
Yagak oli avaamassa suutaan, mutta Brangokk ärähti. ”Iisisti nyt. Kyllä te saatana näitte, missä kunnossa viestisissi oli kun pääsi tänne. Yagakin eka kohtaaminen puurokattilan kanssa oli semmoinen, mitä näki silloin tällöin kotipuolen sodassa. Siellä ei nimittäin pullia pyöritelty. Eikä pyörittänyt Yagakaan siinä välissä, kun rämpi toa kannoillaan sieltä Gurgin linjoilta tänne. Jos ihan oikeasti nälkää nähdessään alkaa miettimään jotain torttureseptiä, niin siinä lähtee järki. Se on kovaa peliä.”
Yagak nyökkäsi kiitollisena. ”Niin. Jos sitä nyt jälkikäteen koittaa miettiä, niin siellä paastotessa menettää uskon nopeisiin hiilihydraatteihin aika nopeasti. Sokeri tulee ja menee. Siitä jää päälle, että koittaa pistää muonaan jotain kestävämpää sisään. Semmoista, joka tarttuu kylkiluihin. Rasva on okei. Mutta ytimessä pitää olla muutakin kuin sokeria. Tämän sanominen Labion leirissä saatetaan laskea petturuudeksi, mutta välillä minun tekisi mieli kunnon ruisvoileipää.” Hän nousi istumaan ja veti harjansa ulos makuupussin aukoista.
”Sotilaan puhetta”, sanoi Brangokk ylpeänä. ”Pistäkää pojat muistiin.”
Yagak taputti makoilevaa skakdia olalle. ”Siitä puheenollen. Miksi edes olet täällä? Ei millään pahalla, tietenkään, mutta et vaikuta tyypiltä, jolta olisi jäänyt Zakazin rähinästä hinku palata rintamalle” Tätä hän oli miettinyt jo lukuisina iltoina.
”Ha, niin. Klopit miettii: mitä tuo vanha tekee poikain seikkailutarinassa. Etsin varmaan jotain elämää tai sen kaltaista. Minun ikäiselleni ei ole kotipuolessa muuta roolia kuin istua torpassa keinutuolissa ja odotella, että kuolonpeipot tulevat livertämään ikkunan alle. Tai marinoida itseäni viinassa jossain baarin nurkkapöydässä.” Brangokk koitti löytää asennon, jossa juuret eivät painaisi hänen muutenkin vihoittelevaa kylkeään.
”Elämä on vähän outo tavoite taistelukentällä”, sanoi Havok.
”Tässä sodassa ei ole elämää eikä kuolemaa”, sanoi Brungush.
”Meillä on tässä ihan hyvä olla”, sanoi Brangokk. ”Kunnon kaverit ympärillä. Kotona puolet katsoisi meikäläistä nenänvartta pitkin ja toinen puoli säälien. Täällä toveruus tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on muutakin kuin värvääjien hevonpaskapuhetta. Enkä minä välttämättä puhunut omasta elämästäni. Minulla ei oikein ole mitään erityisiä taitoja, joista olisi siviilissä hyötyä. Mutta täällä, parhaimmillaan, voin ehkä estää jotain nuorempaa ja kokemattomampaa astumasta suoraan vihollisen miinaan tai keskitykseen. Ja jos satun siinä rytäkässä menettämään henkeni, niin ainakin kuolen elävänä. Sillekin on paikkansa.”
”Noilla puheilla sinusta tulee vielä kunnon kypäräpappi”, sanoi Havok. Muut miettivät sanomisia hiljaa.
”Zakaz ei ole kauheasti tuottanut pappismiehiä sodan jälkeen”, sanoi Yagak.
Yrittämättäkin hänelle mieleen tulivat lähinnä Irnakkin piispan tapaiset tyypit. Sitä sekopäätä ei viitsisi mainita: joku vielä paljastaisi olevansa fani.
”Niin, edes Gaggu ei kehtaisi ottaa semmoisia armeijaan”, sanoi Zohan. ”Mutta miten susta tuli sotilas?”
”Tavallisella tavalla. Kaikista tuli. Vanhat muistaa, vaikkei ehkä kannattaisi”, jyrähti Brangokk.
”Kerro joku sotajuttu!” sanoi Rodarr ja nousi kyynärpäidensä varaan.
”En, mutta kerron teille kersantista, joka meillä oli rykmentissä. Hän oli ainakin kaksi kertaa vanhempi kuin kukaan muu sillä lohkolla. Oli sotinut jossain Steltin perimyssodissa silloin kun Zakaz oli vielä vihreä paratiisi, tai niin ainakin väitettin. Hän piti aina skimmynsä terävänä, veteli sen terää pitkin teroituskivellä pitkiä, kauniita vetoja. Sodan loppuaikoina, olisiko ollut peräti viimeinen viikko, hän sanoi minulle jotain, joka jäi kyllä lopullisesti mieleen. Veteli sillä teroituskivellä samalla, katse nuotiossa. Sanoi, että Brangokk, sitten kun tapaat ensimmäisen nuoren maitoviiksen, joka ei tiedä että minkä takia tämä sota alkoi, tai että kenen puolella kukakin soti, kenen puolella sinä ja minä sodittiin, niin silloin haava alkaa mennä umpeen. Vasta silloin se saattaa parantua. Ja silloin – ja hän painotti sitä kalauttamalla minua halolla päähän, tähän näin, lonk – et saa kertoa mitään. Et mitään. Parempi antaa niiden mennä ilman sitä painoa. Kersantti sitten ehti kuolla vielä ennen kuin sota loppui. Otin sen kypärän, koska niin hyviä ei enää siinä vaiheessa tehty. Pesin sen ja paikkasin reiänkin. Sen pituinen se. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yagak sanoi ja astui öiseen ilmaan.
0148
Satoi lähes vaakasuuntaan. Tuuli ulvoi. Koko taivaanrannan halkaiseva salama poltti silmään hehkuvan jäljen ja kymmenen sekunnin päästä jyrähti kuin koko taivas olisi haljennut kahtia. Myrsky oli pahentunut yö yöltä. Yagak tiesi, että ulkona ei voisi viettää kauaa: nytkään ei tuntunut mahdottomalta, että myrskytuuli voisi viedä hänet mukanaan ja heittää pois kuin roskan.
Mutta siellä oli ainoa paikka, jossa hän voisi olla rauhassa. Syvällä huojuvien kuusten keskellä, kaukana vartiopisteiden valvovista silmistä, hän suojautui sateelta ja leirin näköyhteydeltä oksiston alle ja löysäsi sadeviittansa vyötä sekä tukalasti kiristävää irtoremmiä keskivartalonsa ympärillä. Kankaaseen kääritty paketti putosi märälle mättäälle. Eleganttiin avaamiseen ei ollut aikaa, joten Yagak suolisti pakkauksen hiiliteräsveitsellään.
Pehmusteiden keskeltä nousi esineitä. Köntti kuivalihaa ilmatiiviissä suojassa. Kevyt kattaus zamoreita valmiiksi täytettynä milloin milläkin palavilla aineilla ja hirvittävillä myrkyillä. Hätäsoihtu, savukranaatti. Ja pohjalla jotain tuttua, jota hän ei ollut ajatellut kuukausiin.
Vaatimaton, laatikkomainen puhelin jonka keskusyksikkö, kristallinen läpinäkyvä sirpale, kimalteli punertavana syysyössä. Laite, jonka nähtyään Sixten olisi purkanut sen sekunneissa selvittääkseen, miten se ylipäätään toimi.
Ei jäljitettävissä. Ei salakuunneltavissa. Viimeksi hän oli käyttänyt sitä Ath-Koron operaatiossa, mutta Nimdan siru oli ollut sille myrkkyä. Jos he olivat päättäneet lähettää sen hänelle, jonkun täytyisi kuunnella. Myös tähän aikaan.
Vaikka myrsky oli tarttua häneen ja paiskata vasten puita, Yagak käänsi säätönuppia, käynnisti laitteen ja alkoi huutaa siihen.
”Kuuleeko kukaan?!”
Jonkun täytyisi kuulla: jopa myrskyn läpi.
Ja signaali nousi jonnekin ylös, sekä laskeutui sieltä salamannopeasti alas: kilometrikaupalla etelään keskelle linnaa, jonka tornissa valvottiin yhä myöhäisempään. Hänen tunnetilansa oli sanoinkuvaamaton, kun tuttu ääni vastasi.
”Kuuleeko Vahtikoira?”
”Vahtikoira kuulee. Kuuleeko Källimän?”
”Källimän kuulee. Ja aika moni muukin. Me ollaan täällä vähän odoteltu, löytäisitkö paketin: hyvää työtä.”
”Se ei ollut rehellisesti kovin hyvässä piilossa. Sanokaa Matorolle, että opetan sille jutun tai kaksi sissisodankäynnistä. Miten… tämä linja on taas toiminnassa?”
”Helppoa: me aktivoitiin tässä Visokin kanssa jotain, jonka viritin Killjoylle vuosia sitten. Sanotaanko näin, että todella korkealla Kaya-Wahin yläpuolella on Mustan Käden teknologiaa, jota on pidetty hetken aikaa levossa. Kertaalleen oli vähän huonoja kokemuksia siitä, että pelkkä moottoriurheilun striimaaminen sen läpi lamautti kaikki saaren pitkän matkan yhteydet… mutta nyt on ehkä oikea hetki. Sano hei ’Xenille’: se on kuulemma sen nimi.”
Sininen skakdi ei voinut olla nauramatta ääneen. Mitä kohtalon ironiaa. Kenen teknologia olisi hänen pelastuksensa? Kenen kaikista henkilöistä? Ylhäällä pilvien yläpuolella Mustan Käden vanha satelliitti käytti suunnattomia määriä aurinkoenergiaa välittääkseen viestiä Lehu-metsän ja rapulinnakkeen välillä.
”Aion olettaa, että teillä oli jotain tekemistä myös sen Kiro-Wahin kanssa?”
Puhuja vaihtui taas. Tupakankarhea selakhiääni jatkoi: ”Kyllä. Meillä oli vakavia syitä uskoa, että nazorakit käyttivät radiotornia liittolaistensa salakuunteluun. Rumisgonen yön jälkeen oli selvää, että joku voisi päästä jäljillesi sen avulla. Meidän piti tiedustella se ja pommittaa, mutta… tapansa mukaan Mustalumi toimi ennen kuin ajatteli.”
”Joskus siitä on iloa. Onhan hän jo matkalla kotiin?”
Puhuja vaihtui: nyt naisen ääni. Se, jonka hän halusikin kuulla.
”On, ja saapui. Oletko sinä?”
Yagak veti syvään henkeä.
”Ehkä. Olen harkinnut kyllä parina yönä, että hyödyntäisin myrskyn ja lähtisin juoksemaan.”
”Älä. Se tappaa sinut. Ennusteet… ovat uskomattoman pahoja.”
”Minä tiedän. Komppaniassa on suunniteltu evakuointia luonnonluoliin tulevan päivän aikana. Minun täytyy hyödyntää se.”
Jos Kiro-Wahilta oltiin yritetty salakuunnella skakdien leiriä, heillä saattoi olla suurempi kiire kuin hän aavistikaan. Mutta jos myrsky esti häntä toimimasta, hidastaisi se vielä vainolaisiakin. Edes pienen hetken.
Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.
Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.
Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”
Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.
Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.
”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”
”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.
”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”
”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.
Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.
Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.
”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.
”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”
”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.
”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.
”Hä?” kysyi Zohan.
”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
”Vitsi ei parane selittämällä.”
”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”
”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.
”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”
Muut hörähtivät.
”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.
Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.
0640
Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.
”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”
Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.
”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”
”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.
”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.
”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”
Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.
”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”
”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”
”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”
”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.
”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.
”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.
”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.
”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.
”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.
”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.
”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.
”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”
”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”
”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”
”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.
”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”
Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.
0820
Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”
”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.
”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”
Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.
”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”
Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.
”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”
Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.
”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”
Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.
”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”
”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.
”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”
Yagak hymyili.
”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”
Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.
Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.
Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.
”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.
Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
”Vieläkö noita löytyy?”
”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.
”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”
”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”
Yagak pudisti päätään.
”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”
”Täh?”
”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”
”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”
Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”
Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.
1032
Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.
Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.
Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:
”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”
Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.
Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.
Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.
Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.
Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.
Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.
Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.
Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.
1127
Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.
”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”
Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.
”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”
”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”
Kersantti pudisti päätään.
”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”
”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”
Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”
”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”
”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.
Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”
”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”
”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.
”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”
Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.
”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”
Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.
Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.
Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?
Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.
”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.
”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.
1317
Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.
Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.
Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.
Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.
”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
”Saanko kysyä yhtä juttua?”
Sininen skakdi nyökkäsi.
”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”
”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”
”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”
Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”
”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”
”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”
”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”
”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”
”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”
Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”
Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.
1336
Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.
Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.
”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.
”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”
Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.
”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”
Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.
”Siirretään!” kersantti karjui.
”Nytkö?”
”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”
”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”
Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”
”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.
”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”
”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”
Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.
”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.
”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”
”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.
”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”
”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.
”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”
”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”
”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”
Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”
”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”
”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.
”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.
Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.
”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”
”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”
”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.
”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.
”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”
”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.
”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.
”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”
Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.
”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.
”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.
1715
Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.
”Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”
”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”
”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.
Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”
”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?”
”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”
”Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”
”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”
”Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”
”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”
”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”
”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”
1902
Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.
Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.
”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”
”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”
Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.
”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”
”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.
”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”
”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”
Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”
”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”
”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”
Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.
Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.
Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.
2111
Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.
Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.
”Vartija”, Sixten sanoi.
Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:
”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”
Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
”Hhäh? Aivan. Hagah?”
”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”
”Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.
Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.
Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.
Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.
Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”
Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.
”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.
Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.
Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.
”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri’”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.
”Nirri”, sanoi Yagak.
Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”
”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”
Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.
”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”
”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.
”Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?
”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.
Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”
”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”
”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”
Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.
”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”
Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”
”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.
”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.
”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?
”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.
”Saanko kokeilla?”
2321
Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.
Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.
Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.
Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.
0007
Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.
Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.
Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.
Kodin?
Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?
Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.
Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.
Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.
Älä katso taakse, vaan juokse.
Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.
Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.
Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.
Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.
”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.
Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.
Ilmaan kohosi pienoisia höyrykiehkuroita, jotka katosivat sateiseen ilmaan lähes välittömästi. Sammalen ja vanhojen havujen kerros rutisi vaimeana vihreiden varpaiden alla. Tumma hahmo ei erityisesti hiipinyt. Ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi lähimaillakaan ollut kiinnostunut siitä, että hän oli maisemissa.
Se saattoi olla rentouttavaakin. Ei vartijoita. Ei ihailijoita.
Lehu-metsä ei ollut mikään kauhutarinoiden räme, missä kavinikat raatelivat ne kulkijat, jotka eivät tarttuneet piikkiköynnöksiin tai hukkuneet suolampiin. Eikä se ollut jylhien kansallispuistojen erämaa, jossa shasalgradinmuakat karjuivat kallionkielekkeillä ikihonkien keskellä. Se oli kuusivaltainen, aika tiheä ja melko koskematon metsä, joka oli ennen kaikkea suuri. Oikeastaan koko saari oli Lehu-metsä, jonka reunamilla oli joitain muita paikkoja.
Aukio oli lähes samanlainen kuin tuhannet muutkin nimeämättömät aukot sekametsän kudoksessa. Pihlajat olivat pudottaneet lehtensä ja lehdet olivat muuttuneet tumman violeteiksi. Muurahaispesän elämä oli kadonnut keon ja maan sisuksiin. Aukion keskellä pieni kaistale peruskalliota kiilteli märkänä. Sen juurella oli pieni lätäkkö, joka heijasti pilvisen iltataivaan. Hämärä syveni juurakoissa, tunnin päästä olisi jo pilkkopimeä.
Kulkija ei tarvinnut lyhtyä. Hänen pimeänäkönsä oli erinomainen. Silti aivan vihreän leuan alla vilkkui laiskana pieni, punainen valopilkku.
Ämkoon ei enää tarvinnut tarkistaa, oliko panta vielä hänen kaulassaan. Totta kai se oli. Luottavaisuus ei ollut Nazorakien ensimmäinen hyve. Ainakaan luottavaisuus niihin, jotka eivät tarkasti ottaen olleet täysin puhtaita.
Talitiainen lensi pyrähtäen aukion poikki. Se ei kiinnittänyt huomiota entiseen toaan. Ämkoo tuhahti tihkusateeseen pienen höyrypilven. Luoteessa valonheittimet maalasivat piittaamattomia silveltimenvetojaan märkään ilmaan. Vaimea maansiirtokoneiden jyly esti luontoelämykseen syventymisen, jos moinen iltapartioijaa edes kiinnosti. Etelässä korkeiden kuusenlatvojen takana himmeä hehku heijastui pilviin epämääräisen oranssina.
Aukiolle ei tullut polkua eikä sieltä lähtenyt sellaista; ero taisi kuitenkin olla vain siinä, mihin suuntaan kulki. Miekkamies tiiraili vähäeleisesti etelään, katsoi tummaan itään ja huokaisten länteen, jossa valonheittimien vanat sotkivat iltakajon liukuvärin. Näennäisesti kaikki suunnat olivat mahdollisia. Meri tulisi vastaan suunnassa kuin suunnassa, jos jaksaisi tarpoa ahoilla tarpeeksi kauan.
Valinta oli kuitenkin jo tehty. Ämkoo kumartui pitkän kuusenoksan ali, laskeutui polun virkaa tekevään painanteeseen ja lähti astelemaan kohti turmeltua iltakajastusta. Metsän asukkien syke laski hiljalleen, kun sanaton uhka punasilmineen oli jättänyt aukion.
Tihkusade tiivistyi havuihin, ropisi oksilta pisaroina rungoille ja rungoilta mättäille, mutta sen ääni ei peittänyt hiljaista suhinaa, joka lähestyi taivaalta takaapäin. Kesti hädin tuskin sekunteja, että se muuttuikin suorastaan kuurouttavaksi, ja sitten se olikin jo aivan Ämkoon takana. Hohkaavat moottorit kiihtyivät ja sitten jarruttivat. Lämpö- ja paineaalto heilautti miekkamiehen takkia. Vesipisarat ympäröivässä ilmassa höyrystyivät. Jokin raskas laski teräksiset jalkansa mättäälle. Juurakko rasahti rikki sen alla.
Ämkoo käänsi laiskasti päätänsä ja näki tutun metallisen kolossin sivusilmällä.
”Metsästysonnea, Eversti?” 437:n sähköisesti särisevä ääni kaikui hopeisen lentokypärän kaiuttimista.
”Jos kiipeät puuhun, voisimme arvioida, kuinka pitkälle metsä jatkuu”, vastasi Ämkoo, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä seuraansa.
437 oli — tapansa mukaan — pitkän tovin hiljaa. Lähes kaiken nazorakin kasvoista peittävä kypärän silmikko peitti myös tunnistettavat reaktiot, jos niitä oli.
”Kiipeäminen ei liene tarpeen”, tämä lopulta sanoi. ”Ylilennon aikana tekemäni haravointi ei osoittanut merkkejä aktiviteetista.”
”Lentäminen on hyvä temppu”, miekkapiru virnisti. ”Mietin, milloin minun eliittihaarniskani valmistuu.”
”On epätodennäköistä, että sinun erikoistarpeisiisi tehtyä yksilöä on suunnitteilla. Ainakaan jos et suostu vapaaehtoiseksi samalle leikkauspöydälle, jolla minä valmistuin.”
437:n äänensävystä oli melkein luettavissa ivaa. Tämän puheen täysi monotonisuus lähes korosti sitä. Ämkoo virnisti.
”Kauan eläköön Imperiumi ja vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen! Havaintojeni mukaan… etsimämme mies ei ole tällä aukiolla. Hän voi olla jollain niistä toisista. Tämä on Välisaarten suurin metsäalue. Yhtä miestä ei ole helppoa löytää katsomalla ympärilleen.”
”Opitko tällä partiointikierroksella jotain sellaista, jota et ole oppinut viimeisen kolmen viikon kierroksilla?”
”Sen, ettei kylmenevä syksy aja viimeistä Vartijaa kolostaan niin nopeasti, kuin esikunta ehkä toivoisi”, sanoi miekkapiru ja nosti viittana roikkuvan manttelin kaulusta suojaavampaan asentoon.
437:n silmikon sisäpuolelle piirtyi selvästi jonkinlaisia oranssia valoa hehkuvia viestejä, jotka vaativat tämän huomiota.
”Oli minulla uutisiakin”, tämä sanoi lopulta. ”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollisen sissitoiminnasta 2,5 kilometriä etelään. Oli Vartija kaivanut itselleen kolon talviunia varten tai ei, olisi virhe laskea valppaustasoa. Joku liikkuu näillä main pimeän tullen, Eversti.”
”Tieto. Guardian ei ole täällä johtamassa bioklaanilaista sissiosastoa. Mikäli linnoituksessa tiedettäisiin hänen olinpaikastaan yhtään enempää kuin meidän puolellamme, olisivat he kehittäneet itsehillintänsä graniitinkovaksi. He eivät toimi niin. Se on heidän heikkoutensa.”
Ämkoo katseli läntiselle taivaalle valonheitinten kajoa kohti.
”Ja tieto. Vartija ei toimi niin. Viestinviejä, joka tietää hänestä, nostaisi kiinnijäännin todennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Hän on… oppinut. Hän on yksin.”
437 arvioi Ämkoon sanoja hiljaa. Sadepisarat valuivat pitkin kypärän kaarevaa pintaa.
”Kuinka vaikeaa on löytää yhtä skakdia metsästä neljässä viikossa, eversti Ämkoo? Ymmärtääkseni hänenkin täytyy nukkua. Ja syödä. Ja hengittää.”
Ämkoolta jäi lopulta kysymättä, tarvitsiko eliittinazorak enää mitään edellä mainituista.
”Arvon kollega, Eversti, tämä metsä on täynnä olentoja, jotka nukkuvat, syövät ja hengittävät. Aavikolla hän olisi jo kuollut. Jäätiköllä hän olisi jo kuollut. Merellä hän olisi tullut hulluksi ja sitten kuollut. Uskomani mukaan syksyiset välisaaret ovat paratiisi, jos vertaa paikkaan, joka on hänet koulinut. Mutta täällä paras mihin hän pystyy on pitää meidän polkemassa puolukoita neljä viikkoa. Ja nuo neljä viikkoa murtavat linnoituksen taistelutahtoa minuutti ja päivä kerrallaan.”
”Entä oma taistelutahtosi?”
”Minä taistelen, kun Imperiumi niin sanoo”, Ämkoo sanoi ja suoristi ryhtiään, ”en ymmärrä kysymyksen oleellisuutta.”
”Olet ollut täällä metsässä jo pitkään. Ymmärtääkseni sinun kaltaisesi eivät taistele loputtomiin ilman piristeitä. Tai… ainakaan kovin hyvin.”
Ämkoo virnisti leveästi. ”Eversti… oliko tuo kutsu illalliselle?”
”Kenttäjohto on pyytänyt minua varmistamaan, että et menetä järkeäsi metsässä. Se ei olisi ihanteellista operaation jatkumiselle.”
Miekkapiru tuhahti.
”Kovin ystävällistä heidän puolestaan. Sinä saat tuoda viinin.”
”Eversti Ämkoo tietää varmasti varsin hyvin, että päihtyminen palvelusajalla on palvelusrikos.”
”Anteeksipyyntöni. Se oli vain pientä upseerien välistä leikinlaskua. Eversti Everstille. Menkäämme.”
437 kääntyi kannoillaan ja lähti raskain askelin leirin suuntaan. Ämkoo vilkaisi olkansa yli aukion suuntaan ja asteli suoraviivaisesti perässä. Painanne muuttui poluksi ja polku yhtyi raskaiden rapujalkojen metsänpohjaan arpeuttamaksi tieksi. Seudulle levittäytyi entistäkin enemmän pystyyn kuolleita puunrunkoja ja rankakasoja, joita imperiumin ajoneuvot olivat nostaneet pientareelle. Kaikki siirtolohkareet eivät olleet maanneet täällä vielä kesällä. Rautasiiven rumpusoolon vaikutukset näkyivät laajalla alueella.
Käännetty maa ja puusto tarjosivat loputtomasti piilopaikkoja. Olisi kuitenkin vaatinut melkoista röyhkeyttä Vartijalta lymyillä täällä vihollisen tien vierellä.
Imperiumin everstit tulivat ulos runkojen keskeltä. Sade ei ottanut laantuakseen ja puiden tarjoaman suojan ulkopuolella se tunkeutui luihin ja ytimiin. 437 ei välittänyt. Ämkoo ei valittanut. Pohjoisen hämyssä tuulisen nummen takana nousi paaluvarustuksen takaa miehitetty ja puoliksi autio Nui-Koro, nykyinen imperiumin asemapaikka. Hiljainen Hautajärvi heijasti pinnastaan kylän ilmatilaa valaisevat valokeilat. Porttia vartioivien rautatornien valonheitin pysähtyi kierroksellaan kohti kahta upseeria, jotka kylpivät hetken valossa: ensimmäinen metallinhohtoisena, toinen läpimärkänä. Heidät oli huomattu. Kaksikko ei viitsinyt tervehtiä kilometrien päässä olevia vartioita.
Maa muuttui mutaiseksi ja pian everstit pääsivät kävelemään tienpohjaan levitettyjä metallikasetteja pitkin. Ohi huristi nazorakien moottoripyöräpartio. Sivuvaunun aliupseeni veti hunööriä ohitse kiitäessään.
Ilta pimeni, tai ehkä yönäkö oli toistaiseksi mennyttä valonheittimen huomionosoituksen vuoksi. Keinovalojen kelmeä kiilto sai märkyyden näyttämään vielä märemmältä. Edessä nousi eleetön vartiotupa, jonka puomi nostettiin ilman tunnussanaa. Kaksikko oli tullut tutuksi ponttoonisillan vartijoille. Musta vesi virtasi kellukkeiden välistä, pinnan alle jatkuvat teräsverkot estivät alikulun veneellä. Sillan oranssit valot leikkivät virran pyörteissä. Pohjoistuuli puhalsi järven yli entistä epämiellyttävämpänä.
Leiri oli lähellä rantaa muutaman sadan metrin päässä alajuoksulla. Rautasiiven kaatamista puista ja vihreästä kankaasta oli rakennettu telttaparakki, joka antoi miehistölle suojaa sateelta ja tuulelta. Vartiomies veti hunööriä ja kaksikko astui raitille. Leirissä oli toista sataa asukasta, suurin osa kenttäkomennuksella Nui-Koron varuskunnasta tai suoraan pesästä.
Suuri telttalaavu oli leirin raitille avoin ja kankaan alla joukko sotilaita istui kaasutulen ääressä karkeilla pölleillä säilykettä turpiinsa ahtaen. Pakista nousi houkutusten vieno tuoksu. 437 pysähtyi äkisti ja Ämkoo oli törmätä tämän selkään. Kyborgi käänsi katseensa sotilaisiin, jotka itsesuojevaiston ajamina nousivat pystyyn, vetivät käden otsalle ja napsauttivat kantansa yhteen.
”Palveluksessanne, eversti! Everstit!” sanoi joukon johtaja, vahvarakenteinen korpraali. Ämkoo sai kenties pari uteliasta katsetta enemmän, vaikkei takkiin kääriytyneenä ollut ehkä yhtä vaikuttava näky.
437 mulkoili johtajaa eikä myöntänyt lepoa, ja korpraalin asento pysyi suorana. Kyborgi nuuhki pakista nousevan kahvin tuoksua.
”Korpraali 1332, mitä tämä on?”
”Kahvia, herra eversti!”
”Minä tiedän, korpraali. Mutta se ei ole yksikkönne kenttäpakkauksesta.”
”Ei herra eversti! Se on Suurkylästä, herra Eversti! Varuskunnan muonamestarilta, herra Eversti! Ei täytä direktiivi 702 viidennen artiklan määritelmää huomioon otettavasta, katalogisoitavasta ja keskitetysti jaettavasta sotasaalista, herra Eversti!”
Kumpikaan eversti ei sanonut mitään. Täysin eri syistä.
Kylmä naksahdus paljasti 437:n kyynärän mittaisen ranneterän, jonka kärki pysähtyi kahden sentin päähän asennossa seisovan 1332:n polvesta. Kyborgi astui korpraalin ohi ja nosti pakin terällä kahvasta kaasuliekin päältä. Hän otti sen terveeseen käteensä ja näytti Ämkoolle.
”Katso, Eversti Ämkoo”, sanoi 437 jättäen korpraalin asentoonsa, ”Nui-Korolaista kahvia. Ei tavanomaista sotilaskahvia. Muonamestari on jakanut vähäarvoista sotasaalista rivisotilaiden joukko-osastoille. Mihin tämä sinusta johtaa?”
Ämkoolla meni hetki pidempään vastata kuin mitä hän olisi halunnut. ”Kateuteen joukkojen välillä. Kateuteen saaliista, ei terveeseen kateuteen Imperiumin puolesta uhrautumisesta. Gug.”
”Hyvin sanottu, Eversti. Sitä me emme voi sallia, emmehän?”
”Tosiaan se johtaisi Imperiumin mädättymiseen.” Entinen toa kääntyi korpraalia kohti. ”Soo soo”, hän sanoi onnellisena.
437 kaatoi pakin sisällön maahan. Kuuma kahvi loiskui konejalalle, eikä kyborgi välittänyt. Kohmeiseen takinkääntäjään tapahtuma upposi viiveellä. Mirun silmäkulma nyki. Yksi käsi manttelin sisällä puristui nyrkkiin, mutta Ämkoo seisoi paikallaan. Metallitorakan kasvoilla ei ollut tietoakaan virnistyksestä.
”Jatkakaamme upseeriteltalle, Eversti”, 437 sanoi ja pudotti tyhjän pakin suulleen mutaan. ”Lepo. Käsken luutnanttia etsimään muonamestariin käsiinsä ja palauttamaan hänet ruotuun.”
Kofeiinijuomaa kohtaan tehty sotarikos mielen pohjalla kummitellen Miekkapiru seurasi tuoretta aseveljeään ohi telttarykelmien. Valtaosa teltoista syvemmällä oli radiotelttoja ja esikuntakomppanian majoitteita, joiden sisällä valmistauduttiin tuleviin yövartiovuoroihin. Ohittivat he myös naamioverkoin ja havuin piilotettua raskasta panssarikalustoa. Verkkojen alta piilotti raskaita rapujalkoja ja siivenkärkiä. Sotisovista ja symboliikasta oli tunnistettavissa, että nummien operaatio oli edelleen maa- ja ilmavoimien tiukkaa yhteistyötä. Säätila ei vain ollut pariin päivään juuri suosinut lennokkiosaston ilmapartioita.
Upseeriteltta odotti pinkeänä ja ammattitaitoisesti pystytettynä leirin keskivaiheilla. Generaattori puksutti sen ulkopuolella mustaa savua sadeilmaan. Pari vartiomiestä veti teltan suuaukon liepeet auki everstien tieltä.
Sisällä radiolaitteiston ja karttapöydän takaa heitä mulkaisi muutama esikuntaupseeri selkeästi prameammissa sotisovissaan. Ämkoon katse kävi kartoissa — veistetyt puunappulat kuvaamassa harkitusti asemoituja nazorak-osastoja, hieman sekalaisempi kasa idässä päin kuvaamassa skakdien leiriä, ja punaisia rasteja ympäri karttaa kuvaamassa oletettuja viholliskohtaamisia. Muutama oli merkattu zankrzoran symbolilla, jonka Ämkoo oli oppinut kuvaavan epävarmuutta. Rintamatoiminta oli ollut viikkokaupalla pelkkää huhupuhetta.
Pöytien takaa tulijoihin nosti katseensa syvänruskea nazorak virheettömässä mutta ei liian prameilevassa upseerimanttelissa. Ämkoo ja 437 seisoivat rinta rinnan. Kyborgi veti käden kypärän lippaansa konemaisen ohjelmoidusti. Ämkoo toisti liikkeen vasemmalla kädellään, jolloin kaksikon kyynärpäät osuivat toisiinsa.
”Lepo, Eversti, Eversti”, sanoi Prikaatinkenraali 088. Nazorak oli melko vanha, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän nousi kenttätuoliltaan karttojen takaa ja asteli alempien upseerien eteen. Muutkin teltan upseerit nousivat seisomaan.
”Mitä uutisia kentältä?”
”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollistoiminnasta sektorilta K14. Sektorit D-N väliltä 7-16 ovat autioina. Vihollinen on kaivautunut.”
Ämkoo pysyi vaiti. Prikaatinkenraali vilkaisi miekkapirua välinpitämättömästi ja kääntyi 437:n puoleen.
”Vartioston raportin sain jo. Nuo muut eivät ole uutisia lainkaan. Jos ette saavuta mitään, voitte kertoa sen suoraan.” 088 työnsi kätensä manttelin taskuun ja käänsi katseensa karttaan. ”Toivoisin, että pääesikunta lähettäisi minulle kunnollisia, puhtaita nazorak-maasotajoukkoja. Teräviä keihäitä, tuhovoimaista tykistöä, vankkoja kitiinikuoria ja valppaita vihreitä silmiä. Käsittääkseni meillä on Kenraali Gaggulabion joukot erityistapauksille.”
Hän huokaisi syvään ja kääntyi Ämkoon puoleen.
”Miekkanne, Eversti”, sanoi prikaatinkenraali ja nyökkäsi pirun upseerimiekkaa kohti. Ämkoo veti nazorakien upseerisäilän hitaasti huotrastaan ja ojensi kuparisen kahvan esimiehelle.
”Korpraali, auta everstiä hänen takkinsa kanssa”, sanoi majuri ottaessaan miekan vastaan. Hän tutkaili terän kahvan kaiverrusta. Hiljaa teltan nurkassa aseettomana seisonut sotilaspalvelija irrottautui varjosta ja nosti Ämkoon viittana käyttämän takin tämän harteilta. Prikaatinkenraali nosti kaksi sormea ylös ja palvelija jähmettyi takin kanssa.
”Yläupseeriston miekka”, sanoi 088 ja kokeili säilän tasapainoa, joskaan ei kovin tottuneesti. ”Käsittääkseni ette käytä lainkaan tuliaseita, Eversti? Astu lähemmäksi.”
Takki jäi korpraalin otteeseen Ämkoon taakse, kun miekkapiru astui syvemmälle telttaan. Manttelista luopuminen alleviivasi häkellyttävän voimakkaasti entisen toan eroa muihin paikallaolijoihin. Musta lihaksikas, mutta atleettinen eturuumis kiilteli sateesta märkänä. Vyössä roikkui upseerimiekan huotran lisäksi punainen admin-kivi ja pieni Imperiumin varustepakkaus. Vasen käsi roikkui lepoasennossa. Oikean hartianivelen paikalla oli tummanruskeaa arpikudosta, kuin palojälkeä. Suonet olivat pullistuneet haavan ympäriltä, välistä pilkotti hiven luustoa.
”Olet ilmeisesti yhtä haluton puhumaan kuin ampumaan, Eversti. Mutta olen kuullut, että olet taidokas soturi.” lause oli selvästi suunnattu 437:ä kohti. ”Silti epäilen, miten aiot voittaa sodan Imperiumille tällä… ja yhdellä kädellä.”
Prikaantinkenraali asteli takinkääntäjän ympäri ja tarkasteli hartian arpea – ja häntä kiinnostivat myös miekkapirun sileät, raajattomat kyljet. ”Et olisi ensimmäinen, joka uskoo pystyvänsä kaikkeen heti saatuaan hienon yläupseeriston miekan. Saat vielä yrittää nousta sen arvoiseksi. Ha!”
Prikaatinkenraali sivalsi yllättävän taitavasti. Korpraalin sydän jätti lyönnin välistä, kun tämän pitelemä musta mantteli luopui säilän avustamana oikeasta hihastaan. Upseeriteltan muut paikallaolijat taputtivat hillitysti ja 088 ojensi miekan kahvan Ämkoolle. Tämä työnsi miekan huotraan eikä paljastanut, mitä ajatteli takin kohtalosta.
”Laita Everstin takki kuivumaan ja rasvaa se, kun se on kuivunut. Hihan voit heittää menemään”, sanoi prikaatinkenraali, ”ja tuo meille ruokaa ja juomaa. Meille on vielä vähemmän hyötyä aliravituista ja vapisevista eversteistä kuin tavallisista. Ymmärtääkseni Eversti Ämkoo juo kahvinsa mustana.”
Ämkoo vain nyökkäsi.
Sade ei heltynyt illan pimentyessä. Kaiken ahmaiseva tihkusumu teki sijaa kuurouttavalle ropinalle, joka peitti alleen metsämaaston muut äänet. Viimeinen päivänsäde pakeni nousevaa pimeyttä samalla, kun sade kasteli viimeisenkin siitä, mikä oli kuivaksi jäänyt. Kuuro ropisi vasten juuria ja niiden väleistä puskevia sieniä.
Myrskyn kaataman ikihongan ja sen maasta nousseen juurakon suojassa liikuskeli joku, joka oli käyttänyt tuntikausia ollakseen täysin hievahtamatta. Tämä joku istui yhdessä harvoista piiloista, joita kaiken läpäisevä märkyys ei ollut ahmaissut täysin alleen.
Pimeässä ja kosteassa kolossaan sadeviitassa kyhjöttävä hahmo pyöritti auki mustaa nahkaista rullaa, jonka sisällä hän yleensä säilytti vain asehoitovälineistöään. Nyt sieltä aukesi esiin mustia juuria ja pieniä punaisia marjoja, sekä pari pientä valkoista sientä.
Suuri sininen koura tarttui tummaan juureen ja nosti sen kasvojensa eteen nuuhkaistaakseen sitä.
Ei pahimmasta päästä, hän ajatteli, ja iski terävät hampaansa kiinni siihen. Maku oli lähinnä multainen ja tunkkainen, mutta siihen oli tyydyttävä. Päivä ei ollut ollut turvallinen metsästyshommiin, eivätkä viimeaikaiset ylilennot olleet tehneet edes nuotion sytyttämisestä turvallista. Vihollinen osasi seurata lämpöjälkiä, savu näkyi kauas, eikä mikään syttyisi kosteudessa: ei ainakaan ilman hänen parasta plasmakäyttöistä sytytysvälinettään. Senkin akkua oli pakko säästää siltä varalta, että olisi pakko nähdä säkkipimeässä.
Multa jäi hampaiden väliin. Pureskeltunakin palaset raapivat kurkkua. Juuri ei vienyt nälkää täysin. Hän ei toki uskonutkaan, että viikkokausien nälkä katoaisi mutustelulla. Viimeisimmästä kunnon ateriasta alkoi olla jo viisi päivää, eikä ruipelon metsäkanalinnun liha juuri enää lämmittänyt vatsalaukun pohjalla. Tietyssä pisteessä nälästä oli tullut jo oletusarvo, ja ainoa tapa jaksaa eteenpäin oli lakata ajattelemasta sitä.
Hän heitti yhden valkoisista sienistä kitaansa ja nielaisi senkin purematta pitääkseen äänekkäintä vatsan nurinaa kurissa edes jonkin aikaa. Sitten hän kääri loput muonat takaisin nahkarullan sisään ja sujautti sen turvaan kosteudelta sadeviitan kätköihin.
Illallisen jälkeen oli aikaa ruokalevolle. Sen hän otti istumalla sateessa ainoan silmän katse männikössä. Rentoutumiseksi sitä ei voinut kutsua, mutta se minkä sai oli pakko ottaa. Nukahtaminen ei ollut vielä turvallista — sille oli aivan liian valoisaa.
Eipä hän ollut viikkokausiin nukkunut kunnollisia unia. Yleensä hän nukkui kivääri sylissä, tukki olkapäätä vasten ja peukalo varmistimella. Mikä tahansa rapina liian lähellä herätti hänet. Siinä ei ollut juuri aikaa uneksia, saati miettiä näkemiään unia.
Vain kerran hän oli ampunut hätkähtäessään hereille. Silloinkin se oli ollut vain liian lähelle uskaltautunut kettu, joka oli luikkinut hädissään pakoon. Yöpaikkaa oli silti ollut pakko vaihtaa. Ihan siltä varalta, että joku oli kuullut.
Tämä juurakko oli tarjonnut suojaa jo pari päivää ja pari yötä. Viikon, ehkä. Tarkat ajan määritteet olivat merkityksettömiä silloin, kun joka hetki vain mietti seuraavaa hetkeä ja sinne asti selviytymistä. Ne hetket, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään, olivat kullanarvoisia. Niitä ei ollut paljoa.
Ilta alkoi pimetä silminnähden. Sateinen maisema hämärtyi, ja sitä raukeana tarkasteleva silmä tottui pimeän hunnun laskeutuessa. Tauko oli ohi.
Hän kaivoi sadeviitan uumenista aivan toisen nahkaisen rullan, avasi solmun sen ympäriltä ja levitti sen eteensä. Hiipuva valo auttoi häntä vielä pienen hetken näkemään metsämaaston kartan edessään mättäällä. Ei hän tarvinnut sitä reitin tarkistamiseen — kokeiluja kulkea tämä reitti oli ollut useampana yönä kuin hän uskalsi arvioida. Kartan katsominen oli rutiinia. Se auttoi muistamaan.
Syvemmältä sadeviitan suojista rinnuksiltaan hän nappasi pienen lasisen kiekon ja suuntasi sen sisällä pyörivän neulan kartan kanssa linjaan. Kompassin pohjoinen osoitti häntä kohti.
Koti oli etelässä. Polku kotiin alkoi harjanteelta sadan metrin päässä — sen kiviröykkiön takaa, joka oli joko vanha Suva tai jonkun hauta. Ehkä molempia. Mutta siellä odotti myös miinoite, ja siellä odotti komppaniallinen metsästäjiä, jotka halusivat hänen päänsä.
Matkaa hänen ja kodin välissä oli surkuhupaisan vähän. Marssien se veisi ehkä päivän. Mutta reitti oli tukittu, sen hän tiesi varmaksi. Siellä ei odottanut muuta kuin keihäiden kärkiä ja aseiden piippuja.
Toinen, reitti jonka hän jo hyvin tunsi, osoitti länttä kohti. Sekään ei ollut riskitön, mutta sen partiot hän muisti jo ulkoa. Siellä oli yhtä paljon tulivoimaa, ehkä jopa enemmän. Siellä oli aukeampaa ja hänet näkisi helpommin yläilmoista. Mutta sateella ne lensivät vähemmän, ja pimeän tullen hänellä olisi mahdollisuus.
Kartta ja kompassi kädessä hän pysähtyi hetkeksi vain miettimään. Miksi tämä yö? Miksi ei huominen? Tai ylihuominen? Mikä teki tästä yöstä erityisemmän kuin ne kaikki, jolloin hän oli käynyt yrittämässä ja perääntynyt tuntikausien vaeltamisen jälkeen — tai ne kaikki yöt, jolloin hän oli vain tuijottanut pimeyttä juurakon alta nukahtamatta eikä ollut saanut itseään nousemaan?
Siihen hän ei osannut vastata itselleenkään. Ainoa, minkä hän tiesi oli se, että elämä jatkui tuolla jossain. Jokainen päivä täällä oli yksi vähemmän niistä päivistä, jotka hänelle oli siunattu näillä sakaroilla. Hänellä oli liikaa sanomattomia sanoja. Liikaa sitä, minkä tekemättä jättäminen kaduttaisi. Liikaa elämää elettäväksi.
Ja vaikka sadetta vastaan käyminen tänä yönä tappaisi hänet, hänen läheisilleen sekin olisi edes vastaus.
Jos hän ei vielä yrittäisi elää, hän olisi jo kuollut.
Hän vilkaisi sinisiä kasvojaan heijastuksesta kompassin pinnassa, ja näki vain yksisilmäisen haamun. Jonkun, joka olisi jo mennyttä, jos ei valitsisi muutoin.
Hän sujautti kompassin taskuun sadeviitan alla, kääri kartan mättäältä ja nousi seisomaan. Katseensa hän suuntasi länteen. Pimeys alkoi ahmia maisemaa.
Oli tullut aika yrittää tai heittää veivinsä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Kapea vuode, vihreänruskeat kangasseinät. Hehkulampun keltainen valokeila välkkyi alituisesti, kun tuuli heilutti telttaa. Se valaisi muutaman neliömetrin tilan, jonka imperiumi oli everstilleen siunannut. Kokoontaitettavan pöydän päällä oli kenttäpullo sekä kartta paikannimistöllä ja kirjaimistolla, jota Ämkoo osasi päivä päivältä paremmin.
Miekkapiru makasi rautasängyllä lähes olemattomalla patjalla käsivarsi pään takana ja tuijotti kattoon. Teltta oli leirin upseeriosan laidalla. Takinkääntäjän lisäksi vain prikaatinkenraalilla oli oma telttansa; suurempi kuin everstillä. Muu päällystö oli yhteismajoituksessa lähellä huoltoparakkia ja muonituskeskusta. Tuulenpuuskien välissä sieltä päin kuului vaimeaa keskustelua, nauruakin. Ämkoota puhuteltiin yleiskielellä, mutta lähinnä luetun tekstin kautta hän ymmärsi jo perussanaston zankzoraa. Ainakin sen osan, joka käsitteli rintamia, verta ja tulta.
Oli vaikea sanoa, johtuiko Miekkapirun eristäminen pelosta, ylenkatseesta vai epäluulosta. Samoin kahvihetkessä päällystön kesken saattoi olla yhtä hyvin kyse uteliaisuudesta kuin armeijan pinttyneistä tavoista. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin loppuneet lyhyeen. Kun kahvit oltiin juotu, ei enemmälle istuskelulle ollut jäänyt tarvetta. 437 ei juonut kahvia.
Suurempi tuulenpuuska Hautajärven suunnalta riepotteli kangaskattoa ja lamppu räpsähteli entistä enemmän. Teltta pimeni. Ämkoo nousi puoli-istuvaan asentoon. Ainoa valonlähde oli punainen vilkkuva valo toan kaulahihnalla, joka vankeuden alussa oli säädetty hitusen epämukavan tiukalle. Hehku heijastui konemaisella sekvenssillä Miru-naamion pinnalle ja arpikudoksille oikealla olkapäällä.
Sitten, yhtäkkiä välke lakkasi.
”Näen sinut”, sanoi Ämkoo käheästi. Upseerimiekka makasi huotrassaan sängyllä yhä kiinnitettynä toan vyölle.
Pimeän teltan sisälle liepeiden välistä tulvivassa kuulaassa valokiilassa seisoi jokin musta, jolla oli ääriviivat muttei piirteitä. Se tuijotti Ämkoon suuntaan hetken kuin varmistaen, että välke hänen kaulapannastaan todella oli sammunut. Sitten sen kasvoille piirtyi sairaalloinen valkohampainen virne.
”Tehokkaampi armeija laittaisi ulkoilu-, kahvi- ja lepohetken parempaan järjestykseen”, sihisi toa. ”Prikaatinkenraali ei tainnut lähettää sinua.”
”Ei.”
Syvä Nauru seisoi valokiilassa noin Ämkoon kokoisena siluettina jostain neliraajaisesta, jolla oli jäntevät käsivarret ja päättäväinen punainen katse naamion visiirin keskeltä. Puhuvien äänien kuoro ei nostanut ääntään kuiskausta voimakkaammaksi.
”Ajattelin, että olisi aika jutella hieman. Ja satuit olemaan vihdoin paikassa, jossa sinuun kohdistuvien valvovien silmien ja kuulevien korvien huomio voi… herpaantua.”
”Parempi siis täällä sisätiloissa, missä mäyrät, sienet ja kuolleet lehdet eivät vahingossakaan kuule. Missä punainen pikkukaveri on?”
”Tällä hetkellä ei missään. Mutta aivan kohta Kenraalinsatamassa. Onko jotain muuta ulkomaailmasta, jota haluat tietää?”
Ämkoo heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös. Musta hahmo oli jotakuinkin saman pituinen. Raajoja sillä oli yksi enemmän.
”Missä on Viimeinen Vartija? Älä sano, että olemme haravoineet tätä maastoa turhaan.”
Naurahdus.
”Miekkapiru. Niin hauskaa kuin se olisikin, en valitettavasti tiedä hänen olinpaikastaan sinua enempää. Ensimmäinen kysymykseni olisikin ollut, että onko teidän… rankkurihommissanne ollut menestystä.”
”Älä esitä, ettet tietäisi, jos veikko olisi jäänyt kiinni. Mikäli osaat todella sulkea kanavan, jolla Kenraali 001 minua epäilemättä vuorokauden ympäri valvoo, voin todeta, että tämän armeijan metodit ovat alkukantaisia ja heikkoja. Kaikki raajat, oikea miekka ja 30 koulutettua käskyläistä, jotka pysyvät uskollisena mestarilleen, niin saan ongittua kenet tahansa metsästä neljässä vuorokaudessa. Mutta näitä kiinnostavat vain pataljoonien marssittaminen ja rakettipolttoaineen tuhlaaminen. Koko sota on vitsi.”
Syvän Naurun varjo otti muutaman askeleen lähemmäs ja risti käsivartensa. Se laski päätään hieman kenoon. Ele oli tuttu — samalla tavalla tuon varjon entinen omistaja oli reagoinut silloin, kun Ämkoo oli puhunut suunsa kerrankin puhtaaksi tälle.
”Ymmärrän, että tämän teatterin jatkaminen ei ole sinulle mielekästä. Mutta se on myös tapa, jolla pidämme yhteiset ystävämme tyytyväisinä ja kysymättä liikaa kysymyksiä. Ehkä jos teet minulle… muutaman palveluksen, voin kääntää paria vipuvartta, joilla sinun asemaasi herra Kenraalin vierellä voisi parantaa.”
Syvä Nauru piti merkitsevän tauon.
”Mutta ensiksi joudun jälleen kysymään: oletko valmiimpi kertomaan, mihin piilotit Ikimiekkasi?”
Ämkoo naurahti. ”Jokaisen Etelän Miekan Tien kulkijan koulutuksessa on vaihe, jolloin tämä haaveilee käyttävänsä kahta miekkaa samaan aikaan. Ja jokainen tuon tien kulkenut tietää, että niin katkoo vain omat jalkansa. En tiedä, mistä sinun – tai punaisen kaverisi – sätkynukke on koulutuksensa saanut, mutta uskon, että hän pärjää yhdellä aivan mainiosti. Ellei hän halua todella kovaa eroon jaloistaan.”
Musta varjo katsoi poispäin Ämkoosta niin, että tämän pään profiili näkyi. Hartiat työntyivät taaksepäin, ryhti muuttui jäykemmäksi. Terävä leuan kärki nousi hieman ylöspäin. Tämänkin eleen Ämkoo tunnisti. Sen hän hyvin muisti jokaiselta kerralta, kun oli mennyt johtajansa tahtoa vastaan.
”Ymmärrän, että sinulle Alku on yhtä lailla arvokas pelimerkki kuin Ääri minulle. Ja ymmärrän, että siitä luopuminen, tai sen sijainnin kavaltaminen, ei ole asemallesi edullista. Mutta usko minua, Miekkapiru, kun sanon: näen tämän päättyvän niin, että voit saada molemmat.”
Ämkoo tuijotti mustaa hahmoa ja liikahti epävarmana. Hänen kuitenkin onnistui kasata itsensä. ”En usko, että herra Kenraali antaisi minun pitää sellaista terää. Toiseksi… kulkukoiramme luoti vei minulta jotain, jonka olin saanut suurella vaivalla hankittua takaisin sätkynukkesi toverillisten painiliikkeiden jäljiltä. Ja vaikka voisinkin käyttää kahta, pidän yhä jaloistani.”
Punainen silmä mustan siluetin visiirissä vilkaisi jonnekin Miekkapirun raajattoman olkapään suuntaan.
”Ei kai puuttuva raaja ole sinua aiemminkaan pysäyttänyt? Yuurein makutan veri virtaa sinussa yhtä lailla.”
”Makuta on kuollut. Ja mitä tulee erääseen toiseen tämän lajitoveriin, jonka tunnen… no, jos hän voisi kasvattaa uuden ruumiin aina halutessaan, voin vain ihmetellä hänen tyylitajuaan. Mikäli kiväärin piippuun sopivilla toa-kivillä on puoliintumisaika, se ei ole vielä selvinnyt minulle.”
Ämkoo nosti takkinsa tuolin selkänojalta. ”Vai luuletko, etten olisi yrittänyt? Katso!” Hän heitti hihapuolen torakkapukineen varjolle.
Syvä Nauru tarttui takkiin ja päästi hiljaisen tirskahduksen.
”Vai Toa-kivi luotina? Vartija on luovempi kuin odotin. Ja vaarallisempi.”
Kummituksen käsi pudotti manttelin välinpitämättömästi lattialle.
”Mutta sinä päivänä, kun Yuurein makuta kuoli, syntyi jotain häntä suurempaa. Usko pois, Miekkapiru. Minä tiedän sinun pystyvän vielä suuriin tekoihin.”
Musta varjo asteli Ämkoon luo ja toi kasvonsa niin lähelle, että hänen oli mahdoton enää jättää huomioimatta, kenelle ne kasvot kuuluivat. Ne puhuivat hänelle sävyllä, joka tuntui pilkalta siinä, kuinka huono kopio se oli oikeasta Atyasta.
”Meidän on vielä hyvä pitää Kenraali tyytyväisenä, Miekkapiruni. Siksi toivon, että toimitat hänelle hänen skakdinsa saaliina. Mutta muutoksen tuulet ovat edessä. Punainen Mies on matkalla Kenraalinsatamaan viemään sinne uutta verta, jonka tehtävänä on pistää hieman… eloa Allianssin sisäisiin voimasuhteisiin. Ja minä todella haluan nähdä Ikimiekan jälleen sinun kädessäsi, Miekkapiru.”
Varjosta muodostunut käsi laskeutui Ämkoon terveelle olkapäälle.
”Kuka tietää, vaikka sen olisi tarvetta surmata vielä toinen makuta?”
Ämkoo seisoi jähmettyneenä. Johtuiko se lie mustan varjon kosketuksesta, loukkauksesta soturin mestaria kohtaan vai Naurun yllättävästä ehdotuksesta.
”Kernaasti”, tämä sai sanottua, ja koottua tutun virneen naamion kasvoilleen. ”Ja onko tämä makuta Bio-Klaanin vai Allianssin?”
Virne Atyan varjon kasvoilla ei vastannut heti. Kuin protestina hiljaisuudelle alkoi teltan ulkopuolella kaikua rätisevä ujellus — nazorak-prikaatin hälytysääni ujelsi kovaäänisistä. Samalla zankrzorankielisiä huutoja alkoi kaikua joka puolelta teltan ympärillä.
Taasko?
”Katsotaan, mitä valintoja makutamme tekevät. Peli jatkuu yhä. Ja vaikuttaa siltä, että sinun yösi ei ole ohi vielä.”
”Na Zora”, tuhahti eversti, nosti takkinsa lattialta ja poistui telttansa ovesta töytäisten varjohahmoa olkapäänsä tyngällä.
Viimeinen vilkaisu tämän suuntaan varmisti, että huoneessa ei ollut enää ketään muuta. Tai ehkä koskaan ollutkaan.
Eipä sillä väliä. Ei hänellä ollut aikaa tulla hulluksi.
Kaulapannan punainen sekvenssi palasi Ämkoon astuttua sateeseen. Oletettavasti linja josta ne käyttivät vain termiä ”Metastaasi” kuunteli jälleen. Ulkona sateessa häntä katseli välittömästi pari tuttuja silmiä metallisen silmikon takaa.
”Eversti”, kaikui 437:n kypärän alta.
”Eversti”, Ämkoo vastasi.
”Puhutko unissasi?” kyborgi kysyi. Tämä vilkaisi hänen olkansa yli teltan suuntaan.
”En. Onko tämä tärkeää?”
”Vartiomies näki jotain A16:n rajalla. Vaikuttaa siltä, että odotuksemme palkitaan.”
Kovaäänisten sähköinen ujellus raastoi tiensä läpi männynrunkojen ja havunneulasten, yli mäkien ja mättäiden. Viikkojen aikana metsän vanki oli oppinut jo tietämään hyvin, mistä pauhu tuli ja mitä se tarkoitti. Yleensä se viesti siitä, että koko metsä sadan kilometrin säteellä muuttui vaaralliseksi liikkua, ja päivän etenemisyrityksen oli aika päättyä. Tämän hän oli oppinut jo toisena päivänä epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen — silloin sen oli laukaissut yksi väärä jalanjälki väärässä kuramontussa.
Hälytyksillä oli tapana kestää kahdesta-kolmeen tuntiin ennen kuin tilanne normalisoitui. Oli vaikea muistaa, kuinka monta viikkoa viimeisimmästä oli ollut. Silloin ne olivat olleet poikkeuksellisen kärsivällisiä ja jatkaneet jahtia aurinkoinnousuun asti.
Vaikka mitä merkitystä tunneilla enää oli, kun oli elänyt viikkokausia ilman yhtään toimivaa viisaria?
Tässä hälytyksessä ei ollut itsessään mitään poikkeuksellista. Kulkija ei tiennyt, mikä sen oli tällä kertaa aikaansaanut. Eipä hän tiennyt, oliko sen nostattanut edes hänen jättämänsä jälki, vai oliko yksittäinen väsynyt jääkäri vain säikähtänyt kania metsäyössä.
Tämä yö erosi muista öistä vain sillä, että viimeistään nyt hän oli kulkenut liian kauas enää kääntyäkseen takaisin. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa, piilo oli menetetty. Eteenpäin meneminen oli ainoa, missä oli enää tolkun hiventäkään.
Hälytyksen vakavuudesta riippui täysin, seuraisivatko ne vain maata pitkin. Sen hän oppisi noin vartissa. Taivaat olivat avautuneet entistä pahemmin ja sade piiskasi vasten hänen kasvojaan. Lentosää oli huono, mutta valitettavasti jopa sää oli jahtaajille pelkkä kalustokysymys.
Vihollisen aseista toisiksi pahin lentäisi vaikka ukonilmalla. Se rakasti jahtia liikaa, ja pelkäsi kuolemaa liian vähän.
Toistaiseksi maasto tarjosi suojaa. Kuusten pitkät oksat antoivat tukevan peitteen ilmassa olevilta silmiltä, ja niiden alla kuivempi maa oli helppokulkuisempaa – eikä siihen jäänyt jälkiä. Matka-arvion perusteella tihein metsä kuitenkin loppuisi siinä vaiheessa, kun varuskunta ilma-aseineen olisi liikkeellä.
Sadeviittaan kätkeytynyt varjo siirtyi nopeasti rungolta rungolle. Mikään mätäs tai kumpu ei kuitenkaan tarjonnut piilopaikkaa, jossa olisi voinut tehdä enempää kuin odottaa pidätystä. Kehossa sadesään koleus sai vastaansa epätasaisessa maastossa juoksemisen nostaman ruumiinlämmön ja sireenien stressitason pumppaaman adrenaliinin. Hän laskeutui ryömimään pienen aukion poikki, kun läntinen valonheitin viilsi läheisen korkeamman puuryhmän latvoja. Jostain kuului raskaan moottorin jylinä. Painautuessaan maata vasten hän tunsi sen vaimean tärinän. Suuntia oli yhä vain yksi.
Paniikille ei ollut sijaa. Tuntui kuitenkin, että itse metsä reagoi tilanteeseen. Tasaisen puuston ja aluskasvillisuuden sijaan maastossa alkoi olla entistä enemmän kaatunutta puuta ja siirtolohkareita, jotka tuskin olivat olleet paikalla kovin pitkään. Nazorakien sotakone oli aiemmin ruhjonut saaren keskelle uuden järven. Arpikudos ulottui pitkälle.
Aution maan sekasortoisuus näytti varjohahmojen karnevaalilta, jossa haljenneiden runkojen daamit ja järkälepäiset kavaljeerit tanssivat jähmettynyttä tanssiaan. Peura pakeni kauhun vallassa louhikon poikki. Täällä suojaa ei ollut lainkaan; ainoa toivo oli, että verenhimoiset silmät näkisivät harjan karahkana, leuan kallionkielekkeenä, kiväärin piipun pajunvitsana. Maa oli mutaa, eikä jälkien välttäminen ollut mitenkään mahdollista. Ne löydettäisiin varmasti – ja silloin oli parasta olla kaukana.
Kahden rungon välissä liikahti varjo, ja vaistomaisesti sininen sormi puristui liipaisimen ympärille. Oliko se nähnyt hänet? Oliko se toinen peura? Oliko se ylipäätään mikään? Oliko se loikannut metsään sieltä hänen tajuntansa synkimmästä sopesta, jossa ei ollut enää tilaa sen jälkeen, kun säännölliset yöunet olivat lakanneet?
Tästäkin huolimatta — voisiko se silti ampua ensin?
Kuinka monta sekuntia hänellä olisi aikaa olla se, joka ampui ensin?
Ja oliko yhdenkin laukauksen tuottaminen metsäilmaan viimeinen virhe, jonka hän ikinä tekisi?
Ajatukselle ei ollut aikaa antaa valtaa, joten hän juoksi. Tarpoi halki mudan toivoen, että sade ehtisi sekoittaa hänen askeltensa jälkiä ennen kuin joku ehtisi niiden vainulle. Sadepisaroiden koko tuntui vain kasvavan, kun ne luotien lailla pieksivät hänen sadeviittaansa. Kylmä viiru valui rintakehää pitkin viitan sisälle tiivistyvien hikipisaroiden keskellä. Kiväärin remmi pieksi vasten kangasta. Pieni ponnistus vain, ja hän oli poissa mudasta, jalat jälleen märillä saniaisilla.
Vilkaisu olan yli paljasti, että valoviirut jossain Nui-Koron jäänteiden luona suuntasivat tuomionsa ylös sateiselle taivaalle. Hälytys kuului ropinan läpi yhä lujempana. Jostain sen alta… jyrinää. Se oli hyvin matalaa ja hyvin kaukaista, mutta niin pitkään korven hiljaisuutta kuunneltuaan sitä ei voinut olla huomaamatta.
Jossain kilometrien päässä käynnistyi moottoreita, jotka vyöryisivät hänen kulkemansa matkan vähintään kolme kertaa nopeammin. Ja mihinkään varusteliiviin ei mahtunut sellaista määrää lippaita, joka niiden pysäyttämiseksi vaadittaisiin.
Siihen suuntaan hän oli menossa. Se, etteivät ne odottaisi sitä, oli pirun laiha lohtu.
Metsäläinen laskeutui puoliksi liukuen alanteeseen, joka kulki jokseenkin oikeaan suuntaan. Maavallit vaimensivat sireenien äänen ja hän pystyi kulkemaan hetken pystymmässä ja nopeammin. Normaalina aikana – esimerkiksi vuosi sitten – nämä olivat kenties olleet nuikorolaisten sienestysmaita. Vai oliko alanne ollut ansakuoppa, johon kyläläiset olivat usuttaneet saaren hallinnasta taistelevia liskoja? Nyt se tarjosi hänelle reitin – mutta ei aikaa hengähtää. Pohjalla oli vielä märempää, mutta sammalmaa oli helppokulkuista. Valonheitinten kiilat pyörivät pään yllä puidenlatvojen välisessä kuilussa, joka aukeni avaruuteen.
Maa nousi taas, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä varovasti alanteen länsipäästä ylös. Mättäisiin painautuessa järinän tunsi jo aivan selvästi; kalliolta vieri alas pikkukiviä, jotka molskahtivat vaimeasti lampareisiin. Sininen käsi painoi selkäharjan alas. Hän oli edennyt hyvin, kenties pidemmälle kuin oli toivonut – mutta samalla alanne oli tuonut hänet pohjoisemmaksi ja lähemmäksi tietä.
Ilmassa haisi järven muta. Puut harvenivat ja ennen pitkää myös havupuiden oksistot muuttuivat karsituiksi. Niiden välissä kimmelsi taivasta halkovia keltaisia ja oransseja viiruja heijastellen Rapujoki, saaren vetinen valtaväylä, joka kaukana etelässä virtasi portista sisään, siltain ali, huviloiden ja rantaterassien katveeseen ja lopulta satama-altaaseen, lukuisten venhojen viertä ulos merelle. Jos hän heittäytyisi sen vietäväksi, hän voisi vain maata ja kellua kerrankin rauhassa.
Mutta jokea valvottiin, kenties enemmän kuin tietä. Varsi kilometrien matkalta oli vartioasemien ja sulkuporttien täplittämä. Valloittaessaan Nui-Koron vihollinen oli saanut samalla kummankin puolen.
Hän kierähti alanteen reunan yli. Tie ei ollut kaukana; moottorien jytinän alta kuului kirkkaina kovaääniseen huudettuja käskyhuutoja. Taivaan halkaisi ujellus ja jokin halkoi pohjoista taivasta. Näytti siltä, että pääjoukko oli matkalla syvemmälle itään – sinne, josta hän oli lähtenyt.
Joki antoi konkreettisen – ja kauhean – välimaalin. Se läheni jokaisella ryömintäliikkellä, jokaisella ohitetulla lohkareella ja tuulenkaadolla. Kunnolliset puut olivat harvassa, mutta järkäleiden mosaiikki tarjosi kapean, kovan ja kivisen polun, joka piilotti polvet verillä ryömijän hyvin muilta kun ilmassa olevilta silmiltä. Niiden välissä kasvoi syysheinää ja pajua, joka oli taipuen kestänyt Hautajärven pommituksen paineaallon. Kivien välistä näkyi ajoittain virran kimmellys.
Maa tärähti. Kulkija jähmettyi paikalleen ja liimautui siirtokiven kylkeen. Kuului moottorin väkivaltainen jyrähdys, kun järjetön määrä polttoainetta leimahti sotakoneen moottorissa ja tempaisi panssarivaunun tienpenkereen yli. Liian lähellä pohjoisessa se erkani tieltä kohti pirunpeltoa; tykin piippu heilahti yötaivasta vasten. Pienemmät kivet jauhautuivat sepeliksi, suuremmat painuivat syvemmälle turpeeseen ja santaan kun Pesän ahjoissa taottu peto jyrisi lähemmäksi. Moottorit ärjyivät ja toinen nousi kivipellolle sen perässä. Laitteen kannella valonheittimet haravoivat maastoa ja paljastivat panssarilevyistä koostuvat haarniskat, kynnelliset telat ja keulan veitsimäiset piikit; pienissä ikkunoissa hohti vihreä valo.
Hän käpertyi pieneksi, veti kiväärinsä selkänsä taakse, kietoi sadeviitan tiukasti ympärilleen. Tulo- ja menosuunnasta hän oli näkyvillä, mutta kummallakin puolella kohosivat korkeat kivipaadet. Ei – ei korkeat. Kävelijälle ne olivat olleet rinnankorkuiset. Nyt niissä oli kaikki maailman suoja ja toivo.
Valokiila pesi järkäleen kylkeä juuri siinä, missä hän oli äsken ollut. Väkivaltainen jyrinä teki hänet kuuroksi. Lauma hiiriä ja peltomyyriä vipelsi paniikissa kivien välistä, mutta ne eivät Imperiumia kiinnostaneet. Polkua virtasi pieni puro, jyly täytti hänen maailmansa ja peitti sireenien äänet.
Tuli pimeää. Sade loppui.
Adrenaliini hidastaa aikaa. Syke nousee. Kaikki turha aivotoiminta jää taka-alalle; taistele tai pakene, selviä. Telan kynnet pureutuivat suojaavaan lohkareeseen ja iso sirpale putosi hänen päällensä; kivi huusi tuskasta ja painui vaaksan maan sisään hänen selkänsä alla. Vaunun vatsalevyissä kiilsi zankzoralaisia kirjoitusmerkkejä, venttiileitä, niittejä ja saumoja. Pohja nytkähti lähemmäs vaunun ohitettua painopisteensä, mutta telojen kärjet ottivat kiinni polun toisen puolen kivistä ja hänelle jäi hiuksenhieno tila hengittää. Kiveä satoi puroon polun pohjalla ja hänen suuhunsa ja sadeviittaan viiltyi reikiä. Tajuntansa rajalla hän tajusi toisen vaunun mäjähtävän polun pohjalle kymmenen metriä sinne, mistä hän oli tullut. Vaunu puski läpi polun toisen puolen kivi- ja maavallista ja jatkoi piittaamattoman väkivaltaisesti matkaansa – sen miehistö ei jäänyt tiirailemaan sen saalistusparin pohjan alla henkeään pidättävää hahmoa. Sade palasi ja yövalo. Hetkeen hän ei voinut muuta kuin kyyhöttää paikallaan, sepelin alla, kivääri painuneena kivuliaasti selkälihaksiin.
Sitten hän ponkaisi pystyyn ja antoi jalkojensa viedä. Kynnet painautuivat mutaan ja saveen ja raapivat terävät jälkensä vaunujen syvien jalanjälkien väliin, kun hän tarpoi etukumarassa poispäin niiden moottorien jyrinästä. Taakse ei voinut vilkaista — mitä se olisi edes auttanut? Jos ne olivat huomanneet hänet, hän oli jo mennyttä. Piiput kello kuuteen. Ristikko kohti liikettä valon ja hämärän rajalla. Liipaisin pohjaan. Pikainen sarja kakkospiipulla. Siinä se. Siinä kaikki.
Mutta niin ei tapahtunut, joten hän jatkoi juoksemista.
Sade tuntui vain yltyvän ja valui pitkin kasvoja. Vanat hikeä, pikeä, hiekkaa ja kasvomaalia valuivat kasvoja vasten. Hampaiden välissä narskui ja maistui turve. Helvetinkoneiden sokaisevat valokiilat olivat vieneet viimeisenkin pimeänäöstä, ja nyt hän juoksi säkkipimeässä. Kompurointi ei hidastanut paljoakaan, kun hän otti maaston kädellä vastaan ja ponkaisi takaisin pystyyn.
Näkö ei kavaltanut jokea ensimmäisenä, vaan kuulo. Jossain kymmenkunta metriä alarinteeseen kohisi vesi vasten vettä, kun sade piiskasi joen pintaa. Hetken katseellaan seurattuaan hän näki hailakat valon heijastukset säkkipimeän veden virtauksessa. Jossain kauempana valonheittimet maalasivat Rapujokea kiiloillaan, oletettavasti isonkin vonkaleen perässä.
Hän käytti miettimiseen noin kolme sekuntia ennen kuin hyppäsi suoraan jokeen. Maailman äänet katosivat utuisiksi kaiuiksi. Jopa hälytyksen äänet kuulostivat enää jonkin etäisen valaan laululta. Hyytävä virtaus kaikkialta ympäriltä raapi hänen kehoaan. Polvi osui vasten uppotukkia, kipu vihlaisi koko jalkaa pitkin.
Hän avasi silmänsä ja alkoi uida. Ja uida, ja uida. Harja vain hieman pintaa viiltäen hän taisteli virtausta vastaan molemmin käsin ajan, joka tuntui iäiseltä. Vasen käsi, oikea käsi, vasen, oikea. Aina kunnes kahmaisi kämmenellään rantahiekkaa. Rapujoki olisi ilomielin kuljettanut hänet suoraan kotiin asti, mutta sen rannoilla olevat vartiot eivät. Hän taisteli enää vain virtaa vastaan.
Sininen pää nousi vedestä pärskien hyistä vettä rantatörmälle. Joka ikistä raajoista alkoi jo hapottaa, mutta juoksun oli jatkuttava.
Siis hän jatkoi. Ylös rinnettä, pitkin kinttupolkua, loikaten pikku ojan yli. Pää alhaalla, katse eteenpäin, molemmat kädet tiukasti kiväärissä. Väistellen jokaista varjoa, oli se sitten havupuun tai hyönteishahmoisen metsästäjän langettama.
Oli aika elää. Eläminen alkoi jokaisesta hengenvedosta kerrallaan.
Syvälle yksihihaiseen mantteliin kääriytynyt toa nosti ainoan nyrkkinsä ylös ja ajuri pysäytti moottoripyörän pitkään liukuun mutaisella tiellä. Ämkoo riisui huonosti istuvat ajolasit mirultaan, kampesi itsensä kevyesti ylös sivuvaunusta ja tiirasi tuimana metsiin. Perässä tulleet moottoripyörä-sivuvaunuyhdistelmät pysähtyivät kulkuneuvon taakse.
”Kersantti, koordinaatit”, sanoi eversti katsomatta ajajaansa.
”45”, 17′, vasen neljä”, sanoi tämä hieman epäselvällä yleiskielellä.
”Vastaa hälytyksen tietoa. Kersantti, sinä, sinä ja sinä, mukaan.” Takki liehui toan olkapäillä kun tämä loikkasi akrobaattisesti alas tienpenkereeltä ja syvemmälle metsää. Moottoroitu jalkaväkiosasto riisui kypäränsä ja veti pistoolinsa esiin koteloistaan. Kypäriinsä nämä sytyttivät tuntosarvien kohdilla olevat valonheittimet; eversti ei sellaista tarvinnut. Pimeässä metsässä hän tiesi, mitä teki.
Nazorak-kersantti katsoi päätään pudistaen moottoripyöriä, jotka eivät lähtisi hevillä liikkeelle, varsinkaan takaisin leiriä kohti. Todennäköinen havainto Vartijasta oli tehty puolitoista kilometriä joelta itään, ja mikäli osasto olisi lähtenyt liikkeelle jalan, olisi saalis päässyt jo liian kauaksi. Tarkempi haravointi suoritettaisiin päivänvalossa. Nyt oli tärkeintä olla nopea.
Miekkapiru eteni alaistensa kärjessä, ja tämän oli jäätävä vähän väliä odottamaan metsäsotaan tottumattomampia sotilaita. Eversti piti teränsä huotrassa – pohjoinen sekametsä ei vaatinut reitin avaamista. Välillä mustanpuhuva hahmo kumartui maahan tutkimaan, kenties haistelemaan.
Kersantti sai huohottaen Ämkoon kiinni, kun tämä pysähtyi pienelle aukiolle.
”Länteen. Nopeasti.”
Toa pinkaisi juoksuun. Hän loikkasi kivien yli, mantteli seurasi siipien lailla perässä. Seuraava pieni osasto ei ollut varma, oliko näky pelottavampi kuin se Eversti, mitä nämä yrittivät löytää. Pimeässä lohkareissa, karahkoissa ja puunhaaroissa oli helppo nähdä veitsi hampaiden välissä vaanivan vahtikoiran piirteitä. Silti oli jatkettava eteenpäin.
Edessä Miekkapiru pysähtyi kumartuneena muta-altaan reunalle. Kersantti luikahti pistooli valmiusasennossa tämän rinnalle. Kuului yskäisy; mustavihreän hahmon liikkeiden eleganssi oli poissa. Tämä kakoi jotain kurkustaan. Verijuova laskeutui tämän suunpielestä ja tiputti kuoppaan, jossa violetti sekoittui ruskeaan. Himmeä, tyhjä kekälekatse ja pannassa hohtava punainen sekvenssi vastasivat kersantin katseeseen mykkinä.
”…Eversti? Kutsunko lääkintäyksikön? Oletteko…?”
”Jatkakaa”, sihisi Ämkoo, ”Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän pyrkii pois tieltä, joelle… Eteenpäin!”
Kersantti huusi käskyn saavuttavalle lisäjoukolle, hieman epävarmoina nämä jatkoivat kakovan Everstinsä ohi. Taivaalla jokin ujelsi liki valonheitinten keiloja. Ämkoon suusta putosi iljettävä klöntti veristä hyhmää ja valui alas sammaleista siirtolohkareen kylkeä.
”Mitä…”
Hän juoksi.
Hän jatkoi juoksemista.
Polku jonka hän tiesi vievän nui-korolaisten erakkotuvalle viiletti ohi. Siellä täytyi olla ansa tai torakkaryhmän yöpymispiste, joten hän jatkoi juoksemista.
Kun juokseminen alkoi sattua, hän juoksi lisää. Pystyyn kuolleesta männystä kiinni pitäen hän hyperventiloi kunnes kipu laski tarpeeksi juoksemisen jatkamiseen.
Tankkien jyrinä oli jäänyt kauas taakse — ne olivat alkujaan väärässä suunnassa. Metallinen ilmojen painajainen oli piirtänyt lentoradallaan valojuovan sateiselle taivaalle — sen visiirin lämpökamerat ja tutkat löytäisivät kohta pelkän juurakon, jonka sateensuojassa mätäni puoliksi syötyjä sieniä.
Moottoripyörät olivat lähteneet jahtiin siellä missä tankeilla oli liikaa raivattavaa — kohta nekään eivät enää mahtuisi puiden väleistä.
Ja miekkapaholainen sairaalloisine virneineen oli jäänyt kilometrien taa. Tai niin oli ainakin uskottava. Sillä jos uskoi muuta, näki tämän synkän varjon seisovan aukiolla, jälleen yksi matoralainen sätkien ja tukehtuen demonisen punertavana hehkuvassa kourassaan.
Mutta miekkapaholainen ei pysäyttänyt häntä millään aukioilla edessä, joten hän vain juoksi. Vaikka tilaisuus taistella, ottaa oikeutta ja kostaa olisi ojennettu hänelle hopealautasella, hän olisi vain juossut.
Hengittäminen oli kipua, mutta hän juoksi. Raajat olivat puutuneet tunnottomiksi, mutta hän juoksi.
Ennen kaikkea hän juoksi. Ja vaikka hengitys hinkui ja kaikkialle alkoi sattua, virtasi raajoja pitkin myös tunne jonka hän oli aikoja sitten unohtanut: vapaus.
Vapaus ottaa elämä omiin käsiinsä.
Vapaus elää.
Sama vapaus, joka oli johtanut hänet aavikon roihuavasta helvetistä uutta elämää kohti. Sama lupaus paremmasta johdatti pitkin kinttupolkua, mäntyjen ja katajien välistä.
Joten hän juoksi.
Sadepilvet antoivat tietä valolle. Myrsky väisti aamukastetta. Jossain horisontin takaa ensimmäinen auringoista langetti hellän valonsäteensä väistyvän yön läpi. Se siivilöityi valkoisena hehkuna kaiken ylle, kuin merkkinä uudesta valosta.
Hänessä ei ollut enää voimia juoksemiseen. Loput yöstä hän oli tehnyt matkaa laahustavin askelin. Jokainen lihas oli ajettu äärirajansa yli, mutta hän jatkoi yhä liikkumista. Taaksepäin ei ollut katsomista. Sotakoneiden jyrinän äänet olivat lopulta hiljentyneet metsämaiseman yllä leijailevan sereeniyden usvan laskeutuessa.
Syvin pimeys oli saapunut silloin kun hän oli lähtenyt liikkeelle, ja hän oli jatkanut juoksemista päivän ensi säteeseen asti.
Toisenlainen valo kajasti puuston takaa. Lämpimämpi, punaisempi valo. Se lepatti lehtien ja oksiston sankan vallin läpi. Mukanaan se toi ääniä: puhetta, hiljaisia vokaaleja, raskaita konsonantteja. Sanoja ja nuotteja, jotka muistuttivat häntä kodista.
Aiemmasta kodista. Sellaisesta, jonka hän oli hylännyt jo vuosia sitten.
Ylpeys väistyi taistelutahdon tieltä.
Hän kumartui kaatuneen kuusen vierelle ja tarkasteli kämmenellään sen läpimärkää, pehmennyttä runkoa. Pieni koputus pintaa vasten kaikui onttona.
Suuri halkeama löytyi aivan rungon alapuolen ja maanrajan välistä. Hän survaisi sormensa sisään ja alkoi vääntää sitä. Runko rasahteli onttona.
Sisälle hän laittoi kaiken, mikä teki hänestä hänet. Punaisena valossa kiiltelevän tunnistekiven, jota ei täällä kukaan kunnioittaisi. Mekaanisen putken kasvoillaan, joka peitti puuttuvan silmän. Veitsiä, pistooli, luoteja.
Viimeisenä hän laski kuolleen puun kehtoon kiväärin, jonka kanssa hän jakoi nimensä.
Sitten hän nousi seisomaan, vetäisi syvään henkeä ja alkoi astella lämmintä valoa kohti.
Puheäänet lähestyivät, kuten myös tulen lepatus. Oksiston takaa paljastui metsäpolku, joka johti suuremmalle soratielle.
Tien katkaisi väliaikaiselta näyttävä sulkuportti — se oli tehty ajopuista ja siirtolohkareista. Karun kyhäelmän vierellä seisovissa tolpissa hehkuvat myrskylyhdyt valaisivat sateen piiskaamaa kaksikkoa. Sadeviitan peittämät skakdit seisoivat portin molemmilla puolilla käsissään kömpelön muotoiset kirveskiväärit. Ruskeapärstäinen skakdi haukotteli. Sen valtavat leuat loksahtivat auki kuin käärmeellä.
Yön vaeltaja katsoi kaksikkoa. Hän astui pusikosta soratielle ja alkoi kävellä sitä pitkin kohti sulkuporttia.
Univajeiset vartiomiehet vain tuijottivat ensin tajuamatta edes nostaa kivääreitään. Piiput nousivat vasta, kun lähestyjä nosti varovaisesti kätensä ylös.
Matkaaja huohotti hetken hiljaa.
”Zer-Kor”, hän vastasi, myös skakdiksi. ”Eikun, oliko se edellinen?”
Kaksikko osoitti häntä kohti kivääreillä hetken. Sitten he vilkuilivat toisiaan ja laskivat tympääntyneinä piippujaan.
”Siinä välissä on ollut ainakin kaksi”, toinen, hieman vanhempi ja ruskeapärstäinen kivahti. ”Sille on syynsä, että näitä vaihdetaan!”
”Anteeksi!” kulkija huudahti laskien hitaasti käsiään. ”Olen… erkaantunut joukostani.”
Vanhempi vartiomies tuhahti.
”Hmh. Kuka on sinun komentajasi?”
”Suuri ja paha Gurg”, matkalainen töksäytti.
Vartiomiehet olivat hetken hiljaa, ja sitten naurahtivat.
”Se typerä ja ilkeä pallinaama?” nuorempi sanoi. ”En ymmärrä miksi iso-Gaggu sietää sitä. Eikö sen porukka ole jotain sata kilometriä tästä itään?”
”Varmaankin”, matkalainen sanoi.
Vanhempi skakdi kurtisti kulmiaan.
”Mitäs… sinun omalle ryhmällesi tapahtui?”
Matkalainen oli puhumassa, mutta epäröi sitten hetken. Hän laski katseensa maahan.
”Jouduimme petollisen toan piiritykseen”, hän sanoi hiljaa. ”Muut osastostani pakenivat, paitsi minä ja kaverini.”
Vartiomiesten epäuskoiset virneet hyytyivät.
”Mitäs… sinun kaverillesi kävi?” nuorempi kysyi.
”Toa kuristi hänet silmieni edessä.”
Hidas sade hiipui äänettömiin heidän ympärillään. Hetken ainoa ääni maiseman yllä oli havuista tippuvien pisaroiden mätkähtely vasten maastoa.
”Skarrararr”, vanhempi vartiomies sanoi. ”Paska homma, äijä.”
Nuorempi nyökkäsi. ”Mites sille toalle kävi?”
”Minulla oli se tähtäimessäni, mutta epäröin”, matkaaja sanoi raskaan hengityksen alta. ”Pääsi pakoon. Sen jälkeen en ole nähnyt ketään.”
”Kauanko… sinä olet ollut tuolla metsässä?”
”Jos sanoisitte että vuosia, en olisi yllättynyt.”
Vanhempi skakdi laski kiväärikirveensä roikkumaan vasten sadeviittansa selkämystä. Sitten hän käveli ojassa lojuvalle repulleen, avasi soljet ja nappasi sieltä jotain soihdun valossa kiiltelevää.
Lasinen pikkupullo kourassa hän käveli matkalaisen luo, kiersi korkin auki ja ojensi sen tämän käteen.
Sinisen skakdin koura tarttui juomaan. Hän siemaisi kirkasta nestettä, irvisti hiljaa ja ojensi pullon takaisin punaiselle.
”Älä kerro pomolle”, punainen sanoi. ”Minusta tuntuu, että kaipasit tuota. Paska homma tuo silmäkin. Helvetti, toat on sairaita. No, kai me teikäläiselle siihen joku kangaskaistale löydetään.”
Sininen skakdi nyökkäsi. Punainen skakdi taputti tätä olkapäälle jämerästi.
”Sitä paitsi hameväki vaan tykkää arvista.”
”Niin”, sininen skakdi vastasi nieleskellen pistävää juomaa.
”Mikäs sinun nimesi on?”
”Yagak.”
Punainen skakdi nyökkäsi.
”Sanopas, Yagak, mitä sinä osaat? Meidänkin leirissä olisi aina tarvetta lisäkäsille.”
”Kotipuolen sodassa olin viestimies”, Yagak sanoi ja lisäsi: ”Erikoisjoukoissa.”
”Katos perhanaa. Kummalla puolella?”
Yagak nosti yksinäisen silmänsä katseen vanhempaan vartiomiehistä.
”Mikä ero niillä oli?”
Molemmat vartiomiehistä virnuilivat.
”No, ihan hyvä kysymys. Tervetuloa leiriin, Yagak. Näytät siltä että olet aterian tarpeessa.”
Yagak hymyili hiljaa.
”Voi pojat, et tiedäkään.”
”Rehellisyyden nimissä näytät aivan kamalalta. Eikö ole ollut metsästysonnea?”
”Ei. Ja sienikausikin alkaa olla pahasti ohi.”
”No helvetti. Haetaan sinulle aamupalaa. Meillä on vielä eilisen pulliakin tarjolla.”
Vanhempi vartiomiehistä alkoi saattaa häntä ohi sulkuportin. Sen takana aukesi havujen peittämiä mäkiä — ja vihdoin, aukio jolla telttojen liepeistä nousi yöuniaan lopettelevia skakdeja.
Se muistutti jostain kauemmasta. Pakomatkasta, jonka hän oli aiemmin tehnyt. Ja kodista, jonka hän oli silloin löytänyt.
Maha kurnien Yagak seurasi tuoreen kaurapuuron hajua.
