Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.
Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.
Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”
Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.
Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.
”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”
”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.
”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”
”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.
Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.
Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.
”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.
”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”
”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.
”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.
”Hä?” kysyi Zohan.
”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
”Vitsi ei parane selittämällä.”
”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”
”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.
”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”
Muut hörähtivät.
”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.
Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.
0640
Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.
”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”
Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.
”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”
”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.
”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.
”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”
Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.
”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”
”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”
”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”
”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.
”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.
”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.
”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.
”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.
”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.
”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.
”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.
”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”
”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”
”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”
”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.
”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”
Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.
0820
Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”
”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.
”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”
Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.
”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”
Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.
”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”
Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.
”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”
Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.
”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”
”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.
”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”
Yagak hymyili.
”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”
Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.
Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.
Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.
”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.
Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
”Vieläkö noita löytyy?”
”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.
”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”
”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”
Yagak pudisti päätään.
”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”
”Täh?”
”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”
”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”
Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”
Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.
1032
Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.
Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.
Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:
”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”
Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.
Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.
Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.
Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.
Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.
Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.
Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.
Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.
1127
Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.
”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”
Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.
”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”
”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”
Kersantti pudisti päätään.
”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”
”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”
Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”
”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”
”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.
Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”
”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”
”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.
”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”
Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.
”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”
Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.
Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.
Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?
Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.
”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.
”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.
1317
Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.
Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.
Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.
Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.
”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
”Saanko kysyä yhtä juttua?”
Sininen skakdi nyökkäsi.
”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”
”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”
”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”
Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”
”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”
”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”
”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”
”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”
”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”
Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”
Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.
1336
Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.
Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.
”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.
”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”
Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.
”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”
Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.
”Siirretään!” kersantti karjui.
”Nytkö?”
”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”
”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”
Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”
”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.
”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”
”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”
Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.
”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.
”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”
”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.
”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”
”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.
”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”
”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”
”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”
Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”
”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”
”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.
”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.
Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.
”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”
”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”
”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.
”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.
”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”
”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.
”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.
”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”
Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.
”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.
”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.
1715
Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.
”Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”
”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”
”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.
Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”
”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?”
”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”
”Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”
”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”
”Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”
”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”
”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”
”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”
1902
Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.
Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.
”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”
”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”
Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.
”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”
”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.
”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”
”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”
Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”
”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”
”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”
Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.
Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.
Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.
2111
Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.
Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.
”Vartija”, Sixten sanoi.
Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:
”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”
Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
”Hhäh? Aivan. Hagah?”
”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”
”Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.
Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.
Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.
Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.
Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”
Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.
”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.
Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.
Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.
”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri'”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.
”Nirri”, sanoi Yagak.
Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”
”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”
Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.
”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”
”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.
”Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?
”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.
Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”
”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”
”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”
Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.
”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”
Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”
”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.
”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.
”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?
”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.
”Saanko kokeilla?”
2321
Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.
Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.
Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.
Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.
0007
Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.
Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.
Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.
Kodin?
Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?
Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.
Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.
Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.
Älä katso taakse, vaan juokse.
Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.
Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.
Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.
Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.
”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.
Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.
Viinanhuuruinen ilta teki tuloaan Gukkopuistossa Haederan teknillisen yliopiston naapurissa: satakunta opiskelijaa ja muita kukkujia oli kerääntynyt juhlistamaan kesän loppua. Akveduktin langettamassa varjossa aukeili viinipulloja, laulettiin juomalauluja ja valmistauduttiin tulevan lukuvuoden haasteisiin. Yliopiston perinteistä vanhimpia oli järjestää ensimmäisen vuoden opiskelijoille suuret juhlat täynnä jäyniä näiden kustannuksella. Väessä oli paljon aristokraatteja ja selvästi melko varakkaista taustoista tulevia nuoria tiedonjanoisia miehiä, vaikka köyhemmistäkin oloista sisään pääsi stipendillä. Steltiläisen aateliston kunniakkaisiin tapoihin kuului sponsoroida köyhien mutta lahjakkaiden opiskelua yhteisen kulttuurin eduksi. Sponsorit olivat tälläkin opiskelijatapahtumalla mittavat: juomat hoituivat tiedekunnan oppilasjärjestön oman viinitilan kautta, ja grillimakkaratkin menivät muuan merkittävän steltiläisen lihatalon omistavien aatelisveljesten piikkiin.
Puiston keskellä olevassa suihkulähteessä uiskenteli mahtava peto: takea-hai, jonka hammaslääketieteen vanhemmat opiskelijat olivat sinne tuoneet juhlien iloksi. Suihkulähteellä tapahtuisi tärkeä siirtymäriitti, eräänlainen kuje, missä ensimmäisen vuoden hammaslääketieteen opiskelijoiden kanttia testattaisiin.
Muuan VIKTOR VON NEBULA, oman vuosikurssinsa priimus, oli ottanut luontevasti johtajan elkeet tämän vuoden hai-initiaatiossa. Hänen ympärillään oli aina ihailijoiden joukko – olihan hän komea ja karismaattinen nuori mies, jonka tyyli käänsi kaikkien päät. Hänen ohuet viiksensä oli vahattu teräviksi kiemuroiksi.
”Hyvää iltaa, rakkaat toverit!” nuori Von Nebula julisti ja kohotti Gambiona-pulloa. Suosionosoitukset raikasivat. ”On tullut jälleen aika nähdä, mistä uudet ainejärjestömme jäsenet on tehty! Kuten kaikki hyvin tiedätte, armaan tiedekuntamme klassinen tunnus on tämä uljas hai – enkä puhu sinusta, Ibusal!”
Nauru räjähti, kun opiskelijat kääntyivät katsomaan humaltunutta selakhia. Tämä nosti punaista kertakäyttömukiaan nuorta paronia kohti.
”Varon! Mutta älähän ylpisty – HAMP:in maskotilla on sinuakin komeampi rivistö!”
VIKTOR VON NEBULA koputti suihkulähteen reunaa uhmakkaasti nyrkillään. Fuksijoukko säikähti ääneen ja kaatoi juomiaan, kun kuusi riviä veitsenteräviä hampaita nousi vedestä irvistämään pintamaailmalle ennen kuin peto katosi taas aaltoihin.
”Jutun juoni on tämä: tällä kauniilla merten paronittarella on jossain rivien 3 ja 4 välissä harmillinen esiintymä hammaskiveä, joka teidän tulevien suuhygienian ammattilaisten on rapsutettava pois – yksi. Hammas. Kerrallaan!!!!”
Nuoremman polven opiskelijat hymyilivät ja naureskelivat hermostuneina. Osa näytti aidosti pelokkailta. Valkohipiäinen nuori ja salskea aristokraatti joukkion edessä, Aldous nimeltään, vislasi ja hurrasi, ja sai koko joukkion lopulta liittymään spontaaneihin taputuksiin ja hurraahuutoihin. Aldous rymisti paronin viereen ja viittoi puheenvuoroa.
”Siis äijät ja gimmat”, Aldous lausui, ”tää tulee olemaan ihan ainutlaatuista, siis Uniikkia aikaa teidän elämässä! Tiedän että teitä pelottaa, mutta älkää turhaan hermoilko – pelko vaan estää teitä saavuttamasta suuruuksia! Mä niin tiiän että jos te vaan uskallatte uskaltaa, näistä vuosista tulee teidän ELÄMÄN parasta aikaa!”
”Sanopa muuta, vanha veikko!” nuori ja rehvakas VIKTOR VON NEBULA hohotti häntä muutamaa vuotta nuoremmalle aristokraatille. ”Ottakaa askel ja tarttukaa toimenpiteeseen! Täällä ja tänään teistä todella tulee hammaslääketieteen opiskelijoita!”
VIKTOR VON NEBULAN ja Aldouksen dynaaminen duo sai mitkä tahansa kemut räjähtämään kattoon. He olivat aloittaneet molemmat vuosi sitten huonetovereina ja tehneet itsensä tunnetuiksi. Nebula–Aldous-asuntola oli usein viimeinen juhlijoiden pelastus silloinkin aamuyöstä, kun viimeinenkin mittavan steltiläisen imperiumin toreista oli lakannut tarjoamasta alkoholia.
Nuoremmat opiskelijat katselivat hieman epäröiden, mutta jatkuvasti nousevat voimajuomapitoisuudet rohkaisivat montaa. Etummaiseksi oli päätynyt Ogelonn, titaaniaatelinen etelän Markiisimailta. Hän oli lyhyt ja vähän hintelä eikä selvästi kokenut oloaan erityisen kotoisaksi juhlissa.
Ogelonnin kauhuksi VIKTOR VON NEBULAN sormi etsi yleisöstä selvästi ensimmäistä kokelasta. Hän hätääntyi hieman ja otti sivuttaisaskeleen piiloutuakseen väkijoukkoon – juuri ja juuri ennen kuin nuoren paronin katse osuisi häneen.
”Hei, sinä siellä! Vaihtari! Tules näyttämään paikallisille, miten tämä homma hoidetaan!”
Ogelonn tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä – ja huojentui, kun hän tajusi paronin puhuvan sittenkin jollekulle muulle. Nuori kullanruskea matoralaismies tummassa nahkatakissa havahtui ja alkoi astella tomerasti kohti allasta. Matoralaiset eivät olleet Steltinkään yliopistomaailmassa kovin harvinaisia, mutta tämä, Jotoriksikin kutsuttu, oli todellinen vasta aloittaneen vuosikurssin tähti. Jotor tuntui olevan karmivankin tarkkaan paikalla aina juuri oikeaan aikaan.
”No niin, sinä pääsetkin olemaan ensimmäinen”, julisti VIKTOR VON NEBULA.
”Fantastista!” Jotor tokaisi leveästi hymyillen ja alkoi vetää suojahansikasta päälle.
Aldous ojensi matoralaiselle steriilin työvälineen. Pikkuisessa matoralaiskädessä skaleri oli hivenen ylisuuri, mutta pikkumies pyöräytti sitä rehvakkaasti sormiensa ympäri ja loikkasi pelottomasti seisomaan suihkulähteen reunalle.
Aldous aktivoi tiedekunnan luotettavan vanhan painovoimasäteen kaukosäätimellään. Kuulaan vihreänä hehkuva valopatsas nosti hain leijumaan vedestä, aivan veden pinnan päälle. Hai katseli edessään olevia opiskelijoita kuin mittaillen heitä ja heidän rohkeuttaan – aivan kuin tämä hai olisi tehnyt tätä jo satoja vuosia. Jotorin katse kohtasi hain tahtojen mittelössä.
Yleisö seurasi sanattomana. Hai olisi voinut nielaista puolet matoralaisesta yhdellä haukkauksella mutta avasi suunsa rimpuilematta. Lukemattomat sahalaitaiset hampaat irvistivät ensimmäisen vuoden hammaslääkäriopiskelijaa kohti.
Kuinka monta kättä katkeaisikaan tänä vuonna? Oikeastihan se ei ollut kovin yleistä – useimmiten vain muutama rohkein uskalsi edes yrittää, ja he olivat nopeita vetämään kätensä pois. Parin ensimmäisen jälkeen vitsi todettiin toteutetuksi ja juomisella jatkettiin.
Vauhkoontunut humalainen joukkio hiljeni kuolemanhiljaiseksi, kun matoralainen työnsi äärimmäisen vakaan kätensä hain kitaan. Hän raaputti ja raaputti hammasrivien 3 ja 4 kohdalta huolestuttavalla rauhallisuudella, eikä hai tehnyt elettäkään estääkseen häntä. Lopulta hän sai hinkattua kokonaisen hampaan ja ojensi sitten työkalunsa sterilisoitavaksi sekä loikkasi alas suihkulähteen reunalta. Raikuvat aplodit ja hurraahuudot täyttivät puiston.
Jotor kumarsi hieman, iski silmäänsä ja sanoi: ”Se oli vääjäämätöntä.”
”Jotor, kunnon heppu!” toinen matoralainen, Kilroy nimeltään, huudahti riemukkaasti.
Jotorin huonetoveri Kilroylla oli päässään hellekypäränsä, vaikka aurinko oli laskemaan päin. Hän oli melko vanha siinä seurassa ja oli itse asiassa opiskellut arkeologiaa paljon pitempään kuin hammaslääketiedettä – mutta arkeologialla ei aina elänyt, ja monialaisuushan oli joka tapauksessa päivän sana. Sitä paitsi hän oli ollut osallisena liian monen arkeologisen kohteen tuhoutumisessa (joskaan ei omasta syystään), joten alan (joskin ei intohimon) vaihto oli muuttunut muutenkin terveelliseksi.
Matoralaiset vaihto-opiskelijat halasivat veljellisesti ja vetäytyivät pois huomion keskipisteestä. Nuori paroni puski taas väkijoukon eteen suurella tarmolla.
VIKTOR VON NEBULA hymyili ja taputti. ”Vielä yksi kierros aplodeja rohkealle vaihtarille! No mutta… kuka teistä on seuraava?”
Matoralaisen huikea esitys aiheutti mutinaa ja kuiskuttelua väkijoukossa – kuka nyt haluaisi jäädä pikkumiestä huonommaksi? Silti yleinen humalainen ilmapiiri ei peittänyt itsetietoisuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä, jos näytän kiireiseltä, niin ne eivät huomaa minua, Ogelonn ajatteli.
”Mites toinen vaihtari?” huudahti Aldous.
”Aivan totta!” VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Sinä siellä, etelän titaani – näytäpä mihin sinusta on!”
Ogelonn nielaisi. Koko väkijoukko oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Hän kirosi mielessään koko typerää kisaa ja kaikkea tätä imbesilliä juomista, mutta ei siinä tilanteessa voinut jänistää. Hän saisi kuulla siitä aina. Hän katsoi haita. No, olihan Jotorkin onnistunut. Ehkä hai ei juuri purrut, ja jutussahan oli kyse lähinnä siitä, oliko tarpeeksi pokkaa. Aivan, hän rationalisoi. Ogelonn vain nyökkäsi kiusaantuneesti ja tyhjensi juomansa nestemäisestä rohkeudesta. Hän käveli haita kohti ja sai rohkaisukseen huutoja ja aplodeja.
”Niin sitä pitää!” Aldous kannusti fuksia. Titaani asteli hain eteen ja otti skalerin kömpelösti vasempaan käteensä. Jos tilanne olisi ollut vähemmän painostava, hän olisi pysähtynyt ihastelemaan tuota suurta meripetoa, meriekosysteemin ruhtinasta ja suurta Makutan kalaa. Synkkä miete kävi hänen mielessään – Kohtalolla olisi kovin kurja huumorintaju, jos hänen intohimonsa koituisi hänen kohtalokseen.
Ogelonn hengitti syvään ja katsoi vanhempia opiskelijoita. Etenkin VIKTOR VON NEBULA katsoi häntä kuin haastaen: et sinä uskalla. Oli siis pakko uskaltaa ihan vain näyttääkseen noille kaikille.
Hän työnsi kätensä hain suuhun ja tavoitteli seuraavaa hammasten väliä, joka odotti raaputtelua. Skaleri raapi hammaskiveä, ja lyhyen hetken Ogelonn melkein vakuuttui siitä, että kaikki olisi kunnossa. Mutta jokin häiritsi haita, ja tämä liikahti hieman sulkien suutaan aivan hitusen. Ogelonn lähes jäätyi kauhusta ja yritti rauhoitella haita mutisemalla tälle hiljaa.
Seuraava skalerin liike survaisi haita mansikanpunaiseen ikeneen. Jo rauhoittunut hai tulistui kuin eteläinen meri ja napsautti leukansa kiinni.
Musiikki jatkoi pauhaamistaan, mutta kukaan ei enää hurrannut. Koko opiskelijakunta haukkoi henkeään, kun suuri merten peto riuhtoi kitukasvuista titaania pitkin suihkulähteen reunaa. Ogelonn parkui ja kirkui ja huusi, kun hain kuusi hammasriviä pureutuivat hänen vasempaan käteensä. Jopa VIKTOR VON NEBULAN hymy oli hyytynyt.
Hiljaisuuden katkaisi Kilroy, joka alkoi huutaa:
”Mata Nui soikoon, auttakaa miespoloa!”
HAMP:in urheimmat urhot säntäsivät tarttumaan kiinni Ogelonnista yhtenä massana ja saivat tästä otteen ennen kuin hai onnistui nykäisemään nuorukaisen suoraan altaaseen mukanaan. Köydenvedon urheilijapoikien ja hain välillä ratkaisi hirveä lihan repeämisen ääni ja verisuihku, joka sekoittui suihkulähteen veteen.
Huuto ja pakokauhu täyttivät puiston. Salskeat urhot lähtivät raahaamaan huutoitkevää Ogelonnia poispäin altaalta.
Veriroiskeiden peittämä VIKTOR VON NEBULA tuijotti typertyneenä fuksia, joka kaikkosi syksyn kovimmista bileistä jättäen hurmeisen vanan jälkeensä. Aldous, joka taas oli onnistunut väistämään roiskeista ainakin punaiset, tuijotti ensin suihkulähdettä ja sitten syntynyttä sekasortoa, ja lopuksi hymähti.
”Uuf”, Aldous mutisi. ”No mutta ehkä se oppii tuosta, että kannattaa käyttää puudutusta.”
Keskellä huutoa ja sekasortoa aristokraatti ryysti limakalvoilleen kolmannen viivan quazaa suihkulähteen reunalta.
VIKTOR VON NEBULA istui alas. Ehkä… ehkä nämä bileet tästä vielä nousisivat. Maailman kattoon asti.
Altaan pohjalla takea-hai mutusti tyytyväisenä kätevän kokoista suupalaa.
Vuosia myöhemmin
Päävuoren lomakylä, Stelt
Steltin suuren saaren ranta-alueet olivat viljavia ja alavia maita, ripoteltu täyteen mukavia pikku kaupunkeja, kartanoita ja toinen toistaan mahtipontisempia marmorisia kylpylöitä ja muinaisten aristokraattisankarien patsaita. Mutta kun noustiin syvemmälle saaren sisäosiin, aukeni siellä keskiylänkö. Se oli harvemmin asuttu ja karu, ja sen vuorilaaksojen pittoreskit pikku peikkokylät inspiroivat kokonaisen steltiläisen arkkitehtuurin tyylin. Aikanaan ylänköä hallitsivat julmat vuoristolaiset – gladiatoroidit – mutta sivistys ja aristokraattiritarien voitot olivat saaneet nämä hurjat klaanit enimmäkseen järjestykseen. Gladiatoroidien perinteinen sotaisa kulttuuri jatkui gladiaattoritaisteluiden muodossa rikkaiden ruhtinaiden areenoilla ja heidän orjasotilainaan.Tästä tulee matoranin kielen sana ”gladiaattori”.
Päävuori kohosi keskinkertaisen korkuisena huippuna ylängön eteläosista. Sinne oli hyvät kulkuyhteydet Voitto Korporaation ilmabusseilla, jotka liikennöivät kaikista Steltin suurkaupungeista. Muuan xialainen osakesijoittaja oli ostanut vararikon tehneen vuoren kymmenisen vuotta sitten ja perustanut sinne laskettelukeskuksen, joka lupasi luksusta halvalla ja kaikille. Pienen peikkolaisen alppikylän ympärille oli kasvanut turistiparatiisi. Alempana vuokrattiin lasketteluvälineitä ja lumikenkiä, ylärinteessä oli kristallikiipijäajeluita ja huvipuisto lapsenmielisille. Sadat pienet lomamökit ympäröivät seutua, ja jokainen niistä tarjosi puhtainta luonnon rauhaa kaukana rannikon kaupunkien melskeestä.
Voitto Korporaatiosta oli sittemmin tullut laskettelukeskuksen enemmistöomistaja, kun alkuperäisen rakennuttajan huolellinen verosuunnittelu oli paljastunut ja hän oli paennut velkojiaan (sekä ainakin yhtä laivuetta Carnium Enten automatisoituja murhakoptereita) eteläisille saarille. Konkurssipesä oli ollut halpa ja hyvä hankinta.
Ylempänä lomakylä Mokko-5:ssä sijaitsi rivi luksusmökkejä, jotka oli tarkoitettu erityisen varakkaille ja hyvää arvostaville vieraille. Ja yhden niistä – reunimmaisen, josta aukesi upea näköala laskettelurinteille ja lukuisiin matkamuistokauppoihin – oli vuokrannut itse Voitto Korporaation toimitusjohtaja tärkeää tapaamista varten.
Ovet paukahtivat auki ja viileä pakkasilma tulvi sisään, kun itse paroni marssi mökkiin paksuimmassa turkisviitassaan. Mökin eteisessä häntä kääntyi tervehtimään mekanisoitu hovimestari: uusi oli ollut pakko valmistaa eräänlaisen kansainvälisen terroristin kidnapattua vanhan.
DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA kääntyi ilmassa ympäri, tuijotti mestariaan yksinäisellä mekaanisella silmällään, nosti mekanisoitua silinterihattuaan sekä antoi kailottaa kovaäänisestään:
”Saanen esitellä:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Tuttu fanfaari kaikui eteisen jykevistä kaiuttimista (huomattavasti parempilaatuisena kuin mihin oli yleisesti totuttu).
”Ilo nähdä, veikko hyvä!” paroni huudahti sulkien oven perässään. ”Kukaan ei sentään ole saapunut ennen minua?”
”Ei, paroni hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA vastasi hieman särisevällä mutta muuten täydellisellä imitaatiolla paronin omasta äänestä. ”Täytyy sanoa, että näytätte tänään äärimmäisen hyvältä!”
”Oih kiitos, Va hyvä!” paroni sanoi heilauttaen kättään löysästi. ”Sinäkin näytät, mutta sellaiseksihan sinut suunnittelinkin!”
Paroni ja mekanisoitu hovimestari nauroivat yhteen ääneen yhteisen naurun. DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA oli selvästi menestys ja lähes täydellinen simulaatio paronin nerokkaasta mielestä. Hän ei melkein enää edes kaivannut aiempaa hovimestariaan, tai juuri muutakaan keskusteluseuraa. Herranjestas miten hyvä idea tämä oli ollut! Oli ollut lastenleikkiä kopioida oma aivorakenteensa ja 3D-printata se hieman heikkolaatuisemmasta kranamateriaalista. Melkoisen outoa, että kukaan muu ei ollut kokeillut vastaavaa aiemmin? Mikä vikana, eikö kukaan muu tullut toimeen itsensä kanssa?
Leijuvan munan muotoinen silinterihattuinen kone lennähti tohtorin taakse ja nappasi tämän viitan harteilta pienellä metallisella raajakkeella.
”No, mutta vitsit vitsinä, veikko hyvä”, NEBU-VA sanoi särähtävällä äänellä. ”Lienette valmis illan karkeloihin?”
”Totta totisesti! Tästä on tulossa selvästi kaikkien aikojen reissu. En ole nähnyt puoliakaan näistä herrasmiehistä vuosikausiin, Va! Meillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Epäilemättä”, robotti sanoi ripustaen paronin viittaa. ”Mutta, teidän nerokkuutenne, painaako jokin mieltänne?”
”Luet ajatuksiani, Va. Luet ajatuksiani. Tähän iltaan nojaa paljon – sekä strategisesti että henkilökohtaisella tasolla.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istahti alas tukevalle nojatuolille ja vastaanotti hovimestarinsa tarjoaman lasillisen kuohuvaa. Mikä ihme häntä vaivasi? Sekö, että hän oli mennyt sekoittamaan henkilökohtaisen reissun ja bisnesasiat eikä ollut vielä edes kertonut kaikille vanhoille ystävilleen siitä?
Paroni pysähtyi miettimään.
Ei.
Se? Se oli itseasiassa aivan hel-vetin hieno juttu.
Kaikkien pitäisi tehdä ystäviensä kanssa asioita työajalla, ja työtoveriensa kanssa asioita ystäväajalla. Niinhän oli juuri optimaalista! Todellinen nero ei lakannut ”grindaamasta” (kuten Aldous tapasi sanoa) missään välissä, edes nähdessään vanhoja rakkaita ystäviään. Ja lähes jokainen hänen vanhoista opiskelutovereistaan oli kuitenkin jo tehnyt jotain Voitto Korporaation palkkalistoilla. Oli pelkästään kaikkien yhteisen edun mukaista käydä sotaan Voitto Korporaation vihollista numero 1 vastaan.
Paroni nojaili kärsimättömänä käteensä. Ei, kyllä häntä jokin muu asia vaivasi. Mikä? Oliko jokin vanha juttu selvittämättä? Ei kai? Opiskeluajat olivat olleet pelkkää riemua, naurua ja akateemista onnistumista. Tokihan kaikki hänen armaat kollegansa lähtisivät mukaan varauksetta!
Niin. Olivathan he pitäneet aina yhteyttä, auttaneetkin toisiaan. Paitsi, noh…
Paroni harmistui syystä, jonka ymmärtäminen vaatisi hetken miettimistä. Sellaista miettimistä, jota hän ei oikeastaan halunnut nyt tehdä. Mahdollisuus itsereflektioon meni, kun ulkoa alkoi kuulua helvetillinen telaketjujen jyrinä. Ah! Sen täytyi olla ensimmäinen vieras.
Hirsimökin seinän läpi kuuluu kolinaa ja vetämisen ääniä. Jokin suunnattoman iso ja korkeaoktaaninen oli puskenut tiensä ylös rinnettä ja pysähtynyt lomamökin eteen peittäen karkeasti noin puolet rakennuksen ikkunoista suurella tummalla teräskuorellaan. Pian ensimmäinen tohtoreista saapui sisään työntäen oven auki selällään. Valkoiseen takkiin sonnustautunut aristokraatti veti perässään pitkää tarjoilukärryä täynnä mitä erilaisimpia lihatuotteita. Oli perinteisiä herkkuja, kuten steltiläistä lenkkiä ja Agni-Metrun perunamakkaraa. Löytyi kra-makkaraa ja monia eri kinkkuja ja paljon lihakuulia. Husin vartaita ja marinoitua mahin kylkeä. Ja sitten oli erittäin mausteinen osasto eteläisiä pippurimakkaroita. Syötävää joka äijälle!
Sisään astui pitkä ja hoikka henkilö, jonka näkeminen täytti paronin sydämen lämmöllä. Paljon oli muuttunut opiskeluajoista — nuori aristokraatti joka pudisti lunta päältään näytti vuosikirjassa hyvin erilaiselta kuin nyt. Kaikilla heidän vuosikurssiltaan oli ollut mitä mielenkiintoisimpia sivuaineita, mutta tämä vanha kuoma oli hammaslääketieteen ohella ollut aina hyvin innoissaan lihantuotannosta. Hän oli siitä niin innoissaan, että liha peitti hänen koko olemuksensa.
Oviaukossa seisova olento näytti aristokraatilta enää hädin tuskin. Nakintekijän yllä olevat valkoinen takki ja hattu peittivät hädin tuskin sykkivän lihaolemuksen, joka tulvi yli jokaisen luonnollisen osan paronin vanhaa opiskelutoveria. Märkä, litisevä liha oli hyvin samanlaista kuin liha, jota hän tarjoili – joskin huomattavan käsittelemätöntä ja paistamatonta. Kasvoillaan eriskummallisella ilmestyksellä oli hyvin pienet pyöreät silmälasit sekä jopa lihan läpi paistava veikeä ilme vanhan ystävän nähdessään.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI
SNELLMANN!”
”PARONI”, saapuja sanoi, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli, kuinka ääni yritti pakottaa itsensä epätoivoisesti entisen suuaukon täyttävän litisevän lihan läpi. ”LIHAMME ILAHTUU NÄKEMISESTÄSI.”
”Vanha veikko!” paroni huudahti ja pomppasi ylös kättelemään opiskelutoveriaan. Paronin tumma koura upposi hieman litisevään massaan viisisormisen käden ympärillä.
”Valtava ilo nähdä sinut pitkästä aikaa. Lihassa ja veressä!”
NEBU-VA leijaili Snellmannin vierelle ja ojensi tälle lasillisen kuohuvaa. Paljoakaan miettimättä lihatohtori nosti lasin nykivällä käden liikkeellä päänsä ylle ja kaatoi sen lihalleen. Alkoholijuoma alkoi imeytyä märkivän lihan läpi.
”Hahah!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Yhtä kova poika kittaamaan kuin opiskeluaikoina?”
Snellmann nyökkäsi.
”LIHAMME ON KASVANUT VIIME KERRASTA. YSTÄVÄSI FICUKSEN KOEPALA KASVOI UUDEKSI HIENOKSI VILJELMÄKSI, JOKA KANTAA HEDELMÄÄ. OLEMME MYÖS TEHOSTANEET TUOTANTOKETJUA YHDISTÄMÄLLÄ USEAMPIA JOHTOPORTAAN ROOLEJAViisi Snellmanin veljestä perusti liha-alan yrityksen vuonna 1951. Ks. YLE: Snellmanille kansallinen yrittäjäpalkinto. TÄMÄN SAMAN KEHON SISÄLLE.”
”Niin niin, se on varmasti tehokasta yritystoimintaa!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hymyillen. ”Toit näemmä myös hyvän määrän apetta, vanha kamu?”
Lihaolemuksesta pakeni jokin, joka kuulosti hyvin kostealta naurulta.
”LEIKKASIMME NÄMÄ ULOKKEET VILJELMÄSTÄ OMIN KÄSIN”, hän sanoi osoittaen herkullista makkaralajitelmaa. ”SUONET ANTEEKSI. LAITAMME KEITTIÖN PUOLEN VALMIIKSI.”
”Toki, toki! Luotan, että luot meille jumalaisia makunautintoja!”
Lihamies katosi lihoineen mökin keittiön puolelle, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi jälleen miettimään päivää olohuoneen puolelle. Villamatto oli kätevästi imenyt itseensä suuren osan lihaliemestä, jota kaikkien aikojen reissun kaikkien aikojen kokista oli lattialle valunut. Mutta paroni ei päässyt eroon kalvavasta epävarmuuden tunteesta. Mitä hän oli unohtanut? Snellmann oli mukava mies, Aldouksen kanssa he olivat vanhoja kavereita, eikä heillä ei ollut koskaan mitään ongelmia Kilroyn tai Jotorin kanssa… mutta –
Kas kummaa, oliko ovella taas joku?
Olihan siellä: tämä kävi hyvin selväksi näyttävästä sisääntulosta. Valkoisesta talvi-ilmasta pölähti sisään puuterilumenvalkoinen pitkänhuiskea hahmo, jonka kuontalokin pölisi valkoista puuteria. Toisessa kädessään tämä kantoi suurta nahkasalkkua, toisessa tällä oli kävelykeppi. Tai noh, Aldous innostui kaikenlaisesta, oikeammin termi oli ”juju”: sauvan päässä törrötti irvistävä pääkallo ja muutaman eksoottisen rahilajin sarvia ja hampaita. Sitten viime näkemän Aldous oli vienyt näemmä tuota pääkallojuttua ihan pikkuisen pidemmälle ja piti sellaista myös kasvoillaan.
Mikään tästä ei yllättänyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA: Aldous oli jo opiskeluaikana painottanut selvemmin holistisen hammaslääketieteen puolelle sekä perehtynyt useisiin eksoottisiin kulttuureihin. Valkoinen aristokraatti otti suurella innolla esteettisiä vaikutteita uusista kulttuureista. Viime aikoina tämä oli asioinut paljon Meksi-Korossa ja ympäröivässä saaristossa ja tuntenut suurta henkistä yhteyttä paikallisiin kuolemajuhlallisuuksiin.
Aldous nyt vain tykkäsi innostua uusista jutuista – hän oli sillä tapaa maailmanmiehiä. Kulki nykyään ihan uudella tittelilläkin.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”NOITATOHTORI!”
”Paroni!” Aldous naurahti ja juoksi vastaanottamaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULALTA lämpimän halauksen. Ainoastaan kolme hänen haarniskastaan törröttävää eksoottisen eläimen piikkiä nirhaisi paronia.
”Auts! Aldous, mahtavaa että pääsit! Tässähän minä vähän ehdinkin huolestua, että pääseeköhän varmasti muistelemaan kulta-aikoja vanhan huonetoverin kanssa!”
”En missaisi tätä mistään syystä, brouski”, Aldous sanoi lempeän leveällä äänellä. ”Runkochakrat on kohdillaan ja ilmassa on timanginen pöhinä. Aistin että täällä on jo hyvät vibat käynnissä, veli. Tää ilta on jo nyt aivan leffaa.”
”On, kuomaseni! Ja melkoisen elävää kuvaa onkin!” paroni sanoi iskien silmäänsä. ”Snellmann saapuikin jo ja taisi pistää makkarat jo grillille!”
”Aivan julieenisen kova homma, bro. Synergiat väreilee. En malta odottaa että saan kamoja vähän purettua, pari rentouttavaa viivaa alle ja pecha kuchat tulille. Tekee kyllä ihan hyvää levyttää ja lätistä, oli sen verran tiukka tilanne rajalla. Jos tiiät mitä meinaan.”
”Tiedänpä hyvinkin! Taas tullin kanssa ongelmia, vanha veikko?”
Aldous naurahti ja iski silmää.
”Menee rutiinilla, Vik-bro. Kun on tehnyt näitä bisneksiä pitkään niin ei tarvii enää ees hirveesti irvistää, että saa kauppatavaran liu’utettua ’parempaan piiloon’. Ja pikku neuvottelulla ja coworking-hengellä saa useimmat erimielisyyksistä hoidettua.”
Aldous niisti äänekkäästi.
”Oho, saitkos flunssan siellä?” paroni ihmetteli. ”Pahoittelut viileästä lomapaikasta, mutta tekee toisaalta sinullekin vähän hyvää päästä pois aavikon paahteesta!”
”Joo, siis flunssaa on meinannut olla”, Aldous sanoi, sekoitti pussillisen quazaa hovimestarin ojentamaan kuohuviiniin ja ryysti sen sekunneissa pääkallomaskin sieraimesta sisään. ”Pelkästään lihamestari oli vissiin saapunut? Kato, mähän olin ajoissa. Oliks kaikki tulossa?”
”Kaikki”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hieman hermostuneen oloisena. ”Joo, kaikki. Koko vanha poikaporukka!”
Pääkallomaskin silmäaukosta katsoi kaksi skeptisenä hehkuvaa punaista silmää.
”Ihan kaikki? Mä luulin, että O-”
”Kaikki ovat tulossa”, paroni keskeytti. Ja säpsähti, kun oveen koputettiin tomerasti.
Noitatohtori katsoi häntä pitkään.
”Veli, sä vaikutat siltä, että kaipaisit hieman rentouttavaa kombuchaa.”
”Mitäh? Ennenkuulumatonta! Ei, pientä järjestelyyn liittyvää jännitystä tämä vain”, paroni supisi. ”Sisään!”
Tulija oli lyhyin heistä kaikista, ainoastaan matoran ja vielä hyvin vanha sellainen. Tohtori Kilroy oli maailmankuulu maankiertäjä ja tutkimusmatkailija, ja luokkakokouksen järjestämistä olikin lykännyt hänen pitkä eteläinen tutkimusmatkansa, joka pyrki löytämään kuudennen sakaran. Kilroy oli palannut pohjoiseen vain muutama päivä sitten. Hän oli pieni ja sitkeä sekä loputtoman viisas mies, lämminhenkinen ja rehellinen. Hän laski lumisen hellekypäränsä kuluneen Kanohi Raun päältä ja pudisteli lunta jaloistaan huolellisesti.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI KILROY!”
”Päivää, päivää”, hän sanoi hienostuneella korostuksella. ”Miten mukava nähdä teitä, arvon tohtorit.”
Pituuseron tähden kättely ei ollut kovin kätevää, mutta ei se paronia haitannut. Hän kumartui ja kaappasi vanhan miehen tiukkaan syleilyyn.
”Tervetuloa, tervetuloa! Sinua on niin kovin vaikea tavoittaa tätä nykyä, Kilroy”, paroni sanoi ja laski tohtorin.
”Maailmassa on niin kovasti nähtävää, ja niin kovin vähän aikaa”, Kilroy mutisi. ”Tohtori Aldous! Minä löysin eräältä kaukaiselta saarelta erään schiludomilaisyhteisön, jotka käyttivät aivan poikkeuksellisia, psykedeelisiä marjoja. Sanovat, että tuntuu siltä kuin koko maailma kääntyisi ympäri! Minulla on niitä täällä mukana jokin määrä. Uskon, että sinun alallasi arvostetaan tällaisia mahdollisuuksia.”
”Helvetin hyvä, doc”, Aldous näytti peukkua. ”Koitetaan niitä porukalla sitten jatkoilla, tulee ihan vanhat ajat mieleen!”
”Ah, Haederan yliopiston kirjaston hiljainen nurkka, suuanatomian pänttäämistä ja eksoottisia päihteitä!” paroni julisti. ”Ne olivat hyviä aikoja. Niitä minä haluan meidän muistelevan täällä, kun nyt olemme kaikki kerrankin yhdessä. Miten matkasi meni, Kilroy hyvä?”
Kilroy synkistyi.
”Valitettavasti emme löytäneet etsimäämme. Elämän Lähde karkasi minulta jälleen kerran. Mutta kuljimme läpi monen kartoittamattoman eteläisen saaren, ja keräsin suuren määrän korvaamatonta kasvi- ja eläintietoutta. Löysimme lähes kokonaisen opleurosauruksen luurangon. Jos et tiedä, niin se on sellainen kahdeksanmetrinen gorillamainen dinosaurus. Mutta voi, myrskyt pakottivat meidät kääntymään.”
”No mutta onni onnettomuudessa, vanha veikko”, sanoi paroni. ”Pääsit paikalle. Ja sen lisäksi, minulla on teille kaikille tärkeitä uutisia – ja yhteinen projekti. Sinun ymmärryksesi muinaisen maailman artifakteista voi osoittautua ensiarvoisen tärkeäksi.”
”Niin, milloinkaan ei voi tietää, mitkä löydöt osoittautuvat tärkeiksi! Ah, kohtasin myös eittämättä uuden grolemniittilajin Fentragesinmerellä, ja halusin keskustella meribiologian ekspertin kanssa tästä. Olikohan hän –”
Paroni irvisti, mutta onneksi Kilroyn kysymys keskeytyi, kun ulkoa kaikui hidas kaikuva selittämätön ääni. Aivan kuin jotain olisi materialisoitunut paikoilleen tyhjyydestä. Ennen kuin kolmikko ehti liikaa sitä ajatella, ovi viuhui taas.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI JOTOR!”
Aulaan kuulumisiaan muhimaan jääneet tohtorit kääntyivät yhdessä katsomaan seuraavaa lumisesta laskettelumaisemasta sisään astuvaa henkilöä. Tässä oli paljon tuttua mutta myös paljon uutta. Kullanruskea toa asteli sisään itsevarmasti itseään kannatellen yllään pitkä takki, joka liuhui tämän juostessa. Kanohi Mohtrek tämän yllä oli tuttu mutta ottanut uuden, virtaviivaisemman muodon. Hammaslääketieteen ja kvanttifysiikan tohtori Jotor oli muuttanut muotoaan aiemminkin, matoralaisesta toaksi, mutta tämä muutos sai muut tohtorit pysähtymään aloilleen ja keräilemään leukojaan lattialta.Snellmannin tapauksessa kirjaimellisesti, mutta niin saattoi käydä myös ilman hyvää syytä.
”Jotor!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Ilo nähdä, vanha…”
Paroni jäi jumiin yhtälöön, joka oli selvästi hyvin vaikea ratkaista.
”…sisko?”
”Tervehdys, veljet”, Jotor sanoi rohkeasti hymyillen. ”Pitkästä aikaa. Pahoittelut yllätyksestä. Totuttelen vielä itsekin näihin kasvoihin.”
”Hei vou”, Noitatohtori sanoi. ”Toi, toi on hienoo. Toi on modernii. Mä supporttaan.”
”Johan!” Kilroy sanoi nostaen hattuaan. ”Kaikenlaista sitä näkee! Hieno nähdä joka tapauksessa!”
”Siis niinkun”, Aldous jatkoi selvästi haltioituneena. ”Toi on inspiraationa kaikille nuorille naisille ympäri sakaroita, että niistäkin voi tulla hammaslääkäreitä. Kaikkialla.”
Keittiöstä vaappuva lihamies tuli näyttämään yhtä lihaista peukaloa Jotorin uudelle muodonvaihdokselle.
”OLET NOUSSUT LIHASI YLÄPUOLELLE, JA ONNITTELEN SINUA SIITÄ”, Snellmann sanoi, ja vaappui takaisin makkaroiden pariin.
”Kiitos”, Jotor sanoi hymyillen kylmänviileästi. ”Parkkeerasin kapselini Nakkikoneen vasemmalle puolelle. Toivottavasti ei haittaa.”
Kullakin tohtoreista kävi mielessä hyvin moderni ja vapautunut ajatus parkkeeraamisesta: siihen pystyi ihan kuka tahansa sukupuolesta riippumatta! Upeaa, miten maailma asteli eteenpäin. Sitä todella oli tiede.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pysähtyi aloilleen. Totta kai Jotorin näkeminen oli pelkkä ilo, mutta käsite ”poikien ilta” vaati vähintään tämän myötä uudelleenarviointia. Kyllähän tämä… kyllähän tämä näinkin toimisi. Eihän tämän tarvisi muuttaa mitään…
Eihän hänen hermostuneisuutensa nyt tästä voinut johtua? Hän oli hyvin moderni ajattelija! Hänen mielestään kuka tahansa saisi regeneroitua miten halusi! Tärkeintä oli, että koko jengi oli kasassa, eikö ollutkin?
”Odottelemme ilmeisesti vielä yhtä”, Jotor sanoi tietävän oloisena.
”Lasketkohan varmasti nyt oikein, Jotor hyvä?” paroni naurahti. ”Ei, kyllä tämä reissu taitaa näillä alkaa olla valmis –”
”Arvon paroni, tutkajärjestelmäni on havainnut useita ballistisia ohjuksia, jotka ovat osumassa aivan lähellemme”, NEBU-VA:n oli keskeytettävä. Punainen varoitusvalo välkkyi sen kuoressa.
Paronin selkäpiitä kylmäsi. Joukkion tohinan hiljennyttyä hänkin alkoi kuulla sen – hyytävän ujelluksen lumisessa tuulessa.
”Uskomatonta! Onko kyse siitä samasta terroristista? Valmistele kaikki puolustustoimet!” paroni parahti painokkaasti. ”Miten hän kehtaa pilata tämän päivän?”
”Ne eivät ole kenraali Killjoyn ohjuksia”, NEBU-VA korjasi. ”Energiajäljen mukaan ne kuuluvat –”
Valtava räjähdys vavisutti koko Päävuorta. Hirsielementeistä rakennettu mökki tärisi, ja osa läheisestä matkailualueesta hautautui pienikokoisen lumivyöryn alle.
Huoneen lukuisat televisiot ja muut näyttöpäätteet syttyivät, ja niihin ilmestyivät synkät kasvot. Tummanpuhuvan hahmon kasvot olivat varjojen peittämät, mutta hänen punaisesta monokkelistaan heijastui valo.
NEBU-VA näytti hämmentyneeltä. Tulisiko hänen ilmoittaa tulokas saapuneeksi, vaikkei tämä ollut vielä… saapunut?
”Päivää teille kaikille”, hahmo televisioruuduilla sanoi. Ääni särisi. ”Ajattelin, että tämä oli sopiva tilaisuus ohjuskokeelle. Miten nopeasti hait voivatkaan lentää! Kun sain kutsusi, paroni, ajattelin ensin olla tulematta. Mutta minun on pakko myöntää, mahdollisuus katsoa sinua silmiin kaikkien näiden vuosien jälkeen oli houkuttava.”
Tohtorit seurasivat tätä monologia enimmäkseen hämmentyneinä. Kauempana kuului sireenien ääniä, kun kuolevia pelastettiin siitä lomakylän osasta, joka oli ottanut osuman ohjuksesta.
Silloin alkoi jumalaton kirkuva ääni, ja valtava ilmavirta koetteli koko taloa. Neljä tohtoria juoksivat ulos hankeen, ja näkivät miten valtava, synkkä kalmari leijui heidän yläpuolellaan. Oli vaikea sanoa, oliko se mekaaninen vai lihaa. Painovoimamoottorit kannattelivat sitä aavemaisen vakaana, ja lukemattomat aseet kalmarin paksussa kuoressa tarjosivat tulivoimaa kokonaisten kylien hävittämiseen – kuten kalmarin synkkä herra olikin usein tehnyt.
Kalmari laskeutui rinteelle vähän matkan päähän tohtorien mökistä, ja alas leijui synkkä hahmo. Tämän haarniskan siluetti kohosi suurena ja uhkaavana. Vain kaksi yksityiskohtaa siinä eivät olleet mustia: punainen, hehkuva laserskaleri tämän vasemmassa kädessä, ja kultainen kasvoton visiiri. Sotisopa tarpoi mäkeä ylös eleettömästi, ja marssi mökin kuistille toisten luokse.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti viimein,
”TOHTORI OGEL!”
Ogelonn asteli aivan Viktorin eteen ja katsoi tätä kasvottomana kypäränsä takana.
”Viktor”, hän sanoi sävyllä, jota oli vaikea tulkita.
”Ogel”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hyvin leveästi hymyillen. ”Kelpo kamu, miten voit? Melko paksusti, näemmä?”
Paronin katse kulki valtavan titaanin päästä varpaisiin.
”Pidän mitä olet tehnyt tuon haarniskan kanssa! Hyvin modernia, hyvin virtaviivaista!”
”Ogel! Mites hait?” Aldous huudahti.
Vitsi jäi haarniskoidulta ilmestykseltä huomioimatta.
”Sinä halusit tavata?” Ogel kysyi kylmän viileästi paronilta.
Jaiks… vanha kuoma oli selvästi täällä bisnes edellä. Hiljainen hetki sai paronin melkein huomaamaan palavan lomakylän etäiset avunhuudot.
”Kyllä! Sinua, Ogel hyvä. Tai siis… tai siis sinua ja muuta ’jengiä’, totta kai. Koko vanhaa porukkaa! Kaikkia kavereita. Kai minä siitä olin selkeä?”
”Kutsusi ei ollut yksiselitteinen”, Ogel tuhahti hampaidensa välistä. ”Eikä sitä ollut kovin helppo huomata.”
”Kyllähän minä sinutkin totta kai kutsun, hyvä toveri!” paroni sanoi pyyhkäisten hikikarpalon otsaltaan. ”Kaikki te, totta kai! Ilman koko vanhaa jengiä ei olisi järkeä järjestää tätä iltaa. Olihan tässä suunnitteilla kuitenkin –”
Luokkakokous
Samarxxan, Uhkaavasti Helvetin Portteja kohti lipuva necropolis
Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä. Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain. Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn… Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.
Ocsid odotti aina ”jotakuta”. Jokin suurempi oli valinnut hänet – sinetöinyt hänet synkällä polttomerkillään. Ocsid ei ollut suurmies. Hän oli niitä, jotka valmistelivat maailman itseään suuremmille.
Olisipa hänet kutsuttu suurteen Tohtorien tapaamiseen, Ocsid löysi itsensä välillä miettimästä. Ehkä jossain toisessa elämässä. Myös hän oli valmistunut Haederan yliopiston hammaslääketieteellisestä tiedekunnasta mutta vasta vuotta myöhemmin kuin nuo salskeat urhot, joiden edesottamuksia hän oli ihaillen kaukaa seurannut.
Ocsidin kohtalo oli kuitenkin kulkea toisia polkuja. Hän oli aina ollut erilainen: matoralaiset eivät olleet häntä joukkoonsa hyväksyneet, kun hän oli kanisteristaan noussut. Vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että hänen hipiänsä ei ollut terveen vihreä kuin ilman ja kasvillisuuden kansalaisella, vaan sairaalloisen, aurinkoa kavahtavan vihreä. Hänellä oli hieman liian pitkät raajat, eri parin jalat ja kiero selkäranka… sekä jos oikein katsoi, pienet terävät sarvet.
Mana-toran, sylkäisivät toiset hampaidensa välistä. Karzahnin leikkikalut, pilkkasivat vääräleuat. Demonit. Hän oli kauan aikaa sitten hylännyt nuo kaikki nimet. Hän piti enemmän sanasta onuhinen – se tuntui sopivalta. Hänen todellinen kotinsa ei ollut sakaroilla, vaan niiden alla. Maankuoressa, siellä syvällä missä muutkin universumin virheet asuivat.
Kun hän oli ymmärtänyt tämän, oli hän tahtonut löytää juurensa. Synkkä käärö hylätyssä hautaholvissa koillissakaran päädyssä oli paljastanut, että hänen kaltaisiaan oli enemmän, ja he ja heidän ruhtinaansa olivat vankina syvällä alemmissa kupoleissa.
Kun kohtasi maailman epäoikeudenmukaisuuden, ainoa oikea ratkaisu oli käydä sotaan. Vuosien valmistelu, arkeologinen tutkimus ja synkin taikuus auttoivat Ocsidia nostattamaan yhden vanhan maailman varjelluimmista salaisuksista, demonisen kaupunkiraunion. Kuolleiden kaupungin. Ruton kaupungin. Lentävän kaupungin.
Sairauksia tämän maailman ylle sylkevä nekropolis leijui demonisella taialla jostain kupolien syvyyksistä. Harva tiesi sen historiaa. Ehkä hänen kaltaisiaan oli ollut aina: niitä, jotka tunsivat kutsun syvemmältä pimeydestä. Komennon kuninkaalta, joka heitä syvältä Manalasta ohjasti. Joskus aiemminkin Samarxxan oli saastuttanut taivaita toisen komentajan alaisuudessa. Häntäkin ennen olivat onuhismestarit demonisine miekkoineen komentaneet vaeltavaa kalmistoa tehtävänään vapauttaa todellinen kuninkaansa.
Nyt kuninkaan komento hänen sielussaan oli ollut kovaäänisempi kuin koskaan aiemmin. Se oli saanut Ocsidin miehistöineen hylkäämään tehtävän Välisaarilla. Ruttosiiven tyrmistä ulos tiensä taistellut riimusoturi sai jäädä pelkuriksi, joka pääsisi heiltä pakoon — ehkä tämän sodan jälkeen Ocsid voisi viimeistellä senkin tehtävän.
Mutta ei tänään. Tänään profetiat olivat käymässä toteen.
Tänään Enkeli laskeutuisi taivaista ja vapauttaisi hänen ruhtinaansa. Biolzebubin ylipappi pääsisi kahleistaan ja auttaisi sytyttämään lopullisen kaaoksen liekit. Tuo Ruhtinas nostattaisi hänet entistä korkeammalle ruton levittäjänä.
Nuorena Ocsid oli uskonut, että hänen tehtävänsä olisi korjata hampaita. Toiset ajat, toiset haaveet. Hänet oli valittu johonkin sitäkin tärkeämpään: hänen kuuluisi korjata rikkinäinen ja epäreilu maailma.
Nekropolis lensi saastuttaen vedet altaan. Kuolleet kalat nousivat pintaan. Syvyyksien synkkä luola kutsui.
Päävuoren lomakylä, Stelt
Ruokasalissa kaikui lämmin puheensorina. Aldousin inspiroivan ja ryhmähenkeä nostattavan pecha kucha -esityksen jälkeen vanhat koulutoverit olivat kerääntyneet herkkuja notkuvan ruokapöydän ääreen. Tohtori Snellmannin valmistamat ravintotieteellisesti optimoidut makkarat riittäisivät varmasti koko seurueelle. Viinipulloja availtiin, laseja täyteltiin. Iltapäivän auringot laskivat suuresta ikkunasta näkyvän laskettelurinteen ylle.
”Tämä onkin ensimmäinen kunnon sivistyneen henkilön ateria, jonka olen saanut pitkiin aikoihin”, Kilroy mutisi tyytyväisenä pinotessaan lautaselleen ruokaa. ”Ah, niin sitä ihan unohtaa itsensä tutkimaan menneisyyden ihmeitä. Tiesittekö, että uusimpien tutkimuksien valossa Xian Vuorella oli aikanaan verikultti, joka uhrasi säännöllisesti henkiä Vuorelle rituaalimenoin? Tästä epärationaalisesta ajasta ei yleensä puhuta paljoa Xian historiassa.”
Jotor vilkaisi tätä ja kohautti olkiaan.
”Kun viimeksi kävin siellä noihin aikoihin, Vuori ei kyllä vielä edes sijainnut Xialla. Se tuli vasta myöhemmin. Voimme käydä katsomassa, niin saatte tarkempaa tietoa.”
Kilroy näytti harmistuneelta, eikä välttämättä aivan ostanut tätä väitettä ”aika-matkustuksesta”. Heidän erimielisyytensä tästä asiasta olivat alkaneet jo opiskeluaikana.
”Noh, Kilroy, veliseni”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen tälle maljaa. ”Ilo, että pääset kaivelemaan myös muutakin kuin purukalustoja! Monialaisuus, se se vasta on elämän suola!”
”No, siinä olen kyllä samaa mieltä”, Kilroy hymähti.
Paroni nosti lasia ilmaan katsellen ylpeänä pöytää ympäröiviä henkilöitä. ”Katsokaa, mitä meistä on kaikista tullut! Snellmann, kokkaamisesi ovat vain parantuneet opiskeluajoilta! Aldous, olet laajentanut inspiroiviin vaihtoehtolääkinnän keinoihin! Jotor, sinusta on tullut nainen! Ja Ogelkin… on edennyt elämässä!”
Ei vaadittu maailman tarkinta almanakkaa mittaamaan se aivan liian pitkä hiljaisuus, jonka paronin uljas puhe jätti leijailemaan. Ehkä moni vain sattui sillä hetkellä siemaisemaan juomaansa tai oli täpötäynnä Snellmannin herkullista lihaa. Niin sen täytyi olla. Hyvän isännän tehtävä oli selvästi jatkaa keskustelun ylläpitämistä, halusi tai ei.
”Siitäs tulikin mieleeni: Snellmann, en ole kuullut suvustanne hetkeen. Mitä veljillesi kuuluu?”
”OLEMME LÄHEISEMPIÄ KUIN KOSKAAN”, kupli lihaisan olemuksen keskeltä.
”Ihanaa kuulla, ystävä!” paroni naurahti kumeasti. ”Tiedättekö, se saa minut ajattelemaan: minä aivan todella kovasti kaipaan meidän yhteisiä aikojamme, toverit. Villi nuoruus, muistatteko enää edes, mitä se oli? Harva se päivä juhlimme aurinkoinnousuun asti vailla huolen häivää. Ollapa sellaista vapautta! Mutta ah, ajat muuttuvat, ja niin vain ovat vallan ja vastuun kahleet sitoneet meistä jokaisen. Kyllä… kyllä opiskelu vain oli elämän parasta aikaa!”
Aldous naurahti pääkallokypärästään ja ripotteli valkoista substanssia makkaran kyytipojaksi.
”Älä nyt, V-Man, ei niiden aikojen tarvi olla ohi! Silleen tietyllä tavallahan me ollaan itse parhaita opettajiamme, ja elämä on vaan yhtä suurta opiskelua. Saatiin sentään vanha kunnon jauhojengi kasaan ja vanha kipinä on yhä tässä. Mä sanon vaan että bro, päästetään irti, lähdetään uusille leveleille. Evaluoidaan meidän elämänkaaria uudelleen. Keskitetään juurichakrat, se on vaan omasta tahtotilasta kiinni.”
Aldous puhui haltioituneena. Hänen pupillinsa olivat selvästi laajentuneet.
”Nyt kun ollaan kaikki tässä, niin musta meidän pitäisi oikeasti käydä läpi itse kunkin laiffii. Tää on sellainen harjote, jonka mulle opetti semmoinen krikcitialainen surffishamaani johon tutustuin kun olin vuoden Galilla”Jos alkaa vanne kiristää päätä niin kandee oikeesti vaikka vaan myydä kämppä ja mennä Galille. Siis siellä on tosi aitoo bro. Mun koko elämänkatsomus käänty ympäri kun olin siellä, se oikeesti muuttaa sua niin monella tavalla.” – Tri. Aldous. Kuulkaa, tehääs vaan niin että otetaan kaikki käsistä kiinni, et saadaan oikee yhteys. Ja sitten käydään läpi mitä regrettei teillä on. Mitä vaan mitä teki tai ei tehnyt. Jos sä vaikka aloitat”, hän sanoi ja tarttui vieressään olevaa Jotoria kädestä.
Jotor kohotti kulmaansa ja tuijotti jonnekin kauas.
”En ehkä näe asioita sillä tavalla, Aldous. Se, miten minä näen maailman, ei mahdollista katumusta. Jos yrittää korjata kaiken, ei voi elää yhdessäkään hetkessä – vaan niissä kaikissa. Joka hetki, joka sekunti. Hampaat ovat melkoisesti helpompaa korjattavaa kuin menneisyys.”
”Joo, toi on just diippii”, Aldous rohkaisi. ”Sä olit aina tosi fiksu häiskä, niin totta kai susta on tullut myös tosi fiksu mimmi. Jos nyt vaikka jatkan tosta niin itse oon funtsinut tota krickitiläistä puolta viime aikoina, just sen Gali-reissun jälkeen. Ajatusta maailmansielusta ja kaikesta tästä, oikeesti tosi fundamentaalia kamaa. Ja pakkohan sitä on miettiä, että mitä jos oisin tajunnut tän jo aiemmin? Et kuinka paljon olisin kehittynyt henkisesti jos mulla olisi ollut Hepokadesin meditaatiotekniikat jo aikaa sitten. Ehkä oisin ihan eri paikassa mentaalisesti kun nyt, oikeestihan oon vaan tällainen loputon etsijä.”
Snellmann mietti omaa vastaustaan pitkään. Jotor nykäisi lempeästi lihaista kättä testinä siitä, kuunteliko tämä.
”LIHAMME EI VOI ELÄÄ MENNEISYYDESSÄ EIKÄ TULEVASSA. ON VAIN TÄMÄ HETKI, JA SE, MITÄ TEEMME SILLÄ. KAIKKI LIHA MUUTTUU LOPULTA MÄDÄKSI, JA KORVATAAN UUDELLA.”
Koko joukkio hymyili aidon ystävän viisaille sanoille. Kilroy otti lihaisesta kädestä ja nousi seisomaan tuolilla noustakseen samalle tasolle muiden kanssa. Hän rykäisi ja alkoi puhumaan juhlallisesti.
”Aldous on aivan oikeassa, että tällaisia asioita on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Me saatamme elää hyvinkin pitkään, mutta se voi loppua yhdessä hetkessä, yllättäen. Monet ymmärtävät liian myöhään, että olisivat olleet onnellisempia tehden jotakin muuta. Minä olen oikeastaan aina ollut vanhin meidän seurueestamme, ja olen ehkä seurannut teitä hieman erilaisesta näkökulmasta. Olen ylpeä siitä, että teistä on kehittynyt niin ajattelevia yksilöitä! Minun on vaikea keksiä, mitä katuisin elämässä. Tokihan aina löytyy pieniä murheita, mutta ne eivät ole mitään sen rinnalla, mitä olen saavuttanut ja saanut tehdä. Toivon, että te kaikki löytäisitte samanlaisen mielenrauhan omalle kohdallenne, vielä kun olette nuoria.”
”Ethän sinä nyt niin vanha ole, Kilroy hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Vetreä ukko kuin mikä, aina uusien vanhojen juttujen perässä! Ei sen, että tuijottelee fossiileita, tarvitse tehdä sinua sellaiseksi!”
Kilroy vain kumarsi oudon juhlavasti ja laskeutui istumaan. Hänen vieressään istuva Ogel tarttui tätä kädestä. Ogel oli riisunut visiirinsä, ja hänen punainen monokkelinsa lähes kilpaili huomiosta DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN oman monokkelin kanssa.
”Olen kieltämättä ajattelemiseen ja murehtimiseen taipuvainen luonne”, Ogel sanoi. ”Mutta ei asioiden katumisesta mitään hyötyä ole.”
Monitulkintainen vastaus jätti joukkion miettimään. Jos kuunteli hiljaisuutta, saattoi melkein kuulla lomakylän hirvittävien roihujen sammuttelun ääniä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti Ogelia silmiin ja sitten laski katseensa heidän käsiinsä.
Tai siis laserskaleriin tämän vasemman käden tilalla, josta hän oli huomaamattaan jo hetken pitänyt kiinni. Hänen kämmentään poltti.
”Auts. Kappas, sehän taitaakin olla minun vuoroni”, paroni puhui. ”Katumus! Katumus ei ole voittajien puhetta, sanotaan. Mutta kyllä, kyllä voittajatkin saavat katua! Muun muassa sitä, että eivät voita vielä enemmän! Minä, minä olen miettinyt monia asioita viime aikaisesti, ystäväni. Maailmassa on paljon vialla, ja olen aina kokenut kunnia-asiakseni korjata viat parhaaksi toteamallani tavalla! Mutta ehkä minä en sitten ole tätä ennen ymmärtänyt, että kuinka kovaa oikeiden asioiden puolesta täytyy taistella!”
Paroni piti pitkän tauon, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiusaajille… kiusaajille pitää laittaa kampoihin!”
Kun kukaan ei kummemmin jatkanut keskustelua siitä, hän löysi kätensä hyvin pian kahden eri viinilasin ympäriltä ja maisteli niitä sivistyneesti ja uskomattomalla vauhdilla. NEBU-VA leijaili hyvin pian täydentämään paronin lasilliset. Se todella tiesi, mitä hän ajatteli, herran pieksut!
Ogelonn tyhjäsi lasin hyvää steltiläistä ja laittoi tyhjän pikarin pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään ryypiskelevää paronia.
”Sinä olet aina osannut järjestää juhlia”, hän korotti ääntään, ”mutta kyllä sinulla on jokin muukin syy kutsua meidät kaikki koolle tänne. Milloin me tapasimmekaan viimeksi, Viktor? Ihan kasvoista kasvoihin. Muistatko edes, miten monta vuotta siitä on?”
Hän jätti väliin lyhyen tauon mutta ei antanut paronille mahdollisuutta vastata. Hänen äänensä oli vakaa ja matalan monotoninen.
”Kun sain kutsusi, minun ensimmäinen ajatukseni oli: hänellä mahtaa olla todella epätoivoinen tilanne. Miksi sinä muuten meitä muistaisit, jos et saadaksesi meiltä jotakin? Armas Voitonhampaasi tuhoutui jossakin yksityisessä sodassa, ja kas – siinä sinä olet, järjestämässä juhlia ’ystävillesi’. Viktor, mikä onkaan sinun kutsusi todellinen tarkoitus? Voitko vihdoin mennä itse asiaan?”
Viiltävä hiljaisuus laskeutui ruokasaliin. Yksi puhumattomista säännöistä oli rikottu. Tohtorit siemailivat juomiaan ja keskittyivät herkkuaterioihinsa: ja odottivat, miten illan isäntä vastaisi näin rankkoihin syytöksiin.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä.
”Ogel, kuomaseni”, pattitilanteeseen pistetty paroni papatti. ”Kyllä, minulla on teille muukin syy olla täällä kuin vanhojen muistelu. Mutta älkää luulko, että haluaisin teidät tänne vain hyötyäkseni teistä! Minä… minä uskon, että tämä projekti, jota teille kaikille haluaisin tarjota, on isossa kuvassa jokaiselle meistä hyödyksi. Me katsomme menneisyyteen oppiaksemme, miten varautua tulevaan!”
Ogel ei vastannut siihen vaan jätti hyisen hiljaisuuden. Aldous koki asiakseen rikkoa sen:
”Hyvä spiikki, brouski. Mistäs tässä projektissa sitten on kyse?”
”No, hyvä että kysyit! Kyllä, olette lukeneet uutisia oikein – Voitonhampaani upposi syvään hyiseen veteen Xian rannikolla, ja syypääkin on tiedossa. Hirmuinen Mustan Käden entinen kenraali, joka tunnetaan ’Nui-Kralhina’ tai nyttemmin Killjoyna, saapui luokseni ja loukkasi kunniaani tavalla, jonka kaltaista en voi suvaita. Lähteeni kertovat, että hän keräilee tällä hetkellä kaiken lisäksi yksityistä armeijaa ottaakseen haltuunsa minulle kuuluvan saaren koillissakarassa. Ymmärrätte varmasti, että ahdinkoni on todellinen: Voitto Korporaation tulevaisuus on vaakalaudalla, sekä varmasti myös koko maailman!”
Paroni laski katseensa viinilasiinsa pyöritellen sitä.
”Ajattelin, että säästelisin näin ikävistä asioista puhumista myöhempään vaiheeseen iltaa. Ehkä niiden oli aika tulla pöydälle, että voimme käsitellä ne, kuten vanhat kuomat tapaavat tehdä!”
”Ja sinä tosissasi uskot, että siitä on sekä meille hyötyä, että koko maailmalle?” Ogel naurahti kuivasti. ”Kykenetkö avaamaan tätä minulle, sillä minusta kuulostaa lähinnä siltä, että tarvitset lisää rautaa Kenraali Killjoyta vastaan.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA haki sanojaan pitkään ja harkitusti, kuten hänen kaltaisensa suuren intellektuellin kuului:
”Kuules Ogel… äh… saat tämän kuulostamaan niin yksinkertaiselta! Tässä on useita tasoja! Kosolti tasoja, jopa! Tasoja tasojen päällä! Yhteiskunnallinen taso, ideologinen taso… monenlaisia metatasoja!”
”Pistänkö pari annosta kiertoon?” Aldous kysyi kaivellen laukkuaan.
Paroni pihahti pakotetusti.
”Kiitos, Aldous, mutta voimme jättää ne metatasot myöhempään vaiheeseen iltaaTämä sanaleikki viittaa humoristisesti sekä kirjallisuustieteen käsitteeseen tekstin metatasosta, Voitto Korporaation omaan ”Meta-Universumi”-virtuaalimaailmaan että pahamaineiseen xialaiseen huumeeseen, metadermikseen.! Minä vain ajattelin, että vanhoilta ystäviltä kehtaisi pyytää apua – joku suuri ajattelija on varmasti sanonut, että sitä varten ystävät ovat!”
”No, eipä sinulta ole apua aiemmin liiennyt”, Ogel sanoi heilauttaen kättään muiden tohtorien suuntaan ja kuljetti katsettaan käyden läpi heistä jokaisen. ”Aina jokin tekosyy kiireestä tai karanneista haista tai mistä hyvänsä. Vai onko joku teistä saanut rakkaalta Viktoriltamme paljon apua omiin ongelmiinsa?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hikinoro valui hatun alta.
”Kuules Ogel, mielestäni on epärehellistä juuttua muistelemaan vanhoja tuolla tavalla! Ja aivan varmasti olet saanut minulta apua joskus!”
Ogel löi vasemman kätensä pöytään niin kovaa, että lasi helisi. Laserskaleri jätti pöytään hieman palaneen kohdan.
”Sinä jätit minulle melko vahvan muistutuksen menneistä!”
Paroni vilkaisi koukkua, ja sitten Ogelia, ja taas koukkua.
”Ei kai opiskeluaikoihin tarvitse nyt joka kertaa palata! Me… me olimme hyvin erilaisia henkilöitä silloin kaikki! Snellmannkin oli useampi henkilö kuin nyt! Ogel, sinä et nyt katso kokonaiskuvaa, ja –”
”Sinä voisit joskus katsoa niitä henkilöitä siinä kokonaiskuvassa! Vai oletko ollut liian kauan omien käskyläistesi ympäröimänä, että muistaisit, etteivät kaikki ole töissä sinulle?” Ogel kysyi, epätavallisen kiihtyneenä. Soimasihan siinä vähän pata kattilaa. Viimeistään nyt kaikille oli selvää, että ongelma ei ollut vain paronin sota vaan kauna, jolla oli pitkä varjo.
”Hyvät herrat”, Kilroy yritti puuttua, ”ehkä tässä nyt tehdään ramasta kane-raa, ja te voisitte –”
”Miten sinä kehtaat?!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pauhasi viikset höyryä puskien. ”Ihan varta vasten vanhoja ystäviä ajatellen järjestin meille tämän mökinkin! Milloin sinä olet tullut oma-aloitteisesti moikkaamaan vanhoja opiskelukavereita?”
”Kenties opiskeluaikani eivät jääneet samalla tavalla kauniiksi muistoksi”, Ogel jatkoi ääntänsä korottaen. ”Mutta en minä myöskään ano opiskelukavereilta apua omissa sodissani ja teeskentele, että se on heidän omaksi edukseen! Jokainen tuhoamani kuningaskunta on puhtaasti oman työni tulosta!”
Suivaantunut paroni pihisi ja puhisi ja veti syvään henkeä. Ogelilla oli kirotun hyvä pointti siinä – mutta tämä ei ansaitsisi kuulla sellaista kohteliaisuutta!
”Kuules, minä en tule anomaan sinulta yhtään mitään! Luulisi vain, että sinäkin ymmärtäisit joskus katsoa juttuja omaa nokkaasi pidemmältä! Nyt, suonette anteeksi, käyn vahaamassa viiksiäni!”
Paroni nousi uhmakkaasti seisomaan, siemaisi molemmat viinilasinsa loppuun, ojensi ne hovimestarilleen ja marssi ulos ruokasalista. Puuovet paukkuivat.
”Joo, tuota”, Aldous naurahti hermostuneesti ja yritti keventää tunnelmaa. ”Vieläkös Ogel sulla on tapana polttaa sun kätyreiden naamat irti sellaisiksi luupäiksi?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli toden teolla tuohtunut.
Hän oli vetäytynyt omaan kamariinsa ja avannut hotellin minibaarin. Mainittavan erityisiä antimia sieltä ei ollut löytynyt, mutta suu täynnä keskinkertaistakin kaviaaria esti liiemmän sadattelun ulospääsyn. Paroni oli yrittänyt rentoutua katselemalla lumista vuorimaisemaa, mutta lomakylässä roihuavan tulipalon seuraaminen ei auttanutkaan häntä olemaan ajattelematta äskeistä sosiaalista katastrofia.
Hän käänsi katseensa kamarinsa vierastietokoneen näyttöpäätteelle, jolla hän oli kirjautunut sisään tarkistamaan Viktornetissä mahdollisesti saamansa lukemattomat viestit ja tuli välittömästi muistutetuksi siitä, että Ogel oli heti hänen perustettuaan uuden ryhmäkeskustelun luokkakokousta varten välittömästi poistunut ryhmästä. Raivostuttavaa.
Miten pitkään Ogel jaksoikaan kantaa kaunaa yhdestä vähän turhan pitkälle menneestä opiskelujäynästä? Hän se tässä oli täysin kohtuuton – DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yrittänyt sovintoa erinäisillä hienovaraisilla tavoilla vuosien varrella. Luulisi, että noinkin terävä akateeminen mieli osaisi lukea rivien välistä hänen viesteistään, mitä hän siitä nykyään ajatteli! Maailmassa oli hyvin suuria merialueita, joiden omistuksesta hän ei ollut käynyt kovaa kaupantekoa ja joissa Ogel sai ihan hyvillä mielin puuhata kalmareitaan!
Pah! Kuinka ylpeä Ogel kehtasikaan olla? Mitä hän oli saavuttanut näiden vuosien varrella ollakseen noin täynnä itseään?
Paitsi jonkinlaisen merenalaisen diktatuurin perustamisen. Se oli kai ihan kunnioitettavaa. Mutta Ogelilla oli selvästi kunnianhimon puutetta. Kyllä, tämä oli takertunut merenpohjaan eikä osannut katsella niiden horisonttien yläpuolelle! Aivan kuten hän oli takertunut myös menneeseen.
Ehkä paroni palaisi jonkin ajan päästä ruokasaliin ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kyllä, se oli ainoa tapa käsitellä tuollaisia lapsellisia ulostuloja. Hän käsittelisi ne oikein hyvin, eikä edes murjottaisi yhtään. Hän oli täällä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa ja solmimassa liittoumia kansainvälistä terroristia vastaan. Sitä ei yksikätinen merenpohjassa murjottava erakko häneltä pilaisi! Kunhan paroni nyt saisi vain hetken rauhaa, hän palaisi nauttimaan kaikkien aikojen reissusta.
Rauha jätti tulematta. Kamarin seinällä oleva näyttö alkoi välkyttää valoja ja piristä. Puhelu? Tähän aikaan? Keneltä?
Ja hetkinen, miten? Ei kai tämän sijainnin pitänyt olla juuri kenenkään tiedossa? Corrodér lieni yhä matkoilla, Vapor ja ЯФГФЯ korjasivat satelliittijärjestelmiä, XPlodella oli tiukkaa treeniä Club Viktorin keikkaa varten ja Meltdown käyttäisi tämän viikonlopun ”porina moottorien vakauttamiseen”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Sitä paitsi jos joku hänen luottomiehistään jaksaisi häiritä häntä nyt, hän antaisi näille potkut vaikka saman tien. Ja toki palkkaisi uudestaan, koska ei häntä nyt ollut tehty työntekijöistä!
Pirinä jatkui. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kittasi siniviinillä alas kaviaarin jämät ja tallusteli vastaamaan.
Mustatakkisen skakdin siluetti levisi hänen näytölleen. Vaikka tämän kasvot jäivätkin suurimmaksi osaksi varjoon, tuon hymyn kyllä tunnisti kauas.
”Hyvää iltaa, paroni. Toivottavasti en keskeyttänyt rientoja liian pahasti.”
”Kas, tuttu naama! Zorak von Maxitrillian Arstein, oletan?” paroni puski pois oikeutetun aristokraattisen kiukkunsa. ”Pitkästä aikaa! Tuota, sopiiko kysyä, toveri hyvä, miten sait yhteyden tähän mökkiin?”
”Tohtori hyvä”, lipevä skakdi pahoitteli, ”tarkoitukseni oli vain toivottaa teille antoisaa luokkakokousta. Kuulin lähteiltäni, että teillä on siellä – kuinka tri. Aldous sanoisikaan? – ’koko konkkaronkka’ kasassa.”
”Suuri kiitos, hyvä herra!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen hattuaan.
Mikä mukava herrasmies, kuinka kohteliaasti tehty. Eivätkä he edes pitäneet juurikaan yhteyttä – kauankos siitä olikaan ollut, kun hän oli puhunut Zorak von Maxitrillian Arstein kuudennen kanssa tämän projekteista? Kymmenisen vuotta, muutama kymmenen? Hän kohtasi niin monia henkilöitä, että oli suorastaan ihme, että hän muisti kaikki.
Viimeksi kun hän oli kuullut, oli Arsteinista toki aika jättänyt. Paroni ei pitänyt sitä kovin erityisenä – häneltä itseltäänkin oli vasta ammuttu naama irti. Erinomaisen tiedemiehen ja suuren Vaikuttajan kuului varautua joka hetkenä siihen, että joku tahtoisi ampua häntä päähän. Ei ollut kohteliasta kysyä toiselta herrasmieheltä, miten tämä varautui päähän ampumiseen. Ne olivat yleensä melko harmillisia keskusteluja – varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei ollutkaan tajunnut vielä varautua siihen.
”Kuulkaa, Arstein hyvä, soititte hieman hankalalla hetkellä! Olisi mukavaa rupatella liikeasioista tai kiintoisista tiedeprojekteista – enkä normaalisti antaisi edes hauskanpitoillan estää sellaista – mutta minun on myönnettävä, että olen tällä hetkellä jokseenkin harmistunut!”
”Sepä varsin ikävä kuulla, ystävä rakas. Sallinet minun keventää taakkaasi hieman? Olen erinomainen kuuntelija.”
”Epäilemättä olette! No pah, ollaan sitten rehellisiä! Katsokaas, minä kutsuin ystäväni tänne kahdesta syystä: muistelemaan menneitä sekä varautumaan tulevaan. Mutta eräs ystävistäni ei tunnu suhtautuvan tähän kovin hyvin. Saatatte tietää, että olen juuri nyt käymässä sotaan vastaan kelmeistä kurjinta, Kenraali Killjoyta!”
”Olen kuullut… huhuja. Paronin on hyvä astella varoen. Nui-Kralhilla saattaa olla yllättäviä kortteja hihassaan.”
”Sitä minä pelkäänkin! Näinä päivinä ei voi olla varma, kenet se lurjus on saanut viekoiteltua avukseen. Ehkä juuri siksi ajattelin, että on parasta lähestyä vanhoja ystäviä – sellaisia, jotka tunnen niin hyvin, että voin luottaa heihin tässä!”
”Luottamus on näinä aikoina harvinaisen niukassa oleva resurssi. Olen samaa mieltä, että todellisia liittolaisia kannattaa vaalia.”
”Juurikin niin, Arstein hyvä! Kuules, saanko sanoa Zorak? Vaikutat hepulta, jolla on sekä järki että sydän paikallaan!”
”No… kaikin mokomin”, Zorak vastasi, joskin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävynsä ei antanut juurikaan vihjeitä hänen mielialastaan. Tohtori kuitenkin katsoi asialliseksi jatkaa.
”Zorak hyvä, minulla on ongelma pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Meidän… ystävyytemme ei alkanut kaikkein helpoimmalla tavalla. Sanotaanko näin, että saatoin kehottaa häntä tekemään jotain, mikä aiheutti hänelle… seuraamuksia. Mutta siitähän on jo vuosikausia! Uusia raajoja on äärimmäisen helppo rakentaa! En ymmärrä, mikä häntä risoo. Haithan ovat sitä paitsi hänelle intohimo! Pääsipäs ainakin katsomaan sellaista läheltä.”
”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Zorak sanoi ja nojautui hieman eteenpäin niin, että tämän kasvot saivat vähän enemmän valoa. ”Joskus on vaikea sanoa, millaisia ajatuksia synkeä visiiri kätkee alleen. Oletko koskaan harkinnut, paroni hyvä, varsinaisesti kysyväsi ystävältäsi, miten hän koki asian?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raapi leukaansa ja mietti hetken, kunnes skakdi jatkoi.
”Joskus henkilöiden väliset jännitteet johtuvat vain väärinkäsityksistä tai sanomatta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Uskon, että voisi olla hedelmällistä ottaa tarkasteluun –”
Sitten Zorak täysin äkkiäarvaamatta keskeytti ja jäi tuijottamaan jotain, mikä ei näkynyt paronin ruudulla. Jokin, joka kuulosti tutkan ääneltä kaikui etäisesti mikrofonin kautta.
”Näyttää siltä, että yllätyksiltä ei voi välttyä, vaikka kuinka varautuisi”, hän sanoi puhuen hyvin nopeasti. ”Pahoittelen, paroni, mutta joudun tekemään pikaisen poistumisen. Toivon kaikkea hyvää taistelullesi – sekä Killjoyn että menneisyyden virheittesi kanssa.”
”Kas, kiireinen mies! Kyllä minä ymmärrän, ei se mitään! Meidän kaltaisillamme on monta rautaa tulessa. Kiitos viisaista sanoista, Zorak hyvä! Meidän pitäisi joskus jutella pidempäänkin: meillä olisi varmasti paljon kiinnostavia projekteja vertailtavana!”
”Varmasti, paroni hyvä. Nyt –”
”Ensi kerralla voin varmasti näyttää sinulle erään projektin, joka varmasti inspiroisi sinua! Pitäisit varmasti ’Vikterroistani’!”
Zorak von Maxitrillian Arstein hiljeni hetkeksi.
”Niin. Niin, varmasti”, hän sanoi diplomaattiseen sävyyn.
”Kuules, moni on kysynyt minulle, mikä niiden salaisuus on, ja olen pysynyt vaiti siitä – kuten hyvän luovan neron kuuluu! Mutta näin kahden luovan neron kesken voin kertoa, että niiden kuori perustuu lähes läpäisemättömään lammaspohjaiseen metalliseokseen –”
”Hyvästi, tohtori”, Zorak sanoi, ja yhteys katkesi.
Ja katkesipa kovastikin, paroni hämmästyi. Oho, kumma juttu! Zorak von Maxitrillian Arstein oli katkaissut yhteydet sillä tasolla, että koko tämänkin puolen viestintäjärjestelmä oli hajonnut epämääräisiksi häiriösignaaleiksi. Tiesiköhän Zorak-kuoma, että hänen yhteydenottotapansa oli vastaanottajapuolelle jokseenkin haitallinen? Ehkä Zorak kaipasi hieman päivitystä. Siksikö tämä oli soittanut? Voitto Korporaatio oli tunnetusti tietoturvajärjestelmien terävimmässä kärjessä!
Hmm, tämän puolen salasanakin oli muuttunut, kumma juttu sekin. Paroni raapi leukaansa yrittäen päästä omiin laitteisiinsa sisälle. Ei kai tämä nyt liittynyt äskeiseen puheluun? Pitäisikö tarkistaa asia? Ehkä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA soittaisi Zorakille takaisin ja kysyisi tästä joku päivä, kunhan pääsisi takaisin omille palvelimilleen.
Paroni ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettiä erityisen kauaa, sillä kaikkien aikojen reissun seuraava keskeytys häämötti horisontissa. Sviittinsä ikkunasta hän näki lomakylän rinteen – ja jonkin mahtavan, joka leijaili sen yläpuolella.
Voi jummijammi.
Kylläpäs odottamattomia vieraita riitti, mietti paroni, ja alkoi hoputtaa ovea kohti.
Kun paroni pääsi takaisin ruokasaliin, hän näki, että kaikki paikallaolijat olivat nousseet seisomaan. Tila täyttyi nopeasti jonkinlaisesta mustasta usvasta.
”Tuota, Snellmann, jätitkö jotain palamaan keittiössä?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi hermostuneesti.
Ennen kuin lihamöykky ennätti vastaamaan, alkoi pimeyden keskeltä kuulua verkkaisten askelten ääni.
He kaikki tunsivat sen: valtaisaa, synkkää auraa erittävä luihu hahmo kulki läpi aulan ruokasaliin yhdistävästä oviaukosta. Kookkaat siivet repivät mennessään oven karmit paikoiltaan.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti oikean kohdan löydettyään,
”ARKKITEHTI!”
Varjohöyryt väistyivät paljastamaan Makuta Abzumon ankean ilmeen, joka ei viestinyt ainakaan iloisuudesta.
”Johan nyt on pöllyt”, Aldous henkäisi.
”Kaipa se oli välttämätöntä”, Jotor huokaisi itsekseen. Toa ei näyttänyt laisinkaan yllättyneeltä saapujasta – eikä liian tyytyväiseltä, vaikka sen pääosin piilotti.
Kilroy näytti siltä kuin olisi nähnyt muinaisen demonin heräävän henkiin edessään. Jopa Ogel näytti äkkiä varautuneelta ja mutisi jotain lyhyesti kypäräänsä.
”Tuota, Abzumo”, paroni totesi hämmästyneenä. ”En osannut odottaa sinua saapuvaksi! En tiennytkään, että opiskelit hammaslääketiedettä yhtä aikaa kanssamme. Olisin kyllä lähettänyt kutsun, vannon sen!”
Siivekäs demoni hymähti. Pimeys hälveni hieman paljastaen, että seinät olivat alkaneet valtoimenaan kasvaa valtavia torahampaita.
”En ole kaivannut tutkintoa, mutta pystyn kyllä huoltamaan hampaita tarpeen vaatiessa.”
Seinästä tunkeutuva uloke osui Jotoria ikävästi takamukseen niin, että tämän oli pakko ottaa askel lähemmäs langennutta enkeliä. Hän puraisi huultaan kevyesti.
”Meillä taitaa olla valitettavasti ruokaa vain kuudelle!” paroni sanoi. ”Mutta voimme varmasti hoitaa asian, vai mitä Snellmann?”
”VOIN LEIKELLÄ LISÄÄ LIHAA VILJELMÄSTÄ”, kokolihamies vakuutti.
”No niin, kelpo veikko!” paroni hihkaisi ja läimäisi toveriaan selkään, mikä aiheutti lätisevän äänen. ”Kuule, tämä ilta on yllätyksiä täynnä, mutta luulen että saamme tämän vielä käännettyä kaikkien aikojen reissuk-”
”En tullut tänne rupattelemaan mukavia, tohtori”, Abzumo ärähti Snellmannin hiippaillessa sivuaskelin takaisin keittiön suuntaan. ”Enkä syömään lihaa. Joskaan en sulje sitäkään vaihtoehtoa vielä mielestäni.”
Makuta nuolaisi huuliaan niljakkaasti vilkaisten Jotorin ja Kilroyn suuntaan. Matoran kavahti hieman. Jotor astui suojelevasti eteenpäin ystävänsä eteen päättäväisen näköisenä.
”Tarvitsen joitain vastauksia”, makuta jatkoi kääntäen synkän katseensa takaisin paroniin. ”Uskon, että tunnet muuannen Zorak von Maxitrillian Arsteinin.”
Paroni pohdiskeli pitkään.
”Totta kai! Tuttu mies. Kelpo veikko hänkin. Oletteko kenties ystäviä?”
”Niinkin voisi sanoa”, Abzumo vastasi. ”Sellaisella tavalla, että syöttäisin hänen kätensä mieluusti vaikka haille.”
”Kappas!” paroni sanoi sävyyn, jota joku voisi (täysin virhellisesti) luulla hermostuneeksi. ”No minullakin on muutamia sellaisia ystäviä. Sellaisten kanssa täytyy vain olla hyvin, hyvin kärsivällinen! Tiedäthän, Abzumo, esimerkiksi yhteisen ystävämme Makuta Nuin – niin terävä mieli, mutta äärimmäisen raskasta seuraa!”
Ehdottomasti hän viittasi tässä vain Makuta Nuihin. Ei kehenkään muuhun.
”Parhaan tietoni mukaan Makuta Nui on kuollutKs. Manuhuipennus vol 2., minun käteni kautta”, Abzumo totesi kylmästi. Paronin leuka loksahti hieman. Kaikkea sitä tänään oppi. Vasta maanantainahan hän oli ollut mainittuun raatoon yhteydessä.
”Nyt, jos suonet anteeksi, tahtoisin tietää Arsteinin sijainnin, jotta voin tuoda hänenkin turmionsa”, pimeyden valtias jatkoi.
Makuta Abzumollakin oli selvästi pitkäaikaisia kaunoja, joita pitäisi käsitellä rakentavasti. Ainoa seikka, joka esti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA aloittamasta isällistä puhetta aiheesta, oli se, että hän ei ollut itsekään vielä valmis kohtaamaan niitä ajatuksia. Pirullista, miten maailman piti hieroa hänen omia huoliaan vasten hänen kranaansa näin!
”No, tulit sillä tavalla kreivin aikaan, että hän vasta lähti! Tai siis, mikä on kreivin ajan vastakohta? Palvelijan aikaan?”
Punaiset silmät kapenivat viiruiksi, kun Makuta Abzumo soi paronille murhaavan katseen.
”Linjoilta, siis”, paroni jatkoi nopeasti. ”Lähti linjoilta! Ei hän nyt tänne paikalle asti vaivautunut. Hieman outoahan se olisi ollut, ei Arstein taida olla edes tohtori, tai ei ainakaan hammaslääkäri. Rehellisesti en tiedä, missä hän nyttemmin sijaitsee – emme ole olleet hetkeen yhteyksissä. Mysteerien mies! Paitsi juuri äsken! Hän soitteli toivottaakseen hyvää iltaa! Perin kummallista sinänsä, enhän ole juuri julistanut tästä illasta missään! Noin tusinaa Vikter-postausta lukuunottamatta.”
Paroni harkitsi hetken, oliko tämä väärä kohta keskustelua tehdä päivän kolmastoista vikti tunnisteen #kaikkienaikojenreissu alle. Hyvin lyhyen hetken.
Paronin tuhannet seuraajat jäivät kuitenkin vielä nälkäisiksi, kun paljastui että yhteysongelmat vaivasivat myös hänen VikPhoneaan. Kumma juttu! Johtui varmaan pakkasesta.
Abzumo ei vaikuttanut hänen selfiepelistään ilahtuneelta.
”Ei liene liikaa pyydetty”, makuta murahti, ”että annat Arsteinin yhteystiedot minulle.”
”Ei… ei tietenkään”, paroni vakuutti ja viittoili puhelimellaan hyvin epähienovaraisesti NEBU-VA:lle. ”NEBU-VA, kokeilepas jäljittää äskeinen puheluni!”
Munakellomainen robotti teki työtä käskettyä, ja yksi sen valoista alkoi vilkkua psykoottisesti. Hetken kuluttua robotti kuitenkin päästi kimeä-äänisen älähdyksen, jokin sen sisällä poksahti ja siitä alkoi nousta pahanhajuista savua. Ellipsimäinen leijuva metallirunko putosi kolahtaen lattialle.
”Herran jestas! Ei, tämä on aivan normaalia, Abzumo hyvä. Ehkä NEBU-VA vain innostui niin kovaa, että se menetti tajuntansa. Minullekin välillä käy niin!”
Makuta ei edes vaivautunut vastaamaan sanoin vaan tämän kädestä kasvoi lonkeromainen uloke, joka suunnattomalla nopeudella sinkosi itsensä kohti NEBU-VA:n dataporttia.
Hetken koko ruokasali odotti jännittyneessä hiljaisuudessa, kun makuta sulki silmänsä ja vain seisoi paikoillaan. Lonkero sykki hiljalleen kuin imien jotain hovimestaribotista. Kilroy asteli edestakaisin hermostuneesti. Jotor kumartui asettamaan kätensä tämän olkapäälle lohduttavasti. Aldous tarjosi Ogelille henkäystä bongistaan, josta oli ollut täyttä häkää vetämässä hyviä höyryjä jo useita minuutteja aiemmin. Ogel kieltäytyi kohteliaasti. Keittiöön kaikessa hiljaisuudessa vetäytynyt Snellmann huusi:
”MAKUTA ABZUMO, ONKO TEILLÄ ERIKOISRUOKAVALIOITA?”
Makuta ohitti (paronin mielestä täysin kohtuullisen) kysymyksen kokonaan ja heilautti kättään laiskahkosti loihtien korkeakoulutetun yleisönsä eteen kolme purppuraista hologrammimaista näyttöruutua.
”Paroni hyvä, saanen huomauttaa, että palvelimesi kaikki kiintolevyt on pyyhitty täydellisen puhtaiksi”, Abzumo sanoi osoittaen ensimmäistä näyttöä, jolla virtasi migreenimäisenä aaltokuviona roppakaupalla kyseisen faktan osoittavaa dataa.
”Olen aina pitänyt piirakkadiagrammeista”, Kilroy kuiskasi Jotorille.
”Mitäs pannahista”, paroni puhisi.
”Mikä selittää ehkä myös sen, miksi järjestelmään ei enää pääse sisälle”, makuta jatkoi. ”Ja kuten toiselta ruudulta näemme, havaitsin jälkiä siitä, että suuri määrä dataa on ladattu hyvin hajautetusti aivan hetki sitten, oletettavasti ennen kuin se kaikki poistettiin lokaalisti. Kolmannelta ruudulta näemme todisteita siitä, että myös koko viestintäjärjestelmänne on totaalisen tärvelty.”
”Mutta kuka voisi pystyä tällaiseen?” paroni parahti. ”Tietotekniikkamme on alan huippua!”
”Niin”, Abzumo sanoi ivallisesti. ”Hyökkääjä olisi tarvinnut suoran yhteyden palvelimeen useiden minuuttien ajaksi.”
”KENRAALI KILLJOY!” paroni paasasi. ”Se kunniaton ruoja! Kaikista päivistä juuri tällöin, kun minulla oli edessä vapaailta ja ajanviettoa vanhojen ystävien kanssa! Kaiken tämä hirvittävä sota saastuttaa!”
Abzumo hieroi ohimoitaan kuin yrittäen lievittää päänsärkyä ja huokaisi syvään. Paroni jatkoi posottamistaan.
”Kuule, onpa harmi että Arstein on niin vaikea mies saavuttaa — hän osaisi varmasti auttaa tämän selvittämisessä! Emme ole kovin hyviä ystäviä, mutta meillä on useita yhteisiä hyviä kontakteja. Kuten Malcirem! Tai Kelbuuno. Tai siis. Rauha heidän sieluilleen, toki. No mutta, esimerkiksi Radak, siinä vasta kunnon tiedemies! Kepeät mullat hänellekin, tosin. Kuoli siinä terrori-iskussa Metru Nuilla… HERRAN PIEKSUT?!!”
Paroni pysähtyi hyperventiloimaan suuren tajuamisen edessä, ja jatkoi uljaasti:
”Terrori-isku Voitonhampaalla, JA sitten Metru Nuilla? Ja nyt Metru Nuilla on taas uutisten mukaan räjähtänyt! Makuta Abzumo, tällainen ei voi jatkua!”
”Kieltämättä”, Abzumo vastasi hieman hengästyneesti. ”Jos et kykene siihen ainoaan asiaan, missä olet hyvä, ja pysty antamaan minulle Arsteinin sijaintia, minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin auttaa sinua tässä sodassasi. Olisi suotavaa, että mahdollisimman moni Killjoyta tukeva osapuoli poistuu tästä maailmasta.”
”Hetkinen”, Aldous aloitti, ”miten niin ei ole muita vaiht-”
”Ja avaan vaikka helvetin portit, jos se auttaa teitä voittamaan”, Abzumo jatkoi keskeytyksestä huolimatta.
”Huhhuh, melkoinen metafora!” paroni henkäisi. ”Minä arvostan tuota, Abzumo! Tuon sanominen tarkoittaa paljon tässä ikävässä tilanteessa! Teidän täytyy ymmärtää, että minun kaltaiseni vankkumaton tieteen mies ja vakaumuksellisen paronillinen pasifisti ei aloita turhaa taistelua ilman todella, todella painavia syitä. Maailma muuttuu, veljet! Ja Jotor. Jotorkin muuttui, mutta kauniimmaksi! Ei, missä olinkaan? Hirvittävää kyllä, tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaisi kuuluvan enemmän erilaisille rosvoille ja ryöväreille kuin sivistyksen miehille! Näyttäisi siltä, että tässä maailmassa saa haluamansa olemalla öykkäri – kiusaaja.”
Paroni pysähtyi pohtimaan. Ja hihkaisi ulos suuren tajuamisen.
”ILONPILAAJA!” hän julisti. ”Enkä minä enää suostu antamaan kiusaajien voittaa! En enää, en kerta kaik-”
Abzumo oli alkanut kesken paronin pakinan astella takaisin nyttemmin karmittomalle ruokasalin pääovelle. Ennen kuin tohtoreista turhamaisin ennätti lopettaa puhumisen, hän keskeytti tämän.
”Siinä tapauksessa minulla on sinulle muutama lelu lisää niiden lisäksi, jotka olet jo minulta saanut. Pyydän Ficusta toimittamaan ne.”
Synkän hahmon kadottua oviaukon läpi kaikui aulasta vielä viimeinen synkkä lause:
”Ja helvetin porttien avaaminen ei ole metafora.”
Kaikki varjousva oli viimein kadonnut huoneesta, mutta seinästä kasvavat hampaat olivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Aldous vilkaisi aulaan ja korjasi hieman päähineensä asentoa.
”Se ei kuulkaa pojat – ja Jotor – tullut sisään ovesta. Aulan katossa on ihan hemo reikä.”
”Mielestäni tuo mies käyttäytyi jokseenkin asiattomasti”, Kilroy sanoi kohentaen hattua päässään. ”Vaikka varmasti kohtalomme ovatkin tässä asiassa yhteen kiedotut.”
”Valitettavasti”, Jotor sanoi.
Varjon vetäydyttyä myös Jotorin vakavoituneet kasvot paljastuivat kuin vuosisatoja vanhempina. Hän katsoi poissaolevana kohti suuntaa, missä Makuta Abzumo oli hetki sitten ollut.
”Olen nähnyt 14 000 605 eri vaihtoehtoista tulevaisuutta”, hän sanoi hiljaa. ”Lukematon määrä erilaisia lopputuloksia sille kielletylle sodalle, minkä nyt aloitamme. Ja vain yhdessä me voitamme.”
Mutta itse kullakin oli silloin paljon pohdittavanaan. Jäinen tuuli virtasi sisään rikotusta katosta. Lumihiutaleet kulkeutuivat lämpimään tupaan.
Tunnekuohusta selvinnyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi lopulta ovelta ja romahti takaisin tuoliinsa Ogelin viereen. Hän tavoitteli viinilasia.
”Sinä sitten taidat oikeasti uskoa asiaasi”, Ogel sanoi lopulta hiljaa paronille. Hän oli seurannut koko sananvaihtoa hiljaa kuin muistoihin uponneena.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA henkäisi syvään, ja tuntui puhaltavan kaiken uhmakkuuden ulos viiksiensä kautta höyrynä. Paronin potra poseeraus lyyhistyi laiskanpulleaksi löhöilyksi.
”Uskon! Ja tarkoitan joka sanaa! Ymmärrätkö sinä Ogel, että taivaallinen enkeli laskeutui juuri keskuuteemme ja sanoi seisovansa takanani tässä? Minä olen tästä enemmän tosissani kuin koskaan!”
”En minä siitä makutasta”, Ogel mietti. ”Nehän taistelevat vain viimeiseen kuolevaiseen. Tarkoitan sitä paloa, millä itse puhuit.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA otti hattunsa pois päästään, laski sen pöydälle eteensä, ja huokaisi.
”Meidän on aidosti syytä pelätä muuttuvia aikoja, toverit. Olemme saaneet elää vaurautta ja yltäkylläisyyttä, sotien välistä aikaa! Me jopa saimme oppia niin paljon maailmasta yhdessä sen arvostetuimmista opinahjoista. Minkälaisia upeita henkilöitä meistä kasvoikaan niiden vuosien takia? Mutta öykkärit eivät ikinä mene pois, ne vain odottavat tilaisuuttaan vohkia lounasrahasi.”
Paroni katsoi Ogelia pitkään, puri hampaansa yhteen, ja sanoi:
”Ja… olenhan minä…”
”Niin?” Ogel sanoi.
”Saattanut… olla öykkäri itsekin.”
Hyinen tuuli puhalsi sisään. Kaikki tohtorit olivat hiljaa.
”Toistaisitko”, Ogel sanoi.
”Olla öykkäri itsekin.”
Kaikki tohtorit olivat jälleen hiljaa hetken.
”Vielä kerran”, Ogel sanoi.
”HYVÄ ON!” paroni puhkui. ”Ogelonn, ystävä hyvä, minä… saatoin olla joskus itsekin öykkäri. Hieman. Välillä.”
Paroni veti syvään henkeä. Seuraava ponnistus vaati häneltä voimia.
”Ja! Ja! Aion tehdä sen, mihin harva herrasmies edes pystyy! Ja… myöntää virheeni.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nosti kätensä kohti Ogelia, puri hampaansa tiukasti yhteen ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Ogelonn katsoi tätä sanattomana.
”Viktor… minä en uskonut, että sinä ikinä…” hän haki sanoja. ”Minä olin sinulle niin katkera. Halusin näyttää sinulle ja kaikille muille. Siksi minun oli pakko valmistua sinua nopeammin, tehdä enemmän ja paremmin kuin mitä sinä teit… En edes ajatellut, että tämä… tämä…”
Hän ei enää löytänyt sanoja vaan vei vain entisen kätensä suulleen. Oli kuin hän olisi muuttunut pienemmäksi ja kyyrymmäksi, vuosien ja kylmän kangistamaksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nousi seisomaan, ja huokaisi:
”En minä kutsunut sinua siksi, koska sinulla on isoin armeija, jonka saan helposti kasaan. Jos se olisi siitä kiinni, enhän minä olisi kutsunut teitä muitakaan. Mitä tarjottavaa sodalle meidän kaltaisillamme tieteen ja sivistyksen miehillä on? Ei, minä kutsuin teidät, koska näinä aikoina ei ole liikaa henkilöitä, joihin voisin luottaa täysin. Todellisia ystäviä ei löydä kuin kerran vuosisadassa.”
Paroni laski kätensä varovaisesti Ogelin olkapanssarille.
”Ja nyt joudun myöntämään, että minä todella tarvitsen teitä tähän taistoon, veljet. Ja Jotor.”
Ogel näytti hetken olevan kahden vaiheilla, mutta lopulta jopa hänen oli pakko hymyillä varovaisesti. Hän ojensi ehjän kätensä paronille.
”Minä en odottanut, että tämä ilta olisi päättynyt näin”, hän sanoi. ”Ajattele kaikkia niitä vuosia, mitkä me kaksi idioottia tuhlasimme. Kyllä minun on sinua autettava. Olethan sinä koko inspiraatio minun lukemattomille haiaiheisille projekteilleni, pahassa… ja hyvässä.”
Paronin pumppu pakahtui. Hän tarttui Ogelin käteen.
”Ikinä ei ole liian myöhäistä, Ogel”, hän sanoi. ”Kyllähän kaksi näin vanhaa koiraa voi vielä oppia uusia temppuja. Anteeksianto, se se vasta hieno temppu on! Opetellaanko vielä pari uutta, ja näytetään kiusaajille yhdessä kaapin paikka?”
”Näytetään”, Ogel nyökkäsi.
Muut tohtorit olivat pian heidän ympärillään. Aldous painoi luisevan kämmenensä kahden muun käden päälle. ”Mullakin on pari temppua varastossa, tai ainakin hamppua!”
Jotor asetti lempeästi kämmenensä pinoon.
”Tarvitsemme kaiken rohkeutemme vastustaaksemme pahinta mahdollista aikajanaa.”
Kilroyn piti nousta tuolille seisomaan, että ylsi. ”Alussa on yhtenäisyys, ystävät!”
”Sä kans, lihajäbä!” Aldous hihkaisi. Keittiöstä saapuva Snellman joukon viimeisenä läimäisi litisevän nyrkkinsä käsistä päälimmäiseksi.
Tohtori Kilroy katsoi tovereitaan. Hän lausui juhlallisesti:
”Historian kirjat tulevat vielä muistamaan tämän Viktorin Sotina.”
Helvetin portit
Kuolleiden kaupunki oli saapunut sinne, missä muinaiset kirjoitukset olivat kertoneet sen olevan sillä hetkellä, kun uusi aika alkaisi.
Hyytävä tuuli viilsi Tohtori Ocsidin kasvoja, kun hän seisoi ruttosiipi Samarxxanin kannella. Hänen kaupunkinsa oli hänen kotinsa mutta se oli myös hänen sotalaivansa taistelussa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Yksi epäoikeudenmukaisen maailman pirullisimmista linnakkeista alkoi häämöttää horisontissa.
Se oli helvetti – yksi useista. Sen jäätulet polttivat, siellä maasto huusi sillä kävellessä, sitä hallitsi hullu ruhtinas. Se oli rakennettu vain alistamaan ja sortamaan kaikkia niitä, jotka eivät sopineet koneiston täydelliseen kulkuun. Tuo kirottu saari tukki muodollaan tunnelit, joista hänen kaltaisensa pääsivät hädin tuskin pakoon pintamaailmaan. Sen perustuksissa hohkasivat Suurten Muinaisten sinetit, jotka estivät universumin virheitä nousemasta katselemaan taivaan tähtiä.
Syvällä Samarxannin kuudennessa katakombissa oli seinäkaiverruksia tästä päivästä: päivästä, jona Manalan lapsi johdattaisi valitun kansan ja ainoan luvatun kuninkaan ylös tunneleista. Kostamaan. Tuomaan oikeutta. Mutta ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi sinetti murtaa. Ja siihen demoni tarvitsisi siunauksen Taivaan Enkeliltä.
Hetken Ocsid epäröi. Oliko hän rakentanut koko uskonjärjestelmänsä ikiaikaiselle valheelle? Elikö hänen kansaansa manan tunneleissa enää lainkaan – vai lepäsivätkö viimeiset heistä nekropoliksen loputtomissa hautaholveissa?
Miksi taivaan enkeli, jumalan valittu, asettuisi heidän puolelleen?
Sitten Ocsidin virheellinen sydän hyppäsi lyönnin välistä. Ei, usko ei saisi horjua. Ei nyt. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja ennen kuin hän ehti vajota epäröintiin, hän ymmärsi mustat siivet yli taivaan ja mitä ne tarkoittivat. Jättimäistä luotia muistuttavaa objektia kuljettivat sen kylkeen juotetut lihaisen verestävät lepakonsiivet. Kun saatanallisen lentokoneen varjo peitti Ocsidin kokonaan, hän aisti takanaan jotain muinaista ja hirvittävää. Hän ei tohtinut kääntyä.
”Olet saapunut vapauttamaan Mustan Vapahtajan”, ääni totesi lävistäen hänen aivonsa. Hän nyökkäsi hitaasti. Hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen.
Musta enkeli otti vain yhden askeleen saapuen Ocsidin vierelle hänen vasemmalla puolellaan. Tämän katse oli suunnattu alhaalla näkyvään karuun saareen, jonka vieressä he leijailivat.
”Verta”, kuului synkkä käsky. Väri valahti Ocsidin kasvoilta mutta tottelevaisesti hän viittoi kohti niitä miehistönsä jäseniä, jotka olivat tulleet hänen seuranaan katselemaan tuonelan tuloa.
Yksi onuhisista astui auliisti eteenpäin. Makuta ei kääntynyt edes katsomaan, kun varjosta muodostunut lonkero sivalsi terävästi tätä kohti. Ocsid todisti hammasta purren, kuinka onuhisen käsivarsi lätkähti hänen jalkojensa juureen. Miehistön muut jäsenet kavahtivat taaksepäin, kun heidän toverinsa tuupertui rääkyen maahan. Tämän kaikkialle roiskuva veri lähti valumaan luonnottomalla tavalla luonnonlakien vastaisesti makutan suuntaan, vaikka lattia, jolla he seisoivat, olikin hieman tästä poispäin kallellaan.
Hitaasti mutta varmasti verivana muodosti enkelin eteen pentagrammin, jota reunustivat jollakin muinaisella kielellä kirjoitetut tekstit, joita Ocsid ei osannut lukea. Makuta napsautti sormiaan, ja ilmaan tämän vasemmalle puolelle materialisoitui jonkinlainen… puhallinsoitin. Huilu, kenties? Se oli musta ja koristeellisten riimujen peitossa – samojen, joilla pebagrammia koristavat saatanalliset sanat oli runoiltu.
Huilu alkoi soittaa riitasointuista melodiaa, joka kuulosti onuhisten korviin kuin kynsiltä liitutaululla. Makuta lausui kirotut sanat.
Onpa luola tuo syvyyden,
paha paikka painajaisten.
Kohtaa puut kouran kuolon,
käsi kalman rungot runnoo.
Hiekka maata myrkyn peittää,
santa synkkä siellä makaa.Ks. Musta Vapahtaja.
Turmiota kylvämähän,
tappiota tuottamahan.
Taistoa pyhää sotimaan,
avuksi pontevan paronin,
kutsuttu on tuo kuningas,
rietas kalman käskyläinen.
Veren muodostama kuvio alkoi hehkua kirkkaan punaista valoa. Ocsid katseli sen hehkua, ja sitten vilkaisi – niin paljon kuin uskalsi – taivaalliseen enkeliin.
”Olenko”, hän aloitti kuivalla äänellä, ”olenko tehnyt työni, oi enkeli?”
Makuta maiskautti suutaan ja hymyili tavalla, jonka kenties tulkitsi lohdulliseksi mutta joka näytti lähinnä irvokkaalta.
”Olet, Manalan lapsi. Kuninkaasi arvostaa varmasti uhraustasi.”
Ocsid vetäisi henkeä ja ymmärsi juuri sillä hetkellä tekevänsä niin viimeistä kertaa.
Makuta vain heilautti kättään laiskasti, ja Ocsidin oma käsi ei ollut enää hänen hallinnassaan. Se hakeutui hänen vyötärölleen ja nappasi otteeseensa saman rituaaliveitsen, joka oli vuodattanut ensimmäiset sydänveret, jotka tarvittiin ruttosiiven nostattamiseen. Ocsidin käsi puristi veistä tiukasti ja survaisi sen suoraan hänen omaan sydänvaloonsa.
Tohtori Ocsid kakoi verta ja lankesi polvilleen. Hänen elinvoimansa valui keskelle tuota kaikkea viimeisenä askeleena rituaalia.
Totta kai, hän ajatteli. Totta kai sen täytyisi päättyä näin.
Toisten tehtävä oli viedä muut paratiisiin. Hän oli rakentanut portaat utopiaan, jota ei pääsisi itse näkemään.
Ja hän astui pimeyteen tietäen työnsä tehdyksi. Ja niin oli hyvä.
Karzahnin maaperä huusi ja ulvoi — nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. Makutan rituaali oli tullut päätökseensä. Synkkä liekki oli syntynyt, ja se polttaisi halki jokaisen Suurten Muinaisten asettamasta kuudesta pyhästä sinetistä. Kun viimeinen niistä murtuisi, olisi tie auki.
Demonit ja kalmot Samarxannin holveissa yhtyivät lauluun, joka kaikui kiveä pitkin. Rituaali oli saavuttamassa viimeisen vaiheensa.
Ja lopulta sinetti murtui. Epäpyhä vihreä hehku täytti maiseman. Kuurouttava kidutettujen sielujen huuto yltyi ja yltyi. Hehkuva patsas valoa ja kalmaa nousi loputtomiin taivasta kohti, ja helvetillisen jyrähdyksen säestämänä maankuoreen heidän allaan levittäytyvällä saarella avautui railo.
Makuta Abzumo katsoi kättensä työtä ruttosiiven kylmällä kivisellä kannella. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Manalan herra pääsisi kenties ulos kapeasta raosta, jonka rituaali oli maahan avannut, mutta nyt oli aika valjastaa käyttöön koko helvetillinen sotajoukko. Kaksi Nimdan sirua leijaili esiin jostain makutan siipien alta. Ne alkoivat hehkua sinistä valoaan – ja niin niiden mukana myös maankuoreen avautunut railo.
Horisontissa välähti kuin sininen salama. Kolmasosa Karzahnin saarta muuttui tulimereksi ja sateeksi ikuisesti kirkuvaa kiveä tuhon maiseman yllä. Maankuoren railo oli romahtanut loputtomaksi kuiluksi, jonka sisuksista verenpunaisen hehkun saattamana alkoi tulvia hirveyksiä maailmaan. Niitä, jotka jumalat olivat aikojen alussa vanginneet pois täydellisestä järjestelmästä. Niillä oli raajoja ja siipiä ja kirkuvia suita ja itkeviä silmiä, ja vain kaaos ja korruptio ja hallitsematon syntymisen ja luomisen ja sikiämisen vimma ajoi niitä eteenpäin.
Kunnes keskeltä kiemurtelevaa kaaosta nousi yksi, joka pakotti siihen järjestyksen.
Eriparisten repaleisten siipien myrsky muodosti kuninkaalleen kuin kantotuolin, kun he toivat häntä ylemmäs ja ylemmäs syvyyksien luolasta ulkoilmaan. Samalla kun ruttosiipi laskeutui alemmas, kuningas nousi, ja lopulta hahmo saavutti sotalaivansa.
”ruton linnake, päiväsi on tullut”
Kirkuva ääni jylisi pitkin kaikkialle satavaa kiveä. Se lähestyi.
”kuninkaasi on päässyt vankilastaan”
Kahdella jalalla Makuta Abzumon eteen laskeutui hirvittävä virhe, jota Punatähden siunaus ei kattanut. Noustessaan täyteen pituuteensa se oli makutan kokoinen. Epäpyhä väki kuhisi sen vääristyneessä ruumiissa, rujo ja väärä kruunu keikkui sen sarvien välissä. Se nojasi valtikkaan, jonka kauheuksien ja kirouksien valtakunta oli sille siunannut, ja katsoi Purppuraan Piipariin kahdella kylmän sinisellä kuolleella silmällä.
Iltapäivän valo siivilöityi sinertävänvihreän rantaveden läpi. Väreilevä vedenpinta sai valonkin aaltoilemaan. Ylängöiltä laskevan Rapujoen virta pyöritti hiljalleen satama-altaan vettä niin, että se pysyi kaupungin välittömästä läheisyydestä huolimatta. Linnake mantereen puolella kuhisi elämää, kulkijat olivat tulleen kuka mistäkin maailman nurkasta. Mutta myös altaan peilin toisella puolella, merirosvolaivojen pohjin alla ja laituritolppien välissä, kuhisi muotojen, värien ja lajien rikkaus.
Eläin ui viistosti veden läpi hohtavien valonsäteiden parissa. Metru Nuin yliopistoissa ja arkistoissa tätä lajia ei tunnettu: niin suuri oli maailman merien rikkaus, että nuo pohjoisen professoritkaan eivät tunteneet sitä kokonaan. Välisaarten alkuperäisasukkaat kyllä tiesivät, että tästä Jappiksesta eli Mutaötöstä eli Ryömiskästä sai hyvän kastikkeen kerman, sitruunan ja ostereiden kanssa. Mutta hekään eivät olleet varma, pitikö se laskea suomukkaisiin vai äyriäisiin, ja oliko se kenties kahden merieläinryhmän kielletyn rakkauden hedelmä vai jonkun paikallisen makutan karvaisen perjantain hengentuote. Heille riitti, että sitä sai katiskoista ja että se maistui hyvälle.
Elon kehän lakien mukaisesti myös tämä otus etsi ravintoa. Yksi vaihtoehto olisi saalistaa ja syödä taas malluaisia ja vesikirppuja, mutta helpommalla varmaankin pääsisi, jos vain odottaisi, että joku vanhaksi mennyt kaalinpää tai liiaksi kuivattu ankerias heitettäisiin jostain laiturissa olevasta paatista, ja otus voisi muiden altaan asukkaiden kanssa tulla suoraan pöytään. Otuksen vahvat sakset kyllä läpäisisivät koppuraisenkin kalannahan, johon merirosvojen hampaat eivät pystyisi. Selkäevällään ohjaten otus uiskenteli kohti pisimmän laiturin päätä.
Täällä oli muitakin. Pieniä kaloja, isoja kaloja, yksi metrinen mureena. Pohjassa kiipeili turagarapuja ja sirkkahummereita. Edessä, vedenalaisessa hämäränsinisessä valossa, häämötti hahmo, joka ei ollut siinä vielä eilen. Uteliaasti ja päättäväisesti veden asukit lähestyivät hahmoa. Aromi tarttui otuksen hajureseptoreihin. Tämä oli jotain hyvää. Ottajia oli, mutta kaikille näytti vielä riittävän. Pohjaotukset kiipesivät niveljaloillaan pitkin pohjan hämäriin katoavaa ketjua ja kävivät hitaasti pyörivään, pystysuuntaiseen pöytään. Kalat näykkivät mistä löysivät hyvän paikan, pienet isojen muassa. Nyt ei ollut tarvetta saalistukselle. Se olisi vain energian tuhlausta.
Otus ui kuhinan läpi ja löysi paikan kiriliahvenen ja kuningasravun välistä aterian yläosasta, jossa lihaisa muoto äkkiseltään kapeni. Täällä olivat monet merenelävät ja saaneet vatsansa täyteen. Olio tarrautui kiinni pehmeään kudokseen piikikkäillä jaloillaan ja alkoi napsia lihaa kitusiinsa. Sen ympärillä kalojen pyöreät suut, rapujen sakset, merimakkaran huokoset ja meritähtien kauheat piikikkäät kidat tekivät samaa. Meren juhlissa kukaan ei jäänyt paitsi.
Ahnaasti olennon sakset vetivät hermorataa kohti sen suuta. Pihtien sulkeutuessa katkesi viimeinen säie, joka piti juhla-aterian ylintä osaa kiinni sen keskikappaleessa. Vettä kevyempi möhkäle suunnisti nostovoiman vetämänä välittömästi ylöspäin, kohti valoa, kohti ilmaa, jota sen entinen omistaja ei tulisi enää tarvitsemaan. Merenelävät pelästyivät äkillistä liikettä ja kavahtivat kauemmaksi. Kun aihetta vaaraan ei välittömästi ilmaantunut, ne palasivat ruokansa kimppuun. Irronneen pään alta löytyi uusia, kiehtovan makuisia elimiä joihin kaivautua.
Satamakapakka Liitävä Lokki
Valpur täräytti jappislautasenta puiselle pöydälle ja kiipesi vaivalloisesti baarijakkaralle istumaan. Maronil istui vastapäätä, nojasi kyynärpäällään ikkunalautaan ja imi savukettaan. Klaanilehti oli auki pöydällä. Kukat kuihtuivat hiljalleen samean ikkunan edessä. Takana Huono Satamakatu loikoili aamupäivän laiskassa aikaansaamattomuudessa.
”Mitäs sitä on maailmalla tapahtunut?” kysyi Valpur sekoittaen jappiksiaan kermakastikkeeseen.
”Maailmasta en tiedä, posti ei kulje, mutta joku nuikorolainen kertoo tässä siitä miten hänen nuoruudessaan vuohet olivat isompia. Ja kylien välistä Koli-liigaa ei ole vieläkään saatu pystyyn. Ruki-Koron kalalaiva on taas myöhässä. Ja ah, satamatyöläisten työttömyys ei ole noussut vieläkään, kas kummaa. Bio-Klaani lupaa ilmaisen koulutuksen, jos haluaa rintamalle. Turha toivo. Tiedotuksen hinta: kaksi mutaötöä.”
Valpur tökkäsi lautastaan lähemmäksi kaveriaan, joka asetti savukkeensa tuhkakupin reunaa vasten ja nappasi sormillaan ensin yhden ja sitten toisen kermaisen jappiksen. Äyriäiskalat rusahtelivat skakdin hampaissa ja katosivat kitusiin. Maronil röyhtäisi tyytyväisenä ja pyyhki sormensa pyyhepaperiin. Valpur jatkoi annoksensa haarukointia.
”Työttömiä Huonolla, työttömiä Huonolla”, pohdiskeli hän. ”Työttömyys sopii tämän paikan estetiikkaan.”
”Kuukausi laivalla, kuukausi vapaalla. Se on elämää. Ruokaa suoraan nuotasta ja riippumatto jossa levätä. Ja sitten tänne toimittamaan tyhjää. Nyt on vaan jälkimmäistä. Mitäpä tässä jaksaisi mihinkään ryhtyä, kohta se pyyhitään kuitenkin kaikki pois.”
”Se on kuulkaas ihan vankka huhu, että tuo saarto on nyt ratkeamassa, ja sieltä pääsee läpi. Että rohkeasti vaan pojat, ei ne nazorakit teitä merten yli seuraa”, sanoi tiskin takana baarinpitäjä, joka pyyhki likaiselle rätillä lasia vielä likaisemmaksi.
”Sinulla ainakin riittää töitä meidän satamarottien muonittamisessa”, vastasi Maronil. Annoksensa loppuun saanut Valpur pyyhki suunpieliään ja katseli ikkunasta mietteliäänä.
”Ja jotkut paiskovat töitä muidenkin puolesta. Eikö tuo ole Bob, linnoituksen ja oikeastaan kaupungin joka toisen talon talonmies, joka tuolla kalastelee?”
Maronil kääntyi ikkunan puoleen. ”Ainakin näkee hyvin, kun tuo hotellikin paloi edestä”, naurahti skakdi, ”Bob se on. Bob aina vauhdissa. Ei näytä olevan kummoinen syönti.”
”Yleensä tuo laiturinnokka on ihan hyvä kyllä”, pohti matoralainen. ”Ja kelinkin pitäisi olla narramiseen sopiva.”
Maronil haki kaljat molemmille. He katselivat ikkunasta. Skakdi poltti tupakkansa loppuun.
”Mukava katsella, kun muut uurastavat.”
”Jos tuota nyt uurastamiseksi voi sanoa.”
Kaukana tahmaisen ikkunan, Huonon Satamakadun ja rantavallin takana po-matoralainen pomppasi pystyyn. Maronil ja Valpur yrittivät saada tapahtumista selvää. Siellä Bob kavahti asemapaikaltaan taakse, pudotti onkensa veteen, kipitti laiturin reunalle ja katsoi alas, löi kämmenensä otsaan, alkoi juoksemaan kauheaa kyytiä pois laiturilta, tuli lähellä sen alkua toisiin aatooksiin, palasi juosten takaisin kärkeen, rapsutti päätään, juoksi taas laiturilta pois, katosi satamarakennusten taakse, palasi laiturille koukkukepin ja ison haavin kanssa, juoksi laiturin kärkeen, haali koukkukepillä vapansa takaisin, asetti sen ja kepin laiturille, kävi vatsalleen laiturin reunaan haavin kanssa ja nosti sieltä jotain… pyöreähköä, suunnilleen Koli–pallon kokoista ja painavaa… ja lähti kävelemään kohti keskustaa saalis haavissa mahdollisimman kaukana kantajastaan.
”Taivahan tulet.”
Moderaattoritorni
Pöydällä oli pää.
Tämä ei ollut tavallista Bio-Klaanin poliisivoimien tiloissa.
Samen asennosta oli kaikki ryhdikkyys poissa. Selakhi röhnötti tuolissaan pitkät jalat suorana edessään ja sormet käsinojia puristaen. Vihreä katse oli tiukasti naulittuna merenelävien osittain hapertamaan ruumiinosaan, jota peittävän kanohi-naamion alkujaan tummanpunainen väri oli alkanut haalenemaan.
Aivan lähellä istui Bladis pyörätuolissaan leuka kättään vasten tuijottaen samaa. Ei sitä voinut olla katsomattakaan. Se ei mennyt pois. Aurinkolasinsa skakdi oli sentään laskenut arkistohyllyn päälle.
Kulkukortti naksahti lukiassa oven toisella puolelle ja Make astui hengästyneenä sisään. Moderaattori kumartui vähän, jotta hänen siipensä eivät kolisisi kamanaan. Same ja Bladis eivät nostaneet katsettaan. Maken silmät löysivät pian kohteen, ja moderaattori laittoi käden suunsa eteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kuuluisan ruuansulatuselimistönsä sisällön paikoillaan.
”Sehän on… Voi ei… Minä kuulin, että hän lähti…”
”Ei. Ei ole”, sanoi Same nostamatta katsettaan vieläkään.
”Arvaa uudestaan”, murahti Bladis.
”Kapura? Eikö? Mutta tuo naamio..?”
”Katso tarkemmin”, sanoi Same.
”Ei oikein huvita”, sanoi Make rehellisesti.
”Poskisuojien muoto on eri. Harja on isompi. Silmäaukot pienemmän. Kanohi Hans.”
”Hans? Eikö se ole se yksi Matoran, Paploon kaveri.”
”On. Ja miehistymisen suurnaamio.”
Missä tahansa muussa tilanteessa Bladiksella olisi ollut jotain nerokasta sanottavaa miehistymisestä, mutta nyt tätä ei huvittanut. Make istuutui kolmannelle tuolille kauemmaksi pöydästä ja yritti peittää nenänsä mahdollisimman hienostuneesti.
”Voisiko tuon laittaa jo ruumishuoneelle?” hän kysyi hiljaa.
Same nosti radiopuhelimen vyöltään. ”Paaco, tuletko kylmiön kautta, ota ruumispussi mukaan. Pienin. Kiitos.” Hai asetti puhelimen takaisin vyölleen.
”Jees”, Make vastasi, vaikka se tuntui vähän kevyeltä sanavalinnalta tilanteeseen. ”Ja mitä nyt?”
”Paaco on kaivamassa, mitä tietokoneelta löytyy. Me lähdemme kohta tutkimaan… epäillyn uhrin asunnon. Saimme Hain ja pari tanakkaa kaupunkilaista auttamaan loppuosan naaraamisessa paikasta, josta Bob tämän löysi. Saat mennä heidän kanssaan ja katsoa, että kaikki menee lain ja ohjesäännön mukaisesti.” Same nosti mietteliäästi katseensa ensi kertaa todistuskappaleesta Makeen. ”Tai oikeastaan voisi olla hyödyllisempää, jos menisit ampumaradalle kyselemään, milloin ne näkivät hänet viimeksi ja missä mielentilassa.”
Ruskea Makuta, terassi
Valpur ja Maronil olivat siirtyneet vaivihkaa Huonon legendaarisimman ja viheliäisimmän paikan terassille. Heitä ei sinne houkutellut edes rommi – tähän aikaa baari oli nimittäin vielä kiinni. Ruumista ei kuitenkaan nähnyt joka päivä edes Huonolla. Tai edes sodassa. Se houkutteli paikalle muutakin merikarhua, ja tarkkasilmäinen olisi voinut laskea toista tusinaa puujalkaa, koukkukättä tai silmälappua. Suurin osa oli kuitenkin tarpeeksi hienotunteisia pitääkseen etäisyyttä. Lisäksi laiturin mantereen puolen päässä, vain muutaman metrin päässä veden partaalle rakennetusta terassista, piti asemiaan kaksi tiukkailmeistä poliisia: toinen Bio-Klaanin univormussa, toinen Nui-Koron sinisessä viitassa.
Laiturilla oli lisää poliiseja, matoralaisia kaikki. Kaksi levitteli vesikanistereja, hakoja ja nostoliinoja helposti saataville. Kaksi muuta laskeutui varovaisesti soutuveneeseen, johon oli maalattu jo haalistuneet keltaiset huomiomerkit ja Klaanin poliisivoimien raputunnus. Poliisien keskellä pitkänä nousi Toa Hain hahmo, joka riisui miekkavyönsä, laskosti viittaansa laiturille, venytti jäseniään ja tiiraili veteen. Soutuvene irtosi ankkurista. Toa hyppäsi sulavasti syksyiseen meriveteen.
Hetken päästä tämän pää tuli taas pinnalle. Sanoja vaihdettiin. Vene soudettiin Toan vierelle, ja tämä katosi takaisin pinnan alle. Kesti hetken. Jotain vähän Toaa lyhyempää, punaista ja kuhisevaa nousi pinnalle. Toa Hai katosi taas pinnan alle. Laiturilla olevat poliisit näyttivät jokseenkin pahoinvoivilta, mutta heittivät kaksi köyttä ja niiden varassa olevan nostoliinan veneessä oleville kollegoilleen, jotka saivat ajettua sen kelluvan kappaleen alle. Hai nousi taas pintaan ja auttoi kankaan kanssa. Käärö nostettiin veneeseen, Hai ui laiturin tikkaille ja kiipesi ylös. Poliisit soutivat laiturin kärkeen ja käärö nostettiin ylös veneestä. Se avattiin; Maronil erotti salamavalon välähdyksen. Sitten poliisit ottivat vesikanisterit ja huuhtelivat melkoisen määrän mereneläviä punaisen hahmon päältä ja alta takaisin Visulahden aaltoihin.
”Toivottavasti Lokin eväät eivät olleet tänään kauhean tuoreita”, sanoi Valpur.
Moderaattoritorni
Kulkukortti naksahti lukijassa ulkopuolella ja vihreäkultainen toa astui sisään. Hän ojensi vakavana Samelle hopeisen kauppakassin kokoisen ja vetoketjulla suljettavan tyhjän pussin sekä parin kumihanskoja. Same nyökkäsi, veti hanskan käsiinsä ja nosti tukevasti kanohin harjasta pidellen pään säkkiin. Vetoketju sulkeutui.
”Kiitos. Mitä selvisi?
”Olen satavarma, että se on Rapuka. Tietokannan mukaan kellään muulla täällä ei ole kanohi Hansia. Se… Minä en ole edes kuullut siitä muualla. Soitin arkistoihin ja kysyin heitä tarkistamaan Kattavasta Kanohioppaasta. Ilmeisesti sille on Metru Nuilla kiekkokoodi, mutta niitä ei juuri taota.”
”Se on hyvin huono naamio”, totesi Same. ”Entä muuta?”
”No, ilmiselvää syytä sille, miten hän päätyi Visulahteen, ei vielä selvinnyt. Hän oli joutunut sinne yöllä, ja pistin koneen selventämään yövideomatskua, jos siitä saisi jotain selvää. Mutta tein henkilökohtaisen selvityksen, kuten pyysit. Rapuka ei koskaan oikein sopeutunut Bio-Klaanin porukkaan. Hän oli ennen tänne saapumistaan merirosvo, Akupar-niminen. Hän saapui Klaaniin nelisen vuotta sitten. Tässä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, merirosvojahan näillä vesillä riittää. Hänestä ei ole mitään raportteja ennen Feterrojen hyökkäysyötä, jonka tutkintakirjauksissa oli epäselvyyksiä siitä, koettiko hän puolustaa Klaania vaiko käyttää vain kaaosta hyväkseen ja ryöstellä. Hän loukkaantui, kun eräs kaupunkia puolustanut Matoro-niminen matoran löi häntä tikarilla. Ilmeisesti tämän oli tarkoitus osua Avrahk Vahan, mutta asia on tosiaan melko epäselvä. No, Rapuka, tai silloin vielä Akupar, tikattiin sairaalasiivessä. Vaikkakin vakava, niin vamma ei ollut mitenkään kohtalokas. Sen jälkeen hän käänsi nimensä.”
”Muutama vuosi täällä, omien puukottama, menneisyys rikollisena? Se saattoi olla murha”, sanoi Bladis.
”Ehkä niin”, sanoi Paaco. ”Tawa hyväksyi hänet jäseneksi, mutta pyysi ensin Radukowilta lausunnon. Psykologin mukaan Rapuka oli päättäväinen, mutta ilmeisen taipuvainen sadistisuuteen. Hänhän oli aseseppä – ”
”Idealistinen valinta Tawalta. Toisaalta, merirosvo jäsenenä on helpompi pitää aisoissa”, huomautti Bladis.
”Ehkä, tai sitten realistinen epämukavuudestaan huolimatta. Asesepälle oli käyttöä, kun maailmantilanne alkoi käydä uhkaavaksi. En ole kyllä kuullut, että Rapukan aseita olisi käytetty rintamalla”, vastasi Same.
”Enkä minä. Se on se Piratinator-sarja. Sattuvat mutta eivät tapa. Eräänlaisia shokkiaseita. Väkijoukkojen hallintaan. Huonoja sodassa”, tiesi Bladis.
”Ehkä Make saa selville jotain asian tästä puolesta. Muuta?”
”No, tässä ei ole mitään uutta teille, mutta hän oli ihan vastikään kärsimässä yhdyskuntapalvelurangaistusta. Te otitte hänet kiinni.”
”Hei, se oli se kun se tippui räystäältä. Muistatko?” Bladis kääntyi terävästi Samea kohti.
”Tiedän. Siksi minulla ei kestänyt kauaa tunnistaa päätä.”
”Ja Bob ja Petex valvoivat rangaistusta, ja Bob löysi pään. Epäilyttävää?”
”Tuskin. Jos Bob olisi kuollut, epäilisin Rapukaa, en tosin päin. Jatka, Paaco.”
”Rapuka ei ollut osallistunut Klaanin tehtäville tai sotatoimiin, jos sitä aseiden kehittämistä ei lasketa. Ilmeisesti hän sai kuitenkin vähän rahoitusta sotakassasta, tosin kertaluonteisesti vain. Siitäkin huolimatta, että hän on ollut kahdessa rikostutkinnassa epäiltynä lievästä pahoinpitelystä. Näistä kumpikaan ei vajaan todistusaineiston takia johtanut tuomioon. Saatatte muistaa, näistähän ei ole kauan. En usko, että hänellä oli kovin paljon ystäviä. Hän taisi olla niitä klaanilaisia, jotka eivät osallistu mihinkään ja jotenkin unohtuvat huoneisiinsa.”
”Sepä se”, murahti Same. ”Emme edes tiedä, kelle läheisille pitäisi tiedottaa.”
”No, katsoin ikkunasta tullessani tänne, ja kohta koko kaupunki tietää, että ainakin joku punahaarniskainen tule toa on menettänyt päänsä. Satamassa on melkoinen joukko. Oletteko kertoneet Tawalle? Ei ehkä läheinen, mutta taitaa olla parempi, että hän kuulee sen meiltä kuin jonain huhuna, että joku on tapettu kaupungissa.”
”Oikeassa olet”, sanoi Same ja nousi. ”Pitäkää tauko. Vien tämän kylmiöön ja käyn tiedottamassa Tawalle. Sitten jatkamme tutkimuksia uhrin asunnolla. Nähdään.”
Same otti hopeisen pussin ja poistui. Bladis ja Paaco jäivät kahden. Bladis huokaisi syvään. He tuijottelivat hetken hiljaa kattoon ja lattiaan.
”No kun… Bob toi sen… pään, niin ajattelitko sinä ensin, että se olisi Kapuran?”
”Joo. Niin kai. En minä muistanut koko Rapukaa ennen kuin Same tunnisti sen. Ja hänkin taisi luulla hetken. Kyllä minä sen Rapukan pahoinpitelyhomman nyt muistat, kun sanoin, mutta se vain hukkui muiden juttujen alle, tai siis. Katosi.”
”Kun tuo Kapuran toissaöinen lähtö on ollut esillä tässä.”
”Joo. Mutta ne nauhat nyt olivat ihan selkeitä, sen Kapuran lähdöstä. Ja kun Same tunnisti sen niin kyllä minäkin huomasin. Vaikka hetken, joo, myönnän, olin että ei saatana, mitä pimeyttä tämä on. Tai siis on se nytkin toki kun kalat syö kaveria satama-altaassa. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin tuo Rapuka ei vaikuta tyypiltä, jota täällä kauheasti kaivattaisiin. Toisin kuin Kapura ja Taguna, kummallisuuksistaan huolimatta.”
”Niin, sitä minäkin. Eikä Kapura semmoista tekisi. Sillä oli kuitenkin jotenkin aina joku, en nyt tiedä että suunnitelma, mutta ehkä kuitenkin suunta, vaikkei siitä selvää ottanutkaan.”
”Niin, meinaat että Kapura ei hukuttautuisi Visulahteen? Joo, ei, kyllä minä olen ihan samaa mieltä.” Bladis raaputti leukaansa. ”Muttamutta. Olet siis sitä mieltä, että se oli itsemurha?”
”Joo. Ei täällä toia ihan joka päivä murhata – tai muistatko milloin olisi murhattu? Ja se olisi ollut todella, todella typerä tapa hävittää ruumis. Siinä on jotain seitsemän metriä vettä. Pää olisi vähintään kolissut laivojen pohjiin. Ja se oli siellä nytkin ilmeisesti kymmenisen tuntia. Eli – jos se oli murha, niin se oli äärettömän tyhmä murha, tai sitten sellainen, joka halusi paljastua tai tehdä pointtinsa selväksi. Mutta mitä kukaan haluaisi kertoa meille murhaamalla jonkun Rapukan? Ei allianssi ainakaan. Niin sikäli tuntuu todennäköisemmältä, että tekijä oli semmoinen, jonka ei tarvinnut välittää seurauksista, siis sillä verukkeella, että oli itse kuollut.”
”Niin kai. Silloin ei olisi luvassa murhaajajahtia meille.”
Kulkukortti naksahti lukijassa. Ovi aukesi ja Make kumartui sisään.
”Moi. Kävin siellä ampumaradalla”, sanoi moderaattoriryhmän nuorin ja otti esiin lehtiönsä. Helpottuneena Make huomasi, että pää oli viety pois.
”No?” kysyi Paaco.
”Sain joitain tietoja Rapukasta. Troopperi oli siellä ja hän tiesi juttuja. Nimittäin Rapuka oli puhunut hänen kanssaan itsepintaisesti, Troopperi ei ollut oikein tyytyväinen siihen, eikä toisaalta vaikuttanut kauhean surulliselta kuullessaan että Rapuka on kuollut, vaikka oli kyllä ihmeissään aika lailla. Niin se oli kuulemma kysellyt Troopperilta, joka kuulemma tuntee sodanjohtoa ja- ”
”Make. Make. Älä selitä kaikkea nyt vielä kun vain me kaksi eikun kolme olemme tässä”, keskeytti Bladis. ”Joudut kuitenkin kertomaan kohta uudestaan. Missä haimies on?”
”Haimies vai? Hän odotti tuossa käytävällä. Pyydänkö sisään?”
”Hä? Unohtiko se kulkukorttinsa. Pyydä!” ärähti Bladis.
”Hai”, tervehti Toa Hai astuessaan sisään. Hän jätti miekkansa seinää vasten ja istahti tyhjälle tuolille.
Bladis ja Paaco tuijottivat tulijaa. “Hetkinen…” Bladis sanoi ja rullasi vähän lähemmäksi.
“Tämä ei ole haimies.”
“Mitä?” Paaco kysyi ihmetellen.
“Tämä mies on huijari”.
”Eikä ole, minä pyysin sitä poliisien avuksi sukeltamaan sitä ruumista”, sanoi Paaco pyöritellen silmiään.
”Eikun niin joo”, sanoi Bladis.
”En minä nyt aina ole tyhjää toimittamassa”, sanoi Hai hymyillen. ”Löysimme ruumiin. Tai siis sen mitä siitä nyt oli jäljellä. Apilak ja muut veivät sen ruumishuoneelle. Siellä oli kyllä melkoinen yleisö. Vettähän siinä on vain-”
”Nyt hei!” huudahti Bladis. ”Sinä myös. Ei kannata selittää kaikkea kahdesti. Jos sinä et ole haimies, niin-”
”Tuolla hän on”, nyökkäsi Paaco ovelle. Lievästi tupakalta haiseva Same nojasi ovenkarmiin ja seurasi keskustelua.
”Lepo vaan”, Same sanoi ja istuutui. ”Näinkin Apilakin kylmiöllä. Rapuka on taas yhdessä paikassa.”
”Miten Tawa otti keissin?” kysyi Bladis.
”Surumielisesti. No niin, ensin Hai, sitten Make, sitten asunnolle.”
”Kiitos!” sanoi Hai. ”Niin, siinä on vettä alle seitsemän metriä. Sukelsin kohtaan, jossa se pää oli tullut Bobin mukaan pintaan. Siellä oli loput Rapukasta ja, pahoittelen vulgaaria kuvausta, puolet lahden elämästä sitä syömässä. Ruumis oli vasemmasta nilkasta kolmimetrisellä köydellä kiinni jonkinlaisessa metalliesineessä, joka oli ehkä hitsattu kasaan pienestä alasimesta. Näytti tarpeeksi kevyeltä, että toa jaksaisi kantaa sen vaivoin… Mutta tarpeeksi painavalta, että, no. Jos joutuisi uppoveteen siihen sidottuna, niin ei pääsisi ylös. Se oli alle kahden metrin päässä laiturin päästä. Eli vaikuttaa siltä, että sen olisi voinut heittää siitä.”
”Mielikuva on epämiellyttävä”, sanoi Bladis.
”Niin. Se on”, sanoi Hai.
”Helvetti”, totesi Paaco.
”Katkaisin sen köyden veitsellä ja nostimme päättömän ruumiin ylös. Se oli hyvin kaluttu. Luulen, että pää oli irronnut, kun kaularankaa oli syöty tarpeeksi.”
”Tulin samaan lopputulokseen”, sanoi Same.
”Se on melkoista”, aloitti Hai, ”että onhan meillä ollut näitä kuolleita viime aikoina, mutta sotavainajat ovat aina jotenkin helpompia käsittää, kun niissä on jotain kunniaa. Mutta tämä Rapukan tapaus vetää mielen vaan aika synkäksi.”
Same nousi ja taputti Haita olalle. ”Niin se on. Kiitos kuitenkin, kun olit avuksi. Sitten Make.”
Make otti taas lehtiönsä esille ja etsi oikean sivun. ”Niin tosiaan. Rapuka kävi siellä ampumaradalla aika usein. Troopperi oli siellä nyt ja kyselin häneltä siitä. Troopperi oli aika yllättynyt, kun sanoin, että Rapuka on vissiin kuollut. Tai siis kerroin, että sen pää oli moderaattoritornissa, ilman loppuosaa ruumista, niin asia on varma. Että Bob oli löytänyt sen. Yllättynyt mutta ei mitenkään murheellisen oloinen. Troopperi myönsi, ettei oikein tullut Rapukan kanssa toimeen. Kuulemma Rapuka oli sen mukaan jotenkin umpimielinen ja epämiellyttävä. Troopperi totesi kyllä siihen, ettei sen kai kannattaisi puhua näin, kun poliisi kuulustelee sitä sen kuoleman jälkeen, mutta vakuutti, ettei ole tappanut sitä. Kysyin, miksi se oli sitten epämiellyttävä. Troopperi ensinnäkin muisteli, että Rapuka olisi hakannut jonkun matoralaisen, ja että sitä olisi tutkittukin, mutta se matoran ei halunnut todistaa. Ja sitten kuulemma se kyseli siltä ihan outoja juttuja. Nimittäin -” Make piti dramaattisen tauon – ”nukeista. Niistä Avden kätyreistä. Troopperi sanoi, ettei se tiedä niistä paljoakaan – mitä nyt oli kuullut jotain Matorolta Ath-Nuin reissulla, ja muilta. Ilmeisesti Rapuka oli ajatellut, että Troopperi tietäisi jotain, kun hän on rintamalla usein ja perillä siitä, mitä sodassa on meneillään. No, Troopperi oli sanonut, ettei tiedä niistä paljoakaan, koska ei niitä nyt rintamalla näe. Nukkeja siis. Ne on nimdajuttuja enemmänkin. Rapuka oli sitten kysynyt jotain Nimdasta, ja Troopperi oli kertonut jotain Arkkienkelin taistelusta. Ja katunut heti, että oli edes ryhtynyt siihen keskusteluun. Hän oli turhautunut, ja sanonut, että kannattaa ehkä kysyä Matorolta, kun se nyt nämä asiat oikeasti tuntee. Vaikka kuulemma Troopperia oli kaduttanut sekin, että oliko se nyt ohjannut sen Rapukan Matoron kimppuun, kun Matorolla on ongelmia omastakin takaa. Mutta kuulemma Rapuka oli vaan sanonut, että haista paska, ei se selkäänpuukottava matoran mitään tiedä. Troopperi oli siinä vaiheessa päättänyt, että tarkkuusammuntatreeni oli siinä ja lähtenyt kotiinsa.”
”Pöpi”, Paaco sanoi.
”Eikun se sekoitti Matoron siihen toiseen Matoroon, joka puukotti sitä selkään Feterra-taistelun aikana”, Bladis huomautti.
”No joo, mutta on se silti aika pöpi, kuka nyt ei Matoroa tuntisi? Siis Mustalumea, meidän Matoroa?” Paaco vastasi.
”Kenties tuo selostus ei muutenkaan kerro aivan täysjärkisen kulkijan toimista”, totesi Same. ”Saitko selville muuta?”
”No, vissiin Rapuka oli jupissut viimeiset viikot siitä, että sen aseprojektin rahoitus oli lopetettu. Troopperi näytti minulle vielä Rapukan kaapin, mutta se oli lukossa, eikä minulla ollut yleisavainta mukana. Ilmeisesti siellä olisi jotain pyssyjä.”
”Kiitos”, sanoi Same ja nosti varustevyöstään esiin pienen avaimen. ”Voimme käydä siellä myöhemmin. Menoksi.”
Akuparin Ahjo
Rapukan huoneisto oli kellarissa. Bio-Klaanin linnoituksessa oli sen monivaiheisen historian takia useita erilaisia kellareita, joista osa sijaitsi kokonaan maan alla ja osa kokonaan maa päällä. Osa ei sijainnut ollenkaan eikä ollut ehkä koskaan sijainnutkaan. Rapukalla oli ollut rivi matalia ikkunoita huoneensa yläosassa; ne avautuivat lähelle Keskisuuren Kasteen Aukion kivetystä niin, että niiden yläosa oli alle puoli metriä maan yläpuolella. Päivälläkin tila oli hämyisä. Huoneisto oli melko suuri – ehkä Rapuka oli saanut kompensaatiota siitä, ettei asunnosta oikein näkynyt ulos.
Same avasi oven yleisavaimella ja astui varovasti sisään. Bladis kirosi korkeaa kynnystä rullatessaan sen yli. Pyörät tärähtivät betonilattialle. Paaco tuli perässä ja viimeisenä Make vetäen siipiän ala-asentoon.
Eteistä oli tuskin ollenkaan, se oli vain rajaava seinäke, jossa oli tyhjä hattuhylly ja pari naulaa, joista toisessa roikkui likainen nahkainen esiliina. Huoneessa oli romua, joka oli yritetty keskittää pariin ruosteiseen öljytynnyriin huonolla menestyksellä. Keskellä oli alasin, jonka ympärillä alkujaan valkoinen lattia oli värjäytynyt ruskeaksi. Pitkällä seinällä oli tulisija ja ahjo. Toisella puolella, vastapäätä ikkunoita, oli syvennyksessä työpöytä ilmeisesti suunnittelua ja muita kevyempiä töitä varten. Pöytä oli melko tyhjä; sillä oli yksi taitettu paperiarkki. Vaikutti siltä, että pöytäkin oli ollut täynnä tavaraa, mutta ne oli huitaistu laajalla käsivarren liikkellä puulaatikkoon, joka oli työnnetty pöydän alle täyden paperikorin viereen.
Taitettuun paperiarkkiin oli kirjoitettu huolellisesti Bio-Klaani. Same oli tarttumassa siihen, mutta veti kätensä takaisin, kun Bladis älähti.
”Se on johtolanka! Jos käpälöit sitä, emme saa ikinä kunnollista näytettä”, sanoi skakdi toruen esimiestään ja veti kumihanskat käsiinsä. Hän otti varustevyöltään ison näytepussin ja vinkkasi silmäänsä.
”Olkoon menneeksi, vaikka olen kyllä yllättynyt, jos löydät siitä jonkun muun kuin Rapukan DNA:ta”, sanoi Same.
Bladis otti kiinni arkin nurkasta ja oli sujautti sen pussiin.
”Tässä vaiheessa taidamme parhaiten analysoida johtolankaa lukemalla sen”, sanoi Same ja pyöräytti silmiään. Bladis onki paperin takaisin, taittoi sen auki, örähti ja alkoi lukemaan virallisimmalla äänellään.
”Bio-Klaanilaiset
Kun luette tätä, olen kaukana. Mutta älkää pelätkö. Kohtaamme vielä.
Piditte minua pilkkanamme. Lopetitte Piratinator-projektin rahoituksen, vaikka ensimmäiset tulokset olivat erittäin lupaavia. Ette antaneet minun osallistua kaupungin turvallisuuselinten kokoukseen, vaikka asia koski minuakin. Nauroitte ja nauroitte. Selkäni takana minua panetellaan. Bio-Klaanin fascistiset poliisivoimat nauroivat kun satutin itseni kun yritin toteuttaa vapaata tiedonvälitystä. Minulle määrättiin yhdyskuntapalvelua täysin poliittisin perustein. Minuun ei luoteta. Aseprojektini voisi olla Bio-Klaanin puolustuksen kulmakivi mutta ei kelpaa. Teillä on pelkkä sisäpiiri ja herrakerho tiedän kyllä mitä tavoittelette pelkkää valtaa. Haluatte vaan alistaa mutta en alistu.
Bio-Klaani on oikea tätä saarta riivaava alistaja. Bio-Klaanin viholliset ne taitavat taistella hyvän puolella. Nazorakien imperiumi, zyglakit, Gaggulabion skakdit, Feterrat, merirosvot. Ja Punainen Mies. Tiedän kyllä mitä yritätte puolustaa. Nazorakit, zyglakit ja skakdit eivät pelota bio-klaanilaisia, niistä päästään kyllä eroon. Sotia on sodittu ennenkin.
Punainen Mies on toista maata. Olen kierrellyt ja puhellut, päässyt kansan pulssille. Sota on meidän käsityksen maailmassamme. Sitä pelätään. Mutta todellinen kammo myös Bio-Klaanin sankareiden pulsseilla tulee niistä, Punaisen Miehen Nukeista.
Punainen Mies parsi nuket omiksi sotureikseen sillä hän käy sotaa Bio-Klaanin valkoista kuningatarta vastaan. Nuket ovat kuolemattomia sillä ne ovat jo kerran kuolleet ja sitten parsittu taas kasaan, hirveinä, mutta mahtavina. Nuket hyytävät veren ja et voi kirkua.
Mutta yksi Punaiselta Mieheltä vielä puuttuu. Sodat nimittäin voitetaan asein. Punainen Mies tarvitsee Asesepän.
Teoriani perusteella tiedän, että Nuket ovat entisiä Toa-sotureita, jotka hukkuivat Hopeiseen Mereen ja joista Punainen Mies parsi sitten nukkensa. Aion seurata heidän polkuaan. Aion astua läpi veden ja syntyä uudelleen vahvempana. Kun luette tätä, on se jo tapahtunut. Tällä kertaa ette voi pysäyttää minua!!
Katkeruuteni miekka menee pidemmälle kuin pelkkään käännettyyn takkiin ja puolen vaihtoon. Vaihdan tuonpuoleiseen.
Bio-Klaanin onni taistelukentällä kääntyy, kun Punaisen Miehen kädet ovat varustettu Piratinator-sarjan parhailla aseilla. Koko Bio-Klaani tulee katumaan, että nauroi minulle.
Hyvästi. Tapaamme taistelukentällä
Rapuka”
Bladis pisti kirjeen pussiin ja sulki sen huolellisesti. Hän huokaisi. ”Tämä mies halusi kuolla.”
”Perse. Perse perse perse perse. Tiesin sen”, sanoi Paaco. ”Olipas se. Hullu mikä hullu.”
”Itsemurhakirje. Paitsi että hän luuli palaavansa tuota pikaa”, totesi Same.
Make katseli hermostuneena ympäri pajaa. ”Voisiko Avde kuitenkin tehdä sellaista? Hän kuitenkin pystyi tekemään Nuket…”
”Rapukan pää ja ruumis ovat rautaovien takana Bio-Klaanin ruumishuoneella. Hän saisi totisesti tehdä uuden hyökkäyksen linnoitukseen, jos haluaisi noutaa Rapukan parsittavaksi. Lisäksi tämä kirje on ainoa merkki siitä, että Rapukan ja Avden välillä on joku yhteys.”
”Ja sekin yhteys on pelkkää hullun horinaa”, sanoi Paaco. ”Joo, on se minustakin ankeaa, että äijä teki mitä teki ja me joudutaan siivoamaan sotku. Mutta yksi raapustus ei todista, että tässä olisi joku oikea kuvio. Tiettävästi mikään mitä Avde on tehnyt ei ole liittynyt Rapukaan tai tuohon kirjoitukseen mitenkään.”
Bladis raapi leukaansa. ”Silti hän tiesi Avdesta, eikä siitä nyt täällä jatkuvasti puhuta. Emmekä voi olla varmoja, vielä, onko kirje edes Rapukan, saati onko se itsemurhakirje. Voi olla, että joku murtautui tänne, kolkkasi tai tappoi Rapukan, jätti kirjeen lavastukseksi ja heitti hänet mereen.”
”Se olisi edelleen ihan tosi tyhmä tapa hävittää ruumis. Siinä on jotain seitsemän metriä vettä”, sanoi Paaco.
”No olisi se myös tosi tyhmä tapa ryhtyä Avdelle nukeksi”, huomautti Bladis.
”Se nyt on tyhmä suunnitelma joka tapauksessa. Tai siis hullu. Ei tässä puhuta terveestä mielestä.”
”Meillä ei ole motiivia, todisteita tai muitakaan merkkejä siitä, että tässä olisi tapahtunut murhaa. Täällä ei ole taistelun jälkiä. Rapuka suhtautui meihin epäluuloisesti, ja vaikka kirje onkin sekava ja sanotaanko esoteerinen, se on minusta linjassa siihen, miten Rapuka käyttäytyi aiemminkin”, Same sanoi.
”Mistä se sitten sai tiedon Avdesta ja muusta?” kysyi Bladis.
”Kuulemma kyselemällä, liikkuuhan niistä huhuja tuolla. Matoron seikkailut kuitenkin kiinnostavat. Sota yleisestikin, eikä nukkeja joka päivä näe.”
”Onneksi ei”, sanoi Make. ”Mutta Troopperi tosiaan sanoi, että Rapuka oli kysellyt siltä nukeista jatkuvasti.”
”No niin. Selvä homma. Rapuka oli saanut Karzahni tietää mistä pakkomielteen nukkeihin ja alkanut kaivelemaan niistä. Sitten hän oli katkeroitunut meitä kohtaan ja yhdistänyt asian päässään, tehnyt nukeista sankareita. Ja halunnut tulla sellaiseksi tosi paljon. Niinhän siitä lukee”, selitti Paaco.
”Onko siis mahdollista”, sanoi Make hitaasti, ”että joku syyttää tästä meitä?”
”Miten niin meitä?” kysyi Paaco.
”No kun selvästi Rapuka oli kokenut, että Bio-Klaani kohteli häntä kaltoin, ja siinä oli se yhdyskuntapalvelujuttu… Me ollaan kuitenkin moderaattorit.”
”Jos jotain syytetään, niin minua ja Bladista”, sanoi Same. Jouduimme poistamaan hänet kokouksesta, jossa hänellä ei todellakaan ollut lupaa olla. Eikä hänestä siellä mitään puhuttukaan, vaikka hän taisi niin kuvitella. Myöhemmin samana päivänä yhytimme hänet kiipeilemästä räystäskourussa ja hän putosi huomattuaan meidät. Myönnän, saatoin olla hieman tahditon häntä kohtaan, mutta hän aiheutti turhaa vaaraa.”
”Älä syytä siitä itseäsi”, sanoi Paaco. ”Maken kertoman perusteella Rapukasta oli tullut pöpi jo aikaisemmin. Ja sen pahoinpitelykeissin perusteella hän oli pöpi jo tullessaan Klaaniin. Ei näiden tyyppien kanssa voi diplomatisoida.”
”Ei voi ei. Ja vaikka paska on jo tukkinut tuulettimen, on meidän tehtävä täällä parhaamme”, sanoi Same. ”DNA on yksi mahdollinen todistus, mutta täältä voi löytyä muitakin osoittimia siihen, miksi kävi niin kuin kävi.”
”Ja meidän pitää joka tapauksessa luetteloida kuolleen jäsenen omaisuus. Rikospaikkatutkinta, vai?” kysyi Paaco.
”Jos rikoksia löytyy”, vastasi Same.
”Minua ainakin helpottaa, jos saamme yhtään selville sitä, mikä Rapukan tuohon ajoi”, sanoi Make.
”Ensin tarkistetaan, mitä se ei halunnut meidän tietävän”, sanoi Paaco ja asteli ahjolle. ”Arina ja muuri ovat ihan kylmiä. Rapuka ei pitänyt tässä ainakaan kovin isoa tulta ainakaan eilen. Arinaa ei ole siivottu, mutta täällä ei näy tuhkaa, mikä viittaisi papereiden tai muun aineiston polttamiseen.”
”Ja muutenkaan siivous ei näytä kovin nätiltä”, sanoi Make.
”Voimme tarkastaa valvontanauhoilta, onko milloin hormista on viimeksi tullut tulta. Ja joku Troopperi saa arvioida, onko siinä poltettu paperia vai pelkkää puuta”, jatkoi vihreä moderaattori.
”Paitsi Rapukakin oli tulen toa – hän on ehkä voinut polttaa asioita huomaamatta”, sanoi Same.
”Niin, totta. Silti hän käytti täällä aikamoisen määrän puuta. Muistaako kukaan, että Rapuka olisi joskus käyttänyt tulen elementtivoimiaan mihinkään?” Paaco mietti.
”Ei. Ei ainakaan kokouksen salakuunteluun”, sanoi Bladis.
”Joo. Se tuntuu olevan maan tapa? Kepe, Suga, minä – tai Kapura – aika moni meistä on ollut niin kauan käyttämättä voimiaan, että tuskin muistaa niitä.”
”Onneksi Rapuka päätti liittyä Avden nukeksi sen sijaan, että olisi yrittänyt räjäyttää linnoituksen nova-räjähdyksellä”, sanoi Same vakavana.
”Huh! Petturi-toat ovat aina uhkaavia”, mielsi Make.
”Ehkä todiste sen puolesta, ettei Rapuka hävittänyt kiusallisia todistuskappaleitaan elementtivoimilla polttamalla, siis?” Paaco kysyi.
”Ei ehkä todiste, mutta pidetään mielessä”, vastasi Same. ”Menee samaan linjaan sen kanssa, ettei hän yrittänyt piilottaa… ruumistaan… tai toiminut muutenkaan kovin suunnitelmallisesti.”
”Tai järkevästi”, sanoi Paaco.
”Tai järkevästi.” Same veti puulaatikon pöydän alta ja katseli sen sisältöä. Laatikossa oli komponenttien ja sylinterien lisäksi rutistunut energiajuomatölkki ja rikkonainen kahvikuppi. ”Tulee mieleen, että mahdollisesta elementtivoimien puutteesta huolimatta Rapuka olisi voinut saada aikaan meille enemmänkin harmia kun yhden itsemurhajutun ja ruumissukelluksen. Näillä tarpeilla hän olisi saanut aikaan tuhoisan pioneeriräjähteen.”
”Entä jos hän tekikin?” sanoi Make. ”Ja kirjeen oli tarkoitus pitää meitä täällä tarpeeksi kauan?”
Paaco jähmettyi ahjoon nojaten. Make vilkuili hermostuneesti.
”Skarrarr, se vielä puuttuisikin”, sanoi Bladis.
”Vaan silti meidän pitää tehdä työmme. Vaara on aina olemassa. Sodassa.” Same kumartui uudestaan pöydän alle, nyt selvästi valppaampana. Hän otti paperikorin esiin.
”Tähän mennessä mikään ei viittaa siihen, että Rapuka olisi suunnitelmallisesti virittänyt meille ansaa. Hän olisi voinut yrittää kostaa meille vain virittämällä ansan, tekemällä vaikka hätäpuhelun kotiinsa ja pakenemalla laivalla saarelta. Mutta me tiedämme, että hän on kuollut. Kirje voi olla huijausta, tai se voi olla… rehellinen.” Päämoderaattori nosti varovasti papereita yksi kerrallaan pöydälle. ”Täällä ei ole pommia, laatikossa ei ole pommia, pöydän alla ei ole pommia. Noissa romutynnyreissä voi olla, mutta ne eivät ole ainakaan vielä räjähtäneet.”
”Noo… jos me voisimme vaikka jatkaa tutkimusta muualla kupposen äärellä ja lähettää pomminpurkuryhmän tarkistamaan?” kysyi Paaco tuijottaen tynnyreitä.Ajatus metalliromua täynnä olevien ruosteisten peltitynnyreiden räjähtämisestä Bio-Klaanin turvallisuuselimen naamalle ei tuntunut yhtään hyvältä.
”Sillä menolla meistä tulee yhtä vainoharhaisia kuin Rapuka!” ärisi Bladis. ”Selkä pystyyn!” Hän rullasi ahjolle, nappasi hiilihangon mukaansa ja lähestyi tynnyreitä. Bang! Hän löi rauta-astalolla lähempää tynnyriä ja sai aikaan kamalan räminän. Ruostehippuja leijaili lattialle. Rang! Toinen tynnyri tuotti yhtä vähän traagisia räjähdeonnettomuuksia. Bladis nytkähti ihmeellisesti pyörätuolissa, tajusi ettei tosiaan pystynyt potkaisemaan niitä jalallaan nurin, ja tyytyi ähisten nostamaan toisen tynnyreistä ilmaan ja nakkaamaan sen nurin lattialle.
”Bladis perkele”, sanoi Paaco. Make oli jähmettynyt kauhuissaan. Same hymyili.
”Miten selittäisit Tawalle, jos kaksi romusirpalepommia olisi tehnyt meistä lihamureketta?”
”Kuolleet ei selittele! Tai ehkä olisi jättänyt kirjeen asunnolleni. Mitä löytyy?”
”Rapuka kirjoitti muutakin”, sanoi Same. Paperikori oli ollut tungettu täyteen, mutta päämoderaattori oli jo suoristanut hyvän pinon arkkeja pöytää vasten. Same oli odottanut aseiden piirustuksia, mutta niitä oli lähinnä marginaaleissa ja paperien kulmissa.
”Pari päälimmäistä on luonnoksia kirjeeseen. Lyhyempiä… ehkä vähän vähemmän katkeria. Hän taisi piiskata vihastaan kaiken irti. Nukkehourailut on täällä, ’Punainen mies tarvitsee asesepän’ on alleviivattu, sen viereen on kirjoitettu ’siirrä alkuun? ei – tärkein kohta’. Marginaalissa lukee myös ’lisää nukkerunon säe? Ei vielä valmis’ ja ’he näkevät sen myöhemmin’. Ei päivämäärää, mutta paperi näyttää uudelta.”
Bladis rullasi esimiehensä vierelle, otti satunnaisen paperin ja alkoi lukemaan.
”Rapuka – oletettavasti – kirjoittaa:
Nukella pitää olla:
Pelottava ulkonäkö: ehkä piikkejä?
Salattu menneisyys: tämä on jo hoidossa
Voimat: Aseidentekovoimat, klaanilaisten pelotusvoimat, mahdollisesti tulivoimaa?
Nukkerunon säkeet: Pitää olla osa, joka sopii aikaisempien mukaan (liitteessä c, osa säkeistä puuttuu, pitää yrittää saada lisää Troopperilta. Siis säkeitä ei säkkejä). Tämä on vaikea.
Vie äänesi huutosi iktusi vastastapuhujan nauru soi tuneesi mielesi sielusi ilman saunaa et saunoo voi”
”Hä? Ajatteliko Rapuka, että joku saunojen tuhoaminen olisi looginen jatke Avden nukkejen kauhuille?” ihmetteli Paaco.
”Sympaattista, että hän ajatteli, että hänellä pitää olla runonpätkä valmiina ennen kuin hän voi ryhtyä nukeksi”, vastasi Bladis. ”Mutta eihän muualla edes saunota, kuin vain tällä saarella. Luullakseni. Ehkä hän halusi suunnata nukkeroolinsa juuri meitä kohtaan. Tehdä siitä jotenkin henkilökohtaista.”
”Tai hän oli vaan järjiltään”, Paaco ehdotti.
”No varmaan, mutta ei se selitä kaikkea. Toisella arkilla jatkuu:
Ajatus: Kulkuneuvo nukke – jonkun on kuljetettava nuket. Millä Punainen Mies liikkuu paikasta toiseen? Punaisen Miehen taksikuski. Irvistävä ajuri.
Niksu piku veikko pikku autossaan niksu tiuku kilkuttaa nyt miekkonen onnellisin on lelumaan kaikki nikusun kaikki nikusun ystävät kohta pääsevät Jännittävään seikkailuun nyt kaikki vuorollaan.
Miten liittyy aseisiin? Toisaalta: Onko Punaisella Miehellä jo kuski? – Lähde N:n mukaan runossa on nihilisti, joka Astuu läpi ikuisen – hmm? Mikä nukke on nihilisti? Ehkä tämä teksti ei ole tarpeeksi pelottava sanan ystävä ironia ei aukea kaikille. Ketkä kaikki ovat Niksun ystäviä?
Muista: Yritä selvittää todelliset syyt aseohjelman rahoituksen perumisen takana.”
”Niinpä! Mikä nukke on Nihilisti?” huusi Paaco.
”Ei enää niin järjetöntä, häh?” murahti Bladis. ”Joskin tuo nyt ei tosiaan ollut kovin pelottavaa. Miekkonen onnellisin on lelumaan.”
”En tiedä, minusta se on tavallaan aika kuumottava. Kun kilteistä asioista tuleekin kauhuja…”
”’Astuu läpi ikuisen’ on alkuperäisestä Taripin runosta. Eli Rapuka oli saanut sitä jotain tietoa. Mietitään: Matoro välitti tiedon Deltan temppelin verisestä kirjoituksesta meille, ja myös Äksä ja kapteeni Notfun näkivät sen.”
”Ja jos kapteeni Notfun tietää sen, ei ole ihme, jos Rapukakin on saanut tietää sen”, totesi skakdi.
”N niin kuin Notfun”, sanoi Make.
”Merirosvopohjaista tiedonvälitystä”, murahti Bladis ja valitsi seuraavan arkin. ”Tämä onkin lyhyt ja nopeasti kirjoitettu. Katsotaas:
tulee tarkkailee syttyy tuleen tarkkailee palaa palaa palaa uudestaan uudestaan uudestaan
Hourailua? Tämä on vähän eri henkinen kuin muut. Kai sekin yritys tehdä runonpätkää, ehkä viittaamaan Rapukan spekuloituihin tulivoimiin. Tai siis heh heh tulen elementtivoimiin. Otan seuraavan…
Piratinator 5.6. versio 2: Muista hankkia kierreampulli iskulukkoon. Pitäisikö säkeen olla xiaksi – olisiko siistimpi ja uskottavampi?
HAIL SATANUS HAIL BELSEPUP HAIL SAIVIOOR BLAAAK
Tai jotain vastaavaa. Uhkaava ja iskevä. Pitää vielä keksiä, mitä nämä sanat tarkoittavat.
Liittyisi jotenkin siihen kirjaan jonka vein arkistoista: Manala jne. Liittykö punaiseen mieheen? Toisaalta muotoa pitäisi enemmän hioa alkuperäisten säkeiden suuntaan.
Miksi Bio-Klaani on perustettu juuri tänne?
WHITE MEN CAME ACROSS THE SEA THEY PROUGHT US PAIN UND MISERY
white->while? Muista viedä sanakirja arkistoista. Muuten: tässä on hyvä energia, mutta pitäisi olla enemmän aseisiin liittyvä.
Huomenna: Yritä löytää N. Hän osaa kertoa. Koita varmistaa, ettei ole moderaattoreiden agentti.
Seuraavatko moderaattorit minua? Lisäksi eräs siniviitta katsoi minua tänään ihmeen pitkään. Pitää vältellä Santorinaukiota.”
”No nyt ei kyllä ihan lähtenyt”, sanoi Paaco ja pudisti päätään.
”Sitä melkein huomaa toivovansa, että Rapuka olisi löytänyt uskottavan runon… se polttojuttu oli kyllä aika hyvä”, Bladis mietti.
Make vilkaisi Sameen, joka tuijotti herkeämättä paperipinoon. Bladis otti uuden arkin ja luki ääneen.
”Josko: malli nuke murhainen murhaa murhan murhaisen sillä on laaser miakka paha laaser miakka
Tämä sopii jo paremmin: aika pelottava, liittyy aseisiin, on selvästi nukkea. Tässä on ideaa
Mahdollisia voimia: Tulivoimat, pystyy ampumaan tulta silmistään. Pystyy lausumaan nukkerunon, joka – mitä?
Kuitekin olen tuliaseseppä, joten edes laasermiekka ei ehkä ole sopivin. Mitenhän tämän saisi toimimaan mitä pyssynukkeja on? Mikä nukke voisi käyttää Piratinator-sarjan aseita?
Ne panettelevat minua selkäni takana kehuvat toisiaan, itseään.
En muuten yhtään ymmärrä, miksi hän tekee niin paljon enemmän kirjoitusvirheitä noita runoja tehdessään.”
”Rimakauhun takia?” ehdotti Paaco. ”Paineita taiteellisessa prosessissa? Pelko siitä, ettei riimit ole tarpeeksi hyviä Avdelle?”
”Eikö ne Matoron löytämät runot olleet muutenkin sen Tarip Ruostesilmän, siis Kapuran perämiehen kirjoittamia? Ei kai meidän ole edes syytä olettaa, että ne olisivat Avden itse keksimiä”, sanoi Bladis ja pudisti päätään. ”Hei, se polttohomma jatkuu tässä!”
”Rapuka löysi taas inpiraationsa?” Paaco uteli.
”Ööö kaverit… eikö ole vähän epäkunnioittavaa kuollutta kohtaan…” Make sopersi.
”Make hei, se oli ihan pöpi”, Paavo vakuutteli.
”No silti, meillä oli sen pää tunti sitten pöydällä, minä en ehkä nyt niinkään haluaisi arvostella sen runouden laatua.”
syttyy tuleen palaa ja tulee takaisin horisontin rajalla silmä katsoo liekki lyö mitä tämä tarkoittaa
Pitäisikö kertoa jollekin? En pysty. Ja ne eivät ansaitse sitä
Entä jos se olen minä tulevaisuudessa?
Onko se kohtaloni?”
Arkilla ei ollut muuta. Moderaattorit vaikuttivat hermostuneemmilta. Vain Same pysyi yhtä tyynenä kuin aina. Oli kuin pajan varjot olisivat muuttuneet hitusen pidemmiksi ja ilma viileämmäksi. Bladis otti seuraavan, yskäisi ja jatkoi lukemista.
”Luulen, että Matoro seuraa minua. Ja lisää valvontakameroita on ilmestynyt selvästi reitilleni. Kiersin ulkomuurin kautta. Zeruelin tehtaalle. Koitin keksiä miten voisin kehittää tulivoimia pidemmälle. Zer. ei myynyt minulle kapasitaattoreita. Onko Klaanin johto kieltänyt myymästä minulle?
Idea: Tuhopolttaja.
Tuhopolttajan runo:
Nyt ei lähde, lisään se tähän myöhemmin.”
”Tuhopolttajan runo?” ihmetteli Paaco. ”Kuulostaa niiltä oikeasti hyviltä, tai siis niiltä mitä oli noissa väleissä.”
”Niin, mutta niitä ei ollut rajattu… nukkesäkeiksi Rapukan nukenkehittelyprojektiin. Muut runokohdat sisälsivät kehittelymuistioita. Ne olivat… jotenkin aidompia?” Bladis mietti.
”Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien.”
Puhuja ei ollut Bladis eikä hän tarvinnut paperia. Same oli noussut seisomaan, ja pitkän selakhiaanin pää hipoi ahjon matalaa kattoa.
”Tuo ei ollut Rapukaa, arvaan”, sanoi Bladis, ”taisi olla peräti alkuperäistä Tarip Ruostesilmää.”
”Niin on. Ja minä luulen, että Rapuka tosiaan sai inspiraation aidosta, lamauttavasta kauhusta. En tiedä miksi nuket alkoivat kiehtomaan häntä – enkä haluaisi edes arvata, miksi hän päätyi hukuttautumaan tullakseen yhdeksi niistä. Uskon, että hän sai tietää Taripin runon Notfunilta – olihan hän vanha merirosvo itsekin, miksei tuttukin. Ja rommia vastaan Notfun kertoisi hänelle nukkerunon, tunsi sitä tai ei.
Nyt kuitenkin uskon, että hänen yhteytensä nukkeihin ei tullut pelkästään omien harhojen ja juopuneen merirosvokapteenin kautta. Olen nähnyt olennon, jonka Tarip kuvaa viestissään, tällä saarella. Ja niin oli nähnyt Rapukakin.”
”Ja minä”, sanoi Make vakavana, ”Kaya-Wahin nummilla muutama viikko sitten.”
Bladis tuijotti suu auki. ”Ette koskaan maininneet, että nukkeja on nähty täällä!”
”Minun piti yhdistää palasia päässäni”, Same sanoi, ”Eikä kohtaaminen ollut erityisen dramaattinen. Epämiellyttävä kylläkin. Hahmo vaappui nummen poikki… ja katosi tulipilariksi muuttuen, niin kuin Rapukan kirjoituksissa. Runossa tuo yhteys ei ole niin selvä – sellaista taide on – mutta Rapukan kiinnostun nukkeihin, huomioiden hätääntynyt sävy – luulen, että tässä on yksi vastaus. Yksi monien joukossa.”
”Mutta mitä Avden nukke Rapukalta halusi?” Make kysyi epävarmana. ”Meiltä se ei tuntunut haluavan mitään.”
”Sitä emme taida saada koskaan tietää. Mutta kirjoitusten koruttomuuden ja niistä välttyvän pelon puolesta luulen, ettei hän halunnut Rapukasta sen enempää kuin meistäkään. Ajattelen, että hän näki nuken kaukaa, kuvailussa ei ole sen tarkempia yksityiskohtia kuin mitä me saimme selville. Mutta hän näki sen ainakin kahdesti.”
”Mutta ei kai sentään kaupungissa”, sanoi Paaco. ”Joku olisi nähnyt. Joku kamera olisi nähnyt, ellei nukke – Polttouhri – osaa sammuttaa niitä.”
”Tuskin kaupungissa. Rapuka on tietenkin voinut liikkua lähialueille, Kaya-Wahikin on vielä osaksi meidän”, Same sanoi. ”Emme ole valvoneet Rapukan poistumisia ja tulemisia. Kohtaaminen voi olla sattumaa, tai ehkä Rapukan hulluus vetää nukkea – tai nukkeja – puoleensa. Mutta jos Rapuka olisi ollut suoraan tekemisessä Avden kanssa, tai edes sanallisessa kanssakäymisessä hänen kätyriensä kanssa, se olisi jo ilmennyt näistä papereista.”
”Se miekkamies, Marionetti, ainakin puhuu”, sanoi Bladis. ”Niin Snowie kertoi. Puhuu kädestään. Ja Vastastapuhuja, äh, siis Vatsastapuhuja puhuu kai ruumiiden kautta. Matoro näki sen Deltan temppelissä.”
”Olisi melkein helpottavaa uskoa, että Avde olisi manipuloinut Rapukan itsemurhaansa – jos nyt ei saadakseen itselleen uutta nukkea ja aseseppää niin ainakin hoitaakseen Allianssin vihollisilta yhden voimallisen toa-soturin pois. Uskon kuitenkin, että Rapukan kohtalon sinetöi hänen omat harhansa ja mahdottomuus on sopia joukkoon. Ja osaltaan meidän epäonnistumisemme Bio-Klaanin pitämisessä avoimena kaikille.”
”No, jos ja kun me pidämme Bio-Klaanin avoimena kaikille, niin silloin otamme tällaisetkin tyypit vastaan, ja siinä en käy aina hyvin”, sanoi Bladis.
”Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä?” kysyi Make.
”Minimoida vahingot”, Paaco sanoi ja huokaisi. ”Takaisin kamarille?”
”Takaisin kamarille”, nyökkäsi Same. ”Otetaan nämä arkistoitavaksi, tehdään DNA, tarkistetaan pajan käytävän kamerat ja sataman Ruru-valotettu nauha. Tawan kanssa tiedonanto, tämän pajan tyhjennys ja siivous, tälle löytyy joku muu käyttö ja käyttäjä. En kiirehtisi sen hautaamisen kanssa. Jos Punainen Mies tosiaan haluaa hakea aseseppänsä ja parsia hänen päänsä takaisin harteilleen, se olkoon ongelmistamme pienin.”
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Ilmaan kohosi pienoisia höyrykiehkuroita, jotka katosivat sateiseen ilmaan lähes välittömästi. Sammalen ja vanhojen havujen kerros rutisi vaimeana vihreiden varpaiden alla. Tumma hahmo ei erityisesti hiipinyt. Ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi lähimaillakaan ollut kiinnostunut siitä, että hän oli maisemissa.
Se saattoi olla rentouttavaakin. Ei vartijoita. Ei ihailijoita.
Lehu-metsä ei ollut mikään kauhutarinoiden räme, missä kavinikat raatelivat ne kulkijat, jotka eivät tarttuneet piikkiköynnöksiin tai hukkuneet suolampiin. Eikä se ollut jylhien kansallispuistojen erämaa, jossa shasalgradinmuakat karjuivat kallionkielekkeillä ikihonkien keskellä. Se oli kuusivaltainen, aika tiheä ja melko koskematon metsä, joka oli ennen kaikkea suuri. Oikeastaan koko saari oli Lehu-metsä, jonka reunamilla oli joitain muita paikkoja.
Aukio oli lähes samanlainen kuin tuhannet muutkin nimeämättömät aukot sekametsän kudoksessa. Pihlajat olivat pudottaneet lehtensä ja lehdet olivat muuttuneet tumman violeteiksi. Muurahaispesän elämä oli kadonnut keon ja maan sisuksiin. Aukion keskellä pieni kaistale peruskalliota kiilteli märkänä. Sen juurella oli pieni lätäkkö, joka heijasti pilvisen iltataivaan. Hämärä syveni juurakoissa, tunnin päästä olisi jo pilkkopimeä.
Kulkija ei tarvinnut lyhtyä. Hänen pimeänäkönsä oli erinomainen. Silti aivan vihreän leuan alla vilkkui laiskana pieni, punainen valopilkku.
Ämkoon ei enää tarvinnut tarkistaa, oliko panta vielä hänen kaulassaan. Totta kai se oli. Luottavaisuus ei ollut Nazorakien ensimmäinen hyve. Ainakaan luottavaisuus niihin, jotka eivät tarkasti ottaen olleet täysin puhtaita.
Talitiainen lensi pyrähtäen aukion poikki. Se ei kiinnittänyt huomiota entiseen toaan. Ämkoo tuhahti tihkusateeseen pienen höyrypilven. Luoteessa valonheittimet maalasivat piittaamattomia silveltimenvetojaan märkään ilmaan. Vaimea maansiirtokoneiden jyly esti luontoelämykseen syventymisen, jos moinen iltapartioijaa edes kiinnosti. Etelässä korkeiden kuusenlatvojen takana himmeä hehku heijastui pilviin epämääräisen oranssina.
Aukiolle ei tullut polkua eikä sieltä lähtenyt sellaista; ero taisi kuitenkin olla vain siinä, mihin suuntaan kulki. Miekkamies tiiraili vähäeleisesti etelään, katsoi tummaan itään ja huokaisten länteen, jossa valonheittimien vanat sotkivat iltakajon liukuvärin. Näennäisesti kaikki suunnat olivat mahdollisia. Meri tulisi vastaan suunnassa kuin suunnassa, jos jaksaisi tarpoa ahoilla tarpeeksi kauan.
Valinta oli kuitenkin jo tehty. Ämkoo kumartui pitkän kuusenoksan ali, laskeutui polun virkaa tekevään painanteeseen ja lähti astelemaan kohti turmeltua iltakajastusta. Metsän asukkien syke laski hiljalleen, kun sanaton uhka punasilmineen oli jättänyt aukion.
Tihkusade tiivistyi havuihin, ropisi oksilta pisaroina rungoille ja rungoilta mättäille, mutta sen ääni ei peittänyt hiljaista suhinaa, joka lähestyi taivaalta takaapäin. Kesti hädin tuskin sekunteja, että se muuttuikin suorastaan kuurouttavaksi, ja sitten se olikin jo aivan Ämkoon takana. Hohkaavat moottorit kiihtyivät ja sitten jarruttivat. Lämpö- ja paineaalto heilautti miekkamiehen takkia. Vesipisarat ympäröivässä ilmassa höyrystyivät. Jokin raskas laski teräksiset jalkansa mättäälle. Juurakko rasahti rikki sen alla.
Ämkoo käänsi laiskasti päätänsä ja näki tutun metallisen kolossin sivusilmällä.
”Metsästysonnea, Eversti?” 437:n sähköisesti särisevä ääni kaikui hopeisen lentokypärän kaiuttimista.
”Jos kiipeät puuhun, voisimme arvioida, kuinka pitkälle metsä jatkuu”, vastasi Ämkoo, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä seuraansa.
437 oli — tapansa mukaan — pitkän tovin hiljaa. Lähes kaiken nazorakin kasvoista peittävä kypärän silmikko peitti myös tunnistettavat reaktiot, jos niitä oli.
”Kiipeäminen ei liene tarpeen”, tämä lopulta sanoi. ”Ylilennon aikana tekemäni haravointi ei osoittanut merkkejä aktiviteetista.”
”Lentäminen on hyvä temppu”, miekkapiru virnisti. ”Mietin, milloin minun eliittihaarniskani valmistuu.”
”On epätodennäköistä, että sinun erikoistarpeisiisi tehtyä yksilöä on suunnitteilla. Ainakaan jos et suostu vapaaehtoiseksi samalle leikkauspöydälle, jolla minä valmistuin.”
437:n äänensävystä oli melkein luettavissa ivaa. Tämän puheen täysi monotonisuus lähes korosti sitä. Ämkoo virnisti.
”Kauan eläköön Imperiumi ja vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen! Havaintojeni mukaan… etsimämme mies ei ole tällä aukiolla. Hän voi olla jollain niistä toisista. Tämä on Välisaarten suurin metsäalue. Yhtä miestä ei ole helppoa löytää katsomalla ympärilleen.”
”Opitko tällä partiointikierroksella jotain sellaista, jota et ole oppinut viimeisen kolmen viikon kierroksilla?”
”Sen, ettei kylmenevä syksy aja viimeistä Vartijaa kolostaan niin nopeasti, kuin esikunta ehkä toivoisi”, sanoi miekkapiru ja nosti viittana roikkuvan manttelin kaulusta suojaavampaan asentoon.
437:n silmikon sisäpuolelle piirtyi selvästi jonkinlaisia oranssia valoa hehkuvia viestejä, jotka vaativat tämän huomiota.
”Oli minulla uutisiakin”, tämä sanoi lopulta. ”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollisen sissitoiminnasta 2,5 kilometriä etelään. Oli Vartija kaivanut itselleen kolon talviunia varten tai ei, olisi virhe laskea valppaustasoa. Joku liikkuu näillä main pimeän tullen, Eversti.”
”Tieto. Guardian ei ole täällä johtamassa bioklaanilaista sissiosastoa. Mikäli linnoituksessa tiedettäisiin hänen olinpaikastaan yhtään enempää kuin meidän puolellamme, olisivat he kehittäneet itsehillintänsä graniitinkovaksi. He eivät toimi niin. Se on heidän heikkoutensa.”
Ämkoo katseli läntiselle taivaalle valonheitinten kajoa kohti.
”Ja tieto. Vartija ei toimi niin. Viestinviejä, joka tietää hänestä, nostaisi kiinnijäännin todennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Hän on… oppinut. Hän on yksin.”
437 arvioi Ämkoon sanoja hiljaa. Sadepisarat valuivat pitkin kypärän kaarevaa pintaa.
”Kuinka vaikeaa on löytää yhtä skakdia metsästä neljässä viikossa, eversti Ämkoo? Ymmärtääkseni hänenkin täytyy nukkua. Ja syödä. Ja hengittää.”
Ämkoolta jäi lopulta kysymättä, tarvitsiko eliittinazorak enää mitään edellä mainituista.
”Arvon kollega, Eversti, tämä metsä on täynnä olentoja, jotka nukkuvat, syövät ja hengittävät. Aavikolla hän olisi jo kuollut. Jäätiköllä hän olisi jo kuollut. Merellä hän olisi tullut hulluksi ja sitten kuollut. Uskomani mukaan syksyiset välisaaret ovat paratiisi, jos vertaa paikkaan, joka on hänet koulinut. Mutta täällä paras mihin hän pystyy on pitää meidän polkemassa puolukoita neljä viikkoa. Ja nuo neljä viikkoa murtavat linnoituksen taistelutahtoa minuutti ja päivä kerrallaan.”
”Entä oma taistelutahtosi?”
”Minä taistelen, kun Imperiumi niin sanoo”, Ämkoo sanoi ja suoristi ryhtiään, ”en ymmärrä kysymyksen oleellisuutta.”
”Olet ollut täällä metsässä jo pitkään. Ymmärtääkseni sinun kaltaisesi eivät taistele loputtomiin ilman piristeitä. Tai… ainakaan kovin hyvin.”
Ämkoo virnisti leveästi. ”Eversti… oliko tuo kutsu illalliselle?”
”Kenttäjohto on pyytänyt minua varmistamaan, että et menetä järkeäsi metsässä. Se ei olisi ihanteellista operaation jatkumiselle.”
Miekkapiru tuhahti.
”Kovin ystävällistä heidän puolestaan. Sinä saat tuoda viinin.”
”Eversti Ämkoo tietää varmasti varsin hyvin, että päihtyminen palvelusajalla on palvelusrikos.”
”Anteeksipyyntöni. Se oli vain pientä upseerien välistä leikinlaskua. Eversti Everstille. Menkäämme.”
437 kääntyi kannoillaan ja lähti raskain askelin leirin suuntaan. Ämkoo vilkaisi olkansa yli aukion suuntaan ja asteli suoraviivaisesti perässä. Painanne muuttui poluksi ja polku yhtyi raskaiden rapujalkojen metsänpohjaan arpeuttamaksi tieksi. Seudulle levittäytyi entistäkin enemmän pystyyn kuolleita puunrunkoja ja rankakasoja, joita imperiumin ajoneuvot olivat nostaneet pientareelle. Kaikki siirtolohkareet eivät olleet maanneet täällä vielä kesällä. Rautasiiven rumpusoolon vaikutukset näkyivät laajalla alueella.
Käännetty maa ja puusto tarjosivat loputtomasti piilopaikkoja. Olisi kuitenkin vaatinut melkoista röyhkeyttä Vartijalta lymyillä täällä vihollisen tien vierellä.
Imperiumin everstit tulivat ulos runkojen keskeltä. Sade ei ottanut laantuakseen ja puiden tarjoaman suojan ulkopuolella se tunkeutui luihin ja ytimiin. 437 ei välittänyt. Ämkoo ei valittanut. Pohjoisen hämyssä tuulisen nummen takana nousi paaluvarustuksen takaa miehitetty ja puoliksi autio Nui-Koro, nykyinen imperiumin asemapaikka. Hiljainen Hautajärvi heijasti pinnastaan kylän ilmatilaa valaisevat valokeilat. Porttia vartioivien rautatornien valonheitin pysähtyi kierroksellaan kohti kahta upseeria, jotka kylpivät hetken valossa: ensimmäinen metallinhohtoisena, toinen läpimärkänä. Heidät oli huomattu. Kaksikko ei viitsinyt tervehtiä kilometrien päässä olevia vartioita.
Maa muuttui mutaiseksi ja pian everstit pääsivät kävelemään tienpohjaan levitettyjä metallikasetteja pitkin. Ohi huristi nazorakien moottoripyöräpartio. Sivuvaunun aliupseeni veti hunööriä ohitse kiitäessään.
Ilta pimeni, tai ehkä yönäkö oli toistaiseksi mennyttä valonheittimen huomionosoituksen vuoksi. Keinovalojen kelmeä kiilto sai märkyyden näyttämään vielä märemmältä. Edessä nousi eleetön vartiotupa, jonka puomi nostettiin ilman tunnussanaa. Kaksikko oli tullut tutuksi ponttoonisillan vartijoille. Musta vesi virtasi kellukkeiden välistä, pinnan alle jatkuvat teräsverkot estivät alikulun veneellä. Sillan oranssit valot leikkivät virran pyörteissä. Pohjoistuuli puhalsi järven yli entistä epämiellyttävämpänä.
Leiri oli lähellä rantaa muutaman sadan metrin päässä alajuoksulla. Rautasiiven kaatamista puista ja vihreästä kankaasta oli rakennettu telttaparakki, joka antoi miehistölle suojaa sateelta ja tuulelta. Vartiomies veti hunööriä ja kaksikko astui raitille. Leirissä oli toista sataa asukasta, suurin osa kenttäkomennuksella Nui-Koron varuskunnasta tai suoraan pesästä.
Suuri telttalaavu oli leirin raitille avoin ja kankaan alla joukko sotilaita istui kaasutulen ääressä karkeilla pölleillä säilykettä turpiinsa ahtaen. Pakista nousi houkutusten vieno tuoksu. 437 pysähtyi äkisti ja Ämkoo oli törmätä tämän selkään. Kyborgi käänsi katseensa sotilaisiin, jotka itsesuojevaiston ajamina nousivat pystyyn, vetivät käden otsalle ja napsauttivat kantansa yhteen.
”Palveluksessanne, eversti! Everstit!” sanoi joukon johtaja, vahvarakenteinen korpraali. Ämkoo sai kenties pari uteliasta katsetta enemmän, vaikkei takkiin kääriytyneenä ollut ehkä yhtä vaikuttava näky.
437 mulkoili johtajaa eikä myöntänyt lepoa, ja korpraalin asento pysyi suorana. Kyborgi nuuhki pakista nousevan kahvin tuoksua.
”Korpraali 1332, mitä tämä on?”
”Kahvia, herra eversti!”
”Minä tiedän, korpraali. Mutta se ei ole yksikkönne kenttäpakkauksesta.”
”Ei herra eversti! Se on Suurkylästä, herra Eversti! Varuskunnan muonamestarilta, herra Eversti! Ei täytä direktiivi 702 viidennen artiklan määritelmää huomioon otettavasta, katalogisoitavasta ja keskitetysti jaettavasta sotasaalista, herra Eversti!”
Kumpikaan eversti ei sanonut mitään. Täysin eri syistä.
Kylmä naksahdus paljasti 437:n kyynärän mittaisen ranneterän, jonka kärki pysähtyi kahden sentin päähän asennossa seisovan 1332:n polvesta. Kyborgi astui korpraalin ohi ja nosti pakin terällä kahvasta kaasuliekin päältä. Hän otti sen terveeseen käteensä ja näytti Ämkoolle.
”Katso, Eversti Ämkoo”, sanoi 437 jättäen korpraalin asentoonsa, ”Nui-Korolaista kahvia. Ei tavanomaista sotilaskahvia. Muonamestari on jakanut vähäarvoista sotasaalista rivisotilaiden joukko-osastoille. Mihin tämä sinusta johtaa?”
Ämkoolla meni hetki pidempään vastata kuin mitä hän olisi halunnut. ”Kateuteen joukkojen välillä. Kateuteen saaliista, ei terveeseen kateuteen Imperiumin puolesta uhrautumisesta. Gug.”
”Hyvin sanottu, Eversti. Sitä me emme voi sallia, emmehän?”
”Tosiaan se johtaisi Imperiumin mädättymiseen.” Entinen toa kääntyi korpraalia kohti. ”Soo soo”, hän sanoi onnellisena.
437 kaatoi pakin sisällön maahan. Kuuma kahvi loiskui konejalalle, eikä kyborgi välittänyt. Kohmeiseen takinkääntäjään tapahtuma upposi viiveellä. Mirun silmäkulma nyki. Yksi käsi manttelin sisällä puristui nyrkkiin, mutta Ämkoo seisoi paikallaan. Metallitorakan kasvoilla ei ollut tietoakaan virnistyksestä.
”Jatkakaamme upseeriteltalle, Eversti”, 437 sanoi ja pudotti tyhjän pakin suulleen mutaan. ”Lepo. Käsken luutnanttia etsimään muonamestariin käsiinsä ja palauttamaan hänet ruotuun.”
Kofeiinijuomaa kohtaan tehty sotarikos mielen pohjalla kummitellen Miekkapiru seurasi tuoretta aseveljeään ohi telttarykelmien. Valtaosa teltoista syvemmällä oli radiotelttoja ja esikuntakomppanian majoitteita, joiden sisällä valmistauduttiin tuleviin yövartiovuoroihin. Ohittivat he myös naamioverkoin ja havuin piilotettua raskasta panssarikalustoa. Verkkojen alta piilotti raskaita rapujalkoja ja siivenkärkiä. Sotisovista ja symboliikasta oli tunnistettavissa, että nummien operaatio oli edelleen maa- ja ilmavoimien tiukkaa yhteistyötä. Säätila ei vain ollut pariin päivään juuri suosinut lennokkiosaston ilmapartioita.
Upseeriteltta odotti pinkeänä ja ammattitaitoisesti pystytettynä leirin keskivaiheilla. Generaattori puksutti sen ulkopuolella mustaa savua sadeilmaan. Pari vartiomiestä veti teltan suuaukon liepeet auki everstien tieltä.
Sisällä radiolaitteiston ja karttapöydän takaa heitä mulkaisi muutama esikuntaupseeri selkeästi prameammissa sotisovissaan. Ämkoon katse kävi kartoissa — veistetyt puunappulat kuvaamassa harkitusti asemoituja nazorak-osastoja, hieman sekalaisempi kasa idässä päin kuvaamassa skakdien leiriä, ja punaisia rasteja ympäri karttaa kuvaamassa oletettuja viholliskohtaamisia. Muutama oli merkattu zankrzoran symbolilla, jonka Ämkoo oli oppinut kuvaavan epävarmuutta. Rintamatoiminta oli ollut viikkokaupalla pelkkää huhupuhetta.
Pöytien takaa tulijoihin nosti katseensa syvänruskea nazorak virheettömässä mutta ei liian prameilevassa upseerimanttelissa. Ämkoo ja 437 seisoivat rinta rinnan. Kyborgi veti käden kypärän lippaansa konemaisen ohjelmoidusti. Ämkoo toisti liikkeen vasemmalla kädellään, jolloin kaksikon kyynärpäät osuivat toisiinsa.
”Lepo, Eversti, Eversti”, sanoi Prikaatinkenraali 088. Nazorak oli melko vanha, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän nousi kenttätuoliltaan karttojen takaa ja asteli alempien upseerien eteen. Muutkin teltan upseerit nousivat seisomaan.
”Mitä uutisia kentältä?”
”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollistoiminnasta sektorilta K14. Sektorit D-N väliltä 7-16 ovat autioina. Vihollinen on kaivautunut.”
Ämkoo pysyi vaiti. Prikaatinkenraali vilkaisi miekkapirua välinpitämättömästi ja kääntyi 437:n puoleen.
”Vartioston raportin sain jo. Nuo muut eivät ole uutisia lainkaan. Jos ette saavuta mitään, voitte kertoa sen suoraan.” 088 työnsi kätensä manttelin taskuun ja käänsi katseensa karttaan. ”Toivoisin, että pääesikunta lähettäisi minulle kunnollisia, puhtaita nazorak-maasotajoukkoja. Teräviä keihäitä, tuhovoimaista tykistöä, vankkoja kitiinikuoria ja valppaita vihreitä silmiä. Käsittääkseni meillä on Kenraali Gaggulabion joukot erityistapauksille.”
Hän huokaisi syvään ja kääntyi Ämkoon puoleen.
”Miekkanne, Eversti”, sanoi prikaatinkenraali ja nyökkäsi pirun upseerimiekkaa kohti. Ämkoo veti nazorakien upseerisäilän hitaasti huotrastaan ja ojensi kuparisen kahvan esimiehelle.
”Korpraali, auta everstiä hänen takkinsa kanssa”, sanoi majuri ottaessaan miekan vastaan. Hän tutkaili terän kahvan kaiverrusta. Hiljaa teltan nurkassa aseettomana seisonut sotilaspalvelija irrottautui varjosta ja nosti Ämkoon viittana käyttämän takin tämän harteilta. Prikaatinkenraali nosti kaksi sormea ylös ja palvelija jähmettyi takin kanssa.
”Yläupseeriston miekka”, sanoi 088 ja kokeili säilän tasapainoa, joskaan ei kovin tottuneesti. ”Käsittääkseni ette käytä lainkaan tuliaseita, Eversti? Astu lähemmäksi.”
Takki jäi korpraalin otteeseen Ämkoon taakse, kun miekkapiru astui syvemmälle telttaan. Manttelista luopuminen alleviivasi häkellyttävän voimakkaasti entisen toan eroa muihin paikallaolijoihin. Musta lihaksikas, mutta atleettinen eturuumis kiilteli sateesta märkänä. Vyössä roikkui upseerimiekan huotran lisäksi punainen admin-kivi ja pieni Imperiumin varustepakkaus. Vasen käsi roikkui lepoasennossa. Oikean hartianivelen paikalla oli tummanruskeaa arpikudosta, kuin palojälkeä. Suonet olivat pullistuneet haavan ympäriltä, välistä pilkotti hiven luustoa.
”Olet ilmeisesti yhtä haluton puhumaan kuin ampumaan, Eversti. Mutta olen kuullut, että olet taidokas soturi.” lause oli selvästi suunnattu 437:ä kohti. ”Silti epäilen, miten aiot voittaa sodan Imperiumille tällä… ja yhdellä kädellä.”
Prikaantinkenraali asteli takinkääntäjän ympäri ja tarkasteli hartian arpea – ja häntä kiinnostivat myös miekkapirun sileät, raajattomat kyljet. ”Et olisi ensimmäinen, joka uskoo pystyvänsä kaikkeen heti saatuaan hienon yläupseeriston miekan. Saat vielä yrittää nousta sen arvoiseksi. Ha!”
Prikaatinkenraali sivalsi yllättävän taitavasti. Korpraalin sydän jätti lyönnin välistä, kun tämän pitelemä musta mantteli luopui säilän avustamana oikeasta hihastaan. Upseeriteltan muut paikallaolijat taputtivat hillitysti ja 088 ojensi miekan kahvan Ämkoolle. Tämä työnsi miekan huotraan eikä paljastanut, mitä ajatteli takin kohtalosta.
”Laita Everstin takki kuivumaan ja rasvaa se, kun se on kuivunut. Hihan voit heittää menemään”, sanoi prikaatinkenraali, ”ja tuo meille ruokaa ja juomaa. Meille on vielä vähemmän hyötyä aliravituista ja vapisevista eversteistä kuin tavallisista. Ymmärtääkseni Eversti Ämkoo juo kahvinsa mustana.”
Ämkoo vain nyökkäsi.
Sade ei heltynyt illan pimentyessä. Kaiken ahmaiseva tihkusumu teki sijaa kuurouttavalle ropinalle, joka peitti alleen metsämaaston muut äänet. Viimeinen päivänsäde pakeni nousevaa pimeyttä samalla, kun sade kasteli viimeisenkin siitä, mikä oli kuivaksi jäänyt. Kuuro ropisi vasten juuria ja niiden väleistä puskevia sieniä.
Myrskyn kaataman ikihongan ja sen maasta nousseen juurakon suojassa liikuskeli joku, joka oli käyttänyt tuntikausia ollakseen täysin hievahtamatta. Tämä joku istui yhdessä harvoista piiloista, joita kaiken läpäisevä märkyys ei ollut ahmaissut täysin alleen.
Pimeässä ja kosteassa kolossaan sadeviitassa kyhjöttävä hahmo pyöritti auki mustaa nahkaista rullaa, jonka sisällä hän yleensä säilytti vain asehoitovälineistöään. Nyt sieltä aukesi esiin mustia juuria ja pieniä punaisia marjoja, sekä pari pientä valkoista sientä.
Suuri sininen koura tarttui tummaan juureen ja nosti sen kasvojensa eteen nuuhkaistaakseen sitä.
Ei pahimmasta päästä, hän ajatteli, ja iski terävät hampaansa kiinni siihen. Maku oli lähinnä multainen ja tunkkainen, mutta siihen oli tyydyttävä. Päivä ei ollut ollut turvallinen metsästyshommiin, eivätkä viimeaikaiset ylilennot olleet tehneet edes nuotion sytyttämisestä turvallista. Vihollinen osasi seurata lämpöjälkiä, savu näkyi kauas, eikä mikään syttyisi kosteudessa: ei ainakaan ilman hänen parasta plasmakäyttöistä sytytysvälinettään. Senkin akkua oli pakko säästää siltä varalta, että olisi pakko nähdä säkkipimeässä.
Multa jäi hampaiden väliin. Pureskeltunakin palaset raapivat kurkkua. Juuri ei vienyt nälkää täysin. Hän ei toki uskonutkaan, että viikkokausien nälkä katoaisi mutustelulla. Viimeisimmästä kunnon ateriasta alkoi olla jo viisi päivää, eikä ruipelon metsäkanalinnun liha juuri enää lämmittänyt vatsalaukun pohjalla. Tietyssä pisteessä nälästä oli tullut jo oletusarvo, ja ainoa tapa jaksaa eteenpäin oli lakata ajattelemasta sitä.
Hän heitti yhden valkoisista sienistä kitaansa ja nielaisi senkin purematta pitääkseen äänekkäintä vatsan nurinaa kurissa edes jonkin aikaa. Sitten hän kääri loput muonat takaisin nahkarullan sisään ja sujautti sen turvaan kosteudelta sadeviitan kätköihin.
Illallisen jälkeen oli aikaa ruokalevolle. Sen hän otti istumalla sateessa ainoan silmän katse männikössä. Rentoutumiseksi sitä ei voinut kutsua, mutta se minkä sai oli pakko ottaa. Nukahtaminen ei ollut vielä turvallista — sille oli aivan liian valoisaa.
Eipä hän ollut viikkokausiin nukkunut kunnollisia unia. Yleensä hän nukkui kivääri sylissä, tukki olkapäätä vasten ja peukalo varmistimella. Mikä tahansa rapina liian lähellä herätti hänet. Siinä ei ollut juuri aikaa uneksia, saati miettiä näkemiään unia.
Vain kerran hän oli ampunut hätkähtäessään hereille. Silloinkin se oli ollut vain liian lähelle uskaltautunut kettu, joka oli luikkinut hädissään pakoon. Yöpaikkaa oli silti ollut pakko vaihtaa. Ihan siltä varalta, että joku oli kuullut.
Tämä juurakko oli tarjonnut suojaa jo pari päivää ja pari yötä. Viikon, ehkä. Tarkat ajan määritteet olivat merkityksettömiä silloin, kun joka hetki vain mietti seuraavaa hetkeä ja sinne asti selviytymistä. Ne hetket, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään, olivat kullanarvoisia. Niitä ei ollut paljoa.
Ilta alkoi pimetä silminnähden. Sateinen maisema hämärtyi, ja sitä raukeana tarkasteleva silmä tottui pimeän hunnun laskeutuessa. Tauko oli ohi.
Hän kaivoi sadeviitan uumenista aivan toisen nahkaisen rullan, avasi solmun sen ympäriltä ja levitti sen eteensä. Hiipuva valo auttoi häntä vielä pienen hetken näkemään metsämaaston kartan edessään mättäällä. Ei hän tarvinnut sitä reitin tarkistamiseen — kokeiluja kulkea tämä reitti oli ollut useampana yönä kuin hän uskalsi arvioida. Kartan katsominen oli rutiinia. Se auttoi muistamaan.
Syvemmältä sadeviitan suojista rinnuksiltaan hän nappasi pienen lasisen kiekon ja suuntasi sen sisällä pyörivän neulan kartan kanssa linjaan. Kompassin pohjoinen osoitti häntä kohti.
Koti oli etelässä. Polku kotiin alkoi harjanteelta sadan metrin päässä — sen kiviröykkiön takaa, joka oli joko vanha Suva tai jonkun hauta. Ehkä molempia. Mutta siellä odotti myös miinoite, ja siellä odotti komppaniallinen metsästäjiä, jotka halusivat hänen päänsä.
Matkaa hänen ja kodin välissä oli surkuhupaisan vähän. Marssien se veisi ehkä päivän. Mutta reitti oli tukittu, sen hän tiesi varmaksi. Siellä ei odottanut muuta kuin keihäiden kärkiä ja aseiden piippuja.
Toinen, reitti jonka hän jo hyvin tunsi, osoitti länttä kohti. Sekään ei ollut riskitön, mutta sen partiot hän muisti jo ulkoa. Siellä oli yhtä paljon tulivoimaa, ehkä jopa enemmän. Siellä oli aukeampaa ja hänet näkisi helpommin yläilmoista. Mutta sateella ne lensivät vähemmän, ja pimeän tullen hänellä olisi mahdollisuus.
Kartta ja kompassi kädessä hän pysähtyi hetkeksi vain miettimään. Miksi tämä yö? Miksi ei huominen? Tai ylihuominen? Mikä teki tästä yöstä erityisemmän kuin ne kaikki, jolloin hän oli käynyt yrittämässä ja perääntynyt tuntikausien vaeltamisen jälkeen — tai ne kaikki yöt, jolloin hän oli vain tuijottanut pimeyttä juurakon alta nukahtamatta eikä ollut saanut itseään nousemaan?
Siihen hän ei osannut vastata itselleenkään. Ainoa, minkä hän tiesi oli se, että elämä jatkui tuolla jossain. Jokainen päivä täällä oli yksi vähemmän niistä päivistä, jotka hänelle oli siunattu näillä sakaroilla. Hänellä oli liikaa sanomattomia sanoja. Liikaa sitä, minkä tekemättä jättäminen kaduttaisi. Liikaa elämää elettäväksi.
Ja vaikka sadetta vastaan käyminen tänä yönä tappaisi hänet, hänen läheisilleen sekin olisi edes vastaus.
Jos hän ei vielä yrittäisi elää, hän olisi jo kuollut.
Hän vilkaisi sinisiä kasvojaan heijastuksesta kompassin pinnassa, ja näki vain yksisilmäisen haamun. Jonkun, joka olisi jo mennyttä, jos ei valitsisi muutoin.
Hän sujautti kompassin taskuun sadeviitan alla, kääri kartan mättäältä ja nousi seisomaan. Katseensa hän suuntasi länteen. Pimeys alkoi ahmia maisemaa.
Oli tullut aika yrittää tai heittää veivinsä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Kapea vuode, vihreänruskeat kangasseinät. Hehkulampun keltainen valokeila välkkyi alituisesti, kun tuuli heilutti telttaa. Se valaisi muutaman neliömetrin tilan, jonka imperiumi oli everstilleen siunannut. Kokoontaitettavan pöydän päällä oli kenttäpullo sekä kartta paikannimistöllä ja kirjaimistolla, jota Ämkoo osasi päivä päivältä paremmin.
Miekkapiru makasi rautasängyllä lähes olemattomalla patjalla käsivarsi pään takana ja tuijotti kattoon. Teltta oli leirin upseeriosan laidalla. Takinkääntäjän lisäksi vain prikaatinkenraalilla oli oma telttansa; suurempi kuin everstillä. Muu päällystö oli yhteismajoituksessa lähellä huoltoparakkia ja muonituskeskusta. Tuulenpuuskien välissä sieltä päin kuului vaimeaa keskustelua, nauruakin. Ämkoota puhuteltiin yleiskielellä, mutta lähinnä luetun tekstin kautta hän ymmärsi jo perussanaston zankzoraa. Ainakin sen osan, joka käsitteli rintamia, verta ja tulta.
Oli vaikea sanoa, johtuiko Miekkapirun eristäminen pelosta, ylenkatseesta vai epäluulosta. Samoin kahvihetkessä päällystön kesken saattoi olla yhtä hyvin kyse uteliaisuudesta kuin armeijan pinttyneistä tavoista. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin loppuneet lyhyeen. Kun kahvit oltiin juotu, ei enemmälle istuskelulle ollut jäänyt tarvetta. 437 ei juonut kahvia.
Suurempi tuulenpuuska Hautajärven suunnalta riepotteli kangaskattoa ja lamppu räpsähteli entistä enemmän. Teltta pimeni. Ämkoo nousi puoli-istuvaan asentoon. Ainoa valonlähde oli punainen vilkkuva valo toan kaulahihnalla, joka vankeuden alussa oli säädetty hitusen epämukavan tiukalle. Hehku heijastui konemaisella sekvenssillä Miru-naamion pinnalle ja arpikudoksille oikealla olkapäällä.
Sitten, yhtäkkiä välke lakkasi.
”Näen sinut”, sanoi Ämkoo käheästi. Upseerimiekka makasi huotrassaan sängyllä yhä kiinnitettynä toan vyölle.
Pimeän teltan sisälle liepeiden välistä tulvivassa kuulaassa valokiilassa seisoi jokin musta, jolla oli ääriviivat muttei piirteitä. Se tuijotti Ämkoon suuntaan hetken kuin varmistaen, että välke hänen kaulapannastaan todella oli sammunut. Sitten sen kasvoille piirtyi sairaalloinen valkohampainen virne.
”Tehokkaampi armeija laittaisi ulkoilu-, kahvi- ja lepohetken parempaan järjestykseen”, sihisi toa. ”Prikaatinkenraali ei tainnut lähettää sinua.”
”Ei.”
Syvä Nauru seisoi valokiilassa noin Ämkoon kokoisena siluettina jostain neliraajaisesta, jolla oli jäntevät käsivarret ja päättäväinen punainen katse naamion visiirin keskeltä. Puhuvien äänien kuoro ei nostanut ääntään kuiskausta voimakkaammaksi.
”Ajattelin, että olisi aika jutella hieman. Ja satuit olemaan vihdoin paikassa, jossa sinuun kohdistuvien valvovien silmien ja kuulevien korvien huomio voi… herpaantua.”
”Parempi siis täällä sisätiloissa, missä mäyrät, sienet ja kuolleet lehdet eivät vahingossakaan kuule. Missä punainen pikkukaveri on?”
”Tällä hetkellä ei missään. Mutta aivan kohta Kenraalinsatamassa. Onko jotain muuta ulkomaailmasta, jota haluat tietää?”
Ämkoo heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös. Musta hahmo oli jotakuinkin saman pituinen. Raajoja sillä oli yksi enemmän.
”Missä on Viimeinen Vartija? Älä sano, että olemme haravoineet tätä maastoa turhaan.”
Naurahdus.
”Miekkapiru. Niin hauskaa kuin se olisikin, en valitettavasti tiedä hänen olinpaikastaan sinua enempää. Ensimmäinen kysymykseni olisikin ollut, että onko teidän… rankkurihommissanne ollut menestystä.”
”Älä esitä, ettet tietäisi, jos veikko olisi jäänyt kiinni. Mikäli osaat todella sulkea kanavan, jolla Kenraali 001 minua epäilemättä vuorokauden ympäri valvoo, voin todeta, että tämän armeijan metodit ovat alkukantaisia ja heikkoja. Kaikki raajat, oikea miekka ja 30 koulutettua käskyläistä, jotka pysyvät uskollisena mestarilleen, niin saan ongittua kenet tahansa metsästä neljässä vuorokaudessa. Mutta näitä kiinnostavat vain pataljoonien marssittaminen ja rakettipolttoaineen tuhlaaminen. Koko sota on vitsi.”
Syvän Naurun varjo otti muutaman askeleen lähemmäs ja risti käsivartensa. Se laski päätään hieman kenoon. Ele oli tuttu — samalla tavalla tuon varjon entinen omistaja oli reagoinut silloin, kun Ämkoo oli puhunut suunsa kerrankin puhtaaksi tälle.
”Ymmärrän, että tämän teatterin jatkaminen ei ole sinulle mielekästä. Mutta se on myös tapa, jolla pidämme yhteiset ystävämme tyytyväisinä ja kysymättä liikaa kysymyksiä. Ehkä jos teet minulle… muutaman palveluksen, voin kääntää paria vipuvartta, joilla sinun asemaasi herra Kenraalin vierellä voisi parantaa.”
Syvä Nauru piti merkitsevän tauon.
”Mutta ensiksi joudun jälleen kysymään: oletko valmiimpi kertomaan, mihin piilotit Ikimiekkasi?”
Ämkoo naurahti. ”Jokaisen Etelän Miekan Tien kulkijan koulutuksessa on vaihe, jolloin tämä haaveilee käyttävänsä kahta miekkaa samaan aikaan. Ja jokainen tuon tien kulkenut tietää, että niin katkoo vain omat jalkansa. En tiedä, mistä sinun – tai punaisen kaverisi – sätkynukke on koulutuksensa saanut, mutta uskon, että hän pärjää yhdellä aivan mainiosti. Ellei hän halua todella kovaa eroon jaloistaan.”
Musta varjo katsoi poispäin Ämkoosta niin, että tämän pään profiili näkyi. Hartiat työntyivät taaksepäin, ryhti muuttui jäykemmäksi. Terävä leuan kärki nousi hieman ylöspäin. Tämänkin eleen Ämkoo tunnisti. Sen hän hyvin muisti jokaiselta kerralta, kun oli mennyt johtajansa tahtoa vastaan.
”Ymmärrän, että sinulle Alku on yhtä lailla arvokas pelimerkki kuin Ääri minulle. Ja ymmärrän, että siitä luopuminen, tai sen sijainnin kavaltaminen, ei ole asemallesi edullista. Mutta usko minua, Miekkapiru, kun sanon: näen tämän päättyvän niin, että voit saada molemmat.”
Ämkoo tuijotti mustaa hahmoa ja liikahti epävarmana. Hänen kuitenkin onnistui kasata itsensä. ”En usko, että herra Kenraali antaisi minun pitää sellaista terää. Toiseksi… kulkukoiramme luoti vei minulta jotain, jonka olin saanut suurella vaivalla hankittua takaisin sätkynukkesi toverillisten painiliikkeiden jäljiltä. Ja vaikka voisinkin käyttää kahta, pidän yhä jaloistani.”
Punainen silmä mustan siluetin visiirissä vilkaisi jonnekin Miekkapirun raajattoman olkapään suuntaan.
”Ei kai puuttuva raaja ole sinua aiemminkaan pysäyttänyt? Yuurein makutan veri virtaa sinussa yhtä lailla.”
”Makuta on kuollut. Ja mitä tulee erääseen toiseen tämän lajitoveriin, jonka tunnen… no, jos hän voisi kasvattaa uuden ruumiin aina halutessaan, voin vain ihmetellä hänen tyylitajuaan. Mikäli kiväärin piippuun sopivilla toa-kivillä on puoliintumisaika, se ei ole vielä selvinnyt minulle.”
Ämkoo nosti takkinsa tuolin selkänojalta. ”Vai luuletko, etten olisi yrittänyt? Katso!” Hän heitti hihapuolen torakkapukineen varjolle.
Syvä Nauru tarttui takkiin ja päästi hiljaisen tirskahduksen.
”Vai Toa-kivi luotina? Vartija on luovempi kuin odotin. Ja vaarallisempi.”
Kummituksen käsi pudotti manttelin välinpitämättömästi lattialle.
”Mutta sinä päivänä, kun Yuurein makuta kuoli, syntyi jotain häntä suurempaa. Usko pois, Miekkapiru. Minä tiedän sinun pystyvän vielä suuriin tekoihin.”
Musta varjo asteli Ämkoon luo ja toi kasvonsa niin lähelle, että hänen oli mahdoton enää jättää huomioimatta, kenelle ne kasvot kuuluivat. Ne puhuivat hänelle sävyllä, joka tuntui pilkalta siinä, kuinka huono kopio se oli oikeasta Atyasta.
”Meidän on vielä hyvä pitää Kenraali tyytyväisenä, Miekkapiruni. Siksi toivon, että toimitat hänelle hänen skakdinsa saaliina. Mutta muutoksen tuulet ovat edessä. Punainen Mies on matkalla Kenraalinsatamaan viemään sinne uutta verta, jonka tehtävänä on pistää hieman… eloa Allianssin sisäisiin voimasuhteisiin. Ja minä todella haluan nähdä Ikimiekan jälleen sinun kädessäsi, Miekkapiru.”
Varjosta muodostunut käsi laskeutui Ämkoon terveelle olkapäälle.
”Kuka tietää, vaikka sen olisi tarvetta surmata vielä toinen makuta?”
Ämkoo seisoi jähmettyneenä. Johtuiko se lie mustan varjon kosketuksesta, loukkauksesta soturin mestaria kohtaan vai Naurun yllättävästä ehdotuksesta.
”Kernaasti”, tämä sai sanottua, ja koottua tutun virneen naamion kasvoilleen. ”Ja onko tämä makuta Bio-Klaanin vai Allianssin?”
Virne Atyan varjon kasvoilla ei vastannut heti. Kuin protestina hiljaisuudelle alkoi teltan ulkopuolella kaikua rätisevä ujellus — nazorak-prikaatin hälytysääni ujelsi kovaäänisistä. Samalla zankrzorankielisiä huutoja alkoi kaikua joka puolelta teltan ympärillä.
Taasko?
”Katsotaan, mitä valintoja makutamme tekevät. Peli jatkuu yhä. Ja vaikuttaa siltä, että sinun yösi ei ole ohi vielä.”
”Na Zora”, tuhahti eversti, nosti takkinsa lattialta ja poistui telttansa ovesta töytäisten varjohahmoa olkapäänsä tyngällä.
Viimeinen vilkaisu tämän suuntaan varmisti, että huoneessa ei ollut enää ketään muuta. Tai ehkä koskaan ollutkaan.
Eipä sillä väliä. Ei hänellä ollut aikaa tulla hulluksi.
Kaulapannan punainen sekvenssi palasi Ämkoon astuttua sateeseen. Oletettavasti linja josta ne käyttivät vain termiä ”Metastaasi” kuunteli jälleen. Ulkona sateessa häntä katseli välittömästi pari tuttuja silmiä metallisen silmikon takaa.
”Eversti”, kaikui 437:n kypärän alta.
”Eversti”, Ämkoo vastasi.
”Puhutko unissasi?” kyborgi kysyi. Tämä vilkaisi hänen olkansa yli teltan suuntaan.
”En. Onko tämä tärkeää?”
”Vartiomies näki jotain A16:n rajalla. Vaikuttaa siltä, että odotuksemme palkitaan.”
Kovaäänisten sähköinen ujellus raastoi tiensä läpi männynrunkojen ja havunneulasten, yli mäkien ja mättäiden. Viikkojen aikana metsän vanki oli oppinut jo tietämään hyvin, mistä pauhu tuli ja mitä se tarkoitti. Yleensä se viesti siitä, että koko metsä sadan kilometrin säteellä muuttui vaaralliseksi liikkua, ja päivän etenemisyrityksen oli aika päättyä. Tämän hän oli oppinut jo toisena päivänä epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen — silloin sen oli laukaissut yksi väärä jalanjälki väärässä kuramontussa.
Hälytyksillä oli tapana kestää kahdesta-kolmeen tuntiin ennen kuin tilanne normalisoitui. Oli vaikea muistaa, kuinka monta viikkoa viimeisimmästä oli ollut. Silloin ne olivat olleet poikkeuksellisen kärsivällisiä ja jatkaneet jahtia aurinkoinnousuun asti.
Vaikka mitä merkitystä tunneilla enää oli, kun oli elänyt viikkokausia ilman yhtään toimivaa viisaria?
Tässä hälytyksessä ei ollut itsessään mitään poikkeuksellista. Kulkija ei tiennyt, mikä sen oli tällä kertaa aikaansaanut. Eipä hän tiennyt, oliko sen nostattanut edes hänen jättämänsä jälki, vai oliko yksittäinen väsynyt jääkäri vain säikähtänyt kania metsäyössä.
Tämä yö erosi muista öistä vain sillä, että viimeistään nyt hän oli kulkenut liian kauas enää kääntyäkseen takaisin. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa, piilo oli menetetty. Eteenpäin meneminen oli ainoa, missä oli enää tolkun hiventäkään.
Hälytyksen vakavuudesta riippui täysin, seuraisivatko ne vain maata pitkin. Sen hän oppisi noin vartissa. Taivaat olivat avautuneet entistä pahemmin ja sade piiskasi vasten hänen kasvojaan. Lentosää oli huono, mutta valitettavasti jopa sää oli jahtaajille pelkkä kalustokysymys.
Vihollisen aseista toisiksi pahin lentäisi vaikka ukonilmalla. Se rakasti jahtia liikaa, ja pelkäsi kuolemaa liian vähän.
Toistaiseksi maasto tarjosi suojaa. Kuusten pitkät oksat antoivat tukevan peitteen ilmassa olevilta silmiltä, ja niiden alla kuivempi maa oli helppokulkuisempaa – eikä siihen jäänyt jälkiä. Matka-arvion perusteella tihein metsä kuitenkin loppuisi siinä vaiheessa, kun varuskunta ilma-aseineen olisi liikkeellä.
Sadeviittaan kätkeytynyt varjo siirtyi nopeasti rungolta rungolle. Mikään mätäs tai kumpu ei kuitenkaan tarjonnut piilopaikkaa, jossa olisi voinut tehdä enempää kuin odottaa pidätystä. Kehossa sadesään koleus sai vastaansa epätasaisessa maastossa juoksemisen nostaman ruumiinlämmön ja sireenien stressitason pumppaaman adrenaliinin. Hän laskeutui ryömimään pienen aukion poikki, kun läntinen valonheitin viilsi läheisen korkeamman puuryhmän latvoja. Jostain kuului raskaan moottorin jylinä. Painautuessaan maata vasten hän tunsi sen vaimean tärinän. Suuntia oli yhä vain yksi.
Paniikille ei ollut sijaa. Tuntui kuitenkin, että itse metsä reagoi tilanteeseen. Tasaisen puuston ja aluskasvillisuuden sijaan maastossa alkoi olla entistä enemmän kaatunutta puuta ja siirtolohkareita, jotka tuskin olivat olleet paikalla kovin pitkään. Nazorakien sotakone oli aiemmin ruhjonut saaren keskelle uuden järven. Arpikudos ulottui pitkälle.
Aution maan sekasortoisuus näytti varjohahmojen karnevaalilta, jossa haljenneiden runkojen daamit ja järkälepäiset kavaljeerit tanssivat jähmettynyttä tanssiaan. Peura pakeni kauhun vallassa louhikon poikki. Täällä suojaa ei ollut lainkaan; ainoa toivo oli, että verenhimoiset silmät näkisivät harjan karahkana, leuan kallionkielekkeenä, kiväärin piipun pajunvitsana. Maa oli mutaa, eikä jälkien välttäminen ollut mitenkään mahdollista. Ne löydettäisiin varmasti – ja silloin oli parasta olla kaukana.
Kahden rungon välissä liikahti varjo, ja vaistomaisesti sininen sormi puristui liipaisimen ympärille. Oliko se nähnyt hänet? Oliko se toinen peura? Oliko se ylipäätään mikään? Oliko se loikannut metsään sieltä hänen tajuntansa synkimmästä sopesta, jossa ei ollut enää tilaa sen jälkeen, kun säännölliset yöunet olivat lakanneet?
Tästäkin huolimatta — voisiko se silti ampua ensin?
Kuinka monta sekuntia hänellä olisi aikaa olla se, joka ampui ensin?
Ja oliko yhdenkin laukauksen tuottaminen metsäilmaan viimeinen virhe, jonka hän ikinä tekisi?
Ajatukselle ei ollut aikaa antaa valtaa, joten hän juoksi. Tarpoi halki mudan toivoen, että sade ehtisi sekoittaa hänen askeltensa jälkiä ennen kuin joku ehtisi niiden vainulle. Sadepisaroiden koko tuntui vain kasvavan, kun ne luotien lailla pieksivät hänen sadeviittaansa. Kylmä viiru valui rintakehää pitkin viitan sisälle tiivistyvien hikipisaroiden keskellä. Kiväärin remmi pieksi vasten kangasta. Pieni ponnistus vain, ja hän oli poissa mudasta, jalat jälleen märillä saniaisilla.
Vilkaisu olan yli paljasti, että valoviirut jossain Nui-Koron jäänteiden luona suuntasivat tuomionsa ylös sateiselle taivaalle. Hälytys kuului ropinan läpi yhä lujempana. Jostain sen alta… jyrinää. Se oli hyvin matalaa ja hyvin kaukaista, mutta niin pitkään korven hiljaisuutta kuunneltuaan sitä ei voinut olla huomaamatta.
Jossain kilometrien päässä käynnistyi moottoreita, jotka vyöryisivät hänen kulkemansa matkan vähintään kolme kertaa nopeammin. Ja mihinkään varusteliiviin ei mahtunut sellaista määrää lippaita, joka niiden pysäyttämiseksi vaadittaisiin.
Siihen suuntaan hän oli menossa. Se, etteivät ne odottaisi sitä, oli pirun laiha lohtu.
Metsäläinen laskeutui puoliksi liukuen alanteeseen, joka kulki jokseenkin oikeaan suuntaan. Maavallit vaimensivat sireenien äänen ja hän pystyi kulkemaan hetken pystymmässä ja nopeammin. Normaalina aikana – esimerkiksi vuosi sitten – nämä olivat kenties olleet nuikorolaisten sienestysmaita. Vai oliko alanne ollut ansakuoppa, johon kyläläiset olivat usuttaneet saaren hallinnasta taistelevia liskoja? Nyt se tarjosi hänelle reitin – mutta ei aikaa hengähtää. Pohjalla oli vielä märempää, mutta sammalmaa oli helppokulkuista. Valonheitinten kiilat pyörivät pään yllä puidenlatvojen välisessä kuilussa, joka aukeni avaruuteen.
Maa nousi taas, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä varovasti alanteen länsipäästä ylös. Mättäisiin painautuessa järinän tunsi jo aivan selvästi; kalliolta vieri alas pikkukiviä, jotka molskahtivat vaimeasti lampareisiin. Sininen käsi painoi selkäharjan alas. Hän oli edennyt hyvin, kenties pidemmälle kuin oli toivonut – mutta samalla alanne oli tuonut hänet pohjoisemmaksi ja lähemmäksi tietä.
Ilmassa haisi järven muta. Puut harvenivat ja ennen pitkää myös havupuiden oksistot muuttuivat karsituiksi. Niiden välissä kimmelsi taivasta halkovia keltaisia ja oransseja viiruja heijastellen Rapujoki, saaren vetinen valtaväylä, joka kaukana etelässä virtasi portista sisään, siltain ali, huviloiden ja rantaterassien katveeseen ja lopulta satama-altaaseen, lukuisten venhojen viertä ulos merelle. Jos hän heittäytyisi sen vietäväksi, hän voisi vain maata ja kellua kerrankin rauhassa.
Mutta jokea valvottiin, kenties enemmän kuin tietä. Varsi kilometrien matkalta oli vartioasemien ja sulkuporttien täplittämä. Valloittaessaan Nui-Koron vihollinen oli saanut samalla kummankin puolen.
Hän kierähti alanteen reunan yli. Tie ei ollut kaukana; moottorien jytinän alta kuului kirkkaina kovaääniseen huudettuja käskyhuutoja. Taivaan halkaisi ujellus ja jokin halkoi pohjoista taivasta. Näytti siltä, että pääjoukko oli matkalla syvemmälle itään – sinne, josta hän oli lähtenyt.
Joki antoi konkreettisen – ja kauhean – välimaalin. Se läheni jokaisella ryömintäliikkellä, jokaisella ohitetulla lohkareella ja tuulenkaadolla. Kunnolliset puut olivat harvassa, mutta järkäleiden mosaiikki tarjosi kapean, kovan ja kivisen polun, joka piilotti polvet verillä ryömijän hyvin muilta kun ilmassa olevilta silmiltä. Niiden välissä kasvoi syysheinää ja pajua, joka oli taipuen kestänyt Hautajärven pommituksen paineaallon. Kivien välistä näkyi ajoittain virran kimmellys.
Maa tärähti. Kulkija jähmettyi paikalleen ja liimautui siirtokiven kylkeen. Kuului moottorin väkivaltainen jyrähdys, kun järjetön määrä polttoainetta leimahti sotakoneen moottorissa ja tempaisi panssarivaunun tienpenkereen yli. Liian lähellä pohjoisessa se erkani tieltä kohti pirunpeltoa; tykin piippu heilahti yötaivasta vasten. Pienemmät kivet jauhautuivat sepeliksi, suuremmat painuivat syvemmälle turpeeseen ja santaan kun Pesän ahjoissa taottu peto jyrisi lähemmäksi. Moottorit ärjyivät ja toinen nousi kivipellolle sen perässä. Laitteen kannella valonheittimet haravoivat maastoa ja paljastivat panssarilevyistä koostuvat haarniskat, kynnelliset telat ja keulan veitsimäiset piikit; pienissä ikkunoissa hohti vihreä valo.
Hän käpertyi pieneksi, veti kiväärinsä selkänsä taakse, kietoi sadeviitan tiukasti ympärilleen. Tulo- ja menosuunnasta hän oli näkyvillä, mutta kummallakin puolella kohosivat korkeat kivipaadet. Ei – ei korkeat. Kävelijälle ne olivat olleet rinnankorkuiset. Nyt niissä oli kaikki maailman suoja ja toivo.
Valokiila pesi järkäleen kylkeä juuri siinä, missä hän oli äsken ollut. Väkivaltainen jyrinä teki hänet kuuroksi. Lauma hiiriä ja peltomyyriä vipelsi paniikissa kivien välistä, mutta ne eivät Imperiumia kiinnostaneet. Polkua virtasi pieni puro, jyly täytti hänen maailmansa ja peitti sireenien äänet.
Tuli pimeää. Sade loppui.
Adrenaliini hidastaa aikaa. Syke nousee. Kaikki turha aivotoiminta jää taka-alalle; taistele tai pakene, selviä. Telan kynnet pureutuivat suojaavaan lohkareeseen ja iso sirpale putosi hänen päällensä; kivi huusi tuskasta ja painui vaaksan maan sisään hänen selkänsä alla. Vaunun vatsalevyissä kiilsi zankzoralaisia kirjoitusmerkkejä, venttiileitä, niittejä ja saumoja. Pohja nytkähti lähemmäs vaunun ohitettua painopisteensä, mutta telojen kärjet ottivat kiinni polun toisen puolen kivistä ja hänelle jäi hiuksenhieno tila hengittää. Kiveä satoi puroon polun pohjalla ja hänen suuhunsa ja sadeviittaan viiltyi reikiä. Tajuntansa rajalla hän tajusi toisen vaunun mäjähtävän polun pohjalle kymmenen metriä sinne, mistä hän oli tullut. Vaunu puski läpi polun toisen puolen kivi- ja maavallista ja jatkoi piittaamattoman väkivaltaisesti matkaansa – sen miehistö ei jäänyt tiirailemaan sen saalistusparin pohjan alla henkeään pidättävää hahmoa. Sade palasi ja yövalo. Hetkeen hän ei voinut muuta kuin kyyhöttää paikallaan, sepelin alla, kivääri painuneena kivuliaasti selkälihaksiin.
Sitten hän ponkaisi pystyyn ja antoi jalkojensa viedä. Kynnet painautuivat mutaan ja saveen ja raapivat terävät jälkensä vaunujen syvien jalanjälkien väliin, kun hän tarpoi etukumarassa poispäin niiden moottorien jyrinästä. Taakse ei voinut vilkaista — mitä se olisi edes auttanut? Jos ne olivat huomanneet hänet, hän oli jo mennyttä. Piiput kello kuuteen. Ristikko kohti liikettä valon ja hämärän rajalla. Liipaisin pohjaan. Pikainen sarja kakkospiipulla. Siinä se. Siinä kaikki.
Mutta niin ei tapahtunut, joten hän jatkoi juoksemista.
Sade tuntui vain yltyvän ja valui pitkin kasvoja. Vanat hikeä, pikeä, hiekkaa ja kasvomaalia valuivat kasvoja vasten. Hampaiden välissä narskui ja maistui turve. Helvetinkoneiden sokaisevat valokiilat olivat vieneet viimeisenkin pimeänäöstä, ja nyt hän juoksi säkkipimeässä. Kompurointi ei hidastanut paljoakaan, kun hän otti maaston kädellä vastaan ja ponkaisi takaisin pystyyn.
Näkö ei kavaltanut jokea ensimmäisenä, vaan kuulo. Jossain kymmenkunta metriä alarinteeseen kohisi vesi vasten vettä, kun sade piiskasi joen pintaa. Hetken katseellaan seurattuaan hän näki hailakat valon heijastukset säkkipimeän veden virtauksessa. Jossain kauempana valonheittimet maalasivat Rapujokea kiiloillaan, oletettavasti isonkin vonkaleen perässä.
Hän käytti miettimiseen noin kolme sekuntia ennen kuin hyppäsi suoraan jokeen. Maailman äänet katosivat utuisiksi kaiuiksi. Jopa hälytyksen äänet kuulostivat enää jonkin etäisen valaan laululta. Hyytävä virtaus kaikkialta ympäriltä raapi hänen kehoaan. Polvi osui vasten uppotukkia, kipu vihlaisi koko jalkaa pitkin.
Hän avasi silmänsä ja alkoi uida. Ja uida, ja uida. Harja vain hieman pintaa viiltäen hän taisteli virtausta vastaan molemmin käsin ajan, joka tuntui iäiseltä. Vasen käsi, oikea käsi, vasen, oikea. Aina kunnes kahmaisi kämmenellään rantahiekkaa. Rapujoki olisi ilomielin kuljettanut hänet suoraan kotiin asti, mutta sen rannoilla olevat vartiot eivät. Hän taisteli enää vain virtaa vastaan.
Sininen pää nousi vedestä pärskien hyistä vettä rantatörmälle. Joka ikistä raajoista alkoi jo hapottaa, mutta juoksun oli jatkuttava.
Siis hän jatkoi. Ylös rinnettä, pitkin kinttupolkua, loikaten pikku ojan yli. Pää alhaalla, katse eteenpäin, molemmat kädet tiukasti kiväärissä. Väistellen jokaista varjoa, oli se sitten havupuun tai hyönteishahmoisen metsästäjän langettama.
Oli aika elää. Eläminen alkoi jokaisesta hengenvedosta kerrallaan.
Syvälle yksihihaiseen mantteliin kääriytynyt toa nosti ainoan nyrkkinsä ylös ja ajuri pysäytti moottoripyörän pitkään liukuun mutaisella tiellä. Ämkoo riisui huonosti istuvat ajolasit mirultaan, kampesi itsensä kevyesti ylös sivuvaunusta ja tiirasi tuimana metsiin. Perässä tulleet moottoripyörä-sivuvaunuyhdistelmät pysähtyivät kulkuneuvon taakse.
”Kersantti, koordinaatit”, sanoi eversti katsomatta ajajaansa.
”45”, 17′, vasen neljä”, sanoi tämä hieman epäselvällä yleiskielellä.
”Vastaa hälytyksen tietoa. Kersantti, sinä, sinä ja sinä, mukaan.” Takki liehui toan olkapäillä kun tämä loikkasi akrobaattisesti alas tienpenkereeltä ja syvemmälle metsää. Moottoroitu jalkaväkiosasto riisui kypäränsä ja veti pistoolinsa esiin koteloistaan. Kypäriinsä nämä sytyttivät tuntosarvien kohdilla olevat valonheittimet; eversti ei sellaista tarvinnut. Pimeässä metsässä hän tiesi, mitä teki.
Nazorak-kersantti katsoi päätään pudistaen moottoripyöriä, jotka eivät lähtisi hevillä liikkeelle, varsinkaan takaisin leiriä kohti. Todennäköinen havainto Vartijasta oli tehty puolitoista kilometriä joelta itään, ja mikäli osasto olisi lähtenyt liikkeelle jalan, olisi saalis päässyt jo liian kauaksi. Tarkempi haravointi suoritettaisiin päivänvalossa. Nyt oli tärkeintä olla nopea.
Miekkapiru eteni alaistensa kärjessä, ja tämän oli jäätävä vähän väliä odottamaan metsäsotaan tottumattomampia sotilaita. Eversti piti teränsä huotrassa – pohjoinen sekametsä ei vaatinut reitin avaamista. Välillä mustanpuhuva hahmo kumartui maahan tutkimaan, kenties haistelemaan.
Kersantti sai huohottaen Ämkoon kiinni, kun tämä pysähtyi pienelle aukiolle.
”Länteen. Nopeasti.”
Toa pinkaisi juoksuun. Hän loikkasi kivien yli, mantteli seurasi siipien lailla perässä. Seuraava pieni osasto ei ollut varma, oliko näky pelottavampi kuin se Eversti, mitä nämä yrittivät löytää. Pimeässä lohkareissa, karahkoissa ja puunhaaroissa oli helppo nähdä veitsi hampaiden välissä vaanivan vahtikoiran piirteitä. Silti oli jatkettava eteenpäin.
Edessä Miekkapiru pysähtyi kumartuneena muta-altaan reunalle. Kersantti luikahti pistooli valmiusasennossa tämän rinnalle. Kuului yskäisy; mustavihreän hahmon liikkeiden eleganssi oli poissa. Tämä kakoi jotain kurkustaan. Verijuova laskeutui tämän suunpielestä ja tiputti kuoppaan, jossa violetti sekoittui ruskeaan. Himmeä, tyhjä kekälekatse ja pannassa hohtava punainen sekvenssi vastasivat kersantin katseeseen mykkinä.
”…Eversti? Kutsunko lääkintäyksikön? Oletteko…?”
”Jatkakaa”, sihisi Ämkoo, ”Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän pyrkii pois tieltä, joelle… Eteenpäin!”
Kersantti huusi käskyn saavuttavalle lisäjoukolle, hieman epävarmoina nämä jatkoivat kakovan Everstinsä ohi. Taivaalla jokin ujelsi liki valonheitinten keiloja. Ämkoon suusta putosi iljettävä klöntti veristä hyhmää ja valui alas sammaleista siirtolohkareen kylkeä.
”Mitä…”
Hän juoksi.
Hän jatkoi juoksemista.
Polku jonka hän tiesi vievän nui-korolaisten erakkotuvalle viiletti ohi. Siellä täytyi olla ansa tai torakkaryhmän yöpymispiste, joten hän jatkoi juoksemista.
Kun juokseminen alkoi sattua, hän juoksi lisää. Pystyyn kuolleesta männystä kiinni pitäen hän hyperventiloi kunnes kipu laski tarpeeksi juoksemisen jatkamiseen.
Tankkien jyrinä oli jäänyt kauas taakse — ne olivat alkujaan väärässä suunnassa. Metallinen ilmojen painajainen oli piirtänyt lentoradallaan valojuovan sateiselle taivaalle — sen visiirin lämpökamerat ja tutkat löytäisivät kohta pelkän juurakon, jonka sateensuojassa mätäni puoliksi syötyjä sieniä.
Moottoripyörät olivat lähteneet jahtiin siellä missä tankeilla oli liikaa raivattavaa — kohta nekään eivät enää mahtuisi puiden väleistä.
Ja miekkapaholainen sairaalloisine virneineen oli jäänyt kilometrien taa. Tai niin oli ainakin uskottava. Sillä jos uskoi muuta, näki tämän synkän varjon seisovan aukiolla, jälleen yksi matoralainen sätkien ja tukehtuen demonisen punertavana hehkuvassa kourassaan.
Mutta miekkapaholainen ei pysäyttänyt häntä millään aukioilla edessä, joten hän vain juoksi. Vaikka tilaisuus taistella, ottaa oikeutta ja kostaa olisi ojennettu hänelle hopealautasella, hän olisi vain juossut.
Hengittäminen oli kipua, mutta hän juoksi. Raajat olivat puutuneet tunnottomiksi, mutta hän juoksi.
Ennen kaikkea hän juoksi. Ja vaikka hengitys hinkui ja kaikkialle alkoi sattua, virtasi raajoja pitkin myös tunne jonka hän oli aikoja sitten unohtanut: vapaus.
Vapaus ottaa elämä omiin käsiinsä.
Vapaus elää.
Sama vapaus, joka oli johtanut hänet aavikon roihuavasta helvetistä uutta elämää kohti. Sama lupaus paremmasta johdatti pitkin kinttupolkua, mäntyjen ja katajien välistä.
Joten hän juoksi.
Sadepilvet antoivat tietä valolle. Myrsky väisti aamukastetta. Jossain horisontin takaa ensimmäinen auringoista langetti hellän valonsäteensä väistyvän yön läpi. Se siivilöityi valkoisena hehkuna kaiken ylle, kuin merkkinä uudesta valosta.
Hänessä ei ollut enää voimia juoksemiseen. Loput yöstä hän oli tehnyt matkaa laahustavin askelin. Jokainen lihas oli ajettu äärirajansa yli, mutta hän jatkoi yhä liikkumista. Taaksepäin ei ollut katsomista. Sotakoneiden jyrinän äänet olivat lopulta hiljentyneet metsämaiseman yllä leijailevan sereeniyden usvan laskeutuessa.
Syvin pimeys oli saapunut silloin kun hän oli lähtenyt liikkeelle, ja hän oli jatkanut juoksemista päivän ensi säteeseen asti.
Toisenlainen valo kajasti puuston takaa. Lämpimämpi, punaisempi valo. Se lepatti lehtien ja oksiston sankan vallin läpi. Mukanaan se toi ääniä: puhetta, hiljaisia vokaaleja, raskaita konsonantteja. Sanoja ja nuotteja, jotka muistuttivat häntä kodista.
Aiemmasta kodista. Sellaisesta, jonka hän oli hylännyt jo vuosia sitten.
Ylpeys väistyi taistelutahdon tieltä.
Hän kumartui kaatuneen kuusen vierelle ja tarkasteli kämmenellään sen läpimärkää, pehmennyttä runkoa. Pieni koputus pintaa vasten kaikui onttona.
Suuri halkeama löytyi aivan rungon alapuolen ja maanrajan välistä. Hän survaisi sormensa sisään ja alkoi vääntää sitä. Runko rasahteli onttona.
Sisälle hän laittoi kaiken, mikä teki hänestä hänet. Punaisena valossa kiiltelevän tunnistekiven, jota ei täällä kukaan kunnioittaisi. Mekaanisen putken kasvoillaan, joka peitti puuttuvan silmän. Veitsiä, pistooli, luoteja.
Viimeisenä hän laski kuolleen puun kehtoon kiväärin, jonka kanssa hän jakoi nimensä.
Sitten hän nousi seisomaan, vetäisi syvään henkeä ja alkoi astella lämmintä valoa kohti.
Puheäänet lähestyivät, kuten myös tulen lepatus. Oksiston takaa paljastui metsäpolku, joka johti suuremmalle soratielle.
Tien katkaisi väliaikaiselta näyttävä sulkuportti — se oli tehty ajopuista ja siirtolohkareista. Karun kyhäelmän vierellä seisovissa tolpissa hehkuvat myrskylyhdyt valaisivat sateen piiskaamaa kaksikkoa. Sadeviitan peittämät skakdit seisoivat portin molemmilla puolilla käsissään kömpelön muotoiset kirveskiväärit. Ruskeapärstäinen skakdi haukotteli. Sen valtavat leuat loksahtivat auki kuin käärmeellä.
Yön vaeltaja katsoi kaksikkoa. Hän astui pusikosta soratielle ja alkoi kävellä sitä pitkin kohti sulkuporttia.
Univajeiset vartiomiehet vain tuijottivat ensin tajuamatta edes nostaa kivääreitään. Piiput nousivat vasta, kun lähestyjä nosti varovaisesti kätensä ylös.
Matkaaja huohotti hetken hiljaa.
”Zer-Kor”, hän vastasi, myös skakdiksi. ”Eikun, oliko se edellinen?”
Kaksikko osoitti häntä kohti kivääreillä hetken. Sitten he vilkuilivat toisiaan ja laskivat tympääntyneinä piippujaan.
”Siinä välissä on ollut ainakin kaksi”, toinen, hieman vanhempi ja ruskeapärstäinen kivahti. ”Sille on syynsä, että näitä vaihdetaan!”
”Anteeksi!” kulkija huudahti laskien hitaasti käsiään. ”Olen… erkaantunut joukostani.”
Vanhempi vartiomies tuhahti.
”Hmh. Kuka on sinun komentajasi?”
”Suuri ja paha Gurg”, matkalainen töksäytti.
Vartiomiehet olivat hetken hiljaa, ja sitten naurahtivat.
”Se typerä ja ilkeä pallinaama?” nuorempi sanoi. ”En ymmärrä miksi iso-Gaggu sietää sitä. Eikö sen porukka ole jotain sata kilometriä tästä itään?”
”Varmaankin”, matkalainen sanoi.
Vanhempi skakdi kurtisti kulmiaan.
”Mitäs… sinun omalle ryhmällesi tapahtui?”
Matkalainen oli puhumassa, mutta epäröi sitten hetken. Hän laski katseensa maahan.
”Jouduimme petollisen toan piiritykseen”, hän sanoi hiljaa. ”Muut osastostani pakenivat, paitsi minä ja kaverini.”
Vartiomiesten epäuskoiset virneet hyytyivät.
”Mitäs… sinun kaverillesi kävi?” nuorempi kysyi.
”Toa kuristi hänet silmieni edessä.”
Hidas sade hiipui äänettömiin heidän ympärillään. Hetken ainoa ääni maiseman yllä oli havuista tippuvien pisaroiden mätkähtely vasten maastoa.
”Skarrararr”, vanhempi vartiomies sanoi. ”Paska homma, äijä.”
Nuorempi nyökkäsi. ”Mites sille toalle kävi?”
”Minulla oli se tähtäimessäni, mutta epäröin”, matkaaja sanoi raskaan hengityksen alta. ”Pääsi pakoon. Sen jälkeen en ole nähnyt ketään.”
”Kauanko… sinä olet ollut tuolla metsässä?”
”Jos sanoisitte että vuosia, en olisi yllättynyt.”
Vanhempi skakdi laski kiväärikirveensä roikkumaan vasten sadeviittansa selkämystä. Sitten hän käveli ojassa lojuvalle repulleen, avasi soljet ja nappasi sieltä jotain soihdun valossa kiiltelevää.
Lasinen pikkupullo kourassa hän käveli matkalaisen luo, kiersi korkin auki ja ojensi sen tämän käteen.
Sinisen skakdin koura tarttui juomaan. Hän siemaisi kirkasta nestettä, irvisti hiljaa ja ojensi pullon takaisin punaiselle.
”Älä kerro pomolle”, punainen sanoi. ”Minusta tuntuu, että kaipasit tuota. Paska homma tuo silmäkin. Helvetti, toat on sairaita. No, kai me teikäläiselle siihen joku kangaskaistale löydetään.”
Sininen skakdi nyökkäsi. Punainen skakdi taputti tätä olkapäälle jämerästi.
”Sitä paitsi hameväki vaan tykkää arvista.”
”Niin”, sininen skakdi vastasi nieleskellen pistävää juomaa.
”Mikäs sinun nimesi on?”
”Yagak.”
Punainen skakdi nyökkäsi.
”Sanopas, Yagak, mitä sinä osaat? Meidänkin leirissä olisi aina tarvetta lisäkäsille.”
”Kotipuolen sodassa olin viestimies”, Yagak sanoi ja lisäsi: ”Erikoisjoukoissa.”
”Katos perhanaa. Kummalla puolella?”
Yagak nosti yksinäisen silmänsä katseen vanhempaan vartiomiehistä.
”Mikä ero niillä oli?”
Molemmat vartiomiehistä virnuilivat.
”No, ihan hyvä kysymys. Tervetuloa leiriin, Yagak. Näytät siltä että olet aterian tarpeessa.”
Yagak hymyili hiljaa.
”Voi pojat, et tiedäkään.”
”Rehellisyyden nimissä näytät aivan kamalalta. Eikö ole ollut metsästysonnea?”
”Ei. Ja sienikausikin alkaa olla pahasti ohi.”
”No helvetti. Haetaan sinulle aamupalaa. Meillä on vielä eilisen pulliakin tarjolla.”
Vanhempi vartiomiehistä alkoi saattaa häntä ohi sulkuportin. Sen takana aukesi havujen peittämiä mäkiä — ja vihdoin, aukio jolla telttojen liepeistä nousi yöuniaan lopettelevia skakdeja.
Se muistutti jostain kauemmasta. Pakomatkasta, jonka hän oli aiemmin tehnyt. Ja kodista, jonka hän oli silloin löytänyt.
Maha kurnien Yagak seurasi tuoreen kaurapuuron hajua.
Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
”Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
”Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. ”Luet Gilgadesia”, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. ”Niin.”
”Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. ”Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. ”Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
”Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. ”Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
”En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. ”On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. ”Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
”Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. ”On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
”Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. ”Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
”Aivan”, Tarip hymähti. ”Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
”Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
”Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. ”Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
”Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. ”On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
”Kuten?”
”Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
”Äiti”, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. ”Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: ”Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. ”Eikö se tarkoita… apinaa?”
”Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. ”Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
”Millä tavalla alkuperäinen?”
”Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. ”Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
”Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, ”koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
”Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. ”Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
”… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
”Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
”On jokin keino”, hän sanoi. ”En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
”Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. ”Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
”Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. ”Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
”Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
”Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. ”Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
”Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
”Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
”Niin”, sanoi Arupak. ”En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
”Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. ”Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
”Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
”Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. ”Ajattelin, että–”
”Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. ”Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
”No?”
”Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. ”Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
”Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. ”On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
”Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. ”Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. ”Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
”Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. ”En ymmärrä.”
”Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. ”Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
”Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. ”Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. ”Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
”No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. ”Ainakin kaikki on selvää nyt.”
”Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. ”Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
Visulahti
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
”Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
”… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia ”yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
”Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
”Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
”No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän ”voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. ”Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. ”Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”
”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
”Hmh.”
”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
”Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta. ”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”
”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”
”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti. ”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti. ”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon. ”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
”Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen. ”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”
”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi. ”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi. ”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää. ”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa. ”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat. ”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon. ”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”
”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”grid-rightstaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”
”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden ”kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
”Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.
Ja hänen edessään seisoi Matoro.
-II
Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.
Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.
Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan. Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.
Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…
Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.
Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon. Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?
”Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
”Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
”Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”
Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
”Laske alas, lehtikirva!”
”Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
”Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
”Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.
Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
”Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
”No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
”Hän toivottaa sinullekin!”
Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.
Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.
-I
”Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
”Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.
”Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.
Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. ”Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. ”Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”
”No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. ”Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”
”Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”
”Vai sinä?” Matoro virnisti.
Kapura kohautti olkiaan. ”Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”
”Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”
”Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. ”Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”
”No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. ”Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”
”Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.
Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. ”Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”
”Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. ”Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”
”Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”
”Ai mitä karttoja?”
He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
”Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”
”Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. ”Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: ”En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. ”Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”
”No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. ”Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”
Kapura tuhahti. ”Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.
Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.
”No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. ”Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”
”En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. ”Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”
”Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. ”No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.
Kapura taputti käsiään yhteen. ”Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”
”Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.
”Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”
”Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. ”Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”
”Niin”, vahvisti Kapura. ”Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”
Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. ”No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”
”Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. ”Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”
”Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”
Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. ”Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”
”… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. ”Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”
”Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
”En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. ”Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”
”Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. ”Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”
”Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti ”Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”
”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. ”Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
”Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. ”Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”
”En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”
”No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. ”Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”
”Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. ”Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”
”Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. ”Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”
He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.
”No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.
”Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. ”Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. ”Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”
Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. ”Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”
Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.
”… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”
Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.
”Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.
0
”Oletan, että kaikki ne, joiden on oltava paikalla, ovat paikalla”, lausui Same ja katseli terävästi monenkirjavaa joukkoa. Tälläkin kokoonpanolla kokouksesta saisi varmasti riittävän pitkän. ”Kohta yksi, kokouksen avaus.” Nuija napsahti pöytään napakasti. ”Aloitamme kokouksen ajassa 11.32.”
Salista ei kuulunut vastalauseita.
”Kohta kaksi – kokouksen järjestäytyminen. Kohta 2.1: todetaan kokouksen läsnäolijat.”
Jo siinä kuluisi oma aikansa. Toista kuin ylläpidon kokouksissa, mietti selakhi, etenkin kun admineista puuttui kaksi.
Kokous avattiin 11.32, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan.
”Otamme nimenhuudon. Yksinkertainen ‘hep’ tai ’paikalla’ riittää, ei sutkautuksia. Kirjuri Sulfrey?”
”Paikalla”, Sulfrey sanoi.
”Sulfrey toimii kokouksen sihteerinä. Admin Tawa?”
”Paikalla”, lausui Tawa tottuneesti.
”Hyvä, sitten moderaattorit. Same – hep, Paaco…?”
”P–”
”Turpa kiinni”, Bladis murahti.
Ei sutkautuksia, kelasi Bladis päässään ja kääntyi virnuilevaa Paacoa kohti.
Paaco sulki suunsa hitaasti tuijottaen Bladista.
”Bladis?” huokaisi Same.
”Sori eikun hep.”
”Make?”
”Hep?” Make sanoi katsellen hermostuneesti Bladista.
”Hyvä. Sitten Klaanin poliisivoimat. Varsinaisena poliisilaitoksen edustajana rikostutkija Takalek?”
”Hep!” Takalek vastasi jämäkästi.
”Rikostutkija Taguna?”
”Ööh… hep”, sanoi Taguna.
Paacolla, kelaili Paaco päässään ja oli aivan varma, että se olisi ollut kaikista hurjan hauskaa.
”No niin. Vartiopäällikkö Vak?”
Same tiiraili ympäri salia. Turagan etsiminen herätti salissa muutenkin tiettyä levotonta hakemista.
”Ilmeisesti ei paikalla.”
Taguna jäi miettimään, olisiko sittenkin kehdannut sanoa jonkin vitsin, mutta Same vaikutti olevan pahalla päällä jo Paacon jälkeen. Pahalla tai ainakin liian virallisella.
”Varmaan taas jossain siistimmässä hommassa”, Bladis murahti. ”Ei äijä niin vanha ole, etteikö vielä heiluttelisi peitseään.”
Peistään, siniviittojen pöydässä istuva Sulfrey korjasi mielessään ja teki merkinnän paperiinsa. Matoralainen oli tavannut turaga Vakin nopeasti pari kertaa. Vartiopäällikössä oli tiettyä, miten sen nyt sanoisi, suoraviivaisuutta. Istuminen ja keskusteleminen ei kuulunut hänen harrastuksiinsa eikä varmaan työhönsäkään.
”Hm. Merivartioston kapteeni Haddox?”
Ikivanha, kurttuinen pyörätuolissa könöttävä krikcit, entinen merten sotaherra, nosti harittavan katseensa Sameen ja murahti.
”Kautta leviaattanin partalonkeron, minä se olen!”
”Nui-Koron siniviitat”, Same jatkoi sivuuttaen etikettirikkeen. ”Komisario Gambur?”
”Hep”, sanoi ta-matoralainen poliisi tottuneesti.
”Varakonstaapeli Apilak?”
”Hep!” huudahti nuorempi vihreä siniviitta.
”Varakonstaapeli Fuzchel?”
Takalek päästi pienen huokauksen.
”HEP!” vikistiin vastaus jostain; Same ei nähnyt puhujaa.
Onko tuo… zyglak?
Make tuijotti liskonaamaa leveän stetsonin alla ja haki katseellaan tukea Paacolta. Paaco vain kohautti olkapäitään. Kummallista sakkia oli näemmä Rapujoen toisessakin päässä.
”Hyvä. Klaanin vankiosasto: Bodyguard?”
”Hep”, sanoi suuri titaani, nousi seisomaan ja veti hunööriä.
”Hep”, sanoi asiallisesti palomestari, joka näytti kaapilta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin huudatettu Bodyguard.
Helkkari, äijä on leventynyt viime kerrasta, pohdiskeli Bladis jäätyään katselemaan hänet aseman portaita ylös kantanutta könsikästä tarkemmin.
”Vapaapalomies Matoro?”
”Hep.”
”Hyvä. Ja… jäsen Peelo?”
”Hep”, totesi harmaa androidi sivummalta seinän vierestä, selvästi etäämmällä kokouspöydän ympärille kerääntyneestä joukosta.
”No niin. Hyvä. Entä onko paikalla vielä joku, jonka nimeä en sanonut?”
”Ööö… hei?” huikkasi vilkuttaen hopeahaarniskainen tulen toa, jolla oli tummanpunainen kanohi-naamio. ”Ajattelin, että minun olisi hyvä pysyä asioiden tasalla. Täällä käsiteltävät asiat koskevat kuitenkin myös minua.”
Onko tämä se kuuluisa Matoro? Sulfrey mietti katsoen hämmentävää olentoa, joka ei kuulunut mihinkään hänen tuntemaansa lajiin. Olihan nimi yleinen, mutta tämä Matoro ainakin herätti huomiota.
Sulfrey ei ollut aivan varma, mikä olennon raajakkeista, jos mikään, oli tämän pää. Matoralaisen katse kiinnittyi kuitenkin tämän tatuointeihin. Ensimmäistä sanaa hän ei tunnistanut, mutta toinen oli xiankielinen sankaria tarkoittava sana. Ja aivan ansaitusti – palokunta jos joku oli sankareita täynnä.
”Ja”, kysyi Same kulmaansa kohottaen, ”Kuka sinä olet?”
”Toa Rapuka.”
Same huokaisi. ”Nimeäsi ei löydy listalta, ja tämä ei ole yleinen kokous. Minun on pyydettävä sinua poistumaan.”
”Tuo on kyllä aika epäreilu käytäntö”, totesi Rapuka. ”Nämä ovat kuitenkin kaikkia klaanilaisia koskevia asioita. Onko tämä kokouskulttuuri, jota haluamme tukea. Onko meillä–”
”Bodyguard?” Same kääntyi rotevan titaanin puoleen. Tämä nousi tuolistaan.
”Lähdetäänpä”, sanoi leveä mies ja laski kouransa Rapukan olkapäälle.
”Ensin moderaattorit sulkevat asetehtaani ja nyt minut vielä vaimennetaan. Tällä menolla järjestelmämme erottaa nazorakeista vain laskemalla käsivarret. Eikö teillä–”
Jokainen kokoustilassa kääntyi katsomaan kohti toaa.
Ovi sulkeutui, ja hanskasvo jäi huoneen ulkopuolelle. Bodyguard naksautti rystysiään ja nyökkäsi Samelle.
”Kiitos. Jatketaan. Kohta 2.2, esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi. Esityslista on lähetetty osallistujille sääntöjen mukaisesti ennen kokousta. Onko kenelläkään siitä mitään sanottavaa?”
Vastauksia ei kuulunut.
”Hyvä. Kohta 2.3, myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus sitä pyytäville. Eli jäsen Peelolle.” Same nyökkäsi Sulfreylle, joka teki merkinnän pöytäkirjaan.
”2.4. Valitaan pöytäkirjantarkastajat. Ehdotuksia?”
”Ehdotan palomestari Nui-Pogoa ja siniviittojen komisario Gamburia”, sanoi Sulfrey, kuten oli ennen kokousta miettinytkin.
Tawa peitti naamionsa kädellään. Häntä hieman nolotti klaanilaisen puolesta.
”Hyväksytäänkö pöytäkirjantarkastajat? Ei vastalauseita; hyväksymme pöytäkirjantarkastajiksi palomestari Nui-Pogon ja komisario Gamburin. Kohta kolme, kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.” Nuija napsautti pöytää kuin pajavasara. ”Meillä on vaadittava määrä osallistujia paikalla. Kokouskutsu ja esityslista on lähetetty kutsutuille säädösten mukaisesti. Totean kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Hyvä. Kohta neljä: ajankohtaiskatsaus.” Naps. ”Vapaapalokunnan asiat. Palomestari Nui-Pogo, ole hyvä.”
Tasapaino oli syytä pitää: yksi täältä etelästä, yksi Nui-Korosta. Toinen klaanin jäsen, toinen ei. Sulfrey tiesi, että kyseessä oli lähinnä byrokraattinen toimenpide, mutta oli se silti hoidettava kunnolla.
”Kiitos, arvon puheenjohtaja, arvon kokouksen osanottajat. Kaupungin paloturvallisuustilanne on vieläkin epävakaa. Krhm.”
Palomestari käveli piirtoheittimen luo, poisti varovasti esityslistan ja korvasi sen kaupungin karttaa kuvaavalla kalvolla.
”Kilpakujilla ja Zakazissa on yhä aivan liikaa rakennuksia, jotka on tehty palavasta materiaalista – puusta, komposiittilevystä, lehvistä, mudasta jossa on orgaanista materiaalia vähintään 40 prosenttia tai vastaavasta. Eikä palon leviämistä rajoittavia palomuurirakenteita ole.
Röltsi on, kuten paikallaolijat varmasti tietävät, ’palokatastrofi joka odottaa tapahtumista’. Samanlaisia surullisia kokemuksiahan meillä onkin jo Huonosta, jonka suunnittelussa paloturvallisuus oli jätetty täysin huomiotta.
Palomestarin olemus herätti kummastusta useammassakin osallistujassa. Bio-Klaanissa oli tosiaankin jäseniä lähes jokaisesta maailman lajista, mutta Nui-Pogo oli kone, Metru Nuilla rakennettu tietoinen elämänmuoto. Pienillä rapujaloilla liikkuvalle piironkimaiselle olemukselle ei löytynyt linnoituksen muurien sisältä vertaista. Peelo painoi mieleensä mahdollisesti käydä jututtamassa laitetta myöhemmin – hän oli liian syvällä tutkimuksissaan antaakseen itselleen lupaa uskoa yhteensattumiin.
Aika ei ole puolellamme. Tulevana talvena uunien ja takkojen käyttöaste tulee kasvamaan, ja tämä aiheuttaa varmasti ns. ’tulipalopakkasilla’ tapahtuvia paloja. Nämä onnettomuudet voivat pahimmassa tapauksessa levitä koko kortteliin ja uhata jopa kokonaisia kaupunginosia.
Ehdottaisin kaupunkia saneeratessa tontteja eristäviä palokujia, matalampaa tonttitehokkuutta palavasta materiaalista rakennettaessa sekä suojaavien puustovyöhykkeiden rakentamista mainittuihin kaupunginosiin. Tällä hetkellä suojaavia puukujia on lähinnä Rapujoen läheisyydessä, jossa palon leviämisen uhka on vesistön takia muutenkin melko vähäinen. Uudisrakentamisen tarpeisiin tulisi laatia selkeä ja sitova rakennusjärjestys, joka määrittelee sallitut materiaalit ja niiden paloneristys-, syttymis- ja palonkestoarvot.
Paaco nojautui vaivihkaa Maken puoleen. ”Ei muuten kannata röyhtäillä siellä päin…”
Make katsoi takaisin lähinnä vaivaantuneena.
Tuore uhka paloturvallisuuden kannalta ovat tietenkin vihollisen täsmäiskujen aiheuttamat tahalliset palot eli tuhopoltot.
Normaaliaikanahan suurin osa palouhista on tapaturmapohjaisia – takasta karannut kipinä, vuoteessa sytytetty savuke, koksiämpäri liian lähellä seinävaatetta. Nyt meillä on kuitenkin vihollinen, joka on jo todistetusti käyttänyt palopommeja ja tulee todennäköisesti tekemään niin tulevaisuudessakin.
Palopommitukselta suojaaminen on vaikea prosessi, ja suosittelisin joidenkin kaupungin korkeimpien rakennusten muuttamista vesitorneiksi. Admin-torni olisi tähän tarkoitukseen toki paras, mutta esimerkiksi muuritornien käytöllä voisimme luoda koko kaupungin kattavan sammutusverkon.
Se mieletön combo, jonka hän oli vetäissyt viime viikolla sitä yhtä skakdia vastaan… Tagunan ajatukset palasivat menneiden mätäkkämatsien hohtoon, ja hänen kanohinsa suupielet venyivät ylös. Hän toivoi, että nyt oli sopiva kohta hymyillä.
Tässäkin toki korostuu vapaapalokunnan, vartioston ja tiedusteluyksiköiden saumaton yhteistyö. Ennakoimalla palopommitukset voimme pitää sekä miehistön että kaluston täydessä valmiudessa tilanteen ’syttyessä’.”
”Kiitos, palomestari. Onko sinulla paloturvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka eivät vaadi kaupungin suunnittelua ja rakentamista uudelleen?” kysyi kokouksen puheenjohtaja.
”Paloturvallinen puukaupunki on jatkuva prosessi, arvon puheenjohtaja”, vastasi Nui-Pogo hieman toruvaan äänensävyyn.
Tawa ei kokenut oikeutetuksi pitää puheenvuoroa siitä, että 1. Admin-tornilla oli sotastrateginen tarkoitusperä ja 2. hän kirjaimellisesti asui siellä. Hän tyytyi nyökyttelemään hyväksyvästi.
Same ei aikonut juuttua pidemmäksi aikaa kokouksen ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. ”Seuraavaksi vuorossa rannikkovartioston kapteeni Haddox”, hän sanoi. ”Olkaa hyvä.”
”Krhm!” röhäisi vanha dox ja oli jo tempaisemassa itsensä tuoliltaan reippaasti pystyyn, kunnes muisti sen olevan pyörätuoli ja etteivät hänen jalkansa olleet toimineet kahteensataan vuoteen. ”Kolja…” mutisi vanha mies ja yskäisi varsin sairaan joskin voimakkaan oloisesti. Hän lähti rullaamaan taaksepäin ja osui komisario Gamburiin, joka pudotti kypäränsä sylistään. Hetken merikarhu ja tinanappi hytkyivät sivulta sivulle kun koli-hyökkääjä ja maalivahti epävarmoina siitä, kumpi väistäisi ja kummalle puolelle. Gambur luovutti; Haddox rullasi hänen varpaidensa yli piirtoheittimelle. Nui-Pogo kavahti ja vetäytyi valokeilasta palokaavionsa kanssa.
Sulfrey oli luovuttanut palomestarin huomioiden kirjaamisen kanssa jo heti alkuun. Hänellä oli sama kertomus kauniina käsikirjoituksena viime kokoukseslta, ja kopiokone oli hyvä renki.
Haddox asetti käsin kalvolle piirretyn merikartan juhlallisesti piirtoheittimelle. Katsojat pystyivät lähes haistamaan merisuolan ja kuulemaan aaltojen äänen ja pienenpienten merimiesten kauhunhuudot, kun sadat monilonkeroiset ja terävänokkaiset piirtohirviöt nousivat merikartan aalloista. Niitä oli ehkä jopa enemmän kuin todellisuudessa.
”Mmmeri.” Haddox mittasi harottavalla, puolisokealla katsellaan paikallaolijoita ja hymyili synkästi. ”Se on vanhempi ja vahvempi kuin kukaan, joka kävelee tämän karun maan päällä. Se ei kumarra ketään eikä palvele edes Suurta Henkeä. Ei edes! Nazorakit, maan siira-kansa, ovat ehkä tämän maailmankolkan suuri merivoima, mutta Hopeisen Meren syvyyksille ja tyrskyille he ovat vain pari lehteä väreilevällä pinnalla. Mutta niin olemme mekin! Ja jos meri nousee niin kuin on kirjoitettu, voimme unohtaa koko sodan. Klaanistamme jää vain Admin-tornin huippu uudeksi majakaksi! Khäh!”
”Mihin niin on kirjoitettu?” kysyi Taguna kiinnostuneena.
”Mtäh?”
”Ööhh… kun sanoit, että jos käy niin kuin on kirjoitettu”, poliisi selitti. ”Että meri syö Klaanin. Kuulostaa minun korviini ihan saakelin vakavalta uhalta, vaikken olekaan siitä ikinä kuullut. Tai siis lukenut.”
Enempi kuin yksi salissa olija pyöritti silmiään. Tulisiko tästä yhtä oleellinen puheenvuoro kuin edellisestä? Toisaalta Haddox vaikutti viihdyttävämmältä. Jollain hieman surullisella tavalla.
Merimiehen silmiin syttyi hetkeksi Pyhän Elmutin tuli. ”No ei sitä ole mihinkään kirjoitettu! Se on merimiesten hiljaista ammattitietoa! Yritä siinä kirjoittaa asiota muistiin, kun aallot ovat kahdeksan syltä korkeita ja ruijanpallasta sataa vaakatasossa kannelle! Jos ei muista, on kuollut merimies! Yritä nyt seurata, poika!”
Haddoxin silmäkulma nyki. Hän kääntyi kartan puoleen ja piirsi yhdellä punakynän vedolla Klaanin ympärille täydellisen puoliympyrän rannikosta rannikolle.
”Merisaarto on tiedustelutietojen mukaan keskimäärin kahdeksankymmenen meripeninkulman päässä Klaanin linnoituksesta. Tämä rengas pitää yhä sisällään Ruki-Koron ja suurimman osan sen kalavesistä mutta ei enää Veljeskunnan saarta, joka on – kuten hyvin tiedämme – vihollisella.
Saarto on tiheimmillään tärkeimpien vesireittien varrella. Päättisten itäpuolella Kalimacin väylä on siis käyttökelvoton, ja lännessä Veljeskuntasaaren itälaidan aukon käyttö olisi uhkarohkeaa. Kalimacin menettäminen on meille toistaiseksi pienempi paha kuin he ehkä toivoivat – Klaanilla ei ole omia raskaita vesialuksia, jotka ovat siitä riippuvaisia. Vain tuontiliikenne on sieltä katki. Samoin itärannikko Vasallinokkaan asti on toistaiseksi meidän, ja voimme pitää nopeita aluksia suojaisissa valkamissa.”
Ainakin se parantaisi paloturvallisuutta vähentämällä rakennusmateriaalien syttyvyyttä, ajatteli Nui-Pogo, joka oli loukkaantunut tärkeän puheenvuoronsa tylystä lopetuksesta.
Keltaisella kynällä Haddox piirsi sopusuhtaiset tähdet itärannikolle Päättisten saarien korkeudelle. Hän kääntyi takaisin yleisöön.
”Zyglak-toiminta on yhä hiljaisempaa. Toisaalta merimunkkihavaintoja on tehty enemmän kuin moneen pitkään vuoteen. Ovatko nämä seikat yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Kenties zyglak-väki väistää Kalpeaa Apottia, joka valmistuu konklaaveineen Syvällisten Aikakauteen. Se voi tietää nazorakien loppua, ja meidänkin. Suosittelen jättämään lepytyslahjoja niille uhrisuville, jotka ovat vielä saarron sisäpuolella. Samoin pikalähetykset ilmateitse kannattaa hoitaa mikäli mahdollista pimennettyinä ja itäkautta – alkumatkasta rannikkoa pitkin ja Kalimacia välttäen. Vihollisen silmät eivät nuku!
Kalastaminen ja meriliikenne saarron sisäpuolella on vielä melko turvallista, joskin uudenkuun aikaa uhrisuvien lähivedet ja Vanha Syvä ovat nyt vaarallisempia kuin sota. Varokaa Kelmeää Kansaa! Saarron ohi pyrkivät pienet vesialukset voivat lähteä Visulahdelta suoraan itään, jossa rengas on harvempi. Siihen liittyy aina riski” – Haddox katsoi terävästi joukkoa – ”mutta riski on vielä hallittavissa. Ja yön suoja parantaa mahdollisuuksia. Suosittelen turvautumaan kokeneisiin merimiehiin tai mahdollisuuksien mukaan salatieteisiin. Olemme saaneet hyviä tuloksia turaga Perhelin kanohi Mahikin kanssa.”
Haddoxilla menee taas ihan helvetin kovaa, tuumi Taguna tyytyväisesti. Saisipa doxin vetämään kokouksen joka kohdan. Hänen mieleensä jäi pomminvarmasti joka ikinen yksityiskohta, oli niistä sitten mitään hyötyä tai ei.
Haddox otti esiin sinisen kynän ja piirsi täydellisen ympyräkaaren Ruki-Koron ympärille rannikosta rannikkoon.
”Ulappain sumun kätköissä on lounaisen naapurimme Ruki-koron tilanne. Heidän ja Veljeskuntasaaren välillä on pelkkää vettä, ja se, että he ovat vielä vapaita, saisi minut epäilemään siirojen merimahtia jos en paremmin tietäisi.
Kuinka kauan saa Kalan kansa pitää kotinsa? Heidän kylänsä on luonnollinen satamapaikka. He tuntevat vetensä paremmin kuin kukaan eivätkä ole tyhmiä. Mutta vihollisen ylivoimaa ja Rautasiipeä vastaan he eivät kauaa kestä. Minä olen puhunut heidän kanssaan viime täysikuuna Vanhan Syvän rajaluodolla. Lausuimme armosanan Kalpealle Kansalle ja vaihdoimme tiedot merisaarron tilanteesta. He ovat varuillaan mutta eivät pelkää. Mutta uskon, että jos siirojen laivasto ei ensimmäisenä yritä pyyhkäistä meidän kotisatamaamme rynnäköllä, ottaa Ruki-Koro seuraavan iskun ja sitä myötä tiukentuu merisaarron solmu ympärillämme.”
Haddoxilla menee taas ihan himpskutin kovaa, tuumi Sulfrey kauhuissaan. Hän ei ollut aivan varma, minkä sanan kohdalla oli lopettanut vakavahenkisen yrityksen kirjata ylös puheenvuoron täysi sisältö. Ehkä ”merimunkki”, ehkä ”salatieteet”.
Haddoxin silmät nykivät holtittomasti, ja hänen jalkansa iski vasten pyörätuolia. Mutta vanhan merimiehen käsi oli vakaa, kun hän piirsi Klaanin ympärille entistä paljon pienemmän punaisen ympyräkaaren tasaisella katkoviivalla. Se lähti Ruki-Korosta ja päättyi Vasallinnokan kärkeen. Linja viisti Visulahtea lännessä rajaavan kärken rantapoukamia.
”Jos Ruki-Koro kaatuu, on vain ajan kysymys, ennen kuin ne saavat noustua maihin Vartioniemen lounaisrannoilla. Se on kallioista maata, vaikeaa mutta suojaisaa. Mutta jos ne hiipivät lahdelle, on meillä etu. Maalinnamme on merialueen vahvin – vaan miten se kestää siirojen rautasiipeä vastaan, jos samalla käy isku Lehu-metsän yli pohjoismuurille? Siihen en minä osaa sanoa, mutta niin kauan kun meillä on satama ja laivoja, ei vartioni herpaannu!”
Vanha krikcit nosti kätensä hunööriin. Merimiehen puolisokeissa silmissä oli kyyneliä.
Haddoxin vaiettua täytti huoneen hetkeksi vain hiljainen supatus jossain takana, mutta sitten puheenjohtaja havahtui ja muisti roolinsa kokouksen kulussa. Nuija iski pöytään. ”Juuriadminin puheenvuoro seuraavaksi”, Same sanoi.
Haddoxilla menee taas ihan perkeleen kovaa, tuumi Nui-Pogo haikeana. Jos hän olisi harrastanut tulen myönteisessä mielessä kuvaavia metaforia, olisi hän voinut ajatella tämän olevan liekeissä. Mutta ei tuli mikään vitsailun asia ollut.
Ehkä Bio-Klaani olisi ottanut hänen varoituksensa vakavammin, jos hänellä olisi ollut yhtä kovat puhelahjat. Pisara katkeraa kateutta kulki Nui-Pogon virtapiirien halki.
Pitäisi kai harkita kansanopiston retoriikan kurssille ilmoittautumista.
Tawa nyökkäsi. Koko huone, varsinkin ne, jotka eivät olleet linnakkeen ylipäällikön kanssa aiemmin tekemisissä, laskeutui hartaaseen hiljaisuuteen.
”Haluaisin ottaa puheeksi näin kaupungin ja linnakkeen kaikkien turvallisuuselimien kesken tuoreimman jäsenemme. Tähän asti olemme pitäneet jäsenen identiteetin salassa hänen oman turvallisuutensa nimissä, mutta olemme Samen kanssa päätyneet siihen, että teidän kaikkien olisi hyvä olla tietoisia asiasta.”
Tawa piti hetken tauon. Hän haki varmistusta Samelta, joka antoi sen nyökkäyksellä.
”Uusin jäsenemme, nimeltään Kelvin, on nazorak-karkuri. Hän on omiensa jahtaama ja on jo aiemmin auttanut Allianssin vastaisessa toiminnassa.”
Tämä uutinen aiheutti kohahduksen läsnäolijoissa. Moderaattorit vilkuilivat toisiaan. Takalek nosti katseensa muistiinpanoistaan Tawaan.
”Khrm. Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa”, Takalek ryhdistäytyi ennen kuin supina tilassa ehti kasvaa.
”Lupa myönnetty.”
”Tarkentaisitteko hieman… onko tämä nazorak Klaanin täysivaltainen jäsen? Onko hänellä lupa liikkua vapaasti Klaanissa?”
”Kyllä”, Tawa nyökkäsi.
Ennen kuin Takalek ehti jatkaa, kokouksen toinen krikcit älähti: ”Kautta ikuisen partani! Annatteko te absolutistiautokraatit sen nelijalkaisen cyranon kulkea vapaasti pitkin pientareita!? Sehän niljake voi tehdä vaikka mitä!”
Sulfrey yritti olla näyttämättä, kuinka haltioissaan oli vieläkin Rapulinnakkeen johtajan kanssa tekemisissä olemisesta.
Same paukutti nuijaa raivokkaasti. ”Kapteeni Haddox, pyytäkää puhutellessa puheenvuoro!”
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäsen Kelvin on jo osoittautunut luotettavaksi liittolaiseksemme. Hänen luovuttamansa tiedot ovat auttaneet meitä sotatoimissa Imperiumia vastaan. Tahdon myös huomauttaa, että oman lajinsa pettäminen on tuskin hänen kaltaiselleen helppoa.”
”Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!” Komisario Gambur viittoi. Same nyökkäsi.
”Oletteko varmoja, ettei hän ole kaksoisagentti?”
”Olemme varmoja. Visokki olisi huomannut, jos hän salaisi jotain.”
Gambur näytti hieman epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Hän on sitten ensimmäinen tietämäni nazorak, joka ei ole osa niiden imperiumia.”
Takalek viittasi. ”Tarvitseeko poliisivoimien tehdä erityisiävalmisteluita tätä jäsentä huomioiden?”
Tawa pudisti päätään. ”Kelvin on pian lähdössä kaupungista Klaanin tehtävälle, joten se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”
Tämä aiheutti kokousväessä taas kohinaa, mutta Tawa jatkoi itsevarmasti.
”Minun nähdäkseni tämä tehtävä toimii varmistuksena siitä, että hän on valmis toimimaan Bio-Klaanin eduksi hankalissa tilanteissa. Tämän lisäksi tehtävä tapahtuu täysin kaupungin ulkopuolella.”
Same napautti nuijallaan pöytää. ”Tahdon myös huomauttaa, että Kelvinin jäsenyys ei ole tämän kokouksen aihe eikä sen päätettävissä. Jollei jollakulla ole lisättävää, siirtykäämme eteenpäin.”
”Minulla olisi vielä toinen huomio”, Tawa sanoi. ”Visokki ei valitettavasti itse päässyt paikalle terveyssyistä, mutta hän halusi pyytää että pidämme silmällä siltä varalta, että jossain näkyisi…”
Bladis siristeli silmiään ja tuijotti eksentristä merikarhua. Eihän sillä edes ollut partaa.
Tawa oli hiljaa joitakin sekunteja ja veti syvään henkeä.
”… apinaa, jolla on banaani, jolla on kasvot. Käsitykseni mukaan kyseinen banaani on jäsenemme Makuta Nui.”
Huoneeseen laskeutui harras hiljaisuus.
”Anteeksi”, komisario Gambur sanoi. ”Tarkoitatteko, että banaanilla on Bio-Klaanin jäsenkirja?”
Olisit saanut tulla ihan itse kertomaan tämän tänne, Tawa mietti.
”Ei. Banaani on saaremme makuta, joka on myös liittolaisemme ja Bio-Klaanin jäsen”, Tawa sanoi kärsivällisesti. ”Hän on tällä hetkellä banaanin hahmossa, mutta apina on varastanut hänet.”
”Ahaa”, Gambur sanoi nyökäten syvään. ”Onko apinakin Bio- Klaanin jäsen?”
”On”, Tawa sanoi ilme peruslukemilla.
Tawa vihasi syvästi jokaista sanaa, jonka joutui tästä aiheesta sanomaan.
”Asia selvä. Ei enempää kysyttävää.”
Gamburilla, samoin kuin useammalla kokouksen osallistujista, olisi ollut kysyttävää.
Kapteeni Haddox muisteli syöneensä pari päivää sitten banaanin. Toivottavasti ei juuri sitä banaania.
Tawa ei tuntenut olevansa kaikkein uskottavimmillaan puheenvuoronsa jälkeen. Varsinkin ulkopaikkakuntalaisten katseissa oli lievästi sanottuna tervettä skeptisyyttä.
”Kiitos, Admin Tawa”, Same sanoi. ”Rikostutkija Takalek?”
Takalek nousi seisomaan tuoliltaan kömpelösti. Hänen taaksepäin kääntyvät jalkansa meinasivat sotkeutua tuolin jalkoihin.
”Arvon puheenjohtaja, poliisiasema tahtoo tiedottaa, että lievien rikosten – kuten näpistelyn ja väkivaltarikosten – määrä kaupungissa on kasvanut viime aikoina. Poliisille ja vartiostolle tuli viime kuussa 40 prosenttia enemmän rikosilmoituksia kuin sitä edeltävänä kuuna. Syinä tälle uskomme olevan kauppasaarron ja evakkotilanteen.”
Takalek nyökkäsi puheenvuoronsa päättymisen merkiksi ja istui alas.
”Selvä, kiitän”, Same nyökkäsi. ”Vieläkö jotain?”
”Krhm”, rykäisi Taguna. ”Tai siis, ööh, jos saan–”
”Aivan vapaasti.”
”Niin”, sanoi plasman toa. ”Aseman mätäkkäkerho kokoontuu vastedes maanantaisin. Ennen se oli keskiviikkoisin, jos muistatte. Saa tulla. Meillä on kahvia.”
Sulfrey palasi työnsä pariin kiireellä juututtuaan seuraamaan haltioituneena toa Tawan puheenvuoroa. Voi jestas miten tällä olikin sana hallussa!
Tämän jälkeen ei kukaan sanonut enää mitään, joten Same suuntasi pöytään napakan nuijaniskun.
”Siirrytään eteenpäin kohtaan viisi, meneillään olevat rikostutkinnat. 5.1, ’tapaus petturi’.”
Useampi huoneessa näytti siltä, ettei ihan ymmärtänyt sanaa ”mätäkkä”, mutta sentään kukaan ei kysynyt ja pidentänyt kokousta entisestään. Valmiiksi mietitty puheenvuoro nolotti Tagunaa hieman paljon vakavampien aiheiden jälkeen.
Huoneen tunnelma virittyi välittömästi. Muutoksen havaitsi etenkin Klaanin organisaation ulkopuolisten kohdalla. Same käänsi katseensa siniviittojen komisario Gamburiin.
”Olen ymmärtänyt, että siniviittojen puolelta on esitetty toiveita tarjota resursseja Bio-Klaanin sisäiseen petturitutkimukseen. Olenko oikeassa, komisario Gambur?”
”Olette, herra puheenjohtaja”, Gambur sanoi. ”Siinä missä olemme nykyään enenevissä määrin osa yhtenäistä puolustusorganisaatiota, on meistä kieltämättä perin kummallista, että tämä petturitapaus on niin iso musta piste näkökentässämme. Jos olemme oikein ymmärtäneet, tämä petturinne oli vastuussa jostain, jota kutsutaan ’kauhujen yöksi’ ja joka aiheutti paljon kuolemia kaupungissa.”
Viimeistään sen sanallistaminen vei tunnelmasta ison siivun lupsakkuutta.
”Pitää paikkansa”, Same sanoi.
”Niin, me vain tässä mietimme, että tämmöinen sisäinen uhka on tavalla tai toisella meidänkin ongelmamme. Osaatteko kertoa enempää siitä, mitä siirtoja tapauksen tutkimiseksi on tehty?”
Paaco nosti varoen kättään.
”Noh, linnakkeen sisäistä kameravalvontaa on ainakin tuplattu. Olisi nykyisellä vahtimistasolla aika vaikea uskoa, että jotain vastaavaa tapahtuisi.”
”Sen lisäksi tapauksesta tehtiin mittavat rikospaikkatutkinnat”, Bladis sanoi viittaamatta puheenvuoroa. ”Ihan perusjuttuja. Lämpöjälkiä. Sormenjälkiä. DNA-tutkimuksia. Mitä näitä nyt on.”
Skakdi venytteli hieman tuolissaan ja jatkoi.
”Jos se yhtään mieltä keventää, niin homman parissa ovat moderaattoriston ja poliisilaitoksen parhaat miehet.”
”Ymmärsinkö oikein, että teillä on jo joitakin epäiltyjä tiedossa?” Gambur kysyi.
Moderaattorit vilkuilivat toisiaan.
”Siihen meillä ei ole ehkä lupaa vastata”, Same puuttui. ”Mutta voin varmistaa, että tutkimuksissa on käyty useita kuulusteluita.”
”Onko totta, että tapaukseen liittyvä pidätysoikeus on vain moderaattoristolla ja rikostutkija Tagunalla?” Gambur jatkoi.
Ei taas siitä DNA:sta… Make mietti.
”Ööh, kyllä”, vahvisti Taguna huomattuaan muiden kääntyneen katsomaan häntä kohti. ”Admin Guardianin erikoisluvalla.”
”Admin Guardian!” Gambur totesi. ”Vanha kunnon Harkel puhui hänestä paljon hyvää. Kunnon toiminnan miehiä, hän sanoi. Pahoittelut meidänkin puolestamme hänen valitettavasta tilanteestaan.”
Tawa nyökkäsi. ”Arvostan ajatusta. Suuret kiitokseni.”
”Kuulostamatta toivottavasti liian kylmältä”, Gambur jatkoi, ”haluan kuitenkin kysyä. Eikö poikkeustilanteessa ja Guardianin poissaollessa moderaattoristolle ja rikostutkija Tagunalle jaettua pidätysoikeutta voisi laajentaa myös Bio-Klaanin ulkopuolisiin toimijoihin?”
Taguna nielaisi.
Tawa piti mietiskelevän hiljaisuuden näyttäen asialliselta.
”Valinta on ollut admin Guardianin”, hän sanoi lopulta. ”En koe asiakseni pyörtää käskyä ilman keskustelua hänen kanssaan. Ja vaikkei se olekaan mahdollista juuri nyt, välttäisin niin tekemistä joka tapauksessa ilman erityisen painavia perusteita. Petturitutkinta on pysynyt Bio-Klaanin sisäisenä asiana, ja pitäisin sen sellaisena tästäkin eteenpäin.”
Gambur nyökkäsi. ”Arvon juuriadmin, ymmärrän valintanne ja kunnioitan sitä. Minusta on vain tärkeää huomioida, että jos teillä on riveissänne tämmöinen petturi, siitä koituu nykyisin uhka myös meille.”
Saisit olla täällä puolustamassa omia valintojasi, Tawa ajatteli.
Mutta ei halunnut ajatella liian pitkään. Viikot jolloin tilanteesta ei ollut minkäänlaista tietoa olivat käyneet jo liian pitkiksi. Asiaa sattui liikaa ajatella.
”Ymmärrän”, Tawa sanoi. ”Ja haluan pitää sen riskin rehellisesti pöydällä. Toivon, että te myös ymmärrätte, kuinka huonoon asemaan petturitutkinnan avaaminen oman organisaatiomme ulkopuolelle meidät laittaisi.”
”Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää”, Gambur sanoi.
Tapauksen jättäminen veitsenterälle jätti myöskin huoneilmaan hiljaisuuden, jonka uskalsi rikkoa vasta Tawa.
”Jos petturin henkilöllisyyden tunnistamisen suhteen tehdään merkittäviä harppauksia, välitämme tietoa totta kai myös Klaanin ulkopuolisille puolustuselimille”, Tawa sanoi päättäväisesti. ”Mutta tällä hetkellä en pidä kovin viisaana jakaa puolivalmiita tutkimuksia hyvin pienen ryhmän ulkopuolelle. Epäluulo ja sisäiset ristiriidat ovat juuri se, mitä vihollisemme meiltä toivovat. Toivon että ymmärrätte, miksi minusta ei ole viisasta jakaa julkisesti tietoa epäillyistä.”
Taguna tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, kun keskustelu ei ollutkaan käsitellyt häntä. Sentään kenellekään ei ollut tullut mieleen kysyä, kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt Kapuran seuraamisessa.
Oikeastaan oli tainnut käydä päinvastoin – siniviittojen riviin kuulunut zyglak oli vilkaissut häntä kohti epämiellyttävän ihailevasti. Pitivätkö he häntä jonakin Guartsun luottomiehenä, joka oli yksin valittu järjettömän haastavaa tehtävää suorittamaan?
Sellainen hän ehkä olikin, tai ainakin hänen olisi kuulunut olla. Hikipisara valui Tagunan kanohia pitkin.
Same tähyili paikallaolijoihin. Petturitutkimus oli nostanut tunteita pintaan, ja salissa vallitsi tietynlainen haalea epävarmuus. Asiasta ei ollut mainintaa kokouskutsussa, mutta pieni muutos suunnitelmassa voisi tehdä loppuosasta helpomman.
”Mikäli kenelläkään ei ole aiheesta petturitutkimus enää sanottavaa, voisimme nyt joko pitää ennenaikaisen tauon tai jatkaa kokousta eteenpäin. Kumpaa vaihtoehtoa osanottajat suosivat?” muodosti hairaattori kysymyksensä.
Kokouksen valtasi suuri vaivaantuneisuus, jolla oli jokaiseen paikallaolijaan lamauttava vaikutus. Samalla valtasi jokaisen sisäisen dialogin kaikille ikinä kokouksessa istuneille tuttu ajatus. Kukaan ei halunnut olla se, joka sanoi ”näpsäkästihän tämä menee, jatketaan vain” ja tuomitsi väen istumaan ja istumaan ilman virvokkeita, lisähappea ja kokousaivojen uudelleenkalibrointia.
Toisaalta kukaan ei halunnut olla sekään, joka sessiota pitkittämällä tuhosi jonkun piruparan iltasuunnitelmat. Varmasti jollain oli treffit jossain Röltsin muodikkaassa orangeriassa, tärkeä business-tapaaminen tai luvattua laatuaikaa ystävien seurassa. Muiden elämä oli aina niin kiinnostavaa, ainakin Klaanilehden lifestyle-artikkeleiden perusteella.
Kokouksen yleiseksi olotilaksi tuli vilkuilu sekä muihin että kelloon, joissain vähemmän hienovaraissa tapauksissa myös ovelle ja ikkunoihin. Same katui, että oli edes kysynyt. Ehkä joku yleismaailmallinen voima sai maailmojen olennot kysymään tällaisia tuhoon tuomittuja kysymyksiä.
”Pidetään 15 minuutin tauko. Se on varmasti kaikille hyväksi. Muistakaa juoda vettä ja hengittää vähän raitista ilmaa.”
Puhuja oli Tawa, joka nousi rauhallisesti ja nosti viittansa tuolin selkänojalta. Helpotus valtasi kokousväen. Taas oli vahva johtajuus peitonnut demokratian kiusallisen epävarmuuden.
Same nyökkäsi adminille onnellisempana kuin hetkeen. Hän ei tosin aikonut noudattaa naisen neuvoa raittiin ilman suhteen.
”Ja meillä on pullaa Sokerimahalta”, lisäsi Takalek osoittaen sivummalla sijaitsevalle pöydälle, jolla lepäsi leivoksia pursuava tarjotin.
Same rykäisi. ”Aivan oikein. Palataan vartin päästä. Ja kiinteistöhuolto pyysi minua ilmoittamaan, että aulan virvoitusjuoma-automaatti on rikki – älkää käyttäkö sitä!”
Moderaattorin viimeinen huomio tuntui kaikuvan kuuroille korville, sillä sali oli tyhjentynyt uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen hyvässä järjestyksessä.
Käytävällä Haddox takoi vihaisena juoma-automaattia, joka oli syönyt hänen rattaansa.
Same poistui salista viimeisenä, sulki oven perässään ja hiipi huomaamattomasti käytävällä parveilevien pullanhimoisten ohitse. Hän nyökkäsi vaimeasti Tawalle, mutta juuriadmin ei tainnut edes huomata; selvä merkki tauon tarpeellisuudesta. Oli ehkä ihan hyvä, että muiden huomio kääntyi täysin pois puheenjohtajasta, kun ei oltu virallisessa kokoustilanteessa.
Alakerrassa Same ei mennyt hallin kautta pääovelle vaan kumartui matalasta sivuovesta, kävi aution ja varjoisan keittiön läpi ja astui takaovesta soraiselle takapihalle, siihen ruosteisen vanhan kurkkupurkin ja maltillisen kokoisen roskakatoksen tuntumaan. Happea. Happea ja raitista ilmaa – ja tupakkaa, hyvät henkoset kauheata myrkkyä. Kiitos, Tawa, viidestätoista minuutista.
Soran rapina ja pieni vilkaisu alaviistoon paljastivat Bladiksen, joka oli ilmeisesti jatkanut matkaa omin voimin rakennuksen taakse BodyGuardin kannettua tämän alas. Skakdi mussutteli pullaansa sanomatta mitään. Hetken he kaksi katselivat Bio-klaanilaista, soraista takapihaa loppusyksyn alkuiltapäivän valossa. Ja tiesivät, että siinä oli jotain säilyttämisen arvoista. Oikeastaan paljonkin.
”Nimenomaan”, sanoi Bladis.
Onpa harmillisen kuivaa, mietti Taguna mutustellessaan toista pullaansa (suuri osa kokoustajista oli harpponut suoraan pöydän ohi, joten ei edes tullut paha mieli). Yleensä Sokerimaha oli pystynyt parempaan.
Ilmeisesti jonkinlaisina mainoksina toimivat ilmaisleivokset olivat ennen olleet iänikuisten kokousten kohokohta. Tämänkertainen suoritus ei kyllä saanut ajattelemaan, että pitäisi kai käydä leipomossa useammin. Maailma oli sillä tapaa julma.
Skakdi mussutteli pullansa rauhassa loppuun. Samen savuke paloi pois, ja hän heitti tumpin tottuneesti kellumaan surumielisesti kurkkupurkkiin. Taianomainen hetki oli mennyt. Taukoa oli neljä minuuttia jäljellä. Same tiesi tämän ilman kelloa; Bladis luotti siihen, että Same tiesi.
”Se olisi sitten toinen puoliaika”, sanoi Bladis.
”Näin on”, vastasi Same.
Bladis naputteli sormiaan käsinojiinsa. ”Monta asiaa vielä käsittelemättä. Lähestymme finaalia.”
”Kuule, en ole sanonut tätä ennen, mutta olen vilpittömästi kiinnostunut siitä, miksi olet niin… innokas, tai omistautunut sille Increase Kongin tapaukselle.”
”No haittaako se?”
”Ei se haittaa. Minä vaan…”
”Huvittaako se sinua?”
Same katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. Skakdi virnuili.
Käytävällä komisario Gambur taipui henkeäsalpaavaan akrobaattiseen suoritukseen yrittäessään kalastaa juomatölkkiä käsivarrellaan laitteen annosteluputkesta. Tarvittiin BodyGuard, varakonstaapeli Apilak ja admin Tawa kiskomaan hänet irti viallisesta laitteesta.
”No ehkä se vähän huvittaa. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sekin johtolanka johtaa. Nimdaan. Allianssiin. Abzumoon. Pitäisikö sellaisesta edes yllättyä? Sekö mahdollisuus sinua ajaa?”
”Ei edes. Se vaan, että on tämä ongelma, ja siihen on ratkaisu. On mahdollisuus ratkaisuun, realistinen mahdollisuus. Ongelma, ratkaisu. Sitä jotenkin tuntee itsensä onnistuneeksi. Kun ei täältä kaupungista käsin voi ampua vihollista päähänkään. Ja moni meidän ongelmistamme, Nimdan tuhoaminen, Geen löytäminen, sodan voittaminen – ne ovat niin isoja ja kamalan vaikeita. Mutta Increase Kongin tapauksen selvittäminen on pelkästään kimuranttia. Se on hitto soikoon mahdollista.”
Same mietti asiaa. ”Niin. Ja ehkä sitä nykyään tarvitsee välillä jotain huvittavaakin.”
”Mutta älä ole liian huvittunut. Me ratkaisimme sen.”
”Lupaan suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuustasolla. Ilmalaivan piippuun tungettu vaihdelaatikko olisi voinut aiheuttaa vakavan onnettomuuden.”
”Nimenomaan.”
Taguna havahtui korttipeleihin luisuneista mietteistään tajutessaan, että hänen kohtansa voisi olla kokouksessa seuraavaksi. Miten se esityslista olikaan mennyt? Ei Kissabioa kaiketi ihan seuraavaksi oltu käsittelemässä, mutta senkin aika koittaisi vielä.
Nyt oli kai jonkinlainen viime hetken tilaisuus valmistautua puheenvuoroon, jonka oli määrä purkautua ulos hänen suustaan joidenkin kymmenien minuuttien sisällä. Tauon häntäpuolen minuutit olivat hänen vihoviimeinen tilaisuutensa hoitaa homma kotiin kokouksen arvolle sopivalla tavalla.
Mutta voisi hän toisaalta myös kuunnella seuraavan kohdan puolikorvalla ja miettiä samalla omia juttujaan.
Ping.
Jokin kimposi roskakatoksen ruosteisesta peltikatosta ja laskeutui soraiselle maalle puolen metrin päähän Bladiksesta.
”Sehän on ristipääruuvi. Mistähän se tuli.”
Moderaattorit käänsivät katseensa takavasemmalle ja ylös.
”Ei jumalauta, nyt alas sieltä!”
Rännissä ja sadevesikourussa roikkuva punaharmaa hahmo ei ehtinyt edes kiljaista vastausta Bladiksen käskyyn, kun loputkin ruosteisista ruuveista antoivat periksi. Kouru päästi valittavan pmoaang-äänen, ja Rapuka putosi takalistot edellä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasalta suoraan roskakatoksen katolle ja sen läpi kauhistuttavan räminän ja surkean lässähdyksen saattelemana.
”Katso, totteli ensimmäisellä tällä kertaa”, Same totesi.
”Oliko tuo vitsi?”
”Nimenomaan.”
”Emmehän me edes olla tuolla. Ja se on sitä paitsi väärä kerros. Kai se nyt osaa laskea yhdet eikä kahdet portaat? Pitäisikö meidän tarkistaa, onko se elossa?”
Käytävällä janoinen varakonstaaeli Fuzchel yritti asettaa kolikkoa seinustan penkille nukahtaneen palomestari Pogon rintataskuun.
Same harppoi roskakatokselle, jonka räystään jäljellä oleva osa oli pitkän selakhiaanin rinnan tasolla. Hän kumartui katsomaan katon läpi sisään. Bladis kuuli vaimeaa puhetta ja vähemmän vaimeaa vaikerrusta. Same harppoi takaisin.
”On. Putosi keräyspaperiastiaan ja ei, en aio kertoa toista vitsiä, joka liittyisi jotenkin Klaanilehden kolumnien alhaiseen tasoon. Nyt meidän pitää palata yläkertaan. Pyytäisin BodyGuardia tuomaan sinut keittiön kautta, mutta hän ei mahdu takaovesta. Nähdään ylhäällä. Suuri hetkesi on pian.”
”Nimenomaan.”
”Toivon mukaan koette virkistyneenne”, Same sanoi. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus viimeisten keskustelujen hiipuessa pois. ”Jatkamme kokousta kohdasta 5.2, ’tapaus bännityt’. Rikostutkija Takalek.”
Sulfrey merkitsi pöytäkirjaan tauon päättymisajan: 12.16.
Krikcit nousi seisomaan. ”Viime viikolla joukko bännittyjä karkasi – tai pikemminkin katosi – vankiosastolta. Kyseiset vangit olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli sekä vanki nro. 9, jonka nimeä emme tiedä.”
Takalek käveli piirtoheittimen eteen ja asetti oman kalvonsa sille. Taululle heijastuivat kuvat monenkirjavasta joukosta, joiden kasvoista paistoi viha sekä hulluus.
”Torahkshi – tässä näin – kuuluu krikciteihin, muiden kahden lajeista tai taustoista emme sen kummemmin tiedä. Torahkshi sekä Yksisiipinen enkeli tunnettiin rettelöitsijöinä, ja heidän tiedettiin liikkuvan kaupungin anarkistisissa piireissä.
Torahkshi ja Yksisiipinen vangittiin, koska saimme selville heidän suunnitelleen admin Tawan salamurhaa.
Vangin numero 9 tapaus taas on… melko epäselvä. Hänet löydettiin Faxadosq-nimisen jäsenen huoneesta sen jälkeen, kun tämän huomattiin kadonneen. Kuulusteluissa vanki lähinnä mutisi sekavasti. Tämän seurauksena hänet vangittiin epäiltynä Faxadosqin katoamisesta.”
Takalek vaihtoi kalvoa.
”Nämä kuvat ovat selliosaston valvontakamerasta. 8 päivää sitten yöllä klo 3:42…”
Takalekin selostus keskeytyi. Hänen oli vaikea pukea tätä sanoiksi. ”… vankien selleihin ilmestyi ovia, jotka… eivät olleet niissä aiemmin. Vangit katosivat niiden kautta. Tämän jälkeen nämä ovet katosivat ilmaan…”
Tämä nostatti supinaa kokouspöydässä.
”Santor oli ihan supervarma siitä, että näin kävi, vaikka se kuulostaakin aika oudolta!” jylähti BodyGuard.
”Vankeja ei ole tämän jälkeen nähty. He ovat selvästi karanneet kaupungista.”
Tawa nosti kätensä puheenvuoroon.
”Tämä muistuttaa minua eräästä Allianssin palveluksessa olevasta olennosta, jota kutsutaan ’Nihilistiksi’. Hän – tai se – työskentelee Avdelle. Nihilistin kohdanneiden klaanilaisten mukaan sillä on selittämätön kyky avata ovia paikkojen välillä ja matkustaa niiden kautta. Visokki tietää minua enemmän kyseisen olennon voimista, mutta kuvauksen perusteella olisin valmis uskomaan, että se oli vastuussa näiden vankien katoamisesta.”
Sulfrey piti pienen tauon miettiessään, miten kirjoittaa vankien katoamisesta. Siitä päätellen, ettei Tawa tai kukaan moderaattoreista näyttänyt erityisen järkyttyneeltä, näinkin taianomaiset tapahtumat olivat Klaanin johdolle arkipäivää.
Huomio oli melko typerryttävä.
”Tietenkin on mahdollista, että kyseessä on jokin toinen olento, jolla on samanlaisia voimia”, Tawa sanoi. ”Mutta mikäli kenelläkään läsnäolijalla ei ole sellaisesta tietoa, on syytä olettaa, että Avde on näiden vankien katoamisen takana tavalla tai toisella.”
”Noh, Orkahmin partaveitsi sanoo, että yksinkertaisin ratkaisu on usein oikea!” kapteeni Haddox kivahti.
Tawa nyökkäsi.
”Yksinkertainen ei ole sana, jota tässä käyttäisin, kapteeni hyvä, mutta olen samaa mieltä.”
Gambur viittasi puheenvuoroa. ”Mitä hyötyä Allianssille olisi Klaanin vankien hankkimisesta riveihinsä? Oliko heillä jotain tärkeää tietoa kaupungin puolustuksesta?”
”Ei tietääksemme”, Takalek totesi.
Same hieroi leukaansa. ”Epäilen, ettei tämä liity suoraan sotatoimiin. Selliosastolla on tällä hetkellä kaksi nazorakia sotavankeina. Luulisi Allianssin tahtovan vapauttaa tai ainakin hiljentää heidät, jos heillä olisi siihen mahdollisuus. Etenkin ylikersantti 1034:llä on jonkinlaista arvoa nazorakien merivoimille.”
Nyt Bodyguard pyysi puheenvuoroa. ”Sitä vain ajattelin sanoa, että se kolmikko kaveerasi sen pinkin jänön kanssa, joka myös karkasi hetki sitten. Oliko se Kauhujen yön aikaan?”
”Olihan se”, tokaisi Taguna. ”Itse yön tapahtumien kanssa sillä ei tietääksemme ollut mitään tekemistä, pupu pääsi vain luikahtamaan pakoon kaaoksen turvin.”
Gambur nosti kulmaansa.
”Pahoittelut, mutta miten sellainen on edes mahdollista? Olen kuitenkin nähnyt sellinne, vaikuttavat olevan varsin hyvää tekoa.”
Tapaus ’Nihilisti’ oli ollut yksi niitä harvoja asioita joista Visokki oli viimeisen viikon aikana suostunut puhumaan Tawalle.
”Siis… se voi vain ilmestyä minne tahansa?” oli ollut Tawan ensireaktio. Hän näki sen nyt useamman huoneessa olijan kasvoilla.
”Avde-juttuja. Älä mieti sitä liian paljoa”, Visokki oli sanonut itselleen poikkeuksellisen väsyneellä sävyllä.
Tawasta oli viime aikana tuntunut siltä, että hänen parhaan ystävänsä sisällä oli enemmän pelottavia totuuksia kuin tällä oli edes voimia kertoa.
”Tuota sinä kysyt”, Bladis tuhahti, ”etkä että mikä helvetin jänö?”
Siniviitta oli hetken hiljaa.
”Hyvä herra moderaattori, olen ollut tässä linnakkeessa tarpeeksi kauan tietääkseni täällä olevan melko erikoislaatuisia asioita. Ei pahalla arvon vapaapalokuntalaisille.”
”Niin”, Gambur sanoi hymyillen hieman. ”Mutta takaisin asiaan. Minua kiinnostaa jo sisäisen turvallisuuden puolesta, miten selleistä päästiin pakoon ilman poppaskonsteja. Varsinkin, jos siellä on tällä hetkellä muutama nazorak.”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Moderaattorien ja Takalekin ilmeistä näki aiheen kiusallisuuden.
Kun muut eivät vastanneet, Paaco avasi suunsa: ”Öö, tuota noin! Muiden vankien antamien tietojen mukaan jäsen nimeltään Dox – joka saattaa olla tai olla olematta sairasvapaalla oleva moderaattorimme – olisi vankiosastolla käydessään… eh, vapauttanut jänön. Tämä on tietenkin vielä epäselvää! Saattaa olla että vangit mustamaalaavat modea! Tutkinta on vielä kesken! Kysyisimme asiasta Doxilta itseltään, mutta valitettavasti hän sattuu olemaan tällä hetkellä koomassa sairasosastolla.”
Sulfrey ei uskaltanut keskeyttää kuumentumaan päin olevaa keskustelua kysyäkseen, mikä kyseisen jäniksen nimi sattui olemaan, joten hän merkitsi pöytäkirjaan ”jänö (bännitty) (?)” ja muistutti itseään siitä, että kysyisi asiasta Tawalta myöhemmin.
Sitäkään hän ei viitsinyt tiedustella, miten joku ihme pupu oli niin suuri uhka Bio-Klaanille. Mielessään hän näki vaaleanpunaisen metsäjäniksen viruvan selliosaston pimeydessä ja vilkuilevan ympärilleen korvat pystyssä.
”Tjaa”, Gambur mutisi. ”Ei pahalla, mutta ei aivan kuulosta moderaattorin toimintaprotokollan mukaiselta.”
”Hyvä komisario”, Same sanoi, ”voin vakuuttaa, että se ei olekaan.”
”Toivottavasti häntä estetään toimimasta vastedes virassa”, poliisi jatkoi. ”Ette varmasti kaipaa laisinkaan lisää sisäisiä ongelmia.”
Haddox pudisti itsekseen päätään. Hän muisteli pitkiä iltoja, jotka oli viettänyt Takalekin bhaix-doxin kanssa. Sellaisia doxien iltoja, joihin kuului paljon dox-juttuja. Naurua. Pirtua. Keskusteluja merimakkaroista.
Että olikin ryhtynyt vapauttamaan muita henkilöitä vankiloista – mikähän siihen oli sitten mennyt. Yhtä järjetöntä toimintaa kuin demonien tappaminen.
”Kuten sanottua, hän on sairaslomalla”, Same sanoi kylmänviileästi.
”Niin”, sanoi Taguna nopeasti, ”joka tapauksessa: arvon jänis kävi täällä riehumassa vähän aikaa sitten, mutta eräs melekoinen sonni laittoi hänet aisoihin. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Hän voi olla yhä uhka Klaanille, etenkin jos liittyy jotenkin näihin uusiin katoamisiin. Sen kellon hän ilmeisesti haluaa.”
”Kellon?” Make kyseenalaisti ääneen.
”Siitä ei ole ehkä tarpeen puhua tässä”, Tawa sanoi pikaisesti. ”Oli miten oli, on viisasta suhtautua tuleviin havaintoihin jäniksestä ja muista karkureista sillä lähtöoletuksella, että he ovat Avden asialla. Toivon siniviitoilta myös ilmoituksia, jos saatte selville jotain heihin liittyvää.”
”Hyvä on”, Gambur sanoi. ”Pidetään silmä kovana pinkin jäniksen ja kolmen karkurin varalta, selvä.”
”Minä näin rusakon eilen”, sanoi Haddox. ”Ei kyllä ollut vaaleanpunainen. Pisteli poskiinsa Admin-aukion kukkaistutuksia. Pirulainen.”
Siihen ei ollut kenelläkään mitään sanottavaa.
”Jos ei muuta tästä”, sanoi Same iskien nuijansa pöytään, ”siirrytään eteenpäin. Esityslistan mukaan käsittelemme seuraksi kohdan 5.3, ’tapaus Kissabio’.”
Same ja Takalek jakoivat katseen. Älä menetä malttiasi, Same selvästi halusi sanoa alaiselleen.
Takalek uskoi, että Same sanoi sitä myös itselleen.
Muutama katse kääntyi jo Tagunaa kohti.
”Jäsen Kissabion kauhujen yön aikana sattunut kuolema on ollut uusien tutkimuksien kohteena johtuen…” Same aloitti ja vilkaisi plasman toaa kohti. ”No. Selitä vaikka itse, Taguna.”
Puhuteltu nielaisi. ”A-aivan.” Hänen silmänsä haravoivat huonetta. Jokainen takaisin häntä kohti sojottava silmäpari laski mielialaa vähän. Pitikö sen zyglakinkin yhä tuijottaa häntä kuin mitäkin sankaria? Jokunen kokoustaja vaikutti sentään vaipuneen omiin ajatuksiinsa – ehkä siksi, että kohtalokas yö oli mainittu.
Sinä pystyt tähän, Taguna. Kohta se on ohi. Se oli totta ainakin siinä mielessä, että aika laukkasi eteenpäin yhtä lailla siitä riippumatta, selviytyikö hän täysin improvisoidusta selonteosta kunniakkaasti vai kusiko koko homman.
Jotain pitäisi varmaan jo sanoa. Voi helvetti. Kylläpä ne tuijottelevat. Tekee pahaa. Vähän kuin jos olisi taas mätäkkäturnauksessa Zakazilla ja tietäisi, että suuri osa yleisöstä kykenee ampumaan silmistään jonkin sortin hevonpaskasäteitä.
Sano jotain. Nyt.
Tämäkään ei ollut esityslistan niitä osioita, joista olisi ymmärtänyt mitään pelkän nimen perusteella. Sulfrey raapusti otsikon pöytäkirjaansa ja toivoi, että aiheesta käytäisiin mahdollisimman valaiseva keskustelu.
Olisi ehkä pitänyt valmistautua jotenkin. Tällaisia oivalluksia tähän väliin.
”Kissabio oli… kissa”, hän jatkoi. No eipä ollut, mitä helvettiä sinä valehtelet. ”Tai siis, lajista emme ole aivan varmoja. Ei taida olla kissakaan mikään oikea laji, hehe. Joku kisuliini kuitenkin. Jonkinlainen olento.”
Jos katsoi vähän ylös tai alas, ei nähnyt muiden kokouksessa hilluvien kanoheille tai muunlaisille naamavärkeille nousseita ilmeitä. Niin kannatti varmaan tehdä.
Mutta taas piti sanoa jotain. Ei se vain loppunut. Voi saakeli tätä elämää, oli joku sanonut. Äksäkö? Ihan sama, puhetta!
”Kissabio tosiaan kuoli kauhujen yön yhteydessä”, Taguna sanoi. ”Ja silloin hommaan ei kiinnitetty hirveästi huomiota. Oli muita juttuja menossa, eikä kuolemaan vaikuttanut liittyvän mitään outoa. Eikä oikeastaan liitykään, ei siihen kuolemaan siis. Mutta, ööh… elämään kylläkin.”
Miten hän selitti tämän näin huonosti. Olihan hän pitänyt ihan hyvän puheenvuoron silloin saadakseen luvan tehdä ne helvetin kissatutkimukset. Rikokset ja mysteerit eivät kaupungista loppuneet, mutta hänelle oli annettu lupa keskittyä yhteen kuolleeseen mirriin. Jostain piti saada kaivettua ne samat voimavarat, jotka hänen ulosantiaan olivat silloin viime kerralla ohjanneet.
”Mutta siis”, Taguna jatkoi ja rykäisi. ”Kissabio oli aiemmin sen vaaleanpunaisen vemmelsäären hyökkäyksen kohteena. Kyse on samasta välikohtauksesta, jonka myötä tälle jaettiin bäntsyt. Ja koska kani tuppaa muutenkin käymään henkilökohtaisten vihollistensa kimppuun – viittaan tässä nyt jäsen Kapuraan…”
Voi ei, senkään ajatteleminen ei kyllä ollut mitenkään hyvä idea. Taguna näki karmiininpunaisten shan-kasvojen ilmestyvän mieleensä ja tunsi otteensa lipsuvan.
Ryhdistäydy.
”Ööh, siis. Ajattelin, että tässä voisi olla jotain. Kisu ja kani, että niillä voisi olla jokin yhteys. Ja että Kissabion duunien tarkempi tutkiskelu voi tuoda jotain oivalluksia liittyen pupun menneisyyteen ja tavoitteisiin.”
Okei, siihen asti oli sujunut ihan hyvin. Tai ei hyvin, mutta jotenkin. Joskus se riitti.
Fuzchel katseli ihaillen Tagunaa. Oliko tämä sankaripoliisi, joka selvitti kadonneen rakkaansa tapausta? Ainakin asia oli hänelle selvästi henkilökohtainen ja vaikea.
Mutta nyt…
”Mitä sait selville, Taguna?” kuului Samen ääni, jossa saattoi olla aavistus kärsimättömyyttä. Oliko hän taas ollut hiljaa liian kauan?
Kyllä hän nyt oli jotain saanut selville. Ei se päivä ollut ollut mikään Kapuran kanssa vietetty huviretki. Ei sellaisilla tutkiskeltu kuolleiden kisujen asuntoja.
Keksi jotain. Ne nielevät ihan minkä tahansa. Sinähän olet varsinainen superpoliisi, itse admin Guardianin tärkein luottomies laitoksella. Niille kelpaa mikä tahansa paljastus.
”Kissabiolla on loinen”, Taguna sanoi nopeasti. ”Tai siis oli. Tiesittekö sitä? Kai te tiedätte, mitä loiset ovat? Ne ovat sellaisia… juttuja.”
Komisario Gambur yritti saada kiinni bioklaanilaisen kollegansa punaisesta langasta. Eikö tällaiset jutut kuuluisi paremminkin paikallisen rankkurin kontolle? Vai oliko tässä joku sisäpiirin piilomerkitys, koska ulkopaikkakuntalaisen korvaan asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Toisaalta vilkaisu ympärille kertoi, että aika moni muukin kuulija vaikutti hämmentyneeltä.
Taguna vilkaisi ympärilleen. Kyseessä oli sen verran vanha juttu, että suuri osa isoista kihoista vaikutti kyllä tietävän, vaikkei henkilökohtaisissa tekemisissä loisten kanssa olisikaan sattunut olemaan. Joku saatanan komisario Gambur saisi hänen puolestaan miettiä loisten salaisuuksia hamaan kuolemaansa saakka.
”Mutta niin joo, Kissabiolla oli sellainen. On vielä työn alla selvittää, mitä kautta tartunta on levinnyt, mutta siitä on kaikesta päätellen kulunut aikas kauan.”
Hän piti tauon ja hieroi kanohiaan.
”Tai siis… voi olla, etten enää jatka varsinaisia tutkimuksia tähän liittyen. Tein jo aika perusteellista yhteistyötä Kap– ööh, erityisavustajani kanssa. Niin ja Matorokin oli siellä. Et sinä”, hän tokaisi nähdessään vapaapalomiehen nostavan kätensä. Tai jonkinlainen raaja se ainakin oli.
Same katsoi häntä kohti. ”Taguna–”
”Mutta se on ihan tärkeä tieto”, hän keskeytti, ”että Kissabiolla on loinen. Tai ainakin voi olla, en minä mikään loistutkija ole. Että on kriittisen tärkeää, että tieto tästä välitetään eteenpäin. Ainakin Visokkia varmaan kiinnostaa tietää. Niin että… admin Tawa? Anteeksi?”
”Niin, Taguna?” sanoi juuriadmin kuulostaen hieman hämmentyneeltä.
”Niin että voithan varmistaa, että tieto siirtyy Visokille?” Taguna sanoi. ”Meinaan vain että kun se voi olla ihan mittaamattoman tärkeä tieto. Kun ei tiedetä, miten loinen tarttui Kissabiolle, eikä niistäkään tiedetä paljon, loisista siis. Niin tässä voi olla vaikka miten tärkeä vihje. Kuka tietää vaikka olisi avain koko jutun ratkaisuun.”
Sulfrey muisteli, kuinka Nui-Koron rakasetankkien loisia oli joskus hoideltu idenmektiinillä.
Sen jälkeen oli hetken hiljaista.
”Ihan vain sen takia varmistin, että tieto tästä välitetään Visokille”, Taguna sanoi hiljaa. ”Hyvä admin Tawa.”
”Minä… minä pidän siitä huolen, Taguna.”
”Ööh, okei. Kiitos.”
Sitä seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että siihen olisi hukkunut, jos olisi lähtenyt uimareissulle.
Taguna tarkkaili kuvioita puisessa pöydässä edessään ja mietti, miten siistiä olisi ollut olla maan voimia hallitseva toa, niin olisi voinut itse taikoa maahan raon, johon vajota. Ei sillä, että se olisi toiminut täällä, kun oltiin aseman yläkerroksessa.
No. Lattian toien voimille hän oli sitten kateellinen.
”Krhm”, sanoi Same lopulta. ”Ellei… ellei tästä ole enää mitään sanottavaa, voimmekin siirtyä eteenpäin.”
Taguna toivoi uskomattoman kovaa, että kukaan ei enää sanoisi mitään. Hänen rukouksiinsa vastattiin.
Vähän itseään korostavaa ajatella, että jonkun typerän kissan jälkien tonkiminen olisi kovin oleellista sodan ja Nimdan ja kaiken kannalta, mietti Bladis ja kaivoi pullataikinaa hampaidensa välistä.
Same huokaisi. ”Siirrymme kohtaan 5.4. Seuraavaksi listalla ’tapaus Freynord’. Etsivä Takalek?”
”Khrm. Tämä meneillään oleva tutkimus liittyy Freynord-nimisen jäsenen murhayritykseen sekä viimeaikaiseen katoamiseen. Kuukaisi sitten Freynord löydettiin tajuttomana huoneestaan, kun alakerran huoneen omistaja havahtui katon läpi vuotavaan veteen…
Sehän oli mennyt ihan hyvin, Taguna mietti. Tai ehkä ainakin niin hyvin kuin oli voinut odottaa. Eihän se ollut mikään helppo tehtävä ollut. Harvoja niin haastavia oli tällä uralla tullut vastaan.
Mitä ihmettä hän valehteli itselleen? Tietenkään se ei ollut mennyt hyvin.
”… Freynord kuljetettiin sairasosastolle, ja hänet saatiin elvytettyä. Tohtori Kupen testien mukaan Freynordin veressä oli jäämiä kivimadon myrkystä, jota löytyi myös Freynordin asunnossa olleesta pullosta. Koska asunnossa ei ollut murron tai kamppailun jälkiä, poliisi epäili aluksi… öh, itsemurhayritystä. Suoraan sanoen aika yllättävä seikka nousi kuitenkin esiin tutkinnassa. Klaanilainen nimeltä Koukkukäpälä…”
Tagunan katse harhaili ympäri huonetta.
Mitä hän tässä ammatissa edes kuvitteli tekevänsä? Kiertävänä mätäköitsijänä ei ollut ainakaan tarvinnut pitää puheita; itsensä oli saattanut nolata vain pelaamalla huonon kortin. Ehkä se oli ollut hänen arvolleen paremmin sopivaa hommaa.
Siinä ne nyt puhuivat jostain Freynordista. Hän hädin tuskin tiesi, mikä se oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Kaiketi jokin tähdellinen mysteeri. Jokin, jonka selvittämisestä voisi olla hyötyä elämälle ja yhteiskunnalle.
Oikeastaan hän ei edes kuullut, mitä puhuttiin, mutta mielikuvitus toimi hätätilanteessa yhtä hyvin. Hyvin keksitty tehdä Freynordille DNA-testi, hän kuuli Bladiksen sanovan. Olikohan Taguna muistanut kerätä Kissabion DNA:ta, häh? Ja sitten ne nauroivat hänelle.
Oveen koputettiin ja sitten se ammuttiin auki. Sieltä tuli itse Guardian, jonka lihaksista valui testosteronia kokoushuoneen lattialle. Tulin takaisin kuultuani, että eräs jamppa, johon luotin, nolasi itsensä totaalisesti, admin sanoi ja osoitti sormellaan häntä kohti. Sormestakin valui testosteronia. Kyllä, Taguna, admin lisäsi, puhun juuri sinusta. Ja osoitti häntä zamor-kiväärillään, johon oli ladattu supernolouskuula, joka vain räjäytti välittömästi kaikki, jotka olivat liian mänttejä. Se oli uskomattoman harvinainen ja vaarallinen kuula.
Miettikää nyt, kuinka pahan virheen tein rekrytoidessani tuon kusipään, sanoi Guartsu ja sylkäisi lattialle. Siihen kohtaan syöpyi pieni aukko. Olisiko pitänyt silloin kysyä, että aiotko muuten möhliä jonkun skarrarrin Kissabio-tutkinnan ihan totaalisesti? Olisi varmaan pitänyt.
”… ja etsintäkuulutettu Brk Joe jäi Klaanin porteilla vartioston haaviin. Kuulusteluissa saimme hänet tunnustamaan hypnoosivoimien käytön Freynordiin. Motiiviaan hän ei ole suostunut paljastamaan. Tässä kohtaa tutkinta valitettavasti osuu seinään”, Takalek lopetti ja veti viimein henkeä.
Gambur viittasi taas puheenvuoroaan. ”Osaatteko sanoa miksi ihmeessä Freynord karkasi sairaalasta?”
Takalek pudisti päätään. ”Silminnäkijöiden mukaan Freynord oli hysteerisessä mielentilassa. Sairaanhoitaja Janife kertoi tämän puhuneen sekavia jostain kraatasta. Tämä saattaa ehkä liittyä siihen kraata-välikohtaukseen muutama kuukausi sitten, mutta… emme osaa sanoa varmasti.”
”… Voisiko koko tapaus olla makuta Abzumon järjestämää?” Same mietti ääneen.
Sulfrey yritti pähkäillä, miten Brk Joe kirjoitettaisiin. Birkjoe? Brick Joe? Bärktsou?
Taguna havahtui ajatuksistaan. Vieläkö ne puhuivat Freynordista? Mitä kello oli?
Kaikki ympärillä vaikuttivat keskittyvän tiiviisti Takalekin puheeseen. Hänen aivonsa eivät kyenneet enää tulkitsemaan sanoja, mutta ehkä niin oli hyvä.
Raitis ilma olisi voinut tehdä hyvää. Tai ehkä pari erää mätäkkää.
”Kiitos, etsivä Takalek”, Same napautti nuijallaan keskustelun päättyneeksi.
”Kröhöm, anteeksi” Takalek viittasi hieroen samalla kurkkuaan, ”voisimmeko vielä pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme?”
Same nyökkäsi. ”Tässä meni odotettua kauemmin. Pidämme viiden minuutin tauon ennen viimeisiä aiheita.”
Osa kokousväestä poistui taas poliisilaitoksen käytävälle Takalek mukaan lukien. Krikcit pyöritteli pitkää niskaansa, josta kuului ikävä naksahdus.
Tawa pyöritteli jumisia ranteitaan ja astui rakennuksen ulkoportaalla haukkaamaan happea. Häntä väsytti. Esityslistan perusteella kokouksen sakein osuus ei ollut välttämättä edes vielä takana, vaikka se olikin vaikea uskoa.
Ovi kävi. Komisario Gambur astui ulos. Vaikkei potra ta-matoran sitä selvästi näyttänytkään, vaikutti siltä, että tämä halusi puhua juuriadminin kanssa. Poliisi otti kokouksen selvästi tosissaan. Se oli tietenkin arvostettavaa, mutta Tawaa ärsytti silti vähän, että hänen taukonsa keskeytettiin.
”Helei”, hän kuitenkin sanoi ja nyökkäsi. ”Terve”, vastasi Gambur, riisui kypäränsä ja kalasti sen syvyydestä juustovoileivän. ”Haittaako, jos istun?”
”Ei toki, tämä on vapaa porras”, Tawa sanoi ja katseli kadulle kaiteeseen nojaten.
”Nimittäin, taitaa olla aika lailla sama, puhunko reidellesi vai säärellesi”, totesi Gambur ja heilutteli kulmiaan.
”Voin istuakin, jos se miellyttää enemmän”, Tawa sanoi jokseenkin kylmästi. Hän kuitenkin oli tarpeeksi hereillä ja diplomaattinen jättääkseen arvon komisarion pois.
”Tarkoitukseni ei ollut loukata”, vastasi Gambur vähän nolon näköisenä. ”Se oli vitsi. Ei ehkä hyvä. Mietin joskus iltaisin, miksi Suuri Henki päätti tehdä matoralaisista kaksi kolmasosaa lyhyempiä kuin toa-sotureista. Tai miksi matoralainen kasvaa niin paljon pituutta muuttuessaan toaksi. Se on hyvin epäkäytännöllistä rakennusten, ajoneuvojen ja sellaisten kannalta.”
Tawa istui kuitenkin ja nojasi polviinsa. ”Kuule, taisit osua juuri bioklaanilaisuuden ytimeen”, vastasi Tawa nyt jo rennompana. ”Ja meillä on vielä kaiken maailman peikkoja ja jättiläisiä päälle. Ainakaan tässä kokouksessa ei ole yhtään oviasiaa”
”Ja apinoita”, Gambur huomautti.
”Yksi apina.”
”Toivottavasti en vaikuttanut törkeältä tai turhantärkeältä kokouksessa aiemmin. Poliisiminäni kysyy vaistonvaraisesti vaikeita kysymyksiä. Nuikorolaisen virkahenkilön näkökulmasta Bio-Klaani on ollut aina aika outo naapuri, rehellisesti sanottuna. Ystävällinen ja taidokas – mutta ennalta-arvaamaton ja levoton. Tämä kokous on kieltämättä vahvistanut mielikuvaa, mutta hyvä kuitenkin, että olemme kartalla.” Matoran painoi kypärän takaisin päähänsä. ”Sanotaanko, että useampi kuin yksi tuntemani kyläläinen olisi varmaan hyväksynyt Tahaen korstojen toimet matkalaistenne myrkyttämiseksi ihan vain siksi, että kulttuurien törmäämisen vaivasta oltaisiin päästy eroon ja elämä olisi jatkunut samanlaisena.”
”Mutta ei Harkel”, Tawa sanoi, ”eikä Gambur?”
”Ei ja ei. Harkel suosi suorempaa toimintaa. Hän oli päättäväinen. Me muut emme olisi vielä uskoneet, että Tahae olisi mennyt niin pitkälle. Joku olisi voinut kuolla. Ja kaupungin kassaa se verenimijä oli vuodattanut jo pidempään.”
”Joskus suora toiminta on tarpeen.”
”On. Eikä Klaanin ja Suurkylän uusi ystävyys virinnyt hetkeäkään liian aikaisin. Tahaen konnuudet ovat pientä verrattuna siihen, mitä Nazorak-imperiumi on kylällemme tehnyt. Tahae toimi ilmeisesti vain omaan pussiinsa… toisin kuin teidän petturinne. Ja Ämkoo.”
Tawa ei vastannut mitään, tuijotti vain edessä menevät tien kivistä pintaa.
Gambur taputti adminia olkapäälle. ”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kaivaa haavoja auki. Eihän sille mitään voi.”
”Ne eivät olleet vielä arpeutuneet. Minä en tiedä, kenen pussiin Ämkoo pelaa, ellei itsensä. Ja olisi vielä vaikeampi kuvitella, mitä hän itse yrittäisi saavuttaa.”
Tawa nosti katseensa eteläiselle taivaalle. ”Ämköö ei ollut koskaan mikään Suuren Hengen kuoropoika, mutta ymmärrän, että teidän on vielä vaikeampi nähdä hänessä mitään hyvää. Harkelin jälkeen.”
”Harkelin, ja Guardianin. Käsittääkseni kummastakaan ei olla kuultu sen jälkeen, kun nämä kohtasivat entisen kollegasi metsässä kylämme lähistöllä. Vain Harkelin murhalla oli silminnäkijöitä.”
”Tongu ja Snowie kertoivat, että Harkel yritti pidättää Ämkoon. Uhkaamalla kiekonheittimellä… Poliisiminänsä ohjaama.” Vain Harkelin murhalla…
”Suoraa toimintaa”, sanoi Gambur. ”Harkel, ja Guardian. Ja, no ilmeisesti Ämkookin. Sellaisia miehet ovat. Mennään yhdessä metsään pyssyjen ja puukkojen kanssa. Esitellään uusia kavereita vanhoille ystäville. Aina kaikki eivät tule elossa takaisin. Ja sinä ja minä ja Sulfrey saamme jäädä pitämään kotia pystyssä. Kuule, kun olin vielä nuori tyttö, kuulin etelän linnoituksen kuningattaresta. Sorjasta, pitkästä ja vahvasta, mutta ystävällisestä. En olisi uskonut, että hänen työnsä liittyisi banaanimakutoja varastavia apinoita, kaupungin palojärjestyksen muutosehdotukset ja selkään puukottavat ystävät. Iän tuoma kypsyys kuitenkin kertoo, ettei arkisten tai synkkien asioiden tärkeyttä tule aliarvioida, ja johtajuus on taakkojen kantavuutta. Olen vilpittömästi iloinen yhteistyöstämme. Sekä minun ja sinun että Nui-Koron ja Bio-Klaanin.”
Tawa kääntyi katsomaan poliisikomisariota ja hymyili. ”Kiitos. Toivottavasti te saatte kylänne takaisin ja me Guardianimme.”
”Viimeisen kolmannesajan jälkeen! Viisi minuuttia taitaa olla jo ylitetty”, sanoi Gambur, heitti leipänsä kääreen portaan pielessä olevaan roskakoriin ja avasi oven. Tawa astui sisään hänen perässään ja huomasi kaasunaamarikasvojen viittovan häntä yksityisempään ajatustenvaihtoon. Tätä oli etelän kaupungin sorjan valtiattaren elämä.
”Hei! Taka!”
Krikcit kääntyi ja näki Paacon sekä Maken astelevan hänen luokseen.
”Heiii. Tuota, miten menee?” Paaco aloitti lievää epävarmuutta äänessään.
”Ah, ihan hyvin! Kiitos kysymästä. Tuo bännittyjen tapaus on vain aiheuttanut minulle turhan paljon ylitöitä.”
Takalek peitti suunsa haukotellakseen. ”Minulla on paha tapa ottaa kuulusteluraportteja iltaluettavaksi…”
”Voi kuule, älä muuta virka”, Paaco totesi lakonisesti ja osoitti silmiään. Takalek ei aluksi huomannut niissä mitään erikoista ennen kuin toan kanohi alkoi hohtamaan vihreänä. Illuusion alta paljastuivat massiiviset silmäpussit.
”Oh…”
”Voisin nakittaa vaikka jonkun Kepen tuijottamaan kameroita joku yö.”
Make hieraisi niskaansa. ”Tuota, me mietittiin vain että mitenkäs se Dox voi? Onko sen voinnissa ollut muutoksia?”
”Joo, me käytiin Bladiksen kanssa katsomassa sitä sairasosastolla tässä hetki sitten.”
Moderaattorit huomasivat krikcitin hymyn hiipuvan hieman. ”Valitettavasti bhaixdoxin terveydessä ei ole tapahtunut muutoksia. Kiitos, että olette käyneet katsomassa häntä. Kupe sanoi uskovansa hänelle puhumisen voivan auttaa…”
Paaco ja Make hymyilivät empaattisesti.
”Jees. Mutta jos tarvitset apua jostain niin tiedät keiltä kysyä!” Paaco totesi ja näytti peukkua.
Takalek nyökkäsi. ”Kiitos! Arvostan.”
Modet nyökkäsivät ja jatkoivat toiseen suuntaan. Make vilkutti Takalekille, joka vastasi eleeseen ennen kuin jatkoi juoma-automaatille.
Krikcit kyllä huomioi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan automaatin takana käytävää hiljaista keskustelua. Tawa nojasi oikealla kädellään käytävän seinään samalla, kun toan suojassa mutiseva kaasunaamarikasvo jututti adminia niin, että heidän puhettaan ei herkästi kukaan muu kuulisi.
Kapteeni Haddox rullasi palomestari Nui-Pogon ohitse. Merten mestarin ja tulten taitajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vain hetkeksi, ja sitten palasi elementtien välille kosminen raja, jota ei ollut ylittäminen.
Taguna kuunteli Sulfreyn vinkkejä siitä, miten Kissabion loisen olisi kenties voinut parantaa idenmektiinillä, eikä kehdannut sanoa, ettei kyse oikeastaan ollut samasta asiasta.
Mutta toisaalta…
… mitä jos se olikin äärimmäisen hyvä idea?
”Eli onko kaikki sitten valmiina?” Peelo tiedusteli.
”Tahtoisin nähdä sen mahdollisimman pian”, Peelo muistutti. Tawa vaikutti selvästi hieman hermostuneelta siitä, kuinka epätavallisen vaativa Peelo oli asian suhteen.
”Me löydämme kyllä sopivan raon. Älä huolehdi.”
Peelo nyökkäsi. Hän siirsi katseensa Tawan takaa pujotteleviin siniviittoihin ja odotti kärsivällisesti, että nämä olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä.
”Liikkuvia palasia on niin paljon, että niiden yhdistäminen on mahdotonta. Olemme kuitenkin löytäneet aivan liikaa… yhteensattumia. Kepekin uskoo, että olemme jäljillä. Emme ole vain vielä aivan varma, minkä.”
”Ja olet aivan varma, että tähän… Suntioon on turvallista luottaa?” Tawa pohti ääneen.
”Hän tunsi Creedyn, Lähetin ja Etsivän. Uskon, että hän on vähintäänkin vilpitön, vaikka ei omasta tilastaan johtuen täyttä totta puhuisikaan.”
Tawa nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän olisi mielellään jakanut Peelolle vielä muutaman rohkaisevan sanan, mutta häntä kohti päättäväisesti marssiva Same varasti hänen huomionsa.
”Sinun vuorosi on ihan pian”, Tawa vakuutteli androidille poistuessaan ripein askelin selakhin perään. Käytävää tuijottelemaan jäänyt Peelo risti kätensä ja jäi nojailemaan juoma-automaattiin samalla, kun väki hänen ympärillään alkoi valumaan hiljalleen takaisin kohti kokoussalia.
”Seuraavaksi esityslistan kohta 5.5, ’tapaus Increase Kong’. Bladis, ole hyvä”, sanoi Same napautettuaan pöytää nuijallaan.
Bladis hymyili, joskin normaalia vakavampaa, hyvin työnsä tehneen ammattilaisen hymyä. Hän nousi seisomaan ja korjasi ryhtiään.
”Telakalla keräämäni tietojen perusteella olemme päätyneet rikostutkinnassa siihen tulokseen, että Increase Kongin uhka on näillä näkymin ainakin toistaiseksi historiaa. ’Keissejä’ ei ole ollut yli viikkoon, ja henkilökunnan puolella on jo varovaista toivoa siitä, että rataslaatikoiden huoltoa haittaavasta tuplalukituksesta voidaan luopua. Syyllistä tai siis epäiltyä ei ole saatu kiinni, mutta eipä se sitä toisaalta ennen paljon estänytkään.
Epäillyn holhoaja ei ole nähnyt apinastaan merkkiäkään. Tapaus on siirretty rikostutkinnasta kadonneiden lemmikkieläinten listalle. Voisin tosin lisätä epävirallisesti – älä kirjaa tätä pöytäkirjaan – ettei ole suurikaan menetys, jos sitä sinistä marakattia ei ikinä löydetä.”
Joskus selakhi mietti, miten oli päätynyt kaikista maailman paikoista juuri tähän tilanteeseen. Onneksi hänen ei tarvinnut avata tämän tapauksen taustoja. Bladis oli tarttunut siihen enemmän kuin mielellään.
Gambur viittasi puheenvuoroa ja sen myös sai. ”Hetkinen, onko tämä sama apina kuin se, joka vei saarenne makutan?”
”Manun? Ei, tämä vihollinen hakee jotain muuta: kampiakseleita!” vastasi Bladis tomerana.
”Teillä on siis kaksi apinaa jäsenenä? Ainakin?” kysyi Gambur kulmakarvojaan nostaen.
”Ei, vain yksi”, sanoi Tawa.
”Makuta Nuin vienyt apina on jäsen”, selitti Same, vaikkei häntä olisi yhtään huvittanut. ”Häntä epäillään vapaudenriistosta, joskin pidämme lähtökohtaisesti asianosaisen epähenkilömäistä olomuotoa lieventävänä asianhaarana. Häntä epäillään myös törkeästä kehonkielisestä eleestä päällystöä kohtaan. Tämän tapauksen epäilty, Increase Kong, ei ole jäsen. Hän on jäsenemme Icecapin lemmikkieläin.”
”Aivan”, Gambur huokaisi.
”Mutta pelko pois. Tämä asia on hoidossa”, julisti Bladis. ”Siitä huolimatta en voi liiaksi korostaa, että kaikki mahdollisten rikospaikkojen läheisyydestä löydetyistä sinisistä karvoista on tehtävä viipymättä ilmoitus rikospaikkatutkintaan. Karvoihin ei saa missään nimessä koskea, tai DNA-näytteen ottaminen käy hankalaksi ja käpälöitsijä voi itse päätyä oikeuteen!”
Tähän uhkaukseen ei kellään vaikuttanut olevan mitään sanottavaa. Nuija kävi pöytään. ”No”, sanoi Same vilkuillen ympärilleen, ”jos ei muuta, siirrytään kohtaan 5.6, ’tapaus… Tappaja’.”
Nuikorolainen komisario tunnisti kyllä brakas-apinoiden nimeämistavan.
”Tappaja?” kysyi Tawa. ”Onko tämä se–”
”Kyllä, kyllä”, vahvisti Same. ”Luulen, että pieni lisäselonteko on paikallaan. Bladis?”
”Krhm”, rykäisi skakdi. ”Toinen vanhempi tapaus, jossa on viime aikoina sattunut käänne. Jotkut ehkä muistavat Keja- ja Sopon-nimiset matoranit, joiden murhat sattuivat lähellä toisiaan hieman kauhujen yön jälkeen.”
Takalek viittasi puheenvuoron. ”Eikö niiden ajateltu silloin liittyneen zyglakien hyökkäykseen?”
”Näin on, mutta rehellisesti sanottuna se oli silloinkin aika huono teoria”, jatkoi Bladis. ”Aikajana ei täysin täsmännyt, ja kumpikin matoraneista asui linnakkeessa – vaikea kuvitella, miten liskot olisivat päässeet livahtamaan näiden luokse kenenkään huomaamatta.”
Sulfrey katseli ympärilleen yrittäen nähdä, oliko paikalla ketään, joka olisi vaikuttanut tietään, mikä ihme tämä Tappaja oli. Esityslistassa oli ollut pelkkä otsikko ja puheenjohtajan huomio Selitetään kokouksessa.
”Motiivikin oli epäselvä”, keskeytti Same. ”Kumpikin uhreista oli saapunut kaupunkiin melko hiljattain, eikä heihin vaikuttanut liittyvän mitään epäilyttävää.”
”Aivan, aivan. Ja!” tokaisi Bladis. ”Kaiken kukkuraksi tapauksiin liittyi jotakin hyvin mystistä.”
Sali hiljentyi jännittyneeseen odotukseen.
”Tapahtumapaikoilta ei löytynyt yhtään DNA:ta”, Bladis miltei kuiskasi. ”Ei sitten kierteen kierrettä.”
Fuzchel yritti valua kokonaan hattunsa sisään ja vaikuttaa mahdollisimman huomaamattomalta. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen erityistä huomiota.
”… niin”, sanoi Same hetken kuluttua. ”No, joka tapauksessa. Johtolangat loppuivat kesken, ja vaikka liskoteoria olikin sinänsä epäuskottava, siihen oli pakko luottaa. Tekoihin liittyi tiettyjä tuntomerkkejä, kuten murhan erityisen raaka luonne, ja olivat zyglakit syyllisiä tai eivät, uusia tapauksia ei enää löytynyt.”
”Mutta nyt meillä on uutta todistusaineistoa”, julisti Bladis voitonriemuisesti ja rullasi piirtoheittimen ääreen. ”Nimittäin tämä rikosilmoitus.”
Takalek viittasi taas. ”Ööh, ai Kejan tai Soponin murhasta?”
”No ei vaan eräästä toisesta vanhasta jutusta. Katsokaa itse!”
Bladis heilutti kädessään pitelemäänsä lappua ja asetti piirtoheittimelle kalvon, jonka muut tajusivat sen jäljennökseksi.
Make ei ollut ihan varma, tiesikö DNA:sta tarpeeksi osatakseen olla sitä mieltä, mutta ainakaan hänestä se ei kuulostanut täysin uskomattomalta. Asian ottaminen esille kokouksessa olisi kuitenkin nolottanut liikaa.
”Huonon satamakadun rommikaupan räjähdystä ei silloin tutkittu rikoksena”, sanoi Bladis. ”Ymmärryksemme oli, että se ei välttämättä ollut rikos lainkaan; sellaista sattuu, kun on kellari täynnä räjähteitä. Ja sitä paitsi hypoteettinen tekijä todennäköisesti menehtyi muiden mukana, kun sieltä kuitenkin kaivettiin jotain kymmenen ruumista. Sillä siisti, saattoi rikostutkija todeta. Mutta tämä rikosilmoitus muuttaa tilannetta jonkin verran.”
Kyynel tirahti Haddoxin poskelle tämän muistellessa kaupungin parasta rommivalikoimaa.
”En ole aivan varma, mutta eikö rommikaupan tuhosta ole kuukausia?” kysyi Nui-Pogo. ”Miten ihmeessä ylläpito huomasi rikosilmoituksen näin myöhään?”
”Se johtuu siitä”, vastasi Same, ”ettei tätä paperia luovutettu ylläpidolle eikä edes poliisille. Ruskean Makutan tarjoilija huomasi sen naulattuna baarin ilmoitustaululle ja toimitti haltuumme noin viikko sitten.”
”Tahtoisin kiinnittää huomionne siihen”, sanoi Bladis, ”että ilmoituksen perusteella kyse ei olekaan tapaturmasta tai kännisen merirosvon sekoilusta vaan salaperäisen ’Tappajan’ kädenjäljestä. Voisiko hän olla syyllinen muihinkin selittämättömiin murhiin? Häiskä vaikuttaa niin salamyhkäiseltä, että tajuaisi olla jättämättä rikospaikalle DNA-jälkiä.”
Palomestari ei aivan kehdannut myöntää, että hänellä oli ensyklopedinen tietämys jokaisesta Bio-Klaanin alueella sattuneesta tulipalosta, räjähdyksestä ja laittomasta nuotiosta tarkkoine tapahtuma-aikoineen.
”Tämä on tietenkin vain hypoteesi”, kiiruhti Same sanomaan. ”Ja vaikkei rommikaupassa tapahtunut ollutkaan, ööh, ’kännisen merirosvon sekoilua’, tämä rikosilmoitus sopii kyllä siihen kuvaukseen. Kapteeni Notfun on valitettavasti juuri nyt tehtävällä, mutta kun hän palaa, voimme laittaa jonkun kuulustelemaan häntä.”
”Ai Noftuniko se oli?” kysyi Haddox siristäen silmiään. ”Pirskule kun minä en enää näe lukea. Mukava äijä, ei siinä mitään. Ei ole uskoakseni ikinä puhaltanut alle kasia.”
Same palautti keskustelun raiteilleen strategisella nuijaniskulla. ”Nyt pyytäisin teitä kaikkia jatkamaan silmien pitämistä auki myös rikosilmoituksessa kuvatun olennon varalta. En ole varma, kuinka kirjaimellisesti voimme piirrosta tulkita, mutta ilmeisesti etsimämme Tappaja on lyhyt ja kantaa suojaamisen naamiota.”
”Miltähän se ’kylmä ääni’ sitten kuulostaa”, pohti Paaco ja rykäisi. ”Olette nyt kahdestaan… sinä, ja kuolema.”
”No ei se varmaan flunssaiselta Makelta kuulosta”, heitti Bladis.
Fuzchel tiirasi silmä kovana rikosilmoituksen alalaitaan piirrettyä hahmoa. Jo merirosvon humalaisena suherruksena siitä välittyi uhkaava tunnelma. Olennolla ei ollut kaikesta päätellen edes käsiä, mutta silti se oli kyennyt niin raakoihin tekoihin.
Eräs yksityiskohta pomppasi hänen silmilleen. Zyglak säpsähti huomatessaan, mitä kanohia rikollisen väitettiin kantavan. Hänen katseensa siirtyi admin Tawan kasvoihin, joille oli noussut vakava ilme.
Ei kai se voinut olla…?
Sitten Fuzchel huomasi, ettei Tappajan naamion värin sanottu olleen keltainen, ja koki olonsa hieman hölmöksi. Ei kai asioiden välillä sitten voinutkaan olla mitään yhteyttä.
Same paukautti pöytää nuijalla kolmesti. ”Jos kukaan ei ole sattunut törmäämään tähän Tappajaan viikko sitten, aiheesta on tuskin enää mitään järkevää sanottavaa. Siirrymme kohtaan. 5.7, Maja Hotellin tutkinta. Puheenvuoro jäsen Peelolle.”
En minä edes kuulosta tuolta, Make ajatteli hieman loukkaantuneena.
”Hotellin palon todellinen aiheuttaja on saatu kiinni ja lepää tällä hetkellä sairasosastolla koomassa”, Peelo siirtyi välittömästi asiaan. ”Palo oli saanut alkunsa kotitekoisesta pommista, joka räjähtämisen sijaan sytytti Hotellin rakenteet liekkeihin. Pommin tekijä varmistettiin valvontakamerakuvista ja otettiin kiinni välittömästi. Tarkemmat yksityiskohdat löytyvät myös poliisivoimille ja moderaattoreille välitetyssä raportissa.”
Tummanpuhuva androidi sai salin päät kääntymään ripeästi itseensä. Sen lisäksi, että hän ei ollut kokouksissa tuttu kasvo, hän ei myöskään ollut kovin läheisissä väleissä kuin muutaman läsnäolijan kanssa.
Takalek, Taguna ja Bladis nyökkäilivät vuorollaan osoittaakseen, että Peelon mainitsema raportti totta tosiaan oli heidän käsissään. Samaan aikaan siniviittojen keskuudessa vaihdeltiin huolestuneita katseita. Sana ”pommi” loi aiheen ylle varjon, jollaista he eivät olleet odottaneet.
”Ollaan myös isketty kamera ja kokopäiväistä vartiota arkistoille tän johdosta”, Paaco täydensi. Ne, jotka eivät olleet tutustuneet raporttiin ennalta, eivät selvästi ymmärtäneet yhteyttä Paacon huomion ja Peelon selonteon väliltä. Androidi huomasi tämän nopeasti läsnäolevien ilmeistä ja kiirehti täsmentämään.
Ks. tutkimusraportti 778, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan Peelon tiivistetyn selonteon viitteeksi.
”Meillä on syytä epäillä, että pommi oli tarkoitettu Geeveetä varten. Tapahtumaketju täsmää Maja Hotellissa järjestettyjen kirjakerhojen aikatauluun. Geevee oli hotellin henkilökunnan lisäksi ainoa henkilö, jonka läsnäolon olisi pystynyt varmaksi ennustamaan.”
”Entäs se pommittaja. Mitä me tiedetään siitä?”, Bodyguard ärjähti yrittäessään yhä sulatella ajatusta siitä, että joku olisi valmis pommittamaan kokonaisen hotellin yhden vaivaisen arkistonpitäjän vuoksi.
Peelolla ei ollut aikomustakaan sisällyttää selostukseensa Valkoisen valtakunnassa selvittämiään seikkoja. Suntion hänelle antamat yksityiskohdat vahvistivat kaikki hänen jo entuudestaan kehittämät teoriat, mutta teknisesti ottaen kaikkialle sijoittuneen retken selittäminen ei olisi maksanut siitä aiheutuvaa vaivaa.
”Hän on vakavasti sairas eikä mitä luultavimmin toiminut omasta tahdostaan. Tarkempi kuvaus epäillyn terveydentilasta löytyy Kupen ja Yildan epikriiseistä”, Peelo selitti.
Saliin laskeutui hetkellinen hiljaisuus, joka aiheutui selvästi lukuisten aivojen raksuttavista rattaista. Hetken rikkoi lopulta Bladis, jolla ei ollut halua venyttää kokousta yhtään pidempään kuin oli tarpeen.
”Jutskailtiin jo aiheesta Takalekin ja Tagunan kanssa. Ehdotettaisiin kokoukselle, että Peelo pidetään tutkijana tässä tapauksessa niin pitkään kuin on tarpeen. Olisi pari kuulustelua, jotka olisi vielä tarpeen pitää.”
Salista kuului jo hyväksyvää mutinaa, mutta Takalek rykäisi Bladiksen katseen tarjoillessa puheenvuoron sanatta hänelle.
”Poliisivoimat esittävät myös, että jäsen Peelolle myönnettäisiin toimivalta myös muihin avoimiin, ei-kiireellisiin tapauksiin. Hän on osoittanut tehokkuutta ja tarkkuutta työssään. Hän voisi pitää hengissä sellaisia tutkimuksia, joihin meillä asemalla ei olisi muuten aikaa.”
Sulfreylta kesti hetki löytää liitepinon alle hautautunut sairasosaston leimoilla varustettu nippu papereita. Lopulta hän kuitenkin sai esille niihin merkityt juoksevat raporttinumerot ja lisäsi nekin viitteeksi Peelon selontekoon.
”Kuulitte rikostutkijan esityksen. Asia on keskustelussa”, Same lausui.
Huolimatta siitä, että Peelo ei ollut tuttu varsinkaan niiden keskuudessa, jotka olivat muurien sisäpuolella tuoreempia, tämän puheenvuoron aikana kiertäneet tutkimusraportit olivat vakuuttaneet käytännössä jokaisen. Androidin looginen päättelykyky paistoi huolella naputelluista sivuista. Hetken päästä ympäri salia kajahtelevien ”jaa”-laudahduksien jälkeen Samen katse kiersi vielä kerran varmistaakseen, että ehdotusta ei kenenkään toimesta vastustettu. Nuija napsahti pöytään ja asia julistettiin käsitellyksi.
Paacolta ja Bladikselta ei jäänyt huomaamatta Tawan ja Peelon välille yli pöydän muodostunut merkitsevä katseenvaihto. Admin ja androidi kuitenkin siirsivät katseensa nopeasti takaisin Sameen huomatessaan moderaattorien tuijotuksen.
Peelo antoi ryhtinsä valahtaa ensimmäistä kertaa kokouksen aikana ja leimasi katseensa pinoon hänen raporttinsa kopioista, joka kasaantui hiljalleen takaisin hänen eteensä kierrettyään kokoustajien keskuudessa. Tunnelma salissa alkoi olla jo hieman levoton. Kokous oli venynyt jo huomattavasti tavanomaista pidemmäksi.
Kuitenkin ennen kuin Same ehti siirtyä esityslistassa eteenpäin, Peelo suoristi taas itsensä näkyvästi ja pyysi viitaten vielä puheenvuoroa itselleen.
”Niin”, Same myönsi.
”Palaten hetkeksi aikaisempaan aiheeseen, minä voisin myös tutustua tähän Tappajaan. Minulla on hyvät välit Kapteeni Notfuniin. Voin kyllä keskustella hänen kanssaan, kun hän palaa vesiltä.”
Same ja Bladis vaihtoivat katseita. Nuijaansa nojaileva selakhi kurtisti sen jälkeen kulmiaan androidin suuntaan.
”Oletko varma? Kuten aiemmin totesin, meillä ei ole silminnäkijähavaint-”
Samen huomio kuitenkin keskeytyi Bladiksen suurieleiseen läimäisyyn. Kopio ”RIKOS ILMOITUKSESTA” iskeytyi Peelon eteen sellaisella voimalla, että koko pöytä tärähti. Bladis ei epäröinyt hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä tapauksen loppuraportin kirjoittamisen vastuusta.
Tawa naputti sormillaan pöydän reunaan ajatuksissaan, mielessään kaikki ne yksityiskohdat, jotka Peelo oli jättänyt selonteostaan pois, mutta kertonut hänelle vain päivää aikaisemmin. Hän ei pitänyt tiedon pimittämisestä, mutta ymmärsi, miksi androidi oli pyytänyt häneltä luottamusta asian suhteen.
Same kohautti olkiaan eikä jaksanut edes haastaa Bladista tämän äkkipikaisesta reaktiosta. Tawan hiljainen nyökkäys puheenjohtajan suuntaan kertoi, että oli parempi vain päättää kokous.
Nuija kalahti taas kolmesti. Peelon ryhti rentoutui uudestaan. Salissa hiljalleen kasvavan puheensorinan keskellä kukaan ei huomannut, kun Peelo lausui pöydän yli tätä tuijottavalle juuriadminille yhden ainoan sanan: ”yhteensattumia”.
”Kohta 6”, Same lausui. ”Muut esille tulevat asiat. Toivon, että tässä kohtaa kokousta ei enää–”
”Perse”, Paaco sanoi.
Same vilkaisi kollegaansa kylmäävällä katseella. ”Miten niin, Paaco.”
Sulfrey ei ollut lainkaan varma, kuinka kirjata nopea sanojen ja eleiden vaihto pöytäkirjaan, joten hän ainoastaan lisäsi rivin kohdan 5.6. Alle: Jäsen Peelo valtuutettu pitämään tutkimus avoinna.
”Se tuli esille.”
”Miten niin.”
Tawa huokaisi vaimeasti.
Same vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Ellei kenelläkään oikeasti ole mitään…” Toiveikas tauko. ”… niin en pidättele teitä enää vaan siirrymme kohtaan seitsemän, kokouksen päättäminen.”
Miten niin, Same mietti edelleen.
Vain hiljaisuutta. Kaipa kaikilla oli jo kiire johonkin.
Nuija kalahti pöytään vihoviimeisen kerran, ja kokoustajat vapautuivat kahleistaan.
I
Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…
Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.
Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.
Pajan ovelta kuului koputus.
Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?
Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. ”Kepe”, tulija tokaisi. ”Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”
”… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.
”Se ’kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”
Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. ”Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”
”No. Se oli kredipselleeniä.”
”Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:
”Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi ”Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”
Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.
”… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”
Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. ”Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”
”Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. ”Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”
”Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”
”Ai et mitään?” Kapura tuhahti. ”Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”
”No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”
Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. ”Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”
”Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.
”Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. ”Credox selecium on vahvaa kamaa.”
Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?
”Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”
”Selecium. Se on vanhempi nimitys.”
”Häh, ai niin kuin… Selecius?”
”Niin kai”, vastasi Kapura. ”Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”
”Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ’Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ’Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”
”Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. ”Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”
”Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”
Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.
Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.
Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.
Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.
Kepe nielaisi.
”Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, ”ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”
Sitten hän hätkähti. ”Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ’profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”
Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?
”… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”
”Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.
”…
…
… Toivon todella että ei.”
”Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. ”Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.
”Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. ”Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”
”Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. ”’Punainen tähti’… ’Suuri pyörä’… ’Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”
”En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”
Jos sen saattoi sanoa ”paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua ”mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.
Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. ”Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”
”Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. ”Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”
Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.
”Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. ”Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Hypoteettisessä mielessä”, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, ”täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”
”… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”
”Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. ”Ja se johdattelee kohti Xiaa.”
”Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. ”Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”
”Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. ”Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”
”Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.
II
Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.
”… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, ”kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ’miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”
”Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.
Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.
Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.
”… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”
”Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, ”mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”
Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. ”Oletko varma?”
”Olen.”
Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. ”Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”
”Juurihan minä olin sanomassa.”
Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.
Kaikenlaista.
”Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”
”Satun tuntemaan, kyllä.”
”Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. ”Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”
Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. ”Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”
”Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”
”Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”
Taguna nyökkäsi. ”Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”
”Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”
”Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”
”En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. ”Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”
Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. ”Vai niin, vai niin.”
”Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. ”Tiedätkö sinä siitä jotain?”
”Ööh”, plasman toa hämmentyi. ”Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”
”Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”
”Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. ”Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”
Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. ”Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”
Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. ”Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.
”Liittyykö se tähän asiaan?”
”Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”
Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.
”Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. ”Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”
”Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.
Ei saakeli. Hyvä pointti.
”No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. ”Niin tuota… ilmestyykö…”
Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.
”Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”
Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.
Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.
III
Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?
Ei. Ei voinut. Lopeta.
Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.
Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?
Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.
Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.
Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?
Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.
Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.
Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.
Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.
Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?
Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.
Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.
Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.
Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.
Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.
Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.
Kapura sulki silmänsä.
Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?
Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.
No. Se ei ollut oikea kellonaika.
Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.
Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?
Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.
Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.
Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…
… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.
Ai.
Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.
Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.
Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.
Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.
Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.
Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.
Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.
Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.
Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.
Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.
”Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. ”Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”
Hetkeen ei vastausta. Sitten:
”Kuinka niin?”
Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.
”Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”
Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.
”Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”
Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.
”Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.
”Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”
Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.
Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.
”Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein”, Jouera sanoi. ”Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”
”Sinä olet jotain”, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. ”On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”
”Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”
”En.”
”Etpä tietenkään”, Jouera hymähti. ”Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”
Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.
”Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”
Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Mutta minä tein siitä totta.”
Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.
”Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.
Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”
Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.
”Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”
Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.
”Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”
”Ja miksi et haluaisi?”
”Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. ”Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”
Tarip… Matoro… Taguna…
”Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”
”Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”
Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.
”Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. ”En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”
”En minä…”
”Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?
Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”
Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.
Tyyny revittiin pois, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Valkeaa massaa vastaan taistellen hän asetti kätensä Matoron kurkulle, tunnusteli sitä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Unessa tämä oli kaunis, vailla petturuuden harsoa, ja unessa saisi pysyäkin.
Ja sitten hänet työnnettiin sivuun.
Mutta maassa lojui teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.
DESABLE: Et ikinä ollut sosiaalisten taitojen metrunmestari, mutta tämä on jopa sinulle uusi pohjanoteeraus
JOUERA: …
DESABLE: En voi uskoa, että…
DESABLE: … äh, unohda. Säästän sen todelliselle versiollesi.
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
”Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
Rituaalimurha.
Kapura kuvitteli lasinsirun lävistämässä Matoron ruumiin. Hän kuvitteli sen lämmön omaansa vasten jään toan vetäistessä viimeiset hengenvetonsa, vaaleansinisen veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli peukalonsa kallistamassa tämän leukaa ylöspäin, huulensa tämän kaulalla. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Kastraatio.
Jouera kuvitteli veitsen lävistämässä ruumiinsa. Hän kuvitteli sen kylmyyden vartaloaan vasten vetäistessään viimeiset hengenvetonsa, vaaleanvihreän veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli niskansa kallistumassa taaksepäin, huulensa vapisevan auki. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Ja kun hän oli valmis, halua ei enää ollut.
en minä tehnyt sitä
Jos et, miksi kurottui kätesi häntä kohti?
en minä halunnut sitä
Jos et, miksi oli kätesi ohjaaminen niin helppoa?
se en ollut minä
Se en ollut minä.
se ei ollut minun mieleni
Se ei ollut minun ruumiini.
se oli paha kuvajaiseni.
sinun mielesi pakotti käteni
Sinun kätesi toteutti käskyni.
Sinulla on paljon tehtävää. Maailma on niin rikki niin monen valkoisen käden toimesta. Sytytä tuli ja polta jää tieltäsi; hallitse elementtiäsi, muuta kohtaloasi.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Jos et halua kohtaloani, mikset voi lakata ajattelemasta minua? Miksi vaikutelmani kaikuu yhä mielessäsi? Miksi sinulle antamani tuli sitoo meitä yli?
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Tuli ei tarvitse lupaa syttyäkseen. Se on yhtä vääjäämätön kuin jälkeensä jättämä tyhjyys.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Punainen mies on sotkenut pääsi valheillaan. Lakkaa olemasta hänen nukkensa ja tiedosta potentiaali, jonka sinuun ohjelmoin.
Sinä olet tulen toa.
Käyttäydy sen mukaisesti.
Katso nyt – ei se sinulle niin vierasta ollutkaan. Ja miksi olisi, kun liekit ovat olleet sisälläsi aina.
Mitä haluaisit polttaa ensimmäisenä?
Kiitäessään Bio-Klaanin käytävien halki pinkin pupun mielessä Desable ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri mennyt tekemään.
Lappu ja punaiset sanat olivat toki olleet loistavia ideoita. Eivätköhän ne riitäisi savustamaan Kapuran ulos Bio-Klaanista kello mukanaan; ne olivat juuri sopivan salamyhkäisiä vihjeitä, aivan liian kutkuttava mysteeri sivuutettavaksi. Parempaa hän ei olisi voinut keksiä.
Mutta vaikka sitä oli vaikea myöntää, oli totta, että kaikki se oli ollut hänen viestinsä myös varmasti Kapuran ennen pitkää löytävälle Joueralle. Ymmärtäisikö tämä edes, mitä hän tarkoitti? Mitä ajattelisi isä siitä, että hän satutti myös poikaa valheilla kauan sitten kadotetusta rakkaudesta?
Kyllä se Desablea itseäänkin järkytti, rationaalisena toimijana itseään kun piti, miten impulsiiviselta ja katkeralta teko sillä tavalla pohdittuna vaikutti… mutta ehkä hänellä oli enää vain sellaisia vaihtoehtoja.
Totuus oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä Joueran suhteen kuuluisi tehdä.
Se oli selvää, että kaikki heidän välillään oli ohi. Mutta maailma ei päättynyt siihen.
Näin roihuaa kaunis mosaiikki, jonka jokainen palanen oli niin tarkasti paikalleen asetettu, tuo kiiltävistä valheista valettu unelma. Näin rakennukset sortuvat ja nuket korventuvat. Näin yhteistyön hedelmät mädäntyvät, näin veteen piirretyt säännöt ja sopimukset haihtuvat höyrynä taivaan tietämättömiin.
Et sinä ikinä halunnut mitään muuta kuin tuhota sen kaiken; sinun oli vain annettava itsellesi lupa haluta niin. Miksi väittää luontoasi vastaan, miksi kieltää tuli sisälläsi?
Ja kun työ on valmis, näet sen viimein… sen, minkä minä näin jo ennen kuin ymmärsin, mikä se oli.
Katso tyhjyyttä, joka paljastuu liekkien poltettua valheet pois. Katso totuuksista lopullisinta.
Näetkö?
Minä tiedän, mistä kaikki sai alkunsa.
Julma enkelin kateus loi tuskan, joka oli liian suuri yhden sielun kannettavaksi
Varkaiden julkeus loi perisynnin, joka oli liian suuri yhden sielun hyvitettäväksi
ja siksi se meitä vainoaa uudelleen ja uudelleen.
Oli unelma
lihan utopiasta, jossa perhe taas kerran tyydyttää
metallin utopiasta, jossa koneisto viimein sammuttaa
meidät särjetyssä maailmassa hukuttavan halun.
Ja kuinka käy tämän unelman? Mikä tarina voittaa lopussa? Mikä totuus paljastuu tyhjästä tilasta tähtien välillä? Vastaus on edessäsi.
Katso ylös ja tunne valaistumisen sairaalloinen valo kasvoillasi.
Kapurasta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden – maahan osumisen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sattua. Oliko tämä totta? Oliko hän yhä unessa?
Hiekka pisteli hänen kämmeniään.
Eniten pelotti se mahdollisuus, ettei niiden välillä ollut enää mitään eroa, että totuus ja valhe olisivat sulautuneet yhdeksi.
Joueran heikosti savuava ranko hänen vierellään lallatteli äänellä, joka kuulosti maailmaan laskeutuneessa täydessä hiljaisuudessakin vaimealta.
”Katso sitä, niin ehkä viimein ymmärrät. Etkö näe, mihin vääjäämättömyys on meitä kaiken aikaa velvoittanut? Etkö näe, miksi olen oikeassa?”
Kapura katseli jälleen ympärilleen. Ei vieläkään mitään; jossain kaukana ehkä jonkinlainen ranta.
Sitten ylös.
”Totuus, poikani.”
Totuus.
Kapura laski katseensa alas, omiin kämmeniinsä. Jokin oli imenyt niistä karmiininpunaisen sävyn.
Pieni tuulenvire.
Hän vilkaisi kohti Joueraa. Täytyi katsoa tarkasti, että hänen vierellään istuvalla kasalla säikeitä oli edes muoto. Jos antoi katseensa harhailla, illuusio raukesi, eikä se ollut enää mitään.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Sinä ja Avde olette siinä samanlaisia, että olette jatkuvasti kertomassa minulle, mitä elämäni tarkoittaa. Kirjoittamassa teatteriesityksiänne minun päälleni. Repimässä utopioittenne avaimia ruumiistani. Ja kumpikin kuvittelee tarunsa maailman sisimpään olemukseen kirjoitetuksi totuudeksi, jota ei kukaan voi paeta. Mutta…”
Kapura kohotti käsiään.
”Katso, mitä minä olen. Katso, mitä me kaikki olemme.”
”Minun ruumiini on vain lihaa ja metallia. Ehkä se ei tarkoita mitään. Ehkä siinä ei ole mitään liian vähän eikä liian paljon. Ehkä sillä…”
Mitä oli punainen, mitä muuta kuin väri panssarissa? Täällä sitä ei ollut.
”Ehkä sillä ei ole edes elementtiä.”
”Ja ehkä minä en edes ole tulen toa.”
Savun haju oli kaikonnut täysin. Infernosta, jonka hän oli äskettäin vapauttanut, ei ollut enää jälkeäkään; siinä korventunut kaupunki nukkeineen oli jäänyt jonnekin taivaan toiselle puolelle.
Eihän se mitään muuta kuin unta ollut koskaan ollutkaan.
Kapura jäi odottamaan vastausta, mutta sellaista ei tullut. Kun hän räpäytti silmiään, kaikkialle levittäytyvän valkeuden ja auringon sen keskellä oli korvannut hänen oma huoneensa, hänen oma sänkynsä.
Olisi tehnyt mieli maata siinä hetken ajatuksiaan keräillen; ehkä itkeä, ehkä nauraa. Miettiä sitä, mitä hän oli juuri tullut sanoneeksi, sitä jonka varsinainen merkitys odotti vielä jossain hänen tajuntansa rajamailla. Mutta Kapura muisti, millaisissa tunnelmissa oli nukahtanut, ja säpsähti todellisuuteen. Toa kömpi ympäri kohti yöpöytäänsä mielessään vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
IV
Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.
Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.
Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ’Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.
Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.
Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.
Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.
Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:
”Noh? Mitä nyt?”
Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.
”Tawa, mussukka.”
Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.
”Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. ”Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”
”Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. ”Ehkä se auttaa?”
Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
”Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ’sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ’me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”
”Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”
Tawa naurahti pahantuulisesti.
”No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”
”Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.
”En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.
”Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
”Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ’riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”
Tawa kihisi henkeään haukkoen.
”Miten sinä kehtaat?”
”Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”
”Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”
”Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, ”sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”
Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.
”Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”
Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
”Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”
”Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”
”Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”
Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
”Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”
Peilitär nauroi.
”Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”
”Haluatko turpiin?”
”Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. ”Kalenterisi on aika täynnä.”
Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet. ”Kuules, perkeleen tyllerö-”
”Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.
Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.
Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.
Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.
”… öm. Oliko huono hetki?”
”Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. ”Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”
Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.
”Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. ”Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”
Tawa nosti kulmiaan. ”… öh?”
”Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. ”Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”
”Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”
Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.
Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.
”Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.
”Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. ”Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”
Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.
”Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: ”Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”
Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:
”Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”
Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.
”Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. ”Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”
Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: ”Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. ”Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”
”Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. ”Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”
”Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. ”Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”
Helvetin Gee, Tawa ajatteli.
Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.
Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?
Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.
Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.
Helvetin Gee.
”Arvoisa admin?” Taguna kysyi.
”Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.
Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. ”Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. ”Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.
Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.
”… Taguna?”
Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.
Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.
”Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. ”Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”
”Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”
”Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”
”Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”
”Olen. Olin äskenkin.”
Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.
V
Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.
Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.
Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.
Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa ”pelimies” lähinnä merkityksessä ”lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.
Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.
Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.
Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.
Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.
Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.
Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.
Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?
Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.
Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.
Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.
Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.
Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.
”Taguna.” ”Taguna.” ”Taguna.”
”Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. ”Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”
No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.
”Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.
Ai. Voiko niinkin tehdä.
”Minä olen pääsi sisällä.”
Olihan se sinänsä aika ilmeistä.
Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?
”… Taguna.”
Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…
Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.
”Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”
Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.
Loinen venytteli hintelää ruumistaan. ”Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”
Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.
”Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”
Aika paksua sanoa ’me’ sen monologin jälkeen.
”No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”
Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.
”Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”
Se on… monimutkaista.
”Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”
Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.
Jänö kallisti päätään. ”Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”
Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.
Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.
Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.
Taguna puristi puolityhjää lasia.
En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.
Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?
Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?
Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. ”Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”
M-miten niin?
”Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”
Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.
”Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”
Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.
Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.
”Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. ”Minä…”
Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
VI
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Tarpeeksi. Ainakin jos hän juoksisi.
Toa vilkuili ympäri huonettaan täysin turhaan; silmät eivät osanneet tarttua mihinkään niin kauan, että hän olisi osannut päättää, mitä siitä ajatella. Oliko hän vienyt jo kaiken veneelle? Hän oli uskoi, että oli.
Se oli varmaa, että lupaamiaan kirjelappuja hän ei ehtisi enää raapustaa. Joten menoksi vain, hämärtyvää iltaa kohti.
Kapura avasi huoneensa oven ja katsoi autiolle käytävälle.
Hänelle tämän tien viitoittaneet punaiset sanat eivät sanoneet hyvästejä.
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Same käveli pitkin Bio-Klaanin iltaan hiljentyviä katuja ja antoi merituulen puhaltaa kanohi-naamionsa pinnalla. Sumua, hän ajatteli.
Takalek astui Keskisuureen kievarin ovesta, ja välittömästi sisältä hohkaava lämpö sai hänet hikoilemaan. Takalek kävi hakemassa tiskiltä lasin jäävettä ja pälyili hetken ympärilleen etsien ystäviään. Hän äkkäsi vilkuttavan Tyznyn ja Seeceen yhden pöydän ääressä.
Bladis pötkötteli sängyllään ja selasi televisiokanavia läpi. Kun hän oli tänään ryhtynyt kertomaan tärkeälle kokousväelle Increase Kongin tapauksen ratkaisusta, oli hän adrealiinin ja endorfiinin virratessa tyystin unohtanut olevansa tuomittu pyörätuolin käyttäjäksi.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Eipä siinä sitten mitään. Matkaan vain.
Sumu oli tiivistynyt koko kaupunkia sylissään tuuduttavaksi sakeaksi massaksi hänen viipyillessään baarissa. Hyvä sää hiiviskelyyn, mutta eiköhän toalla ollut riittävän hyvä aavistus siitä, mistä kohde löytyisi.
Kunhan ei vahingossa pidättäisi Rapukaa.
Hetkinen. Pidättäisi?
Ei, sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Ihan juosta ei uskaltanut, kun katujen kuolettavan liukkaalla mukulakivipäällysteellä oli kosteutta, mutta sellaista puolihölkkää kuitenkin.
Olipa Taguna ollut outo, Matoro oli jäänyt miettimään Kahvion kulmalle. Tyyppi oli kierrellyt ja kaarrellut kuin ei olisi koskaan Kapuraa tuntenutkaan. Mitä enemmän toa sitä mietti, sitä oudommalta se tuntui.
Ei hitto.
Pohatu VII istuskeli kiikkutuolissa kuunnellen gramofonista rohisevaa xialaista kansanmusiikkia. Evakkolainen le-matoran havahtui koko lattian vallanneen lautapelin äärestä, vilkaisi takkaa kohti ja viskasi sisään uuden nipun veroasiakirjoja. Menneisyyden synnit paloivat iloisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
”Sinä viimein nä–”
”Suu kiinni, pikkujäbä”, Kapura totesi ja ojensi kättään sivulle tönäistäkseen tätä töykeästi kullankeltaiseen kanohiin. ”Minulla on kiire.”
Mutta ei siinä seisonutkaan ketään.
Hän räpytti silmiään.
Mitä ihmettä – no, ei sitä nyt ollut aikaa miettiä. Kiire ja hoppu askeleitaan kannattaen Kapura syöksyi alas portaita ja ulos linnoituksesta.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
Rapuka kurottui niska epämukavassa asennossa kiinnittämään ristipääruuvilla uutuuttaan kiiltävää sinkkistä rännikourua. Kolme kerrosta alempana Bob ja Petex vartioivat, että vandaali suorittaisi yhdyskuntapalvelunsa eikä karkaisi ennen aikojaan.
Takalek siemaisi juomaansa vilkaisten samalla ranteessaan olevaa kelloa. Oliko se jo 19:16? Eikä Taguna ollut vieläkään tullut.
Takalek nousi pöydästä kesken Tyznyn kertomuksen. ”Anteeksi, minun pitää ehkä lähteä.”
”Äh, ai nyt jo?” Seecee harmistui.
”No kun… minun ehkä pitää käydä katsomassa missä Taguna on. Hän sanoi kyllä tulevansa tänne. Hoitaisi kuulemma vain asioita linnassa.”
”Hmph! Taguna on varmaan vain sellainen tyyppi, joka ei viitsi kieltäytyä tarjouksesta ja tekee jollain tekosyyllä oharit”, Tyzny tuhahti.
”Uskon että tässä on jotain muutakin”, Takalek väitti napakasti ja suuntasi ulko-ovelle. ”Nähdään!”
Peelo sulki huoneen oven perässään, sytytti valot ainoaan huoneeseensa ja asteli pöytänsä ääreen. Tawan kiireet olivat jälleen estäneet hänen tutkimustensa etenemisen, mutta Peelo ei ollut aikeissa antaa pettymyksensä näkyä. Hän istui alas, kytki datakaapelin takaraivoonsa ja matkusti sinne, missä häntä kaikkein eniten kaivattiin.
Taguna hiippaili Tuonisaarenkatua pitkin siltaa kohti. Kaduilla oli hiljaista; kolea sumu oli varmaan karkoittanut suurimman osan kaupungin asukkaista sisätiloihin. Pari kiireisen näköistä matorania oli tullut vastaan, mutta silkan oleskelun vuoksi juuri kukaan ei ulkona maleksinut.
Virka-ase kalahteli hänen reittään vasten. Sen käyttötarkoituksia olivat pelote ja teloitus – kun kanavoi pyssyn kautta plasmaa, osuma oli vääjäämättä enemmän tai vähemmän kuolettava. Toivottavasti tänä iltana ei tarvitsisi kumpaakaan.
Taguna näki vilauksen Huonon satama-alueesta rakennusten välistä. Hiljaista oli sielläkin nykyään verrattuna merisaartoa edeltäviin päiviin, joina paikalla oli aina hengaillut neljästä kuuteen merirosvoalusta.
Auringot luisuivat alas horisonttiin. Taguna kiihdytti askeliaan.
Tawa huusi tyynyyn vielä noin puolisen minuuttia, veti syvään henkeä ja tajusi, että tilanteelle oli ehkä tehtävä jotain. Hän keskeytti Paacon pikaruokatauon tivatakseen, oliko linnakkeen valvontakameroissa ollut merkkiäkään Tagunasta.
Kieltävän vastauksen saadessaan Tawa päätti niellä ylpeytensä. Hän mietti sanottavansa hyvin tarkasti etukäteen, veti syvään henkeä ja puhui mikrofoniin.
”Hyvää iltaa, tässä Tawa. Jos Taguna tai Kapura – tai joku jolla on tuoreita näköhavaintoja jommastakummasta – kuulee tämän, toivoisin että tulette välittömästi puheilleni. Asia on erittäin kiireinen.”
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
Sumu oli hyvä; siitäkin sai ehkä jonkin verran ylimääräistä suojaa. Maltillisesti kuohuva aallokko oli merenkululle otollinen.
Ja pian laskevat auringot langettaisivat Visulahden ylle synkän varjon.
Sitten vain –
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
”Hei, ööh! Seis!”
Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.
Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.
”Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. ”Luulin jo, ettet tulisikaan.”
Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.
”Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. ”Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”
Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…
”Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”
… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.
”Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. ”Mitä sinä teet, ja miksi.”
”Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. ”Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”
Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”Mihin?”
”Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. ”Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”
”Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”
Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.
”Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. ”Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”
Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.
Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.
Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?
”Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, ”kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”
Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. ”No. Anna palaa.”
”Tuletko mukaan?”
”H-hä?”
”Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. ”Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”
”Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”
Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.
”En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. ”Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”
”Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. ”Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”
Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.
Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.
Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.
”Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, ”kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”
Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.
Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.
”Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”
”En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. ”Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”
”Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. ”Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”
Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.
”Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”
Taguna sai vaivoin lausuttua: ”Petturitutkintaanko tämä liittyy?”
”Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”
Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.
”Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.
”En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, ”enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”
Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.
”No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.
Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.
”Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”
Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. ”Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”
Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.
”Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”
”Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.
Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. ”Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. ”Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”
”No, miten heille kävi?”
Kapura irvisti. ”Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”
”No ei”, Taguna naurahti. ”Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”
Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. ”Tuletko?”
Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Hänen olonsa oli vieläkin pohjattoman epäuskoinen. Kukaan ei häirinnyt heidän rauhaansa, ja kun Kapura käynnisteli moottoria, hän tuli järjettömästi pelänneeksi, että jokin näkymätön voima pysäyttäisi heidän matkansa. Mutta niin ei käynyt, vaan alus lipui verkkaisesti ulappaa kohti.
Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Ovi kävi. Kapura hääräsi jotain laivan takaosassa.
”Ööh, eikö sinun pitäisi ohjata?” Taguna huikkasi.
”Odota. Yksi juttu vain.”
”Tuliko parempi mieli?”
”Valitettavasti kyllä”, Kapura sanoi laskien keskisormeaan hitaasti alas. Nyt se ilmaisi mielenpiteensä jollekin meren syvyyksissä lepäävälle.
Mitä se sitten olikaan. Ehkä jotkut arvoitukset saivat jäädä arvoituksiksi.
VII
Hiljaisuus oli alkanut tuntua liian raastavalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun Tawa oli hätistänyt peilikuvansa toimistostaan, joten hän oli korvannut sen musiikilla. Tässä kohtaa iltaa hänelläkin oli yleensä taipumus lopettaa työnteko, mutta sota-aikaan se sääntö oli valitettavasti joustanut. Juuri nyt odottelu oli niin piinaavaa, että hän käsitteli stressiään tekemällä rästiin jääneitä töitä.
Kirjeet saaren viimeisille valloittamattomille kylille alkoivat tässä vaiheessa tulla selkärangasta. Noin kerran kuukaudessa hän yritti ottaa yhteyttä Ruki-Koron kylänvanhimpiin tarjotakseen naapuriapua ja turvalliset muurit näiden suojaksi. Kyllä hän tässä vaiheessa tiesi loukkaavansa niin enää vain kalastajakylän ylpeyttä; yrityksillään hän lähinnä puhdisti omatuntoaan. Ja juuri nyt järjesti käsilleen tekemistä, että stressi ei saisi niihin valtaa.
Tawa nuoli kirjekuoren, sulki sen ja sytytti vahapuikon pöydällään palavalla kynttilällä. Hän valutti vahaa kuorelle ja painoi ussal-sinetin vasten sinistä vahaläikkää.
Tawa puhalsi vahapuikkoon ja heilutteli kirjettä toisella kädellään. Sitten hän laski sen pinon päälle pöydän reunalle.
Rästityöt alkoivat käydä pahasti loppumaan päin, mikä tarkoitti että stressi alkoi ottaa valtaa. Kuulutuksen jälkeen ei ollut kuulunut uutisia Tagunan tai Kapuran tilanteesta. Se keskustelu olisi voinut mennä paljon, paljon paremmin.
Mistä minä olisin voinut tietää, että se ottaisi sen tosissaan?
Ei mahda mitään. Tawa huokaisi syvään ja alkoi taas kirjoittaa. Ehkä seuraavan kirjeen hän kirjoittaisi itselleen muistuttaakseen itseään pitämään lomaa ennen kuin tapattaisi jonkun. Ennen kuin hän ehti ystävällistä tervehdystä pidemmälle, joku koputti oveen.
”Sisään!” Tawa huusi.
Takalek asteli sisään vähän kiusaantuneen näköisenä. ”Anteeksi kun häiritsen näin myöhään, admin Tawa. Oletteko nähneet Tagunaa kokouksen jälkeen? Hän sanoi aiemmin käyvänsä puhumassa teille.”
Tawa laski sulkakynän käsistään ja nousi seisomaan pöytänsä ääreltä. ”Olen. Kuulitko kuulutuksen?”
”… Kuulutusta? En. Tulin juuri Admin-aukiolta tänne.”
Tawa kirosi hiljaa sitä, että kuulutus ei ollut saavuttaneet linnakkeen ulkopuolista kaupunkia, mutta toisaalta kiitteli sitä, ettei ihan kaikkien 250+ jäsenen tarvinnut kuulla tästä sotkusta.
”Pyysin välittömiä näköhavaintoja Tagunasta, Kapurasta tai molemmista”, Tawa sanoi. ”Mikä sinut sitten ajoi tänne?”
”Öh… siis, minä olin vain huolissani Tagunasta, etenkin sen aamun kokouksen jäl-”
Tilanne keskeytyi koputukseen. Tulija ei odottanut kuin muutaman sekunnin ennen kuin vain avasi oven.
”Öh, sori, keskeytänkö jotain?” Matoro kysyi nähdessään paikalla jo olevan keskustelun. ”Näin Tagunan vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi Kapurasta – uh, olitteko jo saaneet tietoja tästä?”
Tawa kääntyi Matoroon äkkiä. ”Näit Tagunan? Milloin ja missä?”
”Puolitoista tuntia sitten, suurin piirtein, hän oli juuri tullut ilmeisesti täältä”, Matoro vastasi ja astui hieman peremmälle huoneeseen. ”Yritin löytää hänet uudelleen, kun tajusin että jokin on pielessä, mutta en tavoittanut. Suuntasin sitten tänne…”
”Mitä on siis tapahtunut? Onko heille sattunut jotain?” Takalek kysyi turhautumista äänessään.
”No, kun tapasin Kapuran aiemmin tänään… tajusin vasta myöhemmin että hän vaikutti jotenkin lopulliselta. Ihan kuin olisi järjestellyt välejämme ennen kuin menee tekemään jotain vaarallista. Mutta siis, Kapura on vähän outo, en osannut ajatella sitä ennen kuin Taguna sanoi suurinpiirtein samaa…”
”Mitä Taguna sitten sanoi?” Tawa tivasi kiivaudella, joka yllätti hänet itsensäkin.
”No siis, ei varsinaisesti sanonut”, Matoro vastasi. ”Mutta kun kysyin asiasta ja hänen tutkimuksistaan hän kiisti sen niin surkeasti, että kuka tahansa huolestuisi. Hänellä oli kauhea kiire. Äh, minun olisi pitänyt estää häntä katoamasta…”
”Kuulostaa Tagunalta. Okei… ja muuta emme tiedä? Oletteko vielä käyneet kummankaan asunnolla?” Takalek kysyi.
”En ole vielä myöntänyt etsintälupia, koska en ollut varma tilanteen vakavuudesta”, Tawa sanoi hampaitaan kiristellen. ”Mutta tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että Kapura on pakenemassa yön tullen Klaanista syistä, jotka… ovat huolestuttavia. Ja… saatoin epähuomiossa antaa Tagunalle luvan yrittää estää se, vaikka hän ei vaikuttanut… kovin tasapainoiselta.”
Takalek suoristi selkänsä. ”Voin lähteä tarkistamaan Tagunan asuntoa, jos sallitte. Ilmoitan tilanteesta radiolla.”
”Lupa myönnetty”, Tawa töksäytti.
Takalek niiasi ja kääntyi. Hän irrotti hunnun silmiltään ja vaihtoi aurinkolasit niiden tilalle. Takalek poistui hölkäten ovesta.
Tawa henkäisi syvään ja istahti työpöydälleen. Hän oli poikki päivästä jo muutenkin, eikä tämä sotku helpottanut adrenaliinitasojen laskemista. Ehkä Same suostuisi vielä toiseen revanssiin, tai ehkä hänen täytyisi käydä hakkaamassa jotain muuta viikatteella kappaleiksi.
Tawan katse hakeutui Matoron omaan. Hän haki sanojaan pari piinallisen pitkää sekuntia.
”Kun sanoit että hän vaikutti lopulliselta, mitä tarkoitat?”
”Hän sanansa: jos modet tai adminit tulevat kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin hämmästyttävän stabiililla tuulella, enkä tahtonut pahaa kenellekään”, Matoro lausui. ”Hän myös halusi varmistaa mitä tekisin Nimdalla ja kellolla koska ei tulisi olemaan paikalla hetkeen… ja, hitto, sanoi että jättäisi minulle kirjeen… nyt kun sanon sen näin se kuulostaa äkkiä ihan hitosti vakavammalta. Ei hitto, mitä se idiootti on mennyt tekemään…”
”Taguna oli varma, että hän on pakenemassa”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta myös sitä mieltä, että hän oli peittänyt jälkensä siihen nähden liian huonosti. Tämä ei ole kovin mukava kysymys, eikä sitä ole mukava kysyä, mutta… mitä sinä olet mieltä siitä mahdollisuudesta, että hän ei olisi enää lojaali Klaanille?”
’Petturi’, oli sana, jonka yli Tawa yritti astua. Mutta sen käyttämättä jättäminen tuntui vain sen alleviivaamiselta, ja hän näki sen Matoron ilmeestä.
”En epäile hänen lojaaliutta, epäilen hänen… noh, itsehillintää ja henkistä tilaa. Ne saavat tekemään typeriä asioita”, Matoro vastasi.
Joku vähemmän hienotunteinen olisi kysynyt Matorolta, puhuiko tämä kokemuksesta.
”Niin saavat”, Tawa sanoi.
”Hän myös puhui paljon Avdesta. Oli ilmeisesti kuullut Visokilta. Luulen, että Kapura ajattelee olevansa tekemässä jotain valtavan nerokasta loisten voittamiseksi, mutta… no, hän ei ole välttämättä ollut parhaassa mielentilassa tekemään tällaisia valintoja.”
”Minä voin hyvin ymmärtää, jos ei ole, mutta meidän täytyy miettiä, onko tässä vaarassa vain Kapura vai… hei, voisiko joku vaihteeksi koputtaa siihen oveen?!”
Takalek kiirehti Adminkadun liukasta tietä pitkin väistellen ohikulkijoita. Taguna asui Kartanonlahden uudistaloissa, ja Takalek muisti varmasti että hänellä oli ennestään avain hänen asuntoonsa. Taguna oli jättänyt sen hänelle kerran, kun toa oli ollut soluttautumassa Huonon merirosvopiireihin selvittäessään henkirikosta. Taguna oli pelännyt kadottavansa koko haarniskansa sillä reissulla – tai jotenkin niin se oli mennyt. Avain oli vain Takalekin kotona aina Vartiokaupungin perällä asti, mutta onneksi hänen puolisonsa ajatteli samalla aallonpituudella.
Takalek saapui Ussalinselän sillalle juuri kun Najavox oli ylitämässä sitä. Najavox meinasi horjahtaa liukkaalla sillalla samalla heiluttaen avainta kädessään.
”Lääh… se oli piironginlaatikossa… puhh… tarvitsetko ap-”
”Kiitos kulta! Ei, tämä on työasia. Et saa osallistua tähän.”
”Ööh, sitä vain että, Kapura kävi luonani kyselemässä kredipselleenistä, jostain syystä. Hänellä vaikutti tämän jälkeen olevan kova kiire jonnekin.”
”… et kai antanut sille sitä?” Matoro kysyi.
”… en tietenkään, mistä moisen ajatuksen sait? Hän vain kehotti minua tekemään vielä lisätutkimuksia sille satsille, joka saapui Snowielle osoitetussa paketissa. Kapura oli sitä mieltä, että se oli Avdelta jonkinlainen hämäys.”
Tawan ymmärrys kredipselleenistä alkoi ja loppui siihen, että sillä sai päänsä todella pahasti sekaisin ja Geen mukaan se oli Zakazilla varsin käypä ratkaisu kenttäkirurgiaan. Tietotason ollessa tämä hän ei kehdannut sekaantua asiaan.
”Kertoiko hän, mihin hän oli menossa?” Tawa kysyi.
”Ei varsinaisesti… Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, mistä Avde oli sitä hankkinut, ja korostetun täysin hypoteettisesti vihjaisi, että Xia olisi oikea paikka selvittää asiaa.”
”… jos se on vielä kaupungissa, se on ehkä satamassa”, Matoro sanoi ja poistui huoneesta jotakin nopeiden kävelyaskeleiden ja hölkän välimuotoa. Älä ole vielä lähtenyt, hän toisteli päässään.
Ovi avautui Tagunan asuntoon.
”Taguna! Kapura! Oletteko täällä? Hoi!” Takalek huusi. Hän napsautti oven vieressä olevan valokivilampun päälle ja kiersi asunnon. Ei ketään.
Takalek ähkäisi ja pudisteli päätään. Hän oli jo astumassa ovesta ulos, kun hänen jalkaansa tarttui lattialla lojunut kirjekuori. Takalek nykäisi sen irti ja vilkaisi kuoren tekstiä. Hän kurtisti kulmiaan.
Hetken emmittyään Takalek repi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä.
Taguna. Taguna. Taguna.
Nimesi on myrkkyä huulillani ja verta kynässäni. Pelkurimainen petturuutesi on häpeäksi kaupunkimme pitkälle, pitkälle, aikaan ennen muistoja ulottuvalle historialle. Muotokuvasi Sankareiden salissa on käännetty esteettisesti epätyydyttävään 17 asteen kulmaan, eiväkä seuraukset jää siihen.
Bro-Koro menetti parhaan teloittajansa, mistä olen jokseenkin vihainen. Lähtösi myötä Bro on ikuisesti lukittu henkimailmaansa, mistä olen keskivertoa vähemmän vihainen. Mutta mikä oleellisinta, Bro-Koron keisarillinen kolmiokaarti koostuu nyt vain kahdesta jäsenestä, tai oikeastaan yhdestä nyt kun se yksi lähti Metru Nuille opiskelemaan, ja siitä olen aivan julmetun raivoissani, kihisen kuin Pyhän muodonvaihdoksen allas kun sinne putoaa vahingossa matoran. Et voi tehdä tätä!
Odotan sinua takaisin jatkamaan pyhää työtäsi ja/tai vastaanottamaan rangaistuksesi bioljotiinin muodossa. Turha luulla, että voisit paeta kirjeitäni loputtomiin – tai kohtaloasi.
Keisarisi
Mitäh…?
Kuin veden varassa
Visulahden rannalla lepäsi kaupunki, turvapaikkana maailman tuulilta tunnettu ja saartaan runnovan sodan viimeiseksi näyttämöksi arveltu, jonka muurien suojissa tapahtui sinä iltana paljon.
Salaman toa yritti hallita edessään kuplivaa kaaosta toimistonsa valtaistuimelta. Jään toa maleksi turhaan ympäri sumun hellimää satama-aluetta. Krickit kiiruhti takaisin käsissään sekä kaikkea että ei mitään merkitsevä kirje.
Tänään yksikään heistä ei saisi vastauksia kysymyksiinsä.
Ja jossain kauempana
tuntien ja merimailien päässä
oli pieni alus jättänyt Visulahden taakseen
ja pirstonut tiensä läpi paljon epävarmempaan maailmaan
jossa jokien suuntaa ei ollut kukaan vielä päättänyt
jossa kuita ja tähtiä vasta aseteltiin paikoilleen
jossa mahdollisuus seurasi varjona yksinäistä kulkijaa
ja jonka lakeja ei ollut vielä piirtänyt hirviömäinen kynsi ensimmäisen rannan hiekkaan.
”Eipäs tämä erityisen tilava paatti sitten ollutkaan”, tokaisi Taguna ja oli kompastua keskivertoa suuremman aallon keikauttaessa alusta. ”Oho!”
Kapura nappasi lujasti kiinni tämän olkapäästä. ”Olen kärsinyt pienemmissäkin. Ja isommalla porukalla.” Kaikki hyvin, kunhan aaltoilu ei tästä äityisi, hän ajatteli. Merisaarron ohittamisen jälkeen heitä oli vaivannut vain raikas, nopeasti tullut ja mennyt sadekuuro, ehkä sen aamuisen haamu; merenkäynnille kohtalaisen otollista säätä olisi voinut kuvailla onnekkaaksi, kun lähtöpäivän oli määrännyt sattuma.
He puoliksi istuutuivat ja puolisi rojahtivat sängylle. Pari yksittäistä vesipisaraa ripotteli ikkunalasiin suunnilleen heidän päidensä kohdalla.
”Mietinkin aina”, Taguna mutisi, ”mitä karskit toa-sankarit tekevät, jos venosessa on vain yksi sänky.”
Kapura tarttui tämän rinnasta ja ohjasi tämän hellästi makuulle. ”Mitä ikinä vain voivat.”
Sade kuulosti yltyvän ulkona. Yltyköön. He eivät olleet poistaneet hytin valokiven suojaa tullessaan; laivan hämärässä vain kuun kelmeä valo piirsi hänen eteensä Tagunan lihaksikkaan kehon.
Kapura kosketti tämän kaulaa, tutkaili sormenpäillään hellästi tämän
kanohin
kasvojen
muotoja.
”Tämä on ihan hullua”, Taguna kuiskasi. ”Tämä koko juttu.”
”Mitä, joko alkoi kaduttaa?”
Taguna sulki silmänsä ja hieroi otsaansa hänen kämmentään vasten. ”En minä niin sanonut.”
Kapura vastusteli sisuksistaan pakenevaa haukotusta. Tähän päivään oli mahtunut jo tarpeeksi monia nokosia… ja jos hän nyt nukahti, mitä varten hän oli edes koko sotkuun ryhtynyt?
Kapura painautui alas, kahmaisi Tagunan pään kainaloonsa ja kuljetti huuliaan tämän kaulaa pitkin. Plasman toa huokaisi raukeasti; tämän
panssari hankasi
keho säteili lämpöä
hänen omaansa vasten.
Sade vaikeni ulkona, tai ehkä se oli vain kuvitelmaa. Aallot keinuttivat venettä lempeästi, ja kun Kapura sulki silmänsä, olo oli kuin veden varassa.
Taguna vaikeroi hiljaa hänen sylissään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
”Voitko kuvitella”, Kapura mutisi, ”että tämä on joillekin sama asia kuin perhe. Tai korjausta vaativa kosminen virhe.”
”En”, Taguna mutisi takaisin. Ei tällä kai ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, ja hyvä niin.
Ja sitten he kaatuivat makaamaan toistensa päälle. Kykenemättä enää taistelemaan ruumistaan alas repivää painovoimaa vastaan Kapura vajosi unettomaan uneen, josta heräsi tuulen ujellukseen vailla aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli kulunut tai mitä kello oli.
Kapura nousi portaita katsomaan, miltä ulkona näytti, mutta jo ensisilmäys paljasti, ettei hänen pelkäämäänsä myrskyä ollut noussut. Sadekin oli taas kaikkoamassa; vain pari yksittäistä pisaraa putosi hänen kanohilleen. Siispä hän vain istahti hetkeksi kannelle.
Sataman, jota kohti suunnata, ehtisi miettiä aamullakin. Nyt hän halusi vain nauttia viimeisistä hetkistä siunatussa epävarmuudessa, tulevaisuuden vielä hakiessa muotoaan. Keskellä merta, kun ei nähnyt saaria tai mantereita, saattoi niiden kuvitella lakanneen olemasta.
Kai vapaus oli vapautta myös kahleiden välissä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vielä koittaisi uusi päivä, ja sen jälkeen toinenkin. Vielä joskus – menisi siihen sitten viikkoja tai kuukausia – hänen täytyisi vastata teoistaan ja kohdata kaaos, jonka hän oli lähtiessään jälkeensä jättänyt. Kai Taguna ennen pitkää tajuaisi, että hän oli enemmän jekuttanut kuin pyytänyt tämän mukaansa, ja kai Avde onnistuisi lopulta kutomaan hänet uudelleen verkkoonsa. Jouerakin kummitteli varmasti vielä jossain toisaalla, oli hänestä itsestään lopullisesti häädetty tai ei.
Mutta kaikki se tuntui nyt äärettömän kaukaiselta, kuin olisi koskenut jotain toista versiota hänestä. Olo oli kuin narunsa katkaisemaan onnistuneella nukella.
Ehkä jonkun toisen kuului kirjoittaa loppuun ne tarinat.
”Mitä mietit?” kuului Tagunan ääni. Plasman toa asteli ylös portaita ja istahti hänen viereensä.
”En mitään”, Kapura mutisi ja katsoi aaltoilevaa merta. ”Mitä itse mietit?”
Hiljaisuutta, jonka vain silloin tällöin karjuva tuuli rikkoi, kesti hetken.
”Niin no, ööh”, Taguna takelteli, ”sinänsä on kyllä yksi pikkiriikkinen juttu, joka minua jäi vaivaamaan.” Kapura kuunteli kärsivällisesti. ”No, nyt on varmaan liian myöhäistä saada totuutta selville, mutta ajattelin kysyä mielipidettäsi, kun nyt satut olemaan tunnettu niistä… teorioistasi.”
”Antaa tulla.”
”Jepa.” Taguna läpsäytti käsiään yhteen ”Luuletko että voisi silleen… olla olemassa kaksi Tawaa?”
”Hä?”
”Kun minä olin ikään kuin näkevinäni jotain sellaista, kun piipahdin sen luona tänään aiemmin. Enkä oikein kehdannut kysäistä että mitäs perkelettä täällä on meneillään… kun eihän se lopulta minun asiani ole, jos juuriadmin on kloonaillut itseään tai jotain. Ei kai sellaista Klaanin säännöissäkään kielletä.”
”Miksi ihmeessä jostain henkilöstä olisi kaksi versiota”, Kapura tokaisi vailla mitään käsitystä siitä, millä vitsin tasolla he tätä keskustelua kävivät. ”Havainnollesi on paljon loogisempi selitys. Minä luulen, että Tawa osaa matkata ajassa.”
”Ai.”
Taguna katsoi merelle ja hieroi leukaansa pohdiskelevasti.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varmaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Tohtori 006 avasi koristeellisen parioven ja saapui upseeriravintolan hämyiseen yksityiskabinettiin, joka oltiin varattu vain johtoportaan korkeimmalle kärjelle. Tohtorin katse kohtasi pitkän pöydän päässä istuvan nazorakin. Ensimmäinen kohotti katseensa häneen ja nyökkäsi.
”Arvon Kenraali”, Kutonen tervehti ja kumarsi johtajaansa.
”Tohtori. Istu.”
Kutonen asteli Kenraalin vasemmalle puolelle, laski salkkunsa alas ja vilkaisi ruokalistaa. Hänen katseensa kulki listaa ylös ja alas ainakin kolmesti, ennen kuin hän tajusi ettei ollut juuri rekisteröinyt lukemaansa. Kohtaamiset Imperiumin ykkösen kanssa olivat luonteeltaan aina liian stressaavia, että mahdollisuudesta syödä kunnon lounas Riippuvassa Smaragdissa ei edes pystynyt innostumaan etukäteen. Eipä Kutosen ruokahalukaan ollut hetkeen ollut entisensä.
Silloin kun hänen olisi pitänyt tutkia ruokalistaa, hän havaitsi itsensä tuijottamasta asiakirjapinoa tummanpuhuvalla puupöydällä Kenraali 001:n edessä.
”Tohtori?” Kenraali sanoi yhtäkkiä ja sai hänet hätkähtämään. Tiukasta katseestaan päätellen tämä tiesi täysin, mitä Kutonen oli yrittänyt vilkuilla.
”P-pahoittelen, Kenraali”, Kutonen sopersi. Isolla ”Erittäin salainen” -leimalla merkitty paperi veti ristiriitaisesti itseensä tarpeettoman paljon huomiota.
”Paperi ei ole minun osastoltani?”
”Ei”, 001 sihahti. ”Ja viimeksi kun muistin, irtisanouduit kaikkeen siihen liittyvästä jo vuosia sitten.”
Kutonen hätkähti. Mitä Kenraali tarkoitti? Viittasiko hän johonkin aikaisempaan projekt-
Oh… hänen on viitattava direktiivi kuuteen, ja…
… Sinisiin käsiin.
Kutosen silmissä välähti näky mustista agenteista poistumassa labrasta, missä hänen oppilaidensa ruumiit makasivat.
Kutonen inahti muistosta hohkavasta kivusta. Hän painoi silmänsä kiinni ja pudisti päätään. Kenraali huomasi tämän ja kohotti kulmiaan.
Lopulta Kutonen sai työnnettyä muiston taka-alalle. ”A-arvon Kenraali, en voinut olla vilkuilematta, ja minun on pakko kysyä… onko Operaatio Sonnenrad jo käynnistetty?”
”Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi?” vastasi Kenraali jäisen neutraalisti.
Kutonen nielaisi. Tästä ei enää voinut perääntyä, joten oli parempi olla rehellinen.
”Kaikella kunnioituksella, Kenraali hyvä, en usko, että teille toimitettaisiin heidän kenttäraporttiaan pelkän harjoitusleirin takia…”
Kenraali vastasi hiljaisuudella ja siirtämällä raporttipinon sivuun suoraan edestään. Siinä samassa yksi paikan tarjoilijoista asetteli alkuruokalautasen hänen eteensä. Kenraali laski katseensa juureskeittoon ja alkoi lusikoida sitä.
”Olet hyvin kartalla, 006. Mutta jos tämä olisi se, mistä haluaisit kanssani puhua, olisit vieläkin mukana Direktiivi 6:ssa.”
”En, en…” Kuudes kiirehti selittämään, ”minulla on teille kerrottavaa. Harmaa Aine saapui osastolleni kertomaan, että makuta Abzumo on… elossa.”
Maininta Abzumon mekaanisesta kuriirista ei aiheuttanut 001:n kasvoissa kovin kummoisia reaktioita. Mikäli Kenraalilla oli listaus Imperiumin liittolaisista korvaamattomuusjärjestyksessä, Kutonen epäili rullailevien aivojen olevan lähinnä alaviite. Sanalla sanoen hänestä tuntui, että tämä oli herralleen ja luojalleenkin lähinnä alaviite. Kuriirin lähettäminen hänen puheilleen alkoi tuntua vain yhdeltä tämän julmista vitseistä.
Loputtomiin ei 001:n ilme kuitenkaan pysynyt välinpitämättömänä. Abzumon nimen maininta upposi selvästi hitaasti, mutta sai lopulta tämän laskemaan lusikan käsistään ja nostamaan hämmentyneen katseensa Tohtoriin.
”Abzumo on elossa”, Kenraali toisti epäuskoisena.
Kutonen tunsi harvinaisen yhteisymmärryksen tunteen hänen ja kenraalinsa välillä. Hän nyökkäsi vakavasti.
”Kyllä. Aineen kertoman mukaan hän ’nousi kuolleista’, mitä se tarkoittaakaan… tällä hetkellä hän on hoitamassa muita projektejaan. Aine kertoi, että niiden jälkeen hän aikoo p-palata Pesään.”
”’Muita projektejaan'”, Kenraali tuhahti halveksuvaan sävyyn. ”Mitä se tarkoittaa?”
”Aine puhui ystävästä ja kukistettavasta vihollisesta. E-en tiedä tarkemmin, arvon Kenraali. Aine odottaa audienssia sodanjohdon puheille.”
Hetken päästä hän lisäsi: ”Abzumo oli kuitenkin yhä kiinnostunut… Uuden sukupolven valmistumisesta.”
Kenraalin kulmat kurtistuivat. ”Ei selvästi niin kiinnostunut, että tulisi itse tarkistamaan asian. En tiedä sinusta, mutta en ole aivan tyytyväinen liittolaisemme kommunikaatioon. Varsinkin, kun hän on ollut kirjoissamme kuollut jo kuukausia.”
Hän siemaisi mietteliäästi juureskeittoa. ”Voin kyllä puhua tälle… ’Harmaalle Aineelle’, mutta hän joutuu odottamaan. 008 saa löytää välin aikataulussani.”
Kutosen sydän pamppaili. Kun Kenraali oli nostamassa jälleen toista lusikallista huulilleen Kutonen parahti: ”Arvon Kenraali, tarvitsemmeko me Abzumoa? Hän on jakanut meille kattavasti tietämystään geenimuokkauksesta, ja hän teki jo osansa Sukupolvesta. Emme tarvitse häntä enää. Hänen toimintatavoistaan on vain harmia!”
Kutonen tajusi vasta nyt kiivastuneensa. Hän ymmärsi myös — ehkä liian myöhään — että ei ollut puhunut näin suorasanaisesti Imperiumin ensimmäiselle koko heidän pitkän yhteisen historiansa ajan. Se tuntui virheeltä lähes välittömästi, mutta Kenraalin ilme ei kuitenkaan näyttänyt… välittömän pettyneeltä häneen?
”Kiitän mielipiteestäsi”, Kenraali lausui hämmentävän asiallisesti, ja siemaisi keittoa. Kutonen tunsi olonsa suorastaan huojentuneeksi.
”Tiedät varmasti hyvin, että jokainen liittolaisistamme on epäpuhdas eikä ehkä ikinä voi ottaa sieluunsa ideologiaamme. Makuta Abzumo ei ole tässä erityinen vain siksi, että hän on makuta. Ei etenkään siksi. Kuitenkin… hänestä on liikaa hyötyä, että voisimme vielä luopua hänestä.”
001 pyyhki servetillä pihtileukansa ja laski lusikan tyhjälle alkuruokalautaselle.
”Ehkä meidän pitää ensin kuunnella, mikä häntä viivästytti, ennen kuin luovumme Suuren hengen enkelin avusta.”
Kutosen ilme synkkeni näkyvästi. Hän piilotti pettyneen katseensa takaisin ruokalistaan.
”A- aivan…”
Kutonen tunsi yhä Kenraalin katseen polttavan hänen kuortaan kuin Kaksoisaurinkojen hehku. Tämä odotti hetken, ja sitten kysyi: ”Tohtori. Pelkäätkö Abzumoa?”
Ruokalista meinasi livetä Kutosen alakäsistä. ”E-en tietenkään, hyvä Kenraali! Mi-minä…”
Kutonen yritti kiireesti kasata mielessään vastausta. Kenraali oli tietenkin osunut oikeaan — Kutonen kammosi Abzumoa — mutta ei hän voisi myöntää sitä. Ei nazorak saanut näyttää johtajalleen heikkouttaan.
”Minä…”
”Minä… en vain pysty antamaan hänelle anteeksi”, Kutonen vastasi viimein. Nuo sanat sihahtivat hänen suustaan. Sitten hän nosti kasvonsa kohtaamaan Kenraalin katseen.
Kenraali oli hetken vaiti. Sitten hän risti kätensä ja nojasi niihin, pitäen yhä ilmeettömän katseensa Kutosessa.
”Ymmärrän. Jos tässä on kyse Uuden Sukupolven eteen tehdyistä uhrauksista, niin… sanotaanko, että olisin suonut edistysaskelten tapahtuvan meidän ehdoillamme, ei hänen.”
Kutonen nyökkäsi varovaisesti ja laski katseensa taas alas. Kenraalin vastaus oli ollut ymmärtäväisempi kuin Kutonen oli uskaltanut odottaa.
Olisiko… olisiko nyt hetki kysyä siitä?
Miten… miten Abzumo tietää niin paljon nazorakeista?
”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”
Kutonen piti tauon ja vilkaisi Kenraalia. Tämä siemaisi vettä ja tuntui vain odottavan, että hän jatkaisi.
”… hän tuntuu tietävän asioita, joita hänen olisi mahdotonta tietää niin intiimisti.”
”Onko sinulla syytä pelätä, että hänelle on vuotanut jotain sellaista, joka on liittolaistemme turvallisuustason yläpuolella?”
Kutonen pudisti päätään. ”En usko että Abzumolle on vuodettu tietoa. Hän… saattaa vain tietää meistä jotain, mitä me emme ehkä itsekään tiedä. Jotain… ikiaikaista.”
Sen sanominen ääneen tuntui yhdeltä päivän virheistä. Ei ehkä pahimmalta — se oli ollut varmaan tämän keskustelun aloittaminen. Tapansa mukaan Kenraali 001 ei suostunut vastaamaan siihen heti, vaan antoi epämiellyttävän epätietoisuuden hiljaisuuden laskeutua. Tai eihän siellä hiljaista ollut ruokasalin puolelta kantautuvan ruokailuvälineiden kalkkeen myötä, mutta siltä se 006:sta tuntui. Musiikki olisi voinut soida vielä hitusen kovempaa.
”Suhtautuisin kriittisesti siihen, mitä makutat väittävät tietävänsä, Tohtori. Suuret totuudet maailmasta ovat vallankäytön väline siinä missä myös miekka ja tuli… hän saattaa olla hyvin voimakas, mutta jumala hän on vain omissa kuvitelmissaan.”
”Niin, niin ehkä”, 006 sanoi ja haki sanoja pitkään, ”mutta minä olen nähnyt läheltä hänen työskentelevän geeniperimämme parissa. Hänellä on kokemusta.”
”En ole varma, mitä haet, Tohto-”
”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!” Kutonen viimein töksäytti.
Huoneilma viileni entisestään. Tai sitten se oli vain Kenraalin katse. Kutonen ei uskaltanut katsoa poispäin. Se hetki tuntui siltä kuin Kenraali olisi työntänyt miekkaansa todella hitaasti hänen kurkustaan läpi.
”… arvon Kenraali”, hän lisäsi vaisusti.
Se ei jotenkin parantanut tilannetta. Tohtori ei tiennyt, mitä sellaista olisi enää sanonut, joka ei olisi pahentanut tilannetta entisestään.
”Hyvää päivää, arvon Tohtori!” tärähti pirteä ääni takaa ja oli lähes pudottaa Kutosen tuolilta. ”Oletteko tutustuneet jo päivän lounaslistaan?”
Kutonen katsoi suu ammollaan taakseen ilmestynyttä tarjoilijaa, sitten Kenraalia.
”Öh… mi-mitä ikinä kokki suosittelee! Kiitän!” Kutonen tiuskaisi ja hätyytti tarjoilijan matkoihinsa. Leveästi virnuileva tarjoilija poistui vauhdikkaasti keittiötä kohti frakin hännykset viipottaen. Hetkellinen keskeytys jäi Kenraalilta täysin rekisteröimättä, kun tämä suuntasi tavaramerkkituijotuksensa suoraan Kutosen kallon läpi. Kutonen säpsähti kääntäessään katseensa takaisin siihen.
”Suosittelen Tohtoria olemaan antamatta vihollisen, tai makutojen, propagandalle sijaa mielessä”, Kenraali lausui hitaasti. ”Sellaisista munista voi kuoriutua jotain hyvin vaarallista…”
Hyytävät mutta samalla viileän rauhalliset sanat saivat Kutosen leuat tärisemään. ”Pa-pahoittelen, arvon Kenraali… o-olen hyvin pahoillani…”
Kenraali ei vastannut. Se keskustelu taisikin olla sillä käsitelty. Kabinetin oven ulkopuolelta alkoi kantautua äänekästä puheensorinaa. Pariovesta astelivat sisään tukeva Totuusministeri 005 sekä ryhdikkääseen pukuun sonnustautunut Pesäasiainministeri 008.
”Arvon Kenraali”, 008 nyökkäsi sekä Kenraalille että Tohtorille, ”voimmeko liittyä seuraanne?”
”Istukaa”, 001 murahti ja irroitti katseensa Kutosesta. 006 tunsi sykkeensä tasaantuvan. Ehkä hän saisi nyt edes vähemmän huomiota…
”Oh, arvon Kenraali! Ehdittekö jo lukea esitelmäni seuraavasta asevoimien arvomerkki- ja tunnusuudistuksesta? Kuulisin mielelläni mielipiteenne — etenkin maavoimien uusiin tunnuksiin! Sain jo vihreää valoa niille 004:ltä ja 010:lta!” Totuusministeri selitti tohkeissaan.
”Liian paljon värejä”, 001 totesi lakonisesti.
”Mu-mutta Kenraali-”
”Aiheuttaa sekavuutta maastossa. Vanhat olivat selkeämpiä.”
Sitten 001 käänsi katseensa 008:a kohti. Sivusilmällään 006 näki Totuusministerin laittavan kaikki voimansa epätoivoisen hymyn ylläpitämiseen.
”Sain!” 008 tokaisi alkaen haparoida salkustaan muistiinpanovälineitä. ”Kuinka pian hän olisi tavattavissa? Ja, saisinko nimen vielä?”
001 katsoi taas 006:n suuntaan ja nosti kulmaansa. 006:lta kesti kiusallisen kauan tajuta, että häneltä toivottiin vastausta.
”Niin! Harmaa Aine taitaa yhä odottaa tiedeosaston aulassa. Pyysin avustajaani jättämään hänelle jotain luettavaa siksi aikaa.”
”Mitä luettavaa?” 005 kiinnostui.
”Eh? Mistä minä tiedän. Kai jotain sarjakuvia…”
Ajatus Harmaasta Aineesta — valtavasta rullaluistelevasta robottihaarniskasta — lukemassa Kapteeni Puhtaus -sarjakuvaa odotushuoneen pienellä tuolilla hymyilytti seuruetta.
Tarjoilija kävi pöydässä tuomassa 006:n päivällisen — paistetun lohifileen ja juureksia — sekä ministerien juomat. 005 ryysti nautiskellen suoraan Nui-Koron panimosta vohkittua inkivääriolutta.
”Ah, hyvä että liittolaisemme hyödyntää odotusaikansa omaksumalla puhtaimmista puhtainta ideologiaa…” 005 myhäili. ”Viimeistelin itseasiassa ensiluonnoksen seuraavan albumin käsikirjoituksesta — taiteilijat työstävät tälläkin hetkellä ensimmäistä versiota. Hah, ette uskokaan, kuinka osuva se tulee olemaan nykyisessä rintamatilanteessamme…”
Totuusministeri kumartui hieman pöydän yli, vilkuili salamyhkäisesti ympäriinsä ja kuiskasi: ”Huhut kertovat, että uudessa albumissa Kapteeni Puhtaus saa jopa mahtavan etelän toa-ritarin inspiroitua taistelemaan pyhän aatteen puolesta… ja valaa täten pelkoa Vihollisen ilkeämieliseen ’Vahtikoiraan’!”
Jos 006 olisi halunnut simputusta yhtä numeroa korkea-arvoisemmalta, hän olisi varmaan kysynyt, miksi 005:llä oli kokonainen 20 kuoren osasto Kapteeni Puhtauden käsikirjoittamiseen, jos hän kerran teki sitä tällaisella tahdilla aivan itse. Jos, ja jos.
”Edelleen, kiireisyysluokka B”, 001 tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen kohti Pesäasiainministeriä. ”Minulla on varmasti tärkeämpiä keskusteluja.”
”Öh, katson mitä voin tehdä, herra Kenraali”, Pesäasiainministeri mutisi kirjaten asian kalenteriinsa.
005 nyrpisti kuonoaan. Sitten hän kääntyi 006:n puoleen. ”Tohtori. Kerros, olisiko teidän ääni-insinöörien mahdollista kehittää C15-mikrofoneista herkempää versiota? Ne eivät kaappaa basson matalimpia aaltoja.”
”Herkempää?”, 006 kummasteli. ”En tiedä, C15 on viritetty niin herkälle kuin nykytekniikalla kykenee. Mihin te niin herkkää tarvitsette?”
005 pyyhki lautasliinalla silmälasejaan. ”Yritämme amfiteatterilla äänittää Sotilasmestarin puhetta. Tämän majesteettinen ääni ansaitsee tallentua filmille koko komeudessaan.”
Aivan, 006 ymmärsi. Tämähän olikin alkanut kuulostaa vähän liian järkevältä projektilta.
008 oli tukehtua juomaansa. ”Vieläkö sinä vakavissasi yrität saada sen villieläimen näyttelemään?”
”Sotilasmestari ei ole villieläin!” 005 löi nyrkkinsä pöytään. ”Sotilasmestari on Imperiumin todellinen voimannäyte — todiste ideologiamme valloitusvoimasta! Jopa Pintamaailman majesteettisin rahi kumartuu puhtautemme eteen!”
”Sotilasmestari syö nazorakeja!” 008 intti.
”Vain niitä, jotka eivät anna hänelle hänen tarvitsemaansa tilaa!”
”Maavoimat tarvitsevat Sotilasmestaria toimintakunnossa. Älkää tehkö sillä mitään typerää”, 001 tokaisi lakonisesti väliin. Tämä ei enää selvästi ollut henkisesti läsnä alamaistensa keskustelussa.
”Toki, toki, arvon Kenraali”, 005 sanoi hymisten ja nyökkäillen syvään. ”Amfiteatterin näytökset, näyttäviä vaikka ovat, ovat Sotilasmestarille pelkkää verryttelyä!”
006 ei tahtonut myöntää Totuusministerin kuullen, että toisinaan hän pisti tallenteita niin kutsutuista ’näytöksistä’ pyörimään piirikaavioiden piirtämisen taustalle. Barbaaristahan se oli, totta kai. Moukkamaista, ehdottomasti. Anti-intellektuelismiä, takuulla. Täysin turhaa henkien heittämistä hukkaan, vailla epäilystä. Mutta toisinaan hänkin salli itselleen roskaruokaa.
Etenkin silloin kun itse Kapteeni Puhtaus nousi estradille. Ei kovin pidettävä henkilö, mutta uskomattoman hyvä esiintyjä. Jos 005 oli jossain hyvä, niin uuden Kapteeni Puhtauden valinnassa. Edellisen traaginen menehtyminen oli ollut kyllä yleisöille hieman vaikeampi pala purra. Ei Sotilasmestarille tosin — kapteeni Puhtaus oli mennyt tämän mahtavista leuoista alas ihan kuin kuka tahansa nazorak.
Nykyisen 666:n ensiesiintyminen oli vaatinut aika hyvää käsikirjoitusta — tosin kieltämättä tarina mahtavan pedon kidasta ulos taistelemisesta oli ollut aika hyvä veto. Se oli jopa saatu melko uskottavaksi, kunhan Sotilasmestari ensin tehtiin yhteistyökykyiseksi sellaisella määrällä rauhoittavia, että se olisi vaivuttanut puoli Pesää ikiuneen. Upea näytös jopa vei huomion pois siitä, että uusi 666 ei ollut saanut vielä virallista Kapteeni Puhtaus -kasvokirurgiaa ensiesiintymistään ennen. Kun kamerat eivät vain tarkentaneet liian lähelle, ei eroa nykyiseen juuri edes huomannut.
005:n ajatukset kulkivat näemmä hälyttävän samoja raiteita, sillä tämä nojautui jälleen 006:ta kohti.
”Kuules, Tohtori hyvä”, tämä sanoi lähes kuiskaten. ”Nyt kun puhumme show-bisneksestä… onnistuisiko sinulta pieni… kasvojenkohotus 666:lle? Hän on erinomainen hommassaan — älä ymmärrä minua väärin! Mutta epäilen että muutama kuhmu rintamalla liikaa on satuttanut hänen ylivertaisia kasvojaan. ”
006 kurtisti kulmiaan. ”Minä…”
”Näin meidän kesken”, 005 keskeytti, ”minusta ei ole laisinkaan perusteltua päästää häntä tositoimiin tässä rintamatilanteessa! Paremmin hän motivoisi Pesää näyttämällä kauniilta lavalla!”
006 ei voinut olla huomaamatta penseää katsetta, jonka 001 antoi heidän suuntaansa, vaikka 005 yritti selvästi käydä tätä keskustelua tämän huomaamatta. Ei ollut vaikea päätellä, mikä oli Ykkösen mielipide propagandasankarista, joka ei oikeasti taistellut rintamalla.
”Minä en tee niitä hommia enää”, 006 sai lopulta sanottua hieman ärtyneenä. Hän muisti lisätä: ”… arvon Totuusministeri. Ymmärrätte varmaan, että en ole mikään rivikirurgi.”
”Eikä KAPTEENI PUHTAUS ole mikään rivisotilas!” 005 huomautti naurahtaen. ”Hän on kauniin narratiivimme pääosanesittäjä! Ja sano jos olet eri mieltä, mutta minun mielestäni pääosanesittäjällä pitää olla pääasiat kunnossa!”
006 olisi halunnut vain pyöräyttää silmiään ja ähkäistä, mutta hän ei ehtinyt niin pitkälle…
… kun ”PITÄÄ PAIKKANSA!” kajahti yllättäen heidän takaansa.
Melkein koko pöytäseurue säpsähti, kun itse Päätutkija potkaisi yksityiskabinetin ovet selälleen ja marssi itsevarmasti sisään labratakin helmat liehuen. Välittömästi tämän kannoilla kiirehti erittäin vihaisen näköinen kenraalinkaartilainen, joka yritti tarrata Päätutkijaa kiinni tämän olkapäästä.
”Seis, pysähtykää! Tämä on johtokunnan yksityistilai-”
Vartijan karjunta keskeytyi, kun luihu tiedemies taikoi takkinsa taskusta nimikylttinsä ja — vastoin kaikkia sotilasohjesäännön pykäliä taikka hyväksyttävän sosiaalisen käytöksen sääntöjä — läimäisi sen tylysti vartijan naamaan.
”Äläs hoppuile kloppi, en minä sentään mikään mosa ole! Turvataso 6!”
Päätutkijan leveästi hymyilevät kasvot kääntyivät viimein pöydässä kohtausta seuranneeseen seurueeseen. ”Hyvää päivää, puhdasveriset veljeni — ja arvon Kenraali! Pääsin viimeinkin hetkeksi pois tunkkaiselta osastoltani tänne Imperiumin sykkivään ytimeen! Ah, sivistys! Voinen kai liittyä seuraan? Yksin on niin ikävä ruokailla!”
”Oi, kiitän kohtelijaisuudestanne, Ensimmäinen!” Päätutkija virkkoi ja kumarsi. Kenraalin sanat kuullessaan vartija päästi muristen tiedemiehen menemään ja palasi ovelle.
008 nousi vaivaantuneesti seisomaan ja rykäisi: ”Khrm. Me emme liene tavanneet ennen — ainakaan nykyisen virkani aikana — arvon…?”
”Ah! Päätutkija, Päätutkijan osastolta! Olen kirurgi, neurologi, radioinsinööri, fyysikko sekä keksijä!”
Päätutkija… kuka? Mikä numero? 008 pohti.
”Ööh… Pesäasiainministeri 008. Kunnia tavata”, hän lopulta totesi asiallisesti ja ojensi kätensä. Päätutkija vastasi kättelyyn. 008 hätkähti tiedemiehen yllättävän rautaisesta kädenpuristuksesta.
”Hahaa! Päätutkija, kuomaseni! Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin. Miten sinä nyt kolostasi kaivauduit?” 005 nosti kätensä koristeellisen tuolinsa selkänojalle ja virnisti ilkikurisesti tiedemiehelle.
008 huomasi Päätutkijan välttelevän Totuusministerin katsetta. ”Ilmavoimat tarvitsivat osaamistani jossain… en oikeastaan tarkalleen muista edes missä. Mutta niin! Käyn samalla yliopiston arkistoissa noutamassa pari kansiota ja menen sinne!”
Imperiumin johtokunnan tasolla melko nuori Pesäasiainministeri kurtisti kulmiaan. Hän oli luullut tavanneensa jo kaikki esikunnan seniorijäsenet. Nimittäin, Päätutkija oli vanha — hyvin vanha. Tämän kasvojen kitiini hilseili iän myötä, ja tämän leukoja ympäröi syvät uurteet. Ministeri arvioi tutkijan olevan kuta kuinkin samaa ikäluokkaa Tohtorin kanssa.
008 huomasi että Päätutkijan kasvot muistuttivat oikeastaan ylösalaisin käännettyä pisaraa: tällä oli hyvin terävä leuka mutta kupolimainen päälaki. Tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat kippuralle. Hyvin kumara ryhti sai Päätutkijan näyttämään vieläkin vanhemmalta ministerin silmissä, mutta energiaa tiedemiehellä selvästi riitti vaikka ydinsukellusveneelle.
Päällään tällä oli tomuinen labratakki, jonka alla näytti kiemurtelevan kimppu johtoja aivan kuin köynnöksiä. 008 kurtisti jälleen kulmiaan. Kantoiko tutkija takkinsa alla jatkojohtoa?
Kabinetin ovi kävi taas, kun tarjoilija asteli tiedemiehen luo. ”Tahtooko arvon tutkija tilata alkupaloja tai juotavaa?”
”Kyllä vain! Ottaisin nyt lasin siniviiniä kahdella jääpalalla. Ja sekoita se juoma myös kunnolla!”
008 siemaisi omaa juomaansa ja vilkaisi kahta muuta johtokuntalaista. Kenraali oli keskittynyt päivälliseensä. 006 taas oli käpertynyt mahdollisimman pieneksi yrittäessään piiloutua ruokalistansa taakse.
Päätutkijan neonvihreät silmät välähtivät pöydän päähän. Samassa ne suurenivat lautasten kokoisiksi.
”TOHTORI?”
006 lysähti kasaan tuolillaan. Pesäasiainministeri kuuli tämän sadattelevan hiljaa. Lopulta tämä laski listan pöydälle ja hymyili kiusaantuneesti kollegalleen. ”He-hei, Ko-”
”Tohtori! Oi, onpa mukava nähdä! Pitkästä aikaa! Mitä, onko aiemmasta kerrasta vierähtänyt seitsemän vaiko kahdeksan vuotta? Mitä teet nykyään? Onko tiedekunnassa tapahtanut mitään jännittävää? Olenko jäänyt paitsi jostain läpimurrosta? Tiedämmekö jo minne auringot laskevat öisin, tai onko maailman sakaroita oikeasti seitsemän? Onko toat poistavaa bioasetta vieläkään keksitty?”
”Ööh… en itsekään ole hetkeen käynyt yliopistolla. Mutta ei, ei mitään noin dramaattista ole tapahtunut”, 006 mutisi. Hän vilkaisi Kenraalia ja tämän pöydällä odottavaa kansioita, mutta ei sanonut mitään.
”Ai, sääli. Noh, tehkääs vähän tilaa tälle vanhalle fossiilille” Päätutkija naurahti ja änkesi itsensä istumaan Tohtorin viereen niin, että 008 joutui nyrpeästi luovuttamaan hänelle paikkansa. Sitten Päätutkijan ilme kalpeni, kun hän tajusi mitä oli mennyt sanomaan. Hän käännähti hädissään katsomaan Kenraalia ilmeellä, joka muistutti hännälle potkaistua koiraa.
”E-en siis yhtään tarkoita että vanhuus tekisi nazorakista jotenkin heikomman, teidän Ensimmäisyys! Te olette ikiaikainen johtaja, Esinazorakein kuolematon perijä, niin! Teidän kroppa on kuin jumalilla, kiistattomasti! Tarkoitin siis että meidän, eh, tiedemiesten kroppa helposti rapistuu iän myötä! Heh heh…”
Kenraali oli tuijottanut Päätutkijaa ilmeettä koko tämän monologin ajan. Tämä tyytyi lopulta vain murahtamaan. 006 katse harhaili seinän verhoilussa. 005 hekotti hiljaa.
”Kyllä! En olisi voinut paremmin sanoa, arvon Kenraali!”
008 yritti lopulta pelastaa tilanteen tappavalta kiusallisuudelta: ”Päätutkija, mitä olette tehneet uranne aikana? Te… ilmiselvästi olette olleet mukana rakentamassa Imperiumia jo kauan ennen kuin minä olin edes kuoriutunut.”
”Ahaa, pitää paikkansa! Itse asiassa minä ja hyvä tohtorimme tässä olimme aikamoinen parivaljakko nuoruudessamme!” Päätutkija naurahti ja suurieleisesti laski kätensä 006:n harteille. Kutonen jäykistyi silminnähden, kun hänen henkilökohtaista tilaansa rikottiin.
”Meitä ei pysäyttänyt mikään kun tutkimme yhdessä maailmankaikkeuden saloja! Tohtori laati etelän taivaan tähtikarttoja, ja samalla minä tein mittauksia kupolin ikikalliolle! Sinä kehitit teoriasi protoatomeista samoihin aikoihin kun minä löysin sähkömagneettiset aallot! Hah! Nazorakeille ominaisen tieteen ja kekseliäisyyden avulla jopa luonnon lait taipuivat tahtoomme!”
Päätutkija pauhasi ääni paatosta täynnä tehden samalla dramaattisia eleitä käsillään. 006:n piti varoa ettei Päätutkija vahingossa huitaisisi tätä silmään.
”Anteeksi, en nyt jaksaisi muistella menneitä…” 006 kuiskasi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.
Mutta vastoin hänen omia sanojaan, pieni pala Päätutkijan nostalgiasta tuntui tarttuvan häneenkin kun Kutonen huomasi vajoavansa ajatuksissaan kauan sitten menneeseen nuoruuteen. Aikaan, jolloin kaikki oli näyttänyt toiveikkaamalta…
… aikaan, jolloin elämän taakka ei tuntunut niin murskaavalta.
Kuudes ummisti silmänsä.
Aallot löivät rantakivikkoon. Nuorukainen suojasi silmänsä aurinkojen poltteelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki taivaan.
Tuuli lepatti seipään päähän sidottua kangasta. Punainen väri erottui hyvin maahan asti. Vaikka tähti olikin aika rujosti piirretty, se näytti nuorukaisesta ylväältä!
Nuorukaisen keskittyminen keskustelusta herpaantui, kun hän huomasi jotain. Oppilaista yksi oli jäänyt yksin ryhmän ulkopuolelle.
… khhz kraah zz z tzk-en nazorak- khrz z tz…
Vihreä veri valui leikkauspöydän reunan yli.
Ei… tämä on väärin…
Kutonen säpsähti. Hän ei saanut kunnolla henkeä.
”… kuitenkin saavutus josta olen eniten ylpeä ooon… tämä!”
Päätutkija veti takkinsa sisuksista kokonaisen lankapuhelimen luureineen päivineen. ”Minä keksin puhelimen! Hahaa! Radioaaltoja hyödyntävä, kaksisuuntainen ja välitön kommunikaattori mullisti nazorakien sodankäynnin täysin!
”Oh, niinkö…?” 008 kohensi monokkeliaan. ”Minä luulin että maailman pohjoiset vallat käyttivät välittömiä kommunikaattoreita jo kauan ennen meitä…”
Tämä huomio sai Päätutkijan hymyn murenemaan. ”Niin, niin… mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että joku likainen vortixx oli ehtinyt varastaa keksintöni pariakymmentä vuotta aiemmin!”
006 nousi äkisti tuoliltaan. ”Anteeksi, minun on nyt poistuttava. Kiitän ajastanne, Kenraali. Ministerit, Päätutkija… voinko poistua?”
”Voitte poistua”, Kenraali myönsi.
006 kumarsi, poimi salkkunsa ja kiiruhti parioville.
Päätutkija kääntyi tuolillaan ja huusi 006:n perään: ”Hei, Tohtori! Erään potilaani aivoista löytyi aika jännittävä kudosmuodustama. Tahtoisitko joskus vilkaista kuviani siitä? Aivan niin kuin silloin ennen vanhaa-”
Pariovet kolahtivat kiinni Kutosen perässä.
”… Tohtori?”
”Tohtori!”
006 kipitti ravintolasalin halki väistellen tarjoilijoita ja muita upseereita. Hän hieraisi uupumuksesta kivistäviä silmiään. Uusi sukupolvi, Abzumo… hän ei yksinkertaisesti pystyisi käsittelemään vielä Päätutkijaakin…
