Lehu-metsä, kahlaamon taistelua seuraava päivä
Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Guechex kohottautui pystynpään asentoon. ”Ei olisi.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla:
”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
