Avainsana: sotajuoni

  • Labion leivissä

    0533

    ”Komppaniassa herätys! Komppaniassa herätys!”

    Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.

    Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.

    Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”

    Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.

    Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.

    ”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”

    ”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.

    ”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”

    ”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.

    Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.

    Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.

    ”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.

    ”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”

    ”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.

    ”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.

    ”Hä?” kysyi Zohan.

    ”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
    ”Vitsi ei parane selittämällä.”

    ”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”

    ”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.

    ”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”

    Muut hörähtivät.

    ”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.

    Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.

    0640

    Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.

    ”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”

    Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.

    ”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”

    ”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.

    ”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.

    ”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”

    Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.

    ”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”

    ”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”

    ”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”

    ”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.

    ”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.

    ”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.

    ”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.

    ”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.

    ”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.

    ”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.

    ”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.

    ”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”

    ”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”

    ”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”

    ”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.

    ”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”

    Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.

    0820

    Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”

    ”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.

    ”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”

    Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.

    Yagak ja Brangokk

    ”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”

    Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.

    ”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”

    Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.

    ”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”

    Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.

    ”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”

    ”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.

    ”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”

    Yagak hymyili.
    ”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”

    Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.

    Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.

    Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.

    ”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.

    Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
    ”Vieläkö noita löytyy?”

    ”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.

    ”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”

    ”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”

    Yagak pudisti päätään.
    ”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”

    ”Täh?”

    ”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”

    ”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”

    Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
    ”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”

    Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.

    1032

    Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.

    Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.

    Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:

    ”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”

    Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.

    Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.

    Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.

    Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.

    Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.

    Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.

    Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.

    Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.

    1127

    Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.

    ”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”

    Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.

    ”Hei kessu”, Rodarr huudahti viitaten lusikkahaarukka kourassa.

    ”Kyssäri sieltä”, kersantti vastasi.

    ”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”

    ”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”

    ”Ai mitä?” Zohan kysyi pyyhkien suupieliään hernerokasta. ”Hatidin väkeä? Mitälie gorserkkereita. Kreisiä sakkia.”

    Kersantti pudisti päätään.
    ”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”

    ”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”

    Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
    ”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”

    ”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”

    ”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.

    Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
    ”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”

    ”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”

    ”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.

    ”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”

    Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.

    ”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”

    Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.

    Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.

    Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?

    Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.

    ”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.

    ”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.

    1317

    Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.

    Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.

    Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.

    Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.

    ”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
    Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
    ”Saanko kysyä yhtä juttua?”

    Sininen skakdi nyökkäsi.

    ”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”

    ”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”

    ”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”

    Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
    ”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”

    ”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
    Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
    ”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”

    ”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”

    ”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”

    ”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”

    ”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”

    Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
    ”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”

    Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.

    1336

    Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.

    Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.

    ”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.

    ”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”

    Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.

    ”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”

    Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.

    ”Siirretään!” kersantti karjui.

    ”Nytkö?”

    ”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”

    ”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”

    Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”

    ”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.

    ”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”

    ”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”

    Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.

    ”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
    Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.

    ”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”

    ”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.

    ”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”

    ”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.

    ”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”

    ”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”

    ”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”

    Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”

    ”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”

    ”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.

    ”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.

    Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.

    ”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”

    ”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”

    ”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.

    ”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.

    ”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”

    ”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.

    ”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.

    ”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”

    Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.

    ”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.

    ”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.

    1715

    Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.

    Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”

    ”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”

    ”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.

    Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
    ”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”

    ”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?

    ”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”

    Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”

    ”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”

    Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”

    ”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”

    ”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”

    ”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”

    1902

    Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.

    Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.

    ”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”

    ”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”

    Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.

    ”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”

    ”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.

    ”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”

    ”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”

    Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
    ”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”

    ”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”

    ”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”

    Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.

    Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.

    Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.

    2111

    Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.

    Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.

    ”Vartija”, Sixten sanoi.

    Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:

    ”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”

    Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
    ”Hhäh? Aivan. Hagah?”

    ”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”

    Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.

    Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.

    Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.

    Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.

    Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”

    Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.

    ”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.

    Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.

    Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.

    ”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri’”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.

    ”Nirri”, sanoi Yagak.

    Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”

    ”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”

    Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.

    ”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”

    ”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.

    Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?

    ”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.

    Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”

    ”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”

    ”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”

    Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.

    ”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”

    Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”

    ”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.

    ”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.

    ”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?

    ”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.

    ”Saanko kokeilla?”

    2321

    Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.

    Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.

    Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.

    Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.

    0007

    Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.

    Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.

    Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.

    Kodin?

    Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?

    Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.

    Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.

    Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.

    Älä katso taakse, vaan juokse.

    Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.

    Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.

    Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.

    Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.

    ”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.

    Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.

    Yagak rannalla

  • Lännentiellä

    Bio-Klaani

    Linnapihalla vankkurit odottivatkin Matoroa jo. Menopeli näytti ensisilmäyksellä puulaatikolta, joka tasapainotteli pienten rapujalkojen varassa. Lastausovet olivat vankkurien takaosassa, ja etupuolta koristi puinen ajurinpenkki. Laitteen lautoihin ja lankkuihin oli kaikesta päätellen tehty kaiverruksia matoralaiseen tyyliin, mutta vuosien sateet ja paisteet olivat hioneet niistä enimmät pois. Loputkin koristeet olivat muuttuneet likipitäen lukukelvottomiksi useiden tervausten myötä. Ajokin etuosassa odotteli valjastettuna kaksi tanakkaa Uusallia; vahvaa ja paksujalkaista elikkoa, jotka oli epäilemättä jalostettu kuormien vetämiseen nopeuden kustannuksella. Niiden kehot olivat sinivihreät ja liikkeet uneliaat.

    Toa katseli vankkureita kädet lanteillaan. Tuolla ei ajeta erityisen lujaa, eikä kyllä metriäkään maastossa, hän ajatteli. Juuri niin epäseikkailullinen kulkupeli kuin mahdollista. Tawa oli kyllä antanut hänelle luvan olla hyödyksi sodan rattaissa linnoituksen ulkopuolella, mutta pohjoiseen lähettämisen sijaan tehtävä olikin huomattavan tavallinen. Yksi vaivainen viilto kurkussa, ja Matoro arveli joutuneensa seikkailun ja sotimisen viimeiseen varaketjuun. Laiskasti kuplia puhaltelevat kuorma-ussalit tuntuivat ivaavan toaa: tämä on nyt sinun maailmasi; huolto ja kuljetus.

    Kenetköhän toisen raukan ne ovat puijanneet tänne kanssani, Matoro mietti. Vaarattomalle seikkailulle.

    ”Hei, terve!” vankkurien takaa esiin lampsiva Snowie tervehti iloisesti. ”Sinäkös lähdet kanssani matkalle? Se on kyllä kiva, minua vähän jännitti lähteä näin vaaralliselle seikkailulle, mutta jos sinä olet matkassa niin eiköhän homma suju ihan hyvin!”

    Niin, no… Matoro tuumi ja heilautti kättään tervehdykseksi. ”Hei.”

    ”Olen aika ylpeä että uskallan lähteä tälle reissulle”, lumiukko höpötti. ”Viimoisin visiitti kaupungin ulkopuolella ei mennyt ihan putkeen… mutta kyllä tämä tästä! Minä käyn vielä hakemassa vähän varusteita tuosta linnan puolelta, mutta kohta taidetaan päästä liikkeelle!”

    Matoro moikkasi nopeasti rapuja, jotka näyttivät jo hieman kärsimättömiltä siinä valjastettuna. Kun Snowieta ei kuulunut hetkeen takaisin, toa päätti jo loikata vankkurien ohjaajan paikalle tutustumaan siihen, miten ajopeli toimi. Siitä oli ikuisuus, hän oli viimeksi ajanut mitään mikä liikkui alle 40 k/t (kioa tunnissa).

    ”Noniin!” linnakkeen ovelta saapuva lumiukko hihkaisi ja ähisi itsensä ylös ajurinpenkille Matoron viereen. Toa katsoi kanssaklaanilaisensa päähän ilmestynyttä ruskeaa lierihattua. Se oli suurilierinen ja nukkavieru päähine. Tuoko on nyt ne varusteet…

    ”Sain tosiaan tällaisen läpäreen matkaan”, Snowie selitti ja kaivoi laukusta paperinpalan.

    ”Tähän onpi kirjattu seikkailumme tehtävät. Kröhöm… Ensinnäkin, meidän on mentävä Lännentietä Kofo-Koroon hakemaan kuivattua kalaa ja uutisia rukikorolaisilta… Toisekseen, tehtävänämme on tarkistaa, että tiellä ja sen varren kylissä ei ole mitään Allianssi-metkuja. Ja kolmannekseen…” Snowie piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Meidän tulisi myös selvittää, missä määrin etelän kylissä ollaan kiinnostuneita linnakkeen turvasta. Tämä on vissiin vähän arka aihe, kun ovat siellä kalakylässä niin ylpeää väkeä…”

    ”Allianssi-metkuja?” Matoro tarttui kiinnostavimpaan aiheeseen.

    ”Niin, tai siis, ööh, sotaoperaatioita”, Snowie sopersi vastaukseksi ja laittoi tehtävänantopaperin taas laukkuunsa. Hän tarttui rapuvankkurien ohjaksiin ja jatkoi ”Meikäläisistä lounaaseen on vaikka miten paljon matoralaisia, mutta Allianssi on ollut aika hiljainen sillä seudulla. Tarkistetaan, ettei tilanne ole muuttunut. Skakdit ovat kai häärineet sillä alueella hieman… Mutta viime kuuleman perusteella Lieggimiehet eivät ole olleet erityisen sotajalalla.”

    ”Okei, eli siis tämän ei pitäisi olla kovin riskialtis homma?” Uhh, eikö joku matoran voisi yhtä hyvin hoitaa tämän?

    ”Ei pitäisi!” lumiukko vastasi hymyillen. ”Sopiiko muuten jos..?” hän kohotti ohjaksia kysyvästi. Matoro nyökkäsi vastaukseksi ja Snowie ohjeisti ussaleita lähtemään liikkeelle. Matka alkoi. Sitten lierihattuinen lumiukko jatkoi taas: ”Mutta että, vaikka tämä ei olisi kaikista vaarallisin tehtävä, niin kyllä minä silti olen aika ylpeä itsestäni, että uskallan lähteä, kun se viime kerta meni niin penkin alle… kuulitko sinä siitä?”

    Vankkurit liikkuivat natisten Linnapihan halki, ja portti avattiin. Matoro tervehti muurinharjan vartioita, jotka vilkuttivat innostuneesti takaisin.

    ”Eeeen varmaan? Tuota, liittyykö tämä siihen tapaukseen, kun… hävitimme Geen metsään?”

    Snowie nyökkäsi hitaasti. ”Joo… minulla oli kova tarve todistaa itselleni, että voin kantaa korteni kekoon taistelussa Allianssia vastaan, ja olin sitten iskemässä klapeja pönttöön Tongun pommikoneessa kun yritimme räjäyttää sen torakoiden ilmalaivan, mutta siellä olikin sitten kyborgia vastassa ja Ämkoo, ja koko homma meni… no, pieleen. Isosti pieleen.”

    Matoro huomasi, että asia ei ollut Snowielle ihan helpoimmasta päästä, ja antoi tämän jatkaa vastaustaan rauhassa.

    ”Guartsu joka tapauksessa jäi jälkeen”, lumiukko nielaisi. ”Hän varmisti, että me muut pääsimme pakoon. Mutta että… tunsin itseni aika tyhmäksi kun olin lähtenyt sinne reissuun ihan vain todistaakseni itselleni jotain. Tiellähän minä vain olin. Lumiukko pommikoneessa…”

    Snowie työnsi lierihattua takaraivolleen ja hymyili. ”Tämä homma sopii minulle paljon paremmin! Vankkureissa on enempi sopiva tahti.”

    ”No… ettekö kuitenkin pysyneet ilmassa? Että kyllä siinä hiilenlappaajakin teki jotain oikein.”

    ”Emme kovin kauaa, tai siis alastulo oli melkoista rytinää… mutta, niin, se ei varsinaisesti ollut minusta kiinni.”

    ”No et sinä varmaan täysin hyödytön voinut olla? Kyllähän kaikki jostain aloittaa. Vaikka sitten vain siitä että auttaa muita siinä sivussa”, Matoro yritti piristää.

    Lumiukko kohautti olkiaan. ”Ehkä! Kiitos! Ainakin sain vähän, hmm, suhteutettua omaa rooliani tässä sotkussa. Lopetin yrittämästä liikaa, ja sen jälkeen olenkin saanut aikaiseksi vaikka mitä! Löydettiin Kepen kanssa yhdet kummitukset, ja sitten estin Kapuraa puukottamasta… niin hei, miten kaulasi voi?”

    Matoro pyöräytti silmiään. ”Minusta ihan hyvin, mitä nyt vähän käheä olo, mutta Kupe ei ollut samaa mieltä. Kuulemma sen pitää antaa parantua rauhassa. Ikään kuin menisin satuttamaan sen välittömästi uudestaan tai jotain.”

    Lumiukko nyökytteli mukana, tajuamatta lainkaan, että Snowien ”tärkeä seikkailu” oli Matoron ”parantumista rauhassa”.

    Klaanilaiset jatkoivat rupattelua, kun kauniit etelämysterysnuilaiset maalaismaisemat vaihtuivat rauhakseltaan heidän ympärillään. Kivetyn tien ympärillä levisi kukkuloiden, metsätilkkujen ja puutarhojen sikermä, minne oli ripoteltu yksittäisiä maalaistaloja sinne tänne. Monet tämän seudun matoranit olivat kaupungissa tuttuja torikauppiaita. Vähän etelään näkyi Jakkeran viinitila, mikä oli saaren toiseksi suurin heti Germidryxin tiluksien jälkeen. Seudulla oli monia muitakin maa- tai rahitiloja, jotka tuottivat erikoisempia tuotteita kaupunkilaisille. Sadot oli kuitenkin pääasiassa jo korjattu, ja niityt odottivat paljaina tulevaa talvea. Kauempana kukkulalla näkyi mahi-vuohien lauma ja unelias paimen, joka luki kirjaa.

    ”Onko paikallisia pyydetty vielä linnakkeeseen? Jos Allianssia alkaa näkyä täällä enemmän, tällaiset yksittäiset talot eivät ole oikein turvassa”, Matoro mietti ääneen.

    ”Pyydetty kyllä, vastattu ei… tai näin minä olen asian käsittänyt”, Snowie vastasi. ”Se on aika mutkikas tapaus, koska totta kai Tawa ja muut haluavat kaikki täältäkin turvaan, mutta kotikaupunki alkaa olla pakattu aika täyteen. Niin saattaahan se olla niinkin, ettei täkäläisiä ole maaniteltu niin paljon kuin ehkä pitäisi.”

    ”No, toisaalta täkäläiset asuvat lähellä. He pääsevät turvaan melko lyhyellä varoitusajalla. Olisin ehkä enemmän huolissani kaukaisemmista seuduista.”

    ”Pohjoisen väki taitaa olla jo muuriemme sisällä, tai siltä osin kun saimme heidät turvaan… Sama homma itärannikolla.”

    ”Onko meillä edes tilaa kaikille tämän suunnan asukkaalle? Täällä on kuitenkin monta isoa paikkaa. Taku-koro ja Ruki-koro ja ne.”

    Lumiukko kohautti hartioitaan. ”Pakkohan sitä, eikö?”

    Hetken mietittyään lumiukko vielä jatkoi. ”Miten teillä muuten silloin… Metru-Nuin sodassa. Mihin kaikki ei-taistelijat menivät? Kun siellä on niin paljon porukkaa! Tai siis, en minä sitä kaupunkia kovin hyvin tunne, mutta…”

    Matoro katseli maaseutua heidän ympärillään. Unelias tienoo oli jotain aivan muuta kuin hänen nuoruusvuosiensa sodan maisema.

    ”No, eihän sieltä oikein pois päässyt. Sama juttu kuin meillä täällä. Metru Nuita ei tarvitse edes piirittää – pitää vain vahtia meriportteja. Se kaupunki on umpikuja. Coliseum toimitti sen suurimman linnoituksen virkaa, mikä ei koskaan murtunut. Heidän Klaaninsa. Mutta eivät sinne kaikki mahtuneet. Moni meni asumaan maan alle. Pinnalla ei ollut turvallista oikein koskaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten syvälle Metru Nuin alaiset tunnelit menevät.”

    ”Kuulostaa aika hurjalta…” Snowie vastasi varovaisesti. ”Luuletko, että tämä sotamme on sinulle helpommin sulatettavissa, kun olet mennyt jo sen ison myllyn läpi? Vai voiko tämä muuttua yhtään helpommaksi?”

    ”Metru Nui oli… sulatettavissa. Meinaan, ei se ollut minun kotini. En minä oikein edes tuntenut ketään sieltä silloin. Toki siellä taisteltiin kaikkien vapauden puolesta, mutta silti. Tiesi että pääsee kotiin sen jälkeen.”
    Mielikuva näistä niityistä tykistön kyntämänä autiomaana kävi hänen mielessään.
    ”Meillä täällä se on… noh, vähän vaakalaudalla.”

    Lumiukko nyökkäsi. ”Nyt mentiin kyllä aika syvän päädyn aiheisiin. Olisitko halunnut jutella jostain muusta?”


    Rapuvankkurit olivat siitä kätevä matkanteon muoto, että eväitä pystyi syömään liikkuessa. Ussalien käynti on tasaista ja väsymätöntä. Puolenpäivän aikoihin klaanilaiset söivät lounaansa, vuorotellen sitä, kumpi käytteli ohjaksia. Matoro oli pakannut matkaansa Kahvion leiväksiä, ja Snowiella oli mukanaan paksu leivänkannikka sekä termoksellinen kuumaa keittoa. Juuri kun parivaljakko oli saanut eväänsä syötyä, he kohtasivat ensimmäiset vastaantulijansa.

    Tietä pitkin ratsasti joukkio matoralaisia Ussalien selässä. Rapuajajista ensimmäinen huudahti klaanilaisille: ”Terve teille! Mihin tie vie?”
    ”Kofo-Koroon”, Matoro vastasi. ”Liikumme Bio-Klaanin asialla.”
    ”Mihinkäs te?” Snowie pisti väliin.

    Matkalais-matoralainen pysäytti Ussalinsa hieman ennen kohtaamista vankkureiden kanssa. ”No sinne Klaaniin, kuinkas muutenkaan. Osa porukasta on halunnut muuttaa sinne jo Bole-Koron tapauksen jälkeen, ja nyt kun meidänkin kulmilla nähtiin skakdeja, niin todettiin että sota on pikkuisen liian lähellä kotia…”

    Matoro ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
    ”Mistä olette kotoisin?” Mustalumi kysyi.

    ”Ryytilästä!” huudahti ussal-letkan viimeinen. ”Rakkaasta, autioituvasta Ryytilästä!”
    Klaanilaiset tiesivät Ryytilästä lähinnä sen, että maankuulu Ryytilän yrttisekoitus tuli sieltä. Kylä sijaitsi Kofo-Koron länsipuolisella rannikolla, ja paikalliset saivat elantonsa pienistä puutarhoistaan. Jos sekin oli tyhjentymässä, niin klaanilaisten ruokakin muuttuisi ankeammaksi, Snowie mietti.

    ”Osaatko sanoa enempää niistä skakdeista?” Matoro kysyi.

    ”En, onneksi! Mutta ei parane odotella, että niitä tapaa”, matoran kertoi.

    ”No, me emme nähneet yhtään tässä suunnassa, että toivottavasti loppumatkanne menee hyvin”, Matoro vastasi. Ehkä joku muu osaa kertoa aiheesta.

    Matkalaiset ohittivat toisensa vaihtamatta sen enempiä kuulumisia, hyvästelivät toisensa vain. Klaanilaiset valpastivat kuitenkin katseensa, kenties nämä tienoot eivät olleet niin turvallisia kuin he olivat aiemmin ajatelleet.


    Hetken aikaa matka jatkui taas rauhakseltaan, eivätkä klaanilaisetkaan jutelleet sen ihmeempiä, vaan nauttivat kotisaarensa eteläosien maalaismaisemista. Useimpien peltojen elonkorjuu oli jo takanapäin, mutta muutamat myöhäiset larnikset ja neppuset odottivat vielä nostamistaan.

    ”Mites…” Snowie aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinäkin sait näppeihisi Nimdan sirun. Minullakin meni vähän penkin alle kun löysin yhden.”

    ”Hetkinen, löysit?” Matoro näytti hetken puhtaasti tietämättömältä, kunnes pinnisteli muistiaan. ”… siis se juttu Ämkoon kanssa? Olen kuullut lähinnä jonkun maininnan. Miten se koko homma siis meni?”

    Hymy hiipi Snowien suupieliin. Matoron oli helppo huomata, että lumiukko oli toivonut kysymystä.

    ”Niin, etsimme yhtä sirua Välisaarilta Ämkoon kanssa, ja siinähän kävi sitten niin, että sillä saarella oli myös nazorakien tukikohta… Ämkoo ei ollut vielä siinä vaiheessa niiden kelkassa, joten hän kyllä piti minut ihan sinänsä turvassa, mutta sitten me hajaannuimme, kun hän priorisoi tehtävää ja minä halusin auttaa paikallisia matoralaisia. Onni onnettomuudessa, niillä matoralaisilla nimittäin olikin se siru! Vaikka eivät kyllä oikein tienneet mistä oli kyse, siinä oli varmaan tapahtunut joku tietokatkos joskus kauan sitten… ja sitten minä sain niiltä sen sirun lahjaksi, ja… öh… annoin sen Avdelle.”

    Hetken prosessoinnin jälkeen kuului vastaus.
    ”… ihanko Avde pyysi kauniisti?” Matoro ei ollut varma, kuinka vakava hänen kysymyksensä oli.

    ”Ei, kun lähetti sen pelottavan valkoisen miekkanukkensa asialle! Se läpsäisi minua miekalla! Sinäkin… sinäkin taisit muuten kohdata sen?”

    ”E-ei puhuta siitä. Yritän unohtaa.” Se sai hänet turhauttavankin tietoiseksi mekaanisemman kätensä kylmästä tuntumasta.

    ”Okei. Mutta sinullakaan ei tainnut mennä Nimdan sirun kanssa ihan putkeen?”

    Matoro huokaisi. Mistä edes aloittaisi?
    ”No… mitä olet kuullut?”

    ”En minä näistä kamalan tarkkaa kirjaa ole pitänyt, mutta tietysti Kepen kanssa yritämme pysyä jutuista kartalla… niin että, sinä kai löysit yhden Nimdan sirun jostain temppelistä… vai miten se meni… ja sitten vaihdoit sen Abzumon kanssa, vai, eikun… Jossain välissä tappelit sen nuken kanssa..?”

    Matoro katseli rapuvankkureita ajavan Snowien mietiskelyä, mutta ei keskeyttänyt. Ehkä tämä on hänelle jonkinlaista Nimdan-löytäjäin ja Marionetin-kohtaajain vertaistukea?

    ”Ei, hetkinen, jonkun siipaleen athistit antoivat teidän mukaanne? Mutta sitten sinulta jäi yksi siru Metru Nuille… Ja joku ilmalaiva putosi? Miten se nyt oikein meni?”

    ”No, löysimme yhden Metru Nuilta. Tai no, minulla oli niitä parhaimmillaan kolme, mutta, noh, Makuta Abzumo ja sellaista… Vähänkö surkea reissu.” Snowielle oli melko selvää, että toa lähinnä kierteli ja kaarteli. Ehkä hän ei kyselisi ikävistä asioista. Vaan!

    Snowie piiloutui ajurinhattunsa lierin alle pieneksi hetkeksi, mutta ilmestyi pian sen alta muikea ilme kasvoillaan. Se, mitä Matoro oli eniten pelännyt, oli tapahtumassa. Hänestä oli tullut haka tajuamaan, kun hetki lähestyi.

    Snowie hymyili maireasti. ”Mutta hei…” lumiukko aloitti.

    Tällä kertaa Matorolla ei ollut poistumistietä tilanteesta. Ei polttavampia keskustelunaiheita, joihin vaihtaa.

    ”Kuulin vähän juttua, että tapasit Metru Nuilla… jonkun… tyypin..?”

    Ei tekosyytä poistua huoneesta tai lähteä asioille.

    ”Öö, joo?” Matoro yritti sanoa hyvin kasuaalisti, epäonnistuen siinä surkeasti. ”Yksi vahki vain. Aika outo juttu.”

    ”Ai yksi vahki vain?”

    ”Aaah miksi kaikki ovat kuulleet tästä. Okei, aika söpö vahki. Sääli, että olemme jotain tuhannen kilometrin päässä toisistamme joten siitä on turha haaveilla sen enempää!” hän sanoi enimmäkseen vähätelläkseen aihetta kuin siksi, että olisi oikeasti uskonut niin.

    Snowie nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Aivan, aivan, suuria tunteita, suurta lempeä. Ei savua ilman tulta, jeh?”

    Metafora saattoi mennä täysin ohi? Ainakaan Matoro ei reagoinut siihen. ”No, ehkä tästä haaveileminen on terveellisempää kuin, en tiedä, Nimdan kosmisista voimista… okei, myöskin, jätin yhden siruista Xenille koska luulisi että Metru Nui olisi turvallisempi säilytyspaikka kuin Klaani. Ja minua turhauttaa, kun oletetaan, että jätin sen koska en ajatellut selkeästi! Ei sillä, että satun olemaan lievästi rakastunut samaan henkilöön pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa…”

    ”Eli…” Snowie piti pienen tauon. ”Eli se on rakkautta?”

    ”Mitä edes on rakkaus? Mitä järkeä on edes rakastaa jotakuta, joka ei ole osa välitöntä elämääsi?”

    Lumiukko nyökytteli päätään hitaasti, kenties näyttääkseen syvälliseltä. Pian hänen oli kuitenkin palattava ajurille sopivampaan elekieleen. Lumiukko suoristi ryhtiään ja käänsi katseensa tiehen. ”Ei kai kukaan järjestä puhunutkaan? Tai siis, mikä nyt on välitöntä… oikeastaan – ja minä en nyt tiedä kuinka paljon tämä on minun ja kuinka paljon Zeeronin ajattelua – mutta kuinka paljon asioilla täytyy olla joku merkitys tai miten niiden täytyy osua kohtalohommiin yksiin, vai voisivatko ne vain olla? Voisiko rakkaus vain olla, ilman mitään välttämättömyyttä? Tai en minä tiedä, ehkä asia näyttäytyy aika erilaisena tyypille, jota seuraa tähti taivaalla.”

    Matoro ei vastannut ihan heti, joten Snowie jatkoi.

    ”Tai siis sanoit itsekin että söpö. Kuinka söpö??”

    ”Öööh, vähän xialaisen näköinen. Tai, niinhän vahkit ovat… mutta hän on paljon kivempi kuin mitä xialaiset nyt yleensä. On myös aika katastrofi henkilönä? Omistaa hitosti kirjoja. Niin tosiaan, Killjoyn tytär, ei uskoisi!”

    Snowie suoranaisesti mykistyi hyvin harvoin ja reagoi yleensä yllättäviin tai pelottaviinkin tilanteisiin pälättämällä niitä näitä. Mutta…
    ”…Killjoyn tytär?” hän lopulta sanoi, epätyypillisen pitkän tauon jälkeen.

    ”Öh, Killjoy ja sen vaimo rakensi Xenin. En minä tiedä miten se toimii.”

    Snowie hieroi hetken leukaansa. ”Kyllä… kyllä sen niin täytyy olla että… että tämä on… tosi iloinen juttu! Iloisia perheuutisia!”

    Matoro mietti hetken, kuinka paljon kertoisi. Sen, että mainitun vaimon sielu on nyt osa psykopaattia, joka yrittää tuhota maailman? Vai että Killjoysta on tullut kansainvälinen terroristi?
    ”Öh, joo, iloisia perheuutisia”, hän lopulta vastasi. Hän päätti luikahtaa tilanteesta ”tarkastamaan” jotakin vankkurien takaosasta. Troopperin ryhmältä saadut rintamaraportit olivat juuri sopivaa lukemista, kun mielen halusi muualle.

    Seuraavien matkantekotuntien ajan klaanilaiset saivat kuunnella hiljaisuutta ja lintujen laulua. Iltapäivän aikana vastaantulijoitakin oli vähänlaisesti, muutama etelän kylien matoran ja yksi peikko täyden kalakuorman kanssa. Istuskellessaan vankkurien takaosassa Matoro katseli loittonevaa kalakauppiasta. Vaikka Bio-Klaani oli monimuotoisimpia paikkoja, joissa toa oli koskaan käynyt, ympäröivä maaseutu oli melkoisen matoran-voittoista.

    Kun tie vei vankkurit pienen metsikön läpi, oli Matoro huomaavinaan varjoissa skakdin hahmon. Se osoittautui kuitenkin nopeasti vänkyräksi katajaksi, ja Mustalumi päätteli olevansa riittävän seikkailunjanoinen ja tylsistynyt palatakseen taas vankkurien etuosaan, vaikka sitten keskustelemaan suhteestaan Xeniin. Matoro loikkasi alas vankkureilta ja kiskoi itsensä muutamalla hölkkäaskeleella ajurinpenkin tasalle. Onnekseen hän huomasi Snowien huomion olevan seuraavissa vastaantulijoissa.

    Tietä pitkin kulki kaksi matoralaista, joiden rinnalla mönki jonkinlainen punainen liskorahi. Muhkealla matelijalla oli harittava katse ja täysi kuorma sälää selässään: oli lamppua, oli tynnyriä, oli juureskimppua… lisko oli selvästi täyteen lastattu, vaikka kyllä matoralaisetkin olivat liikenteessä runsailla kantamuksilla. Kävelijöistä ensimmäinen, jolla oli ruskea mahiki ja sininen tötteröhattu, vilkutti vastaantulijoille. ”Terveeks!”

    ”Terveeks vaan!” Snowie vilkutti vastaan.

    Vankkureihin kiipeävä Matoro heilautti hänkin kättään.

    Seurueet vaihtoivat keskenään kuulumisia, mutta mitään uutta tietoa klaanilaiset eivät seudun tilanteesta saaneet. Matkalais-matoralaiset kertoivat olevansa kauppamatkalla, eivätkä olleet edes kiinnostuneet myymään klaanilaisille mitään kuormasta. Kaupungista sai kuulemma paremman hinnan, ja sitä paitsi osa lastista oli jo korvamerkitty kaupungin kauppiaille, ja olisi viheliäinen rupeama selvitellä näin tien päällä, mitä tavaraa sopi myydä.

    Matoro kiinnitti huomiota siihen, että matoralaiset olivat koko keskustelun ajan valppaina ympäristön suhteen. Erityisesti akaku-kasvoinen ta-matoralainen piti katseensa metsän laidassa, piippua sytyttäessäänkin. Vaaraa ei näkynyt, mutta tunnelma tien päällä oli varautunut.

    Snowie kiinnitti huomiota siihen, että matoralaisten liskojuhta söi pysähdyksen aikana tienposkesta pensaallisen kukkia. Näppärä matkasalaatti.

    Kofo-Koro

    Myöhäisillasta he olivat jo aika lähellä Kofo-Koroa, kun kylä tuli näkyviin pienen harjanteen takaa, sen verran matalia olivat sen rakennukset. Osa alati lähenevän kylän taloista oli kupolimaisia, osa taas harjakattoisia, mutta suuria rakennuksia olivat vain temppeli ja kaupungintalo kylän keskellä ja viljamakasiini sen laidalla. Mikään niistä ei näyttänyt siltä, että ne toisivat turvaa vihollisen hyökätessä, Matoro huomasi ajattelevansa. Eikä Kofo-Korossa ollut muurejakaan, aita vain pitämään husi-kanat sisäpuolella.

    Koron kokoa oli entistä vaikeampi arvioida, koska siellä oli selvästi paljon enemmän väkeä kuin mitä talomäärästä olisi voinut päätellä. Rapuvankkureita ja telttoja oli kasattu ”keskustan” ympärille. Osa pakolaisista oli asettunut kodiksi, ainakin toistaiseksi, kun taas toiset olivat eittämättä jatkamassa matkaa itään.

    Klaanilaisten yritys päästä kärryillä pidemmälle vaikutti tuhoon tuomitulta, kun kaduilla oli jo kaikenlaisia menopelejä omasta takaa. Snowie yritti hetken ohjata heidän laitteensa läpi, mutta kolmannella yrityksellä kaksikko päätti luovuttaa ja luottaa siihen, että Klaanin siniravulla varustetut vankkurit jätettäisiin rauhaan, vaikka he jalkautuisivatkin.

    ”Lukiko siinä, missä rukikorolaiset tapaisivat meidät?” Matoro kysyi.

    Snowie kaivoi tehtävälappusen laukustaan ja tihrusti hetken. ”Ei… mitäs tehdään?”

    ”No, aloitetaan temppeliltä. Olen ehkä tavannut kylän turagan joskus? Tai sitten se oli joku naapurikylä. Vähän noloa, etten muista.” Ei näillä seuduilla tullut paljoa käytyä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin…

    Kaksikko loikkasi ajurinpenkiltä maahan ja lähti kävelemään kohti temppeliä. Ussaleita he eivät kytkeneet liekaan, he olivat oppineet luottamaan näihin rapuihin. Väkeä oli tosiaan liikenteessä melkein kuin Klaanin kaduilla.
    ”Minä kun luulin, että saaren väki oli kokoontumassa Bio-Klaaniin…” Snowie oli ymmällään. ”Mutta täällähän on ihan sama tilanne kuin kotona!”
    Matoro ei vastannut heti mitään, katseli vain. ”Onhan tämä suuri saari, ja väkeä on lopulta aika paljon. Kaikki tuskin haluavat Bio-Klaaniin, tai ainakin pysyvät sieltä poissa mahdollisimman pian.”

    Snowie näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen. Ne muutamat matoralaiset, jotka vastasivat hänen katseeseensa, näyttivät olevan ihmetyksissään hekin. Muutaman kasvoilla kävi hetkellisen hämmennyksen jälkeen häivähdys älynvälähdystä – aivan kuin he olisivat tajunneet jotain Snowien nähtyään.
    ”Tuota, olen kuullut että sinä olet eräänlainen anekdootti näillä päin”, Matoro kuiskasi. ”Niillä on siellä Klaanissa kaikkea outoa, kuten elävä lumiukko…”
    ”Ahaa…?” Snowie rapsutti takaraivoaan.
    ”Taitaa valitettavasti liittyä siihen, että kaikki eivät halua Klaanin kaupunkiin. Jotkut pitävät… tavanomaisemmista asioista.”

    Muutama matoralainen tervehti Matoroa, joka vastasi kiusaantuneena nyökäten. Se oli suhteellisen tavallinen reaktio saarella, missä monet Klaanin toista olivat kansan suussa sankareita. Ja oikeastaan syy miksi hän piti enemmän sivukaduista.

    Tällaisessa syrjäisemmässä paikassa, missä klaanilaiset ja toat olivat harvinaisempia vieraita, katseet olivat yleensä tasainen yhdistelmä kunnioitusta ja huolta – koska toilla oli taipumus saapua vain, kun jotakin ikävää tapahtui.

    Näistä ulkopuolisista reaktioista huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, Matoro mietti – Snowie aloitti vastaantulijoille juttelemisen, ja kyseli ruki-korolaisten sijaintia. Melko pian kävi ilmi, että kalakylän väki ei ollut vielä saapunut, vaan olisi odotettavissa vasta huomenna. Hetken mietittyään parivaljakko päätti joka tapauksessa käydä tapaamassa kylän johtajaa – varsin mukava, joskin hyvin huolestuneelta vaikuttanut ilman turaga – ja kysellä tältä tarkemmin pakolaisten määrästä, kylän ruokavarastoista ja sensuuntaisesta.

    Nukkumapaikkaa sen sijaan ei löytynyt. Sellaisesta luksuksesta kuin ”sängyt” ei voisi haaveilla tänäyönä. Onneksi ilta vaikutti melko leudolta, eikä pieni kylmyys vaivannut heitä (tai ainakaan toista heistä, sillä Snowie oli nopea tarkentamaan, ”ettei ole itse asiassa varsinaisesti lumiukko.”)

    Kaksikko päätyi nukkumaan vankkurien katolla. Matoro loikoi makuualustaksi kaivetulla viltillä kädet selkänsä takana ja katseli tähtitaivasta. Sen tuijottaminen sai hänet hymyilemään pienemmän Umbran kanssa suoritetun tähtijahdin jälkeen. Hän miet-
    ”Hei pelataanko ennustusta?” Snowie keskeytti hänen ajatuksensa.
    ”Ennustusta? Että mitä?”

    Snowie kierähti selältään kyljelleen Matoroa kohti. ”Ai niin, unohdan aina välillä, että kukaan ei osaa pelata ennustusta. Tai siis kukaan paitsi minä ja Kepe! Me olemme leireilleet aika paljon, ja hän on sitten kertoillut minulle tähdistä kaikenlaista, mitä mata-kansa niistä lukee. Kepelläkin on kaukoputki, tiesithän sinä? Mutta tosiaan, Kepe kertoi minulle kaikenlaisia ennustusjuttuja, mutta sitten päätimme, että on ehkä hauskempaa keksiä niitä vähän niinkuin itse.”

    ”… miten sitä sitten pelataan? Ihan vain keksit ennustuksia? Eikö se ole vain… tarinoiden keksimistä?”

    ”Ah, no siis! Ennustuksen pelaamisessa käytetään tähtien merkityksiä, mutta jos se on vaikeaa tai tylsää niin sitten ei käytetä. Se on vähän niinkuin askartelua! Ensimmäisenä ennustaja aloittaa meidän tähdestä… eikun. Niin, me olemme aina aloittaneet Kepen tähdestä, mutta me voimme kyllä aloittaa sinun tähdestäsi tällä kertaa. Joka tapauksessa on hauskaa että aloituspiste liikkuu, niin saadaan aina eri ennustukset. Mutta sitten katsotaan siitä sellainen suunnilleen suora viiva tuolle isolle, tiedätkö tuolle punaiselle tähdelle, ja katsotaan mitä tähtiä siihen väliin osuu. Niinkuin vaikka, hau-kuvio, ja vesitähti, ja aamuntähti… ja sitten keksitään niistä ennustus! Kuten että ’Kepe, sinä tulet suojautumaan vedeltä… aamulla!’ Okei, vähän hölmö esimerkki, keksisinköhän parempaa…”

    ”Eikö ihan oikea ennustaminenkin toimi noin… tai siis, onhan niillä isot tähtikartat ja pyhät tekstit… mutta sama ajatus? Liikkuvien tähtien suhde muuhun taivaaseen?”

    Snowie näytti mietteliäältä. ”Niin, kyllähän me saimme idean tähän siitä, kun Kepe yritti selittää minulle miten noita tähtiä oikeasti luetaan…”

    ”Ööh, en minäkään tiedä miten se oikeasti toimii, kai sitä on turagana aikaa opetella”, Matoro sanoi aavistuksen poissaolevana. ”No onko mikään noista ennustuksistasi toiminut?”

    ”Ei! Tai siis, ehkä sattumalta joskus myöhemmin, mutta me tosiaan pelaamme ihan omaksi huviksemme, emme me… hmmm. Luuletko sinä, että sinun pitää joskus osata ennustaa oikeasti? Kun sinusta…. tulee… turaga?”

    ”Öh, mistä minä tietäisin, en ole vielä siellä asti. Olen käyttänyt tähtiä lähinnä… öh, konkreettisemmin… tiesitkö että löysimme Umbran toa-tähden taivaalta?”

    ”Joo! Tai siis en! Tai siis… kuulin että Umbra on elossa! Mutta en tiennyt että se tehtiin tähden kautta, tai että sinä teit sen!”

    ”Öh, minä ja se… matoran joka sanoo olevansa Umbra?… mutta niin, ehkä se on tähdistä ennustamista konkreettisimmillaan.”

    Snowie näytti mietteliäältä köllöttäessään siinä vankkurien katolla. ”Mahti homma että saimme tietää Umbrasta, ja siis että hän on kunnossa! Mutta… se ei ehkä ole varsinaisesti ennustamista, vaan… nykyistämistä… tai siis tiedon hankkimista nykyhetkestä. Mutta tulevaisuuden ennustaminen, se kuulostaa vaikeammalta.”

    ”Mutta sitähän ennustaminen yleensä on – yritetään saada tietoa omasta kohtalosta, sillä hetkellä. Ja ehkä tehdä fiksumpia valintoja sillä tiedolla.”

    ”Hmm… jotain tällaista Kepekin minulle kertoi. Siksipä ennustuspelin loppupistekin oli tuo punainen tähti, se kai liittyi jotenkin kohtaloon, eikö?”

    ”No, yleensä tavallinen ennustaminen aloitetaan siitä. Se matkaa ympäri taivasta, lähestulkoon satunnaisesti ja riippuen siitä, missä tähdistössä se on minäkin aikana, erilaisia vihjeitä se antaa. En kyllä tiedä sen tarkemmin siitä itse tulkitsemistesta.”

    ”No sehän on aika lähellä ennustuspeliä, sitten. Mutta…” Snowie piti mietteliään tauon. ”…miksi se on punainen?”

    Jaa-a. Se oli kyllä aika hyvä kysymys, Matoro mietti.
    ”Ehkä se on tulipallo?”

    ”Ehkä… onko punainen kohtalon väri, jotenkin?”

    ”Miksi kohtalolla edes olisi väri?”

    ”Niin… välillä minusta vain tuntuu, että värit ovat hurjan merkityksellisiä, tai ainakin niiden jotenkin pitäisi olla. Ja kun kohtalokin tuntuu niin tärkeältä jutulta, kun Isä Rusko ja muut sanovat että se määrittelee kaiken – ja kaikki on aika paljon – niin pitäisikö sillä sitten olla väri. Mutta sitten taas toisaalta jotkut sanovat, tai siis ainakin Zeeron sanoo, että oma kohtalo määritellään itse, ja että Nimda liittyy siihen, ja Nimda on sininen, niin olisiko se sittenkin sininen? Tai siis… minä en suoraan sanottuna ihan kamalan hyvin ymmärrä, onko kohtalo punaisesta tähdestä luettavissa oleva juttu, vai onko kohtalo sinisillä taikasiruilla itse piirrettävä asia. Mikä se edes on…. Matoro, mitä sinä ajattelet kohtalon olevan?”

    Yötaivasta tuijottelevalla Matorolla kesti hetki rekisteröidä, että puhetulvan perään oli isketty kysymys. Aika iso kysymys.

    ”Varmaan niin kuin tie tai joki? Sen mukaan kulkeminen on helpompaa kuin että ei…”

    ”Kuulitko muuten, että kun me evakuoimme pohjoisen väkeä ja nazorakit ampuivat ohi, niin ne pommittivat Rapujoen niin reikäiseksi, että siihen muodoistui uusi järvi? Kesti aika kauan että se täyttyi, niin Rapujoki oli aika surullinen puro pari päivää… Figan kukat meinasivat kuolla! Voikohan kohtalolle tehdä samoin? Pistää sen katkolle tai vaihtaa uomaa? Jos se on kuin joki?”

    Mitenköhän Nimda asettuu tähän metaforaan. Patoaako se Kohtalon joen, vai hajottaako se sen tuhansiksi pienemmiksi virroiksi?

    ”No, kun sota on ohi, meille jää siitä uusi järvi. Nuikorolaiset voivat muistella siinä luistellessaan, että jäipähän sodasta joku hyväkin asia”, Matoro mutisi ja jatkoi tähtiin tuijottamista ja puhui puoli-itsekseen. ”Osaisikohan Oraakkeli lukea tähdistä kohtaloita? Eivätkö oraakkelit ole sellaisia tulevaisuuden näkijöitä?”

    ”Oraakkeli… odotas, olikos hän sama kuin Ennustaja?”

    Matoro kohotti kulmiaan. ”Ennustaja?”

    ”Niin. Ennustaja, Bio-Klaanin Hyveiden Näivettäjän kirkon maltillisen siiven päämies. Manalalainen uskontokunta, suorittavat riittejään siinä samassa varattavassa kabinetissa, missä Kapura piti teille niitä roolipelisessioita.”

    ”Mitä?”

    ”Niin niin, seurakunta on pieni, mutta innokas ja omistautunut, ja tekee ansiokkaasti diabolityötä. Jäseniä on alle 20, mutta he saivat kerättyä evakoille melkein yhtä paljon telttoja kuin Suuren Hengen seurakunta. Kuulemma! Ennustaja on Isä Ruskon hyvä ystävä.”

    Matoro käänsi katseensa taivaankannesta keskustelukumppaniinsa.

    ”… mutta osaako hän ennustaa?”

    ”En itse asiassa tiedä. Ehkä se on vain hänen nimensä, tai koodinimensä, tai jotain.”

    ”Niin tämä on varmaan eri henkilö. Oraakkeli on yksi athisti. Äh, ei se ollut tärkeää.”

    ”Okei!”

    Snowie suoristi hattunsa lieriä. Se oli mennyt pötköttäessä kurttuun. ”Sori jos olin vähän sekava noiden värien kanssa äsken. Punainen määrätty kohtalo ja sininen itse valittu kohtalo… en tiedä mikä minuun iski. Zeeron sanoi, että kannattaa joskus lausua tällaisia intuitiivisia juttuja ääneen.”

    Toivottavasti tämä vitsi ei mene liian pitkälle, sieniukko on sentään vähemmän esiintyvä sivuhahmo.

    ”No mutta”, Snowie kohautti olkapäitään. ”Lempivärini on varmaan joka tapauksessa vihreä. Sen kosminen merkitys on Kepe.”

    Matoro oli aika pitkään hiljaa. ”… niin että suuret kosmiset merkitykset ovat Kohtalo, vapaus ja… Kepe?”

    Lumiukko nyökytteli, kaikesta päätellen hyvinkin tyytyväisenä itseensä.

    ”Entä keltainen, eikö se ole yksi pääväreistä?”

    ”Selviää varmaan ajan kanssa. Hei, pelataanko sitä ennustusta?”

    Matoro eläytyi hetkeksi Kepen elämään. Heillä oli tavallaan aika paljon yhteistä, klaanilaisia jään toia kun olivat. Molemmat olivat kiinnostuneita oppimaan uutta ja näkemään uusia paikkoja, mutta toisaalta heidän taitoprofiilinsa olivat melko erilaiset. Juuri nyt Matorosta kuitenkin tuntui siltä, että suurin ero hänen itsensä ja Kepen välillä oli tottumus Snowieen matkakaverina.

    ”Eli mitenkä se alkaa? Toa-tähteni löytämisestä?”

    Snowie nyökkäsi.

    Sen Matoro löytäisi vaikka silmät kiinni. Toa-tähti oli tietysti aina melko lailla pään yläpuolella, ei tismalleen, mutta sinne päin. Se erottui aavistuksen verran sinertävänä verrattuna muuhun tähtitaivaaseen – heikko väri oli niiden epäsäännöllisen liikkeen lisäksi toinen tapa erottaa toa-tähdet. Klaanin saaren yllä levittäytyvä tähdistö oli tietysti tavallista värikkäämpi ja kirjavampi, kun sieltä erotti niin monen toan tähdet. Matoro osoitti yhtä tähteä tuosta joukosta.
    ”Tuo tuolla, tuo kirkas ja hailakan sininen”, Matoro osoitti. Tähden osoittaminen ei ollut erityisen hyödyllistä, mutta jokseenkin kokeneena tähtitaivaan katselijana Snowie kyllä löysi sen. Ei siitä ollut Kepen tähteen kovin paljoa matkaa.
    ”Ja sitten… Initoi on tuolla”, Matoro veti kuvitteellisen viivan omasta tähdestään siihen punaiseen. ”En tiedä, tunnistanko noita kaikkia kuvioita tuossa välissä.”

    Snowie tihrusti toan osoittamaan suuntaan. ”Tuo ensimmäinen taitaa olla suomustetun riuttarosmon tähdistö. Ehkä saamme ison kalansaaliin? Päätetään mieluummin niin, eikä esimerkiksi siten että meidät suomustetaan.”

    ”Ainakin olemme menossa kalastajaseudulle. Tuon seuraavan minä tunnistan, se on Vantorin Sirppi. Sanotaan, että se syttyi taivaalle silloin kun Toa Jovan ja Viisi muuta sankaria täyttivät kohtalonsa.” Matoro piti pienen tauon, ja muisteli legendaa. ”Eikö tuo ole nyt vähän dramaattinen tällaiselle matkalle? Luulisi, että se ennakoisi suuria tekoja tai taisteluita.”

    Lumiukko nielaisi. ”Voisiko sillä olla jotain muita merkityksiä? Taistelutähdistö kuulostaa pahalta.” Ennen kuin Matoro ehti vastata, Snowie kuitenkin innostui. ”Hei, hei, tuo seuraava on tuttu! Tuo mikä on juuri ennen punatähteä. Se on Turaga Seldon Sauva. Tiedäthän, Seldo oli suurin esiaikojen Viisaista, se jonka sanotaan keksineen itse ennustamisen, eli oli vähän niin kuin ensimmäinen ennustuspelin pelaaja. Mutta kyllä hän keksi paljon tärkeämpiäkin asioita, niin kuin hiivaleivän.”

    ”Ehkä se tarkoittaa jotakin suurta oivallusta tai uuden tiedon löytämistä?” Matoro mietti.

    ”Tai hiivaleipää.”

    Yö oli muuttunut yllättävän kylmäksi loppua kohden. Snowie, joka näytti vielä nukkuvan, oli näköjään kaivanut päälleen vankkurin pehmusteina olleet turkiksetkin. Viluinen lumiukko, Matoro virnisti mielikuvalle noustessaan. Vesipullon korkin alle oli muodostunut toinen, jäinen korkki yön aikana.

    Matoro ei viitsinyt herättää Snowieta, ja otti vapauden kaivaa tämän laukusta retkikeittimen, jota lumiukko oli ylpeänä esitellyt tälle eilen jossakin matkan viimeisellä kolmanneksella.

    Pieni lämpökivellä varustettu ja veivattavalla kammella toimiva aparaatti osasi keittää vettä, mikä oli sellaisena koleana aamuna yksi parhaita kuviteltavissa olevia taitoja. Heillä oli eväspaketissa mukana jonkin verran jotakin teetä. Ilmeisesti jotain korviketta, yrttiä mitä kasvoi Lehu-metsässä, koska oikean teen saaminen oli muuttunut aika hankalaksi.

    Teemuki kädessä ja puoliksi viltin alla oli hyvä seurailla heräävää Kofo-Koroa. Aikaisimmat olivat jo lähteneet itää kohti heidän ohitseen, ja katosivat aamu-usvaan. Sellaisissa hetkissä oli jotakin ihastuttavan yksinkertaista, olivat Matoron mietteet. Sellaiset hiljaiset aamut taivasalla olivat ainaisten seikkailujen parasta – mutta helpoiten unohdettavaa – antia.

    Juuri kun toa oli saanut kupposensa tyhjäksi, Snowiekin alkoi heräillä. He söivät yhdessä aamiaisen ja laskeutuivat menopelinsä katolta valmiina kohtaamaan päivän. Ennen liikkeellelähtöään he vielä ruokkivat ussalit – erityisen limaista merilevää suoraan Visulahdesta.

    Klaanilaiset tarpoivat torin kulmille. Kofo-Koron markkinat olivat kylän kokoon nähden suuret, sillä se oli keskeisellä sijainnilla ja perinteinen kauppapaikka. Klaanilaiset otaksuivat sen olevan paras paikka tavoittaa Ruki-Koron väki, kunhan nämä saapuisivat. Jos kalastajat olisivat varhain liikenteessä – ja kalastajat yleensä olivat – he saattaisivat ehtiä Klaanin kaupunkiin kohtuulliseen aikaan illasta. Eikä Matoron ja Snowien odottelu pitkäksi osoittautunutkaan: he seurasivat Kofo-Koron heräilevää torielämää alle tunnin verran, kun aukion laidalle jo ilmestyi useita mahi-vuohien vetämiä vankkureita. Siniset matoralaiset tuntuivat hieman eksyneen oloisilta maakulkuneuvoissa, jotka oli kalapalkkiota vastaan lainattu Ryytilän rahtiasemalta sopimuksen mukaisesti. Ensimmäisessä vankkurissa istui kahden sinisen plyysityynyn muodostamalla valtaistuimella vanha turaga yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin punainen olkanauha. Seuraavia ohjastivat lammasmaisesti torin vilinää seurailevat ryytiläiset vuohikuskit, osa heinänkorsi suussaan, osalla myös yksi kalakylän asukkaista kyydissään. Viimeisenä käveli pitkä veden toa kattavasti erinäisin ulokkein koristellussa haarniskassaan.

    Torin reunalla olleet klaanilaiset huomasivat tulijat nopeaan, eipä paikalla ollut montaa muuta toan pituista hahmoa ensinkään. Matoro tökkäisi Snowieta ja heilautti kättään rukikorolaisten suuntaan. Hän ohitti leivonnaisia myyvän kojun ja tuli tervehtimään toista toaa ja tämän seuralaisia.
    ”Hei”, hän viittoi. Matoro muisti tavanneensa Nautildan joitakin vuosia sitten, kun suurimmat ongelmat tällä seudulla koskivat merirosvoja ja rahi-petoja.

    ”Joo, moikka vaan minunkin puolesta!” Snowie lisäsi.

    Pormestarin nauhaa kantava sininen turaga näytti hieman nyreältä, kun Matoro oli osoittanut huomionsa ensiksi viimeisenä tulevalle toalle. Hän oli kun ei olisi huomannutkaan klaanilaisia. Nautilda sen sijaan kosketti kädellään pitkän kypäränsä otsaketta ja tervehti jään toaa.
    ”Huomenta”, hän sanoi ytimekkäästi.

    Matoro tajusi etikettinsä olevan hieman ruosteessa – hän ei ollut viime aikoina ollut paljonkaan tekemisissä perinteisten arvojen turagoiden kanssa – mutta ennen kuin hän ehti tehdä diplomaattista korjausliikettä, Snowie avasi suunsa.
    ”Hauska nähdä koko kööriä! Teillä olisi kuulemma kalaa myytäväksi, ja meillä on, odottakaas…”

    Muut seurasivat vaiti, kun lumiukko kääntyi klaanilaisten rapuvaunujen puoleen ja kaivoi sen takaosasta monta pitkää ristiakselia täynnä rattaita.

    ”…millä maksaa! Ja sitten tietty olisi varmaan hyvä jutella mitä tehdä sotajuttujen kanssa.”

    Snowie ei oikein tiennyt, mitä tekisi pitkillä rahatangoilla, joten hän laski ne kömpelösti maahan.

    Ruki-Koron turaga ei sanonut vieläkään mitään, mutta hänen hyvin tuntevat huomasivat kyllä, miten tämän katse vetäytyi magneetin lailla kohti Bio-Klaanin varallisuutta.

    Matoro astui hieman eteenpäin ja nyökkäsi Ruki-Koron johtajan suuntaan. ”Turaga”, hän nyökkäsi ja yritti sammuttaa kuvaannollista tulipaloa. ”Voimmeko keskustella seudun tilanteesta teidän kanssanne?”

    ”Se on ymmärtääkseni tämän tapaamisen tarkoitus”, sanoi turaga rauhallisesti, ”eteläisten kylien välisten kauppasuhteiden toteuttamisen ohessa.”

    ”Voimme kertoa läheisen merialueen tilanteesta, jos teillä on annettavana tilannekatsausta mantereen puolesta”, sanoi Nautilda.

    ”Meillä on suhteellisen hyvä käsitys Nui-Koron ja Lehu-metsän tilanteesta”, Matoro vastasi. Heillä oli jossakin vankkurin mukana useita Troopperin väen Klaaniin lähettämiä tiedusteluraportteja, mitä Matoro oli painanut mieleensä matkan aikana. Hän olisi kyllä mieluummin ollut tekemässä niitä kuin puhumassa niistä. ”Siirrymmekö toisaalle torilta puhumaan?” hän kysyi Turagalta.

    ”Eikö raatihuoneella ole Sinivihreä Huone tälläisia tilanteita varten?”

    ”Eikö?” kysyi Matoro ihmeissään. ”Tai siis voihan siellä olla?”

    ”Siellä on ja siellä nämä kai yleensä hoidetaan, kuskit voivat alkaa lastaamaan tavaroita jo”, sanoi Nautilda. Raatihuone oli puinen rakennus, joka oli varmaankin kylän suurin, mutta Klaanin kaupungissa se olisi kadonnut muiden kattojen joukkoon. Siinä oli pieni pyöreäkupuinen kellotorni keskellä – universaali raatihuoneen merkki. Porstuan vasemmalla puolella oli Raatikamari ja oikealla Sinivihreä Huone. Antiikkihuonekalut olivat suurimmaksi osaksi matoran-kokoa, mutta lainaamalla kaksi tuolia Kamarin puolelta saatiin kolmelle suuremmalle neuvottelijallekin istuimet. Ketään ei tuntunut suuremmin kiinnostanut joukkion tunkeutuminen hallintorakennukseen, vahtimestari vain nyökkäsi ja jatkoi ristisanatehtävänsä ratkomista.

    Matoro avasi tilanteen asettamalla pöydälle kartan saaren eteläisistä maista enemmän omaksi avukseen. Hän oli omimman alansa ulkorajoilla, mutta ei antanut sen haitata.
    ”Jos minä avaan ensin tilannetta sellaisena, kuin me sen Klaanista näemme”, hän sanoi ja katsoi rukikorolaisia. ”Kuinka paljon olette kuulleet Nui-Koron tapahtumista?”

    ”Tiedämme, että he ovat evakuoineet kyläänne, samoin kuin muukin saaren pohjoisosan asutus. Ja että Nazorakeilla on varuskuntia Suurkylän läheisyydessä. Näillä alueilla niistä ei ole tehty havaintoja”, sanoi Turaga.

    Matoro nyökkäsi. ”Ne eivät ole vielä uskaltautuneet voimalla Lehu-metsään. Meillä on siellä melko vahva joukko klaanilaisia, ja organisoimme kaupungin taistelukykyistä väkeä parhaamme mukaan. Nähdäksemme me pystymme käymään sissisotaa metsässä pitkäänkin, minkä pitäisi estää nazorakien suuremmat liikkeet etelään.”

    ”Ja mitä Nazorakit taivoittelevat? Koko saaren vai Bio-Klaanin valtausta?” Pormestari kysyi.

    ”Me emme tiedä tarkalleen”, Matoro myönsi. ”Toverini tässä oli yhdellä Nazorakien valtaamalla saarella tästä etelään, missä kuulemma koko väestö oli orjuutettu?”

    ”Joo, tosiaan…” Snowie mutisi. ”Meno siellä oli aika ankea. Tapiirikin oli pistetty pakkotyöhön!”

    ”Tapiirikin?” kysyi yksi rukikorolaista kauhuissaan.

    Lumiukko nyökytteli vakavana. ”Nyt se kyllä asustaa kotilinnassa. En ole nähnyt sitä vähään aikaan, mitä lie kolttosia keksinyt…”

    ”Huh.”

    ”On myös mahdollista, että Nazorakeilla on jotakin oudompia tarkoituksia, mutta sen imperiumin koko historia on yhtä ja samaa – ne tulevat saarelta saarelle, ja kuluttavat saaren loppuun ennen kuin ne siirtyvät seuraavan uhrin kimppuun. Minun on vaikea nähdä, että heillä olisi halua kompromisseihin”, Matoro puhui.

    ”Ja entä skakdit?” kysyi Nautilda. ”Jos ette ole unohtaneet, niin tiedätte, että meillä on sakki niitä sotavankeina pakkaamon kellarissa. Pelastimme ryhmän teikäläisiä niiltä ei kovinkaan kauan aikaa sitten. Ne tuntuvat pitävän läntistä osaa saaresta, mutta ne eivät vaikuta erityisen hanakkailta siirtymään määrätietoisesti kohti rannikon viimeisiä kyliä.”

    ”Kenraali Gaggulabion komppania on, tuota, vanhoja tuttuja”, Matoro olisi naurahtanut, ellei tilanne olisi ollut kuolemanvakava. ”Mitä minä heistä tiedän, niin he tekevät vain sen vähimmän, mitä he voivat. Hyvä palkkasoturikapteeni ei uhraa miehiään, jos voi sen välttää. Luulen, että ne nauttivat palkkaa nazorakeilta ja yrittävät lähinnä päästä helpolla, ja keskittyvät mieluummin ryöstämään helppoja kohteita kuin haastamaan oikeasti puolustettuja paikkoja. Ainakin toistaiseksi.”

    ”Sopii mielikuvaa, minkä heistä sain. Saimme myös sotasaaliiksi muutaman niiden moottoripyörän.”

    ”Ja nyt ne syövät kahden kyläläisen verran kalatuotteita taakkanamme”, sanoi turaga.

    Ei tosin mitään sellaista, mitä itse suostuisit syömään, mietti Nautilda tietäen kuitenkin, ettei sitä kannattanut sanoa ääneen.

    ”Me voimme kyllä keksiä vangeille jotakin tekemistä kaupungissa, jos niistä on teille harmia”, Matoro ehdotti vilpittömästi.

    Seurasi hankala hiljaisuus. Nautilda ja hänen turagansa eivät voineet mitenkään suostua tähän tarjoukseen. Kummallakin oli ylpeytensä kylästään, vaikka ylpeys olikin laadultaan erilaista. Toa piti kylänsä historian ensimmäisiä sotavankeja merkkinä tyrskynratsastajiensa kyvykkyydestä – ja mietti sotavankien mahdollista arvoa neuvottelutilanteessa Allianssin kanssa. Turagalle olisi ollut mieluisampaa, jos haisevan pakkaamon haisevassa kellarissa ei olisi lainkaan haisevia skakdeja syömässä perkeitä, mutta vankien luovutus Bio-Klaanille ei tullut arvovaltapoliittisista syistä mieleenkään.

    ”Pärjäämme sotavankiemme kanssa, kiitos kysymästä”, vastasivat vanha ja nuorempi nainen yhteen ääneen ja katsahtivat kiusaantuneina toisiaan.

    Matoro nyökkäsi ja koki parhaaksi liikkua nopeasti seuraavaan asiaan. ”Onko kylänne suunnalla ollut viime aikaisia havaintoja skakdeista? Tai nazorakien laivastosta?”

    ”Skakdien laivoja on näkynyt joskus kauempana rannikoista, mutta ne eivät ole olleet aktiivisesti vihamielisiä. Niitä ei aina erota alueen perinteisestä laivakannasta. Nazorakit taas tunnistaa helposti – niiden laivat ovat merelle vieraita ja ne ampuvat kysymättä. Alkusyksystä niitä oli enemmän, ja mietimme vakavissamme, kutistuvatko turvalliset pyyntivedet olemattomiin. Mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Emme ole nähneet mitään pariin viikkoon, ja sanovat, että niiden isoin rautalaiva on seilannut kokonaan muille vesille”, raportoi Nautilda.

    ”Saartorengas on löyhentynyt myös meidän suunnassamme”, Matoro varmisti. ”Lentäjämme ovat varmistaneet, etteivät pystyneet paikantamaan niiden lippulaivaa, Rautasiipeä, mistään lähivesiltä.” Matoro mietti hetken, olivatko Ruki ja muut vangit edelleen aluksella – mutta ymmärsi, ettei asiaa kannattaisi ottaa puheeksi rukikorolaisten kanssa.

    ”Ja siis, tuota”, Snowie liittyi taas keskusteluun, ja kaivoi klaanista mukaansa saamat paperit esiin. ”Yritämme saada selvyyttä lounaisen tienoon asukkaiden suunnitelmista laajemminkin. Te nyt tietysti edustatte vain Ruki-Koroa, mutta minulla lukee täällä papereissa, että… Bole-Korosta on tullut kymmenisen evakkoa, Lehu-Korosta vähän enemmän, Ryytilästä ja Han-Korosta muutama tyyppi… mutta osaatteko sanoa, millä aikataululla näiltä main ollaan liikkumassa Bio-Klaaniin turvaan? Kun pohjoisen ja Kiltainmaankin väki alkaa olla meillä. Vastaantulevan liikenteen perusteella jotkut matkalaiset ovat evakuoitumassa parahultaisesti, mutta aika paljon liikkeellä oli myös väkeä, joka ei näyttänyt kiirehtivän.”

    Lumiukon valkoinen sormi liikuskeli neuvonpitolaisten keskelle levitetyn kartan yllä ja naputteli paikkoja niistä puhuessaan.

    Turaga hieroi leukaansa ja katsoi karttaa. ”No, maalaiset liikkuvat minne haluavat omalla tahdillaan”, tämä sanoi nyrpeänä, ”tämä saari kuuluu vielä niin sanottuun vapaaseen maailmaan.”

    ”Nuo kylät eivät ole vielä Allianssin hallinnassa, mutta vihollisen tukikohdat uhkaavat niiden ympäristön elämää”, sanoi Matoro avuliaasti.

    ”Saamme niistä vierailijoita silloin tällöin. Mutta… Bio-Klaanin turvaan? Liikkumassa? Oletatteko, että kaikki kansat haluavat sinne? Kuinka paksut ovat muurinne – ja kuinka ruokitte koko saaren ilman pohjoisen peltoja ja lounaan kalavesiä?”

    Snowie nojautui hämmentyneenä taaksepäin. ”Oho, en ollut ajatellut sitä noin. Onhan meillä vähän ahdasta ja tietysti se on ruoan riittämisen kannalta kätevää, että olette vielä kalavesillänne, mutta luulin että tahdotte kuitenkin Tawan suojelukseen…”

    Matoron oli pakko myöntää itselleen, että rukikorolaiset olivat aivan oikeassa, ja että se oli ehkä Klaanillekin parempi, jos kaikki eivät olisi siellä… mutta sen myöntäminen ei sekään sopinut.

    ”Voitte ajatella sitä tälla tavalla: Milloin te haluatte siirtyä Metru Nuin ja Turaga Dumen suojelukseen? Tai Karda-Metrun ja Kazimbaliksen suojiin?” sanoi Nautilda hyisellä äänellä.

    Matoro ei suoraan sanottuna tiennyt, miten vastata vertaukseen.

    ”En tiedä etelästä, mutta minulla ei ole Metru Nuin passia…” Snowie sopersi.

    ”Eipä ole Nazorakeillakaan Bio-Klaanin passia”, sanoi Nautilda.

    ”Pahoittelut, te teette tietysti omat päätöksenne asiasta”, Matoro yritti hieman korjata tilannetta. ”Toverini vain yritti sanoa, että olette tervetulleita, kuten muutkin.”

    Snowie nyökytteli vieressä.

    Turaga katseli klaanilaisia viisailla keltaisilla silmillään. Nautilda vilkaisi kylänvanhintaan – tässä asiassa kalastajakylän kaksi maailmaa hyvin erilaiselta kannalta katsovaa mahtinaista olivat samanmielisiä. ”Niin”, rikkoi turaga hiljaisuuden, ”kaupankäynti. Meillä on säilykkeitä, helppo kuljettaa, säilyy pitkään, toimii kenttämuonana. Kuivattua ja suolattua, saaren pitkän perinteen mukaisesti. Ja tuoretta, sillä teillä on jään toa mukananne, eikä kuljetus Bio-Klaaniin ole ongelma. Rautua, kupajaa, teräahventa, seitiä. Ja rukia. Säilykkeessä on myös kalmaria ja kristallihaita.”

    Matoro lähinnä vilkaisi avuttomana Snowieta ottamaan vetovastuun kalakaupoista. Syvä huokaus – tämähän oli oikeasti se tehtävän merkittävin osa, kaikesta sotakeskustelusta huolimatta. Eikä hänestä ollut tässä osassa juuri mitään hyötyä. Koko retki alkoi tuntua enemmän joltakin katumusharjoitukselta kuin hänen taidoilleen sopivalta tehtävältä.

    ”Ai joo, ne ristiakselit”, Snowie ähkäisi, ja kumartui huoneeseen kantamansa käteisen ääreen. Hän alkoi laskeskella ääneen ratassummia, mutta sen verran hitaasti, että muuan riuska ruki-korolainen kalastaja otti hommasta komennon. Lannistunut lumiukko hyväksyi matoralaisen loppusumman koko saaliista.

    ”Erinomaista”, sanoi turaga, ”On ilo asioida kanssanne. Uskon, että palaamme asiaan seuraavan kuljetuksen kanssa kolmenkymmenen kuunkierron jälkeen. Suuren Hengen siunausta.”

    ”Suuren Hengen siunausta teille ja kylällenne”, Matoro vastasi. Jos kukaan meistä on enää hengissä kolmenkymmenen kuunkierron kuluttua

    Rukikorolaiset ja Klaanilaiset erkanivat eri teille raatihuoneelta. Vankkureita näytettiin vielä lastattavan, joten Matoro ja Snowie jäivät vielä hetkeksi torille. Snowie tahtoi kokeilla paikallista murkinaa, ja lounasaikakin oli kohta käsillä. Hän huomasi pian skakdi-torimyyjän isossa lierihatussa, jonka piiraista levisi suorastaan satumainen tuoksu.

    Snowie oli jo silmäilemässä erinäisiä venhäisiä ja rukiisia herkkuja, kun torimyyjä jäätyi kuin elementti-iskusta.

    Matoro katsoi skakdia hieman epäuskoisena. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.

    ”… Gesfon Kannibaali?” hän sanoi.
    ”… Mustalumi?” skakdi otti askeleen taaksepäin. Kesti sekunnin, kun hän sysäsi koko myyntipöydän klaanilaiskaksikon päälle ja pinkaisi juoksuun.

    Matoro kirosi jotakin hukattuaan monta sekuntia pöydän nostamisessa. Snowie oli hautautunut leipäkasan alle, mistä hän ei välttämättä ollut edes harmissaan.

    Alkoi hyvin improvisoitu takaa-ajo läpi ainakin kahden tai kolmen korttelin, kun skakdi Gesfon, jonka hattu oli jäänyt rikospaikalle, yritti karistaa toan kannoiltaan. Isoa skakdia eivät paljoa matoralaisten väkijoukot hidastaneet, ja hän onnistui kaartamaan suurten ”Osuusliike Pohjolan Leipomon” vankkurien taakse.

    Matoro seurasi aivan hänen kannoillaan. Hänkin kaartoi vankkurien taakse… ja olisi tullut kolmen skakdin murhaamaksi, jos ei olisi ehtinyt loihtia hätäistä jääseinämää itsensä ja undercover-liekkimiesten väliin. Seinä pirstaloitui saman tien, kun rosvot ryntäsivät sen läpi.

    Hitto.

    Takaa-ajon suunta kääntyi, kun Matoro otti asiakseen poistua paikalta hyvin nopeasti skakdit kintereillään. Joko herrasmiesmäisyydestä tai halusta säilyttää asiakkaansa skakdit eivät, yllättävää kyllä, ampuneet. Toa juoksi pian takaisin Snowien luokse (joka oli vasta noussut leipäkasasta) ja ehti vain sanoa, että nyt lähdetään ja vähän äkkiä, ennen kuin korstot ilmestyivät taas näköpiiriin.

    Ne juoksivat nopeasti torikatua pitkin heitä kohti. Matoro ei ollut aivan varma, tiesikö kukaan heistä tällä hetkellä, mitä edes tapahtui, ja päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan.
    Mukulakivinen katu sai välähdyksellä jääkerroksen, ja muuttui luisteluradaksi skakdien jalkojen alla. Näiden juoksu muuttui hallitsemattomaksi syöksyksi suoraan klapikauppiaan puupinoon, joka kaatui enimmäkseen skakdien päälle.

    Koko toriväki tuijotti tilannetta lähes hengittämättä. Skakdit viskoivat klapeja päältään, mutta näyttivät rauhoittuneen. Matoro otti pari askelta näitä kohti, kädet sivuillaan.
    ”Tuota, mitä helvettiä te oikeastaan teette täällä? Eikö Labiolla ole teille parempaa tekemistä kuin… piirakoiden myymistä?”

    Skakdit katsoivat toisiaan. Ilmeisesti Gesfon, pahamaineinen sotarikollinen ja piraka, oli jonkinlaisessa johtajan asemassa.
    ”No skararar ei, tämä sota on aika hiton laimea homma”, hän murahti lopulta.
    ”Niin, tällainen sivutienesti vain, ei me täällä aiottu tehdä mitään pahaa vielä”, toinen säesti.
    ”Siis… te myytte ruokaa etelän kyliin? Kai tiedätte, että se päätyy Klaaniinkin?” Matoro kysyi typertyneenä.
    ”Joo, siellähän parhaat rahat tehdäänkin.”
    ”M-mutta tehän… tai siis nazorakit…” Matoro yritti jäsentää typeryyttä.
    ”No ei ne välitä kakuista. Syö vain sieniä ja sellaista.”
    ”Eikun…” toa sanoi vielä, mutta päätti olla hiljaa. Se, että nämä ääliöt toimittivat ruokaa Klaaniin oli outoa mutta olisi kaikkien etu, jos se jatkuisi.
    ”No… aselepo siinä tapauksessa. Mutta te olette ihan hiton kuolleita jos täällä tapahtuu mitään outoa”, Matoro sihisi.
    ”Okei okei”, Gesfon mutisi. ”Ei aleta ryttyilemään vielä, kyllä me päästään siihenkin. Muuttuu toiseksi ilme sitten!” Hän heitti klapin toan suuntaan enemmänkin symbolisesti, ja teki lähtöä leipäkojuaan kohti tovereidensa kanssa.

    ”Ja, ööh, jos voisi tilata jotain suolaista myös!” Snowie huikkasi vielä palkkasotureiden perään. Lumiukko näytti hyvin pöllämistyneeltä – kohtaamisesta pelästyneeltä, mutta ehkä myös varovaisen toiveikkaalta niiden suolaisten herkkujen suhteen.


    Paluumatka sujui rauhallisesti. Typerän torikohtaamisen jälkeen skakdeista tai muistakaan Allianssin korstoista ei näkynyt jälkeäkään, ja vastaantulevaa liikennettäkin oli vähemmän. Selvästi enemmän Lännentiellä oli matkalaisia matkaamassa kohti Bio-Klaania kuin sieltä pois, vaikka kaikki tienoon asukkaat eivät ilmeisesti olleetkaan kiinnostuneita evakuoinnista.

    Vankkuri heilui ja tärisi hieman vähemmän, nyt kun se oli täynnä kalaa. Matoro kanavoi aina muutaman tunnin välein jääenergiaansa säilömättömään saaliiseen, mutta muuten hänellä ei ollutkaan vankkurien kyydissä muuta tekemistä kuin miettiä turhalta tuntunutta reissua.

    Pyöritteli hän asiaa päänsä sisällä miten päin hyvänsä, tuntui toan ajan haaskuulta istua vankkureiden kyydissä uneliaalla maaseudulla. Epäonnistua diplomatiassa, ja ostaa kaloja. Tilanne skakdien kanssakin oli yltynyt tappeluksi vain, koska he olivat tunnistaneet toisensa.

    Snowie huomasi kanssamatkalaisensa pahantuuliseen taittavan ilmeen. ”Hei, Matoro.”

    ”Hmm?” toa havahtui mietteistään.

    ”Haluatko maistaa?”

    Lumiukko tarjosi hänelle suolaista piirakanpalaa. Matoro katsoi leivonnaista epäillen. Miltä mahtoikaan maistua pirakan piirakka, ja miltä hänestä tuntuisi syödä sitä.

    ”Tämä on herkkua!” Snowie rohkaisi. ”Ja meillä on sitä kaksi pussillista vielä. Maistan ainakin juuston ja tuoreet vihannekset ja jonkun metsäsienen.”

    ”Ei kiitos.”

    Lumiukko laittoi piirakan taitellun paperipussin päälle ja tarttui taas ohjaksiin molemmin käsin. ”Matoro…”

    Toa hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.

    ”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on maistettava tätä piirakkaa. Tai jotain kalaa tuolta vankkureiden perältä. Tai edes katsoa seuraavan kerran kunnolla, kun sanon että hieno maisema!”

    ”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla katsomatta aiemmin.”

    ”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”

    Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten ja päästä niin helpolla.”

    ”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua. Tämä reissu tuntui sinusta ehkä hieman… pienesti… ajanhukalta?”

    Matoro nyökkäsi.

    ”Okei”, Snowie jatkoi. ”Ehkä diplomaattisesti emme onnistuneet kovin hyvin. Enkä tiedä maksoimmeko tuosta kalasta hirveää ylihintaa… varmaan itse asiassa maksoimme.”

    Matoro mietti vankkurin sisällä heiluvaa kalansaalista, ja koko heidän matkaansa. ”En minä tiedä, koko operaatio tuntuu aika irralliselta joukolta kohtaamisia. Tapasimme matoralaisia, emme oppineet juuri mitään, taistelin parin skakdin kanssa, eikä siitäkään seurannut mitään, ja aivan hyvin joku muukin olisi voinut hakea nämä kalat.”

    Lumiukko kohautti olkiaan. ”No joo, mutta toisaalta näimme hurjan hienon liskon, ja komeita hattuja, ja olihan se aika hassua, kun ne skakdit liukastuivat siihen klapikasaan. Ehkä… ehkä joskus sattumanvaraiset kohtaamiset ovat ihan kelpo sisältöä elämään. Olen ihan varma, että sinullakin oli hyviä hetkiä.”

    Matoro nojautui taaksepäin ja mietti. Hän oli päässyt tuijottelemaan tähtitaivasta, ja ajamaan skakdeja takaa. Viettämään aikaa tien päällä klaanilaisseurassa. Aamuinen korviketeehetki palautui hänen mieleensä.
    ”…olihan tässä hetkensä”, hän myönsi. ”En yritä väittää, ettetkö olisi oikeassa, tarkoitan vain, että näinä aikoina on vaikeaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Ja satunnaisista seikkailuista. Ympäröivä maailma tekee kaikesta siitä… harmaata.”

    Snowie nyökytteli. ”Tiedän kantavani raskasta taakkaa olemalla näin syvällinen.” Sitten hän nauroi. ”No ei, vaikeaa tämä on minullekin, varmaan kaikille. Ruoka ja kaikenlaiset hupsut jutut puhuttelevat minua niin voimakkaasti, että pääsen tässä varmaan helpommalla kuin moni muu, kuten sinä, joiden sydämiä ohjaavat isommat asiat. Ehkä lumiukoilla on päässä kahvia ja pullaa siellä missä toilla asustavat velvollisuus ja kohtalo? Mutta siksi yritänkin tässä auttaa.”

    Matoro naurahti. ”Kiitos…”

    ”Älä vielä kiitä! Kiitä kun olet…” lumiukko poimi taas piirakanpalan viereltään ”…maistanut tätä!”

    Toa tarttui leivonnaiseen ja maistoi. Se oli rapeakuorista voitaikinaa, sellaista mitä Klaanissa sai enää harvoin, ja sen kultaisen kuoren alta paljastui suoranainen makujen harmonia: sipulia, pippuria, sulaa juustoa, kaalia, kanttarellin kaltaista sientä, ja vielä lisää mausteita niin, että siitä jäi pitkään viipyilevä jälkimaku. Maistuiko se niin hyvältä siksi, koska hänet oltiin saatu huijattua keskittymään elämykseen niin vahvasti, vaiko siksi, että se oli vain loistavaa piirakkaa? Vai siksi, että Klaanin tarjoilut olivat muuttuneet yksitoikkoisemmiksi? Vai oliko hänellä vain nälkä?

    Äh, mitä väliä sillä lopulta oli, hän mietti mutustaessaan leivonnaista. Aika hyviä piirakoita hänen arkkivihollisensa leipoivat.