Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.
Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.
Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.
Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.
”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.
Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.
Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…
”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.
”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.
♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫
”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”
Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.
”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”
Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.
♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫
Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.
”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.
♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫
Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.
♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫
Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.
♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫
Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.
Bio-Klaani
Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.
Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.
Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.
Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.
Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.
Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.
Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.
Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.
Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?
Nimdastakin hän oli luopunut.
Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.
Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.
… mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?
Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.
Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.
Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…
Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.
Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.
Niin. Visokin luona käyminen.
Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.
Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.
Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.
Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.
No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.
Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.
Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.
”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.
”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.
Xelan hymy laimeni peruslukemille.
”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”
Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.
”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”
”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”
Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”
”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”
”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.
”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”
Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.
”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”
Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.
Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.
”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”
Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.
”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”
Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.
”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.
Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.
”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”
”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.
”Matoro. Miten voit?”
”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”
”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”
”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.
Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.
Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”
Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.
”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”
Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi: ”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”
”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”
”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”
Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.
”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”
Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.
”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”
”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”
”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”
Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”
”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”
”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”
”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”
Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”
”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”
Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.
”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”
”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”
”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”
”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”
Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…
”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”
”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”
Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-
… niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?
”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”
… niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.
Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.
”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”
Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.
Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?
”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”
”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”
Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.
”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”
Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”
”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”
Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.
”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.
Visokki oli vaiti joitakin sekunteja. ”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”
”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”
Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.
”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”
”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”
”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”
Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.
Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.
”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.
”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”
Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.
Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.
Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.
Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.
”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”
”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.
”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”
”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”
He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.
Se oli aivan järjettömän iso.
Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.
Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?
Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.
”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”
”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”
”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”
”Ajatteleeko se jotakin?”
Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.
”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”
Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.
”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.
”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”
”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.
Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.
”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”
”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.
”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”
”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”
”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”
Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.
”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”
”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.
Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.
”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”
Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.
He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.
Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.
Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.
Kuten mestarinsakin.
Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.
Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.
Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.
Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.
”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.
”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”
”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”
”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”
Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.
”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”
”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.
”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”
”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”
”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”
Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.
Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.
Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.
”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”
Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.
Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.
Pölyinen erämaa hohti punaisena laskevien aurinkojen valossa. Tähän kellonaikaan varjot olivat pisimmillään, ja jopa ratavartijan kupolitupa langetti niin pitkän pimeyden, että se ulottui aina rotkolle saakka. Kanjonin seinät hohtivat nekin punaisina, joskaan eivät aurinkoinlaskun takia – mikään taivaankappale ei loistanut valoa rotkon syövereihin. Lämminsävyinen hehku oli seurausta kanjonin pohjalla leimuavasta junasta, jonka ilmiliekeissä roihuavat vaunut erottuivat ylös luonnonmuodostelman reunalle asti. Palavasta lastista ei ottanut ylhäältä käsin selkoa, eikä tässä vaiheessa luultavasti lähempääkään. Niin palanutta elektroninen romu jo oli.
Näkymää katseleva parivaljakko kyllä tiesi, mitä juna oli kuljettanut. Siksihän selakhi oli sen rotkon pohjalle syössyt, tietenkin.
”Minä en tiedä ketään muuta, joka keräilisi vahkien osia tuolla intensiteetillä”, ääni selakhin vieressä totesi.
Robotinosien palamisesta kantautui vain vähän ääntä ylös saakka, mutta haju kohosi savupatsaiden mukana.
”Siksi tämä onkin pitänyt minua kiireisenä”, Cyrenda vastasi. Hän kiikaroi keskittyneenä aiheuttamaansa onnettomuutta ja etsi liikettä. Sitä ei onneksi näkynyt – hän oli varmistanut, että junan vartijat ja henkilökunta olivat kaikki kaukana täältä.
”Teit aikaisemmat iskusi huomaamattomammin”, ääni hänen vierellään jatkoi. ”Tuliko kiire, vai loppuiko kiinnostus?”
Cyrenda laski kiikarin käsistään, mutta oli tottuneesti kääntämättä katsettaan puhujan suuntaan. Selakhi mutisi vastauksensa: ”Harkittu valinta. Operaatioiden yksityiskohtia vaihtamalla kaavaa on vaikeampi nähdä.”
”Hmm, niinpä kai. Sinua ei huoleta, että jätät liikaa jälkiä?”
”Lopettelen tehtäväkokonaisuutta joka tapauksessa. Sabotaasin tehokkuus laskee tästä eteenpäin, kun Puhdistaja tajuaa mitä on tapahtunut. Siitä eteenpäin pelkkä vainoharha ja valvonnan lisääminen hidastavat rattaiden raksutusta samaa tahtia kuin satunnaiset lähetysten tuhoamiset.”
Cyrenda kääntyi kannoillaan ja asteli kauemmaksi rotkolta, kohti radanvartijan tupaa. Hänen kollegansa seurasi.
”Kutsut häntä Puhdistajaksi… yhäkö hän muka on Metsästäjien listoilla?”
”Ei enää. Irtisanomisen syynä oli, ja lainaan nyt suoraan, ’varojen väärinkäyttö’…” Cyrenda vastasi ja avasi kupolimökin oven. Hän astui sisään ja heilautti repun selkäänsä. ”Lähteemme mukaan on kyllä aika ilmeistä, että Varjottu on viittä vaille aloittamassa täyttä Puhdistaja-jahtia.”
”Voimmeko käyttää tätä jotenkin? Ja luotatko lähteeseemme?”
Cyrenda astui mökistä ulos. ”Täysi gangsterisota ei sovi tavoitteeseemme juuri nyt. Ja lähde on kyllä luotettava. Syvällä roolissaan, mutta luotettava.”
Selakhi astui kollegansa viereen – tai hän oli melko varma tehneensä niin. Näkymätön agentti piti tarkan sijaintinsa usein omana tietonaan. Myös työyhteisön sisällä.
”Jerbraz”, Cyrenda jatkoi. ”Keiden sinä luulet paikallisten ajattelevan olevan syypäitä tähän iskuun?”
Näkymätön ritarikuntalainen mietti tuhottua kuormajunaa hetken. ”En ole varma. Liian tarkkaa työtä skakdeille, liian väkivaltaista matoran-bandiiteille…”
”Liikkuukohan näillä main huhuja niistä… todellisista sabotaasin mestareista?”
”Nyt en pysy mukana.”
Cyrenda kiristi varusteidensa hihnoja ja tarkasti, että jokainen kiekko oli paikallaan. Ritarikunnan pikasiirtymä-kanokat olivat tarkkuutta vaativia työkaluja. ”Tiedäthän… pimeydestä iskevät rahit? Näkymätön riesa?”
Jerbraz ei vastannut mitään.
Cyrenda jatkoi. ”Apinat…”
”Mitä?”
”Niin, tunnet toki myytit noiden rahien salaisesta sodasta? Ehkä täällä on samoja myyttejä? Ja ehkä paikalliset ajattelevat apinoiden olevan iskujen takana.”
”Vaikea uskoa. Apinoiden syvempi olemus on niin äärimmäinen mysteeri… Ontologisen Koulun oppineet uskovat, että niin syvät mysteerit pohdituttavat jopa Suurta Henkeä. Ja jos joku on mysteeri itselleen Mata Nuille, on niiden koko olemassaolo parhaimmillaankin kyseenalaista. Nekö siis apinat, joiden olemassaolo itsessään on maailman suuria mysteereitä?”
Cyrenda nyökkäsi. Jerbraz huokaisi.
”Ei, en usko paikallisten luulevan apinoiden olevan iskun takana…” Jerbraz vastasi, ja piti pienen miettimistauon. ”Onko tämä jotain sellaista huumoria, jota sinä ja… oliko tämä joku sinun ja Glennhun vitsi?”
Siihen selakhi ei vastannut mitään.
Mata Nuin Ritarikunnan agentit aloittivat jalan vaelluksensa Pohjoisen Mantereen erämaassa. Heillä olisi tietysti ollut käytössään muitakin kulkemisen muotoja – kuten Cyrendan yllä roikkuva, teleportaatio-kanokoin päällystetty liivi – mutta kaikki tavat siirtyä paikasta toiseen jättivät joitain jälkiä. Jalkapatikka oli vähiten epäilyttävä ja vaikeiten tunnistettava. Cyrenda oli melko varma, että Puhdistajan organisaatio oli jo oppinut lukemaan teleportaation jäämiä sabotaasioperaation aikana, joten sitä hän ei ainakaan halunnut käyttää. Ei näin lähellä iskupaikkaa.
Ehkä tuon vuoriston takana, hän ajatteli ja katsoi horisontissa siintävää, teräväkärkistä vuorijonoa. Niin laajaa verkkoa hän ei uskonut Puhdistajan voivan heittää iskun jäljittämiseksi, että tämä voisi analysoida pikasiirtymän energiajäämiä noin kaukaa. Tai jos heittäisi, olisi se jokseenkin onnistunutta vihollisen resurssien tuhlaamista.
Vuorille oli matkaa, ja illan puna oli vaihtunut yön sineen jo miltei koko taivaankannen mitalta, kun Cyrenda rikkoi taas hiljaisuuden. ”Operaatio alkaa olla nyt finaalissa”, hän sanoi kollegalleen, jonka oletti kulkevan vierellään. ”Palaanko taas Bio-Klaanin ja Allianssin konfliktin pariin?”
Cyrenda oli päättänyt olla loukkaantumatta siitä, että hänet oltiin määrätty pois Välisaarilta aviomiehensä kuoleman jälkeen. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hänen ammattimaisuuteensa ja harkintakykyynsä luotettu, nyt kun Nazorak-imperiumi oli tappanut hänen puolisonsa. Jos joltain puuttui ammattitaitoa niin operaatiojohdolta, selakhi jupisi mielessään. Ritarikunta aliarvioi nazorakien röyhkeyden ja maksoi siitä kovan hinnan, mutta ei Cyrendalla käynyt mielessäkään loukata puolisovainaataan toimimalla typerästi. Tai pahempaa, ei-ammattimaisesti.
Töiden täytyy jatkua, hän vakuutteli itselleen. Niin Glennhu olisi varmasti halunnut.
Tietysti oli järkevää, että Cyrendan ammattitaitoa tapahtumaketjun ympäriltä hyödynnettiin nyt täällä. Samaa operaatiotahan Puhdistajan hidastaminen ja Bio-Klaanin ja Allianssin tarkkailu tietysti olivat, kun riittävän laajalla perspektiivillä katsoi. Cyrenda arveli, että saisi pian siirron Välisaarille. Oikeastaan hän oli olettanut Jerbrazin saapuneen tapaamaan häntä juuri tämän tehtävänannon välittämiseksi.
”Jerbraz?” Cyrenda kysyi. Ei vastausta. Perkeleen näkymätön hiippari, taasko se lähti omille teilleen ilmoittamatta? Näin kävi joka kerta.
Ehkä yksin on kuitenkin parempi, Cyrenda ajatteli ja jatkoi vaellustaan pölyisen erämaan yössä. Yksin oli hiljaista. Ja kun oli hiljaista, saattoi meditoida. Yhteys Suureen Henkeen ja tehtävän edistäminen samanaikaisesti… se oli juuri sellaista tehokkuusajattelua, jolle Glennhu oli aina naureskellut. Nyt ei ollut naureskelijoita, tai ketään muutakaan. Cyrenda vain. Hän oli erämaassa yksin.
Mutta sitten hän tunsi väristykset selkäpiissään.
Oliko hän yksin?
Ritarikunnan kouluttama selakhi oli taitava huomaamaan, milloin häntä tarkkailtiin. Hän skannasi ympäristöään alitajuisesti koko ajan. Häntä harvoin yllätettiin.
Eikä aavikolla ollut ketään. Ei voinut olla. Cyrenda kaivoi esiin kiikarinsa. Hän skannasi ympäristönsä lämpökamera-asetuksella, naamioenergiaa-lukevalla asetuksella… eikä missään ollut ketään. Jerbrazkin oli takuulla tiessään, minne lie lähtenyt.
Silti selakhilla oli tunne, että oli havainnut jonkun silmäkulmastaan. Aivan näkökenttänsä laidalta.
Taas…
Hän käännähti ympäri. Mutta missään ei näkynyt ketään.
Selakhi kiristi tahtiaan, ja alkoi käydä päänsä sisällä riskianalyysia teleportaatioon turvautumisesta. Jos häntä tarkkailtiin jollain tuntemattomalla keinolla, Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua. Ja silloin kun Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua, asiat menivät pieleen.
Deikan rakennuspölyyn hautautunut ruumis Metru Nuilla.
Konekiväärisarjan luodit repäisemässä Glennhun kehon veriseksi silpuksi öisessä metsässä.
Cyrenda vei kätensä pitkän matkan teleportaatiokiekolle. Oli rationaalista tehdä pikainen poistuminen, jos tilanne meni liian arveluttavaksi.
Taas.
Täällä oli joku.
Cyrenda puristi kättään ja aktivoi kiekon. Lähes äänetön, vain vaivoin havaittava vihreä välähdys, ja agentti oli tiessään.
Erämaan tuuli voimistui ja nosti pölyä. Se tanssi tähtitaivaan valossa hypnoottisesti. Vaikka eihän tällä luonnonnäytelmällä ollut enää yleisöä.
Auringot olivat jo horisontin takana, ja vain kuut loistivat taivaalla.
Gnomoni
Etelä
Eteläisten sakaroiden aurinkojen sanottiin paistavan kahta kuumempina, mutta Cyrenda tiesi tuntemuksen johtuvan vain ilmankosteudesta ja tuuliolosuhteista. Auringot olivat samat kaikille, vaikka juuri mikään muu siellä kaukana ei ollutkaan samaa. Ainoastaan muutamat hänen tehtävistään olivat ikinä johtaneet hänet näin kauas etelään, eikä ainoakaan Kahgar-Wahin soisiin sademetsiin. Kasveista suurin osa oli hänelle täysin tuntemattomia, eikä rahienkaan kirjossa ollut montaa tuttua.
Kaikessa vehreydessäänkään metsä ei saanut Cyrendaa rentoutumaan. Kostean ilman tuoksu oli elämää täynnä. Lukemattomia eksoottisia kukkia. Hän oli löytänyt syvältä metsästä, vulkaanisen kallionseinämän juurelta Ritarikunnan saarelle jättämän varustekätkön, mikäli agentti jostakin syystä jäisi jumiin saarelle. Siihen oli kulunut parempi puoli päivästä, sillä metsässä liikkuminen oli toivottoman hidasta jopa hänelle. Saarelle hän oli teleportannut toissapäivänä.
Kätkössä oli ollut lisää kanoka-kiekkoja – mukaan lukien kaksi kappaletta pikasiirtymäkiekkoja. Kukaan hänen kollegansa ei tulisi niitä tarvitsemaan näin kaukana. Hän ei ollut missään yhteyksissä Ritarikuntaan viikkoihin, ja vaihtanut seutua niin usein, ettei sellaista olisikaan, joka pystyisi pysymään hänen perässään.
Hän kumartui käymään läpi varustekätkön sisältöä ja työntämään reppuunsa kaiken hyödyllisen, mutta vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Hän oli suurella todennäköisyydellä ainoa puhekykyinen olento sadan kion säteellä, niin kaukana hän oli edes kaukaisimmista etelän matoralaisten kylistä. Mutta silti tunne kalvoi häntä.
Kyllä, häntä seurattiin jälleen.
Selakhi yritti järkeillä tuntemusta. Etenkin tiheässä viidakossa saattoi olla tuhansia silmäpareja, jotka tarkkailivat outoa kulkijaa, harmittomista makakiraheista suuriin petoihin. Mutta eivät ne häntä häirinneet eivätkä olleet uhka.
Ei, se on jokin muu.
Cyrenda veti repun selkäänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Kallioita ylemmäs hän olisi helpommin havaittavissa, mutta alhaalla puupeitteen alla hän tunsi itsensä vielä haavoittuvammaksi.
Hän laskeutui kalliolta alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Killer-kädelliset huusivat ja hyppelivät puusta toiseen. Linnut, jotka olisivat halunneet vain olla rauhassa oksillaan, joutuivat aina vaihtamaan puuta mekastavien makakien tieltä.
Jos jokin näki hänet siellä, sen oli pakko olla hyvin lähellä. Kasvillisuus oli niin tiheää, että näkyvyys oli usein vain pari metriä. Ei kai mikään pystynyt seuraamaan häntä sellaisen etäisyyden päästä huomaamatta?
Mutta kun Cyrenda pysähtyi keskelle tiheintä mangrovemetsää ja oli täysin paikallaan, hän tunsi katseen saavuttavan hänet pian. Ei ollut mahdollista sanoa sen suuntaa, mutta jossakin se oli. Metsä oli niin tiheää, että hän ei nähnyt juuri viidakkoveistään pidemmälle, mutta silti jokin näki hänet.
Jos jokin asia liikkui siinä viidakossa, siitä jäisi merkkejä. Heiluvia oksia ja saniaisia, jälkiä mutaiseen maahan. Hän yritti etsiä niitä, mutta mitään ei löytynyt. Vain hänen itsensä taitattamia oksia. Vai olivatko ne? Hän oli siitä lähes varma, mutta siinä mielentilassa nakertava epäilys valtasi alaa.
Sen oli pakko olla hänen oma mielikuvituksensa.
Hän jatkoi puurtamista viidakon läpi. Ainakin matkan työläyteen keskittyminen sai hänet ajattelemaan jotakin muuta. Työstä se kävi, edetä sellaisessa maastossa. Vaikkei tällä kertaa täytynytkään raahata lyhykinttuista Glennhua perässä.
Mutta joka hetki, kun hän pysähtyi, ja jäi ajatuksiinsa, hän kyllä tunsi sen taas. Se seurasi häntä.
Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki vaihtoehdot. Hän oli hylännyt kaikki ajatukset jostakin näkymättömästä seuraajasta aikaa sitten. Sen piti olla jollakin tavalla aineeton – mutta myös suunnattoman nopea. Hänellä oli Ritarikunnan agenttina melko laaja ymmärrys siitä, millaisia olentoja ja voimia saattoi edes olla olemassa, eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi ollut näin sitkeä ja mahdoton.
Rationaalisempi selitys oli, että hän vain kuvitteli tuntemuksen. Että se oli jokin psykologinen häiriö, jonkinlainen vainoharhainen aistiharha. Niin hän olisi saanut kuulla, jos olisi esittänyt ongelman jollekin Ritarikunnan tutkijalle. Kuten Glennhulle, jos tämä olisi ollut mukana. Jos siitä ei jää hiukkastakaan haaviin, ei haisuakaan kemistin löydettäväksi, ei koko hiipparia ole olemassakaan, Cyrenda kuvitteli kuolleen puolisonsa virnuilemassa. Näin monta vuotta yhdessä, ja olenko minä koskaan ollut väärässä näistä jutuista? Justiinsa joo…
Cyrenda pudisti päätään. Hän oli varma, ettei tällä kertaa voinut voinut olla kyse harhasta. Tunne oli liian todellinen, liian outo itse keksittäväksi.
Siispä hän palasi uudelleen ja uudelleen aloitusruutuun. Jos se ei ollut harha-aistimus, se oli jokin, joka kulki hänen mukanaan. Jokin, joka ei ollut havaittavissa. Jokin, joka kykeni seuraamaan häntä saaresta saareen ja sakarasta sakaraan. Päivissä. Kuinka kadota tällaiselta seuraajalta? Se oli kuin yrittäisi paeta omia ajatuksiaan tai tunteitaan.
Mutta pakko oli yrittää. Niin kauan kuin tilanne jatkui, hän oli riski koko Ritarikunnalle.
Raskas sade sai itäisen Rahtapoliksen kiveämättömät kadut mutavelliksi. Korkeat, nopeasti rakennetut tiilirakennukset kohosivat kulkuväylän molemmilla puolilla ja syöksivät ränneistään lisää vettä vähäisten kadullakulkijoiden riesaksi. Kaupunki oli kasvanut tässä suunnassa jyrkkien mäkien päälle, ja kuraisen rinteen tarpominen ylämäkeen kysyi tasapainoa. Etenkin jos piti kiirettä.
Cyrenda näki paljon vaivaa siihen, ettei hänen kiireensä ollut ulospäin liian ilmeinen, mutta liikkui silti nopeasti. Pitkää jalkaa toisen eteen. Hän vilkaisi taakseen – ei mitään epäilyttävää – ja veti tumman sadeviittansa hupun syvemmälle päänsä yli.
Seuraavaan insidenttiin olisi luultavasti vielä päiviä, mutta varma Cyrenda ei voinut olla. Hän piti päänsä sisällä kirjaa kohtaamisten aikatauluista. Mitään rytmiä, kuvioita tai kaavaa hän ei kyennyt havaitsemaan. Aina kun Cyrenda huomasi, että häntä tarkkaillaan, hän vaihtoi maisemaa – yleensä teleportaatiokiekolla, mutta testin vuoksi hän oli kokeillut muitakin menetelmiä – ja sitä seurasi aina muutama päivä rauhaa. Mutta sitten se hiipi taas selkäpiitä pitkin. Tunne siitä, että joku seuraa.
Glennhu oli ollut näissä aina Cyrendaa parempi; löytämään aineistosta kuvioita. Signaalin kohinasta. Työnteko olisi niin paljon helpompaa, jos aviomies olisi vielä täällä, olisi vielä elossa, Cyrenda ajatteli. Teoria, testi, vahvistus. Tarvittaessa uusi teoria, uusi testi, vahvistus. Raportti toimistolle, märkä muisku poskelle ja päivä pulkassa. Kotiin kahville.
Mutta ei. Cyrendan piti jatkaa nyt yksin, olla ammattimainen molempien puolesta. Sen täytyi olla, mitä Glennhu haluaisi.
Cyrenda ei ollut saanut laskettua tarkkaa aikaa sille, kuinka kauan salaperäisellä varjostajalla kesti päästä hänen kannoilleen aina teleporaation jälkeen, mutta väli oli liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Ritarikunnan teknologian ja salaisten loitsujen turvin yhdenkin pikasiirtymän olisi pitänyt piilottaa Cyrenda likipitäen miltä vain seuraajalta. Ajatus siitä, että joku löysi hänet uudelleen ja uudelleen, ja aina päivissä, oli hyytävä. Mutta ei auttanut kuin toimia käytettävissä olevan tiedon mukaan. Ja sen mukaan nyt oli todennäköisesti muutaman päivän väli ennen seuraavaa välikohtausta. Ja se puolestaan tarkoitti, että nyt oli paras hetki käydä hoitamassa toimenpide. Mutta silti ripeästi.
Cyrenda harppoi Rahtapoliksen mutaisia katuja vielä pari korttelia ennen kuin kääntyi kahden teollisuushallin väliin jäävälle sivukujalle. Selakhin askeleet olivat kevyet ja ketterät, ja hän oli melko varma, ettei kukaan ollut huomannut hänen kääntyneen pois päätieltä.
Merkitsemätön metalliovi odotti häntä keskellä kujaa. Cyrenda koputti ukseen, ensin kolme nopeaa ja sitten kaksi hidasta iskua. Sitten hän odotti.
Odotti, ja tarkkaili kujaa molempiin suuntiin. Tarkkaili ylös. Häntä ei seurattu. Peikkoparivaljakko kulki katua pitkin ohi, mutta matalalla äänellä mutisevat työläiset eivät kaikesta päätellen huomanneet Cyrendaa sivukujalla.
Lopulta ovi aukesi, ja sen takaa kurkisti jaloa Komauta kantava matoran. Ei se, jota Cyrenda oli tullut tapaamaan… tai ainakin hän oli melko varma siitä. Tämä paikka huomioiden saattoi toisaalta ollakin.
”Niin?” matoran kysyi.
”Olen tullut toimenpiteeseen”, Cyrenda vastasi hiljaa.
Matoran nyökkäsi ja avasi ovea lisää, niin että selakhi mahtui sujahtamaan sisään. Hän astui alaspäin viettävään portaikkoon ja aloitti laskeutumisen. Ovi narahti kiinni Cyrendan takana. Rappu oli valaistu himmeillä valokivillä, joista puolet oli palanut pois. Aivan kuten edellisilläkin kerroilla… Cyrenda pudisti pienesti päätään. Näin taitava tyyppi, mutta lamput silti vaihtamatta.
Pienessä toimistossa portaiden alapäässä Komau-kasvo tarjoutui ottamaan Cyrendan sadevaatteen. Agentti riisui viittansa, jonka alta paljastuivat valjaat, joista roikkui lukuisia merkitsemättömiä teleportaatiokiekkoja. Ne hohtivat himmeästi valkoista ja vihreää pyhää valoa. Matoran ei kuitenkaan tuijottanut. Käy järkeen, Cyrenda ajatteli. Noita rappusia tuskin laskeudutaan ilman suurta määrää vaurautta.
Kun matoran ei puhunut sen enempää, vaan istuutui työpöydän taakse heti sadeviitan naulakkoon ripustettuaan, Cyrenda aloitti: ”Missä hän on? Kuinka pian voimme aloittaa?”
”Hän on vielä asioilla… mutta olen hänen uusi kisällinsä. Voimme käydä valmisteleviin toimiin jo, jos niin haluat.”
Uusi kisälli, Cyrenda pohti. Niinpä kai. Sama toimia nopeasti. Jos hän ei voisi luottaa siihen, mitä tässä kellarissa tapahtuu, ei hän olisi tänne tullut.
Kisälli poimi työpöydän lipastosta keltaisen pelletin ja tarjosi sitä Cyrendalle. ”Ota.”
Ei auta kuin luottaa, Cyrenda totesi itselleen ja poimi pelletin hopeisilla sormillaan. Glennhu oli ollut mestari valmistamaan erilaisia unilääkkeitä. Ei ollut oikeastaan mahdotonta, että nämä pelletit olisivat hänen tekosiaan. Cyrenda mietti vainaata aviomiestään, katetri kädessään matkalaboratorionsa äärellä. Se oli ollut jokapäiväinen näky.
Cyrenda nakkasi pelletin suuhunsa. Kisälli kaivoi työpöydän takaa pienen rullatun makuualustan ja levitti sen huoneen nurkkaan. ”Käy tähän, siirrämme sinut oikeaan huoneeseen kun hän palaa.”
Cyrenda teki työtä käskettyä ja asettui makaamaan. Hän odotti unta, joka tuli pian.
Sankka sumu peitti kaikki maat alleen. Täydellisen liikkumaton peitto syleili ja tukahdutti maiseman, niin ettei mitään näkynyt. Kuului vain. Ja mitä ääniä ne olivatkaan: lasi kilisi lasia vasten, lasi kilisi posliinia vasten, ja jossain kaadettiin nestettä astiasta toiseen. Cyrenda ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne. Glennhu keitteli kemikaalejaan jossain lähettyvillä.
Selakhiagentti alkoi astella sumun läpi ääniä kohti. Lattia hänen jalkojensa alla oli luonnottoman kova ja siinä oli jotain kaiverruksia. Ennen kuin hän ehti kiinnittää enempää huomiota niihin, hän kuitenkin huomasi kaksi hahmoa.
Ensimmäinen oli tietysti Glennhu, hänen rakas vainaa työparinsa ja aviomiehensä, nahkalakki päässään työn touhussa. Toinen sai Cyrendan vatsan kiertämään. Se oli Deika. Mielenvoimien toa oli kyllä paremmassa kunnossa kuin viime näkemällä, Tiedon tornien iskun raunioissa. Siltikin…
”Hei”, selakhi ilmoitti saapumisestaan.
Glennhu ja Deika käänsivät katseensa hänen suuntaansa. Glennhu hymyili pienesti, Deika tuijotti ilmeettömästi. Kumpikaan ei sanonut mitään: käsillä oli selvästikin tarkkaavaisuutta vaativa hetki.
Cyrenda katseli, kun hänen aviomiehensä avasi luukun Deikan niskassa. Matoran asetti kokoonkeittämänsä kemikaalikimaran toan niskaan. Luukku vain kiinni ja naps, Deikan väkevät mielenvoimat oli taas ohjattu uusiksi, Suuren Hengen tarpeiden mukaisesti.
Cyrenda huomasi jännittävänsä kehoaan. Miksi juuri tällainen hetki? Se katkeroitti jälleennäkemisen iloa. ”Onko…” hän aloitti. Hän ei yleensä kyseenalaistanut puolisonsa menetelmiä, vaan luotti tämän ammattitaitoon. ”Onko meidän oikeastaan pakko tehdä noin? Pakko ohjata hänen, tuota, tunteensa uudelleen?”
Glennhu katsoi Cyrendaa yllättyneenä. ”Se on tehokkain tapa saada työt tehtyä. Tunnemanipulaatio aktivoi mielenvoimien alitajuisetkin kerrokset. Kyllähän sinä tämän tiedät, Deika on tällaisena ihan ässä.”
Äh, Cyrenda ajatteli. Ei ollut mitään parempaa kuin kuulla Glennhun karhea ääni taas, mutta sanat jotka matoran lausui vaativat silti vastalausetta.
”Hän tulee kuolemaan”, selakhi vastasi, sättien samalla itseään siitä, että muutti jälleennäkemisen ristiriitatilanteeksi. ”Se mitä teemme Deikalle tulee tappamaan hänet Metru Nuilla.”
Deika pälyili ympärilleen sumuisessa maisemassa, ketä lie Glennhun ohjelmoimaa rakasta etsien. Toa näytti haavoittuvaisemmalta ja viattomammalta kuin oli oikeasti näyttänyt, ollessaan vielä elossa. Sen Cyrenda toki ymmärsi.
Glennhu huokaisi. ”Tätä tämä oli. Minä olin aina tällainen. Älä yritä muutta tosiasioita, vaan ole ammattilainen ja katso faktoja silmästä silmään.”
Cyrenda avasi silmänsä. Se oli työn ja tuskan takana. Lääkkeiden suoma uni oli ollut paras lepo, jonka hän oli sallinut itselleen sen jälkeen, kun oli huomannut itseään seurattavan. Paluu valveillaolon maailmaan oli epämiellyttävä: pistävä raudan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa, ja operointipöydän kirkas valo hyökkäsi heti silmiin.
Cyrenda käänsi päänsä sivulle ja katsoi kättään. Se oli vieras käsi. Hailakka vihreä väri ja geneerisin kuviteltavissa oleva haarniskan muotokieli sulkivat sisäänsä käden, jonka hän tiesi olevan omansa – se totteli hänen käskyjään, sormet heiluivat hänen tahtonsa mukaisesti – mutta se näytti silti vieraalta.
Se oli tietysti tarkoituskin. Jos Cyrenda ei tunnistanut omaa kättään, kuka muukaan voisi? Sama homma toisen käden, kehon, jalkojen suhteen. Kaikki oli hiottu, maalattu tai vaihdettu. Kuinka perinpohjaisesti, kuinka paljon pintaa syvemmältä, sitä ei Cyrenda itsekään tiennyt. Mieli oli ennallaan, Ritarikunnan sadan lukon suojaama.
Hän vei kätensä kasvoilleen. Uusi kanohi. Cyrenda irrotti naamion kasvoiltaan ja käänsi sen itseään kohti – voimaton, harmaa, mitäänsanomaton Kanohi Rau. Kuinka sopivaa. Hän vei sormen naamion sisäpinnalle ja tunnusteli. Tietenkään kanohissa ei ollut sarjanumeroa. Hyvä. Hän asetti naamion kasvoilleen ja kampesi itsensä istuvaan asentoon.
Työtila oli sotkuinen ja ahdas, eikä Cyrenda ollut yksin. Hahmo, jonka hän tunsi vain ”Hiekkapaperimiehenä” seurasi silmä kovana Cyrendan ensimmäisiä liikkeitä operaation jälkeen. Hahmo oli voimakasrakenteinen po-matoran, jonka naamiolla oli järeä valikoima erilaisia teleskooppisilmiä. Naamiokaan ei vastannut mitään tunnettua, vaikka muistuttikin Pakaria. Hän istui pöydällä erilaisten työvälineidensä keskellä: oli pallokupinavaajaa ja akselipihtiä ja magneettikristallia ja lihapinnejä. Osia Cyrendan vanhasta haarniskasta oli sysätty isoon laatikkoon.
Cyrendan naamio, kenties kallisarvoisin esine koko tilassa, oli asetettu siististi sivupöydälle. Selakhialainen menneisyyteen katsomisen naamio. Jos joku käyttäisi sitä silloin, siinä tilassa, voisi seurata, miten Cyrenda muuttui toiseksi haarniskan osa kerrallaan.
”Hauska nähdä sinuakin”, Cyrenda sanoi lopulta, kuin tapaillen sanoja. ”Ehdin epäillä, saapuisitko.”
”Kyllähän mie aina vanhoja asiakkaita palvelen”, Hiekkapaperimies nyökkäsi melodramaattisesti. ”Enkä mie usein pääse hiomaan selakheja. Haastavia, paljon hienompia rakenteita. Kuka tahansa ei osaisi.”
Cyrenda ei tiennyt koko prosessista tarpeeksi ymmärtääkseen alan hienouksia, mutta oli valmis uskomaan väitteen.
Matoran ojensi hänelle hienon pronssikehyksisen käsipeilin.
”Tylsin, mitäänsanomattomin, joukkoon katoavin hahmo, kuten sie toivoit”, Hiekkapaperimies kertoi ylpeänä. ”Niin harmaa, että katoat Rahtapoliksen kaduille kuin pöly. Ketä lie pakoiletkin, tuskin voi enää saada mitään vainua.”
”Toivon niin”, Cyrenda vastasi. Jälki oli vaikuttavaa, mutta hän ei osannut olla vakuuttunut.
Matoran katsoi agenttia, mutta ei sanonut mitään. Oli parempi jättää murheet niiden murehtijoille.
”Tarvitsetko sie vielä jotakin muuta? Piilopaikkaa, aseita?”
”Sinulla on kiekkoja?”
”Kaikkea löytyy. Sitä siun tyyppiäsi tusina nyt, mutta pystyn järjestämään lisää seuraavalla junalla.”
”Otan ne kaikki, kiitos”, Cyrenda sanoi.
”Kyllä siuna ottaisin myös jotakin tappavampaa”, Hiekkapaperimies mutisi. ”Mutta parhaitenhan tiedät. Tuleeko maksu tavallisesti?”
”Ei, tämä ei ole… tavallista reittiä”, Cyrenda sanoi. Ritarikunta hoiti yleensä agenttiensa maksuliikenteen, mutta se ei ollut enää mahdollista. Agentti ei ottaisi mitään yhteyttä Ritarikuntaan ennen kuin saisi tilanteensa ratkaistua. Onneksi hänellä oli vielä jäljillä se hätävara, minkä kenttäagentit saivat käyttöönsä yllättäviä kustannuksia varten.
He nousivat kellarista ylös ja Cyrenda poimi varustevaljaansa ja viittansa. Yhden, suuremman soljen sisällä oli kolme pientä kuulaa, joista hän otti yhden. Se oli marmorikuulan kokoinen ja tuntui hyvin raskaalta käteen, raskaammalta kuin lyijy. Kuula oli täydellisen symmetrinen ja tylsän harmaa, eikä sen pinta ei ollut kulunut vuosituhansien saatossa lainkaan. Hän ojensi kuulan biomekaanikolle.
Matoran otti kuulan ahneesti ja hypisteli sitä. Sen aidoksi ymmärtäminen oli helppoa. Mikään muu aine ei tuntunut siltä, sillä se oli sulanutta ja helmeksi puristunutta alkuenergiaa mutterikaivosten äärimmäisistä syvyyksistä, sitä samaa ainetta mistä suuret meriportit olivat tehty. Yhden helmen arvo oli tuhansissa Metru Nuin muttereissa. Kukaan ei tiennyt, miten niitä tehtiin, ja niiden löytyminen oli suunnattoman harvinaista. Jollakin tavalla Ritarikunnalla oli jakaa niitä agenteille enemmän kuin rikkaimmallakaan rikollisorganisaatiolla.
”Kovin kiehtovaa”, Hiekkapaperimies katseli kuulaa. ”Siun työnantajasi se vasta on kiehtovaa sorttia”, hän mietiskeli. Hänellä oli siitä veikkauksia, mutta ei mitään todisteita. Eipä se hänen asemansa ollutkaan tonkia maksavan asiakkaan taustoja. Viimeistään Puhdistajalle palveluksen tehtyään hän oli vannonut, että nukkui paremmin, kun ei selvittänyt aivan kaikkea. Vain ne asiat, mistä maksettiin, täytyi tietää.
”Voitko säilyttää naamiotani holvissasi?” Cyrenda kysyi. Hän oli ottanut sen mukaansa alakerrasta, ja oli vasta nyt ajatellut, mitä sillä kannattaisi tehdä. ”En tiedä, milloin palaan hakemaan sen.”
”Se mahtuu sinne oikein hyvin. Enpä mie tiedä turvallisempaa paikkaa Rahtassa, tai melkein koko Pohjolassa. Tule, kun tarvitset sitä.”
Cyrenda nosti naamion silmiensä tasolle ja katsoi entisiä kasvojaan. Naamiolla, jota nykyajan matakansan naamiokatalogit eivät edes tunteneet, oli suuret silmät, terävät piirteet ja monimutkaisesti kiertyvviä juovia pitkin kasvoja. Hän ei pitänyt itseään sentimentaalisena, mutta sellaisessa tilanteessa omituinen haikeus tuntui vääjäämättömältä; omien kasvojensa hyvästeleminen. Hän mietti, näkisikö enää milloinkaan noita kasvoja. Todelliselle ammattilaiselle kehon vaihtaminenkin oli vain osa työnkuvaa.
Matoran-assistentti toi vielä Cyrendalle pinon uusia, vähän käytettyjä kanoka-kiekkoja jostakin hämyisestä varastosta. Agentti veti valjaat ja viitan päälleen, ja lähti pois. Hyvästiksi hän heilautti kättään Rahtapoliksen biomekaanikolle, jonka tunsi vain Hiekkapaperimiehenä.
Uusi taivas kaartui taas Cyrendan yllä. Näin kaukana etelässä tähtitaivas ei ollut hänelle yhtä tuttu kuin Koillisakarassa tai Pohjoisen mantereen yllä, mutta Punatähti sentään loisti vakaata valoaan, kuten aina. Kuluneet päivät ja yöt Cyrenda oli jatkanut pakomatkaansa, kulkien sekä perinteisin menetelmin että pikasiirtymällä paikasta toiseen. Pitkin mantereita, pitkin saaria, pitkin sakaroita. Hiekkapaperimiehen jälkeen hänellä ei ollut havaintoja seuraajastaan, mutta vielä ei ollut huolettomuuden aika: muutaman päivän taukoja oli ollut aiemminkin.
Tilanne oli joka tapauksessa lupaava. Juuri silloin, Tikohin katedraalilaakson iltamyöhän pyhiinvaeltajamassojen keskellä, hän tunsi olonsa hyväksi. Agentti tiesi titaanien pyhän kaupungin sopivan erityisen hyvin kahteen tarkoitukseen: itsensä hengelliseen löytämiseen ja väenpaljouteen katoamiseen. Vaikka tarkoituksista jälkimmäinen olikin Cyrendalle juuri nyt tärkeämpi, hän oli hyvillään siitä, että pääsi pakomatkansa aikanakin käymään kirkossa.
Hän asteli vaitonaisten matoralaisten, titaanien ja muiden lajien joukossa laakson keskuskatedraalin kuluneita kiviportaita ylös. Rakennuksen ovi oli valtava: enemmistö laakson muista, titaanikokoon suunnitelluista rakennuksista olisi mahtunut seisomaan oviaukkoon. Katedraalin lukuisat tornit ja massiivinen keskuskupoli kohosivat kohti taivaita. Vaikutelma oli jylhä – Cyrenda oli kuullut monen kuvailevan Tikohin suurkatedraalia suorastaan uhkaavaksi. Hän ei kuitenkaan osannut ajatella niin. Hänelle temppelin massiivisuus kuvasti ainoastaan Mata Nuin suuruutta ja uskovien yhteisön voimaa. Oven takana aukesi suuri halli, jonka katon pyöreät ikkunat päästivät sisään tähtien valoa. Tila oli täynnä pyhiinvaeltajia, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut. Vain kaikuvia askeleita ja kankaiden kahinaa. Äänet kaikuivat mahtavissa saleissa.
Sisään päästyään Cyrenda poikkesi pääväylältä, titaanien pyhimyspatsaiden ja rituaali-suvien reunustamalta keskuskäytävältä. Hän tiesi valtavien pylväiden katveesta löytyvän pienemmän sivukammion. Siellä oli alttari, jolle Cyrendalla olisi asiaa.
Kammioon vievän oven seinustalla oli sytyttämättömiä suitsukkeita, joista Cyrenda poimi kaksi astuessaan sisään. Tämänkin tilan kaarevan katon keskellä oli reikä, josta taivaan himmeä valo loisti sisään. Kammion keskellä seisovalle alttarille oli aseteltu sadoittain suitsukkeita, joiden makea tuoksu täytti tilan. Cyrenda sytytti suitsukkeen ja asetti sen muiden joukkoon.
Deika.
Sitten toinen suitsuke.
Glennhu.
Kaksi uutta hentoa savukiehkuraa kohosi kohti taivaita ja punaista tähteä siellä jossain.
Kohoaminen oli Cyrendankin seuraava suunnitelma. Hän tiesi katedraalin ylemmissä kerroksissa olevan tilaa, jossa pyhiinvaeltajat toisinaan majoittuivat. Ei enemmistö tietenkään – useimmat matkalaiset viihtyivät Tikohin lukuisissa majataloissa – mutta hartaat, askeettisuutta kaipaavat matkalaiset saattoivat yöpyä katedraalin ylempien kerrosten kivisaleissa. Sopivan rauhallinen välipysähdys juuri hänelle.
Satojen porrasaskelmien jälkeen Cyrenda löysi itsensä pyhiinvaeltajien kammioista. Hän oli käynyt täällä kolmesti aiemmin. Riittävän usein, että hän tiesi mitä odottaa, mutta riittävän harvoin, ettei paikkaa voisi varsinaisesti yhdistää häneen. Siinäkin mielessä täydellinen välipysähdys. Edellisistä kerroista poiketen kennomaiset kivisalit vaikuttivat kuitenkin olevan täysin tyhjiä. Ei sieluakaan.
Cyrenda asteli peremmälle ja terotti aistejaan. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että makuupaikat olisivat sattumalta vailla käyttöä. Mutta silti…
Väristys selkäpiissä. Hän ei ollut yksin.
Cyrenda käännähti ympäri. Ei pyhiinvaeltajia. Ei ketään, ei missään.
Ja siltikin. Hän tiesi. Täällä oli joku.
Suuren hengen pyhän kaupungin suuri katedraali. Ja täälläkin. Kehonsa vaihtamisen jälkeenkin. Mittaamattomien kiojen matkojen päästäkin, sadoista Ritarikunnan mielilukoista välittämättä… häntä oli seurattu.
Rauhallinen hengenveto. Vieretysten rakennetut kivisalit. Pyhä rakennus. Hän voisi jäädä katsomaan mitä tapahtuu. Hän voisi odottaa. Tai jatkaa pakomatkaansa, suunnata taas uuteen kohteeseen. Mutta vielä oli yksi pelaamaton kortti, yksi tarttumaton mahdollisuus. Viimeinen keino selvittää, mistä oli kyse.
Jo viikkoja Cyrenda oli paennut vainolaistaan, seuraajaansa, selkäpiissään hyytävää tunnetta. Harhaansa. Hän oli ottanut etäisyyttä ja loitontunut, kokeillut kaikkia maailman tunnettuja nurkkia ja muutamaa tuntematontakin.
Mutta se oli ollut varovaisuutta. Ritarikunnan doktriinin mukaista toimintaa: väistää, kunnes tuulen suunta muuttui. Mutta Cyrenda voisi myös vaihtaa suuntaa itse. Ottaa aktiivisen roolin, kääntää rintamansa suoraan seuraajaansa päin. Katsoa sitä kasvoista kasvoihin.
Ei tämä muuten loppuisi.
Tsäpp.
Vihreän välähdyksen saattelemana myös Tikohin katedraalilaakso jäi taakse.
Ja agentti palasi Rahtapolikseen. Hän juoksi pitkin mutaisia katuja ja harppoi suoraan Hiekkapaperimiehen luo. Hän vaati naamionsa takaisin, ja välittömästi tartuttuaan vanhaan selakhi-kanohiinsa, hän teleporttasi taas. Takaisin sinne, missä ensimmäinen kohtaaminen oli tapahtunut, takaisin pölyiseen erämaahan.
Agentti seisoi keskellä tyhjää. Railo kiojen päässä yhtäällä, vuoret vastaavan määrän toisaalla, keskellä aavikkoa. Oli pimeä yö.
Aika kurkistaa verhon taa, Cyrenda ajatteli. Hän riuhtaisi valeasu-kanohin kasvoiltaan, ja antoi sen pudota maahan. Hän asetti menneisyyteen näkemisen naamion sen tilalle. Kultainen hehku levisi naamion juovia pitkin takaraivosta kasvopuolelle ja ympäröi agentin silmät. Pian koko katse oli yhtä kultaa. Hän katsoi menneisyyteen. Palasi jahdin ensimmäiseen yöhön.
Tähdet muuttuivat pisteistä juoviksi ja juoksivat ratansa silmänräpäyksessä. Yöt ja päivät ja yöt ja päivät seurasivat toisiaan yhden henkäyksen aikana. Kellon viisarit veivasivat väärään suuntaan.
Cyrenda näki edessään itsensä – menneen itsensä – kultaisena kummituksena. Hän näki itsensä puhumassa itsekseen, luullen puhuvansa Jerbrazille. Hän näki, miten hänen asentonsa jäykistyi, kun hän tajusi silloin viikkoja sitten, että häntä tarkkailtiin. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun selakhi oli tuntenut vainolaisensa silmät selässään.
Ja sitten hän näki sen. Toisen kultaisen kummituksen – toisen hahmon, joka oli ollut tuossa erämaassa silloin. Sen, mikä ei ollut koskaan siellä, mihin Cyrenda katsoi, vaan aina näkökentän takana. Aina odottamassa.
Sen piirteistä oli vaikea ottaa selkoa. Se oli kääriytynyt kaapuun, ja sen kasvot… sillä oli jonkinlainen kiiltävä naamio. Yksinkertaiset, soikeat kasvot, joiden keskellä oli pystyviiva. Sen silmäkuopat olivat tyhjät, ja toisen niistä alle oli kaiverrettu putoava kyynel.
Hahmon jälki menneisyydestä katsoi Cyrendaa. Ei Cyrendaa menneisyydessä, viikkoja sitten. Hahmo katsoi Cyrendaa nyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui paljon. Cyrenda lakkasi käyttämästä naamiovoimaansa, mutta kaavutettu vainoojaneito seisoi silti hänen edessään… ja tuijotti suoraan häneen.
Sitten selakhin takaa kuului oven narahdus.
Keskellä tyhjää erämaata.
Cyrenda ei suostunut, ei voinut irrottaa katsettaan hahmosta edessään. Rautaista kyyneltään itkevä neito oli ollut viikkoja vain tunne hänen selkäpiissään, mutta nyt se oli hänen edessään.
Mutta nyt hänen selkänsä takana tapahtui jotakin muuta.
Pistävä haju täytti Cyrendan sieraimet. Se virtasi ulos ovesta, joka oli auennut hänen takanaan. Se oli haju, jota Cyrenda ei ollut koskaan haistanut, tai edes tiennyt sen olevan mahdollinen . Hän irvisti. Kipu iski ensin hänen nenäänsä, ja levisi sieltä kaikkialle muualle. Minkälainen haju sattui? Minkälainen haju oli k i p u a?
Oli kuin lauma nälkäisiä raadonsyöjälintuja olisi lehahtanut Cyrendan sisälle ja koputellut häntä nokillaan.
Eivät siksi, että ne olisivat tahtoneet pahaa, vaan siksi, että niitäkin pelotti.
Nekin olivat kauhuissaan. Ja ne söisivät hänet, se haju söisi hänet. Pian hän myös kuuli sen hajun, kuuli ne linnut.
Mihin ikinä ovi hänen takanaan oli auennut, se oli paha paikka. Se oli vihainen, se oli surullinen, se oli täynnä kipua.
Cyrenda oli varma, että hän oli oksentanut sisukalunsa hiekkaiseen maahan edessän, ja että linnut olivat jo kalunneet hänen kallonsa sisältäpäin tyhjäksi. Viimeisillä tahtonsa ja järkensä rippeillä hän vei vielä kätensä liivilleen. Kiekolle. Paolle.
Kraa.
Ritarikunnan luo Cyrenda ei tätä painajaista lähettäisi. Mutta…
Kraa.
Tsäpp.
Pikasiirtymää seurannut rauha ja hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
Taitavinkaan teleportaatiospesialisti ei aina osunut kohteeseensa. Oli suorastaan ihme, että Cyrenda oli osunut näinkin lähelle, ottaen huomioon missä tilanteessa hän oli laskelmat tehnyt. Melkein sinne minne pitikin. Ainoastaan… liian korkealle.
Cyrenda tunsi viileän ilmavirran kehollaan ja kasvoillaan, kun hän putosi halki yöllisen taivaan.
Hän ei ehtinyt arvioida virhettään kovin kauaa. Hän iskeytyi kovaan, kaltevaan pintaan olkapää edellä. Se meni varmasti sijoiltaan, mutta rikki meni paljon muutakin. Selakhi tunsi naamionsa murtuvan.
Hän kieri peltipintaa pitkin, kieri, kieri, kunnes tuli katon laidalle ja putosi.
Alla oli parveke.
Shokki työnsi kivun ja säryn syrjään ritarikuntalaisen mielestä. Maailma sumeni, tajunta hälveni. Hän tuijotti tähtitaivasta.
Kuluiko aikaa sekunteja, minuutteja vai ehkä elinikä, sitä Cyrenda ei osannut sanoa. Mutta siinä se taas oli.
Katon laidan yli häntä tuijotti se sama hahmo. Tyhjät silmänreiät kiiltävässä naamiossa. Vainolainen seisoi hänen yllään, katolla.
Cyrenda vaipui tajuttomuuteen. Hänen viimeiset havaintonsa olivat lähestyvien moottorien jyly, kolme kolahdusta, ja sarja välkkyviä valoja.
Unimaailma vei selakhin.
Pieni valokivi leijui keskitangon ympärillä, josta lankesi varjo numeroiden ylle. Glennhu tuijotti aurinkotaskukelloaan keskittyneenä kunnes huomasi vaimonsa vierellään. Nahkalakkinen matoralainen väläytti pienen, vain Cyrendalle varatun hymyn.
”Jahas, pitkä päivä toimistolla?” Glennhu kysyi.
”Mitä..?”
”Niin, taisi ottaa voimille. Pistän kahvia tulemaan.”
Glennhu napautti taskukellonsa kiinni, sulloi sen liiviinsä ja kumartui laukkunsa ääreen. Hän kaivoi esiin kahvipannun ja kaasukeittimen. Hämmästyttävän nopeasti täytti porisevan kahvin tuoksu Cyrendan sieraimet. Se oli kuin rohtoa haavoille.
”Tässä”, Glennhu sanoi, ja ojensi kupin Cyrendalle.
Selakhi tarttui kuppiin varovaisesti. Juoma oli vielä kuumaa. ”Missä me olemme?”
Glennhu osoitteli ympärilleen. Sumu ympäröi heitä. Ainoa tunnistettava maamerkki oli horisontissa siintävä kivinen piikki. ”Täällä”, hän sanoi, ja taputti liivinsä miehustaa.
Cyrenda ei pitänyt aviomiehensä arvoituksesta. Hän taputteli omaa rintaansa. ”…sydämessä…?”
Heitä ympäröivä sumu kieltämättä muistutti legendojen Karda Nuita. Suuren Hengen sydän…
”No ei!” Glennhu röhähti. ”Täällä!”
Nahkalakkinen matoralainen kaivoi rintataskustaan taas aurinkokellon esiin. Hän avasi sen ja Cyrenda kurkisti sisään. Aurinkotaskukellon neula kohosi pystyyn ja pienet valokivet kohosivat ilmaan. Ne alkoivat kiertää kellotaulua.
Ja siellä he toden totta olivat: taskukellon sisällä. Cyrenda siristi silmiään ja erotti itsensä ja Glennhun seisomassa kellotaululla. Niin kovin pieninä. Sumukin hälveni hieman, ja Cyrenda katsoi kovaa maata jalkojensa alla. Hän ymmärsi kaiverrettujen kuvioiden olevan kellotaulun numerot.
”Mitenkäs työpäivä?” Glennhu virkkoi.
Cyrenda veti syvään henkeä. ”Niin, raskas päivä tosiaan… Kohtasin joukon käsittämättömiä vihollisia. Ei mitään sellaista, mihin operaatiojohto olisi meitä valmistanut, eikä pomoista ollut tietenkään mitään apua, koska kompromissitilanteessa heihin ei saa ottaa yhteyttä.”
Selakhi hörppäsi kahvia. Tuntui hyvältä puhua asiasta Glennhun kanssa.
”Enkä päässyt luoksesi, en ennen kuin vasta nyt…” Cyrenda sanoi, ja piti pienen tauon. Hän keräsi ajatuksiaan. ”Olenkohan minä kuollut?”
Glennhun kasvoille levisi varovaisen huolestunut ilme. ”Katsotaanpas…”
Kemisti-matoran viittoi Cyrendaa kumartumaan ja vei kätensä tämän otsalle. Hän tunnusteli ensin kasvot, sitten olkapäät, rinnan ja vatsan.
”Et sinä kuollut ole, et millään”, hän totesi. ”Mutta pahassa kunnossa kylläkin.”
Cyrenda suoristui taas seisomaan. ”Oletko varma? Minusta tuntuu siltä kuin linnut olisivat kalunneet pääkoppani tyhjäksi… syöneet aivoni viimeistä limaa myöten.”
”Olen täysin varma, kuten yleensä”, matoran naurahti. ”Sinun aikasi ei ole vielä. Oikeastaan…”
Kirkkaana hohtava valopallo taivaalla liikkui. Miten Cyrenda ei ollut huomannut sitä aiemmin? Taskukellon tekoaurinko vaihtoi asentoaan, ja horisontissa siintävän neulan langettama varjo lankesi Glennhun ylle.
”…niin”, Glennhu rykäisi. ”Minähän se tosiaan kuollut olen. Tietysti. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Palaahan elävien kirjoihin, työpäivä taitaa olla vielä kesken.”
”Mutta…” Cyrenda yritti pistää väliin, mutta ei oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei Cyrenda voinut olla elossa ja Glennhu kuollut. Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Arkisia kuulumisia, mutta myös selvittämättömiä ristiriitoja. Se, mitä Deikalle oli käynyt, oli vielä kokonaan purkamatta. Ei Cyrenda voisi jatkaa yksin.
”Otetaan kahvit sitten myöhemmin”, Glennhu iski silmää.
Cyrendalla oli ollut huono päivä. Vainolainen oli yhä hänen kintereillään, kauhistuneet linnut olivat syöneet hänen sisuskalunsa, ja nyt hänen puolisovainaansa oli lähettämässä hänet jatkamaan töitä yksin. ”Mutta en minä halua!”
”Noh noh, kyllähän ammattilainen tekee aina työt loppuun.”
”Työt… töiden tekeminen oli aina meidän juttumme! Sinä ja minä, ammattilaiset. En minä halua jatkaa yksin! Sinä olit aina….” Selakhi katsoi horisonttiin. Hän katsoi valopalloa ja kivistä tornia. ”Sinä olit aina aurinkoni! Ilman sinua olen vain kellon tyhjä neula! Ilman sinua… mihin varjo lankeaa? Mitä minä teen?”
Glennhu hymyili surullisesti. ”Meidän olisi varmaan kannattanut puhua näistä kun olin vielä elossa.”
Taskukellomaailman auringot laskivat, ja Cyrenda kadotti aviomiehensä pimeyteen.
Mysterys Nui, nykyhetki
”Sininen hälytys! Sininen hälytys!”
Torvi ulisi ja vinhasti pyörivä merkkivalo heitti sinertävää valokiilaansa ympäri etelähallin seiniä. Päivystysvuorossa olevat Lohrak-lentäjät parvelivat parakkihallista. Tulipesiä valmiustilassa pitänyt Sahmel käynnisti jo ensimmäisen koneen moottoreita. Hänen ampujansa Grook oli vasta herännyt, mutta oli jo karistanut unen silmistään työntämällä päänsä kylmään vesisaaviin. Grook kipusi pikaisesti tikkaat ampumakupuun, työnsi ne pois tieltä ja alkoi vääntämään kupua kiinni. Hävittäjäkone lepäsi telillä kiskoilla, jotka jatkuivat avoimen nosto-oven alta hyiseen syysyöhön.
”Sininen hälytys! En uskonut, että tämä päivä koittaisi ikinä.”
”Tai yö”, sanoi Sahmel. ”Laukaisin valmis?”
”Laukaisin valmis”, Grook kuittaisi. ”Pesä 1 100 astetta. Toivottavasti tämä ei ole taas harjoitus…”
”Ei ole harjoitus”, sanoi rauhallisesti mutta kuuluvasti Lohrak-päällikkö Valitai, joka saapui huoneeseen. ”Sininen Lohrak yksi valmiina? Kohdetiedot viisi… neljä… kolme… Linnoitus, koillispuoli.” Projektori heitti suoraa lähetysdataa komentokeskuksesta hallin seinälle. Sahmel näytti peukaloa. ”Pitäkää radioyhteys. Lähtölupa välitön. Sininen Lohrak kaksi?”
Valitai vaikeni, koska hetkeen puhumisesta ei ollut hyötyä. Kaksi tehokasta höyrymoottoria räjähti käyntiin ja savupiippu iski lieskaa ja palokaasuja. Potkurien jyly täytti tilan hyvinkin konkreettisesti, ja ensimmäinen hävittäjä kiihtyi kiskoillaan huimaan kiitoon. Se syöksyi ovesta ulos ja nousi ujeltaen taivaalle. Takana seuraavan aluksen pilotti Swenard näytti peukaloa suljetun ohjaamokuvun takana. ”Lähtölupa välitön!” Valitai karjaisi, ja toinenkin alus ujelsi yöhön.
Kello oli jo vaikka mitä, mutta peli oli vielä kesken. Kepe tihrusti työpajansa pöydälle levitettyjä kortteja ja mietti seuraavaa siirtoaan. Pelitilanne oli tiukka ja monimutkainen – mikä vain siirto saattaisi sinetöidä kaksintaistelun lopputuloksen. Yksikin väärä liike, ja peli olisi siinä. Suorastaan tieteellisen täsmällistä touhua; hienostuneen strategian huipennus…Tai sitten voisi vain lätkiä kortteja pöytään ja katsoa mitä tapahtuu. Kellonaika ja siitä johtuva vireystila puhuivat tämän jälkimmäisen lähestymistavan puolesta.
Niin, mitäs se kello jo olikaan? Toa ryysti limonadia ja vilkaisi seinäkelloa. Aamuyön puolella mentiin – missä se Snowie nyt viipyy? Pelikaverin pitkäksi venynyt välipalanhakureissu tarjosi kyllä mahdollisuuksia miettiä seuraavaa siirtoaan tarkkaan, mutta tämä meni jo tarpeettoman pitkälle. Kepe suoristautui seisomaan ja–
Tu-tuut! Tu-tuut!
Hälytyssireeni rupesi pauhaamaan keksijän pajassa. Limu oli mennä väärään kurkkuun.
Kepe laski kortit pelipöydälle ja pinkaisi ohjauspaneelinsa ääreen. Hän yritti päästä tilanteen tasalle. Aamuöinen hyökkäys linnakkeeseen? Taasko mennään; onko vaahtosammutin valmiina? Hän kurtisti kulmiaan. Sininen hälytys? Sehän tarkoitti…
Nyt taisi tulla kiire. Tieteilijä ryntäsi kottikärrylleen, heitti keskeneräiset radiokyhäelmät pois kyydistä ja ähki lastiksi useamman sylillisen kaapelia ja pari työkalua. Kun kamat olivat kasassa, hän vielä kipitti ohjauspaneelilleen, ja pisti liikkeelle kutsun (tai pikemminkin herätyksen) virransiirtokaapelihenkilöstöä varten. Sitten hän tarttui kottikärryynsä ja lähti hölkkäämään kohti linnakkeen yläkerroksia.
Ja mihin se Snowiekin oli hävinnyt?
Telakan syöksyovi antoi etelään, ja Siniset Lohrakit syöksyivät Visulahden öisen ulapan yli kääntyessään kohti linnoitusta. Ulkopuolelta katsottuna siellä oli rauhallista: ei välkettä, ei sodan ääniä. ”Taistelunopeus, kontakti 35 sekunnissa”, Sahmel sanoi. ”Linnoituksessa… miten se pääsi sinne ilman, että vartio huomasi mitään?”
”Niin, ja mikä se on?” vastasi Grook hermostuneena.
”Voi olla mitä tahansa.”
Sananvaihdolle ei ollut enempää aikaa. Hävittäjä liiti Huonon Satamakadun yli, jossa yksi baari oli vielä auki valaisten katua. Linnoituksen muuri vilahti ohi alhaalta, linnoitus nousi edessä; vasemmalla näkyi hetken Admin-tornin sininen valli ikkunoineen. Kumpikin tiiraili silmä kovana monimuotoista kattomaailmaa, jonka savupiippujen, venttiileiden ja kattoratsastajien joukkoon olisi voinut piilottaa pimeällä joukkueellisen nazorakeja.
”Näetkö mitään?”
”Ööh… En vielä, en vielä…”
Yö täyttyi valosta. Linnoituksen katolla ei ollut juurikaan valoja, koska edes Bob ei puuhaillut siellä pimeän laskeuduttua. Ohjaamosta joku oli kuitenkin kääntänyt kaikki uudet muureille ja vartiotorneihin asennetut valonheittimet kohti paikkaa, jossa sinisen hälytyksen aiheuttanut tunkeutuja oli neljä minuuttia aiemmin huomattu.
Sahmel naksautti lentolaseihinsa häikäisysuojan päälle. Grook teki samoin. ”Katso, tuolla! Kello puoli kahdessa lähellä räystästä! Joku kaapuhemmo, ehkä toa!”
Sahmel teki sivuluisun ja kaartoi Admin-aukion yli. Räystäällä oli hahmo, josta näkyi kaavun sisällä hädin tuskin mitään – leveät hihatkin yhtyivät toisiinsa keskellä. Mutta suuren hupun sisällä kiiltävä naamio heijasti valonheitinten hehkua kuin lyhty. Olennon kehonkielestä ei saanut luettua mitään.
”Se on etutykkien ristikossa”, Sahmel sanoi. ”Tulisi kirkas osuma…”
”Pysytään doktriinissa! Muista mitä lumiukkokin sanoi! Ties vaikka se kimmottaa panokset! Kaarra oikealta, kakkonen valmiina?”
”Valmiina”, kuului radiosta, toinen Lohrak oli lähes perässä kiinni. Sahmel nyökkäsi ja kaarsi aivan hitusen oikealle – seuraava hävittäjä kaarsi vasemmalle. Hetkessä kaavutettu oli hävittäjien välissä. Grook painoi laukaisimensa liipaisinta.
Kapselit sinkosivat Lohrakien pohjista ja iskeytyivät Bio-Klaanin linnoituksen kattoon. Juuri ennen törmäyshetkeä niiden kärjistä paljastui pienet iskuhaat, joiden avulla kapselit entrautuivat kattopeltiin. Niiden ulkokuoret rapisivat naksuen irti, ja paljastivat värikkäästi vilkkuvat sisältönsä.
Kaavutettu tunkeilija kääntyi hitaasti yhtä laitetta kohti. Vilkkuminen voimistui, ja sitten välähti. Jokaisesta kolmesta kapselista sinkosi säde toisiinsa, mitä seurasi sarja sokaisevia valoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Laitteet langettivat välilleen vilkkuvan voimakentän. Rautaneidon liike hidastui, hidastui… hidastui…
Ja pysähtyi kokonaan. Nukke jäätyi paikoilleen.
Kepe huohotti rynnistäessään portaita ylös.
Kestäkää vielä hetki…. Kepe maanitteli keksintöjään. Kohta saatte lisävirtaa.
Viimein hän tuli kerrokseen, jonka ikkunasta pääsi katolle. Hän avasi ikkunaluukun ja työnsi päänsä ulos siitä. Valoshow hohkasi peltisen kattoharjanteen takaa.
Kepe nielaisi. Sininen hälytys…
Hän kömpi ulos ikkunasta katon peltiselle pinnalle, loput kaapelista olkansa yli heitettynä. Se oli jo kiinni linnakkeen virrassa, mutta toinen pää piti vielä yhdistää kapseleihin. Katon lape oli onneksi melko loiva, mutta pinta oli sileää ja kiipeäminen vaikeaa. Ähkien hän pääsi harjalle, ja näki toisella puolella hakojen välisen valoverkon ja sen sisällä seisovan hahmon, jonka hupusta näkyi vain takaosa.
Valosäikeet säpsähtivät ja syttyivät uudestaan. Kapselit rutisivat ja humisivat. Säikeet sammuivat taas, ja hetken aikaa Kepe huomasi raskaan kaavun liikkuvan hitaasti yötuulessa. Liike loppui heti, kun virta palasi säikeisiin – mutta pian kenttä alkoi taas antaa periksi. Kapselien varausta ei ollut suunniteltu pysyväksi.
Hahmo katolla oli lähes abstrakti, paksu hupullinen munkinkaapu, jonka sisällöstä ei voinut päätellä muuta kuin se, että se oli pystyasennossa liikkuva ja melko raskastekoinen. Jokin uhka siinä kuitenkin oli, eivätkä Kepen vaistot todellakaan kehottaneet häntä lähestymään sitä – varsinkaan, kun voimakenttä tuntui vetelevän viimeisiään. Verkkovirta oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, joten Kepe keräsi kaiken rohkeutensa. Tieteen voittoon! Alaspäin oli vielä vaikeampi ryömiä, joten hitot, Kepe ajatteli, ja laski pyllymäkeä voimakentän reunalle ja iski töpselin kiinni lähimpään kapseliin.
Kepe päästi huokauksen, säikeet voimistuivat ja kaavun liike pysähtyi. Helpottunut toa lähti kiipeämään kohti harjaa ja toisella puolella olevaa luukkua. Hän näki voimakentän hehkun heijastuvan peltipinnasta. Harjan saavutettuaan toan sydän jätti lyönnin välistä: hehku sammui hetkeksi, kenttä alkoi taas välkehtiä. Valo oli yhä voimakas, mutta pätkiminen kävi nopeammaksi ja epävakaammaksi. Välke sai vastauksen ympäröivistä valonheittimistä, jotka alkoivat välkkyä ja surista. Kepe katsoi ympärilleen yödiskoksi muuttunutta kattomaailmaa. Kaapu liehui taas.
”Virta ei riitä!” huusi kaapelihenkilöstön matoran kattoluukusta. ”Verkko menee kohta oikosulkuun! Sitä ei ole suunniteltu tällaisille ampeerimäärille!”
”Katson mitä voimme tehdä!” huikkasi matoran ja katosi takaisin sisälle. Nukke ei liikkunut ollenkaan. Jotenkin se sai silti haastettua Klaanin sähköverkon siirtokapasiteetin.
Sinun on muistettava nukkua, kaikki aina sanoivat. Myös johtajan on muistettava nukkua. Ilman unta ei ollut johtajaa.
Mutta vaikeat ajat vaativat erilaista unta. Syvä uni oli luksusta. Tawa nukkui yleensä yksi silmä auki – ainakin kuvainnollisesti. Hänellä oli silti myös uninaamio, jossa oli pienet kolmionmuotoiset korvat ja hassut viivat viiksien kuvina. Mihin lie rahi-petoon viittasi.
Sisäinen kello kertoi, että oli vielä sydänyö. Miksi uninaamion reunoilta näkyi välkettä? Oliko sekin unta?
Ei. Ei se koskaan ollut. Tawa riuhtaisi uninaamion kasvoiltaan, heitti yöpöydän juomalasin sisällöt naamalleen ja oli portaikossa keihäs kädessä viidessätoista sekunnissa. Pienten ikkunoiden rivi seurasi askelmia. Ne kiersivät viistona nauhana sitä tornin reunaa, joiden takana portaikko oli. Tawa pysähtyi pariksi sekunniksi ja katsoi pohjoiseen. Valonheittimet oli sytytetty, mutta ne rätisivät ja poksuivat ja sammuivat sitten kokonaan. Myös linnoituksen yläkerroksien harvat valot sammuivat. Itäisessä horisontissa oli aavistus sarastuksesta, mutta suurin valonlähde oli räiskyvä häkkyrä linnoituksen katolla.
Tawa jatkoi alas, yhdet raput, toiset, kolmannet. Ilmaisku, ei. Ma-Wetin sisäänkäynnit, tukittu. Gekon uusi laajennusosa, tyhmä idea. Feterroja taas? Punainen mies? Ajattele, ajattele, Nimda. Esikunta. Varustaututuminen. Rappuja, rappuja, tästä ulos, odotushuoneen halki, hän olisi nyt kattojen tasalla. Sininen hälytys! Sitähän ne olivat kehitelleet, hän muisti nähneensä muistion…
Sininen hälytys! Tawa avasi oven hiljaa, lihakset ottivat komennon. Keihään täydellinen tasapaino, vakaat askeleet katonharjalla. Raikas myöhäissyksyn yöilma karisti lopunkin unen silmistä, kaupunki levittäytyi ympärillä, se oli lähempänä kuin tornista katsottuna. Ehkä hänen pitäisi tehdä useammin yökävely katoilla, tältä Ämkoostakin varmaan tuntui monesti…
Sininen hälytys. Sehän oli selvä homma. Ongelma alaisten kanssa oli, että ne eivät aina olleet ihan perillä siitä, mikä oli yksinkertaisin ratkaisu.
Tawa hyppäsi harjalta alas, liukui kyykkyasennossa lappeiden väliin ja nousi uudelle harjalle käyttäen keihään koukkua apunaan. Kepe sai sätkyn, kun admin laski kätensä rauhallisesti tämän olalle. Tawa vaimensi Kepen nostamalla sormen huulillensa ja nosti keihäänsä kärjen kohti taivaita. Admin sulki silmänsä ja päästi pitkän huokauksen.
Harva tiesi, että ukkonen iski ensin maasta taivaalle ja vasta sitten takaisin alas. Harva tiesi sitäkään, ettei salama sinällään vaatinut pilveä tai sadetta, ne vain loivat mukavan helposti jännite-eroja. Tässä tapauksessa ensimmäinen pulssi siirtyi huokauksen mukana Tawasta taivaisiin. Vastapulssi valaisi yön ja iski taivaankannelta siniseen verkkoon. Sekunnin päästä kuului korvatlukitseva jysähdys, joka jatkui vielä sekunteja matalana jytinänä. Se oli niitä ääniä, joiden muisteleminen ei ikinä vetänyt vertoja kokemiselle siinä hetkessä.
Tawa hengitti sisään. Hänellä oli naamio päässään ja keihäs kädessään, mutta admin-kivensä, viittansa ja hameensa hän oli jättänyt illalla vuoteensa reunalle. Pieni sähköpurkaus rätisi asekädestä ja maadoittui Tawan sydänkiveen. Kepekin muisti hengittää. Säikeet hohtivat tasaista valoa, ja kaapu niiden sisällä oli taas suljettu ajasta irralleen.
Hetken kaksi toaa katsoivat Tawan sähkövoimien vakauttamaa vekotinta hiljaisuudessa. Vekotinta, ja olentoa sen voimakentässä.
”No niin”, Tawa sanoi vihdoin. ”Miten nämä pysäyttivät sen?”
”Ei… mitään tietoa!” Kepe tokaisi ja nojasi läheiseen savupiippuun helpottuneena ja ylpeänäkin.
”Miten niin ei mitään tietoa?”
”No, katsos…” Kepe aloitti. ”Bio-Klaani on kohdannut näitä nukkeja jo useamman kerran, eikö? Ja koskaan emme ole keksineet, millä ne saisi pysäytettyä. Emme edes tiedä mitä ne ovat!”
Tawa kohotti kulmiaan, katsoi nukkea ja sitten taas Kepeä. ”… joten?”
”Keksimme sitten porukalla tehdä tällaiset… antinukkekapselit! Siltä varalta, että kohtaamme taas jotain, mikä vastaa Matoron ja Snowien ja muiden kuvauksia niistä.”
Nukke oli yhä täysin liikkumatton, värikkäässä ansassaan kapseleiden keskellä.
”Mutta miten ne toimivat? Miten ne pysäyttivät… tuon.”
”Kuten sanoin: ei mitään tietoa! Koska emme tiedä nukeista mitään, päätimme kokeilla kaikkea. Kerralla! Noissa pötkylöissä on virtapiireihin kytkettynä naamiota naamion perään, on Komauta ja Garaita ja Matatua… rahienhallinnan naamiokin! Koska emme tiedä, mitä nuket ovat.”
”Eli… kokeilit useita naamiovoimia kerralla?”
”Enkä edes vain naamiovoimia! Tuossa on myös muitakin laitteita ja loitsuja ja vaikka mitä. Vaehran auttoi elementtienergialumouksissa, Tongu tietty laukaisujärjestelmässä, Kupe tainnuttavien kemikaalien kanssa, Bloszar pökerrytyskranaattien kytkemisessä… ja niin, onhan tässä sen Bladiksen metrunuilaisen kaverin tainnutuspanoksiakin kiinni, Mustan Käden teknologiaa nimittäin. Ja Zeeronilta piparminttua. Manu teki näille jotain myös, vaikka ei kyllä aavistustakaan että mitä…”
”Melkoinen ryhmäprojekti.” Tawa hieroi ohimoitaan. Hyvä, että klaanilaiset olivat olleet aktiivisia, mutta olisikohan hänen kuulunut tietää tästä tarkemmin? Olisiko sillä toisaalta ollut väliä?
Kepe nyökytteli ylpeänä. ”Näkyy toimivan!” Hän vilkaisi kaksi minuuttia sitten herännyttä Tawaa ja jatkoi. ”Tai siis, näkyy toimivan kun saimme lisävirtaa. Tattis siitä!”
”Ööh, mitä tapahtuu?” kuului tuttu ääni katonharjanteen takaa. Snowien kasvot kurkistivat varovasti esiin.
Kepe käänsi katseensa puhujan puoleen. ”Sininen hälytys! Yksi Avden nukeista iski Klaaniin… mutta saimme sen napattua! …mihin sinä hävisit?”
Lumiukko kohotti käsissään olevaa voileipää. ”Hakemaan yöpalaa. Sinulla oli pelissä tulossa hirmuisen pitkä vuoro, niin puhuimme että olisi sopiva hetki täydentää evästystä…”
Tawa nyökkäsi. ”Taitaa vastata kuvailua, tai siis sitä runoa.”
”Joo, odottakaas…” Kepe kaivoi muistiinpanolehtiönsä esiin. ”Tämä olisi sitten varmaan… Rautaneito. Katse tuskan, turmion…”
Nyt Kepellä oli viimein hetki aikaa keskittyä siihen, minkä näki jähmettyneenä antinukkekapselien keskelle. Sinisen hälytyksen toimintatapa oli harjoiteltu moneen otteeseen menneiden viikkojen aikana, mutta hän oli ällistynyt siitä, että se lopulta toimi – vaikka se oli vaatinutkin juuriadminin väliintuloa. Ja siellä heidän kohteensa nyt oli.
Lumiukko katsoi paikoilleen jähmettynyttä nukkea. ”Aika kuumoituttava…”
Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kepe näki nuken läheltä, eikä hän ollut osannut varautua näkemäänsä. Siinä oli jotain samaan tapaan toismaailmallista ja vähän vinksallaan olevaa kuin kaikessa siinä mitä Kepe oli nähnyt Verstaassa – tosin sillä ratkaisevalla erolla, että tämä oli konkreettisesti olemassa, ja aivan muutaman metrin päässä. Hän ei tunnistanut tämän naamiota tai munkinkaavun alkuperää, mutta ne vaikuttivat muinaisilta eivätkä lainkaan tähän aikaan ja paikkaan kuuluvilta. Snowie oli oikeassa – kuumoituttava Rautaneito todellakin oli.
”Samaa mieltä…” Kepe mutisi. ”Mitäpä sanot toveri, enemmän vai vähemmän paha kuin se minkä kohtasit aiemmin? Se Sätkynukke?”
”Jaa, nukkevertailu… no tällä ei ole ainakaan miekkaa, jolla läpsiä minua. Mutta en toisaalta tiedä…”
Kepen ja Snowien naamat heijastuivat Rautaneidon metallisista kasvoista.
”…jotenkin minusta tuntuu, että tämä ei ehkä tarvitse miekkaa tehdäkseen pahojaan.”
Kepe mietti vielä runon säkeitä. Pimeässä Kepe ei erottanut, oliko nukella varjoa vai ei. Ja onneksi tällä hetkellä se oli tiukasti hänen näkökentässään, eikä sen takana.
”Tawa, voitko vielä hetken aikaa varmistaa, että kapselien akkujen volttimäärä ei laske? Minun on hankittava järeämpi kaapeli, jotta varmistamme että se ei pääse pakoon…”
Kepe kapusi takaisin kattoluukulle ja huikkasi sisään. ”Hei, voisitteko tuoda työpajaltani sen ison kaapelin? Sen mikä johtaa generaattorilta suoraan ovelleni ja on noin reiden paksuinen. Siinä pitäisi olla riittävästi pituutta, sen pää on kerällä pajan varastokaapissa… ja pahoittelut jo etukäteen!”
Tuota kaapelia jonka Kepe oli vetänyt generaattorilta Verstaan syvyyksiin tutkimuskäyttöä varten ei virallisesti ollut olemassa, eikä sillä ollut enää virkaa – jos hän sitä alunperinkään oli oikeasti käyttänyt? Nyt se kuitenkin tulisi tarpeeseen. Hän toivoi, että sähköinframatoranit eivät esittäisi siitä liikaa kysymyksiä. Se oli tilattu suoraan Xialta, tarkoitettu vedettäväksi merenpohjaan ja mitoitettu huomattavasti suuremmille biowattimäärille kuin mitä linnakkeen generaattori virallisesti tuotti.
Seuraavaksi olisi hyvä selvittää, mikä kapselien lukuisista komponenteista lopulta mahdollisti tämän. Siinä olisi luvassa melkoinen työmaa, jos se ylipäätään oli mahdollista…
Sisäpihalle oli kerääntynyt kourallinen klaanilaisia ihmettelemään räystäällä rätisevää gargoilia. Joukossa oli mukana myös Matoro Mustalumi, jonka surkeat yöunet olivat keskeytyneet lohrakien ääniin kaupungin yllä. Joku kysyi häneltä, mitä oli käynnissä, mutta toan oli vain pudisteltava päätään aivan yhtä epätietoisena kuin kaikki muutkin. Katon reunalla seisoi kaapuun pukeutunut olento, joka sai aikaan välittömät kylmät väreet Matorossa. Se kuitenkin näytti olevan vaaraton juuri sillä hetkellä.
Matoro käänsi katseensa kammottavasta näystä alas – ja huomasi jotakin muuta. Parvekkeelta kaapuolennon alapuolelta pilkisti käsi, joka roikkui hieman. Toa sääti päälle yökiikarinsa ja nousi parvekkeelle siistillä harppuunan vedolla. Hän yritti olla ajattelematta kammottavaa asiaa yläpuolellaan ja keskittyi vain parvekkeella makaavaan hahmoon.
Toa kyykistyi hahmon viereen. Tällä oli pulssi. Hyvä. Keltainen sydänvalo näytti vakaalta. Hahmo näytti hieman selakhilta, mutta tämän haarniska oli täysin vailla yksityiskohtia, ja mitättömän haalean vihreä. Matoro otti parannuskivensä ja painoi sen selakhin rintaan. Parantavat siniset kipinät virtasivat tähän toan elementtivoimista.
Nopean ensiavun jälkeen hän poimi murskaksi menneen kanohin kappaleet. Hän tajusi nähneensä naamion aiemminkin, Metru Nuilla – Mata Nuin ritarikunnan jäsenen kasvoilla. Sen, jolla oli teleportaatiokiekkoja, eikä sen, joka oli pitänyt veistä Deikan kurkulla.
Viimeisen keskustelun pohjalta hän oli kuvitellut, että ritarikuntalaiset olisivat toistaiseksi sujut Klaanin kanssa… joten mitä heidän agenttinsa teki täällä? Jokin osa Matorosta olisi ehkä ollut lievän vahingoniloinen, jos kyse oli ollut lähinnä teleportaatio-onnettomuudesta… mutta toisaalta kammottava olemus aivan heidän yllään kieli jostakin aivan muusta. Hän lähti raahaamaan tajutonta selakhia pois parvekkeelta, ja huomasi tämän pian olevan niin kevyt, että pystyi vain kantamaan tätä.
”Anteeksi vain, läpikulkumatkalla”, Matoro sanoi peruuttaessaan pieneen huoneeseen kello kolmelta aamuyöstä. Joku sininen hahmo tuhisi sängyssään. Pöydällä oli pullo unilääkettä, mutta hahmo ei silti näyttänyt nukkuvan, vaan veti vain peittoa tiukemmin kranansa yli. Akvaariossa sängyn vieressä uiskenteli gadunkoja, ja seinällä oli Klaanin sirkuksen juliste. Matoro ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, ja lähti selakhin kanssa kohti sairaalaosastoa.
Aurinkokellon maailman jäätyä taakse Cyrenda tunsi leijuvansa ilmassa. Ympärillä oli vain täyttä pimeyttä. Ei Glennhua, ei Deikaa, ei mitään.
Hän ei ollut varma liikkuiko lainkaan, vai oliko täysin paikallaan. Oliko sillä täällä väliäkään? Teleportaatio ei tulisi kysymykseen: ensinnäkin hän oli melko varma, että isku oli rikkonut suurimman osan hänen kiekoistaan, jos toisekseen hän ymmärsi kyllä olevansa tajuton ja näkevänsä unta. Ainakaan Punainen tähti ei siis ollut ottanut häntä vielä omakseen.
Se ajatus antoi hänelle varmuutta, ja tässä tilassa varmuus oli yhtä kuin nopeus. Mihin hän olikaan menossa, hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli riittävän tajuissaan, että tiesi Ritarikunnan mielilukkojen olevan päällä. Hän ei vaarantaisi Suuren Hengen agentteja, ei vaikka olisi vihollisten keskellä.
Niin, oliko hän vihollisten keskellä? Mihin hän olikaan viimeisillä voimillaan itsensä singonnut?
Ah…
Niin tietysti.
Oli vain yksi paikka, minne Cyrenda oli keksinyt mennä kohtaamaansa painajaista pakoon. Vain yksi paikka, jossa hän ja hänen salaisuutensa saattaisivat olla turvassa, ilman että Ritarikuntaa tarvitsi asettaa vaakalaudalle. Tietysti.
Selakhi raotti varovaisesti silmiään. Sairaspedit ympäröivät häntä. Hän oli tiputuksessa, aivan liian heikkona liikkumaan, puhumaan tai edes kääntämään päätään. Mutta hän ja hänen salaisuutensa olivat luultavasti turvassa. Bio-Klaani…
Aamun kajo oli jo ilmestynyt horisonttiin ja tieto tapahtumasta oli saavuttanut myös Visokin. Hän katsoi voimakentässä olevaa nukkea. Visorakin vihreät silmät kapenivat tuiman näköisesti. Siellä se perhana kellui.
”Soita Avdelle”, Visokki sanoi oikealla suullaan. Särähtävää ääntä ei monesti kuultu. Se teki äänessä kuuluvasta halveksunnasta vielä monin verroin voimakkaampaa. Tawa säpsähti. Hänen selkäpiitään kylmäsi – syynä sekä vangittu olento että hänen ystävänsä ääni.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.
Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.
Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.
He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.
”Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.
Ja niin hän oppi ylpeyden.
Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.
Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.
Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!
Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.
Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.
Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.
Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.
He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.
Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.
Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.
Ja niin hän kasvoi vinoon.
Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.
Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.
Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.
Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.
Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.
”Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias”, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.
Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.
Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.
Luoja hymähti. ”Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”
Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. ”Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.
Luoja hymyili. ”Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”
Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. ”Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”
”Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. ”Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”
Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät ”kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ”kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.
Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.
”Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. ”Vastaa minulle.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?
”Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut ”kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan ”kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.
Luoja hymyili.
”Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.
”Pelkäätkö minua?” hän kysyi.
”Olet luojani”, visorak hätääntyi.
Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.
”Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.
Visorak epäröi hetken. ”Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, ”kuin sisarukseni.”
”Niin olet”, Luoja hymyili. ”Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”
”Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.
”Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. ”Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”
Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.
Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.
Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.
Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.
”Kuulen”, visorak vastasi. ”Aina.”
Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.
Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.
Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.
Kuka minä olen?
Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?
Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.
Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.
Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.
Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.
Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.
Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.
Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.
Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.
”Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.
”Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. ”Sotilaan osa on kuolla.”
”Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. ”Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.
Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.
Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?
”Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. ”Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.” ”Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.
Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.
Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. ”Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. ”Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.
Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.
Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.
Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.
Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.
Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.
Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?
Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.
Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.
Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.
Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.
Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.
Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.
Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.
Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.
Sen sijaan se vain tuntui siltä.
Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.
Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.
Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.
Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.
”Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.
”Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.
Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
”Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, ”ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”
Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.
”Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. ”Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.
”Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”
Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.
”Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. ”Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”
”Ette… ette halua minun palaavan?”
”Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”
”En… en ymmärrä.”
”Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”
Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.
Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.
Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.
Visorak ei ollut tervetullut.
Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.
Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.
Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.
Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.
Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.
Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.
Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.
He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.
Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.
Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.
”Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. ”Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”
Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.
”Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. ”Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.
”Älä mene.”
Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
”Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.
”Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa. ”Minä olen tässä. Olen se visorak.”
Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
”Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.
”En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”
Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.
”En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. ”Anteeksi.”
”Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”
”Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. ”Kuka sinä olet?”
Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?
”Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”
”Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. ”Minä… minä olen vain visorak.”
”Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.
”Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.
”No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”
”Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?
”Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”
”… saaren nimi on Visorak.”
”Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”
”En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”
”No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”
”Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”
”Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”
”… se on toiminut tähän asti.”
”No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”
”Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”
”Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”
Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.
”Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”
”Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”
”Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. ”Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”
”Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”
Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.
Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.
”… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”
”No niin, Visokki”, Tawa naurahti. ”Hauska tutustua!”
Ja niin hän oppi nimensä.
Vuosikausia ennen sarastusta
Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.
Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.
Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.
Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.
Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?
Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.
Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.
”Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.
Tawa nyökkäsi.
”Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”
Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. ”Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.” ”Niin”, Visokki hymähti. ”Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”
”Ehkä siihen tottuu.”
”Niin, ehkä.”
”Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, ”niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.
Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.
”Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, ”noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”
”Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. ”Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”
”Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”
”Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”
Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?
”Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, ”Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”
”Uskoisin niin”, Tawa hymyili. ”Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”
”Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”
Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.
”Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”
”Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. ”Symboleja? Sinusta, ehkä.”
Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.
”Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”
”Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”
”Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. ”Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”
”Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
”Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”
”Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”
Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. ”Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”
Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle. ”Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”
Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: ”No, en sano.”
”Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi. ”Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”
Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
”Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.
”Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”
Tawa nyökkäsi varovaisesti. ”Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”
Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
”Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.
”Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. ”Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”
Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
”Niinpä”, hän hymähti. ”Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
”Kun ei sinulla ole käsiä.”
”…”
Sitten Tawa purskahti vain nauruun.
”Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.
Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.
”Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”
Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.
”Minä tiedän”, Visokki vastasi.
”Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. ”Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
”Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”
Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.
Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.
”Hei”, hän päästi ulos epävarmana. ”Kiitos.”
Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
”Ei se mitään.”
”Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”
”Niin?” Tawa nyökkäsi.
”Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”
”Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, ”jonain päivänä.”
”Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.
Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.
Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.
Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.
Pitkään se kestikin.
Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.
Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.
Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.
Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.
Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.
Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.
Vartija pyöritti kuluneelle puupöydälle levitetyn Bio-Klaanin saaren taas rullalle. Laivoja, sotakoneita ja sotamiehiä kuvanneet pikku puupalikat valuivat napisten kasaan, kun Guardian nosti kellastuneen ja haperoituneen saaren kartan rullana pystyyn. Yhä mietiskelyssään kynsin ja hampain roikkuva mies käänsi päänsä hitaasti oviaukossa odottavaan. Hän sujautti kartan lipastoon ja lähti astelemaan ovea kohti.
”Ovatko pojat valmiina?” skakdi kysyi ääni väsymyksen painosta laahaten.
”Kyllä, admin”, Same nyökkäsi. ”Bladis ja Make ovat mukana. Paaco ei liity joukkoon. Hän on työskennellyt koko viikon ZMA:n nauhan salauksen parissa.”
”Näin vähän toivoinkin”, Guardian totesi sulkien työhuoneen oven perässään. Päivänpaiste paljastui admin-tornin käytäville asti – tällaisia syyspäiviä oli hiljainen odottelu tarjonnut rannikon kansalle riittämiin. Kauniita ja tuhkantuoksuisia.
”Same”, Gee aprikoi hetken tähän katsomatta, ”en ole koskaan juuri kiittänyt sinua työstä, jota teet.”
Selakhin nyökkäys siihen oli hädin tuskin tunnistettavissa sellaiseksi. ”Eikä tarvitsekaan.”
”Ehkä niin. Mutta haluan silti kiittää.”
”Et kutsunut minua tänne asti vain kertomaan sitä, ethän?” Same kysyi toteavaan sävyyn.
Nokkela pikku hai.
Vartija kääntyi ympäri ja nojasi kädellään seinälaattoja vasten katkaisten Samen tien. ”Enpä.”
Moderaattori odotteli hetken selitystä vaatien. Tällä ei selvästikään ollut aavistustakaan, mistä todella oli kyse.
”Mikä mättää, Same?” skakdi lopulta kysäisi.
”Missä?”
”Et kuulemma ole ollut nykyiseen hommaasi ihan tyytyväinen.”
Selakhin kallossa raksutti rataskoneisto, ja hai havahtui ja huokaisi.
”Ei aivan niinkään, admin. Koen vain, että… minusta olisi enemmän hyötyä toisaalla.”
”Ai? Tulikärpäsen iskuko tuollaista sai miettimään?”
”Sekin”, valkea viikatemies totesi hiljaa. ”Kuulin vain eilen, että hätäkokouksissa saatettiin kysyä taisteluraporttieni ja vahvuuslaskelmien perään.”
Guardian hykersi kuivasti. ”Joo, tulivat kyllä puheeksi. Mutta en oleta, että sinulla on aikaa niihinkin tämän penteleen petturitutkinnan kylkiäi-”
”Ne ovat valmiita, admin.”
”Niin”, skakdi mömisi, ”tietty.” Nukkuisit joskus, Guardian halusi sanoa.
Tarkemmin ajateltuna hänellä ei ollut päteviä todisteita, että kalpea kulkija olisi koskaan juuri uinunut. Sininen admin oli melko vahvasti sen puolella, että Same nukkui lähinnä päivisin, jos silloinkaan. Puuarkussako?
”Selakhian sota valmisteli minut tähän”, moderaattori jatkoi tiukasti. ”Uskon pystyväni ennustamaan nazorakien seuraavat siirrot. Ei vaadi varmastikaan paljoa päättelyä ja laskutoimituksia määrittää, kuinka monta tonnia napalmia Tulikärpänen pystyy lastaamaan ja laukaisemaan, ja olen ehkä jo asian jäljillä… ehkä jopa seuraavan kohteen. Uskon pystyväni aavistamaan imperiumin seuraavat siirrot. Oma vahvuutemme ei ole valtava, mutta yllätys on edelleen etumme. Vihollinen toimii suuren koneiston lailla, ja he eivät tunne kaikkia-”
”Korttejamme?” skakdi töksäytti. ”No kun siinähän se vitsi on, että varmaan tuntevatkin.”
”… en… aivan ymmärrä”, Same sanoi hiljaa.
”Jos niillä piruilla olisikin vain ylivoima”, skakdi pudisti päätään, ”mutta kun sen pikku bonuksen lisäksi niillä on ollut – aivan tämän koko kaaoksen alusta asti – informaatiokuninkuus.”
Siihen selakhialaisen oli pakko myöntyä. Vihreä katse laskeutui heidän molempien jalkoihin.
”He tietävät kyllä enemmän meistä kuin me heistä.”
”Sehän tässä minua niin häiritseekin”, Guartsu totesi yskäisten kämmeneensä. ”Petturit, molemmat niistä. He ovat yrittäneet pelata meitä pettureilla pussiin jo alusta asti. Ensin kauhujen yö, sitten Ämkoo. Minä en pidä kaavoista, eikä kaksi tapausta vielä kaava olekaan, mutta näetkö kaavan?”
”En ole kai vain halunnut nähdä sitä, admin.”
”Tämä koko sotku… koko monttu on kaivettu juuri meitä varten. Sotilaallista ylivoimaa vastaan tappelu olisi jo itsessään tarpeeksi, mutta siihen päälle tuntuu että miljoona torakkakättä rakentaa meitä varten isoa henkilökohtaista keskisormea. Sheelika! Meitä ammuttiin naamaan sopivasti vielä Sheelikalla, Same.”
Nimen maininta sai valkoisen hahmon selvästi hieman epämukavaksi.
”Sheelika on ehkä ainoa oikea kortti, joka Tawaa vastaan voidaan käyttää. Kuka tietää meistä näin paljon, Same?”
Selakhi ei vastannut heti.
”Selvästikään emme itse.”
”Aivan! Joku ajaa meitä tien päähän. Me olimme tätä ennen turvassa, Same, koska kukaan ei vain tiennyt meistä mitään! Tämä oli turvapaikka, koska tämä oli piilopaikka.”
”Se on selvästi muuttunut”, selakhi myöntyi kädet puuskassa. ”Siksi haluat, että pysyn petturitutkinnassa kiinni? Koska… jollain tapaa mielestäsi petturista kaikki alkoi?”
”Alkoiko?” Guardian sanoi hiljaa. Niin. Alkoihan se tavallaan minun tapauksessani.
Guardian ei ollut varma, oliko Selakhian luutnantti tietoinen Viimeisen Vartijan kaikin puolin henkilökohtaisesta kannasta omien pettämiseen. Lisää hassuja puolia siinä, että on enemmän tarina kuin mies. Ei voi olla aivan varma, kenelle satu on kerrottu.
”Sitä minä vähän mietinkin”, hän mutisi. ”Oliko ongelma aina jo itämässä meissä itsessämme. Niin, että niiden täytyi oikeasti vain ruokkia sitä. En vain tiedä. En edes tiedä. Mistä kaikki sitten alkoi? Silloin kun pari hullua paatissa hyökkäsi siru kourassa meitä kohti? Vai silloin, kun aiempi oppipoikasi löytyi järjettömänä metsästä?”
Guardian ei ollut koskaan uskonut täysin Samen särkymättömään katseeseen. Siinä oli aina ollut ainakin yksi pieni särö. Ja hetken skakdia ehti todella kaduttaa Doxin mainitseminen.
”Sinä olet tuossa paras, Same”, Gee yritti pehmentää. ”Jos nappaamme sen lurjuksen, josta tämä kaikki lähti… tukimme ehkä tietovuotomme. Saamme ehkä joskus vielä rakennettua itsellemme turvallisen pikku kuplan. Emme ehkä tänne, mutta… jonnekin. Katveeseen isoilta punaisilta silmiltä pimeydessä.”
”Ymmärrän kyllä. Mutta… siksikö haluat tulla vilkaisemaan pajaa? Haluatko olla mukana tutkimuksessa syvemminkin?”
”En halua olla tässä liian mukana”, skakdi myönsi. ”Osittain henkilökohtaisista syistä.”
”Ymmärrän.”
”En usko, että osaisin pysyä asian suhteen hirveän neutraalina. Mitä Kapuraan tulee… ei kai sillä, että hän olisi mitenkään muita ehdokkaita epäilyttävämpi. Sen tuomion jätän ensi sijassa sinun käsiisi.”
”Onko tässä siis kyse jostain muusta?” Same onki.
Niinpä.
Guardianin hiljaisuus jätti ilmaan tunteen, josta Same yritti parhaansa mukaan saada kiinni. Mutta hänellä ei ollut yleensä tapana kyseenalaistaa johtajaansa.
”Minulla on vain aavistus, että hänen pajassaan on asioita, joita haluan vilkaista.”
”Ymmärrän”, Same sanoi, ja yritti ymmärtää. ”Menemmekö?”
Tulen takojan takomon teräsovi pysäytti heidän tiensä. Mutta niin se ei tekisi enää kauaa.
”Jumanskarrar! Eikö tämä ole muka oikeasti laitonta?” Bladis naurahti vekkulisti.
”Ei meille”, oven parissa ahkeroiva Same vastasi siihen.
Bladis naksautti niskojaan. ”Saisi kyllä olla vähän laitonta.”
”Minä olen laki”, sininen skakdi sanoi hiljaa viereltä, ja onki moderaattoreista kevyitä hymähdyksiä.
Sahaterä selakhin käsissä pureutui piinaavaan nirskeen ja karskeen myötä syvemmälle metalliin. Make odotti näkyvästi hermostuneen näköisenä Bladiksen takana.
Ja rautalukko petti.
”No niin, Kapura”, Guardian sanoi hiljaa. ”Irstaat parituskaaviosi ovat meidän.”
”Öh, mitkä?” Make sanoi hieman hämillään.
Hetken kolme vanhempaa miekkosta ehtivät luulla sitä vitsiksi, mutta sitten se upposi. Kuin sahaterä lukkoon.
”… kerron hänelle”, Bladis tokaisi kovaan ääneen.
Same jakoi hänen kanssaan murhaavan katseen. ”Älä.”
He laskeutuivat portaita hämärään tilaan. Kaikkien ennakko-odotuksien vastaisesti Bladis pyörineen saatiin alas kolmen miekkosen voimin ilman fyysistä vahinkoa ja zakazlaisia ärräpäitä.
Silmiltä (paitsi siltä mekaaniselta) kesti hetken tottua pimeään (Make etsi valonkatkaisinta, muttei löytänyt), mutta kun näköelimet olivat tottuneet…
… olisivat he kuvailleet Pajassa vallitsevaa ilmapiiriä kaaokseksi.
Suorakulmion muotoisen huoneen joka seinää vasten oli työpöytätilaa, tai siis jotain sen kaltaista paperipinoihin piilotettuna. Keskellä oli iso taso, jossa dokumenttien sekamelskalle teki seuraa jokin, joka näytti… moottorisahalta?
Seppä oli ilmeisesti osannut odottaa tungeksijoita, sillä aseen päällä oli lappu (”ÄLÄ KOSKE! SAATTAA AMPUA PLASMAA JA RÄJÄHTÄÄ!!”).
”Uuuuh!” vierelle rullannut Bladis virnisti sormet syyhyten.
”Ei”, oli Samen kanta.
Pöytien ja tasojen alla oli kasapäin laatikoita, joiden sisältö jäi ensi silmäyksillä epäselväksi, mutta ainakin kanoheita oli yhdessä, joka oli lähellä ovea.
Tunkeilijoiden mieliala koki välittömän laskun yksinkertaisesti siitä tavaran määrästä, joka heillä oli edessään. Kapura ei ollut vaivautunut jättämään kivoja ohjeita siitä, miten tutkinnoissa edetä – laatikoissa ei ollut nimilappuja ja jokainen paperipino näytti koostuvan täysin satunnaisesti valikoiduista lappusista ja kirjoista.
Guardian astui eteenpäin näkökyvyltään parhaana ja kumartui nostamaan paperista viestiä pajan omistajalta.
”Arvoisat Pajaan tunkeutujat”, skakdi luki. ”Kuka teidät tänne päästi?? Joka tapauksessa pitäkää hauskaa omaisuuteni tonkimisessa. Tai sinä, jos teitä on yksi. Sekoitin kaiken tärkeän roolipelidokumentteihin ja asetilauksiin! Terveisin Kapura, joka ilmoittaa rikoksestanne ylläpidolle välittömästi palattuaan.”
”Nokkela äijä!” Bladis naurahti. ”Tarjoan sille kahvit jos ei ole petturi.”
Etsivät vilkaisivat toisiaan, ja sitten huoneen muotoista roina- ja rompevuorta ympärillään.
”… oikeastiko?” tutkittavan määrää kauhisteleva Make virkkoi huulta purren.
”Voin värvätä tähän työhön osaavan joukon”, Same sanoi. ”Meiltä tähän saattaisi rehellisesti kulua koko viikko.”
Guardian hieroi suurta leukaansa. ”Siitä vain. Mutta haluan tehdä pintapuolisen vilkaisun itse.”
Same huokaisi ja nyökkäsi. Hän käveli erään työpöydän ääreen ja sytytti sen ylle asetetun lampun. Ilmeisesti seppä tarvitsi työssään hyvää valaistusta, vaikkei sen ylimmältä ystävältä vaikuttanutkaan. Työtasolle oli jätetty jotain metallista, joka ei näyttänyt oikein miltään. Tarkemmalla tarkastelulla se vaikutti jonkinlaisen harppuunalaukaisimen epäonnistuneelta prototyypiltä.
”Aika uskomaton mekanismi… kuinkahan monta yötä hän on tämän parissa valvonut”, Same mietti tapansa vastaisesti ääneen.
Hopeinen skakdi kolusi laatikollista kanohi-romua pöydän toisella puolella.
”No skarrararr, mitäpä sitä ei parhaan kaverinsa hyväksi tekisi?”
”Niinpä”, Same hymähti.
Tutunoloinen paperipinkka seisoi harppuunalaitteen vieressä. Se oli nielaissut sisuksiinsa pari kirjaa, joista toinen käsitteli metallityötä ja toinen merirosvouden historiaa.
Moderaattori tarttui päällimmäiseen paperiarkkiin. Se paljastui suherretuksi diagrammiksi, jossa kymmenet nuolet osoittivat yksittäisillä kirjaimilla merkittyjä kohteita. K niin kuin Kapura, V niin kuin..? Vai käsittelikö paperi vain roolipelejä? Same käänsi sen ja luki nopeasti läpi listan, joka vaikutti kuvaavan roolipelaajille sattuvia tapahtumia riippuen nopan silmäluvusta. Oliko roolipelipuoli vain hämäystä, vai oliko toinenkin puoli pimeän huoneen lempiajanvietettä varten?
”Same? Täällä on… piirroksia”, sanoi Make etäämmältä. ”Ja joku kaavio, jossa on klaanilaisten nimiä? Mitäköhän hän tällä tarkoittaa? ’Make’, ’Äks’, ’Paaco’…”
Bladis katsoi Samea.
Same katsoi Bladista.
Bladis Samea.
Same Bladista.
Gee pudisti päätään hiljaa selkä heihin päin.
”Kerron hänelle”, rautaskakdi sanoi.
”Älä”, Same vastasi.
”Älä”, Gee myöntyi.
Päätettyään äänettömästi että kukaan ei tosiaankaan (ei tod.) skarrararr kerro kenellekään helvetti soikoon mistään skarrarin PARITUSKARTOISTA jumanskarrar mitään, he jakaantuivat taas etsintöihinsä; Vartija veteli toisella puolella huonetta työtasojen alle tungettuja laatikoita esiin ilmeisesti vailla kiinnostavia tuloksia. Pyörätuolimotoristi selasi paperipinoa moottorisahan vieressä, mutta loi aina välillä siihen katseen, jota oli vaikea tulkita hämärässä.
Tai olisi ollut, jos kyse ei olisi ollut Bladiksesta.
”Same?” Make toisti epävarmana nurkasta. ”Näitä piirroksia on… aika paljon. Kannattaisikohan näitä tutkia?”
Selakhi käveli lohikäärmetoan luo ja otti käsiinsä tämän ojentaman pinon. Ensimmäisessä paperissa oli lyömäase, jonka sisällä oli putki. Todennäköisesti plasman ampumiseen? Piirroksen kohde oli hylätty nopeilla lyijykynänliikkeillä paperin halki. Kenties itseironisena hetkenä toa oli raapustanut alareunaan ”keksi jotain muuta kuin plasmaa”.
Seuraava piirros esitti kalliota, joka katsoi synkkänä aaltoilevaa merta. Sen päällä oli tummia hahmoja, mutta haimies hylkäsi tarkemman tarkastelun huomattuaan ”VALAISTUSNAATTI”-tekstin alanurkassa. Roolipeliä. Seuraavakin oli asetilaus (joskin yllättävän hyvännäköisestä viikatteesta). Kuinka kauas heidän täytyisi kaivautua löytääkseen jotain olennaisempaa?
Make kävi läpi omaa pinoaan. Erittäin karkea luonnos laivasta merellä. Taivaalle oli suherrettu jotain, jonka saattoi tulkita kasaksi pilviä. Lohikäärmetoa ei keksinyt ilmeistä roolipeliyhteyttä (vaikka sellainen oli toki mahdollinen), joten huvikseenko seppä oli tämän piirtänyt? Alhaalta paljastui lisää vastaavia… Saari, horisontissa pieni alus… Kaksi laivaa… Näkymä kannelta… Tosin Make kuvitteli tunnistavansa siinä kuvatun matoranin aiemmasta teoksesta. Arviointi oli vaikeaa; piirtojälki oli nopeaa. Tällaisilla ei seppä voittaisi hirveästi taidepalkintoja.
Seuraava Samen tarkastama oli uusi roolipelisuunnitelma, mutta tämäkin oli hylätty perinteisellä lyijykynäsuherrosta naamaan-menetelmällä. Yläreunaan oli merkitty kirjaimet MN. Metru Nui, sepän ja Matoron matkakohde? Moderaattori arveli dokumentin mahdollisesti merkittäväksi ja yritti saada tekstistä selvää. Se oli jaoteltu useaan lohkoon, jotka oli otsikoitu PO, GA ja AA. Ajatusviivat ilmoittivat ilmeisesti roolipelin tapahtumia (”- mtrn 4: reitti AA”), mutta mikään ei vaikuttanut erityisen epäilyttävältä. AA-lohko jäi tyhjäksi. Sen jälkeen seppätoa oli hylännyt suunnitelman.
Jos näissä oli mitään, se oli hyvin kätketty. Same selasi pinonsa loppuun yrittäen löytää piilomerkityksiä asetilauksista ja pelikuvioista, mutta hänet vain täytti etäinen tunne siitä, että Pajan omistaja olisi ollut tästä hyvinkin huvittunut.
”Löysitkö mitään, Make?”
Mutta Samen kutsuma moderaattori oli jäänyt katsomaan jotain pinostaan. Selakhi käveli lohikäärmeen luo ja otti hänen kädestään kuvan.
Tämä oli tussityö ja satunnaisia tuherruksia huolellisempi. Se esitti harmaan kiven täyttämää käytävää, jonka toisessa päässä ryömi pois kuvasta matoran, joka… vuosi verta? Kyllä, sitä oli lattiallakin. Ja siniset verijäljet johtivat käytävän toiseen päähän, jossa… jossa…
… seisoi oviaukossa jokin valkoinen ja piirteetön?
Haimies kurtisti kulmiaan. Tämä alkoi jo näyttää ihan merkitsevältä.
”Ja tämän toisella puolella… oli joku…”, Make sanoi ja ojensi moderaattorikollegalleen paperiarkin, johon oli kirjattu monta riviä kattava tekstinpätkä.
”… joku runo?”
Same luki.
Et huutaa saa, et paetakaan
Papereita oli lisää, ja selakhi ei ollut satavarma, olivatko ne oikeassa järjestyksessä. Osan niistä toiselle puolelle oli piirretty… lisää asioita.
kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa
Ja noiden sanojen keskellä haimiehen katse oli nauliutunut yhteen muotoon. Yhteen suorastaan raivokkaasti kynillä paperiin raavittuun hahmoon, joka oli tummanharmaata, ruskeaa ja punaista. Punainen hallitsi paperia. Olivatko… olivatko nuo liekkejä?
Rujo naamio katsoi haimiestä sepän kynän sytyttämästä loimusta.
Kuten se oli kerran aiemminkin katsonut.
Kaya-Wahi.
Reaktiotaan piilotellen selakhi sujautti hahmon toisen paperin taakse. Mutta Maken katseesta hän tiesi, että nuori mies oli jo nähnyt saman. Kaksi moderaattoria, vanhempi ja nuorempi, jakoivat katseen joka teki sanat turhiksi.
”Pakko kyllä vähän yllättyä”, Guardian sanoi kädet puuskassa mittaillen tilaa katseellaan. ”En väitä todella tunteneeni Kapuraa, mutta… odotin että paikka olisi näyttänyt…”
”Siistimmältä?” Same täydensi johtajaansa puristaen paperipinoa hieman poissaolevana.
”Näh”, Guardian vastasi kulmat kurtussa. Ja jakoi Samen ja Maken kanssa pitkän hiljaisen tuijotuksen.
”Tasapainoisemmalta”, hän lopulta vastasi.
Same nyökkäsi hiljaa. Hain hiljainen katse antoi löydön painon upota syvälle. Miten.. miten Kapura tiesi siitä? Mikä helvetti se oli edes ollut? Ja pahinta, olivatko he ottaneet takojan käsittelyn tarpeeksi vakavasti aiemmissa tutkinnoissa?
Runon kolkkoja säkeitä silmillään mittaillen selakhialainen sujautti paperit siististi omaan kansioonsa.
Guardian suki sormillaan pitkää harjaansa.
”En olisi halunnut olla oikeassa, mutta… minulla oli vähän epäilys. Kuulin joskus vähän asioita ja…” sininen skakdi kuiski ja oli hetken hiljaa. ”Jatkakaa etsintöjä.”
Etsinnät jatkuivat, ja etsivät hajaantuivat. Mutta vasta nyt varjosti Pajan salaisuuksien kaivelua epämiellyttävä tunne siitä, että vastaukset olisivat kuin olisivatkin kätkettyinä johonkin valtavan pinon luonnoksia plasmaa ampuvista aseista ja roolipelisuunnitelmien alle. Olivat ne sitten miten epämiellyttäviä tahansa.
Ja jos toalla oli oikeasti vastauksia, eivät ne lojuneet työpajaan tunkeutuville mieluisammalla paikalla.
Oliko epäjärjestys pelkkä puolustusmekanismi… vai tiesikö tämä jotain, joka oli saanut hänet näin epätasapainoiseksi? Samesta alkoi tuntua, että oikea vastaus oli yhdistelmä kumpaakin.
”Nyt löytyi jotain jännää”, huikkasi laatikkoja lattialle laskeva Bladis. Selakhiaani vilkaisi tätä kohti ja huomasi, että Pajan keskelle asetetulle pöydälle oli levitetty avonaiseksi taiteltu valtava paperi. Aiemmin roina, rompe ja eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha olivat peittäneet sen täysin alleen.
Samen ilme kysyi, että oikeastiko. Bladiksen ilme vastasi, että oikeasti. Samoin eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha tämän käsissä.
”Ei”, Same sanoi katse aseessa.
”Joo joo, mutta se ei ole se juttu! Katso tätä pirun juttua!”
Bladiksen vapaa käsi viittoi valtavan arkin yli. Ja ”pirun juttu” se todellakin oli. Maken leuka loksahti auki.
”Ööööh…”
Arkilla oli nimikin.
NUKENTEKIJÄN HAUSKA JEKKU – eli miten sotkeuduimme omiin naruihimme
Haimies astui näkyä kohti ja erotti… nimiä? Ja nuolia, jotka yhdistivät niitä toisiinsa.
GUARDIAN, ilmoitti paperi. Ja nuoli yhdisti sen kohteeseen TAWA.
Same silmäili ympäri sekavaa diagrammia ja erotti muitakin nimiä… loput admineista (jos mukaan laskettiin se yksi entinen)… moderaattorit, jopa hänen oma nimensä. SAME, luki paperissa. Ja nuoli kohti BLADISta, jonka nimi oli etäämmällä.
”Mitä Qwynen nimeen minä katson…” selakhiaani mutisi. Ja sillä hetkellä katsellessaan johtajaansa Same tiesi, että tämä oli löytänyt sen, mitä olikin etsinyt.
”Voi seppä”, Guardian huokaisi hiljaa. ”Minä en olisi ihan halunnut uskoa.”
Salaliittoteoreetikon muistiinpanot levittäytyivät adminin ja moderaattorien silmien edessä. Muita klaanilaisia. UMBRA, DOMEK, KEPE… KISSABIO? Kuka skarrar se oli?
Guardian tuijotti intensiivisesti nimiä. Nimiä nimissä. Nimiä yhdistettynä toisiin nimiin. Nimiä valtoimenaan virtaavana jokena. Nimiä muodostamassa nimien ketjuja, jotka kahlitsivat nimiä nimiin. Nimiä vangittuna nimien hämähäkinseittiin.
Nimiä rattaina kellopeleissä, kahlittuna pyörään.
Tätä rautaa oli seppä kauimmin takonut. Se oli yhä kuuma.
AVDE. ZAIRYH.
JOUERA. DESABLE.
ARUPAK.
Arupak? Arupak?
Tarkemmalla tarkastelulla valtava arkki olikin satakunta pienempää, joita oli huolellisesti kursittu tilkkutäkiksi ja laajennettu jokaiseen suuntaan, johon sille rakennettu kasvusto oli halunnut levittäytyä. Ja vainoharhan juuret olivat levittäytyneet kaikkialle.
Muiden moderaattorien vain tuijottaessa hiljaisina nimien verkostoa nojasi Guardian sen päälle molemmilla käsillään. Skakdi tuijotti mielettömyyden valkoista kudosta, jota tulen toa oli parsinut pajansa keskellä. Vanhimmat arkeista – keskimmäisimmät – olivat kellastuneita ja käpertyneitä, ja pari niistä oli rutattu joskus aiemmin mytyiksi ja heitetty roskikseen… mutta palautettu myöhemmin osaksi kaaviota. Ajatusten polut olivat jatkuneet joka suuntaan, vaikka osa niistä oli jo katkaistukin. Skakdi ei voinut olla ajattelematta, kuinka monia kuukausia tämän hirviön kasaaminen oli kestänyt.
”Täällä on maininta Ritarista, joka rikkoi Nimdan”, Same pusersi hampaidensa välistä, ”Mistä hän voi tietää tämän… miten hän on voinut vetää näitä viivoja toisiinsa.”
”Haluan vartion tämän pajan ovelle”, Guardian käski suoristaen ryhtinsä. ”Kukaan, edes seppä itse, ei astu sisään ilman lupaani. Ottakaa kaikki materiaali tiukkaan syyniin. Jos resursseista on pulaa, rekrytoikaa muitakin. Ja jos ja kun seppä palaa Metru Nuilta, tuokaa hänet välittömästi luokseni.”
”Same”, Bladis totesi vakavana, ”Laitetaanko T ja T hommiin?”
Selakhi nyökkäsi. ”Lienee parempi.”
”Tee ja tee…?” Make kysyi sormi huulilla.
Bladis rullasi pojan vierelle ja läimäisi tätä toverillisesti selkään. ”Katsos, poju… ensimmäinen opetus komentoketjusta: on olemassa tyyppejä sinun alapuolellasi siinä!”
”Aha?”
”Tätäkö etsit?” Same kysyi hiljempaa Guardianin viereltä. ”Tämäkö sinulla oli haussa?”
”Tämä”, skakdi vastasi. ”Vaikka en voi väittää tietäväni, mikä piru se on.”
”Onko tässä mielestäsi ratkaisun avain? Koko mysteeriin?”
”Edes johonkin niistä kaikista lukoista. Oli miten oli, minua ja Kapuraa odottaa vähintään mielenkiintoinen keskustelu.”
Sepän särkynyt mieli oli rakentanut jotain, jota kukaan heistä ei uskaltanut yrittää käsittää. Mutta juuri nyt… tällä sekunnilla se minkä Guardian jossain toisessa mielentilassa olisi kuitannut vain puhtaana hulluutena… juuri nyt se puhui hänelle. Ja jos se oli hulluksi tulemista, ehkä hänen olisi korkea aika ottaa se vastaan.
Kuten kerran Kapurakin oli ymmärtänyt, ymmärsi nyt myös viimeinen Vartija.
Ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.
Ja sitä, miten joku oli jo kauan kutonut hänestäkin sellaista.
Mustalumi lopetti juoksemisen vasta kun tuska muuttui myös ruumiilliseksi.
Hän otti käsillään vastaan lohduttoman kylmän lattian Aft-Amanan pimeydessä.
Tuska. Tuska riipi hänen sydäntään. Tuska ja petos.
Matoro ei tiennyt, kuinka kauan oli juossut. Käytävät, lepo-osastot, sellit. Särkyneet ikkunalasit, pölyn peittämät aulat. Kaikki samaa utua, varjoa, sumua, myrskyä. Tuska oli pakottanut hänet sen läpi. Silmätkin olivat tottuneet pimeyteen, vaikka hänestä tuntui kuin ne olisivat sillä hetkellä vain… halunneet vapauttaa sateen.
Hän… hän ei antaisi niiden. Ei… ei hän voisi. Ei nyt.
Sinisilmillään hän katseli ohi kiitäviä lohduttomia lattialaattoja ja rauhoittavaa sinisävyä, joka muistutti häntä vain sirusta.
Ja vaikka hän ei itse tiennyt, mihin mennä, Epsilon rinnassa tuntui tietävän. Se halusi siskonsa luokse. Se antoi voimaa.
Kapuran askeleet olivat seuranneet Mustalumea koko matkan. Se oli ainoa ääni, johon hän oli kiinnittänyt huomiota.Vaikka hän oli melko varma, että toa oli myös huutanut särkyneellä äänellä hänen peräänsä joka askeleella.
Nyt tulen toakin tömähti hänen vierelleen maahan hengitys hinkuen.
Ja kumpikin heistä tajusi aivan liian myöhään, mihin oli juuri saapunut.
Polvilleen romahtanut jään toa antoi hengityksensä tasaantua. Hän vilkaisi ohimennen olkansa yli kumarassa seisovaa Kapuraa. Sitten hän käänsi päänsä alas sanomatta sanaakaan ja yritti rauhoittua. Keskittyä.
“Hemmetti”, Kapura vielä puuskutti. “Tänne juokseminen ei välttämättä ollut maailman järkevin teko. Kuulitko sinäkin nuo?”
“… nuo?” Matoro kysyi. Ainoa ääni, jonka hän koko päivältä muisti, olivat umpeenkasvaneen puiston loputtomat korpit.
“Nuo.”
Kapura katsoi Matoroa.
“Laukaukset.”
Jään toan sinisillä silmillä oli kysyvä katse. “E-en?” hän vastasi.
“Kovaa tulitusta”, sanoi Kapura. Tauko. “Luulin, että… ne tulivat täältä. Mutta jos sinä et kuullut mitään… tulivatko ne ulkoa?”
“Sinun pitäisi mennä takaisin”, Matoro vastasi.
Kapura naurahti pahantuulisesti. “Kerro minullekin, jos tiedät, mitä reittiä me tänne juoksimme. En myöskään aikonut jättää sinua yksin tänne. Varsinkaan… tuossa tilassa.”
Tilanne olisi ollut hauska vitsi, jos olisi kysytty Matorolta kuukausi sitten. Hän olisi todennut jotakin nasevaa siitä, miten kätevää olisi ollut, jos omistaisi suunnistuksen naamion. Sillä hetkellä, Aft-Amanan sisuksissa, se ei jostakin syystä edes nostanut toan suupieltä hymähdykseen.
Hymähdys tuntui elämältä ennen kaiken särkymistä Kirouksen Porteilla. Elämältä, joka oli kadonnut valon toan sanojen myötä pohjattomiin jäärailoihin, jotka repivät hänen sydäntään.
Jään Sotilas antoi käsiensä valua kasvojaan pitkin. Karkoitti sateen pois vaikka se sattui.
Huokaisi syvään ja nousi.
“Kapura… en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä… ja toisesta minusta tuntuu kuin olisin lähempänä kuin koskaan päämääräni.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. “Käskisin ryhdistäytymään, mutta eihän se skarrar koskaan auta. Mutta tiedätkö, mikä voisi? Se, että tekisimme jotain. Tähän jääminen on mahdollisesti huonoin siirto, koska meillä oli ihan tehtäväkin, ja muut voivat olla vaarassa.”
Matoro miltei hymyili. “Kuulostat melkein minulta. Tai minulta silloin ennen. Kyllä, sinulla on pointti. En vain tiedä, haluanko… tai. Ei mitään”, toa nousi ja yritti työntää sivuun hajonneen luottamuksensa sirpaleet ja kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä. Hän keskittyi siihen siniseen, joka häntä ajoi eteenpäin.
“Tämän takia kannattaa aina varautua pahimpaan”, Kapura sanoi ja käveli ympäri huonetta hermostuneesti. Sen pölyiseen lattiaan muodostui askelten rinki. “Eikä tuo ollut edes vitsi. Kuka säilyttää toimintakykynsä silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti? Se, jota naurettiin vainoharhaiseksi. Se, joka varautui.”
Tulen toa katsoi Matoroa. “Jonkun tätä operaatiota on johdettava. Minä olen valmistautunut tähän.”
Valkoiset, pölyn peittämät laatat saivat parantolan pimeyden tuntumaan paljon vähemmän lohduttomalta. Tai ehkä pahemmalta.
Kumpikin toa oli hetken hiljaa. Johonkin suuntaan oli lähdettävä, mutta mihin? Toisella puolella huonetta oli vankalta näyttävä metalliovi. Kapura otti askeleen sitä kohti. Ja toisen. Ja kolmannen. Tulen takojan jokainen askel kolahti lattialaattoihin huoneen hiljaisuudessa.
Mutta yhtäkkiä seppä pysähtyi.
“Täällä… “ aloitti Kapura. Matoro nousi ja hiipi toaa kohti. Pian hän kykeni täydentämään mielessään sanomatta jääneen lauseen.
Täällä on joku outo haju.
“Mennään sittenkin… tuonne”, Kapura kuiskasi ja osoitti erästä ovea. Niitä oli huoneessa paljon. Matoro ei väittänyt vastaan, vaan lähti seuraamaan sepän askelia. Pois kylmää huokuvalta lyijyovelta. Pois. Mihin tahansa muualle.
Käytävä, johon he astuivat, oli yhtä harmaa kuin edellisetkin. Lattiaa peitti satoja jos ei tuhansia lasinsiruja neljästä ikkunasta, jotka sijaitsivat seinällä tasaisin välimatkoin. Kirkkaus tulvi ikkunoista sisään keskelle hylätyn laitoksen mustuutta ja sai viiltävän terävät lasinsirut kimaltelemaan.
“Eteenpäin”, Kapura mutisi hajamielisesti.
Rikkinäisistä ikkunoista heitä tervehti vehreyden meri. Vaikutti siltä, että siellä oli joskus sijainnut ehkä jopa sangen mukava sisäpiha puutarhoineen. Lukemattomat linnut raakkuivat kovaäänisesti haudaten kaikki muut äänet alleen.
“En edelleenkään ymmärrä, mitä täällä on tapahtunut…” jään toa kuiskasi. “Ikkunat ovat kuin taistelun jäljiltä – Cehaya puhui tarttuvasta mielisairaudesta – mutta täällä ei ole… ruumiita?”
Ei hän olisi niitä halunnutkaan.
Mutta jokin merkki siitä hirveydestä mikä sairaalan ylle oli laskeutunut varjon lailla olisi edes auttanut… käsittelemään asiaa.
“Ei mietitä sitä nyt”, Kapura sanoi. “Kello tikittää. Jätetään arvaukset. Ehkä löydämme jostain ihan oikeita vastauksia.”
Nyt täällä ei ollut vain… mitään. Ei ikkunoiden täytynyt olla rikki taistelunkaan takia, eihän? Rakennus oli kuitenkin seisonut tällä paikalla hylättynä kymmeniäkin vuosia. Luonto olisi hyvin voinut tehdä tehtävänsä aivan yksin.
Pimeys. Pimeämpi. Seuraavassa huoneessa – suuremmassa, tyhjyyttään kumisevassa sisäaulassa tumma tuntui entistäkin lohduttomammalta hetkellisen päivänvalon jälkeen. Osasto D, tiesi kyltti seinässä kertoa. Jään Sotilas sääti päälle yökiikarinsa, ja sairaala hukkui vihreän sävyihin. Huoneen toisessa päässä näkyi jotain isoa.
“Näyttävät suurilta kaapeilta”, hän totesi hiljaa vailla suurta innostusta.
“Tuskin mitään meitä hyödyttävää”, Kapura mutisi.
“Emme löydä mitään satunnaisella harhailulla”, Matoro sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Epsilon, epsilon, minne haluat mennä? Mistä löydämme siskosi?
Mutta valkoinen oli hiljaa… tai hetken olikin. Toa tunsi sykkeensä kiihtyvän. Hän e i o l l u t t a r p e e k s i k o r k e a l l a, joku lopulta vastasi. Kapteenia ei oltu s ä i l y t e t t y täällä, se sanoi.
“Mitä luulet noista löytyvän? Arupakin piirtämän kivan kartan, johon on merkitty Nimdan sijainti ja kaikki vaarakohdat?” Kapura mutisi yrittäen pakottaa virnettä esiin. “Minä… minusta tuntuu, että tiedän tästä mielisairaalasta jo ihan tarpeeksi.”
Tulen toa tutkaili huonetta katseellaan.
“Mutta kaipa me voimme vaikka katsoa, mitä noiden ovien takaa löytyy.”
“Mikä tahansa vihje siitä, mitä karzahnia täällä oikein on tapahtunut, olisi tervetullut”, jään toa totesi kuiskaten vetäistessään jykevän kaapin oven auki. Sen saranat narisivat tuskallisen voimakkaasti.
Ja ovien takana oli kuollut varis.
Kuollut varis pillereiden ja lääkepakettien keskellä. Se kuhisi matoja.
Matoro irvisti ja sulki kaapin inhoten.
Toinen kaappi oli pakastin. Lyijyvuorattu kuten aiempi ovikin. Hyvä, jos pitäisi paeta novapommitusta. Informaatioarvo nolla.
“Sinun ei pitäisi huutaa noin kovaa”, jään toa kähisi. “En… pidä tästä paikasta. En halua, että… en tiedä. En tiedä keitä täällä edes on tai mitä minä edes pelkään”, hän sopersi, vaikka hän tiesi hyvin, mitä hän pelkäsi. Kysymykset, jotka häntä kiusasivat, päättyivät aina vain yhteen päätelmään. Ja… se ei ansainnut itselleen ajatuksia, ei edes sekunnin verran.
“Toimiiko radiopuhelimesi?” Matoro kysyi äkkiä.
Kapura ähkäisi. “Miten minä unohdin? Ota tästä”, toa sanoi ja heitti laitteen Matorolle. “Luulen, että täältä kannattaa kaivaa. Yritä sinä muodostaa yhteys.”
Yhteys oli lähinnä särinää. Vaimeita otteita laivojen tai lähiseutujen kanavista. Toa yritti kuumeisesti saada viestintäteknologiaa pelaamaan – tuloksetta. Samalla Matoro käveli kohti ankeaa toimistoa, jossa Kapuralla oli kolinasta päätellen kova tutkimustyö menossa. Hänen makuunsa liiankin kovaääninen.
Astuessaan huoneeseen jään sotilas näki Kapuran kaivelevan yhtä arkistokaappia kuin vimman ajamana, ja Matoro tuijotti toverinsa toimeliaisuutta kulmat kurtussa. Kolme muuta samanlaista kaappia seisoi seinillä, mutta niistä kaksi oli tyhjiä ja kolmas sinetöity tiukalla rautalukolla. Huoneen päässä kolmion muotoisen ikkunan edessä oli tamminen työpöytä, jonka kulmasta Matoro erotti tutun nimen.
Cehaya.
Radiopuhelin pysyi hiljaa. Kukaan ei vastannut. Matoro huokaisi ja pudotti puhelimen toimiston lattialle. “Ei yhteyttä.”
“Kuulostaa siltä, että niille tuli ongelmia”, Kapura sanoi huolestuneesti ja kalautti kaapin ovet tiukasti kiinni. “Kaivetaan vielä tämä toimisto ja jatketaan matkaa. Luulen, että tämä on paras paikka löytää jokin… selitys tapahtumiin”, toa kertoi Matoron makuun liian varmana.
Vaan Mustalumen huomio oli kiinnittynyt pöytälaatikoihin, jotka oliv- ei, eivät olleet, pöydällä oli paperilappunen. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla kaksi sanaa.
Olen pahoillani.
– C
“Cehaya”, kuiski Kapura, jonka arkistokaapinkaivuu oli päättynyt tuloksettomasti. “Arupakia hoitanut tohtori.”
“’Jos löydätte kapteeni Arupakin, kertokaa hänelle, että olen pahoillani.’ Niin hän sanoi meille, kun… “ jään toa huokaisi surumielisenä.
“Varmasti hän yrittikin auttaa Arupakia”, Kapura sanoi. “Mutta… jos se, miltä täällä näyttää kertoo yhtään tapahtumista… en tiedä, onko ketään, joka olisi voinut… merirosvoa auttaa.”
“Ennen kun lähdimme Bauinuvasta, Umbra jäi puhumaan hänen kanssaan.” Valon toan nimen ääneen lausuminen sattui. Sattui, turhautti ja masensi. “Kenties Cehaya neuvoi häntä kertomaan totuuden. Paljastamaan petoksensa.” Toa puristi miekkansa kahvaa.
“Minä haluaisin vain takaisin siihen valheeseen. Sinne, missä Umbra oli paras ystäväni!” toa korotti ääntään ja iski Hämäräteränsä suoraan alumiiniseen arkistokaappiin. Siihen se upposi kipinää iskien kuin pehmeään hiekkadyyniin.
“Älä riko Cehayan omaisuutta”, Kapura totesi hajamielisesti, mutta naurahti hermostuneesti tajuttuaan sanojensa typeryyden. “En – en löytänyt mitään. Poistutaanko?”
Matoro jätti huomattavan kiireisen toverinsa huomioimatta. Miekka kalahti lattialle toan kyykistyessä tuskaisen – epätoivoisen – näköisenä. Kaapista pursusi monia, monia papereita toan jalkoihin. Hän avasi kauniisti sidotun nipun ja vilkaisi sen sisällön.
Ja sinisilmät kanohi Cencordissa avautuivat ammolleen. Cehaya väitti tuhonneensa kaiken. Joko hänellä oli ollut liian kiire tai sitten hän valehteli.
[06-30-31] ARUPAK: Pahoittelen. Hyvää huomenta, tohtori.
“Kapura”, hän kuiskasi. “Löysin… löysin jotakin. Kuuntele.”
Tuliseppä pysähtyi kuin liekkinsä sammuttaneena. “Hmm?”
“Haastattelupöytäkirja… Cehaya ja Arupak…” toa toisteli selatessaan sitä kuumeisesti eteenpäin.
[06-30-31] CEHAYA: Heh. Kuten aiemmin pyysin, kutsu vain Cehayaksi.
[06-30-32] ARUPAK: Ei, kyllä te minulle tohtori olette.
[06-30-32] CEHAYA: Jos niin on parempi. Miten olet voinut?
[06-30-32] ARUPAK: En kovin hyvin, jos tosissaan ollaan.
[06-30-32] CEHAYA: Hmh. Uniongelmiako jälleen?
[06-30-32] ARUPAK: Minä en nuku, tohtori.
[06-30-33] ARUPAK: En halua.
[06-30-33] ARUPAK: Linnut pitävät hereillä.
[06-30-34] CEHAYA: Linnut?
“Raapivat ikkunaan, haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.” Toan ääni oli viileän rauhallinen ja selkeä, kun hän toisti merirosvon sanoja Kapuralle. Matoro tunsi sen innostuksen, jonka hän sai, kun oli lähellä jonkun kauan pohtimansa kysymyksen ratkaisua. Mutta se jäi kylmien väreiden alle.
“Matoro”, Kapura sanoi ahdistuneesti. “K-kannattaako meidän loukata Arupakin yksityisyyttä? Vaikkakin Metru Nuilla ei näytetä tuntevan yksityisyyden käsitettä… ei se… ei se ole minusta silti oik-”
Matoro ei kuunnellut.
[06-30-34] ARUPAK: Raapivat ikkunaani. Haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.
[06-30-34] CEHAYA: Kapteeni, haittaako sinua, jos siirrymme puhumaan painajaisistasi?
[06-30-36] CEHAYA: Voimme ottaa kyllä hitaamminkin tänään, kapteeni.
[06-30-37] ARUPAK: Miten vain haluat, tohtori. Ja ä-älkää kutsuko kapteeniksi. Minulla ei ole enää miehistöä.
[06-30-37] ARUPAK: Tarip…
[06-30-37] CEHAYA: Öh?
[06-30-37] CEHAYA: Aru… anteeksi.
[06-30-38] ARUPAK: Sattuu edelleen, tohtori.
[06-30-38] CEHAYA: Kerro välittömästi, jos haluat lopettaa. Meillä ei ole mikään kiire edetä. Käsittelet vaikeita asioita, ja ne on otettava ajallaan.
[06-30-38] ARUPAK: Nyt on se aika.
[06-30-39] CEHAYA: Niin. Kun puhut linnuista, tarkoitatko “Painajaisten Lähettiä”?
“Sillä… Painajaisten Lähetillä… oli vainuni, tohtori… On ollut jo vuosia. Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä. Jätin sen tikarin Zakazille“, Matoro jatkoi, ja kuuli hylätyssä toimistossa Kapuran raskautuvan hengityksen.
[06-30-39] CEHAYA: Kuten kerroit aiemminkin. Sirunko takia se sinua seuraa?
[06-30-39] ARUPAK: Sirun.
[06-30-39] CEHAYA: Nämä “nuket”… haluavatko ne sinulle pahaa?
[06-30-40] ARUPAK: Eivät ne h-halua kenellekään pahaa.
[06-30-40] ARUPAK: Ne eivät tehneet tätä… tehneet sitä koska ne halusivat satuttaa.
[06-30-42] ARUPAK: Niiden oli pakko.
[06-30-42] CEHAYA: Kuka niitä pakottaa?
“Eivät ne halua kenellekään pahaa… Ne eivät tehneet tätä, tehneet tätä koska ne haluaisivat satuttaa. Niiden oli pakko… Kohtalo, pakottaa meitä kaikkia.”
“Matoro…”
[06-30-43] CEHAYA: Kohtalo, sanot… ei siis “Mies Punainen”?
[06-30-43] ARUPAK: H-hän ei toimi niin.
“H-hän ei toimi niin… Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut. Eivätkä ne edes tarkoita pahaa… Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin pahaa.”
“Matoro!” Kapura sanoi hieman kovemmin ja katsoi jään soturia vihreät silmät ahdistuksen soihtuina. “Ei meidän tarvitse tehdä tätä. Annetaan Arupakin menneisyyden jäädä. Hänellä itsellään on kaikki vastaukset, joita tarvitsemme.”
[06-30-46] CEHAYA: Mistä ne ovat tulleet? Nuket.
[06-30-46] ARUPAK: A-ai mistä muualta kuin p-päästäni, tohtori?
[06-30-50] ARUPAK: M-minä en ole enää se mies. En enää.
[06-30-51] ARUPAK: Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut.
[06-30-51] CEHAYA: Anteeksi.
[06-30-52] ARUPAK: E-eivätkä ne edes tarkoita pahaa. Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin p-pahaa…
[06-30-54] CEHAYA: Kuka teki niille pahaa?
[06-30-54] ARUPAK: H-hän. Hän s-satutti niitä. Hän r-rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan.
[06-30-54] CEHAYA: Nukentekijäkö? Hänkö heitä satutti?
[06-30-54] ARUPAK: Ei.
“Menneisyys on vastaus nykyisyyteen”, toa totesi ja jatkoi lukemisen hurmaa. “Hän satutti niitä, hän rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan. Mutta… N-nukentekijä oli pelastus. Nukentekijä rakasti niitä. Nukentekijä otti langan ja parsi. Ja nyt se mikä oli rikki on taas ehjää.
Ja tulee luokseni…”
Nuket täyttivät toan pään, Valkoinen Käsi ja Musta Suu… Toa tunsi pakokauhun ja paniikin yrittävän saada otetta, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ei hän pelännyt sitä, mitä hän tiesi Nukeista. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt. Ja hän oli nyt tiedon lähteellä.
Kapura oli noussut seisomaan. Tulen soturi nojasi nyt arkistokaappiin ja hengitti raskaasti silmät kiinni. “Matoro… Tieto ei ole sen arvoista, Matoro. Meidän on jatkettava.”
[06-30-56] CEHAYA: Mutta haluavatko ne satuttaa sinua?
“Tieto on kaikki, millä on merkitystä”, Jään Sotilas huohotti liian s y v ä l t ä. Mutta jatkoi. S y v e m m ä l l e.
“Ne haluavat sirun… ja jos ne eivät saa, ne, ne… Korpit, Cehaya. Ne ovat tulossa satuttamaan… Kuulen jo siivet… En anna sitä… kukaan ei ansaitse… kipua… “
Jään sotilas vain tuijotti hetken paperia. Tulen toa oli silminnähden hermostunut ja sopersi jotain, josta Matoro ei saanut selvää.
“M-matoro… l-lopeta…”
[06-30-58] ARUPAK: Kukaan ei ansaitse tätä.
[06-30-58] ARUPAK: Tätä kipua.
[06-30-59] ARUPAK: Sama ei saa toistua.
“Liikahda ei korppi enää.
Kun tuoksuns’ tyhjä polttaa nenää.
Ja korpin nokan sana julma, sen sieluuni kuin reiän nokki.
Tuon sanan kylmän pimeyden.
Ja loputtoman tyhjyyden.”
Viimeiset sanat Matoro kuiskasi.
“Kraa. Kraa.”
Ja kun hän katsoi Kapuraan, tämä oli istunut lattialle ja peitti kasvonsa käsillään.
Nyt he olivat vain molemmat hiljaa.
Jään toa kuuli oman sydämensä tykytyksen. Sen, jonka Valkoinen Käsi oli lävistänyt.
Hetken vain into kesti. Tieto loppui. Liitteet oli hävitetty. Nuket tulivat. Nuket, nuket, nuket. Nuket täyttivät hiljaisuuden ja tyhjyyden. Ne työnsivät teränsä läpi hänen kehonsa läpi unen ja kuvitelman. Apua, hän huusi vailla sanoja. Ei Epsilon kaunis auttanut, se vain tuntui Nukentekijän parsimia todellisemmaksi tekevän. Ei Itroz, Särkynyt Serafi, auttanut, ei häntä lainkaan kuulunut. Tai sitten kuului, mutta hän oli aivan yhtä kauhuissaan, mistä sitä saattoi tietää?
“Meidän… on mentävä”, Kapura huohotti ja nousi ylös nojaten yhä arkistokaappiin. “Aika… kuluu.”
“Aika on loppunut ajat sitten”, Matoro vastasi epäselvänä. Hän nousi ja poimi miekkansa. Cencord yritti etsiä, mutta kuului vain kohinaa. Hän asteli poispäin toimistosta, kohti ovea käytävän päässä… mutta ääni pysäytti hänet.
Kohina ei kuulunut hänen naamiostaan, hänen päästään. Se oli helpottavaa. Se kuului toimistosta. Se ei ollut helpottavaa.
Se yritti kertoa jotakin.
Kapura oli hetken hiljaa. “No, se on ainoa radiopuhelin.”
Matoro katsoi hetken eteensä typeränä. “R-radiopuhelin?” hän kysyi itseltään. “… eikö se ollutkaan…?”
“… ei?” Kapura sanoi ja katsoi jään toaa kysyvästi. “Mutta en ole täysin varma siitä, että haluamme varmasti kuulla viestiä. Vaikka ne voivatkin olla Umbra ja Deleva…” Tai juuri siksi, Kapura lisäsi mielessään. Matoro näytti ajattelevan samaa.
“Kohina. Särinä. Lumisade. Miksi ne kaikki…” toa piteli otsaansa Kapuran poimiessa kohinan lähteen. Hän lähti harhailemaan toisaalle, uusiin ankeisiin käytäviin metrulaisklassisen kivirakennuksen syövereihin. Takoja tuli hänen perässään. Kyltti varoitti hissin epäkuntoisuudesta.
“Emme ole tarpeeksi korkealla”, jään toa puhui hiljaa silmäillessään ympäristöä. “K o r k e a l l a, siruni sanoi.”
“Tässä pitäisi olla portaat”, Kapura vastasi tutkiessaan järjestelmällisesti sivuovia, jotka avautuivat potilaiden huoneisiin, siivouskomeroihin, toisiin käytäviin ja niin edespäin. Ja portaat hän lopulta löysikin; aivan rikkinäisen hissikuilun vierestä.
“Mennään korkeammalle”, Matoro toisti noustessaan jyrkkiä askelmia. “2. KERROS”, kyltti seinällä sangen kohteliaasti informoi. Harmaata huonetta koristi suuri ikkuna, josta ei käytännössä nähnyt mitään – ulkopuolella, sisäpihalla, sitä peittivät köynnökset ja kaikki maailman viherhiukkaset. Käytävän toisella puolella sijaitsi ovi, jonne he jatkoivat. Etäiset lintujen äänet kuuluivat sen toiselta puolelta.
“ODOTA RAUHASSA”, kehotti kyltti isossa huoneessa, joka oli täynnä tuoleja. Muutama ovi sijaitsi toia lähimmillä seinillä. Toiselta puolelta huonetta avautui käytävä ties mihin. Matoron mieleen nousi epäselvä mielikuva tilasta, jossa potilaat kerääntyvät rinkiin ja keskustelevat ongelmistaan. Chat-kahvio.
Ja he jatkoivat kuin olisivat unohtaneet sanat, jotka toimistossa ääneen lausuttiin. Sillä jos he miettisivät niitä pidempään, he eivät astuisi ulos Aft-Amanasta.
“Meillä ei ole aikaa odotteluun”, Kapura mutisi. “Mihin jatketaan? Tuo ovi tämän vieressä saattaa viedä ylempiin kerroksiin.”
Ja ovia riitti. Eivätkä he tienneet, halusivatko tietää mitä kaikkien niistä takana oli.
Jään Sotilas kysyi suuntaa Epsiloniltaan, mutta tämä ei kertonut. Olet kärsimätön, se sanoi. Saat vielä vastaukset, se sanoi. Tai joku sanoi. Matoro ei ollut varma. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että hän halusi vastaukset.
Toat astuivat Kapuran osoittamasta ovesta ja näkivät pienen huoneen, jossa oli toisiaan vasten nojaava tuolipari, kauan sitten pimeyteen kuollut ruukkukasvi, ja suuri valokuva sairaalan hymyilevästä henkilöstöstä, josta jokaisen silmät oli leikattu saksin irti.
Samoja silmiä oli liimailtu ympäri seiniä ja kattoa.
Uusi ovi paljasti uuden käytävän. Myös kaappeja oli ahdettu tilaan, ja toinen oviaukko toia vastapäitä näytti johtavan toiseen, samannäköiseen huoneeseen. Toat kolusivat kaapit läpi hiljaisuudessa, mutta mitään mielenkiintoista ei löytynyt.
Nipuittain aikakauslehtiä, jotka oli leikelty hajalle. Yhdenkään lehden yhdessäkään kuvassa olleiden henkilöiden silmät eivät olleet säästyneet makaaberilta askartelulta.
Matoro ei halunnut edes tietää.
“Radiopuhelin”, Kapura kuiski sulkiessaan erään kaapinoven. “Pitäisiköhän meidän yrittää uudestaan ottaa yhteys Umbraan ja Delevaan? Olisi mukavaa tietää, ovatko he kunnossa.”
“Älä- älä muistuta minua heistä. Kun muistutat heistä, minä muistan, että meidän pitäisi olla auttamassa heitä. Ja sitten tajuan, että minä välitän tehtävästä enemmän kuin… “ Huokaus oli syvä ja katkera. “Mutta se on perusteltua”, hän sopersi itselleen, yritti rationalisoida. Mutta se ei helpottanut tilannetta. “Haluan vain Deltan”, hän huokaisi. Ja se oli oikein valinta, minkä hän oli koskaan tehnyt, hänen ajatuksensa vakuuttivat hänelle, vaikkei hän niitä halunnutkaan uskoa.
“Jatketaan sitten eteenpäin”, Kapura sanoi ja tuijotti suureen lehtileikesilmään, jonka joku oli liimannut ikkunalasiin.
Matoron tuijottaessa hän repi sen hitaasti pois siitä ja pudotti lattialle.
“Nämä… eivät näytä lupaavilta. Kokeillaan tuota isoa käytävää.”
Toat jatkoivat taas yhtä kulunutta mattoa. Toisessa päässä näytti seinästä repsottavan siivousvuoroista kertova kyltti. Kauniita kukkaistutuksia ennen suojelleita vaaseja makasi kumossa. Kivipinnasta sivuilla roikkui julisteita ja valokuvia, ja tauluja oli putoillut lattialle.
Kaikki ne tavanomaiset, jokapäiväiset esineet, joita huoneissa oli, loivat absurdin kontrastin siihen nimettömään pelkoon, joka jään sotilaan sielua kaiversi. He saavuttivat käytävän pään ja valmistautuivat henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella saattoi odottaa.
Huone, johon Matoro astui, oli kulinaristinen kaaos. Uskomattoman vanhan homeen hajuinen sellainen. Joskus se oli ehkä ollut ruokasali, mutta nyt se sai toa-kaksikon voimaan pahoin. Kaikkialla lojui mädäntyneitä ruokatarvikkeita. He olivat melko vanhoja, että erään kaapin ovien välissä oli läikkä vanhaa verta.
He eivät halunneet tietää, minkä.
Lasinsirpale. Verta siinäkin.
Kaappi täynnä raatokärpäsiä ja… jonkin asian lihaa, jos se lihaa oli. Ei, sitä he eivät tutkisi.
Se saattaisi vielä kävellä.
Skannatessaan isoa huonetta katseellaan Matoro joutui jälleen miettimään, mitä mielisairaalalle oli tapahtunut. Mikä aiheutti tällaista tuhoa? Ja… oliko siitä tosiaan niin kauan kuin hän oli arvioinut? Eivätkö ruuat, jos niitä siksi voisi edes kutsua, olisi kadonneet haaskapetojen nokkiin jo kauan tätä ennen?
Mitä helvettiä Aft-Amanassa edes tapahtui?
Ja tapahtuiko se edelleen?
“Radiopuhelin”, Kapura sanoi hiljaa etäämmältä. Matoro kääntyi taaksepäin ja näki sepän puhuvan laitteeseen. “Kuka olet?” Kapura kysyi.
“Kysyisin samaa sinulta”, vastasi ääni, josta oli hiottu pois kaikki ylimääräinen. Vahva koillisen aksentti paistoi rätinänkin läpi.
“Me olemme kaksi toaa. Aft-Amanassa. Kuka siellä puhuu?” Kapura jatkoi.
“Hiljaa!” Matoro sähähti hädissään, mutta auttamattomasti myöhässä. “Pitikö sinun kertoa tuo?”
“Noilla on todennäköisesti Umbran ja Delevan puhelin!” Kapura virkkoi.
“Ja sitten sinä kerrot niille, missä olemme”, jään toa huokaisi.
“Se, että olemme mielisairaalassa, oli tuskin yllätys”, Kapura mutisi. “Kohtasivathan nuo Umbran ja Delevan ulkona.”
Linjalla oli ollut hetken hiljaista. Asia muuttui.
“Kaksi Toaa”, sanoi ääni rauhallisesti toistaen.
“-itä helvettiä!” joku karjaisi äkkiä raivostuneena niin että ääni säröili. “Anna se heti tänne!”
Kolahduksia. Särinää. Puhelin vaihtoi omistajaa. Uuden puhujan ääni oli muhkeampi, mutta sillä tavalla kuin jokin todella pieni olisi huutanut megafonin läpi. “No ihan saatanan hyvää huomenta vaan teillekki! Mitäs kuuluu?”
Kapura näytti menettäneen kaiken itsevarmuutensa tilanteen hoitamisesta. Hän ojensi radiopuhelimen Matorolle ja osoitti samalla kohti avointa ovea huoneen toisella puolella ilmaistakseen, että heidän kannatti kävellä samalla.
“Äänesi, ja jonkin verran kohinaa”, Mustalumi vastasi astellessaan tulen toan perään.
Ääni hengitti raskaasti hetken. “Haa haa! Ihan helvetin hauskaa. Ootteko te- ootteko te niiden kahden vikkelän paskiaisen tiimistä? Kuinka paljon teitä on oikeasti siellä??”
“Tarpeeksi”, hän vastasi varovaisesti. “Kenen rasittavaa ääntä minulla on kunnia kuunnella?”
“Meikäläistä kutsutaan Kersantiksi”, sanoi ääni niin, että tuhti steltiläinen aksentti paljastui viimeistään suhuäänteistä. “Tiedättekö te perslävet, miks?”
“Koska kukaan ei koskaan uskaltaisi uskoa komentoosi mitään paria ryöväriä suurempaa?”
Kyltti ilmoitti huoneen johtavan kolmanteen kerrokseen. Kapura avasi oven, ja toinen toa tuli tämän perässä taas ylös yksiä portaita. Irtosulat portailla pöllähtivät ilmavirrasta lentoon.
“Mää olin kuules sodassa”, “Kersantin” ääni uhkui ylpeyttä. “Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun johdan ryhmää tässä pirun rumassa taajamassa! Mutta tulee muuten olemaan viimenen kerta, kunhan Kummisetä pistää taas vähän menemään!”
Joku naurahti, eikä se ollut steltiläisen ääni, vaan aiempi. “Kaupunkinne elää vain koska Varjottu ei ole vielä valmis.”
Kaupunkimme elää vain, koska torakkakenraali ei ole vielä valmis, Matoro ajatteli. “Onnea yritykseen”, toa vastasi. “Ei sillä, että sen suuruudenhullun suunnitelmat kiinnostaisivat minua pätkääkään. Pistin teitä viimeksi pataan pari kuukautta sitten Xialla, kun veimme kummisetänne lempilelun. Jos yritätte uhkailla, tehkää se edes jollakin suurikaliiberisemmalla.”
Ylös portaita. K o r k e a m m a l l e. Toat nousivat niitä kolmanteen kerrokseen Kapuran vilkuillessa Matoroa hermostuneesti. Kersantti naurahti. “Usko pois. Kyllä Kummisetä sellaiseen keinot keksii.”
“En ole erityisen vakuuttunut. Olen tuntenut teidän halutut-listanne kaksi huippunimeä ties miten pitkään, ilman että he ovat huolehtineet pätkääkään siitä miehestä. Hemmetti, minä olen todennäköisesti viime aikoina itse aiheuttanut Ilonpilaajalle ja Tuomarille enemmän päänvaivaa kuin teidän organisaationne.”
“Judge”, siihen lisäsi toinen edellistä hieman muistuttava.
Kersantti huokaisi niin että linja rahisi. “No tietty! Puhuisit nyt saatana jotain oikeaa kieltä!”
“Самаа миелтä”, sanoi taas uusi ääni jota toat eivät edes teeskennelleet ymmärtävänsä.
Kolmannessa kerroksessa oli kapea käytävä, jonka varrella oli kaksi oviaukkoa, molemmissa pieni kurkistusikkuna matoralaisten päiden korkeudella. Kapura viittoi eteenpäin vilkaistuaan lyhyesti kumpaankin. Tulen toan ilme kertoi Matorolle tarpeeksi, että hän jätti itse vilkaisematta.
Matorolta tai Kapuralta vastausta saamatta Kersantti jatkoi pian. “Tekin ootte täällä etsimässä sirua, etteks niin.”
“Mikä saa sinut päättelemään niin?” Matoro kysyi. Voi, miten rauhoittavaa oli päästä vaihteeksi vain aukomaan päätään tyhmemmille. Steltiläisellä ei kylläkään ollut huumorintajua. “Kyllä mä uskon teidät tyhmiksi, ei tarvi saatana esittää vielä tyhmempää. Onks teil jo se siru?”
“Kumpi niistä?” Matoro kysyi ja virnisti. Sitten hän tajusi, ettei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt sitä, mutta elehti siitä huolimatta.
“… o-onko niitä saatana KAKSI?” metsästäjä karjaisi.
“Jättipotti”, sanoi kaksi muuta yhteen ääneen. Ajatus niistä harjoittelemassa puheensa synkronoimista huvitti Matoroa enemmän kuin sen piti.
“… niitä on oikeastaan kuusi, jos tarkkoja ollaan. Hemmetti, ettekö te ole tehneet lainkaan taustatyötä?”
Metsästäjien puoli hiljeni. Toa kuuli epäselvää keskustelua, kuiskimista.
“Te tyypit siellä. Oliko teillä asiaakin?” Matoro kysyi radion välityksellä käytävään älyjen taisteluun.
“Joo! Nimittäin että voisitteko vaikka kertoa, missä päin tätä saatanan laitosta olette?”
Kapura huokaisi. Ele oli sekoitus kärsimättömyyttä ja pahaa-aavistavuutta. Mennään jo! toa viestitti olemuksellaan.
“Auttaisin mielelläni, mutta suoraan sanottuna en tiedä. En ole paikallisia, nääs”, Matoro vastasi. “LUULETKOS SINÄ OLEVASI HAUSKA?”
Kersantti jupisi jotain jossa oli enemmän kirosanoja kuin pitäisi olla fyysisesti mahdollista saada mahtumaan kahteen sekuntiin. Kuulosti siltä, että steltiläinen otti aikalisän.
“Sinä olet”, Mustalumi vastasi kiroilun tauottua.
Metsästäjät supisivat hetken keskenään. Kolinaa. Rahinaa. Puhelin ojennettiin toisaalle.
Kapura kulki yhä etummaisena, ja johti duon matkaa. He pysähtyivät, kun yhden oven takaa kuului veden ääniä. Matoro viittasi Kapuraa tutkimaan samalla, kun jäi itse jatkamaan radiopuhelinkeskustelua.
Jonkinlainen pesutila, Kapura arvioi. Pesualtaiden rivi seisoi jämäkästi, ja jokainen ehjä peili heijasti tulen soturin kuvaa, jota hän ei viitsinyt juuri nyt katsella. Ennen valkoinen mutta nyt ummehtuneen keltainen laatoitettu lattia oli tulvillaan vesilammikoita. Niiden lähde löytyi pian: Rikkinäinen hana sylki nestettä kaikkialle ympäri huonetta. Epäilyttävä yksityiskohta. Tuollaista ei tapahtunut itsestään.
Sitten Kapuran silmiin osui komero tai… suihkutila huoneen perällä. Sinnekö vandaali oli piiloutunut?
Ei ollut.
“… tuo ei ollut oikea ovi”, Kapura mutisi itsekseen, kun huoneen keskellä oli vain kuollut varis, joka makasi verilammikossa.
Ja haju oli kuvottava.
Joku oli yrittänyt pestä sitä pois.
Mutta toa tiesi että tämä haju ei lähtisi.
Kapura sai tarpeekseen. Hän palasi pesutiloista hiljaisena käytävään, jossa Matoro keskittyi yhä radiopuhelimeen.
“Jatketaan edemmäs… aika kuluu”, Kapura supatti. “Voit juoruta sitten, kun olemme löytäneet sirun ja merirosvon. Missä Arupak nyt ikinä onkaan.” Siihen vastauksena Matoro nosti yhden sormen ylös hiljaisena puhelin yhä kourassaan. Ja kohta hänen odottelunsa päättyikin.
“Kiinnostaako teitä, toat hyvät”, sulavan liskomainen ääni puhui linjalta johtajansa manailun päälle, “tietynlainen sopimus.”
“Minusta tuntuu, että jos teillä olisi jotakin, jota tarjota, tai jotakin, jolla uhkailla, olisitte kertoneet sen jo”, Matoro vastasi. “Mutta aye, miksi ei? Kerro toki.”
“Sanoiko hän ‘uhkailla’, Panostaja?” metsästäjä vastasi viimein huuliaan lipoen.
“Olen aika varma, että sanoi, Jakaja”, toinen samanlainen vastasi. Kaksikon äänensävyt olivat ylikorostetun dramaattisia. Huonoa näyttelyä. Vitsiä.
“Ikävä sana, uhkailu. En pidä yhtään.”
“En minäkään. Siinä on niin… huono sävy. Barbaarimainen.”
“Epäsivistynyt. Hyökkäävä.”
“Olen kaikessa samaa mieltä, veljeni. Mutta mitä mieltä te olette…”
Puhelinta siirrettiin. Joku hengitti hinkuvasti aivan lähellä mikrofonia. “… tohtori Cehaya?”
Kapura pysähtyi kesken kävelyn ja vilkaisi Matoroa kauhistuneesti. Jään toan sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“H-halusit ehdottaa sopimusta”, Matoro vastasi harkitusti, pitäen päänsä kylmänä – kuin jään toa, joka hän oli joskus kai ollut. “Kuuntelen.”
“Ä-älkää suostuko siihen”, sanoi naisen ääni, johon jään toa oli saman vuorokauden sisällä tutustunut, ja kuulosti ensimmäistä kertaa kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanansa ulos.
“Kiitos mielipiteestänne, rouva Tohtori”, hahmo jota Matoro luuli ‘Jakajaksi’ sanoi. “Aina yhtä valaisevaa”, toinen eli ilmeisesti ‘Panostaja’ sanoi. “Arvon toat, te teette nyt niin, että toimitatte sirun… piru, sanotaan vaikka, molemmat sirut meille. Siinä on teidän osanne sopimusta. Meidän osamme on se, että emme pilaa aulan tyylikästä ere-korolaista kokolattiamattoa rouva tohtorin suonien sisällöllä.”
Matoro mietti hetken. Epsilon muistutti häntä olemassaolostaan. Epsilon muistutti häntä siitä voimasta, millä hän oli tuhonnut Abzumon. Siitä, miten Svarle oli romahtanut sinisyyden mahdin edessä. Siru kädessään hän oli kaikkivoipa.
“Missä tapaamme?” Matoro kysyi itsevarmana.
“Toisen kerroksen ruokala. Teillä on tunti aikaa”, liskopersoona tokaisi. “Aiheesta ei neuvotella enää tämän enempää.”
Naksahdus. Jonkin rusahdus. Täysi radiohiljaisuus.
“Kap, muistuta minua; tiedämmekö me missä on ruokala?” Matoro kysyi.
“Se toisen kerroksen iso huone”, Kapura sanoi hiljaa. “Ehkä lähellä sitä ruokakaaosta. Mutta nyt meillä ei oikeasti ole aikaa. Eteenpäin. Nopeasti.”
“Minä haluan repiä niiden saastojen mielet niin pieniksi kappaleiksi, ettei niistä saisi Musta Käsikään parsittua enää mitään hyödyllistä”, Matoro kuiskasi. “Mutta… “ hän huokaisi. “Delta. Delta. Minä haluan myös Deltan. Ja Epsilon sanoo, että me olemme lähellä. Oikeassa kerroksessa. Tarpeeksi… k o r k e a l l a.”
Toat seurasivat käytävää kiirehtien. Se kääntyi vasemmalle.
Ja tietenkin siellä oli lintuja.
Siellä aina oli.
Pitkä käytävä täynnä potilashuoneiden jämeriä ovia pikkuikkunoineen, ja mustia lintuja. Odottamassa paikallaan, mutta ei rauhallisina… vaan jännittyneinä. Niiden laulu oli yhtä sävytöntä ja intoa vailla kuin aina.
Jokainen “kraa” pureutui jään toan itsetuntoon. Ne muistuttivat häntä korpeista, jotka olivat raakkuneet Cehayan ikkunan takana Bauinuvassa. Hän pysähtyi.
“Kapura. Minun pitää ihan oikeasti mennä ensin hoitamaan se roskaväki. Minä en voi… minä haluan Deltan, minä haluan vastauksia, mutta minä haluan vielä enemmän olla toa. Meillä… Arupak ei karkaa. Oikeastaan, sinä voit vaikka jatkaa etsintää, minä palaan pian. Minä… minä en voi jättää tohtoria pulaan. Se… se on kaikkea sitä vastaan mitä minä olen.”
Kapura katsoi Matoroa ja… hymyili? Matoro kurtisti kulmiaan. Kapura ei ollut erityisen hyvä hymyilyssä. Hän ampui siinä aina yli.
“Mene”, tulen toa sanoi ja otti askeleen kohti lintuja. “Minä hoidan Arupakin.”
Jään toa oli kääntyäkseen, kunnes pistävä ajatus iski jäisen tikarin häntä selkään… ja äskeinen hymy liiteli tilanteen yllä haaskalinnun lailla vaanien.
Mitä, jos Kapura löytäisi sirun ja ottaisi sen itselleen? Voisiko hän luottaa tulen toaan? Ei, ei hän voisi. Ei hän voinut luottaa Umbraankaan. Ei, vaikka oli luullut niin. Luullut niin vuosia.
Matoro pysähtyi selin Kapuraan.
“Jos löydät sirun…” toa aloitti hiljaa. “Mitä teet sillä?”
Ja viimeinenkin varjo hymystä katosi Kapuran kasvoilta.
“En minä halua sitä”, tulen toa sopersi. “Minä… Minä en tarvitse sitä. En halua sitä.”
“Haluaako joku muu sen?” Matoro kysyi. “Joku… jolle olet sitä etsimässä?”
Petturi, korpit olivat raakkuneet Aft-Amanan pihalla. Petturi. Ja kaksi toaa seisoivat selkä selkää vasten pystyen vain arvailemaan toistensa ilmeitä.
Kapura pudisti päätään ja avasi suunsa useasti etsien sanoja. “Matoro… Siru on vaarallinen. En minä halua sitä. Enkä aio antaa sitä kenellekään. Matoro… Sinunkaan ei pitäisi haluta sirua.”
“En minä halua sirua”, Matoro valehteli itselleen, eikä edes erottanut sitä valheeksi. “Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan Nimdan vain, jotta voin suojella viattomia. Vetää turpaan sellaisia paskiaisia, jotka kaappaavat matoraneja ja uhkaavat tappaa ne. Minä haluan Nimdan vain saadakseni voiman tehdä sitä, mitä toat tekevät. Minä haluan olla parempi toa.” Ja hän tunsi, miten tuskallisen lähellä hän oli päämääräänsä.
“S-sinä et ymmärrä”, Kapura sopersi. “Se tuhoaa kaiken. Sinutkin. Ne… ne kaikki aliarvioivat sirun. Ja me. Klaani. Se on vahvempi kuin yksikään tahto. Nimda… Matoro, sinun ei oikeasti pitäisi haluta sitä. Mutta minä näen sen sinusta.”
Siru, typerys. Siru on arvokkaampi kuin tuhat tuskallisesti kuollutta matorania, Matoro kuuli ajatukset päässään. Siru on vapaus. Siru on voima, se sanoi.
“Minä… minä en tiedä… kumpi on oikein… Ei, minä nimenomaan tiedän, kumpi on oikea vaihtoehto… mutta en tiedä, onko minulla voimaa valita sitä. Olemme niin lähellä. Niin lähellä tämän kaiken loppua.”
Siru on kohtalosi. Eikö se ole ollut selvää aina; siitä päivästä asti kun sinä löysit minut? Suuri Henki suunnitteli kaiken; hän suunnitteli sinun olevan se, joka tuhoaa pahuuden sirulla! Et sinä voi antaa yhden matoranin tulla sen kaiken tielle, Mielen Prinssi! Jään Sotilas ei tiennyt, olivatko ne ajatukset hänen omansa. Vai olivatko ne Itrozin, Särkyneen Serafin, ajatuksia? Vai kenties Epsilonin?
Yhdellä pelastat matoralaisen.
Kahdella peittoat pahuuden.
Kolmella ohjaat kohtalon.
n e l j ä l l ä muutat t o t u u d e n
viidellä
kaadat
enkelit
Kuudella tapat jumalat.
“Paljonko meillä on vielä aikaa?” Matoro kysyi lopulta, hiljaa.
“Tunnista ei ole kulunut paljoakaan”, Kapura mutisi. “Mutta se ei ole tärkein aikaraja.”
Jään Sotilas huokaisi ja ryhdistäytyi. “Kahdella pelastan tohtorin”, hän sanoi astellessaan läpi korppien. “Kahdella pirston pahuuden.”
“Neljäs ovi täältä”, Kapura sanoi astellessaan. “Nopeasti. Lintujen hiljaisuus on epäilyttävää.”
Neljäs ovi oli raskas rautaovi. Se oli lukossa.
Mutta sirulle mikään ei ollut lukossa.
s i s k o
m i n ä t u l e n
He astuivat kapteeni Arupakin selliin, mutta kapteeni ei ollut siellä. Ei ollut hetkeen ollut.
Ränsistyneen kopin toisen pään seinän täytti reikä, ehkä matoranin kokoinen sellainen. Sen kaivamiseen oli kestänyt selvästi kauan. Likaisella sängyllä nuhjuisten ja repaleisten lakanoiden päällä lepäsi pino kirjoja, joista yksi oli pudonnut lattialle auki. Nurkassa makasi jonkinlainen nahkakassi, johon aika oli kuluttanut useita reikiä. Mitään merkkejä siitä, että kukaan asuttaisi huonetta, ei näkynyt.
Keskellä huonetta kimmelsi kultainen esine. Huoneen saastaisuudessa yllättävän puhdas kellotaulu oli säilyttänyt numeronsa ehjinä, mutta taskunauriin viisari ei käynyt. Matoron mieleen iskivät sanat SOITA MINUA, mutta tunne meni nopeasti ohi.
Ja seinät.
Seinät kertoivat aivan omaa tarinaansa.
Teksti oli punaista kuin tähti joka ikuisesti taivasta halkoi.
Matoro tuijotti niitä sanomatta sanaakaan. Nukentekijä, nukentekijä. Nuket. Hänen itsevarmuutensa ja teräksisyytensä vain suli kuin jää kevään myötä.
Mutta jokin muu vei hänen huomionsa. Se mieli, joka säteili taskukellon sisältä. Pieni elon liekki, joka karkotti nukentekijän narreineen. Toa tarttui kultaiseen kelloon ja katsoi sitä. Sen sammuneita, kauniisti muotoiltuja viisareita ja kullattuja numeroita.
“Kello, kuka sinä olet?” kysyi jään sotilas.
Ja kello vastasi. Kello vastasi rauhoittavalla ja rakastavalla äänellä.
♬ Hei~
Olet etsinyt minua~
Olet etsinyt minua sitten paikan, jossa S ä t k y n u k k e lävisti sinut~
Tiedän, että pelkäät~
Älä pelkää~
Jos pelkäät h ä n t ä~
h ä n voittaa. ♬
“… Delta? Oletko se sinä?”
♪ Haluatko sen olevan minä? ♬
Matoro tunsi sydämensä sykkeen otsassaan asti.
“Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.”
♪ ♪ ♪ Sitten on aika. ♪ ♪ ♪
Tik. Viisari liikahti yhden ainoan sekunnin.
Matoro katsoi viisaria, joka oli pysähtynyt vankasti osoittamaan kello kuutta. Vielä ei ollut kiire.
Vielä ei ollut hoppu.
Mutta ne Matoron oli saatava aikaan.
Jään toa lähti kääntämään viisaria.
KELLO ON KUUSI
KELLO ON SEITSEMÄN
–>
KELLO ON KAHDEKSAN
KELLO ON YHDEKSÄN
KELLO ON KYMMENEN
Punainen täytti Matoron verkkokalvot ja säteili tämän silmiin. ETSI MINUT.
KELLO ON YKSITOISTA
KELLO ON KAKSITOISTA
KELLO ON YKSI
KELLO ON KAKSI
Sininen räjähti Matoron mielessä. Hänen päänsä päällä tuntui ohimenevän hetken olevan jotain raskasta. TÄYTÄ MINUT.
KELLO ON KOLME
KELLO ON NELJÄ
KELLO ON VIISI
KELLO ON KUUSI
Kullankeltainen täytti Matoron mukanaan tikityksen ääni. SOITA MINUA.
Ja taskunauris liikahti Matoron kädessä. Se räjähti viisarien ja kullan epäselväksi myrskyksi. Jään toa hätkähti ja päästi esineen putoamaan maahan, jossa se kolahti lattiaan ja palasi alkuperäiseen muotoonsa.
Mutta sen sisältä oli pudonnut jotain.
♩ Nyt sinulla on kaksi~ ♩
Delta hohti tyhjän ja kuolleen sellin lattialla elävämpänä kuin mikään muu koko luomakunnassa. Ja Kapura haukkoi henkeään, kun sen sisar liittyi hehkuun. Epsilon hehkui Matoron haarniskankin läpi.
“Matoro!” Kapura huudahti. “Onko sinulla toinen siru?”
Jään Sotilas laskeutui polvilleen Deltansa edessä, ja valkoinen käsi tarttui valkoiseen siruun. Hän nousi pitäen kauneutta silmiensä edessä. Hän ihaili metallinpalan täydellisyyttä – sen sileää pintaa, sen kuutta kulmaa – siihen kaiverrettua muinaista kirjainta, joka oli kuin käärme, joka sähisi uhkaajilleen.
“Tietysti on”, hän vastasi, ja vei sirun lähemmäs sydänkiveään. Kummankin hohto vain kasvoi. Kumpikin kasvoi.
“Matoro…” Kapura sopersi. “Ne… ne ovat vaarallisia.”
“Ne ovat vaarallisia vain pahalle”, Matoro vastasi seesteisenä. “Katso sen valkeutta, sen kauneutta, sen puhtautta! Miten mikään näin hyvä voisi olla pahuuden väline?”
♩ Kauniisti sanottu~ ♩ lempeä ääni rauhoitti Jään Sotilasta.
“Se… “ Kapura sanoi. “Sinä et ole nähnyt, mihin se pystyy. Vai oletko? Abzumo. Metsästäjät, joiden kanssa keskustelit radiopuhelimessa. Jopa… Arupak. Kaikki ne siru on onnistunut viettelemään. Kaikki ne kuvittelivat olevansa sirua vahvempia. Mikä tekee sinusta sirua vahvemman, Matoro? Sinä et ole nähnyt, mitä se tekee mielelle.”
“Voi, en minä ole sirua vahvempi”, Matoro vastasi hymyillen delta-kirjaimen heijastuessaan hänen sirunsinisestä silmästään. “En minä hallitse sitä. Siru on minun ystäväni. Se on…” Jään Sotilas tarttui siruun toisella kädellään. Sillä, mikä oli taas olemassa, koska siru oli hänen ystävänsä.
Nuket, niitä ei ollut olemassa, Matoro tunsi. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi. Kyllä, tiesi. Ne eivät olleet koskaan upottaneet teräänsä häneen, ei hän ollut yhden terästä koskaan haavoittunut.
“Se on kohtaloni, Kapura. Ja se on syy, miksi voin tehdä näin. Miksi vain minä voin tehdä näin.”
Kapuran kasvoille oli noussut viha.
Tulen toa tuijotti Matoroa tiiviisti ja puhui.
“Siru ei toimi noin”, Kapura sanoi sylkäisten jokaisen sanan. “Sinä uhraat sirulle kaiken, ja siru ottaa kaiken vastaan. Siru on sinun kohtalosi. Siru on se, jolla sinusta tulee täydellinen sinä. Siru on kaikki, mitä ikinä tarvitset.
Ja tiedätkö, mikä tässä on hauskinta?
Lopulta sinä et edes halua sitä.
Lopulta haluat vain takaisin sen, minkä siru vei.”
Matoron suu loksahti auki. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen ystävänsä yritti edes selittää.
“… mistä sinä väität tietäväsi kaiken tuon? Mitä sinä muka tiedät Nimdasta?”
Viha haihtui Kapuran kasvoilta. Niille nousi varovainen virne, samalla tapaa petollisen yliyrittävä kuin aiemmin käytävällä. Virne, joka kätki taakseen sadoittain muita tunteita, joista Matoro ei saanut selvää.
“Mitäkö minä tiedän Nimdasta?” Kapura tuhahti ja hymyili. “Paljon enemmän kuin sinä. Meillä on kiire, muttei liian kiire tarinalle, jonka tunnen. Minun osuuteni tulee vasta myöhemmin, mutta en usko, että panet pahaksesi pientä ajanhukkaa. Sillä tarinan aihe on varmasti mielenkiintoinen.
Kuule siis tarinaa Arupakista.”
Ja Matoro kuunteli. Ei hän muuta voinutkaan.
Alussa oli tavallinen matoran.
Matoran, jonka nimi oli Arupak.
Myöhemmin, merirosvon jätettyä jälkensä historiankirjoihin sekä merirosvoustilastoihin, mietti moni historioitsija tämän vaiheita. Mistä saapui piraatti, joka teki parhaina päivinään ennätyksen ryöstettyjen laivojen määrässä? Ja miten tämä katosi yllättäen? Kun Arupakiksi itseään väittävä matoran saapui Aft-Amanan mielisairaalaan, halusi moni päästä hänen puheilleen ja täydentää historian tuuliin kadonnutta tarinaa. Mutta Arupak pysyi hiljaa, ja mielisairaalan henkilökunta kielsi vierailut vedoten potilaan tilaan. Niinpä vaikutti siltä, että vain merirosvo itse tiesi koko tarinansa.
Tarinansa, joka alkoi tavalliselta saarelta.
Arupakin kotisaari oli hämmästyttävän epäerikoinen. Syrjäinen kappale maata lähellä Eteläisiä saaria oli kuitenkin Arupakin koti. Pieni yhteisö elätti itsensä, eikä saarella kovin usein tavattu vieraita. Arupak käytti aikansa enimmäkseen mietiskelyyn ja lukemiseen. Hän kolusi läpi elementaalipsykologiaa sekä kohtalofilosofiaa. Suurimman vaikutuksen merirosvoon tekivät Saritren pohdinnat kohtalosta.
Entä jos kohtaloa ei ole? luki Arupak. Entä jos mikään yliluonnollinen entiteetti tai fysikaalinen sääntö ei määrääkään elämäämme, vaan me itse rakennamme kohtalomme joka päivä teoillamme? Saaren kirjatarjonta oli melko vähäistä, mutta Saritren opuksiin palaaminen ei Arupakia haitannut. Uudestaan ja uudestaan merirosvo tulkitsi filosofin sanoja ja istui iltaisin rannalla mietiskelemässä ja katsomassa, kun kaksoisauringot laskivat ja värjäsivät taivaankannen tulen sävyillä.
Arupak istui ja mietti. Jos oli kohtalo, minkä roolin universumin voimat olivat hänelle valinneet? Saaren arjen toistuminen päivästä päivään samana ei riittänyt matoranille, jossa asusti jo silloin aimo annos kunnianhimoa. Kuka meidän kohtalomme rakentaa? Kuka nousi eräänä päivänä ja määräsi, että Arupakin kohtalo oli homehtua saaripahasella, jonka elämä ei tarjonnut minkäänlaisia seikkailuja tai haastetta?
Kuka meidän kohtalomme rakentaa?
Saaren asukkaiden keskuudessa esiintyi sekä Mata Nui -uskoa että athismia, joten Arupak oli tutustunut kumpaankin uskontoon ja katsonut, mitä vastauksia niillä oli tarjota merirosvon kysymyksiin. Kävi kuitenkin ilmi, että jos vastauksia edes oli, ei niitä löytynyt saarelta. Arupak kuunteli päivästä toiseen toveriensa pohdintoja ja kaipasi eteensä jotain konkreettista. Jotain kosketeltavaa. Jotain havaittavaa. Mutta kukaan ei ollut valmis ottamaan ensimmäistä askelta ja astumaan avaraan maailmaan etsimään totuutta. Etsimään vastauksia. Varsinkin vastausta kysymykseen kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka kellon käynnistää? Kuka viisarit takoo?
Istuttuaan ja mietittyään ja katsottuaan monen monta kertaa kaksoisaurinkojen liikettä halki taivaan Arupak päätti itse vastata kysymykseensä.
Me rakennamme kohtalomme.
Me jatkamme päivästä toiseen ja valitsemme tyytyväisyyden siihen, mitä nyt tiedämme.
Me valitsemme apatian.
Me tyydymme siihen, ettei kaikkeen ole vastausta.
Me pohdimme ja kysymme, mutta käännämme selkämme joutuessamme kohtaamaan vastauksia.
Arupak ei aikonut enää tyytyä siihen, mitä oli nyt.
Kauppalaiva kävi ajoittain saarella ja ansaitsi suurimman kiitoksen siitä, että Arupakilla oli yhtään filosofista opusta luettavakseen. Luikkiessaan alukseen yöllä merirosvo ajatteli, että se oli aina käydessään kuin houkutellut mukaansa tarjoamalla tietoa saaren ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun tiedonjano oli herätetty, oli sitä hyvin vaikea hillitä.
Arupakia ei huomattu. Laiva poistui saarelta. Matoran odotti piilossa seuraavaan satamaan ja huomasi, että jos kysymyksten kaivaminen tästä valtavan avarasta maailmasta olisi työn ja tuskan takana. Kaikki hänen ympärillään oli suurta ja monimutkaista. Jokainen yksilö toimi omien käsitystensä mukaisesti ja oli tiedostamattaan osa koneistoa, joka raksutti eteenpäin täysin arvaamattomasti.
Arupak elätti itsensä miten ikinä kykenikään. Hän tottui vaihtelevaan rahatilanteeseen ja matkusti uuteen satamaan aina tilaisuuden sattuessa. Elämä oli välillä rankkaa, mutta se ei merirosvoa haitannut. Jokainen vastaantulija ja jokainen paikka saattoi tarjota vastauksen johonkin kysymykseen. Jokainen päivä paljasti jotain uutta ja vain vahvisti Arupakin käsitystä siitä, että kaikkeen oli löydettävissä vastaus. Totuus oli jossain.
Sirpaleina.
Levitettynä ympäri maailmaa, kaivettuna hiekkaan kaukaiselle saarelle tai upotettuna aurinkojen valossa kimmeltävän meren syvimpään kohtaan, mutta kuitenkin olemassa. Tarvittiin vain joku yhdistämään palaset.
Yksi erityinen mysteeri kiehtoi Arupakia kaikista eniten. Öisin juuri ennen nukahtamistaan Arupakin ajatukset palasivat myyttiin, johon hän oli tutustunut kotisaaren Ath-uskovaisten puheita kuunnellessaan. Nimda ei jättänyt Arupakia rauhaan.
Sekö oli ultimaattinen vastaus?
Olivatko sirut se työkalu, jolla kohtalo taottiin?
Merirosvo vakuuttui siitä, että artefaktin palojen yhdistäminen olisi täydellinen osoitus siitä, että hallitsi oman kohtalonsa.
Matkatessaan paikasta toiseen Arupak tapasi vanhoja Ath-uskon tuntijoita ja kysyi näiltä siruista. Osa arveli niiden olevan Athin lahja, jonka kokoaminen toisi varmasti taivaspaikan. Osa puhui Nimdasta hiljaisella äänellä ja varoitti Arupakia siitä, että sirut olivat tuhonneet jo liian monta sielua. Osa vannoi nähneensä jonkin siruista omin silmin, mutta kieltäytyi lisätiedon tarjoamisesta.
Jos tarinat olivat edes puoliksi totta… Arupak muisteli kaikkea kuulemaansa Nimdan ihmeteoista. Kyseessä oli kieltämättä maailman vaarallisin ase. Mutta jokainen katsoi totuutta oman linssinsä läpi, eikä kukaan vaikuttanut näkevän kaikkea. Epävarmuus vain lisäsi merirosvon tahtoa selvittää totuus itse. Kaikista suurin mysteeri. Palapeli, jonka selvittämisessä kukaan ei ollut onnistunut.
Ja katsellessaan laivaa edessään Arupak ajatteli vihdoin löytäneensä siihen keinon.
Arupakin ura merirosvona alkoi siitä päivästä. Hän kiersi vuosia erilaisissa merirosvolaivoissa ja hankki kokemusta. Arupak oppi, kuinka ohjataan laivaa ja tapetaan vihollinen. Arupak vahvisti poliittista ja maantieteellistä tuntemustaan. Arupak tarkkaili miehistön ryhmädynamiikkaa ja sen jäsenten suhdetta kapteeniin. Minkälainen oli hyvä kapteeni? Auktoriteettiä tarvittiin, mutta Arupak myös oppi, että merirosvot hylkäsivät nopeasti sopimuksen, josta eivät hyötyneet mitenkään. Onnekseen matoran asettui veristen kapinoiden oikealle puolelle. Arupak sisäisti kaiken mahdollisen ja sai maineen ammattitaitoisena mutta epäilyttävänä merirosvona.
Ja eräänä päivänä koitti onnekas sattuma.
Erään laivan miehistön suhteet kapteeniin viilenivät jatkuvasti. Arupak tarkkaili tilannetta ja eritteli joukosta ne, jotka olivat nykyiselle kapteenille uskollisia ja ne, jotka eivät kokeneet hyötyvänsä nykyisistä järjestelyistä. Ulkoapäin katsottuna tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta osapuolten välillä tuntui olevan vain ohut kerros lasia, joka voisi yhtäkkiä särkyä.
Arupak päätti toimia.
Hän paikallisti ne, jotka tuntuivat vihaavan kapteenia eniten. Aiempiin suhteisiin vedoten ja kiristämällä he saivat puolelleen varovaisen enemmistön. Arupak piti kuitenkin huolen siitä, ettei missään vaiheessa vaikuttanut itse johtavan kapinahanketta.
Koitti se yö ja aika toimia. Kapteeni ja tämän lähipiiri eliminoitiin tarkasti ajoitetuilla salamurhilla. Loput antautuivat. Kapinan johtajat ja Arupak kaappasivat vallan ja muodostivat koko Arupakin merirosvonuran kestäneitä luottamussuhteita. Virallisesti Arupak oli laivan uuden johdon strateginen neuvoja, mutta tekemällä osittain onnekkaita ja osittain tarkkaan harkittuja päätöksiä merirosvo varmisti sen, että häntä kuunneltiin.
Se oli hyvää aikaa. Arupak kannusti muita luomaan hyvät suhteet niihin, joita kohtaan ei osoitettu vihamielisyyttä. Liittolaisten lista kasvoi, ja yhteisvoimin suoritettiin riskialttiita ryöstöjä. Arupak eli tietäen, että jokainen päivä voisi olla viimeinen, mutta se vain kannusti merirosvoa yrittämään kovemmin. Päästyään vihdoin suureen maailmaan vaikuttamaan, tekemään jotain Arupakin täytti puhdas elämänilo. Lopulta matoran toimi kapteenina omassa laivassaan ja seuloi itselleen miehistön, johon luotti täysin.
Aina kun joku tämän miehistöstä alkoi vaikuttaa liian pätevältä ja liian ovelalta, ehdotti Arupak tälle siirtymistä oman laivansa kapteeniksi. Niinpä Arupakiin myönteisesti suhtautuvien alusten määrä kasvoi, eikä kukaan halunnut lopulta osoittaa vihamielisyyttä merirosvoa tai tämän liittolaisia kohtaan. Lisääntynyt yhteistyö teki ajasta merirosvoille voitokkaan ja taloudellisesti hyvän, mutta Arupakin pakkomielle ei koskaan poistunut tämän mielestä.
Nimda oli yhä Arupakille se tärkein.
Arupak piti sirujen saamisen tärkeimpänä tavoitteenaan. Ja lopulta, kun Arupakin liittolaiset hoitivat merirosvoudet yksinäänkin mainiosti, alkoi tämä jahtaamaan Nimdaa kunnolla. Miehistölleen Arupak selitti, että sirujen avulla merirosvoimperiumi pystyisi haastamaan jopa maailman suurvaltoja. Kokonaiset kansat joutuisivat antautumaan heidän saapuessa kähveltämään kaiken arvokkaan. Kuitenkin Arupak jahtasi Nimdaa yhä henkilökohtaisista, jopa symbolisista syistä. Se oli keino määrätä oma kohtalonsa. Keino nousta universumissa vaikuttavien voimien yläpuolelle.
Hyvältä kuulostava vihje ilmaantui. Arupak kokosi miehistönsä huiput ja lähti matkaan. Ovros, etevä taktikko, joka oli kääntänyt useamman meritaistelun Arupakin hyväksi. Imer, taitavin Arupakin koskaan tapaama lähitaistelija. Nuori runosielu Tarip, jonka rooli miehistössä näytti olevan kapteenin rauhoittaminen tämän ajoittaisina vainoharhaisuuden aaltoina. Saari, jonka huhuttiin säilövän erästä sirua, läheni päivä päivältä ja Arupak nukkui yönsä yhä levottomammin.
Viimein koitti se hetki, jota Arupak oli odottanut käytännössä koko elämänsä, vaikkei aina ollutkaan tiedostanut sitä. Nimda oli ratkaisu siihen kaikkeen. Kaikista aarteista suurin. Arupak ja se, johon tämä luotti eniten, laskeutuivat ansoilla täytettyyn temppeliin.
“A-arupak? Minä näin jotain oikealla.”
Merirosvo kuuli Taripin sanat ja kääntyi tämän mainitsemaan suuntaan. Ansat oli kai jo selvitetty. Maaliviiva läheni. Mikä uskalsi nyt tulla Arupakin ja tämän kohtalon väliin?
Arupak kohotti soihtukättään.
Sirun hakemisen ei pitänytkään olla helppoa. Silti Arupak joutui huomaamaan aliarvioineensa uhan pahasti.
Arupak puristi sirua kädessään ja juoksi. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän ei tiennyt, missä Tarip oli. Hän ei tiennyt, missä hän itse oli. Hänen kehonsa huusi kivusta, muttei silti osannut tehdä mitään muuta kuin juosta.
Ne eivät antaisi Arupakin kuolla rauhassa. Merirosvo jatkoi pakoaan, mutta jokainen tunneli tuntui täysin vieraalta.
Arupakin soihtu oli kadonnut johonkin. Nimdan hehku oli ainut asia, joka valaisi hänen tietään pimeillä käytävillä. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, koska se saattoi auttaa niitä löytämään matoranin.
Mutta tuskin ne Nimdan hehkua tarvitsivat.
Totuus ja harhakuvat sekoittuivat toisiinsa.
Oliko muuta kuin temppelin pimeys?
Oliko kaikki aikaisempi ollut vain harhaa?
Oliko ulospääsyä edes olemassa?
Arupak ei enää tiennyt.
Missä on Tarip?
Missä on ulospääsy?
Kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka päätti, että käy näin?
Jotenkin Arupak selvisi. Päivänvalo sai Arupakin silmät huutamaan kivusta, mutta merirosvo ei koskaan lakannut ajattelemasta, että näki harhoja jossain temppelin pimeydessä ja heräisi ihan kohta.
Elävä merirosvomatoran laskeutui Nimdan säilytyspaikkaan, ja elävä merirosvomatoran nousi sieltä pois.
Mutta monella tapaa Arupakin elämä päättyi siihen.
Aiemmasta elämästään entiselle merirosvolle jäi käteen vain Nimda, pari muuta aarretta ja pino runokirjoja. Hän harhaili ympäri ennen rakastamaansa maailmaa ja valehteli nimensä jokaiselle vastaantulijalle, joskus useasti samalle. Löytäessään vanhan ja likaisen naamion jostain Arupak heitti omansa menemään ja vaihtoi siihen. Hämäisikö uusi kanohi tai nimi niitä? Ei tietenkään. Mutta ne olivat oiva varokeino muita varkaita vastaan.
Ne kaikki halusivat sirun. Enää ei ollut väliä, mikä oli todellista ja mikä ei. Kaikki ne halusivat sirun. Jotkut olivat ne valepuvussa. Toiset yrittivät myrkyttää hänet ja kaivaa sirun hänen ruumiinsa nyrkistä, joka piteli sitä vielä kehon kuoleman jälkeen. Arupakilla ei enää ollut liittolaisia tai ystäviä. Arupakin elämä oli ohi. Merirosvo oli kuollut temppeliin ja jättänyt jälkeensä vain kuoren, joka yritti parhaansa mukaan elää maailmassa, jossa kaikki juonivat häntä vastaan.
Lopulta Arupak löysi itsensä Aft-Amanan mielisairaalan porteilta. Matoran ei kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin, mutta hänet otettiin potilaaksi kun kävi ilmi, että mystinen kulkija saattoi olla kadonnut lainsuojaton Arupak. Entistä merirosvoa yritettiin hoitaa kaikin keinoin, joita henkilökunnalla oli käytettävissä, mutta niitä ei yksikään psykologi saanut katoamaan.
Arupak istui sängyllään. Nimda hehkui hänen kädessään. Seiniin ja runokirjoihin tuhratut tekstit olivat kaikki, mitä tämän entisestä elämästä oli jäljellä. Matoranin muu omaisuus lojui ympäri lattiaa.
Siru muistutti häntä temppelistä.
Runokirjat ja pikkuesineet muistuttivat entisestä.
Arupak oli sairas, mutta hänessä oli yhä ymmärrystä. Ja se sanoi, ettei unohtaminen onnistuisi näin. Näin ei päässyt eroon menneisyydestään. Näin ei kadonnut niiltä. Näin ei voinut unohtaa sitä kaikkea, joka oli joskus ollut, ja jota ei mitenkään voinut saada takaisin.
Siru hehkui.
Arupak ei voinut pitää sitä ja muistaa joka hetki, miten sen saaminen ei ollut sen arvoista.
Eikä Arupak voinut antaa jonkun toisen tehdä samoja virheitä.
Arupak kätki sirun. Arupak katsoi viimeistä kertaa entisen elämänsä rippeitä. Arupak hyvästeli kohtalon, josta oli ollut niin varma.
Arupak lähti.
Ja Arupakin matka jatkui.
Enää Arupak ei halunnut olla Arupak. Hän hylkäsi nimen. Ja kaiken jälkeen merirosvosta tuntui, että tämän tehtyään hän saattaisi vihdoin unohtaa.
Muisti oli hauras asia.
Arupak kulki ja vannoi, ettei koskaan palaisi Aft-Amanaan. Hänellä saattaisi olla vielä mahdollisuus. Hän voisi vielä jättää menneen taakseen ja unohtaa. Kääntää kaiken ympäri. Olla mieluummin jopa tylsä kuin sellainen kuin ennen. Arupak onnistui pudottamaan muistonsa ja menneisyyden taakan johonkin matkansa varrelle. Hän jopa uskoi viimein löytäneensä turvapaikan.
Mutta nyt hän on palannut.
Arupak on palannut Aft-Amanaan, Matoro. Hän on tullut kohtaamaan sen, minkä jätti taakseen ja hakemaan sirun siinä toivossa, että sillä voidaan vielä tehdä jotain hyvää.
Mutta enää hän ei ole Arupak, Matoro.
Nykyisin häntä kutsutaan Kapuraksi.
Hiljaisuus oli kylmä kuin jäärailon pohja.
Aft-Amanan pimeydessä seisova toa tuijotti toveriaan sinisin silmin.
Ja kirosi itseään siitä, että koskaan erehtyi luulemaan tuntevansa tämän.
Karzahni istui matoralaisten kivisistä pääkalloista tehdyllä valtaistuimellaan. Valtaistuin oli koristeltu erilaisilla terillä ja miekoilla jotka oli sulatettu yhdessä pääkallojen kanssa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Se hallitsi valvontasalia ja loi uhmaavaa tunnelmaa, jota aiheutti erityisesti valtaistuimella silmät kiinni oleva olento, Karzahni.
Karzahni oli muinainen olento, yksi universumin vanhimmista asukeista ja hallitsijoista. Hän kantoi kasvoillaan Olisia, naamiota jolla pystyi näyttämään painajaisia tulevaisuusnäkymiä. Tämä yhdistettynä kauan sitten käytyyn taisteluun hänen veljensä kanssa ja huonoihin korjaustaitoihin oli tehnyt Karzahnista hullun ja arvaamattoman hallitsijan. Myös se että valtakunta oli ollut eristyksissä vuosituhansia ei ollut tehnyt hyvää muinaisen psyykeelle ja mielen laadulle.
Karzahnin naamio koostui neljästä osasta, jotka oli parsittu kasaan mitä oudoimmilla tavoilla. Hänen tummanvioletit silmäluomensa olivat kiinni kun hän oli yhteydessä valtakuntansa valvontaelimeen, mustan torniin.
Tuo sarvipäinen hahmo piirtyi Umbran näkökenttään tämän noustessa kivuliaasti ylös. Hän huomasi istuvansa jonkinlaisilla kivisillä istuimilla Karzahnin salin takaseinällä. Nurukan ja Deleva näyttivät edelleen tajuttomilta.
Jäätävät, siniset liekit lepattivat luun ja metallin yhdistelmistä tehdyissä lyhdyissä. Siniset liekit loivat hieroglyfein koristelluille seinille kammottavia kuvajaisia ja loivat Karzahnin sarveikkaasta olomuodosta suuren hirviömäisen varjon seinälle. Valtaistuimen edestä salin toiseen päähän ulottui pitkä metallinhohtoa kimaltava punainen matto, jonka huhuttiin tehdyn ta-matoranien punaisista panssareista jauhetulla jauholla. Matto peitti sammalten kansoittamaa lattiaa, jossa oli ajan uurtamia uria ja muita uurteita.
Karzahni oli yhä silmät kiinni ja oli yhteydessä omaan valtakuntaansa. Sairas mieli pyrki hallitsemaan täysin koko valtakuntaa ja tekemään siitä paratiisin hänelle itselleen. Nyt kuitenkin tuntui että tunkeilijoita oli saapunut, koska hän näki mielessään kuvajaiset muutamasta toasta, omien ihanien rapuvartijoidensa silmin.
”Kuka rohkenee häiritä rauhaani ja saapua valtakuntaani?” Karzahni kysyi kuulustelevasti silmät kiinni, naamion vasemman alareunan hampaiden liikkuessa olennon puhuessa. Oikea alareuna oli kiinni ja sieltä ei tullut ääntä tai liikettä. Kammottavaksi teki se että olennolla näytti olevan vain puolikas suu ja demoniset sarvet eivät tehneet näystä yhtään sen parempaa. Karzahni hengitti raskaasti ja nousi ylös valtaistuimeltaan. Hänen violetit silmäluomensa avautuivat ja hän alkoi nousta valtaistuimeltaan. Hän oli nähnyt kuvajaisia kolmesta toasta, jotka avasivat portit, portit joita ei ollut avattu vuosituhansiin. Nyt kolme hitaasti tajuihinsa palaavaa toaa makasivat hänen valtaistuinsalinsa perällä.
”Mitä ne hänen valtakuntaansa olivat tulossa. Valtakuntaan joka oli yksinomaan hänen. Vain hänen!” Hänen nyrkissään olevat liekehtivät ketjut syttyivät koviin liekkeihin ja Karzahni ei tuntenut kuumuutta. Hän ei tuntenut mitään.
Matoranien onni oli vaakalaudalla. Ulkomaailmasta tulleet vaikutteet piti poistaa onnen takaamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Matoranit olivat etusijalla ja heidän piti tehdä työnsä. Karzahni pitäisi henkilökohtaisesti huolta vieraidensa viihtyvyydestä. Sillä hän tiesi mikä oli matoralaisille ja näiden suojelijoille, toille, hyväksi. Vuosituhansia rauhan ja mukavuuden tyyssijassa asuneena hänellä oli kokemus näihin.
”Suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni”, Karzahni lausahti nopeasti ja yllättävän vähän hulluutta huokuvalla äänellä. ”Mikä tuo teidät, kolme toaa, saarelleni? Voinko mahdollisesti olla avuksi?” hän kysyi kävellen hitaasti Umbran suuntaan.
”Olemme matkalla Legendojen kaupunkiin ja saaresi kautta kulkee tietojemme mukaan reitti sinne. Saisimmeko matkustaa häiriöttä Metru Nuille valtakuntasi läpi?” Umbra aloitti ja katsoi Karzahnia tämän tummiin, muinaisiin silmiin.
”Vai Legendojen Kaupunki”, Karzahni maisteli sanoja. ”Legendojen Kaupunki. Se on katkera maa. Se rappeutuu. Näen siinä veljeni, sen sairaan hullun, kädenjäljen. Hänen ’täydellisyytensä’, sitä se kaupunki huokuu. Kuvitelmaa täydellisyydestä.” Karzahni näytti kokonaan sivuuttaneen Umbran kysymyksen.
”Ei Legendojen kaupunki ole rappeutunut. Toki kaupungin historia on täynnä surua ja murhetta ja sotiakin, mutta se elää nykyisin loistonsa aikaa. Muistan kuinka todella nuorena matoranina osallistuin Arkistojen kaivamiseen… Se oli hienoa aikaa”, Nurukan kertoi.
Karzahni murahti. ”Ne kärsivät siellä. Siellä ei ole onnea. Täällä on. Te toat vain olette naiiveja, te olette nuoria. Minä muistan olemassaolon alkuhämärät, minä tiedän miten vuoret laskettiin ja meret avattiin. Minä olen nähnyt tämän maailman rappion. Kaikki tuhoutuu, kaikki muuttuu tuhkaksi. Kaikki paitsi Karzahni ja sen onnelliset matoranit.”
”Karzahnin onnelliset matoranit? Hah!” Deleva puuttui yhtäkkiä keskusteluun. ”Olet joko hemmetin sekaisin tai sitten sinulla on outo käsitys ’onnellisuudesta’!”
“Mitä sinä tiedät onnesta, toa? Onni on yhtä kuin työnteko. Vain kovaa työtä tekemällä pääsee onneen. Minä annan täällä sairaille ja rikkinäisille matoraneille uuden elämän, uuden onnen. Kova työ vie murheet pois on ollut sanontani pitkään”, Karzahni kertoi. Hänen mielessään paloi menneiden aikojen soihtu.
Nurukan tunsi tiettyä ymmärrystä Karzahnia kohtaan. Saaren herra selvästi uskoi asiaansa. Hän saattoi nähdä Karzahnin silmissä häilyvän epävarmuuden ja menneisyyden, joka kietoutui hulluudeksi nykyhetkessä.
”Saammeko me jatkaa matkaamme Metru Nuille?” Nurukan kysyi, palauttaen Karzahnin menneisyydestä ja filosofiasta.
”Oikeastaan”, Karzahni aloitti. ”Haluaisin pitää teidät täällä – ainakin toistaiseksi. Minulla on kovin vähän ketään joka vastaa minulle. Keskustelu kanssanne, pienet toat, on ollut piristävintä moniin vuosikymmeniin! Karzahni, universumin ymmärtäjä ja sen tajuaja, voisin opettaa teitä, mullistaa elämänne!”
Karzahnin tuhkaerämaa
“Karzahni”, Matoro tokaisi. “Tämä paikka on – jos mahdollista – vielä vähän surkeampi kuin olisin huhujen perusteella uskonut”, toa valitti kompuroidessaan tuhkakinoksissa.
“No joo”, Kapura vastasi hieman ärsyyntyneenä ympäröivän maaston vaikeakulkuisuudesta. “Mutta me olemme Toia. On moraalisesti väärin jättää väliin tällaisten paikkojen tutkiminen. Vaikkei siinä kai paljoa järkeä ole.”
“Toan velvollisuus on tehdä ihan hemmetin tyhmiä asioita, vai? Ei sillä, en minä mitään luovuttaa aio. Sehän olisi täysin epätoamaista. Mutta ärsyttää tällaiset sivuraiteet – olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan miten moni seikkailuni on oikeastaan vain yritys päästä siihen oikeaan seikkailuun…”
“Tuo on harvinaisen totta”, Kapura murahti. “Eikä mikään seikkailu tapahdu ikinä missään mukavassa paikassa. Aina joku KARZAHNI tai SKARRARRAR-SAARET tai jotain vastaavaa. Kuinka vaikeaa olisi piilottaa mystiset voimaesineet KLAANIN ALLE?”
“No kun nyt miettii… eivät ne seikkailut silloin kivoja ole jos ne sattuvat tutuissa paikoissa. Tuntuu väärältä, että vaikka nyt Klaanissa joutuu taistelemaan miljoonakätisiä tappajametallimörköjä vastaan. Se rikkoo pahasti sen illuusion, että Klaani olisi turvallinen peruskivi.”
“Olen varmaan kommentoinut naiiviuuttasi ihan tarpeeksi, mutta luuletko minkään paikan olevan turvallinen maailmassa, jossa tappajahyönteiset tai jättifikout tai Makutat asuvat joka saarella?”
“Joskus mietin mikä hemmetti Suurta Henkeä, Athia tai mitä spagettihirviötä ikinä mikä onkaan luonut tämän kaiken on oikein vaivannut. Onko sillä ollut huono päivä ja se on halunnut tehdä mahdollisimman kaoottisen kamaluuden omaksi huvikseen?”
“Hmm”, Kapura mietiskeli. “Ehkä se ajatteli, että rauhaa on helpompi arvostaa, jos sitä ei ole juuri koskaan ja saisi näin eniten palvontaa omakseen? Olen kuullut syvästi uskonnollisten henkilöiden menevän jo hieman höpsöjen kunnianosoitusten (kuten ohjelmointikielten nimeämisen jumalansa mukaan) puolelle.”
“Siinä tapauksessa luoja on aika hämärä, sillä… hemmetti, se on antanut puolelle universumiaan voimat tuhota mitä lystää ja sitten olettaa meidän leikkivän rauhassa hiekkalaatikolla ja ollevan tappamatta sen rauhaa saarnaavia profeettoja. On paljon helpompi uskoa persoonattomaan Kohtaloon kuin johonkin luojapersoonaan, joka oli suurella todennäköisyydellä järjiltään.”
“Tosin,” Kapura sanoi yhä mietiskelevästi, “jos minä saisin luoda maailman niin en tekisi ainakaan sellaista, jossa kaikilla on aina kivaa. Tylsähän siinä tulisi.”
“Sinun maailmasi olisi sanaristikoita ja labyrinttejä. Todennäköisesti täynnä asioita, jotka tuhoaisivat jokaisen asukkaan mielenterveyden… paitsi… jos luoja on hullu, niin olemmeko me, selväjärkiset oikeasti hulluja? Luoja on kuitenkin omaan maailmaansa nähden täydellinen, ja me poikkeamme mielenterveydeltämme siitä…”
“Tämä kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta kuka ei ole hullu? Hulluus vain ilmenee eri tavoin riippuen tilanteesta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Mutta jokaiselle löytyisi henkilökohtainen tila, jossa mielenterveys murenisi tai suorastaan räjähtäisi mahdollisimman eeppisesti.”
“Minä en tiedä onko tuo pessimistisin ‘me kaikki olemme hulluja’ -ajatus vaiko optimistisin ‘hulluudessa ei ole mitään pelättävää, se on täysin normaalia’ -ajatus, mutta se kuulostaa tosi huolestuttavalta. Eritoten sinun suustasi. Peeäs, olemme Karzahnilla.”
“Mikäli viittaat saareen: Vau, en huomannut! Jos tuo asutuskeskus on nimeltään myös Karzahni niin onpa se tyyppi itserakas.”
“Ihan vain, luulen että saat vielä tämän reissun aikana katsoa hulluutta silmiin. …ja toivoa, ettei se katso takaisin ja sekoa sinun silmistäsi paistavasta hulluudest- ei mitään.”
“…” Kapura oli vastaamatta. “Kyllä minä hulluuteni ymmärrän. Katsos on helpompaa pudota jos ottaa vastaan käsillä. Toistamalla itselleen ‘lol en oo hullu lol en oo hullu’ ei saavuta mitään kohdatessaan vaikka muutamia Nukkeja.”
“Nuket ovat viimeinen asia jota haluan ajatella täällä, kiitos kovasti että muistutit niistä”, Matoro sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Jos elämä on tosi sarkastinen tarina niin sinä käytännössä manasit Nuket ilmestyviksi tänne jossain vaiheessa. Joten kiitos kovasti”, Kapura vastasi.
“Kaikki muut ongelmat ovatkin sitten sinun esille manaamia, kuten vaikka… kuten vaikka… PORTAAT.”
“Minä varoitin sinua jo”, Kapura tokaisi. “Jos tilanne on jatkuva niin syypää en suinkaan ole minä.”
“Vaan Kepe.”
“Minusta jotenkin tuntuu, että sen juttu on enemmän juoksuhiekka. Älä kysy.”
“No, jos törmäämme muurahaispesiin niin sitten se ainakin on sen vika… vaikka juoksuhiekkapointtikin oli tosi hyvä.”
“Onko täällä edes juoksuhiekkaa?” Kapura kysäisi. “Minusta tuntuu, että se olisi jotain JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA.”
“Opas Karzahnin geologiaan on yksinkertainen – käännä oikeat asiat päälaelleen. Muistaakseni täällä tulivuoret sylkevät jäätä tai jotain, joten juoksuhiekka todennäköisesti olisi täysin murtumatonta superterästä mihin uppoaminen olisi mahdotonta.”
“Sovitaan, etten edes kysy niistä tulivuorista koska en näe tuossa… mitään järkeä.”
“Sitten olet sisäistänäyt tämän saaren aika hyvin. Aika moni joka on yrittänyt saada tästä jotain järkevää on nyt siellä JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA-hiekassa ruumiina…”
“Virallinen selitys: Se on taikaa, pling!” Kapura totesi sarkastisesti. “Muuten, onko sinulla vieläkään mitään suunnitelmaa koska minulla ei ole vieläkään kovin hyvää tunnetta tästä.”
“No siis, näet tuon mustan tornihäkkyrän horisontissa?” Matoro vaihtoi äänensävyään heti näsäviisaasta tiedemiehestä asiantuntevaksi seikkailijaksi.
“Joo, onko se populaarikulttuuriviittaus? Näyttää aika mustalta ja tornilta. Tosin lukevatkohan ihmiset täällä hirveästi kirjallisuutta”, Kapura mietti.
“No, kuitenkin. Me yritämme päästä paikalle mahdollisimman huomaamattomasti, mielellään mahdollisimman pian ja kun päivänvaloa riittää, ja sitten pelastamme modemme ja häivymme pohjoisen kautta MN:lle. Yksityiskohdat improvisoidaan. Kysyttävää?”
“Jätit aika paljon asioita tulkinnan varaan”, Kapura vastasi. “Joten ei oikeastaan. Turha näitä kai on liikaa miettiä.”
“Eräs suuri kenraali sanoi kerran: ‘Mikään suunnitelma ei kestä tulikosketusta’.”
“Minä sanoin nyt: ‘Lainaukset eivät auta Karzahnilla’, mutta joo.”
Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.
”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.
”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.
”…” Matoro totesi.
”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”
”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.
”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.
”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.
”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.
”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.
”… wtf mitä sinä teet”
”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”
”…”
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 1
Jossain ihan muualla
[10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.
[10:53:15] conspiracyTheorist: On
[10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina
[10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN
[10:55:56] Matoro: …
[10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA
[10:56:04] conspiracyTheorist: JOO
[10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN
[10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.
[10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.
[10:56:59] Matoro: … entä jos…
[10:57:05] conspiracyTheorist: … joo
[10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-
Vene
”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.
Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.
”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”
”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.
”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”
”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 2
Vene vähän matkan päässä
”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.
Karzahni
Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.
“AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.
Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.
“Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”
“Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”
“Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”
“…”
“Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”
“Kyllä, sir!”
Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.
“ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.
“NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”
“KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”
“JOO!”
Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.
“Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.
“Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”
“Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.
Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.
“Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”
“Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”
“Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”
“… mitä sinä selität?”
“Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”
Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.
Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.
Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.
Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.
“Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”
Allianssin keskuudessa oli hiljaista.
“M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.
“Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.
Nukke katsoi 007:aa silmiin.
Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.
Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.
Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.
Coliseum
“HAHAHAHHEHEHEH”
“HEHEHHIHIHI”
“HOHOHOHYHYHY”
“HÖHÖHÖHAHAHA”
HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.
Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 5
Klaani, kahvio
Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…
”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.
Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.
Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.
”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.
Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.
Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.
Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.
”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”
Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”
Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.
Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?
Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:
Rose ♥ Kanaya OTP <3
Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.
