Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee tulen ja leimahduksen horisontissa. Vuosien harjoittelun tarkaksi hioneen kuulokynnyksen rajoilla hän kuulee paratiisilinnun paniikinomaisen kirkaisun ja puita pitkin pakoon loikkivien kädellisten huudot. Vihollisen laite kelluu ilmassa eleettömänä ja elottomana, kun kehä tuhatasteista naftaa, plasmaa ja fosforia laskeutuu kuoleman sinettinä loputtoman elonkirjon paratiisisaaren ylle.
Oranssi hehku heijastuu pilviin, johon kilometrien levyinen savupatsas pian yhtyy. Tuhon kajossa saarten välinen meri hehkuu verenkarvaisena.
Palo jatkuu pitkään. Palavaa ainetta on kertynyt vuosituhansien aikana paikkaan, jossa sivilisaation kosketus on kevyt ja merivirrat suotuisia. Nekään eivät suojaa sodalta, loputtoman vihollisen ahjojen julmalta äpärältä.
Palo kestää päiviä. Savupatsas hajoaa tuuleen viikossa, mutta sen hän näkee sielussaan aina katsoessaan rannalta kohti kaakkoa. Kohti kotia, joka on poissa, minkään parannustaian tai voiton palauttamattomissa.
Telakka
Ovi oli raollaan. Garson tirkisteli sen raosta halliin, jossa oli ennen säilytetty ilma-alusten istuimia.
Ei tosin enää. Ta-matoran oli ollut mukana kantamassa niitä syvälle varastojen pohjille muiden Telakan poikien kanssa, kun Viidakkosaaren asukkaat oli evakuoitu sukellusveneillä toista kuukautta sitten ja ilmailukompleksin maanpääliset tilat oltiin otettu tehokkaampaan käyttöön. Suuren ilmalaiva Torangan menetys Nui-Koron operaatiossa vähintäänkin varmisti, että tilasta ei ollut puutetta. Hyvistä lentäjistä ja aseistuksesta oli.
Samoin Garsonin tapaisista maanläheisistä ja taitavista insinööreistä, jotka saivat Laivaston lentopelit pysymään ilmassa ja vastaamaan Allianssin kilpavarusteluun. Tässä sodassa Bio-Klaanilla oli vielä ilmaherruus. Mutta koska vihollisen päätukikohta oli syvällä maan alla ja pintavaruskunnista suurin valloitetussa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä kaupungissa, jäivät herruuden hyödyt lähinnä tiedusteluun ja pikakuljetuksiin. Pommilennot eivät kuuluneet Bio-Klaanin doktriiniin. Kotisaaren pommittaminen ei jotenkaan tuntenut reilulta, eikä heillä edes ollut tarpeeksi räjähteitä.
Myös viidakkosaaren matoranit olivat käyneet omanlaistansa ilmasotaa. Siinä ei tarvittu insinöörejä, ei ainakaan siinä merkityksessä, josta Garson itsensä tunnisti.
Ninjamatoralaisten kanssa oli kuitenkin vaikeaa puhua lentämisen hienoudesta ja aeronautiikan nyansseista. Nazorak-imperiumin näiden kotisaarelle kohdistava totaalinen tuhoamissota oli toisaalta liian hirveä käsiteltäväksi, ja toisaalta herätti kysymyksen siitä, oliko lentokoneista keskustelu sen varjossa mautonta.
Toisaalta veljeskunnan väki tuntui liikkuvan henkisesti alueella, jossa käytöstavoilla ei ollut erityisesti väliä. Mikäli Garson mitään ymmärsi, heitä ajoi puhdas kosto. Rahti-ilmalaivoja he pitivät todennäköisesti merkityksettöminä tai epäkiinnostavina.
Oli asiassa toinenkin puoli. Teoriassa Laivasto olisi voinut estää veljeskuntalaisten kotisaaren polttamisen. Jos Lohrakit olisivat olleet lähtövalmiudessa silloin, kun ilmalaiva havaittiin, olisi kohtalon ilta voinut päättyä toisin. Toisaalta – olisiko interventio estänyt Tulikärpästä vapauttamasta sitä tulta, joka siihen oli ahdettu? Olisiko saaren mukana palanut vain muutama Bio-Klaanin lentäjistä?
Oliko se tehnyt heistä jotenkin parempia, tasa-arvoisempia?
Ei. Se olisi fanaatikon ajatus. Sellaisen Garson jättäisi omaan arvoonsa. Matoran pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti taukotiloja.
”Punainen insinööri vain. Luulen, että se jäi siihen hetken mielijohteesta.”
Kaukaukasvoinen turkoosi matoran heitti tikkaa. Hänen toverinsa makoilivat tatamilla tekemättä sen kummempaa. Kukaan heistä ei ollut viettänyt ennen evakuointia kuluneen 20 vuoden aikana niin paljon aikaa sisätiloissa kuin näinä parina kuukautena.
Voima- ja kestävyysharjoittelu vei suurimman osan vihreiden miesten päivistä. Välillä he tekivät kenttäkeittimillä ruokaa aineista, jota Telakalle kuskattiin Klaanin kustantamana; toisinaan joku haki vaihtelun vuoksi höystettä kaupungin torilta tai kauppahallista. Klaanin kirjanpidon mukaan Sinisen Ussalin Veljenkuntaan kuului 74 matoralaista – tämän määrän eloonjääneitä Enki oli ilmoittanut Guardianille. Määrä oli niin suuri, ettei kukaan voinut ohimennen laskea, kuinka monta veljeskuntalaista Telakalla majaili. Suurin osa kaupungin tai edes Telakan väestä ei tuntenut yhtäkään naapureistaan nimeltä.
”Sota on odottamista”, sanoi vihreä suurta komauta pitävä hahmo toiselle. ”Jos sitoutumisemme Bio-Klaaniin oli yhden skakdin varassa, ja tämä skakdi on ammuttu jonnekin ryteikköön, ei tässä Sinisen Ussalin Veljenkunta -jutussa välttämättä ole loputtomasti järkeä.”
”Usko Ratka pois, oli Enkiltä ja Johtajalta harkittu asia hoitaa kaikki Guardianin kautta. Koko homma menisi Buko-harakoille, jos meidät olisi suoraan liitetty klaanin sissikomppaniaan.”
”No, minusta meidän aikamme menee bukoille täällä makoillessa”, vastasi Ratka. ”Yöt pitenevät. Tämä vuodenaika on meille otollinen. Tällä saarella sataa talvella lunta… Siihen jää jäljet, valoa on liikaa. Nyt meillä olisi vielä hyvä aika iskeä.”
”Enki tuskin on muuttanut mieltään siitä, että liian moni meikäläinen tai kukaan mukaan vain sotkisi tehtävää entisestään. Siellä rintamalla ei kaivata nyt sähläystä. Huomio pitäisi saada pois Lehu-metsästä, ei toisin päin.”
”Sitä minä tarkoitan, harhautusta. Kai Viimeinen Vartija jonkun mahdollisuuden tarvitsee. Tämä kaupunki tuntuu kaipaavan metsäsissiään kovasti.”
”No, siinä kuulit mitä ne sanoivat aikaisemmin… se Erysin tapaus. Hän Zakazin veteraani, mutta ei vaikuta ikinä tottuneen menetyksiin. Mutta hän tuntuu luottavan Enkiin, kaksosiin ja muihin – mitä hän nyt vetikään jengiinsä. Sisäpiiriin. Enkin piiri, ehkä. Mitäs me sille mahdamme, hän ei halua isoa porukkaa taistelemaan puolestaan – jos vaikka minä tai sinä kuolisimme, siitä hän ei tykkäisi. Pieni porukka, siinä on Guardianin Veljeskunta.”
”Ja me olemme Ilmalaiva-asemalla Makoilevien Ninjojen Veljeskunta”, vastasi Ratka. ”Hohhoijaa. Ei kai sitä auta muu kuin ottaa toinen peli Ääliötä. Sinä saat jakaa. Harmi, ettei sitä sinistä apinaa ole enää näkynyt, se oli hyvää peliseuraa.”
Kolmas matoran laittoi tikat takaisin häkkiinsä ja heitti sen viereiseltä pöydältä korttipakan tovereilleen. ”Tedni olisi pitänyt siitä. Jotain perimmäisen tednimäistä siinä oli. Sekin oli rikollinen. Kai.”
Kellanvihreä matoralainen käveli rentona Kaukaukatua, saapui Meriportille ja vilkutti vartijoille. Portit olivat auki – vihollinen tuskin hyökkäisi niin nopeasti, ettei niitä ehdittäisi sulkea. Eikä Bio-Klaanin kaupunki toki rajoittunut muureihin. Niiden takana oli maatiloja, tehtaita ja suuri Telakka, sekä lenkkipolkuja, hiekkarantoja ja muuta rentoa, mitä rauhan ajan yhteiskunta tapaa kerätä ympärilleen.
Visulahden itälaidalla oli kursailemattomasti Suuren Hengen puistoksi nimetty puoliksi hoidettu alue, jossa kasvoi lehtikuusia, pähkinäpuita, raitoja ja vanhoja tammia. Täällä Klaanin suuret ajattelijat kiersivät tuttuja lenkkejään, saihan liikunta usein ajatukset liikkeelle. Ujot rakastavaiset keskittyivät toistensa tuijotteluun merenlahteen kaartuvien oksien alla, ja kerrotun mukaan Klaaniin soluttautuneet – tai oikeasti usein vain liittyneet – hämärien organisaatioiden edusmiehet ja vieraiden valtojen agentit neuvottelivat täällä Klaanin neutraalilla ja avomielisellä maalla sorsia ruokkien ja asioita sopien. Huhun mukaan muutamakin pimeyden metsästäjien ja pienempien rikosryhmien välinen pikkukina oli sovittu kaikessa hiljaisuudessa tässä puistossa.
Mikäli joku olisi painanut muutamaa kuukautta aiemmin puiston polkuverkoston tarkasti mieleensä, olisi hän huomannut joitakin pieniä viimeaikaisia muutoksia. Osa poluista oli kadonnut, ja moni vanha sivureitti ohjasi nyt hienovaraisesti mutta päättäväisesti takaisin valtaväylille. Pensaita oli ilmestynyt uusiin paikkoihin, nokkoset tekivät vanhoista väylistä luotaantyöntäviä. Väärälle reitille eksyvä saattoi huomata, että ampiaisia oli vielä yllättävän paljon vuodenaikaan nähden ja ne olivat perin reviiritietoisia.
Jos näistä muutoksista olisi tehnyt kartan, olisi voinut hahmottaa aidatta suljetun alueen, jonka sydämessä kasvoi suuri vanha tammi. Kellanvihreä matoralainen käveli tottuneesti piikkipensaikon läpi – siihen oli oma tekniikkansa – ja saapui puuvanhuksen juurelle. Hän tarkisti, ettei lähellä ollut uteliaita silmäpareja, ja siirsi laakeaa kiveä juurten raossa. Kun tunnelin havaitsi, paljastui se yllättävän suureksi – aukon maisemointi oli tehty tarkoin. Kovin syvä se ei silti ollut. Matoinen pintamaannos muuttui ruskeaksi podsoliksi, jonka uumenista hehkui kodikkaan keltainen valokivien hohde.
Vanhat, suuret puut ovat kuin jäävuoria. Niillä on latvus, oksisto ja päärunko, alhaalta oksaton – ja maanpinnan alla on toinen oksisto, multaan ja hiekkaan pureutuneet juuret, jotka luovat oman maailmansa ja mikrobiominsa. Monilla saarilla le-matoralaiset asuivat puun oksissa. Täällä matalan profiilin ylläpito ja kiinnostava suhde erääseen suureen ja harvinaiseen rahi-petoon olivat pakottaneet ilman väen siihen toiseen oksistoon.
Tämä kummallinen koti oli kaivettu moneen tasoon, suurten juurien kannattamiksi kennoiksi, joiden keskellä oli suuri korkeampi puuparruilla tuettu tila. Juurista roikkui riippumattoja ja valokiviä; hyllyjä ja työskentelytasoja oli kiilattu niiden ja maan väliin. Suurin osa tukikohdasta sai valonsa tästä päätilasta, mutta kaksi tunnelia, yksi pienempi ja yksi suurempi, veivät kauemmaksi pimeään. Tilassa oli toistakymmentä matoralaista – pari heistä lepäsi, mutta suurin osa oli syventynyt puuhiinsa.
”Ah, Mostle”, sanoi lyhyttä katanamiekkaa tahkolla teroittava viiksekäs ninja, jonka vihreällä otsalla oli tummanpunainen nauha. ”Mitä uutta tällä kertaa?”
”Toin herneitä, kuivakalaa ja kolme tuoretta leipää. Yritin kuunnella kievarissa tuoreita tuntoja, mutta eipä sieltä irronnut sen kummempaa, vanhaa samaa vaan. ’Torakanpenikat’ ja ’jos Guartsu olisi täällä’ ja vastaava. Muutama uhkasi ottavansa veneen ja lähtevän – merisaarto todellakin tuntuu olevan nyt höllempi, tai siis se on todettu jo siviiliväestönkin keskuudessa.”
”Ja joku vene pääsikin läpi. Olin yhtenä iltana ylätasanteella – näin sen kelluvan rauhakseltaan pois lahdelta”, sanoi pyylevä ja turkoosi pakarikasvoinen matoran, joka ripusti märkiä mustia kaapuja kuivumaan tilaa halkovalle narulle.
”Avomerelle, ei vain Ruki-Koroon tai muuhun rannikon vapaista kylistä?” kysyi yksijalkainen ilman mies, joka maalasi tarkkaavaisesti vihreää naamiota punaiseksi kynäruiskulla lähellä sisääntulokäytävän ovea.
”Luulen niin”, vastasi pakarikasvo, ”tai saattoi se kai harhauttaa tarkkailijoita, mutta tiedä häntä – miksi ne omia harhauttaisivat. Ehkä joku otti hatkat, kun tilanne sen suhteellisen turvallisesti mahdollisti.”
”Radioliikenne on samaa mieltä merisaarrosta”, totesi rurukasvoinen ninja puun pääjuureen kiinnitetyltä laverilta, jonka laitteistosta nousi kaapeleita runkoa pitkin ylös maan pintaa ja latvustoa kohti. ”Saimme myös ilmeisesti Gaggulabion skakdien hajaviestin, joka koostui lähinnä pikkutuhmasta paskanjauhannasta ja kiroilusta.”
”Ne eivät todellakaan tunnu peittävän signaaleitaan. Onko vieläkään mitään nazorakeista, Otlek?”
”Ei. Imperiumin radiodoktriini on ammattitaitoisempi. Lisäksi niiden asemat ovat kauempana, ja todennäköisesti ne käyttävät jotain omaa teknologiaansa. Gaggulabion kama on sellaista, jonka kuka tahansa Välisaarten radioamatööri osaa purkaa ja koota kädet selän takana.”
”Eli Vartija voi olla saatu kiinni ja ammuttu, emmekä me tietäisi siitä mitään?” kysyi Mostle, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Niin. Siinä mielessä olemme samassa asemassa kuin Klaaninkin väki, meillä on vain luotto.”
”Ero on siinä, että me tiedämme, että hän on yksin”, sanoi uusi ääni pimeään johtavan isomman tunnelin suulta. Enki astui esiin väsynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä leipää?”
”Kaksi ohraa, yksi ruista. Kaupunkielämässä on hyvät puolensa. Kotisaari, no, se on – oli – köyhä siemenviljan suhteen. Hedelmiä on ikävä.” Mostle otti säkistään kaksi suurta ruskeaa paperipussia ja asetti ne pöydälle.
”Muun muassa”, sanoi Otlek ilmeettömänä.
”Sodassa paljon on pantava alttiiksi, sanovat”, totesi Enki ja otti pitkän veitsen vyöltään. Hän otti leivät pussista ja leikkasi pitkiä siivuja. ”Ja paljon on alttiina, vaikkei sitä erikseen alttiiksi asettaisi.”
Muutkin asukkaat laskeutuivat tilan alatasolle ruokailemaan hiljaisuudessa. Kaksoset Ibra ja Raham kaatoivat metallipikareihin mahlaa suuresta kanisterista. Ateria oli koruton. Kaikki tiesivät toisten – ja itsensä – miettivän sitä, mikä oli sodassa poltettu. Siihen oli vaikea vastata arkisuuksilla.
Aterian päätteeksi Mostle nyökkäsi kohti pienempää sivutunnelia. ”Onko hän paikalla? Pitäisikö hänelle viedä jotain?”
”Hän syö omalla ajallaan”, Ibra sanoi. Ilman erityistä sopimusta yksi osuus oli säästetty. Kenties hieman muita suurempi.
”Entä iso kaveri?”
”Se ei välttämättä erota tuoretta leipää kuivasta, joten en vaivautuisi”, sanoi Raham. ”Tykkää kyllä terhoista, mitä tämä puu antaa aika tavalla.”
”Ehkä niitä kasvoi sillä tulivuorisaarella”, ehdotti viiksekäs ninja.
”Ämköö ei kyllä ikinä puhunut terhometsistä”, sanoi Otlek.
”Olisitko uskonut, jos olisi puhunut?”
”Hyvä pointti”, myönsi rurukasvo.
”Olen kyllä vähän huolissani siitä, miten se vain lymyää luolan pohjalla”, sanoi yksijalkainen ninja. ”Se ei ole liikkunut viikkoihin.”
”Ja hyvä niin. Niitä ei asu Välisaarilla. Ne, jotka tunnistavat sen, yhdistäisivät sen vain Ämkoohon, mitä me emme halua”, sanoi Ibra.
”Ja lisäksi se voisi ihan oikeasti syödä jonkun, tai päättä tehdä uuden pesän jonkun taloon. Raukka ei ole tottunut isoihin kaupunkeihin”, sanoi Otkel.
”Kaipaakohan se isäntäänsä?” mietti Mostle.
”Se on kyllä selvinnyt kotipuolessa pidempiäkin aikoja yksin silloin, kun Ämkoo on ollut jollain, mitä näitä nyt on, tehtävällä”, totesi yksijalkainen, ”eikä se ole ollut siitä kummemmin ahdistunut.”
”Jaa-a. Minä miettisin enemmän, kaipaako sen isäntä sitä”, mietti viiksekäs ninja.
Tämä aiheutti mietteliään hiljaisuuden. Ibra ja Raham katsoivat vaivaantuneina toisiaan. Keskustelu meni alueelle, johon Johtajan sisin piiri ei mielellään mennyt – ainakaan silloin, kun paikalla oli väliportaan entisiä veljeskuntalaisia. Juuritukikohdan väki koostui nyt osittain pakon sanelemana kolmesta osittain erillisestä ryhmästä. Oli Johtajan piiri, johon kuului kaksosten lisäksi Enki ja jokunen hiljainen matoran. Enki ja kaksoset kuuluivat myös ryhmään, joka oli ollut Vartijan tiimissä ja palannut takaisin rannikolle ilman adminia; tämä joukko oli päätetty pitää piilossa uteliailta katseilta, sillä operaatio oli epäonnistunut ja tilanne vielä päällä. Kolmantena luolassa oli joitakin sellaisia entisiä veljeskuntalaisia, joilla oli joku erikoisaito tai -tehtävä. Johtaja oli valinnut nämä luottamuksensa arvoisiksi, sillä hän halusi pitää valmiudessa yksikön, joka selviäisi haastavistakin tehtävistä.
Bio-Klaanissa entinen Ämkoon veljeskunta tunnettiin ninjamatoranien ryhmänä, joukkona huippuunsa koulutettuja salamurhaajia, hiiviskelijöitä, linnunräjäyttäjiä ja veitsenheittäjiä. Tämä piti paikkansa osittain. Tahdonvoimaa, notkeutta ja asekuntoa veljeskunnalla oli monen matoran-kylän edestä. Jokainen viidakkosaaren entisistä asukkaista oli saanut Miekkapirulta koulutuksen ja kouliintunut muissakin taistelutoimissa kuin tässä sodassa nazorak-imperiumia vastaan.
Mutta yhtä lailla veljenkunnan väki oli elänyt yksinään viidakkosaarella vuosia, ja yhteisön pitäminen elossa vaati muutakin kuin ninjataitoja. Heittoveitsillä ja jousilla pystyi metsästämään, mutta niillä ei voinut viljellä maata tai valmistaa patoja tai lapioita, mustista kaavuista puhumattakaan.
Mostlen tehtävänä oli asua Telakalla yhtenä Sinisen Ussalin Veljeskunnan näennäisenä rivijäsenenä ja välittää viestejä ja käskyjä juuritukikohdasta – ja samalla käydä hoitamassa asioita keskikaupungilla. Enki oli toiminut aiemmin tänä yhteyshenkilönä, mutta olosuhteiden pakosta hän oli toistaiseksi luolan vankina.
”Kukapa tietää, mitä vanhasta elämästään hän tuolla kaipaa”, Mostle vastasi.
”Kaipaa mitä kaipaa”, sanoi Ibra.
”Kahvia. Hyvää kahvia”, totesi Enki ykskantaan.
”Ja jos totta puhutaan”, sanoi Otlek, ”En ole aina ihan varma, kumpi niistä kahdesta on kumman isäntä…”
Ibra ja Raham katsoivat Otlekia synkkänä kulmiensa alta ja osoittivat silmiensä liikkeellä onkalonsuuta kohti – ei sitä, jonka perällä tuhiseva olento möllötti pesässään. Ruokailijat painoivat päänsä rintaan ja laittoivat nyrkkinsä hetkeksi sydänkiviensä päälle.
Johtajan askellus oli vammoista huolimatta varma. Tämä mittaili joukkoaan vakaalla katseella mirunsa syvyyksistä.
”Kiitos, Mostle. Lepo.”
Johtaja istui aterian ääreen kaksosten väliin.
”Ibra on oikeassa. On kaikille paras, että Norsupäästäinen pysyy täällä. Sen parempi, mitä vähemmän meihin kiinnitetään huomiota. Kaupunki etsii petturia tälläkin hetkellä – vihollinen oli päässyt muurien sisälle jo kauan ennen kuin he saivat tietää Ämkoon siirtyneen Allianssin alaisuuteen. Kaupunki on epäilyksen riivaama.”
”Mutta ei vainoharhaisuuden”, sanoi Enki. ”Emme ole aina toimineet tavalla, joka olisi omiaan rakentamaan luottamusta.”
”Ja”, aloitti Johtaja painokkaasti, ”mitä olisi Enki tehnyt toisin?”
”Ämkoo teki omat valintansa, ja ne ovat mitä ovat. Mutta meillä ei tarvitsisi olla mitään peiteltävää Bio-Klaanin johdolta. Jätti ja Lumiukko kertoivat omat tarinansa admin Tawalle. Minun, Otlekin ja muiden versio on yhtäpitävä sen kanssa. Se, että palasimme maata pitkin tänne, oli perusteltua strategisesti – ja vielä sovittu protokolla Vartijan kanssa. Se, että jätimme hänet vihollislinjan taakse, ei varmasti vakuuta kaikkia, mutta ainakin epäilykset ovat pienempiä kuin silloin, jos joku meistä tehtävällä olleista huomataan täällä yhtäkkisesti.”
”Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, että te pysytte täällä, kuten on päätetty.”
”Niin, nyt. Mutta jos olisimme ilmoittaneet tilanteesta Admin-torniin heti saavuttuamme, olisimme voineet koordinoida tilanteen heidän kanssaan asianmukaisesti – ja olla oikeasti Sinisen Ussalin Veljeskunta. Johto olisi ymmärtänyt tilanteen. Tämä ei ole monen heistä ensimmäinen sota.”
”Perustuuko näkemyksesi arvioon suunnitelman parhaasta toteuttamistavasta”, kysyi Johtaja terävästi, ”vai tylsyyteen täällä maan alla istumisesta? Jotkut meistä osaavat laittaa sovitut päämäärät henkilökohtaisten tarpeidensa edelle.”
”Suunnitelman päämäärän voi saavuttaa monella tavalla”, sanoi Enki. Muut paikalla olevat aistivat, ettei veljeskunnan operatiivista päällikköä olisi kiinnostanut neuvottelu Johtajansa kanssa. ”Emmekä me voi kontrolloida niitä kaikkia. Saaren palaminen ei kuulunut suunnitelmaan. Monelle meistä se tekee koko suunnitelmasta toissijaisen. Tai merkityksettömän. Eikä Bio-Klaaninkaan tilanne liity vain Ämkoohon ja allianssin sotaan. Me olemme nyt osa heitä – tai heidän alaisuudessaan – ja emme voi yksin määritellä sitä suhdetta.”
”Tiedät varsin hyvin, ettei meillä ole tässä tilanteessa mahdollisuutta olla admin Tawan ehdottomassa käskyvallassa”, Johtaja sanoi varoittavaan äänensävyyn.
”Tiedän. Mutta salaisuuksissa on aina riski – ja perusteettomia salaisuuksia on vaikein selittää. Lenkkeilijöiden uteliaat silmät on vielä helppo pitää poissa, mutta mikäli klaanilaiset haluavat ottaa tämän rantakaistaleen sotilaskäyttöön, vaikka estääkseen meidän kotisaaremme kohtalon, he törmäävät ennen pitkää meihin ja Norsupäästäiseen. Sinut, Mostlen ja jotkut muut voi vielä selittää – suurin osa heistä ei edes tiedä sinusta, vaikkei Meneur olisi kuollutkaan tähtemme. Mutta se, että minä, Otlek, kaksoset ja muut Vartijan tiimin jäsenet yhtäkkiä putkahtavat juurakkoon saaren etelärannalla herättää ikäviä kysymyksiä siitä, miksei Guardian ole täällä – ja miksi emme ole raportoineet mitään.”
”Riski on hallittavissa. Sellaiset hankkeet vievät aikaa. Saamme piilotettua teidät kauan ennen kuin kukaan tulee lähellekään”, Johtaja sanoi ja nyökkäsi tasolle, jossa oli koko joukko yksijalkaisen kynäruiskulla maalaamia voimattomia kanohi-namioita ja haarniskanpaloja.
”Niin. Mutta he ovat valppaina. Tässä kaupungissa asuu monenlaista väkeä, ja moderaattoriryhmän tuore selakhijohtaja on terävä. Vaikka he eivät erityisesti valvoisi meitä, he saattavat tietää enemmän kuin arvatkaan. Ja mitä vähemmän me heille kerromme, sitä paremmat syyt heillä on yrittää pysyä perässä muuten, ja siitä heitä ei voi syyttää.”
Huoneen tunnelma oli jännittyneempi kuin aikoihin. Ibra ja Raham katsoivat sivusilmällä Johtajaansa lähes identtisten naamioidensa takaa. Johtaja ei ollut vielä koskenut ruokaansa. Hän tuijotti Enkiä ilmekään värähtämättä. Muut välttivät katsekontaktia kumpaankaan ja liikahtelivat hermostuneina. Veljeskuntalaiset olivat tottuneet niukkaan ja eristäytyneeseen elämään, mutta Enki ei ollut todellakaan ainoa, joka kaipasi vaihtelua luolan lepoon.
”Ehkä Vartijan paluu laukaisee tilanteen. Se saisi klaanilaiset niin tyytyväisiksi, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, palasimme eilen, tänään vai kolme viikkoa sitten”, ehdotti Otlek ja naurahti epävarmana.
”Riippuu siitä, miten hän palaa”, sanoi Raham.
”Hän palaa elossa tai ei ollenkaan. Imperiumi ei vaihda vankeja tai palauta ruumiita”, vastasi Enki.
”Vartijan pysyminen hengissä on suunnitelmat kannalta oleellista, mutta ei keskeistä”, sanoi Johtaja. ”Ja nyt meidän osamme on kärsivällisyys. Tällaisessa konfliktissa voi kulua kuukausia ilman näkyviä tapahtumia. Ja sitten vuoden edestä tapahtuu päivässä. Sodassa paljon on pantava alttiiksi – ja väliaikainen vapautemme on vähintä, mitä voimme antaa.”
Pieni laveri oli piilotettu yläoksistoon niin hyvin, ettei sitä tietämättä erottanut edes viereisestä puusta. Ylös ei mennyt tikasta eikä edes köyttä – mikäli veljeskuntalaiset eivät olisi oppineet kiipeämään puihin, olisi heistä tullut pian entisiä veljenkuntalaisia. Sellaisia heistä taisi tulla joka tapauksessa, mutta sentään vähemmän kivuliaalla tavalla.
Puun kolossa oli radiovastaanotin, jonka antenni muistutti erehdyttävästi oksaa. Kaikki vilkkuvat merkkivalot oli peitetty. Puulla päällystetyn kaukoputken linssissä oli mattalasinen suoja, joka esti huomiota herättävän kiiltelyn auringonvalossa. Oksien seassa istuva Enki ei suojaväriä tarvinnut.
Matoralainen nojasi runkoon ja hengitti syvään. Tämän vapauden ne hänelle antoivat. Pohjoinen oli pilvien peitossa, mutta täällä etelässä ilta-auringot kultasivat Admin-tornin kylkiä. Kaupungin matalammat talot jäivät lähipuiden lehvästöjen katveeseen, mutta sieltä täältä kohosi korkeampia rakennuksia ja muurien harjoja. Lintu laskeutui kaukoputken päälle ja antoi matoralaisen rapsuttaa tätä korvan takaa. Se ei ollut entisen veljeskunnan lintuja, joten sitä ei odottanut räjähtäminen tragikoomisesti värikkään savupilven saattelemana.
Lounaassa oranssinpunaisena kimmeltävän meren keskellä oli mustanharmaa tahra. Saari ei enää savunnut. Jos olisi ollut kevät, olisivat ensimmäiset versot ja puskeneet tuhkakerroksen läpi. Nyt Enki näki kotinsa paikkana, jossa ei liikkunut tai elänyt mitään. Virheenä maisemassa. Rumana ja turmeltuneena. Ei. Turmeltuna.
Matoran sulki silmänsä. Silmäluomien takana ilta-aurinkojen valo muuttui painajaiseksi saaren roihusta.
Laveri heilahti hitusen, tömähdys oli melkein ääneton. ”Hei, Mostle”, sanoi Enki avaamatta silmiään. Nuorempi matoralainen suuntasi kaukoputken satama-altaan suuntaan ja tutkaili laiturissa olevia laivoja, jotka näkyivät juuri ja juuri puiden takaa.
”Hei. Ikävä tilanne tuolla Johtajan kanssa. Mutta sellainen hän on. Hmm, vakaa. Päättäväinen.”
”Mmm-m.”
”Hän on ollut tuolla alhaalla ainakin neljä viikkoa. Se vaikuttaisi keneen tahansa.”
”Mmm. Minä olen ollut siellä hänen kanssaan puolet siitä ajasta. Ja jos totta puhutaan, en ole huomannut veli Leiterissä juurikaan eroa tavalliseen.”
Mostle hätkähti kuullessaan Johtajan nimen lausuttavan ääneen. Enki kuuli tämän, vaikka piti silmänsä yhä kiinni.
”Harmi, että joudut olemaan täällä koko ajan. Hyvähän minun on sanoa, kun pääsen katsomaan paikkoja. Suoraan sanottuna Telakan yksikössäkin ollaan jokseenkin tylsistyneitä tähän odotteluun.”
”Entä kaupunki? Uskotaanko siellä vielä Guardianin paluuseen?”
”Yhä vahvasti. Mutta ei toivo tästä enää lisäänny. Nämä ovat vain toiveikasta väkeä, lähtökohtaisesti… Ja hei, siksi minä tulinkin tänne ylös. En viitsinyt ottaa asiaa esille tuolla alhaalla, koska tilanne oli jännittynyt ja tämä on henkilökohtainen. Mutta tosiaan. Sait kirjeen.”
Enki avasi silmänsä ja korvasi mielensä sisäisen leimun tammen syksyisillä lehvillä, Mostlen naamalla ja tämän vihreän käden ojentamalla kirjekuorella.
”Hänen kätensä toimivat jo ihan hyvin”, Mostle sanoi ja nyökkäsi kirjettä kohti. Enki nappasi sen ja avasi pienellä heittoveitsellä. Sisällä oli jonkinlainen potilaskertomuslomake, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu värikynällä ja melko epäselvillä kirjaimilla:
Enki
Veli
Älä ole vihainen Bakmeille puolestani. Se ei todennäköisesti ollut hänen vikansa. Hän ei voi mitään sille, että on tasapainoton hullu raivopää ja väkivallan kulttuurin kasvatti. Olen viime päivinä ymmärtänyt, että aamuyöllä muakankin kuuluisi nukkua.
Tohrot- Tohtir- Tohtori Kupe uudelleenrakensi olkavarteni. Ne ovat hienot. Tule katsomaan.
Mostle kertoi minulle, että et ole täällä virallisesti, joten ei voi tulla katsomaan minua. Se on harmi. Sulkaa ja sarjakuvat ovat loppu.
Kirjoitin tämän salaa yöllä piirustustunnilta varastamallani värikynällä. Koska et ole virallisesti paikalla, en voinut kirjoittaa sitä piirustustunnilla. Kuulin, että odotatte Guardianin paluuta rintamalta. Jos haluat käyttää Legioonaa hänen pelastamiseensa, en voi valitettavasti auttaa, sillä en tiedä, mihin se meni.
Mikäli Guardian on lähellä jokea, voisi hänet melko helposti pelastaa Legioonalla menemällä sillä kaupungista suoraan ylävirtaan. Aion etsiä sen heti, kun Tohtori Kupe on uudelleenrakentanut jalkanikin.
Kerro terveisiä Porsunäästäiselle ja Otlekille. Olet minulle tärkeä.
Tedni
Veli.
