Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.

Miten siellä oli noin valoisaa?

Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.

Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.

Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.

Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.

Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.

Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.

”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”

”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”

Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.

”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”

Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.

Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.

”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.

Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.

”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”

”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”

Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.

Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.

Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.

Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?

Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.

Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.

”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”

Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.

Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.

Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.

Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.

Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.

Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.

Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.

Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.

Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.

”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”

”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”

Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”

”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”

Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”

”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.

”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”

Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.

”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”

”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.

Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.

”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”

”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”

”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.

Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.

Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.

Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?

Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.

Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.

”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”

”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”

”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”

”Hmh.”

”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”

”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”

Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.

Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.

Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.

Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:

”Minä en voi hyvin.”

Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:

”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”

Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.

Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.

Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.

Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.

Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?

Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.

”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”

Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.

”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”

Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.

”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”

Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.

”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”

Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”

Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”

Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.

”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”

Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.

”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”

Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.

”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta.
”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”

”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”

”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.

”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”

”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”

”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti.
”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”

He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.

”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”

”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”

Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”

”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”

”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”

Visokkia melkein huvitti.
”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon.
”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”

”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”

Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.

”Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”

Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”

Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.

”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen.
”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”

Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.

”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”

”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”

”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”

”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi.
”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”

”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”

”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.

”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”

”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”

”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”

”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”

”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.

”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”

Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.

”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”

”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”

”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”

Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”

”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi.
”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”

”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”

”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”

”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”

”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”

Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”

”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”

He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.

”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”

Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.

”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”

”Puhutko kokemuksesta?” Visokki kysyi vaitonaisesti.

”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”

”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää.
”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”

Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.

”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”

Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.

”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”

Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.

”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”

Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.

Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”

Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.

”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”

”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”

”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”

Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.

”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”

”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”

”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”

Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat.
”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.

”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”

Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon.
”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”

”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”

”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”

”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”

Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.

”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”

”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”

Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.

Ja sitten tämä oli poissa.

Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.

Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.

Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.

Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.

Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.

Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.

Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.

”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”

Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.

”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”

”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”

Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”

Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”

Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.

Sitten hän vajosi.

Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.

Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.

Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan.
Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.

Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…

Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.

Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon.
Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?

”Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
”Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
”Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”

Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
”Laske alas, lehtikirva!”
”Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
”Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
”Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.

Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
”Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
”No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
”Hän toivottaa sinullekin!”

Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.

Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.

”Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
”Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.

”Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.

Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. ”Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. ”Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”

”No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. ”Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”

”Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”

”Vai sinä?” Matoro virnisti.

Kapura kohautti olkiaan. ”Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”

”Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”

”Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. ”Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”

”No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. ”Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”

”Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.

Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. ”Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”

”Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. ”Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”

”Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”

”Ai mitä karttoja?”

He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
”Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”

”Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. ”Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: ”En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. ”Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”

”No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. ”Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”

Kapura tuhahti. ”Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.

Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.

”No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. ”Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”

”En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. ”Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”

”Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. ”No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.

Kapura taputti käsiään yhteen. ”Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”

”Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.

”Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”

”Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. ”Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”

”Niin”, vahvisti Kapura. ”Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”

Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. ”No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”

”Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. ”Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”

”Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”

Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. ”Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”

”… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. ”Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”

”Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.

”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”

Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
”En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. ”Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”

”Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. ”Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”

”Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti ”Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”

”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. ”Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”

”Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. ”Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”

”En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.

”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”

”No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. ”Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”

”Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. ”Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”

”Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. ”Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”

He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.

”No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.

”Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. ”Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. ”Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”

Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. ”Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”

Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.

”… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”

Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.

”Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.

Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…

Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.

Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.

Pajan ovelta kuului koputus.

Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?

Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. ”Kepe”, tulija tokaisi. ”Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”

”… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.

”Se ’kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”

Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. ”Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”

”No. Se oli kredipselleeniä.”

”Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:

”Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi ”Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”

Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.

”… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”

Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. ”Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”

”Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. ”Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”

”Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”

”Ai et mitään?” Kapura tuhahti. ”Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”

”No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”

Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. ”Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”

”Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.

”Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. ”Credox selecium on vahvaa kamaa.”

Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?

”Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”

”Selecium. Se on vanhempi nimitys.”

”Häh, ai niin kuin… Selecius?”

”Niin kai”, vastasi Kapura. ”Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”

”Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ’Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ’Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”

”Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. ”Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”

”Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”

Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.

Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.

Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.

Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.

Kepe nielaisi.

”Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, ”ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”

Sitten hän hätkähti. ”Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ’profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”

Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?

”… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”

”Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.

”…

…

… Toivon todella että ei.”

”Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. ”Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.

”Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. ”Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”

”Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. ”’Punainen tähti’… ’Suuri pyörä’… ’Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”

”En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”

Jos sen saattoi sanoa ”paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua ”mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.

Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. ”Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”

”Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. ”Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”

Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.

”Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. ”Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”

”Mitä tarkoitat?”

”Hypoteettisessä mielessä”, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, ”täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”

”… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”

”Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. ”Ja se johdattelee kohti Xiaa.”

”Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. ”Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”

”Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. ”Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”

”Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.

Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.

”… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, ”kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ’miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”

”Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.

Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.

Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.

”… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”

”Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, ”mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”

Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. ”Oletko varma?”

”Olen.”

Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. ”Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”

”Juurihan minä olin sanomassa.”

Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.

Kaikenlaista.

”Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”

”Satun tuntemaan, kyllä.”

”Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. ”Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”

Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. ”Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”

”Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”

”Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”

Taguna nyökkäsi. ”Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”

”Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”

”Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”

”En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. ”Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”

Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. ”Vai niin, vai niin.”

”Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. ”Tiedätkö sinä siitä jotain?”

”Ööh”, plasman toa hämmentyi. ”Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”

”Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”

”Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. ”Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”

Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. ”Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”

Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. ”Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.

”Liittyykö se tähän asiaan?”

”Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”

Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.

”Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. ”Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”

”Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.

Ei saakeli. Hyvä pointti.

”No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. ”Niin tuota… ilmestyykö…”

Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.

”Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”

Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.

Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.

Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?

Ei. Ei voinut. Lopeta.

Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.

Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?

Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.

Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.

Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?

Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.

Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.

Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.

Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.

Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?

Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.

Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.

Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.

Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.

Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.

Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.

Kapura sulki silmänsä.

Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?

Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.

No. Se ei ollut oikea kellonaika.

Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.

Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?

Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.

Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.

Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…

… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.

Ai.

Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.

Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.

Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.

Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.

Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.

Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.

Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.

Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.

Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.

Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.

”Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. ”Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”

Hetkeen ei vastausta. Sitten:

”Kuinka niin?”

Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.

”Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”

Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.

”Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”

Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.

”Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.

”Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”

Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.

Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.

”Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein”, Jouera sanoi. ”Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”

”Sinä olet jotain”, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. ”On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”

”Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”

”En.”

”Etpä tietenkään”, Jouera hymähti. ”Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”

Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.

”Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”

Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.

”Mutta minä tein siitä totta.”

Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.

”Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.

Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”

Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.

”Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”

Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.

”Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”

”Ja miksi et haluaisi?”

”Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. ”Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”

Tarip… Matoro… Taguna…

”Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”

”Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”

Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.

”Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. ”En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”

”En minä…”

”Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?

Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”

Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.

Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.

Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.

Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ’Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.

Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.

Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.

Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.

Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:

”Noh? Mitä nyt?”

Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.

”Tawa, mussukka.”

Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.

”Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. ”Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”

”Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. ”Ehkä se auttaa?”

Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
”Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ’sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ’me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”

”Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”

Tawa naurahti pahantuulisesti.
”No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”

”Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.

”En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.

Tai siis mitä.

Syyttävä sormi pärähti pystyyn osoittamaan Peilitärtä.

”Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
”Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ’riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”

Tawa kihisi henkeään haukkoen.

”Miten sinä kehtaat?”

”Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”

”Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”

”Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, ”sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”

Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.

”Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”

Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
”Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”

”Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”

”Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”

Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
”Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”

Peilitär nauroi.
”Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”

”Haluatko turpiin?”

”Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. ”Kalenterisi on aika täynnä.”

Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet.
”Kuules, perkeleen tyllerö-”

”Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.

Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.

Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.

Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.

”… öm. Oliko huono hetki?”

”Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. ”Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”

Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.

”Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. ”Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”

Tawa nosti kulmiaan. ”… öh?”

”Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. ”Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”

”Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”

Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.

Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.

”Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.

”Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. ”Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”

Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.

”Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: ”Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”

Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:

”Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”

Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.

”Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. ”Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”

Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: ”Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. ”Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”

”Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. ”Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”

”Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. ”Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”

Helvetin Gee, Tawa ajatteli.

Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.

Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?

Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.

Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.

Helvetin Gee.

”Arvoisa admin?” Taguna kysyi.

”Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.

Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. ”Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. ”Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.

Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.

”… Taguna?”

Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.

Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.

”Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. ”Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”

”Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”

”Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”

”Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”

”Olen. Olin äskenkin.”

Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.

Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.

Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.

Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.

Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa ”pelimies” lähinnä merkityksessä ”lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.

Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.

Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.

Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.

Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.

Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.

Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.

Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?

Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.

Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.

Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.

Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.

Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.

”Taguna.”
”Taguna.”
”Taguna.”

”Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. ”Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”

No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.

”Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.

Ai. Voiko niinkin tehdä.

”Minä olen pääsi sisällä.”

Olihan se sinänsä aika ilmeistä.

Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?

”… Taguna.”

Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…

Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.

”Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”

Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.

Loinen venytteli hintelää ruumistaan. ”Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”

Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.

”Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”

Aika paksua sanoa ’me’ sen monologin jälkeen.

”No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”

Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.

”Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”

Se on… monimutkaista.

”Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”

Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.

Jänö kallisti päätään. ”Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”

Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.

Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.

Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.

Taguna puristi puolityhjää lasia.

En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.

Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?

Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?

Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. ”Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”

M-miten niin?

”Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”

Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.

”Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”

Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.

Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.

”Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. ”Minä…”

Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:

Mitä kello on?

”Hei, ööh! Seis!”

Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.

Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.

”Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. ”Luulin jo, ettet tulisikaan.”

Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.

”Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. ”Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”

Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…

”Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”

… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.

”Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. ”Mitä sinä teet, ja miksi.”

”Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. ”Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”

Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”Mihin?”

”Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. ”Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”

”Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”

Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.

”Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. ”Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”

Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.

Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.

Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?

”Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, ”kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”

Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. ”No. Anna palaa.”

”Tuletko mukaan?”

”H-hä?”

”Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. ”Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”

”Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”

Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.

”En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. ”Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”

”Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. ”Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”

Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.

Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.

Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.

”Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, ”kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”

Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.

Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.

”Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”

”En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. ”Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”

”Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. ”Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”

Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.

”Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”

Taguna sai vaivoin lausuttua: ”Petturitutkintaanko tämä liittyy?”

”Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”

Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.

”Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”

”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.

”En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, ”enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”

Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.

”No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.

Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.

”Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”

Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. ”Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”

Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.

”Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”

”Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.

Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. ”Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. ”Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”

”No, miten heille kävi?”

Kapura irvisti. ”Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”

”No ei”, Taguna naurahti. ”Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”

Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. ”Tuletko?”

Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.

Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.

Katua ehti kuolleenakin.

▸