Myrskyn ensimmäinen yö
Moderaattoritorni
”Labion leirissä?”
”Labion leirissä.”
”Oletko varma?”
”Täytyy olla. Ei äijä viilaisi linssiin tollaisesta jutusta.”
Kahvinkeittimen porina aamuöisessä taukotilassa oli ainoa asia, joka tahditti selakhilaanin ja toan sananvaihtoa. Kummankaan valvominen ei ollut yllätys kenellekään, joka ymmärsi linnakkeen sisäistä dynamiikkaa. Same olisi mielellään siunannut itselleen tavallista pidemmät yöunet Rumisgonen pitkän vuorokauden jälkeen, mutta käänteet eivät ikinä tulleet kohtuulliseen tahtiin. Ja Paaco tiesi kyllä, että tämänkaltainen neuvonanto oli parempi pitää ennemmin kuin myöhemmin. Kaikista hänen esihenkilöistään Same oli riskittömin herättää aamuyön pikkutunteina.
Samekaan ei ehkä ihan kuittaisi sitä sprinklerikikkaa olankohautuksella, mutta hän sentään ymmärsi, että tarkoitus pyhitti joskus keinot.
”Oletan, että olet jo yrittänyt haarukoida signaalin lähdettä.”
”Juuh, ja no, ei ole helppoa. Jos voisin vain kuulostella vihollisen komentopisteet, tämä sota olisi varmaan jo paketissa.”
”Mutta on silti jokin syy, miksi tästä on pakko puhua nyt heti?”
Uusi energiajuomatölkki sihahti auki. Paaco klikkaili aggressiivisesti auki tiedostoja.
”Muistat varmaan meikäläisen hypoteesin Kiro-Wahin nazo-opereissönin suhteen?”
”Muistan, mutta en tiedä, luotanko lähteeseesi.”
”Hei Samemän, tiedän hyvin, mitä mieltä olet Hatidista. Mutta kyllä ne vaan on paras lähde mitä ton rintaman tapahtumille voi edes toivoa. Ja radiosalaus on ainakin täysin onnetonta, eli kaikki niiden inteli on käytännössä meidän.”
”Ja osa siitä koskee Kiro-Wahia?”
”Niin. Siellä se pönöttää. Olen satavarma siitä. Täsmää kans nazojen raksaosaston liikkeisiin Rapulatvaa pitkin.”
”Hyväksyn tämän todennäköiseksi. Onko se jo toiminnassa?”
”Aika paha sanoa, mutta en näe syytä sille, ettei olisi. Nopeastihan tollaisen pykää. Vaivalloisempaa on suojaaminen, majoitteet, huolto, jne.”
Same kaatoi mietteliäästi lisää kahvia kuppiinsa.
”Oletko yrittänyt vielä murtautua heidän lähetyksiinsä?”
”Kaikkeen ei mullakaan ole aika viime päivinä riittänyt. Rajansa se venyvyyden naamiollakin.”
”Ymmärrän täysin. En ehtinyt sanoa, mutta hyvää työtä Rumisgonen kanssa, Paaco.”
”Wow, kiitti äijä. Tarkoittaa paljon. Mutta niin, torakoiden salaukset on myös parantunut ihan sikana syksyn edetessä. Kuten myös niiden tiedustelutieto: joku voisi luulla, että niillä on yksi pari silmiä taivaankannessa.”
”En ole poissulkenut sitäkään. Ajatteletko radiotornin suhteen sitä, mitä luulen?”
Paaco havahtui alkaneensa kuiskata. Todennäköisesti turhaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”No kun. Mitä muuta varten se voi olla? Hatidin signaalien kaappaamiseen? Pliis, se on kuin karkin pöllimistä pikkuavustajalta. Onnistuu keneltä tahansa amatööriltä. Ehei, kyllä tää vähän varasuunnitelmalta vaikuttaisi: eikä ihan ketä tahansa varten.”
Same oli pitkän hetken hiljaa. ”Melkoisia liittolaisia, jos totta.”
”Yllättyneet parijonoon, rofl.”
”Niinpä. Pelkään, että saatat olla oikeassa. Ja toisessa tilanteessa pitäisin sitä kannaltamme melko yhdentekevänä… mutta tässä se saattaa kasvattaa kiirettä. Puhun Tawan kanssa aamulla.”
”Joo, hyvä. Meitsi vois valmistella yhtä juttua. En tiedä, muistatko, mutta meillä on vähän hyödyntämätöntä rautaa rajalla. Jos halutaan tehdä tää siististi… ehkä nyt olisi aika?”
Same pysähtyi vielä ovella selvästi keräämään ajatuksiaan. Hän katsoi kaavakuvia ruuduilla ja ymmärsi Paacon ajatuksen.
”Ehkä se ei ole tässä kohtaa liioittelua. Toivottavasti se on vielä toiminnassa.”
Paaco virnisti leveästi. ”Kohta ainakin on.”
Myrskyn ensimmäinen päivä
Lehuvirta
Tusina sadetakkimyttyjä piti neuvonpitoa oksiston suojassa. Harmaassa aamukajossa puhujan tunnisti lähinnä äänestä. Sateen kohina oli niin kova, että miesten täytyi karjua pelkästään keskustellakseen. Lämmin puuro lohdutti miehiä laihasti syksyn kurjimman yön jälkeen.
”Uaah”, ulvahti Havok. ”Ihan sekopäinen sää.”
”Onhan näitä nähty”, Brangokk murahti hampaitaan kaivellen. ”Kotipuolen kärhämässä etsisitte nivusista hiekkaa. Niin voi sitä ihan sitten omassa päässään hiljaa miettiä, kumpi on mukavampaa, se vai tämä.”
”Puhukaa omasta puolestanne sen kodin suhteen”, Sixten sanoi. ”Aika samanlainen syksy täällä kuin meillä, javisst.”
”Ai mitä, eikö ’navia ole täydellinen paratiisi Vanhaan Maahan verrattuna?” Vazopp ivaili. ”Luulin että mikäseoli ’Perustuslaillinen Monarkia’ maksaa teille kaikille pelkästä lorvimisesta…”
”Ju, kyllä se grundinkomst-kokeilu johonkin etenee. Mutta ei sillä kivempaa säätä osteta.”
”Ai ei vai. Rahalla saa ja rakasetankilla pääsee. Sanopa tuo xialaisten säänhäirintäsatelliiteille tai ihan kelle tahansa rahaa rakastavalle veden toalle. Tai no, ei kai siihen periaatteessa toaa tarvita, vaan kaksi helvetin kovaa työukkoa. Keitäs sinisiä meillä onkaan… mites on, Yagak: saisitko tätä säätä hillittyä, jos lyödään hynttyyt yhteen?”
Yagak vilautti Vazoppille pikaista, ankeaa hymyä huppunsa alta.
”Sori, säästän itseäni avioliittoon.”
Muut ukkelit höröttivät sille hiljaa. Vazopp myös, mutta vähän myöhässä. Yagak käveli ulos tilanteesta ennen kuin kukaan ehti miettiä liian pitkään, mikä hänen elementtinsä mahtoi oikeasti olla.
Yagak kaapi lusikkahaarukalla viimeisetkin kaurakokkareista kattilan pohjalta ennen kuin huljautti astiaa juoksevassa vedessä. Kun hän nousi ylös virran varrelta, sadeviitan hupun laskos ryöpsäytti kylmän lirun vettä selkää pitkin. Hän olisi irvistänyt, jollei kaiken peittävä märkyys olisi tässä kohtaa myrskyä ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikea uskoa, että tätä märemmäksi voisi enää edes tulla.
Öinen myräkkä oli tulvinut telttapohjista läpi ja kohmettanut heistä useimmat jääkylmiksi. Telttapaikka ei ollut ollut edes huonoimmasta päästä, mutta siinä ei ollut huomioitu mahdollisuutta vuosikymmenen pahimmalle myrskylle ja tuhoisille tulville metsäkumpareita pitkin. Komppaniasta oli vaikea löytää miestä, joka olisi saanut viime yönä tuntia unta pidempään. Sen näki mäntyjen oksistojen peitossa sadetta piilottelevista skakdeista. Sade ei ollut enää aivan yhtä paha kuin yöllä, mutta läpimärkien telttojen pystyttäminen uudestaan sai odottaa parempaa hetkeä.
Aamiaistunti oli venynyt jo pitkänhuiskeaksi: komppanian johto oli jossain tiedonannossa. Myrskypilvien vaikutus koko Lieggimiesten läntiseen rintamaan oli vähintään lamaannuttava, ja pahimmassa tapauksessa ei auttaisi muuta kuin vetäytyä. Tiedustelun väki juoruili jo, että koko säätila oli eilisen taistelussa legendaksi nousseen ilman toan ansiota.
Tornari tai ei, Yagak ei voinut olla miettimättä, tunsiko hän tämän aiheuttaneen toan henkilökohtaisesti. Oli vaikea sanoa, ansaitsiko toa tästä hyvästä olusen vaiko selkäsaunan. Jos myrsky hidastaisi Allianssin valloitushankkeita edes viikon verran, syksyistä vellimaastoa kelpaisi sietää pieni hetki. Vaikka oli kyllä vaikea poistaa skeptisyyttä siitä, että tällaiseen myräkkään pystyisi kukaan toa yksin.
Keskustelussa ei ollut päästy ihmeisiin, kun Yagak palaili purolta puhtaan kattilan kanssa.
”Niin häh, mitäs tässä odotellaan?” Brungush murjotti ääneen.
”Tehtävänantoa, varmaan”, Rodarr sanoi. ”Tänne tulvien keskelle ei kannata uutta leiriä pystyttää, ja eteneminenkin on varmaan aika tyhmä idea juuri nyt. Ainaskin jollei Yagak kohta suostu kokeilemaan sitä veden emmentaalivoimien hallintaa…”
”Uitan sinut ensimmäisenä, kun saan ne haltuuni”, Yagak huikkasi.
”Aika tyhjä uhkaus tässä säässä”, Rodarr nauroi.
”Varo vaan. Odotan, että olet kuiva ja lämmin ja sitten vasta isken.”
”Niin ja siis elementti”, Zohan pisti väliin.
”Häh?” Rodarr huudahti.
”Elementtivoimien. Äijä sano emmentaali.”
”Voi skarrararr Zohan, se oli se vitsi.”
”Ai jaa. En kyllä ihan osta, että tietäisit noin hienoja sanoja.”
”Niin että meinasitte että peräännytään varmaan taas?” Brungush sanoi ja huokaisi tuskastuneena. ”Jos meikäläiseltä kysytään, niin tämmöisten sietäminen oli ihan vaan odotettavissa sillä tavalla, millä tätä sotaa johdetaan. Pari nopeeta iskua klaanilaisten taktisiin pisteisiin ja oltaisiin jo nautiskelemassa voiton antimista jossain lämpimämmissä maisemissa!”
Yagak hymähti ja istui aseveljien seuraan sateensuojaan katajistoon.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa?”
Useampi jermuista ähkäisi.
”Nyt saa kyllä jo minun mielestäni ihan pikkuisen valittaa”, Zohan sanoi.
”Henkimaailman hommia, tiedustelu puhui jonkun toan tekosista”, Yagak sanoi. ”Eli ei tässä ehkä muuta voi kuin valittaa. Kuuliko joku enemmän siitä myrskyn alkupisteestä?”
Skakdit lähinnä vilkuilivat toisiaan odottaen, että joku puhuisi. Hetken päästä vanha ukko Brangokk yskäisi ja korotti ääntään: ”Jututin tuossa tunteroinen sitten niitä itärintaman sissejä, jotka tulivat saattamaan lutin ja kessut tiedonantoon. Niillä äijillä ei ole kyllä ollut mitään kuria, lörpöttelevät ihan kenelle tahansa… mitä nyt ymmärsin, niin se torakoiden eilinen ilma- ja merivoimien karkelo johtui kai siitä, että Bio-Klaani liikutti jotain isoa kaakon suuntaan ja takaisin. Ilmeisesti aika paljon menetyksiä nazorakien puolelta, Klaanin puolelta ei varmistettuja. Jälleen vaikuttaa siltä, että meikäläiset olisivat voineet ehtiä taisteluun, jos torakat vain viitsisivät pyytää.”
”Pah, ne tahtoo pitää isot taistelut itsellään”, Brungush murahti. ”Laulattavat tykkejä Imperiumin kunnian puolesta ja pitävät meidät täällä hoitamassa ne tylsät jutut. Helppo sitä on sanoa olevansa sotasankari, jos joku muu polkee puolukoita ja käy tylsyttämässä scimmyjäRune scimitar puihin ja alkuasukkaisiin. Tää sota on kyllä yksi vitsi, ei täältä kunniaa käydä hakemassa.”
”Palkka juoksee, ei voi valit-”
”Turpa kiinni nyt jo oikeesti Vazopp. Joku välittää muustakin kuin rahasta. Tuhlaan mun koko nuoruuden tällä saarella tätä menoa.”
”Meni vissiin tunteisiin?”
”Meni.”
”Sori Brungush.”
Brungush mutisi loukkaantuneena ja tepasteli Vazoppin luo vastaanottamaan rivakan halin.
”Voidaan teroittaa sun scimmy myöhemmin yhdessä. Tiedän, että se harmittaa sua.”
”Kyllä minä sen itsekin osaan tehdä. Mutta kiitti Vazopp.”
”Mites muuten Yagak”, Havok kysyi, ”etkö sinä ollut sieltä idän rintamalta alkujaan?”
Yagak oli hetken hiljaa.
”Kyllä. Miten niin?”
”Niillä oli aitiopaikka tuon eilisen seuraamiselle. Varmaan olisi ollut aika eri lopputulos, jos torakat olisivat päästäneet ne puuttumaan siihen show’hun. Majuri Rlorzedtillä on vissiin aika häijyjä äijiä töissä… siitä puhutaan aika outoja juttuja. Kukas se olikaan se teikäläisen komentaja?”
”Suuri ja paha Gurg”, Yagak sanoi tottuneesti.
”Tosi kumma. Et ole ikinä oikein vaikuttanut tyypiltä, joka päätyisi Rlorzedtin alaisuuteen.”
”Miten niin?”
”En tiedä. Niistä puhutaan kaikkea hämärää. Salatieteitä, Gaggun salainen tiedejaosto, elementtivoimia.”
”Sinne ei kyllä pääse ihan kuka tahansa”, Brungush murahti. ”Yritin hakea, mutta Rlorzedt pitää selvästi aika tiukkaa jöötä siellä.”
Brangokk tuhahti. ”Et sinä sinne halua. Sitä paitsi sen Gurgin porukassa on muutenkin aika epäilyttävää sakkia. Mitäs pahaa Yagak on menneisyydessään tehnyt päästäkseen noin rankkaan seuraan?”
Se ei ollut kovin vakava kysymys, mutta Yagak ei halunnut jättää siitä huomattavan pitkää hiljaisuutta leijailemaan ilmaan.
”Olen vain viestimies”, Yagak sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taikajutut ja salaisuudet ovat muutenkin isonatsaisempien hommia.”
”Haha”, Rodarr hörähti. ”Noinhan sinä sanoisit, jos salailisit jotain!”
Yagak ei kääntänyt katsetta Rodarriin.
”No, täällä joka tapauksessa ollaan. Joten en tiedä, mitä Gurgin laivalla puuhataan tällä hetkellä. Varmaan jotain Nimda-juttuja.”
Rodarrin ilme kertoi, että hän ei olisi aivan halunnut päästää tästä irti, mutta hän päätyi läimäisemään Yagakia yläselkään kovaa. Avokämmen lätsähti märästi sadetakkia vasten.
”Eivät ne noin huonolle valehtelijalle kyllä mitään sellaista näyttäisi!”
”Joo, tuo mies kyllä syötäisiin salatiedeosastolla viikossa!” Havok naurahti.
”Älkää härnätkö Yagakia”, Brangokk sanoi. ”Luti siirtää sen takaisin sinne idän rintamalle joku päivä, ja sittenhän teitä kaikkia itkettää.”
Yagak hymyili takaisin vaisusti. Tässä oli nyt tilanteen huomioiden yllättävän hyvä olla. Mutta hänestä tuntui, että viime yönä oli käynnistynyt jonkinlainen ajastin sille, kuinka pitkään hän voisi vielä ylläpitää tätä. Veto kotia kohti oli taas voimistunut, eikä hän voinut vastustaa sitä enää kovin kauaa.
Myrskyn toinen yö
Rantalehto
Puistojen käyttöaste oli romahtanut hallitsevan säätilan muutosten myötä. Eipä Rantalehdon puistossa poutaisenakaan syysyönä juuri liikuttu.
Vanha munkki oli kuitenkin yhä meditoimassa sienikokoelmansa seurassa. Otlekin mielestä hyypiö ei vaikuttanut tyypiltä, joka raportoisi Klaanin johdolle kulkijoista, mutta oli parempi pistää varman päälle. Tuoksusta päätellen osa munkin sienistä oli harvinaista lajia, jonka kuivatuista hatuista saisi uutettua Enkin himoamaa hermomyrkkyä. Kukaan veljeskuntalaisista ei ollut kuitenkaan uskaltanut neuvotella asiasta, pihistämisestä puhumattakaan. Ties mitä mielikykyjä äijänkäppyrällä oli. Leiter oli kehottanut osoittamaan varovaisuutta ’sen oraakkelin’ väen kanssa. Kyllä hiippailija hiippailijan tunsi, eikä olllut viisasta näyttää korttejaan ilman hyvää syytä.
Otlek sujahti pensaan ali. Hän kulki loikkien violetiksi muuttuneen tammenlehtimaton yli, jottei siihen jäisi jälkiä. Vaikkei sillä ehkä ollut juuri väliä: luissaan Otlek tunsi tuulen olevan yltymään päin. Lehdet eivät jäisi paikalleen mätänemään.
Tammen juurella oli muutamia kiviä jäänteenä vanhasta rantaviivasta. Sade ropisi niistä laakeimpaan eri tavalla. Matoran työnsi sormensa sen kulman alle ja nosti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin se olisi vaikuttanut yllättävän keveältä graniitiksi. Kiveä se oli kuitenkin vain ulkonäöltään.
Tunneli putosi ensin pari metriä alaspäin, Otlek pudottautui tottuneesti sen pohjalle. Vettä oli melkein nilkkaan ja sitä tippui katosta ja tihkui seinien mannoksesta. Suuren tammen juuret nielivät ahnaasti, mutta liika oli liikaa. Lähisaarella Veljeskunnalla oli ollut vuosikymmeniä tunneliverkoston hiomiseen suhteellisen mukavaksi ja toimivaksi; viidakon sadekauteen he olivat sopeutuneet poistokanavin ja pumpuin. Tämä tukikohta oli ollut käytössä vain pari kuukautta ja salaus oli tehnyt hienosäädöstä hankalaa.
Otlek astui valokivien himmeään hehkuun. Pääkammioon oli rakennettu eräänlainen puulattia paksuista oksista ja myrskyn ensipäivän katkomista oksista. Kunnon sahatavara olisi toiminut paremmin, mutta lautakasan kuljettaminen puistoon olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää. Kotisaaren poltto, kuolleet toverit ja vihollispuolelle siirtynyt johtaja pistivät märän lattian ja tiputtavan katon kuitenkin jonkinlaiseen mittakaavaan. Sitä paitsi flunssaisimmat pääsivät Telakalle paranemaan.
Suurin osa riippumatoista roikkui täysinä, ja pääkammiossa kaikui tuhina ja kuorsaus. Sisäänkäytävän pielessä valvoi Ibra paljastettu miekka sylissään. Tämä nyökkäsi Otlekille.
”Iltaa, veli. Onko johtaja hereillä? Olisi uutisia linnasta ja rintamalta.”
”Kiireinen yö?”
”Tulin kun pääsin. En voinut noin vain irrottautua. Voin minä odottaakin, jos hän nukkuu.”
Ibra murahti kolkosti. ”Hän on hereillä.”
”Kiitos.” Otlek asteli lattian oksiston yli ja sisään sivukäytävästä, joka oli kaivettu yläviistoon niin, että se oli muuta luolaa kuivempi. Matoran veti varovasti auki kirjaillut verhot ja luikahti sisään.
Leiterin kammio oli koruton ja synkkä. Seinustalla oli kapea vuode. Pöydän virkaa toimitti tyhjä kranaattilaatikko, jolla oli pieni mutta tarkkaan piirretty saaren kartta ja nyrkin sisään mahtuva valokristalli. Johtaja istui ohuella tyynyllä pöytänsä ääressä. Oliko hän ollut täsmälleen samassa asennossa viimeksikin? Jopa Raham ja Ibra kävivät ulkona silloin tällöin, joskus jopa kaupungissa. Mutta Leiter oli nähnyt viimeksi taivaan tullessaan saarelle norsupäästäisen kyydissä. Oman naamionsa läpi hän oli katsonut maailma edellisen kerran kotisaaren vehmaudessa. Miksi vuorokaudenajoilla, tai ajan kulumisella ylipäätänsä, olisi mitään merkitystä johtajalle?
Leiter avasi silmänsä ja käänsi katseensa tulijaan. ”Veli Otlek. Mainitsit uutisia.”
”Johtaja”, Otlek nyökkäsi, tai ehkä se oli pieni kumarrus. ”Vartija on elossa. Hän on soluttautunut skakdipalkkasoturien leiriin Lehu-Korosta pohjoiseen.”
Mirulta ei voinut lukea minkäänlaista reaktiota. ”Ja tietääkö Linnoitus tästä?”
”Kyllä. Hän otti itse yhteyttä ylläpitoon leirin radiolaitteilla viime yönä. He pitävät asian vielä salassa, jottei se vuoda Imperiumille ja paljasta soluttautujaa. Käsittääkseni tieto on vain ylläpidolla, ja Matoro Mustalumella.”
”Ja minulla”, Leiter sanoi hiljaa. ”Ja sinulla.”
”Niin. Ilmoitin myös linnulla veli Enkille. Vartijan hengissäolo muuttaa nähdäkseni asemaamme Klaanissa. Hyvään suuntaan.”
”Jatka.”
”Johtaja?”
”Sinä ja Enki olette sanoneet toistuvasti, että piilottelumme vaarantaa yhteistyön Linnoituksen kanssa. Ja nyt he saavat mehevän salaisuuden rintamalta ja kertovat sen heti Otlekille. Miksi?”
”He uskoivat, että pystyn auttamaan”, sanoi Otlek epävarmana. ”Joten lainasin heille yhden harakoista ja opetin sille tempun, jotta Mustalumen kenttätehtävällä jättämä paketti päätyisi Vartijan käsiin. Olisin kysynyt mielipidettäsi, mutta jouduin toimimaan nopeasti. Vierailu täällä olisi vaikuttanut epäilyttävältä.”
”Saat vielä Tawalta sulan naamioosi”, sanoi Leiter. ”Ja Enkikin on varmasti kiitollinen.”
”Niin”, Otlek tuhahti. Kun Enki pääsisi takaisin julkisuuteen, he kävisivät ostamassa Tednin kanssa johtajalle sellaisen mukin, jossa lukisi Maailman Parhaalle Pomolle. ”Luulen, että he luottivat asian minulle, koska olin juuri auttanut koordinoimaan torjuntahyökkäystä Rumisgonen operaatiossa. He yhyttivät minut aamulla Telakalta. Muista, ettei ylläpito lainkaan tiedä sinusta, ja Enkikin tilanne on heille vielä epäselvä.”
Leiter mietti tätä hetken hiljaa. ”Hm. Vai on Vartija elossa. Se tekee suunnitelman seuraavista askelista epävarmempia.”
Et ole tosissasi, Otlek ei sanonut. Hän oli ollut Guardianin kanssa rintamalla. Hän oli nähnyt Erysin ottavan luodin ja Vartijan kuolevan sen takia sisältäpäin. Hän oli nähnyt Tawan silminnähden onnellisena muutama tunti sitten. ”Se tekee myös toiminnastamme kaupungissa helpompaa, johtaja.”
”Muista paikkasi ja tehtäväsi”, sanoi Leiter. ”Emme tulleet tänne istumaan bingossa ja vetelehtimään majataloissa. Kertoiko hän mitään Ämkoosta?”
”Ei ainakaan mitään, mitä he olisivat välittäneet minulle”, vastasi Otlek.
”Hyvä. Avaa verho.”
Otlek kääntyi ja veti kankaan suppuun. Takana tuijotti tusina silmäpareja. Ibra ja Raham olivat jossain takana ilmeet neutraaleina. Muut näyttivät jokseenkin noloilta.
”No niin, kuulitte uutiset”, Leiter huokaisi. ”En luottaisi ninjaan, jonka alitajunta ei herätä häntä kuiskausten ja juonittelujen ääneen syvimmästäkin unesta. Fortel, jatka seinien tilkitsemisen kanssa, tai joudumme kaikki niiden sairaalasiipeen. Otlek, Fortelin avuksi. Ratka ja Mostle, kerätkää tiimi parakeilta ja lähtekää Lehu-Koron suuntaan. Kun Vartija on vapaalla jalalla, pitää meidän päästä tilanteen tasolle. Toimikaa.”
Otlek kumartui verhon ali ja sulki sen perässään. Kaukaukasvoinen Fortel venytteli jalkojaan ja urahti jotain maanpaossa elämisestä. Hän asteli oksalattiaa pitkin huoneen nurkkaan, jossa oli osittain veden alla oleva harmaa kumpare litisevää savea. Viiksekäs ninja alkoi lapioimaan sitä puuämpäreihin, joista Otlek ryhtyi lätkimään sitä seinälle. Siitä tulisi ihan mukava savipinta kunhan se pääsisi kuivumaan. Otlek ei ollut varma, tapahtuisiko se ennen kuin Leiterin suunnitelma saavuttaisi huippukohtansa ja he pääsisivät piilottelusta.
Suuri Norsupäästäinen käänsi kylkeään syvennyksessä, ulvahti ja jatkoi uniaan.
Myrskyn toinen päivä
Suurkylän komentopiste
Sade piiskasi entisen Suurkylän kattoja sekä tulvi ahtailla kaduilla. Imperiumin pioneerit oli asetettu pyhälle tehtävälle raivata entisen matoralaisasumukseen syvempiä ja suurempia ojia tulvavesien hallitsemiseksi. Moni nui-korolainen kellari oli kastunut ja tulvinut täyteen viheliäisen raskasta sadevettä. Vaikka Imperiumi ei jättänyt yleensä jälkeensä niinkään valloitettuja kuin ravinteista karuiksi raastettuja maita, oli Nui-Koro ehtinyt syksyn mittaan muodostaa vahvan valloittajamyytin.
Näitä perustuksia olisi suojeltava, sillä ne olivat merkki toivosta mahdottomia voimia vastaan. Suurkylän vanhan nimen zankrzorankielinen versio, Kiurazirla, kaikui yhä useammin pihtihampaiden välissä uuden voiton monumenttina. Nimi ei ollut kelvoton, mutta vasta Imperiumi antaisi sille arvokkuutta.
Eräässä suurkyläläisessä vanhassa kivitalossa paloi valo. Rappiollisena entisaikana se oli ollut asumus, ehkä myös toimisto, eräälle vanhan Suurkylän edesmenneelle johtajahahmolle. Nyt pienellä mökillä oli uusi asukki. Kenttäjohto oli pitänyt runollisena, ehkä huvittavanakin, että asumus annettaisiin väliaikaismajoitteeksi entisen omistajan surmaajalle. Harvoin Imperiumi palkitsi sotilaitaan näin suoraviivaisella tavalla — ei pitänyt luoda vaarallisia ennakkotapauksia ansaintakeinoista — mutta tavanomainen ei ollut sotilaskaan.
Sotilas istui ristiasennossa matoralaiskokoisen tuvan kivilattialla. Sotilaan mekaaninen kaulapanta toimitti kolmea tarkoitusta: ensisijaisesti siihen kiinnitetty mikrofoni välitti jokaisen hiljaisimman huokauksenkin jonnekin pilvien yläpuolelle tiedustelun herkeämättömään tarkkailuun. Toivottavasti nuoremmat tiedustelu-upseerit nauttivat jokaisesta hänen nieleskelynsä ja pureskelunsa äänestä, mietti sotilas, sillä niitä olisi kyllä tarjolla. Toissijaisesti kaulapanta oli nöyryyden ja kunnioituksen symboli: kukapa hän olisi paitsi Imperiumin uskollinen käskyläinen.
Kaulapannan kolmas tarkoitus oli pitää äärimmäisen huomaamatonta mutta sitäkin rasittavampaa sirinää.
Laite oli yllättävän hiljainen, mutta sen keskusyksikkö päästi pientä kirkasta ja epäsäännöllistä ääntä, jos muut äänet sallivat sille laisinkaan kaistaa. Ja etenkin, jos yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä nimenomaan meditoimiseen.
Sateen ropina vasten talon tiilikattoa hiveli sielua verrattuna siiheen sähköiseen siritykseen, joka kaulasta antoi ilmoittaa itsestään. Mutta oli hän epäedullisemmissakin olosuhteissa rauhoittanut sieluaan. Valkoista turagaa ei tunnettu pelkistä taidoistaan.
Ämkoon vasen käsi lepäsi hänen polvellaan. Toisen polven päällä ei näkynyt kättä, ei mustaa eikä punaista. Mutta oliko sillä väliä, jos huoneen ainoa asukki piti silmiään rennosti ummesssa?
Hän keskittyi oikeaan polveensa. Pinnistelystä ei ollut apua. Menetetty varjokäsi ei ollut tavallinen raaja. Se ei ollut käsi, jolla vihreä matoran oli pidellyt kynää ja sivellintä. Se ei ollut käsi, joka oli ansainnut kantaa aseista mahtavinta. Sen ei tarvinnut olla iäksi mennyttä.
Se oli tullut hänen sisältään, eikä sen lähde ollut poissa.
Polvi. Hartia. Ilma. Pieni veto ikkunan yläraosta kulki jatkuvasti tilan halki. Hän tunsi sen. Se kipristeli siinä, missä ulkoinen tarkkailija olisi nähnyt vain ilmaa. Polvi. Hartia. Ilma.
Hän oli valmis. Hän oli.
Ämkoo nosti kätensä hartioidensa tasalle. Hän avasi jalkansa ja painoi päkiänsä kivilaattoja vasten. Toa nousi seisomaan tasapainoiseen haara-asentoon.
Nazorakein harmaanhimmeä upseerimiekka oli kylmän takan reunalla. Sen kahva oli oikealla puolella, terä lepäsi laastipinnalla vasemmalla. Kahva oli kylmä ja kova, mutta miekka oli tehty taidolla. Sen tekijä oli tuntenut tasapainotuksen salat.
Totta kai se oli vain roskaa verrattuna oikeaan miekkaan. Mutta nyt se saisi kelvata.
Terä leikkasi ilmaa ja laskeutui pirun nilkan viereen. Silmänsä kiinni pitävä hahmo laskeutui yhden polven varaan ja vei miekankahvan taakse. Syvä hengitys sisään. Pisto eteen ja ylös.
Ovi paukahti auki, kylmä tuuli puski sisään ja raskaat askeleet vavisuttivat lattiaa. Kenen tahansa meditaatio olisi katkennut sellaiseen meteliin. Ämkoo avasi silmänsä ja upseerimiekka kalahti lattiaa vasten. Metallisen kolossin sateesta märkä haarniska tervehti käsipuolta miekkapirua oviaukosta.
Kyborgi kömpi sisään matoralaiskokoluokan ovesta sekä antoi myrskytuulen läimäistä uksen kiinni takanaan. 437 oli ryvettynyt, mutta ei vain sään takia — nazorakin rintapanssari oli näkyvästi lommoilla ja muutamissa raajoissa ja nivelissä oli vähemmän elegantin näköisiä, selvästi väliaikaisia korjausratkaisuja pitkällisempää huoltoa odotellessa. Konetorakan kaulaservot surahtivat äänekkäästi, kun hän käänsi tuiman katseensa alas lattialta miekkaansa poimivaan Miekkapiruun.
Toissailtana äkilliselle komennukselle lähtiessään 437 oli ollut huomattavasti toimintakykyisemmän näköinen. Hopeisen haarniskan pinnoite oli lommoilla ja everstiltä oli riisuttu joitakin asejärjestelmiä kokonaan, todennäköisesti huoltoa varten.
”No”, Ämkoo sanoi virnuillen. ”Miten meni?”
”Uskon eversti Ämkoon olevan jo tietoinen, että lentue torjuttiin aivan vihollisen porteilla.”
”Olen hyvinkin, mutta se ei kerro paljoa. Mitä sinulle tapahtui?”
”Bio-Klaani oli varautunut vastaanottokomitealla. Olin lähellä surmata heidän ilman toansa kunniakkaassa taistelussa, mutta jouduin tekemään pakkolaskun saatuani osuman polttoainetankkiini… sääliksi kykenin vain seuraamaan sivusta, kuinka moni rohkea sotilas antoi henkensä Imperiumin kunniaksi.”
”Tietenkin, ja kunnia heille uhrauksestaan”, Ämkoo sanoi hipihiljaa. ”Itse et näemmä onnistunut samassa?”
437:n tuiman katseen mekaaniset ristikkotähtäimet olivat nauliutuneet häneen. Hankala yleisö, Ämkoo mietti.
”Kokeilet rajojasi, eversti”, 437 sanoi kylmänviileästi.
”Leikkimielisesti vain, eversti hyvä”, Ämkoo sanoi leveän hammashymyn läpi. ”Pahoitteluni, jos vaikutin epäkunnioittavalta. Mutta olenhan kuitenkin oikeassa, että kuolema Viimeisen Imperiumin eteen olisi paras mahdollinen kohtalo?”
”Onkin, ja jo kerran sen olin valmis tekemään.”
Ämkoon sanat oli tarkoitettu piikittelyksi, mutta 437 seisoi jotenkin normaalia ylpeämmän näköisenä niihin vastattuaan. Harva sentimentaalisuuden ripe pääsi kone-everstin teräskuoren läpi, mutta nyt tämä kuulosti puhuvan suoraan sydämestään. Mikäli sellainen vielä siellä jossain oli.
”Ymmärrät varmasti, että kerran aikoja sitten uhrasin itseni suuremman tarkoituksen edessä. Ja minua palkittiin siitä hyvästä. Sen määräsi hän, joka silloin kulki nimellä Kenraalieversti 003. Nyt hän on poissa, ja hänen ruumiinsa ruokkii Pesän maaperää. Hänen käskynsä antoi minulle uuden mahdollisuuden, ja uuden ja uljaamman kehon. Sain kyvyn nousta uudestaan taisteluun Kotimaan puolesta.”
”Kuin ta-lintu tuhkista.”
Konesilmät tuijottivat vihreähehkuisina Miekkapiruun. Valtavan terästorakan metallinen ranka kyyristyi kyykistynyttä Ämkoota kohti. Se taipui keskivartalosta tavalla, jolla yksikään luonnollinen nazorak ei taatusti taipunut. Ainakaan ilman hirvittävää väkivaltaa. Epäautenttinen hymy arpisilla epäsymmetrisillä kasvoilla tervehti Ämkoota lähempää.
”Voisi sanoa, että annoin saman mahdollisuuden sinulle… siellä entisen kotisaaresi rannoilla. Silloin meidän kunniakkaan taistelumme päätteeksi, kun annoin sinun elää ja valitsit polvistua.”
Miekkapirun ilme värähti hieman. Hän kanavoi sisäistä tyyneyttään ja puski sen takaisin kasvoilleen.
Siitä oli kuukausia, kun Ämkoo ja Eversti 437 olivat kohdanneet Veljeskunnan saarella vihollisina. Mutta Ämkoo kyllä muisti sen kuin eilisen: 437:n pitelemässä hänen omaa miekkaansa hänen sydänvalonsa yläpuolella, uhkaamassa surmata hänet sillä. Hän muisti veren maun suussaan ja 437:n kauhistuneen katseen, kun hän oli valmiina sivaltamaan tämän hengiltä Alku taas käsissään.Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä
Ja nyt hän oli tässä. Ilman oikeaa miekkaa ja miekkakättä. Elämä todella vei yllättäviin paikkoihin.
”Muistan sen jokseenkin eri tavalla”, hän sanoi vaitonaisempana. ”Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat.”
Hymy kaikkosi 437:n suulta kuin pois kytkettynä. Tämä nousi täyteen pituuteensa taas.
”Sitä paitsi vahinko oli hyvin paikallista. Vaadin vain muutamia rutiinikorjauksia, mutta olen valmis kentälle alle viikossa. Samalla koeajan muutamia uusia asejärjestelmiä, jotka tiedekunta on lähettänyt kenttätestaukseen.”
Potra poika, Ämkoo ajatteli. Tulta päin taas uudestaan ja uudestaan. Eräässä toisessa kulttuurissa synnyttyään tämä olisi varmaan jo hypännyt omaan miekkaansa ja lopettanut oman tarunsa siihen.
”Miten sinun terveydentilasi voi, eversti?” 437 kysyi.
Huoli kiipi Ämkoon mielen päälle: oliko komentoketjun yläpääty saanut kuulla… siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kesken Guardianin jahdin?
Vain yksi verinen yskös mättäälle. Sitä oli näkemässä vain muutama jääkäri, jos hekään. Oli ollut hyvin pimeää. Silti… oli sitä parempi, mitä harvempi tiesi. 437:n ilmeestä oli mahdoton tulkita, mikä tämän todellinen tarkoitusperä oli, mutta Ämkoo ei halunnut antaa hänelle pienintäkään syytä epäilykseen.
”Liikuttavaa, kuinka huolissasi olet. Voin vakuuttaa, että olen aivan yhtä taisteluvalmis kuin aina.”
”Prikaatinkenraali 088 käski sinut terveystarkastukseen”, kyborgi sanoi. ”Eräs Tiedekunnan kirkkaimmista mielistä varmistaa vain, että olet täysin kenttäkuntoinen. Ei ole syytä huoleen.”
Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Ämkoo piti ilmeensä asiallisena ja vastasi:
”Kaikella kunnioituksella, eversti hyvä… mutta en aio vastaanottaa ainuttakaan mekaanista raajaa jos niin ei erikseen käsketä.”
”Ehkä sinun kannattaisi.”
437 hymähti ja pyöräytti toisen yläkäsistään kokonaan ympäri ranteen kohdalta ja sulki ja avasi rautasormiaan salamannopeasti. Hän tuijotti Ämkoon raajatonta olkapään tynkää.
”Ehkä muutamalla… päivityksellä Viimeinen Vartija ei enää yllättäisi sinua. Tiedustelulla on uusi vainu hänen suunnastaan.”
”Hah”, Ämkoo tuhahti. ”Niin ne sanoivat viime kerrallakin.”
”Osoittakaa kunnioitusta, eversti. Kamera-aineistoa on analysoitu Metastaasilla… ja vaikuttaisi siltä, että admin Guardianiksi epäilty hahmo ylitti Rapujoen uiden ja suuntasi siitä itään. Viimeinen vakavastiotettava havainto hänestä on Aavelehdon rajalla vaeltamassa syvemmälle LehuunMutta mitä tapahtui viimeiselle vartijalle?.”
Ämkoo nyökkäsi hitaasti.
”Mistä voitte olla varmoja, että hän ei ole jo palannut Klaanin hallitsemille alueille?”
”Tiedustelulla on enemmänkin. Kaikki ajan kanssa.”
Eversti 437 kääntyi kankeasti kokonaan ympäri ja asteli taas ovelle.
”Sitä paitsi meteorologian osasto on kehottanut pysymään sisätiloissa. Ennuste on historiallisen huono, emmekä voi jatkaa jahtia ennen kuin sää selkenee. Suuntaamme länteen myrskyn rauettua.”
”Totta kai. Ehkä minulla sitten on hetki aikaa puoskarinne käsittelyyn”, Ämkoo sanoi vaisusti. ”Pitäkää minut kartalla, kun tiedätte enemmän Vartijan liikkeistä.”
437:n pää kääntyi vielä oviaukolla häntä kohti.
”Toivottavasti olet luopunut viimeisestä sentimentaalisuudestasi hänen suhteensa, eversti. Sinäkin kaipaisit kunniasi takaisin.”
Ämkoo hillitsi itsensä lähes täysin. Vain tiedustelupalvelun agentti korkealla pilvissä kuulokkeet päässä sai nauttia sen hiljaisen huokauksen, joka hänestä pääsi.
”Illanjatkoa, eversti”, hän lopulta sanoi.
Myrskyn kolmas yö
Metastaasi
Toimistotöitä oli montaa sorttia. Tämä ei sopinut niille, joita pelottivat korkeat paikat.
Jos uskalsi katsoa yhdestä yläkerroksen harvalukuisista ikkunoista, oli parempi pitää aurinkosuoja visusti päällä. Joku muu olisi ehkä pitänyt romanttisena ajatuksena sitä, että he olivat ankkuroituneena taivaaseen ja saivat voimansa itse tähdistä. Mikäli oli täällä komennuksella kuukautta pidempään, oli mahdotonta olla hukkaamatta sitä romantiikkaa joko tiedustelutyön puuduttavaan todellisuuteen tai sitten siihen mykistävään ymmärrykseen, kuinka lähellä tähdet olivat. Ja kuinka pieniä ne todella olivatkaan.
Pahemman mökkihöperyyden iskiessä miehistön jäsenet vetivät välillä suojapuvut päälle ja lähtivät ”taivaskävelylle”. Ylin johto ei ollut antanut sille valtuutusta, mutta hulluksi tällä komennuksella tulisi ilman pientä ulkoilua. Juuri nyt avaruussää ei ollut sille kovin suotuisa.
Himmeä vihreä hehku valaisi kalvakan mustavisiirisen nazorakin kasvoja. Nakutus mekaanisesta näppäimistöstä kilpaili prosessorin kurnutuksen kanssa. Kelat pyörivät tasaisesti koneen kyljessä. Aina välillä taustalla kuului se aavemainen huokailu, jota maailma piti näin korkealla. Huipulla tuuli kovaa, jopa täällä koko alla olevaa kupolia riivaavien myrskypilvien yläpuolella.
Näin korkealta kaikki näytti pieneltä… paitsi se määrä informaatiota, joka laitteiden läpi virtasi. Sitä oli hukuttavan paljon. Helpottihan se varsinkin kuvamateriaalin katalogisointia, mutta vei myös hyvin suuren osan aluksen sisätilasta ja poltti akkuja ennennäkemättömällä vauhdilla.
Mustavisiiri piti mietintätauon, katsoi näppäimistöään ja nakutteli menemään.
> haku: rapulatva2 // kk:9-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 20256907 leikettä.
Liian laajaa. Mustavisiiri murahti turhautuneena, tarkisti kansiostaan pari tuoretta printtiä ja jatkoi.
> haku: rapulatva2 // kk:10-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 95490 leikettä.
Yhä kuin neulaa heinäsuovasta. Hänellä ei ollut aikaa kahlata läpi tuollaista määrää aineistoa, eikä niissä kaikissa varmastikaan ollut tunnisteita… nazorak raahasi näppäimistön sivuun, nappasi sisäpuhelimen luurin kouraansa ja pyöritti rullalla lähiesimiehensä numeron.
”Hyvää iltaa, kapteeni”, hän sanoi suuosaan. ”Ei, ei merkittävää edistystä. Melko toivoton homma tässä aikajänteessä. Niin, niin. Ei riitä henkilöstöresurssit. Sitähän minäkin sanon. Ei vaan riitä työaika, minäkin täällä yhdeksättä tuntia. Hirveän hienot masiinat viritelty, mutta kenelläkään mitään visiota, kenen näitä pitäisi ajaa. Kaikella kunnioituksella, toki. Ei tämä kenenkään vika tietysti ole. Ketterää paskiaista siellä Lehussa jahdataan, silmäthän tässä loppuu kesken. Joo, siellä ollaan suut vaahdossa valmiita kiinniottoon… mutta todisteita sijainnista ei oikein vielä ole tarpeeksi. Sitä varten minäkin täällä ylitöissä.”
Mustavisiirin katse harhaili työpisteellä olevissa papereissa. Hän pyöritteli kuulakärkikynää sormiensa välissä ja kuunteli hetken. Kylläpäs kapulla nyt oli asiaa. Näin korkealla hyväkin tiedustelu-upseeri lepsuuntui muodollisessa viestinnässä: näitä piuhoja salakuunnellakseen vihollisen täytyisi olla itse aluksella. Tai kaikkitietävä.
”No tuotahan minäkin viime viikolla mietin, mutta sillä sektorilla on noita punaisia hälytyksiä ollut riittämiin muutenkin. Aika liipaisinherkkiä ne ovat sen suhteen, mikä kaikki menee punaisen piikkiin. Juu, vainoharha valtaa alaa. Siinä asteikossa on kuusi sävyä, voisi vähän käyttää harkintaa, mikä kaikki on maailman tärkeintä. Ai mitä? Joo, olen yrittänyt. 437:n kameramateriaali on aika nopeasti kahlattu. Ei vaan sitten kai ole sellaista muistia, mikä siihen keskusyksikköön mahtuisi kunnolla. Eikä kunnianarvoisa eversti nyt mikään kamerajalusta olekaan. Ai mitä, oikeastiko? Tahtorakia vastaan? Perhana, sen kun olisin ollut näkemässä.”
Toisesta päästä jaettiin pitkiä näkemyksiä tiedustelun hyödyntämisestä ketterässä ja sopeutuvassa taistelustrategiassa. Siinä samassa mustavisiiri painoi luurin olkapäätään vasten ja jatkoi nakuttelua. Entä jos…
> haku: rapulatva1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 341659 leikettä.
Äh. Hän oli unohtanut, kuinka obsessiivisesti pääesikunta halusi nauhoittaa sen toisen everstin joka sutkauksen. Rajansa kaikella, myös varautumisella. Ei ihme että datakeskuksessa oli koko ajan kelat loppu. Ja kaikesta massasta 99% oli aina täyttä roskaa.
Mutta… entäs se uusi keskus? Se oli jopa oikeassa suunnassa…
> haku: kiro1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 631 leikettä.
No nyt. Tähän menisi vain loppuyö, jos hyvä onni oli myötä.
> lataa kaikki
VIRHE 409
Yhteyslinkki kansioon /kiro1/ ei voimassa. Pyydä manuaalista siirtoa.
”Joo, se on just näin. Kuule, minä tässä mietin, että voisiko tuolta Kiron asemalta pyytää pikku tiedonsiirtoa? Niin siis yritin jo. Eivät ole vissiin saaneet vielä metalinkkiä pystyyn. Ei ole tulossa? Täällä näkyy kyllä määrä, 631. Siis täh, ottavat vaan nauhalle mutta eivät palvelimille? Liian kallista? Ei ihme että tiedustelu laahaa. Arkistoida ovat sentään jaksaneet. No mutta minä pistän tilaukseen. Joku maan pinnalla saa kyllä kahlata nuo läpi, aika hankala niitä on tänne postittaa. Varsinkaan tässä myrskyssä. Niin. Ei taida signaalitkaan ihan kulkea. Joo, nehän siellä kerran ehdotti, että joku vetäisi kaapelit kupolin seinää pitkin tänne. Sen kun näkisi, kelaperseet hajotkaa aamuihin. No mutta, minä tästä jatkan. Hyvää yötä. Juu, na zora.”
Myrskyn kolmas päivä
Metsänraja
Kevyet askeleet kävelivät nopeasti mutta hötkyilemättä sammalmättäiden yli. Vihreä matoran pysähtyi välillä kuulostelemaan syvän sadehuppunsa uumenista. Ei niinkään vihollisten takia – rintama ei ollut juuri edennyt matoralaisen lomautuksen aikana. Nyt piti miettiä myös, millaisen kuvan liittolaisilleen antoi.
Kaksi päivää sitten hän oli seurannut nazorak-leirin elämää hyvästä piilosta puiden lomasta. Partiokäskyt kävivät surkeasta säästä huolimatta, mutta oli ilmeistä, etteivät marsseille komennetut joukot saaneet mitään aikaan. Oleellisempaa oli pitää kiinni hierarkiasta ja ylhäältä päätetyistä toimintamalleista olosuhteista huolimatta. Matoran huokaisi. Sellaista tapahtui myös rintaman eteläpuolella.
Yön pimeydessä matoran oli jättänyt partiotielle joitakin pieniä mutta kivuliaita yllätyksiä. Vihollisen määrälliseen vahvuuteen ne eivät käytännössä vaikuttaneet, vaikka Imperiumi tuskin tuhlasi tehokasta lääkintää rivijoukkoihin. Oli kuitenkin hyvä silloin tällöin muistuttaa hyökkääjää siitä, mihin se oli ryhtynyt. Stressaantunut, pelokas ja henkisesti varpailleen ajettu vihollinen oli mahdollista nujertaa alivoimalla. Ratka ja Mostle saivat jatkaa siitä, mihin hänen partionsa oli päättynyt.
Admin-tornissa hohtava valo näkyi sateen läpi suoraan edessä. Eteläinen Lehu harveni, ja Arkistojen tielle oli enää kivenheiton matka. Tällä säällä tiellä ei olisi matkalaisia, mutta kulkija jäi silti punnitsemaan lähestymistä. Missä meni varovaisuuden ja dramatiikan ero? Mitä johtaja oli käskenyt, mitä hän piti itse parhaana saapumistapana? Otlek oli kertonut ylpeänä päässeensä yllättämään selakhin, mutta kenties nyt maanläheisempi saapuminen sopi paremmin. Niinpä tulija yhytti Arkistojen tien ja ohitti kirjaston väistellen lätäköitä. Ne olivat hioneet komentoketjut uusiksi hänen poissaollessaan, joten hän aikoi ilmoittautua päämajan alatasolle ja katsoa, miten isokenkäiset halusivat hänen liikkeistään udella. Ainakaan nyt häntä ei syytettäisi heidän rakkaan johtajansa salamurhaamisesta. Oli sekin jotain.
Enkille oli suotu kuppi kaakaota. Vastapuolella istuva selakhi näytti ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi vihreän pikkumiehen kanssa tehdä.
”Ehdit näemmä sateensuojaan ennen pahinta myrskyrintamaa”, Same totesi. ”Se on hyvä.”
”Metsä on täynnä sateensuojaa. Ainakin toistaiseksi.”
Enki ei ollut koskaan joutunut keskustelemaan nykyisen päämoderaattorin kanssa. Tässä oli paljon samaa laskelmoivaa älyä kuin hänen omassa johtajassaan. Tavallaan se oli kotoisaakin, tai olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut viettämään viime viikkoja Leiterin seurassa piilossa maakuopassa. Veljeskuntalainen ei voinut olla tiedostamatta, kuinka herkeämättä häntä tarkkailtiin nyt.
”Laskujeni mukaan sinua ei ole nähty yli kuukauteen”, Same sanoi papereita siirrellen. ”Ja ne veljeskuntanne jäsenet, joita olen saanut puhutella, ovat olleet melko vähäsanaisia tankkaustornin operaatiosta. Ymmärtääkseni osastonne joutui hajaantumaan tulikosketuksessa Ämkoon ilmestymisen jälkeen, ja sinä olit metsään kadonneiden joukossa. Vahvistatko käsitykseni?”
Enki oli miettinyt tätä aika tavalla. ”Kyllä. Osa meistä palasi suunnitelman mukaisesti tänne hoidettuaan osuutensa, osa taas silloin, kun suunnitelma meni täysin raiteiltaan. Minä pysyin Guardianin rinnalla pisimpään, enkä ihmettele, ettei muilla ollut tapahtumista tietoa.”
Same nyökkäili mietteliäänä. ”Muiden tarinat päättyvät siihen, kun eversti Ämkoo surmaa komisario Harkelin ja Guardian lähtee hänen peräänsä metsään. Tässä kohtaa Keetongun osasto aloitti vetäytymisen. Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Guardian ja Ämkoo ottivat yhteen. Guardian ampui neljästi ohi. Varjokädellään Ämkoo oli päästä niskan päälle, mutta pääsin yllättämään hänet savukiitäjällä, minkä jälkeen Guardian sai ammuttua varjokäden… pois. Se oli ollut hänen suunnitelmansa kaiken aikaa. Yllätettynä admin pääsi niskan päälle, ja sai Ämkoon satimeen, kunnes Mata Nuin ritarikunnan edustajiksi itseään väittävä joukko vei hänet kaukosiirtokiekolla… Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin.”
”Vähemmän uskomattomalta kuin luulisi”, Same sanoi vilkaisten muistiinpanojaan. ”Kaukosiirtokiekolla, niinkö?”
Enki tyytyi vain nyökkäämään.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Näimme vastavälähdyksen syvemmällä Lehussa ja lähdimme adminin kanssa takaa-ajoon. Saavutimme heidät… joskaan emme voineet enää puhua, sillä nazorakeja oli ympärillä joukko-osasto tai enemmänkin. Ritarikuntalaisiksi itseään väittävät syyttivät Ämkoota omiensa surmaamisesta menneisyydessä, mikä voi tietääkseni olla tottakin. Hän koitti panna vastaan, mutta toinen kaukokiekko riisui hänet aseista. Joukkio piti kuitenkin etäisyyttä. Sitten, no, nazorakit huomasivat tämän joukon, ja ampuivat heidät kaikki konetulikeskityksellä, joka vei monta niiden omaakin sotilasta. Ilman täyttyessä luodeista ja verestä hakeuduin suojaan kivenkoloon ja menetin yhteyden Guardianiin. Viimeiseksi näin Ämkoon ja torakoiden kyborgisotilaan nousevan pommikoneeseen ja adminin juoksevan metsään vailla suunnitelmaa.”
Same kirjasi kuulemaansa ylös piinaavan pitkään.
”Näitkö Guardiania enää sen jälkeen?”
”Vain jälkiä. Hän osaa asiansa, ja päättelin, että liian innokkaasti jäljittäessäni vetäisin pahimmassa tapauksessa vihollisen meidän kummankin perään.” Enki näytti mietteliäältä. ”Tuossa vaiheessa metsä kuhisi vihollisia, eläviä ja kuolleita. Olimme sohaisseet niiden pesää, vaikka suurin osa tappioista olikin niiden omaa tekoa.”
”Selvä. Kiitos tiedoistasi, ne täydentävät näkemystäni tuon yön tapahtumista.”
Enki pysyi parhaansa mukaan tyynenä. Päämoderaattori piti jälleen mietintätauon: nyt kalvakan vihreät silmät tutkivat huoneen peräseinällä olevaa suurta saaren karttaa. Enki vilkaisi sinne itsekin: Nuppineulojen ja merkintöjen perusteella Same näytti pitävän mittavia muistiinpanoja rintamatilanteesta ja huomattavista taisteluista. Ja aivan kuten Enki oli odottanutkin, Same tarttui kohta siihen, mistä hän ei itse erityisesti olisi halunnut puhua:
”Mikä vei sinulta kuukauden päivät palata luoksemme? Kuinka kaukaa sinä lopulta jouduit kiertämään?”
Kysymys oli itsessään viaton, mutta se oli matopurkki, jota Enki ei ollut tahtonut avata.
”Tällä saarella on yhä juurakoita ja oksia, joihin piiloutua, ja vihollisia, joita ansoittaa”, vastasi hän kysymyksen vierestä. ”Tein sen, minkä koin tehtävämme kannalta hyödyllisimmäksi.”
”Oletko siis ollut kaiken tämän aikaa maastossa?”
Enki oli melko varma, että tiesi Klaanin linnakkeen ja kaupungin kameralaitteiston sijainnit eikä ollut liikkunut ilman huppua ja valenaamiota paluunsa jälkeen. Silti: moderaattorien valvova silmä oli herkeämätön. Toa Paaco ehkä esitti hyvin narria, mutta oli vaarallisempi kuin päälle päin näyttäisi. Tällä saattoi milloin tahansa olla raskauttavaa aineistoa, jota vastaan väittäminen olisi riski.
Silti hän päätti sanoa:
”Kyllä.”
Same ei ottanut sitä mitenkään erikoisesti vastaan. Uhkapeli oli ehkä kannattanut, mutta siihen ei kannattanut tuudittautua. Päämoderaattori vaikutti lähes Leiterin tasoiselta hiippailijalta – ja kyllä hiippailija hiippailijan tunsi.
”Emme ole hetkeen kuulleet veljeskunnan siirroista. Sanalla sanoen on ollut vaikeaa suhtautua siihen, miten teihin kannattaa olla yhteydessä… jos oikein ymmärrän, johtajanne on ollut kateissa Veljeskunnan saaren miehityksen jälkeen, eikä kukaan ole suoraviivaisesti asettunut hänen asemaansa. Veli Otlek oli tietenkin suureksi avuksi operaatio Rumisgonen loppusuoralla.”
Sanomatta Same jätti, että Otlek oli vasta auttanut administoa myös hienovaraisemmassa palveluksessa. Enki oli saanut tiedon suoraan Otlekilta linnulta, mutta ehkä Klaanin johto ei pitäisi siitä, että veljekunnalla oli oma tiedotuksensa – varsinkin näin salaisessa asiassa.
”Saaremme menetysten jälkeen johdon otin minä, ja Otlek on toiminut komentoketjussa toisena”, nyökkäsi matoran. ”Hän on ollut minuun yhteydessä silloin, kun linjat ovat toimineet. Pahoittelen, ettei hän kertonut tilanteestani aiemmin. Päätimme yhdessä, että sitä parempi, mitä harvempi tietää toimistani rintamalla. En epäile, että tieto vuotaisi täältä… mutta rintamajoukoilla on aina riski joutua vangiksi, ja vihollisen käsittelyssä uskollinenkin pää voi laulaa. Toimintani perustuu piiloutumiseen.”
Niinpä, enemmän kuin yhdellä rintamalla.
”Hyvä saada sinut joka tapauksessa taas vahvuuteen”, Same sanoi.
Eikä jatkanut taas hetkeen. Ehkä hidas mutustelu oli moderaattorin tapa jäsennellä kaikkea kaupungissaan tapahtuvaa, mutta kuulustelultahan se sai tämän tuntumaan. Enki ei voinut olla miettimättä, oliko ollut virhe tulla tämän juttusille näin pian, kun uutinen Guardianista oli saavuttanut komentoketjun pään. Tiesikö Same, että hän tiesi? Vaikuttiko ylikompensaatiolta, että hän oli ilmaantunut kuvioihin näin pian sen jälkeen, kun Otlek oli saanut tietää Guardianin soitosta? Toisaalta olisi voinut vaikuttaa turhan laskelmoivalta odottaa päivä tai pari.
”Poissaolosi aikana olemme perustaneet Bio-Klaanin esikunnan, johon toivomme veljeskunnalta edustusta tai panosta. Läsnäolosi voisi tehdä hyvää sille, miten Veljeskunta näyttäytyy muurien sisällä. En tarkoita tällä pahaa, mutta Ämkoon petoksen jälkeen voisi olla tarpeen, että olette… avoimempia toiminnastanne.”
Enki liikahti tuolillaan, mikä ei jäänyt Samelta huomaamatta.
”Totta kai”, vastasi matoran. ”Me olemme Sinisen Ussalin veljeskunta. Me palvelemme Bio-Klaania. Joukkomme asemoiminen suoraan Guardianin alaisuuteen aiheutti hänen kadotessaan katkoksen, mutta olen valmis toimimaan esikunnassa tai sen alaisuudessa.”
Ehkä tässä olisi moderaattorille tarpeeksi selvä vinkki suunnasta, jota keskustelu oli kiertänyt kuin maahai rengasrikkoista. Same nyökkäsi. ”Totta kai on järkevää, että lepäät ennen kuin saatamme sinut tarkemmin asioiden tasalle. Liian pitkään rintamalla oleminen heikentää suorituskykyä.”
Same nousi koko pituuteensa. Enki otti sen signaalina nousta itsekin tuolilta, ja pyrki olemaan ilmaisematta helpotustaan keskustelun päätöksestä millään tavalla.
”Ennen kuin tiemme erkanevat, voisin pyytää sinua kanssani vielä sairasosastolle”, Same sanoi. ”Haluaisin näyttää sinulle erästä potilasta.”
Enki nyökkäsi ja seurasi eräänlaisen esihenkilön polvitaipeita ulos toimistohuoneesta.
Vuode oli sairasosaston suurempaa kokoluokkaa. Sade rätisi ikkunaan katonrajassa. Harmaa sadepäivän valo ja muutama kattolamppu valaisivat vain vaivoin vuodetta, jonka vierellä ei ollut kukaan käynyt ainakaan päiväkausiin, jos ylipäätään. Vuodeosaston läpi Samen perässä kulkiessaan Enki oli nähnyt kukkakimppuja, kirjapinoja ja herkkuja täynnä olevia kulhoja sotainvalidien vuoteiden vierellä: tämä ei ollut yksi niistä vuoteista.
Laite sängyn vierellä tarkkaili hahmon pulssia, joka vaikutti vakaalta. Tämä oli tiputuksessa ja nukkui vuoteessaan rauhallista unta. Enki ei ollut eläissään nähnyt yhtä unohdettavan näköistä olentoa: pitkä, hoikka, hailakan vihreä, selkeästi selakhialainen kuten Samekin, mutta tällä ei ollut naamion naamiota harmaiden kasvojen päällä.
”Näyttääkö hän tutulta?”
Enki katsoi hahmoon kummeksuen, sitten taas Sameen ja takaisin hahmoon. ”Ei lainkaan.”
Same kaiveli hieman taskujaan ja nappasi sieltä pienen mustavalkoisen valokuvan. Hän näytti sitä Enkille niin, että asetti kuvan Enkin ja vuoteenoman kasvojen väliin. Kuva oli rankasti valaistu ja toi mieleen rikostutkinnan. Siinä oli palasiksi hajonnut naamio kasattuna jokseenkin ymmärrettävään muotoon: suurisilmäinen, selakhiperintöä, täynnä juovia ja selkeästi voimallinen. Tai ehkä ainakin oli ollut sellainen kokonaisena.
”Entä nyt?” Same kysyi.
”En tunnista naamiota… Mutta pitkän selakhin kasvoilla… Onko tämä se, joka riisui Ämkoon kaukosiirtokiekolla aseista? Ja todennäköisesti veti hänet Guardianin tähtäimestä. Mahdollista se on, vaikka luulin, että he kaikki kuolivat.”
”Kaukosiirtokiekko on hyvä tapa väistää kuolema”, Same sanoi. ”Takavarikoimme kiekot häneltä sen jälkeen, kun hänet otettiin tänne hoitoon viime viikolla. Hän ei ole ollut juurikaan tajuissaan saapumisensa jälkeen. Muuten olisin toki mielelläni kysynyt häneltä itseltään.”
Enki laski katseensa vihreän selakhin ranteeseen, joka pilkotti peiton alta: potilas oli kiinni sängynrungossa pienellä käsiraudalla. Juuri kenen tahansa muun toipilaan kanssa toimenpide olisi tuntunut liioitellulta, mutta jos tämä kerran oli Ritarikunnan agentti…
”Hän on ollut tajuttomana täällä kaiken aikaa?” Enki kysyi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat omia reittejään. Voimakenttään napattu hahmo oli ollut vakituinen puheenaihe kotikolossakin, ja silminnäkijät olivat tienneet kertoa, että sen mukana Klaani oli saanut tunnistamattoman vangin. Mutta vasta Samen lausuttua nuo sanat osasi matoralainen laskea kanokakiekot yhteen.
”Se, mitä hän ikinä Bio-Klaaniin pakenikaan, olisi varmasti voinut aiheuttaa hänelle paljon pahempaakin. Ja hän tietty putosi melko korkealta. Ei ole mitenkään taattua, että hän vielä ylipäätään herää tästä… mutta tarkkailemme asiaa.”
Enki nyökkäsi. Tämä oli sikäli hyvä käänne, että se sai hänen kertomansa vaikuttamaan paljon vähemmän uskomattomalta, oli sitten oletetusta ritarikuntalaisesta todistajaksi tai ei. Oli myös melkoinen tieto, että hänet, Guardianin ja jopa Ämkoon yllättämään päässyt agentti oli nyt samassa linnoituksessa. Enki tunsi pientä ylpeyttä siitä, että hän tiesi jotain, mistä Leiterillä – todennäköisesti – ei ollut hajuakaan. Vaikka hieman pelkäsikin, mitä Leiter käskisi vangin suhteen tehdä, kun saisi tietää.
”Joka tapauksessa hän saattaa olla korvaamaton tietolähde liittyen sekä Ämkoon tapaukseen että siihen, minkä hän auttoi vangitsemaan katollemme”, Same sanoi. ”Voin ilmoittaa sinulle, jos hänen terveydentilassaan on muutoksia.”
”Kiitos. Löydätte minut Telakalta, kun esikunta seuraavan kerran kokoontuu. Kun olen täällä, voisin tavata vielä veli Tedniä. Tiedätkö, missä hän lepää?”
Same näytti hänelle huoneen, jossa oli useita vuoteita, osa tyhjiä. Kun päämoderaattorin ja veljeskuntalaisen tiet erkanivat oviaukolla, tunsi Enki kuin jotain raskasta olisi laskettu hänen harteiltaan. Se keskustelu olisi voinut mennä huonomminkin… mutta kyllä moderaattori jotain aavisti. No, hänen jalanjälkiensä nuuskiminen ei tainnut olla ylläpidon ensimmäinen prioriteetti. Sitä voisi miettiä myöhemmin.
Enki luuli ensin kauttaaltaan siteisiin käärittyä hahmoa Valkoisen Turagan rusikoimaksi ystäväkseen, mutta se, mitä hahmon naaman muodosta pystyi päättelemään, ei oikein vastannut Tednin Kakamaa tai mitään muutakaan tavallista naamiota. Veljien kertomusten mukaan Tedni oli lisäksi jo paranemaan päin. Enki keräsi tavallisen valppautensa kokoon ja tunnisti turkoosit kädet, joiden pitämä aikakauslehti kätki taaksensa tutut kasvot. Enki hiipi lähemmäksi. Ultiasural Nomui kertoi tässä numerossa lukijalleen Kristallisaarten arvoituksesta, Slizeroidien arvoituksesta ja Valon Vartijoiden arvoituksesta. Vasemmassa alanurkassa Enki näki otsikon ”Mysteerien peltokuviot”, jonka alla oli pienemmällä ”Mittaa elementtisi!”.
Kaikista näistä aiheista Enkikään ei ollut vielä ehtinyt kuulla viisauksia. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa läsnäolostaan, hän kuuli raukean äänen lehden toiselta puolelta.
”Ramaste”, Tedni sanoi ja laski lehden.
Enki ei katsonut veljeään suoraan tämän silmiin, vaan pyöreisiin laseihin, joista sairasosaston valot heijastuivat kullankeltaisina. Turkoosin kakaman päälaella oli violetti myssy, joka näytti joutuneen jonkinlaisen maalionnettomuuden kohteeksi. Vielä pahemmat roiskeet olivat kohdistuneet tämän yllä olevaan vaaleanruskeaan stoolaan, jota Tedni oli käyttänyt suojavaatteena värikylpyterapiassa. Ultiasural Nomui -lehden ja peiton takaa paljastui kiiltelevä Rauhan symboli, jota tämä oli jo hetken kantanut kaulassaan.
”Enki, veli”, tämä sanoi seesteisellä äänellä. ”Aistinkin aurasi ilman väreilyistä. Onpa mukavaa, että liityit seuraani. Istu alas, vedä syvään henkeä. Chillaa, broidi.”
”Veli. Näytät voivan jo… aika hyvin”, Enki sanoi ja istuutui varovaisesti tuolille vuoteen viereen.
Enki nyökkäsi metsäveljelleen. Kaikki juurakon asukit eivät puhuneet tämän uudesta suunnasta kovin kunnioittavasti. Tednillä oli ollut jo ennen Valkoisen Turagan käsittelyä taipumusta mennä siihen suuntaan mihin leutokin tuuli puhalsi, ja tämä suunta tanssi hienovaraisesti Veljeskunnan opetusten rajalla. Tedni oli ollut jossain määrin tällainen sen jälkeen, kun tähän oli pumpattu kylällinen sairasosaston vahvimpia aineita. Kuka sitten tiesi, mikä valaistuminenMetamorfoosi siitä oli seurannut.
”Toki. Pystytkö kävelemään?”
”Veli, kun teet sovinnon omien jalkojesi kanssa, kun muistat kiittää niitä kaikista askelista, joita ne tarjoavat, niin silloin ne kantaa vaikka maailman ääriin.”
”Eli… hyvä? Osaatko sanoa, milloin pääset osastolta?”
”Omassa tahdissa. Ne ovat vielä kipeät, mutta kyllä ne kantavat. Kävin jo omin jaloin kahvion lehtitelineellä.”
Tedni ei siis ollut vielä hetkeen palaamassa sukkelien ninjaveljeskuntalaisten ykkösketjuun. Olikohan tästä muutenkaan enää sotatehtävälle? Tai lähettämään räjähtäviä lintuja viimeisille lennoilleen?
Leiter ei olisi tästä yhtään iloinen. Se sai Enkin tavallaan ymmärtämään Tedniä vähän enemmän.
”Jos haluat, niin voin hakea sinulle luettavaa näiden isosta arkistosta”, sanoi Enki. ”Liikkumiseni täällä on nyt… vapaampaa.” Enki katsoi ympärilleen. Osaston ainoa toinen asukas oli niin tiukasti käärittynä siteisiin, ettei se varmaankaan kuullut mitään.
”Se vaati kyllä melkoisen vänkäämisen arvaat-varmaan-kenen kanssa.”
Tedni nyökkäsi raukeana. ”Voisit oikeastaan viedä nämä lehdet hänellekin luettavaksi, osaan ne jo ulkoa. Hän voisi saada niistä vähän perspektiiviä. Avarampaa näkökulmaa.”
”Hän ei ole poistunut tiedät-kyllä-mistä yli kuukauteen”, Enki sanoi hiljempaa. ”Tiedät, että kunnioitan veljeämme yli kaiken, mutta sellainen askeettisuus voi tylsentää tappavimmankin terän. Tai tehdä siitä arvaamattomamman.”
Tedni nyökkäili ja hymisi, laski lehden syliinsä ja risti kätensä. ”Veli, me olemme kaikki vankeja kunnes vapaudumme. Johtajan vankila ei ole se luola, johon hän on itsensä sulkenut, vaan jokin vielä syvempi.”
Enki puri hammasta Johtajan maininnan takia, mutta ei puuttunut: tuskinpa huonetoveri oli edes tajuissaan. Ja Tedni kaipasi selvästi vain jonkun, joka kuunteli.
”Mikä niin?” hän kysyi.
Tedni levitti kätensä ja vakavoitui. ”Yhteiskunta. Kierteet. Syklit. Niinkuin väkivallan kierre. Väkivaltaa väkivallan päällä. Rakenteellista, taloudellista. Biobylon. Minäkin olin pitkään sen vanki ja vasta täällä, tähän vuoteeseen kahlittuna, olen ottanut ensiaskeleet vapautuakseni siitä kaikesta.”
”Aivan”, Enki sanoi pyrkien äärimmäiseen kärsivällisyyteen.
”Ei se ole hänen syynsä. Niinkuin ei kenenkään meistä. Ne joita satutetaan tulee satuttamaan. Vain Porsunäästäinen viisaudessaan tietää, mikä on se musta pallo, joka on värjännyt Valkoisen Turagan auran niin tummaksi. Mutta minä? Nyt minä ymmärrän. Olen jo antanut hänelle anteeksi.”
Sano tuo hänen kuullensa ja vietät täällä seuraavat puoli vuotta, mietti Enki, mutta antoi veljensä puhua.
”Koska jos vaan satuttaa kun tulee satutetuksi, niin sitä lopulta satuttaa vaan itseään. Ja Universumia. Koska Universumi on laittanut meidät tänne havainnoimaan itseään. Niin onko edes muuta vaihtoehtoa kuin Rakastaa?”
On, Enki mietti, mutta päätyi vain huokaisemaan sekä omalle että veljensä tilanteelle. ”Luulisin, että olet käyttänyt aikasi mielekkäämmin kuin useimmat meistä muista. Oletko ehtinyt tekemään muutakin kuin ajattelemaan ja lukemaan?”
”No, olen kuunnellut puheohjelmia ja kertonut huonekavereille linnuista ja maailman sydämenlyöntien rauhoittavasta rytmistä”, selitti Tedni. Vuoteenoma matoran mietti hetken. ”Ja, tietty, olen ollut mukana parkour-roolipelissä. Olen saanut kultatähden joka sessiosta. Odotas vaan, kun pääsen näkemään veljiä oikein porukalla: minulla on temppu jos toinenkin opetettavana tovereille”.
”Missä roolipelissä?” kysyi Enki.
Enki nyökytteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä parkour-roolipeli käytännössä tarkoitti, mutta hyvä, jos Tedni oli saanut jotain mielekästä tekemistä osastolla tai jopa sen ulkopuolella.
Enki nosteli jalkojaan. Hän pääsisi viimein käymään Telakalla, jossa suurin osa veljeskunnasta majaili. Siellä oli hänen laboratorionsa… myrkkyjä varten. Hän pääsisi harjoittelemaan tavalla, joka ei ollut mahdollista Juuritukikohdassa tai sateenpieksemässä metsästä. Hän voisi mennä sinne vaikka heti.
Tedni katsoi häntä ja hymyili. Mitä Tednin päässä liikkui? Mitä Tedni ajatteli hänen päässään liikkuvan? Enki ei oikeastaan ollut varma, mitä hänen itsensä päässä tapahtui. Metsässä kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta. Samen kanssa keskustelu oli ollut nuoralla tanssimista, mutta ainakin se oli ollut hänen nuoransa. Vai oliko sekin Leiterin nuora? Ja sikäli pohjimmiltaan Ämkoon virittämä?
”Oletko miettinyt kotia?” sanoi Enki asiaa sen kummemmin ajattelematta. Se ei ollut tarkoitettu haasteeksi Tednin liian helpolta kuulostavaa uutta ideologiaa kohtaan, mutta ehkä se vähän kuulosti siltä. ”Johtaja ei puhu siitä”, hän lisäsi hiljempaa, ehkä jotenkin sovittelevasti. Mistä lähtien hän oli puhunut Tednille niin?
Tednin seesteiseen hymyyn laskeutui aimo annos murheellisuutta.
”Kukapa meistä ei olisi, veli hyvä? En osannut arvostaa kotisaarta silloin, kun se vielä oli. Ja nyt sekin on vaan kaunis muisto. Välillä kun istun täällä ja funtsin juttuja, voin palata sinne. Niihin energioihin ja auroihin, jotka siellä virtasi. Se auttaa, vähän.”
”Nazorakit käyttävät sitä lentokenttänään. Sitä mitä siitä on jäljellä”, sanoi Enki synkkänä. ”Ja hän ja Ibra ja Raham ovat, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minusta olisi helpompaa, jos he olisivat edes vihaisia. Tai surullisia. ”
Tedni nyökkäsi syvään. ”Niinhän minä vibailinkin, että voisi käydä. Minä luulin, että himoitsisin samaa kuin veljeni: kostoa. Antaa niille takaisin samalla mitalla. Mutta kun minä täällä makailin ja mietiskelin, niin jotenkin se liekki ei vain antanut yhtään… lämpöä.”
Toissa yönä Enki oli maannut oksanhaarukassa nazorak-leirin valopiirin likellä. Uteliaiden aisteilta suojautuakseen hän oli ottanut mikroskooppisen annoksen metrulaisen ruokoilijasirkan myrkkyä, jolla oli ruuminlämpöä laskeva ja elintoimintoja hidastava vaikutus. Oliko hänen sieluaan silloin lämmittänyt koston liekki? Vai oliko hän ulkoistanut sen mietiskelyn kokonaan. Ja jos oli, niin kenelle? Leiterille vai Tednille?
Tedni katsoi hetken hänen ohitsensa, ja sitten häntä. Raukea hymy oli surumielinen.
”Kun tarpeeksi kauan istuin täällä ja tunnustelin aurani väriä, niin tuota liekkiä oli kaiken aikaa vaikeampi löytää itsestään. Niin minä olen miettinyt, veli, että ehkä Universumi ei ole laittanut minua tänne satuttamaan muita. Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ollut siinä ikinä kovin hyvä. Johtajakin varmasti tiesi sen, ja hän sitten funtsi viisaudessaan, että minun olisi hyvä olla viestinviejä. Kun, kun veli, en minä mikään tappaja ole…”
Enki ei voinut uskoa, minkälainen itsetietoisuus hänen veljensä oli ottanut valtaansa. Pulpahteliko sieltä nyt todellisia viisauksia?
”Mutta kun makaa kuukausikaupalla vuoteenomana, niin jossain vaiheessa miettii, kuinka kummoinen viestinviejä sitä enää on! Niin… ehkä minä sitten ajattelin, että viestien viemisen sijasta minut on laitettu tänne tuomaan niitä. Universumilta.”
”Minun on myönnettävä, että en ollut valmistautunut tähän keskusteluun”, Enki sai sanotuksi. ”Kävelin tänne melkein suoraan Lehusta. Eivätkä sitä ennen pitkät maan alla vietetyt hetket ole olleet parhaita… ’kelailuun’”
Enki naurahti väsyneenä.
”Meno siellä olisi tässä vaiheessa mökkihöperöitynyt, vaikka seura olisi miten letkeää.”
”En tiedä, olisinko minä ikinä päässyt kelailemaan näitä, jollen olisi joutunut pysähtymään”, Tedni sanoi. ”Veli, meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä.”
”Ei varsinkaan sinulla”, Enki sanoi hymähtäen.
”Ei tarvii kelailla mitään liian hankalia juttuja, jos ei vaan ikinä pysähdy. Minä olin aika huono ninja, veli, ja pahempaa. Koska en osannut pysähtyä, minä päädyin satuttamaan monia. Olen nyt ymmärtänyt, että yksi jatkamistani sykleistä on toksinen maskuliinisuus.”
Enki näytti aidosti yllättyneeltä. ”Ethän sinä edes käytä myrkkyjä. Ne ovat minun erityisalaani.”
”Ei sellainen myrkky, veli. Vaan sellainen, joka ajaa hakemaan halpaa ja helppoa huomiota naisväeltä. Kun omassa aurassa on myrkkyä, sitä ei näe sen auran sisältä päin. Ajattelin vain itseäni! Enkä sitä, miten olen vain yksi instrumenteista, joilla Universumi näkee ja hahmottaa itseään.”
Enki katsoi veljeään silmiin. Niin, tosiaan. Hän oli ensin ajatellut, että keskustelu oli saattanut jatkua näinkin pitkiin siksi, ettei paikalle nyt ollut sattunut yhtään naissukupuolen edustajaa, mutta ehkä noissa lehdissä tosiaan oli joitain… maallisempiakin ohjenuoria. Suurin osa saaren ninjoista oli suhtautunut Tednin taipumuksiin huvittuneen tottuneesti. Usempien heidän elämäänsä ei ollut mahtunut romantiikkaa, ja tämä koski myös Enkiä. Veljeskunta oli nimenomaisesti veljeskunta, eivätkä sen jäsenet olleet kaipailleet vähemmän miehiseen seuraan. Jostain syystä kaikki sellainen kaipuu oli ahdettu kakamanaamaisen viestinviejän sydämeen. Jos se oli muuttunut, olivat planeetta Tednin mannerlaatat todellisessa murroksessa.
”Kun makaa täällä pitkään ilman kykyä juosta halvan ja helpon nautinnon perässä, sitä ehkä lopulta Ymmärtää. Kaikki tämä on vain energiaa, ja minä olen vain ottanut energiaa Universumilta. Ehkä minun on aika alkaa antamaan sille sitä takaisin!”
”Ymmärrän”, Enki sanoi, ”Miten aiot esittää tämän… Johtajalle?”
Tedni naurahti. ”Niin, ehkä hän potkii minut Veljeskunnasta. Mutta uskon hänenkin hyvin tietävän, että paluuta menneisiin tapoihin ei enää ole. Koti on poissa vain muistojen virrassa, ja mitä sitten sen jälkeen kun se on kostettu?”
”Tuhkasta nousee uudet taimet jo ensi keväänä, jos ne eivät ehdi asvaltoida koko saarta”, Enki sanoi.
”Niin, veli. Mutta kasvaakseen ne taimet kaipaavat Rakkautta. Jos annamme koston liekin niellä meidät, onko meissä enää Rakkautta uuden kodin luomiseen?”
”Se taitaa riippua ennen muuta siitä, toimiiko suunnitelma vai ei”, sanoi Enki.
”Heheh. Suunnitelmia tuntuu olevan aina kaikilla… minä en ole ikinä ihan ymmärtänyt niitä. Ehkä se on vaan tapa, jolla otetaan kontrollia takaisin Biobylonilta.”
Tednin vasen käsi oli hakeutunut sivelemään rauhan symbolilla koristettua medaljonkia hänen kaulassaan. ”Minä… minä en vain ehkä enää ajattele että tämä ratkeaisi kostolla, tai edes hyvillä suunnitelmilla.”
”Millä sitten?” Enki kysyi.
”Sen vain Universumi tietää. Mutta Universumi antaa takaisin sitä, mitä sille antaa. Ja sinä, veliseni, ja Ibra, ja Rahim, ja Otlek, ja Guardian teette varmasti parasta mitä voitte. Mutta minä toivon, että joskus, ainakin vuosien päästä voisitte antaa Universumille jotain hyvin erityistä: anteeksi.”
Enkillä oli niitä puheita kuunnellessa todella vaikea sanoa mitään takaisin. Tedni oli todella parempi hiippailija kuin puhuttiin: näin pahasti Enkiä ei oltu yllätetty vuosiin. Jostain syystä hänestä tuntui jo pikkaisen paremmalta.
”On oikeastaan ihan hyvä viedä nuo lehdet Juuritukikohtaan. Jos johtaja ei tartu niihin, niin ehkä joku muu saa ajateltavaa.”
”Ehkä se olet sinä.” Tedni iski silmää veijarimaisesti.
Enki oli jo matkalla ovesta, kun Tedni vielä huikkasi jotain.
”Johtaja tekee sen, mitä pitää oikeana”, tämä sanoi vuoteeltaan. ”Niin kuin Bakmeikin. Ja minä Legioonan kanssa. Aina vain nuo eivät kohtaa ja sitten nyrkit puhuvat. Mutta paras mitä voi tehdä on olla viemättä sitä pidemmälle, ryhtyä katkeraksi ja hautoa sitä yksikseen. Minulla on ollut tässä aika pyöritellä näitä keloja. Etten ole ensimmäinen jonka Valkoinen Turaga on mukiloinut, enkä taida jäädä viimeiseksi. Mutta yritä sinäkin suhtautua heihin empaattisesti.”
Enki katsoi veljeään. Oliko hän koskaan edes kuullut Tedniltä noin montaa lausetta peräkkäin? Muista aiheista kuin linnuista tai tytöistä? Oppiko tuollaisia juttuja oikeasti noista lehdistä?
Jos oppisi, osaisi Enki sanoa enemmän kuin yhden tyypin, jonka kannattaisi niihin tarttua. Itsensä mukaan lukien. Leiterin härkäpäisyyden anteeksiantaminen oli ehkä mahdollista, mutta entä Imperiumi ja tuhkaksi muuttunut kotisaari? Kuka pystyisi antamaan sellaisen anteeksi?
Ja oliko siellä joku, jolle antaa anteeksi?
”Minä… pidän mielessä”, sanoi Enki lopulta. ”Voimaa, veli.”
”Rauhaa, veli!” vastasi Tedni ja iski silmää. Hän laskeutui vuoteeltaan ja yllättäen seisoi omilla kahdella jalallaan: edes pienen hetken.
”Biobylon kaatuu vielä! Tiribombaclaat!”
Tedni kunnossa, mietti Enki liukuessaan porraskaidetta alas pohjakerrokseen lehdet kainalossaan. Bio-Klaani muonitettu. Sää kauhea. Rintama hiljainen. Puolia ja puolia. Joka tapauksessa oli mukava liikkua julkisella paikalla ilman, että piti koko ajan pälyillä valenaamion silmäaukoista mahdollisia epäilijöitä.
Myrskyn neljäs yö
Lehuvirta
Puhuri yritti parhaansa mukaan sukeltaa sisään teltan suuaukosta. Parin aiemman kerran jälkeen Yagak oli turhautunut ja etsinyt muutaman ison kiven pitämään kankaita paikoillaan.
Kohtalon ivaa oli se, että joutui radiovuoroon kurjimpina tunteina sinä ensimmäisenä yönä koko viikkona, jolloin majoitusteltoille saatiin toimiva paikka. Ja jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, seuraava päivä käytettäisiin pääosin taas leirien siirtämiseen. Yagak pyöritteli tunnuslevyään sormien välissä ja mietti kuumeisena. Jos koko leiri siirtyi kilometrejä pohjoiseen, hän liikkuisi taas kauemmaksi kohteestaan.
Ja jotain hyvin tärkeää oli jäänyt lähelle edellisen leiripaikan kulunvalvontaporttia. Lahon männynrungon sisällä oli muun muassa erittäin kallis keinosilmä ja hyvin erityinen kivääri, joiden hakeminen vaikeutui koko ajan. Leiristä ei noin vain livahdettu hakemaan sellaista yöllä. Ei tällä säällä eikä varsinkaan selkeämmällä. Olisi pakko keksiä toinen tapa.
Mutta runko etääntyi joka siirrolla kauemmaksi, ja jossain vaiheessa se olisi niin kaukana, että hakureissulla voisi olla viisaampaa vain jatkaa etelään katsomatta takaisin. Sixten katkaisi hänen ajatuksensa.
”Mitä sinulla mielen päällä?”
”Anteeksi?”
”Yritin pyytää sinulta kaffekoppea mutta sanoit ’juu’ ja jatkoit vaan tuijottaa. Etkä sinä vaikuta olevan silmä auki nukkuvaa sorttia.”
Yagak naurahti ja alkoi kaataa termoksesta Sixtenille santsia.
”Kunhan mietin lähitulevaa.”
”Kärleksbekymmer?”
”En oikein tunne Karlek-kunkkua.”
Sixten heilautti rannettaan nyrpistäen naamaansa.
”Äsh ei Karlek vaan kärlek. Mikäs se olla. Rakkaus! Ryyppyjä rakkaudessa?”
Yagak toivoi, että olisi osannut vastannut siihen neljää sekuntia nopeammin. Siinä kohtaa jokainen vastaus tuntui kömpelöltä, joten hän päätyi vain murahtamaan.
”Minä arvasin”, Sixten naurahti leveästi virnuillen. ”Kukas on se onnekas neiti? Tai herra? Sinä toljotat monta hetki pitkään horisonttiin sillä tavalla. Kaikki pitää sinusta täällä, mutta sinä haluat ihan hirveästi olla koko ajan jossain muualla.”
”Aika rankkoja sanoja”, Yagak sanoi huokaisten. ”Kaipuuta. Sitä minä ehkä ainakin tunnen. Siinä olet ihan oikeassa.”
Sixtenin virne näytti siltä, että sanaristikot saivat nyt riittää: jotain mehukkaampaa oli tarjolla. No tuotahan sinä piilottelet, Yagak mietti: Sixten oli tosi hyvä esittämään todellista herrasmiestä, mutta ei kukaan erikoistunut radioihin jollei vähän halunnut urkkia muiden elämää.
”Sinä olet Yagak aina vähän näyttänyt siltä, että jos tulee oikea hetki niin sinä lähteä vaan juoksemaan johonkin suuntaan, springa runt och runt. Minä vähän joskus mietin, että onko sellaista paikkaa, jossa et haikaile päästä sitä seuraavaan paikkaan. Tuollaisen skakdin täytyy olla täysi sydänmurskaaja: kuinka moni mahtaa haikailla sinun perään?”
”Täh”, Yagak murahti. ”Sixten, en olisi uskonut, että olet noin skarrarin paha juoruämmä.”
Sixten sulki silmänsä ja hymyili leveän myöntävästi. ”Ikinä ei pidä näyttää koko kättä. Voi jos kuulisit mitä tarinoita täällä kuulee kun olla 5 vuotta på Flammamän… kaiken maailman kvinnojägare tänne pakenee koska sota pelottaa vähemmän kuin flickor. Tai pojkar, mutta yleensä ne pelkää eniten flickor. Enkä minä usko että se johtuu om flickor, vaan niistä pojista jotka on heikkoja sellaisille. Niinkuin Havok, ikinä ole kuullut niin paljon valitusta siitä että on kaunis morsian kotona odottamassa. Harva asia olla niin taipuisa kuin skakdikillen selkäranka. Kumista tehty. Oletko jättänyt jonkun alttarille ruikuttamaan, Yagak?”
Sinisen skakdin huumorintaju keikkui jokseenkin äärirajoilla. Ei tällaista kurmootusta voinut kai sitten muuta kuin kunnioittaa.
”En ole”, hän ärähti.
”Mutta joku on jäänyt ruikuttamaan jonnekin? Koska sinua pelotti tehdä siten miten olisi halunnut?”
”On se vähän monimutkaisempaa. Aina on syy lähteä”, hän sanoi ja jäi kuuntelemaan hetkeksi raskaan sateen painavaa ropinaa teltan kangaskattoa vasten. ”Vaikeampi on keksiä syitä jäädä.”
Sixten nojautui tuolissaan lähemmäs häntä. ”Sinä aikoa lähteä tästäkin leiristä joskus pian?”
”Totta kai. Eikö tämä ole väliaikaista sinullekin?”
”Javisst. Mutta minä kerään eläkekassaa. Mitä kohti sinä matkaat?”
”Ehkä minä vain tykkään siirtyä paikasta toiseen”, Yagak mutisi. ”Eikö se ole sinusta arvokasta elämää?”
”Ju, on se. Mutta oletko sinä onnellinen niin?”
Yagak ei oikein halunnut enää vastata siihen. Tämän valeasun ongelma oli se, että ei sekään ollut valhetta. Ei hän oikein ikinä ollut osannut valehdella. Hän oli aina vain osannut olla useampi eri henkilö.
Ennen kuin hän ehti jatkaa keskustelua tai lopettaa sitä, ajatuksen katkaisi tuulta pitkin kaikuva hirveä ryminä. Ensin hän ajatteli sen olevan ukkonen, mutta siinä oli jotain pielessä.
Se oli liian metallista, liian sortuvaa, liian rakennettua. Ja se ei kaikunut taivaita pitkin, vaan maan tasalta, jostain kilometrien, mäkien ja puustojen takaa.
Myrskyn neljäs päivä
Lehuvirta
Myrsky ei ollut hellittänyt kolmessa päivässä. Päin vastoin: se oli vain pahentunut. Kaikki väliaikaismajoiteratkaisut oli otettu käyttöön peräkärryistä alkaen, ja jopa komppanian johdon etuoikeudeksi siunattu saunatupa oli lopulta annettu sateensuojaksi sitä kipeimmin kaipaaville. Hyinen syysmyrsky oli päästänyt flunssat ja kuumeet valloilleen leireissä.
Alas komentoketjua pitkin oli valunut nöyrä tappiollinen myönnytys: Lieggimiesten rintaman täytyisi perääntyä ainakin toistaiseksi. Näillä leveyksillä ja näissä säätiloissa ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta ylläpitää edes keskinkertaista taisteluvalmiutta tällä määrällä miehiä. Niin pitkään kun myrsky jatkoi yltymistään, oli pakko löytää parempaa suojaa ennen kuin se kävisi kohtalokkaaksi. Pääesikunta piti sadetta nazorak-pesän eteläisimmissä osioissa.
Tiedustelu oli palannut kallioille jossain Lehuvirran yläjuoksulla. Paikallishuhut puhuivat routajaiskautisista luolamuodostelmista. Jossain niistä täytyisi olla tilaa mahduttaa taistelujoukko ja kalusto turvaan. Totta kai pidemmällä perääntymisellä saisi varmempaa sateensuojaa, mutta tämänhetkinenkin perääntymissuunnitelma oli tavallisille Lieggimiehille tarpeeksi nöyryyttävä.
Yhtenä yönä niiden raukkamaisen vetäytymisen päivien jälkeen — viime yönä — valtava jyrähdys jostain vanhan leirin suunnilta oli herättänyt puoli komppaniaa. Ukkonen ei ollut tässä säässä harvinaista herkkua, mutta pahin valuaivokin ymmärsi, että tuo ääni ei ollut ukkosta lähelläkään. Metsän takaa kuuluva rakenteiden sortumisen ja tuhoisan ketjureaktion kaiku oli laittanut puolitoista komppaniaa hälytystilaan. Tuliko sieltä metsäläississiä tai toa-voimia? Oliko myrsky itsessään pyyhkinyt kartalta Lehu-Koron? Ei, tuo oli ollut liian metallista, ja sen oli pakko olla lähempää.
Neljän tunnin hälytystilan ja parin varovaisen tiedustelupiston jälkeen johto oli katsonut epäedulliseksi jatkaa tutkimuksia yöllä.
Ensimmäisessä pilvien läpi puskevassa aamukajossa Yagak oli hädin tuskin saanut aamiaiseksi kelpaavaa puolimärkää kampaviineriä puraistua, kun joukkue kailotettiin tiedonpitoon. Moottoripyöräänsä retorisena siirtona varmaan puoli tuntia paikallaan huudattanut luutnantti kaasutti pois kessun luota, ja Urgok käänsi katseensa osastoonsa. Maasto oli velliä ja puusto ei tarjonnut enää edes keskinkertaista suojaa vaakasuuntaiselta sateelta, joten miehet luottivat, että kersantti Urgokin äänellä huutava sadetakkimytty ei jaksaisi vaatia edes korkeaa polviasentoa.
”Käsky ylhäältä, luti sanoi että tuli ihan Targarrilta asti! Tarvitsen ketterän osaston, 3 miestä. Eilisen ryskeen lähde on jossain Kiron kulmilla, eli luvassa on aamuista kepeää pohjetreeniä ylös rakkakivikkoa. Ja suo-fanit saavat myös nauraa. Tarvitsen yhden radistin operoimaan yhtä noista lyhyen kantaman laitteista. Kevyt varustus, scimmy ja pyssy. Vihollisen kohdatessa irtaannutaan jalan suoraan leiriä kohti. Vääpeli Mardok siunasi 2 cordak-nyrkkiä jos tulee kusiset paikat. Onko vapaaehtoisia?”
Yagakin aistit virittyivät äärimmilleen. Päässä piirtyi kartta: Kiro-Wahin ja nykyisen majoitteen väliin mahtui muun muassa yksi aiemmista leiripaikoista. Nyt tai ei koskaan.
Vain yksi käsi nousi hänen omaansa nopeammin pystyyn, mutta siinä ei ollut mitään yllätystä kenellekään.
”Noni, erinomainen asenne”, Urgok naurahti. ”Yagakille radio selkään, tuossa yksi vara-akku. Brungush haluaa varmaan pidellä näitä mörkylöitä, mutta varaudu pettymykseen. Ammutaan vaan, jos siellä on panssaria vastassa.”
”Totta kai, kessu!” Brungush hihkaisi ja tarttui Urgokin ojentamiin kapistuksiin. Rautaiset hansikkaat kiristyivät remmeillä vihreiden nyrkkien ympärille. Niihin molempiin sidottu kertalaaki-cordak oli armollisesti varmistimen suojaamana. Muiden sadetakkien piiloista katsottiin epäileviä katseita. Harva se päivä joku muistutti siitä, miten moni herrasmiesmäinen nyrkkeilijä oli räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin tuollaisella. Asennetta laitteissa oli, sitä oli vaikea kieltää.
”Vielä yksi kaivataan”, Urgok sanoi pälyillen ympäriinsä. ”No häh. Älkää nyt innosta hihkuko. Ei voi kuule mitään, nakki napsahti: Johaug messiin.”
Honottava ääni vastasi salamannopeasti tummanvihreän sadetakin sisältä:
”Ei onnaa, vemppa määrättiin.”
”Ei helvetissä määrätty taas”, Brangokk murahti. ”Löysin äijä maailmassa, nyt menet mukaan.”
”Eikun oikeesti!” Johaug intti. ”Flunssa, ja tätä menoa kohta keuhkokuume! Kävin KS:ssä ihan aamusta. Vänrikki Moltraz antoi. Käykää nyt vaikka kysymässä!”
”Uusi kenttälekuri?” Urgok kysyi. ”Kai se on pakko uskoa. Lepsun puoleinen hiihtäjä minusta, mutta kai ne johdossa jotain tietää. Hyvä on, Johaug kipinävuoroon seuraavaksi pariksi tunniksi. Lähteekö Brangokk paikkaamaan?”
”Mielelläni, mutta ehkä näihin sissihommiin olisi hyvä laittaa joku nuorempi ja ketterämpi. Mites Zohan, lähdetkö saksimaan pusikkoa?”
”Ei kai tässä muu auta. Ei kestä kuunnella tuommoista näätäilyä. Ja jonkun pitää tarkistaa, että Brungush ei räjäytä itseään helvettiin noilla hanskoilla.”
”Häh, älä yhtään ala”, Brungush ynähti. ”Minä olen aseiden ammattilainen!”
Yleensä koiranilmalla maastonakit olivat vielä tavallistakin epäsuositumpia. Nyt sade oli saavuttanut sellaisen vaiheen, että metsämaa oli enimmäkseen nestemäistä litisevää mätästä – kuin olisi kävellyt pesusienten päältä. Nelikko kulki kuusenjuurelta toiselle saadakseen edes vähän suojaa. Lehdettömät koivut eivät suojanneet sitäkään vähää, heittelivät vain tuulessa oksia eränkävijöiden silmille. Eläimiä ei juurikaan näkynyt. Harakka tapitti kulkijoita kelon nokasta apaattisena, mutta rupikonnat nauttivat täysin rinnoin metsäojissaan.
”Zohan? Pistä rööki”, sanoi Brungush leväten selkä männynrunkoa vasten erään erityisen raskaan nousun jälkeen. ”Yagakilla ei pala ja kessulta ei kehtaa pummata.”
”Onhan sulla omiakin”, vastasi Zohan.
”Joo mutta ei käsiä”, sanoi Brungush ja heilutteli cordak-nyrkkejä. ”Aina valmiina, jos ne iskevät!”
”Just just. En ottanut mukaan. Ei ne pysy kuivina.”
”Lusmuu. No kaivakaa sitten takataskusta, ne on siinä vyöllä. Pikkukotelo.”
”Erinomainen asenne koittaa ensin, josko irtoaisi pummilla”, sanoi Yagak ja kumartui avaamaan Brungushin varustevyötä. Hän kaivoi ruttuisesta askista tupakin ja asetti sen Brungushin kumihuulten väliin. ”Lykkyä tykö tuon polttamisessa.”
”Tfultha, khiitosh.”
”Pidä ne nyrkit sitten kaukana.”
Yagak otti sytkärin samaisesta taskusta ja sai kolmannella kerralla sätkän palamaan. Sumuisessa päivänvalossa pieni liekki ei ainakaan paljastaisi heitä kenellekään, joka ei olisi kuullut jo aiempaa kiroilun, ähkimisen ja puhkimisen sinfoniaa.
”Khippish.” Yagak siirtyi kauemmas sinisestä savupilvestä.
”Häh, tupakaksi pistivät?” kersantti Urgok huudahti etunenästä. ”Melkoinen hetki käyttää varmaan koko komppanian viimeinen kuiva toppa. Hyvä on, viisi minuuttia ja jatketaan.”
Kersantti tunki käden karttataskuun ja kyykistyi tuijottelemaan muovin sisälle taiteltua maastokarttaa kompassi toisessa kädessä. Yagak käveli häntä lähemmäs ja yritti tihrustaa reittejä kostean muovin ja hädin tuskin auki pysyvän silmäluomen välistä. Takana Brungush köhi yrittäessään polttaa tupakkaa ilman käsiä.
”Paljonko matkaa, kessu?”
”Suoraa reittiä puolitoista kilsaa ja Kiro alkaa, mutta ei tätä velliä kyllä välttämättä ilman pikku kiertotietä jaksa. Ja viime yön myrsky on kaatanut melkoisesti puita.”
Yagak vilkaisi menosuuntaan ja taas karttaan. Ei kovin kauaa vanhalle leiripaikalle. Nyt kun vielä keksisi, miksi.
”Onko veikkauksia, mitä Kiron suunnilla odottaa?”
”Lutilla oli aavistus. Meinaan, torakoilla oli vastikään joku operaatio siellä, josta ne ovat olleet aika hys-hys. Hys-hys meinaa että se on jotain, mihin ei näillä palkkaluokilla kannata hirveästi sotkeentua. Mutta käydään vilkaisemassa.”
”Oliko eilisyön mekkala sitä, että se meni niinkuin piti, vai sitä, että jotain meni mönkään?”
”Hyviä kysymyksiä, viestimies. Ei aavistustakaan, mutta sitähän varten täällä ollaan. Yleensä tuollainen ääni kertoo, että jotain meni niinkuin piti. Ollapa näkemässä se tykinjyske, joka teki Nui-Koron lähelle uuden lätäkön.”
”Sitten me ollaan tuolta Kirostakin puoli päivää myöhässä”, sanoi Brungush, joka oli sylkäissyt tumppinsa puunkoloon. Hän yritti parantaa varustevyönsä asentoa laihoin tuloksin.
Zohan venytteli käsiään. ”Niin. Miks me edes mennään sinne? Aina jos ötököiden hommiin tunkee nokkansa, niin saadaan huudot. Gaggu nyt käy siellä alvariinsa ties millä pullakahveilla, mutta se onkin bisnismies.”
”Ensin äijät valittaa kun ei tehdä mitään, ja nyt sama laulu”, sanoi Urgok. ”Minua ainakin kiinnostaa, mitä siellä on. Jatketaan. Rinne alas, suon laitaa, sitten päästään harjun päällä olevalle polulle. Ja siitä kalliomaasto alkaa. Sieltä voidaan sitten tiirailla ensimmäiset näköhavainnot.”
”Siellä pirunpellossa päästään vielä kaipaamaan tätä velliä”, sanoi Zohan synkkänä. Urgokin vanttera hahmo etummaisena nelikko kipusi ja liukui alas kallioista rinnettä harjat apaattisesti puolelta toiseen heilahdellen. Yagak tajusi, ettei kaikkina saarella viettäminään vuosina ollut koskaan tullut näin tutuksi sen luonnon ja maaston ja ilmojen kanssa. Sen siitä sai kun johti linnaa. Myös rakille annettiin siistejä sisätöitä. Ja kaiken sen ajan, ja ikuisuuden sitä ennen, olivat nämä lohkareet ja jyrkänteet ja litimärät sammalmättäät olleet täällä. Ja nyt niiden hallinnasta taisteltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
”Yhessä niistä lehdistä oli Klaanin respatooan haastis. Nätti flikka”, sanoi Zohan.
”Vihollispuolen propagandaa”, sanoi Brungush.
”Miltä vuodelta se oli?” kysyi Yagak hajamielisesti.
”En tiedä, jotain neljä vuotta sitten. Oliko… no en nyt muista sitä vuosilukua. Ihan sama. Ei ne niin nopeasti vanhene.”
”Lehdet vai?” töksäytti Brungush. ”Har har har.”
”Teillä ei vaan ole silmää semmoisille jutuille. Kauneudelle. Eleganssille. Sitä siinä jotenkin oli.”
”Puhut parturia”, sanoi Yagak keskittyen petollisen liukkaaseen polkuun. Mikä respatoan nimi oli? Jossain hän oli painanut nimen tiukasti muistiinsa, silloinkin oli kai satanut.
”Nyt tarkkana, miehet”, sanoi Urgok. ”Jyrkänne edessä. Yagak ensin, sinulla on varpaankynnet, ja kädet vapaana. Sitten minä ja Zohan jää auttamaan Brungushin kanssa. Olisi noloa katkoa jalka näin strategisessa toiminnassa. Harakatkin nauraisi.”
Laskeutumisesta selviydyttyään nelikko könysi suon laitaa sään pieksemiä pitkospuita pitkin. Kauaa ei kestänyt ennen kuin he ylittivät taas tutun ajoneuvouran, joka viesti siitä, että vanha leiripaikka ei voinut olla enää kovin kaukana. Hyvään perääntymisprotokollaan kuului olla jättämättä näin selkeitä jälkiä kuin uraan oli jätetty, mutta tällä kelillä oli hyvin vaikea estää mudan merkkaamista. Ylityskohdan lähellä oli ajouralle kaatunut muutama terhakka kuusipuu. Myrskyn toimia varmasti sekin, mutta esti ainakin vihollista ottamasta ajouraa omaan käyttöönsä ilman kunnon raivausta.
Vai vihollista, Yagak mietti. Oli helppo eläytyä tähän ajatukseen. Niin helppo, että vihollisen kohtaaminen ei pelottanut enää samoista syistä. Aiempi harakka räkätti lähempää pelkäämättä julmia ja armottomia saalistajia metsässään. Sateenpieksemä yksinäinen punainen silmä kääntyi sitä kohti, ja jokin hiljainen aavistus sai Yagakin pysähtymään joukkion perälle.
Melkoinen sää kierrellä suonlaitaa, Yagak mietti. Eikös sinun pitäisi olla pesässä? Jokainen linnun siivenisku vaati täyttä tappelua metsäilman elementtejä vastaan, ja jokin otuksessa vaikutti muutenkin todella tähän ympäristöön eksyneeltä.
Lintubongari hän ei ollut tässä eikä missään edellisessä elämässä. Mutta tuo väritys ja juuri tuo räkätys palauttivat toisenlaisen hajuiseen metsäilmaan. Yhtä kosteaan kuin tähän, mutta sakeaan, lämpimään ja painostavaan. Lintu toljotti häntä tietäväisesti hädin tuskin rungossa kiinni roikkuvalla katkenneella oksalla ja pyrähti räpiköivään lentoon hänestä poispäin.
Joku, joka Yagak ei aivan myöntänyt olevansa, olisi halunnut kirota ja manata. Ei nyt. Aivan väärä suunta. Hänen etsimänsä ontto puunrunko oli ajouran varrella. Linnun nokka osoitti jonnekin sinne, missä kolmen päivän takaiset majoitteet olivat olleet. Yagak nieli manauksensa ja kääntyi jo hetki sitten ajouran ylittänyttä jonoa kohti huutamaan:
”Ihan pikku hetki! Pitää käydä pusikossa.”
”Mikä homma?” kersantti huusi.
”Käyn heittämässä kitkapinnillisen.”
Se ei ollut kunniallista, mutta sitä pyyntöä yleensä kunnioitettiin. Ja se ostaisi ainakin jonkin aikaa.
Yagak säntäsi uralta ojan kautta pusikkoon. Kynnet ottivat tukea litimärästä kivestä onnettoman sammalikon alla. Sekunneissa hän tajusi, että kahden metrin päästä hän olisi päässyt ylämäkeen polkua pitkin, mutta ei ollut aikaa kyseenalaistaa linnuntien seuraamista. Takana Brungush nauroi jotain neuroottisesta yksityisyydentarpeesta, mutta Yagak jätti letkautuksen omaan arvoonsa.
Harakan kujerrus jatkui puiden väleistä. Tuttuja maastoja ja tuttuja mättäitä tuli vastaan. Halonhakkuun hurmeinen jätepino, hyvin selkeäksi taivallettu ura vartiopisteelle. Muutama metsämaahan survotun telttakepin jälki. Erehtymätön jäänne kiven pinnassa siitä kerrasta, kun kokonainen jauhosäkki oli pudonnut Vazoppin käsistä ja levinnyt ympäriinsä. Äijä ei kyllä ikinä lakkaisi kuulemasta siitä.
Harakka kaarteli ylhäällä kuin kiristäen silmukkaa siihen, mihin se johdatti. Mitä se yritti hänelle kertoa? Räkätys vain kiihtyi, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se tyytyväistä vai tyytymätöntä. Halusiko se, että hän jatkoi matkaa? Oliko se täällä lähettämässä viestin? Vai oliko hän vain sekoamassa, ja oletti tuiki tavallisesta harakasta järjettömiä?
Ajatusten pyörre valui viemäristä alas, kun Yagak näki juurakossa onnettomimman kätkön, jonka hän oli hetkeen nähnyt. Oliko joku komppanian miehistä jättänyt vanhalle leiripaikalle miinan? Yhden vain, niin syvälle mutkittelevaan juurakkoon että sinne ei kukaan vahingossakaan astuisi tai ajaisi? Ehkä se huijaisi luonnonvalinnan lailla vihollisen tyhmimmät kaivelemaan muta- ja oksamöntin auki ja räjähtämään ilmaan pelkästä uteliaisuudesta. Kuka tuon oli juurakkoon sitten rakentanutkaan oli selvästi kiinnostuneempi säntäämään seuraavaan paikkaan kuin miettimään, miten sen saisi näyttämään luonnollisesti muodostuneelta. Olikohan tämä ylpeäkin tekeleestään?
Hetkinen. Oliko sen päällä linnunpesä?
Harakka rakutti ylhäältä. Se oli pysähtynyt oksalle, ja uteliaisuus otti vallan Yagakista.
Piru vie. Jos hän lentäisi ilmaan tämän takia, joku tampio saisi viimeiset naurut. Siniset sormet alkoivat siirrellä mutaa sivulle ensin varoen – ja sitten ronskimmin, kun jokin kevyt kankainen alkoi pilkottaa sen alta. Ennen kuin koko paketti paljastui, tarttui hänen käteensä hädin tuskin lukukelpoinen sateen turmelema lappunen.
Ja hän oli melko varma, että siinä luki:
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet. -MM”
Siinä meni hetki, mutta Yagak alkoi nauraa. Hän liittyi harakan räkätykseen. Oli mahdoton sanoa, mikä tunne sitä naurua ajoi, mutta mitään sille ei enää voinut: sen oli pakko tulla ulos.
Hetken hän mietti valintaansa. Hänen oma kätkönsä oli varmasti puoli kilometriä ajouraa toiseen suuntaan. Ja vaikka sadetakki rikkoikin siluettia, sen toisenkin kätkön sisältö ei mahtuisi piiloon uteliailta katseilta varsinkaan, jos hän nappaisi tämänkin paketin kantoon.
Se juna oli mennyt. Sentimentaalisuus sai väistyä uteliaisuuden tieltä. Hän hakisi kiväärinsä myöhemmin: milloin, sitä hän ei tiennyt. Toivottavasti paketti olisi sen uhrauksen arvoinen.
Varustevyön irtoremmiä käyttäen hän sitoi paketin selkänsä ja sadeviitan väliin harjan oikealle puolelle. Kenttäradio nousi taas selkään peittämään epämuodostunutta kyttyrää. Noustessaan seisomaan hän vielä vilkaisi harakkaa, joka käpertyi sivuun siirrettyyn linnunpesään.
”Pyritään välttämään, Mustalumi.”
”Siellähän kesti kauan”, Brungush naurahti. ”Tuliko varren kanssa?”
”Herrasmies ei paljasta”, Yagak mutisi. ”Toivottavasti sinulla ei tule noiden hanskojen kanssa vastaava hätä.”
Brungush röhötti sille syvältä vatsastaan.
Puolen kilometrin pirunpellon taivalluksen myötä he näkisivät öisen metelin lähteet: savuavat metalliset rauniot, joita vaani taivaalta kolme Imperiumin tiedustelupalvelun kopteria. Kauaa he eivät ehtineet niitä vaania ennen kuin jalkaväkiosasto yllätti heidät mäen laella vaatien selitystä.
Kersantti Urgok jaksoi pitää huutokisaa ’puhdistusoperaation’ johtavan nazorakin kanssa toista varttia ennen kuin luovutti.
”Tuntekaa faikkanne”, karjui hyönteisupseeri perään.
”Faikkanne”, Brungush matki sössöttäen kiukkuisena, mutta vasta niin kaukana, että nazorakit eivät kuulleet.
”Ei Irnakk mitä tyyppejä”, Zohan sanoi.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa”, aloitti Yagak mutisemaan kunnes näki Brungushin musertuneen ilmeen. Poikarukka olisi todella halunnut päästä käyttämään uusia lelujaan. Jos he olisivat olleet siinä kahdestaan, Yagak olisi ehkä suostutellut tätä hieman tähtäilemään yllä vaanivia nazorak-koptereita nyrkeillään.
Viimeinen asia, joka mäen taakse katosi ennen kuin Yagak jatkoi matkaa muiden perässä, oli pieni osasto nazorakeja kampeamassa kevyen maastoajoneuvon perälavalle jonkinlaista jääkalikkaa. Näin kaukaa näytti siltä kuin kalikalla olisi ollut pienet, vihaiset, huutavat kasvot.
Myrskyn viides yö
Lehuvirta
Kamiina puski hohkaavan lämpönsä kosteaan ilmaan. Tila oli kuin sauna: oli ylipäätään ihme, että jotkut pystyivät nukkumaan. Puolijoukkueteltassa kuorsattiin äänekkäästi, mutta uteliaat korvat kuulostelivat joukkueen sankarien hiljaista tarinointia. Kangaslattialla paloi varjostimen alla himmeä valokivi, jonka keltainen sulautui kamiinan raosta paistavaan oranssiin hehkuun.
”Niin, mitä siihen nyt sanoa”, Zohan sanoi kääntyillen makuupussissaan. ”Aika epäilyttävää touhua, mutta mitä muuta torakoilta voi odottaa. Hätistivät meidät pois ennen kuin ehdittiin katsoa tarkemmin.”
”No hitto!” Rodarrista pääsi. ”Juuri kun oli menossa jännäksi. Brungushkaan ei päässyt tappelemaan?”
”Olin kyllä ihan tosi lähellä että olisin lyönyt sitä saatanan ötökkää turpaan. Siinähän olisi mossahtanut.”
”Sen kun olisi päässyt näkemään”, haaveili Havok.
”Hyvä että et”, sanoi Yagak. ”Se olisi ollut partion loppu. Nazorakit heittävät omiaan vihollisen alle tuosta vaan. Mutta jos me alkaisimme niille ryppyilemään, niin ne kyllä osoittaisivat, kumman kenraalilla on isommat natsat.”
”Niin kuin Rostokkin tapaus”, sanoi Brangokk, joka istui puoliksi makuupussissaan kamiinan vieressä. ”Se oli ihan sodan alussa, kun koko kuvio ei ollut vielä selkiytynyt, klaanilaiset eivät tienneet mitä niillä on vastassa ja rintamasta ei ollut tietoakaan. Suurin osa teistä ei varmaan ollut silloin edes saarella. Tehtäviä tehtiin vielä ihan lähellä Klaania, Ninja-ryhmä haki jotain panttivankeja nazorakeille melkein sieltä kaupungista. Labio oli selittänyt meille, että ne klaanilaiset voivat olla ihan minkä näköisiä vain, kaikki eivät ole matoraneja tai toia. No, Rostokkin joukkue oli jollain tehtävällä etelässä, ja varmaan olivat kuppiakin ottaneet. Ja tulleet vastikään Zakazilta jollain Labion laivalla, eivät olleet nähneet eläessään torakkaa. No sehän kävi heti kimppuun selkäpuolelta, kun muutama nazorak tuli vaihtamaan tiedustelutietoja. Seivästi yhden skimmyllään ja oli hakkaamassa hyvää kyytiä toiselta raajoja irti, kun Pogonn sai sen taltutettua.”
Havok ja Rodarr nauraa röhöttivät. ”Olisi voinut käydä yhdellä tai kahdelle tässäkin teltassa”, virnuili Zohan.
”Niiden sotilaspoliisi tuli seuraavana iltana leiriin ja vei sen raudoissa pois”, jatkoi Brangokk. ”Labio vaan nauroi, että siihen loppui Rostokkin pojan sota. Ei saatu ikinä tietää, mitä sille sitten kävi. Kai se hirtettiin, tai sai nääntyä jossain kolossa näkemättä koskaan aurinkoa. Viesti meni kyllä perille.”
”Niillä on semmoinen areena siellä, kuulemma”, sanoi Rodarr. ”Kansanhuvia Steltin tapaan. Ainoa kulttuuri, mitä torakoilla on. Epäreiluja mutta näyttäviä matseja. Ehkä ne pistivät sille virvelin käteen ja taistelemaan karhuhaita vastaan. On niitä huonompiakin tapoja mennä, että ihan ok.”
”Tuo areena kuulostaa kyllä kaukaa haetulta”, sanoi Zohan skeptisesti.
”Eikun oikeasti. Kuulin, kun Labio puhui siitä lutille. On kuulemma ollut monesti katsomassa niiden esityksiä. Kreisiä menoa.”
”Hetkinen”, sanoi Brungush. ”Tämä selittää, mitä ne teki sille.”
”Hä?” kysyi Rodarr.
”Siis siellä Kiron kraaterilla oli semmoinen heppuli jäässä. Hatidin hulluja. Niitä mäyrän ja matoralaisen välimuotoja. Muistattehan ohjesääntö seitsemäntoista? ’Hatidia ei kannata edes yrittää’. Niillä gobserkuilla ei ole mitään rajoja. Niillä on sierainsäteet ja yliluonnolliset voimat. Mitä mä siitä ymmärsin, niin se oli pistänyt puolet sen aseman miehistöstä matalaksi kynsillään ja sitten räjäyttänyt koko paskan sieraimillaan. Niin varmaan ne haluaa sen sinne areenalle, kun ei semmoista taistelijaa usein nää.”
Joukkio jäi miettimään tätä. ”Kuulostaa ihan kiinnostavalta reissulta, kokonaisuudessaan”, sanoi Johaug kamiinan vieressä.
”Olisi sustakin karissut vempat menemään, jos olisit nähnyt sen silmät”, sanoi Brungush. ”Ihan oikeasti tuntui kivalta, että se oli kalikkana. Semmoiseen voi vissiin tyhjentää lippaan ja se jatkaa vaan.”
”Joku tuossa ei nyt kyllä täsmää”, sanoi Brangokk. ”Jos se oli tuhonnut aseman, niin miten se oli jäässä?”
”Ja siis, miten niin jäässä? Siellähän sataa vettä kuin aisaa”, kysyi Rodarr. ”Väittäisin, että koko gobserkku on sissipartion sopima höpöjuttu, mutta Brungush ei kyllä osaisi esittää kuumottunutta noin aidosti.”
”Ihan oikeasti oli jäässä”, sanoi Zohan. ”Semmoisena suorakaiteen muotoisena, mukavana, vähän sulaneena harkkona. Niin kuin sarjakuvissa.”
”Ja siis meinaan jos se oli jäässä, niin miten se oli tuhonnut sen aseman? Oliko se niin kuin homman hoidettuaan asettunut johonkin horrokseen vai? Tehnyt itselleen jääpesän?”
”Ai kun totta. Hitto en yhtään miettinyt sitä”, sanoi Brungush ja hieroi otsaansa. ”Yagak, sulla leikkaa. Teoriaa?”
”Onko nazorakeilla jotain jäädytyssotilaita? Eihän sitä ikinä tiedä”, totesi Yagak.
”Tämän päivän tornihuhuista tuo on kyllä syvimmältä kaivettu”, piikitti Zohan. ”Klaanilaisia ne oli. Nazorakeilla on miehistöylivoima, klaanilaisilla taikavoimat, meillä järkeä. Ne torakat oli ihan yhtä yllättyneen näköisiä kuin mekin, eivätkä ne olleet ehtineet puuhailla siellä vielä kauaa. Jäävoimaisia nazorakeja? Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Brungush käkätti. ”Yagak lähti jotenkin paniikissa etsimään vanhan leirin riukua just ennen kuin päästiin sinnen Kiroon, että en nyt luottaisi sen arviokykyyn just tässä asiassa. Me luultiin, että se oli tullut hulluksi koko äijä, kun hyppi pitkin ahoa kuin humaltunut saukko.”
”No tuonkin olisin halunnut nähdä”, sanoi Rodarr.
”Hiljaisen asialliset sotilaat on just tuollaisia”, sanoi Brangokk. ”Niistä ei tiedä, milloin ne napsahtaa. Mutta hauska nähdä, että Yagak on taas ruodussa. Meillä ei ole ihan liikaa sotilaita, jotka miettii ennen kuin lähtee tappelemaan ensimmäistä klaanilaista vastaan.”
Huomio sai hyväksyviä nyökkäyksiä. Zohan näytti peukaloa. ”Mutta leipomisen kanssa on vielä petrattavaa”, sanoi Havok. ”Äijä kitsastelee sokerin kanssa. Ei me olla enää vanhalla Zakazilla, jossa toppa oli kultakimpaletta arvokkaampi. Kunnon leivonnaisen pääaineet on rasva, sokeri ja kuorrute. Ja näistäkin kuorrute on rasvaa ja sokeria.”
”Kun Yagan ekoja pullanakkeja seurasi, niin sitä olisi voinut luulla, ettei siellä itärintamalla leivota ollenkaan”, Rodarr komppasi. ”Mutta kyllä siellä leivotaan. Ovat kehittäneet juustokakun kuulemma ihan uudelle tasolle.”
Yagak oli avaamassa suutaan, mutta Brangokk ärähti. ”Iisisti nyt. Kyllä te saatana näitte, missä kunnossa viestisissi oli kun pääsi tänne. Yagakin eka kohtaaminen puurokattilan kanssa oli semmoinen, mitä näki silloin tällöin kotipuolen sodassa. Siellä ei nimittäin pullia pyöritelty. Eikä pyörittänyt Yagakaan siinä välissä, kun rämpi toa kannoillaan sieltä Gurgin linjoilta tänne. Jos ihan oikeasti nälkää nähdessään alkaa miettimään jotain torttureseptiä, niin siinä lähtee järki. Se on kovaa peliä.”
Yagak nyökkäsi kiitollisena. ”Niin. Jos sitä nyt jälkikäteen koittaa miettiä, niin siellä paastotessa menettää uskon nopeisiin hiilihydraatteihin aika nopeasti. Sokeri tulee ja menee. Siitä jää päälle, että koittaa pistää muonaan jotain kestävämpää sisään. Semmoista, joka tarttuu kylkiluihin. Rasva on okei. Mutta ytimessä pitää olla muutakin kuin sokeria. Tämän sanominen Labion leirissä saatetaan laskea petturuudeksi, mutta välillä minun tekisi mieli kunnon ruisvoileipää.” Hän nousi istumaan ja veti harjansa ulos makuupussin aukoista.
”Sotilaan puhetta”, sanoi Brangokk ylpeänä. ”Pistäkää pojat muistiin.”
Yagak taputti makoilevaa skakdia olalle. ”Siitä puheenollen. Miksi edes olet täällä? Ei millään pahalla, tietenkään, mutta et vaikuta tyypiltä, jolta olisi jäänyt Zakazin rähinästä hinku palata rintamalle” Tätä hän oli miettinyt jo lukuisina iltoina.
”Ha, niin. Klopit miettii: mitä tuo vanha tekee poikain seikkailutarinassa. Etsin varmaan jotain elämää tai sen kaltaista. Minun ikäiselleni ei ole kotipuolessa muuta roolia kuin istua torpassa keinutuolissa ja odotella, että kuolonpeipot tulevat livertämään ikkunan alle. Tai marinoida itseäni viinassa jossain baarin nurkkapöydässä.” Brangokk koitti löytää asennon, jossa juuret eivät painaisi hänen muutenkin vihoittelevaa kylkeään.
”Elämä on vähän outo tavoite taistelukentällä”, sanoi Havok.
”Tässä sodassa ei ole elämää eikä kuolemaa”, sanoi Brungush.
”Meillä on tässä ihan hyvä olla”, sanoi Brangokk. ”Kunnon kaverit ympärillä. Kotona puolet katsoisi meikäläistä nenänvartta pitkin ja toinen puoli säälien. Täällä toveruus tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on muutakin kuin värvääjien hevonpaskapuhetta. Enkä minä välttämättä puhunut omasta elämästäni. Minulla ei oikein ole mitään erityisiä taitoja, joista olisi siviilissä hyötyä. Mutta täällä, parhaimmillaan, voin ehkä estää jotain nuorempaa ja kokemattomampaa astumasta suoraan vihollisen miinaan tai keskitykseen. Ja jos satun siinä rytäkässä menettämään henkeni, niin ainakin kuolen elävänä. Sillekin on paikkansa.”
”Noilla puheilla sinusta tulee vielä kunnon kypäräpappi”, sanoi Havok. Muut miettivät sanomisia hiljaa.
”Zakaz ei ole kauheasti tuottanut pappismiehiä sodan jälkeen”, sanoi Yagak.
Yrittämättäkin hänelle mieleen tulivat lähinnä Irnakkin piispan tapaiset tyypit. Sitä sekopäätä ei viitsisi mainita: joku vielä paljastaisi olevansa fani.
”Niin, edes Gaggu ei kehtaisi ottaa semmoisia armeijaan”, sanoi Zohan. ”Mutta miten susta tuli sotilas?”
”Tavallisella tavalla. Kaikista tuli. Vanhat muistaa, vaikkei ehkä kannattaisi”, jyrähti Brangokk.
”Kerro joku sotajuttu!” sanoi Rodarr ja nousi kyynärpäidensä varaan.
”En, mutta kerron teille kersantista, joka meillä oli rykmentissä. Hän oli ainakin kaksi kertaa vanhempi kuin kukaan muu sillä lohkolla. Oli sotinut jossain Steltin perimyssodissa silloin kun Zakaz oli vielä vihreä paratiisi, tai niin ainakin väitettin. Hän piti aina skimmynsä terävänä, veteli sen terää pitkin teroituskivellä pitkiä, kauniita vetoja. Sodan loppuaikoina, olisiko ollut peräti viimeinen viikko, hän sanoi minulle jotain, joka jäi kyllä lopullisesti mieleen. Veteli sillä teroituskivellä samalla, katse nuotiossa. Sanoi, että Brangokk, sitten kun tapaat ensimmäisen nuoren maitoviiksen, joka ei tiedä että minkä takia tämä sota alkoi, tai että kenen puolella kukakin soti, kenen puolella sinä ja minä sodittiin, niin silloin haava alkaa mennä umpeen. Vasta silloin se saattaa parantua. Ja silloin – ja hän painotti sitä kalauttamalla minua halolla päähän, tähän näin, lonk – et saa kertoa mitään. Et mitään. Parempi antaa niiden mennä ilman sitä painoa. Kersantti sitten ehti kuolla vielä ennen kuin sota loppui. Otin sen kypärän, koska niin hyviä ei enää siinä vaiheessa tehty. Pesin sen ja paikkasin reiänkin. Sen pituinen se. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yagak sanoi ja astui öiseen ilmaan.
Satoi lähes vaakasuuntaan. Tuuli ulvoi. Koko taivaanrannan halkaiseva salama poltti silmään hehkuvan jäljen ja kymmenen sekunnin päästä jyrähti kuin koko taivas olisi haljennut kahtia. Myrsky oli pahentunut yö yöltä. Yagak tiesi, että ulkona ei voisi viettää kauaa: nytkään ei tuntunut mahdottomalta, että myrskytuuli voisi viedä hänet mukanaan ja heittää pois kuin roskan.
Mutta siellä oli ainoa paikka, jossa hän voisi olla rauhassa. Syvällä huojuvien kuusten keskellä, kaukana vartiopisteiden valvovista silmistä, hän suojautui sateelta ja leirin näköyhteydeltä oksiston alle ja löysäsi sadeviittansa vyötä sekä tukalasti kiristävää irtoremmiä keskivartalonsa ympärillä. Kankaaseen kääritty paketti putosi märälle mättäälle. Eleganttiin avaamiseen ei ollut aikaa, joten Yagak suolisti pakkauksen hiiliteräsveitsellään.
Pehmusteiden keskeltä nousi esineitä. Köntti kuivalihaa ilmatiiviissä suojassa. Kevyt kattaus zamoreita valmiiksi täytettynä milloin milläkin palavilla aineilla ja hirvittävillä myrkyillä. Hätäsoihtu, savukranaatti. Ja pohjalla jotain tuttua, jota hän ei ollut ajatellut kuukausiin.
Vaatimaton, laatikkomainen puhelin jonka keskusyksikkö, kristallinen läpinäkyvä sirpale, kimalteli punertavana syysyössä. Laite, jonka nähtyään Sixten olisi purkanut sen sekunneissa selvittääkseen, miten se ylipäätään toimi.
Ei jäljitettävissä. Ei salakuunneltavissa. Viimeksi hän oli käyttänyt sitä Ath-Koron operaatiossa, mutta Nimdan siru oli ollut sille myrkkyä. Jos he olivat päättäneet lähettää sen hänelle, jonkun täytyisi kuunnella. Myös tähän aikaan.
Vaikka myrsky oli tarttua häneen ja paiskata vasten puita, Yagak käänsi säätönuppia, käynnisti laitteen ja alkoi huutaa siihen.
”Kuuleeko kukaan?!”
Jonkun täytyisi kuulla: jopa myrskyn läpi.
Ja signaali nousi jonnekin ylös, sekä laskeutui sieltä salamannopeasti alas: kilometrikaupalla etelään keskelle linnaa, jonka tornissa valvottiin yhä myöhäisempään. Hänen tunnetilansa oli sanoinkuvaamaton, kun tuttu ääni vastasi.
”Kuuleeko Vahtikoira?”
”Vahtikoira kuulee. Kuuleeko Källimän?”
”Källimän kuulee. Ja aika moni muukin. Me ollaan täällä vähän odoteltu, löytäisitkö paketin: hyvää työtä.”
”Se ei ollut rehellisesti kovin hyvässä piilossa. Sanokaa Matorolle, että opetan sille jutun tai kaksi sissisodankäynnistä. Miten… tämä linja on taas toiminnassa?”
”Helppoa: me aktivoitiin tässä Visokin kanssa jotain, jonka viritin Killjoylle vuosia sitten. Sanotaanko näin, että todella korkealla Kaya-Wahin yläpuolella on Mustan Käden teknologiaa, jota on pidetty hetken aikaa levossa. Kertaalleen oli vähän huonoja kokemuksia siitä, että pelkkä moottoriurheilun striimaaminen sen läpi lamautti kaikki saaren pitkän matkan yhteydet… mutta nyt on ehkä oikea hetki. Sano hei ’Xenille’: se on kuulemma sen nimi.”
Sininen skakdi ei voinut olla nauramatta ääneen. Mitä kohtalon ironiaa. Kenen teknologia olisi hänen pelastuksensa? Kenen kaikista henkilöistä? Ylhäällä pilvien yläpuolella Mustan Käden vanha satelliitti käytti suunnattomia määriä aurinkoenergiaa välittääkseen viestiä Lehu-metsän ja rapulinnakkeen välillä.
”Aion olettaa, että teillä oli jotain tekemistä myös sen Kiro-Wahin kanssa?”
Puhuja vaihtui taas. Tupakankarhea selakhiääni jatkoi:
”Kyllä. Meillä oli vakavia syitä uskoa, että nazorakit käyttivät radiotornia liittolaistensa salakuunteluun. Rumisgonen yön jälkeen oli selvää, että joku voisi päästä jäljillesi sen avulla. Meidän piti tiedustella se ja pommittaa, mutta… tapansa mukaan Mustalumi toimi ennen kuin ajatteli.”
”Joskus siitä on iloa. Onhan hän jo matkalla kotiin?”
Puhuja vaihtui: nyt naisen ääni. Se, jonka hän halusikin kuulla.
”On, ja saapui. Oletko sinä?”
Yagak veti syvään henkeä.
”Ehkä. Olen harkinnut kyllä parina yönä, että hyödyntäisin myrskyn ja lähtisin juoksemaan.”
”Älä. Se tappaa sinut. Ennusteet… ovat uskomattoman pahoja.”
”Minä tiedän. Komppaniassa on suunniteltu evakuointia luonnonluoliin tulevan päivän aikana. Minun täytyy hyödyntää se.”
Jos Kiro-Wahilta oltiin yritetty salakuunnella skakdien leiriä, heillä saattoi olla suurempi kiire kuin hän aavistikaan. Mutta jos myrsky esti häntä toimimasta, hidastaisi se vielä vainolaisiakin. Edes pienen hetken.
”Suojaudu sateelta. Ja tule sitten kotiin.”
”Minä lupaan”, Guardian sanoi.
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.