Avainsana: Gamma

  • Haavekaupungin aaveet

    Luku 1. Linnake

    En voi tarjota lohtua
    Sillä olen vain ihminen
    En voi tarjota lämpöä
    Sillä itsekin palelen
    Ja maata astelee
    Varjo mustuvan taivaan
    Yllään yön kylmä laulu

    Kun Xen avasi silmänsä, oli yhä pimeää.

    Huoneen toiselta puolelta kuuluvasta tuhinasta päätellen Matoro nukkui edelleen. Xen näpäytti ranteessaan olevaa näyttöä ja vilkaisi kelloa. Se lähestyi vasta puoli kuutta. He olivat menneet nukkumaan vasta muutamia tunteja sitten, mutta Xen oli silti hereillä, eikä unesta ollut enää tietoakaan. Hän nousi sohvalle istumaan, hieroi kasvojaan vähän aikaa ja heilautti katseensa sitten Matoron huoneen kattoon ja antoi ajatustensa vaellella hetken. Hänen mielessään velloi kuitenkin sellainen sumu, ettei hän saanut pidettyä niitä yhdessä asiassa kovinkaan pitkään.

    Edellisen illan ja yön keskustelut olivat kaikki jotenkin sulautuneet yhteen. Hän oli tavannut niin monta uutta kasvoa, ettei hän tietoisesti muistanut niistä suurinta osaa. Hän oli koko päivän vain selittänyt tapahtuneita asioita kymmenille niitä uteleville. Ja silti hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut sanottua koko sinä aikana mitään sellaista, jolla oli todella merkitystä, tai jossa olisi piillyt edes jokseenkin tyydyttäviä vastauksia. Jossakin hyvin kaukana tajuntansa perukoilla hän oli viimein alkanut ymmärtää, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta hänellä ei silti ollut sanoja ilmaista sitä. Sumu hänen mielessään oli niin sankka, että sen läpi oli turha lähteä tarpomaan.

    Kun hän laski katseensa, näki hän lähinnä itsestään peräisin olevan himmeän valon turvin hieman ympärilleen. Kaikista esillä olevista tavaroista hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä Matoron yöpöydälle, jonka päällä komeili se pitkän kantaman radio, jonka hän oli antanut tälle mukaan. He olivat puhuneet sillä tasan kerran. Xen ei toisaalta itsekään ollut aavistanut, että seuraisi toan perässä näin pian. Ja vaikka heidän ensikohtaamisestaan olikin vain kuukausia, tuntui siltä kuin lukemattomia vuosisatoja olisi kulunut niiden aikana.

    Turhauduttuaan siitä, etteivät hänen ajatuksensa selkeytyneet, Xen nousi varovaisesti ja asteli niin hiljaa kuin pystyi huoneen ovelle. Hän nappasi huppunsa naulakosta, napitti sen paikalleen ja avasi oven Bio-Klaanin käytäville. Hän sulki oven perässään niin varovaisesti kuin suinkin pystyi. Se, että häneen oli iskenyt kummallinen aamuvirkkuuden hairahdus, ei tarkoittanut, että Matoronkin unien pitäisi kärsiä siitä.

    Asuntolan käytävillä vallitsi hiljaisuus. Se tuntui kummalliselta huomioiden, miten valtavasti väkeä hän oli edellisen illan aikana kohdannut. Rauha tuntui kuitenkin olevan täydellinen. Jos hän ei olisi sitä tiennyt, hän ei olisi koskaan arvannut, että saarella sodittiin.

    Hän asteli portaat alas melko ripeästi, mutta pysähtyi aina hetkeksi katselemaan ulos porrastasanteiden ikkunoista. Tyytymättömänä niiden tarjoamiin näköaloihin hän kuitenkin asteli lopulta pohjakerrokseen ja marssi eteiskäytävää niin pitkään, kunnes saapui Admin-aukiolle johtavalle ovelle ja astui siitä ulos. Kylmä ilma tervehti häntä välittömästi. Aamuinen lämpötila oli yhä selvästi pakkasen puolella. Pilviä oli jonkin verran, mutta ilma tuntui silti kuivalta.

    Xen nuuhki ilmaa hetken, katseli ympärilleen ja totesi itsekseen, että kaupunki tosiaan nukkui vielä. Jostain kauempaa, kenties torin laidalta, kuului etäisiä oven ääniä, mutta sieluakaan aukiolla ei vielä näkynyt. Xen istahti lopulta oven vieressä olevalle penkille. Hän päätti, ettei hän lähtisi vaeltelemaan kauas. Matoro oli luvannut hänelle myöhemmin oikean esittelykierroksen kaupungista, ja suoraan sanottuna ulkona oli niin kylmä, että Xen kaipaisi takkiaan, jos meinaisi viettää siellä pidempään. Sitä varten pitäisi kuitenkin käydä lenkki Nui-Kralhilla, eikä Xen ollut jaksanut enää edes hautajaisten päätteeksi vaeltaa sinne takaisin. Matoron sohva oli tullut hänen pelastuksekseen, ja hän tiesi, että moni muukin miehistön jäsen oli jäänyt linnakkeeseen yöksi.

    Raikas ilma tuntui tekevän hänen ajatuksenjuoksulleen kuitenkin hyvää. Tai ainakin hän kykeni nyt pohtimaan asioita ilman sitä sumua, joka tuntui peittävän kaiken alleen. Tuntui hyvältä antaa katseen vaellella kaupungin rakennuksien välillä ja kuvitella, millaista elämää niissä elettiin. Kiviset rakennukset olivat kuin suoraan satukirjoista. Xen oli koko elämänsä lähinnä kuvitellut sellaisia. Erityisesti vankeuden vuosinaan hän lohduttautui ajatuksella, että muualla maailmassa elettiin ilman metallisia seiniä ja valtavia väenpaljouksia. Hän oikeastaan vasta nyt alkoi ymmärtää, että hän todella oli elämänsä ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin Metru Nuilla. Eikä hän istunut minkä tahansa kiviröykkiön aukiolla, vaan juuri sen kiviröykkiön, jonka hänen isänsä oli halunnut pelastaa.

    Jääkylmä tuulenpuuska riepotteli hetken aikaa aukiota ja heitti risuja Xenin silmien edestä. Niiden mukana lensi myös irtonainen langanpätkä, joka tarttui Xenin jalkaterään ja pysähtyi. Hän tarttui siihen, nosti sen silmiensä eteen ja katsoi, kuinka seuraava tuulenpuuska irrotti sen hänen otteestaan ja lennätti sen jonnekin näkymättömiin. Ainoa jäljelle jäänyt jälki siitä oli punainen pala nukkaa, joka oli tarttunut hänen sormiinsa.

    Kaupungissa loistivat edelleen katuvalot. Niiden sävy oli Metru Nuita lämpimämpi ja keltaisempi. Horisontista parin tunnin päästä nousevista auringoista ei näkynyt vielä säteen sädettä. Ilman taivaankannella loistavaa valoa taivaalla olevaa reikää ei nähnyt. Xen kyllä silti tiesi täsmälleen, missä se oli, ja vaati pitkän hetken, ennen kuin hän sai itsensä lopettamaan sinne päin vilkuilemisen.

    Jossakin kohtaa hän taas havahtui. Hän ehti hetken aikaa pohtia, kuinka kauan oli tuijotellut aukion kellotornia, mutta sitten tajusi, kuinka typerä miete se oli. Hän käänsi katseensa sen viisareihin ja huomasi kellon ylittäneen jo kuuden. Se tuntui mahdottomalta. Joko hän oli täysin menettänyt ajantajunsa siinä istuessaan tai oli huomaamattaan torkahtanut hetkeksi. Hän uumoili aamuliikenteen alkavan, joten hän koki parhaakseen palata takaisin sisälle, ennen kuin joutuisi spontaanien kohtaamisten yllättämäksi. Hän tajusi jalkojensa vapisevan noustessaan pystyyn. Kylmä oli purrut nopeasti.

    Hän yritti nousta portaat takaisin ylös ripeästi saadakseen hieman lämpöä lihaksiinsa, kun hän törmäsi aamun toiseen virkkuun. Violetilla matoranilla oli päällään sininen haalari ja tämä hääräili harjan kanssa kakkoskerroksen käytäviä lakaisten. Xen nyökkäsi tälle kohteliaasti ja jatkoi kohti seuraavaa portaikkoa, kun hän kuuli huudahduksen takaansa.

    ”Hei, sinä olet se Xen, etkö olekin?”

    Xen pysähtyi, mutta irvisti pettymyksestä, ennen kuin käänsi katseensa taakseen ja pakotti varovaisen hymyn kasvoilleen.

    ”Olen. Hei vain.”

    ”Toivoinkin törmääväni sinuun tänään. En vain olettanut, että olisit aamun ensimmäinen törmääminen! Olen Toba ja huollan tätä kiinteistöä aina arkisin. Saisinko… tuota… lainata sinua hetkeksi?”

    Vaati Xeniltä tämän kaiken tahdonvoiman olla huokaisematta ääneen. Hän puristi kätensä nyrkkiin pari kertaa ja antoi hartioidensa lysähtää. Sitten hän kääntyi kunnolla ja marssi matoranin luokse.

    ”Loistavaa!” Toba hihkaisi. ”Tähän suuntaan.”

    Toba laski harjan nojaamaan seinää vasten ja lähti johdattamaan Xeniä käytävää pitkin syvemmälle kerrokseen. Kahden käännöksen jälkeen he pysähtyivät yhden asunnoista oven eteen. Xen odotti, että tämä olisi koputtanut siihen ja kutsunut sieltä jonkun, mutta sen sijaan Toba kaivoi avainnipun vyöltään ja alkoi selaamaan.

    ”Kaks-neljäysi, kaks-neljäysi… ah, siinä!”

    Oikea avain löytyi ja Toba avasi oven asuntoon. Xen seisoi sen suulla hieman hölmistyneenä sisään tuijotellen. Pieni asunto oli pimeänä ja kävi nopeasti selväksi, ettei siellä ollut ketään.

    ”Öh?” Xen ihmetteli.

    ”Killjoyn huone”, Toba selitti kiskaisten kaiken ilman ulos Xenin keuhkoista. ”Olemme pitäneet sitä tyhjillään, koska sen räjähtäneen mökin jälkeen oletimme, että hän alkaisi käyttämään tätä. Mutta, noh… suruvalitteluni, tosiaan.”

    Xen ei saanut jalkojaan liikkumaan astuakseen huoneeseen sisään. Toba tuijotteli tyrmistynyttä vahkia vähän aikaa, kunnes päätti astua sivummalle antaakseen Xenille tilaa.

    ”Annan sinulle hetken”, Toba sanoi ja kaarsi takaisin porraskäytävää päin, eikä kestänyt kauaa, kun lakaisemisen äänet alkoivat taas kaikua.

    Xen napsautti asuntoon valot katkaisimelle kurottelemalla, mutta ei vieläkään astunut sisään. Varjostimeton kattovalo syttyi. Oli välittömästi selvää, ettei Killjoy ollut viettänyt huoneessaan paljoa aikaa. Huonekaluja oli melko vähän. Sänky, työpöytä, jakkara ja yksi pieni kirjahylly. Tasoilla ja hyllyissä ei kuitenkaan ollut esineen esinettä. Näytti siltä, että huonekalutkin olivat vain ne, mitkä olivat alun perinkin tulleet huoneen mukana.

    Lattialankku narahti, kun Xen viimein sai otettua askeleen kynnyksen yli. Sänky oli yhä petaamaton ja lakanoiden reunoilla oli ilmiselviä tahroja kuivunutta verta. Ei ollut vaikeaa päätellä, että huonetta oli käytetty lähinnä hätäiseen haavojen paikkaamiseen. Pölykerrokset tasojen päällä vahvistivat ajatuksen siitä, että Killjoy ei ollut käynyt siellä hetkeen.

    Näköala ikkunasta ei ollut ihmeellinen. Siitä näki lähinnä palasen linnan sisäpihaa. Xen käänsi sille nopeasti selkänsä ja kiinnitti huomionsa lipaston laatikoihin, jotka hän kiskaisi yksi kerrallaan auki. Ne olivat kaikki tyhjiä, paitsi se aivan viimeinen, jossa ei myöskään ollut sisällä mitään, mutta sen avaaminen oli aiheuttanut kilahduksen. Jotain oli tipahtanut sen liikkeen myötä lipaston hyllyjen alle. Xen kumartui ja kohtasi aamun siihen saakka pahimman vihollisensa – marginaalisen pulmatehtävän, kun hänen piti keksiä, kuinka saisi alimman hyllyn irti rikkomatta mitään. Noin minuutin kestäneen äherryksen jälkeen hän sai sen kuitenkin irti. Sen alta paljastui valtava määrä pölypalleroita, ja niiden keskeltä pieni muovinen esine.

    Hän nosti sen silmiensä tasalla ja suoristi selkänsä. Se oli kameran muistikortti. Tarpeeksi ohut, että se oli kai onnistunut luiskahtamaan vähän halvasti rakennetun lipaston hyllyjen pohjassa olevista raoista.

    Kortin malli oli vanha, mutta melko perinteinen metrunuilainen. Samaa aikakautta kuin tietokone hänen ranteessaan. Hän napsautti kortin paikoilleen ja selasi hetken aikaa tietokoneensa erilaisia vaihtoehtoja. Oikea formaatti oli lopulta ”Suva Disk”. Resurssienhallinta avasi sen hetkessä ja löysi muutaman kortin käyttämiseen liittyvän oletustiedoston lisäksi vain yhden sinne tallennetun asian. 00023.MAT oli videotiedosto, johon Xen löysi nopeasti oikean koodekin. Se värähti käyntiin ja Xenin sydämet hypähtivät välittömästi, kun hän näki tutun hahmon koputtelemassa kameraa.

    ”En löytänyt parempaa linssiä tähän hätään, mutta se on nyt käynnissä”, Killjoy tuumasi ja käveli välittömästi kameran taakse näkymättömiin. Xen väänsi äänenvoimakkuutta heti niin kovalle kuin pystyi, sillä käytössä ollut mikrofoni ei selvästi ollut kovin laadukas.

    Kuvan huone oli melko pieni ja hämärä. Yksittäisen pöydän ääressä istui tuoliin köytettynä ränsistyneen näköinen schiludomilais-oletettu. Varma hahmon identiteetistä ei oikein voinut olla, sillä tällä oli päässään vähän reunoista repsottava McTohungasin paperipussi.

    ”Riittävän hyvä”, kuului toinen ääni, Xenille tuntematon.

    ”Mitä täällä tapahtuu?” sanoi vanki hädissään pussin sisältä.

    Kookas hahmo astui nyt ruudulle. Epäkäytännölliset olkapiikit, demoninen haarniskadesign ja synkeän näköinen kanohi – varmaankin makuta. Tämä repi paperipussin vangin päästä, sytytti pöydällä olevan kirkkaan lampun ja suuntasi sen suoraan vangin naamaa. Tuoliin köytetty lepakkoi siristi silmiään irvistäen.

    ”En ole syyllistynyt mihinkään rikokseen, ainakaan vielä!!” tämä huusi epätoivoa äänessään. Makuta nauroi ilkeästi.

    ”AirwatcherIlmavahti: Tyhmä metsästäjä. Schiludomilaisia ei yleensä tunneta raa’asta tuhovoimasta, mutta Ilmavahdille on siunattu eittämättä se voima ja typeryys, mikä normaalisti jakautuisi koko lajin kesken. Hän sopii vain äärimmäisen yksinkertaisiin tehtäviin, ja tämän takia hän pääasiassa vartioi Odinan rantoja ja tuhoaa kaiken, mikä lähestyy linnoitustamme ilmoittamatta, tai vaikka ilmoittaisi, tai ei edes lähestyisi linnoitusta. Rautakala teorioi, että Ilmavahdin ilmiömäisen hidas äly johtuu siitä, että tällä olisi itse asiassa äärimmäisen harvinainen schiludomilainen Kanohi Suletu, ajatuksienlukemattomuuden naamio. Ilmavahti on kuitenkin luonteeltaan iloinen, eikä annan elämän lukuisien haasteiden haitata.

    Voimat: Ilmavahdilla on rintakehässä laukaisin, jolla voi ampua energiaverkkoja. Hänen sauvansa ampuu voimakkaasti syövyttävää vetykloridihappoa. Hän osaa lentää.
    , tyhmä metsästäjä!” tämä käkätti. Schiludomilaisen suu vääntyi mutruun.

    ”Tuo oli ilkeästi sanottu… Varjottukin aina sanoo noin eikä se tunnu yhtään kivalta!”

    ”Mennäänkö jo asiaan”, Killjoyn ääni sanoi kameran takaa.

    ”Joo joo”, makuta sanoi ja väänsi vangin kasvot kohtaamaan omansa. ”Sinua syytetään epäilyttävästä toiminnasta Mysterys Nuilla! Se ei ole rikollista, siinä olet oikeassa, mutta minä en tarvitse mitään moisia tekosyitä pidättääkseni ja kuulustellakseni vähän huonoja Pimeyden metsästäjiä!”

    ”Tämä on varmasti laitonta!” Airwatcher kimitti.

    ”Mistä moderaattorit eivät tiedä, siitä he eivät tiedä”, makuta sanoi, ”vai miten se sanonta menee.”

    ”Varjottu julistaa teille vielä sodan!” schilu-metsästäjä jatkoi.

    ”Oli jo saatana aikakin”, Killjoy tuhisi kameran takana niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli.

    ”Ei, Jögge, jos Varjottu julistaa sodan, niin Tawa suuttuu meille!” makuta huudahti. ”Julistaa vielä sinolit pannaan.”

    Killjoy murahti hieman tyytymättömästi. Schiludomilainen pälyili molempia vangitsijaansa hämmentyneenä. Videota katsova Xen oli vähintään yhtä hämmentynyt.

    ”No niin”, makuta maiskutteli maireasti. ”Ruvetaanpa sitten kiduttamaan.”

    ”Ei ei minä kerron kaiken!” Ilmavahti parahti. Makuta venytteli käsivarsiaan kissamaisesti. Xeniä hirvitti katsoa, mitä tulisi tapahtumaan.

    Sitten makuta käveli ulos kuvasta, poimi ilmeisesti jotain ja palasi ruudulle. Tällä oli nyt kädessään jonkinlainen valtava säkki.

    ”No niin, nyt minä syötän sinulle viisi kiloa tuhkanallekarkkeja”, makuta myhäili häijysti. Xen ei ollut uskoa kuulemaansa. Ennen kuin Ilmavahti ehti sanoa mitään, ensimmäinen kourallinen viinikumia tungettiin hänen kurkkuunsa. Hän kakoi hieman ja nielaisi kaiken kerralla.

    ”Niistä meni päiväys viime viikolla”, kuului Killjoyn ilkikurinen hekottelu.

    ”Minä varoitan sinua”, makuta käkätti. ”Nämä tarttuvat hampaisiin ja saattavat aiheuttaa hammaskiilteen kulumista. Ja tiedät, millaisia summia Voitto Korporaatio laskuttaa!”

    Ilmavahdin kasvoilla oli kauhistunut ilme. Toinen kourallinen sullottiin välittömästi hänen suuhunsa. Hän yritti sulkea niitä ulos, mutta makuta piti hänen sieraimiaan suljettuna ja kättä hänen suullaan, jolloin hänen oli pakko nielaista.

    ”Muista kuulustella”, Killjoy huomautti.

    ”Ai niin”, makuta sanoi.

    ”Mhmhp”, Ilmavahti valitti suu täynnä gelatiinia.

    ”No niin, tuota. MIKSI TULIT BIO-KLAANIIN? MITÄ TEET TÄÄLLÄ? LÄHETTIKÖ VARJOTTU SINUT KILLJOYN PERÄÄN?” makuta karjui niin kovaan ääneen, että mikrofonin kapasiteetti ylittyi ja ääni särisi vääristyneenä. Xen oli lentää selälleen volyymitason äkkinäisen radikaalin muutoksen aiheuttaman säikähdyksen voimasta.

    ”Vaiko Guardianin?” Killjoy tivasi. ”Koska jos hänen, niin päästämme sinut kyllä itse asiassa menemään.”

    ”Tulin vaan lomalle! Niinkuin, ihan vuosilomat, kyllähän niitä kertyy ihan tessin mukaan! Täällä vaan on hyvät baarit! Kessu kertoi!”

    Makuta sulloi seuraavan annoksen nallekarkkeja schiludomilaisen naamaan.

    ”Täytyy kyllä sanoa”, hän tuumasi katsellessaan, kuinka paljon karkkia säkissä oli jäljellä, ”että tämä ei ole ihan kovin hauskaa. Kestää kyllä tosi kauan saada nämä kaikki syötettyä. Olisikohan minulla kämpillä joku laite, millä saisin teleportattua ne suoraan tuon vatsaan?”

    ”Siis oikeasti! Enhän minä edes tiennyt, että Ilonpilaaja oli täällä! Ettekö muista, kaikki sanoo aina, että olen vähän hidas!”

    ”Niin kaikki kyllä aina sanoivat”, Killjoy myönsi. ”Mutta puhut paskaa. Eihän siellä mitään vuosilomia jaeltu!”

    ”Häh! Jengi aina mietti, että mikset käytä niitä lomapäiviäsi, niitä oli varmaan pariksi vuodeksi! Ehkä se olikin Killjoy, joka oli tyhmä metsästäjä…”

    ”Hei, hei, hei!” makuta raivostui. ”Vain minä saan solvata ystäväni älykkyyttä! Nyt kyllä saat satinkutia.”

    ”Syötä sille taas kourallinen”, kuului ääni kameran takaa.

    Xen katsoi pöyristyneenä, kuinka makuta survoi taas kouransa käytännössä kokonaan metsästäjän kurkusta alas. Nallekarkit lentelivät ympäri huonetta. Kuului tukehtuvaa kurlaamista, kun puolet satsista pursusi ulos vangin suusta. Xenin rintaa oli lähellä pistää, kun hän tajusi olevansa taas tekemisissä yhden makutan tekemän kidutusvideon kanssa. Joskin se, mitä hän nyt todisti, oli niin perusteellisen typerää, että hänen henkensä epäsalpautui hetkessä, kun hänen teki mieli vain nauraa videon absurdiudelle. Oli täysin mahdotonta sanoa, oliko video aidosta tilanteesta vaiko jonkinlainen tarkoituksellinen performanssi.

    ”Hei, nyt minä keksin!” makuta hihkaisi. ”Mitä, jos tehdään tuosta nallekarkki? Sulatetaan nämä kaikki loput sellaiseksi mössöksi ja sitten voidellaan tuo sillä ja odotetaan, että se jäähtyy!”

    ”Yläkerrassa on aika iso uuni”, Killjoy myönsi.

    ”Eihän teillä edes ole tarpeeksi nallekarkkeja!” Ilmavahti protestoi.

    ”Hmm, totta”, makuta pohti. ”Olet niin läski, että tarvitaan ainakin toiset viisi kiloa. Mutta ei hätää! Tiedän yhden tukkuliikkeen, josta niitä saa tosi nopeasti ja halvalla!”

    ”Moderaattorit olivat jo tuloillaan, kun kiskoimme tuon tänne”, Killjoy huomautti. ”Että jos nyt Manu työskentelet sillä, mitä meillä täällä on.”

    Manu? Xen tunnisti nimen. Mitä isä olikaan hänestä sanonut?

    ”Hmm, okei”, makuta vastasi. ”Mitä, jos kokeilisin, saisiko lihaa muutettua viiniku-”

    Äkkiä huone täyttyi valosta. Xenin oli pakko siristää silmiään, kun koko kuvaruutu hukkui valkoiseen. Hetken kuului kolinaa ja sitten uusi ääni:
    ”Tuota, herrat, anteeksi mutta tämä on McTohungas, voisitteko pois-”

    ”Apua! Minut on kidnap-” Ilmavahti yritti, mutta tämän suu tukittiin ilmeisesti uudella satsilla nallekarkkeja, vaikkakin Xenin oli mahdoton sanoa täysin varmasti, koska videokuvasta ei erottanut enää mitään.

    ”Painu sinä helvettiin!” makuta ärjäisi. Ovi kolahti nopeasti takaisin kiinni himmentäen valot. Ulkoa kuului jo poliisirapujen sireenien äänet.

    ”Näyttää siltä, että meillä on vain joitain minuutteja”, makuta pohti. ”Pitäisiköhän meidän siirtyä jonnekin muualle?”

    ”Olen oikeasti vain lomalla täällä!” Ilmavahti huusi epätoivoisesti.

    ”Voisin tietenkin lennättää sen Kaya-Wahiin”, Killjoy mutisi. ”Tosin se ei kyllä jäisi keneltäkään huomaamatta. Ihme ja kumma, ettei kukaan tullut ihmettelemään jo silloin, kun ilmatorjuntani ampui ensimmäistä kertaa.”

    ”Olisikohan minulla jossain Raidia… Tai, no tuota, minähän voisin kyllä vain telepaattisesti repiä tuon aikomukset ulos sen mielestä?” makuta ehdotti.

    ”… mikset tehnyt niin välittömästi”, Killjoy kyseenalaisti.

    ”No halusin eroon näistä nallekarkeista.”

    ”Mitä helvettiä”, Airwatcher sanoi.

    ”Mitä hän sanoi”, Killjoy huokaisi.

    ”No kun ne ovat menneet vanhaksi.”

    ”Ne ovat viinikumia. Eivät ne nyt oikeasti ole menneet miksikään”, Killjoy ähkäisi.

    ”Ei helvetti”, Xen parahti ääneen. Toban lakaisun äänet lakkasivat hetkeksi, kun Xen räjähti huoneessa yksinään nauruun. Asiaa ei parantanut Airwatcherin perusteellisen kauhistunut ilme, joka jotenkin vain pahensi Xenin naurunremakkaa.

    Makuta oli tarttunut teatraalisesti kiinni schiludomilaisen kasvoista. Tämä rimpuili hänen otteessaan, ja sitten tämän silmät kääntyivät nurinpäin.

    ”Jaa”, Manu sanoi hetken kuluttua. ”Se on oikeasti vain lomalla täällä.”

    ”Voi paska… olisiko minulla ollut oikeasti niitä pankissa?” Killjoy mietti ääneen.

    ”Äääh”, Manu parkaisi. ”Tästä videosta tulee nyt vähän laimea. Ei sitä voi Varjotulle lähettää, varsinkaan, kun tässä ei ole kyse mistään kostotoimenpiteistä. Mitä tehdään?”

    Airwatcher ei liikkunut, ja tämän pää oli retkahtanut tämän rintaa vasten, kieli ulkona.

    ”Kuoliko se?” Killjoy kysyi.

    ”Eeeeei kai.”

    ”Viedään se yläkertaan ja asetellaan pöytään niin kuin se olisi sammunut sinne”, Killjoy ehdotti.

    ”Tämä on McTohungas”, Manu huomautti. ”Ei täällä edes tarjoilla alkoholia.”

    ”No mitä virkaa tällä lafkalla sitten on”, Killjoy ähkäisi ja täräytti kameraa melkoisella voimalla. Xen ehti niukin naukin nähdä, kuinka punaiset kädet kurottelivat kameran eteen ja sitten kuva katkesi. Xen oli jossain kohtaa naurunremakkaansa valahtanut huoneen lattialle vatsaansa pidellen. Hän pyyhkäisi pari kyyneltä silmäkulmastaan vakuutellen itselleen, että ne olivat naurunpuuskan sinne kirvoittamia. Hän kampesi itsensä pystyyn ja käänsi rannettaan. Muistikorttia ei ehkä kannattanut jättää huoneeseen siltä varalta, että se oli todistustaineistoa rikokseen, josta ei ollut jaeltu syytteitä. Xen napsautti sen lopulta irti laitteestaan, mutta sujautti sen kuitenkin rintapanssarinsa suojiin talteen. Jos hän joskus tapaisi Manun, eikä jostain syystä pitäisikään tästä, olisi hyvä omistaa jotain, millä kiristää tätä. Nallekarkkeihin tukehtumisenkin riskillä.

    Asunnossa ei muuten ollut paljoa koluttavaa. Lipaston alin hylly loksahti takaisin paikoilleen ja pölyt jäivät taas vangiksi sen taakse. Huoneessa ei näyttänyt olevan muuta Killjoylle kuulunutta tavaraa. Xen oli jo kääntämässä huoneelle selkäänsä, kun hädin tuskin horisontista kurkottelevat aurinkoinvalot paljastivat hänelle vielä jotain.

    Ikkunalaudan reunalla, melko lähellä Killjoyn sänkyä, kimalteli jotain. Xen kumartui sen yläpuolelle ja huomasi kultaisen, hyvin ohuen ja hennon rannekorun. Senkin päällä oli pölyä. Hän puhalsi ne pois ja huomasi maidonvalkean helmen, joka korun keskelle oli upotettu. Se ei näyttänyt siltä, että se olisi kuulunut Killjoylle. Joku muu oli varmasti jättänyt sen sinne. Hetken aikaa sitä käsissään käänneltyään Xen sujautti sen samaan lokeroon muistikortinkin kanssa. Hyvällä tuurilla sen omistaja tulisi vielä joskus vastaan.

    Toba lähestyi häntä jo käytävällä luuta käsissään. Tämä alkoi välittömästi irrottamaan huoneen avainta ketjusta antaakseen sen Xenille, mutta vahki pysäytti tämän, ennen kuin se ehti irrota.

    ”Se ei ole tarpeen. Voitte antaa sen sitä enemmän tarvitseville.”

    Toba katsoi Xeniä vähän ihmeissään, mutta lopetti, ennen kuin avain oli kokonaan irti tovereistaan.

    ”Ai. Oletko aivan varma?”

    ”Olen”, Xen nyökkäsi. ”Minulla on iso huone aluksellamme eikä sieltä kulkeminen nyt ole niin vaivalloista.” Häntä vähän nauratti lausuntonsa huomioiden, ettei hän ollut edellisenäkään yönä jaksanut lähteä enää takaisin, mutta hän vakuutteli itselleen, että se oli poikkeus. Ja olihan hän silti nukkumapaikan löytänyt.

    ”Noh, se tietenkin passaa. Rumisgoneen meni aika paljon porukkaa, mutta jonossa on kyllä silti väkeä. Tuomme tänne ehkä toisen sängyn niin siihen mahtuu kohtuullisesti kaksikin tuolta isommista paraakeista”, Toba tuumasi.

    Xen nyökkäsi tyytyväisesti, mutta jäi katsomaan, kuinka Toba sulki huoneen oven hänen edessään. Se loksahti kiinni kuuluvasti. Xeninkin oli myönnettävä itselleen, että siinä oli aika hyvää symboliikkaa, vaikka oven sulkenut matoran olikin hänelle täysin vieras.

    Toban hyräilyn äänet jäivät taakse, kun Xen lähti kiipeämään portaita ylös. Matoron huoneelle oli matkaa vielä useita porrastasanteita. Hän tajusi nousun ottavan lihasten päälle jotenkin aivan uudella ja kummallisella tavalla. Siitä välittämättä hän jatkoi kapuamista, kunnes saapui oikeaan kerrokseen, kääntyi porraskäytävää oikealle ja hidasti tarkoituksella askeleitaan Matoron oven luokse saapuessaan siltä varalta, että toa nukkui edelleen. Tarttuessaan oveen hän kuitenkin säpsähti sen auetessa häntä päin. Se kolahti häntä suoraan kuonoon ja hän pomppasi taaksepäin vähän tarpeettomankin kovaa kiljaisten.

    Haavekaupungin aaveet

    ”Voi ei, ööh, sori… tuota, huomenta?” Matoro tuijotti Xeniä jotenkin osaamatta edes reagoida tilanteeseen.

    Xen piteli kuonoaan toisella kädellään heilutellen samalla toista kuin se olisi jotenkin tyynnytellyt. ”Ei se sattunut! Säikähdin vain. Hitto vie.”

    ”No, okei, hyvä sitten”, Matoro sanoi ja vilkaisi vahkia hieman epäilevästi. ”En odottanut, että olisit jo hereillä.”

    ”No en minäkään”, Xen myönsi. ”En tiedä, mitä on tapahtunut. Heräsin matkankin aikana aina tosi aikaisin.”

    ”Maailmankirjat ovat todella sekaisin”, Matoro naurahti kuivasti ja astui itsekin käytävään.

    ”Niin”, Xen myönsi ja mulkaisi sitten vihaisesti Matoron ovea kuin se olisi syyllistynyt pahemmankin luokan rikokseen. ”Ennen olisin huomannut tuon hyvissä ajoin, mutta ilman Eldaa, äh…”

    ”No, mitä olet ehtinyt tehdä?” Matoro tiedusteli.

    ”Kävin haukkaamassa happea. Ja, öh, luovutin isän huoneen spontaanisti. Tämä on ihan kiva paikka, mutta tuntui väärältä pitää se, kun minulla on niin isot tilat Nuikilla.”

    Matoro nyökkäsi. ”Toivottavasti et ole eilisen jäljiltä täysin kyllästynyt tapaamaan väkeä. Hoidetaanko ne sovitut tapaamiset tässä aika pian, niin voimme sitten kiertää kaupungilla iltapäivästä?”

    ”Tawa ei vaikuttanut hirveän aamuvirkulta tyypiltä, mutta olet varmaan oikeassa”, Xen huokaisi. ”En kyllä ole lähdössä mihinkään ilman piristeitä.”

    ”Joo siis, aivan ensiksi sinun pitää tutustua tärkeimpään bioklaanilaiseen perinteeseen, eli linnan kahvioon!” Matoro sanoi ripauksella dramatiikkaa ja sulki oven. Hän osoitti portaikon suuntaan, mistä Xen oli juuri tullut.

    ”Tämä linna tarvitsisi hissin”, Xen huokaisi väsyneesti.

    ”Se on siinä portaikon vasemmalla puolella”, Matoro huomautti.

    Xen tuijotti Matoroa kyllästyneen näköisesti, avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta nöyrtyi ja lähti laahustamaan edeltä väitettyä vempelettä kohti. Yllättävää kyllä, hissi toimi. Kerrosnumerot rullasivat väsyneen aamun tahdilla, eivätkä he olleet sen energisempiä. Lopulta hissi sanoi ”pling”, ja avautuvasta ovesta tulvi saman tien etäisen kahvin tuoksu. Kahvion lämmin hälinä kuului kulman takaa. Kyltissä luki Chat-Kahvio.

    ”Oho. En odottanut, että teilläkin on e-kahviloita”, Xen ihmetteli.

    ”Mitä kahviloita?” Matoro kysyi heidän kävellessä sisään.

    ”Täh? No siis… videopelikahvila. Tiedätkö, sellaisia mitä on Ta-Metrussa ainakin viisi rivissä siellä Coliseumin itäpuolella.”

    ”Ah, sellainen, minusta kaupungissa on yksi sellainen? En ole kyllä käynyt.”

    ”… ai. Mihin tuo ’chat’ sitten viittaa?”

    ”Öö, se on vaan aina ollut sen nimi. Ehkä Mokel tietäisi miksi?”

    Oli varhainen aamupala-aika ennen pahinta ruuhkaa. Matoro meni ensin ja latoi tarjottimelle aamupalapöydästä puuroa, voileivän ja ison mukin kahvia. Hän vain toivotti Mokelille hyvät huomenet ja jäi linjaston päähän katselemaan vapaita pöytiä.

    Xen tuli linjastolla Matoron perässä, silmäili tarjolla olevaa ruokaa, mutta ei lopulta uskaltanut ottaa mitään. Hänen vatsaansa oli kiertänyt jo monta päivää tavalla, jota hän ei osannut selittää. Hän päätyi lopulta kaatamaan itselleen ison kupin kahvia ja astui sitten tiskin eteen, jossa Mokelin katse kirkastui heti hänet nähdessään.

    ”ELKOM! Ja tervetuloa Chat-Kahvioon! Tunnistan uudet kasvot välittömästi! Maksatko käteisellä vai haluatko nimen listaan?”

    ”Minä… öh”, Xen pysähtyi miettimään hämmentyneenä. ”En taida olla vielä jäsen.”

    ”Ei se haittaa!” Mokel julisti kovaan ääneen. ”Jos sinulla on huone täällä, se riittää oikein hyvin.”

    ”Ah, niin… minä… taisin juuri luopua sellaisesta.”

    ”Ah, hm. Jaa, no… no jaa. Oletko kuitenkin aikeissa jäädä linnakkeeseen?”

    ”Se olisi tarkoitus”, Xen myönsi.

    ”No sitten nimi varmasti riittää”, Mokel hymähti ja vilkaisi istumapaikkaa etsivän Matoron selkää. Oli heti selvää, että tämän seurassa liikkuminen valoi jonkinlaista luottamusta. Ta-matoran oli ottanut kynän käteensä ja taulukoita vilisevän kansion eteensä.

    ”Xen”, Xen sanoi.

    ”Silleen, koo-äs vaiko äksällä?” Mokel kysyi.

    ”Äksällä”, Xen täsmensi ja katsoi, kuinka Mokel kirjoitti vihkoon sanan ”Xxen”.
    ”Kun sinulla on noin niukat eväät niin tässä kaupanpäälliseksi”, Mokel sitten vielä hymyili ja asetti yhden suklaakonvehdin Xenin tarjottimelle. Xen kiitti, päätti olla korjaamatta nimestään aiheutunutta hämmennystä ja käänsi katseensa Matoroon.

    ”Tuolla nurkkapöydässä näkyisi olevan Umbra”, Matoro sanoi Xenin suuntaan. ”Mennäänkö sen seuraksi?”

    ”Henki paratkoon, joku johon ei tarvitse tutustua”, Xen huokaisi myöntävästi.

    ”Niin”, Matoro virnisti ja suunnisti hänen ja Umbran vakiopöydän sohville. Umbra havahtui ajatuksistaan vasta kun Matoro laski tarjottimensa alas.

    “Huomenta teille!” hän sanoi yllättävän pirteästi. ”Nurukan halusi nähdä aamusta, joten minunkin piti nousta näin aikaisin hereille. Hyvä saada jotain arkirytmiä. Ilman modehommia on ollut vähän liian tyhjää arjessa.” Umbra ryysti outoa teetä pillillä. Matoro ei ollut aivan varma, mitä se oli.

    Xen lähinnä virnisti vastaukseksi ja istui toia vastapäätä. Kahvi läikkyi hieman hänen laskiessaan tarjottimensa pöydälle.

    ”Huomenta vaan.”

    Istuttuaan alas kahvin ääreen tuntui siltä kuin keho olisi herännyt siihen, miten huonot yöunet heillä oli ollut. Matoro tuijotteli väsyneesti kahviaan sekoittaessaan sitä. Umbrakin näytti keskittyvän hetken lähinnä juomansa ryystämiseen ja kahden muun tarkkailemiseen mietteliäänä. Xen katseli hetken juomaa kuin ihmetellen, miksi oli edes halunnut sitä, ja päätti sitten maistaa sitä varovaisesti. Hän tajusi vasta nyt, että siihen olisi kai voinut laittaa jotain sekaankin, mutta toisaalta kitkerä maku herätteli häntä ihan kelvollisesti.

    Hiljaisuus rikkoitui, kun Umbra avasi taas suunsa. “Ei näytä tuo kahvi maistuvan sinulle. Lumiukko toi tätä mata-juomaa Rumisgonesta ja hurahdin siihen aika kovaa. Kofeiinia on tässäkin. Sanovat, että tämä on suosittua jossain Galilla. Ei maistu niin palaneelta kuin tämä Mokelin kahvi joskus.”

    ”Laita siihen maitoa jos et pidä mausta”, Matoro ehdotti väsyneesti.

    ”En… ole ihan varma vielä siedänkö laktoosia”, Xen mietti. ”Naho antoi minulle yhden jäätelön päivää ennen lähtöä, mutta toisaalta minulla oli silloin muutenkin aika outo olo.”

    “Nykyään ne osaavat tehdä juttuja ilman laktoosia. Larnismaidolla on aika iso kannattajakunta Klaanissa. En vain tiedä miten ne lypsää niitä…” Umbra mietti.

    Matoro vilkaisi Umbraa kysyvästi ja keskittyi sitten puuroonsa. Xenin katse sen sijaan vain harhaili. Hän hörppi kyllä kahviaan aina silloin tällöin, mutta edes sen juonnista syntyvä lume-efekti ei vielä häntä paljoa piristänyt. Hän tuijotteli vähän aikaa ulos huuruisesta ikkunasta, kunnes käänsi katseensa Matoron yläpuolella olevaan kolmen taulun riviin. Klaanin adminien muotokuvia oli ilmiselvästi ollut joskus neljä. Viimeisestä taulusta oli kuitenkin jäljellä ainoastaan hieman ympäröivää seinää vaaleampi läntti.

    ”Tuosta on kadonnut yksi”, Xen murahti.

    ”Ämkoo”, Matoro vastasi ja lusikoi puuroa.

    “Miekkapiru käänsi takkia”, Umbra mutisi. ”Hän myös tappoi klaanilaisia ja on työskennellyt Imperiumille petoksensa jälkeen. Pelottava soturi.” Umbran äänessä oli kunnioitusta, mutta myös inhoa ja pettymystä.

    ”Miekkapiru”, Xen toisti. Hän pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Killjoy ei ollut ainakaan koskaan maininnut siitä mitään, mutta hänellä tuntui silti olevan tästä jonkinlainen etäinen muistikuva. Kuin tämän kasvot olisivat joskus olleet osa jotain hyvin elävää unta.

    ”Vihreä sarvipäinen tyyppi?” Xen arvaili.

    Matoro vilkaisi tätä ja kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.

    “Joo hän. Matoro, olit hänen kanssaan tekemisissä viimeksi jos oikein muistan.”

    ”Haimme toisen hänen miekoistaan Hautasaarilta.” Matoro nyökkäsi, eikä muistanut, oliko koskaan ehtinyt kertoa tarinaa Umbralle. ”Taistelimme paria epäkuollutta toaa vastaan. Ei mitään kovin ihmeellistä…”

    “Jotkin asiat toistuvat”, Umbra mietti. “Olen nyt yrittänyt löytää aikaa Nurukanin kanssa hengailuun, mutta miehellä on aivan liian paljon tekemistä kaiken organisoinnin kanssa ja minulle riitti aikaa vain tähän aamulle. En ole täällä tehnyt juuri muuta viime päivinä kuin odottanut tekemistä.” Voiton tyyppien pidätys oli ollut hauskaa, mutta se asia oli nyt modeilla, eikä Umbralla ollut asiaa kuulusteluihin.

    Matoro puolestaan oli hiljaa kiitollinen siitä, että Nurukanilla näytti olevan energiaa hoitaa sellaisiakin asioita, mitkä olisivat varmaan kuuluneet Xenille. Vaikka se sitten tarkoittikin, että Umbra ei päässyt viettämään ystävänsä kanssa yhtä paljon aikaa…

    Xen olisi ehdottomasti halunnut sanoa jotain epäkuolleita vastaan taistelemiseen, mutta kun hän oli avaamassa suutaan, laskeutui hänen harteilleen loputtoman painostava uupumus, joka sai hänet lopulta hyväksymään aiheen vaihtumisen.
    ”Noh, olemme olleet täällä vasta… 18 tuntia”, hän huokaisi kelloa vilkaistuaan. ”Sanoisin, että anna miehen ottaa hitaasti, mutta… tietäen tämän päivän aikataulut, minulla ei ole varaa moralisoida.”

    “Metru Nuin jälkeen olin Zorakin vankina kauan… Sitten kun tulin kotiin luulin, että kaikki voi mennä taas entiselleen. Ei. Arvon alennus ja työttömyys. Ehkä pitäisi jutella Radukowille tästä joskus,” Umbra synkkeni taas. Avautuminen oli hieman yllättävä, ja eikä pöytäseura oikein tiennyt, miten reagoida siihen.

    ”Niin pitäisi”, Matoro tapaili vastausta.”Siitä on kyllä apua. Ja kyllä se ajan kanssa…”

    Xenin mieleen tuli Nurukanin raivokas katse ja Nuikilla edelleen piilossa oleva Feterra. Kun hän vertasi mielessään tätä Umbraa siihen iloiseen miekkasankariin, jonka oli tavannut aiemmin, ajatus Killjoyn ja Zorakin yhteistyöstä kalvoi vieläkin enemmän.

    “Aloin taas ylijakamaan juttujani, vaikka tässä on paljon hyviä asioita tapahtumassa”, Umbra pahoitteli. ”Mukavaa kun tänne on tullut niin paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Aikoinaan yritin rekrytä Klaaniin porukkaa, koska Klaanin sanoma oli mielestäni tärkeä. Nurukan ja Delevakin ehtivät liittyä Klaaniin ennen kuin lähdimme Metru Nuille.”

    Xen murahti ja nyökytteli, mutta ei nostanut katsettaan konvehtinsa paperista, jota oli rypistellyt viimeisen minuutin. Konvehti itse oli tarjottimella edelleen koskemattomana. Kultasinisen paperin pyörittely toi sillä hetkellä enemmän lohtua. Feterra-asian muistaminen ei ainakaan tehnyt Umbran kanssa keskustelemisesta helpompaa.

    ”Mitä muuten Delevan matkalle kuuluu?” Matoro kysyi Xenin suuntaan. Xen huomasi miettivänsä, oliko Matoro vaihtanut aihetta tarkoituksella. Se oli joka tapauksessa tervetullutta.

    ”Emme ole kuulleet mitään”, Xen huokaisi. ”Myrsky viimeistään katkoi kaikki yhteydet koillissakaraan. Yritimme tulomatkalla vielä luoda jonkinlaista radioyhteyttä, mutta siinä osassa maailmaa ei taida olla oikeasti yhtään mastoa enää pystyssä.”

    Matoro huokaisi. ”Tuntuu, että olemme täällä nyt tavallistakin enemmän eristyksissä…”

    Xeniä se ei varsinaisesti huolettanut. Se, mikä häntä vaivasi, oli Tarkastajan ruumis, jonka Kalit olivat kantaneet Kranalaan mukanaan. Oli mahdotonta arvailla, oliko Delevan retkikunta löytänyt tämän ennen vääjäämätöntä. Makutan itsensä tila ei kuitenkaan valanut häneen paljoa toivoa. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa ääneen.

    ”Toivotaan parasta.”

    Äkkiä kahvion yleinen hälinä kohosi niin korkealle, että Xeninkin oli pakko ihmetellä sitä. Väkeä oli kerääntynyt tilan keskellä olevan sohvaryhmän ympärille. Koska suuri osa oli matoraneja, istualtaankin näki, että komea viherkultainen toa oli noussut joukon keskelle ja piteli käsissään jonkinlaista kartonkia. Siinä oli kaiketi jonkinlainen talvikuvaelma, mutta Xen ei siltä etäisyydeltä aivan nähnyt yksityiskohtia.

    ”Kiitos kiitos, on taas aika aloittaa laskenta kohti vuoden parhaita bileitä, eli Tawastian Nimeämis-Discoa. Ja niin myös sitä Nimeämispäivää!” Toa julisti, ja sai yleisöltään palkkioksi naurunremakan. Umbra kumartui kuiskaamaan Xenille, että kyse oli moderaattori Paacosta.

    ”Tämän vuoden kalenterin kuvan on piirtänyt ei kukaan muu kuin rakas Tawamme! Kyllä se puulinnake on näyttänyt niin idylliseltä silloin. Katsokaa noita söpöjä porojakin. No, tästä lähtee ykkösluukku…”

    Koko yleisö hiljeni ja jännitti muutaman sekunnin. Moderaattori sai lopulta napsautettua luukun auki.
    ”Haha, katsokaas, sieltä se Lumiukko lähtikin kävelemään. Paljastuukohan joka luukusta joku uusi tyyppi? Saa nähdä! Huomenna katsotaan seuraava.”

    Hän sai miedot aplodit. Toa poistui paikalta rinta rottingilla ja muu aamiaisväki jatkoi ruokailua tai tulevan päivän murehtimista.

    “Jaa ei apina-aloitusta tällä kertaa?” Umbra mutisi itsekseen.

    ”Tuo näyttää aika perinteiseltä tällä kertaa”, Matoro kommentoi.

    “Se mihin Telakan jengi oli piirtänyt lentohärveleitä oli aika hieno”, Umbra muisteli.

    ”Muistatko sen Manun tekemän, missä joka luukussa oli jokin täysin uusi eläinlaji? Se on ehkä näiden huippu.”

    “Manuli oli niistä paras.”

    ”Siis se outo kissa?”

    “Joo. Ja manaatti on jäänyt kyllä ihan mytologiaan. En tiedä miten Manu onnistui siinä…”

    ”Kuten sanoin, siitä ei nimeämiskalenteri paljoa parane.”

    “Muistatko sen johon teimme Guardianin vihollisia joka luukkuun? Piirsin sinne Raivo-Raimon.”

    ”Levätköön rauhassa…” Matoro sanoi.

    Ilme Xenin kasvoilla oli aidosti järkyttynyt. Hänet oli temmattu keskelle perinnettä, joka ei yhtään sopinut ensinnäkään siihen, miltä hänestä tuntui, mutta myöskään vallitsevaan tilanteeseen. Oliko tämä linnake sodassa lainkaan?

    ”Äiti antoi minulle nimeämiskalenterin nuorempana”, Xen sanoi imaisten kerralla kaiken ilon pois keskustelusta. ”Säilytin sen. Avasin sen 98 kertaa peräkkäisinä vuosina vankeuteni aikana, kunnes sen luukut haurastuivat irti.”

    Toat katsoivat tätä hetken lähinnä epätietoisina, miten siihen kuuluisi edes reagoida.

    ”No… oliko se edes hyvä kalenteri?” Matoro kysyi.

    ”Siinä oli 24 eri kuvaa Turaga Dumesta”, Xen vastasi.

    “Muistuu se rantakalenteri, jossa oltiin vuosia sitten. Oli niin suosittu, että siitä tuli nimeämispäiväkalenteri myös”, Umbra nauroi.

    Matoro huokaisi syvään ja yritti keksiä jotain muuta aihetta. ”Tänään luvattiin kunnon pakkasta. Saattaa jopa tulla l-”

    Hänen viimeiset sanansa tukahtuivat, kun Xen työnsi kätensä peittämään tämän suun. Hän nojasi syvässä kumarassa Umbraa kohti ja laski toisen käden tämän olkapäälle.

    ”Minä. Tarvitsen. Ainakin kymmenen kopiota siitä kalenterista.”

    “Minulla ei ole tallessa”, Umbra virnisti. ”Matorolla pitäisi olla, tyyppi ei heitä tuollaista pois. Divareissa nuo ovat todella harvinaisia.”

    Xen käänsi leiskuvan katseensa takaisin Matoroon ja laski käden pois tämän suulta sallien tälle mahdollisuuden puhua.

    ”… ehkä minä voin katsoa onko minulla jäänyt sellainen jonnekin…” Matoro kiemurteli ja kirosi mielessään Kapuraa koko jutusta.

    Tyytyväisenä saamaansa vastaukseen Xen risti taas kätensä ja käänsi sitten katseensa takaisin kahvion kalenteria kohti. Kaipa se oli ihan söpö tapa kunnioittaa lähestyviä juhlapyhiä.

    “Mietin, että mitkä teidän suunnitelmat on tänään?” Umbra kysyi. ”Itse menen tosiaan kohta Nurukania tapaamaan. Yritämme puhua edes jotain asioita läpi.”

    ”Toivottavasti teillä on hauskaa”, Matoro sanoi. ”Minä lupasin näyttää tuolle kaupunkia. Mutta eiliseltä jäi pari sovittua tapaamista mitkä pitää hoitaa ensin.”

    ”Niin, lupasin Tawalle tulla käymään heti aamusta”, Xen myönsi. ”Ja Kepe ja Peelo nykivät minua jo eilen hihasta. Se reikä taivaalla kaipaa… vähän selittelyä.”

    “Pitäkää hauskat treffit”, Umbra sanoi ja alkoi nousta. “Minun onkin näemmä kiirehdittävä. Kello on jo noin paljon.”

    Hänen poistuttuaan Matoro ja Xen jäivät vielä pöytään. Sana ”treffit” jäi leijumaan ilmaan kuin savu, jonka haju tarttui kaikkeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen Matoro katsoi Xeniä ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta päätyi vain viimeistelemään puurolautasensa. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta, mutta Umbran äkillinen poistuminen oli muuttunut nopeasti odottamattomaksi taakaksi. Nyt hän istui Matoron kanssa pöydässä kahden. Se tarkoitti, että jotain olisi varmaan pitänyt sanoa, mutta jokainen ajatusta muistuttavakin tuntui jäävän puolitiehen. Xen turvautui lopulta kylmäksi päässeeseen kahviin, jonka tuijottelu kupin pohjalla toi ainakin vähän turvaa.

    Hän laittoi lusikan takaisin nesteeseen ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Neste pyöri vimmatusti kupin pohjalla ja Xen antoi ajatustensa hetken aikaa levätä sen turvassa. Oli kuin vain sekunteja olisi kulunut siinä, kun kahvinjämät olivatkin muuttuneet teeksi. Aikaa oli kuitenkin todellisuudessa kulunut yli tunti. Kahvion tuoli oli vaihtunut nojatuoliksi Tawan toimistossa ja tunnelmasta oli imeytynyt se vähäinenkin energia, jonka Umbra oli kahviossa vielä keskusteluun mukanaan tuonut.

    Se oli ensimmäinen kerta niiden muurien suojassa, kun hän oli kertonut kaiken siitä, mitä marraskuun aikana oli tapahtunut. Matorokin oli saanut siitä vain palasia.

    ”Siinä se kai pääpiirteittäin oli”, Xen huokaisi muttei nostanut enää katsettaan kupistaan. ”Pari päivää sen jälkeen lähdimme matkaan. Metru Nuin meriportit menivät kiinni perästämme ja… noh, tässä ollaan.”

    Siitä syntyi merkitsevän pitkä hiljaisuus, jonka aikana Tawa lähinnä lämmitti käsiään teekupposeen. Xen ei voinut syyttää siitä: tarina oli ollut tiivistettynäkin aika paljon nieltävää. Valkoinen valo ikkunasta maalasi huonetta, jonka siistinä pitäminen siinä työn ja tavaran määrässä olisi varmasti voinut vaatia vaikka kaksikin juuriadminia. Tawan lemmikki, pienin Xenin ikinä näkemä ussal, jahtasi vimmatusti huonetta ympäri pörräävää kesän viimeistä kärpästä.

    Tawa olisi voinut kysyä minkä tahansa niistä kymmenistä täysin kohtuullisista kysymyksistä, jonka tarina oli nostattanut, mutta hän aloitti tavallaan suoraviivaisimmalla ja myös yhdellä vaikeimmista:

    ”Oletko sinä kunnossa?”

    Xen nosti katseensa kupistaan hämmentyneenä. Hän tuijotti ensin reippaasti ohi Tawasta suu auki repsottaen. Sitten hän kääntyi adminiin itseensä ja yllättyi hieman lisää siitä, että sen perään ei tullut täsmällisempää jatkokysymystä.

    ”Öh… en tiedä.”

    ”En vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitat kun puhut siitä, että Killjoy antoi sinulle… sydämensä. Mutta luuletko että kaipaat lääkinnällistä huomiota?”

    ”Meillä on koko maailman paras insinööri onneksi mukanamme, joka varjostaisi minua varmaan tälläkin hetkellä, ellei Nurukan olisi erikseen kieltänyt”, Xen vakuutteli. ”Nuparu on sitä mieltä, että olen ihan ok… ainakin toistaiseksi.”

    Tawa hymyili pehmeästi. Hymyt olivat olleet tämän keskustelun ja näiden päivien aikana harvassa, mutta Xen piti toan tapaa keskustella silti rohkaisevana. Toisin kuin joku muu joka johtaisi kokonaista kaupunkia, Tawa tuntui aina kuuntelevan. Hän oli tässäkin tilanteessa todella läsnä, vaikka Xen tiesi hyvin, että tämän mielen perukoilla kulki kymmenen muuta asiaa.

    ”Se on hyvä kuulla”, Tawa sanoi. ”Myönnän, että tämä oli aika paljon kerralla. Olemme sekä isäsi että komentaja Codyn… että tietysti Matoron kautta olleet jokseenkin perillä Mustan Käden viimeaikaisista tapahtumista. Nyt joudun kuitenkin pyytämään anteeksi.”

    Xen kohotti kulmaansa hämillään. ”Öh, mistä, neiti… rouva adorium?”

    Niin… mikä? Tawa olisi halunnut pysähtyä siihen, mutta päätti siirtää sen kysymyksen joitakin minuutteja myöhemmäksi. Ja tarkentavat keskustelut siviilisäädystään ja sen mahdollisista muutoksista jonnekin kahden tuhannen vuoden päähän.

    ”Olisimme varmasti voineet tarjota enemmänkin tukea Mustalle Kädelle”, Tawa sanoi nyökäten kunnioittavasti. ”Koen vastuuta siitä, että myös teidät vedettiin mukaan meidän sotaamme. Ja siitä, että emme voineet auttaa teitä pimeimmällä hetkellänne.”

    ”En… en minä usko, että olisitte voineet tehdä mitään”, Xen sopersi. ”Me olimme siellä, te olitte täällä. Lähetimme jo omanne kerran rikkinäisenä kotiin. Olin varma, että saisimme pidettyä sirun käsissämme ja… noh, pidimmekin.”

    Xen kiristeli hampaitaan ja hörppäsi teetä saadakseen itsensä lopettamaan.

    ”Meillä oli ison maailman turva takanamme. Ei… emme me olisi yhdessäkään olleet valmiita siihen, mitä sitten tapahtui.”

    Tawa nyökkäsi syvään. Hänen katseensa hakeutui hyvin, hyvin pieneen marazoniin olohuoneessa. Aina aurinkojen tultua pilvien välistä esiin tuo siru välkäytti sinistä valoaan pöydältä heidän välillään. Tawa katsoi sitä mietteliään hetken, ja sitten taas Xeniä silmiin.

    ”Ehkä emme. Mutta ymmärrät varmaan, että sotamme alkoi niihin aikoihin, kun otimme Nimdan sirujen kanssa toimimisen vastuullemme… Delta olisi voinut pysyä vielä piilossa vuosia, jolleivät minun klaanilaiseni olisi sitä lähteneet etsimään. Tietysti varoitimme teitä Abzumosta, mutta… mekin taisimme aliarvioida, minkälaiseen vaaraan siru teidät asetti.”

    Xenin hengitys salpautui. Kaikki tahdonvoima, mitä hänellä oli, meni siihen, että hän työnsi sen viimeisen Tawan mainitseman nimen syrjään. Hän oli sanonut sen itse kahdesti kertomuksensa aikana, mutta niihin hän oli osannut tietenkin varautua. Tämä oli tullut yllättäen, ja vaati muutaman hikipisaran kirvoittamisen, ennen kuin hän sai tunteen takaisin hallintaansa. Tawan ilmeestä päätellen häneltä ei jäänyt reaktio huomaamatta: aivan pienen hetken admin näytti katuvan suoraa puhettaan.

    Xen huomasi myös, että Tawa jätti täysin ottamatta kantaa siihen, että sirun pitäminen oli ollut Xenin oma valinta. Johtaja, joka otti vastuun omista päätöksistään? Jo on aikoja eletty…

    ”Minä… en usko, että meillä oli tämän suhteen vaihtoehtoja”, Xen ähkäisi. Tawan kulmat kohosivat huomattavasti. Xen yritti parhaansa mukaan etsiä oikeita sanoja selittääkseen, mitä tarkoitti.

    ”Minä luulen, että näin oli pakko käydä… tai ainakin jotain tällaista. Sitä on… vaikea selittää. Kun siis… se ajan toa, jonka mainitsin. Tai kiven ehkä. Kaikesta, mitä hän sanoi, sai sellaisen kuvan, että se hetki siellä Inivahilla oli tarkoin varjeltu vääjäämättömyys. Ja usko pois, minä olen viimeinen idiootti, joka sellaiseen uskoo, mutta kun huomioi kaiken sen, mitä Äiti teki… ja oli… ja sanoi. Tuntuu siltä, että olimme vain hiekanjyviä tiimalasissa.”

    Xen hörähti ääneen omalle metaforalleen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niissä kovin hyvä. Tawan oli vaikea sanoa sille ajatukselle vastaan: horisontin toiselta puolelta ei ollut vieläkään tullut liian selviä uutisia siitä, kuinka paljon maailmasta oli edes jäljellä sen myrskyn jäljiltä. Ja taivaassa oli reikä, joka oli vienyt lukemattomia tähtiä mukanaan.

    Aivan kuin turaga Kezen oli juuri sanonut. Juuri äsken, ja samalla tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten.

    ”Minä olen aivan vasta saanut syitä uskoa, että jumalia on ja he kuuntelevat”, Tawa sanoi varovaisemmin.

    Admin vilkaisi sivulle kaapiston suuntaan. Xen katsoi myös. Kirjahyllyllä oli pieni Suuren Hengen kivinen patsas, jonka äärellä oli muutama puoliksi poltettu kynttilä. Xenin yllätti kuitenkin kynttilän vieressä oleva arkinen kivinen tabletti, jolla kolmion sisältä tuijotti kaikkinäkevä silmä. Hyllyssä oli monta pyhää kirjaa monelta eri uskonnolta. Etsikö juuriadmin sitä yhtä oikeaa polkua? Varmasti hänkin joutui vaivaamaan päätään hengellisillä asioilla, vaikka johti näin pientä kaupunkia.

    ”Tietenkin olen aina siunannut rukoukseni Suurelle Hengelle. Mutta se, mitä kerrot, ja asiat joita olen Nimdaa tutkiessamme kuullut… se saa sen tuntumaan siltä, että kaikki tämä on jokaista meitä suurempaa ja käsittämättömämpää. Eikä sellaisella tasolla, millä mata-antrot rohkaisevat, että Mata Nui tietää ja määrää kaiken. Vaan sellaisella, että oikeasti niitä voimia on lukematon määrä. Ja kaikki niistä eivät ole hyväntahtoisia.”

    Xenin oli pakko pysähtyä hetkeksi vain ajattelemaan. Hänen uudet sydämensä eivät näennäisesti olleet muuttaneet hänen mielipidettään siitä, mitä itseään suuremmista voimista piti kuvitella. Kranalassa käyty keskustelu Äidin kanssa kuitenkin ehkä oli. Se, että kaiken piti olla niin julmaa, tuntui kaikesta huolimatta sellaiselta linjanvedolta, minkä kumpi tahansa heistä siinä teetä ryystäessään voisi huonona hetkenä tehdä. Hänet päästi siitä ajatuksesta vapaaksi ainoastaan pieni ussal, joka oli kellahtanut leikkiessään kumoon huoneen nurkassa. Rapu vaati kevyen töytäisyn Tawalta, jotta pinkoilu saattoi jatkua.

    ”Minä olen aina ollut vähän huono uskomaan sellaisiin asioihin, mitä en silmilläni näe tai kykene koskemaan”, Xen vastasi. ”Yritän vain tehdä rauhaa sen kanssa, että se, mitä tapahtui, tapahtui. Se on tavallaan tosi lohdullista vain ajatella, että en olisi voinut tehdä asialle mitään. Ja… siitäkin huolimatta minä yritin niin helvetin kovaa.”

    Xenin kuppia puristava käsi tärisi niin paljon, että hän päätti lopulta vain laskea sen käsistään ja huokaista syvään. Hän sai ensimmäistä kertaa Kranalan jälkeen puristettua itsestään hieman vihaa ulos. Sekin tuntui paremmalta kuin se harmaa sumu, missä hän oli viimeisen miltei viikon elänyt.

    ”Uskon, että teitte parhaanne siinä tilanteessa, johon teidät asetettiin”, Tawa sanoi.

    Tawa asetti toisen kätensä lempeästi Xenin käden päälle. Xen hämmentyi: hän oli kävellyt tähän tilanteeseen Kenraali Xeninä, jossain määrin vielä poliittisen liittolaisuuden solmiminen mielessä. Mutta admin selvästi näki, että se naamio ei pukenut häntä kovin hyvin.

    Helvetti, oliko isä ollut aivan oikeassa tästä paikasta? Koti… sekin ajatus tuntui vielä aika etäiseltä. Ne tunteet ristikkäin — viha, suru, pelko, epävarmuus — eivät oikein osanneet olla keskenään hänen päässään, ja ainoa kohtuullinen reaktio oli vain vollottaa viidestä keskenään erilaisesta syystä. Enää hän ei osannut estää sitä.

    Tawa huomasi tämän heti ja nappasi hänelle nenäliinan. Admin piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häntä myötätuntoisesti.

    ”Haluaisin toistamiseen välittää osanottoni”, Tawa sanoi hiljempaa. Virallinen nuotti oli viimeistään nyt poissa. ”En vielä tunne sinua kovin hyvin, enkä myöskään ole kovin pitkään edes tiennyt sinusta. Mutta tässä pyörityksessä ja politiikassa ja sotakokouksien suunnittelussa en halua unohtaa, mitä olette juuri kokeneet.”

    Xen pyyhki kasvojaan hetken ojennettuun liinaan ja puri taas hammastaan niin kovaa, että kirskui. Piti päästä asiaan. Oli pakko, jos halusi, että edes häivähdys jonkinlaisesta toimintakyvystä säilyisi. Hän oli jo osannut ennakoida, että olisi varmaan aika huono pysymään tapaamisessa koherenttina. Silti häntä suoraan sanottuna ärsytti, kuinka vaikeaa kyyneleiden valuttamisen lopettaminen oli.

    ”Kun… lähetimme Matoron kotiin”, Xen sopersi ja käytti lauseensa alun siihen, että yritti saada äänensä pirstaleet takaisin kasaan, ”minä lupasin hänelle, että kun asiat Metru Nuilla olisivat kunnossa, tulisimme auttamaan teitä. Sanoin sen tietämättä sitä, että isä oli luvannut teille apua jo sitä ennen.”
    Hän veti syvään henkeä ja suoristi selkäänsä sen verran kuin jaksoi.
    ”Emme ehkä koskaan saaneet asioita kuntoon omassa päässämme… mutta hei… tässä me nyt ollaan.”

    Tawa hyvin muisti Killjoyn lupauksen: jo silloin sodan aamunkoitossa se oli tuntunut etäiseltä, vaaralliselta ja vaikealta täyttää. Nyt, kun Nui-Kralhia pääsi katselemaan muurilta ja muisti, minkälainen hinta siitäkin oli maksettu… tuntui, että sille huhutulle ajan toalle olisi ollut käyttöä. Jos tämäkään osasi kääntää kelloja takaisin.

    ”Killjoy lupasi meille vahkiarmeijan”, Tawa sanoi hymyillen varovaisesti. ”Oletteko te se?”

    ”No… meillä on minä… ja Cody… ja… Kanoka Jones. Ja sitten on yksi vastaanottovahki. Että tuota… öh. Jos yksi tosi iso pyssy olisi sopiva lohdutuspalkinto? Ei suoraan sanottuna mitään hajua, mistä isä oli repimässä ’armeijaa’.”

    ”Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä teillä on antaa”, Tawa sanoi. ”En pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, että ylipäätään kukaan teistä haluaisi liittyä sotaamme… mitä tämä liittolaisuus sitten tuleekaan tarkoittamaan ja millä ehdoilla sitten haluattekaan sen toteutuvan, Bio-Klaani jää velkaa.”

    Xen huokaisi helpotuksesta. Ei siksi, että olisi odottanut vaikeita neuvotteluita, vaan siksi, että hän tiesi jaksavansa sellaisia sillä hetkellä todella huonosti.

    ”Cody ja Nurukan hoitavat käytännön asioita toistaiseksi. Minua he pyysivät nätisti lähinnä ystävystymään kaikkien kanssa, mikä oli kai heidän tapansa sanoa ’vedä lepiä, kunnes olo paranee’. Jotenkin hassua ajatella, että he ovat olleet täällä ennenkin, vaikka minulla on sellainen olo kuin olisin unissakävellyt täällä koko elämäni”, Xen sanoi ja vilkuili sivusilmällä taas kohti teekuppia, mutta päätti vain antaa sen olla. Niin tehdessään hänen katseensa vaelteli kohti suljettua parvekkeen ovea. Katseen kirkastuminen oli silminnähtävä.

    ”… saanko?” Xen kysyi Tawalta ja osoitti kohti parveketta.

    Tawa nosti kulmaansa, mutta nyökkäsi ja nousi tuoliltaan.

    Ovi aukesi kylmän aamuun kymmeniä metrejä kaupungin yläpuolella. Kaupunki oli Metru Nuihin verrattuna pikkuruinen, hädin tuskin yksittäisen metrun satama-aluetta isompi, mutta niihin muutamiin kilometreihin oltiin saatu jotenkin mahtumaan kulttuuria monen sakaran edestä. Xen ei oikein tiennyt, mihin katseensa laskea: kivimuuri ympäröi puistoja, kauppakatuja, kirjavien temppelien rivistöä, toriaukioita ja kaikkea mitä hän ei aivan ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Ja kun katse vaelsi kaupunginmuurien toiselle puolelle, oli ympäröivä maaseutukin pienten talojen ja kummallisten yksityiskohtien täplittämää.

    Se oli samaan aikaan kaupunki, joka tuntui nuorelta ja kasvukipuiselta, mutta silti ikuiselta. Se oli perustajansa ikäinen, ja kasvanut hänen kanssaan. Ei Bio-Klaanista ollut suuressa maailmassa minkäänlaista historiikkia: isossa kuvassa se kuulosti melko vähän mainitsemisen arvoiselta. Mutta kun täällä käveli ja sitä kaikkea sen korkeimmasta tornista katseli, tuntui siltä kuin kaupunki olisi aina ollut täällä. Se, tai ainakin haave jostain sen kaltaisesta.

    Tawa nojautui kaidetta vasten viitta tiukasti olkapäiden ympärillä ja siemaisi teekuppostaan.

    ”Ei hullumpi näkymä, vai mitä?” hän sanoi nöyrän kuuloisena.

    ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näen sen”, Xen kuiskasi. Hänen katseensa valui kaupunkikuvasta nopeasti jalkoihinsa. Tawa kuitenkin ymmärsi välittömästi, ettei se ollut masentunutta Bio-Klaanin välttelemistä. Tytön ilmeestä pystyi päättelemään heti, että tämä oli kiinnostunut parvekkeesta jostain aivan toisesta syystä.

    ”Hän istui tässä näin”, Xen selitti ja polkaisi lattiaa allaan. ”Oli käytännössä yö. Sinä murjaisit jonkun vitsin viinakaapistasi ja kun Visokki saapui, olit huolissasi siitä, että isä yrittäisi jotain. Sinun piti mennä avaamaan ovi itse, koska joku, jota kutsuit Xelaksi, oli jo lähtenyt kotiin.”

    Tawa tuijotti Xeniä silmiin. Tällä kertaa vahki vastasi katseeseen suoraan.

    ”Sitten minä saavuin. Seisoin siinä, missä sinä olet nyt. Tuolta puuttui pari rakennusta silloin”, Xen huokaisi ja osoitti takaisin kohti kaupunkinäkymää ja antoi itsensä rojahtaa taas kaidetta vasten.

    Xen veti hetken henkeä, kääntyi ympäri ja tuijotti taas mietteliäästi.

    ”Ja tuolla vähän kauempana oli tosi kaunis vanha majakka. Mitähän sillekin on käynyt?”

    Tawa tuijotti Xeniä hämmentyneenä, eikä kestänyt kauaa kuvitella Killjoy istumassa juuri siinä kohtaa missä Xen nyt seisoi. Sellaisia iltoja oli vaikea unohtaa. Hidas ymmärrys siitä, että se minkä Tawa oletti olleen vain hänen ja Killjoyn välistä oli ollut myös Xenin kokemus huimasi häntä hieman. Kun hän palasi muistoissaan siihen keskusteluun, oli jotenkin vaikea olla ajattelematta jonkin läsnäoloa.

    Tawa muisti uskoneensa todella, että jokin suojelusenkeli oli auttanut Killjoyn siihen. Hetken epävarmuudesta huolimatta oli tuntunut siltä, kuin jokin varjelus, ehkä Suuren Hengen itsensä, olisi pitänyt huolta siitä, että Killjoy vielä oli heidän keskuudessaan. Se käsittämätön tuntemus oli ollut tarpeeksi vahva, että Tawa oli uskaltanut jättää Killjoyn parvekkeelle pieneksi hetkeksi yksin.

    Tawa tuijotti Xeniä katse täysin pysähtyneenä.

    ”En oikein tiedä, mitä sanoa tuohon.”

    Xen naurahti ja onnistui pitkästä aikaa virnistämään täysin tahattomasti.
    ”Ei hätää, en minäkään. Suurin osa siitä tuntuu kuin puoliksi unohdetulta unelta. Mutta muistan jotain. Sinut… Visokin. Jonkun kerran, kun isä ja Suga… joivat kaljaa jostain varastetusta kontista?”

    Tawa tuhahti. ”Jos ne päätänän tunarit olisivat edes olleet niin fiksuja, että eivät jää siitä kiinni…”

    Xenin vielä itkusta tukkoinen nenä päästi mairean törähdyksen, kun hän nauroi mielikuvalle. Hän antoi päänsä valahtaa käsiensä päälle ja nojasi nyt niin huonoryhtisesti kaiteeseen, että Tawa pelkäsi, että tämä valuisi siitä vielä jotenkin alas. Hän havaitsi nojautuvansa hieman Xeniä kohti valmiina tarttumaan vaikka sitten tämän hupusta kiinni, jos jotain kävisi. Killjoy varmasti katseli tätä kaikkea pilven päältä sama huoli mielessä.

    ”Tuntuu kohtalon sanelemalta, että olen viimein täällä. Mutta samaan aikaan… olen täällä myös siksi, että se tuntui parhaalta mahdolliselta valinnalta.”

    Hän naurahti päänsä sisällä sanavalinnoilleen. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Matoro ja Visokki parin seinän takana keskustelivat.

    Tawa kuulosteli hieman ilmaa ja keräili vielä itseään todella kummallisesta paljastuksesta. Lopulta hän kehtasi yrittää sanallistaa sen, mikä hänen mielensä pohjalla möyri.

    ”Jos olet nähnyt niin paljon isäsi elämästä kuin sanot, niin toivon että meidän valintamme hänen suhteensa näyttäytyvät… edes ymmärrettäviltä. Arvostan todella paljon sitä muutosta, jonka Killjoy täällä ollessaan koki, ja sitä kaikkea mitä hän meidän hyväksemme teki. Minä… voin ainakin sanoa, että yritin parhaani hänen suhteensa.”

    ”En usko, että olisin kokenut sitä hänen kanssaan, ellei hän olisi kokenut niitä hetkiä niin arvokkaiksi”, Xen vakuutteli. ”Hän arvosti sinua paljon enemmän kuin hän näytti päälle päin. Visokkia myös. Luotan hänen sanaansa, kun hän viimeisinä sanoinaan halusi minun auttavan pelastamaan kotinsa.”

    Tawa hymyili hänelle surumielisesti.
    ”Olisipa Guardian täällä. Luulen… että hänkin haluaisi sanoa sinulle jotain sellaista, mikä isällesi jäi sanomatta.”

    Niissä tilanteissa kuului sanoa perään ”ja varmasti hän kohta palaakin”. Mutta niin paljon kuin Tawa siihen uskoikin sydämensä pohjasta, hän ei voinut ajatella sitä operaatiota liian tarkasti nyt. Se oli parhaissa mahdollisissa käsissä.

    ”En malta odottaa”, Xen virnisti. Häntä oli suoraan sanottuna vähän harmittanut, kun oli kuullut, ettei Guardianista ollut kuulunut aikoihin mitään. Oli vaikea olla muistelematta niitä muutamaa sataa kertaa, kun oli nähnyt skakdin taklattavan oman toimistonsa ikkunasta alas. Valitettavasti myös hypoteettinen kuva Turaga Guardianista oli ikuisesti piirtynyt hänen mieleensä ja hän olisi mielellään korvannut sen todellisuudella.

    Tawa pysähtyi mietteliäänä. Hän katseli kaupungille vältellen sitä rakoa pilvien välistä, joka oli paljastanut jo puolet auringoista. Sitä kolmatta hän ei nyt kaivannut.

    ”Haluan, että tunnet itsesi tervetulleeksi tänne, Xen.”

    ”Kiitos…” Xen sanoi. Hän oli huomannut Tawan taivaalla harhailevan katseen, mutta laski omansa kuitenkin myös kolmannen epäpaisteen suunnilta ja tuudittautui turvallisempaan tunteeseen alhaalla olevaa kellotornia katsellen.

    ”Vaatii varmasti vielä paljon neuvottelua, että saamme Mustan Käden kokoisen asian mahtumaan muuriemme sisälle. Mutta kuten sanoin: koen jonkin verran vastuuta siitä, mitä olette kokeneet. Tietyllä tapaa te olette tämän saman sodan pakolaisia. Ja… sellaistahan varten Bio-Klaani alkujaankin oli.”

    ”Me mahdumme kyllä hyvin kaikki Nuikkiin, joten konkreettista tilaa emme kaipaa. Suurin osa kyydissämme on valmis tekemään mitä vain, että uusi elämä voisi alkaa. Metru Nui ei kohdellut montaa muutakaan meistä kovin hyvin.”

    Tawa pysäytti katseensa kauas muurien taakse. Nui-Kralhin ympärillä kuhisi. Idässä siintävän aluksen ympärillä parveilevan väen näki niinkin kaukaa, vaikka olikin mahdotonta sanoa, ketkä kaikki siellä oikein puuhastelivat. Miehistöä oli toki miltei pari sataa, mutta Xen oli melko varma, että paikalla oli myös jo melkoinen määrä Telakalta tulleita ihmettelijöitä.

    Tawa ei ollut valmis sanomaan, mitä hän todella ajatteli Nui-Kralhista. Jälleen hänen käsiinsä oli ojennettu hyvin suurenmoinen ase. Myös nazorakit olivat tienneet jo päiviä siitä, että sellainen oli saapunut saarelle. Jokainen, joka oli lukenut yhdestäkään sodasta ikinä mitään, tiesi että suuren säilän esittely aiheuttaisi vain sen, että jossain ahjossa taottaisiin hetkenä minä hyvänsä vielä isompi.

    Kyllä hän oli oikeasti kiitollinen Mustalle Kädelle. Mutta tällaisten avuntarjousten vastaanottaminen avaisi sodalle entistä verisempiä uusia horisontteja, ja hän pelkäsi nähdä mitä niiden takaa kurkistaisi.

    ”Saamme tämän kyllä toimimaan”, Xen jatkoi. Äänensävystä kuuli, että tämä pyrki vakuuttelemaan lähinnä itsensä.

    ”Niin saamme”, Tawa sanoi. ”Ja on parempia hetkiä puhua siitä. Ensin sinun lienee parasta levätä.”

    ”Matoro on luvannut minulle kaupunkikierroksen tänään. Tosin sitä ennen lupasin käydä Kepen ja Peelon kanssa tähtitornissa. Heitä kiinnostaa… noh… tiedät kyllä.”

    Xenin ei tarvinnut sanoa sanoja ”musta” tai ”aurinko” ääneen, että Tawa ymmärsi. Xenin ensimmäinen reaktio olisi muutenkin ollut puhua ”reiästä”, mutta se muotoilu oli jo aiheuttanut hautajaisissa pari kiusallista tilannetta.

    Hän arvosti kyllä, kuinka kovaa se yksi vihreä toa (ilmeisesti nimeltään Paaco) oli tehnyt töitä ollakseen tarttumatta niin matalalla roikkuvaan hedelmään, vaikka oli selvästi tehnyt mieli. Asiaan toki varmasti vaikutti moderaattorien vähän pelottava johtaja, joka oli näyttänyt siltä, että olisi valmis aikatauluttamaan seuraavat hautajaiset siitä hyvästä.

    Tawa käänsi selkänsä hyvin määrätietoisesti kaikille kolmelle auringoista. Pilvipeite suojasi niiden näkemiseltä, mutta ei aina täydellisesti. Hän oli jo päiviä miettinyt, pitäisikö asiasta tehdä jokin lausunto ennen kuin uskonnolliseksi kasvava pelko kaupungilla keksisi sille jonkun muun selityksen… mutta ei hän myöskään tiennyt, mitä muutakaan olisi kansalle antanut. Nämä olivat niitä asioita, joista puhuivat vain papit. Eivätkä edes sellaiset papit, joiden suosikkiaiheita olivat rakkaus ja anteeksianto.

    Paljon suositummat papit. Sellaiset, jotka johtivat armeijoja. Kuinka pimeitä ajatuksia muuttunut taivas mahtoikaan suuressa maailmassa levittää?

    ”Älkää katsoko sitä liian pitkään”, Tawa sanoi. ”Tuollaisten asioiden tuijottelu ei auta toivomaan tulevaisuuteen.”

    Tawa ei sanonut ”kokemusta on”, koska ei oikeastaan halunnut käydä sitä keskustelua.

    ”Katseeni vältteli sitä jo silloin, kun tipuimme sieltä. Muistan sen, vaikka sieluni oli siinä kohtaa jo säpäleinä… tuijotin sitä suoraan hangessa maatessani ja jokainen olemassaoloni säie huusi minulle, ettei niin saisi tehdä.”

    Hangessa? Saiko päättymässä oleva syksy Tawan jalat kipristelemään pakkasesta, vai oliko se tapahtunut joskus aiemmin?

    Kauan, kauan aiemmin.

    ”Minä… en tiedä, mikä taivaalla on”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta se kutsuu samalla tavalla kuin kaikki tyhjyys, jota olen päässyt tuijottamaan. Enkä usko, että sen kutsun takana on yhtään mitään.”

    ”Isä kuvaili sitä minullekin vain kerran. Hän oli tuijotellut sitä Inivahissa jo vuosia. Hänen kokemuksensa kuulosti… samankaltaiselta.”

    Tuuli oli onnistunut kuljettamaan roskan Xenin silmän pinnalle, jonka hän sormellaan ketterästi pyyhkäisi sivuun. Pienen hetken ajan se oli aiheuttanut pienen mustan pisteen hänen näkökenttäänsä. Vaikka se oli ehkä vain kuivunut palanen kauan sitten puusta tipahtanutta lehteä, sivuääni hänen mielensä perukoilla piti sitä jotenkin huvittavana.

    ”Se tuntuu vähän samalta kuin se enkeli, joka Ko-Metrussa oli. Olen iloinen, että isä käänsi sille selkänsä.”

    Jossain muussa tilanteessa Tawa olisi jättänyt sen runollisena huomiona ilmaan leijailemaan. Mutta Xen ei vaikuttanut henkilöltä, joka sanoittaisi asioita vapaaehtoisesti vertauskuvilla.

    ”Enkeli”, Tawa toisti.

    ”Enkö… muistanut mainita siitä?” Xen ihmetteli. Tawa pudisteli vain päätään. Se tuntui kummalliselta. Niistä hetkistä, kun hän oli viettänyt ilman sieluaan, hän muisti pelkkiä välähdyksiä, mutta se tunne, jonka se enkeli oli häneen jättänyt, oli yksi voimakkaimmista. Tuntui oudolta, että Xen oli muka unohtanut mainita sen.

    ”Niin, siellä oli musta enkeli. En saanut sen sanoista selvää, mutta isä jätti sen taakseen. Oloni lämpeni heti, kun se ei ollut enää lähellä.”

    ”Mistä tiesit että se oli… enkeli?”

    ”Koska omani kutsui sitä sellaiseksi”, Xen totesi täysin tavanomaisesti.

    Harvoin oli kasvavan talven kylmyys niin syvällä Tawan luissa ja ytimissä. Enemmät kysymykset siitä aiheesta olisivat tuntuneet tahdittomilta tai turhilta. Ja ne mustat siivet, jotka Tawa kykeni kuvittelemaan päänsä yläpuolella, olivat syksyn pimetessä muuttuneet koko ajan suuremmiksi. Reikä taivaalla ei puhunut hänelle. Mutta hän uskoi tietävänsä, millä äänellä se tekisi niin, jos hän päättäisi kuunnella.

    Nimdan siru kuiski hänelle sisältä. Se pyysi tulemaan takaisin sisälle. Ensimmäinen hyvä idea, jonka se oli hänen päähänsä istuttanut. Tawa alkoi johdattaa askelta takaisin sisälle. Xen kyllä näki, että hänellä oli kylmä: ehkä se riittäisi, eikä tarvinnut kertoa, miksi niin oikeasti oli.

    ”Tietääkö Matoro vielä… enkelistäsi?” Tawa kysyi.

    ”No tuota…” Xen ähkäisi vähän vaikeana. Hän oli lopulta se, joka sulki parvekkeen oven heidän perässään.
    ”Se ei ollut kovin korkealla prioriteeteissa vielä eilen. Olen yrittänyt kerätä rohkeutta puhua siitä, mutta… öh… se on ollut aika vaikeaa.”

    ”Ymmärrän. Ota oma aikasi. Marraskuu tarjosi paljon uusia ongelmia meille kaikille.”

    He pysähtyivät Tawan pöydän äärelle, jossa Nimdan siru Delta hehkui sinisenä. Xenille sen kutsu oli tuttu, Tawalle uusi ja vieras. Mutta ei ehkä aivan niin vieras kuin hän oli antanut tähän asti ymmärtää.

    ”Meidän ei ole pakko puhua tästä kovin paljoa nyt, mutta haluaisin silti vielä kysyä sinulta näin kahden kesken… miksi lopulta valitsit antaa sen minulle?”

    Vastaus tuli Xenille helposti. Vaikka moni hiljattain tapahtunut asia oli vielä käsittelemättä, tästä yhdestä asiasta hän oli ollut varma jo pitkään.

    ”Matoro puhui tästä paikasta aina pelkkää hyvää. Isä myös. Jopa äiti… tuodessaan tontut porteillenne turvaan. Tiesin, että sillä pystyy tekemään pelkällä uskolla hirveitä asioita ja luulen, että etenkin nyt… omani on huvennut melkoisesti. Vain sellainen, joka on saanut jotain tällaista – Klaanin kaltaista – aikaan voi hyötyä siitä todella. Minusta sinä olet sellainen”, Xen selitti selkä suorana. ”Tiedän, että meidän muurimme eivät olleet tarpeeksi estääkseen sellaista, jolla oli kaksi… mutta ehkä täällä on kollektiivisesti enemmän uskoa kuin meillä oli.”

    ”Olet käyttänyt tuota sirua”, Tawa sanoi. ”Ja nähnyt sellaisen käytön seuraamukset. Vaatii todella paljon luottoa luopua siitä, ennen kuin olet edes oppinut tuntemaan minut.”
    Ja se oli jo toinen kerta Deltan historiassa, kun joku oli tehnyt niin aivan lyhyen ajan sisään, Tawa ajatteli. Se siru kulki kädestä käteen tragediaa kylväen. Se tuntui lähestulkoon esittävän Tawalle haasteen: sorrutko sinäkin Deltaan ja annat sen seuraavalle kovaonniselle?

    ”Tiedän, etten oikeasti tunne, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin. Tiedän, ettei siinä ole järkeä, mutta… noh… minkäs teet. Ja vaikka en olisi kummitellut täällä koskaan aikaisemmin, luottaisin silti isäni sanaan. Tuon sirun paikka on täällä.”

    Tawa pysähtyi aivan pöytänsä viereen ja laski kätensä Deltan ylle. Tuntui siltä, että se hyppäisi hänen kouraansa aivan omin ehdoin, jos hän antaisi sille luvan. Tawa ei vielä kuullut ääntä, jonka se voisi hänelle valita, mutta sillä tuntui olevan paljon sanottavaa. Ja jos oli pakko valita taivaalla ammottavan aukon ja Nimdan sirun välillä, hänestä tuntui, että ainoa vaihtoehto oli valita usko tyhjyyden sijasta kymmenen kertaa kymmenestä.

    Se pelotti yhä. Se oli liikaa. Ei se mahtunut hänen olkapäilleen. Klaanikin hädin tuskin mahtui.

    Mutta nyt, kun taivas oli auennut sataakseen raatojen kappaleita ja meri raivonnut päiväkausia, oli tyhjyys saanut sanoa hetken sanottavaansa. Joten ehkä kohta oli sen toisen vuoro?

    ”Mihin tämä siru on sinun mielestäsi tarkoitettu?” Tawa kysyi vetäen kättään siitä kauemmas.

    ”Pitämään pimeä poissa”, Xen vastasi. Oli vaikeaa olla vilkuilematta taas ulos siihen suuntaan, missä mustuus loisti.
    ”Paras asia, mitä se koskaan teki, oli se, kun se toi minut ja isän kotiin. Se pystyy ihmeisiin, mutta tekojakin parempi se on antamaan toivoa.”

    ”Anteeksi, mutta tuo… on optimistinen ajatus joltakulta, jota sirut ovat satuttaneet niin paljon. Jos saan kysyä, miten olet päätynyt tuohon?”

    Xen naurahti. Jopa hieman ilkukurisesti. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta se oli reaktio, joka hänen sisuksistaan kaikkein aidoimmillaan kumpusi.

    ”Sirut eivät satuttaneet minua, Tawa, vaan… se… noh, se…”
    Oli pakko pysähtyä. Nimen lausuminen spontaanisti tuntui edelleen mahdottomalta.
    Hän, joka käytti niitä, satutti… Ei tuo ole kuin jatke sille, mitä itse tahtoo. Killjoykin sanoi sen ääneen. Ei hän ollut vihainen Guardianille siitä, mitä hänelle tapahtui, vaan sille tahdolle, joka sen aiheutti. Ja se oli hänen omansa.”

    Eikö tahtosi olekin puhdas?

    Miksi tahtoisit satuttaa ketään?

    Mitä vielä odotat, Tawa?

    Ne olivat Tawan omia ajatuksia, mutta siru teki niistä todellisempia. Niinhän sillä oli tapana tehdä. Sen hän oli kuullut jo koskemalla aiempaa.

    ”Kiitos luottamuksestasi, Xen”, Tawa sanoi hiljaa. ”Yritän olla tässäkin sen arvoinen.”

    ”Olen pahoillani, että ne, jotka haluavat tuon käsiinsä vääjäämättä seuraavat sitä nyt tänne”, Xen huokaisi. ”Valitettavasti luulen, että joudut käyttämään sitä melko pian. Mutta ehkä sinulla on rohkeus kohdata ne. Olen… öh… lukenut tarpeeksi monta sarjakuvaa kultanaamioisista suojelijoista tietääkseni, että sitä rohkeutta pitäisi riittää.”

    Sarjakuvaa, Tawa ajatteli. Minkä taakan hän olikaan ottanut olkapäilleen, kun kehtasi näyttää hyvin kaukaa katsottuna Toa Lhikanilta. Hau oli toisinaan taakka: miten sellaista symbolista arvoa voisi jaksaa pitää yllä? Sääliksi se vain sattui olemaan hänen kasvonsa…

    ”Onko vinkkejä, mitä tehdä, jos sama makuta tulee hakemaan sitä seuraavaksi täältä?” Tawa kysyi, vaikka kysymys itsessään tuntui virheeltä.

    Xen ei ollut yhtään varma, mitä siihen pitäisi vastata. Hän oli valinnut kohdata turmionsa ilman ainuttakaan. Marraskuun jyrättyä hänet oli muuttunut semanttisuudeksi edes spekuloida sitä, olisiko hän pystynyt laittamaan yhdellä sirulla edes hanttiin. Sen miettiminen johdatteli hänet kuitenkin yhden kenties yhtä spekulatiivisen ajatuksen äärelle. Se oli sama sanoa ääneen nyt, kun hävittävää ei ollut.

    ”Te tiedätte siitä varmaan enemmän kuin me, mutta jos se todella toteuttaa käyttäjänsä toiveita, luulen, että yksin sillä tuskin peitotaan kahta. Mutta en ole varma, tarvitseeko siruja olla useampaa… vai riittääkö, jos toivojia on. Kuten sanoin, paras asia, mitä se koskaan teki, oli, kun tulimme sillä kotiin. Mikään laki maailmassa ei sano, että sitä tarvitsisi käyttää yksin.”

    Useampi toivoja, useampi siru… Xen ei voinut ymmärtää, kuinka lähelle maalitaulua oli osunut lähes kahdesti peräkkäin. Tawa jakoi nopean vilkaisun kokovartalopeilin kanssa samalla tapaa kuin hän aina nykyään katsoi peilejä: varmistaakseen että se todella oli vain peili, eikä se toinen.

    Se toinen oli nyt kuntoilemassa kellarissa. He olivat nykyään aika hyviä varmistamaan, että heitä ei voisi nähdä samassa paikassa. Tuo oli vain peili. Mutta saman ajatuksen se välitti: siksikö jokin kosminen sattuma oli varmistanut että heitä olisi kaksi?

    Kaksi Tawaa, kaksi sirua.

    Toinen ajatus oli yhtä hullu. Useampi siru… sen kohdalla Tawa ei vain jaksanut enää edes yrittää esittää. Xen oli jakanut hänelle käsittämättömiä asioita: tämän oli parempi olla valmis pikku shokkiin.

    ”Minä en tiedä, kuinka voimakkaita yksittäiset sirut ovat”, Tawa sanoi. ”Enkä tässä kohtaa, miten ja mihin niitä edes käyttää. Mutta sirujen määrästä tämä ei ainakaan jää kiinni.”

    Ennen kuin Xen ehti reagoida mitenkään, Tawa veti lipaston laatikon auki ja iski Gamman pöydälle Deltan vierelle.

    Xen tuijotti näkyä ensin noin viisi sekuntia täysin hiljaa. Hän oli nähnyt siruja Vakaman pöydällä ison määrän kerralla, mutta silloin kaikki niistä olivat muistuttaneet Deltaa. Se ainoa kerta, kun hän oli nähnyt kaksi aitoa samaan aikaan samassa paikassa, olisi riittänyt pelkkänä muistona tymäämään häneltä tajun kankaalle siihen paikkaan. Mutta nyt, kerrankin, se ajatus väistyi vaivattomasti.

    Xen purskahti räkäisimpään nauruun, mitä oli eläessään nauranut.

    ”Saamarin hullut! Ahhahhahahaaaa! Ei helvetti… eiiiiiiiiii helllllsvetti!”

    Xen käytännössä pomppi paikoillaan. Hän läimäisi polveaan ainakin kolmesti kuin pahainenkin vanhan ajan sirkustirehtööri. Hän nauroi niin kovaa, että jos Visokki ja Matoro keskustelivat edelleen, hekin varmasti kuulivat sen.

    Puuskan laannuttua hän nojasi pöytää vasten ja tuijotti sirujen yhteistä hehkua.
    ”Helvetti soikoon… tässä on kuin onkin toivoa…”

    Sirun antaminen Tawalle oli ollut suurin piirtein ainoa asia, mistä hän oli ollut saapuessaan muurien sisäpuolelle varma. Nyt se tunne vahvistui entisestään. Näin sen pitikin mennä.

    Tawa hymyili Xenille selvästi ilahtuneena aidosta riemusta, jonka oli saanut tästä huijattua esiin. Mutta se hymy väistyi nopeasti vakavampien ajatusten alle.

    ”Siitä, että meillä ylipäätään on siruja, tietävät tällä hetkellä sinä, minä, Visokki, Same, arkistojen Vaehran ja Geevee sekä Peelo. Ja Matoro tietenkin, mutta vain tästä jälkimmäisestä. Päätellen siitä tavasta jolla saimme Gamman, tietäjiin kuuluu myös Allianssiin kuuluva olento nimeltä Avde… joskin on hyviä syitä uskoa, että ei ole hänenkään etujensa mukaista välittää tietoa siitä liittolaisilleen. En ole tyytyväinen siitä, että tämä on salaisuus, mutta emme ole valitettavasti keksineet vielä parempaakaan ratkaisua.”

    Tawa vertaili kahta sirua katseellaan. Ne olivat hieman lähempänä toisiaan kuin hän toivoi niiden olevan: näiden kahden välille löytyi selvä leikkauskohta. Vain pieni sysäys, ja ne koskettaisivat toisiaan. Sitä hän ei ollut vielä valmis kokeilemaan.

    ”Tästä tulee varmasti tätäkin monimutkaisempaa, sillä on paljon henkilöitä, jotka tietävät, että Matoro jätti yhden siruista Metru Nuille, ja sitäkin enemmän henkilöitä jotka tuntevat sinut Mustan Käden kenraaliksi. Eikä ole mukava sanoa tätä, mutta sinun ja Matoron välit ovat varmasti hyvin suuren tarkastelun kohteena myös tämän asian vuoksi.”

    Tawa nosti katseensa Xeniin ja näytti pahoittelevalta, että oli siirtynyt tahtomattaan näin lähelle henkilökohtaista asiaa. Xenillä näytti olevan melko monta asiaa nieltävänä samaan aikaan.

    Tawa jatkoi:
    ”Meidän on vääjäämättä pakko keksiä tapa, jolla tästä kommunikoida laajemmin. Athin kirkko, joille sirut ovat pyhäinjäännöksiä, on meille hyvin arvokas liittolainen… emmekä ole kertoneet edes ensimmäisestä sirusta heille. Mutta ennen kuin keksimme, mitä ja keille kerromme… olisin hyvin tyytyväinen, jos Abzumolla ei olisi mitään tapaa kuulla, että meillä on kaksi.”

    Xenin selkäpiissä värähti, mutta hän onnistui silti vetämään kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Tawa nyökkäsi eleelle näennäisen tyytyväisenä.

    ”Ihan pieneksi hetkeksi tuossa… minä unohdin kaiken muun. Kiitos”, Xen hymyili.

    ”Kiitos itsellesi”, Tawa sanoi. ”Nyt voisin päästää sinut menemään. Sinulla on paljon nähtävää.”

    ”Kiitos, kun olet pitänyt huolta, että sitä nähtävää edelleen on”, Xen virnisti ja laski kätensä Tawan huoneen oven kahvalle. Hän tajusi vasta hetken päästä, että se mitä hän oli sanonut, oli tulkittavissa monella tavalla. Hänellä oli kuitenkin luottamusta siitä, että Tawa ymmärsi, mitä hän oli sillä tarkoittanut.

    Ainoa asia, mitä hän jäi katumaan oli, ettei tarkistanut, oliko toan viinakaappi niin vaikuttava kuin tämä oli Killjoylle väittänyt.

    Joskin sille tulisi varmasti vielä mahdollisuus.


    Kun Matoro oli jäänyt yksi Admin-siiven aulaan, ensimmäinen tuntemus oli ollut yllättävä helpotus. Hän kyllä tiedosti sen ironian: kaiken sen odottamisen jälkeen hän saattoi viimein viettää aikaa Xenin kanssa, ja nyt kun se oli mahdollista, se tuntui vaikealta. Yksin ollessaan oli kuin taakka valitsemisista ja valitsematta jättämisistä olisi keventynyt hetkeksi… mutta vain lyhyeksi hetkeksi.

    Aula oli hiljainen. Xelan pöytä oli tyhjä. Ainoa ääni tuli hieman sivummalta esikunnan huoneesta, missä oli käynnissä rauhallisen kuuloinen keskustelu. Siitä kuuli lähinnä Sugan jykevän äänen. Matoro mietti hetken, menisikö juttelemaan tälle saadakseen mielensä pois muista asioista, mutta toisaalta hänen teki mieli uppoutua omiin ajatuksiinsa hetkeksi, nyt kun Xen ei ollut läsnä. Lisäksi hän oli ainakin aikonut puhua Visokille, mutta kaikeksi onneksi tämä ei ollut vielä paikalla.

    Huojennus oli muuttunut pian huoleksi. Miten hän edes auttaisi Xeniä? Tämä teeskenteli, että oli kunnossa, mutta jopa Matorolle oli ilmiselvää, ettei tämä ollut. Eikä se nyt ollut mitenkään yllättävää. Xen oli kertonut illalla paljon sellaisista kokemuksista, joita tuskin ymmärsi. Matoro oli vääjäämättä ajatellut sitä, miten eksynyt oli itse ollut, eikä tahtonut Xenin rypevän samoissa vesissä… mutta mitä hän asialle voisi tehdä?

    Tuntui absurdilta – lähes kohtalon pilkalta – että hän oli odottanut jälleennäkemistä niin innolla, ja… se oli mitä oli. Eikä parantanut asiaa, että tilanne oli selvästi molemminpuoleinen. Matoro oli kyllä huomannut jo eilen, miten Xen oli useamman kerran lähes puhunut jostakin… mutta aina sitä löysi jonkin tekosyyn. Hän oli itse tehnyt aivan samoin. Matoro painoi väsyneenä otsansa käsiinsä. Kumpikaan heistä ei ollut varmaankaan saaneet viime yönä unta, vaikka olivatkin esittäneet parhaansa mukaan. Hänen ajatuksensa kiersivät kehää kunnes huomasi, että aikaa oli kulunut jo melkein puoli tuntia. Se keskeytyi, kun hän kuuli päässään tutun äänen.

    ”Huomenta”, Visokki sanoi. Kaikesta päätellen tämä oli tulossa kahviosta: telekineettisesti kannettu tarjotin leijaili huolettoman oloisesti puoli metriä tämän yläpuolella.

    Matoro kohotti katseensa ja piristyi hieman huvittavasta näystä.
    ”Hei vaan”, hän vastasi.

    ”Kelpaako kahvi? Menimmekin Tawan kanssa ristiin, niin minulla on ylimääräinen.”

    ”No, join jo yhden, mutta mikäs siinä…”

    Visokki vilkaisi ylös, ja toinen lämpöisenä hohkaavista pahvimukeista leijaili itsekseen suoraan Matoron käteen. Hän nuuhkaisi kahvia, totesi sen liian kuumaksi juoda vielä ja katsoi sitten Visokkia.

    ”Kiitos. Tuota, onko sinulla hetki?”

    ”On minulla tunti. Meillä piti olla Rumisgonen voitonjuhlien suunnittelukokous, mutta kukaan ei tunnu olevan siitä juuri nyt kovin innoissaan… ja Mustan Käden saapuminen siirsi sitä vähän prioriteeteissä alaspäin. Mitä sinulla on mielessä?”

    Matoro mietti hetken, oliko ollenkaan puhumassa oikealle henkilölle, mutta päätti kuitenkin kokeilla.

    ”Minä en ole oikein saanut vielä sanallistettua sitä itsellenikään… mutta ehkä yrittäminen auttaisi”, Matoro sanoi. ”Voimmeko mennä puhumaan?”

    Visokki nyökkäsi ja johti tietä.

    Monta kerrosta ja vielä monta porrasta myöhemmin he olivat Visokin huoneistossa. Matoro odotti hetken lupaa istua ennen kuin Visokki osoitti hänet puolihuolimattomasti kohti nahkasohvaa. Viime kerralla siinä he olivat puhuneet Oraakkelista ja Syvästä Naurusta ja nukeista, mutta ne ongelmat tuntuivat juuri sillä hetkellä Matorosta uskomattoman pieniltä.

    Visokki meni ikkunan ääreen vetämään verhot auki, ja kuulaan valkoinen kylmä valo täytti huoneen. Tarjotin laskeutui ilmasta itsekseen lattialle. Sillä oli toinen kuppi kahvia, runsas täytetty eväsleipä ja hyvin pieni kupponen jolla oli… kärpäsiä? Oletettavasti kaavittuna jonkun Kahvion ikkunalaudan välistä. Visokki suuntasi katseensa kupposeen, nosti sen ilmaan ja liikutti sen telekineettisesti yhden katonrajan seiteistä luokse. Hyvin pieni hämähäkki heräsi omalle aamiaiselleen.

    ”Olisinkin halunnut puhua sinulle siitä, mitä kuulin moderaattoreilta”, Visokki sanoi. ”Ymmärrän, että sinuun kohdistettiin ennen myrskyn silmää hyvin voimakas… psyykkinen hyökkäys, ja syypäätä ei ollut kovin vaikea päätellä. Liittyykö tämä siihen?”

    Matoro irvisti. Ehkä Visokin kliinisen neutraali tapa käsitellä asiaa oli hyvä tapa aloittaa.

    ”Liittyy… tai siis. Ei ole kyllä oikein sanoa, että se oli hyökkäys minua kohtaan, Xenhän siinä… niin. Minusta tuntuu hieman väärältä edes olla huolissani omasta tilastani siihen verrattuna. Abzumo… hän sanoi, että teki sen kostona minulle. Ja onhan siinä jotakin totta… minä sen hiton sirun jätin Metru Nuille, ja siitähän tämä kaikki johtuu.”
    Matoro piti lyhyen tauon ja pohti seuraavia sanojaan.
    ”Minä olin aika varma, ettei Xen olisi halunnut nähdäkään minua sen jälkeen… en syyttäisi… mutta hän nyt kuitenkin on… en tiedä. En edes ymmärrä, miten tätä asiaa voisi käsitellä. Tahtoisin auttaa häntä, mutta en osaa. En edes tiedä, mitä kaikkea muuta hän on kokenut, tai mitä hän tällä hetkellä ajattelee minusta. En tiedä, oliko tässä mitään järkeä…”

    Visokin oman pahvimukin kansi irtosi itsekseen ja muki itse kävi lähellä visorakin suuta, mutta neste oli selvästi vielä liian kuumaa.

    ”Varmasti Xen koki jotain, jota on hyvin vaikea sanallistaa. Mutta ei ole tarpeen väheksyä sitä, mitä sinäkin olet kokenut. Se esine, jonka kautta näit, kuulit ja koit hänen traumansa on impressiedri, makutojen luomus. Veljeskunta käyttää niitä välittääkseen täsmällisiä tunnekokemuksia vasalleilleen. Moni heidän palvelijansa ei edes tiedä palvelevansa heitä. Noudattavat vain ohjeita, jotka puukotetaan suoraan heidän mieliinsä. Lienee selvää, että tässä tapauksessa se toimitettiin sinulle vain kivun aiheuttamiseksi.”
    Visokki piti hetken mietintätauon, lipaisi kahvia käsittämättömällä suustaan kurottuvalla ulokkeella ja jatkoi:
    ”Sen lähettäjä haluaa sinun varmasti ajattelevan, että se kaikki oli sinun syytäsi. Enkä tiedä, onko tästä apua, mutta sanon sen kuitenkin: sinä et voi olla vastuussa kaikesta, mikä maailmassa tapahtuu.”

    Visokki selvästi halusi suunnata nuo sanat myös jollekulle muulle: niin paljon huonosti piilotettua turhautumista niissä oli. Matoro kohotti katseensa lattiasta, minne hänen huomionsa oli vajonnut hänen kuunnellessaan Visokin sanoja.

    ”Niin, no, olihan se tyhmää koskea siihen”, hän yritti sanoa niin kevytmielisesti kuin pystyi, mutta vakavoitui pian. ”Tiedän, ettei minun pitäisi yrittää olla kaikesta vastuussa, mutta tässä tapauksessa en minä koe voivani väistää vastuuta ilman, että kuulen sen suoraan Xeniltä. Mutta enhän minä voi tietenkään edes ottaa asiaa puheeksi. Ei se ole sen arvoista. Ja tuntuu väärältä edes keskittyä johonkin omiin tunnontuskiini kun, noh, hän on niin surkeassa tilassa. En minä nyt ainakaan halua muistuttaa häntä siitä.”

    ”Ymmärrän kyllä, että hänellä on paljon käsiteltävää. Oletteko vielä puhuneet siitä?”

    ”Olemme tehneet parhaamme teeskennelläksemme, että tilanne on normaali…” Matoro myönsi. Hän maistoi kahvia lähinnä tehdäkseen jotakin käsillään.

    ”Aivan. Osaatko sanoa, miten hän on ottanut suruprosessin?”

    Visokin kysymys oli asiallinen, mutta admin ei piilottanut käyvänsä itsekin samaista prosessia läpi. Killjoy ja hän olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä.

    ”Minusta tuntuu, että hän yrittää peittää surun parhaansa mukaan”, Matoro vastasi. ”Eikä oikein tiedä, mitä ajatella siitä…”

    Mitäpä kenenkään heistä olisi pitänyt ajatella siitä? Hauta oli vasta suljettu ja seremonia oli ollut kaunis, mutta Visokki ei ollut omassa surutyössään vielä edes alussa. Tietyllä tapaa Killjoy oli elänyt kuoleman rajamailla koko sen aikaa, kun he olivat olleet ystäviä, ja tämän kaltainen uutinen olisi voinut saapua milloin tahansa, myös jo ennen sotaa. Ehkä sitä katkeransuloisempaa oli se, että Killjoy oli kuollut juuri löydettyään jotain, jonka takia alkaa taas elää. Ja täällä hänen tyttärensä nyt oli, eikä Visokilla ollut tähän minkäänlaista suhdetta tai minkäänlaisia ennakko-odotuksia: vain tunne siitä, että kenraali Xenin sydämen paikalla löi jotain tuttua ja silti vierasta.

    Ja voi kun se olisi jäänyt vain siihen: mukanaan Xen oli tuonut yhden uuden ongelman, joskin se oli toki samainen, jonka Matoro oli Metru Nuille jättänyt. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Eikä kumpaakaan heistä lohduttanut se, että Delta oli silläkin hetkellä naapurihuoneessa. Sekin tuntui asialta, mistä heidän olisi tullut puhua, mutta ei juuri sillä hetkellä.

    ”Uskon, että hän kyllä puhuu siitä, kun on vain tarpeeksi hiljaista”, Visokki sanoi. ”Kun on ollut aikaa hengittää, ja jos vain pystyt kuuntelemaan. Hän ei ole isänsä, mutta luulen että heissä on paljon samaa.”

    ”Toistaiseksi hetket, joina olemme jääneet kahden, ovat tuntuneet lähinnä raskailta. Kai se on siksi, että emme osaa kumpikaan oikea puhua… tästä kaikesta”, Matoro kertoi. ”Näytän hänelle tänään kaupunkia. Ehkä sillä saa ajatukset jonnekin muualle…”

    ”Kuulostaa hyvältä. Surua ei voi kiirehtiä, pitää muistaa myös elää. Mitä ajattelit näyttää hänelle?”

    Matorosta tuntui helpottuneelta, kun Visokki tunsi välittömästi ymmärtävän, mitä hänen ja Xenin välillä yritti olla. Mutta toisaalta, Visokki oli tavannut ilmielävän Xentoron, joten ehkä se ei ollut niin kummallista. Mitäköhän Kapura sanoisi koko tilanteesta? Matoro olisi antanut aika paljon päästäkseen puhumaan tämän kanssa.

    ”Kai me kierrämme kaupungin, ja menen vähän sen mukaan, mistä hän kiinnostuu. Ainakaan hän ei halua tutustua eilisen jäljiltä kovin moneen uuteen tyyppiin”, Matoro naurahti ankeasti. ”Melkoiset olosuhteet tulla Klaaniin.”

    ”Noh”, Visokki sanoi siemaisten lisää kahvia. ”En usko, että mikään paikka on parhaimmillaan lihasateen jälkeen.”

    ”Minä luulen, että ankeakin Bio-Klaani on kuitenkin mukavampi paikka kuin Metru Nui”, Matoro sanoi. Visokki katsoi häntä pari sekuntia hieman tympeällä katseella: toinen heistä ei olisi ollut hyvänäkään aikana tervetullut Metru Nuille.

    ”Niin, ja aioimme käydä seuraavaksi Kepen ja Peelon puheilla. Xen antoi ymmärtää, että tietäisi sateesta jotain. Ehkä he saavat asian selvitettyä kolmistaan. Oikeastaan aika rauhoittavaa, kun ei kerrankin tiedä itse asiasta yhtään mitään.”

    ”Suosittelen juuri nyt pitämään asian niin. Tällaiset tapahtumat… ne lietsovat pakokauhua, jos niille antaa yhtään liikaa valtaa.”

    Visokki oli kohdannut Kepen kertaalleen toissapäivänä. Sananvaihto isoimmasta aiheesta oli ollut nopea ja kylmäävän toteava: myrskyn jäljiltä aurinkojen vieressä todella oli jotain sellaista, joka ei sinne kuulunut. Ja Kepe ei ollut uskaltanut katsoa siihen suoraan, kun taas Visokki oli jättänyt sanomatta, että hänen nähdäkseen se oli ollut siellä jo jonkin aikaa. Jos oli yhtään liian hiljaista, saattoi kuulla niiden pienten kultanaamioisten pikku askeleet taas, ja niiden ylistykset sille, mikä oli nyt taivaalla kaikkien nähtävillä.

    Kuilu alkoi olla sellainen asia, johon voisi horjahtaa milloin tahansa. Sille ei vain pitänyt antaa valtaa. Hänestä oli tullut siinä hieman parempi viime aikoina: mitä vaihtoehtoja edes oli?

    ”Juuri nyt meidän kaikkien lienee hyvä keskittyä vain niihin asioihin, joita voimme muuttaa. Jos maailma loppui viime viikolla emmekä ole vielä huomanneet sitä, sille emme varmaan voi enää mitään.”

    ”Niin”, Matoro vastasi. Jos maailma loppui viime viikolla, niin ainakin hän voisi yrittää piristää Xeniä sen vähän, mitä pystyi. Vaikka laiha korvaushan se kaikista hänen aiheuttamista ongelmistaan oli. ”Sitä minä kai toivoin sinulta kuulevani. Että mitä minä pystyisin tekemään tässä tilanteessa…”

    Viimeiset tipat kahvia leijailivat telekineettisesti visorakin kitoihin. ”Aion vähän ärsyttävästi vastata kysymyksellä: Matoro, mitä sinä haluat?”

    ”Anteeksi, en tarkoittanut, että tästä ei olisi ollut apua. Minä luulen, että sain jo… edes vähän selvyyttä tähän.”

    ”Ei, vaan minä haluan että sanot sen vaikka edes itsellesi. Mitä sinä haluat, että sinun ja Xenin välillä olisi?”

    Matoro huokaisi syvään. Nii-in. Asia, jota hän oli ajatellut viimeisen kuukauden aikana luultavasti enemmän kuin mitään muuta.
    ”Minulla on järkyttävän huono omatunto, ja haluan korvata sen Xenille jotenkin.”

    ”Varmasti, mutta miksi? Vain siksi koska ajattelet olevasi velkaa, vai jostain muustakin syystä?”

    Huoneessa tuntui äkkiä olevan omituisen kuuma. Matoro toivoi, ettei Visokki huomannut, miten hän kiemurteli, mutta tämä kyllä varmaan huomasi. Koko haave tuntui siinä tilanteessa joltakin, mitä hän ei todellakaan ansaitsisi, mutta ei se haavetta saanut unohtumaan…

    ”… no, kai minä pidän hänestä aika paljon”, Matoro viimein huokaisi.

    ”Kuinka paljon?”

    Matoroa alkoi turhauttaa ja nolostuttaa koko kuulustelu. Ikinä ei kannattaisi mennä puhumaan Visokille…
    ”Olen ajatellut häntä varmaan jatkuvasti Metru Nuilta palattuani…”

    Vähitellen Visokin yleensä tyynestä olemuksesta alkoi pilkistää se, että tämä alkoi toden totta kihistä turhautumisesta. Matoro oli astellut siihen grilliin ihan tarkoituksella ja tietoisesti, ja grillimestari ei ollut todellakaan tyytyväinen siihen mitä oli toistaiseksi saanut irti.

    ”Ja, jos joskus tulevaisuudessa olisi hyvä hetki ja olisi aikaa myös puhua siitä… mitä sinä haluaisit sanoa hänelle?”

    ”O-onko tämä nyt aivan varmasti tarpeellista?” Matoro kysyi. Ja hätkähti, kun 160 sivua romanttista fiktiota (pehmeäkantinen) putosi hänen päähänsä. Matoro tuijotti ympäriinsä enemmän pöllämystyneenä kuin juuri mitään muuta, ja löysi katseellaan hyökänneen objektin: oli varmasti täysin sattumaa, että surullisenkuuluisan ja hämmentävän hyvin julkisuudesta poissa pysytelleen kioskikirjailija S.G. Dorfin teos Varkain vuoteeseenKun Tesaro suostuu suvanvahdiksi, hän ei odota joutuvansa Pimeyden Metsästäjien hyökkäyksen kohteeksi tai joutuvansa kuumimman koskaan tapaamansa muukalaisen – Reigerin – syliin. Heidät lukitaan yhteen pieneen huoneeseen, jossa on vielä pienempi sänky ja edessä pitkä, kylmä yö. Pian hän kaipaa miehen lämpöä, kosketusta ja suuta.

    Lopulta Mata Nuin ritarikunnan agentti Reiger onnistuu auttamaan Tesaron pakoon, ja he sopivat jättävänsä tapahtumarikkaan yön taakseen. Tesaro tuntee harvoin vetoa miehiin, jotka ovat niin hiljaisia, särmikkäitä ja vaarallisia. Ja Reiger on vakuuttunut siitä, ettei hän voi koskaan olla se mies, jonka Tesaro ansaitsee. Mutta jos se on niin väärin… miksi se tuntuu niin oikealta?

    ISBioN: 9789521715457
    oli pudonnut Visokin kirjahyllystä suoraan hänen päähänsä. Visokki tuijotti hieman häkeltyneenä lattialla auki olevaa aukeamaa, potkaisi kirjan etujalallaan sohvan alle ja keräsi itsensä.

    ”Mitä sinä haluat Xeniltä?” Visokki tokaisi. ”Mitä sinä tunnet häntä kohtaan, Matoro?”

    Matoron ryhti lysähti ja hän alkoi hyväksyä tappionsa. Hän keräsi hetken voimia myöntää se ääneen.

    ”Minä haluan hänet”, hän lopulta uskalsi sanoa, ja yllättyi suoruudestaan itsekin. ”Minä… en minä tiedä miksi. En ollut ennen edes ajatellut mitään muuta tulevaisuutta kuin, noh, että olisin soturi. Kunnes Metru Nui tapahtui…” Hän haki varovaisesti sanoja. Hänen kasvonsa paistoivat hailakan sinertävinä. ”Mitä enemmän vietän aikaa Xenin kanssa, sitä enemmän haluaisin, että voisimme olla onnellisia yhdessä…”

    Visokki näytti siltä, että joutui fyysisesti estämään itseään tuulettamasta siitä, mitä oli juuri saanut Matoron sanomaan ääneen: vihdoin, vihdoin kunnon kiehuvan kuumaa teetä! Vihdoin joku tässä saamarin linnakkeessa kuunteli häntä näissä asioissa! Visokki joutui tietoisesti puskemaan pois voitonriemun siitä, että oli saanut Matoron nalkkiin itse teossa. Tawan toimistosta saattoi erottaa etäistä naurua.

    ”Kiitos!” Visokki sanoi topakasti ja löi etujalkojaan niin kovaa maahan, että Herbert oli pudota seitiltään. ”Vihdoin! Tai siis, anteeksi. Milloin aiot sanoa tämän hänelle?”

    Sekö ei ole vielä ohi? Eikö tuolle hullulle naiselle riitä mikään, Matoro huomasi miettivänsä, eikä enää oikein hahmottanut, kuinka vakavissaan Visokki edes oli.

    ”No… sitten kun on parempi tilanne. En minä nyt… kyllähän minä selitin, miten monimutkaista kaikki meidän välillämme on nyt.”

    Visokin pihtien välistä pääsi syvä henkäys. ”Milloin ikinä on oikea tilanne? Viime viikolla satoi lihaa ja sitä ennen joku hitsin ’Matoronmetsästäjä’ hyökkäsi tänne ja sitä ennen Manu taisteli apinan kanssa ja taivaassa on reikä ja huomenna KingKongu tulee varmaan takaisin yrittämään kidnapata Tawaa! Me olemme sodassa hirveitä käsittämättömiä voimia vastaan, eikä ikinä voi olla varma että huominen EDES TULEE!”

    Matoro ei muistanut koskaan nähneensä Visokkia niin kiihtyneenä. Kyllä tämä taisi olla täysin vakavissaan.

    ”Ja kun Matoro: KYLLÄ HÄN TIETÄÄ. Naiset aina tietävät! Sinä voit pitää suusi kiinni, mutta ei tarvita telepaattia näkemään, kuinka sinä katsot häntä. En tiedä kuinka hyvänä pidät omaa pokerinaamaasi, mutta minun nähdäkseni sinä heitit koko käden kuvapuoli ylöspäin pöydälle heti, kun kävelit tähän huoneeseen!”

    Jälleen kerran Matorosta tuntui kuin hän olisi ehdoin tahdoin kävellyt verenhimoisen visorakin seittiin. Ja tällä hetkellä häntä paketoitiin verkkoon sen lounaaksi.

    ”Mutta jos minä kerron sen hänelle tässä tilanteessa, se tuntuu… en tiedä, itsekkäältä”, Matoro yritti.

    Visokilla oli sellainen ilme, että Matoro oli valmiina seuraavaan sattumalta seinältä päähän putoavaan kioskikirjaan. Sivusilmällä hän huomasi, että niitä oli kokonainen sarja. Oikeassa järjestyksessä vielä: selkämykset muodostivat jonkun salskean xialaisen adoniksen.

    ”Mitä sitten, jos se on itsekästä? Hän tekee omat valintansa sen perusteella, mitä hän ajattelee. Tämä kuulostaa taas siltä kuin juuri SINUN valintasi taas määräisi hänen elämänsä, hyvässä tai pahassa! Äh, tämä on ihan sama juttu kuin aina Tawan kanssa! Onko tämä joku toa-juttu???”

    Matoro oli sanomassa, että se varmaan oli nimenomaan joku toa-juttu, mutta lopulta tajusi, ettei Visokkia oikeastaan varmaan kiinnostanut.

    ”Ja sitä paitsi”, Visokki jatkoi nimellisesti rauhallisemmin. ”Mikä sinusta mahtaa olla se syy, että hän viettää tänäänkin päivän kanssasi? Mistä ihmeen kumman syystä??”

    Matoro alkoi olla täysin lyöty. Mitä siihenkin vastaisi?
    ”Niin kai sitten”, Matoro huokaisi. Hänen puolikas kahvikuppinsa oli jäähtynyt keskustelun aikana unohdettuna. ”Kyllä minä sitä toivon. Olen ollut vain kuollakseni huolissani hänestä… eikä ole tuntunut oikealta… no, ottaa tätä puheeksi, kun on ollut hautajaiset ja kaikki.”

    Matoro jäi miettimään, olisivatko asiat olleet eri tavalla, jos he olisivat oikeasti puhuneet asiasta viimeisenä yönä Metru Nuilla. Mutta kumpikaan heistä ei vielä silloin tiennyt, mitä edes ajatteli.

    ”Ei sen tarvitse tarkoittaa vielä mitään erilaista, jos ette ole valmiita siihen”, Visokki sanoi. ”Mutta eikö hän ansaitse kuulla sen silti ääneen?”

    ”Kun muotoilet sen noin…” Matoro nyökkäsi vaisuna.

    ”Mitä tahansa voi tapahtua, Matoro. Kenelläkään meillä ei ole loputtomasti aikaa.”

    Visokki huokaisi ja antoi oman surunsa näkyä.

    ”Käytä se aika joka teille on annettu. Varsinkin nyt, kun jouduit elämään hetken siinä uskossa, että se olisi jo ohi.”

    Matoro vain nyökkäsi hieman rauhoittuneena. Ehkä hänen pitäisi sitten sanoa se. Vaikka parin päivän kuluttua, kun asiat ovat hieman tasaantuneet.

    ”Kerrot sen hänelle tänään.”

    ”Kerron kerron”, Matoro myötäili lähinnä antaakseen Visokille sen vastauksen, jonka tämä halusi. Hänet pelasti tilanteesta, kun oven ulkopuolelta alkoi äkkiä kuulua puheääniä. Xen ja Tawa olivat selvästi valmiit. Matoro hörppäsi kahvinsa ja nousi ylös helpottuneena, ja toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkisi mitään keskustelun sisällöstä.

    ”Minun pitää nyt mennä sinne Kepen luokse. Tuota, kiitos… tämä ei ollut ihan sitä mitä odotin… mutta kiitos kuitenkin.”

    Visokki saattoi Matoron ovelle, mikä tuntui tässä tilanteessa pikemminkin ehkä jonkinlaiselta takaa-ajolta.

    ”Tänään! Teet sen tänään!!”

    ”J-juu juu!”

    Matoron liuettua ennätysvauhdilla huoneesta Visokki sulki oven tämän perässä ja leijutti puuttuvan pokkarin takaisin kirjahyllyyn. Ah, romantiikka. Maailman voimista toisiksi suurin heti pragmaattisuuden jälkeen. Niin kaunis asia se oli, että Visokki ei halunnut edes vielä jakaa viimeistä ajatustaan:

    ”Ja SITTEN kun on hyvä hetki, pistä se kultamussukkasi muuttamaan mielensä sirujen suhteen.”


    Aamupalaveri oli tuntunut unelta, jossa Suga oli ollut sivustaseuraaja. Muiden poistuttua Esikunnan neuvotteluhuoneesta oli Suga jäänyt vielä paikoilleen tutkimaan kääröjä, karttoja, tiedusteluraportteja ja muita muistiinpanoja vain huomatakseen puolta tuntia myöhemmin, ettei todellisuudessa ollut sisäistänyt lukemaansa ja näkemäänsä nimeksikään. Suurin järkytys Killjoyn poismenosta oli tietysti ehtinyt laantua hautajaistilaisuuteen mennessä, mutta oikeastaan vasta nyt Sugalle valkeni, miten merkittävä vedenjakaja hautajaiset lopulta oli kahden aikakauden välissä; nyt elettiin aikaa Killjoyn jälkeen. Killjoyta ei enää ole.

    Toisinaan tuo ajatus sai muodon päänsisäisenä, ilottomasti ääneen lausuttuna julistuksena, jonka raskaus tuntui vatsanpohjassa asti ja toi odottamattomia harmaan sävyjä Sugan varsin luottavaiseen arvioon Klaanin lopullisesta sotilaallisesta kyvykkyydestä; tuon häilyvän, musertavan tunteen kuitenkin väistyessä Sugan mielessä päällimmäisenä oli useimmiten kiitollisuus yhteisistä kokemuksista ja harras toive siitä, että lopussa Killjoy oli tuntenut rauhaa ja autuutta, jota tämän elämään oli kokonaisuudessaan aivan liian vähän mahtunut

    Jäähyväiset eivät olleet Sugalle vieras asia.

    Matkan varrella hyvästit oli jätetty useasti. Aseveli, työpari, ystävä… milloin miekaniskun lopullisuuden, milloin teiden erkanemisen ja siteiden katkeamisen vuoksi, oli moni rinnalla samaa polkua kulkenut sielu pudonnut pois Suga elon piiristä. Osan kasvot häilyivät Sugan mielessä enää vain ilmeettöminä naamioina ja haaleina kuvajaisina kuin kauan sitten nähdystä unesta, jota on päivä päivältä vaikeampi muistaa. Toisia Suga taas tunsi kantavansa mukanaan kultaisena varjona ja yhteytenä, jonka kautta he saattoivat ajatuksissaan yhä tavoittaa toisensa. Todellisuudessa Suga ei ollut lainkaan varma, oliko näitä yhteyksiä edes olemassa, vai oliko kaikki vain soturin romantisoitua ajatusta aseveljeydestä ja harhakuvaa siitä, että jopa aivan kaiken romahtaessa olisi tukea, apua ja lohtua vielä tarjolla jossain maailman kolkassa. Kostoa? Kenties sitäkin, mutta sitä Suga ei halunnut ajatella. Ei nyt.

    Suga huokaisi syvään, kuin tyynnyttääkseen sisällään vellovaa tunteiden myrskyä, ja istuutui pöydän ääreen. Hän siirteli edessään levittäytyviä paperipinoja ja yritti pitää mielensä perukoille piirtymään alkaneesta tekstin idean kirkkaana, kuin peläten sen karkaavan tiehensä ennen kuin se saavuttaisi muotonsa paperille. Suga naputteli kynällä kevyesti rytmejä pöytää vasten, tapaillen ajatuksissaan kelluvia sanoja. Lopulta Suga levitti papereiden seasta löytämänsä tyhjän käärön eteensä, tarttui kynään ja alkoi raapustaa; tavallisesti niin kovin vankka käsi vapisi hieman, aivan kuin Sugan mielessä vellovat ajatukset ja niiden sanallinen muoto olisivat ujostelleet paperille valumista – kenties peläten paljastumista tai tuntien riittämättömyyttä todellisesta muodostaan käsinkosketeltavaan todellisuuteen tuotuna.

    Ja niin muisto ja tunne saisivat muodon paperilla. Muste oli kyyneliä ja kynän liike paperilla kuin sähkötystä, jonka Suga toivoi kantavan sinne jonnekin, viestinä kaikesta siitä, mitä oli jäänyt tässä elämässä sanomatta. Ystävän muistolle.

    “Killjoyta muistaen”

    ”-ja tämä huone on sitten uusi esikunta”, Matoron ääni ja avautuvan oven narahdus keskeytti Sugan puuhat.

    Xen kurkkasi ovesta sisään Matoron perässä ja kohtasi siellä heti edelliseltä päivältä tuttujen kasvojen katseen.

    ”Oho, hei Suga. Ei kai keskeytetty mitään?”

    Suga nosti katseensa hätkähtäen ja havahtuen ympäröivään todellisuuteen jostain kaukaa muistojen ja vaikeasti hahmotettavien ajatusten virrasta.

    “Oi, huomenta! Ei, ette ainakaan mitään, mitä en voisi jatkaa myöhemmin”, Suga vastasi huojentuneena siitä, että paperi edessään oli vielä käytännössä tyhjä. Suga oli tapansa mukaan pohtinut aloittavansa muistokirjoituksensa Killjoyn sotilaallisten ansioiden, perinnön ja taistelutoveruuden ylistyksellä, mutta kohdatessaan tulijat hän viimein tajusi, ettei se saanut olla ainoa tapa ja näkökulma, josta hän Killjoyn muistaisi. Ei etenkään tämän tyttären edessä.

    ”Ah”, Xen myhähti tyytyväisesti ja astui viimein kunnolla esiin Matoron takaa. Esikunnassa oli sillä tapaa kotoisa tunnelma, että karttojen ja kommunikaatiovälineiden määrä oli Xenille tuttua jo Metru Nuilta. Se, mikä hänelle ei ollut tuttua, oli katku, joka huoneesta pöllähti. Täynnä oleva tuhkakuppi pöydän reunalla ei kytenyt, joten Suga ei selvästi ollut siihen syyllinen. Vaikka huonetta oli käytetty ilmeisesti vain jonkin aikaa, pöytään tuntui silti pinttyneen jatkuva tupakan haju. Lähinnä koneiden (ja tupakkatuotteiden säännöstelyn) täyttämässä Onu-Metrussa Xen ei ollut eläessään törmännyt sellaiseen.

    ”Klaanillahan ei ole ennen ollut näin sotilaallista menoa, mutta tämä perustettiin hiljattain, kun sota vähän pakotti”, Matoro kertoi. Hänkään ei ollut ollut siellä kuin pari kertaa aiemmin. Suuressa saaren kartassa keskipöydällä näkyi nuppineulat, joista useampikin tosin merkitsi hänen tekemisiään.
    ”Mutta Suga on paljon paremmin perillä tästä tasosta kuin minä.”

    “Niin, sotilasorganisaationa Klaani on aika nuori. Toki meillä on pitkä ja sanoisinko… värikäs historia erilaisista operaatioista, mutta tällainen…keskusjohtoisempi malli ja koko Klaanin läpileikkaava liikekannallepano on kieltämättä uutta”, Suga totesi raapien hajamielisesti takaraivoaan, ikään kuin hieman kiusaantuen ja peläten vaikuttavansa tahdittoman militantilta näin pian hautajaisten jälkeen. Hän kuitenkin kasasi ryhtinsä ja kohtasi Xenin katseen.

    “Pyrimme tietysti tekemään asiat täällä hieman paremmin kuin esimerkiksi Metru Nuilla”, Suga kiirehti lisäämään vakuutteleva sävy äänessään. “Puhuimmekin tästä taannoin isäsi kanssa aika paljon…”

    ”Ei hätää, tämä ei ole mikään tarkastus”, Xen naurahti. ”Eikä Nurukanilla tai Codyllakaan ole oikeasti näistä asioista naamio hirveän kireällä. Kunhan nyt pärjäätte vaan.”

    “Pyritään pärjäämään!” Suga totesi, hymynkareen hiipiessä kasvoilleen. Aamuaurinko paistoi yhtäkkiä kirkkaammin. Xenin rohkaisu oli ollut pieni mutta tärkeä muistutus. toden totta, Killjoyn perintö on vahva ja tuo menetyksen keskelle myös uusia, arvokkaita liittolaisia… uutta toivoa…

    “Ja teidän kanssanne pärjäämme varmasti oleellisesti paremmin kuin ilman”, Suga lisäsi nyökytellen. Klaanin sodanjohto ei ollut niin naiivi, että olisi laskenut kaiken vain yhden Killjoy & Musta Käsi -nimisen kortin varaan, mutta Xenin saapuminen oli kieltämättä tuonut helpotusta Klaanin iskukykyyn ja ennen kaikkea puolustusvalmiuteen.

    “Ikävöin isääsi ennen kaikkea ystävänä, mutta ei käy kiistäminen, etteikö tätä menetys olisi tuntunut myös täällä Klaanin sodanjohdossa”, Suga julisti tutun varmuuden palatessa pikkuhiljaa ääneensä. Sanat olivat tulleet suusta kuin itsestään ja ääneen lausuttuna ne korostivat Sugalle itselleenkin, mitä Killjoy oli lopulta merkinnyt. Veteraanien vertaistukena ja toverina Klaanissa.

    “Ja totta vie, haluamme kunnioittaa hänen muistoaan pitämällä Klaanista – nyt teidätkin mukaan lukien – hyvää huolta. Aika moni meistä on hänelle kuitenkin kiitollisuudenvelassa…” Suga jatkoi toivoen, että suorastaan harjoitellun makuisesta, tyylilleen ominaisesta palopuhehenkisyydestä huolimatta sanoista välittyisi vilpittömyys myös uudelle tuttavuudelle.

    Xen mutristi hieman suutaan, mutta nyökkäsi kiitokseksi. Siltä osin hän oli täysin neuvoton. Tuhannesta luetusta sodankäyntiin liittyvästä teoksesta huolimatta hänellä ei ollut idean poikastakaan siitä, miten Bio-Klaanin sodanjohtoa olisi voinut jotenkin auttaa. Heillä oli iso alus jossa oli isoja pyssyjä. Ideaalissa maailmassa se olisi tarkoittanut vihollisien osoittamista niillä ja liipaisimen painamista. Todellisuus sodassa oli kuitenkin sitä, mistä Xenkin oli nähnyt ainoastaan isänsä puuttumisen. Ne loputtomat kokoukset ja tapaamiset, jotka tapahtuivat aina suljettujen ovien takana, jonne Xenillä ei ollut pääsyä.

    ”Keitä kaikkia täällä pyörii? Ja… jos se ei ole liian tungettelevaa kysyä, mistä sodista? Metru Nuin väkeä on varmaan paljon, mutta en ole ehtinyt tutustumaan vielä kovin moneen”, Xen pohti ääneen.

    ”No Samen näit eilen, hänen juttu tämä erityisesti on”, Matoro vastasi. ”Hän on Selakhian sisällissodasta.”

    ”Mistä niistä?” Xen kysyi.

    ”Tyyliin viimeisimmästä? En ole varma, onko se koskaan tullut puheeksi”, Matoro mietti. ”Sitten tähän kuuluu tietty Tongu. Haita et ole varmaan nähnyt, hän ei puhu paljoa menneisyydestään mutta ilmeisesti tämän kotisaarella oli jokin sota. Haddoxista en tiedä… Niin ja sitten on Toa Iniko. Tämä meidän saaren sota on hänelle ensimmäinen.”

    ”En ole siis ainoa”, Xen huokaisi helpotuksesta. ”Tai siis… kyllähän minä Metru Nuin koin kankuissani, mutta isä ei koskaan päästänyt minua minnekään, missä oli aktiivisia taisteluita käynnissä. Kävin kyllä luvatta muutamassa…”

    Xen ei voinut estää itseään virnistämästä hieman. Yksi erityisen pöyristyttävä tapaus kirposi heti mieleen, mutta hänet liekeistä pelastanut Kuoleman Makuta oli luvannut pitää sen salaisuutena. Jos hän olisi maininnut siitä ääneen, olisi Killjoy alkanut välittömästi pyöriä haudassaan.

    Suga hymyili leveästi. “Vastuullista, vastuullista… Mutta milläpä nuorta kapinallista pidättelisi! Hyvä kuitenkin, että selvisit ehjänä takaisin. En usko, että haluat periä isäsi sairaskertomusta…” hän myhäili partaansa hieroen.

    ”Entäs sinä?” Xen kysyi Sugalta. ”Metru Nui on ilmiselvä, mutta kuulostaa siltä kuin olisit ehtinyt kokemaan jo vaikka mitä.”

    “Metru Nuin jälkimainingeissa minulla ei oikeastaan ollut toa-tiimiä johon palata, ja tulevat vuodet kuljettivat minua etelää kohti. Heiluin enimmäkseen ihan vain palkkamiekkana erinäisissä…hmm, raja- tai rahakahakoissa.”

    Suga piti tauon ja siristi silmiään, ikään kuin se auttaisi muistamaan paremmin kovin utuiselta tuntuvia vaiheita. Mielessään Suga jakoi henkilöhistoriansa kolmeen uneen – tai kolmeen elämään: Metru Nui, vaellusvuodet ja Klaanivuodet. Vaiheet Metru Nuin ja Klaanin välissä olivat tehneet Sugasta sen soturin, jona hän Klaania edusti: itseohjautuvan, sitkeän ja tarvittaessa myös johtamiskykyisen. Suga oli useimmiten kuitenkin mielissään siitä, että Klaanissa viettämiensä vuosien aikana operaatioiden johtovastuu oli useimmiten ollut muilla – eikä vähiten Killjoylla, jonka määrätietoista ja käytännönläheistä otetta Suga oli alusta asti ihaillut.

    Sugaa suretti ja myös puistatti ajatella, miten tuskaisen mankelin läpi Killjoy oli elämänsä aikana vedetty, mutta toivoi elämän Klaanissa tuoneen tälle aitoa rauhaa, lepoa ja lämpöä menneisyyden haamujen rinnalle, jos ei niitä kokonaan karistamaan. Menneisyyden painolasti ei ollut Sugalle läheskään yhtä raskas, mutta sota- ja vaellusvuosiin oli mahtunut myös koettelemuksia, joiden kaikista vaiheista Suga ei ollut erityisen ylpeä. Nuo vuodet pitivät sisällään myös oppitunteja, saavutuksia ja salaisuuksia, joiden arvon hän oli oikeastaan vasta Klaanissa ymmärtänyt. Salaisuuksia, joiden edessä Suga oli samanaikaisesti tuntenut seikkailun ja selvitystyön riemua ja kuitenkin pienuutta ja avuttomuutta sellaisten voimien edessä, joiden laajuus ylitti hänen ymmärryksensä.

    Ymmärrys… Oliko Suga koskaan oikeastaan ymmärtänyt Seleciusta? Klaanissa palapelin palat olivat alkaneet löytää yhteistä muotoa, mutta jotain tuntui aina puuttuvan ja Suga tunsi itsensä toisinaan harvinaisen hyödyttömäksi siihen nähden, että oli pitkään taistellut aidon Selecius-soturin rinnalla. Tämän jäähyväiset Suga kuitenkin muisti ja mietti usein, oliko niihin keskusteluihin kätketty jotain, mitä hän ei ollut häpeäkseen tajunnut tai enää muistanut? Ehkä hänelle koittaisi pian mahdollisuus kysyä niistä kasvotusten. Peelo oli ollut lähtökuopissa heidän matkalleen jo niin pitkään, että hänen olisi vääjäämättä alettava pian pakata reppuaan.

    “Suga?” Matoro köhäisi ja tökkäsi kevyesti tätä olkapäähän. Suga havahtui, pakotti kuvan kultaisen Haun silmäaukoista loistavasta syvästä, hieman surumielistä katseesta takaisin mielensä perukoille ja jatkoi: “Ah… niin… Vuosia Metru Nuin sodan jälkeen pyrin tosiaan turvaamaan haavoittuvampaan asemaan jääneiden Matoran-yhteisöjen koskemattomuutta ja olemaan yleisenä piikkinä häikälemättömämpien palkkasotureiden ja Metsästäjien lihassa…”

    Xen ja Matoro kuuntelivat kiinnostuneina, sillä Sugan ilme oli mietteliäs, kuin hän tavoistaan poiketen varoisi lörpöttelemästä liikoja. Matorokaan ei ollut kuullut kaikkea siitä. Eivät he Klaanissa menneisyyksistään aina kovin yksityiskohtaisesti puhuneet.

    “Siinä ohessa tapasin Selecius-säätiön soturin ja keräämämme seurueen kera onnistuimme olemaan ehkä vähän isompikin piikki mainittujen niljakkeiden lihassa! Ilmeisesti herätimme, tai ainakin tämä Selecius-toveri herätti, myös laajempaa mielenkiintoa ja… no, sanotaan näin, että bändin piti sitten hajota!” Suga kertoi, hieman jo ylpeyttä äänessään. ”Ja kaiken sen, mitä noina vuosina opin olen sitten yrittänyt tuoda myös Klaaniin… tai ainakin kaiken sen hyvän!”

    Xen tuskin malttoi pysyä hiljaa, kun keskustelu kääntyi omituiselle Selecius-sivupolulle. Hän ei ollut koskaan kuullut, että Selecius-säätiön sotureita olisi toiminut enää niin lähellä nykyhetkeä. Mutta Suga oli jo menossa seuraavaan aiheeseen, eikä Xen osannut tätä keskeyttää.

    “Ja juuri tästä puhuin usein isäsi kanssa…” Suga sanoi, nyt hieman murheellisena. ”Mitä tuomme mukanamme menneistä sodista. Ja myös siitä, mikä osa tuosta taakasta kannattaa suosiolla jättää tuomatta näille rannoille… Tai siis kannattaisi, jos sen taakan pudottaminen vain olisikin niin helppoa.”

    Sugan ääni alkoi hieman sortua ja hän huomasi silmäkulmaansa hiipivän kosteaa sameutta; kenties hän osaisi viimein sanoittaa sen, mitä Killjoy todellisuudessa oli hänelle merkinnyt?

    “Olen usein miettinyt, puhuinko isällesi liikaakin vain… tiedätkö, sotilas sotilaalle. Sotatarinoita, strategiapalavereita ja mielen taistelukenttäteatteria parin kaljan ääressä… Niillä on arvonsa ja ne totta vie yhdistivät meitä! Mutta olen miettinyt…” Suga henkäisi ja nielaisi, partaansa hieman hermostuneesti sormeillen. “Olisi pitänyt kysyä enemmän hänen läheisistään. Kertoa suoremmin se, miten tärkeä ankkuripiste ja esikuva isäsi minulle Klaanissa lopulta oli, vaikka saapuikin vasta minun jälkeeni. Mutta kaiken jälkeen on todettava, että luultavasti sanaton ymmärrys välillämme riitti viestimään nämä asiat. Vaellusvuodet tekivät minusta soturin, mutta isäsi opetti minulle määrätietoisuudesta ja johtamisesta enemmän kuin Lhikan koskaan. Ja olen sanoinkuvaamattoman iloinen, että sinä olet nyt täällä!” Sugan onnistui päättämään vuodatuksensa lopulta lämpimästi hymyillen, alaleuka tosin vielä hieman väpättäen. Hän käänsi katseensa Xenistä Matoroon, yhä hymyillen ja loi sitten vihjailevan katseen pöydälle levitettyyn kääröön, joka ei olisi enää kauaa vailla tekstiä.

    Xen toivoi, että olisi säästänyt Tawan tälle lainaamaan nenäliinan.
    ”Isä puhui sinusta useasti”, hän sai lopulta miljoonat ajatuksensa puettua sanoiksi. ”Minulta on kestänyt hetki ymmärtää, että samalla, kun saan kaikilta täältä suruvalitteluja, se olen oikeasti minä, jonka niitä pitäisi tuoda. Sinäkin tunsit hänet oikeasti pidempään kuin minä.”

    “Suru isäsi poismenosta on yhteinen ja kuitenkin jokaiselle omanlainen, vaan ei keskenään eriarvoinen”, sanaili Suga nyt lempeästi. “On julmaa, että yhteinen aikanne ei kestänyt pidempään. Klaani suree isääsi valtavasti, mutta…”

    Suga nieleskeli jälleen hieman. Hän ei hyvällä tahdollakaan voinut väittää täysin ymmärtävänsä lapsen ja vanhemman sidettä, sillä sen pyhyys, syvyys ja se suunnaton rakkaus ylitti Sugan kokemushistorian ja käsityskyvyn luomat rajat. Mutta kuitenkin Suga kykeni saamaan pienen otteen, ohikiitävän etiäisen, sen lämmöstä ja ammentamaan ajatuksesta voimaa, vaikkei sen lähdettä kenties koskaan kykenisi täysin käsittämään.

    “Olit isällesi tärkein asia tässä maailmassa. En epäile sitä hetkeäkään.” Suga tyytyi sanomaan.

    ”Kiitos…” Xen lopulta sanoi. Hän painotti sitä niin paljon kuin osasi. Hän oli sanonut sen sanan viimeisinä päivinä niin lukemattomia kertoja, että se oli helppo sanoa vain muodostuneena tapana. Siksi hänestä oli tärkeää, että sen viesti meni varmasti perille. Että hän todella arvosti jokaista rohkaisevaa sanaa, mitkä hänelle lausuttiin. Ja päätellen Sugan rauhallisesta nyökkäyksestä ja varovaisesta hymynkareesta, sen yksinäisenkin kiitoksen merkitys kyllä kävi selväksi.

    ”Sinulla on kyllä tapana olla yhtä hyvä sanojen kuin miekankin kanssa”, Matoro virnisti Sugan suuntaan ja oli ehkä jopa hieman kateellinen siitä, miten selkeästi tämä oli kyennyt sanoittamaan ajatuksensa Killjoyn ja kaiken muun ympärillä. Matoro itse ei ollut päässyt siinä sotkussa edes kunnolla alkuun kaikelta muulta.

    “Onko minun syytä enemmän huolissaan sanailu- vai miekkailutaidoistani?” Suga vastasi näyttävästi kulmiaan kohottaen ja virnisti.

    ”Puhuminen ei ole aina kovin helppoa… meidän alallamme”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti.

    “Totta puhut, totta puhut… Pidetään huoli, että täällä on siihen tulevinakin aikoina mahdollisuus. Jälleen yksi asia, jonka toivottavasti teemme paremmin kuin… no, silloin joskus, jossain toisaalla”, Suga totesi.

    ”Oho, meidän muuten pitäisi olla jo Kepen luona”, Xen vilkaisi äkkiä Matoroa erehdyttyään katsomaan kelloa.
    ”Oho, niin”, Matoro vastasi. ”No tuota, Suga, näkyillään!”

    “Hauskaa, että pistäydyitte täälläkin!”

    Myös Xen heilutti heidän lähtiessään melkein juoksujalkaa.

    “Hei Xen!”, kuului vielä Sugan huudahdus pöydän äärestä. Raamikas Toa näytti kynä kädessään pöydän ääreen kumartuneena, silmäkulmaansa pyyhkien, yllättävän hauraalta – jopa vanhalta. Aurinko paistoi lämpimästi Sugan niskaan, luoden turvaa ja uskoa tulevaan, aivan kuin Killjoy läpitunkeva katse silmikon takaa. Kenties varmistuksena siitä, että Killjoy oli nyt Klaanin suojelusenkeli.

    “Jos koskaan tarvitset apua, olen aina käytettävissä. Olen sen isällesi ja sinulle velkaa.”

    Xen käänsi ovella vielä koko rintamasuuntansa kohti Sugaa. Hänen ensimmäinen reaktionsa olisi ollut tehdä kunniaa, mutta se ei tuntunut enää oikealta. Sen sijaan hän päätyi iskemään rintaansa kahdesti. Vaikkei Xen ollut edellisenä päivänä ehtinyt selittää Killjoyn poismenon yksityiskohdista, oli eleen metafora ilmiselvä. Killjoyn sydän jysähti Xenin iskujen mukana. Eräällä tapaa se oli vielä yksi viimeinen tervehdys vanhalta ystävältä.

    ”Onko hän aina tuollainen?” Xenin oli lopulta pakko kysyä, kun he olivat jälleen Matoron kanssa hississä. Se ei ollut mitenkään ivallinen kysymys.

    ”Joo”, Matoro nyökkäsi.

    ”Ihan kuin jonkun kirjan sivuilta…” Xen virnisti ja mietti, että Suga ja Nurukan varmaan tulisivat hyvin juttuun. ”Niin kuin, tulee mieleen sellainen vanhan maailman toa-sankari.”

    ”Sellaisia ei ole liian montaa”, Matoro vastasi vaitonaisesti, ja pohti hetken miten Suga toimisi hänen omassa tilanteessaan. Paitsi että Suga ei varmaankaan edes päätyisi sellaiseen liemeen, missä hän oli, koska ajattelisi ennen kuin tekisi vastuuttomia päätöksiä? Neuvoisikohan Suga samoin kuin Visokki? Tosin Suga kyllä olisi ehkä tyyppi joka esittäisi tunteensa balladina ikkunan alla. Xen varmaan nauraisi kippurassa näylle. Mielikuva sai Matoron virnistämään, ja Xen katsoi tätä hieman ihmetellen.


    Klaanin linnakkeen tähtitorni oli rakennettu jokseenkin epäkäytännölliseen paikkaan, sillä se oli linnakkeen torneista keskimmäinen, eikä edes niistä korkein. Siksipä taivaan tarkkailu onnistui sieltä parhaiten silloin, kun havainnoidut kohteet olivat keskellä taivaankantta; horisonttia lähemmät tähtikuviot jäivät usein muiden tornien peittoon. Erityisesti eteläisen taivaan kuviot – kuten Nui-Jaga ja Lonkkanivel – olivat alinomaan massiivisen Admintornin varjossa. Muilla torneilla ei myöskään ollut samanlaista kattotasannetta, joten mikään niistä ei ollut astronomisiin tarkoituksiin kovin käytännöllinen.

    Toinen havainnointia hankaloittava tekijä oli linnaketta ympäröivä kaupunki, jonka nykyistä kokoa ja öiseen taivaaseen kohdistamaa valomäärää ei osattu linnakkeen rakentamisen aikaan vielä ennakoida – tai ehkä tähtitornin oli alunperin tarkoitus olla lähinnä seremoniallinen, kuten mataistiset tornit usein olivat. Tieteelliseen tutkimukseen soveltuikin siksi paremmin saaren toinen tähtitorni päivämatkan päässä Tempuramäellä Han-Korossa. Siellä oli suurehko kaukoputkikin. Kepe teki sinne silloin tällöin ekskursioita. Viime kerrasta oli jo jonkin verran aikaa.

    Tämänaamuista kohdetta tarkkaillakseen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä taajaman ulkopuolelle, eikä edes odottaa pimeän tuloa. Siinä kohdassa taivasta, jossa Hampaiksi kutsutun tähtirykelmän olisi kuulunut olla, olikin ammottava aukko. Sen näkemiseen Kepe ei tarvinnut akakuskooppiaan.

    Juuri kun Kepe oli saanut koottua Keltaisen tähden palaset kuvaannollisesti kasaan, oli Killjoy kirjaimellisesti räjäyttänyt sen viimeisetkin rippeet.

    Kuin manattuna, tornin huipulle johtava ovi aukesi ja siitä kurkisti sisään loput Killjoyn perinnöstä. Xen virnisti leveästi ja astui sisälle Matoro vanavedessään. Kepen takana laatikon päällä istuskellut Peelo nousi seisomaan saapujat nähdessään. Observatorion katolla oli melko korkeat laidat, jotka antoivat hieman suojaa tuulelta. Suuri akakuskooppi oli tasanteen keskellä, ja sitä saattoi kääntää mihin tahansa suuntaan.

    ”Anteeksi, kun olen vähän myöhässä. Kaikki tässä linnassa puhuvat niin kauhean paljon!” Xen selitti.

    ”Eipä mitään, isäsi, öö, perinnön mittailuun saan kyllä käytettyä vaikka miten paljon aikaa”, Kepe vastasi.

    ”Öö, moi”, Matoro vilkaisi Peelon suuntaan ja sitten Kepeä.

    ”Hei vain, Mustalumi”, Peelo tervehti ja ojensi kätensä Matoroa kohti. ”Emme ole ennen käyneet pitkää keskustelua.”

    Matoro tarttui käteen. ”… niin emme varmaan ole.”

    Xen kurotteli halaamaan Peeloa pikaisesti. Hän asteli akakuskooppiin yhä välillä kurkistelevan Kepen rinnalle ja käänsi sitten katseensa taivaalle. Pilvipeite rakoili juuri sen verran, että heidän tutkimuksensa kohteen erotti taas paljaallakin silmällä. Ja jos se ei olisi kylmännyt selkäpiitä tarpeeksi, siellä ylhäällä tuuli tuntui kahta purevammalta.

    ”En tiedä, olenko se vain minä, mutta sen katsominen on jotenkin… vaikeaa”, Xen sanoi.

    ”Tuttu tunne”, Kepe vastasi. ”Katse välttelee sitä kuin sitä ei olisi olemassa – mikä tavallaan pitääkin paikkansa, kun siinä kohtaa on ei-mitään. Olen nähnyt samanlaisen aiemminkin, Verstaassani… tai siis ’sinisellä tähdellä’. Tämä ei kuitenkaan ole onneksi yhtä iso ja kaamea…”

    …Vielä, Kepe lisäsi huolestuneena mielessään. Verstaan musta aurinko oli äärettömästi voimakkaampi, ja söi jopa värit. Häntä huolestutti enemmän kuin kehtasi sanoa ääneen ajatus siitä, että tästä voisi tulla yhtä hirvittävä. Mitä he silloin tekisivät? Haluan uskoa että tiesit mitä teit, Jögge…

    ”Peelo mainitsikin siitä eilen jotain”, Xen tuumasi ja vilkaisi androidia kohti. Muutama tuore riisinjyvä tipahti tähtitornin lattialle. Niitä oli tämän jalkojen juurella jo melkoinen määrä.
    ”Oletko muuten kunnossa?”

    ”Viimeisin yritykseni yhdistää itseni Kranalaan oli epäonnistunut. Yhteyden sijasta dynamostani alkoi valua vettä. Kepe toimi onneksi nopeasti ja kippasi minut riisipussiin kuivumaan.”

    Xen kuunteli selitysta suu raollaan.
    ”Se… se oli varmaan vedenpaisumuksen aikaan. Äiti toi sinne mukanaan valtavan meren.”

    ”Se olikin melkoinen tapaus”, Kepe totesi, ja heitti riisipussista muutaman jyvän suuhunsa. ”Sitä lihaa oli muuten aivan uskomaton määrä. Mietin välillä tapahtuneen maailmantaloudellisia vaikutuksia. Se oli kuitenkin ihan syötävää, niin joku syksyllä huonon sadon saanut pikkukylä saattoi pelastua sillä. Ja sitten toisaalla myrsky varmaankin pieksi kaiken infrastruktuurin nurin. Olisivatpa radioyhteydet ulkomaailmaan viimeinkin kunnossa, niin saisi tietää mitä muualla tapahtuu.”

    Kommentti syötävyydestä sai Matoron muistelemaan, miltä kellosta valunut vesi oli maistunut. Silloin siitä oli tullut mieleen lähinnä suolavesi, eikä… nestemäiset hermot. Ehkä siitä ei tarvinnut sanoa yhtään mitään.

    ”Yritimme tulomatkalla saada yhteyksiä muihin isoihin paikkoihin, mutta radiomastot on tosiaan vissiin kaikkialla matalana”, Xen tuumasi. ”Metru Nuilla liha oli saatu jo aurattua siinä kohtaa, kun lähdimme.”

    ”Ja siis sinäkään et tiedä, mikä hiton juttu se liha oli?” Matoro katsoi Xeniä.

    ”Öööh, noh… en oikeastaan”, Xen myönsi. ”Tai Äidistä se varmasti oli jotenkin peräisin, kuten kaikki muutkin eri lihat, mihin olemme viime aikoina törmänneet. Mukaan lukien…”

    Xen kopautti rintaansa kahdesti.

    ”Nämä hiton vempeleet.”

    Kepe oli vasta vastikään saanut kuulla tohtori Delekin tutkimuksen tuotteista, ja oli jokseenkin pöyristyttävää, että joku jonka sisällä oli sellainen oli juuri pelmahtanut saarelle.

    Tai oikeastaan yhä pöyristyttävämpää oli se, että saarella oli ollut sellaisen kantaja kaiken aikaa. Ja myös se outoja puhuva vahkikuula joka oli ottanut Koobeen haltuunsa ansaitsisi myös tässä valossa vähän enemmän huomiota.

    Ehkä kuulatutkimus kaikessa tieteellisessä kiinnostavuudessaan olisi kuitenkin pieni harharetki hänen Nimda-tutkimustensa päälinjasta, joiden tavoite oli Zeetan löytäminen. Ja lisäksi pyyntö saada tutkia kuulaa tarkemmin tuntuisi sekä hyvin epäkohteliaalta huomioiden Xenin viimeaikaiset koettelemukset että epäkunnioittavalta Jöggeä kohtaan.

    Nuo kuulat kuitenkin liittyivät jotenkin siihen, miten Delek ja Kezen onnistuivat sammuttamaan taivaan tähtiä… ja nyt Jögge oli tehnyt jotain samankaltaista itsekin.

    ”Tiedättekö, mitä Jögge tarkalleen teki, mikä aiheutti… tuon”, Kepe kysyi ja osoitti varovasti sormella taivaalle.

    ”Mavrah on yrittänyt kasata jonkinlaista teoriaa, mutta siinä on vielä vähän aukkoja. Oletettavasti Kranala alkoi himmenemään jo silloin, kun Selecius silpoi Äidin ja Delek sulki tämän lihan kuuliin. Sitten Ficus… tai… öh, sinä tunnet hänet varmaan Purifierina”, Xen keskeytti hetkeksi ja vilkaisi kohti Matoroa, ”yritti rikkoa Kranalan taivaan jo kauan sitten siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Taivas oli kuitenkin sen vuoksi jo hauras, joten kun kaikki kaksitoista arkkikranaa oli läsnä samaan aikaan, isä ja Ficus onnistuivat viemään prosessin loppuun. Se oli kai… ainoa tapa, jolla pääsimme kotiin. En ollut näkemässä itse prosessia, mutta luulen, että sillä on jotain tekemistä ajan kanssa. Tai siis, kun Äiti oli aikaa niin hänen lihansa jotenkin salli asioiden nopean ikäännyttämisen. Isä teorisoi sitä jo ennen viimeistä matkaamme, mutta se ajatus jäi jotenkin vähän puolitiehen…”

    Taas jokin asia vain on aikaa…, Kepe huomioi.

    ”Mikäköhän prosessi sitten aiheutti tämän jäljen meidän taivaassamme… Vaikka Verstaan taivas on myös jokseenkin… epäkunnossa, se ei näy samalla tavalla meille…” Kepe mietti ääneen. ”Ja näkyyköhän tämä kaikissa kupoleissa?”

    ”Kaipa Kranala, tai… miten sinä sitä oikein kutsuit?” Xen käänsi katseensa Peeloon.

    ”Demiurgi.”

    ”Niin, Demiurgi”, Xen toisti. ”Kaipa Demiurgi oli jotenkin vain osa taivasta alun perinkin. Tai siis… kun olimme siellä, näin sen taivaalla valtavan viisisakaraisen tähden. Olen… melko varma, että meidän maailmalle oli vastaavasti Kranal- tai siis Demiurgin taivaalla.”

    ”Ja vastaavasti meillä ei ole viitteitä, että sininen tähti olisi koskaan samalla tavalla paistanut taivaalla”, Peelo selitti. ”Tai ainakaan siitä ei ole jäänyt sellaisia jälkiä, että tähtikartastoihin olisi sellaista tallentunut.”

    Ehkä unimaailman tähti paistaa vain unten taivaalla, tai jotain sensuuntaista, kävi Kepen mielessä.

    Matoro näytti lähinnä seuranneen keskustelua niin tarkasti kuin kykeni, mutta viimein hänen oli pakko esittää ääneen kysymys, jonka muut tuntuivat lähestulkoon ohittavan.
    ”Anteeksi mutta… mitä se reikä sitten käytännössä tarkoittaa? Puhdistaja yritti saada aikaan tuomiopäivän niillä kuulilla, minkä nyt oletan olevan vähän sama asia… mutta toistaiseksi se ei ole tuntunut kovin konkreettiselta ongelmalta.”

    Kepe tarttui kysymykseen:
    ”Minua vähän hirvittää lähteä spekuloimaan sitä, mutta minulla on muutama teoria. Emme tiedä varmasti, onko se konkreettisesti reikä taivaankannessa. Jos on, niin mitä reiän toisella puolella on? Mitä on taivaankannen takana? Tuleeko tuo reikä imaisemaan kaiken ilmakehän ilman jonnekin tyhjyyteen? On myös mahdollisuus, että kyseessä on jokin muu fysikaalinen ilmiö, ehkä jonkinlainen aika-avaruuden vääristymä. Sellaista tuskin kukaan osaa selittää. Kolmas mahdollisuus on, että se on kollektiivinen hallusinaatio eikä sitä ole fyysisesti olemassa missään. Meillä on vielä toistaiseksi hyvin vähän tietoa, enkä ole ihan varma, voimmeko tässä vaiheessa tehdä muuta kuin jatkaa sen tarkkailua ja toivoa että se ei esimerkiksi lähde kasvamaan. Saisi minun puolestani mieluummin vaikka kutistua pois.”

    Matoro mietti hetken vaikuttaisiko täysin hullulta ennen kuin jatkoi.
    ”Mutta kai tekin tunnette sen? Ei kai mikään fysikaalinen ilmiö voi… tuntua selkäpiissä.”

    ”Otan kyllä itsekin mieluiten sen vaihtoehdon, missä se on tuntemus eikä konkreettinen reikä. Silloin minun ei tarvitse miettiä sellaisia asioita kuin ilmakehän tyhjentymisnopeuden laskeminen, vaikkakaan en kyllä varsinaisesti pidä siitäkään ajatuksesta että meillä on (taas) jotain tieteen keinoin selittämätöntä ja väärältä tuntuvaa pysyvästi läsnä.” Kepe vilkaisi taas pikaisesti taivaalle. Hänen näkökulmastaan Matoron kysymys ei tuntunut lainkaan hullulta.

    Xen oli viimeiset päivät käyttänyt valtavasti aikaa siihen, että oli yrittänyt terävöittää muistikuviaan tapahtumista. Häntä oli jäänyt kalvamaan, ettei hän ollut kysynyt Ficukselta enempää, kun hänellä oli ollut siihen mahdollisuus. Tämän mieli oli kuitenkin ollut niin säpäleinä, ettei siellä matkustaminen ollut oikein tahtonut onnistua. Ja suoraan kysyminen oli tuntunut siinä kohtaa tarpeettomalta. Xen oli alkanut tekemään alustavasti rauhaa sen kanssa, ettei hän ehkä koskaan ymmärtäisi sitä kaikkea.

    ”Me kyllä putosimme sieltä”, Xen huokaisi syvään. ”Toki siinä oli osansa Nimdallakin. Toivoimme siltä reittiä kotiin ja saimme sellaisen, mutta olen melko varma, että matkasimme jotenkin tuon tyhjyyden läpi. Sen tavallaan… tunsi selkäpiissä. Se sama olo, mikä tulee tuonne katsoessa oli kaikkialla ympärillämme. Sirun sininen valo oli ainoa asia, mikä piti sen etäällä.”

    ”Siinä on jotain samankaltaista mieleen vaikuttavaa taikuutta kuin Nimdassakin. Ja on hyvin turhauttavaa, ettei minulla ole sellaisen tutkimiseen mitään kunnollisia instrumentteja”, Kepe sanoi.

    ”Tämä ei nyt ole kovin tieteellistä”, Matoro sanoi. ”Mutta minä en voi olla ajattelematta Tähdensärkijän ja Viimeisen Valotun legendaa. Hyvä on, se on melko marginaalinen taru, mutta… suurin osa Nimdan siruista on vain ilmestynyt jälleen maailmaan lyhyessä ajassa. Ja nyt koko taivaankansi on muuttunut. Se… se ei tunnu sattumalta.”

    ”Tuo… on ihan hyvä huomio. En kuitenkaan vielä vetäisi eskatologisia johtopäätöksiä. Olen viime aikoina oppinut, että samoja legendoja on mahdollista tulkita hyvin monella eri tapaa”, Kepe vastasi.

    ”Bahragit viittasivat Ficukseen usein taivaanpirstojana”, Xen mietti ääneen, ja kun jään toat tuijottivat häntä kysyvästi, hän kiirehti vielä täsmentämään. ”Äidin lapsia. Kranalan edelliset hallitsijat ennen Biancaa.”

    Lisää kummastuneita katseita.

    ”Jonkinlainen Ficuksen peilikuva, joka hallitsi Kranalaa isosta kellosta”, Peelo kiirehti apuun.

    Matoro vilkaisi Xeniin. ”Onko Bianca nyt siis se sama mystinen B-kirjain, jonka näytit minulle Metru Nuilla?”

    ”On. Kaikki vahkit ovat… tai olivat jotenkin oletuksena yhteydessä häneen. Ficus kaiketi suunnitteli sen niin alun perinkin. Keskustelimmekin hänen kanssa pariin otteeseen. Kerran Metru Nuilla ja sitten myöhemmin Nurukanin kanssa Kranalassa itsessään. Tosin silloin hän kyllä… yritti lähinnä syödä meidät.”

    Kepe oli nyt kuullut jonkin verran syksyn tapahtumista Metru Nuilla… ja Kranalassa. Tuokin seikkailu nivoutui hyvin läheisesti Nimdaan ja hänen tutkimuksiinsa. Miten oli mahdollista, että kaikki nämä tapahtumat olivat vyöryneet käyntiin näin lyhyessä ajassa, jopa eri puolilla maailmaa, näennäisesti toisistaan riippumattomina? Kesällä oli vielä ollut niin rauhallista. Milloin kaikki muuttui? Ja miksi juuri nyt?

    ”Minulla on yksi sivupolku, mistä haluaisin kysyä”, Matoro sanoi, empi hetken ja kaivoi sitten esiin kultaisen taskukellon, jonka hän nosti Kepen ja Peelon eteen. ”Tämä on… ’Langenneen Silmä’, Athin kirkon artifakti. Siihen voi piilottaa esineitä. Delta oli ollut siellä vuosikausia ilman, että mikään oli kyennyt löytämään sirua. Ja, tuota… sitä samaa sadevettä tuli ulos myös tästä kellosta. Sen perusteella mitä olen kuullut, kellolla voi olla yhteys tähän ’Kranalaan’.”

    ”Kuulostaa hyvin kiinnostavalta! Mistä oikein tuollaisen olet saanut käsiisi?” Kepe katsoi esinettä tutkivasti. ”Jos se kuuluu Athin kirkolle, luo se selvän yhteyden myös Nimdan ja Kranalan välille…”, hän pohti ääneen.

    ”Tuota, siitä ei sitten ehkä kannata puhua. Arvostaisin, jos pitäisitte sitä saman tason salaisena asiana kuin Nimdaa”, Matoro sanoi, ja oli äkkiä huolissaan siitä, olisiko hän edes saanut mainita esineen nimeä. Toki Oraakkeli vannotti hänet olemaan hiljaa vain omasta taustastaan, mutta silti. ”Muistatte varmaan sen kani-välikohtauksen, sen missä Taguna haavoittui? Ainakin se otus on tämän kellon perässä.”

    ”Se… se kani, oliko se se pinkki?” Kepe ähkäisi.

    Matoro katsoi Kepeä epäuskoinen ilme kasvoillaan.

    ”… missä sinä olet nähnyt sen?”

    ”Voisin kysyä aivan samaa sinulta… Se on öö, erittäin pitkä juttu.”

    ”Admin-aukiolla…”, Matoro naurahti. ”Sen perusteella, mitä olen siitä otuksesta kuullut… sekin liittyy joihonkin Athismin kauan sitten haudattuihin asioihin.”

    ”Minä taas törmäsin siihen Verstaassa… Ne luistimet jäivät mieleen. Mikä ihme sekin oikein on…”

    ”Voinko tarkastella kelloa?” Peelo kysyi ja ojensi kättään. Matoro ojensi kellon ja tajusi sekunnin murto-osaa myöhemmin tehneensä kammottavan virheen. Peelo käänteli kelloa hetken käsissään, ennen kuin avasi sen. Tämän katse osui tietenkin välittömästi kannen sisäpuolelle kiinnitettyyn kuvaan. Androidi ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kosketti välittömästi kellotaulun viisareita huomattuaan, että kello ei käynyt. Hän pyöräytti viisareita muutamaan otteeseen kellotaulun ympäri ja käänsi sitten katseensa Matoroon.

    ”Käytetäänkö viisareita sen avaamiseen?”

    ”Tuota, väännä ne kello kuuteen”, Matoro sanoi ja vilkaisi hermostuneesti Xenin suuntaan. Peelo teki työtä käskettyä. Katse kaasunaamarin sisällä laajeni, kun kellotaulu väreili itsensä tiehensä ja avasi sen tilalle aukon näennäisesti loputtomaan tyhjyyteen. Peelo ja Kepe vaihtoivat kummastuneita katseita. Peelo käänteli kelloa hetken aikaa edessään ja työnsi sen jälkeen sinne rohkeasti sormensa ja veti sen sitten välittömästi takaisin ulos. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Sormi liikkui ja oli täysin kunnossa. Xen päätti lopettaa epäergonomisen kurottelunsa ja käveli lopulta vain Kepen ja Peelon taakse nähdäkseen, mitä tapahtui. Hänelle hämmentävin asia siinä ei kuitenkaan ollut se tyhjyys, jota kaksi enemmän tieteeseen taipuvaista klaanilaista tuijottelivat.

    ”Matoro…” Xen ähkäisi.

    Matoro huokaisi syvään.
    ”Okei, mutta sinä lähetit sen valokuvan kirjeesi mukana ihan itse”, hän puolustautui.

    ”Enhän minä edes sanonut vielä mitään!” Xen ihmetteli. Se ei ainakaan saanut Matoron hermostunutta punastumista vähenemään. Peelo oli sillä aikaa ojentanut kellon Kepen käsiin ihmeteltäviksi. He molemmat näyttivät siltä kuin olisivat tarkoituksella olleet siitä vielä vähän kiinnostuneempia kuin todellisuudessa olivatkaan.

    ”Se… hm…” Xen yritti sanoa jotain. ”Se on… öh… ihan… hm. Olet ihan kivasti osannut sen leikata tuohon tuolla tapaa… pyöreäksi.”

    Kepe odotti pienen hetken nähdäkseen, mihin tilanne oli menossa. Kun hiljaisuus syveni ja Matoron kasvot alkoivat muistuttaa tulen toaa, avasi Kepe suunsa. ”Hei minulle tuli sellainen ajatus tästä mystisestä taskukokoisesta portaalista, että siinä on ehkä jotain samaa kuin Verstaani ovessa. Tai siis jos tällä todella on kyky kadottaa esineitä Kranalaan…”

    ”Ne, tuota, minulla ei ole aavistustakaan minne ne menevät, mutta niitä voi kutsua takaisin jotenkin, öh, ajattelemalla? En ole ehtinyt tehdä sillä vielä testejä…” Matoro kertoi lähinnä yrittääkseen sivuuttaa kiusallisen tilanteen.

    Kepe katsoi pahaenteistä aukkoa todellisuudessa, eikä voinut olla varma, oliko siinäkin myös jotain samaa kuin siinä reiässä, joka oli nyt taivaalla. Kepe kääntyi kohti Xeniä. ”Mitä mieltä sinä olet tästä…” – Kepe peitti kuvan peukalollaan – ”… kellosta?”

    Xen pyöritteli turhautuneena silmiään. Hän oli nähnyt kellon Matoron käsissä jo pariin otteeseen edellisen illan aikana. Hän ei ollut halunnut sanoa siitä silloin mitään. Nyt hän oli oppinut siitä muutamassa hetkessä niin monta asiaa, ettei ollut enää varma, mitä ajatella.

    ”Mitäköhän hittoa se äiti oikein sanoi siitä?” Xen kysyi ääneen lähinnä itseltään. Matoro näytti yllättyneeltä mahdollisuudesta, että oikeasti saisi lisää vastauksia.

    ”Jotenkin se liittyi kaiken loppuun. Että aika ja tyhjyys ovat vääjäämättä saman asian eri puolia. Kaikki aika johtaa lopulta tyhjyyteen, jossa se viimein päättyy. Äiti… siis, se isompi, kutsui sitä ’Endoniksi’. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta… kai se on jollain tapaa intuitiivista? Että aika kuluttaa lopulta kaiken pois ja johtaa…” Xen käänsi katseensa kellossa vellovaan tyhjyyteen. ”Tuohon.”

    Matoron mieleen nousi hänen aiemmin sivuuttamansa Oraakkelin varoitukset. Eikö Langennutkin ollut vain tuhoutunut, ja jättänyt jälkeensä vain aaveita. Äkkiä hän empi – kello tuntui ensimmäistä kertaa uhkaavalta, eikä vain työkalulta ja velvollisuudelta. Hän pohti, kuinka paljon Oraakkeli oli tiennyt mutta ei kertonut. Varmasti melko paljon. Eihän hän tietenkään olisi kertonut kaikkia kellon vaarallisia puolia, jos kerran halusi käyttää sitä sirujen säilömiseen.

    ”Eli… sen tyhjyys säilöö asioita ajalta”, Matoro sanoi hiljaa. ”Siksi-”
    … ehkä Nimdasta ei kannattaisi puhua siinä yhteydessä. Se oli vihoviimeinen keskustelu, minkä hän halusi käydä Xenin kanssa.
    ”Niin, se kai selittäsi sen suolaveden, sitten. Saanko sen takaisin?”

    Kepen mielessä oli kuva Nimdan viipaleista lillumassa säilöttynä lasipurkissa, kun hän ojensi kellon takaisin. Matoro sulki sen nopeasti ja toivoi, että kaikki läsnäolijat unohtaisivat kellon (ja valokuvan) olemassaolon.

    ”Meidän kannattaisi varmaan jatkossakin pitää toisemme kartalla tutkimuksistamme”, Kepe ehdotti. ”Tässä palapelissä on nyt niin monta palaa levällään, että niitä on mahdotonta kenenkään saada yksin kasaan.”

    ”Olen menossa tapaamaan Geeveetä ja Vaehrania tänään”, Peelo kommentoi. ”Arkistojen kattojen lihan aiheuttama romahdusvaara on viimein ohi. Jaamme muistiinpanoja Delekin teksteistä. Olen lukenut nyt sekä Tähtikartaston että Aivot kannesta kanteen.”

    ”Teillä on Delekin kirjallisuutta?” Xen ähkäisi saaden ajatuksensa viimein irti Matoron taskuun kadonneesta kellosta.

    ”Kyllä”, Peelo täsmensi. ”Saimme Tähtikartaston arkistoihin tuodulta datamuistilta, joka oli merkattu ’Demiurgiksi’.”

    ”… jonka Xen antoi minulle tänne tuotavaksi…” Matoro naurahti.

    ”M-mit… häh!” Xen parahti. ”Se äidin muistitikku? Te saitte sen auki?”

    ”Äidin?” Peelo ihmetteli, mutta pysähtyi sitten hetkeksi miettimään. ”Onko tosiaan niin, että ’äiti’ johon olet viitannut silloin, kun et ole puhunut Silvotusta Äidistä, on tohtori Niz?”

    ”No niin!” Xen riemastui.

    ”Jahas”, Peelo vastasi kuulostaen jopa hieman pettyneeltä. Tämän ajatusten raksutuksen pystyi käytännössä kuulemaan. Tai sitten se oli vain riisinhyväset rusentumassa tämän aivotoiminnan pauloissa. Peelo huomasi Kepen kulmat koholla tapahtuvan tuijotuksen vierellään.

    ”En minä ajatellut, että se, että Xenillä on isä, automaattisesti tarkoittaa, että hänellä täytyy olla äiti”, Peelo puolustautui. ”Mutta ymmärrän paremmin sitä, miksi Killjoyn kaikki johtolangat kietoutuivat Selecius-tutkimusten ympärille. Hän ei tainnut nauttia yksityisasioistaan puhumisesta?”

    Xen murahti siihen vastaukseksi vain vähän myöntävän hampaiden kirskautuksen.
    ”Minun pitää ehkä lähettää Mavrah teille sinne kaveriksi. Hänellä on meistä paras kuva tällä hetkellä siitä, mitä Niz oli selvittänyt Seleciuksesta.”

    Peelo nyökkäsi.

    ”Minäkin aion kahlata Delekit ja Kezenit vielä kertaalleen läpi ja keksiä, mitä kummaa he konkreettisesti oikein tekivät”, Kepe sanoi, ”ja viimein ratkaista Zeetan mysteerin. Majakan tapahtumien seurauksena aloin ajatella, että ehkä Verstas kuitenkin oli olemassa, missä tapauksessa minun kannattaa yrittää selvittää, saisiko tien sinne uudestaan jotenkin hallitusti auki. Muistiinpanojen vaihtaminen tämän Mavrahin kanssa olisi myös varmasti hyödyllistä.”

    ”Ja minä ajattelin pysyä Nimda-mysteeristä niin kaukana kuin mahdollista”, Matoro sanoii, ja pohti välittömästi, milloin Oraakkeli palaisi: hänellä oli tälle monta uutta kysymystä.

    ”No niin”, Xen huokaisi sekä reaktiona siihen, mitä Matoro oli sanonut, mutta myös vallitsevaan tilanteeseen ylipäätään. ”Olisi ollut kiva saapua tänne ihan helvetisti viisaampana, mutta minä nyt luotan tässä itseäni viisaampien ajatuksiin.”

    Hän vilkuili katseellaan erityisesti Kepeä ja Peeloa kohti, jotka olivat kyllä kaikkinensa aika omituisen näköinen parivaljakko. Näistä tuli kieltämättä mieleen Mustan Käden tiedeosaston nörtit.

    ”Niin ja te olette nyt ne viisaat, ettäs tiedätte”, hän vielä täsmensi.

    ”Viisauden määritelmä on itse asiassa todella vaikea ja monimutkainen”, Peelo aloitti, mutta keskeytti Kepen vähän kohonneisiin kulmiin. ”Ilo tehdä yhteistyötä!” vastasi Kepe Xenille.

    ”No niin, jos tämä oli tässä niin loppupäivän kalenteri on avoin. Haluatko nähdä kaupunkia?” Matoro katsoi Xenin suuntaan.

    ”Vähemmän sosiaalisia tilanteita ja enemmän kivoja rakennuksia. Kuulostaa ihan pirun hyvälle”, Xen huokaisi. ”Ei siis millään pahalla! Teille oli kiva jutella. Vähän sosiaalinen ähky vaan.”

    ”Onnea matkaan siis”, Kepe toivotti. ”En kyllä usko että tässä kaupungissa saa vältettyä sosiaalisia tilanteita, mutta onneksi täällä on paljon tällaisia torneja, joihin pääsee tarvittaessa pakoon.”

    Xen vilkutti vielä heipat torniin jäävälle kaksikolle ja astui käytävälle sulkien oven heti Matoron perästä. Tyhjä porraskäytävä kaikui melko kovaa, joten Xen odotti noin puoliväliin alas laskeutumista, ennen kuin avasi seuraavan kerran suunsa.

    ”Niin… tuota, halusin vain täsmentää, että en ole siitä kuvasta mitenkään vihainen.”

    ”En minä sitä”, Matoro vältti Xenin katsetta. ”En vain… noh… ehkä ei ole hyvä hetki… puhua niistä haaveista…”

    Xenin pää alkoi välittömästi kehittelemään sanaleikkiä ”haaveista” ja ”aaveista”, mutta ei lopulta tullut niiden suhteen niin tyydyttävään lopputulokseen, että olisi avannut suutaan.

    ”Se on minusta… ihan söpö paikka sille”, Xen lopulta ähkäisi. ”Tai siis… no joo. Huvittava myös, kun miettii kelloja ja tiedätkö… no siis. Tiedät. Mutta tahdoin vain sanoa sen ääneen. Että… niin… että se nyt on sitten siellä se kuva.”

    Matoro olisi voinut tuulettaa välittömästi, kun kuuli Xenin arvostavan kelloon liittyvää symboliikkaa. Hän kuitenkin hillitsi itsensä.
    ”No… ainakin se pysyy tallessa”, Matoro töksäytti.

    ”Pyyhi tuo idiootti virne kasvoiltasi ja vie minut sinne saamarin kierrokselle.”

    ”Et sinäkään kyllä juuri nyt mikään vakavuuden perikuva ole”, Matoro huomautti.

    ”Hyst. Kaupunkikierros. Pronto.”

    ”Käskystä, neiti kenraali”, Matoro nauroi ja nosti vielä käden lippaan.

    Luku 2. Kaupunki

    Rakastamme aivan kuin
    Tarinaa olisi vielä jäljellä
    Onnellista loppua
    Odotamme siellä
    Missä Jumala nauraa kirkoille
    Papeille, rituaaleille
    Kauniille alttaritauluille
    Koko maailmalle

    Admin-aukion kellotorni tervehti heitä heidän astellessa pirteän kylmään iltapäivään. Pilvet roikkuivat matalalla kaupungin yllä. Auringot olivat jo pitkällä, eivätkä ne tuntuneet juuri lämmittävän. Sadeviemärien pinnat olivat jäässä, ja kuuraa oli kertynyt myös katukivien väleihin. Useammat liikkeet olivat koristelleet julkisivunsa talvikuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Ovien edustoille oli tuotu havuja ja olkia, ja ikkunoita oli koristeltu värikkäillä valokivillä. Koristelut tuntuivat kuitenkin hillitymmiltä kuin yleensä, Matoro mietti. Eipä se olisi tuntunut oikealtakaan olla kovin hilpeissä tunnelmissa hautajaisten jälkeen ja sodan keskellä.

    ”Ei ehkä paras päivä”, Matoro pahoitteli. ”Mutta kyllä täällä riittää näytettävää näin harmaallakin.”

    ”Metru Nuikin näyttää parhaalta aina iltaisin!” Xen huomautti. Admin-aukio oli nyt täynnä väkeä, toisin kuin silloin aamulla, kun hän oli istunut sen reunalla hiljaisuutta kuuntelemassa. ”Mistä aloitetaan? Minä en oikeastaan edes tiedä, mitä täällä on, joten en osaa edes toivoa mitään.”

    ”Ajattelin, että mennään kaupungin ympäri ja poiketaan siellä mikä nyt tuntuu kiinnostavalta. Suoraan sanottuna minäkin löydän täältä uusia juttuja aika usein, ja minä olen kuitenkin asunut täällä pitkään.”

    ”Ainakin saat näyttää omat illanviettopaikkasi”, Xen naurahti. ”Kai täällä on jotain merirosvoteemaisia paikkoja? Merirosvosuurkeisari Notfunin Merenkävijän koukkukäsikirjassa ei paljon muista Välisaarten paikoista puhutakaan.”

    ”Joo, ehdottomasti. Kun nyt ollaan tässä niin ehkä mennään ne merirosvot aluksi…”
    Hän viittoi oikealle päin ja lähti liikkeelle Xenin seuratessa käsiään innokaasti yhteen hieroen. Matoro mietti hetken miten niin Notfun oli kirjoittanut kirjan ja ennen kaikkea, miksi Xen edes tiesi siitä. Kaupungista kyllä sai ihan kokonaisia merirosvoaiheisia opastettuja kierroksia – se oli osa turistien suosimaan merirosvo-kulttuuriristeilyä, joka oli kulkenut pitkin Välisaaria parempina aikoina.

    ”Niin ja varoitus etukäteen… tiedän että olet aika sosiaalisesti piipussa, mutta tässä kaupungissa ei oikein voi kulkea ilman että kohdalle osuu aika monta tuttua”, Matoro muisti.

    ”Enköhän minä selviä”, Xen vastasi, ja toivoi että kylmä päivä olisi pitänyt kadut hiljaisempina.

    Kivinen katu oli leveä, ja sen varren talot olivat Klaanin tasolla korkeita. Toisella puolella ne oli rakennettu kiinni Bio-Klaanin linnan muuriin. Korkeudestaan huolimatta linna sai ne näyttämään lähinnä vaatimattomilta.
    ”Tätä aluetta kutsutaan Vallikaupungiksi. Koska, noh, linnan muuri menee tuossa. Nuo talot ovat suurinpiirtein korkeimpia kaupungissa. Ja Klaanilehden toimitus on tuossa! Kuvittele, että Joy oli siellä pidempään töissä kuin Mustassa Kädessä…”

    Xen oli tukehtua Matoron huomioon. Vähän aikaa päässä laskeskeltuaan hän tajusi tämän olevan oikeassa. Killjoy oli ollut Klaanissa pidempään kuin edes Varjotun leivissä.

    Päivän lehden etusivu oli toimituksen oven edessä sijaitsevassa kyltissä. He olivat olleet kahviossa niin aikaisin, että lehti ei ollut ehtinyt vielä kiertää ainakaan heidän pöydässään. Etusivun iso kuva oli juuri laskeutuneesta Nui-Kralhista, mutta sivun alareunassa oli myös tutut kypäräpäiset kasvot. ”Apua saapui!” oli sivun isoin otsikko. ”Kenraali Killjoy on kuollut – Mitä nyt?” oli pienempi otsikko sivun alareunassa. Xeniä jopa hieman huvitti, että ”kenraalius” edes mainittiin, mutta ehkä se jotenkin vastasi kansan kaipuuseen siinä tilanteessa.

    ”Odotan kauhulla sitä, että joku tuolta haluaa minut kouriinsa.”

    ”No, sinusta on oikeastaan kyselty jo”, Matoron oli pakko myöntää. ”Heikoista yhteyksistä huolimatta täällä on toimittajia, jotka ovat seuranneet Xian juoruja… jotka ovat seuranneet Metru Nuin juoruja…”
    Matoron äänensävy tuntui jotenkin pahoittelevalta.

    ”Voi ei…” Xen huokaisi ymmärtäen heti nyanssit siitä, mitä Matoron esittämä ketju tarkoitti. Hän valitsi olla murehtimatta siitä vielä, mutta hän tiesi, että joutuisi suoristamaan vielä ties minkälaisia mutkia toimittajien logiikassa.

    Kulku Huonolle Satamakadulle kävi läpi suuren avonaisen portin. Kontrasti Vallikaupungin hienoihin julkisivuihin tuntui Xenistä lähes koomiselta.

    ”No niin, nyt ollaan Huonolla Satamakadulla eli siis vaan Huonolla. Se on huonompi kuin tavallinen Satamakatu, kuten nimestä kuuluu”, Matoro kertoi. ”Täällä on lähinnä kaksi asiaa – kaupungin satama ja merirosvokapakoita. Sinulla kävi sillä tavalla poikkeuksellinen tuuri, ettei ensikosketuksesi Klaaniin ole tulla Huonon läpi. Kun minä tulin tänne ensimmäistä kertaa, ensireaktioni oli melko lailla että miten hiton surkea kaupunki. Siis onhan tämä tavallaan ihan sympaattinen, mutta noh…”

    ”Se on…” Xen haukkoi henkeään, ”… niin kaunis!”

    Matoro näytti vähän kummastuneelta, mutta Xenin silmät suorastaan loistivat.
    ”Siis ihan kuin suoraan jostain merirosvosarjakuvista. Juuri tällaisissa paikoissa merenkävijät selvitteli välejään seikkailujen välissä! Tiilikatotkin on mäsänä just sellaisella tavalla! Minä luulin, että ne piirtäjät vain keksii näitä juttuja, mutta tämähän on ihan aitoa todellisuutta!”

    ”Öööh, no kiva jos pidät. Tämähän on vain yksi kortteli, näkisit jonkun Rumisheren, se on vaan tätä kilometritolkulla.”

    ”Mutta ihanaa että teillä on kotona tällainen oma pieni versio!” Xen hihkui. ”Hitto vie. Oli meillä satamakapakoita Le-Metrussakin, mutta nekin oli sellaisia metallilaatikoita. Ja Ga-Metrussa, mutta ne oli metallilaatikoita joissa soi elektronista musiikkia. Tai Ko-Metrussa, mutta… noh, ymmärrät varmaan. Metallilaatikko täynnä nörttejä.”

    ”Joo siis tuntuuhan tämä sympaattiselta Metru Nuihin verrattuna. Tuo tuossa on muuten Ruskea Makuta, on yleisesti hyväksytty tosiasia että se on huonoin baari mikä kaupungista löytyy. Uskomattoman epätyydyttävä. Sitä kannattaa kokeilla vasta kun on valmiiksi humalassa.”

    ”Laitan listan ensimmäiseksi”, Xen kuittasi. Ruskean terassilla hoipertelevat kapakan kanta-asiakkaat heiluttelivat ja huutelivat baaria katselevalle kaksikolle. Katukeittiötä pyörittävä tanakka matoran mainosti ”lihasadepataa”. Suurella pannulla tirisi muhennos, missä oli lihaa perunoilla ja neppusilla höystettynä. Mutta siis lähinnä se oli sitä lihaa. Asiakkaita riitti jonoksi asti.

    Matoron katse vaelsi ohi kapakan ja katukauppiaide satamalaiturien ja laivojen sokkeloon.
    ”Tämä on ollut ennen paljon vilkkaampi, kun laivoja tuli ja meni koko ajan. Mutta noh, nyt ne ovat jääneet tänne”, hän kertoi. Aluksiin ilmestyi melkein viikoittain uutta aseistusta. Hildermarinkin kannen cordak-tykki näytti saaneen päivityksen Rumisgonen aseista.

    ”Järjestämme niille avoimet ulapat taas”, Xen sanoi itsevarmasti. ”Cody haluaa päästä jo painamaan isoa punaista nappia. Nämä alukset seilaavat taas pian.”

    Matoro jätti sanomatta, miten paljon se toi hänelle mieleen Killjoyn.
    ”Niin, katsotaan. Nazorakeilla on silti aika paljon aluksia. Me muuten päädyimme niiden lippulaivalle, Rautasiivelle, Killjoyn ja muiden kanssa, ihan siis vähän aikaa sitten. Tuo tuolla oli aluksemme”, hän osoitti Hildemaria. Höyrylaiva näytti Xenistä antiikkiselta. Killjoyn kuvitteleminen sen kannelle tuntui lähinnä koomiselta.

    ”Joku mainitsi eilen jostain isosta pyssystä”, Xen mietti viitaten Rautasiipeen. ”Onko se isompi kuin Komeetta?”

    ”Älä minulta kysy”, Matoro vilkaisi tätä. ”Ja siis… vaikkei olisikaan, niin nazorakeilla on niitä pyssyjä aika paljon. Täältä sinne ei näe, mutta tuolla etelässä oli vielä viime kesänä saari, jonka nazorakien ilmavoimien lippulaiva yksinkertaisesti poltti tuhkaksi. Oranssi kajo paistoi monta yötä.”

    Xen nyrpisti nokkaansa ja katsoi Matoron osoittamaan suuntaan merelle.
    ”Asuiko siellä porukkaa?”

    ”Ei kovin paljoa. Tietääkseni kaikki saatiin evakuoiduksi. Nykyään siellä on nazorakien tukikohta.”

    ”Jos se paloi, heitä ei toivottavasti haittaa, jos korvaamme sen isolla reiällä”, Xen uhosi, mutta ei enää kovinkaan itsevarmaan sävyyn.

    ”Ja jos täältä menee tätä jokea pitkin pohjoiseen, päätyy lopulta Hautajärvelle. Se syntyi Rautasiiven täyslaidallisesta.”

    Siihen Xen ei enää vastannut. Hänen katseensa oli yhä merellä. Kaikki Rautasiipeen liittyvä kuulosti hänestä lähinnä haasteelta, mutta se synkkä todellisuus, missä Klaani oli edelliset kuukaudet elänyt, rapsutti kuitenkin terävin kynsin koko ajan hänen alitajunnassaan.

    ”Anteeksi. Tämän piti olla kevyt kaupunkikierros…” Matoro sanoi. ”No, seuraavaksi olisi jotain pirteämpää.”

    Kun Huonolta tuli varsinaiselle Satamadulle, heti vasemmalla avautui pieni Puutarhanpuisto, jonka perällä kohosi rivi kupolimaisia kasvihuoneita. Kesäaikaan puisto loimusi kaikissa väreissä, mutta nyt koivut ja pihlajat nukkuivat sikeää unta. Vain kourallinen hopeakuusia oli edelleen parhaimmillaan. Kasvihuoneet sen sijaan loistivat värejä lasiseinien läpi. Niiden luona oli pieni hirsimökki. Etummaisen kasvihuoneen oven yllä luki ”Kukkapuoti” kaunokirjaimin, ja sen alle oli ripustettu mistelinoksa.

    Puodissa ei ollut ketään paikalla, mutta Xen huomasi pian yhden kasvihuoneen päällä liikettä. Hän osoitti sinne, ja Matoro tunnisti sen olevan Gunaxonn, lentämässä terävillä siivillään rakennuksen vierellä pidellen ilmeisesti lasilevyä. Sitten hän äkkäsi myös rakennuksen katolla tasapainoilevat Figan ja Theetan, jotka viittoilivat Gunaxonnia laskemaan lasipaneelit katon reunalle.

    ”Moikka!” Matoro hihkaisi ja heilautti kättään Figan suuntaan.

    ”Ah, moi! Odottakaas hetki niin tulen alas!” Figa huusi takaisin. Hän jakoi pari sanaa korjaustöissä auttaville klaanilaisille. Xen seurasi, miten ketterästi puutarhuri laskeutui tikapuita pitkin. Tällä oli päällään kukkakuvioinen essu, minkä taskuissa oli remonttivälineitä. Hän huomasi miettivänsä äkkiä Tarkastajaa – tämän kasvoilla Tryna oli aina näyttänyt kovin vakavalta ja surumieliseltä, mutta tämän matoranin kasvoilla se jopa korosti tämän hurmaava hymyä.

    ”Hauska nähdä, Mato”, Figa virnisti ja pyyhkäisi hikeä ohimolta. ”Tulitteko ostoksille? Entä kukas seuralaisesi on?”

    ”Xen, Figa”, Matoro esitteli heidät toisilleen ja kertoi vielä omiin puuhiinsa jääneiden klaanilaisten nimet.

    ”Hei”, Xen moikkasi. ”Ja kiitos eilisen kukkatoimituksesta. Se oli minun tilaukseni, mutta en ehtinyt itse paikalle niitä hakemaan.”

    Kesti hetki ennen kuin kuvitteellinen lamppu Figan pään vierellä välähti. ”Aah, sinä siis olet Xen? Se Mustan Käden Xen? Hauska tavata, ja suurkiitos siitä isosta tilauksesta! Kaikki puotini punaiset petuniat menivät, ja suurin osa muistakin hautakukista on loppuunmyyty eilisen jälkeen. A-ai niin! Osanottoni…”

    ”Kiitos”, Xen sanoi jo ties kuinka monennetta kertaa sille päivälle. Oli kamalaa, kuinka helppoa suruvalitteluihin oli tottua. ”Ne olivat kaikki oikein kauniita. Ja… öh, oikeastaan kaipaisin vielä jotain samansuuntaista. Mutta tällä kertaa jotain sellaista, joka kestäisi yöpakkasia vähän paremmin.”

    Figa nyökkäsi, joskin hänen ilmeensä näytti epävarmalta. ”Aivan. Hmm, katson mitä minulta löytyy. Tuota, Matoro, voisitko tulla auttamaan vähän? Voi olla, että tarvitse toa-taikojasi hieman.”

    Figa hymyili ja nyökkäsi Xenin suuntaan.
    ”Pikku hetki!”

    Xen jäi katsomaan, kun Matoro katosi Figan vanavedessä. Hänen katseensa harhaili vähän sinne tänne. Kasvihuoneiden yläpuolella pörräävä siivekäs oli jonkinlainen pieni titaani. Tämä sai taas yhden lasipaneelin loksautettua paikoilleen, mutta sen kiinnittämiseen liittyi selvästi myös jonkinlainen tiivisteprosessi, sillä olkapäällään tällä kulki myös jonkinlaista valkeaa nauhaa. Sitä vähän aikaa tuijoteltuaan Xen havahtui kuitenkin hajuun, joka oli kyllä ollut läsnä koko ajan, mutta jonka hän vasta nyt pienen tuulenpuuskan myötä kunnolla paikallisti. Vähän matkan päässä oli avonainen komposti, joka oli ääriään myöten täynnä. Sitä ei tarvinnut katsella kauaa, kunnes hän tajusi, että se oli täynnä lihaa. Sitä oli myös sen juurella. Ja oikeastaan myös pienissä kasoissa sen ympärillä.

    Jossakinhan sen piti tietenkin olla, mutta hieman vatsan pohjasta kouraiseva muistutus myrskystä se silti oli.

    Samaan aikaan Figa opasti Matoron Kasvihuone 2:een. Ulko-oven jälkeen oli pieni välitila, jossa oli vesihana, kastelukannuja ja lannoitepurkkeja. Perällä oli toinen ovi, joka johti itse kasvihuoneeseen. Sisällä suoranainen seinämä lämpöä ja tuoksuja iski Matoroa päin. Valokivilamppuja roikkui kattorakenteista istutuspenkkien ja siirtolavojen alla. Huoneessa tuoksui tuore multa. Matoron yllätykseksi tilassa oli hyvin vähän kukkia – valtaosan istutuksista hän tunnisti juures- ja yrttikasveiksi.

    ”Täällä perällä on viimeiset petuniani. Ne ovat oransseja petunioita, mutta sävyltään ne taittavat hyvin punaisiksi”, Figa selitti ja viittoili toaa seuraamaan.

    ”Aivan. Mihin tarvitse minua?”

    ”Mietin, että osaisitko tehdä niille jonkin loitsun suojaamaan kylmää vastaan?”

    ”… en varmaan, sori”, Matoro sanoi ja katsoi kukkia. ”Tai siis, voin tehdä sen siksi aikaa kun olen itse paikalla, mutta minä en osaa niin kehittynyttä kylmänkontrollia, että vaikutus jäisi pitkäaikaiseksi. En ole varma, onko Klaanissa ketään, joka osaisi?”

    ”Hmm, varmaan ainoa joka osaa on Theeta. Hänellä on kunnon viherpeukalot. Odotas, otan näille ruukun.”

    Figa poimi ruukun ja kukkalapion viereiseltä työkalupöydältä ja alkoi siirtämään kukkia pienempään ruukkuun.
    ”Eli… tuoko on se Xen, josta kaupungissa on juoruiltu pari kuukautta?” Figa aloitti varovaisesti lapioidessaan multaa.

    ”On”, Matoro huokaisi.

    ”Mm-hmm”, Figa hymähti kiusoittelevalla äänellä. Hänen kasvoille nousi pieni virne.

    ”No, onko teillä jokin juttu?”

    ”Pikemminkin sotku”, Matoro sanoi hiljaa ja vilkaisi ikkunasta Xenin suuntaan kuin varmistuakseen, ettei tämä kuullut mitään. Tämä näytti keskustelevan sen turagan kanssa. ”Äh, viime aikoina on… käynyt kaikkea”, Matoro lopulta kertoi. ”Meille kummallekin. En oikein tiedä, missä olemme tällä hetkellä… enkä osaa ottaa sitä puheeksi. Mutta ei sillä kai ole kiire…”

    Figa nyökkäsi ymmärtävästi, joskin hymy katosi hänen huulilta. ”Suosittelen puhumaan noista jutuista avoimesti ja rohkeasti. Enkä myöskään viivyttelisi niiden kanssa liikaa. Tietysti sinun kannattaa antaa hänelle aikaa surra.”

    Hän laski puutarhalapion ja siisti multaa pois ruukun reunoilta. Petuniat näyttivät kauniilta. Eihän niillä sodan keskellä paljoa tehnyt, mutta kauneus toi toivoa, ja toivoa ei sopinut aliarvioida edes suurten kenraalien suunnitelmissa.

    ”Hmm, niin. Kiitos, kai”, Matoro mutisi. ”Ja sori muuten etten ole pistäytynyt hetkeen. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä…”

    ”Joo, ei se mitään! Sama täällä. Tämä syksy on pitänyt minut kiireisenä. Se hiton myrsky rikkoi kasvihuoneen”, Figa huokaisi. ”Miten olet voinut ylipäänsä? Sota, se Metru Nuin juttu ja Kapuran lähtö… ne ovat olleet aika rankkoja juttuja joista olen vain kuullut sivukorvalla.”

    ”Selviän”, Matoro vastasi, vaikka oli aika varma, että Figa tiesi oikein hyvin, kuinka hän vähätteli ongelmiaan. ”Sitä kai tajuaa arvostaa ystäviään vasta kun he ovat poissa”, hän vielä sanoi. Kapuraa hän ajatteli, mutta surkeana hän tajusi, että kaipa se viittasi myös Killjoyhyn.

    ”Katsotaan joku ilta, niin kerron koko jutun”, Matoro lopulta myöntyi Figan katseeseen.

    ”Joo, voitaisiin käydä vaikka kahvilla tai saunomassa!” Figa ehdotti hyväntuulisesti ja johdatti Matoron takaisin ulos.

    Kaksikko löysi Xenin ja Theetan ulkosalta. Xen oli juuri selittämässä jotakin Grifley-Nuin sähkötulppaaneista, kun huomasi tulijat. Hän vilkaisi Matoroa kuin yrittäen lukea tämän kasvoilta, mikä oli ollut keskustelun aihe. Figa kuitenkin nosti kimpun oransseja petunioita Xenin ja Theetan eteen.

    ”Xen, käyvätkö nämä? Mietin että osaisitko sinä Theeta suojata nämä petuniat kylmältä?”

    ”Toki. Käyn sekoittamassa sitä varten yhden suihkeen!” Turaga intoili ja katosi Kasvihuone 1:een. Xen ainoastaan nyökytteli päätään. Hänellä ei todellisuudessa ollut kovin suuria mielipiteitä kukkien tyylistä.

    ”Kunhan ne vain kestävät vähän niitä eilisiä pidempään. En usko, että ne meinaan loistavat siellä tällä säällä kovin pitkään.”

    ”Luottaisin turagaamme! No, oletko ehtinyt tutustumaan kaupunkiin? Suosittelen käymään maistamaan Kahvion voileipiä!”

    ”Käytiin siellä kyllä aamulla, mutta ruokahalussa on ollut vielä vähän puutteita”, Xen myönsi. Hänestä oli kyllä alkanut päivän mittaan tuntua siltä, että syömistä voisi pian jo uskaltaa kokeilla. ”Paikka oli kyllä kiva!”

    Figa tyytyi lähinnä nyökkäämään. Sitten jo Theeta vaappuikin kolmikon luokse suihkepulloa kädessään pidellen. Figa kohotti kukkaruukkua tätä kohti. Sitten Theetan naamio alkoi hohtamaan vihreänä ja tämä alkoi lausumaan syvällä kurkkulaulannalla vanhan mataian kielistä loitsua. Xen seurasi näkyä ällistyneenä. Sitten Theeta ruiskautti kukkia pari kertaa sumutepullollaan. Theetan naamio lakkasi hehkumasta, mutta osa hohteesta oli siirtynyt kukkiin.

    ”Noin. Laitan nämä vielä kääreisiin. Se tekisi kuusi ratasta – Theeta saa kaksi niistä”, Figa totesi. Matoro ojensi tälle rattaat ja Xen otti kukkapaketin käsiinsä.

    ”Kiitos. Me jatkamme tästä matkaa”, Matoro nyökkäsi.

    ”Kiitos paljon! Ja jos tulee ikinä vastaan sitä kirjaa niistä tarzahnilaisista karvajulmukeista niin lukisin sen hirveän mielelläni!” Xen huikkasi vielä Theetalle, joka nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.


    He jatkoivat matkaa Tuonisillalle, koska se oli Ussalinselkää hiljaisempi silta, mutta juuri sinä päivänä sielläkin oli ruuhkaa. Xeniä ja Matoroa vastaan asteli melkoinen porukka, jossa oli heille kummallekin tuttuja naamoja.

    ”Ja katsokaas oikealle, niin näette tuolla taas sen Rapusaaren, se missä se oli se hyvä sauna ja vasemmalla on tietysti satama-allas, joka… ai hei moi Matoro!”

    Opaskierrosta vetävä Snowie keskeytti puheensa huomatessaan kaksikon. Lumiukko pysähtyi ja hänen perässään seisahtuivat myös klaanilaiset ja vahkit. Matoro heilautti kättään lumiukon suuntaan ja vilkaisi sitten tämän sekalaista joukkiota. Osan niistä tyypeistä täytyi olla Mustan Käden väkeä – tai ainakaan hän ei muistanut nähneensä heitä Klaanissa aiemmin.
    ”Sinullakin kaupunkikierros?”

    ”Joo”, Snowie vastasi ja kumarsi seurueensa suuntaan. ”Kun meille muutti taas lisää tyyppejä, niin ajattelin että olisi hyvä idea järkätä kierros uusille kaupunkilaisille… ja sitten kutsuin pari klaanilaista mukaan, niin saadaan samalla tutustumiset tulille.”

    Kiekonheittimien varassa kävelevä valkoinen vahki nyökkäsi. ”Tämä auttaa hahmottamaan uutta ympäristöä.”
    ”Siitä on hyötyä sotatilanteen ymmärtämisessä”, valtava, Tuonisillan lähes yksinään täyttävä vahki liittyi. Auringot pilkistivät sen verran pilviverhon takaa, että Bordakhin sauvat kimalsivat.
    ”Ja frisbee-golf-mahdollisuuksien kartoittamisessa.”

    ”Moikka!” keltainen schilu vilkutti Xenin ja Matoron suuntaan.

    Snowie nyökytteli päätään vakavana. Xen kurkisti Matoron selän takaa vastaantullutta joukkiota, mutta ei ehtinyt mittailemaan sitä kauaa, kun Kanoka Jonesin jalkojen välistä pinkoi innokkaasti läähättävä poliisikoira suoraan Xenin syliin.

    ”Oi veikö ne sinut lenkille veiiiiikö? Oi että kun kiva nähdä!” Xen leperteli ja kumartui rapsuttamaan innokkaasti tervehtimään tullutta koiraa.

    ”Teillä on koira?” Matoro ihmetteli ja kumartui itsekin rapsuttamaan otuksen päätä. Se tuntui kummalliselta, kun otus oli niin paljon metallisempi kuin rahit yleensä.

    ”Nurukanilla oikeastaan, mutta se kyllä nukkuu minun huoneessani. Sen nimi on Spinny”, Xen jatkoi lepertelevällä äänellä. Koira juoksi Xenin ympäri muutaman kerran ja haukahti sitten kohti Snowien joukossa olevaa kentauria. Kun Xen ei reagoinut sen pyyntöön millään tapaa, se lötkähti lopulta Xenin jalkoihin ja antoi tälle viimein mahdollisuuden mittailla joukkiota edessään.

    ”Hyvä nimi koiralle…” Snowie mumisi.

    ”Hei vaan”, Xen vilkutti ja nosti samalla kainalossaan olevaa kukkapakettia, ettei Spinny pureskelisi siitä heti pohjaa hajalle.

    Snowie astui lähemmäs ja ojensi kätensä Xenille. ”Moi, minä olen Snowman, tai siis Snowie, taikka Lumiukko. Handut tietty jo tunnetkin, mutta tässä on myös Cooltainen ja ”SeekerEtsijä: Quing-Leciussa sijaitsee eräs söpö pienpainotalo, joka myy kansikuvia. Asioin siellä ostaakseni kannet juuri tähän teokseen. Sinä päivänä jäljellä oli vain sellaisia, joissa oli kuvia Keetonguista, mihin en ollut erityisen tyytyväinen. (Kirjoitan näin, koska olisi ollut tyhmää sanoa Keetongun lajin jäsenistä.)
    Yhtäkkiä huomasin, että paikalla oli myös Bio-Klaanin Toa Tawa! En tiedä, millaista teosta juuriadmin kirjoitti, mutta hän näytti ihan tyytyväiseltä kansivalikoimaan. En ehtinyt miettiä asiaa sen pidemmin, koska hän huomasi henkivartijani Seekerin ja näytti hieman kiusaantuneelta. Ilmeisesti vasta Vartija kertoi hänelle, että Etsijä on ollut kaiken aikaa myös tunnettu Pimeyden metsästäjä. En tiedä, miten he eivät tajunneet sitä aiemmin.
    Seekerin elämäntehtävä on etsiä Kanohi Avohkii. Bio-Klaanissa on useita potentiaalisia kohteita, kuten Domek, Gekko, Kapteeni Veryamusing ja 14 muuta Avohkiin muodossa olevaa kanohia kantavaa klaanilaista. Myös Rapukan toinen olkapää ja 37 klaanilaisen kädet näyttävät hieman Avohkiilta. Seeker on siis täydellinen agentti Bio-Klaaniin.

    Voimat ja välineet: Kylmänviileä kaksoisagentti. Huhujen mukaan hän on kaiken aikaa kuulunut myös Makutain veljeskuntaan, Allianssiin, Mustaan Käteen, Knights of Reneihin ja kokoomusnuoriin.
    ja Tyzny ja Matoro – joo, sama nimi, mutta tämän erottaa siitä että hän on zyglak – ja Supo 159…”

    ”Xen. Näinkin sinut eilen hautajaisissa. Kiva nähdä, että en jää porukan ainoaksi, joka saa tutustua kaupunkiin”, Xen vastasi puristukseen ja yllättyi siitä, ettei Snowien käsi ollutkaan kylmä, kuten hän oli odottanut.

    Lumiukon ilme vaihtui nopeasti leveästä hymystä oivallukseksi, ja siitä taas surumielisen myötätuntoiseksi. ”Aivan, eli sinä olet… niin tietysti. Syvimmät osanottoni.”

    Xen mutristi suutaan ja nyökkäsi. ”Kiitos… tuota… olisi tietenkin ollut kivempi tulla parempien uutisten kanssa, mutta näillä mennään.”
    Hän vilkuili sen sanoessaan Nuikin miehistön suuntaan, mutta ei antanut katseensa harhailla kauaa.

    Snowie rapsutti takaraivoaan ja madalsi ääntään. ”Jögge oli… tai siis Killjoy oli… hän siis, ööh…” Lumiukko tapaili sanojaan hetken. ”Minä en olisi varmaan hengissä ilman häntä, ja sama koskee montaa muutakin klaanilaista. Viimeksikin kun olimme seikkailemassa, hän ampui sähköllä yhtä mustekalaa, ja…”

    Snowie piti pienen tauon. ”Anteeksi, onko tämä ollenkaan sellaista, mitä haluat kuulla? Tai siis, kaikki varmasti kertovat sinulle tarinoita seikkailuista Jöggen kanssa, tai formulan katsomisesta tai jotain, mutta… haluatko sinä kuulla näitä juttuja?”

    ”Öh, ei se minua haittaa. Jos ilmeeni on järkyttynyt niin se liittyy vain siihen mustekalaan. Vaikea uskoa, että hän on uskaltautunut niin lähelle vettä”, Xen naurahti.

    ”Niin, kai se tulee saaristoelämän myötä”, Snowie mietiskeli. ”Seikkailut alkavat ja joskus päättyvät erilaisiin kohtaamisiin vesillä. Siellä on sitten jotain merihirviöitä tai laivoja… sekin oli melkoista, kun meitä piirittää sellainen hirmu iso sotalaiva, niin kuulemma kerran Jögge oli sen kannella ja heitti siellä tankin nurin, ja…”

    Lumiukko hiljeni taas. Kaupunkikierrosporukka ei kuullut oppaansa, Xenin ja Matoron keskustelua kunnolla, ja ihmetteli mitä tapahtuu. Spesialisti V ja Raideri Joponpoika supattivat keskenään tuttavallisesti.

    ”Se on siis se sama Rautasiiven juttu”, Matoro selvensi Xenille.

    ”Sori, joo, minulla on vähän tapana höpöttää ja puhua välillä turhia”, Snowie mutisi. ”Sinulla on muutenkin paljon sulateltavaa. Emmehän me edes olleet Killjoyn kanssa kovin usein samoilla tehtävillä, kun me olemme aika eri voimatason klaanilaisia… tai siis hän oli varmaan top kovimpia sotakoneita, ja minä en. Siis eri tierin hotelliagentteja.”

    Supo 159 kohotti kulmiaan.

    ”Noniin, äh, anteeksi, ehkä minä yritän nyt olla hiljaa…” Snowie jatkoi. ”Miten… miten olet asettautunut?”

    Snowie vilkaisi seuruettaan olkansa yli. He eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä: Tyzny selitti jotain juttua Bulevardin terassipaikoista. Kyllähän tässä ehti pienesti tutustua.

    ”No tuota… huomioiden, että olen ollut täällä”, Xen keskeytti itsensä katsoakseen kelloa. ”Noin tasan vuorokauden niin… paha sanoa? Käytiin katsomassa tuossa jo Huonoa ja sehän oli siis tosi mahtava paikka! Ja kaikki ovat olleet hirveän ystävällisiä, mikä on kivaa vaihtelua Metru Nuihin.”

    ”Kiva kuulla!” Snowie vastasi. ”Ja, tuota noin…” Hän katseli vuoroin Xeniä ja vuoroin Matoroa, ja selvästi mietti jotain. Matorolla ei mennyt kauaa tajuta mitä katseet yrittivät sanoa ja katui välittömästi keskusteluaan Snowien kanssa tien päällä. Mitä hän olikaan sanonut? Lievästä rakastumisesta ja söpöstä vahkista? Kesti kiusallisen pitkän sekunnin ennen kuin hän tajusi yrittää johdatella keskustelun jonnekin vähemmän monimutkaisille vesille.
    ”Minä olen lähinnä näyttänyt paikkoja”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman keveästi.

    ”Ookei…” Snowie vastasi hitaasti ja kaikesta päätellen pyrki tahdikkuuteen. ”No, tuota… mitäs ajattelet meidän sodastamme?”

    Kysymys oli selvästi suunnattu Xenille. Ennen kuin hän ehti vastata, Snowie kuitenkin jatkoi taas. ”Ei, huono kysymys. Sitä paitsi minun ei kuulemma kannattaisi puhua näistä petturitutkinnan takia ainakaan tuntemattomien kanssa… ööh, siis, eikun, ei mitään?”

    ”Aaa joo, hei!” Xenin ilme yhtäkkiä kirkastui. ”Sinähän olit siinä listallakin, joka meille lähetettiin! Sinä olitkin hirveän tutun näköinen.”
    Hänen aito intonsa pysähtyi kuin seinään hänen tajutessaan, mitä oli sanonut.

    ”Jjjjaaaa… minun ei olisi varmaan kuulunut sanoa tuosta mitään, mutta hei, kiva kun on vähän edes tuttuja naamoja.”

    Matoro vilkaisi ensin Xeniä ja sitten Snowieta, eikä oikein ollut varma, mitä se tarkoitti, eikä ollut ehkä sopivaa kysyä. Myös kaupunkikierrosseurue näytti jokseenkin hämmentyneeltä.

    ”Höhö!” Snowie vain naurahti. Kaikesta päätellen hänestä oli huojentavaa, ettei hän ollut ainoa, jolla oli tapana puhua itseään solmuun.

    ”Tuota…” Matoro katsoi hetken Snowieta hieman typeränä. ”Anteeksi jos tämä on huono aihe mutta… missä toinen kätesi on?”

    ”Ai joo, se irtosi, kun siihen osui nazorak-laser, ja sitten se oli kiinni vähän huonosti ja se putosi… ehkä Verstaaseen…? Mutta kyllähän tämän kanssa pärjäilee. Suosittelisitko harppuunaa?”

    ”Niin, kyllä siihen tottuu”, Matoro mietti. ”Etkö sinä sitten saa muodostettua siihen uutta kättä?”

    ”Hmm, niin kai… kuulostaa kyllä aika vaikealta.”

    ”Hei, minäkin hankin juuri uuden käden”, Xen hihkaisi ja napautti hopeista kämmentään.

    ”Omissa toiveissani olisi, että vanha tulisi vielä vastaan. Minulle on käynyt aiemminkin niin, kun olen kadottanut osia itsestäni. Jos ei, niin tsekkaan vaihtoehtoja totisemmin.”

    ”No, toivottavasti Kepe keksii siihen jonkun ratkaisun”, Matoro sanoi pahoittelevasti. ”No miten sinulla on sitten muuten mennyt?”

    ”Ah, no siis, olen testaillut aika paljon vihanneksia. Kun on pitänyt keksiä uusia reseptejä voileipiin, niin että mitkä yhdistelmät toimivat. Koska siis, minä en ole pystynyt syömään ollenkaan lihaa sen vedenpaisumuksen jälkeen, kun siinä myöhemmin rupesi tulemaan sateen mukana sitä lihalöllöä…”

    Xen kuunteli Snowien kertomusta ensin ihan rauhallisesti. Sitten jokin, mitä tämä oli sanonut, jäi vaivaamaan häntä. Hätä ja paniikki nousivat pintaan hetkessä. ”Vihanneksia.” Hän ei voinut estää itseään huutamasta.

    ”EI HELVETTI MUTTA LARNISHAN ON JOKU IHMEEN VIHANNES! MITEN SITÄ MUKA VOI LYPSÄÄ!?”

    Raideri Joponpoika säikähti huudahdusta niin, että meinasi pudota Rapujokeen.

    ”Oho, jaha, okei”, Snowie hymyili hämmentyneenä.

    ”Häh?” Matoro kysyi, kun ei millään saanut päähänsä, mistä oli kyse.

    ”No se, mitä Umbra selitti silloin aamulla!” Xen tilitti tuohtuneena. ”Se jäi vaivaamaan minua, kun eihän siinä ole mitään järkeä jos… tai siis… äh, sori. Tämä ei ole tärkeää. Tai siis, on se ihan helvetin tärkeää, mutta ei liittynyt nyt tähän. Niin… krhm.”
    Xen suoristi selkänsä ja käänsi katseensa takaisin Snowieen. ”Olit kertomassa kuulumisiasi.”

    ”Joo… en minä tiedä oliko minulla muuta, kuin että liha ei oikein mene alas. Siinä mielessä hyvä ajoitus, kun Rumisgonesta saatiin joka tapauksessa mukaan ennen kaikkea kasviskamaa.”

    ”Anteeksi, mutta onko kierroksen tarkoitus jatkua pian?” Spesialisti V pisti väliin. ”Minulla on kiireinen aikataulu.”

    ”Hei! Teille kaikille myönnettiin vapaapäivä! Sinulla ei kuulu olla kiire yhtään minnekään”, Xen huudahti joukon takaosassa norkoilevalle toalle.

    ”Heheh, niin”, Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ehkä olisi toisaalta hyvä idea jatkaa kohta.”

    Matoro tunnisti lumiukon ilmeen hyvin. Hän tiesi, että Snowie olisi mielellään puhunut kaikista olosuhteisiin liittyvistä tunteista syvällisemmin ja varmasti tutustunut Xeniinkiin paremmin. Tilanne kuitenkin työnsi heitä toistensa ohi. Ennen kuin Matoro ehti ehdottaa myöhempää tapaamista paremmalla ajalla, Snowien ilme kirkastui.

    ”Ah, hei!” hän hihkaisi. ”Voisin oikeastaan viedä kierroksen seuraavaksi tuohon kulman taakse Ritareidenkujalle, siinä on yksi juttu mikä voisi kiinnostaa sinuakin, Xen.”

    Xen ja Matoro suostuivat lumiukon ehdotukseen ja he, Kanoka-Jones, Krauma, Spesialisti V, Spinahk, Raideri Joponpoika, Matoro the Zyglak, Seeker, Cooltainen, Tyzny ja Supo 159 seurasivat Snowieta sivukujalle, joka jäi vankkojen kivitalojen väliin. Yhden niistä seinässä heitä odotti maalaus.

    Toankorkuinen muraali esitti punahaarniskaista soturia, jonka olkapäistä sinkosi ohjuksia ja joka piteli käsissään leimuavaa miekkaa. Kuva ei vastannut tarkasti minkään tietyn haarniskan mallia, mutta Killjoy se oli.

    Xen oli silminnähden tyrmistynyt. Päivän aikana oli käynyt hyvin selväksi, että melkein kaikilla oli ollut vähintään joku mielipide Killjoysta. Ja oikeastaan jo edellisenä iltana hän oli saanut yllättyä, kuinka moni oli tullut hautajaisiinkin. Muraali ei silti ollut asia, jota hän oli odottanut. Päätellen sen jo hieman kuluneesta pinnasta ja sateen valuttamista reunoista, se ei ollut tullut siihen hiljattaisena kunnianosoituksena. Se oli ollut siinä jo pidempään.

    ”Hitto vie”, Xen käytännössä kuiskasi.

    ”Joo, jep”, Snowie nyökytteli. ”Tässä on tosiaan Esikaupungin taidekillan kuva Jöggestä. Heillä oli sellainen suuret bioklaanilaiset sankarit -tyyppinen taideprojekti taannoin. Näitä on siis muitakin. Tämä Jögge on ollut täällä siitä asti… en muuten tiedä tiesikö Jögge itse tästä, ei varmaan. Hän oli saletisti mökillään julkistuksen aikaan.”

    Xen tuijotti maalausta isästään.

    ”Tämä oli aika suosittu katutaideteos sodan alkuviikkoina”, Snowie jatkoi opastustaan. ”Koska, no, vaikka Jögge on… oli vähän sellainen erakko, niin moni kuitenkin ajatteli, että hänenkaltaisensa ukko pelastaa meidät sodassa. Kun, onhan hänellä sellaiseen aika uskottava ansioluettelo.”

    ”Niin, Klaanissa ei nyt kuitenkaan ollut liian montaa, jotka olivat olleet… kenraaleita, tai vakavastiotettavia sotilaskomentajia yleensäkään”, Matoro yritti muistaa antaa Xenille kontekstia.

    ”Eihän se tietenkään, tuota, mennyt ihan niin”, Snowie taas puhui. ”Koska… no kyllähän hän silloin alkuun teki tiedustelulentoja ja oli upottamassa sitä laivaa jossa oli ne Gekon paperit ja sen sellaista, mutta sitten hän lähti pois. Ja toki klaanilaiset ovat aina seikkailemassa ja näin… mutta hän ei palannut.”

    Kanoka Jones veti käden lippaan, ja Krauma toisti eleen. Myös muu ryhmä oli hiljentynyt muraalin ympärille kuuntelemaan lumiukon mietteitä.

    ”Ja… olihan siinä sitten ilmoilla aika paljon pettymystä”, lumiukko puhui yleisölleen, mutta erityisesti Xenille. ”Kun… sotasankari ei saapunutkaan takaisin, niin kuin oli luvannut. Jätti meidät tänne keskenään. Mutta sitten toisaalta… ehkä hän kuitenkin palasi?”

    Snowie katseli porukkaa ympärillään. ”Jögge palasi, tuota, ilmalaivamuodossa? Tai siis… te tulitte tänne. Ehkä hän kuitenkin, lopulta, sillä tavalla palasi suojelemaan meitä.”

    Hetken verran oli taas hiljaista.

    ”Mutta siis ööh ei paineita tai mitään”, Snowie vielä lisäsi. Matoron mielessä kävi heidän keskustelunsa satamassa, ja hän toivoi, ettei Xen ottaisi niitä sanoja jälleen yhtenä velvollisuutena. Xen ei kuitenkaan todellisuudessa ollut kuullut ympärillään tapahtuvaa selvitystä enää toviin. Snowien sanat sankarin tapahtumatta jääneestä kotiinpaluusta olivat osuneet ja uponneet kuin se nazorakien laiva, jonka he olivat siivonneet tieltään Klaaniin saapuessaan.

    ”Hänellä oli liian kiire pelastaa minut”, Xen kuiskasi niin hiljaa, että vain hänen rinnallaan seisovat Snowie ja Matoro kuulivat. Kyllähän hän senkin oli tiennyt. Onu-Metrun tapahtumien jälkeen Killjoy oli tehnyt monta päätöstä, joista hän oli ollut aika vähäsanainen. Päätös jäädä Metru Nuille tai olla osallistumatta Taras-Silin valtaukseen olivat tehneet silminnähden kipeää, mutta hän ei ollut valittanut niistä kertaakaan. Ei ainakaan Xenin kuullen. Ainoa syy, miksi hän oikeasti tiesi, oli, koska Cody oli kertonut niistä hänelle. Ja jokaisen käydyn keskustelun päätteeksi Killjoy oli aina tullut samaan lopputulokseen. Päätös jäädä Metru Nuille oli ollut oikeutettu.

    ”Idiootti”, Xen sai sitten suunsa taas auki ja tökkäsi muraalia kevyesti sormellaan kypärän kohdalta. ”He olisivat kaivanneet sinua täällä.”

    ”En usko, että hän olisi osannut valita toisin…” Matoro vastasi hiljaa, ja olisi ehkä laittanut kätensä Xenin hartialle rohkaisuksi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin ja vain jatkoi. ”Tai siis… useimmat meistä lopulta valitsevat jonkun tärkeän pelastamisen velvollisuuden sijaan. Se nyt vain on niin…”

    Snowie nojasi kyljellään muraaliseinään. ”Idiootti tai ei…” hän mutisi. ”Jögge teki minkä hän itse koki tärkeimmäksi, uskallan veikata. Näin me täällä Bio-Klaanissa tuppaamme operoida. Ainahan se ei siis johda kovin tehokkaisiin tai ulkoa päin katsottuna järkeviinkään suorituksiin, kun jätit lentävät, lääkärit parkouraavat ja sotilaat seuraavat sydäntään eivätkä käskyjä… mutta näin näillä hommilla on täällä päin tapana mennä. Melkoista kohellusta, mutta lopussa jotain hyvää.”

    Lumiukko suoristautui. ”Tawa on iskostanut meihin taipumuksen kylvää hyvää. Teemme yleensä aika hyviä asioita vähän kukin tyylillään, ja siitä seuraa yleensä myöhemmin matkan varrella jotain hyvää takaisin. Itse vinkkaisin, että kannattaa yrittää olla ajattelematta sitä minään vastavuoroisena velvoittavana diilinä… vaan semmoisena ketjuna, jonka jatkoksi voi halutessaan liittyä. Jos Jöggen tekojen seurauksena saamme teistä jeesiä sodassa, niin loistava juttu, mutta jos ei niin sitten ei. Jögge teki… uskoakseni hyvää sillä tavalla, kuin hän sen itse ymmärsi. Ei niin jääräpäisen ukkelin päätä olisi kukaan voinut kuitenkaan kääntää.”

    ”Olet kyllä ihan hyvä sanojen kanssa huomioiden, miten paljon sinulla on sanottavaa”, Xen naurahti, muttei vielä irrottanut katsettaan muraalista. Snowien huomiot eivät kyllä varsinaisesti keventäneet hänen oloaan, mutta eivät toisaalta huonontaneetkaan. Hän oli jo Tawan kanssa keskustellessaan päättänyt, että hän ei stressaisi siitä, odotettaisiinko häneltä jotenkin lunastusta isänsä lupauksille. Xenin vaakakupissa painoi todellisuudessa vain yksi asia: Se vilpitön pyyntö, jonka Killjoy oli hänelle esittänyt kotinsa pelastamisesta.

    ”Hahah, ehkä joskus…” Snowie vastasi. ”Välillä kyllä menee aika puihin, kuten esim tässä taannoin yhden munkin kanssa, kun minä ja Kepe sanoimme Zeeronille, että- eikun, emme me nyt ole tästä puhumassa.”

    Snowie kohautti olkiaan. ”Ehkä minä haluaisin jättää tästä teidän päihinne sen ajatuksen, että olette tervetulleita. Ja että…”

    Hän katsoi muraali-Jöggen tuimaa katsetta.

    ”…että täällä voi olla jonkinlainen sankari, vaikka olisi aika outo. Ei varmaan ole muita sankareita kuin jonkinlaisia.”

    ”Hyvin sanottu”, Matoro the Zyglak nyökytteli. ”Ja hieno muraali. Maalarina arvostan tätä. Mutta lupailit meille kierroksen loppuun pullaa. Olisikohan kohta sen aika?”

    ”Ah, joo, totta! Meidänhän pitää kohta kiirehtiä kohti kahviota! Mitenkäs te kaksi, haluatteko liittyä kööriin, vai..?”

    ”Meiltä on vielä joen toinen puoli näkemättä”, Matoro sanoi. ”Ja pitää kai poiketa Nuikilla vielä myöhemmin. Että suunta on eri. Jutellaan joku kerta pidemmin.”
    Ja luultavasti he kohtaisivat vähemmän väkeä, jos eivät menisi kahvion suuntaan, Matoro mietti. Xen vaikutti joka tilanteessa kovin sosiaaliselta ja mukavalta, mutta siinä oli hitunen tawamaista naamiota, joka peitti sen, että tämän ei tehnyt mieli tavata enää muita. Toisaalta kaksin jäädessään tilanne tuntui eri tavalla stressaavalta. Matoro oli jo aiemmin varovaisesti ehdottanut, että he voisivat myös vain lopettaa kierroksen jos Xen haluaisi olla yksinään loppupäivän, mutta tämä oli ohittanut tarjouksen vitsillä. Joten kaipa sitten oli parempi vain jatkaa samaan tapaan.

    ”Okei, jes, selvä homma. Näkemisiin siis. Ja oli hauska tutustua, Xen! Toivottavasti tämä ei nyt ollut liikaa!”

    Xen napsahti takaisin tilanteeseen kuin pommi olisi herättänyt hänet horroksesta. Hän kumartui vielä rapsuttamaan Spinahkia ja jäi katsomaan, kun tämä harppoi Kanoka Jonesin rinnalle loittonevaan joukkoon.

    ”Ei se mitään. Ja kiitos, kun näytät meidän tyypeille paikkoja!”


    ”Tuolla edessäpäin on pääkadut ja paljon kaikkia kauppoja ja baareja, mutta ajattelin, että voisimme mennä hiljaisempaa reittiä”, Matoro selitti heidän kulkiessa joen yli Tuonisillan kohdalta. Xen huomasi, että lähes kaikki vastaantulijat kaupungissa tervehtivät heitä. Milloinkohan niin oli viimeksi käynyt Metru Nuilla? Noin vartin välein vastaan tuli joku Matoron tuttu. Tämä yritti selvästi pitää tapaamiset lyhyinä. Siitä huolimatta niitä riitti, ja Xenistä tuntui kuin lukemattoman uudet naamiot, kuonot, hammasrivit ja muut kasvot puuroutuivat yhdeksi kummalliseksi klaanilaisten massaksi. Ja miksi niiden nimetkin olivat välillä niin outoja? Nocturnrock? Biowarrior? Häntä selvästi vain väsytti. Toisaalta jatkuvat harhautukset veivät ajatukset pois niistä muista asioista.

    Jotenkin vasta nyt hän heräsi ajatukseen, että tämä tosiaan oli Matoro, öh, tämän luonnollisessa ympäristössä. Heidän tapaamisensa Metru Nuilla olivat olleet elämää suurempien mysteerien ja virheiden varjostamia, ja olihan se etenkin ensitapaamiseen antanut oman sävynsä. Täällä Matoro lähinnä rupatteli iloisia kaikkien kanssa, ja osa siitä hyvästä tuulesta tarttui kyllä Xeniinkin. Aamun kalenterikeskustelun järjettömät yksityiskohdat olivat ehtineet unohtua, mutta hän kuitenkin muisti, miltä Matoron huoleton nauru oli kuulostanut.

    Ja kaupunkia hän jaksoi ihastella. Joen rannan mukaisesti kiemurteleva rantabulevardi tuntui Ga-Metrun hiljaisemmilta alueilta. Talot joen sillä puolella tuntuivat matalemmilta. Klaanissa oli hieman samaa kuin Vanhan Onun maanläheisyydessä, ja se tuntui yllättävän kotoiselta. Matorosta kuuli, miten kiintynyt hän oli kaupunkiin, hän oli siitä lähes ylpeä. Kun sivulauseetkin viittasivat johonkin mukavaan sattumukseen joka sillä ja sillä kujalla sattui, Xen ajatui pakosti miettimään, miten paljon elämää oli hukannut vankeutensa aikana. Miete maistui kateudelta. Asiat eivät enää maistuneet samalta kuin ennen. Hetken hän uskalsi haaveilla, miltä Bio-Klaani ehkä tuntuisi joskus, kun hänkin tuntisi kaikki ja hänellä olisi tarina kerrottavanaan sen jokaista kujasta, mutta ajatus ei tahtonut kulkea pidemmälle.

    Xen havahtui ajatuksistaan äkkiä. He katselivat jokea.
    ”Kun tämä jäätyy kunnolla, meillä on luistelukilpailuja joella”, Matoro kertoi, eikä ollut huomannut tai huomioinut Xenin ajatuksien vaeltamista. Rapujoki virtasi rauhallisena. ”Et vissiin ole koskaan luistellut?”

    Xen pudisti päätään. ”En edes ole koskaan ajatellut, että ulkona oleva vesikinhän vaan jäätyy. Ko-Metrussa oli lunta, mutta jos halusi jäille, piti mennä johonkin halliin. Eikä minulla kyllä ollut koskaan luistimiakaan.”

    Matoro tuntui jotenkin tyrmistyneeltä.
    ”Niin siis olethan sinä tietoinen siitä että olen jään toa…”

    ”Tiedätkö… olen ehkä kerran nähnyt sinut jäädyttämässä jonkun drinkin Mexxille. Silloin kun oli se kostea ilta”, Xen naurahti.

    ”… kyllähän sinä näit kun murtauduimme siihen pyörävarastoosi samana iltana.”

    ”Ah…” Xen pysähtyi pohtimaan. ”Puolustuksekseni veressäni oli aika paljon alkoholia silloin.”

    ”Se oli silti aika kiva ilta”, Matoro töksäytti.

    ”Niin minustakin”, Xen virnisti, mutta tuijoteltuaan Matoroa silmiin hetken liian pitkään hän käänsi katseensa hieman vaivaantuneena maahan.

    ”Niin, tuota…” Matoro yritti jatkaa. ”Että sitten kun täällä on kunnon jäät, niin kokeillaan sitä luistelemista. Ja tuo saari tuossa, se on tosiaan Rapusaari, siellä on loistava sauna.”
    Matoro mietti hetken ja naurahti.
    ”Jouduin selittämään Killjoylle saunojen konseptin. Umbra yritti saada sitä mukaan, mutta eipä se voinut mennä lähellekään vettä…”

    ”Niitä oli tullut Metru Nuillekin vasta hiljattain. Mutta ne on ihan feikkejä. Niissä ei saa heittää edes vettä kiukaalle niin en käynyt edes testaamassa”, Xen murahti. ”Ehkäpä täällä sitten.”

    Matoro mietti hetken, miten olisi sopiva kysyä, että mitä joku kokonaan mekaaninen tyyppi saa saunasta, mutta ehkä se selviäisi sitten joskus. Saunaa ajatellessa tuuli tuntui jotenkin tavallistakin kylmemmältä. Joku hyppäsi laiturilta hyiseen jokeen samalla kun tämän saunatoverit nauroivat kuistilla. Matoro heilautti kättään heidän suuntaan.

    Joki kutistui Rapusaaren ja länsirannan välissä kapeimmilleen, mutta leveni taas pian nopeasti sukeltaakseen Ussaliselän sillan ali. Matoro ja Xen pysähtyivät hetkeksi katselemaan maisemia, mutta aistivat pian, että pohjoisessa ei kannattanut pitää katsetta liian kauan, tai aisti pilvien takaa sen, mikä horisontin takana vaani.

    Bulevardi kääntyi länteen. Pian näkymää hallitsi Suuren Hengen temppeli.
    ”Meillä on täällä väkeä varmaan maailman joka kolkasta. Niin täällä on sitten myös paikat kaikkien isompien uskontokuntien väelle, ja kaikki on yleensä aika hyvässä yhteisymmärryksessä.”

    ”Se on niin… sympaattisen pieni”, Xen ihasteli. ”Metru Nuilla kaikki temppelit oli aina kaupunginosien isoimmat pytingit. Minusta se oli aina hupsua. Jos uskoo johonkin kai vaatimatonkin riittää. Tuollainen on minusta ihan sopiva!”

    ”Ehkä lopulta on parempi, jos kaupunkia ei hallitse vallanhimoinen turaga”, Matoro mietti. ”Klaanin seurakuntaa johtaa Mata-Antro Rusko. Hän on rento tyyppi. Käyn aika usein temppelin puutarhassa rauhoittumassa.”
    Ja siellä hän oli myös tavannut Killjoyn viimeksi…

    ”Mitä muita täällä sitten on?” Xen kysyi.

    ”Tuo tuolla on Sokean jumalattaren temppeli”, Matoro osoitti. Se ei ollut irrallinen rakennus, vaan osa jonkinlaista temppelikompleksia. ”Ja naapurissa on krickitien kappeli. Toisella puolella on xialainen temppeli.”

    ”Sokean jumalattaren temppeli”, Xen toisti ja tuijotti pyhättöä päin. ”Pitäisi ehkä käydä… tai sitten ei. En ole varma, olisiko oikein sanoa mitään siitä, mitä tiedän…”

    ”Sinä vain jätät tuollaisia koukkuja ilmaan, ja oletat etten haluaisi tietää lisää?” Matoro naurahti. ”Äh, en minä tarkoittanut udella”, hän korjasi melkein välittömästi.

    ”Se on lähinnä aika vaikea selittää”, Xen selitti silminnähden vaivaantuneena. ”Ei mikään salaisuus, mutta… tiedätkö… öh. Isä… lauloi laulun Sokean jumalattaren kanssa vähän ennen kuin… noh… äh.”

    ”… Killjoy lauloi?”

    ”Toki?” Xen ihmetteli. ”Mitä? Eikö hän muka kuluttanut täällä koko ajan jotain karaokebaaria… vai eikö teillä ole sellaista?”

    ”Ah, on toki, mutta siis, hän lauloi karaokea Sokean jumalattaren kanssa?”

    ”No ei karaokea, hömilys!” Xen parkaisi. ”Tai… no ei hän itse asiassa kyllä sanonut, oliko se karaokea vaiko ei. Ei varmaan? En minä oikeastaan tiedä…”
    Xenin katse vaelteli temppelin valkoisissa ulkoseinissä ja kristalli-ikkunoissa. Ne säihkyivät kuin omaa valoaan. Myös sen temppelin edustalla oli siro pieni puutarha, joka kuitenkin koostui lähinnä matalista kuusista ja sammaloituneista kivistä.

    Hetken mietittyään Xen päätti, että hänen teki sittenkin mieli käydä katsomassa paikkaa lähempää. He astuivat sorapolkua pitkin sammaleiselle sisäpihalle, ja ehtivät ihailla sen huolella kaiverrettuja kiviaiheita vain hetken. Sitten he kuulivat yllättävän äänen: polkutelan kello kilahti tervehdykseksi, ja paikalle kaarsi vihreätakkinen selakhi telansa selässä.

    “Heips! Oletteko tulossa illan seremoniaan? Vähän aikaisessa”, selakhi sanoi hypätessään ketterästi polkutelaltaan.

    ”Oikeastaan tulimme vain katsomaan temppeliänne”, Matoro sanoi kohteliaasti.

    Selakhi poimi telansa etukorista kimpun kukkia, ja katseli paria tarkemmin.

    “Matoro ja… se Xen. Kenraali?”

    ”Hei vaan!” Xen heilutti omasta kukkakimpustaan vapaata kättään. ”Huomaan, että olemme asioineet samassa putiikissa.”

    Selakhi vastasi heilauttamalla kimppuaan Xenille.

    “Heh, joo. Figa ei ihan heti ollut valmis antamaan tätä mukaan kun kukat oli niin vähissä. Piti vähän maanitella. Mutta siis minun nimeni on Sírendil, ja pidän huolta tästä pienestä temppelistämme. Gwilwilethin mukaan teknisesti ottaen olen lahkomme curuvari, mutta älkää uskoko häntä.”

    Sírendil vilkaisi ylös.

    “Hän on varmaan vieläkin tuolla putsaamassa kattoja…”

    ”Kiva tavata! Olen täällä vähän… öh, turistina, mutta seurakuntanne kiinnostaa! Kotona päin ei ollut muuta kuin Suuren Hengen temppeleitä”, Xen selitti, mutta vilkaisi kyllä hetkeksi Sírendilin osoittamaan suuntaan. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla katolta kuuluvan rahinan, kun ikkunoita hinkattuun jonkinlaisella lastalla.

    “No, jos katsoo suopeasti niin suurin osa tämänkin kadun temppeleistä on ainakin vähän myös Isolle hengelle. Ehkä athilaisia lukuunottamatta… Vaikea juttu on vain saada tolkkua sen isoista ajatuksista. Siksi me fanitetaankin pyhää Qwyneämme, kun se näki ne jutut niin paljon muit-, tai siis, selkeästi.”

    Mielessään Xen ajatteli, että athistienkin luona pitää väistämättä käydä, mutta se ei ollut keskustelu, johon hän oli vielä valmis.
    ”Pakko myöntää, että kaikki tekstit, joita olen lukenut seurakunnastanne ovat ehkä vähän vanhentuneita. Mitäs… mitäs kaikkea hän sitten käsityksenne mukaan näki?” Xen kysyi varovaisesti ja yritti parhaansa mukaan pitää keskustelun sävyn mahdollisimman kevyenä.

    “No, ei mitään, heh. Siksi häntä kutsutaan Sokeimmaksi! Mutta, siis vitsi tässä on se, että kun hän sokeutui, hän alkoi ymmärtää paremmin kaiken mille meidän muiden silmät ovat sokeita. Olentojen ja tapahtumien näkymättömät vuorovaikutussuhteet, kuinka elää hyvää elämää puutteistamme huolimatta. Tiet ja polut, jotka voi nähdä vain ylhäältä katsoen, sanotaan. Käykö järkeen?”

    ”Se… on ihan selkeä ajatus, juu!” Xen kiirehti vastaamaan huolimatta siitä, että oli aikaisemmin päivällä ajatellut olevansa vain tosi huono uskonnoissa.

    Matoro katseli puutarhan kuusia, mistä hänen katseensa ajautui taivaalle. ”Onko teillä ajatuksia myrskystä?”

    Sírendil seurasi Matoron katsetta taivaalle. “No. En voi sanoa tietäväni mitään. Jotkut meistä olivat… aika dramaattisia sen suhteen. Mutta maailma ei tainnut loppua vielä. Ja eihän se, uusi juttu, kauhean nätti ole, mutta kaikkeen tottuu. Olen ylpeä Gwilwilethistä että se uskaltaa touhuta tuolla sen alla.”

    ”Lihaa ikkunoissa?” Matoro kysyi.

    “Niin… Meillä on tosiaan pieni tilaisuus illalla, ja se olisi kurja pitää lihataivaan alla. Ja siis, myrskyn takia tämä juttu onkin. Väki on aika hermostunutta, ja osa otti vähän lämää. Koitetaan muistaa hänen rauhansa kaiken keskellä, ja kuunnella mitä tehdä tästä eteenpäin.”

    ”Sori siitä”, olisi ollut, mitä Xen olisi sanonut, jos olisi ollut halukas avaamaan omia myrskyajatuksiaan yhtään pintaa syvemmältä. Se ajatusketju kuitenkin katkesi nopeasti, kun katolla hääräilevän työn raskaan raatajan mukana olleesta lihasankosta lätkähti maahan kimpale aivan Matoron ja Xenin taakse.

    ”Täytyykö teidän seurakuntaanne kuulua jotenkin, että niihin saa osallistua”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”En siis ole tänään änkeämässä mukaan, mutta minua kiinnostaisi kyllä joskus tulla kuulolle.”

    “No, ei meillä ole kauhean muodollista jäsenyyttä. Voit liittyä postilistalle jos haluat saada meidän lehden. Ilmestyy satunnaisesti. Mutta tervetuloa vaan, meitä on täällä aika sekalainen porukka yleensä.”

    Selakhi epäröi hetken ennen kuin jatkoi.

    “No, rehellisyyden nimissä meillä on muutamia tyyppejä jotka ei ole ihan samaa mieltä tästä avoimuuden tasosta. Mutta koitan pitää ne kurissa! Meidän pahin fundis on, ööh, no ei ehkä onneksi, mutta kuitenkin tällä hetkellä tajuttomana linnan sairaalassa. Eli rauhallinen ilta tulossa!”

    Xen vilkaisi vaistomaisesti ensin Matoroa kohti hieman surumielisesti.
    ”Ah… toivottavasti hänellä on kuitenkin kaikki hyvin. En missää nimessä halua tunkeilla, jos joku kokee siitä olonsa epämukavaksi. Mutta… tuota, jos vaikka joskus lähitulevaisuudessa törmäämme niin voin varmaan kysellä, jos on tulossa jotain sellaisia tilaisuuksia, jonne sulautuisin joukkoon?”

    “Joo… luulen että hän on enemmän shokissa tai jotain. Se lähti keskelle myrskyä julistamaan Atheonin sanaa, mikä oli ehkä huono idea. Mutta tule koska vain! Meillä on täällä tosi hyvä meininki. Moni matorankin käy täällä hakemassa vähän eri näkökulmia kohtalon virrassa navigoimiseen. Sitähän me kaikki täällä tämän taivaan alla yritetään.”

    ”Kiitän jo nyt vieraanvaraisuudesta”, Xen hymyili ja koukisti kevyesti jalkojaan niiatakseen. Kuului vähän epäilyttävä metallinen kirskahdus. Polvet kaipasivat selvästi edelleen vähän hienosäätöä. Matoro vilkaisi niitä hieman huolestuneena. Korvatut raajat olivat taas yksi muistutus asioista, mitä ei tahtonut ajatella.

    Kuului schilusiipien surinaa ja lihan molskahdus, kun Gwilwileth laskeutui ämpärinsä kanssa kolmikon luokse.

    “Morjens! Kunnioitettu curuvari, ja…?”

    “Hei vain. Alkaako olla valmista? Tässä on Toa Matoro, tiedät varmaan, ja hänen ystävänsä Xen. Se tuli eilen niiden mukana.”

    “Moro vaan tosiaan. Tervetuloa meidän Hiljaiseen huoneeseen. Ja joo. Tai käyn ehkä vähän vielä kiillottamassa sitä salin isoa ikkunaa. Mutta enin kudoksesta on rapsuteltu. Tulevatko nämä illalla mukaan?”

    “Heh, koitin jo kysyä. Xen kuulosti kyllä ihan kiinnostuneelta, ehkä me nähdään vielä enemmän.”

    ”Juu, tuota… aikataulu on vielä vähän täynnä. Tai siis, enhän minä oikein tunne paikkojakaan vielä. Tai tässä niihin tutustutaan, mutta… niin. Kiire! Ei silleen tappavan kiire, mutta olisi kiva ottaa asiat rauhassa. Tulen taas kurkkimaan sitten kun tämä tästä vähän rauhoittuu”, Xen sanoi.

    “Jeeh. Tässä on tosiaan hyvä Gwilwileth. Hän on yksi aktiivisimpia seurakuntalaisia, ja avustaa minua vähän kaikessa. Auttaa meitä kaikkia pitämään jalat maassa”, sanoi Sírendil kopauttaen schiludomilaisen mirua.

    Matoro hymähti. ”Hauska tavata.”

    Xen katseli keskustelijoita vähän hämmentyneenä. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko joku sanonut jotain hauskaa, jota hän ei vain ymmärtänyt. Hän kuitenkin heilutteli iloisesti kättään myös Gwilwilethille.

    Gwilwileth nyökkäsi Xenille ja Matorolle, ja osoitti sitten sanansa Sírendilille. “Curuvari, sinun pitäisi varmaan olla asettelemassa alttaria järjestykseen. Aurinkomme ovat jo allapäin. Voin laittaa telasi varastoon, ja jatkan sitten vielä vähän katon kanssa.”

    Sírendil säpsähti, mutta nyökkäsi. “Taidat olla oikeassa, kiitos. Toivottavasti nähdään Xen! Ja Matoro, sinua näkisi mieluusti muutenkin kuin loredroppeja hakemassa! Tulkaa vaikka yhdessä joku kerta!”

    ”Toki”, Matoro sanoi kohteliaan neutraalisti ja vältti vilkaisemista Xenin suuntaan. ”Meidänkin pitää varmaan jatkaa ennen kuin tulee pimeä.”

    Hai ja koi vilkuttivat heidän peräänsä. Matka jatkui taas pohjoiseen päin. He eivät ehtineet kauas, kun Matoro tarttui siihen kaikkein ilmiselvimpään asiaan.

    ”Uskotko, että voisit saada noilta jotakin tietoa Biancasta?” Matoro kysyi ja vilkaisi Xeniä hieman kummeksuen. ”En odottanut, että olisit kiinnostunut käymään seurakunnassa…”

    ”No sitä minä vähän meinasin”, Xen myönsi. ”Tai siis… kyllä minua ihan oikeasti kiinnostaa, millaista heidän tapahtumissaan on, mutta… noh… tuntui siltä, että on pakko päästä ainakin jututtamaan.”

    ”Onko se tutkimus edennyt yhtään viime aikoina?” Matoro uskaltautui kysymään siitäkin huolimatta, että sillä sivuttiin räjähdysherkkiä aiheita.

    ”Isällä oli ehkä muutama uusi ajatus, mutta emme koskaan ehtineet puhua niistä”, Xen huokaisi. Kummastakaan heistä ei tuntunut siltä, että oli oikea hetki kaivella sitä aihetta enempää. Heidän molempien onneksi Matoron päähän välkähti ajatus, jota hän oli säästellyt jo hetken, mutta aina unohtanut.

    ”Niin ja siis, larnismaito tehdään jauhamalla sitä, ei sitä lypsetä”, Matoro huomautti.

    ”No kyllä minä sen jo älysin!” Xen kivahti, mutta ei aivan tosissaan.

    Käännyttyään he kulkivat ohi Athin seurakunnan rakennuksesta. Xenin oli pakko pysähtyä ihmettelemään sitä. Se oli jonkinlainen pyramidi, eikä se näyttänyt miltään, mitä hän oli nähnyt Metru Nuilla.

    ”Tämä on sitten athistien kappeli. Koko Athin kirkon johto asuu nykyään täällä, sen jälkeen kun… kun…” Matoro hiljeni. Hän tajusi välittömästi virheensä.

    Xen kohotti kulmiaan. ”Kun?”

    Matoro vilkaisi Xeniä ja sitten mahdollisimman kauas tästä. Kun Abzumo tuhosi heidän temppelinsä ja surmasi heidän seurakuntaansa. Mutta niin hän ei sanonut.
    ”Se… se liittyy Nimdaan. Ehkä meidän ei pitäisi puhua siitä vielä.”

    Xenin kämmentä poltteli siitä kohdasta, missä oli pidellyt Deltaa viimeistä kertaa. Hän ei oikeastaan edes kaivannut sitä, mutta jokin Matoron sanoissa oli herättänyt hänessä epäilyksen. Ei kuitenkaan tuntunut hedelmällisestä tivata enempää.

    He tulivat ohi rakennuksen, jota Matoro väitti Klaanin ”poliisiasemaksi”, mutta joka oli niin kaukana Metru Nuin lainvalvonnasta, että Xen oli vakuuttunut sen olevan jonkinlainen vitsi kaupunkilaistytön (ja poliisilajin jäsenen) kustannuksella. He ohittivat myös yhden lukuisista kievareista. Xen ei ollut ihan perillä siitä, miten monta niitä oli, ja miksi yksi niistä oli ”keskiuusi.” Lopulta he tulivat pienelle porttiaukiolle, jonka varrella kasvoi kastanjoita.

    ”Kysyit niitä hyviä illanviettopaikkoja, tuo tuossa on Kenturio. Ne ovat näköjään avanneet uudestaan sen jälkeen kun sen koko julkisivu räjähti.”

    Xen sen sijaan katsoi aivan eri suuntaan: muurin harjalla näkyi valtavan aluksen keula, joka vain nojasi siihen kuin leväten kaupunkia vasten.

    ”Tuo… tuoko kuuluu sitten vain kalustoon?” Xen osoitti sitä kohti. ”Kai nyt muurin saa aseistettua… pienemmälläkin vaivalla?”

    ”Ööh, aa tuo. Se on Tahtorak. Se oli kaupungin suurin ilmalaiva… ennen kuin joku saapui paikalle leijumaan omallaan.”

    ”Näin eilen vain niitä hävittäjiänne, mutta tuo…” Xen maiskutteli. ”Tuossa on tyyliä. Mutta miksi säilytätte sitä tuollaisessa paikassa?”

    ”No siis se on tuossa vähän… hätälaskeutumisen jäljiltä. Evakuoimme neljäsataa kaupunkilaista Rumisgoneen ja toimme lastin aseita ja ruokaa. Torakat yrittivät pysäyttää meidät, eivät onnistuneet mutta osumaa kyllä tuli. Voimme katsoa sitä lähempää, jos haluat.”

    Xenin ei tarvinnut sanoa mitään, sillä kaksi innokasta pomppausta maasta ilmaan kertoi Matorolle kaiken tarvittavan. Hän vain viittoi avonaista porttia kohti, minne Xen lähti niin kovaa, että Matoronkin oli otettava juoksuaskelia.

    Kadun pönäkät puut olivat pudottaneet syysmyrskyssä lehtensä ja kastanjansa, joita lojui vielä aukion kivetyksellä irronneiden kattotiilien lomassa. Myös porttiholvia kehystävä viiniköynnös oli ruskea ja lehdetön. Enää vihersi vain holvin päällä oleva Kastanjaportin vaakunan siniselle pohjalle maalattu nimikkopuu. Nyt aukio oli harmaa, mutta Xen kuvitteli sen olevan viihtyisä kesäisin ja syksyisin.

    He kulkivat porttiholvin alta ja astuivat sen varjosta muurin ulkopuolelle. Klaanin kaupungin muotorunsauden jälkeen Xen olisi voinut kuvitella Tahtorakin olevan tärkeä ja ikivanha puolustusrakennelma, jolla oli joku täysin perusteltu mutta aika vaikeasti ulkomuodosta pääteltävä käyttötarkoitus. Valtavat kärventyneet aukot ja niistä törröttävät puuparrujen ja vaijerien pätkät ainakin kertoivat, että puolustusta oli kotimatkalla koeteltu. Ihmetellessään kokonaisuutta Xen alkoi kuitenkin hiljalleen hahmottaa, että lentopeli se tosiaan oli: nosto- ja työntöpotkureita hän ei ollut lainkaan erottanut kaupungin puolelta.

    Matorokin huomasi, että Tahtorakin takalaskutelineiden alle oli ladottu korkeat kivianturat. Myllätystä maastosta päätellen muuria vasten parkkeerattu alus oli ollut alkujaankin takakenossa, ja rankkasade oli muuttanut maan laskutelineiden alla velliksi. Nyt Tahtorak oli suorassa, mikä varmasti helpotti sen korjaamista. Toa mietti, miten isolla tunkilla ilmalaiva oli saatu anturoiden päälle nostettua.

    Aluksella oli myös aika tavalla kuhinaa. Tien reunaan oli pysäköity ajoneuvoja, jotka oli muotoiltu isojen rapujen kaltaisiksi – yhteyttä paikalliseen lippu- ja vaakunaeläimeen ei ollut vaikea vetää. Rapujalkaisia ajoneuvoja Xen oli katsellut Metru Nuilla ikänsä, mutta siellä taskuravun muoto oli mennyt muodista jo vuosikausia sitten. Metrulaiset kiesit eivät myöskään tuprautelleet savua sisuksistaan.

    ”Täällähän tapahtuu. Onko tämä jotenkin hiljattainen juttu?” Xen hämmästeli. He pysähtyivät tien varteen ihmettelemään näkyä. Tien pinta oli epätasaista hyhmäinen liejua. Sen pinta oli jäätynyt yön aikana ja sitten hajonnut. Mutaan oli sekoittunut lihaa.

    ”Ne ehtivät takaisin juuri ennen kuin myrsky alkoi kunnolla”, Matoro vastasi. ”Että, öh… hyvin ajoitettu sen myrskyn kanssa…”

    Xen päästi yökkäävän äänen vastineeksi myrskyn mainitsemiseen.

    ”Ja vasta nyt päästiin kunnolla hommiin”, huikkasi ruskeankirjava matoralainen kaksikolle. ”Meinaan siinä myräkässä täällä nikkarointi kävi vaaralliseksi. Nyt ne torakatkin keräilee itseään sen jäljiltä, niin pitää saada rivit suoraksi. Mitäs Mustalumi, onko tämä niitä uusia jäseniä?”

    Matoro ei tunnistanut puhujaa, mutta moikkasi tätä. Hän vilkaisi ensin Xeniä hieman epävarmana siitä, oliko tämä esimerkiksi liittynyt Bio-Klaaniin keskustelutaan Tawan kanssa. ”Tämä on Xen”, Matoro kertoi ja mietti, mikä edes olisi järkevin asia, mihin tarttua. ”Ööh, hän tuli tuolla toisella ilmalaivalla…” hän heilautti Nuikin suuntaan, joka möllötti idässä. ”Esittelisin sinut, mutta en kyllä ole varma, olemmeko tavanneet ennen.”

    ”Moikka Xen”, sanoi po-matoran ja kumarsi hieman. ”Kaikki tuntevat kaverisi, mutta olemme tottuneet siihen, että hänellä on jännittävämpiä asioita mielessään kuin arkipäiväisten mekaanikkojen nimet. Hieno ilmalaiva kyllä. Oletamme, että se osaa ampua vihollisia. Se ei ole meidän vahvin alueemme, kuten saimme huomata. Mutta minun pitää mennä irrottamaan tuota alapotkurin jäännettä. Tongu haluaa varmaan vaihtaa kanssanne sanasen. Voitte kiivetä sisään tai odottaa alhaalla, mikä vaan huvittaa. Harppuuna vaan heilumaan, siinä on useamman tykinkuulan menevä aukko kyljessä.”

    ”Onko Tongu paikalla?” Matoro kysyi ja mittaili alusta. Kyllä se vain oli vaikuttava siinäkin kunnossa.

    ”Komentosillan seutuvilla, mutta voidaan huutaa se alas jos tarvis.”

    ”Haluatko vilkaista sisälle?” Matoro kysyi Xeniltä. Katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli jopa vähän pöyristynyt.

    ”Totta hiivatissa tahdon.”

    Matoro viittoi alukseen nojaavien tikapuiden suuntaan. ”Teidän jälkeenne.”

    Xen tyrskähti Matoron teitittelylle, jätti kukkapuketin alas ja lähti kiipeämään edeltä. Hän otti ensimmäiset askeleet melko varovaisesti, sillä edellinen kerta, kun hän oli ollut kiipeilemässä, oli matka päättynyt läpi Kebabkuninkaan katosta. Tikkaat kuitenkin kestivät häntä ongelmitta. Epäilemättä ne oli tehty kestämään melko isoja kulkijoita.

    Ruuma oli kuin muinaisen jättivalaan vatsa, repaleinen ja epäsiisti – mutta oletettavasti tämä johtui lähinnä sotavahingoista. Katossa roikkuvia vinssijärjestelmän vaijereita nousi ja laski jatkuvasti kannatellen rakennustarvikkeita ja työkaluja ja välillä myös matoralaisia, jotka eivät jaksaneet lyhyillä jaloillaan kiivetä tikkaita. Useimmat tervehtivät Matoroa tuttavallisesti tai vitsikkäästi. Jotkut laulelivat töitä tehdessään.

    Matoro johti tietä rautarakenteiseen portaikkoon, joka oli yllättävän hyvässä kunnossa. He ohittivat aluksen etupuolella pitkiä käytäviä, joissa niissäkin päivänvalo pääsi sisään väkivaltaisen näköisten aukkojen kautta. Takaosassa taas oli iso tila täynnä puutöiden parissa hääriviä matoralaisia – ja täälläkin sauna, Xen huomasi.

    Puutyötilasta näki porraskuilua pitkin suoraan komentosillalle. Sen pyöreistä ikkunoista aukeni hieno näkymä kaupunkiin ja muureille. Keltainen matto oli kääritty rullalle toiselle seinustalle ja lattia oli auki pitkältä matkalta. Työ oli kuitenkin tehty hallitusti. Ja aukon reunalla makasi mahallaan Xenin jo aiemmin hautajaisissa näkemä keltainen hahmo syventyneenä lattiarakenteen salattuun maailmaan.

    ”Mitäs tänne?” Matoro korotti hieman ääntään Tongun suuntaan.

    ”Ah, hyvä”, Tongu sanoi nostamatta katsettaan, sillä hänellä ei ollut päätä mitä kääntää. ”Ojennatko tuon kaapelin pään – se siitä pakin vierestä, just se, kiitos. Sekuntti vaan. Hetki.” Tongu laski silmänsä eteen hitsauslasin, kaksikko näki muutaman sinisen kipinän, ja sitten keltainen jättiläinen punnersi pystyyn pyyhkien hikeä otsaltaan.

    ”No niin. Sinä olet vissiin Killjoyn tytär? Minä olen Tongu, tai Keetongu virallisesti.”

    ”Hei vain”, Xen heilutti kättään iloisesti. ”Eilinen oli vähän hektinen niin en ehtinyt tulla tervehtimään.”

    ”Joo. Osaanotot. Ja hyvää työtä. Isäsi oli kunnon heppuli. En ehtinyt kiittää siitä pohjoisen nazorak-sataman operaatiosta, mutta se antoi meille hengähdystilaa. Ja toitte sota-aluksenkin. Hmmm. Tervetuloa Klaaniin?”

    ”Kiitos”, Xen naurahti. ”Olemme yrittäneet saada loppuja sen operaation osallistujia kiinni, mutta myrsky on katkonut kaikki yhteydet. Teillä ei vissiin täällä ole sen kummoisemmat yhteydet ulkomaailmaan?”

    ”Ööh, niin, minä en tiedä siitä kauheasti”, sanoi Tongu. ”Mutta ei, ei oikeastaan. Häiritsevät kaikkea muuta kuin pullopostia. Ai niin, käytöstavat…” Tongu tarjosi kättään.

    Xen tarttui käteen ja puristi sitä lujasti. Hänen kätensä hukkui kokonaan keltaisen kouran sisälle.
    ”Meillä on ehkä mukanamme ratkaisu kommunikaatio-ongelmiin, mutta se vaatii vähän… valmisteluja. Nurukan tulee varmaan puhumaan siitä jossain vaiheessa.”

    ”Hyvä. Paljon puhuttavaa onkin. Mutta sitä ehtii. Tulkaas katsomaan tänne… Tuossa olisi ruori, mutta peräsin hajosi, olin korjaamassa sitä. Tuon siistin pikku viirun niiden rakettitorakka leikkasi laaserilla, kahden panssarilasin läpi hajottamatta ruutua. Ulostuloaukko on toisella puolella.” He seurasivat jättiä aivan komentosillan keulaan. Kaupunki levisi heidän edessään ja allaan juuri sillä korkeudella, että sen katot muodostivat yhtenäisen, värikkään lattian. Savupiiput tupruttelivat lämpimästi. Auringot olivat laskemassa. Ne värjäsivät horisontin pilviharson punertavaksi. Lukemattomat ikkunat loistivat lämmintä valoa alkutalven hämärässä. Sodasta kuitenkin muistuttivat pitkin muuria sijoitetut ilmatorjunta-asemat, jotka siltä korkeudelta näki erinomaisesti.

    ”Aika komea näkymä, vai mitä?” Keetongu sanoi.

    ”Ja aika taitava laskeutuminen”, Matoro huomioi.

    ”Kiitos. Se oli melkoista ilman ruoria. Onneksi on nämä muurit.” Hän kääntyi Xenin puoleen. ”Mitä pidät kaupungistamme? Vähän eri meininki kuin Metru Nuilla, eikö vain?”

    ”Oli aika kummallista, kun aamukävelylläni en törmännyt käytännössä keneenkään. Kestää hetki tottua tällaiseen rauhaan. Tosin se on minusta ihan kiva asia”, Xen pohti ääneen.

    Tongu kummeksui hetken lausuntoa, kun evakuoinnista huolimatta kaupungissa oli yhä tavallista enemmän väkeä, ja hän itse aamuvirkkuna henkilönä tiesi melko hyvin, kehen kaikkiin aamukävelyllä yleensä törmäsi. Mutta niin, käytännössä ketään. Ei siellä ainakaan joutunut useaan liikenneruuhkaan. Metru Nui oli kuitenkin Metru Nui.

    Tongu osoitteli kaupungin koillisosan paikkoja, jotka näyttäytyivät tiili- ja peltikattojen ja kupolien merenä. ”Tuossa on Don Delevan kartano, Suomuvuori on arvokkain asuinalue. Hän on Klaanin sotatoimien vankka rahallinen tukija. Tuo vihreä sisäpiha on kansaopiston rakennuksessa, se ei ole nyt parhaimmillaan, mutta kannattaa käydä keväällä. Tuo iso pyöreä on vanha tanssisali. Ja Yläsatamassa voi aistia vanhan mysterysläisen jokikulttuurin jäänteitä, se on aika erilainen kuin tuo, hmm, kansainvälisen merellinen Huonon puoli. Ja jos kaipaan kaupungin sykettä, niin suosittelen Röltsiä ilta-aikaan. Ei se nyt Metru Nui ole, mutta niin sanottua autenttista meininkiä ei puutu.”

    ”Ei hätää. Se, että se ei ole kuin Metru Nuilla, on minusta ihan hyvä asia”, Xen naurahti. ”Olen poissa sieltä elämäni ensimmäistä kertaa. On ihan kiva nähdä välillä jotain… noh, kodikkaampaa. Tai siis, mitä se nyt sitten tarkoittakaan.”

    ”Tuo oli jotenkin uskomattoman haltioissaan Huonosta”, Matoro sanoi. ”Standardit todella eivät ole korkeat.”

    ”Sitten olet varmasti Välisaarilla kuin kotonasi”, Keetongu hörähti. ”Mutta tosiaan: tämä on Klaani, sen kaupunki ja linnoitus, ja sen takia me täällä sodimme. Ensimmäiset asiat ensimmäisenä. Ja tämä on Tahtorak, ja teemme tässä laskeutumispaikalla pakolliset korjaustyöt, että saamme sen ilmaan ja Telakalle, jossa voimme kutoa ruuman umpeen sisätiloissa. Minä olen suunnitellut tämän ja rakensimme sen Telakalla yhdessä. Millainen teidän laivanne on?”

    ”Mustan Käden insinöörityötä vuosisadan toiselta puolelta”, Xen selitti. ”Näki aika paljon toimintaa Kohiki-salmella ja periytyi nyt sitten meille. Tai… isälle varmaan oikeaoppisemmin, mutta tässäkös nyt ollaan. Jos haluat teknisiä speksejä niin kannattaa jutella Codylle. Hän taitaa olla nykyisen miehistön ainoita, jotka ovat oikeasti lentäneet sillä aiemmin.”

    ”Hyvä”, Tongu nauroi. ”Minä tiesin tuon, mutta halusin kuulla, miten sinä koet sen. Katsos… Hetki…” Tongu kääntyi kirjahyllyn puoleen ja nappasi muutaman teoksen ohjauspöydälle. ”Kromakleen Aeronautiikassa kautta aikain on valokuva, mutta Rautalaivastosta nouseva savu peittää sen puoliksi. Metrulaisen ilmailun hakuteoksessa on kaaviokuva, mutta huomaan nyt, että mittasuhteet ovat päin helvettiä. Näitä ei vissiin juuri päästetty ulos sodan jälkeen. Siis ilmalaivoja, ei kirjoittajia. Ai niin, ja vain yksi näistä kirjoista osaa kertoa, että se on Käden tekemä. Kromakles väittää sitä itse asiassa Metsästäjiltä varastetuksi, mutta se ei vaikuttanut oikein uskottavalta, kun hän ei käytä lähdeviitteitäkään. Suurin osa näistä lähinnä tämmöistä kevyttä hömppää, mitä olen kerännyt. Jostain syystä Ga-Metrun historian laitos ei ole keskittynyt ilmailun historiaan, ja homma on jäänyt nojatuolikirjoittajille. Kappas, tuokin valokuva on painettu peilikuvana. Kaikkea sitä oppii.”

    Xen nosti kirjan käsiinsä ja pläräili sen läpi haltioituneena. Matorolle oli selvästi hieman kysymysmerkki, miksi Xen suhtautui niin huonosti rakennettuun kokonaisuuteen sellaisella innolla, joten vahki tämän kummastuneen katseen huomattuaan kiirehti selittämään.

    ”Kaikki lukemani kirjat ovat tosi vanhoja. Huikeaa nähdä sellaisia asioita taltioituna, joita olen ollut itse todistamassa! Vaikkakin… vähän huonosti kieltämättä.”

    Muutaman sivun päässä Xcutionista oli maininta myös Kadmiumista, joka oli tuhoutunut Kohiki-salmella. Kirjassa sen mitat olivat kuitenkin humoristisesti liioitellut ja kapteeniksi mainittiin toa, jollaista ei luultavasti koskaan ollutkaan.

    ”Onko sinulla niitä vanhoja mukana – tai no hitto, teillä on se aluskin, mitäpä sitä kirjoilla… Ota vaan ne lainaan. Tajusin aika varhaisessa vaiheessa, että Spiritus-paristoja on mahdoton saada, joten valitsin höyryvoiman ja ohitin teikäläisten suunnitteluperiaatteet. Mutta onhan niitä hauska katsella. Nui-Kralhi on kyllä parempi nimi. Torakat varmaan ajattelevat, että se on Killjoyn uusin asu. Onko ulkosäilytys teille ok? Telakalle se ei varmaan mahdu, mutta meillä on tietysti kaikenlaista kalustoa lastaamiseen ja huoltoon, ne ovat vapaassa käytössä.” Tongu kaivoi työpöytänsä laatikosta kangaskassin, tyhjensi sen sisällön laatikkoon ja antoi sen Xenille kirjojen kantamista varten. ”Kaikki ovat kiireisiä tämänkin kanssa, ja uudestaan aloitettujen partiolentojen parissa, mutta jos rehellisesti sanon, niin melkein kaikki Telakan jengistä haluavat päästä tutustumaan laivaanne, vaikka saattavatkin kokkapuheissa jupista ettei ilman kunnon rehellistä pärinämoottoria pitkälle pötkitä.”

    ”Toisin kuin esikuvansa, Nuikki kestää vettä oikein hyvin. Sen voi tarvittaessa laskea veteenkin, joten ulkosäilytys passaa oikein hyvin”, Xen sanoi ja pakkasi kirjat kiitollisena saamaansa kassiin. ”Suurin osa tarvittavasta huoltokalustosta on mukanamme, mutta kaikkihan kuluu ja suurinta osaa ei ole vielä edes testattu, joten tuodaan nekin varmaan Telakalle yleiseen käyttöön. Mitä tulee kiertoajeluihin niin sellaisen kyllä teille lupaan. Teidänkin on hyvä tietää tekniset yksityiskohdat ennen ensimmäisiä harjoituksia.”

    ”Cody saa viimein unelmiensa yleisön”, Matoro naurahti.

    ”Joo. Hyvä suunnitelma. Ei kai siinä sitten. Meillä… ei ole ollut kokonaiskuvassa suunnitelmaa, jolla voitamme sodan ja torakat. Tai siitä, että olemme täällä vielä vuoden päästä ja hengissä. Eli pahoittelut siitä, että olette joutuneet tänne… ja kiitos, että tulitte. Se on meille merkityksellistä ja tuo toivoa.” Tongu hymyili haikeasti ja katsoi sitten kaupunkiin päin. He katsoivat yhdessä maisemaa ja sitä hallitsevaa Tawan tornia, kunnes Tongu kääntyi takaisin Matoron ja Xenin puoleen. ”En pidä teitä enempää, kun teillä on varmaan paljon nähtävää ja minä huomaan olevani puheliaalla tuulella. Ehkä Dinemin tärkeä rooli yhteisössä on jotenkin jakautunut niille, jotka jäivät.”

    Xen niiasi kiitollisena kaksin käsin kirjakassia edessään roikottaen.
    ”Kiitos. Eikä ole tarpeen pahoitella. Isä tahtoi meidät auttamaan pelastamaan kotinsa. Se on vähintä, mitä voimme tässä kohtaa tehdä.”

    ”Emmeköhän näe silloin tällöin”, Matoro nyökkäsi Tongun suuntaan. ”Olemme jo kiertäneet suurimman osan kaupungista, mutta onhan tässä vielä jotain.”

    ”Kaupungissa riittää kierrettävää vaikka vuosisadaksi, jos keksii omat reittinsä! Mutta nähdään. Same varmaan kuulustelee teitä jossain vaiheessa pitkään ja perusteellisesti ja pistää Inikon laatimaan jonkun kokonaiskatsauksen siitä miten tämä vaikuttaa meidän toimintaamme, ja toisaalta me tulemme sinne ihmettelemään laivaa, tai sitten me vain tavataan sattumalta Keskiuudessa ja päädytään pelaamaan biljardia. Kaikki on mahdollista. Hyvää illanjatkoa siis, ja kertokaa terveisiä Codylle ja muille.”

    ”Viedään!” Xen lupasi ja heilutti kättään hyvästiksi.

    He laskeutuivat takaisin maan kamaralle. Matoro oli napannut kirjakassin kannettavakseen. Xen jäi hetkeksi katselemaan avonaista Kastanjaporttia ja tomeria vartiostolaisia, jotka seisoivat vartiossa. He näyttivät lähinnä pitävän silmällä väkeä. Toinen oli laihan vihreä peikko, toinen räikeän keltainen matoralainen. Heitä yhdisti vain sininen rapu haarniskassa, ja samannäköiset kiekonheittimet. Vartijat olivat kyllä ryhdikkäitä, mutta heiltä tuntui puuttuvan Metru Nuin kaartin turhantärkeys.

    ”Onko nämä muurit ja portit koskaan joutuneet tositoimiin?” Xen kysyi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin kivistä holvikaarta portin yllä. Myös muurilla oli vartija, ja siellä komeili myös uudenkarhea yläviistoon osoittava tykki.

    Matoro mietti hetken. ”Aika harvoin, onneksi. Aivan alkuaikoina, silloin kun nämä olivat vielä puiset, niistä oli välillä hyötyä zyglakeiden tai ties minkä loitolla pitämisessä. Onhan sitä joitakin kertoja – jotkut merirosvot ovat koittaneet onneaan kaupunkia vastaan. Maan suunnalta ei kyllä kukaan. Rannalla oli myös miinoja…”

    ”Muurit olivat puiset?” Xen mietti. Olihan siinä tietysti järkeä.

    ”Joo. Linnankin paikalla oli aikanaan puulinnake. Siitä on säilytetty vain yksi osa perinnehuoneena. Kivilinnaa alettiin rakentaa pian sen jälkeen kun saavuin tänne.”
    Hän innostui siitä kertomaan jotakin varhaisaikojen Klaanin tarinaa. He kävelivät Kastanjaportista takaisin kaupungin puolelle.

    ”Haluatko käydä syömässä?” Matoro kysyi. Harmanevassa iltapäivässä ravintoloiden lämpimät valot tuntuivat tavallistakin houkuttelevimmilta, mutta Xen pohti kysymystä kuin se olisi ollut vaikea.
    ”En oikein tiedä onko minulla nälkä”, hän kohautti olkiaan.

    ”Et ole syönyt tänään juuri mitään”, Matoro huomautti. ”Ota nyt jotain pientä.”

    Xen huokaisi ja näytti myöntyvän seuraamaan opastaan sisälle ravintolaan. Sen julkisivun ikkunat olivat upouudet ja ne oli koristeltu liekkikuvioin. Kyltti seinällä kertoi, että ”uudelleenavajaiset” olivat olleet kaksi päivää sitten. Sen ympäri kulki värikkäitä valokiviä. Sisältä baari tuntui Xenista yllättävän tutulta. Siinä oli samaa henkeä kuin Orenin baarissa Vanhassa Onussa: suuren kaupungin henkeä mutta jotenkin kotikutoisessa paketissa. Jopa asiakaskunta toi mieleen Metru Nuin työläiskorttelit – tosin lajien kirjo oli paljon laajempi.

    Matoro ja Xen ottivat nurkkapöydän pidemmän väen puolelta ja ottivat paistetut voileivät. Matoro söi hyvällä ruokahalulla, mutta vilkuili aina välillä Xeniä hieman huolestuneena, joka oli uskaltautunut lähinnä maistamaan annosta hieman. Xen varmaankin huomasi hänen huolensa, mutta tämä ei sanonut siitä mitään.

    ”Aika kiva paikka”, vahki sai lopulta sanotuksi.

    ”Niin minustakin. Oikeastaan olen tutustunut tähän vasta hiljattain, tämä on parin ystäväni kantapaikka.”

    ”Olenko tavannut heitä?” Xen kysyi.

    ”Et varmaankaan. Äksä on oikeastaan… noh, kuulemma kadonnut.”

    ”Kadonnut?”

    ”Niin. Umbra kertoi, että Voitto Korporaation kidnappaama…”

    Xen mietti hetken. Vastahan hän oli kuullut siitä, miten Voitto Korporaation joukot olivat mitelleet hänen isänsä munakelloa vastaan. Ei kai se nyt samaan asiaan liittyisi?

    ”Voitto Korporaatio kidnappaa porukkaa?” hän kysyi.

    Matoro kohautti olkiaan. ”Kyllä se selviää. Meillä on kaksi niiden tyyppiä vankina, ja kai ihan hyvä johtolanka.”

    ”No hyvä”, Xen nyökkäsi ja uskaltautui ottamaan taas haarukallisen. Matoro seurasi surkeaa yritystä ruokailla. Hän ei ollut varma, oliko siitä mitään hyötyä edes kysyä. Hän oli pannut merkille myös, ettei Xen ollut harkinnutkaan alkoholia, vaikka tiskin takana oli melkoisen hyvät valikoimat, ja paikka vaikutti olevan tämän mieleen.

    ”Minne menemme seuraavaksi?” Xen kysyi hetken aikaa leipänsä kanssa painittuaan ja päätettyään jättää siitä puolikkaan syömättä.

    ”Paljonko sinussa on vielä virtaa?” Matoro kysyi.

    Xen mietti hetken ja huokaisi.
    ”Olen voinut kyllä paremminkin…”

    ”Olemmehan me tässä jo kiertäneet”, Matoro myönsi. ”Hautausmaa voisi sitten olla viimeinen kohde.”

    Xen nyökytteli. Hautajaisten väenpaljous oli yllättänyt hänet täysin. Kaikkien niiden suruvalittelujen vastaanottaminen oli jättänyt hädin tuskin aikaa ajatella. Kumpikin heistä tahtoi käydä haudalla niin, että omat ajatuksensa saattoi kuulla.
    ”Käydään Nuikin kautta, niin heitän nämä kirjat ja nappaan takin…”

    He jatkoivat matkaa melko pian. Punatiilinen ”Zeruelin tehdas” lähinnä huvitti Xeniä, sillä se oli taatusti pienin ”tehtaan” nimellä kutsuttu paikka, jonka hän oli nähnyt. Matoro ei nähnyt tarpeelliseksi mainita mitään Killjoysta. He oikaisivat Kakkostielle. Matoro osoitteli maamerkkejä, mutta sen puolen kaupunkia Xen muisti joten kuten – olihan Nuikki laskeutunut siihen keskelle, Kakkostien varteen vain vähän matkan päähän Telakasta. Tuuli tuntui kahta kylmemmältä muurien ulkopuolella, joten Xen kiristi tahtia.

    Oli Matoron vuoro hämmästyä. Alus oli todella valtava. He lähestyivät sitä keulan suunnasta. Nui-Kralhi kohosi pellolta kuin siihen yön aikana pudotettu kerrostalo. Eikä kyse ollut sellaisesta Vallikaupungin somasta kivikerrostalosta, vaan oikeasta xialaisesta tai metrunuilaisesta tornitalosta. Matoron hämmästymistä seurasi outo kalvava tunne, kun hän ymmärsi, miten paljon alus muistutti häntä Metru Nuin sodasta. Se toi mieleen tykkitulen kumun ja niiden loppumattoman rummutuksen autiottaman maan. Ne olivat kylmiä, tuhovoimaisia ajatuksia, jotka oli ollut paljon helpompi liittää Killjoyhyn kuin Xeniin tai edes Nurukaniin, ja nyt ne olivat hänen Bio-Klaanissaan.

    Xen vilkaisi toaa jopa hieman voitonriemuisesti.

    ”Aika kiva vai mitä?” hän kysyi.

    ”… se on aika iso”, Matoron oli myönnettävä. Pelkästään pohjan tykkitornit toivat mieleen Rautasiiven. Ei toki samassa määrässä, mutta ne olivat samalla tavalla kylmän harmaita ja suunniteltu vain ja ainoastaan tehokkaimpaan mahdolliseen tuhoamiseen. Matoro havahtui vertaavansa Mustan Käden kalustoa nazorakeihin, eikä pitänyt siitä, miten lähelle ne asettuivat.

    Alus seisoi jykevien titaanisten rapujalkojen suorassa pitämänä. Ne upposivat syvälle maahan. Nuikilta kulki suuri määrä mutaisia jalanjälkiä kaupunkiin, jotka olivat jäätyneet yön aikana. Muta narisi, kun sillä asteli. Matoro seurasi Xeniä kapeaan portaikkoon, joka oli aluksesta irrallinen ja laitettu paikalleen laskeutumisen jälkeen. Ne johtivat sisälle teräskolossin uumeniin. Se tuntui hengittävän hitaasti tuulessa. Xen itsekin harhautui käännöksestä kertaalleen, mutta löysi sitten oikean hissin.

    ”Tämän nimi ei tainnut olla alun perin Nui-Kralhi”, Matoro tuumasi ääneen, kun hissi jyrähti liikkeelle.

    Xcutionissa oli vähän ikävät vibat”, Xen myönsi. ”Mietimme alkuun ihan vain Killjoyta mutta se olisi varmaan aiheuttanut vaan lisää hämmennystä. Eikä… sen vibat olleet mainittavasti paremmat.”

    Mielleyhtymä oli muutenkin näin paljon miellyttävämpi. Xen muisteli kolkon kypärän sijaan paljon mielummin isänsä hopeista Mirua vuosikymmenien takaa.

    Mirua.

    ”Ei saatana! Jalat maassa!”

    ”Häh?” Matoro ihmetteli.

    ”No sillä hiton Kvillivlehtillä! Sillä oli schiludomilainen Miru!”

    ”Gwilwilethillä”, Matoro korjasi. ”Ja niin oli. Sehän se vitsi oli.”

    ”No on se nyt perkele”, Xen sadatteli. Sille olisi ollut hauska nauraa oikealla hetkellä. Nyt se lähinnä ärsytti. Matoro sen sijaan näytti melko huvittuneelta Xenin reaktiosta.

    Nui-Kralhin hissi oli hitaalla tuulella. Se johtui luultavasti siitä, että telakalla siinä kulki paljon vähemmän virtaa kuin käynnissä ollessaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, mutta matkaakin toisaalta oli. He olivat matkalla niin ylös kuin hissillä pääsi.

    ”Paljonko teitä oikein tuli?” Matoro rikkoi lopulta hiljaisuuden.

    ”Pari sataa”, Xen vastasi.

    ”Käänteinen Rumisgone”, Matoro mietti.

    Xen vilkaisi tätä kysyvästi.

    ”Niin, jos toitte Metru Nuilta tyyppejä tänne meidän sotaan”, Matoro yritti selventää.

    Vahki huokaisi.
    ”Monikaan heistä ei pitänyt Metru Nuille jäämistä hyvänä ajatuksena. Asiat ovat menneet huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun lähdit.”

    Ajatukset jäivät kummittelemaan heidän ylleen, kun kumpikin ajautui vaeltamaan siitä huonompaa suuntaa. Matoro mietti pienen hetken, olisivatko asiat nyt paremmin, jos hän olisi jäänyt Metru Nuille edes viikoksi tai pariksi. Vai olisiko hän vain kuollut, kun vääjäämätön olisi tapahtunut. Heidän onnekseen hissin koneiston vääjäämätön eteneminen pelasti heidät reflektoimasta asioita syvemmälle.

    Päätepysäkki oli Nuikin kanttiini. Se oli askeettinen sotilaskanttiini ja sellaisena vei Matoron mietteissään välittömästi Metru Nuille. Sotilaallisuus kuitenkin loppui yksinkertaiseen kalustukseen, sillä se oli täynnä henkilöitä, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet sotilailta. Useimmat olivat matoraneja, mutta muitakin olentoja oli. Reppuja ja muita tavaroita oli hieman sikin sokin. Pitkään eletyltä paikka ei tuntunut, ei sillä tavalla kuin linnan kahvio. Moni tervehti Xeniä iloisesti, toiset sotilaallisesti, mutta jättivät heidät muuten rauhaan.

    ”Ajattelin että tuonne kulmaan tulee kunnon baaritiski”, Xen osoitti. ”Ja tuonne saa raivattua pienen tanssilattian.”

    ”Hyvät ja sotilaalliset prioriteetit”, Matoro virnisti.

    ”Suu tukkoon, minä sisustan laivani miten haluan”, Xen nauroi ja muisti sitten vaatineensa Matorolta tanssia seuraavalla kerralla kun he näkisivät. Hän nielaisi sen ajatuksen jonnekin ja viittoi suuntaa.
    ”Asuinhuoneet ovat täällä. Ne olivat alun perin upseereille, mutta laitoimme kaikki jakoon, kun tätä tilaa nyt on”, hän kertoi. He kulkivat piirteetöntä metallikäytävää pitkin ikäänkuin toiseen rakennukseen yläkannella. Ikkunoista avautui näkymä Telakan ja Rantalehdon yli harmaalle merelle. He nousivat vielä yhdet portaat ennen kuin tulivat aluksen selvästi prameimpaan huoneeseen. Matoro ehti katsella kenraalin huonetta vain hetken. Se tuntui heti vähemmän metalliselta ja sotilaalliselta, lähestulkoon tarpeettoman korealta. Puupanelointi ja verhoilu teki paljon. Kalusteetkin olivat enimmäkseen puuta, ja sänky oli paljon suurempi kuin mitä yksi henkilö tarvitsi.

    ”En tiedä, pitäisikö minun olla katkera siitä, että Mustan Käden kenraalit asuivat näin samalla kun me muut olimme jossain bunkkerissa…” Matoro naurahti ja laski kirjakassin Xenin työpöydän sivulle. Xen puolestaan katseli hetken ympärilleen ja nappasi lattialla olevasta mytystä tummanpunaisen nahkatakin ja kiskoi sitä päälleen. Se oli hänelle hieman liian iso, etenkin hartioista ja pituudeltaan. Huppu siihen oli kuitenkin ehditty parsia. Matoro havahtui siihen, miten moneksi sekunniksi oli jäänyt tuijottamaan ja huomasi miettivänsä, miten hyvältä Xen näytti kaikesta surkeudesta huolimatta. Hänelle tuli siitä välittömästi hieman huono omatunto.

    ”Herralla oli selvästi liikaa rahaa”, Xen vastasi. ”Mutta en varsinaisesti valita, kun edellinen kotini oli kellari…”

    Se kirvoitti Matorosta hymähdyksen.

    ”Onhan tämä tietysti siihen verrattuna päivitys”, Matoro nyökkäsi. Kumpikaan ei halunnut ajatella, mitä sille kellarille oli tapahtunut, joten Xen oli nopeasti jatkamassa matkaa.
    ”Näytän sinulle alusta paremmin myöhemmin. Suoraan sanottuna en tunne tätä ihan kauhean tarkasti vielä itsekään”, hän kertoi. ”Mutta Cody tuntee joka sopen. Ja puhuisi varmaan loputtomiin tämän tekniikasta…”

    ”Ehkä liityn joskus sille hänen kierrokselleen”, Matoro nyökkäsi, vaikka ei suoraan sanottuna ollut erityisen kiinnostunut aluksen tekniikasta. Mutta ehkä hänen pitäisi tottua liikkumaan siellä. He palasivat ulos samaa reittiä paljoa puhumatta ja suuntasivat sitten takaisin kaupunkiin ja hautausmaata kohti.


    Hämärän hautausmaan polkuja reunustivat ikuisten lyhtyjen rivit, jotka heittivät ympärilleen pehmeitä valokeiloja. He näkivät hopeisen hahmon seisomassa hautarivien keskellä jo kaukaa. Kummankaan ei tarvinnut arvailla, minkä äärellä tämä seisoi. Tosin ilman Codynkin läsnäoloa Killjoyn haudan olisi erottanut kaukaa. Suurin osa hautausmaan haudoista oli koristeltu korkeintaan kanervoilla talvea varten, mutta Killjoyn hauta leiskui sateenkaaren kaikissa väreissä klaanilaisten sinne tuomista kukista. Eivät ne kovin kauaa kylmää kestäisi, mutta kaunis oli lyhytkin kauneus. Kukkapaljoutta koristelivat sekaan jätetyt kynttilät ja loistekivet, jotka saivat terälehdet leiskumaan vielä, kun auringot olivat laskeneet mailleen. Xen puristi omaa nippuaan tiukasti kylkeään vasten, kun he lähestyivät paikkaa. Cody nosti katseensa kerran nähdäkseen, ketkä häntä lähestyivät, mutta laski sen sitten takaisin hautaan ja jatkoi hiljaisuutta, johon Matoro ja Xen hetken päästä liittyivät.

    Hautakiven yläosasta erotti kukkameren vuoksi vain pienen osan. Sen alaosaan kaiverrettua ”Tunteet johtavat” -lainausta ei nähnyt lainkaan. Se paljastuisi sieltä vasta, kun pakkasen hitaasti näivettämät kukat surkastuisivat sen edestä, eikä se olisi silloinkaan pitkään näkyvissä, sillä lumi hautaisi sen alleen.

    ”Tulin vain tuomaan pomolle kuulumiset”, Cody rikkoi lopulta hiljaisuuden ja suoristi selkänsä. Hän kääntyi saapuneen kaksikon puoleen ja ojensi heti kätensä Matoroa kohti puristaakseen sitä. ”Hyvä nähdä sinutkin noin reippaassa kunnossa. Pahoittelen, etten ehtinyt juttelemaan eilen. Ylilennon järjestelyt veivät aikani.”

    ”Hyvä nähdä sinut yhtenä palana”, Matoro tarttui käteen jämäkästi. ”Tervetuloa Bio-Klaaniin minunkin puolestani. Ja Tongu lähetti terveisiä.”

    ”Kiitos. Tosin viimeinen reissunikin tosiaan vähän venähti. En tullut häiritsemään, kun näytit siltä, että kaipaat vähän tilaa. Kuinka olet voinut?”

    Matoro mietti pienen hetken ja jäi katsomaan hautakiveä kukkameren keskellä.
    ”Paremmin…” hän vastasi. ”Olen ollut ihan toiminnassa mukana.”

    ”Se on hyvä. Tongu antoi minulle jo nopean tilannekuvan sodastanne. Oli ilo nähdä, että linnake seisoi vielä, kun saavuimme”, Cody tuumasi.

    Matoro hymähti lähinnä itselleen kuin olisi muistanut jotakin hyvin tärkeää.
    ”Niin, räjäytin yhden nazorak-tukikohdan. Singolla”, hän alleviivasi Codylle.

    Codyn katse tämän ainoassa silmässä kirkastui tavalla, jollaista Xenkään ei ollut aikoihin nähnyt.

    ”Niin sitä pitää, poika!” Cody juhlisti ja taputti Matoroa olkapäälle. ”On vielä vähän aikaista tehdä lupauksia, mutta ideana olisi toistaa temppusi, mutta isommalla ’singolla’ ja vähän isommalla nazorak-tukikohdalla. Tehdään kenraali Killjoylta ylpeä sillä tähden reunalla, mistä hän meitä seurailee.”

    Matoro mietti hetken, mitä Killjoy olisi hänestä ajatellut juuri sillä hetkellä. Vaikeahan ajatusta oli välttää, siinä kenraalin haudalla. Toivottavasti tämä ei ollut täysin pettynyt. Varmaan kyllä oli.

    ”No… olemme me täällä tähänkin asti selvinneet. Että ei tarvitse mennä riehumaan ennen kuin olette saaneet asiat järjestykseen omasta puolestanne”, Matoro topuutteli.

    ”Miehistössä on toki vielä vajausta”, Cody myönsi. ”Mutta se tuskin on ongelma pitkään. Pyyntöjä päästä Nuikille satelee jo. Lupasin Nurukanille, että alan organisoimaan asiaa heti, kunhan asetumme vähän paikoilleen hetkeksi.”

    Sen jälkeen Cody käänsi merkitsevän katseensa kohti Xeniä. ”Ja asettumisesta puheen ollen, oletan, että olet puhunut Tawan kanssa.”

    Xen nyökkäsi.

    ”Hyvä”, Cody vastasi. ”Voidaan käydä yksityiskohdat läpi myöhemmin. Toistaiseksi on tärkeää, että pääsemme väleihin kaikkiin sodanjohdon kannalta oleellisiin henkilöihin, että saamme Nuikin integroinnin Klaanin puolustuksiin hyvälle alulle.”

    Xen nyökkäsi. Eleen varovaisuus ei kuitenkaan jäänyt Codylta huomaamatta, joten hän käänsi nopeasti katseensa takaisin hautaan ja risti kätensä selkänsä taakse.

    ”Hitto vie, mitkä kengät jätit täytettäväksi”, hän lopulta vielä kuiskasi hautakivelle. Xen kumartui hänen vierelleen ja asetteli vielä heikosti loistavat kukat yksitellen kasan keskelle niin, että niiden punaoranssit terälehdet sekoittuivat sopivasti haudan muihin, pääasiassa sinisiin ja keltaisiin kukkiin. Sinne varta vasten hankitut petuniat olivat jossain pinon pohjimmaisena. Xen oli ehtinyt tilata ne sinne ennen kuin hän oli aivan ymmärtänyt, kuinka moni linnakkeesta hautajaisiin oli osallistumassa. Kukkia oli aseteltu rinkeihin siten, että ne näyttivät kedolta hautakiven ympärillä.

    Myös Matoro kyykistyi haudalle. Xen seurasi, miten tämän käsiin ilmestyi puhtaan valkeasta jäästä loihdittu kukka, jonka Matoro laski hautakiven juurelle. Se ainakin kestäisi kylmää. Sillä säällä jääkukka sulaisi pois vasta keväällä.
    ”Hän teki parhaansa pysyäkseen meistä erossa, ja silti kaikki muistivat häntä…” Matoro
    sanoi hiljaa Xenille. ”Kai hän siksi halusi asua siellä korvessa.”

    ”Ymmärrän tunteen”, Xen käytännössä kuiskasi. ”Elin suurimman osan elämästäni ymmärtämättä että kaipasin häntä. Se iskee aika paljon kovempaa nyt, kun häntä ei enää ole…”

    ”Olen kuullut monta kunnioittavaa puheenvuoroa viimeisen päivän aikana”, Cody lohdutti. ”Kaikki varmasti tajusivat viimeistään Nuikin siluetin nähdessään, että hän piti sanansa siitä avusta, minkä oli luvannut.”

    ”Olettaen, että pystymme lunastamaan sen lupauksen”, Xen pakotti itsensä naurahtamaan.

    ”Kuten sanoin. Isot kengät”, Cody myönsi.

    He seisoivat siinä hetken aivan hiljaa. Pakkanen tuntui olevan kiristymään päin. Xen kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen, kun taas Cody kuunteli kaupungissa kajahtelevan kellotornin kajahduksia.

    ”Jätän teidät”, Cody murahti ja laski viimein kätensä sivuilleen. ”Törmäillään linnakkeessa, Mustalumi.”

    ”Komentaja”, Matoro vastasi.

    Codyn lähdettyä he jäivät taas kaksin. Haudan äärellä hiljaa oleminen ei tuntunut yhtä painostavalta. Matorokin huomasi viimein oman surunsa. Killjoytä oli tuskin ehtinyt surra, kun uutisten myötä oli tullut niin paljon huolta niistä, jotka olivat vielä hengissä. Hän näytti miettivän pitkään ennen kuin vilkaisi taas Xeniin.
    ”Minä mainitsin silloin, että Killjoy kävi täällä. Pari kuukautta sitten. Luuletko… luuletko, että hän jotenkin aavisti, ettei palaisi enää?”

    ”En… en oikein tiedä”, Xen myönsi. Hän suoristi selkänsä ja otti askeleen taaksepäin Matoron rinnalle. ”Välillä tuntui, että hän olisi tarttunut mihin tahansa tekosyyhyn päästä eroon itsestään. Mutta… sitten taas. Ehkä hänkään ei odottanut asioiden menevän aivan näin.”

    Xen pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Se harhautti häntä pahimmalta surulta, joten hän rääkkäsi mieltään sen minkä vain pystyi.

    ”Muistan hänen viimeiset sanansa noin yhtä hyvin kuin kuumeunen, mutta olen melko varma, että jokin osa hänestä oli tulossa vielä takaisin.”

    Koveneva tuuli ravisteli kukkia. Punaisia ja sinisiä terälehtiä leijui viimassa. Pieniä paloja väriä pimenevässä illassa.

    ”Minusta tärkeintä on, että te pääsitte viimein yhteisymmärrykseen. Muistatko, kun yritin sanoa sinulle, että kyllä Joy välittää, ja olit aika epäilevä…”

    ”En meinannut uskoa senkään jälkeen, kun hän kertoi sen minulle itse”, Xen myönsi. ”Välillä tuntuu siltä, että jos emme olisi viettäneet marraskuuta yhdessä, tämä sattuisi nyt vähemmän…”

    ”Niin”, Matoro sanoi. ”Sen takia ne opettavat, ettei Toan – tai sotilaiden kai yleensä – tulisi kiintyä kehenkään. Koska se harhauttaa velvollisuudesta ja lopulta sattuu…”

    ”Kaunis idea sellaisesta kynästä, joka ei ole koskaan joutunut tuntemaan mitään…” Xen huokaisi. Hän oli ensin hieronut rintaansa takin läpi kylmissään, mutta oli jatkanut sitä tunnustellakseen vain kahdessa eri tahdissa sykkivää sykettä.

    ”Olen yrittänyt kuunnella, olisiko hänestä täällä jotain vielä jäljellä, mutta jokainen ajatus kuuluu aina vain minulle itselleni. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, mutta olisi voinut jättää edes pienen palan viisautta jälkeensä, että ei olisi niin orpo olo.”

    Orpo oli ehkä juuri se sana, mitä hän oli etsinyt.

    ”Minun päässäni on pyörinyt meidän viimeinen keskustelumme”, Matoro sanoi. ”Hän… syytti minua Metru Nuista ja käski laittaa itseni kuntoon. Ja minä olen tehnyt niin. Ja nyt kun hän on poissa, se… se kai tuntuu vielä tärkeämmältä.”
    Se oli niin siloteltu versio kuin hän kykeni kertomaan, eikä se oikeasti osunut asian ytimeen. ”Syyllisyys Metru Nuista?” – miten ympäripyöreä sanavalinta! Mutta sen todempaan hän ei pystynyt, tai uskaltanut.

    ”Syytti sinua?” Xen ähkäisi ensin hieman epäuskoisesti. Sitten vähän aikaa asiaa mietittyään se oikeastaan kuulosti asialta, mistä Killjoy olisi kyllä suuttunut.

    ”Hän ei edes maininnut, että olitte puhuneet…”

    ”No, hänellä ei ollut tapana mainita asioista…”

    ”Niin”, Xen myönsi. ”Ei ainakaan ennen ihan viimeisiä päiviä. Kaipa hänkin jotain aavisteli sitten kuitenkin.”

    ”Ehkä se oli aavistus siitä mitä sinulle kävisi, eikä hänelle itselleen…” Matoro sanoi varovaisesti.

    Xenin tuijotus lipesi viimein haudasta jonnekin korkeammalle. Pilvipeite rakoili vain aavistuksen siellä, missä taivaalla ammottava reikä sijaitsi. Sen mustuuden tunsi selkäpiissä asti, vaikka sitä ei kovin hyvin nähnytkään.

    Xen ei teeskennellyt itsekään ymmärtävänsä kaikkea sitä, mitä Killjoy oli viimeisinä aikoinaan ajatellut. Lauluhetkestä sokean jumalattaren kanssa oli helppo vitsailla, mutta silloinkin, kun Killjoy oli siitä hänelle kertonut, oli kaikessa ollut koko ajan katkera vire. Kuin jokainen löytö, jonka he marraskuun aikana olivat tehneet, olisi samalla ollut yksi naula lisää arkkuun. Arkkuun, jonka olisi pitänyt kuulua Xenille.

    ”En usko, että hän olisi koskaan tehnyt asioita toisin… mutta silti… minä olin jo valmis olemaan itse tuolla kuopassa. En tiedä… se tässä kai tuntuu pahimmalta. Kuin olisin tehnyt sen surutyön täysin turhaan ja nyt joudun kestämään tätä.”

    ”Oliko se sitten turhaa?” Matoro kysyi ja katsoi Xeniin.

    ”En minä tiedä”, Xen puri hammastaan ja pakotti itsensä vastaamaan Matoron katseeseen.
    ”Mikään sen kaiken jälkeen ei ole tuntunut todelliselta. Tämäkin maa jalkojemme alla tuntuu aivan yhtä unelta kuin se sora… tuolla.”

    Xen vilkaisi kohti taivasta, mutta ei antanut katseensa viipyillä pimeydessä enää kauempaa.
    ”Tahtoisin toivoa, että aika näyttää, mutta en ole varma, olenko valmis vielä sellaiseen lohtuun.”

    ”En tiedä voiko näitä verrata ollenkaan”, Matoro sanoi varovaisesti. ”Mutta minulla oli samansuuntaisia ajatuksia Metru Nuin jälkeen. Lähestulkoon halusin, etteivät asiat parane, koska se tuntui oikeudenmukaiselta rangaistukselta kaikista niistä kuolemista, mistä syytin itseäni. Tutut paikat eivät tuntuneet miltään. Mutta… en minä oikein tiedä mitä kävi. Kai minä vain päätin yrittää tehdä asialle jotain, ja olin tarpeeksi onnekas, että minulla oli ympärilläni ystäviä? Minä… en ole kovin hyvä näissä.”

    ”Kuulostat ihan häneltä”, Xen tuhahti ja käänsi katseensa hautakiveen olettaen, että se kuuli heitä. Hän oli ehdottomasti tarkoittanut sanansa loukkaukseksi, mutta mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä helpompaa oli kuvitella Killjoy siihen heidän eteensä saarnaamaan heille molemmille niistä samoista asioista.

    ”Enkä minä luovuttanut ole, jos sitä meinaat”, Xen jatkoi. ”Mutta joku voisi lyödä minua niin kovaa, että alkaisin luulla maailmaa ympärilläni taas aidoksi.”

    ”En minä sitä tarkoittanut”, Matoro kuulosti pahoittelevalta, eikä osannut jatkaa.

    ”Hyvä”, Xen totesi ja yritti taas epäonnistuneesti kietoa takkiaan tiukemmin ympärilleen. Heidän hengityksensä höyrysivät. Kumpikaan ei enää sanonut mitään. Xenin olo oli kuin hän olisi hengästynyt, vaikka oli todellisuudessa vain seisonut paikallaan jo melkoisen tovin.


    Killjoyta muistaen
    Polkua halki elämän laakson
    Valaisee liekki ikuinen
    Joskus korventaen, riuduttaen
    Välillä lämmittäen, syleillen
    Ja liian kauan sinulle roihusivat
    Kerros kerrokselta polttaen,
    liekit mustat ja verenpunaiset
    Lopulta kuitenkin talttuen
    Sydämesi liekki ei lopulta ollut vihainen
    Sen todistaa hän, joka polulla nyt jatkaa
    Kotiin löytänyt siemen rakkauden
    Kuinka muuten voisimmekaan velkamme maksaa
    kuin häntä sinun nimissäsi suojellen
    Ja jos joskus katsot Laakson reunalta tänne alas,
    Kanssa rakkaiden, jotka aikaa sitten…
    Rajan taakse sinua ennen vaelsivat
    Toivottavasti voit ylpeydellä kiitoksemme vastaanottaa
    Ja rauhassa jatkaa matkaa,
    sillä viimein olet kivusta vapaa
    Tuskan, tulen ja taistelun läpi
    Kulki runneltu sielu, runneltu keho
    Liian harva sen hymyn aidoimman näki
    Lopussa kiitos, rauha ja ansaittu lepo
    Kaivaten ja kiittäen,
    Toa Suga

    Luku 3. Kellotorni

    Kun kelloista on loppumassa aika
    on huono hetki tavata

    Kellotornin ovi ei ollut lukossa. Xen oli hetken mielijohteesta kysynyt, pääsisikö sitä katsomaan sisäpuolelta. Matoro hyvänä oppaana oli tietysti sanonut, että no ei sinne nyt periaatteessa pitäisi mennä, ja sitten he olivat menneet sinne. He olivat saaneet muutaman oudoksuvan katseen aukion väeltä livahtaessaan sisään. Matoro ei muistanut, oliko koskaan edes ollut siellä – eihän siellä ollut yhtään mitään.

    Tornin sisätilat olivat lähinnä pieni varasto, mutta ne tuntuivat yllättävän kodikkailta. Ehkä ahtaus sai sen aikaan. Huoneessa oli portaiden lisäksi kaapillinen työkaluja ja monta säkkiä hiekoitussoraa. Puiset rakenteet muodostivat tornin luurangon, jota pitkin portaat nousivat. Eivät ne kovin korkealle nousseet. Kellohuone oli noin kymmenessä metrissä.

    ”Tämä ei ehkä ole kauhean kiinnostava paikka”, Matoro pahoitteli. Xen nousi portaita ylös tämän perässä ja katseli ympärilleen. Puinen lattia narahti, kun sille astui. Ilma oli tuoksui puulle ja oli pölyistä. Heidän yläpuolellaan tikitti suuri kellokoneisto, joka lepäsi paksujen puuparrujen päällä. Messinkiset rattaat näki selvästi. Keskellä huonetta kellon punnukset nousivat ylös ja alas heidän päittensä korkeudella. Koneiston akselit johtivat jokaiselle neljälle sivulle, missä ne kiinnittyivät viisareihin, jotka näyttivät kaupungin väelle kuinka pitkällä illassa mentiin. Mitään muuta huoneessa ei sitten ollutkaan. Huoltotöitä vartenhan se tila oli, ei oleskelua.

    Xen havahtui ajatukseen, että ei oikeastaan ollut nähnyt oikeaa kellokoneistoa ennen, ei todellisessa maailmassa. Kovasti samaltahan se näytti, paljon pienemmältä vain.

    ”Minusta tämä on kiehtova paikka”, Xen vastasi ja pälyili koneistoa. Tila oli melko hämärä. Katossa paistoi vanha, hailakka valokivi. Jokaisella huoneen sivulla oli neliskulmainen ikkuna, jotka olisivat kyllä valaiseet koko kellohuoneen, jos ulkona olisi ollut valoisaa. Xen meni itään antavan ikkunan luo ja lähestulkoon painoi kuononsa lasiin. Se höyrystyi hänen hengityksestään. Kaupungin valot näyttivät lämpimiltä. Hetken ihmeteltyään hän työnsi ikkunan auki ja nojasi ikkunalautaan. Raitis ilma tulvi sisään, ja teki hengittämisestä äkkiä paljon helpompaa. Alhaalla aukiolla näkyi hahmoja kuin varjoina.

    Hän oli joutunut käymään mielessään melkoisen ajatusten ketjun selvittääkseen, miltä kellokoneiston raksutus hänestä tuntui. Ties kuinka pitkään se oli tarkoittanut joko vihollisen läsnäoloa tai sitä, että joku kuunteli häntä ilman lupaa. Niistä ajatuksista hän oli kuitenkin viimein onnistunut päästämään irti. Nyt hammasrattaiden raksutus tuntui lähinnä surulliselta. Hän kuuli mielessään kukkuvan käen ja pohti, mitä sillekin oli mahtanut tapahtua. Siitäkin huolimatta hän sai hieman lohtua siitä, ettei niin arkinen asia kuin kellon raksutus enää haitannut häntä.

    ”Kuuletko vielä kellot?” Matoro kysyi ja katseli itsekin, miten kellon punnukset liikkuivat hypnoottisesti ylös ja alas.

    ”Ne hiljenivät sen jälkeen, kun palasimme kotiin”, Xen vastasi. ”Ensimmäiset päivät ilman niitä olin tulla hulluksi. Oli vaikea tottua siihen, että päässäni oli kerrankin hiljaista.”

    Kellokoneiden hiljeneminen ei ollut siihen kyllä ainoa syy. Niiden lisäksi hiljenneet olivat myös kuolleet tontut, Äidin tyttäret sekä… Peelo. Deltan irstaita kommentteja hänellä ei sen sijaan edes oikeastaan ollut ikävä.

    ”No, miltä hiljaisuus maistuu?” Koska konehuoneessa ei ollut muutakaan tilaa, Matoro istuutui lattialle seinää vasten ja katseli ikkunalautaan nojaavaa Xeniä. Hämärässä he erottivat toistensa silmien ja sydämien loisteen selvästi.

    ”Oudolta”, Xen myönsi. ”Juttukavereista ei onneksi ole ollut puutetta.”

    ”Niin. Me kummatkin olemme tehneet parhaamme jutellakseen kaikille muille paitsi toisillemme.”
    Matoron ääni ei ollut mitenkään katkera. Pikemminkin hieman säälivä, ja varmaan heitä kumpaakin kohtaan.

    Xen ei edes tiennyt, miten vastata siihen. Tottahan se tietenkin oli, ja päivä oli ollut täynnä sopivia harhautuksia. Vastaan oli tullut niin monta tyyppiä, joiden kanssa oli pitänyt pysähtyä juttelemaan, että hän oli aina välillä itsekin unohtanut, että hän aktiivisesti oli yrittänyt vältellä useampaa kuin vain yhtä aihetta.

    ”No olihan meillä se viimeöinen”, Xen lopulta puolustautui.

    Matoro mietti, miten muotoilisi asian. Eilen he olivat toki puhuneet paljon, mutta lähinnä siitä, mitä kaikkea jännittävää oli tapahtunut, miten matka oli mennyt, missä linnassa oli mitäkin, sen sellaista. Eikä mennyt päivä ollut päässyt kovin paljon pidemmälle, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi ollut, jos he olisivat niihin tarttuneet. Jännitys tuntui kääntävän vatsanpohjaa, kun Matoro yritti pohtia oikeita sanoja. Kuolemanvaarakin olisi tuntunut rennommalta. Kun hiljaisuutta kesti, Xen kääntyi katsomaan tätä kysyvästi.

    ”Minä olen yrittänyt välttää näitä aiheita koko päivän, mutta minun on pakko kysyä jotakin.”
    Hän kuuli Visokin teroittavan, miten huomista ei ehkä edes tule. Parempi siis tänään kuin joskus myöhemmin.
    ”M-miksi minä edes olen tässä?”

    Ennen kuin Xen edes ehti rekistöröidä kysymystä, Matoro alkoi selittämään. ”Siis, olin täysin valmistautunut siihen, ettet olisi halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä… sen jälkeen. Se olisi ollut täysin ymmärrettävää. Mutta sitten kun näimme ja juoksit suoraa minua päin ja… no…”

    Xen kääntyi kohti Matoroa ja katui sitä välittömästi. Hänen katseensa vaelsi pian lattianrajaa myöten ohi toasta, eikä tohtinut katsoa tätä silmiin.

    ”En… ymmärrä”, hän sai sanotuksi. Hän tiesi sen olevan vähän valhe. Ne ajatukset, joita hän oli pyöritellyt ensimmäiset päivät Onu-Metrun tapahtumien jälkeen palasivat hänen mieleensä kristallinkirkkaina. Mutta eihän Matorolla toisaalta ollut mitään syytä tietää niistä. Eli siinä mielessä hänen ihmettelynsä oli täysin vilpitöntä.

    Matoro tajusi virheensä. Oli täysin mahdollista, että siinä tilassa Xen ei ollut pystynyt havainnoimaan yhtään mitään. Ehkä oli armeliasta, jos tämä oli onnistunut unohtamaan Abzumon sanat… missä tapauksessa Matoro ymmärsi virheensä silti liian myöhään, koska pian ne sanat palaisivat jälleen heidän mieliinsä.

    ”… Abzumohan sanoi… hän osoitti sen minulle…”, Matoro parahti ennen kuin ehti ajatella.

    Xenin kulmat kohosivat. Pienen hetken hän ehti kysymään mielessään oikeita kysymyksiä, kuten ”missä vaiheessa Abzumo oli puhunut Matorolle?” tai ”mistä helvetistä Matoro edes puhui?”. Sitten hänen tajuntansa sai viimein kunnolla kiinni siitä, mitä oli tapahtunut.

    Kaikkiin päivän aikaisempiin mainintoihin hän oli osannut valmistautua. Makutan nimi oli lausuttu, kurkkua oli kiristänyt, mutta lopulta hän oli aina onnistunut nielemään siitä nousseen tuntemuksen. Tällä kertaa hänen suojansa olivat kuitenkin täysin alhaalla, ja mikä pahempaa, ne olivat Matoron huulet, jotka Abzumon nimen olivat lausuneet.

    Xen kaatui välittömästi taaksepäin ikkunaa päin. Kouristus, joka hänen rintaansa oli iskenyt, tuntui kahdella sydämellä kaksin verroin kauheammalta. Jokainen lihas hänen ruumiissaan halusi vääntyä kasaan. Aiemmin päivällä syöty voileipä oli muuttua vakavaksi virheeksi Xenin vatsan vääntyessä kerälle. Hän ei voinut estää itseään kirkaisemasta ääneen. Hän puristi rintaansa niin kovaa kuin pystyi ja yritti saada tilanteen hallintaan.

    Eihän se voinut näin mennä. Kouristukset olivat johtuneet hänen hajoamispisteessä olevasta kuulastaan. Niin hän sen oli itselleen selittänyt. Pienen hetken ajan hän ehti ajattelemaan, oliko hänen perintökuulissaankin jotain vikana. Kouristuksen alleen peittämät järjen rippeet saivat kuitenkin työnnettyä sen ajatuksen syrjään jättäen jäljelle vain yhden, paljon inhottavamman vaihtoehdon.

    Hän ravisteli päätään yrittäen päästä eroon sumusta, joka hänen silmiinsä oli noussut. Seuraavan kerran, kun näki jotain edes vilahdukselta, Matoro oli noussut pystyyn ja rynnännyt hänen luokseen. Hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Xen veti välittömästi taas keuhkonsa täyteen ja käänsi ripeästi Matorolle selkänsä, jolloin tämän käsi lipesi hartialta. Xen työnsi päänsä ulos ikkunasta ja puristi ikkunalautaa niin lujaa, että puiseen karmiin jäisi jälki. Raskaiden hengenvetojensa lävitse hän onnistui viimein pakottamaan ulos sanoja.

    ”Olen… olen ihan kunnossa.”

    Etkä ole, Matoro ajatteli, ja tunsi itsensä täydeksi typerykseksi, kun oli edes maininnut asiaa. Hän otti askeleen kauemmaksi Xenistä.
    ”Anteeksi. Meidän ei tarvitse puhua tästä. Se oli huono idea…”

    Toan pahoittelut eivät kuitenkaan kouristuksia helpottaneet. Kuristava olo vaan sen kun jatkui. Xen olisi halunnut sanoa jotain vastaukseksi, mutta ei fyysisesti kyennyt siihen. Avuton olo muuttui nopeasti turhautumiseksi. Hänen jalkansa kantoivat jollain ilveellä, joten hän marssi Matoron ohi ja iski vanhan kätensä täysillä huoneen toisen puolen seinään. Rystysiin sattui, joten hän löi uudestaan. Vihlova kipu sormissa oli hyvä harhautus, joten hän löi vielä kolmannen kerran. Lentävistä puunsäpäleistä kuitenkin huomasi, että neljättä se lauta ei enää kestäisi, joten lopulta Xen romahti maahan istumaan siihen paikkaan, missä Matoro oli hetkeä sitten istunut. He olivat nyt vaihtaneet paikkoja. Xen tunsi Matoron katseen, kun hän laski päänsä polviinsa ja puristi kalloaan niin kovaa kuin pystyi.

    ”Helvetti. Helvetin helvetti”, hän onnistui lopulta karjaisemaan. Hän ei edes tiennyt, mille oli vihainen. Hän vain oli.

    ”Xen. Hengitä”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman rauhallisesti. Hän toivoi, että huudahdus ja lyönnit eivät toisi paikalle jotakuta innokasta auttajaa.

    ”Hengitä itse!” Xen ärjähti takaisin, mutta itseäänkin turhauttaen kuitenkin noudatti Matoron ohjetta ja keskittyi hetken aikaa vain hengenvetoihin. Viha ja ärtymys sekoitettuna ankaraan keskittymiseen auttoivat kouristuksia viimein laantumaan. Xenin olo ei varsinaisesti parantunut, mutta ainakaan hänen kehonsa ei yrittänyt vääntää itseään enää aktiivisesti hajalle.

    Matoro käytännössä valui lattialle istumaan Xeniä vastapäätä.
    ”Noin on vissiin käynyt ennenkin.”

    Xen tuhahti tarkoituksenaan tehdä se myöntävästi, mutta ei ollut hetkeä myöhemmin enää varma, pystyikö sitä siitä päättelemään.
    ”Ne alkoivat… sen jälkeen.”

    ”Ovatko ne vaarallisia?” oli ensimmäinen asia, mistä Matoro osasi olla huolissaan.

    ”Luulin, että ovat, mutta en tiedä enää…”

    ”Kuka tahansa kärsisi traumaattisista kohtauksista sellaisen jälkeen”, Matoro sanoi, vaikka uskoikin sen olevan laiha lohtu.

    Xenin piti antaa ajatustensa velloa hetken siinä, mitä Matoro oli sanonut. Olisi ollut luontevaa, että tämä vain viittasi kaikkeen siihen, minkä läpi Xen oli marraskuun aikana kahlannut. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän tuntui, että Matoro tosiaan vain viittasi siihen, mitä Onu-Metrussa oli tapahtunut. Sitten Xen pinnisteli varovaisesti muistiaan siitä, mitä Matoro oli alun alkaenkin sanonut. Mitä ihmettä Abzumo oli tälle osoittanut?

    ”Kuka sinulle on kertonut…” Xen kysyi tietäen oikein hyvin vastauksen kysymykseen.

    Matoro huokaisi syvään. ”Abzumo lähetti minulle jotakin, mikä… no, se oli kuin videotallenne. Suoraan aivoihin. Olin idiootti, kun menin laukaisemaan sen.”

    Uusi vihlaisu. Xen puristi nyrkkinsä rintaansa vasten, mutta onnistui tällä kertaa pitämään parahduksen sisällään. Piti vain puskea maininnasta läpi, hinnalla millä hyvänsä.

    ”Siitä siinä siis oli kyse”, hän huokaisi. ”Kun mainitsi nimesi…”

    ”Olen miettinyt, miten satuttaa sinua Arkkienkelin farssin jälkeen”, Matoro tapaili sielunvihollisen sanoja. Miksi muistijälki niistä on niin pirullisen tarkka? ”Niin hän sanoi… ja tiedän, että hänen tarkoituksensa oli satuttaa, mutta minun on silti vaikea ohittaa, että minä sen saamarin sirun sinulle jätin, ja tuohon se johti.” Hän heilautti kädellään Xenin suuntaan.
    Xen nieleskeli. Takaisin ylös pyrkinyt lounas oli pidettävä aisoissa. Matoron lainaus kuulosti etäisesti tutulta. Olisi kai pitänyt olla onnellinen siitä, että jokainen yksityiskohta siitä kohtaamisesta ei enää ollut hänen päässään valokuvantarkasti.

    ”Eikä ollut edes tapaa laittaa hanttiin”, Xen huokaisi.

    Matoro katseli Xeniä hetken enemmänkin mietteliäänä. Tämän hopeisena kuultavat raajat olivat räikeä muistutus. Oli hämmästyttävää, miten uhmakkaasti Xen tuntui suhtautuvan koko asiaan. Matoron oli pakko ihailla sitä. Kun Xen näytti olevan aavistuksen enemmän tilanteen tasalla, hänen oli pakko udella. Yksityiskohta oli sellainen, mikä jäisi kummittelemaan ketä tahansa, joka olisi sirujen kanssa tarpeeksi läheisissä tekemisissä.
    ”Oli kuin sillä olisi ollut kolme sirua… mutta siinä Deltassa oli jotakin väärää, eikö ollutkin?”

    Xen naurahti. Häntä huvitti se huomio niin paljon, että se onnistui purskahtamaan ulos kaikkien muiden tunteidenkin lävitse.

    ”Se on kyllä ihan saamarin tyhmä makuta, jos sinäkin hoksasit sen jostain hiton videosta.”

    Se sai Matoronkin virnistämään. ”No, sirut näyttävät, mitä tahdot niistä uskoa. Itsepetos niillä on uskomattoman helppoa. Tai sitten olen siinä vain erityisen hyvä”, Matoro sanoi kuivasti. ”Miten sinä sitten sait huijattua sitä?”

    ”Cencord”, Xen sanoi. ”Olen pahoillani, etten kysellyt lupaa, mutta leikkasimme sen palasiksi ja Mavrahin ystävä muotoili yhden sen siruista muistuttamaan Deltaa. Oikea siru ei ollut minulla mukana enää kertaakaan sen valmistumisen jälkeen.”

    ”No hyvä että siitä Itrozin maanvaivasta oli edes jotain hyötyä lopulta”, Matoro sanoi.

    ”Ah, niin”, Xen hymähti selvästi hieman vaivaantuneena. Hän sai viimein katseensa kiskottua etäisesti Matoron suuntaan. Seinä oli kuitenkin helpompi tuijottelun kohde kuin toa itse. ”Se… ei ollut ainoa asia, mitä teimme niillä siruilla. Mainitsin ehkä eilen, että minulla ei ole enää Eldaa… enkä muista, kerroinko koskaan, että meillä vahkeilla naamiot on veressä eikä… noh, kasvoilla.”

    ”… sinulla on minun naamioni… veressäsi?”

    ”Puolustuksekseni olin käytännössä kuollut silloin, kun isä päätti käyttää sitä.”

    ”Ei, minä vain…” Matoro näytti äkkiä todella huolestuneelta. ”Oletko sinä sitten… kuullut Itrozin? Siinä naamiossa, siinä on jäänne sen luojasta, ja Nimdan läsnäolo teki sen todellisemmaksi, se on- se on todella vaarallinen. Kuuletko sinä sen?”

    Xen naurahti uudestaan. Hän ei tarkoittanut sitä ivalliseksi, vaikka se ehkä vähän sellaiselta kuulostikin. Hän olisi voinut vain selittää, mutta se olisi tuntunut jotenkin tehottomalta, kun vaihtoehto oli vain näyttää. Hän kurotteli kohti Matoron mieltä – ensimmäinen kerta, kun hän uskalsi tehdä niin – ja katsomatta yhdenkään suljetun oven taakse jätti vain yhden lyhyen viestin Matoron mielen eteiseen.

    ”En lopettanut kuulemiseen.”

    Matoro säpsähti, mutta hahmotti viestin pian. Siinä oli tuttu sointu, jollakin tavalla jopa tutumpi kuin hänen omassa Itrozissaan. Hetken siinä meni, ennen kuin hän ymmärsi, että kuuli siinä oma ääntään, sellaisena kuin se oli iloisempina tai rohkeampina hetkinä. Silloin hän tajusi, että niin – kyllähän suurnamio olisi hänestäkin vaikutelman ottanut, ja Cencord kenties tavallista naamiota voimakkaammin.

    ”Minä… minä kuulin tuon äänen jo kerran”, hän äkkiä muisti ja pälyili kattoon. ”Myrskyn aikana. ’Olisitpa sinä täällä’, se sanoi. Minulla ei ollut sille silloin mitään selitystä, mutta nyt…”

    ”Sinä kuulit sen?” Xen hämmästeli ääneen. ”En… tiennyt, että se toimii niin kauas… Tai siis, toivoin, mutta… en ollut sen käyttämisessä silloin vielä kovin hyvä.”

    ”Sen käyttäminen on ihan hiton vaikeaa”, Matoro nauroi. ”Ehkä sitä naamiota ei ole suunniteltu meille kuolevaisille.”

    ”Noh, niin…” Xen tavaili, eikä ollut enää ihan varma, mitä sanoa seuraavaksi. Hän ei edes tiennyt, kauanko se oli Matorolla ollut. Omallakin kohdallaan hänen oli vaikea selittää sitä. Tavallaan se oli ollut hänellä vasta kuukauden. Mutta todellisuudessa…

    ”Se on oikeastaan… ihan intuitiivista, kun siihen tottuu. Tai ainakin, kun lakkaa ajattelemasta sitä naamiona ja enemmän… tuota… suojelusenkelinä.”

    Matoron kysyvä ilme ei ollut muuttunut toviin miksikään, joten Xenin oli pakko etsiä lisää selittäviä sanoja aikaisempien jatkoksi.
    ”Itroz… hän oli kanssani koko sen matkan tuolla taivaalla. Kun sanoin, että se tuntui vuosisadoilta… se ehkä olikin. Mutta Itroz jotenkin kai suojeli mieltäni, kun se kaikki tuntuu nyt vain unelta.”

    ”Sinun Itrozisi kuulostaa paljon mukavammalta kuin minun oli”, Matoro sanoi happamasti.

    ”Minun Itrozini kuulostaa lähinnä sinulta”, Xen päästi ulos, ennen kuin ehti miettiä enempää sanomisiaan. ”Tai… ainakin kuulosti siihen asti, että se alkoi myös kuulostaa minulta.”

    ”Se… se tekee sitä. Hyvä, jos osaat erottaa itsesi siitä”, Matoro sanoi myötätuntoisesti. ”Enkä minä nyt pistä pahakseni jos pyörin mielessäsi koko ajan, sinäkin olet tehnyt niin jo jonkin aikaa…” Matoro sanoi jonakin, minkä oli tarkoitus olla vitsi, mutta tajusi sitten, että se oli kaikkea muuta.

    Xen unohti räpyttää silmiään niin pitkäksi aikaa, että ne tuntuivat kuivuvan hänen päähänsä. Kun hän sai viimein ajatuksensa taas kasaan, hänestä vuorostaan tuntui, että pitäisi sanoa jotain lohduttavaa.

    ”En olisi täällä ilman sitä. Enkä puhu nyt vain siitä, mitä tuolla taivaalla tapahtui, vaan jo ennen sitä. Olisin varmaan ajanut jotain seinää päin, jos Itroz ei olisi pitänyt jalkaani jarrulla.”

    ”Ehkä on sitten hyvä, että sinulla on se naamio”, Matoro myönsi varovaisesti. ”Joskus äänille päässä uskoutuminen ei ole huonoin vaihtoehto. Tosin oikeasti olemassa olevat on yleensä silti parempia…”

    ”Joskus niille oikeille on vaan vaikeampi puhua”, Xen murahti. ”Omalta mieleltään on vaikeampi pitää salaisuuksia.”
    Lause oli selvästi tarkoitettu leikkimieliseksi puukoksi heidän molempien haavoihin. Se tuntui silti siihen tilanteeseen ihan sopivalta.

    ”Mitä sinun suojelusenkelisi sitten tahtoo sinusta?” Matoro kysyi edelleen hieman varautuneena. ”Selvästi ei Nimdaa niin kuin minulla.”

    ”Tahtoi minusta…” Xen toisti sanat vähän kummissaan. ”Ei kai mitään… Tai ehkä lähinnä estää minua tekemästä jotain todella typerää. Minulta kesti hetki tajuta, että vaikka siinä oli jäljet edellisistä käyttäjistään niin kaikkein eniten siinä oli vain… minua. Itroz… jos sitä nyt voi edes sanoa sellaiseksi, tahtoo vain sitä mitä minäkin. Liekö on siksi ollut niin hiljaa viime päivät.”

    Matoro maisteli ajatusta hetken. Se tuntui yllättävän lohduttavalta. Xen sen sijaan joutui miettimään vielä hetken sitä, miten Matoro oli epäillyt naamion mielitekoja.

    ”Etkös sinäkin silloin halunnut siruja? Kun naamio oli vielä sinulla. Eikö ole ihan mahdollista, että Itroz tahtoi sirut vain koska… sinä tahdoit ne?”

    ”Niin”, Matoro myönsi. ”Niin se varmaan on. Se naamio… se on kuin Nimda: se ottaa, mitä tahdot, ja antaa sen sinulle, seurauksista välittämättä. Anteeksi, epäilin sinua ehkä hieman turhaa tämän kanssa. Käytithän sinä Deltaakin ilman, että se riistäytyi käsistä. Suoraan sanottuna olen siitä aika vaikuttunut… en siis siksi, että pitäisi sinua huonona Nimdan kanssa, vaan koska en ole oikein uskonut, että kukaan saisi sillä mitään hyvää aikaan. Sen jälkeen kun… noh, kyllä sinä muistat.”

    Ja Xen muisti oikein hyvin taivaansinisen haavan halki Matoron kasvojen. Savun katkun ja huudot Ko-Metrussa. Vereen tahriutuneen valkean sirun. Se oli kovin kaukainen hahmo siitä miehestä, joka Xenin edessä istui. Haavasta muistutti vain hädin tuskin havaittava arpi halki Matoron huulien. Xen huomasi ajattelevansa, miten tyytyväinen oli, kun näki Matoron päässeen selvästi takaisin elämän makuun siitä, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Vielä kun hän itse onnistuisi tekemään saman…

    ”Noh, minulla oli varoittavia esimerkkejä alla”, Xen sanoi. ”Isä käytti sitä myös hetken. Kuvitteli sillä ohjuksia, mitä ei oikeasti ollut olemassa. Uskomatonta kyllä, sekin oli harmittomimmasta päästä, mitä olen nähnyt sitä käytettävän. Ehkä olen vain perinyt häneltä tosi huonon mielikuvituksen.”

    ”Ei se ole mielikuvituksesta kiinni, vaan siitä kuinka paljon uskoo niihin”, Matoro sanoi. ”Minun on pakko myöntää, että olen huojentunut, kun annoit Deltan pois. Kai minä olen hieman huolissani Tawasta nyt… mutta noh. Jos hän tekee sillä jotakin vastuutonta, ainakaan se ei ole suoraan siksi, että jätin sirun hänelle.”
    Hän mietti hetken ennen kuin tajusi virheensä.
    ”Niin no minä kyllä kaivoin sen sieltä saamarin mielisairaalasta tuodakseni sen Bio-Klaaniin, että helvetti.”
    Ja ainoa tapa korjata se virhe oli laittaa Delta takaisin kelloon ja unohtaa sinne, mutta se suunnitelma oli juuri muuttunut monta astetta vaikeammaksi.

    ”Ehkäpä se kuului tänne alun perinkin”, Xen huokaisi. Tunto oli hiljalleen palannut hänen jalkoihinsa, joten seinää vasten itseään liu’uttaen hän nosti itsensä viimein takaisin seisomaan. Hän tuijotteli hetken aikaa Matoroa. Koko sen Bio-Klaanissa viettämänsä vuorokauden ajan, hänestä oli tuntunut siltä, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain siihen päätökseen liittyen. Hän oli kutsunut Matoron Tawan ja Visokin pakeille pohjustamatta lainkaan, mitä oli aikeissa tehdä. Hän oli vain antanut sirun pois kuin minkä tahansa pohjoisen maailman tuliaisen. Se oli tuntunut helpolta, mutta se, ettei hän ollut uskaltanut kertoa Matorolle siitä etukäteen oli jo kertonut hänelle, että jollakin tapaa hän oli pelännyt tämän reaktiota.

    ”Oliko se sinusta oikea päätös?” hän sitten viimein kysyi. ”Olisitko tehnyt jotain toisin?”

    Varmaankin kaiken, Matoro mietti kuivasti, alkaen siitä hetkestä kun hän, Umbra ja Kapura astuivat Metru Nuin kamaralle. Mutta se ei ollut nyt olennaista.
    ”Kaipa se oli niin hyvä valinta kuin näissä olosuhteissa saattoi tehdä”, Matoro tapaili vastausta. ”Kyllä minä Tawaan luotan. Mutta Nimdan kanssa… Nimda on uskomattoman vaarallinen. Kyllä sillä voi hyvääkin tehdä, mutta minun on vaikea luottaa siihen. Ainakin nukun paremmin, kun tiedän, että siru ei ole sinun taakkanasi.”

    Matoron vastaus oli Xenin mielestä vähän outo. Ei siksi, että tämä oli sirusta niin skeptinen. Siihen pelkoon heillä kaikilla oli hyviä syitä. Mutta Xeniä jäi kaihertamaan se, miten helposti Matoro oli sivuuttanut sirun luovuttamisen Tawalle.

    Kuva alkoi selkenemään Xenin päässä. Mitä Matoro oli ennen kouristusta häneltä kysynyt? Oliko hän jotenkin kyseenalaistanut sen, miksi Xen oli juossut ensimmäisenä tekonaan hänen syliinsä linnoitukseen saapuessaan.

    ”Matoro…” Xen ähkäisi. Helvetti soikoon. Siitähän siinä oli kyse. ”En minä syytä sinua siitä, että jätit sen minulle.”

    Heidän katseensa pysähtyivät toisiinsa nyt pidemmäksi aikaa kuin kertaakaan sen keskustelun aikana. Matoron suu loksahti auki.
    ”Se ei ollut sen päivän paras päätöksesi, vaan ainoa. Ei se, mitä sen jälkeen tapahtunut, johtunut sinusta…”

    Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin helpottunut. Kenties silloin, kun oli sirusta luopunutkin? Raastava jännitys, jonka hän oli tuntenut koko päivän, hellitti hieman. Ne sanat tuntuivat kallisarvoisemmalta lahjalta kuin kaikki Nimdan sirut. Hän käänsi äkkiä katseensa Xenistä, kun tajusi, miten pitkään se oli jatkunut.
    ”Tuota… kiitos. Tuon kuuleminen… en tiedä tiedätkö, miten paljon se merkitsee minulle.”

    ”Et kai sinä… ole oikeasti ajatellut niin?” Xen kysyi.

    ”… no…”, Matoro mutisi. ”Kyllä minä tiedän, että se ei ole terveellistä. Kaikki sanovat minulle niin. Mutta kun sinä kasvat siihen, että velvollisuus on hyveistä armottomin, siitä on vaikea oppia pois. Silloin ajattelee, että pitäisi pystyä toimimaan paremmin.”
    Hän yritti miettiä, miten asian selittäisi Xenille.
    ”Kaipa siinä on hieman samaa, miten Killjoy ajatteli asioita.”

    Xen vain kuunteli hiljaa yrittäen sisäistää jokaisen Matoron sanoista. Hän antoi hiljaisuuden kestää hetken, ennen kuin avasi oman suunsa.

    ”Minä olen…” hän aloitti.

    ”Pahoillasi? Älä missään nimessä ole”, Matoro kiirehti korjaamaan.

    ”… ympäröinyt itseni idiootteilla”, Xen lopetti lauseensa. Hänen pokkansa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Sille oli pakko nauraa.
    ”Noh, pata kattilaa soimaa.”

    ”Sinä olet ympäröinyt itsesi sotilailla ja jostakin syystä ihailet toia, niin ehkä sinä olet hakeutunut tilanteeseen ihan itse.” Matoro virnisti. ”Killjoy nimitti kerran velvollisuutta sotilaiden ammattitaudiksi…” Sanailu peitti valtavan huojennuksen. Matorokin oli noussut takaisin ylös.

    ”Jos minusta meinaa tulla liian sotilas, tahdon, että pysäytät minut”, Xen vastasi.

    Matoro oli pistämässä jotakin kevyttä takaisin, mutta vakavoitui, kun ajatteli sanoja tarkemmin. Hän kuuli niissä Tawaa, hän kuuli niissä Tongua, hän kuuli niissä Bio-Klaanin joka ei tahtonut antaa sodan määrittää itseään. Ja sitten hän kuuli Xenin, joka uhosi tuholla, mitä saisi laivallaan aikaan.

    ”Minä lupaan, jos sinä teet samoin minulle”, hän lopulta vastasi.

    ”Isä kierii kyllä haudassaan”, Xen myönsi. ”Mutta minä lupaan.”

    ”Dynamo vain kiinni ja linnan sähköverkkoon”, Matoro nauroi. Se, miten keskustelun jännite oli purkautunut, tuntui hyvältä. Lähes rennolta. Heidän katseensa eivät enää vältelleet toisiaan. Kummallisesta paikasta huolimatta se alkoi tuntua jopa hyväntuuliselta jutustelulta.

    ”Mitä sinä oikein tarkoitit, kun sanoit, että se oli ainoa valintani?” Matoro kysyi.

    ”Ah”, Xen parahti unohdettuaan itsekin sanoneensa sen ääneen. Hän irrotti viimein selkänsä seinästä ja asteli takaisin ikkunan ääreen Matoron rinnalle, mutta ikkunasta ulos katselemisen sijaan hän käänsikin katseensa kohti katossa raksuttavaa kellokoneistoa.

    ”Minä en tiedä, uskonko kohtaloon sellaisella tavalla kuin suurin osa tuntuu uskovan, mutta… se ei tunnu olevan ainoa asia, mikä meitä ohjailee. Siellä… taivaalla, oli toa. Tai oli jo oikeastaan Metru Nuilla. Sanoi nimekseen Jotor. Hän oli… öh, ajan toa. Hän mainitsi sinutkin nimeltä.”

    Xen piti tauon. Verrattuna sinä päivänä saamaansa kaupunkikierrokseen se, jonka Jotor oli antanut, oli aika kummallinen. Sitä oli muutenkin vaikea muistaa kunnolla huomioiden, millaisessa tilassa hän oli silloin ollut.

    ”Sanoiko edes mitään hyvää?” Matoro kysyi kuin olisi kysellyt harmittomia juoruja.

    ”Kritisoi valintaasi tulla Metru Nuille Karzahnin kautta”, Xen tuumi. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui, että joku on vedellyt naruistamme kaiken tämän aikaa.”

    ”Hieman kohtuutonta syyttää minua siitä. Umbra joutui siellä liemeen niin tietysti meidän piti mennä auttamaan”, Matoro sanoi jotenkin yllättävän närkästyneenä. ”Mutta siis, yritätkö sanoa, että tämä… ajan toa… on vedellyt naruista? Miten se liittyy siihen, että annoin sinulle sirun? Ja… onhan tämä nyt joku muu Toa Jotor kuin se Elämän Kuninkaan ryhmässä ollut?”

    ”… elämän kuningas?” Xen ihmetteli ääneen, mutta sivuutti sen lopulta yrittäessään kasata ajatuksiaan. ”En… tai oikeastaan… ei tuntunut siltä, että se tyyppi oli kovin hyvin edes omissa naruissaan kiinni. Mutta en voi lakata ajattelemasta Biancaa. Raksutti siellä kellossa, väitti näkevänsä kaiken ajan, ja sitten hänkin oli lopulta vain hammasrattaiden rauniot siellä Äidin rannalla.” Vaikka Matoro oli kuullut tarinan jo varmaan kaksi kertaa, hän ei siltikään hahmottanut aivan kaikkea.

    Kellokoneistojen raksutus tuntui hetken aikaa hieman kovemmalta kuin siihen saakka. Xen oli varma, että se johtui vain siitä, että hän pysähtyi hetkeksi ajattelemaan asiaa.

    ”Olen ehkä jollain tapaa hyväksynyt sen, että jotkin loputtomasti meitä isommat asiat vain ovat joskus julmia ja haluavat, että pahoja asioita tapahtuu. Me voimme vain räpiköidä siinä parhaamme mukaan. Jos olisit päättänyt viedä sirun mukanasi, luulen, että se olisi jollain täysin typerällä tavalla kuitenkin päätynyt jotenkin takaisin Metru Nuille. Ja tiedän, että se kuulostaa tyhmältä, mutta siltä minusta vaan tuntuu…”

    He kuuntelivat hetken kellon raksutusta kunnes Matoro käänsi suuntansa Xeniin. Hän havahtui siihen, miten lähellä he olivat toisiaan, ja miten tarkasti hän erotti jokaisen murheen ja väsymyksen tuoman uurteen Xenin silmien ympärillä. Tämän silmien loistoa ne eivät kuitenkaan olleet himmentäneet.
    ”Tuota… Xen…” Matoro aloitti. ”Yritätkö sinä nyt sanoa, että se oli kohtalo, jonka takia me tapasimme?” Matoro kysyi äänensävyllä, josta oli mahdoton sanoa, oliko se kiusoitteleva vai jotenkin syvällinen.

    ”En! Pah, etkö sinä edes kuuntele minua, kun selitin, että –”

    Xen käänsi katseensa Matoroon ja keskeytti lauseensa tajutessaan tämän katseesta, että huomio ei ollut täysin vakavahenkinen.

    ”Idiootteja. Idiootteja kaikki”, Xen jatkoi lauseensa loppuun, mutta virnisti varmuuden vuoksi sen perään.

    ”Niin, anteeksi, tarkoitin että joku ajan toa järjesti sen niin, että me tapaisimme?” Matoro jatkoi. ”Ihan vain, että voisin antaa sen sirun sinulle?”

    Xen kohautti olkiaan. Jotenkin se oli kaikista sen päivän ajatuksista kaikkein vaikein selittää.
    ”Se tuntuu samaan aikaan oudolta sattumalta ja suurempien voimien tahdolta. En minä oikeastaan tiedä. Se on vain… tunne.”

    ”Sinä oikeastaan vain kuvailet kohtaloa.”

    ”Äh, no siltä se varmaan kuulostaa. Mutta… kun kohtalossa on eri… vibat? Kuten sanoin, en usko sellaiseen, mutta se tuntuu luonnolliselta? Tai sellaiselta asialta, joka olisi riippumatta jonkun tahdosta. Tämä taas… tämä koko sotku ajan kanssa tuntuu vain siltä, että joku halusi olla julma täysin typeristä syistä.”

    ”Ja se puolestaan on Makutoiden tehtävä tässä maailmassa…” Matoro sanoi ankeana. Se sai hänet muistamaan jotakin muuta, mitä Xen oli sanonut. ”Silloin Kepen kanssa sinä sanoit, että näit… meidän tähtemme, sieltä missä olit. Millainen se oli?”

    Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ikkunasta ulos, mutta pilvet olivat jo niin sankkoja, ettei taivasta oikeastaan enää nähnyt. Xen oli täysin muistikuviensa varasta.

    ”Iso… viisisakarainen. Kirkkain asia taivaalla. Se ei ollut ainoa laatuaan, mutta se tuntui ainoana niistä tähdistä tutulta. Jopa siitä vinkkelistä.”

    Ikkuna ei ollut kovinkaan suuri, ja heidän hartiansa koskettivat, kun Matorokin tuli katselemaan ulos. Oli sääli, ettei taivaalla näkynyt muuta kuin pilviä ja pimeää. Juuri sillä hetkellä Matoro olisi halunnut nähdä oman tähtensä kovin paljon.
    ”Tuntuu uskomattomalta, että olet kokenut jotain sellaista”, Matoro huokaisi. Xenin oli vaikea arvata, mitä tämän äänessä oli. Ehkä kaipausta siitä, ettei ollut nähnyt sitä? Ja kenties ripaus pelkoa?

    ”Kaikki siellä oli uskomatonta, mutta… ei kovinkaan hyvällä tavalla. Ei sinne olisi kenenkään järjissään olevan kuulunut päätyä”, Xen huokaisi. ”Jos olisin ehtinyt puhua isän kanssa siitä, hän olisi varmaan saanut sen jotenkin purettua yksinkertaisesti. ’Oltiin avaruudessa, diilaa sen kanssa’ tai jotain muuta vähän hyödytöntä.”

    Matoro hymähti. ”Minä olen vain iloinen, että pääsitte sieltä pois. Ehkä se on paras asia, mitä Delta on tehnyt. Sen useimmat muut teot ovat satuttaneet jotakuta.”

    ”Minä sanoin tänään noin Tawalle. Melkein täsmälleen noilla sanoilla”, Xen naurahti. Tuntui hyvältä olla Matoron kanssa jostain niin samaa mieltä.

    ”Se kyllä kuulostaa myös tawamaiselta ajatukselta”, Matoro myönsi. ”Oletko kuullut, että Athin kirkossa on niitä, jotka uskovat, että Nimdalla voisi maalata uuden, paremman maailman?”

    ”Se on kyllä vähän terävä pensseliksi”, Xen tuumasi. Sen ajatuksen vieminen äärimmäisimpään pisteeseen tuntui suorastaan vaaralliselta.
    ”En ole varma, pelkäänkö ajatusta enemmän kuin pidän sitä kauniina.”

    ”Luulen, että useimmat joilla siru on päätyisivät ajattelemaan noin”, Matoro mietti. ”Ainakin jos selviävät siitä hengissä ja järjissään. Mutta onhan se kaunis haave.”

    ”Haave sellaisille, joilla on kykyä unelmoida sellaisesta. Minulle riittää tällä hetkellä kova maa jalkojen alla. Sekään ei ole tuntunut hetkeen itsestäänselvyydeltä.”

    Tuntui hyvältä olla siinä kylki kyljessä. Pakkanen oli kiristynyt, ja kaupunki näytti hiljaiselta. Matoro ei ollut varma, oliko Xen hivuttautunut häntä lähemmäksi tarkoituksella. Tämä tuntui lämpimältä. Sellaisena hetkenä vilu tuntui yhdistävän paljon lähemmin kuin lämpö. He antoivat sen hetken vain jatkua. Hiljaisuus ei tuntunut enää painostavalta. Se tuntui jaetulta.

    ”Miltä sinusta tuntuu nyt?” Matoro kysyi hiljaa.

    Xen oli jo seonnut laskuista, kuinka monta kertaa sitä oli kysytty häneltä. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta muurien sisällä, kun sitä kysyi joku, jolla tuntui olevan oikeasti väliä.

    ”Sumuiselta”, hän vastasi rehellisesti. ”Maisematkin ovat vaihtuneet niin nopeasti, että en ole vieläkään täysin vakuuttunut, että olen oikeasti täällä.”
    Hän vilkaisi Matoroa kohti ja nyökkäsi sitten varovaisesti kohti kellokoneistoa.
    ”Toivoin vähän, että tuo raksutus toisi vähän lohtua, mutta ei se oikeastaan tuo. Se on vaan raksutusta.”

    ”Kellokoneiston alla on kyllä vähän outo paikka tällaiselle keskustelulle”, Matoro myönsi, huokaisi ja mietti hetken sanojaan.
    ”Se on varmaan ollut aika ilmiselvää, että olen ollut sinusta huolissani. Enkä vain siksi, että ajattelin olevani jossain määrin vastuussa tapahtuneesta, vaan, noh… minä toivoisin, että voisit hyvin. No, niin hyvin kuin kukaan meistä tässä tilanteessa voi.”

    Xen kohotti kulmiaan. Vilkaisi vielä hetken kellokoneistoa. Sitten Matoroa. Sitten taas kellokoneistoa.
    ”Onhan se kiva, että joku huolehtii”, Xen myönsi.

    Matoro empi hetken, mutta kuuli päässään erään hämähäkin äänen, joka olisi äärimmäisen pettynyt, jos hän ei tarttuisi tilaisuuteen. Ja vielä tärkeämmin… oman äänensä. Ei sellaisia asioita kannattanut jättää huomiseen, joka ei välttämättä tulisi.

    ”Siis… niin… tai siis, kyllähän sinä nyt olet huomannut, se kello ja se mitä puhuimme Metru Nuilla ja ja varmaan tuhat hetkeä tänään…” Matoro yritti saada aikaan koherenttia lausetta. ”Tuota… Xen… o-onko meillä tulevaisuutta?”

    Xen vilkaisi kohti Matoroa, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti takaisin kohti kelloa.
    ”Oletko ihan varma, että tuo on se, mitä haluat sanoa?” Xen kysyi suorastaan kammottavan kevyesti. Matoro palasi mielessään Visokin sohvalle kuin pahimmassakin sotatakaumassa.

    ”Hyvä on”, Matoro terästi itsensä. ”Minä olen ajatellut sinua jatkuvasti sen jälkeen kun tiemme erosivat. Minulla on melkein ikävä sinua, vaikka sinä olet siinä! En minä osaa selittää sitä, se vain on niin. Ja minä ajattelin, ettei tästä kannattaisi puhua vielä, mutta noh… sinun on kuitenkin hyvä tietää. Olit sitten minusta mitä mieltä tahansa. Äh, miten tämä on niin uskomattoman vaikeaa?”
    Matoro hengitti syvään ja piti katseensa Xenin silmien loisteessa. ”Minä olen aika rakastunut sinuun…” hän sai lopulta sanotuksi. ”Ja minun viimeinen kysymykseni on oikeastaan vain, että… noh… onko se molemminpuoleista…”

    Xenin hiljaisuus kesti todellisuudessa ehkä vain kolme sekuntia. Tai oikeastaan täsmälleen kolme sekuntia. Kellokoneiston alapuolella kuluneen ajan nimittäin pystyi laskemaan täsmällisesti raksutuksesta. Ne olivat silti Matorolle kolme aivan uskomattoman piinaavaa sekuntia. Niiden päätteeksi Xen purskahti viimein nauruun, joka oli lopulta sitten ehkä vielä hiljaisuuttakin kauheampaa.

    Xen vain nauroi. Pureskeli hetken sormiaan ja nauroi sitten lisää. Sitten, kun hän taas katsoi Matoroon, oli pakko tehdä jotain toan kauhistuneelle ilmeelle.

    ”Matoro”, Xen käkätti edelleen hieman. ”Minulla on ollut tuhat mahdollisuutta vain lukita itseni Nuikille ja olla kohtaamatta ketään. Minä olen sietänyt varmaan kymmenen satunnaista kohtaamista tänään siksi, että sinä halusit näyttää minulle kaupunkia ja minä olen kiltisti tullut perässä ja teeskennellyt, että Kenturiossa oli yhtä siistiä kuin Huonossa olisi ollut. Kai sinä nyt ymmärrät, että minä olen viettänyt sinun seurassasi melkein jokaisen sekunnin siitä lähtien, kun saavuin tänne?”

    … niin, olihan siinä järkeä, Matoron oli pakko myöntää itselleen. Mutta vasta Xenin sanomana se tuntui todelta. Sille oli pakko hymyillä niin leveästi, että hänellä oli kasvoillaan varmaan maailman typerin virne. Xen onnistui rauhoittamaan itsensä, vaikka se olikin vaikeaa, koska toan ilme oli kylläkin tosiaan niin typerä, että pokassa riitti pitelemistä.

    ”Minä olen täällä siksi, että minä haluan olla. Olen sinun seurassasi, koska haluan olla. En minä tiedä mitään mistään tulevaisuudesta. Helvetti, tuo reikä tuolla taivaalla voi hetkenä minä hyvänsä vaan nielaista kaiken ja tehdä tästä kaikesta täysin turhaa”, Xen naurahti. Totta tosiaan naurahti. Kaiken päättymisen konsepti oli hänestä sillä hetkellä lähinnä hauska.

    ”Mutta huolimatta siitä… niin kyllä. Tunne on molemminpuolinen.”

    Matoro vain katsoi Xeniä hetken… ja halasi tätä sitten tiukasti. Jos eilinen halaus oli maistunut lähinnä surulta ja lohdutukselta ja helpotukselta, tämä tuntui paljon lämpimämmältä. Uupuneelta mutta silti lämpimältä. Se tuntui lempeältä turvasatamalta keskellä kylmyyttä, epävarmuutta ja surua.

    ”Idiootti”, Xen kuiskasi, mutta antautui silti halaukseen ja kietoi kätensä Matoron ympärille. Se oli ensimmäinen hetki taivaalta tipahtamisen jälkeen, kun maa hänen jalkojensa alla tuntui aidolta.

    Ja silloin myös taivas heidän yllään muistutti siitä, että siellä oli muutakin kuin kaiken syövä pimeys. Sielläkin oli kauneutta.

    Kepe ja Snowie olivat katolla antenneja tarkastamassa, kun lumi tuli. Se alkoi värjätä Klaanilinnaa valkoiseksi. Heidän kotinsa alkoi muistuttaa enenevissä määrin Profeetan valtakuntaa. Kepe ei voinut olla miettimättä, oliko valkeus ja taivaan reikä se tapa, jolla Verstas tuli taas todelliseksi. Olisiko tämä se talvi, jona horisonttikin katoaisi, ja valkoinen pyyhkisi kaiken olemassaolevan?

    Snowie katsoi lämpimänä loistavaa kaupunkia heidän allaan. Evakkoja tuli, evakkoja meni. Taas oli ilmalaiva tuonut kaupunkiin uusia asukkaita. Osaa poistuneista he eivät näkisi enää koskaan.

    Jotkut asiat sentään pysyivät samoina, hän ajatteli ja havahdutti Kepen ajatuksistaan. Oli aika suunnata sisälle ja Kahvioon.

    Ensimmäiset hiutaleet olivat tarttuneet visiirin pintaan ja alkaneet sulaa silmien edessä vesipisaroiksi. Tawa seisoi parvekkeella Nimdan siru kädessään ja toinen siru toisessa. Syksy oli ollut pisin ikimuistiin, mutta hän tunsi, että todellinen kylmä oli vasta saapumassa. Poskia vihlovalle tuulelle hän lausui vain yhden hiljaisen haaveen: Kevät, tulethan joskus.

    Visokki oli saapunut admin-aukiolle seuraamaan mukulakiville laskeutuvaa lunta ja sitä ihastelevaa kansaa. Se tuntui kuorella pehmeältä, ei samalla tavalla riipivältä kuin syksyn sateet. Kun ympärillä kansa alkoi alakuloiseen nimeämishymniin, naulitsi visorak katseensa kellotornin viisareihin. Ajatus ajan loppumisesta eksyi täysin arkipäiväiseen mietteesen: se ikkuna ei yleensä ollut auki.

    Kakaman viiksien huurre alkoi sulaa pubin lämmössä. Alta paljastui ystävällinen hymy. “Uusille aluille Umbraseni. Olemme nyt suurta perhettä, Bio-Klaani ja Musta Käsi!”

    “On ihanaa, että olet täällä vanha ystävä”, Umbra hymyili. ”Toivottavasti tiimimme kolmas jäsen saapuu vielä luoksemme.”

    Kaksikko halasi.

    He olivat palanneet elokuvista hetki sitten. Ilta oli ollut täydellinen, eikä se ollut vielä ohi. Janife kohotti katseensa läpi kasvihuoneen lasikupolin ja hihkaisi innostuneesti Figalle. Tämä havahtui kukkaloiston keskeltä. Lumi kimalteli kasvihuoneen valoissa ja alkoi hiljalleen kuorruttaa heidän vehreän maailmansa kattoa valkoisella.

    Peelo oli tarttunut tomerasti luutaan. Arkistojen oven edustalla oli kivisillä laatoilla äärimmäisen liukasta, joten hän halusi varmistaa, etteivät loput heidän vieraistaan liukastuisi viime hetkellä. Sisällä keitettiin jo kaakaota. Kotoisan tuoksun haistoi pihalle asti.

    Sírendil rojahti tuoliinsa epävarmana siitä, oliko hän tehnyt tarpeeksi rohkaistakseen seurakuntaansa. Katsellessaan mustaa taivasta hän päätti aamulla viedä seremonian kukat Nenyalle.

    Lumihiutaleet tanssivat kaupungin yläpuolella. Keetongu piti siitä. Nui-Kralhin voima toi toivoa. Lyijynharmaa sota-alus oli alkuun hirvittänyt, mutta ainakin sen kapteenilla oli sydän paikallaan.

    Sopiva paikka tauolle oli löytynyt lopulta Nui-Kralhin katolta. Cody istui siellä elektroninen kaukoputki kädessään niin paikallaan, että hitaasti putoava lumi loi hänen päälleen samanlaisen pehmeän kerroksen kuin maastoon hitaasti katoavan ilmalaivakin.

    …ja kiittäen, Toa Suga, piirtyivät viimeiset merkit paperille. Toa nousi tuolista hiljaa, suoristeli selkäänsä ja venytteli hieman puutuneita jäseniään hetken. Suga poimi tyhjentyneen olutlasin mukaansa ja poistui viimein huoneesta, paperikäärö kainalossaan.

    Käärölle syntynyt värssy oli sekoitus muistojen murtovettä ja hetken laulua.

    It’s getting colder
    Outside, outside, outside
    Don’t let the cold
    Anesthetize your fragile heart
    When your heart stops beating
    When you stop, stop breathing
    When your eyes are closed
    You feel so snow

    Ensin se oli paljastunut äänestä, ei näköhavainnosta. Komppanian miehet kailottivat sen nähdessään: osa turhautumisesta, osa riemusta. Guardian laski sadeviittansa huppua tarkastellakseen männynoksille kerääntyvää kimaltelevaa valkoista. Hän pohti, mahtoiko kotonakin sataa lunta.

    It’s getting cold
    And I’m the one to find a way, way out
    Don’t let the cold
    Break you down and tear you apart
    Now your heart stops beating
    Now you stop, stop breathing
    Now your arms are cold
    And your heart feels snow

    And I know that you know
    That your eyes are full of snow
    And I know that you know
    The right way to go

    And I know that you know
    That your eyes are full of snow
    And I know that you know
    The right way to go

    The right way to go

    The right…

    It’s getting colder
    In your heart and my heart too
    I won’t let this cold
    Blur your eyes and reign over you
    We may go much slower
    And we may start, start over
    You will revive
    Taking my side

    And I know that you know
    That your eyes are full of snow
    And I know that you know
    The right way to go

    And I know that you know
    That your eyes are full of snow
    And I know that you know
    The right way to go

    The right way to go

    The right…

    ”Ai niin. Isä mainitsi jotain jostain televisiosta…”

  • Majakan salaisuus

    Jos se ylipäätään oli enää edes mahdollista, sade oli yltynyt yhä rankemmaksi viime päivistä.

    Valo pääsi enää vain vaivoin läpi sankan pilvipeitteen, joka valutti raskaita, painavia pisaroita kaupungin ylle. Admin-tornin taukohuoneen ikkunalasi suorastaan paukkui ja natisi, kun sivusuuntainen tuulenpuuska singotti rankkasadetta suoraan sitä päin. Ennen päivän säätiedotusta Visokki oli ollut aikeissa aloittaa aamunsa miellyttävällä ajatusten selkeyttämisellä kaupunkikävelyn merkeissä. Kun henkinen tila alkoi muuttua paremmaksi viikkokausien sumusta ja usvasta, alkoi samalla myös muistaa kaikki henkilöt, joiden näkemistä oli laiminlyönyt.

    Kun alkoi taas hiljalleen oppia rakastamaan itseään, oli helpompi muistaa, kuinka monen henkilön seurassa viihtyi. Vaikeaa se yhä oli: kuten myös ajan viettäminen tässä huoneessa. Vasta viime aikoina Visokki alkoi muistaa tätä paikkana, jossa oli juotu monet iltateet syvällisten keskustelujen ääressä. Enää Matoron verta pulppuava kaula huoneen lattialla ei ollut edes toinen tai kolmas ajatus, joka tästä huoneesta mieleen tuli.

    Erityisen vaikeaa oli hyväksyä, että hän oli vieläkään herännyt siitä unesta. Elikö hän nytkin taas vain uutta unta elämästään ja yritti korjata kaikki edellisen unen virheet? Ehkä Visokki heräisi kohta tästä unesta tässä samassa huoneessa… ja yrittäisi taas tehdä kaiken paremmaksi.

    Kuka tietäisi, kuinka monta kertaa sellainen olisi voinut toistua?

    Joitakin jäniksiä ei vain voinut laittaa takaisin hattuun. Jos Visokki oli jostain nousevassa myrskyssä kiitollinen, niin siitä, että se esti häntä näkemästä kuiluksi romahtanutta tähteä keskellä taivasta. Se oli laiha lohtu siihen ymmärrykseen, että jossain siellä takana se edelleen oli.

    Myrsky ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä ikkunalasin läpi ja muurien yli pientä valopistettä itäisellä rannalla. Siinä oli toinen jänis, joka ei mahtunut takaisin hattuunsa. Siitä, ja sen herättämistä pelon tunteista huolimatta he olivat alkaneet taas keskustella Tawan kanssa.

    Joka päivä parin viikon ajan he olivat kohdanneet tässä aamu-, iltapäivä- tai iltateekupposen ääressä. Ensin se oli ollut vain käytännön järjestelyjä Rumisgonen operaatiota varten, sitten Visokki oli livauttanut itsensä auttamaan Tawaa muissa asioissa ja sitten he olivat alkaneet taas puhua tunteista. Niitä oli paljon pinnalla. Samana yönä kun Gee oli soittanut, olivat he istuneet kahdestaan alas tänne hetkeksi ja vihdoin pyytäneet toisiltaan anteeksi: Tawa siitä, että oli loukannut Visokkia Lehu-Metsän epäonnistuneen operaation jälkeen ja Visokki siitä, että ei ollut huomioinut Tawan tunteita pitkään, pitkään aikaan. He olivat halanneet pitkään. He todella puhuivat vihdoin oikeista asioista. Vaikka kipeää se teki.

    Vieläkään Visokki ei luottanut Tawan peilikuvaan: sen hän oli jopa sanonut Tawalle. Tawa oli ollut siitä hieman vaikeana, mutta oli kertonut ymmärtävänsä.

    ”Bio-Klaanissa on kummallisempia asioita kuin kaksi täysin identtistä toaa”, tämä oli siihen sanonut.

    ”Kummallisempia kyllä, mutta ei yhtä korkeassa asemassa”, oli Visokki vastannut.

    Ja se keskustelu oli jäänyt silloin siihen. Sama ajatus piti kuin aiemmin: peili-Tawa saisi olla admin-tornissa, mutta ei liikuskella sen ulkopuolella.

    Heidän arvovaltaisin vankinsa.

    Välillä Visokki näki Tawan kahdestaan tämän kanssa. Välillä hän näki tornin käytävillä Tawan, joka näytti tismalleen samalta kuin hänen Tawansa: mutta tällä oli sillä tavalla erilainen katse, että enemmän tietävä ymmärtäisi kyllä, kummasta oli kyse.

    Peilitär ei ollut toki yrittänyt huijata heitä missään vaiheessa. Useimmiten tämä käytti sitä viininpunaista viittaa, jonka Tawa oli tälle antanut. Eleiltään, ilmeiltään ja olemukseltaan tämä oli muuten kuin hänen Tawansa, mutta jokin oli yksinkertaisesti väärin. Jokin oli eri tavalla.

    Hetkeen ei Visokki ollut harkinnut mahdollisuutta, että tämä olisi jälleen vain yksi Avden juoni. Ehkä olikin… mutta ei tuntunut terveelliseltä lähteä sille polulle. Ei sen jälkeen, kun pakkomielle Avden suhteen oli romuttanut hänen moraalinsa, mielenterveytensä ja ystävyytensä. Ja joka kerta kun hän palasi miettimään Koneen tapahtumia, oli hänelle selvempää, että ei Avde halunnut täysin tuhota heitä. Kyllä, tämä oli näennäisesti Imperiumin puolella, mutta samalla oli lahjoittanut heille Nimdan sirun? Aivan hyvää hyvyyttään?

    Tietenkin Nimdallakin oli taipumusta vain tuhota käyttäjänsä. Mutta jos Punainen Mies halusi nähdä heidän ainoastaan kuolevan, tämä olisi tuskin ojentanut heille asetta.

    Bio-Klaanin ideaali mahtui täysin Avden sairaaseen unelmaan. Sitä ideaalia… täytyisi vain muuttaa. Karsia pois ne asiat, jotka eivät mahtuneet unelmaan. Ja mitä enemmän Visokki mietti asiaa, sitä enemmän kuulosti siltä, että joku Tawan kaltainen kyllä sopisi Avden rinnalle. Osaksi hänen legendaansa.

    Kultainen Soturi Punaisen Miehen rinnalle: kohtalon airut.

    Visokki väristi kylmät väreet pois kehostaan. Ei. Sinne hän ei voinut mennä. Hän oli pelannut Avden peliä jo tarpeeksi: tuijottanut niin suuria ja kosmisia kappaleita, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle. Tai edes peiliin. Sitä hän ei ollut tehnyt pitkään, pitkään aikaan.

    Makuta Nui saisi jatkaa näiden johtolankojen seuraamista syvempiin vesiin. Kotimakuta saattoi olla aika raskas persoona, mutta ainakin tämän kykyyn kestää synkkiä salaisuuksia saattoi luottaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ollut juuri nyt kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, vaan oli päässyt satamaan tämän kelin tieltä.

    Visokin oli puolestaan pakko ottaa etäisyyttä näistä asioista. Pakko haukata happea. Parantuminen alkoi tavallisista, pienistä askelista. Ja luottamus palasi vähitellen. Siksi hän oli sopinutkin tämän tapaamisen tälle aamulle.

    Tawa — hänen Tawansa — astui taukohuoneeseen, käveli huolettomasti hänen ohitseen ja kippasi Nöpön sylistään suoraan hänen päälleen. Ussal vinkaisi, pyörähti ympäri ja takertui välittömästi innoissaan Visokin kuoreen ja alkoi nuolla pitkällä hopeisella kielellä hänen päälakeaan. Tawa asteli kaatamaan teekuppiinsa hieman hunajaa purkista.

    ”Mitä sinun päivääsi kuuluu?” Tawa sanoi huoneen toiselta puolelta.

    ”Ihan hyvää, kiitos. Meillä oli aamupalaveri juhlatoimikunnan kanssa. Olen todella iloinen, kuinka nopeasti löytyi innokkaita talkoolaisia… ehkä linnakkeessa ollaan vain iloisia siitä, että suunnittelemme pitkästä aikaa jotain muutakin kuin sotatoimia. Ja kyllähän Rumisgonen-operaatiolta palanneet ansaitsevat kiitoksemme.”

    ”Voi, ihana kuulla. Kuulin että Paacokin innostui pääsevänsä järjestämään keikkaa.”

    ”Jouduin hillitsemään häntä. Ehkä nyt ei ole oikea aika kehittää uutta festaria…”

    ”Niin, eipä varmaan”, Tawa myönsi apeasti. ”Ja aika rajallisesti linnassa siihen olisi tiloja muutenkin. Oletteko puhuneet vielä, minä päivänä tämä tapahtuisi?”

    ”Haaveilin, että tulevalla viikolla. Mutta tuo sää… odottaisin ehkä sen läpi.”

    Tawa asteli teekuppi kädessä Visokin viereen katselemaan ikkunasta ulos. Siellä jyrähti. Aiempina päivinä sade oli ollut lähinnä sankka ja todellinen myrskyäminen oli jäänyt öille. Nyt jyrähtelyt mereltä ja kasvava tuulen nopeus ulottuivat myös valonajan puolelle. Kaupungilla oli liikkeellä myrskyvaroitus, ja periaatteellisimmatkin teltoissa majailijat olivat joutuneet siirtymään väliaikaismajoitteisiin sisätiloihin. Jopa Icecap oli tullut satama-altaasta linnakkeen puolelle.

    ”Oletko kuullut ennusteita?” Tawa kysyi nuuhkien höyryävää kuppostaan.

    ”Paaco yritti napata lähetyksen Voitto Korporaation sääasemalta, mutta vastaanotti vain osan. Vincent Vapourin mukaan ’melekonen puhuri vähän kaikkialla’, kevyesti sanottuna. Muuta emme ole saaneet hetkeen… pitkän matkan yhteydet taitavat olla tällä hetkellä aika hyödyttömiä.”

    Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokki aavisti mistä kiikasti:

    ”Eiköhän Gee pärjää, jos hän on selviytynyt vihollisalueella yli kuukauden. Vähän saattaa vilustua.”

    ”Ja minä lähetin Matoronkin vasta sinne”, Tawa sanoi. ”Toivottavasti hän ehtii takaisin, ennen kuin tuo muuttuu liian pahaksi…”

    ”Vaatimus saattaa olla kohtuuton, mutta… voisitkohan sinä yrittää rauhoittaa tuota myrskyä?”

    ”Se… on valitettavasti vähän minun yläpuolellani. Voin torjua tuhoisimmat salamat, mutta tuuleen en pysty. Enkä veteenkään.”

    ”Aivan. Se käy järkeen.”

    ”Ja tuo sää vaikuttaa siltä, että se saattaa olla kenen tahansa toan yläpuolella. Minulla on siitä jotenkin… outo tuntemus.”

    He keskittyivät katselemaan ikkunasta. Jyrähti taas.

    Tällaisia pitempiä hiljaisuuksia heidän välillään nykyään oli. Kun ne tulivat vastaan, niitä piti vain kestää. Ikinä Visokista ei kuitenkaan tuntunut siltä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä hän halusi sanoa tai kysyä. Ne vain tuntuivat kivuliailta kurkunpohjalla: kuin Nimdan siru, jonka hän oli pullauttanut Tawan jalkoihin, ja josta ei myöskään voinut oikeastaan vielä puhua.

    Sillä mitä sellaiseen voisi edes sanoa? Mitä Visokki oli itsekään siitä enää mieltä? Tawa oli täynnä ristiriitoja asian suhteen, ja viimeinen asia, mitä Visokki nyt haluaisi ehdottaa, oli ”säilötään se taskukelloon”. Hänen olisi pakko tutkia asiaa vielä enemmän.

    Yksi kipeimmistä ajatuksista painautui tajuntaan tässäkin hetkessä. Eikä Visokki varsinaisesti tahtonut antaa sille valtaa, mutta… ehkä oli lempeitä tapoja yrittää puhua siitäkin?

    ”Tämä myrsky”, hän sanoi. ”Onko se samanlainen kuin silloin, kun saavuit?”

    Tawa mietti hetken hiljaa, ja sitten sanoi vain:

    ”On.”

    ”Sinä puhuit siitä joskus, ja se kuulosti käsittämättömän isolta. Kuin olisi ollut puhdas ihme, että pääsit rantaan.”

    ”Ihme se olikin”, Tawa sanoi. ”Täällä ei ollut silloin vielä juuri laisinkaan asutusta. Jos olisin lyönyt pääni myrskyssä johonkin rantakarikkoon, en tiedä olisiko kukaan ollut vetämässä minua maihin.”

    ”Silloin, kun sinä johdatit minut tänne, oli seesteinen sää. Oli… helpompi uskoa, että olit todella löytänyt paratiisin.”

    ”Paratiisin?” Tawa ähkäisi kiusaantuneena. ”Toivottavasti en ole julistanut sinulle noin.”

    ”Olimme aika nuoria. Olit aika innoissasi. Ei siinä ole mitään hävettävää.”

    ”Niin, eipä kai”, Tawa sanoi.

    Jälleen yksi hiljaisuus laskeutui. Sade piiskasi ikkunalasia. Nöpö loikkasi alas Visokin kuorelta ja tepasteli jalat napisten lattialla. Visokki tiesi, millä kysymyksellä hän halusi täyttää sen hiljaisuuden.

    ”Tawa”, hän sanoi. ”Kun saavuit rantaan, kävitkö ikinä tuon majakan sisällä?”

    Tawa oli hetken hiljaa. Hän kyllä muisti sen, kun he olivat viimeksi yrittäneet puhua tästä.

    ”En muistaakseni”, hän lopulta sanoi. ”Mutta siitä on tietenkin vuosia jo.”

    ”Aivan. Anteeksi että puhun tästä taas. Aihe on ollut… sattuneesta syystä mielessä.”

    ”Ei se mitään. Kerron sinulle kyllä, jos jotain pälkähtää mieleeni… tähän liittyen.”

    ”Kiitos.”

    Tawan vastaus kuulosti täysin rehelliseltä, mutta silti Visokki ei voinut olla miettimättä, tiesikö hän täysin, kenen kanssa puhui tälläkään hetkellä.

    Ja myrsky vain yltyi. Julma sade piilotti taakseen monta asiaa, mutta jopa sieltä sadesumuisen ilman ja märän ikkunalasin takaa Visokki näki muurien toisella puolella olevan vanhan majakan.

    Eikä hän tiennyt, voisiko hän odottaa enää kauempaa.


    ”Tämä saattaa olla yksi mysteeri, jonka vastaus… en ole siihen ehkä valmis. En tiedä voinko saada tietää sitä sinusta.”

    ”Niin, lopulta meistä jokaisella on rajamme.”

    ”Näemme kaikista lähimmätkin ystävämme aina vain yhdestä suunnasta kerrallaan… kuka tietää mitä toisella puolen todella on?”

    ”Niin, paitsi jos siellä takana on peili.”

    ”… okei no joo. Mutta mitä minä yritän tässä sanoa on että…”

    Snowie piti pienen tauon. Hän ja Kepe kävelivät Bio-Klaanin käytävällä ämpärit sylissään.

    ”… että en minä tiedä haluanko edes selitystä sille, miksi pidät taikinasta.”

    Kepe katsoi ämpäriä sylissään. Kevyesti hyllyvää aarretta sen sisällä.

    ”Ehkä se on vain hyvää?”

    Kaksikolla oli ollut onnekas operaatio kahviolla. Rumisgonesta tulleista jauhoista oli tehty paljon taikinaa, ja jos oli valmis ostamaan ja viemään sen siinä olomuodossa ilman, että odotti että siitä leivotaan jotain (”Oikeastiko? Siis, sopiihan se, mutta…”) he olivat päässeet melkein kuin jonon ohi. Nyt kuorma piti vain toimittaa Kepen pajalle asti.

    ”Suurin mysteeri ovat ystävät, jotka saimme matkan varrella.”

    ”Juu, vaikka sitten niin.”

    He kääntyivät viimeiselle suoralle ennen taikina-aarteen loppusijoituspaikkaa, mutta kulman takana kaksikkoa odotti yllätys: Visokki.

    ”Hei”, admin tervehti heitä ja nousi seisomaan.

    ”Tervehdys”, Kepe vastasi.
    ”Moi!” Snowie yhtyi.

    ”En ollut varma mistä etsiä, joten päätin odottaa teitä tässä”, Visokki selitti. ”Onko teillä hetki aikaa?”

    Hepäs olivat suosittuja administon keskuudessa, Kepe ajatteli.
    ”Ilman muuta. Käydään peremmälle.”

    Toa avasi pajan oven ja johdatti kolmikon sisään. Hän naksautti valot päälle ja laski kantamukset höyläpenkille. ”Saisiko olla jotain? Taikinaa olisi tässä nyt kaksi ämpärillistä, tai sitten kahvia, tai…”
    ”Lämmintä limsaa, tai pakastejuustotikkuja, tai-”
    ”Ei kiitos.”

    Paja oli yhä se sama paja kuin ennenkin. Pöytiä ja höyläpenkkejä joiden päälle oli kasattu monenlaisia vipstaakkeleja, sekä nipuittain piirustuksia vielä suunnitteilla olevista laitteista.

    Kepe oli tuonut sohvan siihen tyhjään kohtaan, jossa Verstaan ovi oli ollut. Hän oli uskaltanut tehdä tämän vasta tutkittuaan seinän rakenteen ja varmistuttuaan siitä, että sen takana oli tosiaan vain maata ja kiveä. Aivan kuin ovea ei koskaan olisi ollutkaan…

    Kepe viittoi seuruetta peremmälle ja katseli Visokkia. Vastahan he olivat selvittäneet Ritarintakojan salaisuutta Tawan kanssa. Mahtoiko tämä olla jatkoa, vai erillinen seikkailunsa?

    Kepe ja Snowie istuivat sohvalle ja Visokki asettui viltin päälle sohvan eteen.

    ”Aion mennä nyt suoraan asiaan”, Visokin ääni kaikui sohvallaistujien mielissä. ”Kepe, me puhuimme aiemmin siitä, että vanhaa majakkaa täytyisi tutkia. Ehdotan, että teemme sen mahdollisimman pian.”

    Kepe kohotti kulmiaan. Okei, ehkä tämä ei ollut ihan suora jatkotutkimus ritarihommiin. Hän huomasi olevansa… helpottunut? Hänellä taisi riittää vielä käsiteltävää siinä, mitä Zeeronin kanssa oli tapahtunut. Siinä, miten hänen tutkiskelunsa todella vaikuttivat muiden elämään.

    Vai että vanha majakka. Kyllähän Kepe tämänkin mysteerisuortuvan muisti, mutta viime päivät olivat menneet taas niin vauhdikkaissa tunnelmissa, ettei ollut ajatellut asiaa hetkeen. Ja eikös Visokki ollut…

    ”Olen palannut sairaslomalta”, admin jatkoi. ”Uskon, että majakka ansaitsee huomiomme seuraavaksi.”

    ”Hei, onneksi olkoon”, Snowie hihkaisi varovaisesti. ”Onhan… onhan tämä onniteltava käänne, sairaslomalta paluu?”

    Visokki nyökkäsi. Adminillisella auktoriteetillaan hän oli julistanut itse oman sairaslomansa päättyneeksi. Radukow oli ollut… varauksella hyvillään Visokin reipastumisesta. Kuulemma rauhallinen paluu töihin saattoi olla tässä vaiheessa hyväksikin, mutta nyt piti olla erityisen tarkkana, ettei homma palaisi taas pohjaan. Käynnit Radukowin luona jatkuivat. Mutta enenevissä määrin hänestä tuntui, että hän oli hoitanut vain oireita… ja nyt vasta hän otti askeleen kohti niiden juurisyitä.

    ”Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt miettiä vanhaa majakkaa liiemmin, mutta muistan että olemme puhuneet siitä”, Kepe kertoi ja nojautui syvemmälle sohvaan. Taikinan pariin ehtisi myöhemminkin, jos tutkimukset kerran kutsuivat. ”Miksi me oikeastaan olemmekaan kiinnostuneita siitä?”

    ”Hmm, vanha majakka?” Snowie ihmetteli ja vilkuili puolihuolimattomasti pajan keittiökulmauksen suuntaan. ”Se siellä ruoppausaseman takana?”

    ”Se juuri”, Visokki vastasi. ”Me olemme kiinnostuneita siitä, koska…”

    Niin, se ei ollutkaan mikään aivan yksinkertainen juttu. Niljakas möykky hipaisi Visokin sydänalaa.

    ”Vanha majakka liittyy Avdeen. Se liittyy Bio-Klaanin perustamiseen, ja se liittyy Nimdaan.”

    Visokki katsoi Kepeä ja Snowieta. Oltiin menossa syvään päätyyn. Hän tiesi kyllä, että parivaljakko oli seurannut Nimdan arvoitusta todellisuuden rajalle – oikeastaan juuri heidän kokemuksensa valkoisen hiekan erämaassa oli se, miksi hän uskoi voivansa luottaa heihin – mutta vanhan majakan tapauksella oli… ulottuvuuksia.

    Mitä lähempää mysteeri liippasi Avdea, sitä varovaisempi täytyi olla petturiehdokkaiden suhteen. Ennen romahdustaan koneessa ja sitä seurannut lomaa hän ei olisi jakanut näitä asioita Snowien kuullen laisinkaan… mutta toisaalta, ennen sitä hän oli myös valtuuttanut Manun tutkimaan Gekon päätä. Se oli ollut selvä virhearvio. Avdea ei voitettu tempautumalla vainoharhaan, hän uskoi nyt.

    Toinen ulottuvuus liittyi Tawaan.

    ”Hmm… voisitko tarkentaa?” Kepe pyysi kulmiaan kurtistaen.

    ”Luonnollisesti. Majakka on ollut täällä kauemmin kuin me – kauemmin kuin Bio-Klaani. Tawa ei puhu tästä suoraan, mutta uskon majakan vetäneen häntä puoleensa jollain tavoin. Avde taitaa olla sitä mieltä, että vanha majakka on jopa syy sille, miksi Bio-Klaani on perustettu tänne.”

    Hän piti taas pienen tauon ja veti syvään henkeä. Sisään ja ulos.

    ”Miltä kuulostaa tähän asti?”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan.

    ”Niin, olenkin miettinyt tätä”, Kepe totesi. ”Kaupungin vanhinta rakennuskantaa. Minä… olen kysynyt tästä Tawalta, että mitä tällä paikalla oli ennen linnaa ja kaupunkia. Hän puhui kyllä ikivanhoista valleista ja niiden hyödyntämisestä, mutta vanhimmista osista ei käynyt liikoja ilmi.”

    Lumiukko nousi sohvalta ja käppäili kohti huoneen laitaa. ”Hei, niin, hetkinen, eikös Verstaan avain ollut… tai siis ’ei-ollut’ ihan hemo vanha?”

    Kepe nyökkäsi. ”Kyllä. Sain sen… Verstaan aaveelta.”

    ”Aaveelta?” Visokki hämmästyi sanavalintaa. Hän vaihtoi hieman hermostuneena asentoaan.

    ”Semmoinen mustavalkoinen heppuli”, Snowie seposti pajan seinustalta. ”Pyöreät kasvot, musta kangaskeho, yleensä lamppu matkassa… Jänniä kavereita, ovat seurailleet meikää ja Kepeä alkusyksystä. Ihan kivoja kai, mutta silti aika hyytäviä…”

    Kepe tajusi, ettei ollut nähnyt ’aaveista’ jälkeäkään enää sen jälkeen, kun Verstaan ovi sulkeutui. Vaati vahvaa päättäväisyyttä olla tempautumatta välittömästi siihen samaan epätoivoon, joka oli vallannut hänet Profeetan valtakunnan jälkeen: ei, he olivat kyllä nähneet niitä. Ne olivat jollain tasolla todellisia.

    ”Aivan… no, tämä ei ainakaan vähennä tuntemustani siitä, että kaupungin vanhimmat rakennukset ovat tutkimisen arvoisia.”

    Visokki kaiveli muistiaan: kummituksista oli puhuttu aiemmin hänen kuullensa. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen. Se, miten hän tunsi maailman sai kaikki muut tuntumaan toisinaan kummituksilta… ja kyllähän menneiden aikojen olennoilla oli jonkinlainen läsnäolo, tavalla tai toisella. Vähintään niiden mielissä, jotka jäivät muistamaan. Kaikilla heillä oli kummituksia, myös hänellä.

    ”Kepe, Snowie, mitä sanoisitte, jos lähtisimme saman tien etsimään tietoa vanhasta majakasta? Kirjattua, objektiivista tietoa… ei pelkkiä muistoja. Lähtisittekö kanssani Bio-Arkistoihin?”

    Kepe nyökkäsi. ”Tehdään näin.”

    ”Ööh, höh, äh…” Snowie mumisi. ”Olin juuri laittanut uunin päälle, rupesi hirveästi tekemään mieli niitä pakastejuustotikkuja…”
    ”Snowie…”
    ”Joo, okei, okei, tämä on tärkeämpää!”

    Lumiukko laittoi vasta käynnistämänsä uunin pois päältä ja nakkasi herkut takaisin arkkupakastimeen. Taikinaämpärin päälle hän levitti liinan. ”Mutta tiedättekö…”, hän totesi ja kaivoi laukkunsa esiin. Hän ahtoi sinne eväsleivän, lämpimämpää vaatetta, vanhan painetykkinsä…

    Snowie kääntyi vielä penkomaan jotain Kepen keksintöhyllystä.

    ”…tämä kannattaa ehkä ottaa mukaan.”

    Hän piti käsissään Kepen kummitusimuria.

    Sade ropisi niin lujaa arkiston itäisiin ikkunoihin, että Geevee oli huomaamattaan jäänyt nojailemaan yhtä niistä vasten kuin unenomaiseen transsiin vajoten. Vaikka hän oli hiljattain löytänyt sisältään vakaan kammon merta kohtaan, oli sateen ropina hänestä silti yksi elämän rentouttavimmista kokemuksista. Ainakin näin sisätiloissa, jossa sade ei päässyt kihelmöimään kummallisesti hänen ihollaan. Hän oli miettinyt jo hetken, että hänen pitäisi kysyä siitä Taatilta. Sateessa oli selvästi jotain kummallista ja lennonjohdolla oli yleensä hyvät mittalaitteistot tällaisten asioiden selvittämiseen.

    Geevee havahtui lopulta ajatuksistaan ja jatkoi matkaansa kohti tiskiä. Kirjaston asiakaspuolen sulkemisaikaan ei ollut enää kauaa ja Vaehran oli tilojen tarpeeksi hiljennyttyä rauhoittunut tiskin taakse uuden suosikkiprojektinsa pariin. Aivojen perusteellinen koluaminen oli jäänyt Vaehranin kontolle, eikä Geevee pannut siitä pahakseen. He kävivät pääpointit kuitenkin aina läpi yhdessä. Geeveelle oli jäänyt paljon aikaa melko konkreettisen muodon ottaneelle itsetutkiskelulle. Mustan Käden maininneita kirjoja ei kuitenkaan maa tuntunut kantavan montaa päällään. Geeveestä tuntui suorastaan siltä, että joku tuntematon suuri voima olisi halunnut jättää organisaation tarinan kertomatta. Tonttua suoraan sanottuna ärsytti, että hänen menneisyyteensä liittyvä tiedonkeruu muistutti niin paljon Selecius-säätiöön liittyvää tiedonkeruuta.

    Onneksi ainakin toinen mysteerien järjestöistä oli pala palalta avaamassa salaisuuksiaan. Aivot olivat osoittautuneet oikeaksi koukuksi Tähtikartaston vasemmalle suoralle. Valitettavasti myös Vaehran joutui välillä miettimään, mikä Sherlock Gnomes oli nyrkkeilymetaforassa. Kauheaa kyllä, loputon pino keskinkertaisia mysteerikirjoja vaikutti oleva tekstimäärällisesti suurin kokonaisuus, mitä heillä oli Delekiin liittyen. Ei kai kukaan nyt kirjoittanut niin paljoa paljastamatta jotain itsestään? Vaikka ne eivät ehkä auttaneet mysteerien yksistyiskohtien kanssa, kaikki kirjat yhdessä maalasivat kyllä tohtori Delekistä melko elävän kuvan niin tieteen harjoittajana kuin henkilönäkin.

    ”Mitäs tämä ilta on tuonut tullessaan?” Geevee kysyi ja asettui nojaamaan tiskiä vasten. Vaehran luki aloittamansa kappaleen loppuun, nosti katseensa kirjasta ja venytteli makeasti.

    ”Luvut kuusi ja seitsemän pohjustivat edelleen argumenttia liittyen sielun kaappaamiseen ja erottelemiseen aivotoiminnasta. Ei ehkä mitään kovin yllättävää, mutta Delek kyllä kirjoittaa välillä, kuin hän olisi keksinyt siihen jonkin konkreettisen metodin. Minusta tuntuu useammassakin kohdassa, että hän on tehnyt Seleciuksella joitain todellisia edistysaskeleita, mutta välttelee niiden mainitsemista kirjassaan.”

    Geevee nyökkäsi. Suurin osa Aivojen ensimmäisistä luvuista oli keskittynyt pohjustamaan Delekin vakaumusta sielun ja tietoisen ajattelun eroille.

    ”Luku kahdeksan on ollut erikoisempi”, Vaehran jatkoi. ”Ja Kezen itse asiassa mainitaan täällä kertaalleen. Huolimatta näkemyseroistaan, kuten videokin antoi olettaa, he olivat tehneet yhdessä kokeita, joissa Kuma-Nui oltiin ehdollisettu erilaisille psykedeeleille. Siitä saadulla datalla Delek yrittää todistaa, että vaikka tietoisen ajattelun sumentaa, jokin osa altistetusta toimii silti tietyn yksilöllisesti ennustettavan ohjenuoran mukaan. Ja ennen kuin ehdin edes saattaa omaa ajatustani tästä loppuun, Delek kirjoitti neljä sivua siitä, miten sielun toiminta eroaa esimerkiksi vaistoista. Tätä prosessia hidastaa lähinnä se, että tohtori ei osaa kirjoittaa mitään lyhyesti…”

    Geevee naurahti. Se oli käynyt selväksi jo Tähtikartastoa lukiessa. Akateemiset käytännöt eivät selvästi olleet vielä vakiintuneita Selecius-säätiön aikoina. Hänellä oli sellainen tunne, että teksti, jota Vaehran luki, saattoi hyvinkin olla tieteen itsensä syntyajoilta, mikä selittäisi konventioiden täydellisen puuttumisen.

    ”Suoraan sanottuna tämän illan kovin yllätys oli tämä”, Vaehran sanoi ja nosti kirjan viereen lasketun paperisen lappusen, jonka oli löytänyt niteen välistä noin kaksitoista sivua sitten. Sen irrottamisesta oli kuulunut inhottava riipivä ääni, sillä lappu oli liimautunut melko tiukasti kiinni sivuun Äksän uintireissun seurauksena. Geevee nappasi lapun ja luki sen. Tontun naurunremakka täytti tilan.

    ”Morjensta vaan ja terkkuja maakareille! – Snowie”, siinä luki. Hyväntuulisesti myhäillen hän ojensi lapun takaisin Vaehranille, joka laski sen pöydälle toisen kirjan välistä löytyneen yllätyksen vierelle. Geevee ei sitä tosin matalasta kulmastaan nähnyt.

    ”Jos pitäisi jotenkin tiivistää, en ole ainakaan vielä tullut hullua hurskaammaksi. Delekin obsessio sielun erottamiseksi tietoisuudesta on tietenkin kiehtova tietäen, että Nimda on ollut tätä kirjoittaessa läsnä, mutta saan tästä myös sellaisen kuvan, että jos Delek oikeasti löysi siihen tarvitsemansa työkalut, siihen liittyy jotain muutakin. Toivon, että seuraavat pari lukua ovat valaisevat tämän suhteen. Otsikot ainakin lupaavat hyvää. Toivon, että tekstissä selitetään, mitä tuo useammassa luvun otsikossa mainittu Feä Ondo tarkoittaa”, Vaehran vielä summasi. Geevee nyökytteli ymmärtäväisesti, mutta hypähtyi pystyyn, kun arkistojen tuulikaapista alkoi kuulua syysmyrskyn vesiä päältään pudistelevia askeleita.

    Vaehrankin nosti katseensa kirjastaan, kun huomasi saapujat.

    ”Kepe!” Vaehran huudahti iloisesti. ”Ja Snowie!”
    ”Vaehran!” Kepe vastasi ja vilkutti.
    ”Vaehran!” Snowie hihkaisi myös. ”Ja Geevee!” hän lisäsi, huomattuaan tontun ilmestyvän tiskin takaa.
    ”Ja Geevee!” Kepekin täydensi.
    ”Kepe! Ja Snowie!” tonttu vastasi.

    ”Hei vaan…” puuttui Visokki keskusteluun.

    ”Ja Visokki!”
    ”Ja Visokki! Anteeksi, en nähnyt sinua maljakon takaa”, Vaehran lisäsi hieman nolona. Admin oli melko matala ja jäi joskus piiloon huonekalujen taakse.

    Saapujat alkoivat riisua sadeviittojaan ja ripustaa niitä naulakkoon. Visokki ei tosin riisunut omaansa. Oli itse asiassa äkkivilkaisulla hieman epäselvää, miten tämä oli saanut sen ylipäätään päälleen.

    ”Hauskaa että päätitte tulla käymään”, Vaehran puhui ja nousi seisomaan. ”Pistänkö teetä tulemaan, vai onko meillä kiire? Oletan, että visiittinne ei ole luonteeltaan yksinomaan tervehdyshenkinen.”

    Kepe ja Snowie olivat ennen sotaa viettäneet arkistolla kelpo määrän iltoja ilman sen muodollisempaa tarkoitusta, mutta näinä aikoina silkka huoleton ajanvietto oli uhanalainen laji. Adminin läsnäolo kieli sekin astetta vakavaluonteisemmasta asiasta.

    ”Olemme täällä tosiaankin tietoa etsimässä”, Visokki vastasi. ”Mutta tällä kelillä ei parane kieltäytyä kuumasta juotavasta.”

    ”No siinä tapauksessa käyn laittamassa veden kiehumaan”, Vaehran sanoi hymyillen ja sulki varovaisesti kirjan, jota oli tiskin takana lukenut. Hän nousi Aivot kainalossaan ja lähti astelemaan kohti takahuonetta, kunnes hän tajusi jotain, raotti kirjan kantta kainalossaan sen verran, että saapuneet näkivät sen nimen, ja virnisti.

    ”Kiitos muuten terkuista, Snowie. Tämän hankkiminen taisi olla melkoinen seikkailu, päätellen muurille parkkeeratun menopelin tilasta.”
    ”Höhö! Minä nyt lähinnä hypistelin kirjaa hetken aikaa takaisintulomatkalla”, Snowie naurahti. ”Sen verran että ehdin laittaa terkkulapun väliin.”
    ”Oliko myös meetvursti lisäyksesi?”

    Vaehran vilkaisi makkaranviipaletta, joka oli löytänyt tiensä kirjan välistä arkiston tiskille. Se oli vääntynyt muistuttamaan arvoituksellista hymyä.

    ”Ööh, en”, lumiukko vastasi hämmentyneenä. ”Luin sitä kyllä ilmaravintolassa, joten sikäli tämä voi olla vikani…”
    ”Enemmän kirja kärsi kastumisesta”, Vaehran huikkasi poistuessaan takahuoneeseen. ”Mutta ei hätää, se on ihan luettavissa.”

    Kepe oli hyvillään siitä, että myös arkistojen parhaat voimat työskentelivät Nimdaan liittyvän mysteerivyyhdin parissa. Hän huomasi kuitenkin olevansa myös hieman huolissaan — salaisuusjahti oli ajanut hänet pahimmillaan aika syviin vesiin, josta oli kestänyt oma aikansa nousta taas pinnalle. Sitä kohtaloa hän ei tovereilleen toivonut.

    ”Voitte varmaan uskoa, että yritän päätellä vierailunne aihetta konklaavin kokoonpanon perusteella. Tämä on kuin pulmapeli”, Geevee hihkaisi ja vilkuili yksi kerrallaan saapuneita klaanilaisia. ”Verstas vai Nimda? Rahat vai kolmipyörä?”

    ”Niillä ei ehkä ole kovin paljoa eroa”, Kepe vastasi.

    Snowie kohotti kulmiaan. ”Rahoilla ja kolmipyörällä? Minä olen kyllä –”

    ”Äh, ei, kun Verstaalla ja Nimdalla. Tai siis, on tietysti, mutta… tutkimme molempia.”

    ”Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on sielun verstas”, Geevee myönsi lainaten läsnäolijoille tuttuja sanoja.

    ”Runollista”, Visokki hymähti.

    Geevee huomasi, että admin ei tainnut tunnistaa sanojen kontekstia. Tonttu kohotti kulmiaan ja vilkaisi kohti Kepeä ja Snowieta, josko nämä haluaisivat selittää Visokille, mistä sanoissa oli kyse.

    Mutta yksi niistä oli uusi myös Kepelle ja Snowielle.

    ”Mieli on sielun mikä?” Kepe pysähtyi hetkeksi, sitten hymähti. ”Hoh! Aika hyvin keksitty, sehän itse asiassa sopii tuon lauseen päätteeksi varsin hyvin. Osuvaa!”

    ”Emme me edes keksineet sitä, näinhän Kezen itse nauhalla sanoi.”

    Kepe jähmettyi taas, ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
    ”Eee– eihän sanonut? Se lausehan jäi kesken?”

    ”Ai hittolainen niin, me ei ollakaan nähty pieneen hetkeen. Öh…” Geevee pysähtyi pälyilemään ympärilleen. Sulkemisaikaan oli vain muutama minuutti ja hän oli melko varma, että arkistoissa ei ollut enää ainuttakaan asiakasta. Yksityisetsiväkin taisi olla muissa hommissa. Vaehran ei ollut kuitenkaan tehnyt vielä sulkukierrostaan, joten kaiken varalta hän puhui hieman hiljempaa.

    ”Me katsoimme sen uudestaan. Osa nauhasta oli… öh, korruptoitunut. Peelo onnistui palauttamaan hajalle menneitä osia. Kezen kertoi nauhalla aika paljon enemmän kuin alun perin luulimme.”

    Se oli tietenkin valhe, mutta siinä hädässä Geevee ei keksinyt parempaakaan. Tawa oli ollut selkeä vannottaessaan kaikki silloiset läsnäolijat pysymään hiljaa Nimdan sirusta työpöytänsä laatikossa. Visokilta tontun pieni epäröinti ei jäänyt huomaamatta, mutta uteliaisuus vei voiton yksityiskohtiin tarttumisesta.

    ”Paljon enemmän? Kuten mitä?”

    ”Saimme vahvistuksen sille, että Selecius-säätiöllä oli kuin olikin Nimdan siru hallussaan, Gamma, ja Kezen viittasi useampaan kokeeseen, jonka he olivat sillä teettäneet”, Geevee kertoi. ”Hän myös ilmaisi katumusta joihinkin säätiön ja itsensä tekoihin. Ja löysimme myös vilahduksen Delekistä! Joskaan siitä ei voinut päätellä paljoa. Pikkuisen ääntä ja vilahdus kädestä.”

    Gamma. Visokin epäilykset siitä, mitä oli tapahtunut, vahvistuivat. Hän saattoi suorastaan tuntea sirun terävät muodot kurkunpäässään.

    ”Oho, hei, wau!” Snowie innostui. ”Melkoista salapoliisityötä!”

    ”Salapoliisi, niin”, Geevee ähkäisi kiusaantuneesti. Yksinkertaista, parahin Watsonni…

    Kepe rapsutti leukaansa. ”Huh. Jotain tämänkaltaistahan me epäilimmekin… hyvä saada tästä vahvistus. Vai oli Kezenillä ja Delekillä Gamma…”

    ”Hei… hetkinen!” lumiukko jatkoi ja käveli innostuneesti edestakaisin. ”Minulla oli Gamma myös! Siis, se Nimdan pala! Ei kyllä kauaa, joitain sekunteja vain, ennen kuin Avden nukke vei sen. Muistatko Visu? Soitit minulle sen avulla.”

    ”… muistan. Nimdan kappaleet ovat ehtineet moneen.”

    ”Ehkä näistä pitäisi tehdä joku taulukko”, Kepe mietti ääneen. ”Voisi helpottaa tietojen säilyttämistä ja jakamista.”

    Geevee ei ehtinyt murehtia Tawan sirun pimittämistä sen kauempaa, kun Vaehran saapui takahuoneesta essu yllään teetarjottimen kanssa. ”Täältä tullaan, lämmintä juomaa ja herkkiä makuja.”

    Tarjottimella oli pannullinen keitettyä vettä, valikoima teepusseja, neljä kupposta, sekä yksi laakeampi astia. Bio-Klaanissa oli yleisesti tiedettyä, että kattavan tarjoiluastiaston oli hyvä palvella myös visorakeja.

    Viisikko asettui yhden aulan asiakaspöydistä ääreen ja valikoi itselleen juotavat.
    ”Eli…” Kepe aloitti ja yskäisi. ”Me tarvitsemme tietoa vanhasta majakasta.”

    ”Meillä on syytä uskoa, että kaikki ei ole sen suhteen ihan sitä miltä näyttää”, Visokki täydensi. ”Majakka liittyy todennäköisesti Nimdaan.”

    Arkistomaakarit näyttivät yllättyneiltä.

    ”Vanha majakka on ollut täällä pidempään kuin me klaanilaiset – paitsi tietysti Manu, mutta se on nyt sivuseikka – ja voi jopa olla, että majakka on syy sille, miksi olemme täällä. Siis, miksi Bio-Klaani on tällä saarella. Se jotenkin… kutsui Tawan tänne.”

    ”Umbra kutsui minut jäseneksi takavuosina…” Snowie mietiskeli ääneen. ”Hänkin on siinä mielessä eräänlainen majakka…”

    Geevee nojautui eteenpäin tuolissaan. ”Bio-Klaanin salattu varhaishistoria..? Sinähän olit mukana, eikö vain, Visokki? Perustamassa Klaania. Puhuiko Tawa tuolloin majakasta?”

    Visokki puri hammasta. Tässä se nyt oli. Syy sille, miksi hän oli vältellyt majakan mysteeriin tarttumista.

    ”Ei. Majakkaan liittyy jotain, mitä Tawa… ei kerro minulle.”

    Neljä muuta klaanilaista vilkuilivat toisiaan. Visokki jatkoi.

    ”Minä en tiedä miksi, tai kuinka tietoisesti, mutta Tawaan ja majakkaan liittyy salaisuuksia. En tiedä yrittääkö Tawa suojella minua joltain, onko hänen mielelleen tehty jotain… tai valehteleeko hän ehkä itselleenkin. Meillä kaikilla on mielissämme sopukoita, joihin astelua välttelemme… ja uskon vanhan majakan olevan sellainen paikka Tawalle.”

    Ja tietysti… Visokki ajatteli, mutta yksityisesti. Tawoja on kaksi.

    Snowie ryysti teetä. ”Meinaat kuitenkin, että tätä on syytä penkoa? Siis, ettei tallota Tawan varpaille…”

    Kepe ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hänellä itsellään oli taipumus sukeltaa pää edellä mysteerien syövereihin. Syksyn aikana hän oli satuttanut sillä itseään… ja tietysti Zeeronia.

    ”Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tämä on oikea tapa toimia.”

    ”Siinä tapauksessa”, Vaehran rykäisi ja suoristautui. ”Ehdotan, että koostamme ennakkotietomme yhteen, ja käymme kirjojen kimppuun. Faktojen listaus!”

    Geeveellä oli jo lehtiö valmiina. Hän naksautti kuulakärkikynänsä taistelukuntoon.

    ”Fakta yksi…” Kepe aloitti. ”Majakka on vanhempi kuin Bio-Klaani, ja ollut Mysterys Nuin etelärannikolla pitkään.”

    ”Fakta kaksi”, Vaehran liittyi. ”Majakka on yhä käytössä. Uusi majakka on tietysti liikenteen kannalta tärkeämpi, mutta vanhassakin palaa vielä valo.”

    ”Fakta kolme!” Snowie nosti kolme sormea pystyyn. ”Siellä ehkä kummittelee.”

    Geevee laski lehtiönsä. ”Mitä?”

    ”Juu, tai siis…” lumiukko seposti. ”Me kutsumme ’aaveiksi’ sellaisia mustavalkoisia olentoja, jotka liittyvät kaupungin vanhoihin rakennuksiin ja Verstaaseen. Siksi minulla on tämä imurikin matkassa! Ne vähän pelottavat minua…”

    Tonttu nyökytteli hitaasti. ”Aivan… lisään sen listalle.”

    ”Fakta neljä… Avde hyökkäsi Bio-Klaaniin nähdäkseen muistoni tuosta majakasta. Siinä muistossa Tawa piteli Nimdan sirua käsissään majakan korkeimmassa kerroksessa.”

    ”Mitä?”
    ”Häh?”
    ”…anteeksi?”
    ”Miten oli?”

    Visokki käänsi katseensa ulos ikkunasta. Raskaat sadepisarat ravisuttivat arkistojen pihan havupuita.

    ”Niin… tämä on kenties kaikista perimmäisin syy vanhan majakan mysteerin ratkomiselle. Avde tahtoi minulta muiston… juuri tuon muiston. Minä en muistanut sitä itsekään, mutta hän löysi sen päästäni. Tawa ja minä vanhan majakan huipulla… Nimdan siru Zeeta Tawan käsissä…”

    ”No… tämä kieltämättä lisää asian… painokkuutta”, Vaehran sai sanotuksi. ”En tunne Avdeen liittyviä seikkoja tarkasti, mutta tämä kuulostaa huolestuttavalta.”

    ”Avdella on kyllä vahva yhteys Nimdaan… ja mikäli eräisiin vanhoihin legendoihin on uskominen, myös Verstaaseen. Profeetta joka alunperin avasi oven Verstaaseen teki sen käyttääkseen Nimdan voimaa saadakseen rakastettunsa takaisin – tai näin ainakin itse sitä legendaa tulkitsen – ja Avde on heidän lapsensa. Tai siis samaa perhettä”, Kepe pohti ääneen. Olisipa hän kysynyt Profeetalta tämän motivaatiosta. Se kohtaaminen tuntui nyt unelta, eikä unissa koskaan pystynyt tekemään rationaalisia päätöksiä.

    Visokki vilkaisi Kepeä. ”Niin. Asiat lähestyvät toisiaan ja puroista alkaa muodostua joki. Ollaan varovaisia, ettei virta vie meitä mukanaan.”

    Geevee pomppasi tuoliltaan lattialle. ”No, tämä ei päivittelemällä selviä. Minulle tulee heti mieleen pari selontekoa, joista voisi olla apua.”

    ”Samoin”, Vaehran nyökkäsi ja nousi hänkin. ”Hae sinä henkilöstöraportit, ja minä tuon kiinteistöasiakirjat?”

    ”Kiinni veti.”

    Maakarit pyyhälsivät hyllyjen väliin ja jättivät muut kolme vielä viimeistelemään kupposiaan.

    ”Miten teillä muuten… miten teillä menee Tawan kanssa?” Snowie kysyi Visokilta. ”Koska… me puhuimme tästä silloin kun olit, tuota, Kapuran mielessä, ja neuvoin sinua kysymään mielikuvitus-Tawalta apua, niin jäin miettimään…”

    Visokki katsoi Snowieta pitkään. Hän havahtui siihen, ettei enää kavahtanut kysymystä yhtä paljon kuin olisi aiemmin kavahtanut.

    ”Paremmin, kiitos kysymästä. Viime päivien käänteet ovat olleet hyväksi meille molemmille, vaikka hän kaipaisikin kohta lomaa.”

    ”Heheh, en yhtään ihmettele”, Snowie sanoi. ”Käänteitä riittää. Sinänsä ihan napiin mennyt Rumisgonen-keikkammekin oli aika rankka kyytiläispuolelta, mutta tuskin hirveästi helpompi täällä epätietoisuudessakaan.”

    Visokki nyökkäsi. Snowie selvästi tiesi, mikä viime päivien käänteistä oli vaikuttanut Tawaan eniten. Nämä päivät olivat lisänneet ymmärrystä siitä, mikä oli oikeasti tärkeää. Kaupunki oli jonkin verran tyhjempi, ja se oli herättänyt monetkin heistä siihen, että mikään tai kukaan täällä ei olisi ikuista… mutta taistelulla voitiin kuitenkin saavuttaa vähän lisäaikaa. Viimeinen keskustelu Dinemin kanssa palasi Visokin mieleen. Hänen oli vaikea olla herkistymättä.

    Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli näkevänsä Tawan, näkevänsä tämän väsymyksen, ja alkoi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten hyödytön oli ollut jo viikkojen ajan. Enemmän kuin koskaan Tawa oli joutunut kannattelemaan neljälle adminille kasattua työtä yksin. Ei sellaiselle voinut olla katkera… ei, vaikka tämä salailisikin jotain. Vaikka sitten tietoisesti.

    Mutta kyllä hänen täytyi saada tietää. Vähintään Tawan itsensä vuoksi. Konkreettiset askeleet sodassa olivat tärkeitä, mutta niin oli tämäkin. Jos heidän kohtalonsa oli joutua aina Nimdan hampaisiin, hän halusi tietää, kuinka kauan sitten se oli alkanut.

    ”Noniin!” Vaehranin ääni kuului hyllyjen välistä. ”Parempi tulla tänne, täällä on enemmän tilaa levittää tarvittavat asiakirjat.”

    Kepe, Snowie ja Visokki nousivat ja kulkivat äänen luo. Siellä arkistomaakarit olivat jo pistäneet parastaan ja levittäneet pöydälle yhtä sun toista.
    ”Näistä meidän pitäisi saada koostettua sangen kattava tietopaketti vanhasta majakasta”, Vaehran selitti. ”Aivan ensimmäiseksi meinasin aloittaa tästä, mutta…”

    Hän liu’utti paksun kirjan pöydän yli muiden luettavaksi. Siinä oli leveät ja kellastuneet sivut.

    ”… tästä ei löytynyt oikeastaan mitään. Tämä on listaus kaupungin ja lähitienoon rakennuksista ja niiden historiasta, mutta majakasta kerrotaan vain sen olleen rannalla jo ennen muuta kaupunkia. Mitä ilmeisimmin jäänteenä etelärannan vanhasta asutuksesta. Vanhoja majakkoja on saarella muutenkin, mutta tämä on ikäisekseen häkellyttävän hyvin säilynyt. Muuta ihmeellistä siinä ei vaikuttaisi olevan.”

    ”Mutta eipä hätää”, jakkaralle asettunut Geevee jatkoi. ”Meillä on kyllä aineistoa ihmeteltäväksi koko sakille. Tarttukaa mieleiseenne ja ruvetkaa selaamaan. Tässä on erilaisia tutkimuksia ja raportteja, linnakkeen korjaustoimikunnan vuosikertomuksia, muutaman mahdollisesti olennaisen yrityksen rekisterejä…”

    Kepe katsoi kirjoja edessään. Tämänkaltainen tutkimus ei ollut aivan hänen ominta alaansa, mutta hommaa riitti kaikille kynnelle kykeneville. Hän tarttui lähimpään niteeseen, joka vaikutti olevan painettu selonteko satamarakennusten huoltotarpeista kahdenkymmen vuoden takaa. Eikun menoksi…

    Kaikki ottivat itselleen luettavaa. Tunnin silmäilyn jälkeen Vaheran kävi keittämässä uuden pannullisen teetä, ja toisen tunnin vierähdettyä taukohuoneen keksipurkki tyhjennettiin pöydälle. Aina välillä joku löysi jotain hyödyllistä tai mielenkiintoista (”Hei! Tiesittekö, että Koukkukäpälä ja Hevisauresin korvaaja toimivat aikoinaan Huonon kadunlakaisijoina?”), ja kolmannen tunnin jälkeen seurue oli käynyt kaikki niteet jonkinlaisella tarkkuudella läpi.

    ”Näistä muodostuu aika pahaenteinen kuva…” Geevee totesi katsoessaan seurueen tekemiä muistiinpanoja. ”Varsinaisesta majakan historiasta ei ole kirjoitettu käytännössä mitään, ja muutakin dataa on vain vähän. Näiden tietojen perusteella mikään kaupungin huoltoyrityksistä ei ole koskaan korjannut majakkaa, eikä ole Bio-Klaanin korjaustoimikuntakaan. Mikään taho ei ole myöskään toimittanut sinne mitään tavaroita. Ei ruokaa, ei vaatteita, ei uutta maalia, ei vaihtolamppua majakan isoon lyhtyyn…”

    ”Eikä mitään tietoa henkilökunnasta…” Visokki mietti. ”On tietysti mahdollista, että majakanvartijan ammatista ei yksinkertaisesti jää minkäänlaista paperijälkeä, mutta että näin monta vuosikymmentä ilman minkäänlaista merkkiä missään näistä kirjoista…”

    Snowie tunnusteli keksipurkin pohjaa viimeisten murujen varalta. ”No joo, aika kumma juttu… en muista, että kukaan olisi koskaan puhunut mistään majakanvartijasta. Mutta… pakkohan siellä on jonkun olla? Kun se kuitenkin pyörii siellä aina välillä, se valo?”

    ”Melkoinen erakko…” Kepe totesi ja nousi seisomaan. Hän venytteli ja mietti seuraavia askeleita. ”Luuletteko, että meidän olisi parasta vain… mennä paikan päälle?”

    Kirjoja selaamalla pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa tarvittiin empiriaa.

    Snowie näytti hermostuneelta ja vilkuili kirjahyllyyn nojaavaa kummitusimuria.

    ”Luulen”, Visokki vastasi. ”Meillä alkaa olla kasassa kattavat pohjatiedot, ja tänään ehtisimme vielä. Minä en haluaisi venyttää tätä enää yhtään.”

    Visokki katsoi kaikki tutkimusseurueen jäsenet läpi. Nelikko hänen edessään ei ollut välttämättä voimakkain tai vaarallisin kokoelma klaanilaisia, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Oli luultavasti sitä turvallisempaa, mitä harvempi kahlaisi tämän arvoituksen altaaseen… ja nämä neljä olivat jo aika syvällä.

    ”Kenenkään teistä ei ole tietenkään pakko tulla mukaan.”

    Kepe vilkaisi Snowieta, Snowie vilkaisi Kepeä. Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan. Kaikki ilmoittivat olevansa mukana.

    ”Mutta saanko ehdottaa, että käymme tässä välissä pikaisesti linnakkeella?” lumiukko kysyi vielä. ”Meinasin unohtaa, että minun oli tarkoitus käväistä vielä Kupen luona kysymässä tästä haavastani…”
    Hän taputti laserviiltoa kädessään.

    ”Hei, se saattaisi olla muutenkin hyvä idea”, Vaehran innostui. ”Minusta tuntuu, että hän voisi auttaa meitä toisellakin tapaa.”


    Heidän kävellessään tietä kohti kaupunkia Kepe mietti, miten hänkin haluaisi nyt nähdä tuon korjatun Kezenin nauhan. Ties mitä salaisuuksia se yhä kätki. Eräs yksityiskohta joka oli mennyt muilta ohi mutta tuotti hänelle kylmiä väreitä oli se, että Kezen itse oli puhunut mielestä sielun ”verstaana”. Vaikka sanavalinta olikin kääntynyt toisesta, muinaisemmasta kielestä, hän ei voinut olla miettimättä sitä, että oli itse alkanut kutsua Verstasta tuolla nimellä jo kauan sitten, kauan ennen kuin tiesi sen yhteydestä Nimdaan ja sen mielimaailmaan. Oliko Kezen itse aikanaan löytänyt samanlaisen oven?

    Se ei ollut mahdoton ajatus, jos tälläkin oli ollut Nimdan siru käytettävissään. Samaan tapaan kuin Profeetta oli löytänyt – tai avannut – oven Verstaaseen.

    Veikö Kezenin ovi samaan paikkaan?

    Se ajatus kuitenkin katkesi siihen, kun Vaehran hidasti askeleitaan ja jättäytyi Kepen tasalle.
    ”Hei, Kepe”, tulen toa sanoi. ”Sopiiko vaivata hetki?”

    ”Tottahan toki”, Kepe havahtui ja vastasi.

    ”Sinä olet yksi ainoista, joilta voin tätä oikeastaan kysyä”, Vaehran pohjusti, ”kun olet onnistunut tasapainottamaan noin taitavasti, noh… eräänlaisen tutkijan uran ja vähän toalle perinteisemmän seikkailemisen. Minä olen pölyttynyt sisätiloissa viime aikoina aika paljon ja vaikka rakastan työtäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minä luulen olevani lähdössä pian… no sanotaan sitten vaikka tosiaan seikkailemaan. Onko… onko sinulla koskaan vaikeuksia siinä? Tiedätkös, vaihtaa moodi työstä siihen, että pitäisi olla… sankari?”

    Kepe mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei ollut juuri koskaan sanallistanut aiheeseen liittyviä ajatuksiaan.

    ”Minä en oikeastaan ole koskaan oikein ajatellut olevani mikään sankari… Ja niihin seikkailuihin, joihin olen päätynyt, suhtaudun oikeastaan aika samaan tapaan kuin tieteentutkijan työhöni – eräänlaisena kenttätutkimuksena, joissa toan kyvyistä vain sattuu olemaan välillä hyötyä? En ole juurikaan ajatellut, että siinä olisi mitään moodia vaihdettavaksi. Ja sitten välillä unohdan kokonaan olevani toa.”

    Vaehran kuunteli mietteliään näköisenä. Hiljaisuus Kepen sanojen jälkeen viesti, että hän todella prosessoi toverinsa sanoja.

    ”Olen… yllättynyt. Sinulla on kuitenkin niin paljon legendaarisia seikkailuja vyösi alla. Koko se juttu Nui-Korossa, tuo teidän Verstas-episodinne ja… mikäs se oli se kerta, kun tutkitte niitä hylättyjä kaivoksia Killjoyn kanssa?”

    ”Joo se oli kyllä outo tapaus, siellä pitäisi käydä uudestaan… Mutta ei noissa omasta mielestäni mitään hirveän sankarillista tai toamaista ollut. Olen vain aina mennyt eteenpäin tieteilijän intuitiollani – ja se tapaa tuottaa ihan hyviä lopputuloksia, joten heuristiikkaa ei ole useinkaan tarvinut muuttaa… Äh, tai siis, tarkoitan että on ihan hyvä olla se oma itsensä, niissä housuissa joissa on itselle mukavinta olla. Ethän sinäkään varmaan itse päättänyt olla toa, joten minusta on ihan ookoo toimia niin kuin itse kokee parhaaksi, ja olla huolehtimatta liikaa siitä, että näyttääkö sankarilliselta vai ei. Ja luottaa siihen, että se kuka sinulle ikinä toa-kiven antoikaan teki sen harkitusti eikä hetken mielijohteesta. Se on ainakin itselleni lohdullinen ajatus.”

    Vaehran naurahti. Ei mitenkään ilkikurisesti, mutta ei aivan vilpittömästikään. Ehkä lähinnä itselleen ja omille ajatuksilleen.

    ”Olet aina jotenkin tosi paljon enemmän maan tasalla näistä asioista kuin voisi kuvitella tyypiltä, joka keksi… no, esimerkiksi kummitusimurin? Kaipa minä kysyn tätä lähinnä siksi, että riski joutua tositoimiin on aika iso ja huomioiden kuinka nazorakien rintama vaan liikkuu ja liikkuu, tuntuu siltä, että… tulikosketus on aika vääjäämätön. Normaalisti lohduttautuisin sillä, että ainakin paras ystäväni on rinnallani aina, kun häntä tarvitsen, tiedätkö, vähän niin kuin Snowie on aina sinun kanssasi! Mutta… tällä kertaa joudun lähtemään ilman häntä. Minun pitää jotenkin saada tämä asia ratkaistua omin voimin.”

    Vaehran tuijotteli edessään kävelevää kaksikkoa. Geeveen kädet vispasivat edestakaisin tämän keskustellessa lumiukon kanssa. Hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että hän oli lähdössä. Siitäkin huolimatta, että tonttu oli moneen otteeseen vannonut ääneen, että Vaehranin lähtö oli tälle okei.

    ”Miksi sitten olet lähdössä yksin? Seikkailu kaksin on aina hauskempaa, ja silloin sitä jaksaakin paremmin!”

    ”Geevee”, Vaehran aloitti. Sen sanominen tuntui jotenkin vaikealta. Hän oli oikeastaan tietoisesti vältellyt niitä ajatuksia melko pitkään, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänestä tuntui, että niitä olisi pakko jossain vaiheessa käsitellä.

    ”Geevee on… vaarassa. Muistatko sen taannoisen hotellipalon? Peelo on melko varma, että sen tarkoitus oli… polttaa Geevee. Se oli minusta ihan kauhea ajatus. Ja tuulesta temmattu myös. Kunnes vähän aikaa sitten saimme… tai siis, Geevee sai tietää hieman asioita itsestään. Ja nyt, oikeastaan… minusta tuntuu, että tunnen hänet vähän jotenkin entistä huonommin? Tai siis, enhän minä edes tiedä, mikä hän on, muuta kuin tuollainen tonttu, eikä sillä tietenkään ole minulle mitään väliä. Hän on minun tonttuni, minun ystäväni, mutta jos joku yrittää tappaa hänet sen vuoksi… tuntuu siltä, että jos hän lähtisi mukaan, hän olisi vielä suuremmassa vaarassa. Mutta ajatus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain sillä välin, kun olen poissa…”

    Vaehranin oli pakko pysähtyä hengittämään. Hän oli ehkä sanonut jo liikaa, vaikka luottikin kyllä Kepeen siinä, että keskustelu jäisi vain heidän kahden välille.

    Vastaus oli huomattavasti synkkäsävyisempi kuin mitä Kepe oli odottanut, ja kuulosti hyvin vakavalta. Hän ei tiennyt mistä oli kyse – eikä edes sitä, mikä tonttu oikeastaan oli. Tilanne ei kuulostanut järin yksinkertaiselta, eikä hän ollut varma, oliko hänellä edes neuvoja annettavaksi.

    ”Mitä luulet, kuka saattaisi olla tuon takana? Tai voitko odottaa, että syyllinen saadaan kiikkiin ennen kuin lähdet?”

    Kepen mieleen tunki vääjäämättä myös uusi ajatus; mitä jos Snowielle kävisi jotain? Se ei ollut aiemmin edes kuviteltavissa – oliko lumiukoille edes mahdollista käydä mitään, jos kyseessä oli vieläpä lumiukko, joka ei sulanut? Tietysti se lasersäde oli todistanut, että Snowiekin saattoi vahingoittua…

    ”En… en ole aivan varma”, Vaehran myönsi. Hänen ajatuksensa vierailivat väkisinkin Tulinoidan Mestarissa, kuka tämä sitten olikaan – jos oli – mutta hän ei ollut edes siitä ajatuksesta kovin itsevarma.
    ”Toivon vain, että nämä muurit suojelevat häntä sen aikaa, kun olen poissa. Se kumma etsivä ja Peelo lupasivat kyllä selvittää, mikä pikkumiestä vainoaa, mutta tämä reissuni liittyy Sugan Selecius-kontakteihin. Ja se pitää hoitaa niin pian kuin mahd– hetkonen!” Vaehran keskeytti itsensä tajutessaan jotain. ”Peelo! Pitäisikö hänetkin ottaa mukaan? Se on kamalan välkky kaveri. Saattaa hoksata jotain, mitä me emme.”

    ”Ah, ei vaivata turhaan”, Kepe vastasi. ”Hän on… mitenkäs hän sen oikein sanoikaan? ’Dynamo-matkalla lihamaailmaan?’ Hänellä on tapana tehdä niin aina välillä.”

    Vaehran oli vähän yllättynyt siitä, että Kepe tiesi Peelon liikkeistä. Androidi oli kyllä viime aikoina vaellellut arkistoissakin aika määrätietoisen näköisesti kaikenlaisia kummallisia pyyntöjä esittäen. Tämän täytyi olla melko syvällä omassa tutkimuksessaan ja toisaalta Vaehran myös luotti, että tämä kertoisi heille löydöksistään, jos sellaisiin törmäisi.

    ”Ah, niin joo. Hän on maininnut sen dynamon muutamaan otteeseen syksyn aikana”, Vaehran tuumasi. Hän oli unohtunut taas tuijottelemaan edessään kulkevaa kaksikkoa. Molemmat heistä olivat toa-soturin vaaralliseen vanaveteen sotkeutuneita raukkoja, kun Vaehran sitä mietti, mutta Kepen sanoissa oli kyllä aika paljon konkreettista totuutta. Ystävyyttä ei mitattu siinä, kuka oli toa ja kuka ei. Kyllähän tontut ja lumiukot lopulta kummatkin uhkuivat sellaista vanhojen seikkailutarinoiden mystiikkaa.

    Snowie tallusti ja Geevee kipitti hieman toa-parivaljakkoa edellä.

    ”Mitenkäs laivat? Pysyvätkö pulloissaan?” lumiukko kysäisi.
    ”Hahah”, tonttu naurahti. ”Ongelmahan on perinteisesti toisensuuntainen… vaikeampaa se on saada niitä sinne pulloon kuin estää niitä tulemasta ulos. Mutta kyllähän sinä sen tiedät – mitä siitä on, useampi vuosi, kun olit kokeilemassa?”

    ”Joo…” Snowie pysähtyi hetkeksi muistelemaan. ”Jotenkin sitä luulisi, että taito pienentää sormia tekisi siitä hommasta helpompaa – tai minusta muuten vaan näppärämmän – mutta ei se ole ikinä onnistunut…”

    ”Tuntemattomia ovat lumiukon tiet…” Geevee mutisi huvittuneena. ”Oletko ikinä kokeillut muuttua niin pieneksi, että mahtuisit vaikka juuri pulloon kokonaan?”

    ”En… enkä usko, että se onnistuisi. Jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Sehän näissä tempuissa tulee tielle, että pitäisi osata ajatella ne ennen kuin tekee niitä. Alkuvuosina teimme Kepen kanssa testejä siitä, mikä kaikki on minulle mahdollista, mutta siitä on jo aikaa.”

    Geevee jäi miettimään sitä hetkeksi. Hänkin oli viime aikoina… saanut uudenlaisen perspektiivin omaan kehoonsa, mieleensä ja niiden väliseen suhteeseen.

    ”Kuinka usein mietit…” tonttu aloitti. ”…että sinä tai minä keräisimme aika paljon enemmän ihmetystä osaksemme varmaan missä tahansa muussa kaupungissa? No, paitsi ehkä Odinalla…”

    ”Jatkuvasti…” lumiukko sanoi ja suoristi sadeviittaansa. ”Ja viime aikoina vielä enemmän. Kun siis…”

    Kuinkakohan paljon Geevee tiesi petturitutkinnasta?

    ”… kun minulla on se tilanne, että…” Snowie yritti muotoilla ajatustaan.

    ”Että sinun epäillään tehneen jotain Bio-Klaanille petollista, ja nyt mietit muuttuuko tilanne? Että oliko myös tästä kaupungista löytämäsi hyväksyntä sittenkin vain väliaikaista?”

    Snowie katsoi vierellään taapertavaa tonttua. ”Niin.”

    He askelsivat hetken puhumatta.

    ”Täsmälleen niin”, päivitteli lumiukko. ”Tosi, ööh, tarkkaa myötätuntoa.”

    ”Hmh”, Geevee äännähti. ”En tiedä olenko erityisen… yleisesti hyvä myötätunnossa. Mutta luulisin ymmärtäväni tilanteesi. Eräänlaisena tonttuna eläminen antaa nähdäkseni perspektiiviä samoihin asioihin kuin jonkinlaisena lumiukkona oleminen.”

    Snowie oli horjahtaa mutaisella polulla, mutta Geevee auttoi häntä pitämään tasapainonsa. Snowie puhui: ”Onneksi on tonttuja, tai siis tonttu.”

    Hän ei tiennyt, miten arkaan kohtaan osui. Geevee kuitenkin sulki tässä tilanteessa veljensä sydämeensä. Nyt ei ollut järkevää avata tätä keskustelua.
    ”Niin. Ja onneksi täällä on muutenkin ymmärtäväistä väkeä.”

    Snowie nyökkäsi. ”No jep! Vaikkapa tuo toa-herrasväki takanamme…”

    He katsoivat Kepeä ja Vaehrania, jotka tulivat muutaman metrin perässä, omaan keskusteluunsa uppoutuneina.

    ”En suoraan sanottuna tiedä, mitä tekisin ilman Kepeä…”, lumiukko puhui hiljaa. ”Tai siis tiedän, tavallaan. Meillä oli vähän vaikea pätkä tuossa välissä, kun… saimme vastauksia Nimda-juttuihin, ja käsittelimme niitä aika eri tavalla… Ja se oli ihan kamalaa! Siis, elely ilman että notkun Kepen pajalla ja ilman että syön Kepen kanssa leipiä ja niin edelleen.”

    Geevee katsoi sadeviittaan kietoutunutta Vaehrania. Aikoikohan tulen toa ottaa tuon viitan matkoilleen? Tonttu saisi syödä aika monta leipää ilman omaa partneriaan, jos Vaehran toteuttaisi seikkailunsa.

    Snowie huomasi muutoksen Geeveen kasvoilla. ”Mitäs, sanoinko jotain hölmöä..?”

    ”Ei, mietin vain… että olet oikeassa sen suhteen, että näitä juttuja ei parane pitää itsestäänselvyytenä.”

    ”Ai?”

    ”Vaehran on ehkä lähdössä tehtävälle… huoli polttelee.”

    Geeveellä olisi riittänyt käsiteltävää itseensä ja kaltaisiinsa liittyvien asioidenkin sulattelussa. Siihen päälle vielä Vaehranin seikkailusuunnitelma… no, tokihan nämä asiat kytkeytyivät toisiinsa.

    Snowie nyökytteli. ”Ohhoh… luulen ymmärtäväni huolen. Nörtti-toan kanssa elely antaa perspektiiviä nörtti-toan kanssa elelyyn… tai siis…”

    Geevee nyökkäsi tietävisenä.
    ”Niin…”

    ”Kun osaavathan nuo taikoa ja kaikkea, mutta silti…”

    ”Niinpä.”

    Snowie ja Geevee pudistivat kumpikin päitään. Oli liian helppoa kuvitella, mitä kaikkea ystävälle saattaisi sattua sota-ajan ja murhanhimoisten salaliittojen temmellyksessä.

    ”Palaan aiempaan”, Snowie totesi. ”Että en halua kuvitella, mitä tekisin ilman Kepeä. Näissä petturijutuissakin… Koska kyllähän se minuun sattuu, että sellaisia minusta mietitään, tietenkin. Mutta se helpottaa, että Kepe on ollut vankkumaton kaveri tämän tiimoilta. Eikä ole pistänyt minua tästä tikunnokkaan, kun tietää että niitä, ööh, tikkuja on liuta jonossa.”

    Kylmät väreet kulkivat lumiukon selkäpiitä pitkin. ”En halua kuvitella sellaista päivää, että Kepe vaihtaa tässä kantaansa…”

    Geevee nyökkäsi. ”Ei siis kuvitella. Meillä on tehtävää tässä ja nyt.”

    He katsoivat Visokkia, joka johti seuruetta päättäväisesti. Uniikki tapaus hänkin, molemmat ajattelivat mielessään. Yksi klaanilainen lisää, jolle ei varmasti ollut liikaa kotivaihtoehtoja tämän kaupungin ulkopuolella.

    Visokki vilkuili majakan suuntaan. Hän tarvitsi hetken hiljaista yksinoloa: kun puhuminen ja ajatteleminen olivat suorituksina niin lähellä toisiaan, vaati ajatustyö vastapainokseen myös sanomattomuutta.

    Hän katsoi majakkaa, ja kuvitteli Tawan sen korkeimpaan kerrokseen, lampun vierelle. Nimda Zeeta käsissään, riemukkaasti hymyillen. ”Visokki! Katso!” Tawa kutsui häntä muistojen halki.

    Majakassa välähti valo.

    Tietenkin siinä välähti valo. Vanha majakka oli käytössä, kuten aina ennenkin. Valo ohjasi meriliikennettä – meriliikennettä, jonka nazorakit olivat pelottaneet pois. Mutta kuitenkin. Vanha majakka jatkoi välkettään. Tasaisesti, ennakoitavasti, luotettavasti, aivan kuten aina ennenkin. Siihen ei vain koskaan kiinnittänyt huomiota.

    Paitsi nyt. Nyt Visokki tiesi, että majakkaa ei ollut huollettu koskaan. Visokki tiesi, että siellä ei ollut virallista henkilökuntaa. Visokki tiesi muistavansa, kuinka hän ja Tawa olivat olleet sen kattokerroksessa, Nimdan hohteessa.

    Majakassa välähti valo.

    Se oli tuttuun tapaansa sävyltään kylmä. Taittoi siniseen.


    Sairasosaston aktiivisuus sinä iltana oli samalla tasolla arkistojen kanssa. Se oli tietenkin hyvä asia: missään ei ollut vakavaa onnettomuutta tai tulipaloa, joten sairasosastolla ei myöskään ollut tulipalokiirettä. Tunti tunnilta voimistuva myrsky oli eittämättä sulkenut suuren osan kaupungin väestä sisätiloihin. Juuri siksi Kupe olikin niin yllättynyt, kun osaston aulaan rämähti vettä tiputtava viisikko.

    ”Toivottavasti teillä ei ole kaikilla jotain hätänä. Meitä ei ole päivystyksessä ihan hirveän montaa”, ylilääkäri huomautti, mutta tarttui Vaehranin käteen, kun tämä sitä tarjosi. Kaksikko näki toisiaan melko harvoin päivittäiset työpisteensä huomioiden, mutta läsnäolevista kaikki tiesivät, että toat olivat vanhoja ystäviä.

    ”Meillä olisi sinulle itse asiassa vähän erikoisempi pyyntö”, Vaehran aloitti.

    ”Tai siis, erikoisempi pyyntö ja vähän tavallisempi pyyntö. Jos voisimme aloittaa siitä, ööh, sairasosastomaisemmasta…”, Snowie pisti väliin. ”Alkujansa tulimme kysymään, että oletko ehtinyt kurkistaa niitä kuvia haaveristani. Joista puhuimme eilen.”

    ”Hmm, aivan”, Kupe nyökytteli. ”Olen. Hyvä että kävit näyttämässä haavaasi, mutta emme suoraan sanottuna saaneet kuvista kovin paljoa irti.”

    Lumiukko kuunteli jännittyneenä. Kepe oli myös utelias.

    ”Laseraseen aiheuttama vamma vaikuttaa tyypilliseltä, noh, sinulle. Kuten hyvin tiedät, olet mielenkiintoisimpia potilaitani, ja uskon olevani tilanteestasi paremmin perillä kuin kukaan muu lääkäri… mutta tietomme ovat valitettavan rajalliset.” Veden toa katsoi lumiukkoa myötätuntoisesti ja jatkoi asialliseen tapaansa: ”Emme ole varmoja, miksi isku lamautti kätesi niin pitkäksi aikaa, koska emme ole aivan varmoja anatomiastasi muutenkaan. Mutta on täysin uskottavaa, että isku sattui osumaan… no, hermoosi, tai vastaavaan. Eli kyse voi hyvinkin olla silkasta sattumasta. Hyvä uutinen on se, että vammasi vaikuttaisi olevan paranemaan päin.”

    ”Ohhoh”, Snowie päivitteli. ”Onhan sitä oudompaakin sattunut… mutta hyvä jos kätönen tulee kuntoon!”

    Hän vilkaisi naarmua kädessään. Yhä siihen koski, mutta nyt selvästi vähemmän.

    ”Onko se pysynyt paikallaan?” Kupe kysyi.

    ”Ööh, aika hyvin joo”, Snowie vastasi ja pyöritteli vasenta kättään. Hän kääntyi muiden suntaan. ”Kun siis, tämä käsi oli ensin lamautuneena ja sitten hyvän tovin irti. Siinä sitten kestää aina välillä, että se kiinnittyy tukevasti.”

    ”Mutta niin”, Kupe selvitti kurkkuaan ja käänsi myös katseensa muuhun joukkioon. ”Oletan ettette tulleet kaikki tänne kuulemaan Snowien epikriisiä.”

    ”Emme”, Visokki vastasi. ”Olemme lähdössä tutkimaan saaren vanhaa majakkaa ja ymmärrät varmasti, millaisia haasteita tämä sää sille asettaa. Kenelläkään meistä ei ollut välitöntä tietoa Hain sijainnista ja Ruki on… noh, tiedät kyllä. Toivoisimme matkaamme veden toaa pidättelemään pahimpia tyrskyjä sillä aikaa, kun menemme sisään.”

    Kupe katsoi hämähäkkiä vähän hölmistyneenä. Hän melko harvoin poistui sairasosastolta muissa kuin lääkärin tehtäviin liittyvissä asioissa. Hän kuitenkin ymmärsi Visokin pyyntöä ja osasi jo valmiiksi vastata siihen kysymykseen, jonka joku tilannetta ulkopuolelta tarkkaileva olisi saattanut kysyä.

    ”Kyseenalaistaisin muuten, miksi olette valinneet juuri tällaisen yön sen tutkimiselle, mutta olen kyllä melko varma, että tämä myrsky tulee ainoastaan pahenemaan tästä. En ole käsitellyt sellaisia vesimääriä… ikinä. Oletteko varmoja, ettette halua odottaa aamuun? Tai sitä, että saamme Hain kiinni.”

    ”Kuten itsekin sanoit, myrsky tästä tuskin lientyy. Jos annamme asiamme odottaa, saattavat aallot muuttua täysin hallitsemattomiksi. Hoitaisimme tämän mielellämme tänä yönä”, Vaehran selitti.

    Julkisella paikalla sanomatta jäi, että jos majakassa oli jotain salaperäistä toimintaa, sitä oli varmasti lähinnä yöllä.

    Kupe murahti ja mietiskeli hetken. Hän pälyili hetken ympärilleen, mutta karjaisi lopulta olkansa yli jonnekin syvemmälle sairasosastolle.

    ”EREGCE! OLETKO HOLLILLA?”

    Jostain kauempaa kuului hyväksyvä, puoliksi huudettu murahdus ja askeleita. Kupe käänsi katseensa takaisin Vaehraniin ja selitti.
    ”En valitettavasti voi jättää osastoa ilman ainuttakaan lääkäriä. Katsotaan, mitä voimme tehdä asialle.”

    Hetken päästä ovesta Kupen selän takaa ilmestyi valkoiseen lääkärintakkiin pukeutunut pitkä schilukromidi, joka loikkasi ensin kynnyksen ja sitten Kupen vastaanottopöydän yli hieman yliampuvan ketterästi kokoonsa nähden.

    Mies oli melko laiha, kasvojensa rakenteeltaan jykevä ja tämän päästä kasvavat lonkerot oli trimmattu äärimmäisen lyhyiksi niin, että ne törröttivät tämän kallosta suoraan ylöspäin. Etelästä saarelle saapunut mies oli ollut tuttu näky sairasosastolla jo muutamia vuosia, mutta yksikään läsnäolijoista ei muistanut käyneensä tämän kanssa kokonaista keskustelua.

    ”Nämä epelit kaipaisivat minua tuonne myräkkään… kuinka pitkäksi aikaa?” Kupe varmisti.

    ”Tunniksi-pariksi!, Kepe täsmensi.

    ”Tunniksi-pariksi, Kupe toisti. Tiedän, että sinulla piti olla vapaailta, mutta olisiko sinun mahdollista päivystää sen aikaa, kun olen poissa?”

    Eregce suki hetken leukaansa. Schilukromidi näytti puntaroivan Kupen sanoja tarkkaan.

    ”Noooh. Kylläpä se varmaankin passaa. Jos nyt ei puhuta kokonaisesta yövuorosta, tosijjaan. Kiskon kymmenettä tuntia jo tällä hetkellä, tosijjaan.”

    ”Kiitos”, Kupe huokaisi. ”Otan hakulaitteen mukaan siltä varalta, että jotain sattuu.”

    Eregce nyökkäsi. Lonkerot tämän päässä hyllyivät hassusti.
    ”Teillä kävi tuuri. Tämä myrsky on niin pahana, että jouduin perumaan parkour-roolipelin jo toista iltaa putkeen. On vähän liian vaarallista viedä liikuntarajoitteisia skeittiparkkiin kaatuilemaan tällaisessa tuulessa, tosijjaan.”

    ”Parkour-roolipeli” toisteli itseään melko monen kuuntelijan päässä. Snowie kyllä tiesi, mistä oli kyse, sillä Bladis oli kulkenut Eregcen ryhmässä jo jonkin aikaa ja kertonut siitä kupillisen ääressä. Se oli Klaanin linnoituksen urbaaneimmissa ympäristöissä kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen, jossa Eregce ehosti syystä tai toisesta huonosti liikkuvien potilaiden liikkumisen kokemusta elävillä kuvauksilla siitä, millaisilla tavoilla hänen johtamansa fysioterapeuttiset harjoitteet vaikuttivat pelin maailmaan. Suurimman osan ajasta jokainen lihaskuntoharjoite oli puettu joko taisteluksi muinaisia liekkidraakkeja vastaan tai pahan makutan kätyreiden peittoamiseksi. Ne kuulostivat Snowiesta ihan hauskoilta, vaikka Bladis olikin kertonut niistä vähän nolostellen.

    ”Parkour… roolipeli?”, Visokki ihmetteli.

    ”Niin tosijjaan, kun liikuntarajoitteisilla monesti olisi mielitekoja urheilla, mutta –”

    ”Ei kun… minä en ymmärrä, mitä parkour tarkoittaa”, Visokki jatkoi hieman nolostuneena. Päätellen siitä, että kukaan muu ei ollut kysynyt aiheesta mitään, kaikki muut tiesivät, mistä on kyse… tai eivät kehdanneet vain myöntää tietämättömyyttään.

    ”Aah, niin, tosijjaan”, Eregce yllättyi. ”Sehän kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että edetään pisteestä A pisteeseen B silleen mahdollisimman tehokkaasti, tosijjaan. Tiedätkös, lähdetään hoodeille, etsitään mahdollisimman hyvä spotti, jossa edetä, ja sitten taitetaan matka mahdollisimman suoraan esteistä huolimatta. Silleen, hypitään aitojen yli, kiivetään katon kautta, pudottaudutaan niin korkealta kuin nivelet kestää!”

    ”Hoodeille”, Snowie toisti äänettömästi, mutta niin selkeästi suutaan liikuttaen, että Kepe ymmärsi sen silti.
    ”Spotti”, Kepe nyökytteli. Kupe näytti siltä, että olisi halunnut vajota jonnekin aika syvälle. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä kuudes kerta, kun hän sai kuulla selityksen.

    ”Mutta hetkonen. Jos te hypitte ja pompitte niveliänne uhaten, miten se muka sopii liikuntarajoitteisille?” Geevee ihmetteli.

    ”No katsos nyt unohdit sen ’roolipeli’-osion”, Eregce huomautti. ”Me vain kuvailemme sanoillamme, kuinka tekisimme niin, tosijjaan!”

    Schilukromidin katse kääntyi sitten takaisin Visokkiin, joka koki hädin tuskin viisastuneensa.
    ”Mutta meillä on kesäisin myös ihan oikea kerho. Oikea jengi, gang, tosijjaan. Sinä olisit siinä varmaan ihan mielettömän hyvä, kun kävelet seinillä ja sellaista, tosijjaan. Olisi siinä Long Boille ja Jakelle näyttämistä, kun pistäisit mutkat suoriksi ja liitäisit seitin varassa rakennuksesta toiseen, tosijjaan!”

    ”Kiitos, lupaan miettiä asiaa.”

    ”Tai esimerkiksi!” Eregce jatkoi siitäkin huolimatta, että Kupe yritti epätoivoisesti päästä tilanteesta irti.
    ”Sitten on näitä tiettyjä liikkeitä, tai movementeja. Jos vaikka teitä vastaan ajaa koskaan äärimmäisen nopea objekti, tai huomaatte kiitävänne joskus hirvittävällä vauhdilla kohti kiinteää esinettä, voitte suorittaa niin sanotun apinaylityksen, elikkäs kong vaultin, tosijjaan.”

    Ennen kuin kukaan ehti estää, Eregce hyppäsi uudestaan Kupen pöydän yli niin, että hän otti käsillään kiinni pöydästä ylittäessään sen antaen itselleen lisää liike-energiaa. Hän laskeutui pöydän toiselle puolelle ilman, että hänen jalkansa olivat koskaan koskeneet siihen.

    ”NO NIIN, SITTEN”, Kupe avasi kurkkuaan. Eregce hätkähti ja raapi otsaansa hieman kiusaantuneena.

    ”Niin, tosijjaan, taisin innostua taas tosijjaan.”

    ”Osasto on sinun”, Kupe teroitti. ”Palaan heti, kun olemme valmiita. Pidä kahvipannu täynnä, jos ei tule mitään kiireellistä.”

    Eregce nyökkäsi ja suoristi kong vaultin seurauksena rypistynyttä takkiaan. Kupe jätti oman takkinsa tuolinsa selkänojalle ja liittyi eriskummallisen joukkion kuudenneksi. Kolme toaa, tonttu, lumiukko ja hämähäkki, valmiina uhmaamaan myrskyä.

    ”Näyttäkää tietä”, Kupe totesi ja kuusikko lähti valumaan yksi kerrallaan osastolta ulos kukin Eregcelle vielä heipat sanottuaan. Schilukromidi nosti kätensä lippaan Visokin hyvästellessä hänet viimeisenä. Sitten hän meni sulkemaan oven joukkion perästä, koska hämähäkki ei sitä pystynyt itse kätevästi tekemään. Lääkäri palasi työpöytänsä taakse vaivattomalla kong vaultilla.


    Myrsky oli jälleen pahentunut iltaa vasten. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja langettivat Mysterys Nuin pimeyteen. Tuuli oli yltynyt ja pisaroita tuli paljon ja painokkaasti. Sade paiskautui taivaista maahan viistoina viivoina – poikkeuksena kuitenkin kuuden klaanilaisen säätä uhmaava seurue. Rantatiellä marssi joukkio, jota sadepisarat väistivät. Ne putosivat taivaalta samassa kulmassa kuin muuallakin, mutta kiersivät heidät.

    Myös meren kuohut, jotka rynnivät ahnaasti mereltä haukkaamaan saaren laitaa, kesyyntyivät seuruetta lähestyessään ja painoivat vaahtoiset päänsä nöyrinä maltilliselle korkeudelle. Näin säilyi kuusikko, jos nyt ei kuivana, niin ainakin ajautumatta aallokkoon.

    Tämä oli tietenkin Kupen ansiota. Hän piti käsiään päänsä yllä ja ranneteriään ristissä. Vain aavistuksen meren mustaa kirkkaampi sininen hehku taivutti veden elementin heitä väistämään. Toan suoma turva-alue oli hyvin rajatun kokoinen – jo muutaman metrin päässä kuusikosta isoimmat laineet paiskautuivat vaarallisen näköisesti rantatielle.

    Tuulelta ei veden toa tutkimusseuruetta kuitenkaan suojannut.

    ”Melkoinen ujellus!” Snowie kommentoi myrskyä.

    ”Ilman toa ei olisi ollut huono lisävahvistus”, Kupe puri hammastaan ja puski eteenpäin. Tämä pusersi sanoja suustaan melko täsmällisesti, sillä suurin osa hänen keskittymisestään meni tyrskyjen hillitsemiseen. Vaihtoehtoja siihenkään tehtävään ei kyllä ollut ihan hirveästi. Voyager oli luultavasti jossain sotateknisellä tehtävällä ja toinen päivittäisessä tekemisessä Klaanin kanssa oleva elementin edustaja makasi parhaillaan sillä osastolla, jolta he olivat vain tovi aikaisemmin poistuneet.

    ”Kestätkö?” Visokki huolehti. Kupe nyökytteli päätään ja murahteli myöntävästi.

    ”Toistaiseksi. Merivesi on onneksi suureksi osaksi vain, noh… vettä. Tämä sade sen sijaan tottelee minua huonosti. En usko, että se on kovinkaan paljon vettä.”

    ”Mitä… mitä tarkoitat sillä, että ei vettä?” Kepe ihmetteli käytännössä huutaen joukon perukoilta tyrskyjen huminan ylitse.

    ”Siinä on rautaa”, Kupe selitti. ”En usko, että tämä on luonnollinen myrsky. Koillisessa tapahtuu jotain kummallista. Siitä oli kuulemma joku pätkä radiossakin, mutta Paaco ei saanut lähetystä siivottua tarpeeksi, että olisi selvinnyt, mitä siellä tapahtuu.”

    Viisi muuta pälyilivät toisiaan huolestuneina. Keinotekoinen myrsky ei kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä. Kepen oli myönnettävä, että hän oli huomannut veden oudon maun jo aikaisemmin. Niin kovassa tuulessa oli vaikeaa välttyä suuhun lentäviltä pisaroilta. Zeeron ja hänen sienensä olivat myös uskoneet, että siinä oli jotain väärää. Omia laskelmiaan hän ei ollut ehtinyt edistämään. Tätäkö sota teki? Saastutti niinkin arkiset asiat kuin syyssateet?

    ”Siksi luulen, että tämä on kuitenkin hyvä ilta hoitaa tämä”, Kupe myönsi. ”Näyttää siltä, että tämä vain pahenee päivä päivältä.”

    Rantalehto suojasi heitä seuraavan tieosuuden ajan pahimmilta tyrskyiltä, ja Kupekin sai vetää vähän henkeä. Mutta siinä missä elementit olivat hetken armollisemmat, alkoi lähestyvä majakka jännittää klaanilaisia yhä enemmän. Sen kylmänsävyinen valo välkehti rantalehdon latvuston lomasta.

    Valo lampusta, jota kukaan ei käyttänyt. Tornista, jota kukaan ei huoltanut.

    Majakka, jossa kukaan ei koskaan käynyt.

    Rantalehdon turva jäi taakse, ja taas tuuli kävi täysillä heidän kimppuunsa. Kupe jännitti jälleen lihaksensa ja kävi rauhoittamaan aallokkoa.

    Vaehran kertasi mielessään faktoja. Vanha. Toiminnassa. Ei huoltoa, ei henkilökuntaa. Ehkä kummittelee…

    Geevee keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä. Tuuli oli kova vastus pienelle tontulle.

    Snowie puristi kummitusimuria käsissään, tietäen itsekin sen olevan lähinnä turvariepu.

    Kepe katsoi lähestyvää tornia. Näin läheltä sen valo näytti sinisemmältä kuin kaupungista käsin. Miten se oli muka mahdollista?

    Visokki ajatteli Tawaa. Hän ajatteli nuorta sähkön toaa Nimdan sirun kanssa ajan pyörteisiin kadonneessa muistossaan. Visokki kyseenalaisti toimiaan. Mitä hän odotti saavansa tietää? Millaisen totuuden hän pystyisi edes ottamaan vastaan? Että hänen paras ystävänsä oli petturi? Että Tawa oli jonkinlaisen harhaisen itsestään rakentaman sankarimyytin vallassa? Että Bio-Klaanin juuriadmin oli menettänyt itsensä Nimdan kurimukseen jo aivan alussa?

    Siinä seisoi majakka. Vanha, kivinen ja suuri. Sen varjossa kuusi klaanilaista tunsivat itsensä yhtäkkiä hyvin pieniksi.

    ”Entäs nyt?” Kupe kysyi.

    ”Peremmälle vaan”, Vaehran julisti tuulen yli. ”Ovi on varmaan toisella puolella.”

    Seurue lähti kiertämään majakkaa vasemmalta, sisämaan puolelta. Uksi ei kuitenkaan tullut vastaan. Ei ensimmäisen neljänneksen aikana, eikä majakan toiselta puoleltakaan. Kuka rakentaisi oven meren puolelle? Kuusikko jatkoi kiertämistään, mutta…

    ”Ei tässä ole ovea!” Geevee huudahti. He olivat kiertäneet koko rakennuksen.

    ”Mitä kummaa?” Kepe ulvahti. Hän halusi sisään, tuulensuojaan. He kaikki halusivat.

    ”Piirustusten mukaan pohjakerroksessa oli kyllä ovi…” Vaehran muisteli. Hän ei kuitenkaan tohtinut kaivaa papereita laukusta tässä kelissä. ”Piirustusten, ja kaiken järjen mukaan.”

    Visokki silmäili majakan seinää. Hän voisi kiivetä sitä pitkin. Sisämaan puolella, tuulelta suojassa se saattaisi olla mahdollista…

    Snowie katseli majakan huippua. Läheltä katsottuna torni oli niin korkea, että miltei huimasi. Sinertävä valo välähti majakan laella ja heijastui lumiukon silmistä.

    ”Hei, hetkinen!” Snowie henkäisi. ”Minähän tiedän tämän!”

    ”Mitä?”

    ”Anteeksi, en ajatellut tätä aiemmin…” lumiukko selitti, halaten yhä kummitusimuria sylissään. ”Meillä on vielä yksi fakta liittyen vanhaan majakkaan… tai siis yksi huhu! Yksi urbaani legenda!”

    ”Urbaani legenda?” Kepe huudahti. ”No… millainen?”

    ”Sanovat–” Snowie aloitti, mutta vaikeni, kun poikkeuksellisen viheliäinen aalto pärskäytti kylmää suolavettä heidän päälleen.

    ”Pahoittelen!” Kupe huudahti. Suojaus oli herpaantunut hetkeksi.

    ”Ei se mitään”, Visokki vastasi. ”Teet hyvää työtä!”

    ”Niin, tosiaan”, Snowie keräsi itsensä. ”Kaupungissa kiertää tarina, että vanhan majakan ovi ilmestyy vasta, kun tornin kiertää kolmesti vastapäivään ja kerran myötäpäivään!”

    Tutkijoiden ilmeet näyttivät epäileväisiltä. Kepe huokaisi. ”Tällaista tämä toisaalta välillä on. Pelko pois, seurue! Paranormaalitiede kysyy kummiakin keinoja!”

    Idea oli sikäli helppo myydä, että kaikki halusivat äkkiä pois, ja liike voitti toimettomuuden. Kuusi klaanilaista kiersi majakan, aloittaen tällä kertaa oikealta meren puolelta. He tekivät sen uudelleen, ja sitten vielä kolmannen kerran. Viimeinen, myötäpäiväinen kierros alkoi niin tuulenpieksemissä tunnelmissa, etteivät klaanilaiset ajatelleet kuin seuraavaa askeltaan.

    Askel, toinen, kolmas…

    Majakkassa välähti valo. Oliko säde voimakkaampi kuin edellisillä kerroilla?

    Kierroksen viimeinen mutka. Ihan pian…

    … ja siinä se oli. Raskastekoinen, puinen ovi. Aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Ehkä he eivät olleet vain huomanneet sitä ensimmäisellä kerralla pimenevässä myrskysäässä? Tervainen puu oli lähes identtistä sävyä sitä ympäröivien kivien kanssa. Pari aikain ja merituulten pyöristämää porraskiveä johti sitä kohti.

    ”Sisään!” Visokki ilmoitti aikailematta. Kepe edellä kuusikko nousi lyhyet ovelle johtavat askelmat, ja valkovihreä toa tarttui kahvasta. Hän vetäisi siitä, ja ovi se aukesi. Tuuli kuitenkin tarttui siihen välittömästi, ja paiskasi sen taas kiinni. Kepe irrotti hätkähtäen otteensa, mutta nappasi kahvasta hammasta purren uudelleen. Hän, Vaehran ja Kupe kiskaisivat yhdessä tuumin, ja he saivat kiskottua oven riittävästi raolleen, että Geevee, Snowie ja Visokki vilahtivat sisään. Sitten Kepe, ja Vaehran, ja…

    Ovi pamahti kiinni.

    ”Kupe!” Snowie huudahti. ”Oletko kunnossa?”

    ”Olen!” kuului lääkärin vakaa ääni puuoven takaa. ”Kaikki ok!”

    ”Oletko valmis, jos työnnämme ovea, jotta pääset sisään?”

    ”Se ei ole tarpeen!” veden toa huusi takaisin. ”Pidättelen aaltoja paremmin, kun jään tänne niiden kanssa. Yritän pitää huolta, että ne eivät huuhdo paluutietämme mereen!”

    ”Jos olet aivan varma!”

    ”Olen! Tulkaa vain ajoissa takaisin, en voi jättää Eregceä odottamaan koko yöksi!”

    ”Selvä!”

    Oven ulkopuolella tyrskyjä pidättelevä toa asettui risti-istuntaan ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Aaltojen vesi kyllä totteli häntä, mutta myrskytuulen vaikutukselle hän ei mahtanut mitään. Jos joku olisi ollut Bio-Klaanin muureilla katsomassa majakkaa, olisi silti voinut huomata, kuinka tyrskyt kiersivät suuren osan rakennelman juuresta. Kupe nosti kätensä hitaasti hieman koholle ja tunnusteli ilmaa. Kenties tarkkaan sadetta kuuntelemalla hän löytäisi syyn sille, mikä siinä oli pielessä.

    Sisäpuolella Visokki havahtui siihen, missä he olivat. Kivinen, pimeä, korkea, pyöreä tila. Jossain korkeuksissa kapea ikkuna päästi rahtusen yön niukkaa valoa sisään, niin että huone ei ollut aivan säkkipimeä. Mutta melkein.

    Kepe kaivoi laukustaan lyhtyä. Visokin ei kuitenkaan täytynyt odottaa keinovaloa tietääkseen, miltä tornissa näytti. Hän muisti. Kaikki oli aivan kuten Avde oli näyttänyt. Kivinen, korkea huone, jonka seinustoilla kiersi pitkä kierreportaikko, joka johtaisi korkeampiin kerroksiin ja lopulta majakan kristalliselle lampulle…

    ”Lääh, no nyt!” Kepe puhisi ja sytytti retkilyhtynsä. Kelmeä valo täytti huoneen… mutta ei kokonaan. Korkeuksiin oli sikäli matkaa, että pienen soihdun loimu ei sinne yltänyt.

    Retkue penkoi esiin muitakin valonlähteitä ja veti henkeä sisätiloihin päästyään.

    ”Tapahtuiko tuo todella?” Vaehran päivitteli. ”Todellako me pääsimme sisään… manaamalla esiin oven tornia kiertämällä?”

    ”Ihan niin kuin Tröbis sanoi…” Snowie läähätti. Hän oli lysähtänyt lattialle istumaan.

    ”Kuka on Tröbis?” kysyi Kepe.

    ”Cooltaisen kaveri.”

    ”Kuka on Cooltainen?”

    ”Wandyn kaveri.”

    ”Kuka… äh, tämä ei taida olla juuri nyt tärkeää.”

    ”Totta kai on. Paikalliset urbexx-harrastajat käyvät täällä toisinaan. Näistä jutuista se Eregcekin puhuu: paljon jänniä maastoja loikkia ja ponnistaa.”

    Tornin alin kerros oli pohjaltaan pyöreä ja hyvin korkea. Mitään varsinaisia huonekaluja tilassa ei ollut, mutta klaanilaiset löysivät kasan irrallisia kattotiiliä ja röykkiön raskaita lankkuja. Ilma haisi ummehtuneelta ja raskaalta. Tummat seinät nielaisivat valosta yli puolet.

    ”Ehkä vähän liian jänniä minulle”, Snowie mutisi vielä perään.

    Geevee piti kättään tornin kiviseinää vasten. Se eristi heidät tehokkaasti ulkomaailman myrskyltä. Hän tunsi voimakkaasti, kuinka… kuinka majakka kutsui heitä. Oli kutsunut kaiken aikaa. Tonttu jäi miettimään, mitä mahtoi tarkoittaa, että oli kuulevinaan kivirakennuksen kuiskeen.

    ”Ylöspäin?” Visokki ehdotti. Hän tahtoi painaa eteenpäin. Hän tahtoi päästä tämän mysteerin pohjalle… tai ehkä pikemminkin sen kattokerrokseen. Hän tunsi poltteen vatsassaan. Ainoa pahempi asia, kuin saada selville vanhan majakan salaisuus, oli olla saamatta sitä selville. Hänen täytyi saada tietää. Itsensä ja Tawan puolesta, hän kertoi itselleen.

    ”Ihan pian…” Kepe mumisi, ja etsiskeli vielä jotain repustaan. ”Voisin ottaa parit lukemat ennen kuin jatkamme. Varmistaa nyt tässä vaiheessa, ettei tämä ole taas lihaa tai mitään muutakaan epärelevanttia…”

    ”Lihaa?” Geevee kysyi hajamielisesti. ”Niinkuin… sen kirjan välissä?”

    ”Öh, ei. Pitkä tarina, liittyy tuohon imuriin.”

    ”Ja minä voisin tehdä näin”, Vaehran lisäsi, ja heilautti rannettaan kahdesti. Kirkas tulipallo syttyi hänen avoimelle kämmenelleen. ”Kas noin…”

    Hän lähetti liekinpoikasen matkalle kohti korkeuksia. Vaatimaton mutta kirkasta valoa säteilevä tulenriekale kohosi, kohosi ja kohosi, kunnes se viimein valaisi tilan katon. Pimeyskin loppui lopulta; kierreportaat johtivat ylempiin kerroksiin, joiden luukun he nyt näkivät.

    Majakkarakennus huokaisi tuulessa ja Vaehranin lieska sammui. Mutta se oli varmastikin vain sattumaa, eikö?

    ”Ööh…” Snowie aloitti, ja korjasi kummitusimurin asentoa kainalossaan. Toiseen käteensä hän oli ottanut vanhan myrskylyhdyn. ”Kuka tahtoo nousta ekana?”

    ”Minä menen”, vastasi Visokki. Etujoukkona oleminen kuulosti adminin velvollisuudelta… sitä paitsi niin kiitollinen kuin hän olikin avusta mysteerin ratkomisessa, jos jotain vaarallista sattuisi, hän olisi todennäköisesti parhaiten varustettu ratkomaan tilanne.

    Visorakin vikkelät jalat astuivat portaille ja kuljettivat häntä ripeästi ylöspäin. Pimeys onneksi teki tilaa, kun loput seurueesta nousivat perässä valonlähteidensä kanssa. Kepe, Snowie ja Geevee kantoivat lyhtyjä, ja Vaehranilla oli hallittu tulenlieskansa.

    Suuren pohjakerroksen kierreportaikon nouseminen kesti piinallisen kauan. Tila oli niin tyhjä, ja arvoitus tornin huipulla niin kutkuttava. Kaikki tunsivat majakan kutsun, jokainen omalla tavallaan.

    Visokista tuntui… tutulta. Kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä pohjavire… mitä, aina? Koko Bio-Klaanin olemassaolon ajan? Vai vasta Koneen jälkeen? Kuin joku taajuus tai nuotti, joka oli soinut jo kauan hänen mielensä perukoilla olisi voimistunut.

    Kepe tunsi olevansa taas uusien vastauksien äärellä. Kylläpä mysteereitä riitti… oliko hänestä tullut niistä riippuvainen?

    Vaehran koki kuin uinuneen vaiston täyttymystä. Ehkä Kepe oli oikeassa, ehkä tutkimukset ja toa-seikkailut saattoivat täydentää toisiaan.

    Snowie myötäeli kanssaklaanilaistensa kutkutusta. Jännityksestä huolimatta tässä mentiin porukalla kohti vastauksia.

    Mutta kaikista eniten vanhan majakan taajuudella oli Geevee. Hänestä tuntui kuin rakennus olisi puhunut hänelle. Kieli oli tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei vielä… oli kuin puhe olisi ollut vaikeaselkoista runoutta. Säkeitä, jotka vaativat samaan aikaan sekä edellisen että seuraavan säkeen muuttuakseen ymmärrettäviksi. Mutta tunteita tonttu tunnisti. Majakka oli kutsuva… odottava. Se halusi heidät… se oli mustasukkainen. Kärsinyt. Kaunainen.

    Tonttu ravisteli itsensä irti tuosta tunteesta. Hän kohotti soihtuaan korkeammalle ja vilkaisi alas. Pudotus oli jo aika pitkä. Hän katsoi Vaehrania, joka näytti paljon tavallista… toamaisemmalta, liekki kädessään, harppoessaan portaita ylös.

    Tornissa oli kylmä. Alkuun kukaan ei ollut sitä huomannut, koska sisällä oli joka tapauksessa parempi kuin ulkona myrskyssä, mutta nyt he kaikki huomasivat sen. Edes Vaehranin liekki ei lämmittänyt kunnolla.

    He olivat jo melkein tämän tilan katossa. Lyhdyt saivat klaanilaiset ja portaat langettamaan pitkiä varjoja, jotka tanssivat tornin koveralla seinällä. Visokki tarkkaili varjoja silmä kovana. Osa varovaisuudesta oli vaistonvaraista, osa taas… no, Visokki tiesi hyvin, että koko majakka saattoi olla Avden ansa. Varjot eivät liikkuneet yhtään eri tavalla kuin minkään muunkaan lyhdyn valossa… mutta hänestä tuntui silti siltä, että joku tarkkaili.

    Ehkä koko muisto oli ollut manipulaatiota hänen johdattamisekseen tänne? Avde ei olisi sellaisen yläpuolella. Sentään tällä kertaa hän ei ollut yksin astuessaan myrskyn silmään. Omatunto painoi siitä, että hän oli valinnut tulla tänne ilman Tawaa… mutta mitä ikinä täältä löytyisikään, se ei välttämättä tekisi hyvää Tawallekaan.

    Visokki pysähtyi ylimmälle askeleelle. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tutkimassa tätä ilman parhaan ystävänsä lupaa… tai edes kertomatta, mitä oli tekemässä? Oliko hän oppinut yhtään mitään viime kerrasta?

    Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Majakka oli ottanut heidät vastaan, ja kutsui heitä ylemmäs.

    Hämähäkki tuli aukkoon, joka johdatti seuraavaan kerrokseen. Hän painautui matalaksi ja otti muutaman erityisen varovaisen askelen. Hän hiipi aukon tasolle ja kurkisti sisään. Tämä kerros oli huomattavasti aiempaa matalampi. Portaat jatkuivat yhä seinää pitkin ylemmäs. Visokki nousi loput askelmat kerrokseen, mutta ei hahmottanut tilasta pimeässä muuta.

    ”Mitä näkyy?” Snowie huhuili viimeisimpänä. Hän kuulosti hermostuneelta.

    ”Ei vielä mitään… tarvitsen valoa.”

    Vaehran nousi seuraavana lieskansa kanssa. Leimuava valonlähde toi kuolleeseen huoneeseen eloa. Valo paljasti sotkuisen tilan: heti sisääntulon kohdalla seinustalla roikkui rivissä kasa pitkiä sadeviittoja, joiden kiinnitysnauhat hipoivat lattiaa. Viittojen lisäksi naulakkoon oli ripustettu useita mustia sadehattuja. Sekalaisella tavaralla täytetty hylly halkaisi pyöreän tilan, mutta lepattavan liekin valossa oli vaikeaa nähdä, mitä toisella puolen oli.

    Visokki keskitti mielensä ja luotasi huonetta. Tässä tilassa ei ollut kuin hän ja vähitellen ylös nousevat klaanilaiset… mutta korkeammalla oli joku. Ylemmissä huoneissa.

    Tällä majakalla oli vartija.

    Tietenkin oli. Koska… jokuhan tätä käytti.

    ”Hmm… kiinnostavaa…” Kepe mutisi skannatessaan huoneen irtaimistoa linssinsä avulla. ”Tavara on vanhaa… tämä köysinippu esimerkiksi, se on ollut täällä kymmeniä ellei satoja vuosia… mutta se on silti erinomaisessa kunnossa.”

    Kepe ehti kyllä miettiä skannailunsa lomassa, oliko taas sukeltamassa arvoituksen pariin kohteelta lupia kyselemättä. Hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, että tämän romppeen tutkiskelu oli eri asia kuin athistien pyhimmän esineen kohtalolla kikkailu. Ja olihan tämä sentään kutkuttavaa.

    Geevee katseli ympärilleen ja kosketti yhden sadeviitoista helmaa. Se oli kuiva ja muotoonsa kovettunut.

    Vaehran kiersi hyllyn ja tarkasti huoneen toisen puoliskon. ”Täällä on… polttopuita. Paljon polttopuita, muutama tynnyrillinen vettä ja työkaluja.”

    Hän suoristi sadeviittaansa. ”Ei mitään… noh, outoa. Ihan kelvollinen puusepän verstas vain.”

    Sinänsä täysin tavanomaista tavaraa, Vaehran ajatteli. Hän katsoi kuitenkin Geeveetä, naru huolta sydäntään nykien. Tonttuystävä näytti olevan omissa maailmoissaan.

    ”Hei, tulkaa katsomaan!” Snowie hihkaisi. Hän oli löytänyt ulkoseinästä pienen ikkunan. ”Täältä näkee kotiin!”

    Kepe ja Vaehran tulivat ikkunalle, ja Geevee pomppasi puulaatikon päälle nähdäkseen. Luoteeseen antavan ikkunan takana näkyi enimmäkseen mustaa, mutta Bio-Klaani ja ympäröivä kaupunki hohtivat lämmintä, kutsuvaa valoa. Linnakkeen tornit tunnisti helposti, samoin tärkeimmät kadut ja aukiot. Ja Tahtorakin, joka oli valaistu korjaus- ja valvontatöitä varten. Olivatpa siellä Bio-Arkistotkin, omalla kukkulallaan.

    Snowie katseli haikeasti lämpöisen näköistä kotikaupunkia. Miksi hän olikaan tullut tänne hyytävään majakkaan..?

    ”Myrsky on nielaissut muun saaren”, Vaehran mietiskeli näkymää. ”Valon ja lämmön nauha on aika kapea.”

    ”Melkein liiankin kapea…” Geevee vastasi. ”Aivan kuin kaupunki olisi kauempana meistä kuin se oikeasti on.”

    ”Meidän on parempi jatkaa ylös”, Visokin ääni ilmestyi muiden mieliin. ”Epäkohteliasta olla tervehtimättä majakanvartijaa.”

    Seuraava kerros koostui sekin yhdestä huoneesta, joka oli ilmiselvä keittiö helloineen ja ruokapöytineen.

    ”Olisikohan majakanvartijalla meille pakastejuustotikkuja”, Snowie pohti ääneen, yrittäen pakottaa ajatuksensa kivoihin asioihin. Mielikuva juustotikkujen rapeasta kuoresta ja lämpimästä sisälmyksestä tepsi aika usein, mutta ei tuntunut tällä kertaa riittävän.

    ”En tiedä…” Vaehran katsoi keittiötä kämmenellään tanssivan liekin valossa. ”Keittiö ei näytä siltä, että tätä olisi käytetty. Vuosiin.”

    Pöydillä oli muutama kattila, ja kaappien päällä oli maustepurkkeja. Lepattava lieska paljasti tekstit niiden kyljissä: suolaa, sokeria, anista…

    Geevee nuuhki ruokakaappia. ”Joo, haju kertoo samaa.”

    Kotipajalle jäänyt taikina käväisi Kepen mielessä, kun hän pysähtyi hyllyjen äärelle. Jauhosäkkejä, kuivatuotteita ja purkkiruokaa siisteissä riveissä… mutta kuinka vanhaa? Osa siitä näytti siltä, kuin paikallinen eläimistö olisi nakertanut tiensä läpi niiden sisältöön. Toisaalta ehkä se, joka täällä asui haki ruokaa kaupungista läheltä. Tai kalasti.

    Muitakin vaihtoehtoja oli. Kyllä hänen mielikuvituksensa keksi niitä tälläisessä pimeydessä, myrskyn jyrähdyksiä ja sateen piiskaavaa ääntä kuunnellen. Mutta sellaiselle ei sopinut nyt antaa liikaa kaistaa. Kepe katsoi käsiään. Ne tärisivät — varmasti pelkästään kylmyydestä. Ja innostuksesta. Niin sen täytyi olla.

    ”Majakanvartija on seuraavassa kerroksessa”, Visokki kertoi.

    Matala puuovi narisi hitaasti auki. Seuraava kerros ei ollutkaan enää täysin pimeä — lämmin punainen valo lankesi lattialle ja seinille. Vasemmalla puolella huonetta oli puinen vanha sängynrunko, oikealla puolella kamiinan luukun läpi näkyi lieskoja. Tila ei ollut juurikaan edellisiä lämpimämpi, ja heidän hengityksensä höyrysi yhä kosteassa ilmassa. Aivan kuin kamiina olisi sytytetty aivan vastikään.

    Vaehran himmensi liekkiä kämmenellään ja asteli Visokin vierelle. ”Iltaa!” hän korotti ääntään. ”Onko täällä ketään?”

    Kaikki astuivat huoneeseen etsien katseellaan… yhtään ketään.

    He hätkähtivät, kun jokin tumma kamiinan vierellä liikahti. Jopa Visokki oli rekisteröinyt sen ensin huonekaluksi: niin liikkumattomana se oli paikoillaan ollut. Tummanruskea sadetakki kahisi kosteana lyhyen olennon päällä.

    ”Iik!” Snowie kiljahti, mutta peitti nopeasti suunsa kädellään. Hän irvisti nolostuksissaan. Kepe laski kätensä tämän olkapäälle ja pudisti päätään.

    ”Hyvää iltaa”, Visokki viesti hahmolle. ”Lienettekö te majakanvartija?”

    Tumma sadeviitta kääntyi hieman heitä kohti. Kamiinan valo paljasti tummanharmaat kasvot ja kuin vain vaivoin auki pysyvät sinertävät silmät.

    ”Matkalaisia”, vanhan miehen käheä ääni totesi. ”Myrskyltäkö suojassa?”

    ”Sitäkin”, Vaehran vastasi. ”Tulimme myös katsastamaan majakan tilanteen… ja tapaamaan teitä.”

    Hahmo, jonka tulisijan oranssi kehysti, oli suurin piirtein Geeveen kokoinen. Majakanvartijan liikkeet olivat hitaat, kun hän käänsi katseensa Vaehraniin.

    ”Toa”, hän naurahti väsyneesti. ”Ja toinenkin. Ja… kolmas?”

    ”Hehehe…” hermostunut Snowie päästi. ”Jotain sen suuntaista…”

    ”Mikä suuri ilo kuulla, että saarella on edelleen suojelijansa”, vanhus sanoi ottaen muutaman askeleen heitä kohti. Hän otti hieman tukea pienestä tuolista. ”Suuri, suuri ilo, että yllämme valvoo yhä ystävällismielisiä tähtiä.”

    ”Niin on”, Geevee vastasi vanhukselle. ”Kaikki niistä eivät ole vielä kadonneet.”

    Sadeviitan huppu kääntyi tonttua kohti. Siniset silmät laskivat häneen katseensa, ja klaanilaiset näkivät vanhat kasvot. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mikä kanohi oli kyseessä, mutta miehessä oli ikinuorta arvokkuutta. Tämä hymyili hiljaa.

    Geevee pysähtyi räpyttelemään silmiään nähdessään miehen kasvot. Tonttu oli ollut poissaoleva koko portaissa harhailun ajan: nyt hän tuntui melkein jäätyvän paikoilleen. Visokki oli avaamassa suutaan, mutta pysähtyikin tuijottamaan arkistoijaa. Mistä ihmeestä tämä puhui?

    ”Olemme tosiaan Bio-Klaanista”, Kepe kertoi ja rykäisi. ”Minä olen Kepe, ja tässä ovat seurueemme johtaja Admin Visokki, Vaehran, Geevee ja Snowman. Olemme täällä selvittämässä vanhan majakan historiaa ja toimintaa.”

    Kepe katsoi majakanvartijaa edessään, mutta ei voinut olla ajattelematta Zeeronia. Rehellisyys, selkeys tavoitteista, suoraselkäisyys…

    Vanhus siirsi katseensa nyt Kepeen.
    ”Vai Bio-Klaanista…” hän sanoi, kuin kuulisi sanan ensi kertaa. ”Johdattiko valoni teidät rantaan merta turvaan?”

    ”No, tuota…” Kepe pysähtyi miettimään kysymystä. ”Oikeastaan kyllä, omalla tavallaan…”

    Eikö majakanvartija tiennyt Bio-Klaanista? Miten se oli mahdollista? Toki tämä vaikutti aika vanhalta… ehkäpä vanhuksen mieli oli tehnyt tälle tepposet. Majakanvartija hymyili yhä, mutta nyt… jotenkin liikuttuneesti? Tämä haukkoi henkeään ja keräili sanojaan.

    ”Onpa… onpa ilo että valoni saavuttaa vielä jonkun. Onpa ilo, että pääsitte rantaaan.”

    Visokki oli keskittynyt hetken Geeveehen, joka tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa. Nyt admin kääntyi vanhaa miestä kohti ja otti varovaisen lähestyvän askeleen.

    ”Niin, pääsimme. Jo monia vuosia sitten. Minä olen Visokki, yksi järjestömme johtajista. Hyvä ystäväni, Toa Tawa, löysi tämän rannan teidän majakkanne ansiosta vuosia ja vuosia sitten, ja johdatti myöhemmin minutkin tänne. Täällä olemme saaneet olla turvassa pitkään. Onpa… sääli, että emme ole kohdanneet teitä aiemmin. Voisi sanoa, että olemme teille kaikesta tästä velkaa.”

    Vanhus katsoi Visokkiin, mutta… ehkä kuitenkin hieman tämän ohi. Visokki oli hämmentynyt — tuntui kuin vanha mies ei olisi pitänyt häntä edes kovin merkityksellisenä. Geeveetä hän taas tuijotti pitkään.

    Vanhus nosti kätensä laskeakseen huppuaan: tämän ruskeat käsivarret vilahtivat hihoista, ja huppu lysähti hänen selälleen. Tummanharmaa, hieman pyöreä naamio — kanohi Rau — kääntyi vasemmalta oikealle seuraillen koko seuruetta.

    ”Toia”, hän sanoi. ”Niin paljon toia. Olettekohan te… kulkeutuihan minun siunaamani kivi edes jollekulle?”

    Kepe nyrpisti otsaansa mietteliäänä, ja sitten tajusi: ”Turaga? Olette turaga?”

    Vanhus nyökkäsi syvään. ”Ilo kuulla, etten jäänyt viimeiseksi… että sana vielä tunnetaan.”

    Vaehran tuijotti majakanvartijaa, ja käänsi sitten katseensa Geeveehen. Tonttu vastasi katseeseen järkyttyneen näköisenä.

    ”Emme taida valitettavasti tietää, kuka toa-kivesi sai”, Snowie seposti ja rapsutti takaraivoaan. ”Mutta… eiköhän se ole päätynyt hyviin käsiin. Meillä on täällä saarellakin niin hirveän monta kivaa toaa. Eikös?”

    ”Henkilö, joka antoi minulle omani, oli yksi kirkkaimmista valoista”, turaga sanoi huokaisten. ”Oli… kunnia lämmitellä hänen tulessaan. Olisi vielä suurempi kunnia tietää, kenet minun kiveni sai syntymään uudelleen.”

    Kamiinasta kuului poksahdus, kun liekit nielaisivat herkullisen polttopuun.

    ”Niin, onhan toana oleminen… merkityksellinen asia”, Kepe vastasi ja mietti aiempaa keskusteluaan Vaehranin kanssa. ”Krhm, jos ette pahastu, arvon turaga, meitä kiinnostaisi vilkaista tämän majakan lamppua.”

    Visokki tarkkaili majakanvartijaa, mutta vielä enemmän hän oli varuillaan Vaehranin ja Geeveen reaktioiden takia. Mitä arkistomaakarit olivat tajunneet? Geevee oli suorastaan jäätynyt paikoilleen, Vaehran katsoi epäuskoisena vuorotellen ystäväänsä ja vuorotellen turagaa. Turagassa Visokki ei nähnyt… mitään outoa? Vanhukset olivat toisinaan eriskummallisia, eikä tämä ollut Klaanin mittapuulla edes kovin eksentrisen oloinen.

    Mutta jokin hänessä oli saanut Geeveen ja Vaehranin tolaltaan.

    ”Vai lamppua…” hän sanoi mietiskelevästi. ”Varokaa, että se ei polta silmiänne.”

    Vanhuksen katse ei tuntunut keskittyvän juuri kehenkään heistä. Ajatukset kulkivat läpi Kepen mielen, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Näkiköhän tämä heitä edes kunnolla? Oliko sama valo sokaissut hänet? Vanhus jatkoi:
    ”Voin saattaa teidät lähemmäs valoa… mutta voinko luottaa, että osaatte katsoa sitä oikein?”

    ”Kiitos huolenpidosta!” Snowie nyökytteli levottomasti. ”Mutta meillä on tässä hirmu fiksu lössi. On näkemystä ja kokemusta ja tutkittua tietoa…”

    ”Emme aio koskea siihen ilman lupaanne”, Kepe vakuutteli. ”Ensialkuun haluaisimme vain nähdä, minkälainen valonne on.”

    ”Voi, se on kaunis. Se on yksi kauneimmista asioista tähtien alla. Ja niin, niin vaarallinen. Varokaa, ettette polta itseänne.”

    ”Anteeksi”, Vaehran sanoi matalalla äänellä. ”Visokki… klaanilaiset… meidän pitäisi ehkä ottaa pieni… neuvottelutekninen aikalisä.”

    Visokki katsoi Vaehrania kysyvästi, mutta toimi heti:
    ”Pahoittelut, arvon turaga. Joudumme keskustelemaan asiasta keskenämme.”

    Turaga laski päätään ja hymyili apeasti.
    ”Tietenkin. Kyllä minä tiedän, että valoni kutsuu luokseen.”

    Visokki, Vaehran, Kepe ja Snowie ottivat askeleen taaksepäin ja kääntyivät pieneen rinkiin. Geevee pysyi paikallaan, katse yhä turagaan liimautuneena. Snowie antoi majakanvartijan suuntaan vielä hermostuneen asiakaspalveluhymyn ja näytti tälle peukkua.
    ”Mitä nyt?” Kepe kuiskasi. Hänen näkökulmastaan keskustelu oli mennyt hyvin: turaga tuntui olevan suopea jatkotutkimuksille.

    Vaehran katsoi heitä kaikkia vakavana. Hän yritti kohdata Geeveenkin katsetta, mutta huomasi, että hänen ystävänsä oli kuin transsissa.

    ”Tämän sanominen ääneen tuntuu täysin järjettömältä”, Vaehran aloitti, ”mutta… me tunnemme tuon henkilön.”

    ”Häh? Siis käykö hän kirjastossa, vai..?”

    Vaehran pudisti päätään. ”Ei, emme sillä tavalla.”

    Hänen vakava katseensa kohtasi Kepen.

    Kepen silmät pullistuivat. Hetkinen… Hän vilkaisi majakanvartijaa, ja sitten taas Vaehrania, ja sitten taas majakanvartijaa… olihan hän hetken ajatellut, että tutun näköiset kasvot, mutta… ei sellaista tullut harkinneeksi.
    ”Ei voi olla… mutta miten..?”

    ”Ööh, jeesikääs vähän”, Snowie supatti.

    Kepe käänsi katseensa lumiukkoon.
    ”Se… video.”

    Lumiukko kurtisti kulmiaan hetken, ennen kuin: ”Se video..?”

    Hänkin vilkaisi majakanvartijaa. Rau-kasvoinen turaga vastasi katseeseen sinisillä silmillään.

    Vaehran nyökkäsi. ”Se video, josta puhuimme aiemmin. Jossa Turaga Kezen puhuu Nimdasta… tuhansia vuosia sitten.”

    ”M-mutta…”

    ”Delek?” majakanvartijan ääni kaikui yhtäkkiä. ”Delek, oletko täällä? Minä… minä en enää näe kunnolla.”

    Joukkio hiljeni lähes kokonaan ja käänsi katseensa turagaa kohti. Tämä tuijotteli heitä ja apea hymy alkoi valua alas hänen kasvoiltaan.

    ”Delek… minä yritin vielä korjata kaiken. Minä, minä tiedän että se kaikki oli sinustakin virhe. Me… emme olleet aina parhaita ystäviä. Mutta sinä edes yritit pelastaa hänet.”

    Visokki muisti nähneensä mainitun videon kerran itsekin. Ja heti seuraavana hän muisti, että Matoro Mustalumi oli löytänyt seikkailuillaan saman miehen ruumiin. Nähnyt sen kuivana ja kuolleena temppelin kivisillä lattioilla.

    Siinä tuo nyt käveli ja puhui.

    ”Olemmeko me vaarassa?” hän sanoi suunnaten viestinsä vain klaanilaisille.

    Geevee otti askeleen kohti muinaista turagaa kuin hypnoosin vallassa. Vaehran yritti varoen tarttua tonttua olkapäästä, mutta tämä työnsi käden pois ja jatkoi askeliaan.
    ”Geevee”, hän yritti kuiskata.

    ”Minun… minun täytyy kuunnella mitä hänellä on sanottavana”, Geevee sanoi selvästi itsekin kauhuissaan. ”Minun täytyy tietää, mitä hän tarkoitti tähtien sammumisella.”

    Klaanilaiset seurasivat arkistoijan varovaisia askelia — Vaehran ja Visokki valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä. Admin ja arkistomaakari katsoivat toisiaan tietämättä täysin, miten tontun pyyntöön olisi pitänyt reagoida. Ainakaan… Kezen ei vaikuttanut vihamieliseltä.

    Geevee pysähtyi joidenkin askelten päähän turagasta. Vaehran ja Visokki seurasivat tämän perässä parin metrin päässä, mutta toimintavalmiina. Hehkuva kekäle Vaehranin kädessä muuttui taas kuumemmaksi. Samalla he huomasivat, että kamiinan sisus oli ehtinyt sammahtaa hiillokseksi. Hämärä otti valtaa — Kezenin silmien sininen tyhjä loiste valaisi pimeyttä.

    Ukkosen jyrinä pusersi itsensä julmasti kiven läpi.

    ”Arvon turaga. Mitä… mitä te tarkoititte tähtien sammumisella?” Geevee kysyi varovaisesti.

    Kezen katsoi suoraan Geeveen läpi. Tämän katse ei tarkentunut mihinkään.

    ”Niistä kaksi on jo sammunut”, turaga huohotti. ”Molemmat meidän syytämme. Ja Baterra kasvaa suuremmaksi vain. M-minä… siksi minä sytytin majakan. Koska täytyy olla vielä valoa. Jossain täytyy olla vielä.”

    ”Minä… ymmärrän, ehkä”, Geevee sanoi. ”Mitä… mitä te teitte tähdille?”

    ”Yritimme anastaa niiden mahdin. Mutta me onnistuimme ainoastaan syöksemään maailman raiteiltaan. Ja… harva meistä selviytyi näkemään huomista.”

    Turaga naurahti epävakaalla tavalla.
    ”En… en ole oikeastaan varma. Selviydyinkö minä?”

    Geevee kiristeli hampaitaan. ”E-en tiedä mitä sanoa teille, turaga…”

    Vaehran otti askelia lähemmäs ja lähemmäs ystäväänsä. Visokki lähti kiertämään Geeveetä ja Kezeniä toiselta puolelta. Pimeydessä sitä oli vaikea täysin hahmottaa, mutta turagan kasvot alkoivat nousta ylemmäs. Ensiksi hän oli luullut, että tämä oli vain suoristanut ryhtinsä, mutta sitten… oli kuin tämä olisi kasvanut silmissä. Vielä hieman kostea sadeviitta nousi hartioiden mukana, ja sen liepeiden alla… oli liikettä. Kuin mustia nauhoja, jotka naputtivat lattiaa.

    ”Kepe…” Snowie henkäisi. ”Kepe, me löydettiin oikea kummitus…”

    Kepe nielaisi.
    ”V-voi jehna.”

    He kaikki haukkoivat henkeään, kun Kezenin harmaat kasvot nousivat katonrajaan. Sadeviitta valahti lattialle… ja turagan keho hajosi kymmeniksi mustiksi suikaleiksi, jotka lepattivat ympäriinsä. Silmien sininen hehku oli sammunut, ja nyt Geevee katsoi suoraan tyhjiin mustiin aukkoihin kanohissa.

    ”De – lek”, kaikui käheä ääni kiviseinistä. ”Del – ek… si – nä lupasit. Si – nä lupasit pitää h – ä – nen liekkinsä elossa.”

    Geevee vapisi kauttaaltaan.
    ”E-en ole Delek… mutta ehkä… ehkä hän tietää.”

    ”Mi – nä sytytin va – lon… j – a se p – a – laa y – hä. Jon – kun muun on j – at – ket – tava liekin elvyttämistä. K- k – kor – jaa virheesi, Delek… j – os vie – lä kuulet…”

    Ennen kuin Geevee ehti sanoa siihen mitään, tarttui Vaehran häntä olkapäästä ja työnsi hänet taakseen. Hohkaava liekki toan kädellä valaisi nauhoina väreilevän olennon, kuulsi sen läpi ja vääristyi seinälle kuumeunimaiseksi varjojen fraktaaliksi.

    Myrsky alkoi ulvoa entistä hyytävämmin ikkunoiden läpi… ja oli kuin koko torni olisi alkanut jyristä. Snowie ja Kepe tukeutuivat toisiinsa katse naulittuna aaveeseen, eikä lumiukolla käynyt mielessäkään käynnistää imuria. Visokki tuijotti näytelmää edessään, kun ääni ylhäältä keskeytti hänet. Ääni majakan korkeimmasta kerroksesta.

    ”Visokki! Katso!”

    Se oli Tawan ääni.

    Se oli Tawan ääni siitä muistosta, joka oli heidät tänne torniin tuonut. Siitä muistosta, jonka Avde oli halunnut. Siitä muistosta, jossa Tawa oli poiminut Nimdan siru Zeetan majakan lampusta.

    Visokki juoksi kummituksen ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida. Eipä se tehnytkään mitään, hädin tuskin vilkaisi häntä.

    Visokki kääntyi ylös vieville portaille ja lähti pinkomaan niitä ylöspäin. Hän kohosi, työnsi pihdeillään luukun auki, ja…

    Siinä se oli. Ikkunaseinäisen huoneen keskellä, kristallinen pyörivä lamppu. Majakan valo. Majakan valo, joka oli tuonut heidät kaikki tänne. Majakan valo, joka oli kutsunut Tawan perustamaan Bio-Klaanin juuri tänne.

    Siniset valokeilat lankesivat lampusta ja kiersivät huonetta. Toinen niistä pyyhkäisi Visokin yli… hänen oli pakko sulkea silmänsä. Kun hän avasi ne uudestaan, hän pystyi tarkentamaan kristallilampun keskelle. Siellä se leijui, Nimdan siru. Sininen, unenomainen, hehkuva.

    Zeeta kaiverrettuna pintaansa. Lahjoittamassa sinistä valoaan koko maailmalle.

    Kerrosta alempana Kepen silmän kummitushälytin kävi kuumana. Kezenin ääni ulvoi tuulen yllä. Se valitti, se kaikui, se kuulosti huonosti muistetulta painajaisunelta.

    ”O – len p – itän – yt valoa p – itkään päällä… mut – ta julmem – mat kä – det haluavat sammuttaa sen. N – e ha – luavat r – r – epiä kaiken r – iekaleik – si.”

    Oli kuin aika olisi hidastunut. Kepe tajusi. Hänen mielessään kaikui särkymisen ääni, kun Profeetan kuunsirppi iskeytyi Verstaan lattiaan ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.

    ”Visokki!” hän huudahti ja kääntyi kannoillaan. Kepe harppoi adminin perään ylempään kerrokseen. ”Visokki!”

    Visorak kuuli huudon, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sinisenä hohtavaan sirpaleeseen majakan lampun sisällä. Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti.

    Kaikki nämä vuodet. Nimdan siru Zeeta, heidän etupihallaan. Visokki tunsi Tawan voitonriemuisen hymyn, kun tämä piteli sitä käsissään muistossa, joka ei käynyt järkeen. Sininen valokeila pyyhkäisi jälleen Visokin yli.

    ”Visokki!”

    Kepe saapui katolle juuri ajoissa.

    Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen.

    Nimdan siru oli poissa — kuten oli myös sitä koskettanut Tawan kuvajainen.

    Majakan ylin kerros pimeni: vain salamat ikkunoista toivat siihen valoa. Sade rummutti majakan tiilikattoa vasten. Tuuli ulvoi ikkunoiden takana.

    ”Mitä…?”

    ”Visokki, meidän pitää mennä! Nyt!” Kepe huusi.

    Samaan aikaan kun Kepe varoitti visorakia, tämän jalat tekivät saman. Verkko vapisi. Paitsi että Visokki ei seisonut verkolla, vaan majakassa.

    Hämähäkin silmät suurenivat… ja hän ymmärsi. Ymmärsi olleensa vain pieni kala hirmuisen merikrotin vieheen edessä. Ja kohta hirviön leuat aukeaisivat taas.

    ”Niin pitää. Mennään!”

    Kepe ja Visokki pinkoivat alas tornin ylimmästä huoneesta. Visokki vilkaisi vielä sivusilmällään suurta kristallilamppua, joka jäi surullisena ja sammuneena pyörimään huoneen keskelle. Kuin pahoillaan tyhjästä lupauksestaan.

    Vaehran, Geevee ja Snowie seisoivat kaikki odottavan näköisinä. ”Mitä –”

    ”Snowie!” Kepe keskeytti. ”Se tapahtuu taas!”
    ”Häh?”

    ”Se tapahtuu taas, pitää mennä! Kaikki ulos majakasta mars!”

    Kepe jatkoi portaiden laskeutumista alempaan kerrokseen. Visokki tuli perässä majakan sisäseinää pitkin.

    Lumiukko tajusi. Hän tarttui arkistomaakareita käsistä, pudottaen imurin ja myrskylyhdyn lattialle. ”Nyt hölkätään! Kiire ja hoppu!”

    Hän lähti vetämään kaksikkoa mukanaan alas. Kezenin kummitus jäi katsomaan surullisena perään. Geeveen katse oli yhä Kezenissä. Tontun sisuskaluja repi tarve tietää enemmän.

    ”H – y – v – ä – s – t – i”, kaikui kummituksen surumielinen laulu vain hädin tuskin myrskyn alta. Se alkoi nousta hitaasti ylemmäs ja ylemmäs.

    ”Mitä tapahtuu?” Vaehran kysyi laskeutuessaan portaikkoon.

    ”Majakka romahtaa!” Kepe huusi kerroksen alempaa. ”Tai jotain sen kaltaista! Meidän täytyy päästä pian pois!”

    Visokki jäi keittiökerroksen seinämään odottamaan, että muut ehtivät edeltä alas. Hän pysyisi kyllä perässä.

    Vaehran katseli ympärilleen, terästi aistejaan. ”Romahtaa? En-”

    Puuporras hänen allaan ratkesi, ja puunsäleet singahtivat kierreportaikon kattoon.

    ”Mitä?”

    Samassa muutakin roinaa alkoi tulla alakerrasta klaanilaisia vastaan. Laastipölyä, pikkukiviä, puunpaloja… ne putosivat alhaalta kohti ylempiä kerroksia.

    ”Öö”, Kepe summasi seurueen ajatukset. ”Voi mennä oudoksi.”

    Vaehran kiskoi jalkansa hajonneesta portaasta, ja väisti siitä irronneen, ylös putoavan naulan.

    Kaikki huoneen irtaimisto valahti kattoon. Vaatteet ja lakanat, kattilat ja haarukat, kolahtivat kaikki puiseen kattoon, joka natisi kovaan ääneen. Natisi ja…

    Valtava rysähdys repi puolet huoneen katosta heidän päältään. Se kohosi lautasilppuna kohti myrskyävää taivasta, vieden mukanaan huonekaluja, kamiinan, kummitusimurin… majakan tyhjiä lupaileva kristallilamppu oli jo kadonnut korkeuksiin.

    ”Nyt ei ole aikaa ihmetellä! Kaikki, vauhtia!”

    Viisikko rynnisti seuraavaan kerrokseen. He tunsivat taivaskurimuksen vedon kehoissaan, ja viimeisenä tulevat Visokki ja Vaehran joutuivat vetämään itsensä portaita alas.

    Villisti kieppuva sadeviitta lätkähti vasten Snowien etumusta ja kietoutui tämän naaman ympärille. ”Ymfpf!”

    Kepe yritti auttaa ystäväänsä irti vaatteesta, mutta heille tuli nopeasti isompi ongelma. Kasa lankkuja ja tiiliskiviä jostain pohjakerroksesta oli pudonnut kohti taivaita ja tukki porraskäytävän aukon. Tie alas oli tukossa.

    ”Valkolieska! Sulata!”

    Samassa kun sanat karkasivat Vaehranin huulilta, hänen ojennetusta kädestään singahti polttavan kuuma välähdys. Hehku oli niin kuuma, että Kepe luuli kasvojensa sulavan, mutta tuliloitsu oli myös tarkasti suunnattu. Sekunnissa oli heidän laskeutumisensa reitin tukkinut roina palanut ja sulanut pois. Kepe sai kiepsautettua Snowien sadeviitasta vapaaksi, ja oli laskeutumassa alas, kun yhtäkkiä…

    ”Geevee!”

    Tonttu oli liian pieni. Mikä kiskoi majakkaa kohti taivaita, vetäisi myös hänet mukanaan. ”Vaehran!”

    Visokki reagoi ensimmäisenä. Hän loikkasi Geeveen perään ja tarrasi tähän pihdeillään. Nousu kuitenkin katkesi, kun Visokin seitti pysäytti heidät. Visokki kiertyi ilmassa ja tarrasi salamannopeasti kehräämäänsä seittiin. Hän alkoi kiskoa itseään alemmas.

    ”Menkää!” hän huusi kolmelle muulle. ”Minä tulen perässä!”

    Mutta Kepe oli katsonut taivaalle, ja hänen huomionsa nauliintui sinne. Taivaalle putoavan majakanraunion takana myrsky… ja myrskyn takana…
    Kepe lakkasi hengittämästä nähdessään näyn.

    ”Toveri nyt mennään!” Snowie kiskaisi Kepen mukanaan alempiin kerroksiin.

    Vaehran huomasi Geeveen olevan tukevasti Visokin otteessa ja alkoi johtaa matkaa alaspäin. ”Taitaa.. mennä kiipeilyksi.”

    Koko majakka oli romahtamassa kohti taivaita. Osa porrasaskelmista piti vielä ulkoseinässä… mutta siitäkin lohkeili paloja, jotka putosivat ylöspäin. Verkkonsa avulla itseään alaspäin kiskova ja pihdeissään Geeveetä puristava Visokki väisteli ylöspäin tippuvia majakankappaleita. Vaehran ja Snowie aloittivat kapuamisen portaidenrankoja pitkin kohti maata. Kepe tuli perässä, mutta sielunsa silmin hän näki yhä sen, mikä myrskyn takana oli odottanut. Oliko hän todella nähnyt sen?

    Kuin mustan aukon taivaassa… ja sen edessä seisovan tutun kaksikon.

    Kaksittain, mustia kuin valoa nielevä taivaankappale takanaan.

    Kurkistaen alas siihen kuiluun jonka pohjalla he kaikki olivat: kuin halveksuen.

    Jälleen kerran heidän perässään: jälleen kerran repimässä maailmaa kappaleiksi heidän ympäriltään.

    Kaksi sinistä kättä ojentumassa taivaalta heitä kohti — kutsuen heitä ja tornin kappaleita luokseen tuhoisalla voimallaan.

    Vaehran kiskoi itseään määrätietoisesti alas kohti majakan pohjaa kun valtava lohkare, joka oli ironnut jostain syvemmältä sinkoutui täydellä vauhdilla toaa kohti. Oli toimittava nopeasti. Hän loikkasi ilmaan kaikilla voimillaan, ja kun näytti, että se ei riittäisi, ojensi kätensä eteenpäin ja liu’utti niitä pitkin lohkareen pintaa ja ponnisti. Hän sai juuri tarpeeksi liike-energiaa, että hän sai jalkansa nostettua kappaleen yli ilman, että ne edes koskettivat sitä. Hän laskeutui sen toiselle puolelle tyylipuhtaasti horjahtamatta. Esimerkillinen kong vault.

    ”Pitäkää kiinni!” Vaehran huusi romahtavan majakan jylyn yli.

    Snowie puuskutti kovaäänisesti — kiipeily ei ollut hänen leipälajinsa. Majakan seinää ylöspäin vierivä tiiliskivi osui häntä käsivarteen, joka katkesi iskusta. Lumiukko ei ehtinyt edes huudahtaa, kun hänen vasen kätensä vilahti taivaalle. Kiinnitys oli ollut heikko kyynärvarren tienoilta.

    ”M-mutta…!” hän sopersi. ”Käsi…”

    Kepe hänen takanaan huomasi takaiskun. Se ravisteli hänet näkemästään, ja hän tähysti romun mukana yläilmoihin katoavaa kättä. ”Oho! Nyt.. nyt on kuitenkin pysyttävä liikkeessä!”

    ”Mutta en minä tahdo olla kohtalokas yksikätinen antisankari! Ei minusta ole siihen!”

    ”Ei hätää”, Kepe huusi myllerryksen keskellä. ”Ei sinusta sellaista tule! Mutta nyt pitäisi kavuta alas!”

    Pari askelmaa heidän takanaan portaat irtosivat majakan seinästä ja putosivat taivaalle.

    ”En minä… en minä pysty!” Snowie parkaisi. Hän tunsi hönkänsä hyytyvän. Askelma kerrallaan hän kapusi alaspäin, mutta jokainen liike tuntui alkusoitolta romahdukselle. Häntä huimasi. Vasen käsi oli pätkä vain.

    ”Eikun nyt pystytään!” Kepe kannusti taaempaa. Hän tunsi mustan poltteen niskassaan, mutta nyt piti päästä nopeasti alemmas. Snowie liikkui liian hitaasti. Tällä vauhdilla koko majakka olisi pudonnut taivaalle ennen kuin he olisivat pohjalla. Kepe katsoi alas. Painavin irtaimisto oli vielä paikallaan. Mitään gravitaatiomalleja ei tilanteessa käynyt laskeman, mutta alempana kamaran painovoimalla oli kaikesta päätellen voimakkaampi imu.

    Vaehran eteni hyvää vauhtia kohti majakan pohjaa, mutta lumiukon voimat olivat loppua kokonaan. Taivaan veto voittaisi pian.

    ”Snowie!! Onko sinulla se painetykkisi mukana?”
    ”M-mitä? Niisk… On!” Snowie parahti.
    ”Hyvä!!”

    Kepe kapusi Snowieen kiinni ja penkoi tämän laukkua. Siinä rytäkässä eväsleipä ja lämpimät tumput karkasivat ja tippuivat yläilmoihin, mutta Kepe löysi etsimänsä. Hän työnsi sen Snowien syliin. ”Ammu taivaalle!”
    ”M-mitä? Eikun… joo!”

    Kepe piti kaikin voimin kiinni ystävästään, ja yksikätinen lumiukko losautti vanhalla pyssyllään kohti myrskyä. Kohti mustaa aukkoa taivaassa. Kohti julmia käsiä, jotka heitä havittelivat. Kaksikko romahti portaikon rauniosta läpi ja syöksyi kohti maanpintaa. He tömähtivät majakan lattiaan, kaikesta päätellen painovoiman piirissä taas.

    Ylempänä Visokki ja Geevee viuhuivat tuulen armoilla. Adminin jalat kiskoivat heitä seittiä pitkin alemmas, mutta heidän elämänlankansa ankkuripiste saattaisi pudota taivaalle hetkenä minä hyvänsä.

    ”Visokki!” pihtiotteessa oleva Geevee huusi. ”Löysää hieman! Saamme apua!”

    Tonttu oli huomannut jotain heidän yläpuolellaan. Visokki luotti Geeveen sanaan ja päästi hetkeksi irti seitistään. He putosivat ylöspäin, kunnes… Molskis! Hämähäkki ja tonttu kelluivat valtavassa vesipisarassa taivaalla. Kupe pinnisti voimiaan, ja ohjasi vesimassan kauemmas majakasta. Kun hän päästi irti, Visokki ja Geevee mätkähtivät mutaan muutamankymmentä metriä majakasta sisämaahan.

    ”Hyvin tehty!” alas ja pihalle ehtinyt Vaehran puristi Kupen olkapäätä.

    Kepe ja Snowie pääsivät tolpilleen hekin ja ryntäsivät majakan oviaukolle. Viime tipassa, sillä siinä samassa majakan kiviset perustuksetkin murenivat irti saaren pinnasta ja putosivat myrskypilviä päin. Portaat olivat jo kohoamassa ilmaan, kun kaksikko kompuroi niitä pitkin ulos majakasta. He lysähtivät Kepe polvilleen ja Snowie vatsalleen maahan.

    Ennen kuin he ehtivät edes ryömiä kauemmas, oli koko majakka tiessään, pudonnut pala palalta myrskytaivaan syövereihin.

    Sinä yönä Bio-Klaanin vanha majakka lakkasi olemasta.


    Ja siinä he olivat: hengästyneinä, ryvettyneinä, voipuneina, keskellä julminta myrskyä jonka kukaan heistä oli nähnyt. Hikipisarat sekoittuivat raskaaseen sateeseen, joka piiskasi heitä joka puolelta. Ainoaa valoa sateiseen rantamaisemaan toivat pitkät salamat mereltä ja hohkaavat silmä- ja sydänvalot. Snowie katseli murheellisena katkennutta kättään ja Kepe taputteli häntä olalle. Vaehran yritti hätäisesti sytyttää pientä liekkiä käteensä, mutta ilma oli aivan liian kosteaa. Pian hän säntäsi Geeveen luokse, auttoi tämän mättäältä pystyyn ja sulki pienen ystävänsä tiukkaan halaukseen.

    ”Oletko kunnossa?”

    ”Kyllä kai”, Geevee parkaisi. ”N-niin kunnossa kuin tuollaisen jälkeen voi ylipäätään olla.”

    ”Mitä… mitä majakalle tapahtui?” Vaehran sanoi katsoen taivasta kohti. ”Oliko se myrskyn syytä? Nielaisiko itse myrsky sen?”

    Keskellä sadetta klaanilaiset tasailivat hengitystään. Kupe tarkisti ryvettyneen viisikon läpi selvästi keskittyen vain siihen, olivatko kaikki kunnossa — isommat kysymykset hän onnistui sivuuttamaan. Visokki keräili itseään ja vilkuili siihen aukkoon pilvipeitteessä, joka oli nyt kuroutumassa umpeen. Siihen, johon viimeinen majakan perustuksista vasta nyt katosi.

    Oli aivan kuin pilvien läpi olisi kurkistanut jotain tuttua. Se jokin, johon hän oli katsonut aiemmin. Se, mikä ei mennyt enää pois.

    Kepekin tähyili taivaan suuntaan, mutta etsimiään sinisiä kouria hän ei sieltä enää erottanut.

    Vaehran jatkoi:
    ”Majakan katoaminen, liittyikö se jotenkin Kezeniin? Ja siihen, miten hän… manifestoitui täällä? Eihän… eihän siinä ole järkeä. Matoron mukaan hänen ruumiinsakin oli aivan toisella puolen maailmaa.”

    ”Vaehran”, Geeveen ääni kuului vain vaivoin tuulen alta. ”Majakka… se… siinä oli jotain väärää alusta asti.”

    Kepe astui eteenpäin kohti ystävyksiä. Ja yritti auttaa heidät läpi ymmärryksen.
    ”Mitään majakkaa… ei ehkä –”

    ”Kepe”, Snowie keskeytti. Ja veti ystävänsä sivuun ainoalla kädellään.

    ”… Snowie?”
    ”Kepe minusta tuntuu, että niiden täytyy käydä tämä ihan omaan tahtiinsa.”
    ”… aivan.”

    He hiljenivät myrskyn keskellä. Geevee ja Vaehran seurasivat kohtaa pilvirintamassa, jossa he olivat vannoneet äsken olleen reikä. Ja laskivat yhdessä katseensa kohtaan, jossa ikiaikaisesta kivestä tehdyt perustukset olivat levänneet.

    Geevee hengitti raskaasti ja epäuskoisesti. Vaehran kävi läpi jotain, jota hän ei ollut uskonut voivansa ikinä harkita.

    ”Vaehran…” Geevee katsoi ystäväänsä vakavana. ”Majakkaa ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

    Kepe ja Snowie katsovat toisiaan ja nyökkäsivät. Molemmille teki vaikeaa pysyä hiljaa, mutta he arvelivat sen olevan parhaaksi.

    Antaa poikien sulatella.

    Visokki laski katseensa myrskyävästä taivaasta nelikkoon, ja sitten majakan entisiin perustuksiin. Mitään merkkejä rakennuksesta litimärässä nurmessa ei enää ollut. Jos tässä pisteessä oli joskus seissyt torni, siitä oli kymmenen elinikää.

    Jos joku Klaanista katsoi tänä yönä majakan suuntaan, mitähän he olivat edes nähneet — vai olivatko nähneet mitään laisinkaan?

    Myrsky oli syössyt sen mereen, Visokki sanoisi jokaiselle, joka kysyisi. Jos kysyisi. Jos kukaan muu kuin he enää muistaisivat, että mitään tornia tällä rannalla oli seissytkään.

    ”Lähdetään kaupungin suuntaan, ennen kuin myrsky vie meidät mukanaan.”

    Arkistot

    Vaehran ohjasti keltahehkuista liekkiä tarkka ilme kasvoillaan. Hän lämmitti ja kuivasi viittä märkää klaanilaista Bio-Arkistojen tuulikaapissa. Kupe oli palannut linnakkeelle vapauttamaan sijaisensa.

    Tuulikaapista väsyneet seikkailijat suuntasivat arkistomaakarien ohjeistuksesta suoraan henkilökunnan keittiöön. Tila ei ollut erityisen suuri, mutta lämpeni nopeasti. Vaehran pisti lisää teetä tekeytymään ja Snowie haki huoneeseen ylimääräisen tuolin. Pian Kepe, Snowie ja Geevee olivat ahtautuneet puupenkille, Vaehran istui toimistotuolilla ja Visokki lepäsi viltin päällä toisella penkillä. Seurueen välissä oli pöytä, jonka keskellä höyrysivät teemukit. Taas uusi keksipaketti oli auki.

    ”Eli..” Geevee aloitti. ”Semmoinen ilta.”

    Sade rummutti keittiön vaatimatonta ikkunaa. Kuinka hyvää tekikään olla sisällä.

    ”Kiitos teille kaikille. Nopeita liikkeitä. Eregce olisi meistä ylpeä”, Visokki puhui. Hän vilkaisi Snowien katkennutta raajaa. ”Pahoittelut kätesi puolesta.”

    ”Höhö…” Snowie naurahti väsyneesti. Hän oli aivan naatti. ”Olisi pitänyt varmistaa, että se on paremmin kiinni…”

    Hän katsoi käden katkeamiskohtaa. ”Näitä, ööh… näitä sattuu. Aina välillä. Jos ihan totta puhutaan, tässä hetkessä se eväsleivän putoaminen harmittaa aika lailla yhtä paljon. Kun emme ehtineet syödä niitä juustotikkuja, tai sitä taikinaa… eivät nämä pelkät keksit oikein— Anteeksi, harhauduin. Mitä minun piti sanoa, oli että… varmaan itse kunkin tekisi mieli mennä nyt nukkumaan, mutta me Kepen kanssa ajattelimme, että vielä ei ehkä kannata.”

    Kepe nyökkäsi. Hän oli painautunut seinän ja Snowien väliin.

    ”Kun siis”, lumiukko jatkoi ”meille kävi Kepen kanssa aiemmin syksyllä vähän samanlaiset tepposet… että seikkailimme suoraan unen ja toden rajamaille, ja siitä seurasi sitten, tuota…”

    ”Minä otin sen tosi raskaasti”, Kepe täydensi. ”Koska visiittimme Verstaaseen ei mahtunut omaan tieteelliseen maailmankuvaani.”

    Hän katseli Vaehrania ja Geeveetä.

    ”Haluamme varmistaa, ettei teille käy samoin. Visokista on tässä varmasti myös vertaistukea, hänelläkin on kokemusta valkoisesta hiekkaerämaasta todellisuuden laidalla.”

    ”Pitää paikkansa.”

    Vaehran pyöritteli lusikkaa teekupissaan. ”On… on tässä sulateltavaa. Kiitos.”

    ”Minä sanoisin”, Geevee aloitti ja hieroi käsiään yhteen ”että ymmärrys siitä, mitä tapahtui voisi olla hyvä apu. Mistä majakassa oli kyse?”

    Tontusta tuntui kuin hän olisi ollut puolet seikkailusta unessa. Jonkinlaisen verhon takana todellisuudesta irrallaan.

    ”Niin, hyvä kysymys”, Kepe vastasi mukinsa takaa. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa rajatusti seurueen tarpoessa majakan entiseltä paikalta arkistoille, kättään surkuttelevan Snowien lohduttamisen lomassa. ”Kuten taisimmekin kaikki oivaltaa, vanhaa majakkaa ei ollut koskaan olemassa… ei sellaisenaan. Meillä kävi sama homma alkuperäisen Verstaan kanssa. Sieltäkin löysimme Nimdan sirun – vieläpä saman sirun, Zeetan – ja sekin lakkasi olemasta.”

    ”Eli… oliko Zeeta koskaan majakassa vai ei?”

    ”Tjaa-a”, Kepe pohdiskeli pursottaessaan hunajaa teehensä. ”Ehkä Kezenillä oli jonkinlainen kaiku tai muisto Nimdasta. Profeetta Orondeksella myös. Joku riittävän voimakas yhteys Nimdaan heillä oli joka tapauksessa oltava, jotta he kykenivät kanavoimaan sillä haaveitaan todeksi… tai melkein todeksi.”

    Geevee kääntyi Kepeä kohti. ”Mitä tarkoitat? Kanavoimaan haaveitaan?”

    ”Näin me olemme Kepen kanssa päätelleet”, Snowie nyökkäsi rauhallisesti. ”Että Profeetan toive otti Verstaassa muodon… ja siitä tuli jonkinlainen Profeetan valtakunta. Joka sitten kuitenkin hajosi, kun raukka tajusi ettei hänellä oikeasti ollut Nimdan sirua.”

    Lumiukko piti pienen tauon ja hörppäsi kuumaa juomaa. ”Usko loppui kesken.”

    ”Valvoja sanoi, että Orondeksen henki ei ollut tarpeeksi vahva”, Kepe vielä täydensi.

    ”Ja epäilette, että Kezenille kävi samoin?” Vaehran kysyi. Häntä harmitti vähän, ettei hänellä ollut muistiinpanovälineitä käsillä, mutta toisaalta… edes hän ei ollut juuri nyt muistiinpanotunnelmissa. Eikä edes pysähtynyt kysymään, kuka oli Valvoja.

    ”Se olisi johdonmukaista”, Kepe sanoi. ”Että hänellä oli joku yhteys Nimdaan, jonka avulla hän loi maailmaamme majakan… mutta sitten häneltäkin ’loppui usko.’ Ja majakka lakkasi olemasta.”

    ”Aika… metafyysistä”, Vaehran päivitteli.

    Ukkonen jyrähti taas ulkona.

    ”Tämä ei vielä vastaa siihen, miksi minulla on päässäni muisto Tawasta majakassa”, Visokki totesi.

    ”Ei vastaakaan”, Kepe myönsi.

    Se oli tilanteessa Visokille samaan aikaan pahinta ja parasta. Bio-Klaani oli nyt taatusti tietäväisempi Nimdan salaisuuksien suhteen, mutta Tawan sielun väristä ilta ei ollut paljastanut mitään.

    Totta kai hän sisimmässään tiesi, että ei hänen paras ystävänsä voinut valehdella tällaisesta. Ja ehkä Tawa oli osa tätä: Nimdan luokseen valheilla houkuttelemia uneksijoita, jotka halusivat vain nähdä paremman maailman. Ehkä Tawa ja Visokki olivat yhtä paljon tämän uhreja kuin Kezen tovereineen?

    Se kyllä varmistaisi silti yhden pahimmista mahdollisuuksista: että Nimda oli ollut täällä pidempään kuin he. Että he olivat täällä sen armosta. Ukkonen ulkona vastasi ajatukseen julmalla pauhulla: kuin myöntääkseen tämän todeksi.

    Kepe jatkoi:
    ”Ja lisäksi tässä on toinenkin aika olennainen kysymysmerkki. Eli siis se, että miten Kezen oli siellä, jos hän on… kuollut.”

    ”Se oli kummitus…” Snowie kuiskasi. Hän muisti, ettei ollut Kezenin luona edes tajunnut pitelevänsä käsissään kummitusimuria.

    Kepe maisteli teetään. Hunajaisen hyvää — vaikka näissä olosuhteissa pelkkä kuuma vesikin olisi tehnyt kauppansa. ”Ja tämä palaa pahaenteisesti siihen, mitä opimme Verstaasta viime kerralla. Vaikka Profeetan valtakunta romahti ja ovi sinne katosi, se on yhä olemassa. Jollain… taajuudella.”

    Oli kuin Zeeronin pistävät silmät olisivat katsoneet Kepeä mukin pinnasta. Tiede-toa huokaisi. ”Ja… tätä ajatusta olen haudutellut jo pidempään, mutta Kezenin tapaaminen nähdäkseni varmistaa sen. Meillä on syytä ajatella, että tämä taajuus… Verstaan todellinen luonne… on…”

    Visokki, Vaehran ja Geevee katsoivat odottavina.

    ”… tuonpuoleinen”, Kepe vastasi. ”Siis, paikka mihin kuolleet menevät.”

    ”Mitä?”

    Vaehran nojautui taaksepäin. ”Tuonpuoleinen? Siis… kuten… tarujen Initoi?”

    ”Niin kai”, Kepe totesi. Ajatuksen sulattelu vaikutti tuottavan muille vaikeuksia. Snowien kanssa he olivat sentään pyöritelleet tätä jo aiemmin. ”Uskokaa pois, tämä hypoteesi ei tullut minullekaan luontevasti. Mutta… miettikääpäs. Miettikää kummituksia.

    Vaehran kurtisteli kulmiaan, Visokki tuijotti Kepeä ja Geevee näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

    ”Meillä on ollut kummituksia polun varrella pitkin syksyä”, Snowie palasi keskusteluun. ”Tai siis… mehän puhuimme niistä Verstaan aaveina. Siellä Verstaassa niitä asui vaikka miten. Ja nyt sitten… nyt sitten yksi kuollut jäbä ilmestyi meille sellaisen muodossa. Kezen, Verstaan aave! Ne ovat ihan oikeita kummituksia…”

    ”Eli… varmistakaapas nyt, että seuraan ajatuksenkulkuanne”, Visokki puhui. ”Verstas on tuonpuoleinen ja nämä ’aaveet’ ovat sen asukkeja… joista osa on vieraillut meidän maailmassamme, viimeisimpänä kuollut Turaga Kezen?”

    Kepe nyökkäsi.

    Vaehran pyöritteli päätään. ”Mata Nui… tällä olisi kyllä… melkoisia seuraamuksia. Toki tunnemme kaikki tarinat sieluista Punaisella tähdellä, mutta että aitoja, oikeita kuolleiden sieluja keskuudessamme…”

    Hetken he kaikki olivat hiljaa. Keittiön seinäkello raksutti menemään.

    ”Enkä nyt väitä, että kaikki kuolleet sielut olisivat Verstaassa”, Kepe lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Ehkä se on vain jonkinlainen… välitila, johon jotkut putoavat. Jonkun… kriteeristön perusteella.”

    ”Eli ehdotat, että on tietty logiikka, jolla jotkut päätyvät kuollessaan tänne… Verstaaseen?” Vaehran varmisteli. ”Ei kuulosta siltä, mitä temppelissä saarnataan… mutta ei täysin vastakkaiseltakaan.”

    Hän katsoi huoneessaolijoita. Legenda Initoista tuonpuoleisena ei kenties ollut kokoontuneille klaanilaisille erityisen lohdullinen muutenkaan. Mata Nui -usko ei tyypillisesti ottanut kantaa siihen, mitä visorakeille, lumiukoille ja tontuille kävi kuoleman jälkeen.

    ”Ehkä”, Kepe vastasi. ”Varmimmat Verstaan asukit ovat Kezen, Orondes ja Orondeksen kanssaseikkailija Avgellan, ja heillä oli kaikilla suora yhteys Nimdaan. Kezenillä ja Orondeksella oli molemmilla omat ovensa Verstaaseen.”

    Kepe piti pienen miettimistauon, jota muut hiljaisuudellaan kunnioittivat.

    ”Ja… oikeastaan… jos Kezen vaikutti tällä saarella, heitä yhdistää myös Mysterys Nui. Hetkonen, olivatkohan he saarella samoihin aikoihin?”

    ”Historia on pitkä”, Geevee totesi tonttulakonisesti. ”Mutta jos Kezen on vaikuttanut saarellamme, niin siinä tapauksessa… ehkä myös hänen mestarinsa on käynyt täällä.”

    Tulinoidan legenda oli todella tulossa kotiin.
    Vaehran ei sanonut siihen mitään — jäätyi miettimään vain.

    Kepe hieroi leukaansa ja haukkasi keksiä. ”Hmm…”

    ”Vaikka aikajanat eivät kohtaisikaan, saaremme on silti merkittävä yhteys. Eli kaikki tapaukset, jossa… joku kuolee, ja tämän sielu päätyy Verstaaseen, ovat liittyneet jollain tapaa saareemme? Profeetta katosi tänne, ja Kezenillekin paikka oli majakan perusteella merkityksellinen.”

    Snowie kulautti teemukinsa tyhjäksi. ”Eli… jos kuolee ja joko liittyy Nimdaan tai ehkä käy tällä saarella tai molempia… niin saattaa päätyä Verstaaseen aaveeksi. Ja sitten… sitten voi ehkä käydä välillä kummittelemassa?”

    ”Niin… se olisi teoria”, Kepe vastasi.

    Visokki sulki silmänsä, ja vielä kerran hän näki Tawan edessään, majakan laella. ”Visokki! Katso!” toa huusi. Tuo muisto se vasta kummitus olikin, Visokki mietti. Palaisikohan se koskaan ajatusten tuonpuoleiseen, ja lakkaisi kummittelemasta häntä?

    ”Tuonpuoleinen”, Geevee vielä maisteli. ”Manan majat, Initoi, helvetti… vanha majakka oli siis jonkinlainen tuonpuoleisen manifestaatio maailmassamme… jonkinlainen… helvetin lisäsiipi?”

    ”Hassua. Same sanoi ihan samaa Gekon remppaprojektista.”

    Admin häpesi vitsiään saman tien, mutta muut hekottivat väsyneesti.

    Snowie lepuutti takaraivoaan keittiön seinää vasten ja katsoi ikkunasta ulos myrskyyn.
    ”Hmm… Jos kaikki Verstaan aaveet, joihin olemme törmänneet, ovat kuolleiden sieluja… niin keitäköhän kaikkia me olemme sitten kohdanneet? Keitä he olivat eläessään?”

    Ulkona ulvoi kylmä tuuli. Ja silloin Kepe tiedosti, kuinka paljon Aaveita Verstaassa olikaan ollut, julistamassa Profeettaa herrakseen.

    Muisti lukeneensa kadonneesta ystävästään Iggystä, tai Ignadesistä… joka oli kaupungin kirjojen mukaan virallisesti kuollut.

    Muisti, kuinka paljon Aaveita Verstaan taivaalla oli lentänyt.

    Ja kuinka monta oli kuollut Nui-Koron polttohautaan… tai saarella sen jälkeen.
    Kuinka monta tämä sota oli tappanut?

    Kylmä sai Kepen hytisemään. Yö pimeni entisestään.

    Heillä kaikilla oli ajatuksia, joita he olivat liian väsyneitä ajattelemaan kunnolla.

    Jos tie ei pääty kuolemaan, niin mihin sitten? Todellako jäämme kummittelemaan muutenkin kuin vain toistemme muistoihin?

    Ulottuuko Mata Nuin valo sinne… Verstaaseen? Miten tämä suhtautuu muihin myytteihin siitä, mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen?

    Hetkinen, mihin se käsi siis putosi…

    Minulla oli veli.

    Ne siniset kourat… mitä ne halusivat? Mitä ne olivat tekemässä, tai tehneet jo?

    Ja tosiaankin… Kaikki ne aaveet. Keitä he olivat eläessään?

    Utopia

    Matka halki loputtoman aavikon on pitkä. Mutta ennen pitkää, vääjäämättä, pääset perille.

    Muistat nähneesi aavikolla hahmon. Hän kulki tehtävällä jota et ymmärrä, ja tuli jostain mitä et tunne.

    Kohtaat hänet taas, maalaamassa valkeaan maahan mustaa viivaa. Et tiedä kuka hän on.

    Mutta et voi karistaa sitä tunnetta, että hänessä on jotain tuttua.

  • Tervetuloa Koneeseen — Jälkinäytös

    Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.

    Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.

    Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.

    Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.

    ”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”

    Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.

    ”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”

    Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.

    Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.

    Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.

    Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.

    Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.

    Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.

    Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.

    ”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”

    Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.

    ”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”

    ”Kaikki?”

    Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”

    ”Sota on ohi?”

    Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”

    Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.

    Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.


    Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.

    Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.

    ”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”

    He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.

    ”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”

    Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”

    ”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”

    ”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”

    Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.

    ”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”

    Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.

    ”Toimiko se?” tivasi Visokki. ”Tuhoutuiko loisten verkosto?”

    ”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”

    Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.

    Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.

    Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.

    ”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”


    Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.

    Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”

    Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.

    Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.

    Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.

    Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.

    Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.

    Heitä ympäröivä syke huusi apua.

    ”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”

    Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”

    Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”

    ”Petturi?”

    Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”

    Visokki hätkähti. petturi!?

    ”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”

    ”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”

    ”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”

    ”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”

    ”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”

    Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
    ”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.

    Entä… entä mitä petturi teki?

    ”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”

    ”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”

    Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.

    ”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”

    Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.


    Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.

    Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.

    Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.

    Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.

    Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.

    Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.

    Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.

    Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.

    Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.

    Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.

    ”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”

    Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”

    Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.

    ”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.

    ”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”

    Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”

    ”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”

    Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.

    Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.

    Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.

    Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.

    Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.

    Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?

    Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.

    Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.

    ”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”

    ”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”

    ”Ei. Tämä on väliaikaista.”

    SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.

    Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.

    Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.

    Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.

    Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.

    Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.

    Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.

    Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?

    Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.

    Manu palasi.

    Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.

    ”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.

    Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”

    ”Missä… missä sinä olet ollut?”

    ”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”

    Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”

    ”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”

    ”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”

    ”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”

    ”Mene jo asiaan.”

    ”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”

    ”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”

    ”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”

    ”Sinäkö sen tiedät?”

    ”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”

    Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.

    ”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni
    DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”

    ”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”

    Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”

    ”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.

    Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.

    Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”

    ”Niinkö ajattelet?”

    Visokki oli hiljaa.

    ”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”

    Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”

    ”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.

    ”Manu kävi täällä.”

    Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.

    ”M-mitä? Missä hän…”

    ”Lähti kohti Selakhiaa.”

    Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”

    Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.

    Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.

    Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.

    Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.

    Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.

    Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.

    Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.

    Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.

    Kesä saapui.

    Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.

    Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.

    Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.

    Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.

    Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.

    Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.

    Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.

    Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.

    He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.

    ”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”

    Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?

    Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?

    ”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.

    Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?

    ”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.

    ”E-ei mitään. Unohda.”

    Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.

    ”Visokki, onko kaikki kunnossa?”

    Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”

    ”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”

    Onhan?

    Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?

    ”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”

    Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.

    ”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”

    Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.

    Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.

    ”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”

    Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
    ”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”

    ”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”

    ”Minä… mistä?”

    Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.

    ”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”

    Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.

    Mutta tämän ääni oli kirkas.

    ”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”

    ”Tawa, minä…”

    Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.

    ”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”

    Sen sanottuaan Tawa oli poissa.

    Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.

    Sitten hän kuuli koneiston.

    Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.

    Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.

    Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.

    Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.

    Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.

    Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.

    Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.

    Päivänsarastus

    Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
    Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
    Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
    Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.

    ”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”

    Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
    Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.

    ”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”

    ”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”

    Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä.
    ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”

    Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
    Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.

    Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.

    ”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”

    Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
    Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.

    ”Täytyykö minun antaa niille nimi?”

    Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.

    ”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”

    Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.

    ”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”

    Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
    ”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”

    Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.

    ”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”

    Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.

    ”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”

    Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.

    Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…

    … sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.

    ”Sinä.”

    Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
    ”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”

    ”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”

    Avde oli hiljaa.
    ”Siinä kaikki?”

    ”Siinä kaikki.”

    Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
    ”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”

    Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.

    ”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”

    Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”

    Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.

    ”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”

    Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.

    ”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”

    Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
    Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.

    ”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”

    Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.

    ”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”

    Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.

    ”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”

    Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.

    ”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”

    Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.

    ”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”

    Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.

    ”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
    Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
    ”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”

    Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
    Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
    Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.

    ”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”

    Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.

    ”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”

    Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
    ”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”

    Avden katse oli silminnähden pettynyt.
    ”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”

    ”Oletko sinä todellinen?”

    Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
    ”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”

    ”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”

    ”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”

    Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
    ”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”

    Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.

    ”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
    Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
    ”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”

    Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.

    ”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”

    Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.

    ”Sinä. Kaiken aikaa.”

    Sininen pakari hymyili.
    ”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”

    ”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”

    ”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”

    Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
    ”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”

    Punainen Mies oli hetken hiljaa.
    ”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”

    Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
    ”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”

    ”Tuo ei ole vastaus, Avde.”

    Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.

    ”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”

    ”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.

    ”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”

    Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
    ”Mitä ne ilmentävät?”

    ”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”

    Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
    ”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”

    ”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”

    ”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”

    Avde oli hiljaa.

    ”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”

    Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.

    ”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”

    Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.

    ”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”

    ”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”

    ”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”

    Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.

    ”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”

    ”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”

    ”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”

    Visokki tuhahti.
    ”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”

    ”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”

    ”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”

    ”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”

    ”Tänään, Avde.”

    Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.

    ”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”

    ”Työnantajani ajatuksesta”, matoralainen nyökkäsi rauhallisesti.

    ”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”

    ”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”

    ”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
    Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
    ”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”

    Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.

    ”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”

    ”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”

    Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.

    Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.

    Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
    Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.

    Mitä sinä teet, Visokki?
    Mitä sinä
    teet?

    Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.

    Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.

    Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…

    … Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.

    Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.

    Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
    Jopa Rakentajan metallinen ääni.

    Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.

    Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
    Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.

    Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
    Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.

    ”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”

    ”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”

    ”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”

    Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
    Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.

    ”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”

    Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
    Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.

    Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.

    Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”

    Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.

    ”̥̮̻̥͉̹E̲̩̮̪T͙̝̯̼̥̣̥ ̹̹̮̝̟̘O̠̻̙͙̜̦͖L͉̣E̯͍ ̞͚̣͉M̫̬I̜S͈̭̗̫̦̪S͇Ä̱͙̩̗͖̦Ḁ̞͔̈N, V̞̞̥I̯̜̣͉͖S̗O͙̫KK̦̘I̭͈̻͔̱.̰̩̣̩͎̮̻ ̜̫͎̠̞̥S͚̱͉I̙̪̦̤͉͔͚N̺U̗̥̻A̤̰ ̩͇̹̻̰̻E̤̦I͓̙̙͈͖ ̮̩͎ͅO̳̦̤L͍̲̟̮E̺.̥”

    ”Tiedän”, Visokki vastasi.

    Ja antoi itsensä pudota.
    Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
    Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…

    Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.

    ”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”

    Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.

    ”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”

    Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
    ”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”

    Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?

    Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.

    ”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”

    ”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.

    Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
    Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.

    Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
    ”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”

    ”En ole unohtanut sanaakaan.”

    ”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
    Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
    ”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”

    ”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”

    ”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”

    ”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”

    Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
    ”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
    Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.

    ”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”

    Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
    ”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”

    ”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”

    Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.

    ”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”

    ”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”

    Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”

    Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
    Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.

    ”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”

    ”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”

    Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.

    ”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”

    Visokki puristi kätensä nyrkeiksi.
    ”Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika.”

    Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
    ”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”

    Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
    ”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
    Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
    ”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”

    Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
    ”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”

    Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
    Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.

    ”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”

    ”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”

    Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.

    ”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
    Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
    ”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”

    Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
    Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.

    ”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.

    ”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”

    Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.

    Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.

    ”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”

    ”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”

    Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
    Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.

    ”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
    Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.

    ”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”

    Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.

    ”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”

    ”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
    Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
    ”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”

    Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
    ”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”

    ”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”

    Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.

    ”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”

    ”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”

    ”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”

    ”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”

    Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.

    ”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”

    ”Meidän valmistelemisessamme”, Visokki kuiskasi, ”meidän testaamisessamme. Koe. Sekö se yö sinusta oli?”

    Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.

    ”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”

    ”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”

    ”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”

    Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
    ”Kiitos, Visokki.”

    ”Et ymmärrä nyt vieläkään.”

    Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.

    ”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
    Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
    ”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”

    ”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”

    Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi.
    ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”

    Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.

    Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.

    ”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”

    Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.

    Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.

    ”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”

    ”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”

    ”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”

    Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.

    Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.

    Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.

    ”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”

    Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.

    ”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”

    Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
    Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.

    ”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.

    Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.

    Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.

    Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
    Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.

    Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.

    ”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”

    ”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”

    ”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”

    ”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”


    Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?

    Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.

    Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
    Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
    Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.

    Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.

    Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.

    Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
    Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
    Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.

    ”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”

    Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.

    ”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”

    Visokki painoi kahvan alas.
    Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
    Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.

    Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
    Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.

    ”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”

    Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
    Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.

    ”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”

    Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.

    ”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”

    Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.

    Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.

    Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
    Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.

    Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.

    Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
    Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.

    ”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
    Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.

    Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
    Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.

    ”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”

    ”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”

    Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
    ”Mikä ero niissä sitten on?”

    ”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”

    Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
    Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
    Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.

    ”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”

    ”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”

    ”Aika isoja sanoja.”

    ”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”

    Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
    ”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”

    ”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”

    Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
    ”Nazorakien uni? Kaunis?”

    ”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”

    Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?

    Kuinka… kuinka moni heistäkin?

    ”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”

    ”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”

    Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
    Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.

    ”Ei.”

    Pimeys oli hetken hiljaa.

    ”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”

    ”Ei tule kuuloonkaan.”

    Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.

    ”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”

    ”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”

    Visokki napsautti sormiaan.
    Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.

    Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.

    Ja jälleen oli pimeää.

    Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.

    Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.

    ”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”

    ”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”

    ”Mitä sitten, Verkonkutoja?”

    ”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”

    ”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”

    ”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”

    Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.

    Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.

    Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.

    Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
    Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.

    ”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.

    Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
    ”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.

    ”Ehkä. En tiedä.”

    ”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”

    Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
    Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?

    ”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”

    ”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
    Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
    Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
    ”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”

    Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
    ”Pitäisikö tuon auttaa?”

    ”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
    Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
    ”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”

    ”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”

    ”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”

    ”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”

    Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.

    ”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
    Hän hymyili.
    ”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”

    ”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”

    Avde nyökkäsi.

    ”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”

    ”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”

    Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
    Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
    Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.

    Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
    Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?

    Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
    ”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.

    ”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”

    Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
    Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.

    Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
    Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.

    ”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”

    ”Halusin vain varmistaa.”

    ”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”

    Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
    ”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”

    ”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”

    Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”

    ”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”

    ”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”

    ”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
    Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
    Ja silloin Visokki näki ne.

    Punaiset.

    Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
    Se vain katseli.

    ”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.

    Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”

    ”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”

    Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
    ”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”

    ”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”

    ”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”

    ”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”

    ”Niin”, Avde sanoi.

    ”Mutta olet silti… punainen?”

    ”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”

    ”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”

    Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
    ”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”

    Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
    Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
    Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
    Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.

    ”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”

    ”Niin, niin sanoin.”

    ”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
    Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.

    ”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”

    ”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
    Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
    ”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”

    Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.

    Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.

    Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
    Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.

    Sadeviitta puhui.

    ”Kuka… kuka sinä olet?”

    Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
    Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.

    ”Minä… olen Visokki.”

    Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken.
    ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”

    Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.

    ”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”

    ”K-kuka sinä olet?”

    ”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”

    Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.

    ”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”

    Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.

    ”M… mitä?”

    ”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”

    Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?

    Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
    Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
    Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.

    Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
    Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.

    Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.

    Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
    ”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?

    ”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”

    Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.

    ”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”

    ”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”

    Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
    Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.

    Ja sitten… Visokin täytti…

    Liian paljon.
    Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.

    Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…

    … ne olivat samoja silmiä.
    Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
    Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.

    ”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”

    ”E-ei…” Visokki kuiskasi.

    ”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”

    Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.

    Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
    Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.

    Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.

    Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.

    ”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”

    ”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”

    ”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”

    ”Ole, ole…”

    ”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”

    ”OLE HILJAA!”

    Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.

    Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
    … mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.

    Sitten Visokki sulki silmänsä.

    Ja oli jo jossain kaukana.


    Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
    Sairasosasto

    Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
    Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:

    Tawaan…

    … ja Tawaan.

    ”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.

    Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
    Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.

    Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.

    Ei. Ei voinut olla.
    Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
    Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.

    ”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”

    Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän.
    ”Kuka sinä olet?”

    ”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”

    ”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”

    ”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.

    ”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”

    ”Ja sinut!”

    Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”

    Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
    Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.

    Voi ei.

    ”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”

    ”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.

    ”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.

    Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.


    Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.

    ”Nähdään myöhemmin.”

    ”… nähdään.”

    Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
    Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.

    Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.

    ”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”

    Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.

    ”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”

    ”Tietty.”

    ”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”

    ”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”

    Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin.
    ”… oletko sinä kunnossa?”

    Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
    ”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”

    ”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”

    Tawa pudisti päätään.

    ”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”

    ”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.

    ”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”

    Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
    ”Varmaan vain stressiä.”

    ”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
    Toa pudisti päätään taas.
    ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”

    ”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”

    ”Sinä… et muista koko elämääsi?”

    Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
    ”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”

    ”Niin. Niin kai.”

    Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.

    ”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”

    ”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”

    ”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”

    Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.

    ”Hei… olethan sinä kunnossa?”

    Visokki pysähtyi aloilleen.
    ”Siis… kyllä. Kiitos kysymästä. Olen.”

    Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
    ”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”

    Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään.
    ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”

    ”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”

    ”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
    Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä.
    ”… itse muista.”

    Tawa hymähti.
    ”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”

    ”Ei.”

    Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
    ”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”

    Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
    Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.

    Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.


    Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
    Päivänsarastus

    M-mitä?

    Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
    Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.

    Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.

    Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.

    Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.

    ”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
    Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
    ”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
    Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
    ”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”

    Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
    ”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”

    ”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”

    Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
    ”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”

    ”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”

    ”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”

    Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
    … joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.

    ”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”

    Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”

    Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
    Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
    ”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”

    Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
    Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.

    Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.

    ”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”

    Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
    Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.

    Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.

    Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.

    Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
    Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.

    Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
    ”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”

    Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
    Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.

    Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
    Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.

    Hänen oli tiedettävä totuus.

    Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
    Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.

    Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.

    Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
    Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.

    Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.

    ”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”

    Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
    ”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”

    ”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”

    ”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”

    Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.

    ”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”

    Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.

    ”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”

    ”En.”

    ”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
    Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
    ”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”

    Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
    ”Jatka kävelemistä.”

    Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
    Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.

    ”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”

    ”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”

    ”Molempiin…?”

    Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.

    Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.

    Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
    Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.

    Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.

    ”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”

    Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
    ”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”

    ”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
    Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
    ”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”

    Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.

    ”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.

    Visokki nyökkäsi.

    Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.

    Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
    Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.

    Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.

    Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
    Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.

    ”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”

    Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.

    Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
    ”Mitä sinä juuri näytit minulle.”

    ”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”

    ”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”

    Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
    Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.

    Tiesikö Tawa?
    Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.

    Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.

    ”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
    Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
    ”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”

    Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.

    ”Mitä sinä tarkoitat?”

    ”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”

    ”E-en.”

    Tiesikö Tawa?

    ”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”

    ”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
    Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.

    Tiesikö Tawa?

    ”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”

    … tiesikö Tawa?

    Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
    Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.

    ”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”

    ”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”

    Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.

    ”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”

    ”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.

    Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.

    ”V-visokki?” kaikui raihnainen, riekaleinen puheääni lattianrajasta.

    Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.

    Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
    Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…

    ”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”

    Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.

    Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää.
    ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”

    Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.

    ”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”

    Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.

    ”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”

    Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään.
    ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”

    Tiesikö Tawa?

    Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
    ”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.

    ”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.

    ”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.

    Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.

    ”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
    Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
    ”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”

    Visokki ei kestänyt enää.

    Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
    Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.

    ”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”

    Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.

    ”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”

    Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
    Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.

    ”… entä jos?”

    Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.

    Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
    Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.

    Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.

    ”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”

    Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.

    Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…

    Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.

    ”… t-tai ketään muutakaan.”

    Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.

    Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.

    Ja Aurinko… katsoi takaisin.


    Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.

    Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
    Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.

    Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.

    Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.

    Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.

    Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.

    Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
    Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
    Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
    Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.

    Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.

    Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.

    Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.

    Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.

    Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.

    Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.

    Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.

    Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
    Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.

    Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.

    Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.

    Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
    Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.

    Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.

    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Seis.

    Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.

    ”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
    Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
    ”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”

    Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
    Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.

    ”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.

    Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.

    ”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”

    ”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.

    Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
    ”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”

    Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.

    ”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
    Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
    ”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”

    Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
    Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.

    Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
    Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.

    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.

    Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.

    Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.

    Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.

    Aina, paitsi nyt.
    Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.

    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
    Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle-

    Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.

    Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
    Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
    Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.

    ”Oletko auttanut häntä?”

    ”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.

    Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.

    Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.

    Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.

    ”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”

    ”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.

    ”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”

    Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…

    ”En. Hän oli ainoa.”

    Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
    Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
    Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.

    ”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”

    Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta.
    ”E-en ketään heistä. E-en-”

    ”Ei”, Luoja sanoi.

    Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
    Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.

    Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.

    ”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
    Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.

    Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
    Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.

    Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.

    ”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”

    Luoja ei vastannut.
    Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.

    ”Ä-ÄLÄ!”

    Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.

    Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.

    ”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”

    Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
    Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.

    ”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”

    Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
    Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.

    Sitten… oli vain hiljaista.

    Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.

    Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.

    ”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.

    ”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
    Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
    ”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”

    Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.

    Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”

    Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.

    ”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”

    Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
    ”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”

    Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.

    ”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”

    ”M-minä…”

    ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”

    Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
    Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.

    ”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”

    Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.

    ”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”

    ”Pyydän… minä p-pyydän…”

    MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”

    ”E-e-e-ei…”
    Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.

    TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”

    Visokki pysähtyi paikoilleen.
    Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.

    ”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
    ”OLE HILJAA!”

    Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.

    Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.

    Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
    Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.

    Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
    Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.

    Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.


    tyttö

    hölmö pikku tyttö

    hölmö, säälittävä pikku tyttö

    luulit, että hän välittäisi sinusta?

    luulit voivasi olla kuin hän?

    vaikka sisällä, kaiken aikaa

    olet eläin

    rikkinäinen eläin

    lihaa rattaissa

    matkalla kohti loppuaan

    ymmärrä, tyttö

    ymmärrä totuus

    ymmärrä, että

    uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi

    on usko tyhjyyden voittoon

    Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.

    Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.

    Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
    Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.

    Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.

    Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.

    Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.

    Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
    Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
    Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?

    Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?

    Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?

    Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?

    Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
    Niin oli ehkä vain helpompaa.

    Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
    Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.

    ”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.

    Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.

    ”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”

    Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
    Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.

    ”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”

    Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.

    ”… m-mitä?”

    ”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”

    Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.

    ”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”

    Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.

    ”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”

    ”M-mene pois, Tawa… mene pois.”

    ”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”

    ”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”

    ”Visu.”

    Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
    ”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”

    ”Visu…”

    ”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”

    Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
    Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.

    ”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”

    ”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”

    ”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”

    Koska…

    ”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”

    ”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?

    Visokki hengitti syvään.
    ”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”

    Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.

    Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.

    Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.

    Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.


    Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
    Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.

    Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.

    Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.

    ”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”

    Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.

    ”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”

    Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.

    ”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”

    Äänien kuoro hänen takaansa puhui.

    ”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”

    ”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”

    ”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”

    ”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”

    Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.

    ”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”

    ”Niin. Niin hän voi.”

    Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
    Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.

    ”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”

    Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.

    ”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”

    Punainen mies hymähti.
    ”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”

    Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.

    ”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”

    Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”

    Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.


    Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.

    Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.

    Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.

    Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
    Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.

    ”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”

    Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman.
    ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”

    ”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”

    ”Av-Av…”

    Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena.
    ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?

    Hän oli hetken hiljaa.

    ”Satutat minua, ystäväni.”

    ”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”

    Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.

    ”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”


    Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.

    Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.

    Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.

    Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.

    Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?

    Ei, ei välittänyt.

    Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.

    Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.

    Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.

    Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.

    Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..

    Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.

    Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.

    Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.

    Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.

    Sitten loinen revähti nauruun.

    Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.

    ”Hahahah, älä muuta sano.”

    Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.

    ”Heh heh.”

    Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.

    ”Näetkö?” se kysyi.

    Tarip kohotti kulmiaan.

    ”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”


    Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.

    Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.

    Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.

    Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.

    Pisara.

    Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
    Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.

    Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.

    Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.

    Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.

    ”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”

    Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.

    ”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.

    Hän kuulosti säälittävältä.
    Hän ei kuulostanut täydelliseltä.

    ”Sinä… ei. Mene.”

    ”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”

    ”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”

    Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
    Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?

    Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
    ”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”

    ”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.

    Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.

    ”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”

    Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.

    ”Koska… maailma on hirvittävä.”
    Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
    ”Ja jonkun on korjattava se.”

    Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.

    Hänen ruumiinsa ei totellut.

    Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.

    Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.

    ”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”

    Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.

    Ko-Metru. Laituri. Lumisade.

    Desable.

    Desable kurtisti kulmiaan.

    Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.

    Ei mikään muu.

    ”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
    Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
    ”Se on kaikki valhetta.”

    ”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
    Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
    ”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”

    Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
    Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.

    Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.

    ”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”

    ”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.

    ”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.

    ”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.

    ”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”

    ”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.

    Ja oli hetken vain hiljaa.

    Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.

    ”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”

    Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.

    ”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.

    ”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”

    Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.

    ”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”

    Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.

    Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.

    Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.

    Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.

    Eikä hän tiennyt, missä hän oli.

  • Ihme Maa

    Versio 1.2
    Windows | Linux | macOS

    Versiohistoria

    Ihme Maa 1.2
    * Skin näkyy lopputeksteissä
    * Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
    * Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
    * Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus