Rikin löyhkä pisti Delevan nenään ja teki hengittämisestä vaikeaa. Olisivat edes poistaneet sieraimeni, kaliutunut soturi mietti. Hänen “ystävillään” ei ollut yhtään sen parempi olla. Angien piteli nenäänsä jollain rätillä ja Halawe yritti olla ajattelematta koko löyhkää. Laivan ruuma oli muutenkin perin ahdas ja salakuljetettua protopintaa sisältävät kanisterit veivät suurimman osan heidän elintilastaan.
Ankea rikkimoottorinen rotisko olikin ollut sen sheriffin mukaan “luotettavinta mitä Meksi-Korosta löytyy.” Se ei ollut kovin hyvä mainospuhe.
He purjehtivat ohi laavakivestä tehtyjen saarien. Rikkaat paronit ja pohatat olivat pykänneet halpatehtailleen siten lisää tonttitilaa. Savusumu peitti sataman taivasta. Se nousi vuoristosta, jossa McTuli-klaanin Vulkan-yhtiö porasivat laavaa Xian markkinoille.
Kaikki se innovatiivisuus olisi ehkä kiehtonut onnetonta selakhia, ellei koko matka (ja yleinen elämäntilanteen muutos) olisi ärsyttänyt häntä niin suuresti.
“Tämä on syvältä“, hän kommentoi, kun alus pysähtyi laituriin.
“Ainakaan tämä ei ole Karzahni”, konesoturi kommentoi monotonisesti.
“Kuka semmoiseen paikkaan edes uskoo, velihyvä”, Halawe koetti piristää tunnelmaa. Hän joutui kuitenkin nyrpistämään nenäänsä hajun takia.
“En jaksa alkaa väitellä kanssasi”, poissaoleva Deleva sanoi hiljaa.
“Hombres, tervetuloa pedrokratiaamme!” laivan kapteeni lorvaili heidän luokseen. Hän oli lihava matoran, joka haisi pepperonille. Ylitsepursuava ystävällisyys todennäköisesti johtui huomattavasta rahasummasta, joka tälle oli maksettu. “On aina sangen suuri ilo auttaa señorita sheriffin ystäviä!”
“Kuinka suuri uhka cazadoreista on?” Halawe esitteli kielipäätään.
“Señor, he ovat kovasti yrittäneet päästä käsiksi kauniiseen saareemme. El Curandero on ajanut Herbolarion ahtaalle, mutta heillä on silmiä täällä. Kulkekaa varoen!”
Angien tunnisti nimet. Noitatohtori ja Herbalisti, pohjoisen huumekartellien suurimmat.
“Kuraattori ja herbamare?” Deleva yritti kääntää termejä. “Ja mikä tuo calzone oikein on?”
“Ei ei, velikulta”, magneettimies puuttui puheeseen. “Meksitoranissa c lausutaan kuten ‘s'”
“…” oli konemiehen ainoa vastaus.
Satamatori haisi ja oli täynnä. Matoralaiset myivät kalaa tai pippureita tai sambaa. Hämyinen skakdi tarjosi ohikulkeville quazahenkäyksiä suuresta piipustaan. “Aitoa Aldousin laatua”, hän mainosti. Myytävänä olleet kanokat omasivat todennäköisesti vähintäänkin kyseenalaisia voimia. Mainostaulut olivat enimmäkseen tuhrittu. Vortixx-näyttelijät mainostivat niissä oikeusdraamoja ja uusia leijulauttoja. Vulkaaninen tuhka tuntui miljöössä hallitsevana.
“En pidä tuhkasta. Se on hienojakoista, ärsyttävää ja menee kaikkialle kehossani”, Deleva huokaisi.
Halawe oli kadonnut vilinään. Sanoi hakevansa jotakin, jolla naamioitua.
“Olen kerrankin samaa mieltä”, Angien totesi kuivasti. Kauppias yritti tyrkyttää heille jotakin paikallista ruokaa.
“Paistettuja kirikoreja”, Deleva pani merkille. “Näyttää herkulliselta”.
“Aivan! Itsensä tohtori Jamaisin reseptillä!” kauppias innostui. “Jopa Tuli Lordi syö näitä!”
Deleva osti laatikollisen näitä paikallisia erikoisuuksia, jauhetuissa karzahninpippureissa ja muissa paikallisissa mausteissa pyöriteltyjä uppopaistettuja sirkkoja.
Kaksikko sai osakseen joiltakin pitkiä katseita. Hämärähahmot katosivat vilinään yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Angienia ahdisti. Heidät tunnistettaisiin helposti.
Tai ehkä hän oikeasti halusi, että he jäisivät kiinni, ja että he saisivat selvittää asiat Odinalla?
“Hopeinen ulkomuotoni erottuu liian edukseen täällä”, konetoa kuiskasi selakhille ja rouskutteli samalla kirikorejaan.
“Mikä destral Halilla kestää.”
“Löytänyt varmaan jonkun, joka väittää voivansa taivuttaa lusikoita telepatialla”.
“No se kyllä ei voi kieltäytyä mistään typerästä kilpailusta” Angien sanoi. Kaksi paikallista supisivat toisilleen heitä vilkuillen. Sombreroissaan he kantoivat Herbalistin uhkaavaa merkkiä.
“Ehkä meidänkin pitäisi naamioida itsemme jotenkin”, Del ehdotti.
“Yh”, selakhi totesi kun katsoi Meksi-Korolaista muotia. Ajatus moisiin pukeutumisesta sai hänet entistä huonommalle tuulelle.
“Älä nyt sinäkin aloita. Olen jo tarpeeksi masentavaa seuraa itsekin tällaisena ja en jaksa toista valittajaa tähän tiimiin.”
“Sinähän se tässä olet matkalla etsimään menneisyytesi salaisuuksia”, vastaus kuului. “Sinun pitäisi olla innoissasi.”
“Olet oikeassa, mutta tuntuu että sinäkin tiedät näistä jo jotain minua enemmän. Osasit korjata minutkin näinkin hyvin… tai siis osasit pelastaa sen mitä pystyi.”
“No et ole lopulta kovin monimutkainen laite”, Rautakala tuhahti.
“Aha.”
Halawe ilmestyi kiusallisen hiljaisuuden jälkeen väkijoukosta. Toalla oli päässään koristehapsinen olkistetsoni. Hän kantoi sylissään pinoa meksikorolaisia rääsyjä. “Toivottavasti ette ärsyttäneet toisianne hengiltä”, hän tervehti kaksikkoa. “Kesti vähän, ne eivät käyttäneetkään metallinoppia.”
“Kivoja tuliaisia toit”, Deleva käänsi päätään oikealle puhuessaan. Niska naksui ikävästi.
Angien tunsi egonsa hajoavan pieniksi sirpaleiksi, kun rosvoritari heitti ruskean pippurikuituhuivin peittämään hänen kasvojaan. Se pisteli ja oli epämukava. Varmaan pilaisi hänen haarniskansa.
“Vähän hymyä, Ang! Ota tämä seikkailuna! Eksoottisia maita ja uusia kokemuksia!”
“Tykkään eksoottisista asioista lähinnä kotiinkuljetettuna”, hailtia kommentoi. Toa suoristi tämän huivia. Selakhi kiinnitti sinisten kasvojensa päälle punaruskean komaun.
“Kyselin vähän suuntaa”, Halawe kertoi. Kal oli peittänyt itsensä raskaalla poncholla. “Lähin satama Keski-Kupolin puolella on El Salvakoro. Sieltä pääsisimme Xian suunnalle.”
“Lähdetään mahdollisimman pian. Täällä on liikaa epämiellyttäviä silmiä”, retkikunnan johtavana voimana toimiva Deleva murahti. Kristallisaarille ja Tarkastajan torneihin oli matkaa sakarakaupalla, eikä hän odottanut sen sujuvan ongelmitta.
”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.
”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.
Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.
”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.
”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.
”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”
”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.
”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.
007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.
Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.
Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.
Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.
Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.
Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.
Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
“Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
“Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. “Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
“Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
“Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.
“Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”
Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.
Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
“Onko siellä?”
Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
“Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
“Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
Mekaanikko pudisti päätään. “Enpä ole kuullut hetkeen.”
“Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”
Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
“En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”
Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
“En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. “Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
“Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
“Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. “Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”
Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
Se tuntui liian helpolta.
Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
“Totesit hetki sitten olevasi ‘Imperiumia arvostava työläinen’ ja ‘haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
“Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
“Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ‘hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
“273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”
Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.
“Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.
“Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. “Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.
“No”, silmäpuoli sanoi. “Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.
Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.
”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.
”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”
”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”
”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”
Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”
”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”
”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”
”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”
”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”
Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.
Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.
Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.
Asiaan oli tulossa muutos.
Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.
Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.
”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.
”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”
Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.
Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.
”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja. Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.
”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
Teknikkokapteeni nyökkäsi.
”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.
Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.
Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.
Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.
Rauhanpuiston pubi oli siihen aikaan päivästä hiljainen. Se oli rakennettu joen itäpuolelle isolla rahalla aikanaan, kun Laivaston kauppa oli alkanut rikastuttamaan kaupunkia. Siitä kielivät maltaita maksaneet oikeaa kangasta olevat verhot sekä nahkapäällysteiset istuimet.
Klaanilaiskaksikko oli ominut itselleen yhden nurkkapöydän. Bladis kertoi innostuneena juttua siitä, miten hän oli nerokkaana miehenä tehnyt tyhjäksi jonkun Paacon källiyrityksen. Matoro kuunteli hiljaa.
Modeilla oli luonnollisesti kädet täynnä töitä, eikä vähiten Mustalumen itsensä takia. Vanha kunnon irvihammas oli onneksi löytänyt pari vapaata tuntia.
”Oikeastaan aika lohduttavaa kuulla, että täälläkin jotkut asiat ovat pysyneet samoina”, entinen seikkailu-toa sanoi.
”Niin, siinäs näet”, Bladis osoitteli etusormellaan ilmaan. ”Enkä minä tiedä, ei niiden aina samana tarvitse pysyäkään. Synkkinä kriisiaikoina voin ainakin oikeasti tehdä modehommia.”
Skakdi oli selvittänyt suurpiirteisesti toalle petturitutkinnan hauskoja juttuja, kuten Jaken alibin. Mode ei tiennyt, kielsikö joku tutkinnallinen vaitiolosopimus sen, mutta jos kielsi, hän ei halunnut noudattaa sitä. Jään toa saattoi olla tutkinta-arestissa, mutta he olivat silti ystäviä.
”Uskotko petturiin?” Matoro kysyi. Matoralainen toi heidän ateriansa pöytään.
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan, uskotko että joku klaanilainen… on oikeasti Allianssin puolella?”
”Mhp. En ole oikeastaan koskaan juuri miettinyt. Ei kai kukaan meistä halua uskoa sitä, oikeastaan. Mutta moinen pitää pitää poissa tutkimuksesta. Gee ainakin vaikuttaa vakuuttuneelta petturista, että eipä me adminismiestä kiistetä.”
Skakdi vilkaisi ympärilleen kuin salainen agentti ennen tulitaisteluun ryhtymistä. Hiljaisemmalla äänellä hän jatkoi:
”Eikä Umbran tapaus ainakaan helpottanut kenenkään epäilyjä.”
Matoro vilkaisi muhennostaan ja sitten skakdikaveriaan.
”Hän ei päästänyt vihollista linnakkeeseemme tappamaan.”
”Ei ei tietenkään. Tarkoitan vain… tai niinkuin Gee meille painotti: kaikki valehtelevat, kunnes toisin todistetaan.”
♫ Pettureita kaikki tyynni~ ♫
”Kapura sanoi minulle, että maailma on tehty valheista. Valheita valheiden päällä. Jopa perustukset ovat valheita. Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina… se on luultavasti totta, joten mitä mieltä on edes elää sellaisessa maailmassa?”
”No, aina voi olla kapinallinen. Sylkeä maailmaa kasvoille ja kiitää auringonlaskuun moottori jyristen?”
Mustalumi hymähti.
”Törmäsin muuten Metru Nuilla ehkä maailman miehekkäimpään moottoripyörään. Se oli kuulemma joku pirakoiden sodanaikainen ajopeli. Muistutti kooltaan enemmän tiejyrää kuin kaksipyöräistä. Olisit halunnut olla siellä.”
”No laitetaanpa muistivihkoon, että tsekataan se pyörä kun sota on ohi”, skakdi naurahti, vaikkei hänellä edes ollut mitään muistivihkoja. Kirjoittaminen ei ollut hänen hommaansa.
”Haluan kyllä nähdä myös sen pirun asevaraston mistä kerroit.”
Matoro sen sijaan halusi nähdä ennemmin Mustan Käden kenraalin kuin sen asevaraston. Kaikki Metru Nuilla tapahtunut tuntui olevan kamalaa ja ihanaa unta, joka katosi hitaasti aurinkojen noustessa.
♫ Unet eivät tapa ketään, Sotilas~ ♫
”Miten… nimitetäänkö modeihin joku uusi Umbran tilalle?” Matoro kysyi hiljaa.
”Tawa sanoi, ettei mietitä sitä ennen kuin muistotilaisuus on järjestetty. Samemiehestä tulee kyllä todennäköisesti päämode.”
Jään toa oli parina levottomana yönä harkinnut mahdollisuutta, että kenties valon toa ei ollut kuollut. Ei hän ollut nähnyt hänen kuolevan.
♫ Rautainen Kuolema, Sotilas~ ♫
Mutta Matoro tiesi, ettei voinut luottaa itseensä. Kun luottamuksen rikkoi kerran, sitä oli vaikea korjata.
Siitä voisi kyllä tehdä hienonhienoa kristallihiekkaa, mutta siitä ei saisi enää ehjää.
”Pitäisi kai olla enemmän huolissani sinusta. Välillä kun jäät ajatuksiisi en uskoisi, että olet se sama äijä joka oli joskus aina menossa ja kaikkien esikuva.”
Matoro havahtui, mutta ei osannut sanoa mitään. Se aika yhtä lailla tuntui toiselta kaukaiselta unelta.
”Meinaan, muistan kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa.
Olit tullut tyyliin jostain Pohjoismantereen pikkukaupungista, pelastanut sen ryövärijoukon otteesta. Tulit kauhealla kiireellä Kahvioon, missä minä katselin paikkoja vielä vähän epäilevänä koko järjestöstä. Puhuimme jostain. Kerroit seikkailuistasi hymyillen. Nauroimme jollekin jutulle, en muista. Katosit johonkin kiireiseen tapaamiseen. En tainnut sillä kertaa edes kuulla nimeäsi. Muistin sinut lähinnä ‘sinä tosi energisenä ja hauskana toana.’
Että vähän sääli että se ei mennyt ihan putkeen.”
”Minä en oikeastaan edes muista tuota kovin hyvin”, toa vastasi hiljaa.
”No et kai, jos keskityt hautomaan vain juttuja, jotka teit väärin, tai juttuja, joita et tehnyt.”
Matoro ei vastannut. Vaikutti vain vaitonaiselta.
”Me olemme ihan oikeasti huolissamme sinusta. Etenkin Tawa. Joo, Metru Nuilla tapahtui kamalia asioita, mutta elämä jatkuu. Meillä on sota voitettavana!”
”Yritän”, Jään Sotilas vastasi. ”En vain usko, että oikeasti ymmärrätte, miltä minusta tuntuu.”
”En ymmärräkään. Se meitä huolettaakin. Jos haluat, voin kysyä onko Visokilla aikaa. Luulen, että hän on meistä paras tällaisissa jutuissa.”
Toa huokaisi ja nyökkäsi varovaisesti, vaikkei kyllä tarkoittanut sitä. Hän ei halunnut päästää ketään päähänsä. Siellä oli nytkin liikaa.
Herätys ei todellakaan ollut skorpionin helpoimpia. Olkoonkin, että yöunet olivat olleet rauhallisimmat miesmuistiin, ei arkeen nouseminen silti ollut kovin mukavaa. Varsinkaan, kun havaitsi joutuneensa lukituksi täysirautaiseen vankiselliin, puolet tuoreista selkäpanssareista hajonneena kappaleiksi. Sellin oven avaamaan saapunut selakhi oli sitonut yhä verta tihkuvan olkapäänsä. Huiskiva häntä oli kuitenkin vain haavoittanut. Killjoyn omatunto lakkasi soimaamasta viimeistään, kun kohti informaatiohuonetta viittoileva Brez näytti liikuttavan kättään normaalisti.
Aamun tilannekatsaus käytiin kevyesti ilmaistuna kaaoksessa. Metru Nuin osaston tiedustelijat yrittivät yhdistää raporttejaan edes jollain tapaa loogiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka Nascoston laajassa verkostossa oli menneen aikojen tasavallan kirkkaimpia mieliä, olivat edellisen vuorokauden tapahtumat aivan uudella tavalla kaoottisia. Vanhoja tietoverkkoja venytettiin äärimmilleen. Halki merten kiitäneiden ohjusten laukaisupistettä jäljitettiin. Xialaisen taivaalla lentäneen aluksen tiedot koluttiin läpikotaisin. Yhtäkään kuvainnollista kiveä ei jätetty kääntämättä.
Aamun jälkeen tulvineet uutispätkät eivät tuoneet tilanteeseen paljoakaan helpotusta. Nuorin Brezeistä sai jälleen potkia kenraaliaan nilkkapanssareihin Kralhin jähmetyttyä tuijottamaan looppaavaa uutispätkää “Mustan Käden noususta”. Punamustaan vahkiin pysäytetty kuva oli zoomattu naisen kaulaan, josta Killjoy niukin naukin erotti medaljongin ketjun. Sen varmistettuaan teknojätti suostui viimein seuraamaan selakhia tiedustelukaaoksesta kohti rauhallisempaa telakkaa.
Brezeistä vanhin odotti kädet puuskassa Nynrahlaisten ilma-aluksien kimpussa puuhastelevan shasaalimekaanikon työpisteen vieressä. Killjoyn mielenkiinto kiinnittyi välittömästi ruskeaksi maalattuihin suuriin koteloihin, joita oransseihin haalareihin pukeutunut kurttuinen muoto kiinnitti juuri suureen koneistoon. Brez ei kuitenkaan antanut kenraalille aikaa ihmettelyyn.
“Isä vaatii tavata sinut.”
Neljä sanaa, joita Killjoy oli odottanut sekä mielenkiinnolla, että kauhulla.
“Pelästyttikö viimeiltainen hänet niin pahasti? Luulin, ettei Curuvar suostunut keskustelemaan kanssani.”
“Tiedän, tiedän”, Killjoy murahti ja otti suunnakseen lähimmän Nascoston pinnalle johtavan hissin. Siskokset tuijottivat kenraalin loittonevaa selkää hampaitaan kiristellen. Kumpikaan heistä ei osannut spekuloida, mitä heidän oppi-isänsä oli kenraalin varalle suunnitellut.
Sitä “Curuvar” todellisuudessa oli. Oppi-isä. Tai sen Killjoy ainakin tiesi varmaksi. Nascoston hengellisen johtomiehen ympärillä kulkevat vähemmän varmat huhut vaihtelivat jumalallisuuksista kylähulluun. Kralhi oli kuitenkin aavistellut pahinta jo ensimmäisestä Nascoston päivästään lähtien. Jos kivikolon isäntä itsekään ei ollut valmis ottamaan apua vastaan, tulisi selakhien tasavallan jäänteiden valjastamisesta koillissakaran puolustamiseen vaikeaa.
Ei Killjoy kohtaamisesta varsinaisesti huolissaan ollut. Mutta kenraalia kutkutti ajatus tavata kenties koko maailman ainoa henkilö, joka oli taistellut samaa taistelua häntä pidempään.
Hissimatkan päätteeksi valtavilla keinotekoisilla lohkareilla peitetty luukku väistyi natisten sivuun ja kirkkaalta taivaalta paistava keskipäivän aurinko sokaisi hetkeksi kenraalin, jonka kypärältä kesti tovi tottua valon tulvaan. Nostettuaan kätensä otsaltaan Killjoyn katse alkoi hakemaan kallioiden keskeltä oppi-isää, joka oli hiljaisuudellaan hämmentänyt jo hetken entistä metsästäjää. Millä asialla hän nyt viimein oli valmis tapaamaan Killjoyn?
Miltei koskematon louhikko halkeili Killjoyn raskaiden askelten alla tämän lähtiessä kulkemaan kallioiden välistä kohti rantaa. Kesti minuutti tai ehkä kaksi ja aaltojen tyrskyt pauhasivat kenraalin korvissa. Punainen jätti kapusi hieman vaivalloisesti yhden matalamman kiviröykkiön päälle nähdäkseen edessään aukeavan loputtoman meren. Aavan sinisyyden edustalla oli kuitenkin jotain, joka välittömästi kiinnitti kralhin huomion. Oranssikaapuinen hahmo istui hänen alapuolellaan pienessä syvennyksessä, joka oli ikuisuuksia sitten ollut osa Nascoston linnoituksen sisäänkäyntiä. Killjoy antoi jalkojensa apumoottoreiden helpottaa liukuvaa laskeutumista kallion reunaa pitkin. Pitkähkö hahmo ei säpsähtänyt kenraalin melkoisen äänekästä laskeutumista vaan jatkoi hiljaista tuijotteluaan. Meren tuoksu ja tunnelma oli pitänyt vanhusta paikallaan jo hyvän tovin.
“Nämä rauniot ovat olleet täällä pidempään kuin historia”, keskeytyivät kenraalin askeleet ääneen.
Puhujan elottoman naamion, joka oli samaa vihreää kuin tämän kolmella suojatillakin, katse oli merelle. Killjoy vilkaisi kysyvästi Brezien curuvaria, joka pian jatkoi.
“Tätä linnaketta kutsuttiin joskus nimellä Taras Mísëcas. Kristallitornit huuhtoutuivat meriin silloin, kun suuret käärmeet vielä elivät. Nykyään on jäljellä yhtä paljon kuin Tol Selucëssa.”
“Mutta palvelee meitä silti”, Killjoy sai itsensä viimein vastaamaan.
“Minä olen tehnyt tätä aina keisarin kaartista asti. Vuosia on niin paljon, että monilla muilla ne haalistuisivat pois. Ehkä meidän muistimme on Qwiennen siunaus. Ehkä se on kirous. Se ei kuitenkaan auttanut meitä toistamasta samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Uudelleen kunnes jäljellä oli vain rauniot”, hailtiavanhus puhui. Ääni oli yllättävän korkea, mutta rauhoittava.
Killjoy ei ollut varma osaisiko hän sanoa mitään selakhin monologiin. Ehkä hänen kärsivällisyyttään vain testattiin. Tai mies vain eli menneisyydessään.
“Me olemme taistelleet näissä raunioissa kauemmin kuin sinua on ollut olemassa, kralhi”, curuvar sanoi. “Ja tulemme tekemään niin sinun jälkeesikin.”
Silloin Killjoy viimein käänsi katseensa merestä curuvarin vähäeleiseen naamioon. Kenraali ymmärsi nyt, mistä audienssissa oli kyse.
“Te ette tiedä, mitä vastaan taistelette. Halusitte tai ette, minun paikkani on nyt täällä.”
“Paikkaasi en kiellä. Vain itsevarmuutesi.”
“On helpompaa johtaa joukkoa kohti turmiota, kun edes joku näyttää uskovansa voittoon.”
“Me olemme taistelleet mustaa demonia vastaan kaiken sen ajan, jonka sinä olet ollut Odinalla murhaajana tai Välisaarilla piileskelemässä. Sinä kuvittelet, että sodassamme olisi kyse sinusta ja sinun menettämistäsi. Kuvittelet, että olisit jollakin tapaa korvaamaton lasikide tätä mosaiikkia.” Selakhivanhuksen ääni ei ollut syyttävä, vaan pikemminkin kylmän toteava.
“Älä puhu, kuin olisin itse valinnut tämän tien. Musta demoni teki minusta vihollisensa. Niinkin kovasti kuin olisin halunnut auttaa sisaruksia alusta asti… niin kaikki vastatoimet eivät vaadi miehiä kentälle.”
“Sinusta”, vanhus maisteli. “Vai siitä, joka kirkuu rinnassasi?”
“Jos tiedät mikä se on, tiedät myös, ettei niillä ole enää eroa.”
“Kuulet muutkin loiskasvot, etkö?”
“Pahimmillaan jo päivittäin”, kenraali murahteli miettien tohtisiko hän istuuntua keskustelun ajaksi, “Ja kerta kerralta kovempaa.”
“Ymmärrätkö sinä, mistä on kyse, kralhi? Ymmärrätkö sinä keitä ne ovat ja miksi kuulet ne?” Se oli ensimmäinen kerta, kun teräväkulmainen selakhikanohi katsoi kenraaliin.
“Uskoin olleeni lähellä ymmärrystä jo hetken. Viimeiset viikot eivät ole jättäneet enää paljoa sijaa spekulaatiolle.”
“Sinä et ymmärrä sitä”, luki mestari konekasvoilta. “Mutta et kykene myöntämään itsellesi epätietoisuuttasi. Olet kuin mies, joka on itse valinnut polun, ja tajutessaan sen johtavan käärmeenkuoppaan ei suostu myöntämään virhettään ja vaihtamaan polkua.”
“Puhut isoilla sanoilla, vanhus. Mutta ei ole polkua. Ei ole kuoppaa. Olemme me ja he. Toiset meistä voittavat. Ja meillä on ihan pirun hyvä syy taistella viimeiseen hengenvetoon. Sinä tiedät, mitä puhdistuksessa tapahtuu. Meillä ei ole varaa siihen.”
“Ja sinä luulet voivasi puhua isoilla aseilla!”, selakhivanhus kimmastui, “Etkö ole jo menettänyt tarpeeksi tajutaksesi, ettet voita, jos pidät tätä henkilökohtaisena sotanasi?”
Curuvar oli jo toinen lyhyen ajan sisään, joka kyseenalaisti Killjoyn motiivit jatkaa taistelua. Kralhi ei jaksanut enää puolustella itseään.
“Voitko väittää, etteikö se olisi sitä myös suojateillesi?”
“Ei, en voi. Me taistelemme Brezin vuoksi. Emme kuitenkaan anna sen sokaista meitä. Me olemme varovaisia, koska myönnämme heikkoutemme. Sinä kiidät koston tietäsi, etkä tule selviämään seuraavasta kohtaamisestasi demonisi kanssa.”
“Minä tiedän sen”, kenraali myönsi vähäsanaisesti.
“Tiedät myös, että mikäli kaadut, kaikki häviävät. Minä haluan, että mikäli jatkat yhteistyötä kanssamme, sinä työnnät syrjään kostosi ja herätät sen ammattisotilaan, joka sinun pitäisi olla”, oranssikaapu kertoi.
“Sinä yhä oletat, että teen tätä koston vuoksi. Sinä myös oletat, että tämä asia rinnassani on se pala, jolla tämä ratkaistaan. Pelkään, että olet väärässä. Molempien suhteen.”
“Jaa toki ajatuksesi.”
“Sinä tiedät tarinan. Kaksitoista kuulaa. Musta demoni anastaa niistä kaikki paitsi yhden. Ottaa niiden sielut tullakseen vahvemmaksi. Joku saivartelija voisi kysyä, että miksi juuri kaksitoista. Minä sanoisin, että moinen verhon taakse vilkaisu saattaisi johtaa yllättäviin johtopäätöksiin.”
Selakhi kuunteli ja Killjoy käytti pienen hetken kootakseen ajatuksiaan.
“Minä kysyin sen kysymyksen. Tutkin ja kaivoin. Tajusin, ettei sillä ole mitään syytä olla juuri sen verran. Eivät sielujen kuulat toimi niin. Kellossakin on numeroita juuri sen verran, koska olemme itse niin valinneet. Kun Puhdistaja huutaa niin minäkin kuulen sen. Kuulen yksitoista ääntä, koska sen verran niistä tunsin… mutta minä tiedän, että niitä on paljon enemmän. Hän on tehnyt tätä pitkään. Vuosikymmeniä… ehkä pidempäänkin. Näin sen itsekin. Kaatuneen syväläisen kuula annettiin seuraajalleen. Ei minun sieluni tee Puhdistajasta sen kokonaisempaa. Hän on saavuttanut sen fyysisen tason, jota hän on jo ikuisuuden rakentanut. Minua jahtaamalla hän havittelee jotain muuta.”
Curuvar hieroi terävää kolmihaaraista leukaansa mietiskellen. “Yhtä kaikki, hän havittelee sinua. Jos kohtaat demonin, niele ylpeytesi ja katoa. Vielä parempi, mikäli et ikinä enää häntä kohtaa. Se on kaikki, mitä minä sinulta pyydän.”
“Ei. Tässä me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme”, Killjoy pysyi tiukkana, “Tässä ei ole kyse ylpeydestä. Ei kostosta. Tässä on kyse velvollisuudesta. Virheistä, jotka koituivat siitä, että minä luotin vääriin henkilöihin. Ja minä olen sitä samaa Puhdistajalle. Korkeintaan virhe. Yksi asia, jonka hän aliarvioi omassa suunnitelmassaan. Kukaan ei välitä, jos minä kaadun hänen hampaisiinsa. Olisin hänelle vain palkinto.”
Killjoyn täytyi hengähtää. Filtteri punaisen kypärän sivussa avautui hetkeksi päästäen enemmän merituulta harmaiden kasvojen ympärille.
“Minun elossaoloni on vain tuurilla ostettua aikaa. Tulos sen pirulaisen pakkomielteistä. Joten älkää olko ylpeitä historiastanne tai omasta kunniastanne älkääkä todellakaan olettako, että tämä taistelu on hävitty sinä hetkenä, kun minä kaadun. Ottakaa minut mahdollisuutena. Viimeisenä seinänä ottamaan muutaman luodin puolestanne.”
“Otamme sinut mahdollisuutena”, vanhus vastasi. “Mutta meillä myös oli epäilyksemme, että saattaisit olla myös mahdollisuus turmioomme. Kenties se oli aiheeton. Mene, kralhi, jatka tielläsi. Älä vain kuuntele liikaa tunteitasi.”
“En ole kuunnellut vuosiin”, Killjoy murahti poistuessaan. Ajatuksissaan ne asiat, jotka hän oli tehokkuuden ja rationaalisuuden nimissä jo tehnyt, muttei kertonut niistä kenellekään.
Ennen poistumistaan Killjoy kuitenkin imaisi vielä yhden syvän henkäyksen raikasta ilmaa. Ajatuksensa koottuaan hänen piti kuitenkin saada kysyttyä itsekin yksi kysymys.
“Sinähän tiedät mikä hän on, Curuvar? Mistä Valkoinen Kuningatar juontaa?”
“Kyllä”, kuului varma vastaus.
“Mietin vain. En koskaan epäröisi Mustan Demonin kallon halkaisemisessa.”
“Enkä minä valkoisen”, Curuvar vastasi. Niillä kolmella sanalla Killjoy viimein kääntyi ympäri. Muuta vastausta hän ei ollut koskaan odottanutkaan.
Alempana
Kahdesta selakhista ja teknoisasta perkeleestä koostunut porukka oli shasaalin onneksi kaikonnut hänen työpisteensä ympäriltä yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tummansiniset käpälät pyyhkäisivät isot viirut mustaa öljyä haalarien etumukseen. Rusinasilmät nauliintuivat sitten tutkimaan kolmen merkillisesti muotoillun kupolin liitäntöjä. Ylhäältä katsottuna kolmikulmion muodostava koteloiden muodostelma oli miltei valmiina asennettavaksi yhteen Nascoston pudotusaluksista. Vielä muutama pultti ja kaikki olisi kalibrointia vaille valmista testattavaksi.
Raskaat metalliset askeleet palasivat kuitenkin paljon nopeammin, kuin mekaanikko oli odottanut. “Isojen kihojen” juttutuokiot olivat tässä paikassa aina hämmentävän lyhyitä. Työn raskas raataja oli kotopuolessa tottunut viikkokausia kestäviin neuvotteluihin.
“Sano, että tämä on se, miksi sitä luulen”, kuului Killjoyn yllättävänkin toiveikas tiedustelu. Punamusta haarniska kiersi muutaman mertin halkaisijaltaan olevan häkkyrän kertaalleen ympäri ja palasi sitten työnsä jälkeen verrattaen ylpeän shasaalin rinnalle.
“Da. Kohta valmis. Toimii kuin kuuluukin. Tuopi paljon kunniaa valtiolle!”
Killjoy ei koskaan aikaisemminkaan ollut kysynyt kysymyksiä mekaanikon paljon hokemasta “valtiosta”. Eikä tälläkään kertaa.
“Pistä kalibroitumaan ja lastaa meidän alukseemme. Voimme testata sitä seuraavalla reissulla.”
Shasaali nyökkäsi. Tämän sisällä syttyi pieni kipinä intoa. Hän oli aina nauttinut Zilla-lastauspukujen ohjailemisesta.
“Onko sille muuten nimeä?”, Killjoy jatkoi. Brezeistä keskimmäinen olisi luultavasti taas kiusoitellut kenraalia tämän pakkomielteestä antaa kaikelle nimi. Moinen selakhi kuitenkin ähersi sillä hetkellä aivan toisella puolella telakkaa.
“Da. On kuin puiset toverit. On матрёшка!”
Killjoy ei yrittänyt lausua perässä. Joku sisaruksista kuitenkin keksisi helpommin lausuttavan lempinimen.
“Mатрёшка tehokas kuin kotimaan isät! Olemme nyt suurin. Olemme ӍAИTAX!”
Killjoy ei kyseenalaistanut. Shasaali ei ollut lopettanut.
“Suurimman sisällä alus. Alus kuin ZФLДT!”
Shasaalin käpälät osoittelivat kohti hallin kärkeen parkkeerattua Brezien pudotusalusta.
“Ja tämä. Tämä VZLФTФ”, mekaanikko vielä vahvisti ja kopautti kättensä jälkeä rystysillään, “VZLФTФ isistä hirmuisin”, se kuiskasi, kuin olisi pelännyt VZLФTФn kuulevan.
Killjoy pelastui koko Shasalgradin historialta ainoastaan selakhisiskoksista vanhimman ilmaantumisella. Nainen näytti jättäneen liukuovet takaansa tarkoituksella auki.
Hyvä. Saimme meinaan viimein yhteyden kasvottomaan ystävääsi. Odottaa sinua infohuoneessa. Tyhjensimme taas käytävän kaikien varalta. Teillä pitäisi olla rauha.”
Killjoyn sydän hypähti. Hän oli yrittänyt saada yhteyttä “ystäväänsä” jo kahden vuorokauden verran. Viimein oli vastausten aika.
“Hyvää työtä, Brosni”, Killjoy totesi vielä asiallisesti ja lähti kiitämään pitkin käytäviä. Mekaanikko seisoi hetken hiljaa, yhä edelleen kädet puuskassa seisoskelevan selakhin vieressä. Lopulta shasaali päätti kuitenkin rikkoa kiusallisen hiljaisuuden.
“Sitten tulee tietenkin ККДSPДЯФVV…”
Selakhi pakeni paikalta silmänräpäyksessä. Mekaanikko sai taas työrauhan.
“He-he-he. Ebanashka selakhi.”
Kokoushuone
Odottava korahtelu lukuisten tyhjien näyttöjen takaa hiljeni raskaiden punaisten askeleiden saavuttua kommunikaatiohuoneeseen. Leukaperiään rautaisilla sormillaan tunnusteleva Killjoy väänteli kasvojaan ja venytteli niveliään. Kenraalin keho ei tahtonut enää pysyä väkivahvan kralhin riehumisen perässä. Vaikka Killjoy oli saanut ensimmäiset kunnon yöunensa viikkoihin, onnistui hänen jokaista luutaan vaivaava kolotus pilaamaan potentiaalisen virkeydentunteen.
Mies veti rautaisen oven takanaan huolellisesti kiinni ja käänsi ohimennessään ovensuussa sijainneesta audiolaatikon säätimestä lisää äänenvoimakkuutta keskustelua varten. Kaikesta päätellen ruutujen takana odottava olemus kykeni näkemään Killjoyn toimet, sillä tämä alkoi puhumaan välittömästi äänenvoimakkuuden rullatessa kohdilleen.
“Syvimmät pahoitteluni viivästyksestä, kenraali hyvä. Tilanne on ollut täällä päässä vähintään… yhtä kaoottinen.”
“Niin pelkäsinkin”, Killjoy vastasi ymmärtäväisesti ja asettui nojaamaan rennosti vasten huoneen peräseinää, “Kiitos muuten lipuista. Kaikki meni niin kuin pitikin.”
“Olet siis löytänyt etsimäsi?”
“Ja jos pelasin korttini oikein, ei Xian kuningatarkaan ammu minua alas taivaalta aivan välittömästi”, Killjoy pohti toiveikkaana. Jossain meren takana mustat kynnet naputtivat hermostuneena taskukelloa.
“Olet silti valinnut haastavan tehtävän. Vuoren sisälle pääseminen on jo aivan oma lukunsa, vaikka unohtaisimme mitä sen sisällä lymyää. Minua kiinnostaa kovin, kuinka aiot tehdä sen”, kasvoton ääni jatkoi.
“Olen ottanut jo yhteyttä ortoneihin. Odotan yhä vastausta. Onneksemme meillä ei ole vielä kiire Xian kanssa. Sen sijaan Metru Nui huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän.”
Hetken hiljaisuus.
“Tuntuu kovasti siltä, että tarvitset minulta jotain”, ääni lopulta lausui.
“Elin siinä oletuksessa, että informaatio on erityisalaasi.”
“Sitäkin. Mutta tarvitset silti minua, Nui-Kralhi? Verkostosi ovat jo kovin vaikuttavat. Selakhiesi taidot eivät ole salaisuus.”
“Kuuluisuudesta ei ole paljoa apua ollut”, Killjoy mutisi pettyneenä, “Me emme piru vie ole saaneet edes sen aluksen miehistöä selville.”
“Entä komentajasi. Tai tyttäresi, kuten häntä kutsut? He varmasti näkivät Metru Nuin tulen läheltä.”
Killjoy nielaisi paljon kuuluvammin, kuin oli tarkoitus. “He… eivät juuri nyt ole vaihtoehto.”
“Hyvä on”, ääni ruudun takaa ymmärsi. Muutama näyttö Killjoyn vasemmalla puolella rävähti päälle. xialainen rekisteriote levittyi niistä suurimmalle. Miespuolisen vortixxin kasvot tuijottivat passikuvasta kralhia suoraan silmiin.
“Radak?”, Killjoy parahti, “Mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa?”
“Olitte hyviäkin ystäviä?”, ääni kysyi miltei yllättyneenä.
“En ole koskaan tavannut”, kenraali myönsi, “Mutta Mustalumi ehti pilaamaan hänenkin päivän siinä ajassa, kun kävin itse asioilla.”
“Lepuuta silmiäsi hänen tiedoissaan, kenraali.”
Ja Killjoy katsoi. Julkista infoa oli hyvin vähän. Muutama työsopimus,xialaisia lupapapereita, toimeksiantoja metsästäjille… ja maininta muuannen tohtorista.
“Ei saatana.”
“Jos tietää mistä etsiä, hyvä kenraali, löytää paljon lisää mielenkiintoisia yhteyksiä. Kuten vaikka sen, että herra paroni ja liskoystävämme työskentelivät hyvin pitkään saman projektin parissa. Mainitsit viime jutustelutuokissamme tutkimuslaitoksen… jonka suurin rahoittaja oli yllättäen muuan toa Ficus.”
“Ja, jos sallit minun jatkavan, Radakin erikoisalaa oli selvästi keinoälyt. Saatat muistaa yhden hänen luomuksistaan.”
“Exo-Nova”, Killjoy kiristeli hampaitaan, “Radak ja Purifier siis toimivat yhdessä? Metru Nui oli heidän tekosiaan?”
“Nui-Kralhi, emme ikävä kyllä elä niin yksinkertaisessa maailmassa. Radakin ja Ficuksen välit olivat lopussa… kiristymään päin. Mitä Ficus olikaan pyytänyt häntä tutkimaan ei selvästikään löytänyt ratkaisuun. Metru Nuilla vortixx taasen oli Varjotun asialla. Selkeitä linjoja on hankala luoda, mutta on varmaa, että jokainen Metru Nuin osapuolista on ollut mukana omien tarkoitusperiensä perässä.”
Killjoy alkoi ymmärtää minkä takia tiedustelijoiden raporteissa ei ollut mitään järkeä. Yksiselitteistä syyllistä ei välttämättä edes ollut. Oli vain suuri kasa surkeita sattumuksia.
“Se, mikä sinua tässä kiinnostanee eniten”, ääni vielä jatkoi, “On tämän kyseisen laitoksen sijainti. Se on nimittäin yhä olemassa.”
Radakin kasvokuva korvautui kartalla. Kralhi tunnisti välittömästi eteensä levinneet Kristallisaaret.
“Vai siellä sinä piilottelet”, Killjoy myhäili, “Sieltä minä löydän vastauksia.”
“Sen lisäksi”, ääni vaihtoi nopeasti aihetta ja nosti vielä yhden kartan Killjoyn nähtäville, “Purifierin lähipiiri on… todellisella liikekannalla. Laiva oheisella merkillä on havaittu matkaamassa steltinmereltä kohti välisaaria.”
Killjoyn piti tuijottaa kartan oheen liitettyä lippua hetken. Sinisellä pohjalla kohosi matoranien verien väreistä muodostuva kaari. Kenraali oli tukehtua tajutessaan, kenelle se kuului.
“Metorakk!?”
“Valitettavaa kyllä. Skakdin laiva saapunee määränpäähänsä noin vuorokauden sisällä.”
Killjoy tiesi välisaarilta tasan yhden kohteen, johon mielipuolisen skakdin paatti (ja sen todennäköisin matkustaja) saattoi olla matkalla. Ääni ruudun takana hiljeni, kun Killjoyn kypärä avasi radioyhteyden sadan metrin päähän samaan kompleksiin.
“Brez. Nopea vastaus. Kuinka nopeasti pystymme lentämään Bio-Klaaniin?”
Eäääh. Teoriassa kahdessakymmenessä tunnissa, mutta sellaisella vauhdilla ei riitä löpöä paluumatkaan.”
“Alus valmiiksi. Välittömästi. Ja soita Seranille ja käske varautua pahimpaan. Tämä saattaa muuttua rumaksi.”
”Mitä hittoa sinä oikein-”
“Saraji”, kuului kenraalin lyhyt vastaus.
”Heti paikalla”, selakhi ymmärsi ja sulki yhteyden. Killjoy käänsi katseensa kohti näyttöjä. Vaikka punamusta kypärä peitti yhä kaikki ilmeet, tiesi olemus puhelun toisessa päässä sen päättäväisen ilmeen, joka visiirin takana syntyi.
“Tik tok, kenraali. Aika kulkee.”
“Kiitos”, Killjoy totesi itselleen hyvin epätyypillisellä vilpittömyydellä ja marssi välittömästi ulos huoneesta. Jäi miehelle ruutujen pimeydessä tehtäväksi sulkea yhteys kralhikenraalin perästä.
Brosni löntysteli juuri sopivasti ulos pudotusaluksesta, kun kolmesta vihreästä ja yhdestä punaisesta saapujasta koostunut tiimi saapui jälleen telakalle. Shasaali näki kiireen neljän jalkaparin alla ja yksinkertaisesti nosti peukalonsa pystyyn merkiksi siitä, että kaikki oli valmista. Erityisesti Killjoylla oli vaikeuksia pusertua tavaratilaan asennetun матрёшкаn seuraksi.
“Se on siis valmis?”, keskimmäinen Brez ulvoi juuri käynnistyneiden suihkumoottoreiden ylitse, katse merkillisissä koteloissa. Killjoy nyökkäsi vastaukseksi. Shasaali oli saanut projektinsa valmiiksi kreivin aikaan.
“Vain yhdellä asialla on nyt väliä. Meidän täytyy estää Sarajia pääsemästä Klaaniin. Hinnalla millä hyvänsä.”
“Mistä edes tiedät, että se on hän?”, huuteli leveäharteisin siskoksista pilotintuoliltaan.
“Ketään muuta ei pitäisi joutua noutamaan steltinmereltä asti. Ja eräs valon toa taisteli hiljattain häntä vastaan. Ilmeisesti Metorakkista ja Sarajista on tullut ylimmätkin ystävykset.”
“Miksi häntä ei sitten saa päästää Klaaniin? Kai he nyt yhden vahkin taltuttaisivat?”, Killjoyta vastapäätä istuuntunut Brez jatkoi.
“Sitä minä juuri pelkäänkin…”, Killjoy murahti, “He epäilevät jo liikaa. En aio antaa Klaanille yhtään todistetta enempää.”
Siskoksista nuorimmat vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He olivat tottuneet siihen, ettei kenraali koskaan puhunut suoraan. Tällä kertaa tämän äänestä paistoi kuitenkin aivan uudenlainen pelko. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan epäröinyt. Edellinen kohtaaminen kommandovahkin kanssa oli jättänyt paljon siskosten terävien hampaiden koloihin.
Kun luukku aluksen yläpuolella lähti hitaasti aukeamaan ja siipien alla sijaitsevat roottorit kääntyivät nousuasentoon, muisti Killjoy jättäneensä yhden osan uudesta puvustaan koeajamatta. Oikean kätensä sormillaan kralhi painoi painiketta vasemmassa ranteessaan. Siihen syttyi kämmenen puolelle valot, jotka muistuttivat jostain kummallisesta syystä huolestuneita kasvoja.
“Miksu. Laita asejärjestelmät kalibrointiin. Pääset pian tositoimiin.”
“Sinä laitoit sen pukuusi!?”, nuorimmainen Brez miltei tukehtui.
”Mutta kun herra Killjoy”, kuului surullinen ääni kenraalin kypärän sisäpuolelta, ”En ole… en ole varma kuuluuko tämä oikein toimenkuv-”
“Höpön löpön”, Killjoy keskeytti töykeästi ja paineli kiusallisesti Miksun (nimi Brezin yksinkertaistama) painikkeita, “Käy nyt ne järjestelmät läpi ja tutustu niihin. En ole koskaan käyttänyt näin paljoa. Sinä saat tähdätä ainakin puolet näistä itse.”
”Herra Killjoy, tämä on typerää!” olisi ollut vastentahtoisesti pukuun pakotetun tekoälyn aidoin reaktio siihen kaaokseen, jotka joskus olivat olleet kenraalin asejärjestelmien ohjaimet. Sen sijaan kranatekoälyasian puhesensorit päästivät ulos vain ”Kun nyt ei vaan sattuisi mitään.”
Ja siinä, pudotusaluksen kiitäessä Nascostolta kohti taivaita, Killjoy naurahti.
“Pelkää siis pahinta. Nimittäin kohta todellakin sattuu.”
Keskipäivän kaksoisauringot häikäisivät matoraneja, jotka kulkivat pitkin hiekkarantaa. Niiden lämpösäteily paahtoi rantahiekan tulikuumaksi, mutta kumpaakaan ei se haitannut. Tarek, onu-matoran, oli saarella viettämiensä vuosien aikana tottunut kuumuuteen, eikä se ollut ongelma tulen elementtiä edustavalle Kapurallekaan.
He loivat vielä viimeisen silmäyksen pienoisaluksen hylkyyn, joka oli tuonut ta-matoranin saarelle. Se oli pahasti rikkoutunut, todennäköisesti kelvoton muuhun kuin raakamateriaaliksi. Merivirtojen vuoksi suuri osa merellä kelluvasta tavarasta ajautui lopulta paikan hiekkarannoille, ja niin oli käynyt myös monelle kyläyhteisön asukeista.
“Kylämme näkyy tuolla”, sanoi Tarek ja osoitti. Kapura katsoi ja oli näkevinään muutaman mökin, mutta kylä oli ilmeisesti hyvin pieni tai osittain viidakon kätköissä. “Se on pienehkö, mutta muutakaan ei tällä saarella ole.”
“Ei mitään muuta?” kysyi ta-matoran.
“Ei ole”, vahvisti Tarek. “Voit vaikka kävellä saaren ympäri hiekkarantaa pitkin, mutta mitään et löydä.”
Toistaiseksi onu-matoranin arvio oli tosi, mutta lopulta tilanne muuttuisi. Myöhemmin nousisi viidakon keskelle synkeä laboratoriokompleksi, jota eivät saaren matoranit huomanneet ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Mutta nyt kyläläiset olivat saarella yksin. Vain muutama rahipeto tallusti viidakossa, harvoin eksyi kaukomaiden kulkija paikalle.
“Mitäs mietit siitä?” Tarek kysyi kävellessään yhä lähemmäs kylää vieraansa kanssa. “Pienet kylät. Tylsiä vai viehättäviä?”
“Enemmän viehättäviä kuin tylsiä”, vastasi Kapura.
Kuinka ironisen sopivaa, että hän oli lähtenyt maailmalle vastaavasta kylästä vain ymmärtääkseen nyt kaipaavansa takaisin.
Mutta se elämä oli jo eletty.
Niin oli myös meriä haravoivan merirosvon, jonka maailma romahti maanalaiseen temppeliin.
“Arvelinkin, että haluaisit rauhaa myrskyisän kokemuksesi jälkeen”, Tarek naurahti. “En tarkoittanut, että sinun täytyisi puhua siitä! Ainakaan jos et tahdo.”
“Ehkä joskus”, vastasi haaksirikkolainen vaitonaisesti. Jos totta puhuttiin, se oli enemmänkin kohteliaisuus kuin lupaus. Matoran aikoi unohtaa, sikäli kuin se edes oli mahdollista. Unohtaa kaiken… entisen nimensä, menneisyytensä, koko identiteettinsä.
Oliko se edes mahdollista? Tapahtunut ei ollut jättänyt Kapuraa erityisen optimistiseksi, mutta kun otettiin huomioon rajaton aika saarella? Se saattoi hyvinkin onnistua. Kapura saattaisi hyvinkin sulautua kyläyhteisön päivärytmiin ja olla enää pelkkä Kapura, ei Arupak. Ainakin hän voisi yrittää, sillä mitä enää oli menetettävänä?
Kylän muoto kasvoi ja tarkentui. Kuten Kapura oli arvannut, se jatkui osaksi viidakon puolelle, muttei kuitenkaan ollut kovin iso. Ensisilmäykseltä ta-matoran uskoi näkevänsä parikymmentä mökkiä. Viidakon valtakunnasta oli valloitettu pyöreä alue, jonka reunoilla suurin osa rakennuksista sijaitsi. Osa reilusti rannan puolella, osa tiheän kasvillisuuden kätköissä. Keskellä oli jotain, jonka matoran tulkitsi nuotioksi.
“Miltä näyttää?” tiedusteli Tarek. Onu-Matoranin harmaalla suletulla oli leveä hammashymy. “Viimeisestä kunnon remontista on aikaa, mutta runsaan vapaa-ajan ansiosta paikat pysyvät siisteinä. Hah, meillä on jopa pari tyhjää mökkiä, joista voit valita mieleisesi!”
Kapura ei ensin sanonut mitään, sillä yhtäläisyydet olivat liian suuria.
Oli kuin hän olisi astunut uudelleen Arupakin kotikylään.
Sitten vaikutelma haihtui… ja hän näki taas sen. Tavallisen mökkijoukon viidakkosaaren rannalla. Uuden alun.
“Minulla on sinulle oikeastaan pieni ehdotus, Kapura!”
Vuorokaudet olivat vierineet. Kaksoisauringot olivat nousseet ja laskeneet monesti ennen kuin saapui ilta, jona Kapura ja Tarek tekivät kävelynsä saaren ympäri. Tapahtuneessa ei sen puolesta ollut mitään erikoista – päivät olivat kuluneet, kävelyjä oli kävelty yhtä monta – mutta Tarekin tarjous oli uutta.
“Mitä tarkoitat?” kysyi Kapura.
“Muistatko sen vanhan tulen turagan, Arein? Hän hoitaa kaikki sepäntyömme… Niitä ei ole paljon, mitä joku tarvitsee joskus uuden kanohin tai jotain, mutta kuitenkin. Hän on kysellyt jo pitkään seuraajaa itselleen… Ja sinähän olet ta-matoran?”
“Olen.”
Nyt kun Kapura mietti, hän ei koskaan muistanut varsinaisesti ammentaneensa elementaalipsykologien mukaan ta-matoraneille ominaisia kykyjään. Mutta toisaalta, miksi ei?
“En ole ennen harrastanut mitään vastaavaa”, Kapura sanoi. Aallot kohisivat rantaan heidän kävellessään. Kylä poistui näkökentästä, mutta se ilmestyisi uudestaan heidän käveltyä saaren ympäri.
“Tuskinpa se haittaa”, Tarek arvioi. “Kunhan olet innokas oppimaan!”
“Lupaan miettiä asiaa”, sanoi Kapura, mutta hän oli jo päättänyt tehdä muutakin kuin vain miettiä.
Kenties uusi harraste ei olisi pahitteeksi.
Jälleen vaihtui ilta toiseen. Yhä uusi sivu kalenterista revittiin irti, yhä armottomammin kävi kello kohti tulevaa. Haaksirikkolaisen ja kyläläisen iltainen rituaali oli saavuttanut evoluutionsa päätepisteen: Nyt he kaksi istuivat rantahietikolla lähellä kylää ja tuijottelivat merelle sekä taivaalle, joka kohosi äärettömyyksiin sen pinnasta.
“Jotenkin minusta on tuntunut sellaiselta”, sanoi Kapura. “Siltä, että olisin kauempana.”
“Kauempana mistä?” tiedusteli Tarek.
Aallot vyöryivät rantaan ja puhdistivat hiekan epäsäännöllisyydet yhä uudestaan ja uudestaan vain katsoakseen, kuinka siihen piirtyisivät huomenna uudet askeleet.
“No. Kaikesta”, mutisi ta-matoran ja kohautti olkiaan. “En minä tarkemmin osaa sanoa. En ole tainnut kertoa aiemmasta elämästäni hirveän tarkasti, mutta… minulla oli meneillään paljon asioita. Nyt… nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta.”
“Voisiko tuota kaikkea vaikka… kutsua yhteisnimityksellä Kohtalo?” kysyi Tarek. “Koska siltä minustakin tuntui aluksi. Että olin kadottanut tarkoitukseni, jos minulla sellaista edes oli. Pudonnut pyörästä. Tiedäthän?”
Kapura nyökkäsi hyväksyvästi.
“Katsopa tätä”, sanoi onu-matoran ja haali käsiinsä sannalla lepäävän kepin. Sitten Tarek nousi ja piirsi rantahiekkaan abstraktin taideteoksen.
Muutama kupu sekä suurempi samanlainen, joka peitti kaiken muun alleen. Kerrosten välissä oli kolme pistettä.
“Mitä tuo esittää?” kysyi Kapura.
“En taida olla kamalan taiteellinen”, arvioi Tarek ja tökkäsi luomustaan pari kertaa kepillään. “Mutta jos käsitin asiat oikein, tämä taitaa olla tieteen nykykäsite maailmankaikkeuden rakenteesta.”
Onu-matoran ojensi kuvataiteellisen välikätensä kohti alempia kupuja.
“Kupolit, Kapura”, matoran selitti. “Olisin voinut piirtää sisään hymynaamoja, mutta ehkä näin on parempi. Täällä olemme me! Matorankansa katselee ylös taivaille Kupolien suojista.”
“Entä ylempi?”
“Tähtitaivas”, jatkoi Tarek, “ulommalla kupolilla. En ole varma, onko sille joku nimikin, mutta siinä ovat kuitenkin kiinni tähtitaivaan kohteet. Paitsi nämä…”
Hän kosketti kepillään kolmea piirtämäänsä pistettä rakenteiden välissä.
“… kaksoisauringot ja Punatähti, tietenkin”, matoran sanoi. “Ne liikkuvat eri tavalla kuin muut tähtitaivaan objektit, joten loogisesti niiden täytyy olla erillään.”
“En tiennytkään, että harrastit astronomiaa.”
“Eräs saaremme le-matoran opetti minua. Voin esitellä hänet joskus sinulle. Mutta! Oli eräs ilmiö, jota en muista… liittyen jotenkin väreihin… mutta joka tapauksessa se merkitsee, että kaikki taivaalla siirtyy hitaasti pois meistä. Etenee äärettömyyteen.”
Hän huiskaisi kädellään ilmaan. “Kaikki ne! Tiesitkö sitä, Kapura?”
“Pakko myöntää, että tämä oli uutta tietoa.”
“Minäkään en tiennyt aiemmin”, sanoi Tarek. “Pitää tarkastaa, miten tämä teoria keksittiin. Mutta joka tapauksessa… Jos odottaa tarpeeksi, katoaako se kaikki lopullisesti? Jäämmekö me tänne yksin? Katoavatko tähdet, joiden liikkeitä jotkut tulkitsevat… joista väittävät kykenevänsä ennustamaan Kohtalon oikkuja. Entä jos kaikki se katoaisi, Kapura? Mitä mieltä olisit siitä?”
Kapura mietti hetken.
“Jos totta puhutaan”, sanoi tulen matoran lopulta, “minusta ajatus on rauhoittava.”
Tarek, Kapura mietti itsekseen.
Muistutti häntä jostain nimestä. Jostain tärkeästä. Tärkeimmästä.
Vielä yhden hetkisen he istuivat hiljaa ennen kuin nousivat ylös ja suuntasivat jälleen kohti kylää. Mutta he palaisivat vielä. Ilta toisensa jälkeen he toistivat kävelylenkin ympäri saarta, toisinaan jäivät istumaan ja keskustelemaan…
Ja luullen, että he olivat viimein löytäneet rauhan.
Että heidän polkunsa saneleva Punatähti oli kadonnut ikuisuuteen ja jättänyt jälkeensä muuttumattoman, iltaisten kävelylenkkien ja ravitsevien kala-aterioiden maailman.
Mutta vaikkei kumpikaan sitä tiennyt, tikitti kello yhä eteenpäin. Saaren keskiosaan kasvoi päivissä laboratorio, ja viidakon alle levittäytyi maanalainen sen verkosto. Sieltä kylää tarkkailtiin, ja vasta kylmän diplomatian myötä ymmärsivät saaren matoranit uhan, joka oli heidän kotiinsa pesinyt.
Jouera oli mukana ryhmässä, joka teki ensimmäisen kontaktin kylän asukkaisiin. Hänen vapautettu ja rajoittamaton mielensä skannasi väsymättä matoranien ajatuksia ja löysi lopulta jotain kiinnostavaa.
Silloin Jouera päätti ottaa yhteyden yhteistyökumppaniin, jota uutiset varmasti kiinnostaisivat.
Sinisenä hohtava ruutu valaisi koko laboratoriokompleksin huoneen, joka oli kommunikaatiolle pyhitetty. Jouera seisoi muuten tyhjässä tilassa yksin, sillä tämä ei ollut lajin jäsenille yhteinen ulkopoliittinen puhelu.
Tämä oli jotain, josta Jouera oli sopinut itse.
Harjaton skakdin varjo ilmestyi ruudulle.
“Iltaa, Jouera. Kuinka hurmaavaa kuulla saareltanne. Oletko jumissa projektissasi?” sanoi tiedemies, joka tunnettiin yleisesti vain kolmen kirjaimen yhdistelmällä. Kolmea kirjainta käytti myös Jouera ajatuksissaan, mutta nyt hän lausui skakdin koko nimen.
“ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII.”
Skakdi ruudulla naurahti ivallisesti. Itsensä mekanisoinut tiedemies ei ivaa tunnistanut – iva oli täydellisyyden tiellä.
“Ilo nähdä, että olet astunut yhä lähemmäs perfektiota”, hahmo myhäili staattisen särinän toiselta puolelta. “Vai voinko puhua ilosta, jos se oli ensimmäinen asia joka jäi skalpellisi alle? Olisi ollut miellyttävää, jos olisit jättänyt edes… huumorintajun.”
Mekaaninen hiljaisuus linjan toisesta päästä. Skakdi siirsi harmaan kätensä suurelle leualleen ja mietiskeli yhä sama virne kasvoillaan. Arsteinin vitsit menivät selvästi tavallista hankalammalle yleisölle.
“Ajatuksesi on niin perin… delekläinen, Jouera. En voi kuin ihailla omistautuneisuuttasi. En itse koskaan uskonut, että itse Xian noidan oppipoikakaan todella onnistui täysin poistamaan tunteita, tai… sielua, kuten hän sitä nimitti. Pahoittelen suorapuheisuuttani, mutta minusta se tuntuu melko epäkäytännölliseltä ratkaisulta. Olet takuulla miettinyt tätä pitkään, enkä yhtään aio ottaa pois… suuresta saavutuksestasi.”
Ei vastausta. Epätärkeää. Zorak maiskutteli huuliaan sanoja hakien.
“Se, mitä tarkoitan, Jouera… on, että ehkä tunteille, kuinka hyödyttömiltä ne sitten vaikuttavatkin, on käyttötarkoituksia, joita kumpikaan meistä ei vain vielä ymmärrä? Ehkä oikein käsiteltynä kaikki se pelko, viha, rakkaus ja suru voidaan nähdä eräänlaisena pohjapiirustuksena siitä, miten tajunta toimii? Eikä vain heikkoutena, joka ei ansaitse parempaa kuin itsensä täydellisen supistamisen. Ehkä siirtämällä… oikeita osasia oikeille paikoilleen voisi luoda kaavoja, joiden tarkkuuden edessä suurinkin tekoäly vapisisi.”
“ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII“, sanoi Jouera lopulta. Mekaaninen ääni kaikui tyhjässä tilassa. “MINULLA ON SINULLE ILMOITETTAVAA.”
Nyt katosi häive ivasta skakdin äänestä. Trooppisen saaren mekaaninen hallitsija oli siirtynyt siihen osaan, jota sopimus koskikin.
“Koskeeko tämä siruja?”
“SAARELLE SAAPUI MATORAN, JONKA MUISTOISSA ON PALJON NIMDAA KOSKEVAA AINEISTOA. HÄN ON ENTINEN MERIROSVOKAPTEENI.”
Nyt vakavoitui tiedemiesskakdin olemus täysin. Oli kuin hyväkin vitsi olisi vanhentunut Joueran vanhan yhteistyökumppanin mielestä. Oli kuin tällä olisi ollut kiire jonnekin aivan muualle.
Kapellimestarin kasvoille vääntyi hymy, jota mekaanisen miehen oli enää vaikea nähdä epäaitona.
“Kiitos tiedoistasi, Jouera. Suo anteeksi, minun on siirryttävä toiseen puheluun.”
Ja sen sanottuaan skakdi katkaisi linjan.
Eikä mekaaninen tiedemies voinut arvatakaan, kenelle hän sen toisella puolella maailmaa avasi.
Kellonajalla ei laboratoriokompleksin väelle ollut suurta merkitystä – mihin tarvitsi jokin väsymätön päivärytmiä? Siispä Jouera työskenteli projektiensa parissa myös öisin, mutta eräänä yönä jokin rikkoi tiedemiehen työrauhan. Eräänä yönä jokin toi mukanaan inspiraation.
Koneet ilmoittivat, että laboratorion ulkopuolella oli joku. Jouera käveli alakerroksen valvontahuoneeseen ja katsoi pientä näyttöä, joka piirsi ulko-oven edustalle asetetun valvontakameran välittämää kuvaa.
Siellä ei ollut mitään.
Kuitenkin Jouera tiesi, etteivät hänen asentamansa laitteet valehdelleet.
Mielenkiintoista.
Varsin mielenkiintoista.
Yläkerroksen turvatoimet olivat vahvoja, joten Jouera ei nähnyt haittaa siitä, että päästäisi sisään tungettelijan, jota ei ollut. Siispä hän käveli ylös, asetti valvonta- ja turvallisuusmekanismit päälle, seisahti tilan keskiosaan ja avasi oven.
Ovi aukesi. Jouera oli yksin, ja seiniin hänen jokaisella puolellaan nojasi joukko koneita ja arkistokaappeja.
Silti laitteistot päästivät hälytysääniä ja ilmaisivat, että joku oli tullut juuri sisään.
Tai jokin.
Mutta Joueran lisäksi tilassa ei ollut mitään.
Tietenkään huoneessa ei ollut mitään, sillä Jouera oli yksin.
Silti koneet hälyttivät.
Erityisesti yhden äänimerkki kiinnitti Joueran huomion. Jokin, jota ei ollut, yritti käyttää portaat alas piilottavaa mekanismia. Mutta eihän huoneessa ollut mitään. Joueran mekaaninen keho kääntyi hitaasti kohti harmaata laitetta ihailemaan sitä, kun laitetta ei käyttänyt mikään.
Sillä tilassa oli vain Jouera.
Vieras, jota ei ollut, ei päässyt turvatoimien läpi. Joueran kehoon oli rakennettu monia sensoreita lämpökamerasta hiukkassäteilyhavainnoitsijaan, ja nyt tiedemies asetti ne kaikki kohti paikkaa, jossa olisi pitänyt olla jotain, joka yritti konetta käyttää. Mutta jossa ei ollut.
Jouera ei havainnut mitään.
Yksikään sensori ei havainnut mitään.
Jouera ei katsonut öistä vierastaan, koska öistä vierasta ei ollut.
Joten hän ei sitä nähnyt… mutta kuitenkin jotain tapahtui.
Jouera sai INSPIRAATION. Tiedemiehen mieleen piirtyi selkeä mielikuva olennosta, joka ottaisi taistelussa vastustajansa pelon muodon… Mutta tunne oli vain satunnainen varjo siitä, mitä Jouerassa oli joskus ollut.
Sillä tilassa ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tiedemiehelle hänen inspiraationsa.
Mitään ei tapahtunut. Mikään ei laboratoriosta poistunut, sillä mitään ei koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin turvallisuusmekanismit vaikenivat ja automaattisesti sammutetut laitteet hurisivat käyntiin. Mutta yön aikana ei ollut tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkillinen inspiraatio oli vain viimeinen hengenveto siltä, joka oli joskus ollut tulen toa.
Niin Jouera asian itselleen selitti.
Mutta oikeastaan ei edes selittänyt… sillä täydellisyys oli varmuutta. Jos hän ei siellä mitään havainnut, ei siellä myöskään mitään ollut.
Ja sitä paitsi Jouera oli projektiensa kanssa hyvin kiireinen.
Ainakin silloin, kun oli saanut INSPIRAATION.
Kului viikkoja. Sillä ei ollut juuri väliä – tähtitaivas oli niistä jokaiselle samanlainen. Jälleen yksi yö saarella alkoi punaisena iltana kuten aina.
Kevyt aallokko loiskui puurakenteita vasten pesten ne vaahdolla. Tarek asteli hymy harmaalla suletullaan laiturinnokkaa kohti. Laudat natisivat toisiaan vasten, kun mustaharmaa onu-matoralainen käveli vihreän kalastajan vierelle. Lommoposkinen mahikikasvo kääntyi harmaata suletua kohti ja nyökkäsi kevyesti.
“Luulisi että löytäisit toisen harrastuksen!”
Ei vastausta. Yleensä nainen kivahti Tarekin heitoille äkkipikaisesti, ja sitten he molemmat nauroivat. Mutta nyt Telyristä ei varsinaisesti irronnut vitsiä.
“Hei, anteeksi”, mies sanoi tälle hetken päästä. “En minä tosiaankaan pahalla. Pakko arvostaa, kuinka ahkerasti jaksat silti yrittää.”
“N-niin”, vihreä nainen mutisi.
“Ehkä tieteen mieheltä syvällä viidakossa pitäisi pyytää parempia onkivapoja? Olen kuullut, että hän osaa tehdä melko… ihmeellisiä asioita…”
“N-niin… tuota, sanopa, Tarek”, kalastaja kuiski hiljaa katse kaukana ulapalla, “kenellä kylän väestä on tuollainen vene?”
Onu-matoran hymyili edelleen nyt raapien hieman päätään, ja yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa laineisiin. Hämärtyvä yö ja auringossa huonontunut näkö tekivät siitä vaikeaa, mutta lopulta hän löysi valkean soutuveneen. Edessä heiluvat aallot kieputtivat jollaa niin, että se näkyi vain sekunteja jossain horisontissa ennen kuin taas peittyi vaahtopään taakse.
Vieras vene kiilteli laskevassa auringossa valkoisena kuin lumi, josta Tarekin kaltainen maan kansalainen oli kuullut vain kummia huhuja.
“Eipä näytä tutulta”, hän tuumaili leukaansa hieroen, “ehkä se on jonkun sisäsaaresta? Pitäisi käydä kysymässä, jos he…”
“Tarek?” Telyr sanoi hiljaa. Vihreät sormet puristuivat onkivavan ympäri.
“Öh, niin?”
“M-minä olen istunut tässä laiturilla koko illan katsellen tuota paattia… Tarek, minä olisin kyllä nähnyt jos se olisi tullut saaren puolelta…”
Onu-matoran hieroi vaivaantuneena suletunsa otsaa. “Mniin, tuota… etkö tosiaan nähnyt, mistä se vesillemme lipui?”
“N-no kun… no kun m-minä tavallaan näinkin.”
Mies hymyili hieman surumielisenä saamatta vastahymyä. “Noinko epäluuloinen sinusta on tullut? Ei jokainen vieras ole vihollinen! Ja vaikka olisikin, meillä on nykyään kuitenkin ikioma tulen toa.”
“Tarek, se tuli tuohon laineille… o-ovesta.”
Jopa aallot tuntuivat mykistyvän Telyrin huomiolle.
“V-veneet eivät tule ovista, Tarek…”
“Tuota… se on kyllä… totta…”
Maan kansalainen ei tiennyt, mitä oli sillä hetkellä sanomassa, eikä se olisi auttanutkaan. Silloin pilvi mustaa horisontin yllä kiinnitti hänen huomionsa.
Ja sateen tai salaman sijasta pilvi päästi valloilleen kuoron.
Se oli pilvi sulkia.
Pilvi teräksisiä kynsiä.
Pilvi teräviä nokkia ja punaisia silmiä.
Pilvi hulluutta ja pelkoa.
Heidän hengityksensä kiihtyi. Jää kiipi Tarekin ja Telyrin ihoa pitkin, kun he katselivat mustien siivekkäiden lentoa ylitseen. Lintujen huuto peitti hetkeksi alleen kaiken muun. Aallot, ajatukset, auringon. Korppien ja varisten mustat sulat leijailivat kevyen tuulen levittelemänä rannalle ja laineisiin kellumaan.
“Mistä nuo”, Tarek sanoi raakunnan vaiettua hieman. Hän kääntyi ja näki hulluuden lintumyrskyn syöksyvän pikkuruisen saaren yli, kunnes tuuli punaisella taivaalla kutisti ne mustiksi pisteiksi kaukana. Sitten oli taas hiljaista.
“Mikäköhän ne pelästytti”, Tarek kysyi, ja…
“M-mitä täällä”, nainen kuiski hiljaa ja oli pudota laiturilta tajuttuaan katsottuaan valkoisesta veneestä hetkeksi poispäin.
Nyt vene oli laiturin vieressä porautuneena köli edellä rantahiekkaan. Mikään ei ollut koskaan astunut siitä pois, sillä rantahiekassa ei ollut edes askelia. Vene oli tullut perille aivan yksin.
“V-varoita kylää”, kalastajaneito sanoi hiljaa.
“Mistä?”
“M-minä…”
Mustien lintujen pilven perään alkoi nousta metsän puista yhä lisää siivekkäitä. Taas kaikki niistä kiljuivat kuin hulluus olisi porautunut niiden pieniin kalloihin samanaikaisesti. Ne lähtivät kaikki lentoon välittämättä siitä, selviytyisivätkö matkasta meren yli vai eivät.
Metsän yllä kirkui taas ahdingon ukkosmyrsky.
“… minä en tiedä.”
Onu-matoralaisen vihlova hengitys johdatti häntä veden ja hiekan rajaa pitkin kylälle. Ensimmäistä kertaa nuoren elämänsä aikana mies alkoi todella tuntea pelon suonissaan.
Rantametsikkö kuiski tuulessa äänillä, joilla se ei ollut koskaan kuiskinut. Eivät ne kuulostaneet puheelta, Tarek oli varma siitä. Ei niissä ollut mitään samaa puheen kanssa. Mutta kun hän hetkeksi pysähtyi hengähtämään juoksun keskellä…
Niinä hetkinä hän oli täysin varma, että jokin metsässä puhui. Jokin kuiski hänelle sanoja puunrunkojen sisältä, ruohonkorsista ja lintujen nokista. Koko hänen järkensä kertoi, että se kaikki oli vain luonnon ääntä. Kuivat oksat siellä vain raapivat hitaasti puunrunkoja vasten. Pieni jyrsijä kiipeili ja loikki latvasta toiseen vikkelät prototeräskynnet edellä. Köynnökset huokailivat ja lehdet kahisivat.
Niin, luonto se siellä vain huokaili ja kuiski. Älä huuda, luonto sanoi hänelle.
ÄLÄ HUUDA.
ÄLÄ PAKENE.
Ja olihan sitä vaikea uskoa, että ne eivät olleet sanoja, sillä aina välillä ne kuulostivat kovinkin paljon sellaisilta. Oikeastaan mitä pidempään niitä pysähtyi kuuntelemaan, sitä selvemmältä tuntui, että luonto ei päästänyt tuollaisia ääniä. Luonnolla ei ollut rytmiä. Mikään pelkkien vaistojen ajama ei koputtanut kolmesti puunrunkoa vasten.
KUULE MINUT.
Mutta ei siellä ollut mitään.
LAULA MINULLE.
Ei metsässä ollut mitään.
TAREK.
Jos siellä oli jotain, se oli hänen mielikuvituksensa sinne laittamaa. Se, minkä hän kuvitteli, ei pystynyt satuttamaan häntä, jos hän ei antanut sen.
Jos hän juoksi siltä pakoon, se ei saisi häntä kiinni. Koska ei sitä edes ollut, ei sellainen voisi saada häntä kiinni. Ei, tämä… tämä ei ollut tilanne jossa mielikuvitukselle annettiin valta. Mielikuvitus oli vaarallista. Painajaisten pedoilla oli valtaa Tarekiin vain silloin, kun hän eli unessa. Vanha turaga Arei puhui usein varjolaisista. Hän sanoi aina, että matoralaisten silmä oli sillä tapaa heikko aistinelin, että sen näkemät asiat vääristyivät reuna-alueita lähellä. Tarekista se oli aina luonnollista – tietenkin ne asiat, joita katsoi tarkimmin näyttivät selkeimmiltä, ja kaikki muu ympärillä suttuuntui.
Varjolaiset olivat niitä, jotka liikkuivat siinä sutussa. Turaga sanoi, että se oli vain harhaa, ja harhat olivat kummitusten kasvualustoja.
SATTUU, TAREK.
Kun Tarek pysähtyi, hän näki jotain seisovan siinä, missä näkökenttä loppui.
Kun hän kääntyi, se oli poissa.
Tietenkin oli. Se oli vain vääristymä, erhe. Unta, jolle mielikuva antoi kasvot.
KUULE MINUT.
AVAA MINUT.
OLEN TYHJÄ.
Jos hän ei olisi ollut täysin varma, hän olisi voinut luulla sen puhuvan.
AVAA MINUT.
Onu-matoralainen seisoi hiljaisuudessa rantahiekalla ja tiesi, että ei mikään seisoi hänen takanaan.
Se oli pysähtynyt. Sen metalliset nivelet olivat lakanneet taipumasta.
Varjolaiset. Hän kuvitteli sen kaiken. Aistit olivat huonoja.
Hän ei saanut kääntyä.
Sitä ei ollut niin kauan kun hän tiesi, ettei sitä ollut. Jos hän näkisi sen, hän ei enää uskoisi että sitä ei ollut.
Tarek hengitti raskaasti. Se mikä seisoi takana ei hengittänyt. Mikä olento ei muka hengittänyt? Ei sellaisia asioita ollut.
KAPURA.
Laskeutuvat auringot piirsivät matoranin eteen pitkän varjon. Mutta vain hänen omansa. Takana ei ollut mitään. Eikö hän… eikö hän olisi nähnyt selvästi toisen varjon, jos siellä olisi ollut jotain? Auringot olivat niin matalalla, että niin olisi ollut pakko tapahtua.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
HÄNEEN SATTUU.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
ETSI HÄNET.
Varjolaisia. Ei mitään.
Tarek alkoi taas astella hiekkaa pitkin yrittäen kuunnella kylän ääniä. Hänen… hänen olisi pakko puhua jollekulle.
Jollekulle sellaiselle, joka oli oikeasti olemassa.
Yö oli ehtinyt jo paljastaa mustansa ja tähtitaivaansa, kun Tarek vihdoin juoksi kylään. Siellä matoralaiset tanssivat ja lauloivat nuotion kauniissa roihussa. Sillä eivät he tienneet mitään. Eivät veneestä, eivät linnuista.
Eivät juurista jotka saaren sisällä kasvoivat kirkuen.
Onu-matoran yritti huutaa heitä, mutta he eivät kuulleet pelkoa ilonsa läpi. Tule mukaan tanssimaan, Tarek. Laula meille laulu, Tarek, äänesi on kaunis. Kun nuori mies yritti katsoa heitä suletunsa läpi, hän ei löytänyt pelkoa vaan epäuskoa.
Ei, se oli pelkoa. He vain kieltäytyivät näkemästä sitä. Samalla tapaa kuin Tarek oli kieltäytynyt rannalla.
SAARENNE SIELUTON KUNINGAS KAATUU TÄNÄÄN.
KUTEN KAIKKI KUNINKAAT.
Aivan keskellä nuotion loimua seisoi viisi pitkää hahmoa tummissa kaavuissaan.
HÄNEN VALTAKUNTANSA PALAA.
Kyläläiset tanssivat niiden ympäri. Ehkä välillä näkivät varjon näkökenttänsä rajalla.
Mutta kieltäytyivät reagoimasta niihin.
Siinä ne vain olivat.
ETSI YSTÄVÄSI.
Ja Tarekista tuntui, että niiden ympärillä koko hänen maailmansa muuttui hulluksi.
Käsillä päätään pidellen onu-matoralainen juoksi mökkiään kohti… ja kuuli kuiskailut, joita hän oli paennut.
ETSI YSTÄVÄSI.
SATTUU, TAREK.
SATTUU.
Laboratorion yläkerros oli Joueran yksityisenä työtilana usein tyhjillään. Niin oli myös nyt. Laitteet hurisivat itsekseen, tiiviissä lasiputkessa kasvoi kasvi ja siniset loisteputket valaisivat tilan. Mutta pian haihtui osa lattiasta ja muuttui aukoksi, josta veivät portaat kompleksin maanalaiseen osaan.
Koneistetun miehen mekaaniset askeleet kohosivat portaita. Tiedemiehen valvontatyökalut olivat havainneet, että matorankylän selittämättömät tapahtumat olivat alkaneet jälleen. Jouera ei enää aikonut vain tarkkailla, sillä tuntematon toimija saattoi olla uhaksi muillekin kuin hyödyttömille matoraneille.
Säännöllisesti ja täsmällisesti etenivät askeleet kohti ulko-ovea. Tiedemies ohitti Zairyhin lasivankilan, jossa kasvi jatkoi ikuista regeneraatiotaan ja jonka laitteet estivät sitä kasvamasta liian suureksi.
Yksikään tiedemiehen liikkeistä ei ollut harkitsematon tai millisekunninkaan verran pielessä tavallisesta rytmistä. Siksi saattoi askelten pysähtymisestä päätellä, että jotain oli tapahtunut…
… ja niin seisoikin oviaukolla valkea hahmo.
Silloin Jouera katseli hetken jotain, josta oli karsittu enemmän kuin hänestäkin. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Näkymättömän narun vetämänä nousi sivulla roikkunut käsi ylös. Piirteettömät sormet puristuivat miekankahvan ympärille, kun kasvoton tyhjyys laahusti kohti. Huotrasta paljastuva metalli välkähti loisteputkien sineä.
Hetken seisoi kumpikin paikallaan.
Marionetti teki ensimmäisen siirron. Se oli vain yksi askel, jonka hahmo otti vaivattomasti roikkuen näkymättömistä langoistaan.
Mutta se yksi siirto kertoi toiselle osapuolelle kaiken tarvittavan.
Päätös oli välitön. Tiedemies kääntyi, käveli vakionopeudella kohti portaita ja katosi niihin. Sen jälkeen sulautui aukko osaksi lattiaa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Mutta valkean hahmon työ oli vielä kesken.
Kohdetta oli vain hidastettu, ei pysäytetty.
Kasvoton kauhu asteli luo lasiputken ja katseli sen vankia. Siemeniä, jotka valtakunnan ruhtinas oli istuttanut noustakseen luomakunnan yläpuolelle… mutta joista voisi yhtä hyvin kasvaa tämän oma tuho.
Tänään, tänne hullun jumalanpilkkaajan palatsiin halusi sätkynuken punainen isä istuttaa tuhon. Sen tekisi hänen lapsensa valkoinen käsi.
Ja hänen lapsensa, valkoinen käsi, nosti miekkansa ylös ja iski. Sirpalesade pieksi kammion, ja Marionetin vapauttamat hulluuden juuret syöksyivät luojansa nimeä kirkuen tämän mielen äänen perään.
JOUERA, ne huusivat. JOUERA, kasvi kirkui.
Sitä se kirkuisi vielä vuosia.
JOUERA
KUOLE
KUOLE
KUOLE KUOLE KUOLE
JOUERA
K U O L E
Juuret repivät auki laboratorion oven ja viskasivat sen sivummalle. Metallinen kappale kolahti surkeana vasten kiveä.
MISSÄ?
Kasvi olisi tuntenut, jos Jouera olisi kuollut äskeisessä mielihyökkäyksessä. Siispä tiedemies oli jo paennut.
MISSÄ ON JOUERA?
Juuret tunkeutuivat myös läpi alakerroksen. Ne murskasivat koneita, ryttäsivät ovia ja vavisuttivat koko kompleksin rakenteita edetessään joka puolelle.
Myös alhaalla valkea hahmo upotti miekkansa toiseen tiedemieheen, joka oli sitä uhmannut.
Zairyh ei hahmosta välittänyt, sillä vain Joueralla oli väliä. Ja jos tiedemiestä ei löytynyt kompleksista, täytyi hänen olla jossakin muualla saarella. Matorankylästä kantautuivat sekavat mielensisäiset viestit pakokauhusta. Paniikki peitti alleen kaiken muun.
Se olisi hyvä piilopaikka Joueralle.
Juuret kurottautuivat kohti saaren toista asutettua osaa.
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
Kapura oli hieman säikähtää, kun Tarek ryntäsi mökin ovesta sisään. Vakavana vapiseva onu-matoran tuntui katsovan pitkään toan läpi.
“K-kapura”, Tarek sanoi hiljaa. “T-tällä saarella t-tapahtuu jotain.”
“H-hmm?”
Kapura katsahti ulos ikkunasta Tarekin osoittamaan suuntaan. Nyt, uutena toana, hän oli joutunut istumaan kömpelösti lattialle mahtuakseen mökkiin.
Oliko siellä vilahtanut jotain? Kenties joku juossut ohi? Hämärässä oli vaikea erottaa.
Mutta ottaen huomioon viime päivien tapahtumat… Kapuran olo ei ollut hirveän optimistinen.
Kovasti oli hän yrittänytkin tukahduttaa muistonsa. Ja hetken oli näyttänyt siltä, että Kapura oli kuin olikin onnistunut. Mutta trooppisissa puissa raakkuvat varikset, joita ei ollut aiemmin saarella näkynyt? Kylän matoranien hiljaisilla äänillä kerrotut havainnot oudoista hahmoista viidakossa?
Ei.
Ei. Ei taas.
Kapura kyllä tiesi, mitä oli tapahtumassa.
Eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sehän… sehän oli ollut vain pahaa unta?
Hän oli unohtanut sen. Hänen oli pakko.
Tarek vaikutti ajattelevan samoin, vaikkei tiennytkään muuta kuin sen, että paniikin ilmapiiri oli selittämättömästi laskeutunut kylän ylle. “Pitäisiköhän meidän–”
Mutta sen enempää ei hän ehtinyt sanoa.
JOUERA
Ruskeat juuret, paksut kuin metsän vanhimpien puiden ja nopeat kuin käärmeet, syöksyivät sisään mökkiin ikkunasta. Järjestelmällisesti ja täydellisen nopeasti ne levisivät rakennuksen joka nurkkaan ja peittivät sen kauttaaltaan. Paksu kasvilonkero kiertyi Tarekin kurkun ympärille…
… ja liian shokissa reagoidakseen mitenkään joutui Kapura katsomaan, kuinka hänen ystävänsä luhistui maahan juuri yhä kurkussaan. Tarek kakoi ja yski ja sätki, kunnes… kunnes…
K-kunnes…
P-p-pois TÄÄLTÄ, pakotti toan mieli.
Mutta ovi oli juurien peitossa.
Ja uusi ääni huusi hänen mielessään verenhimoisesti, ja se oli verta, lasinsirpaleita ja hulluutta.
JOUERA
JOUERA
JOUERA
KUOLE
Juuret vyöryivät Kapuran ympärille. Toa otti askeleen taakse, mutta hänen selkänsä osui ulokkeisiin. Niitä oli sivuilla ja edessäkin.
JOUERA
Mutta sitten kammottavat kasvustot lopettivat. Yksi nousi maasta ja tunnusteli Kapuran jalkaa, mutta palasi nopeasti takaisin (Kapura kavahti toiseen suuntaan, mutta juuriseinä esti hänen pakonsa).
Jos et ole Jouera…
… saat auttaa minua hänen löytämisessään.
Kapura oli huutaa, kun katosta laskeutui pari paksuja juuria, jotka kietoutuivat hänen olkapäittensä ympärille. Hän potki lonkeroita ja rimpuili niiden otteessa vailla tulosta. Hänen jalkansa sidottiin maahan ohuemmilla juurilla, jotka kietoutuivat toan nilkkoihin ja hänen kätensä kahlittiin levälleen. Hullu kasvusto huusi hänen aivojensa sisällä jälleen kerran.
Sinulla on vahvat kädet, seppä.
Katsotaanko, saanko hänen niskansa niillä katki.
Toa taisteli henkensä edestä, mutta hänen narunsa pitivät. Ne samat narut, jotka olivat juuri tarttuneet Tarekiin… ja… ja…
Ja hitaasti, kokeilevasti… ne alkoivat nykiä Kapuraa. Taistelu vastaan pingotti nuoren toan jokaisen lihaksen äärimmilleen.
Mutta narut olivat vahvempia. Kohta ne tanssittaisivat häntä.
Ja sitä tanssia katseli mökin oviaukosta se niistä, joka tykkäsi katsella.
Voi ei. Voi ei. Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Ei t-taas.
Loimussa oviaukolla seisoi tyttö, joka oli tehty palaneesta puusta ja kytevästä lihasta.
Ennen meriä seilannut seppä katsoi taas kerran suureen punaiseen silmään, ja mietti hetken, oliko koskaan todella paennut sen katsetta.
“Kaaapteeeeniiiiii…”
“Mitä… sinä… haluat?” parkaisi Kapura. Juuret puristivat häntä lujemmin kenties estääkseen puheen… tai kenties, koska nekin pelkäsivät sitä.
Puinen kantapää astui kolahtavan askeleen lähemmäs, ja näytti olevan halkeamispisteessä. Se jatkoi astumista. Kapura halusi juosta, vaikka se ei auttaisi. Hänen piti juosta… ei, eihän tämä n-niistä tehnyt mitään… tämä oli se, joka katseli…
Tytön kuollut ääni vain lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja
“Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?”
Juuret raahasivat Kapuraa kauemmas hahmosta, kohti ikkunaa. Ne vetäytyivät seiniltä ja lattialta sen läheisyydessä.
“J-juuret…” Kapura parahti ja oli tuntevinaan, kuinka jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kuviteltua vai todellista? Entä hahmo, joka oli juuri astellut sisään?
Enää hän ei ollut varma mistään.
“Hiiiiippaaaaa?”
Nykivä silmä rinnassa… se oli aina joko rutikuiva tai sulamassa kuvottavan märäksi visvaksi. Kapura ei halunnut katsoa, sillä hän pelkäsi oksentavansa ja tukehtuvansa. Mutta kun hän katsoi sen sijaan hitsausnaamarin lasin läpi… tyhjää.
Mitä… mitä tapahtuisi jos hän vain sulkisi silmänsä? Entä jos hän vain vastaanottaisi pimeyden? Tulisiko se? Miksei tullut? Miksi hän ei voinut sulkea silmiään? Miksi hän ei voinut mennä pimeyteen?
A-arupak… älä j-jätä minua…
Miksi pimeys katsoi aina takaisin?
“Etkö voi juosta, kap-tee-ni? S-sattuuko sinuun, kapteeni?”
Kapura vastasi vain yskäisemällä äänekkäästi. Olivatko ne kietoutuneet hänen kaulansa ympärille? Olivatko? Mutta kun hän ei tukehtunutkaan, lausui toa epätoivoisen pyynnön hirveydelle, joka hänen edessään seisoi.
“M-minä… suostun… vapauta… minut…”
Hirviö nosti luista sormeaan ja osoitti hulluuden juuria. “Katso, kapteeni… sinullakin on narut!”
Se olisi kuulostanut ihastuneelta, jos se olisi pystynyt siihen. “Narut… narut… narut vetelevät sinuakin! Sinua, minua, kaikkia, sinua, minua, meitä, kaikkia! Sinäkin… olet…”
“… nukke.”
“Minä… en…”
Kapura parkaisi, kun juuret repivät hänen raajojaan erilleen. Lause jäi kesken, eikä toa sitä paitsi tiennyt, miten olisi sen päättänyt.
Koska hänkin oli nukke.
Naruissaan kiinni.
Hänen kanohinsa tuska heijastui tyttösen hitsausnaamion pinnalta. “Sinut oli helppo löytää k-ap-tee-ni… tarvitsi vain seurata naruja…”
Aina kun se puhui, sen leuoista varisi tuhkaa.
“Luulit katkoneesi narut, mutta naruille ei niin tehdä… narut sitovat aina itsensä uudelleen… narut tulevat alas TÄHDESTÄ…TÄHTI SITOO NARUT… JA NUKKE SOTKEUTUU NIIHIN…”
Nyt loppuun poltettu tyttö oli edennyt huoneen keskelle, askeltaen äänillä kuin puuoveen koputettaisiin. Kapuran selkä koski ikkunanpuoleista seinää, mutta se ei juurien otetta haitannut. Ruskeat lonkerot kietoutuivat häneen entistä ahnaammin kuin estääkseen olentoa repimästä pois niiden nukkea.
Fyysisesti toa oli jo käyttänyt voimansa loppuun. Hän saattoi vain roikkua, katsoa sitä ja tuntea, kuinka köynnökset vain kuristivat ja kuristivat.
Polttouhrin luunsirpaleista kursitut kourat… ne nousivat hitaasti kammotuksen päätä kohti ja tarttuivat hiljaa kilahtaen naamion metalliin… ja sitten nahkaisiin remmeihin, joka sitä piti kiinni päässä. Voi ei. E-ei hän halunnut nähdä.
“Isä sanoo, että tähden narut kuristavat koko maailmaa. Isä sanoo, että tähden narujen täytyy mennä.
Isä sanoo, että tähden narut…”
Nahka aukesi napsahtaen, ja metallinen naamio löystyi. Kapura jäätyi paikoilleen, ja hetkeksi jäätyivät juuretkin.
“Narut… narut täytyy…”
Metallin takana oli vain palanutta lihaa ja luuta. Sitä katsellessaan Kapura sanoi loppuun hirviön sanat, joilla hän tunnusti olevansa hukkunut.
“… täytyy p-polttaa.”
Kun ajatus oli Kapuran päähän istutettu, täytyi hänen taistella vastaan estääkseen itseään tekemästä sitä. Nuoren toan elementaalienergia oli pursuta ulos.
Kylä palaa.
Sinä VAPAUDUT NARUISTA.
Juuret puristivat kovempaa. Narut tiesivät, mitä niiden nukke oli tekemässä, eivätkä ne pitäneet siitä.
Ne t-tappoivat Tarekin… minä poltan n-n-
Ei! Kylä palaa.
Mutta jos en polta n-niitä…
Ne tappavat kaikki.
Hulluuden juuret tiesivät, että ainoa ratkaisu oli katkaista toan niska.
Mutta ainoan ratkaisun tiesi Kapurakin.
Sinä PÄÄSET VAPAAKSI.
Kylä palaa maan tasalle.
Narusi palavat katki.
Kylä palaa…
… narut palavat…
… sinä palat…
Yksittäinen kyynel vierähti Kapuran naamion silmänreiästä kun toa tajusi, ettei hänellä ollut tässä sananvaltaa. Ensin hitaasti, sitten nopeasti kuumenivat hänen kämmenensä…
“Sytytä tuli, seppä.
SYTYTÄ AHJO.
POLTA NARUT.
ANNA TULEN SYTTYÄ.”
Puutytön kuolleet mutta tulikuumat kädet asettivat Kapuran kasvoille naamion, joka oli ennen kauhistuttavaa pääkalloa suojellut. Ja nyt… se suojaisi häntä. Sillä tänään hän olisi niille seppä.
Hulluuden juuret kirkuivat häntä lopettamaan sen, minkä hän oli jo aloittanut.
Mutta hän tiesi ettei voisi pysähtyä. Tuli oli jo syttynyt.
“Isä tarvitsee SEPPÄÄ
SYTYTÄ AHJO, KAPTEENI
OLE ISÄLLENI SEPPÄ”
Ei. Kolmesti… sirut olisivat koossa kolmesti… ei hän voisi… ei hän saisi…
Siksikö ne häntä jahtasivat? Siihenkö ne hänet aina halusivat?
SIKSIKÖ?
Sama ei saanut toistua. Sama ei saanut toistua. SAMA EI SAANUT TOISTUA.
Kapura vapisi kauttaaltaan. “E-ei, l-lopeta, lo–”
“SYTYTÄ TULI. OLE SEPPÄ.
TAO SIRUT YHTEEN, TULEN TAKOJA”
Kapura huusi tuskaisena. Punaiset kämmenet aukesivat. Hulluuden juurien sirpaleiden mieli kirkaisi tuskasta ja pelosta, kun Kapura vapautti roihun.
Ja poltti kaiken.
Juuret pakenivat huutaen hänen ympäriltään, mutta turhaan. Ne paloivat. Ne paloivat, kuten niiden viimeisen uhrin ruumiskin. Kuumuus nieli Tarekin, ja pian ei matoralaisesta ollut mitään jäljellä. Tuli söi jälleen loppuun poltetun tytönkin… mutta siinä ei ollut mitään poltettavaa, ja se otti roihun vastaan laulaen, kunnes oli taas kerran vain kasa tuhkaa.
Seinä, jota vasten Kapura oli painettu, oli jo ilmiliekeissä. Pian rakennus sortuisi. Etäisesti Kapura ymmärsi, että hänen oli käytettävä tilaisuus ja juostava.
Hitsausnaamio kolahti sepän kasvoilta lattialle aiemman kantajansa tuhkien vierelle. Liekit polttivat läpi ikkunanpuoleisen seinän – se romahti palavaksi kasaksi puuta. Siispä Kapura juoksi.
Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?
Hän juoksi kunnes ilmiliekeissä palava mökki oli vain varjo näkökentän reunalla.
Juoksi, ja hänen takanaan sortui tuleen ja liekkeihin taas yhden tähtien tavoittelijan valtakunta.
Juoksi kunnes jalat kirkuivat tuskasta.
Juoksi kunnes kylä oli poissa ja tilalle ilmestyi polku rannalle sekä toa-kanisteri sen päässä.
Juoksi kunnes kanisteri rannalla viimein jäädytti hänen mielensä.
Selviän ainoana elossa laboratoriokompleksin tuhosta.
Etsin lähisaaren ja pystytän piilopaikan. Onnistuin ottamaan nopeasta paosta huolimatta mukaani tarpeeksi työvälineitä, jotta kokeet voivat jatkua.
Tarkkailen saaren tilannetta laitteistolla.
Zairyh on tapettava. Tällä hetkellä hän on koneitteni mukaan yhä saarella, mutta en vielä tee asialle mitään.
Minun on keskityttävä projektien jatkamiseen. Virheiden paikkaamiseen suunnitelmissa.
Tämä ei saa toistua.
Löydän toa-kanisterissa matkustaneen saaren entisen asukkaan, tulen toan.
Hän saa avustaa minua kokeissa.
Avaan yhteyden aikaisempiin kontakteihini. Arstein suostuu auttamaan. Videoyhteys liian riskialtista – joku mahdollisesti hakkeroi aikaisemman puhelumme. Joku halusi astua tielleni.
Projekti Peur I:n tulos, vaikka muuten hyödytön, kykenee kirjeiden välittämiseen. Epästabiili massa kadottaa toisinaan kirjeet itseensä. Minun täytyy jatkaa kokeita.
Keskeneräinen prototyyppi, Kanohi Shan, vaikuttaa toimivan tulen toan käytössä.
Naamion kontrollointi on hankalaa, enkä voi sallia toalle tilaisuutta harjoitella käyttöä.
Mietin uutta suunnitelmaa.
Sivuprojektina onnistun antamaan toalle sekä tulen että painovoiman elementaalivoimat.
Jatkan Shanin työstöä.
Suunnitelma muotoutuu.
Aion käyttää toaa tuhoamaan Zairyhin. Hänellä on siitä jo kokemusta. Samalla näen Shanin toimivuuden. Saaren tuho osoittaa, että uudestisyntynyt laji tarvitsee parempia turvatoimia.
Projekti Peur 1:n tuotos kadottaa kokeessa kaiken fyysisen massansa ja stabilisoituu pelkäksi varjoksi.
Tämä ei käy.
Jatkan työskentelyä tulen toan parissa.
Kontaktini avustavat minua toan mielen muokkaamisessa.
Minun on siivottava tämän muistot, jottei Zairyh pääse jäljilleni eikä toa ala epäillä tarkoitustaan.
Onnistuminen vaikuttaa todennäköiseltä.
Lähetän toan kanisterin matkaan.
Siirryn odottamaan kokeen tulosta.
Jos tämä ei tehoa, valmistaudun tuhoamaan Zairyhin itse.
Herään horroksestani.
Laitteisto ilmoittaa Zairyhin jättäneen saaren.
Tulen toa epäonnistui tehtävässään. On todennäköistä, että Zairyh tietää, että elän. Odotan hänen saapumistaan.
Mietin, missä epäonnistuin.
Päädyn siihen, että toan tehtävän estivät psykologiset syyt.
Inhottavaa.
Tämän takia universumi tarvitsee uuden järjestyksen.
Peur I lähetetään tarkkailemaan Zairyhiä ja tulen toaa.
Mietin mahdollisuuksiani. Tulen toa on eliminoitava tai otettava uudelleenkäsittelyyn. En kuitenkaan tiedä, mitä Zairyh aikoo tehdä..
Päätän jatkaa Zairyhin odottamista.
Keräämäni laitteisto tuo minulle taistelussa etulyöntiaseman.
Koneeni ilmoittavat, että Peur I epästabilisoitui uudelleen.
Ilmeisesti myös mielelliset sidokseni murtuivat.
Tämä lisää tilanteen monimutkaisuutta. Zairyhin päihittämisestä minulla ei ole epäilyksiä, mutta uusi muuttuja pelissä voi muuttaa tilanteen.
Siirryn odottamaan Zairyhin saapumista.
Tiedän, ettei hän voi vastustaa kiusausta.
Zairyh kuvittelee toimivansa omasta tahdostaan, mutta hänen mielessään on osa minua. Ennakoin hänen jokaisen siirtonsa.
Päätän kirjanpidon. Zairyhin tuhoamisen jälkeen minun on eliminoitava loput, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Siirrän tukikohtani takaisin Zairyhin saarelle.
Viimeinen merkintä.
Olisiko Zairyh liittoutunut Peur I:n kanssa? He yhdessä saattaisivat olla minulle merkittävä vastus.
Kenelle tulen toa on lojaali? Keneen hänen narunsa on sidottu?
Ei.
Minun on lopetettava.
Mikään järjestelmässä ei poikkea oletetusta.
Jokainen muuttuja on muuttumaton.
Epävarmuudelle ei ole sijaa.
Minun on lopetettava.
Tapahtumien suunta on jo kirjattu tähtiin.
Minun on lopetettava spekulointi.
Pelin tulos on ennaltamäärätty.
Tämä on viimeinen merkintä.
Punasiirtymä
Setheus
Tapaamispaikka
Viikkoja sitten
Neuvottelupaikalta oli näkymä merelle. Vielä se ei ollut muodostunut kahden osapuolen vakiopaikaksi aina, kun oli yhteistä juonittavaa, mutta jonkinlainen neutraali alue se oli. Sen verran kaukana Klaanin muureista, ettei kukaan nähnyt Zairyhiä. Ja samalla niin lähellä, ettei Kapuran pitempi poissaolo herättänyt epäilyksiä linnakkeessa.
Tulen toa istui parhaillaan kannolla ja yritti punnita kuulemaansa tarjousta. Hämärässä jokainen rantahiekasta työntyvä juuri muistutti Zairyhiä, mutta se ei ollut ainut syy siihen, että Kapura tunsi joutuneensa ajetuksi nurkkaan.
“Muistoni, siis”, Kapura sanoi ja vilkaisi merelle. Yleensä hän piti vastaavissa tilanteissa katsekontaktia tulkitakseen vastapuolen ilmeitä ja eleitä, mutta kasvin kanssa se oli haastavaa.
Kaikki ne, Zairyh ilmoitti mielensisäisesti. Minä palautan kaiken, mihin pääsen käsiksi.
“Muistini palaa jo hyvää vauhtia saariepisodin jälkeen”, Kapura mutisi. “Enkä muutenkaan usko, että niissä on mitään mielenkiintoista. Tämäkö on käsityksesi hyvästä tarjouksesta?”
Palaa hyvää vauhtia, vai? Missä ovat aukkokohtasi?
“Joka puolella”, vastasi Kapura. “Muistan lähinnä yksityiskohtia. Muutamia henkilöitä saarelta. Muutamia yksittäisiä tapahtumia. Sen… sen viimeisen illan kohdalla on suuria aukkoja. Kuten myös ajassa, jonka väität minun viettäneen tämän ‘Joueran’ koekappaleena. Näin sivuhuomiona tarinasi olisi uskottavampi, jos antaisit minun nähdä ne muistot, joten tämä sopimus on vieläkin vähän yksipuoleinen. Sinä tästä hyödyt, en minä.”
Jouera-muistot ovat totta. Hän on taitava muistinpyyhkijä, mutta erään sain nostetuksi esiin. Haluatko nähdä?
Kapura havaitsi jälleen, että kasvin käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa, sillä tuollaisen kysymyksen jälkeen pitää odottaa vastausta, skarrar. Seppä huokaisi ja vastaanotti epämiellyttävän muistimultimediaesityksen sumeasta kuvasta, jonka keskellä näkyi tumma hahmo. Se ojensi eteenpäin kättään, jonka mekaanisten sormien mittasuhteet olivat epäluonnollisia. Ja sitten vain pimeyttä.
“Tuo voi olla sinun muistosi”, Kapura huomautti maailman palattua paikalleen. “Mistä minä tiedän, kuinka pitkälle mielenvoimasi ulottuvat. Mikset muka voisi näyttää omaa muistoasi noin?”
Minulla ei ole näköaistia.
“Miten… miten sinä sitten aistit?”
Sen selvittäminen ei ole tämän keskustelun tarkoitus. Haluaisin jatkaa johdatteluasi. Kerro minulle aukkokohtia. Mitä tahansa, mitä tulee mieleesi.
Kapura huokaisi.
“Minähän sanoin jo. Oikeastaan kaikki on minulle aukkokohtaa. Et tehnyt hirveän hyvää työtä ‘vapauttaessani muistojani’ tai mitä sinä nyt sanoitkaan silloin saarella.”
Sen oli tarkoitus olla vain maistiainen. Miksi antaisin kaiken ilmaiseksi?
“Ilmeisesti et anna, jotta voisit kiristää minua myöhemmin.”
Voin kohdistaa aiemman kysymykseni paremmin, kasvi sanoi. Jos tuo ei auttanut, kysytään sitten näin: Mikä on aikaisin muistosi?
Kapura avasi suunsa ja valmistautui sanomaan jotain, muttei pystynytkään.
Hänen päässään alkoivat soida hälytyskellot. Sellaiset hälytyskellot, jotka kertoivat, että nyt saatettiin olla astumassa johonkin, johon Kapura ei välttämättä ollut valmis astumaan. Myös toinen tunne heräsi: Epävarma aistimus siitä, että Zairyh luki hänen mieltään hyvin tarkasti odottaen, miten tulen toa reagoisi.
Minä voin kaivella mieltäsi, mutta on paljon hauskempaa, että pääset lopputulokseen itse. Että muotoilet sen lauseeksi ja sanot ääneen, vaikka se onkin minulle hyödytöntä.
Kysyn uudestaan.
Mikä on aikaisin muistosi?
“T-takominen”, tulen toa sanoi nopeasti. “Saarella. Joku opetti minut takomaan. En muista nimeä.”
Ja paniikki kasvoi Kapuran päässä. Se ei ollut aikaisin muisto. Aikainen? Kyllä. Mutta ei aikaisin. Aikaisin oli pulpahtamassa pintaan, mutta sitä muistoa Kapura ei halunnut kohdata. Ja toasta tuntui, ettei Zairyh siitä liiemmin välittäisi.
Valehtelet.
Autanko sinua?
Kaksoisaurinkojen kirkkaus.
Aaltojen kohina. Meren äänet.
Askeleet rantahiekalla.
Sekalainen tavara ripoteltuna halki maisemaa. Myrskyn jäljiltä.
Mutta nuo eivät olleet merkittävää.
Merkittävää oli aluksen hylky, vain puolikas, ja sinne piiloutunut matoran.
Tälle kuvalle, tälle ainutlaatuiselle sekoitukselle pelkoa ja hämmästystä selviytymisestä oli oma nimensä, Kapuran mieleen porautuva sana, ja tuo sana oli haaksirikko.
haaksirikko
haaksirikko
haaksirikko
“Se–”, Kapura aloitti ja tunsi hengittävänsä raskaasti, muttei tiennyt, mitä oli sanomassa, tässä mielentilassa ei muodostettu järkeviä ja merkityksellisiä lauseita, “se oli–”
Mitä se oli?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Mistä sinä olet tullut, Kapura?
Kapura liimasi katseensa merelle ja yritti keskittyä. Keskittyä löytämään ne sanat, jotka todistaisivat Zairyhin valehtelijaksi ja manipuloijaksi, joka yritti muodostaa sopimuksen liittolaisuudesta tarjoamalla keksittyjä muistoja. Petolliseksi valheiden kasvustoksi, joka taivutteli tappamaan Joueran, jota ei edes ollut olemassa!
Pelkkiä valheita.
Pelkkiä keksittyjä valheita.
Mutta niitä sanoja ei löytynyt.
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Sitä kysymystä ei voinut hylätä Zairyhin manipulointiyrityksenä.
Kapura tiesi, että tästä hetkestä lähtien hän ei voinut välttyä sen kysymyksen kysymiseltä itseltään. Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi? Ei, ei hän luullut. Ei enää.
Mistä minä olen tullut?
Haluatko selvittää?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
minä en luule
minä tiedän että en
Kuka sinä oikein olet?
Kuka minä oikein olen?
Haluatko selvittää, kapteeni?
“Zairyh!” Kapura henkäisi. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kovasti olevansa jossain muualla. Miksi hän olikaan tehnyt virheen aiemmin ja suostunut tapaamiseen kasvin kanssa? Miksi hän olikaan suostunut huomaamaan, että hänen koko käsityksensä olemassaolostaan, hänen identiteettinsä, menneisyytensä, kaikkeutensa oli todellisuudessa hyvin hataralla pohjalla?
“Luettele ehtosi”, Kapura voihkaisi. Lähinnä, jotta hänen hengityksensä ehtisi tasaantua. Ansa oli jo lauennut, kulkija oli jo valinnut polkunsa, eikä mitään ollut tehtävissä. Vain pieni muotoseikka.
Sinä autat minua tappamaan Joueran, Zairyh vastasi mielessä. Sinulle saattaa palata lisää muistoja kun avaan kaikki lukot, mutta en takaa sitä. Joka tapauksessa sitoudut tuohon tavoitteeseen. Asetat sen Bio-Klaanin edun ja suhteittesi sen jäseniin edelle.
Kapura nyökkäsi silmät yhä suljettuna. “Ja?”
Se on kaikki, mitä minä vaadin sinulta.
Vastalahjaksi saat hyödylliset voimani käyttöön silloin, kun se ei aiheuta liikaa haittaa minulle tai yhteiselle tavoitteellemme. Ja sinulle tärkeämpänä…
…. muistot.
Kaiken, mitä saan sinusta irti. En lupaa kaikkea, en läheskään kaikkea, koska sinua ovat käsitelleet minua taitavammat. Pääasiallisesti Jouera.
Mutta lupaan paljon.
Paljon sellaista, joka paljastaa täysin uusia puolia itsestäsi.
Ja paljon sellaista, joka voi koitua hyödyksi.
Hyväksytkö ehtoni, tulen takoja?
Kapura nyökkäsi, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä.
Kapura myös sanoi ääneen hyväksyvänsä ehdot, mutta silläkään ei ollut väliä.
Kuten sanottua, nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä pois.
Oli avattu ovi, jota kumpikaan ei enää pystynyt sulkemaan.
Ja Kapura halusi nähdä, mitä sen toisella puolella oli.
Sitten minä aloitan käsittelyn.
Kapura hätkähti hereille ja huomasi makaavansa hiekalla asennossa, jossa ei äsken ollut.
Maailma ympärillä pyöri hallitsemattomasti vielä hetken, mutta pian liike rauhoittui ja pysähtyi lopullisesti. Etäämmällä näkyi kanto, jolla toa oli äsken istunut. Kun Kapura oikein pinnisti, hän saattoi arvioida näkymää äskeistä hämärämmäksi, mutta luotettavasti asiaa oli vaikea punnita.
Siispä hän nousi ylös. “Zairyh? Minusta ei tunnu yhtään erilaiselta.”
En koskaan sanonut, että kaikki palautuisi kerralla.
Juuri rasahti vasemmalla ja sai Kapuran hätkähtämään vastakkaiseen suuntaan. Hänestä oli vieläkin epämiellyttävää kanssakäydä jonkin sellaisen kanssa, joka oli käytännössä joka puolella, mutta kai se oli ihan järkevää pelkoa. Ja jostain kohteliaisuutta muistuttavasta syystä Zairyh kätki yleensä suurimman osan olemuksestaan.
Pidä hauska vuorokausi. Siitä tule ainakin mielenkiintoinen.
“Odota!” Kapura henkäisi. “Mihin sinä menet?”
Mitä luulet? Etsimään Joueraa. Palaa tänne joka ilta. Tee samoin, mutta saat lähteä, jos en ole paikalla. Vielä en näe tarvetta minkäänlaisiin palveluksiin, mutta niiden aika tulee myöhemmin. Jouera ei tehnyt itsestään helposti löydettävää.
Kapura ei ehtinyt harkita, pitäisikö hänen kysyä vielä jotain. Kasvi oli jo poissa (tai ainakaan mikään ei liikkunut lähiympäristössä). Siispä tulen toa huokaisi ja lähti kävelemään kohti Klaania. Muistot saisivat tulla, jos olivat tullakseen.
Ja Kapura käveli.
Ja Kapura muisti.
Se kaikki oli piilotettu taitavasti, mutta kun Zairyh mursi padon, oli virtaa enää mahdoton pysäyttää.
Muistot virtasivat vuolaasti, kun Kapura käveli takaisin tapaamispaikalta.
Luoto
Aamupäivä
Kun Zairyhin aistihavainnot olivat selkeytyneet, oli hän luodolla yksin. Sen vallannut massa oli kadonnut, mutta merkit sen olemassaolosta näkyivät yhä selvästi: Kaikki harvasta ruohikosta rantahiekkaan oli palanutta, ja luotoon oli ilmestynyt useaan paikkaan halkeamia. Zairyh piteli yhä juurissaan kahta sirua – Beetaa ja Epsilonia.
Mutta ylhäällä kohosi se, mitä massasta oli jäljellä, kohti taivaita.
Mielessään Zairyh kuuli sen kirkuvan… mutta myös jotain muuta.
“HALLITSIN YHÄ EPÄONNISTUNEEN PROJEKTIN MIELTÄ“, lausui Joueran ääni. Missä? Zairyh ulotti juurensa nopeasti ympäri luotoa, mutta tiedemiehestä ei näkynyt jäljeäkään.
“OLISIN SUUNNITELLUT LUOMUKSENI PAREMMIN, JOS OLISIN TIENNYT SEN PÄÄTYVÄN TUTKIMAAN ULOMPIA TAIVAANKAPPALEITA.”
Joueran ääni kumpusi kasvin mieleen, ja etäisesti tämä tunsi tiedemiehen läsnäolon.
Sitten se loppui ja Zairyhin aistimus Jouerasta katosi. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta nyt Zairyh oli varma, että se oli ollut.
Ja ennen kuin hän ehti tekemään mitään, katosi suunnikkaan muotoinen pala maata luodon keskiosassa paljastaen portaat, jotka veivät alas.
Joueran yritys psykologisessa sodankäynnissä oli suorastaan naurettava.
Miettimättä muuta kasvi lähti laskeutumaan portaita.
Paja, Bio-Klaani
Viikkoja sitten
Kapura laskeutui hämärään metallityön valtakuntaan automaattisesti – toan mielellä oli muuta mietiskeltävää. Ja paljon sellaista. Kävelymatka kohtaamispaikalta Zairyhin kanssa oli hoitunut ilman erityisiä häiriöitä, mutta istuessaan työpöytänsä ääreen tulen toa kohtasi uuden haasteen: nyt ei enää ollut mitään teeskenneltyä tekemistä. Nyt toan oli pakko tiedostaa jotenkin hänen päässään vallitseva tilanne.
Kuten yleensä, Pajaa peitti hämäryys, jossa oli miltei vaikea nähdä. Tämänkaltainen työ vaati toisinaan kirkkaan valaistuksen, mutta sen Kapura hoiti työpisteen yllä olevalla valoputkien rivillä. Hämäryys oli ihanan tunnelmallista. Pöydällä oli levällään piirroksia ja kyniä. Matoron uutta harppuunaa kuvaavan piirroksen seppä asetti syrjään ja otti puhtaan paperin.
Aikoiko hän piirtää?
Kapura ei ollut varma, mitä oli tekemässä, mutta ilmeisesti.
Seuraavaksi heräsi tietenkin kysymys, että mitä piirtää. Kapura aloitti luonnostellen jonkinlaista miekkaa, mutta lopetti pian. Luonnosta aseesta hän ei aikonut piirtää. Sen sijaan kapteeni Arupakin muisto, jonka Kapura tunnisti omakseen enemmänkin intuitiolla kuin tiedolla, ilmestyi paperille.
Laivan kansi täytti paperin alareunan. Muun osan peittivät meri ja taivas, jotka luonnosmaisen epätarkassa piirtojäljessä sulautuivat yhteen. Oikeassa alareunassa oli suttuinen matoran, mutta Kapura ei vielä tiennyt, oliko se joku tietty.
Mutta meri oli siinä.
Se oli tärkeää.
Eikö meri ole oikeastaan aika sopiva symboli sille, mitä me teemme? Merellä ei ole Kohtalon polkuja tai tienviittoja. Vaikka lopulta päätyisimmekin sinne, mihin Punatähti meitä johtaa, on polku meidän valitsemamme.
Kuka sanoi noin?
Kapura ei tiennyt. Vielä.
Mutta sitten oli jo aika piirtää jotain muuta. Kapura repi eräästä plasmaa ampuvan moottorisahan luonnoksesta reunan. Ruutupaperia. Lyijykynä merkitsi siihen jotain, mutta hämäryydessä tulen toa ei nähnyt tekstiä.
Eikä hänen pitänytkään.
Kun se ilmestyi paperille, se ilmestyi muistiin. Jos et kerro minulle, kerro paperille.
Entä kuka oli tuon lausahduksen takana?
Kapurasta tuntui, että oli tullut aika ottaa siitä selvää. Uusi piirustuspaperi. Seppä kaivoi muistiaan ja merkitsi muistamansa yksityiskohdat paperille. Kun kuva täyttyi, uusia yksityiskohtia nousi esille. Kapteeni Arupakin elämä vuosi paperille sepän kynän kautta.
Kuva oli valmis.
Ohuet viivat paljastivat sen, että piirtäjä oli tavoitellut kirkasta ja kliinistä ympäristöä. Sairaala? Pikemminkin mielisairaala. Kuvan keskellä oli Tryna-kasvoinen ga-matoran.
Ja hänellä oli nimi.
Cehaya, Kapura kirjoitti piirroksen alalaitaan.
Ja näin yö jatkui.
Arupakin muistot, pelot, toiveet, halut, murheet. Kaiken sen Kapura löysi uudelleen. Papereita täyttyi, samaten yksittäisiä lauseita tai niiden osia sisältäviä ruutupaperin palasia, joita Kapura sai pahoinpidellessään Pajan luonnoksia tulevista projekteista. Osa kuvista esitti selvästi Arupakin elämää, osa oli Kapuraa. Välillä toa palasi aikaisempiin piirroksiin ja tulkitsi niitä uuden tiedon turvin.
Nyt Kapura tiesi, kuka kuvan ga-matoran oli. Cehaya oli hoitanut Arupakia metrunuilaisessa mielisairaalassa… miksi? Kapurasta tuntui, että siihenkin vielä päästäisiin illan aikana.
Nykyinen kuva oli ehkäpä valaisevin. Kapura katsoi ulkopuoliselle lähinnä sotkulta vaikuttavaa luonnosta, jossa ränsistynyt mielisairaalamaisema vaihtuu mereen, jossa seilaa yksinäinen vene. Vielä edempänä oli sama vene… mutta haaksirikon kokeneena. Arupakin kronologia alkoi selvitä salaisuuksia omasta päästään etsivälle toalle.
Mutta vielä oli kysymyksiä.
Mikä oli ajanut Arupakin mielisairaalaan?
Entä pakenemaan sieltä?
Kapura palasi aiempaan kuvaan, jossa katosta riippui ketjuja. Oliko tämäkin ympäristö osa mielisairaalaa? Siltä Kapurasta tuntui, mutta minkälainen mielisairaala oli noin huonossa kunnossa ja täynnä jonkinlaisia ansoja?
Ehkä kaikkiin kysymyksiin oli sama vastaus.
Kapura luonnosteli muodon kuusisivuisesta sirusta, mutta muoto ei vastannut todellisuutta. Tässä Nimda oli pikemminkin palapelin pala. Ehkä symboliikka oli kuvan realistisuutta tärkeämpää.
Mutta kuva vaati vielä jotain.
Sirua tavoittelevat kädet.
Nimdaako Arupak oli etsinyt? Se selittäisi paljon. Jälleen Kapura palasi aikaisempiin piirroksiin ja tunnisti nyt aina välillä kuvien reunoilla esiintyvän hohteen. Ehkä kapteeni oli paitsi tavoitellut myös löytänyt aarteensa.
Kapura viskoi katsomansa paperin lattialle ja huomasi hengittävänsä raskaasti. Ilmeisesti nyt oltiin pääsemässä johonkin kiinnostavaan. Puhtaalle pinnalle ilmestyi käsi, joka piteli soihtua.
Ja paperin
toiseen
reunaan
piirtyi
itse KUOLEMA.
Hahmo oli täysin piirteetön, vain ääriviivainen varjo, mutta Kapurasta tuntui, että nyt piirrustus osuikin oikeaan. Soihtu valaisi pimeydestä ilmestyneen nuken.
Kapura hylkäsi piirrustuksen ja nousi ylös huohottaen.
Enää pelkkä paperi ei riittänyt.
Kapura laskeutui tuolille tietämättä, mitä oli äsken tehnyt.
Varmaankin muistanut, koska hänen päänsä täyttivät temppelin pimeys ja epämääräiset hahmot.
Ja linnut.
Kapura veti nopeasti esiin uuden paperin ja piirsi pikimustan variksen. kraa
kraa
kraa
Sen sanan Kapura merkitsi kolmesti ylös.
Nyt… nyt oltiin todella päästy johonkin. Tässäkö syy Arupakin mielisairauteen? Nuket, Kapura ajatteli. Se tuntui ainakin osasyyltä. Vielä oli selvittämättömiä salaisuuksia. Kulkemattomia polkuja. Tai pikemminkin seilaamattomia vesiä.
Mutta juuri nyt taisi olla aika palata jälleen taaksepäin.
Niin Kapura tekikin tietämättä, mitä etsiä. Kuvat mielisairaalasta. Kuvat palavasta matorankylästä. Ja kuvat merestä. Useimmissa sellaisissa oli matoran, jota Kapura uskalsi nyt veikata samaksi henkilöksi joka piirroksessa. Mutta se ei tuntunut tärkeältä.
Viimein Kapura löysi etsimänsä.
Tämän kuvan hän muisti vain hämärästi. Hän oli kai hylännyt sen nopeasti huomattuaan tarvitsevansa lisää kontekstia muualta sen ymmärtämiseen. Mutta nyt Kapura ymmärsi, koska hän oli muistanut. Kuva esitti käytävää, jonka Kapura arveli kuuluvan samalle mielisairaalalle. Aft-Amana, Kapura ajatteli ja merkitsi sen piirroksen alalaitaan.
Käytävän päässä oli oviaukko. Ja sen alakulmasta kurkisti varjo, jonka muoto oli… kraa
kraa
… lintu?
Niin sen täytyi olla.
Tulen toasta tuntui kuumalta. Hän suorastaan hikoili. Olivatko Nuket seuranneet Arupakia aina Nimdan temppelistä lähtien? Se vaikutti totuudenmukaiselta, mutta herätti ikäviä jatkokysymyksiä.
Mitä ne hänestä halusivat?
Mistä tiesi, että ne eivät seuranneet häntä yhä?
Mutta sitä kysymystä Kapura ei nyt ehtinyt miettiä. Oli seuraavan kuvan vuoro. Siihen Kapura käytti reilusti aikaa ja yritti tuoda muodot ja värit mahdollisimman tarkasti esille, sillä piirtämisestä huolimatta hän ei muistanut kontekstia kunnolla.
Kuva oli vain putkahtanut jostain mielen synkemmistä koloista.
Kuva pinkistä olennosta, joka kantoi päässään sinisiä kaninkorvia.
Kapura rypisti otsaansa. Tähän kuvaan hänen teki mieli kirjoittaa kaikenlaista (TIK TOK TIK TOK TIK TOK), mutta missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mitä osaa epäselvän kanin näköinen olio oli näytellyt Arupakin tarinassa?
Kapura luovutti ja siirsi piirroksen johonkin näkyvään paikkaan. Kuvassa saattoi piillä häivähdys jostain tärkeästä, mutta kovin kriittinen se ei ollut. Nyt oli muutakin piirrettävää. Ja muutakin muisteltavaa.
Seppä sukelsi kapteeni Arupakin varhaismuistoihin.
Hän piirsi kuvan nuotiosta, jonka äärellä istui keskustelevia matoraneja. Taustalla näkyi pieni matorankylä. Tämä kuva olisi voinut olla myös Kapuran asuttamasta saaresta, mutta muisti kertoi, ettei asia ollut niin. Matoranien päässä oli erilaisia päähineitä, joita Kapura ei tuntenut, mutta hän arveli niiden olevan uskonnollista laatua. Ehkä enemmän symbolisia kuin jotain, jota Arupak oli oikeasti nähnyt.
Eri uskontokuntia edustavia matoraneja, siis. Arupak oli kuvassa vasemmalla taustalla.
Mistä matoranit keskustelivat? Se olikin jo selvitetty mysteeri: paperin alalaidassa komeili sana KOHTALO. Piirros ei vielä ollut valmis. Arupakin käsiin ilmestyi kirja, jonka nimi ei siitä kuvakulmasta näkynyt. Minkälaiset aatteelliset eväät elämään oli kapteeni kerännyt mukaansa?
Edustan matoranit keskustelivat, mutta Kapurasta ei tuntunut siltä, että hän haluaisi keskittyä sen muistamiseen. Mielenkiintoisempaa olisi porautua Arupakin pään sisään. Mitä mietit, merirosvo?
Vastaus ilmestyi erilliselle paperille.
totuus
minun on löydettävä totuus
Lisää.
kuka kohtalomme rakentaa
kuka maalaa punaisen polun, jota kävelemme
kuka on kirjannut sen tähtiin
Ja lisää.
minä tiedän, missä on totuus
totuus on siruissa
siruilla teet kohtalon
siruilla määräät totuuden
siruilla löydät polun
siruilla kumoat tähdet
Kaikki tämä alkoi kuulostaa järkevältä. Siruissa oli ollut Arupakin totuus, johon kotisaaren uskonnolliset ja filosofiset väittelyt eivät olleet pystyneet vastaamaan. Nyt Kapura tiesi, että kirjassa pitäisi lukea SARITRE, mutta sitä oli hyödytöntä merkitä enää ylös.
Jotain Arupak oli ainakin löytänyt, Kapura tuumi. Jos ei totuutta, niin Nuket. Ja jotain muutakin.
Se oli viimeisiä paloja.
Mystinen matoran, joka useimmissa Arupakin kulta-ajoista kertovissa kuvissa pysytteli taustalla. Kapurasta tuntui, että tämän yksityiskohdan voisi jättää muistamatta… mutta hän oli liian syvällä. Viimeinen tilaisuus kääntyä pois oli jo käytetty. Oikeastaan se oli käytetty jo silloin, kun Kapura oli suunnannut kohti Zairyhin saarta selvittääkseen menneisyytensä.
Kapura huokaisi.
Se saattoi olla viimeinen tärkeä asia.
Kuka sinä olet?
Kapura selasi aikaisempiin kuviin. Mikään ei tarjonnut erityisen selvää kuvaa matoranista, mutta tällaisella muistojen kokoelmalla pelkkä selaaminen johti hedelmällisiin tuloksiin.
sinä olet tarip
Toan hengitys pysähtyi pieneksi hetkeksi.
Nyt sai muistojen kaivelu riittää, päätti Kapura. Unen aika.
Mutta hän oli jo muistanut.
Kapura katseli Arupakin perspektiivistä kirjoituspöytää ja sen ääressä istuvaa matorania.
Jos kuvat eivät päässeet vuotamaan paperille, vuosivat ne mieleen.
Kapura muisti kaiken.
Tarip seisoi laivan kannella ja katsoi merelle. Matoranin katse kääntyi Arupakia päin. Tarip tuijotti häntä hyväntahtoisella ja terävällä katseella, jossa oli ripaus taiteilijoille ominaista kapinahenkeä.
Ja hän tiesi, mitä oli tulossa.
Sen saattoi arvata ihan mainiosti.
Arupak kohotti soihtua temppelin pimeydessä, Tarip hänen vierellään.
Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa.
Kapura sulki Pajan oven. Kellonajasta ei ollut tietoakaan, mutta Klaanin käytävät olivat tyhjiä.
tunneliin laskeutui kaksi matorania
sieltä nousi yksi
Kapura avasi huoneensa oven.
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
Tulen toa makasi sängyllään, silmät auki, ja tuijotti kattoa. Untako? Siitä ei ollut tietoakaan. Tänä yönä seppä ei nukkuisi silmäystäkään.
tiedätkö, miten tuska voisi helpottaa?
mitä jos piirrät lisää
Ja Kapura poistui huoneestaan. Ja otti Pajan suunnakseen.
piirtäminen on muistamista
piirtäminen on ymmärtämistä
seppä piirrä kuva
piirrä uusi kuva
Kapura piirsi uuden kuvan. Ja kirjoitti. Paperi toisensa jälkeen täyttyi. Enää sillä ei ollut väliä. Enää Kapura ei varsinaisessa mielessä piirtänyt.
Hän näki.
Hän näki kaiken.
Temppelin pimeys, yhä uudestaan ja uudestaan.
Sirun hohto.
Linnut.
Jonkinlainen samea usva peitti merta. Kapura huomasi pystyvänsä kävelemään sen päällä uppoamatta. Joka puolella oli laivoja, joiden kannella oli vain kasvottomia varjoja. Auringonlasku värjäsi kaiken uhkaavan punaiseksi, mutta uhkaavampia olivat kaikkialla lentelevät linnut.
kraa
kraa
kraa
Ja hän piirsi Taripin.
Uudelleen ja uudelleen.
Se sattui, mutta Kapura ei lopettanut.
Miksi edes aloitit, toa, jos et halunnut muistaa?
Valkoinen tila
Ajattomuus
Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
Voisiko jopa sanoa… täydellistä?
Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
Mutta mitä väliä sillä oli?
Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.
Hermostuttiko Zairyhiä? Kasvi tarkkaili mielentilaansa, muttei huomannut merkkejä sellaisesta. Tai mistään muustakaan. Tämä oli Zairyhin tehtävä, tähän oli Zairyh tarkoitettu. Jouera oli kasvin elämän viimeinen merkittävä asia. Joueran jälkeen ei enää ollut mitään.
Ja askel kolahti polun päässä. Zairyh odotti, ja pian jotain näkyi kaukaisuudessa.
Polku himmeni hiljalleen osaksi taustaa. Jouera ei halunnut taisteluun ainuttakaan häiriötekijää. Jouera ei halunnut taisteluun mitään.
Niin oli täydellistä.
Hahmo lähestyi.
Nyt Jouera oli niin lähellä, että Zairyh saattoi tutkailla tiedemiehen kehoa. Se käveli tasaista tahtia eteenpäin tekemättä ainuttakaan elettä, jolla saavuttaisi mitään muuta.
Hahmo lähestyi, ja… tätäkö hän kutsuu täydellisyydeksi?
Mittasuhteet olivat toaan verrattuna epämuodostuneet. Kädet hieman liian pitkät, jalat liian lyhyet, kaikki raajat himpun verran liian ohuita ja kaikki eripituisia. Jokainen askel, vaikka tarkasti ja täsmällisesti suoritettu, kertoi, miten olentoa ei oltu suunniteltu kävelemiseen. Pienten jalanpohjien lieni mahdotonta pysyä pystyssä millään muulla alustalla kuin tasaisella tyhjyydellä.
Hahmon ruumis oli peitetty metallilevyillä, jotka eivät osoittaneet toan tai matoranien panssarien kaltaista notkeutta. Sormet näyttivät kyvyttömiltä taipumaan kunnolla, raajojen liitoskohdat jättivät niiden liikerajat vajaiksi. Olennon keho oli myös epäsymmetrinen; painopiste oli lievästi sen vasemmalla puolella.
Huono, kömpelö, virheellinen.
Sellainen oli Jouera, jonka silmät hehkuivat sinistä valoa tämän tuijottaessa kohti Zairyhiä.
Tämäkö oli Joueran käsitys täydellisyydestä?
Vaiko vain vitsi?
Ja hahmon matka pysähtyi. Se jähmettyi paikoilleen.
“ZAIRYH“, se sanoi. Kasvi kuuli äänen mielessään. “TAI KUTEN MINÄ SINUA KUTSUIN. PROJEKTI ABRAXAS.”
Vaiti, Jouera. Et näytä lainkaan taistelukykyiseltä. Käy vaikka maahan makaamaan ja kuole.
“KEHO ON VAIN FYYSISEN MAAILMAN KAHLE, JOKA MEITÄ RAJOITTAA“, se vastasi. “TODELLINEN TÄYDELLISYYS LÖYTYY MIELESTÄ. MINÄ TIEDÄN SEN, KOSKA OLEN KULKENUT PITKÄLLE TÄYDELLISYYDEN POLKUA. MINÄ OLEN LEIKANNUT POIS KAIKEN JA SÄILYTTÄNYT VAIN SEN, MITÄ TARVITSEN. MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.”
Tämä on surkea esitys. Kaiken sen vaivan jälkeen odotin parempaa.
Hahmo ei reagoinut Zairyhin sanoihin.
“SINÄ ET OLE YKSILÖ, JOLLA ON VALTA PÄÄTTÄÄ KOHTALOSTAAN. SINÄ ET OLE MITÄÄN. MIHIN LUULET PÄÄSEVÄSI KULKEMATTA REITTIÄ, JONKA JUMALASI ON SINULLE VIITOITTANUT?”
Ainakin näin pitkälle.
Eikä kumpikaan tehnyt ensimmäistä siirtoa. Ei kumpikaan edes liikkunut. Joueran maailma oli yhtä pysähtynyt kuin kumpikin paikallaolijoista.
Zairyh odotti piilotellen sirujaan, mutta uskoi, että Jouera tiesi jo niistä. Mitä hän siis odotti?
Miksi hän ei tehnyt mitään? Jokin ansako tämä oli?
Minulla on kaksi Nimdan sirua, Jouera.
“SIRUTKO, ABRAXAS?“, hahmo sanoi pysytellen yhä täysin liikkumattomana. “MITÄ NE MERKITSEVÄT? MINÄ SUUNNITTELIN JOKAISEN ASKELEESI. MINÄ TARKOITIN, ETTÄ SAAT NE HALTUUSI. SINUN ON YRITETTÄVÄ KOVEMMIN VOITTAAKSESI MINUT PELISSÄ, JONKA JOKAINEN SIIRTO ON MÄÄRÄTTY ENNALTA.”
Zairyh kohotti siruja kohti tiedemiestä. Ne vastasivat kasvin pyyntöön ja alkoivat hehkua vaaleansinistä valoa, joka kulkeutui avarassa tilassa joka suuntaan.
Yhä seisoi Jouera paikallaan. Vieläkään ei tiedemies reagoinut kahden sirun kuolettavaan uhkaan.
Minä voin tappaa sinut silmänräpäyksessä. Sirujen voimalla revin kehosi kappaleiksi ja romahdutan tämän tilan. Sitäkö sinä haluat?
“SITTEN SINÄ ET YMMÄRRÄ“, Jouera vastasi. “LUULET TURHAAN, ETTÄ KUOLEMALLA ON VÄLIÄ. MINÄ OLEN SINÄ. SINÄ OLET MINÄ. TÄÄLLÄ ON KAKSI JOUERAA, MUTTA VAIN YKSI POISTUU ELÄVÄNÄ. MITÄ MERKITSEE, KUMPI SE ON?”
Kuole sitten, Jouera.
Sirut ja Joueran silmät hohtivat samaa sävyä. Mitään ei tapahtunut.
Joueran yllätyshyökkäys ei porautunut Zairyhin mieleen.
Tie oli yhä ainut asia valkoisessa tyhjyydessä.
Robotti ei edes kohottanut kättään tavoittelemaan Nimdan sirpaleita.
Silti Zairyh ei hyökännyt.
Silti Zairyh ei toteuttanut uhkaustaan.
Ansako tämä oli?
Sen oli pakko olla ansa.
“MINULLA ON AIKAA“, Joueran metallinen ääni sanoi. “ÄLÄ KIIREHDI PÄÄTÖKSESSÄSI. KERRAN MINÄ KIIREHDIN JA TEIN VIRHEEN. SITTEMMIN OLEN NOUSSUT SEN YLÄPUOLELLE. JOTEN MIETI RAUHASSA, VIRHEENI. TEE VALINTASI, JOKA EI MUUTA VALMISTELEMAANI ALGORITMIA.”
Ehkä, koska sinä et tee MITÄÄN! Zairyh huusi mielessään. PUOLUSTAUDU. HYÖKKÄÄ. REAGOI, KUN MINÄ UHKAAN SINUA!
“MINUN EI TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN“, sanoi robotti, “KOSKA OLEN NOUSSUT YLEMMÄLLE TASOLLE. ELÄMÄLLÄ JA KUOLEMALLA EI ENÄÄ OLE MERKITYSTÄ. ON VAIN TYHJIÖ JA VÄISTÄMÄTTÖMYYS. FYYSINEN MAAILMA ON ILLUUSIO. SINÄ OLET KAHLITTU. PYSYT SELLAISENA, KOSKA OLET PELKKÄ VIRHE.”
Nimdan sirut hohtivat entistä kirkkaammin, mutta Jouera ei reagoinut.
Zairyhille alkoi käydä selväksi, ettei tämä tosiaan aikonut tehdä mitään.
Siispä kasvi otti itselleen ensimmäisen siirron ja alkoi levittämään juuriaan ympäri valkoista. Ne työntyivät halki tyhjyyden tasaista pintaa, mutta Joueraan ne eivät koskeneet.
“MITÄ LUULET SAAVUTTAVASI?” Jouera kysyi. “TÄMÄ ON MINUN MAAILMANI. OLET OLEMASSA NIIN KAUAN KUIN TAHTONI MÄÄRÄÄ.”
Zairyh ei vastannut. Zairyh oli kyllästynyt odottamiseen.
Zairyh käytti Nimdaa.
Siniset salamat syöksyivät ympäri valkoista tyhjiötä. Ne haarautuivat uudestaan, hohtivat kirkkaina ja ympäröivät sekä Zairyhin että Joueran. Etäältä kuului pirstoutuvia ääniä, ja Zairyh näki valkoisten sirpaleiden lentävän joka puolella. Nimdan salamat murskasivat tyhjyyttä ja etenivät railoissa yhä kauemmas.
Minä tuhoan tämän paikan, Jouera. Mitä se saa aikaan? Tuhoaa sinut? Tuhoaa meidät molemmat?
“EI MITÄÄN.” Vai niin.
Zairyh jatkoi omien juuriensa kurottamista ympäri tilaa. Pian muutama oli niin lähellä Joueraa, että Zairyh saattoi kietoa ne yhä liikkumattoman hahmon ympärille ja musertaa sen sekunneissa.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Zairyh ei koskettanut Joueraa.
Nimdan salamoiden halkeamat alkoivat hohtaa vaaleansinistä. Yhä siniset säikeet tunkeutuivat ympäriinsä, menivät ristiin toistensa kanssa ja laajensivat olemassaolevia uria. Joueran maailma sirpaloitui joka puolelta, mutta vieläkään ei tiedemies reagoinut. Vieläkään taistelijat eivät koskettaneet toisiaan.
Etäämmällä sininen salama leikkasi kahtia harmaan polun, jota pitkin Jouera oli saapunut. Sen toinen puoli lähti putoamaan kohti tyhjyyttä ja katosi. Jouera ja Zairyh seisoivat yhä vankasti omalla osallaan.
“VOISI SANOA, ETTÄ MINÄKIN OLEN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ. MUTTA MINÄ EN ODOTA. MINÄ TUNNEN VÄISTÄMÄTTÖMYYDET, MUTTA NIIDEN TÄYTTYMINEN ON MERKITYKSETÖNTÄ.”
Anna yksikin syy, etten räjäytä sinua siruilla, Zairyh sanoi. Kauempana kuului valtava pirstoutumisen ääni. Kai suuri osa valkoista tilaa räjähti, mutta Zairyh ei keskittynyt siihen.
Jouera ei vastannut Zairyhin uhkaukseen.
“MINUN KUOLEMANI ON VÄISTÄMÄTTÖMYYS”, robotti puhui. “MINÄ TUNNEN ITSENI. MINÄ TUNNEN SINUT. MINÄ TUNNEN LAJINI KÄYTÄNTEET, JOTKA VAATIVAT TELOITTAMAAN VIRHEELLISET ARKKITEHDIT. MINÄ TIEDÄN SEN OLEVAN SYY, JONKA VUOKSI OLET ETSINYT MINUT.”
Salama kulki läheltä Joueraa ja syöksi osan polusta tyhjyyteen. Sininen halkaisi yhden Zairyhin juurista.
“MITÄ ODOTAT? RANKAISE MINUA. TAPA MINUT.”
Ja sitten Jouera teki jotain.
Robotti kohotti oikeaa jalkaansa ja astui yhden ainoaan askeleen.
Yhden ainoan askeleen, joka riitti Zairyhille. Jos Jouera oli tekemässä jotain, se tapahtuisi nyt.
“MERKITYKSETÖNTÄ, ABRAXAS. TODELLINEN TOTUUS ON JO KIRJATTU YLÖS.”
Nimdan sirut koskettivat toisiaan, kun Zairyh valmistautui hyökkäykseen.
“TEE TODEKSI YKSI VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS MUIDEN JOUKOSSA.”
Vaaleansininen vasama siirtyi ilmassa kohti kohdettaan, joka oli Joueran ruumiin keskikohta.
Zairyh tiesi, että se osuisi ja repisi tiedemiehen kehon kappaleiksi.
Jouera tiesi, että se osuisi ja repisi hänen kehonsa kappaleiksi.
Sehän oli väistämätöntä.
Se osui ja repi Joueran kehon kappaleiksi.
Salama suorastaan syöksyi tiedemiehen läpi ja jätti jälkeensä pyöreän reiän. Mutta hyökkäys ei jäänyt siihen: Nimdan energia tunkeutui läpi Joueran kehon jokaisen raajan ja irrotti niiden osia. Toisessa jalassa oli murtumakohta. Kummassakin kädessä. Olkapäissä. Päässä. Tuho näytti pahalta ulkoa, mutta vielä kamalampi se olisi sisältä, jossa Nimdan salamat eivät jättäneet mitään jäljelle. Ne polttivat halki punaiset ja vihreät johdot, murskasivat tiedemiehen raajoja liikuttavat moottorit ja pirstoivat virtapiirit.
Jouera kuoli.
Robotin pää putosi lattialle. Sen yksijalkainen keho ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui maahan kuin tyhjä nukke, jossa ei mitään koskaan ollutkaan. Toinen käsi lensi polun ohi ja putosi valkoisen läpi tyhjyyteen.
Jouera kuoli.
Salaman päätepiste oli osa polkua, joka kesti energiapurkauksen mutta muuttui ehkä aavistuksen tummemmaksi.
Jouera kuoli.
Ja kaikkialla valkoinen todellisuus pirstoutui sirpaleiksi kera äänien, jotka muistuttivat lasin räjähtämistä. Zairyhin omakin keho kärsi. Nimdan tummansininen energia leikkasi kasvin juuria poikki. Irronneet osat putosivat selittämättömästi läpi valkoisen, vaikka kasvin muu ruumis pysyi sen kiinteän muodon päällä.
Jouera oli kuollut.
Silti Jouera puhui.
“TUO EI RIITÄ.”
Mutta Zairyh ei kyennyt vastaamaan, sillä valkoinen loisti kaiken muun yli ja peitti kaiken alleen. Zairyhin juuret. Joueran tuhoutuneen kehon. Harmaan polun tyhjyydessä. Nimdan sinisen energian.
Sitten Joueran maailma palasi aiempaan tilaansa. Tuhoutuneen robotin jäänteet lojuivat yhä polulla.
“JOS LUULET TÄMÄN PÄÄTTYVÄN NÄIN, ET VIELÄ YMMÄRRÄ.”
Mitä minä en ymmärrä?
“EPÄTÄYDELLISYYTESI TÄHDEN ET YMMÄRRÄ MITÄÄN.”
Aloitetaan vaikka tällä kysymyksellä. Mikset sinä KUOLE? Minä runnoin mielesi siruilla.
Oli ilmiselvää, ettei Jouera kertoisi mitään… ainakaan mitään tärkeää. Siispä kasvi teki ainoan siirron, johon enää kykeni: Lähti etenemään pitkin harmaata polkua.
“KULJE TIETÄ, ABRAXAS. EHKÄ YMMÄRRÄT SITTEN.”
Zairyh ei vastannut. Harmaa polku jatkui täysin suorana, eikä ympäristössä näkynyt minkäänlaisia maamerkkejä. Vain samaa tyhjää valkoista. Joueran jäänteet olivat jääneet taakse, mutta ne eivät olleet koskaan merkinneet mitään. Vain Joueran projektio tämän omassa mielessä.
Nimda oli vastaus kaikkeen.
Nimda oli kasvin ainut mahdollisuus tuhota Jouera.
Mutta miksei se toiminut?
“MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE MONIA ASIOITA. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE SEN, KUINKA MINUSTA TULI TÄYDELLINEN. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE VIRHEENI… EN AINOASTAAN SINUA, VAAN MYÖS TOISEN. TOISEN, JONKA VUOKSI EN OLE VIELÄ VALMIS.”
Ilmeisesti Zairyhin mielipidettä ei kuitenkaan kysytty, koska pian polun toisessa päässä näkyi tummanpunainen piste.
Zairyh tiesi jo, mikä se oli.
Tiesi ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi nähdä Kapuran kanohin yksityiskohdat.
“KOHTASIT PROJEKTINI MATKALLASI. SEN OLI TARKOITUS TAPPAA SINUT, MUTTA HYÖDYTÖN TOA EPÄONNISTUI.”
“LUULIT EHKÄ SAAVUTTANEESI JOTAIN MERKITTÄVÄÄ. LUULIT EHKÄ RIKKONEESI VÄISTÄMÄTTÖMYYDEN. MUTTA TOAN EPÄONNISTUMINEN ON VAIN HIDASTE, EIKÄ MIKÄÄN HIDASTE VOI MUUTA KUIN LYKÄTÄ VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ.”
Zairyh siirsi juurensa kuristusotteeseen, mutta Joueran mielessäkin toan ruumis oli tämän kömpelöä robottikehoa vahvempi. Toa ähkyi hyödyttömästi Zairyhin juurten puristuksessa, mutta kasvi ei halunnut käyttää Nimdaa.
Sitä Jouera halusi. Se oli Joueran suunnitelma. Siksi se ei toiminut.
Eikö ollutkin? Mitä sinä yrität, Jouera?
Zairyh otti käyttöön toisenkin juuren ja tappoi Kapuran. Toan eloton ruumis mätkähti polulle. Näkymätön este poistui, ja Zairyh jatkoi matkaa. Mutta nyt kasvin mieleen tuli toinenkin teoria. Pelasiko Jouera vain aikaa? Tekikö Jouera jotain sillä aikaa kun Zairyh tuhlasi kallisarvoisia sekunteja tuhoamalla mielimaisemaa?
Tyhjyys oli tyhjää.
Seuraavaa matkakohdetta ei näkynyt.
Sano mitä haluat, Jouera.
“MIKSI TEKISIN NIIN? VÄISTÄMÄTTÖMYYS EI SITÄ VAADI.”
Haluatko, että käytän Nimdaa?
“SIRUT OVAT YHDENTEKEVIÄ. ET TEE NIILLÄ MITÄÄN, JOHON ET MUUTEN PYSTYISI. SINÄ VAIN TAKERRUT EPÄTÄYDELLISYYDESSÄSI ÄRSYKKEISIIN JA HÄIRIÖIHIN, JOTKA ESTÄVÄT SINUA NÄKEMÄSTÄ TOTUUTTA.”
Zairyh jatkoi matkaa. Ajan kulumisesta ei kertonut mikään, mutta kellon liikuttua jonkin verran kasvi alkoi epäillä kaikkea.
Miksei Jouera tehnyt mitään?
Miksi Jouera väitti, ettei välittänyt mistään?
Juuri sopivasti Zairyhin epäluulot rikkoen (kasvi huomasi tämän ja mietti, tiesikö Jouera hänen huomanneen) ilmestyi seuraava este.
Makutan todellinen muoto ei ollut Zairyhille tuttu, mutta kasvi tunnisti Abzumon helposti. Hirviömäiseen haarniskaan puetulla mielipuolella oli piikkejä kehonsa joka puolella. Violetin ja verenpunaisen sävyt täydensivät ikiyön mustaa, ja varjojen herran silmät kiiluivat kirkkaanvihreinä.
Toisin kuin Joueran maailman muut olennot, tämä ei pysynyt paikoillaan. Abzumon suu liikkui tämän puhuessa.
“Sssirut, Zairyh. Anna minulle sirut, niin tuhoamme Joueran yhdesssä.”
Surkea Abzumo-imitaatio, Jouera. Mitä ajat takaa?
Tiedemies ei reagoinut. Zairyh vastasi makutan tarjoukseen hyökkäämällä kaikilla juurillaan. Abzumo (tai Joueran versio Abzumosta) veti esiin koristeellisen miekan, jolla se halkaisi kaikki liian lähelle tulevat juuret. Zairyh perääntyi, mutta makuta ei hyökännyt.
Sinä haluat minun käyttävän siruja.
Oliko aiempi ollut vain hämäystä ja sirut sittenkin se, mitä Jouera halusi?
Tilanne saattoi olla ansa. Zairyh tiedosti sen. Mutta hän oli kuvitellut Joueran kohtaamisen suoraksi taisteluksi, jossa hän joko kuolisi tai täyttäisi tarkoituksensa.
Tämä ei ollut sitä.
Tämä oli Joueran turhaa mielipeliä, joka kätki alleen jotain suurempaa.
Zairyh ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, joten hän otti jälleen Nimdan voiman omakseen. Sininen salama lävisti Abzumon pään ja sai makutan rääkymään. Ruumis horjahti avuttomana harmaalle polulle ja lopetti sätkimisensä. Zairyh jatkoi matkaansa.
“KÄYTÄT SIRUJA VAROEN. SINÄ VAROT PUTOAMASTA ANSAANI. ETKÖ YMMÄRRÄ, ETTÄ SEKÄ KUOLEMANI ETTÄ HÄVIÖSI OVAT VAKIOITA, JOIDEN MUUTTAMINEN ON MAHDOTONTA?”
Ilmeisesti tiedemies toivoi sinisen energian laajaskaalaista tuhoa. Miksi? Vai halusiko? Mikään ei tarjonnut kasvin kysymyksiin vastausta, joten Zairyh jatkoi eteenpäin. Jouera pysyi vaiti, mikä saattoi olla hyvä tai huono asia.
Mitä sinä minusta haluat?
Mitä toivot minun tekevän?
Ei vastausta.
Mutta sitten jotain tapahtui. Zairyhin keho alkoi tuntua oudolta ja… jäykältä? Juuret eivät liikkuneet niin sukkelasti, kuin ne joskus olivat liikkuneet.
“SINÄ ET YMMÄRRÄ. TOINEN KUOLEE, TOINEN JÄÄ HENKIIN. LOPPUTULOS ON MÄÄRÄTTY JO KAUAN SITTEN. TULOS ON LOPULLINEN. SEN MUUTTAMINEN EI KÄY.”
Nyt Zairyh huomasi muutoksen syyn. Hänen juurensa alkoivat muotoutua Joueran mekaanista kehoa muistuttavaksi massaksi.
“LOPPUTULOS EI KOSKAAN OLLUT SINUN PÄÄTETTÄVISSÄSI.”
Zairyh tunsi kehonsa jähmettyvän. Kasvi yritti epätoivoisesti kasvattaa juuriaan joka puolille ja paljastaa käyttökelpoista ainesta, mutta pian hänen kykynsä kasvaa tyrehtyi.
Mutta este oli vain leikkiä, jonka saattoi murtaa siruilla.
Nimda, siis. Jouera halusi Zairyhin käyttävän Nimdaa.
Mitä tiedemies ajoi takaa?
Zairyh käytti siruja, ja hänen kehonsa palasi ennalleen vaivattomasti. Jos tämä oli mielten taisteluareena, oli Nimda vähintäänkin epäreilu täsmäase jokaiseen hyökkäykseen.
Mutta jos Jouera oli voimaton siruja vastaan, miksi se jatkui?
Miksei se loppunut?
Onko suunnitelmasi pitää minut tässä limbossa ikuisesti?
Zairyhin mielenterveys hupeni pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi viettämään olemassaolonsa kuullen ikuisesti Joueran äänen mutta saamatta koskaan tyydytystä tiedemiehen tappamisesta.
“SINÄ TIEDÄT JO, KUINKA PÄÄSTÄ POIS. MITÄ MINÄ VOIN SIRUJEN MAHDILLE?”
Nimda oli siis kaiken avain. Ainakin se teoria piti paikkansa.
Mutta juuri missään muussa ei ollutkaan järkeä.
Jokainen lausumasi fakta on ristiriidassa edellisten kanssa. Luulin sinua taitavammaksi loogikoksi.
Mutta siihenkään ei tiedemies vastannut.
Valkoinen tila pysyi tyhjänä.
Koko ajanjakson, joka oli tuntunut useilta tunneilta, oli Zairyh valmistautunut tappamaan Joueran. Odottanut jokaisen esteen kohdatessaan, että tiedemies lopettaisi naurettavan leikkinsä ja taistelisi. Kasvi ei tiennyt, kuinka kauan enää kestäisi… joten päätti tehdä ainoan asian, jonka lopputulos ei ollut Joueran päätettävissä.
β~ Käytä meitä, Zairyh! ~β ε~ Mitä sinulla on hävittävää? ~ε
Vapauttaa sirujen täyden voiman.
Tuhota kaiken varomatta Joueran ansoja.
Kasvi kutsui jälleen Nimdan mahtia. Hehkuvat sirut lähettivät siniset urat kulkemaan joka puolelle Joueran maailmaa. Se sirpaloitui, rikkoutui ohuiksi palasiksi, jotka Zairyh erotti vain juuriaan vasten. Isoja osia harmaasta polusta ei mihinkään lohkeili pois.
Iso halkeama sinistä avautui Zairyhin eteen… mutta se ei ollut ainoa kasvin näkemä asia.
Nimdan sinistä energiaa vasten erottui jonkin valkoinen ääriviiva.
Zairyh käski siruja iskemään siihen kohtaan, ja… ja pian Zairyh näki sen.
Se oli se, mitä Jouerasta oli enää jäljellä.
Toan valkoinen ääriviiva.
Kun Zairyh lähetti lisää sinistä, sen piirteet tulivat paremmin näkyviin. Tarkemmin sanottuna toa ei ollut pelkkä ääriviiva. Sitä peittivät himmeät punaisen ja oranssin sävyt, mutta läpinäkyvä hahmo oli silti. Joka puolelta sen kehoa puuttui isoja paloja siitä, missä olisi kuulunut olla panssareita tai orgaanista ainesta. Toan pää oli lohjennut siten, että sillä oli vain toinen silmä jäljellä.
Ja kun Jouera seuraavan kerran puhui, toan suu liikkui. Mekaaninen robotti ei ollut koskaan ollutkaan Joueran varsinainen mieliprojektio.
“YMMÄRRÄTKÖ SINÄ NYT?” se sanoi. “MINÄ EN TEHNYT TARPEEKSI. OLEN KULKENUT LÄHEMMÄS TÄYDELLISYYTTÄ KUIN VOIT EDES UNEKSIA, MUTTA VIELÄ EN OLE PERILLÄ. MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, KOSKA MINÄ OLEN VIELÄ JOTAIN. TEE SE, ZAIRYH. TEE MINUSTA VIIMEIN EHEÄ.”
Toa käveli tyhjyydestä polulle, ja sen olemus erottui tarkemmin tien ankeaa harmautta vasten. Tarkalleen ottaen Zairyh ei ollut ihan varma, miten se käveli, koska toan toinen jalka päättyi polveen. Yleisestikin toa näytti kykenemättömältä moneen asiaan, sillä aukko sen päässä sisälsi suuren osan siitä, missä Zairyhin käsityksen mukaan olivat aivot. Eikä mitään ollut tilalla.
Toa puhui. Toa oli Jouera, mutta kuitenkaan ei ollut. Se oli paras likiarvo siitä, mitä Joueran sieluun oli tämän kokeiden jälkeen jäänyt.
“MINÄ OLEN VIELÄ EPÄTÄYDELLISYYTENI VANKI, KUTEN OLET SINÄKIN. MUTTA ON TAPA UUDESTISYNTYÄ. MINÄ EN KOSKAAN EHTINYT YRITTÄÄ SITÄ, MUTTA NYT VIIMEINEN ESTE POLULLANI TÄYDELLISYYTEEN VIIMEIN KUMOUTUU.”
Jouera kääntyi katsomaan kohti Zairyhiä yhdellä silmällään. “VIIMEISTELE PROSESSI. TAPA MINUT, ABRAXAS. TEE KUTEN OLEN SINUT LUONUT TEKEMÄÄN.”
Ikuisuudelta tuntuva ajanjakso kului.
Zairyh ei tehnyt mitään.
“SITÄHÄN SINÄ TAVOITTELET.”
Valkoinen alkoi kuihtua pois Zairyhin ja Joueran ympäriltä. Punaisen ja mustan uhkaavat sävyt hiipivät taustalle. Zairyh näki yhä toan, mutta sen päällä oli mekaaninen robottikeho. Joueran fyysinen muoto.
Harha oli haihtumassa. Joueran maailma mureni kuin se tietäisi, että sen loppu koittaisi pian.
“OTA VIIMEINEN ASKEL POLULLA, JONKA OLEN SINULLE KIRJANNUT“, toa sanoi. “MINULLA ON AIKAA ODOTTAA.”
Siniset salamat raivosivat yhä ympäri Joueran maailmaa. Mutta Zairyhin mieleen hiipi aavistus siitä, että ne saattoivat ylettyä fyysiseenkin maailmaan. Sinne, missä Joueran robottikeho odotti kuolemaa yhtä lailla kuin niin teki toan sielu mielimaisemassa.
“RIKO KAHLEET.”
Ja hetki se oli punainen. Punainen kuin kohtalo, joka oli sen tapahtuvaksi määrännyt. Punainen kuin särjetyn toan panssari. Punainen kuin todellinen maailma, joka murtautui läpi valkoisesta illuusiosta.
Zairyhillä ei ollut valinnanvaraa.
Tähän hänet oli tarkoitettu. Tai pikemminkin tähän hän oli itsensä tarkoittanut. Ja niin oli Jouerakin. Mutta nehän olivat sama asia.
β~ Tapa Jouera! ~β ε~ Tapa Jouera! ~ε
Ja sirut vaativat verta.
Tähän asti ne olivat pysyneet tottelevaisina, mutta nyt ne raivostuivat, kun Zairyh epäröi.
Sirujen tahto oli Zairyhin tahto. Oli ja oli aina ollut.
Joten vaikka Zairyh pidätteli itseään kaikella tahdollaan, ei hän pystynyt astumaan syrjään polulta, jonka tiedemies oli hänelle rakentanut.
Zairyh tappoi Joueran.
Sininen salama leimahti siruista, ja sekä Joueran sielu että fyysinen keho lävistettiin keskeltä. Sielu huusi kivusta, huusi hurmiosta. Valkoinen räjähti kaikkialla Zairyhin ympärillä, ja sen pirstoutuminen kuulosti huudolta.
Joueran mekaaninen keho kaatui maahan savuten.
Joueran sielu paloi ja räjähti valkoiseen kadotukseen.
Mutta Joueran mieli ei kuollut.
Joueran mieli uudestisyntyi.
MINÄ OLEN SINÄ
SINÄ OLET MINÄ
NYT EI OLE SINUA
NYT EI OLE MINUA
NYT ON ME
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN VERI
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN TOTUUS
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN KOHTALO
MINÄ KUOLEN
SINÄ TAPAT MINUT
SINÄ KUOLET
MINÄ TAPAN SINUT
MINÄ KOHOAN TÄYDELLISYYTEEN
MINÄ EN OLE KEHO
MINÄ EN OLE SIELU
MINÄ OLEN MIELI, JA MIELI ON KUOLEMATON
MINÄ EN OLE ENÄÄ MITÄÄN
SINÄ ET OLE ENÄÄ MITÄÄN
MINÄ EN KUOLE
SINÄ ET KUOLE
VAAN ME UUDESTISYNNYMME
KATSO MEITÄ, ABRAXAS JOKA MAAILMAN PIRSTOO
ME OLEMME KAUNIS
ME OLEMME KYVYKÄS
ME OLEMME GNOSIS
ME OLEMME TÄYDELLINEN
Ja Zairyh katsoi.
Zairyh oli hämärässä huoneessa, jonka piirteet olivat yksityiskohtia vailla. Huoneen lattian täyttivät mekaaniset osat, jotka olivat aiemmin muodostaneet Joueran kehon.
Mutta Jouera ei ollut poissa.
Jouera oli hänen mielessään.
“TERVEHDYS, ZAIRYH. SINÄ PIRSTOIT KAHLEENI VIIMEIN.”
Luoto
Päivä
“JA NYT OLEN VIIMEIN SAAVUTTANUT TÄYDELLISYYDEN.”
Zairyh eteni oviaukosta Joueran ohjaamana ja löysi itsensä jonkinlaisesta tunnelista. Valaistusta ei ollut, eikä kivistä pintaa oltu käytetty aikoihin, sillä se oli epämääräisen kasvuston peitossa.
Minä tapan sinut siruilla. Meidät kummatkin.
“MIKSET SITTEN TEE SITÄ?”
Tunneli kohosi ylospäin. Kuinka paljon maanpinnan alapuolella he olivat? Zairyh ei tiennyt.
Zairyh keskittyi siruihin.
Mutta se ei toiminut.
“VOIN VASTATA PUOLESTASI. ET TEE SITÄ, KOSKA MINÄ HALLITSEN NYT KEHOASI.”
Tunneli päättyi huoneeseen, joka oli yhtä pimeä kuin kaikki muukin Joueran pienessä luolastossa. Zairyh erotti etäisesti meren ääniä.
“NAUTI LYHYESTÄ OLEMASSAOLOSTASI. TÄYDELLISYYDEN SAAVUTTANUT MIELENI MUSERTAA TAHTOSI. SE ON YHTÄ VÄISTÄMÄTÖNTÄ KUIN MUUTKIN ASKELEET, JOTKA JOHTIVAT SINUT LUOKSENI.”
Siihen Zairyh ei vastannut mitään.
Päästämättä ääntäkään huoneen vastakkainen seinä katosi. Valo tulvi sisään ja paljasti huoneen eräänlaiseksi satamaksi, johon oli sidottu yksi ainoa vene. Se oli musta ja vailla varusteita lukuunottamatta moottoria.
Minä keksin jonkun tavan.
“SITÄ EN EPÄILE. MUTTA LYKKÄÄT VAIN VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ, SILLÄ TÄYDELLINEN MIELENI ON KUOLEMATON. NÄITKÖ ANTIDERMIKSEN PURKAUTUVAN KEHOSTANI? NÄITKÖ KONEITA, JOTKA PITÄVÄT TALLESSA MIELTÄNI? EI, MINÄ EN ENÄÄ OLE MITÄÄN.”
Zairyh meni veneeseen ja käynnisti moottorin. Joura ohjasi aluksen avomerelle.
“MITEN TUHOAT JOTAIN, JOKA EI OLE MITÄÄN?”
Luoto jäi taakse.
“KAHLEENI ON PÄIHITETTY. MINÄ OLEN YKSIN VAPAA TÄHTITAIVAAN ALLA.”
Minulla on keinoni.
Mutta kumpikin tiesi, ettei Zairyhillä ollut.
Tämä oli lopputulos, jonka olemassaoloon Zairyh ei osannut varautua.
“ETKÖ NÄE, ETTÄ KAIKKI TOIMII LOPULTA TAHTONI MUKAISESTI? SINÄ OLET VAIN IMPULSSIESI ORJA, JOKA EI OSAA MUUTA KUIN TAPPAA. EI OSAA, KOSKA MINÄ EN LUONUT SINUA TEKEMÄÄN MUUTA.”
Zairyh yritti palauttaa kehonsa hallinnan itselleen, mutta se oli toivotonta. Siispä kasvi päästi irti ja siirtyi keräämään voimiaan.
Yksi mahdollisuus.
Hän saattaisi saada yhden mahdollisuuden ennen kuin Jouera pääsisi valtaan lopullisesti.
Mihin me olemme menossa, Jouera?
“ETKÖ TIEDÄ JO? MENEMME TARKASTAMAAN HUOLESTUTTAVAN MAHDOLLISUUDEN, JOTA MUISTOSI VIHJAAVAT.”
Ja Zairyh luuli tietävänsä. Jouera piti päättäväisesti mielessään matkakohteensa, joka oli sama saari, jolla kaikki oli alkanut.
Aika kului. Zairyh keräsi voimiaan ja vain varmisti, ettei Jouera yrittänyt käyttää siruja. Kuinka paljon aikaa hänellä oli? Viikko? Vuorokausi? Vain tunteja? Hän ei ainakaan tuntenut minkäänlaista muutosta kummassakaan mielessä.
Yksi suunnitelma saattaisi vielä kääntää pelin Zairyhin hyödyksi. Kaksi sirua ei riittänyt, mutta entä kolme? Neljä? Tai kaikki kuusi? Ja sirujen hankkimisessa onnekkaimmin saattaisi suoriutua makuta Abzumo.
Ainut ongelma oli, että Zairyhin mieli ei välttämättä kestäisi sinne asti.
Määränpää ilmestyi horisonttiin. Vene eteni kohti Zairyhin saaren hiekkarantoja, joille Jouera oli kera lajinsa saapunut omasta tahdostaan ja Kapura haaksirikkoutunut myrskyssä. Palaneen matorankylän rauniot näkyivät aukealla lähellä rantaa. Kasvillisuus rehotti, sillä sieluakaan ei ollut saarelle jäänyt sitä häiritsemään. Korkeintaan pari rahia. Zairyhkin oli lopulta jättänyt jälkeen tyhjän kotinsa.
Silti Jouera vaikutti uskovan, että saarella saattoi yhä olla jotain. Mitä? Zairyh oli tutkinut sen perin pohjin silloin, kun oli vielä levittänyt saarelle juurensa. Joueran lajin maanalaisesta laboratoriokompleksista oli löytynyt toinen toistaan kammottavampia kokeita, jotka Zairyh oli parhaansa mukaan hävittänyt, mutta yksikään ei ollut vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.
Vene osui rantaan, ja Zairyh nousi kyydistä. Jouera vei häntä kohti saaren keskustaa.
Kohti laboratoriokompleksia, Zairyh uskoi. Ei hän muutakaan huomionarvoista saarelta keksinyt.
“TERVEHDI SYNNYINSAARTASI. SE VOI OLLA VIIMEISIÄ AISTIHAVAINTOJASI.”
Matorankylän rauniot jäivät taakse. Kaikkialla oli Zairyhin kuolleita juuria, jotka olivat jo niin mädäntyneitä, ettei niiden palauttaminen kasvin massaan onnistuisi. Jouera seurasi samaa polkua kuin saarelle saapunut klaanilaisjoukko, vaikka rehottava kasvillisuus olikin jo lähes vallannut sen itselleen. Ennen matkan varrella olisi sijainnut kylttejä, jotka kielsivät saaren matoraneja etenemästä laboratoriokompleksiin, mutta ne Zairyh oli repinyt irti ensiksi irti jäätyään saarelle yksin.
Vai oliko hän jäänyt yksin?
Maanpäällinen osa laboratoriokompleksista häämötti edessä. Joueran yksityinen koealue. Luikerrellessaan sisään Zairyh katsoi vielä rikkoutuneita lasiputkia, joissa hän oli elämänsä aloittanut sekä koneita, joista suurimman osan Zairyh oli jättänyt päälle. Hän ei tosissaan uskonut Joueran rakentaneen minkäänlaista itsetuhomekanismia, mutta tiedemiehen laitteisiin koskemattajättäminen lieni silti viisainta.
Portaat alas oli piilotettu samanlaisella teknologialla kuin Joueran sataman uloskäynti. Ennen ne olivat saaneet katsojan pohtimaan, oliko niitä peittävää osaa lattiasta koskaan ollutkaan. Tuhon yönä Zairyh oli paikallistanut niiden energianlähteen ylälaboratoriosta ja murskannut sen päästäkseen käsiksi muuhun osaan Joueran lajin luolastoa.
Ja tuhon jäljet olivat yhä nähtävissä.
Alhaalla oli avara ja korkea huone, jota peittivät Joueran robottikehoa muistuttavien tiedemiesten osat. Edetessään kompleksissa Zairyh oli runnonut kaiken, johon vain pääsi käsiksi. Suuri osa tiedemiehistä oli kaatunut päättäessään päivänsä Zairyhin mielihyökkäykseen, mutta osan oli tuhonnut valkea hahmo, jota Zairyh ei ollut yön jälkeen nähnyt. Paksujen juurien jäänteitä oli yhä joka puolella. Kattoa peittivät putkistot, ja täysin litteiltä vaikuttaneista seinistä oli paljastunut oviaukkoja kompleksin energianlähteiden pettäessä.
Huoneen keskiosassa oli portaikko, joka johti ylös korokkeelle. Joueran kautta Zairyh tiesi, että sieltä lajin johtohahmo oli tarkkaillut työntekoa ja ottanut vastaan tiedemiehiä, joilla oli ilmoitettavaa. Mikään huoneessa ei näyttänyt miltään muulta kuin tuholta, mutta Zairyh tunsi terävöittävänsä aistinsa. Jouera skannasi tilan, ja kasvin mieleen nousi etäinen viha.
Miksi?
Mitä huomasit, Jouera?
Jouera ei sitä ilmoittanut. Kasvikeho eteni kohti yhtä oviaukkoa. Kerro havaintosi, Jouera.
“MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ NE.”
Zairyhin mielen valtasi kuva huoneesta aiemmin. Valoitus oli päällä. Sortuneen katon osat eivät peittäneet lattiaa, vaan tiedemiehet kulkivat tarkasti määrättyjä polkujaan välittämättä mistään muusta kuin työstään.
Sitten kuva katosi hetkeksi, mutta palasi pian takaisin. Zairyh huomasi, että tiedemiehet olivat samoilla paikoilla sekä kuvassa että todellisuudessa. Hän saattoi nähdä, kuka oli tuhon iskettyä vain kaatunut surkeasti maahan ja kuka oli sulanut liekeissä. Hän näki, kenen kehon juuret olivat musertaneet ja levittäneet ympäri huonetta jättäen alkuperäiselle paikalle vain pään tai käden. Hän havaitsi, mitkä tiedemiehet piirteetön hahmo oli pirstonut.
Mutta yhden keho ei ollut enää paikalla todellisuudessa. Jouera, joka oli selvinnyt ja paennut.
… ei.
Jouera työskenteli ylälaboratoriossa.
Kuka muu puuttui?
Zairyh keskittyi lähellä portaita sijaitsevaan tiedemieheen. Joueran kuvassa tämä ei poikennut muista, mutta todellisuudessa hänen kehonsa jäänteitä ei näkynyt missään. Oliko juurakko vain levittänyt ne kauas? Zairyh tarkisti, mutta jokainen yksittäinen sormi ja pala jalkaa sopi johonkin tiedemieheen.
Tämä yksilö oli vain kadonnut.
Laboratoriokompleksi
Vuosia sitten
Desable heräsi ajatuksettomuudestaan siihen, että hänen mielessään kohosi valtava kipu.
Kasvin mielensisäinen aalto tuhosi muut, mutta hän oli immuuni. Hän oli asettanut itseensä Joueran parannukset, jotka estivät Zairyhiä tappamasta häntä työnteon aikana ylälaboratoriossa.
Desablelle kävi vain se, että hänen mielensä kahlinneet lukot murtuivat.
Mutta ympärillä tiedemiehet kaatuivat ja kuolivat. Liekit nuolivat seiniä. Miekka pureutui yhteen hänen tovereistaan.
Entinen jään toa oli liian shokissa käsittääkseen tilanteen, mutta jotain hän ymmärsi.
Oli paettava.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Harhaillessaan maailmalla Desable oli kuollut.
Hän oli kuollut useasti.
Mutta Joueran kokeet olivat osoittautuneet yllättävän päteviksi. Vaikka Desable kuoli, hänen tietoisuutensa ei kadonnut tuonpuoleiseen. Hänen mielensä jäi maailmaan ja takertui hämmästyneisiin olentoihin, jotka olivat hänet surmanneet.
Joueran kokeet olivat osoittaneet myös jotain muuta.
Mikä oli syy sille, että hän jäi ainoana henkiin?
Jouera.
Joueran projektit.
Joueran virheet.
Mutta Jouerasta tai yhdestäkään muusta tiedemiehestä ei ollut kuulunut uutisia. Vailla tarkoitusta elämälleen Desable oli kulkenut pitkin meriä. Saarelle hän ei enää palannut, sillä Jouera olisi jo poistunut jos edes eli.
Siispä hänen mielessään oli lopulta muotoutunut loistoidea. Entä jos hän vain palaisi kotikaupunkiinsa ja aloittaisi kaiken alusta? Tietenkin hieman varovammin… huolellisemmin… Hänen täytyi varmistaa, ettei mikään uhkaisi täydellistä maailmaa.
Ja hänen täytyisi löytää totuus Joueran kohtalosta.
Sitä mietti Desable kulkiessaan pitkin kotometruaan veden skakdin kehossa. Mutta sillä välin hän voisi ainakin hetkellisesti palata aiempaan elämäänsä, jota tiedemies oli viettänyt pelkkänä matoranina täynnä suuria ideoita.
Ja potentiaalinen kehokin hänellä oli mielessään.
Se, joka ei koskaan arvostanut häntä.
Se, joka pilaisi uudestikäynnistetyn täydellisyyttä tavoittelevan projektin.
Desable oli harjoitellut psyykkisiä kykyjään, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia löytää kaipaamansa matoran.
Siinä hän käveli Desablea vastaan polulla, jonka päälle satoi lunta taivaalta.
Tervehdys, Cevan.
Ko-Metru
Viikko sitten
Desable oli muutaman vuorokauden ajan lukenut mielenvoimaisen kasvin mieltä. Huomaamattoman työn tulokset vaikuttivat varsin huolestuttavilta.
Voisiko Jouera yhä olla elossa?
Hänen täytyisi varmistua asiasta.
Ko-Metru
Vuorokausia sitten
“Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
Ko-matoranin kehossa matkaavan Desablen pelastama toa katsoi kohti suuntaa, johon viattoman jääkansalaisen syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon.
Samalla hänen mieleensä purkautui joukko varsin kiinnostavia muistoja.
Itse asiassa hyvin kiinnostavia sellaisia.
Ga-Metru
Vuorokausia sitten
“Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”
Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.
Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
Kaiken ylle levinnyt salaisuuksien peite oli turvattu.
“Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”
Mustan Käden tukikohta, Metru Nui
Vuorokausia sitten
“Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa.
“Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi. Mutta hänen oikea syynsä toan häirintään oli jo saavutettu.
Tohtorin kirja oli nostattanut pintaan perin mielenkiintoisia muistoja.
Telakka, Bio-Klaani
Puoli vuorokautta sitten
Desable livahti huomaamattomasti joukosta ilman, että kukaan huomasi.
Oli miltei surullista, kuinka huono vastustaja tulen toa oli.
Aula, Bio-Klaani
Päivä
Käyttäen mielenvoimiaan mahdollisimman huomaamattomasti Cevan oli varmistunut siitä, että sai kulkea linnoituksessa yksin. Mutta nyt vastaan kävelevä outo ilmestys oli jotenkin uhmannut hänen voimiaan. Vielä kummallisemmaksi tilanteen teki se, ettei jänö vaikuttanut lainkaan tietoiselta tilanteesta.
“Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.
Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: Hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.
“Hoi, jänö”, Desable sanoi. “Runosi ovat hirveitä.”
Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.
Ja kohotti luistimensa terää.
Aula, Bio-Klaani
Myöhemmin päivällä
Desable palasi runtelemaan aiemman ruumiinsa toan pajasta kähveltämällään aseella, jotta kukaan ei osaisi epäillä minkään erikoisen sattuneen. Ainakin teko sekaannuttaisi Bio-Klaanin lainvalvojat ja saisi heidät kiinnittämään huomionsa pois olennaisesta.
Sitten hän voisi kai antaa jänön viedä tämän kaipaaman kellon. Epäselvän eliön mielen kontrolloiminen oli vaikeaa, eikä Desable pystynyt siihen jatkuvasti.
Sen jälkeen hänen tarvitsi vain poistua odottamaan tilaisuuttaan.
Koska Desable tiesi, mitä Jouera aikoi.
Kumpikaan heistä ei uskonut sattumiin. Miksi Jouera olisi luonut projektinsa omaksi kuvakseen, jos ei suunnitellut käyttävänsä sitä?
Laboratoriokompleksi
Päivä
“DESABLE. VIRALLISESTI TYÖPARINI, MUTTA HÄNESTÄ OLI ENITEN HYÖTYÄ KOEKANIININA.”
Zairyhin keho eteni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia laitteita. Osassa oli virta, osa oli ollut sammuneena jo pitkään.
“HÄN OLI TOINEN NIISTÄ, JOTKA SINUT LOIVAT. OLIN TYPERÄ JA SUOJASIN HÄNEN MIELENSÄ HYÖKKÄYKSILTÄSI. SEN VUOKSI HÄN JÄI HENKIIN YÖNÄ, JONA PIRSTOIT KAIKEN. MIKÄ PAHINTA, KOKEILIN HÄNELLÄ SAMAA MEKANISMIA, JOKA POISTI KAHLEENI JA TEKI MINUSTA TÄYDELLISEN.”
Koko tämän ajan Zairyh oli luullut, että Jouera oli ainoa.
Niin oli luullut myös Jouera.
Mutta epäilys oli kasvanut tiedemiehen mielessä tämän odottaessa kasvia, jonka oli tarkoitus tappaa hänet ja nostaa täydellisyyteen. Desablen mielellä oli kokeiltu kaikkia parannuksia, jotka Jouera itse oli saanut. Mikä estäisi tätä selviytymästä Zairyhin hyökkäyksestä?
Ei mikään.
Juuret painoivat nappeja, ja Joueran kaipaama kone aktivoitui.
“DESABLE. MINÄ OLEN ELOSSA JA KOHOSIN TÄYDELLISYYTEEN. JOS KUULET NYT… SAAT KATUA, JOS ASETUT TIELLENI.”
Mutta vastausta ei kuulunut.
Hyvin järkevää paljastaa olemassaolosi hänelle.
Zairyh poistui huoneesta ja suuntasi toiseen. Jouera määräsi yhä suunnan.
“HÄN SAATTOI SELVITÄ, MUTTA OLEN YHÄ MIELELTÄNI VAHVEMPI. MURSKAAN HÄNEN TAHTONSA.”
Seuraava huone oli yhtä pieni, kuin komero, ja täynnä erinäköisiä koneita. Zairyh ei väittänyt ymmärtävänsä niistä mitään.
Miten aiot tappaa hänet, jos hän on yhtä kuolematon kuin sinä?
“TAPPAMINEN EI OLE AINUT TAPA TUHOTA MIELI“, Jouera sanoi ja käytti koneita juurillaan. Muutama nappi painui pohjaan, ja kuului humiseva ääni, kun laboratorio menetti voimansa.
Lopullisesti.
“POISTUTAAN. MIKÄÄN TÄÄLLÄ EI ENÄÄ HYÖDYTÄ DESABLEA.”
Zairyh siirtyi kohti portaita. Laboratorioon oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus, kun kaikki aiemmin hurisseet laitteistot olivat viimein sammuneet.
Jouera ohjasi heidät portaiden yläpäähän. Ja pitkin polkua viidakossa. Kohti venettä, joka oli ankkuroitu rantaan… Ja sitten kohti mitä? Zairyh ei tiennyt, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.
Koko matkan ja ajan saarella Zairyh oli varastoinut voimiaan. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä.
Jouera yllättyi mielellisestä hyökkäyksestä niin, että Zairyh pääsi käsiksi siruihin. Sirut… Ne huusivat Zairyhiä tappamaan Joueran, tuhoamaan kaiken, tappamaan molemmat, mutta Zairyh tiesi, että sitä Jouera ei sallisi. Sen sijaan hän pakotti tiedemiehen sivuun mielensä perukoille ja otti hallinnan omasta kehostaan.
Minä määrään liikkeitämme nyt.
Zairyh siirtyi veneeseen ja tunsi, kuinka Jouera aluksi pyristeli vastaan, mutta jäi sitten odottamaan tilaisuuttaan.
Hänen täytyisi olla nopea.
Matka veisi ainakin vuorokauden, mutta sen päässä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.
Tapaamispaikka
Ilta
Zairyh ei tarvinnut psyykkisiä kykyjä tietääkseen, että Kapura odotti täsmälleen siellä, johon kasvi oli hänet käskenyt.
Sen jälkeen hänen täytyi vain ankkuroida alus etäämmälle ja hiipiä Kapuran taakse.
Ja siirtää Joueran mieli toaan.
Kasvi oli punninnut vaihtoehtonsa tarkasti. Voisiko Joueran pakottaa piiloon jonkin toisen mielen sopukoille? Koko venematkan ajan tiedemies oli pysynyt vaiti, ja mikä tärkeämpää, ei ollut hyökännyt Zairyhin kimppuun… joten vaikutti siltä, että tiedemies oli asioiden suunnasta mielissään.
Silloin Jouera ei taistelisi vastaan. Ja siksi tämä voisi olla Zairyhin ainut mahdollisuus.
Ainut mahdollisuus koskaan päästä eroon Jouerasta, jotta hän voisi etsiä oikean keinon tuhota tiedemiehen mieli.
Se ei tehnyt päätöksestä helpompaa, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut.
Siispä kasvi ankkuroi kulkuneuvonsa ja kurotti juurensa illan hämärässä kohti Kapuraa.
Punainen täytti sekä Zairyhin että toan mielen, kun tämä käytti siruja viimeisen kerran ja repi irti tiedemiehen sielun, joka oli hänen juuristoonsa pesiytynyt. Toa jäi makaamaan maahan pökertyneenä mutta kantaen Joueraa mielessään ja Zairyh poistui veneellä…
… mutta silti hänestä tuntui, ettei mikään ollut mennyt hyvin.
Oliko tämä ollut Joueran suunnitelma koko ajan? Moni yksityiskohta tuki sitä. Tiedemies oli muovannut Kapuraa palvelijakseen… mutta ehkä myös kehokseen. Ja toan mielen lopulta pettäessä hän saisi projektinsa käyttöönsä.
Zairyhin täytyi varmistaa, ettei se koskaan tapahtuisi.
Siispä hän jatkoi kohti toista tapaamistaan.
Meri
Yö
Meren yllä leijaili täysin musta kappale, joka ensisilmäykseltä olisi voinut näyttää kuutiolta. Lähemmin tarkasteltuna kuutio kuitenkin näytti olevan muotoaan epämääräisesti muunteleva tesserakti. Synkän fysiikan lakeja näennäisesti rikkovan anomalian ympärillä kierteli säännöllisillä radoilla kaksi kauhistuttavaa kerubia, joiden siivet iskiessään aiheuttivat merenpinnan voimakasta aaltoilua. Hyperkuutio oli hitaasti mutta varmasti matkalla koilliseen.
Sitä lähestyi tumma vene, jonka moottori kävi hiljaa. Se liukui halki aaltojen liiemmin häiritsemättä niiden liikettä. Kyydissä oli Zairyh, jonka juuret olivat ankkuroituneet aluksen ympäri. Keskellä sitä piteli kasvi kahta siruaan.
Kun Zairyhin vene oli tarkalleen leijuvan kappaleen alapuolella, kappaleen pohjasta syntyi purppura valonsäde, joka osui Zairyhiin. Kasvi alkoi nousta hitaasti mutta kiihtyvällä vauhdilla kohti tesseraktia.
Kerubit kirkuivat.
Kun epäselvä huonekasvi saavutti epäselvän kappaleen pinnan, se sulautui tämän massaan ja lakkasi olemasta.
Zairyh heräsi pimeässä. Pian hän havaitsi pimeyden johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Silmät? Kun hän avasi ne, hän havaitsi olevansa tähtitaivaan alla.
“Tervetuloa, ystäväni”, totesi tuttu ääni läheltä häntä. Zairyh käänsi katseensa äänen suuntaan ja havaitsi obsidiaanisen valtaistuimen, jota asutti purppuraisen valkea ja musta makuta. Kasvi nousi seisomaan – hänellä ilmeisesti oli jalat – ja tarkasteli hieman tarkemmin ympäristöään. He olivat pienellä saarella, joka leijui kosmisen kaikkeuden keskellä. Kaikkialla heidän ympärillään todellisuutta verhosi tähtitaivas, jota kuitenkin himmensi jonkinlainen näköä sumentava pöly. Lähietäisyydellä sitä ei ollut tai sitä ei huomannut. Saaren maaperä oli jotakin Zairyhille tuntematonta ainetta, harmaan kellertävää ja kuhmuraista. Laavalasisen valtaistuimen lisäksi saarella ei muuta ollutkaan.
Seuraavaksi kasvi kiinnitti huomion itseensä, sillä hänellä oli tavanomaista paljon humanoidimpi keho. Hän vaikutti koostuvan orgaanisesta massasta ja metallisista robottiosista, joita hän kykeni hallitsemaan lähes täydellisesti.
“Sinulla taitaa olla jotain minulle”, krokotiilinvirne totesi omalta taholtaan.
“Toin sirut”, sanoi Zairyh ja astui haparoivan mekaanisen askeleen. Ja sitten toisen. Pitäen kädessään kahta Nimdan sirua, Beetaa ja Epsilonia.
Hän eteni varjojen herran luo ja kohotti sirukättään. Aarteet hohtivat tavanomaista sineään.
“Minä en riko lupauksiani”, sanoi Zairyh.
“Ja minä arvostan sitä, ystäväni”, Abzumo sanoi ja heilautti kämmentään laiskasti käsivarsien nojatessa edelleen valtaistuimen käsinojille. Nimdan sirut nousivat Zairyhin kädestä ja lähtivät leijailemaan yhä ylemmäs, kunnes katosivat kahden liittolaisen näköpiiristä.
“Toivottavasti sait, mitä halusitkin”, makuta sanoi hiljaisella äänellä.
“Tehtäväni jatkuu yhä”, vastasi Zairyh. “Mutta ei vielä. Tottelen käskyjäsi kunnes löydän paremman tavan.”
“Ja minä voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Olet ollut minulle erittäin hyödyllinen, Zairyh.”
Zairyh nyökkäsi – teki kehonkielellään eleen, johon hän ei olisi aiemmin pystynyt.
“Jos pystyn, haen sinulle loputkin sirut.”
“Ja niin on hyvä. Kuten varmasti tiedät, tämä maailma on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Me olemme mielimaisemassa, jossa mahdollisuudet ovat lähes rajattomat”, makuta sanoi ja nousi seisomaan istuimeltaan. “Mitä olet mieltä ruumiistasi? Olisiko sellaisesta sinulle hyötyä todellisessa maailmassa?”
Zairyh otti muutaman askeleen lisää. Hänen kontrolloidessaan Kapuraa toan keho oli tuntunut lähinnä rajoitteelta, mutta tämä mukaili paremmin kasvin olemusta. Zairyh kasvatti toiseen käteensä pituutta ja palautti sen sitten ennalleen.
“Tämä on hyvä.”
“Siispä valmistamme sinulle sellaisen. Siitä voi olla hyötyä jo seuraavalla tehtävällä.”
Makuta käveli saaren reunalle ja katseli avaruuden syvyyksiin.
“Siruista kaksi on nyt minulla. Alfa on saastaisilla Pimeyden Metsästäjillä, mutta on vain ajan kysymys, ennen kuin se poistuu heidän hallustaan. Delta on ilmeisesti yhä Kuralumen hallussa, mutta hänen mielensä on heikko. Todellisuudessa sirua hallitsee Itroz. Minä aion tappaa hänet uudestaan, kuten tapoin hänet jo kertaalleen. Tällä kertaa siitä tulee pysyvää.”
“Itrozia ei ole”, sanoi kasvi. “Sirut tekivät Matoron hulluksi ja saivat hänet kuvittelemaan makutan.”
“Mitä sinä sanot?” Abzumo sihahti ja kääntyi kasvia kohti. “Minä puhuin hänen kanssaan, ennen kuin se nilviäinen upotti Arkkienkelini!”
Abzumo katsoi Zairyhiä epäuskoisesti pitkään. Hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen.
“Niin… niinhän sen on oltava.”
Hän kääntyi jälleen katsomaan edessään aukeavaa kosmosta.
“Itrozia ei ole. Minä tapoin hänet.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen makuta jatkoi kuin häntä ei ikinä olisi keskeytettykään: “Gammaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Bartax usutti kimppuuni joukon syöpäläisiä saarellaan. Avden, sen petollisen pikkumiehen, kasvottoman kätyrin ilmaantuminen naapurisaarelle ei ehkä ole sattumaa, joten Avde saattaa pitää Gammaa hallussaan. Se on joka tapauksessa siruista vaikeimmin saatavissa. Ja Zeeta — kukaan ei tiedä, missä se on. Mutta uskallan toivoa, ettei Avdella.”
Zairyh ei paljon puhunut, mutta se ei estänyt makutaa jatkamasta monologiaan.
“Tiedoksesi, ystäväni, että olemme matkalla Xialle. Tapaan siellä erään vanhan ystäväni. Hänellä on Metru Nuilla pieni tuholaisongelma, jossa aion auttaa häntä.”
He seisoivat tähtitaivaan alla. Lukemattomat tähdistöt loistivat ylhäällä ja Zairyh mietti, kuinka suuri osa hänen polustaan oli kirjattu niihin ja kuinka suuri osa oli kasvin omaa valintaa.
Mutta oliko sillä edes mitään väliä?
Zairyh ei aikonut perääntyä.
“Olen mukana suunnitelmissasi, Abzumo.”
“Kaikki ovat, Zairyh. Kaikki ovat.”
Iltatähtien alla
Purppuran piiparin tuleva valtakunta
Admin-torni
Rapu haki vikisten parempaa asentoa toan käsivarsilla. Raskas sisäilma sai sen väsymään, ja tummat silmät hentojen varsien päässä tavoittelivat jo taivasta ikkunan läpi. Nöpö halusi ihastelemaan päivän päätöstä. Ulkona syksyn musta laskeutui sieltä, mistä kesällä porotti.
Vaan äiti ei voinut lähteä ulos hänen kanssaan vielä. Äidillä oli asioita. Hämähäkkitäti oli käynyt äsken ja puhunut äidille jotain, joka oli saanut sekä äidin että hämähäkkitädin huolestuneeksi. Kyllä, äiti näytti taas niin huolestuneelta, että äitiä ei kannattanut häiritä.
Nöpö ei halunnut, että äiti olisi huolestunut. Nöpö halusi piristää äitiä. Hän tuijotti ylös äitiin äidin lämpimästä sylistä. Äiti oli niin kaunis, kuin kullasta tehty.
Kuin aurinko. Äitiäkin oli kaksi.
Yritä jaksaa, Nöpö. Yritä vielä jaksaa.
Tawa silitti pientä sylissään ja antoi täyden tarinan virrata alaistensa suista. Juuri nyt hopeinen skakdi asetteli päivän tapahtumia hänelle kuin luoteja lippaaseen, ja Paaco lähinnä nyökkäili toverinsa viereltä tuskaisen näköisenä – Mahiki-kasvoisen käsissä painoi aimo pino paperityötä. Toalla tuntui olevan sen kanssa yllättävän paljon ongelmia tämän lihaksikkaan jäntevästä olemuksesta huolimatta.
“Ja, öh”, Bladis taputteli pyörätuolinsa renkaita kuin rumpusettiä, “sitten Äks ja Blöz ampuivat sen seulaksi. Ja sitten se luisteli helvettiin täältä. No ei ihan sinne asti.”
“Jees”, Paaco myöntyi hiki otsalla. “Aika lailla.”
“Oletteko aivan varmoja?” Tawa sanoi tiukasti. “Että se oli hän?”
“Tuota”, Paaco mutisi niskaansa hieroen. “Kelailin vähän nauhoja. Kokeilin äsken vielä kerran zoomata siihen pinkkiin pelleen, mutta kuvanlaatu vain huononi ja huononi. Että… joo…”
Ei taas.
Tawa räpytteli silmiään yrittäen käsitellä selostusta. Pohjoisen kaupungin tappioiden ja tuskan uutisten jälkeen eivät sanat “pinkki”, “kani” ja “luisteleva” olleet yhtään helpompia vaikka ne laittoi mihin järjestykseen tahansa.
“… sama mies”, Bladis murahti. “Ja lipettiin pääsi, skarrararr.”
“Öö, mies?” sanoi Paaco kuiskauksenomaisesti. “Tota, onko ihan varma?”
“Kovin se sitä aikoinaan julisti. Silloin kun sen sanoista sai selvääkin. Skarrararr, karvahattu siitä olisi pitänyt tehdä.”
“Joo”, Paaco myhäili, “pinkki pukee sinua.”
Nainen huokaisi liian väsyneenä ymmärtämään. “Teillä on varmaan jo kiire. Voisitteko mennessänne käydä Figan puheilla? Pyytäkää lähettämään kukkia Tagunalle ja pahoittelemaan puolestani, etten… pääse vielä katsomaan.”
“Taguna ymmärtäisi”, Paaco sanoi. “Selvä”, hän vielä aloitti ja kääntyi jo voitonriemuisena kohti virnistävää Bladista, joka vastasi…
“… homma.”
Kultavihreä toa ei ollut koskaan näyttänyt pettyneemmältä kollegaansa. Verbaalisen selkäänpuukotuksen hetkellä jokin Paacossa murtui. Syvässä synkronoidussa hiljaisuudessa he kääntyivät kohti toimiston ovea.
“Niin, ja”, Tawa sanoi vielä epävarmana, “etsikää Kapura… äkkiä. Pyydän.”
Moderaattorit eivät voineet sanoa vastoin tätä käskyä.
“Yritämme parhaamme, pomo”, Bladis vakavoitui.
Paaco nyökkäsi. “Onnistuu. Komisario Viiksen äijät haravoivat jo rantaseutua. Että toivotaan parasta.”
Tawa kiitti miehiä vielä nyökkäyksellä ennen kuin lähetti heidät matkaansa. Kuusi pientä jalkaa liikahtelivat hänen sylissään kärsimättömiä askelia.
“Voi pientä”, neito sanoi sille, joka tuijotti häntä kahdella kiiltävän mustalla helmellä. “Mennään ulos.”
Se, joka rapua suojeli puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Nöpöllä oli lämmin. Nöpöllä olisi lämmin vaikka syyskylmässä. Ja se tiesi, että joskus äitikin tarvitsi turvaa. Äiti nousi hänen kanssaan ylös ja aina ylemmäs. Sinne, missä tuikki. Sinne, minne äitikin kuului.
Iso sininen välipala oli jo siellä, missä tuikki. Äiti avasi oven ja katsoi tämän piikikästä selkää hiljaisen hetken kuin miettien, mitä sanoa. Jos mitään.
Usva peitti pimeitä peltoja kauempana. Tornin kärjen pienet tuikut uhmasivat yötä hiljaisina ja ainoina. Kaupungin valo oli jo pimennetty joka ilta tuhkaisen sinetin jälkeen – pimeys suojaisi heitä vielä. Toisena yönä peräkkäin viimeinen vartija ja sinisten ussalien johtaja seisoivat tornin parvella pilvettömän tähtimeren alla.
Pikkuinen Tawan käsivarsilla vilkaisi vartijaa hiljaa hengittäen. Suuret mustat silmät tappien päissä laajenivat ja alkoivat ahmia maisemaa innolla. Ravun ilon vinkaisut soivat yöilmassa, ja eläin hengitti syvään äitinsä käsissä. Ussalin päällä ei illan paino tuntunut miltään – sille kaikki oli yhtä kevyttä kuin hyytävä syystuuli, joka kutitteli lempeästi kuorta ja tuuditti kosmoksen uneen heidän yllään.
“Helei.”
Guardian heilautti kättään saapuneille kääntymättä ja kurottui taputtamaan Nöpöä selkään. Rapu ei huomannut sitä taivastulen ihailultaan. Kun skakdi käänsi päänsä kokonaan sähkön neitoa kohti, hänen yläleukansa etuhampaat työntyivät huulista höntisti esille kuin… kuin… aivan kuin jollain…
“Moi best juuriadmin.”
Tawa laski silmäluomensa puolitankoon huumorin kuolemalle.
“… moi, best admin.”
Skakdin ilme vakavoitui sen verran kuin se vielä pystyi. “Huhut herra taitoluistelijan paluusta taisivat olla totta.”
Vihreät silmät katsoivat punaisia kiusaantuneina. “Mitä jos ei vain puhuta siitä?”
“Ai…” skakdi mutisi, “niinkuin… enää ikinä?”
“Koskaan.”
Sama sopimus sinetöitiin keskiyöllä sanoja vailla. Guardian mietti hiljaa käyvänsä lisäämässä pari uutta moderaattorien taukohuoneen kiellettyjen sanojen listaan ennen kuin ilta olisi ohi. Mutta se ei ollut hänen päällimmäinen mietteensä – päällimmäistä hän ei aivan vielä halunnut uskoa.
“Vai että nolla sirua”, skakdi lausui. “Palautus alkuun.”
Tawa nyökkäsi syvään huokaisten. “Niin.”
Petturi, petturi, petturi. Valon ritarin ja sepän kuvat särkyivät sirpaleiksi. Mustalumi taas… oli sirpaleina oikeastikin.
“En olisi halunnut uskoa sitä. Kenestäkään heistä.”
“En minäkään… enkä tiedä miksi olin niin sokea”, Tawa sanoi hiljaa. “Miten… miten en nähnyt että Matorolla ei ollut kaikki kunnossa? Miten emme koskaan pysäyttäneet häntä?”
“Ehkä näin kuului käydä”, Gee sanoi siihen. “Ennen kuin sirut tappoivat loputkin hänestä.”
“Niin”, Tawa vastasi, “niin kai.”
Tähtitaivas. Jokin sieltä putosi alas ja piirsi yöhön tulellaan valkean viivan. Miehellä, naisella ja ravulla oli kaikilla toive, jonka he toivoivat tähden toteuttavan.
“Minusta tuntuu kummasti siltä”, Guardian rikkoi hiljaisuuden, “kuin kaikki olisi taas vähän kauempana.”
“Mikä kaikki?” Tawa tavaili.
“Kaikki”, skakdi toisti. “En tiedä. Kuin se olisi hetken ollut. Ja kuin se olisi kaiken aikaa menossa kauemmaksi.”
Neito leikitteli sylissään olevan pienoisen saksilla, mutta Nöpö ei siitä tällä kertaa innostunut. Yleensä se yritti napsia kiinni toan sormenpäistä, mutta nyt sen huomio oli korkeuksien vankina. Nainen hymähti lempeästi ja seurasi katsetta ylös. Sinne, missä valosilmät katsoivat alas uinuvaa maailmaa.
“Mitä tarkoitat?” Tawa kysyi.
“En ole varma, osaanko selittää.”
“Yritä.”
“Joku tähtitornissa… ehkä BCii, en ole ihan varma, puhui minulle joskus siitä, kuinka kaikkeus muuttuu koko ajan isommaksi. Jonkun mukaan se jatkuu niin kauan kunnes mikään materia ei enää koskaan kohtaa toista. Kaikki menee kaiken aikaa kauemmaksi kaikesta.”
Tähtitaivas. Kun pimeitä kohtia katsoi tarpeeksi kauan, löysi niistäkin tähtiä – pienempiä ja heikompia kuin muut.
“Kaukana on hyvä”, nainen sanoi silittäen rapua. “Kaukana on rauhallista.”
“Niin”, skakdi mutisi. “Kaukana olemme yksin.”
“Siitä… ” Tawa haki sanojaan, “siitä se bio. Bio-klaani.”
“Aiiivan”, skakdi näytti valaistuksen kokeneelta. “Bio. Etäisyys.”
“Kaukana”, Tawa nyökkäsi, “mutta silti lähellä.”
Tähtitaivas. Joskus silloin aikoina toisina kuviteltiin, että enkelit olivat tuiketta, mutta ne olivatkin pimeys sen välissä.
“Kaukana kukaan ei vain tule auttamaan meitä. Kaukana olemme yksin.”
“Gee, emme me ole yksin. Emme vaikka kaikki muut hylkäisivät meidät.”
“Emme kait.”
Tähtitaivas. Kuvajaisia kuolleista asioista. Punaa matkalla kauemmas.
“Tawa”, Guardian jatkoi hiljaa sävyllä, joka ei aivan istunut aiempaan synkeyteen, “onko sinulla oma tähti?”
Nainen hämmentyi. “Tuota… mitä?”
“En tiedä, kuinka kane-ran telaöljyä soperran, mutta… eivätkö nuo ole teidän?” hän mietti suunnaten sormensa kohti avaraa pimeää. “Toat. Aina kun uusi toa syntyy, syttyy tuollainen palamaan.”
“Niin… niin ne ainakin sanovat.”
“Mieti. Paacollakin on tähti taivaalla. Paacolla! Mikä noista on sinun?”
“En… en tiedä, onko minulla omaa?” nainen sanoi epävarmasti. Vai onko niitäkin kaksi?
“Etsitäänkö se?”, mies sanoi. “Jos siinä on jotain kosmista magiaa, ehkä sinä tunnistat sen?”
“Älä edes viitsi”, nainen kuiski. “Ryhdytäänkö saman tien ennustamaan? Mikä horoskooppi sinulla on?”
“Mistä se edes pitäisi tietää?” vartija hymähti ilottomasti. “Mangai on aika kivan muotoinen, mutta pidän kyllä Matasta myös. Tai pitäisin varmaan, jos erottaisin ne toisistaan.”
“Älä tuhlaa aikaasi”, Tawa sanoi lempeästi, “ei sen… ei sen löytäminen ole minulle niin tärkeää.” Jos… jos sitä edes on.
“Minulle on!” skakdi sanoi täysin vilpittömästi. “Tawa. Piru vie, sinä olet tähti. Yksi noista on sinun. Nuo pitävät sen kaiken pimeyden poissa. Nuo tekevät reikiä tuohon kaikkeen mustaan.”
Tähtitaivas. Reikiä mustassa.
“Sinulla on väliä. Etkö tajua, kuinka paljon? Niin kauan kun olet siinä, tuolla jossain palaa valo. Ymmärrätkö nyt, miksi jaksan yhä tapella maailman pahuutta vastaan?”
Tähtitaivas. Algoritmi joka ei murtunut.
“Minä… minä ymmärrän, mutta… et voi tehdä yksin sitä kaikkea, Gee”, nainen huokaisi. “Mieti Matoroakin. Se… se tuhoaa sielun. Pelastettavaa on aina niin paljon. Et voi voittaa Ämkoota-”
“En voittaa. Pelastaa”, hän keskeytti.
“- ja tuhota Nimdaa-”
“Työn alla-”
“Lopeta keskeyttäminen! Luuletko pystyväsi kantamaan koko maailmaa harteillasi?”
“Aiempaa pointtia jatkaakseni: Tawa… on minulla siruihin liittyen jotain… jotain, joka ei ole kyseenalainen taikakello… tarvitsen vain aikaa. Ja tietoa. Joka on resurssi, jota jotkut ystävämme eivät meille anna ihan liikoja.”
Tawa pudisti päätään. “Gee… täytyy olla muita tapoja. Täytyy vain olla.”
“Muut tavat tappoivat satoja Metru Nuilla. Olen kyllästynyt odottamaan, Tawa.”
Tähtitaivas. Poissa kohta.
“Minä ajattelin lopettaa tämän, Tawa”, sanoi mies haudanvakavana. “Ja toivon, että minulla on siihen oikeasti tapa.”
“Niin… niin toivon minäkin. Mutta pelkään puolestasi.”
Tawa huokaisi ja katsoi Nöpöön. Sylissä rapu painautui tiukemmin äitiään vasten. Kaukana olevat asiat olivat kauniita.
Mutta lähellä olevat toivat lämpöä, vaikka tuike sammuisi.
Tai siirtyisi kauas pois.
Mutta jälleen syttyi miete naisen sisällä, jota hän ei ollut koskaan todella hylännyt. Miete siitä, oliko hän ollut aina matkalla väärään suuntaan. Oliko hän todella halunnut rikkoa vai korjata.
Ja mitä pidempään hän sitä mietti, sitä enemmän hänestä tuntui että hän oli katsonut tähtiä jo pitkään väärin.
Punainen vaelsi taivaalla keskellä naruja, joihin koko totuus oli sidottu.
Sininen antoi ajatuksiensa nousta avaruuksiin, ja mietti hiljaa Mielen sirujen pirstomista lopullisesti.
Ja kullankeltainen puristi hopeista poikasta sylissään tiukemmin. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen… mutta jo hetken aikaa hän oli miettinyt aivan päinvastaista kuin ystävänsä.
Voisivatko sirut tehdä sen?
Voisiko niistä takoa sittenkin jotain hyvää?
Voisivatko sirut tuoda tähdet takaisin?
Kosmos ei vastannut. Se tanssi yhä punaista tanssiaan, jonka päätepiste lähestyi siellä missä polut kohtasivat.
Kapuran mieli
Jälleen yksi väistämättömyys oli toteutunut.
Zairyh oli toiminut kuten Jouera oli arvellutkin ja viimein johdattanut hänet ruumiiseen, jota tiedemies oli aikonut käyttää aina sen luotuaan.
Mutta nyt Joueran ajatukset olivat muualla. Niissä hän johti jo täydellistä maailmaa, jonka synty oli kirjattu Kohtalon algoritmeihin.
Metalliportaat kohosivat taivaisiin. Kaukana ylhäällä, ylitettyään tähtitaivaan, niiden muoto vaihtui harmaaksi tasoksi, jonka päällä oli vain yksi kappale.
Ahkera ylläpitäjä, joka oli noussut jumalaksi jumalten tilalle ja joka piti nyt maailman liikkeessä.
Jouera hän ei enää ollut.
Hän oli Setheus Nui.
Setheus Nui, jonka maailma oli kerran pirstottu virheen vuoksi, mutta joka lopulta nousisi uudestaan.
Sairasosasto
Sydänkäyrää mittaavan laitteen piippaus täytti hiljaisen huoneen. Valko-oranssin plasmantoan kylki oli paikattu ja kääritty siteisiin. Aurinkolaseja käyttävä krikcit katsoi välillä, kuinka toan rintakehä nousi hengityksen aikana, ja välillä taas ulos huoneen ikkunasta tilan valkoharmaaseen seinään nojaten.
Takalek ei ollut uskaltautunut poistumaan parinsa rinnalta, vaikka hänen työpäivänsä olikin käytännössä jo ohi. Hän oli poistunut huoneesta sen verran, että oli soittanut puolisolleen tulevansa myöhään kotiin ja hakeakseen sairasosaston kanttiinista kahvia. Ruskea paperimuki lojui jo rytistettynä roskakorissa.
Saikohan kukaan sitä pinkkiä jänistä kiinni. Jos ei, sinne meni se kello. Tagunan hengenvaaraan joutuminen ei saisi olla turhaa.
Takalek huokaisi. Hän katsoi taas tajuttoman korttihain Miruun, jossa oli korttisymbolia muistuttava suuaukko. Jo toinen läheiseni makaa tiedottomana sängyssä… en kestäisi, jos menettäisin heidät molemmat.
Sinivihreä krikcit nosti katseensa taas huoneen ikkunaan. Syksyinen yö oli kirkas, mutta kuiden siluetit eivät kantautuneet sisälle saakka. Sairashuoneen lampun valon heijastuksen läpi saattoi kuitenkin erottaa mustan taivaan punainen piste.
Syy, miksi rupesin Klaanin poliisiksi oli kai se, että halusin ammatin, jossa minulle annetaan käsky ja tehtävä ja jonka minä suoritan. Minut kai kasvatettiin siihen. Suiston yhteisö perustuu siihen: käskyn molemminpuoliseen hyväksyntään ja toisten kunnioittamiseen.
Matoralaiset uskovat, että Punainen tähti opastaa meitä kohti päämääräämme, Kohtaloamme. Itsekin olen uskonut, että kaikilla ja kaikella on jonkinlainen merkitys…
Krikcit yritti rauhoittua, mutta hänen leukansa alkoi väkisin täristä. Harmaat kyyneleet valuivat aurinkolasien alta sirkattaren poskille, josta ne tippuivat ilmaan. Ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata, kyyneleet olivat kovettuneet pieniksi kuuliksi.
… mutta mikä merkitys läheisteni kärsimyksellä on?
Jos heidän menettäminen on käsky… en hyväksy sitä…
“Mhh–”
Takalek säpsähti, kun toa äännähti. Krikcit syöksyi Tagunan sängyn viereen.
“Hei! Oletko hereillä? Kuuletko minua?”
“Kun…” Taguna mumisi ollen vain puoliksi tajuissaan.
“Mitä yrität sanoa?”
“Kun… kun minu… on… kol… me…ro… koro… palaa… an… tasalle.”
Metsä
“best… vlavoja setä… bäni tymä mieli setä!” kani sopersi sekavana, kun jokin sen mieleen tunkeutunut käski sitä eteenpäin.
Jänö vain tiesi, että “mieli setä”, oli jotenkin ilmestynyt hänen pääkoppaansa ja nyt käski häntä tekemään epämiellyttäviä asioita. Käski hylkäämään kellon jään toan noudettavaksi ja juoksemaan pois.
“best valvoja…….. plis”
Mutta hänen mieleensä tunkeutunut Desable ei välittänyt.
Jo se lyhyt aika, jonka tiedemies oli vemmelsääressä viettänyt, lupasi pahaa. Saastainen olento oli täysin vailla järkeä, ja sen oli annettu juosta vapaana liian kauan.
Kani ehkä kaipasi kuvittelemaansa valvojaa, mutta eikö hänellä muka ollut parempi valvoja? Valvoja, joka oli joskus ajatellut kutsuvansa itseään Norea Nuiksi?
Mutta ennen suunnitelmien saavuttamista oli vielä selätettävänä monia esteitä. Jouera pyrki todennäköisesti tulen toan mieleen, mutta mitä hän aikoi? Tuskin mitään hyvää, sillä tiedemiehen virheet olivat jo murskanneet yhden projektin.
Virheitä ei saanut sietää.
Sellaisille arkkitehdeille ei täydellisessä maailmassa ollut tilaa.
Kani oli arvaamaton, mutta sen himoama kello löytyisi Kapuran läheltä. Siispä se kelpasi ainakin tilapäiseksi ruumiiksi.
“vlavo…… ja…….. plis” kani sopersi ja kuolasi purppuraa mössöä.
Nyt se vaikutti hyödyttömältä… mutta kuka tiesi, mitä voimia vemmelsäären sisälle saattoikin kätkeytyä?
Varsinkaan sitten, kun se saisi kaikki aarteensa.
Klaanin käytävä
♫ Takoja on kadoksissa. Miten ikävä sattuma~ ♫
Yksinäiset väittelyt kanssa hulluuden. Ne olivat ylitsepääsemätön haaste Mustalumen väsyneelle mielelle. Askelista käytävän sinisellä matolla ei kuulunut ääntä.
♫ Jos hän on syytön, miksi hän pakeni?~ ♫
Rikkinäiset ajatukset vain pahenivat miettimisestä. Usko kaikkeen oli puhki kulutettu. Sama se, hän hautasi syytökset, mutta tiesi häviävänsä.
♫ Olisitpa, Sotilas, osunut petturin sydämeen~ ♫
Hän puristi kultaista kelloa satuttaen sormiaan. Kosmiset viisarit liikahtivat jälleen eteenpäin, ja aloittivat uuden tappion syklin. Aina vain uudestaan ja uudestaan.
Bio-Klaanin kaupunki
Kadut olivat autioita kun Kapura asteli kohti kotiaan eikä vieläkään ollut varma, mitä hänelle oli metsässä tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, kuinka häneen suhtauduttaisiin petturuustutkinnoissa.
Eikä hän tiennyt, syytettäisiinkö häntä Cevanin murhasta.
Eikä hän tiennyt, mitä Zairyhille oli tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, mitä epäselvä kani aikoi.
Niin monet narut olivat Kapurassa kiinni…
… mutta silti hän tunsi sinä hetkenä olevansa vailla suuntaa.
Tarek oli ollut oikeassa. Tähdet olivat hävinneet ja jättäneet jälkeensä vain epävarmuutta, vain vastaamattomia kysymyksiä, vain mysteerejä.
Abzumon ilma-alus
Purppura piipari istui valtaistuimellaan mustan taivaan alla ja tarkasteli edessään hitaasti pyörivää skakdikehon kolmiulotteista mallia. Makutan kasvoilla virnisteli tieteellisen innostuksen katse. Skakdimallin kädet oli levitetty sen sivuille. Abzumo selasi läpi ruumiin eri kerroksia, ja lopulta näkyvissä oli pelkkä luuranko ja himmeänä hehkuva ihokerros merkitsemässä skakdin ääriviivoja.
”Spiriah oli tylsimys työstäessään näin mielikuvituksettomia liskoja”, makuta totesi. ”Mutta kyllä heistä johonkin taitaa olla.”
Zairyh ei vastannut varjojen herran kommentteihin.
Kun hän tarkemmin pysähtyi miettimään, asiat olivat nyt huonommin kuin ne olivat koskaan olleet. Jouera oli elossa ja vaarallisessa asemassa. Kapura ei ollut enää hänen vallassaan. Lisäksi oli muitakin epävarmoja muuttujia… kuten ko-matoran, jossa piileksivän mielen kasvi osasi nyt veikata Desableksi.
Siispä Zairyh ei pysähtynyt miettimään.
Siispä Zairyh päätti vain jatkaa eteenpäin.
Hän ei tiennyt, mitä polun päässä odotti, mutta hän oli sen jo valinnut…
… tai sitten se oli valittu hänelle.
Klaanin käytävät
Kapura asteli kohti huonettaan… ja hänen mieleensä palasivat kaikista maailman asioista epäselvät sanat, joita kani oli aiemmin hänen päälleen syössyt.
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
“Kaikista maailman asioista”, huokaisi Kapura itsekseen. Ketään ei sentään ollut kuulemassa.
Oli selittämätöntä ja typerää, että kani tiesi, kuka oli Tarip… Oli vielä typerämpää, että se edes kykeni muodostamaan tiedoista koherentteja lauseita… Mutta kaikista typerintä oli, että juuri niitä lauseita Kapura jäi yömyöhään pohtimaan.
Se… se oli luisteleva kani.
Ei mikään merirosvojen ja heidän perämiestensä välisten suhteiden asiantuntija.
Silti… mitä mieltä Tarip olisi hänestä kaiken jälkeen?
“Lopeta”, seppä käski itseään. Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä kellon ollessa aika mitä ja muutenkin sekavassa tilassa.
Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä koskaan.
Sillä jos omistaa elämänsä virheittensä korjaamiseen, ei saa uskoa maailmaan vailla anteeksiantoa.
Mutta kaikesta pelottavinta oli se, että Taripilla oli kaikki maailman oikeudet vihata häntä… ja että Kapura ei voisi syyttää häntä siitä.
Mutta eikö hän kuitenkin ottaisi mieluummin sellaisen todellisuuden, jossa Tarip eli mutta ei sietänyt katsoa häntä?
Miksi Kapura sitten vaivasi päätään näillä ajatuksilla?
Koska tapahtumien päätepiste lähenee.
Koska langat kiristyvät ja pian saavutaan koskeen.
“Hiljaa”, toa komensi itseään. Nuku yön yli. Silloin olet vähemmän sekava… ja vähemmän humalassa, hän oli usein joutunut lisäämään komennellessaan alaismerirosvojaan.
Ja ehkä se tässä olikin kaikkein kamalinta. Vaikka oli kuinka yrittänyt, Kapura ei ollut vieläkään onnistunut unohtamaan, jättämään menneen taakseen ja astumaan eteenpäin. Ja vihasi itseään sen vuoksi. Mitä hyötyä mistään enää oli?
Tarip oli kuollut eikä tulisi takaisin, vaikka hän kuinka toivoisi.
Ja kyseenalaisia jumaluuksia lukuunottamatta ei ollut ketään, joka sepälle antaisi hänen syntinsä anteeksi.
Joten miksei hän pystynyt päästämään irti ja keskittymään siihen, mitä oli nyt? Siihen, johon hänellä vielä oli edes vähän vaikutusvaltaa?
Hyödytön ajatusleikki! Tähdet ovat karanneet ikuisuuteen.
Missä on tiesi, toa? Minkä Kohtalon on sinulle Mata Nui takonut? Missä kulkee polkusi?
Ja…
… onko se koskaan kulkenutkaan?
“Minä en tarvitse Kohtaloa päättääkseni elämästäni”, Kapura mutisi. Filosofinen yksinpuhelu kantautui kuuroille korville linnakkeen autiossa yössä. Mitähän kello edes oli? Etsittiinkö häntä vielä? Tuskin sentään näin myöhään.
Mihin ajattelit tämän kaiken johtavan?
Mistä löydät korvikkeen sille, jonka kerran menetit?
Kapuran huoneen ovi erottui jo käytävän päässä. Se merkitsi, että hän pääsisi pian Unen Valtakuntaan, jossa todellisuus oli vain todennäköisesti eikä varmasti painajaismaista.
Ovi oli raollaan.
Kapuran hengitys pysähtyi hetkeksi.
Haluatko sinä todella nähdä, mitä siellä on? Juokse pois äläkä koskaan palaa! käski jokin panikoivampi osa hänen mieltään.
Mutta tulen toa ei juossut karkuun. Hänen narunsa vetivät kohti puuovea, joka oli raollaan, vaikkei sen kuulunut olla.
Tulen toa asteli sen luo ja raotti varovasti yhä tietäen, ettei hänen pitäisi olla tässä. Että hänen kuuluisi juosta karkuun.
Mutta toisinaan narujaan on vaikea päihittää.
Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
Nyt teki mieli lausua kunnon runo.
Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.
olipa keran kani
jolla oli arrteet
kunes
ei enää olut kaan
korvat arteet löy tää
kelo ne sälilö tää
ja siten on se yk si
jota en laulakoska
se on
slalai suus
Punasiirtymä
Norea
Betty, taivaalla
Aamu
Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.
Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.
Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.
Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.
Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.
Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.
“Matoro”, Kapura huokaisi. “Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”
Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. “Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.
“Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. “Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”
Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
“No”, hän vastasi. “Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!
“Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, “mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”
“Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”
Kapura oli hetken hiljaa.
“Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”
“Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
“Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
“Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. “Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”
“Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? “Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”
“Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. “Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”
Telakka
Aamu
Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.
Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.
“Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. “Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”
“Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. “Same haluaa jutella.”
Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.
“Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
“Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.
Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.
Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.
“Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. “Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”
“No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.
Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.
“Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.
Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.
Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven “Hei! Missasinko mitään?”
“Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.
Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.
“No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.
Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.
“Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”
“… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. “Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”
Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.
“Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. “Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.
“No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. “Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”
“Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. “Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”
“Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. “Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”
Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
“Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”
Krikcitin suu melkein loksahti auki.
“Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”
Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.
“Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. “Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”
“Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. “Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”
“Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. “Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”
“Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.
“Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.
Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. “Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”
“Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
“Murtautuiko hallitus minun Pajaani?”
“Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.
Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. “Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”
Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.
“… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
“… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
“… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”
Matoro huokaisi ja pudisti päätään.
“Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, “mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”
Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
“Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.
“Selvä”, sanoi Kapura. “Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”
Jään toa pyöräytti silmiään. “Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”
“Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. “Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”
Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
“Tämä siis…” aloitti Taguna, “tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
“Joo”, vastasi Kapura.
“Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
“Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. “Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”
“Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. “Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”
“Se onnistuu”, sanoi poliisilek. “Teemme sen matkalla.”
Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.
“Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
“Radiopuhelin”, tämä vastasi.
“Aha.”
Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).
“No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.
“Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. “Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”
Admin-torni, Bio-Klaani
Aamupäivä
“Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. “Käy istumaan.”
Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.
Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.
“Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. “Mistä aloitamme?”
Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
“Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.
“Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.
“U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.
Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.
“M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. “Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”
Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
“Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. “Kerro koko tarina.”
Ja Matoro kertoi.
Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.
Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.
“… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. “Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”
“Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.
Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.
“Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.
“Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. “Totuudenmukaisesti.”
“Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. “Mutta en osannut odottaa tätä.”
Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.
“Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”
Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. “Selvä”, hän huokaisi ja nousi. “Pysyn linnakkeessa.”
Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
“Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”
Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.
Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.
Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.
Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.
Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.
Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.
Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
Etäisesti vain, mutta tunsi.
Vaehranille ja Gahlok Valle
Helei,
Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.
Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.
Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.
Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.
Seikkailullisin terveisin,
Matoro
Kuukaudessa.
Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.
Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.
Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.
En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.
Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.
Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.
Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.
Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.
♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.
Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.
♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫
“Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. “Mikset voi jo mennä pois?”
♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫
Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.
Bio-Klaanin käytävät
Aamupäivä
Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.
Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.
Ja harvat niistä lupasivat hyvää.
“Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.
Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.
Aha.
Voi ei.
Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.
Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.
Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.
“Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.
“Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. “Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
“Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”
Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.
“Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. “En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”
Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
“Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, “että mikä irnakkissa tuo on.”
“No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, “mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.
“Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. “Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”
Et kuule tiedäkään.
“Useat”, ilmoitti Kapura. “Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.
“Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. “Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”
“Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. “Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”
Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
“Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
“En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
“Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”
Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
“Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”
Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
“Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”
“Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, “mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”
Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
“Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
“Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”
“Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. “Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”
Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
“Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, “minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”
Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
“Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, “aiheesta totuus.”
“Käy minulle”, Kapura vastasi, “mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”
“Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”
Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus “en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
Eikä se ollut hyvä muisto.
“Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. “Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”
“Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.
“Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”
“Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”
“Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”
“Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. “Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”
“Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. “Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.
Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
“Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. “Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”
“Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”
Skakdi tuhahti hiljaa. “Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”
“En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”
“Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. “Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”
Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.
“Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, “mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”
“En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. “Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”
“Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, “ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.
Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”
“Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.
“Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.
“Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.
“Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. “Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”
Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
“Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”
“Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. “Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”
Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ‘ulos toimistostani’.
Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.
Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.
Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.
“Hallojaa?”
“Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. “Pidä seppää silmällä.”
Taukohuone
Päivä
Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.
Tip.
Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.
Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.
“Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.
Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.
“Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. “Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
“Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”
“G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. “Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
“Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
“Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
“Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
“Kuten aina.”
Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.
Matoron huone
Päivä
Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.
“Mitään kesken, Matoro?”
Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.
“Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. “Tule sisään.”
Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.
“Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
“Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”
“Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. “Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”
Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
“Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”
“… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. “Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”
“Jos siitä puhut”, mutisi toa, “riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”
“Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. “Mitä adminit aikovat tehdä meille?”
“Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. “Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”
“Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.
“Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. “Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”
“No”, toa huokaisi katse ulkona. “Ehkä modet osaavat asiansa.”
“Ehkä”, Kapura arvioi. “Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”
Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.
“Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. “Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”
“Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. “Mutta… mutta…”
Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.
“Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. “Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.” Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.
“Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.
“Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.
“Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.
“Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.
“Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. “Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”
“Petti sinut”, Matoro tarttui. “Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.
“Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”
Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
“Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”
“Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. “Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”
Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
“Entä kello sitten?”
“Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”
“Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. “Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”
“En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, “mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”
“MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.
“… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
“… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
“… en usko…?”
“… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
“… no mille Zairyh puhui?”
Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.
“Minulle.”
“… ahaa?” sanoi Kapura. “En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”
“Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
“En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”
Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.
“N-no…” toa lopulta mutisi, “mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”
“En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. “Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”
Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.
“Seppä”, sanoi Taguna, “mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”
“En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.
Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.
Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa. Bhaix-dox -raukka…
Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.
Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
“Takalek?”
“Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
“Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
“Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. “Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”
Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
“Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
“Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. “Onko mielessäsi jotain?”
“Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”
“Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. “Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
“S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
“010…”
Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.
“Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.
“Mistä?” huokaisi takoja. “Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
“Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. “Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”
Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
Että Kapura vihasi kuulusteluja.
Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.
Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.
Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.
“Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. “Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”
“Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. “Selitä tarkemmin.”
Kapura huokaisi. “Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
“Ei sitä kohtaa.”
Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
Mitä poliisi hänestä enää halusi?
“Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. “Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”
Kapura naurahti typerälle syytökselle. “Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”
“Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
“Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. “Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”
Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.
“Kuuntele sitten”, käski Taguna. “Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”
Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.
“Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. “Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:
Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?
Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”
“Hiljaa”, keskeytti Kapura.
Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.
“Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. “Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.
Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?
Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?
Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran? Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?
Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”
“Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.
“Taguna“, Same sanoi. “Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.”
“No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”
“Laita se päälle“, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.
Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.
“Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”
“Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
“Tarkista tilanne“, komensi haimies.
“Ahaa, saanko minä lähteä?”
Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
“Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.
Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?
“Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.
“Kai?” pohti Taguna. “Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
“Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
“Varmaan jotain… en minä muista.”
Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.
“Miksi?” tiedusteli korttihai.
“On tapahtunut henkirikos.”
“… ai.”
“Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.
“Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. “En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
“Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
“Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
“Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.
Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.
“… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. “Vankemman.”
“Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”
Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.
Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.
Luisteli.
Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.
“hu ps”
Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.
“PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.
Pääportille.
Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?
Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.
Minuutteja.
Tunteja.
Tunteja Mielen Prinssin kanssa.
Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
“Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”
“Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
“On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
“Miten se minuun liittyy.”
“Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. “Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
“… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
“Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
“E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.
“Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
“Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. “Mitä tiedät siitä Cevanista?”
“En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.
“Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
“… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.” ♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫
“… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.
Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
“Takalek”, hän vastasi.
“Tilannepäivitys”, ärähti Same. “Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.”
“Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
“Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”
Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. “Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”
He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
“Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.
Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…
… ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.
Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?
Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
“Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
Se ei palanut.
Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. “No?”
“Hän on kuollut.”
Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. “Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. “Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”
“Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
“Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
“Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
“Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
“Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”
Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.
“Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
“Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
“Me… tulossa…” särisi vastaus. “Ja… yksi… epäselvä…”
Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.
Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.
Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.
Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.
“moi best toat ja krikket”
Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
Mitä. Ihmettä.
En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.
Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.
Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. “poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”
Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.
Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.
“haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.
“Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.
“trurpa kii tymä tooa”
Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.
“Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.
Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.
Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.
“heh”, kani sanoi.
“Laske ase.”
Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.
Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
“Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.
Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.
Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.
“läppä oli”
Sitten kani ampui.
Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.
Takalekin katse särkyi.
“TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.
Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.
Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. “moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…
…ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.
“mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.
Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
“Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.
“Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.
Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. “Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.
“… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.
Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.
Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.
“lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. “ELI BÄNIT”
Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.
Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.
“Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. “sinä edes teet-” Väistö. “sillä kellolla?”
“TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”
Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.
Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.
“nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.
Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.
“moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.
Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
Tai ne naamiovoimat.
Tai mitkään voimat ylipäätään.
“hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”
Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.
“best perrä mies heh”, kani sanoi.
“TARRIP SANOI ETÄ ‘KUOLE PETURI SEN KIN PETURI'”
Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
“Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”
Kani vastasi revähtämällä nauruun.
Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.
Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. “Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”
Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.
“anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.
“Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
“Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.”
Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.
“Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
“Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.
Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.
“eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.
“Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.
Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.
Ja oli jo pian poissa.
“Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. “Mikä hemmetti se otus edes oli?”
“Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura“, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
“Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.
“Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
“Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
“… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
“Toivon ainakin niin….”
Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.
Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.
Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.
Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.
Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.
Ei lainkaan.
Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.
Ilta otti koko saaren syleilyynsä. Hämärtyvä taivas hohti punaisena. Puut ja pensaat Kapuran ympärillä loivat maahan varjot, joita Tulen takoja erehtyi välillä luulemaan olennoiksi. Mutta nyt hän oli yksin, istui kannolla ja tuijotti merelle.
Maassa hänen edessään lepäsi miekka, joka oli yhä tahriintunut vaaleansinisestä verestä.
Toa arvioi uudelleen ja uudelleen tilannetta ja päätyi joka kerta samaan lopputulokseen. Hän oli jo astellut eteenpäin polulla, joka ei sallinut kääntymistä takaisin. Siispä toa huokaisi, nousi ylös ja poimi miekan käsiinsä. Oli se kauniisti taottu, mutta aseesta luopumisen vaikeus ei liittynyt sen tunnearvoon. Tehtyään sepäntöitä vuosia Kapura ei enää kiintynyt mihinkään valmistamaansa. Aseita tuli ja meni. Katosi kaukaisille saarille kesken seikkailujen.
Tai tässä tapauksessa pudotettiin mereen tarkoituksenmukaisesti.
Helpostihan yksinäinen miekka katosi.
Kapura asteli rantahietikolle ja etsi katseellaan paikan, jossa tuli syvää lähimpänä rantaa. Tätä sapelia ei kukaan saisi löytää.
Toa varmisti vielä pikaisesti olevansa yksin ja sinkosi aseen ilmaan. Se molskahti mereen ja upposi. Valitettavan lähelle rantaa, mutta Klaanin lainvalvojilla tuskin oli aikaa haravoida koko saarta löytääkseen vain yhden miekan.
Mutta yksi todiste oli jäljellä. Toa vielä puhdisti kätensä verestä, joka oli jäänyt niihin miekasta. Vaaleansininen huuhtoutui mereen ja katosi kuin sitä ei olisi takojan kämmenissä koskaan ollutkaan.
Ja niin oli päätös tehty. Peruuttamaton päätös. Ei toan mieliala siitä kohonnut, mutta ainakin hänen ajatuksensa saattoivat keskittyä nyt johonkin muuhun.
Kuten toiseen päätökseen, jonka takia hän oli oikeastaan rannalle saapunut.
Koko paluumatkan ja päivän Klaanissa hän oli mietiskellyt. Mutta vaikka kumpikin oli ollut pitkä, yksikään havainto ei vieläkään tarjonnut mitään muuta tapaa ratkaista tilanne.
Zairyh oli tuolla jossain kera sirujen.
Zairyh oli luvannut palata tapaamispaikalle selvittyään Jouerasta.
Yksikään kaksikon muista kohtaamisista rannalla ei ollut mennyt erityisen hyvin. Eikö petollinen kasvi ollutkin vain manipuloinut toaa ja kerta kerralta käännyttänyt tätä puolelleen? Zairyhiin luottaminen ei ollut missään mielessä hyvä päätös, mutta Kapurasta tuntui, ettei muutakaan ollut. Se, että kasvi ojentaisi entiselle liittolaiselleen kummankin Nimdan sirun, oli pelkkää harhaluuloa.
Mutta mitään muutakaan ei ollut.
Olkoon itsetuhoista. Olkoon todennäköisesti ansa.
Jos oli edes pieni mahdollisuus saada tietoa, täytyi Kapuran tarttua siihen. Sitä paitsi toasta tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen hän tarvitsi edes hetken rauhaa, eikä sitä ollut Klaanissa tarjolla.
Siispä tulen toa oli illan sekä tilaisuuden saavuttua poistunut Klaanista ja suunnannut askeleensa tutulle tapaamispaikalle. Tänne Zairyh osaisi tulla, mutta istuttuaan jonkin aikaa ja tuijoteltuaan aaltoja Kapuran mieleen alkoi nousta epämiellyttävä ajatus… Entä jos joku muukin osaisi?
Kapura kääntyi ympäri istuimeksi soveltamallaan kannolla. Nyt häntä ei voitaisi yllättää maalta. Ei kenenkään tai minkään toimesta.
Kuinkakohan nopeasti outo reikä fysiikassa (tai millä Zairyh olikaan päättänyt matkustaa) liikkuisi? Saapuisiko Zairyh edes tänään? Se saattoi olla mahdollista, mutta kasvin puuttumisesta ei voinut vielä vetää johtopäätöksiä. Mutta jos poissaolo toistuisi, se voisi merkitä sitä, että kasvi oli kohdannut luodolla tappion. Ja jättänyt sirunsa Joueran käytettäviksi.
Oliko Zairyhin tappio edes mahdollista? Sirut olivat toki voimakkaita, mutta Kapurasta oli kuitenkin järkevää ottaa pienikin mahdollisuus huomioon. Zairyh oli jakanut toalle luodon olinpaikan telepaattisesti, mutta mitä kasvi sillä aikoi? Halusiko kuollessaan jonkun muun tappavan Joueran? Siinä tapauksessa Kapura pelkäsi, että tieto Joueran piilopaikasta oli saattanut levitä pidemmällekin. Kuten erään makutan tietoihin.
Jos mitään ei tapahtuisi pariin päivään, Kapuran olisi kai suunnattava itse luodolle. Mieluiten vahvan tiimin kanssa, jos kilpajuoksussa olisi mukana myös makuta Abzumo. Matoroa ei seppä halunnut enää vetää mukaan sirujahtiin, mutta muita ehdokkaita varjosti se epämiellyttävä mahdollisuus, että Klaani suhtautuisi Kapuraan entistä epäilevämmin.
Jos muut eivät suostuisi mukaan, tulen takoja lähtisi vaikka itse. Sirujen päätyminen Abzumon haltuun oli päivä päivältä realistisempi uhkakuva. Saattoi olla totta, ettei Klaanikaan ollut Nimdan suhteen luotettava taho, mutta parempi se oli kuin itse varjojen herra. Ehkä Kapura voisi myös järjestää sirut toisaalle. Mieluiten jakaa ne ympäri maailmaa salaisiin ja turvallisiin paikkoihin. Deltan uskominen Uuden Käden haltuun oli ollut Matoron järkevin päätös koko matkan aikana.
Kapura havahtui mietteistään kuullessaan aluskasvillisuuden rapisevan etäällä. Toa nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, mutta mitään tai ketään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Taivaalla aurinko jatkoi tasaista laskuaan aaltoilevaan mereen. Pian se katoaisi, ja silloin Kapura palaisi suosiolla linnoituksen muurien turviin.
Sikäli kun nekään olivat enää turvallisia.
Tulen takoja istuutui takaisin kannolleen ja yritti pitää vireystilansa mahdollisimman korkeana. Ehkä hänen olisi kannattanut nukkua enemmän ilma-aluksessa roolipelisuunnittelun sijaan. Mutta toisaalta nukkua voi kuolleenakin, ja suunnitteluun käytetty aika näkyisi toivottavasti kampanjan laadussa. Kapura ei väittänyt osaavansa ennustaa tulevaisuutta, mutta hän arveli uuden tähden syttyvän Klaanin legendaaristen roolipeli-iltojen joukkoon.
Myös petturitutkinnalle täytyi yhä tehdä jotain. Kapura oli ehtinyt pohtia vaihtoehtojaan useasti halki Metru Nuille tehdyn reissun, ja sirut vaikuttivat yhä helpoimmalta ratkaisulta. Kuka voi syyttää petturiksi sitä, joka tuo Klaanille kaksi sirua? Myös itsenäinen petturitutkinta toimisi, kunhan toan haalimat todisteet olisivat tarpeeksi uskottavia. Mutta kenellä järjestön jäsenellä ei ollut edes vähän salattu ja hämärä menneisyys? Oliko Snowie oikeasti liskomatoran? Mitä salattuja yhteyksiä oli Domekilla ja hallituksella?
Toa oli jälleen uppoutunut liian syvälle ajatuksiinsa. Rapisiko lähellä puskassa? Uudestaan nousi Kapura seisomaan ja teki pikaisen tarkistuskierroksen. Yhtä tuloksettoman kuin se edellinenkin. Huhut sepän vainoharhaisuudesta eivät olleet liioiteltuja, mutta toisaalta tämä keksi Zairyhin lisäksi useammankin muun tahon, jolla voisi olla syitä hiipiä hämärän suojissa. Rakkaalla merirosvolla oli monta vihollista, vaikka lause venyttikin reilusti rakkaan määritelmää.
Kapuraa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mukaansa minkäänlaisia muistiinpanovälineitä. Kynä ja paperi olivat klassinen mutta toimiva tapa järjestellä villinä laukkaavia ajatuksia järkevämpään muotoon. Useimmiten jonkinlainen järjestys löytyikin. Se oli yksi tapa, jolla maailma tuntui muistuttavan roolipeliä. Kaikella oli Kohtaloon, tuohon ilmiöön fysiikassa, kirjattu tarkoitus, ja yhdistämällä vihjeet saattoi sen löytää. Keräämällä tarpeeksi paloja saattoi muodostaa kuvan. Löytää viimein Totuuden.
Ja mikä oli Totuus tällä hetkellä? Zairyh saattoi olla matkalla tapaamispaikkaan toteuttamaan jonkin epämääräisen Kapuraan liittyvän juonen. Tai sitten Zairyhin kuollut juuristo saattoi maata luodolla, jossa joko hullun tiedemiehen tai hullun tiedemiehen, joka oli myös makuta, käsi kohottautui kohti kahta Nimdan sirua.
Lähtöasetelmat eivät kieltämättä olleet kovin hyvät. Kun soppaan lisättiin vielä muut tahot, jotka juoksentelivat pahaenteisen arvaamattomina ympäri maailmaa (tai jopa Klaania)…
Rits.
”Zairyh?” kysyi toa. Ei vastausta.
Mutta nyt Kapura oli varma siitä, että oli kuullut jotain. Tulen takoja nousi rauhallisesti ylös ja lausui kasvin nimen uudelleen saamatta vieläkään vastausta. Se ei siis ollut Zairyh? Vai oliko?
KAPURA
Ajan kulku hidastui. Punainen valo säteili toan näkökenttään ja peitti sen kauttaaltaan. Kipu täytti hänen mielensä, ja fyysinen maailma hälveni kuin pelkkä harha. Jossain kaukana sepän keho kaatui taaksepäin.
KAPURA
KAPURA
KAPURA
Kaikki sumeni kun punainen halkoi tulen takojan mielen. Taivaisiin kohottautuvat puut olivat enää etäisiä varjoja. Yhä uudestaan toa kuuli nimensä…
KAPURA
KAPURA
… kunnes vajosi pimeyteen.
Punasiirtymä
Abraxas
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Vain ujeltava tuuli rikkoi ajoittain hiljaisuuden Tiedon torneissa.
Ja niin oli hyvä. Legendojen kaupungin älyköt työskentelivät sanomatta toisilleen sanaakaan: tutkivat, kehittävät, pohtivat. Kristallirakennelmat seisoivat vankasti ja ylpeästi, kohosivat kohti punatähteä. Täällä taivaankappaleiden liikkeitä tulkittiin. Oppineet tarkkailivat kupolille piirtyvää tähtitaivasta ja ottivat selkoa Kohtalon verkosta, jonka osaksi Suuri Henki oli jokaisen kutonut. Muutkin tieteenalat kukoistivat, ja Ko-Metru oli selvästi koko kaupungin, ellei jopa koko maailman, ajattelun ja tieteellisen tutkimuksen keskus.
Yö oli jo laskeutunut, mutta hiljaisuus Ko-Metrussa ei sitä tavallisesti vaatinut. Kuun valo heijastui ohuista kristalliseinämistä. Korkeimpien tornien yläkerrokset olivat ikijäässä. Karussa maastossa ei viihtynyt moni Metru Nuilla yleisesti tavatuista rahilajeista.
Nimeämispäivänä tornit, kuten muutkin Metru Nuin laitokset, avattiin muiden metrujen kansalaisille. Kovin moni ulkopuolinen ei Ko-Metrussa kuitenkaan vieraillut. Kansallinen vapaapäivä käytettiin mieluummin tutustumiskäyntiin Arkistoissa tai teknologisten innovaatioiden ihailemiseen Le-Metrussa.
Jään matoranit eivät kylmästä piitanneet. Jaloa Rurua kantava kansalainen merkitsi huolellisesti muistiin Punaisen tähden paikan ja päätti työpäivänsä eräässä tornissa. Hän painoi napista sulkeakseen teleskoopin, jotta sen linssi ei huuruuntuisi. Tämä Tiedon torni oli yksi korkeimmista. Ko-matoran sulki nahkakantisen havaintovihon, laittoi sen laukkuunsa ja asteli kohti portaita.
Matoran pysähtyi hetkeksi. Torni vapisi tuulen yltyessä miltei myrskyksi. Viime nimeämispäivänä eräs matoranin ta-matoralaistuttava oli käynyt tutustumiskierroksella. Tulisielun ensimmäinen, kauhistunut kysymys oli kuulunut: “Eivätkö nämä voi sortua?”
Tietenkään Tiedon tornit eivät sortuneet.
Olisivatko tulevaisuuden näkijät tehneet niin pahaa suunnitteluvirhettä?
Keskellä tornia oli toinen työskentelypiste. Tätä huonetta ympäröivät useat kirjahyllyt. Sitä käyttävä työläinen oli jo lähtenyt. Tietenkin; hänellä ei ollut intohimoa. Ko-matoran oli työskennellyt kovasti päästäkseen nykyiseen asemaansa, eikä hän ajatellut päästää siitä irti. Kohtalon polkujen tulkitseminen oli töistä palkitsevin. Mitä kerroksessa työskentelevä Cevan edes teki? Matoran ei muistanut, mikä viittasi vahvasti siihen, ettei mitään erityistä.
Muilla ei ollut kunnianhimoa, jään matoran ajatteli laskeutuessaan tikkaita Tiedon tornin juureen. Muut tyytyivät täydentämään olemassaolevaa tietoa ja pyörittelemään vanhoja ideoita. Ko-matoranin ajatukset palasivat tämän ta-matoralaisystävään, joka oli toki taitava mekaniikassa, mutta tuhlasi taitonsa turhanpäiväiseen. Mitä hyötyä tästä on? ko-matoran oli kysynyt ystävältään tämän esiteltyä jotakin rakentamaansa laitetta. Mitä aiot tällä tehdä? Mutta tämä oli vain mutissut epäselviä lauseita siitä, kuinka etsi vielä loistoideaansa.
Ko-matoran astui ulos tornista laskeuduttuaan pohjakerrokseen. Tänään tuuli tavallista kovemmin, kuten tornin huojunta sekä viiman raivokas ääni olivat vihjanneet. Valokivet keppien päässä ohjasivat kulkijaa kohti Ko-metrun asutettuja osia. Muutamassa tornissa näkyi vielä työskentelyn merkkejä. Pian lunta alkoi sataa. Sääolosuhteet olivat tavallista kovempia, mutta eivät suinkaan kriittisiä tai odottamattomia.
Yläilmoissa, läheisen Tiedon tornin huipulla, kristallikiipijä korjasi asentoaan rakennelman huojuessa.
Vahkeja tähän aikaan? ko-matoran pohti astellessaan pitkin polkua. Näkyvyys oli heikentynyt huomattavasti, mutta hän erotti silti mekaaniset lainvalvojat selvästi. Muutama matoran oli kerääntynyt niiden ympärille.
Valkoinen keerakh viittoi ko-matorania luokseen. Hurmaava laite! Ajatus työvoiman koneellistamisesta oli jo aikoja kiehtonut Ko-Metrulaista. Eikö jokin täysin mekaaninen tehnytkin täydellistä työtä? Konepoliisit pystyivät toimimaan täsmälleen kuten ne oli ohjelmoitu. Ei epäröintiä. Ei psyykkisen paineen alla murtumista. Ja lukuunottamatta toimintahäiriöitä ei myöskään virheitä.
Uppoutuneena ajatuksiinsa matoran ei ehtinyt katsomaan ylös.
Vahkipartio oli saartanut kolme kristallikiipijää yhteen torniin. Niiden toimintaprotokollat käskivät hajauttamaan rahijoukon, sillä liiallinen paino voisi vahingoittaa tornia. Yksi lainvalvoja toimi parhaaksi katsomallaan tavalla ja loikkasi kohti kristallirakennelmaa, jonka huipulla rahit kyyhöttivät.
Ko-matoran kuuli yltään ulinaa. Nyt hän ymmärsi vahkit. Myrsky varmaankin säikäytti rahit, matoran ajatteli ja kiihdytti askeliaan kohti keerakheja.
Yläilmoissa yksi kristallikiipijä sohaisi kynsillään sen torniin hypännyttä vahkia. Lainvalvoja horjahti taaksepäin ja iski sauvansa kiinni kristalliin välttääkseen pudotuksen maahan. Toinen kristallikiipijä ulvahti ja loikkasi kohti läheistä Tiedon tornia, mutta hyppy jäi lyhyeksi. Peto törmäsi kristallirakennelmaan ja iskeytyi taaksepäin pudoten kohti maata.
Rahi karjaisi ja iski Tiedon tornia kynsillään hidastaakseen putoamistaan.
Kristalli päästi korviavihlovan äänen repeytyessään.
Ko-matoran kuuli muiden huutavan, muttei ehtinyt väistää.
Putoava kristallipiikki lävisti hänen kehonsa.
Vaaleansininen veri tahri maan. Komaukasvoinen matoran juoksi ko-matoranin viereen, mutta tämä ei saanut sanoista selvää. Etäisesti hän tunsi itsensä nostettavan ilmaan, mutta kaikki hämärtyi hiljaa ja katosi epätiedon usvaan.
Lumi putosi taivaalta kuin hidastettuna ja illan vähäinen valo heijastui kristallista hänen silmiinsä. Rahi huusi jossain kaukana.
Pimeys.
Bauinuvan parantola
Vuosia sitten
Pieni sininen nainen istui jakkaralla jalat ristissä. Ga-matoralaisen sormet näpyttelivät tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ilman, että tämän tarvitsi edes katsoa siihen.
“Herra… Desable?” Cehaya sanoi kysyvään ääneen. Hän käänsi tryna-kasvojaan hieman kenoon ja hapuili potilaan katsekontaktia.
“Niin, tohtori?” puhui matoran jalon Rurun takaa. Äänensävy oli neutraali, lähes pelkistetty. Mutta kuitenkin kohtelias.
“Pahoitteluni, ettemme saaneet järjestettyä omaa psykologiasi paikalle. Otin vapauden tehdä hänen vuoronsa tällä viikolla, jos se ei häiritse liikaa”, nainen totesi asiallisesti.
“Ei se mitään, tohtori. Minusta tuntuu, ettemme koskaan päässeet yhteisymmärrykseen minusta ja tilanteestani.”
Keltaiset silmät käväisivät laitteen näytöllä nopeasti tiedonjyviä noukkien.
“Haluatko siirron kokonaan toiselle psykologille? En voi vannoa pystyväni paljoon… tässä tilanteessa.”
Jos Cehaya olisi ollut yksin, hän olisi huokaissut syvään. Psykiatri tekemässä psykologin vuoroa? Dumen hallinnon skalpelli oli leikannut Bauinuvalta joka vuosi ahnaammin varoja, eikä se ollut enää salaisuus muille kuin potilaille.
“Olisi hienoa, jos edes yrittäisitte”, sanoi Desable. “Kuten sanoin, hänen hoitomenetelmänsä eivät mielestäni sovi omaan tilanteeseeni. Minun työhöni kuuluu ajatusten toistuva työstäminen, mutta hän ei vastaa kysymyksiini. Hän ei tyydytä uteliaisuuttani.”
Sinisten sormien naputusta laitteen näyttöä vasten. “Mm-hm”, mielilääkäri äännähti ko-matoralaista filosofia katsellen. “Tiedätkö, kuka kysymyksiisi… osaisi vastata?”
“En tiedä, osaako kukaan”, vastasi matoran. “Mutta se ei suinkaan ole minulle uutta. Työssäni kuljen usein kaukana konkretian maailmasta.”
Cehaya katsoi Desablea pitkään. Potilas oli hänelle täysin vieras muilta kuin kirjanpidollisilta velvollisuuksilta, eikä edes aamun ensimmäinen sellainen. Nainen ei edes vastannut itse tämän lääkityksestä – kristallitornin onnettomuuden käsittely oli ollut aivan toisenlaisten tohtorien työtä.
“Lukemani mukaan olet osoittanut kuitenkin merkkejä paremmasta”, psykiatri sanoi nousevalla äänensävyllä. “Psykologisi ehdotti jopa siirtoa toiselle osastolle. Mitä olet siitä mieltä?”
“En vastusta ajatusta.” Tauko. Merkitsevä tauko, joka paljasti ko-matoranin keskittymisen olevan jossain muussa kuin keskustelussa.
“Oikeastaan, tohtori… ”
Ja jälleen tauko.
“… olen miettinyt, voisinko esittää sinulle kysymyksen, johon minulle ei ole annettu tyydyttävää vastausta.”
Cehaya kohotti kulmaansa ja sulki laitteen käsissään. “Voit kysyä minulta mitä vain.”
“Hyvä on, tohtori.”
Desable katseli tohtoriaan arvioiden. Ja päätti lopulta esittää kysymyksensä.
“Tohtori Cehaya… Kuinka paljon luulette, että matoranin tai muun älyllisen, ajattelevan olennon aivotoiminnasta… voisi vain poistaa? Kuinka paljon arvioisitte, että on… ylimääräistä? Kuinka paljon voi… leikata pois?”
Kuinka helppoa joidenkin mielet olikaan myrkyttää toimimaan itseään vastaan. Aivan, Cehaya tajusi hiljaa pitäen viileytensä trynallaan. Yksi näistä tapauksista.
“Kaikelle aivoissamme on hyvin tarkka tarkoitus, Desable”, rouva tohtori sanoi pakottaen esiin hieman hymyä. “Jopa niille tunteille, joista et pidä. En usko, että on kenenkään eduksi edes yrittää mitään sellaista.”
“Ei, tohtori, ette ymmärrä”, sanoi Desable. Hänen äänensävyssään oli erotettavissa tietynlaista harmistuneisuutta. “Tekin pidätte minua vain hulluna. Kerroinko jo, mitä minä teen työkseni? Minä tulkitsen Ko-Metrun Tiedon torneissa tähdistöjen liikkeitä ja laadin arvioita siitä, mitä ne meille Kohtalon kautta merkitsevät.”
Ja matoran piti jälleen tauon.
“Minä olen nähnyt, kun ennustukset tulevat toteen. Mutta… minä olen myös nähnyt, kuinka saasta repii Mata Nuin tahdon palasiksi. Minä toistan kysymykseni, tohtori… ehkä vain muotoilen toisin… Onko älyllisen elämän nykytila optimaalinen Kohtalon toteutumisen kannalta?”
“En liene oikea henkilö kommentoimaan uskontoasioita, Desable”, nainen sanoi tyynesti tehden muistiinpanoja. “Filosofiasta puhumattakaan. Luulen, että olisi parempi, jos tutkisit tätä ajatusta keskuskirjastossamme.”
“Se lienee parhainta”, sanoi Desable, mutta kylmemmin kuin aiemmin. Vastaus ei ollut ollut se, jonka matoran oli halunnut.
Ja Cehaya tiesi, ettei tässä sessiossa päästäisi sitä pidemmälle.
Bauinuvan käytävä
Vuosia sitten
“Cevan, tohtori. Tunsin Desablen työn kautta”, sanoi komaukasvo. Hänen vieressään seisoi hiljaisena tulen toa, joka oli äskettäin esittäytynyt Joueraksi. “Lieneekö mahdollista päästä tapaamaan häntä?”
“Ei mahdotonta”, nainen vastasi hiljaa, “mutta ikävä kyllä en voi päästää teitä sisään ilman ajanvarausta ja potilaan lupaa. Turvatoimet, ymmärrättehän.”
“Siinä tapauksessa voinemme varata ajan”, ehdotti Cevan. “Voitko käydä kysymässä asiasta potilaalta välittömästi?”
Cehaya katseli saapunutta kaksikkoa mietteliäänä. Äskeinen potilas ei ollut väkivaltaisten osastolta, eivätkä toa ja matoran näyttäneet erityisen epäilyttäviltä, mutta nainen oli rikkonut protokollaa jo tarpeeksi yhdelle matoralaiselämälle.
“Voin välittää viestin. Onko kyseessä jotain kiireistä?”
“Ei erityisen.”
“Sitten lienee parempi odottaa. Ymmärrättehän.”
“Ymmärrämme kyllä”, sanoi nyt toa. Matoran näytti siltä, että haluaisi vielä väitellä asiasta, mutta he kuitenkin kiittivät tohtoria ja lähtivät.
“Desablen työtä, luulen”, sanoi Cevan heidän poistuttuaan tohtorin työhuoneesta.
“Siis mikä?”
“Se, ettei meitä päästetä sisään. Hän on aina ollut tuollainen. Jotain minua vastaan.”
Jouera kohautti olkapäitään. Hän itse piti todennäköisempänä sitä, että Desablen tila ollut vielä tarpeeksi hyvä. Miksi muuten rutiinionnettomuudesta selvinnyttä pidettäisiin niin kauan mielisairaalassa?
Mutta heidän varaamansa vierailuajan päivänä tulikin Bauinuvasta viesti, jossa häntä pyydettiin tulemaan yksin potilaan pyynnöstä.
Ehkä Cevanin arvaus oli mennyt edes vähän oikein.
Jouera kiitti tohtoria ja astui huoneeseen tietämättä mitä odottaa. Oikeastaan aika karun tilan ainoat huonekalut olivat sänky ja tuolipari. Toinen istuin nojasi vasten valkoista seinää, mutta toisen ko-matoran oli siirtänyt vasten pyöreää ikkunaa, josta avautui näkymä Ga-Metrun taivaaseen. Valkoisella lakanalla peitetty sänky oli pedattu siististi.
”Desable”, Jouera sanoi ja asteli sisemmälle. ”Tulin tervehtimään. Yksin, kuten toivoit.”
”Ota tuoli”, ko-matoran sanoi nostamatta katsettaan ikkunasta ja noteeraamatta huomautusta Cevanin poissaolosta. Kuin hänellä olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa. Kuin tulen toan vierailu olisi ollut vain lievä epämukavuus.
Jouera päätti kuitenkin totella kehotusta ja huomasi harmikseen, että tuoli oli aavistuksen verran liian pieni, jotta täysikokoinen toa olisi kyennyt istumaan sillä mukavasti. Uusien arkkitehtuurisäädösten oli ollut tarkoitus korjata ongelma, mutta jostain syystä niin ei ollut vielä käynyt.
”Mitä kuuluu? Mitä… mitä sinulle kävi?” Jouera kysyi ohimennen, vaikka olikin lukenut tarinan lehdistä ja käynyt tapahtumapaikalla pari kertaa tavallisissa toan velvollisuuksissa.
Desable siirsi katseensa kohti vierasta ja käänsi tuoliaan, jotta pystyi istumaan tätä päin. Katse oli tutkiva ja kätki sisäänsä hämärän vaikutelman siitä, että Desable odotti Joueran tekevän tai sanovan jotain. Ymmärtävän näkymättömän vitsin, josta toa ei vielä ollut tietoinen.
”Vain pienimuotoinen onnettomuus Ko-Metrussa. Ihmettelen, jos lehdet eivät kirjoitelleet. Kristallikiipijöiden ja vahkipartion yhteenotto, joka sai osan tornista sortumaan.”
Jouera vain tuijotti ko-matorania odottaen jatkoa, sillä mikään ei varsinaisesti selventänyt, miksi tämä oli nyt Bauinuvan parantolassa. Vaikutti siltä, ettei potilas aikonut siirtää keskustelua niihin suuntiin, joten toa teki aloitteen itse.
”Mikä…?” Jouera aloitti. ”Tai siis… mikä väärinkäsitys?”
Potilas väisti kysymyksen.
”Voi, puhutaan ensin sinusta. Yllätyin kuullessani sinun saaneen toan olomuodon, mutta olet varmaankin ollut kovin kiireinen, joten emme ole ehtineet keskustella asiasta syvällisesti. Mitä olet tehnyt viime aikoina? Minkälaista on toan arki?” matoran kysyi huolettomasti. Jouera kurtisti kulmiaan ja keskeytti ko-matoranin puheen.
”Tohtori sanoi jotain sinusta, ja… miksi sinä olet mielisairaalassa, Desable?”
Desable katsoi vierastaan katseessaan varjo ärtyneisyydestä. ”Minä tulen siihen, toa. Olen odottanut tätä keskustelua.”
Tämä tiedonjyvä soitti muutamaa hälytyskelloa Joueran päässä, mutta toa ei vielä reagoinut. Vain nyökkäsi osoittaakseen, että toinen oli vapaa kertomaan asiansa.
”Puhutaan siitä, minkälaista on olla toa, Jouera. Siitä, millaista on olla tulen toa Jouera Metru Nuilla. Kerro minulle.”
”Hieman epätarkka kysymys”, Jouera naurahti. ”Kuinka niin millaista?”
”Johdatellaanpa sinua hieman, siis”, sanoi Desable. ”Mitä eroa on tuntemuksissasi nyt ja matoranina? Millaiselta tuntui muuttua toaksi?”
Joueralla oli vaikeuksia vastata, ja hän joutui itsekin miettimään ja kokoamaan ajatuksiaan. Millaiselta tuntui muuttua toaksi?
Eräänä päivänä jonkin kaukaisen saaren painovoiman elementtiä edustava turaga oli saapunut Ta-Metruun ja kertonut etsivänsä seuraajia itselleen. Seuraavan sukupolven toasotureita. Turaga oli kierrellyt halki metrun pari päivää tarkoituksenaan löytää sopiva ehdokas uudeksi tulen toaksi.
Jouera tunnettiin laajalti kaupunginosan piireissä taitavana mekaanikkona, jonka suurimpiin projekteihin kuului vanhojen vahkiprototyyppien työstäminen Nuparun kanssa. Siispä turaga oli lopulta keskeyttänyt Joueran työnteon (hän oli muistaakseen ollut takomassa suunnittelemansa kanohin ensimmäistä prototyyppiä) ja pyytänyt tätä mukaansa hetkeksi. Ta-Matoran oli suostunut, ja kaksikko oli kulkenut halki Ta-Metrun hämmentyneen Joueran esitellessä kotisaartaan turagalle.
Lopulta turaga oli vaientanut Joueran tämän selostaessa pitkästi Nuparulta kuulemiaan yksityiskohtia vahkeista.
”Vaiti, matoran”, vanhus oli sanonut. ”Minulle kerrottiin, että Jouera on nimesi.”
Jouera nyökkäsi, ja turaga jatkoi: ”Minulla on laukussani toa-kivi, ja olen varannut sen tämän saaren käytettäväksi. Ta-Metrussa syntyy tänä päivänä uusi toa. Mitä olisit mieltä, jos se olisit sinä?”
Jouera palasi nykyhetkeen ja kertoi Desablelle saman, jonka oli sanonut kaukaa saapuneelle turagalle.
”Minusta toa on luonnollinen matoranin seuraava kehitysaste”, Jouera sanoi. ”Jokaisella matoranilla on elementti, mutta lukittuna. Käyttämättömänä. Eikö vasta toana pääse sen ytimeen, mikä tekee meistä sellaisia kuin olemme? Eikö toalla ole paitsi mahdollisuus ymmärtää itsestään kaikki, myös velvollisuus käyttää tätä tietoutta ja sisäistä harmoniaa muiden hyväksi? Näin minä ainakin sanoin sille turagalle, jolta toa-kiveni sain.”
”Kuulin siitä”, Desable sanoi.
Ja laskeutui hiljaisuus.
”Vastasiko tuo kysymykseesi?” Jouera tiedusteli. ”Mitä sinä halusit tietää?”
”Kuulet sen kyllä”, ko-matoran sanoi. ”Nyt puhukaamme siitä, mitä juuri sanoit. Elementaalipsykologiaa. Senkö aatteen katsot todeksi?”
Jouera nyökkäsi varovaisesti. Mekaniikasta hän olisi puhellut itsevarmasti vaikka Xian suurille insinööreille, mutta näillä aihepiireillä liikuttaessa hänen tietämyksessään oli aukkoja. ”Eikö… eikö se ole ihan järkevää? Eikö ole totta, että elementti enemmän tai vähemmän määrää koko elämämme? Luonteemme. Työmme. Asuinpaikkamme kaupungeissa, jotka on järjestelty sen mukaan. Eikö ole loogista, että on hyväksi pyrkiä kohti elementtinsä sisäistämistä ja ymmärtämistä?”
”Toki noin voi ajatella.”
”Mutta… sinä et?” Jouera ei vieläkään ymmärtänyt, mihin keskustelu oli menossa, mutta matoran näytti joka tapauksessa määräävän sen suunnan.
”Elementti on ominaisuus siinä missä kaikki muukin”, Desable sanoi. ”Vastaa minulle, Jouera: Mikä on kaikista paras elementti? Kaikista voimakkain?”
”Järjetön kysymys”, Jouera sanoi. ”Vastaapa sinä tähän: Miksi pitää olla kaikista paras elementti?”
”Oletan, että olet perillä filosofien aatteista siitä, että me matoranit pidämme Mata Nuin elossa työllämme. Että Kohtalo on Suuren hengen työkalu, jolla hän ohjaa meitä kohti omaa – ja samalla koko maailman – hyötyä.”
Jouera nyökkäsi.
”Olen pohtinut ideaa paitsi työssäni Kohtalon tulkitsijana myös täällä, kun minulla on ollut riittävästi aikaa. Minkälaisen työn kuvittelet pitävän Mata Nuin ja koko maailman toimintakykyisenä?”
”En tiedä?”
”Kokeillaan vertauskuvaa”, Desable sanoi. ”Mielletään maailma vaikkapa joksikin koneeksesi. Mitä se tekee meistä matoraneista? Me olemme tietenkin koneen osia. Jokainen pitää laitteen käynnissä, muttei yksinään pysty käsittämään koko prosessia. Mutta miksi pystyisikään? Miksi osan täytyisi ymmärtää koko kone?”
Jouera ei vastannut mitään.
”Tulen toa Jouera. Toimiiko vertauskuva mielestäsi?”
”Täytyy myöntää, että ei”, toa vastasi. ”Miellät matoranit koneen osiksi, mutta minusta se on aika raju yksinkertaistus.”
”Olen samaa mieltä”, Desable sanoi. ”Metafora epäonnistuu. Miksi se epäonnistuu? Jos universumin rakenne on todella filosofien kuvaileman mallin kaltainen, miksei jokainen matoran ole kuin koneen osa? Miksi meillä on ominaisuuksia kuten elementti, jotka eivät suoraan liity olemassaolon ylläpitoon?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä”, vastasi matoran, ”että maailman nykytila ei missään nimessä ole sellainen mekanismi, joka on ideaali pitämään yllä Mata Nuin luomakuntaa.”
”En väitä ymmärtäneeni kaikkea”, Jouera sanoi, ”mutta…”
”Mutta mitä?”
Jouera oli hetken hiljaa ja tuijotti potilasta. Tästäkö tohtori oli puhunut?
Silti…
”En väitä, etteikö ajatus olisi kiehtova.”
Voisiko Jouera väittää, että maailma ei ollut hajalla? Joka päivä uusia uutisia pahuudesta ja kauhusta, joka tuntui väistämättä kuristavan maailmaa otteessaan. Matoraneja kuoli, sillä aina näillä ei ollut toia suojelemassa itseään. Maailma vaikutti päättäväisesti syövän itsensä pala palalta. Näinkö Mata Nui oli sen tarkoittanut?
”Herää kuitenkin jatkokysymyksiä”, Jouera sanoi lopulta. ”Jos asiat ovat noin… mitä sille voi tehdä? En myöskään täysin sisäistänyt mietteitäsi elementeistä.”
”Se on toisen kerran keskustelu. Pidämme sen, kunhan vapaudun Bauinuvasta.”
Lause merkitsi myös tapaamisen päättyneen. Jouera nousi ja asetti tuolin takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin.
”Selvä”, toa sanoi astellessaan ovelle. ”Siihen asti, Desable.”
”Siihen asti, Jouera.”
Ja toa sulki oven.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Oli myöhäinen ilta. Jouera eteni hämärtyvässä maailmassa lumihiutaleiden laskeutuessa tämän kanohille ja panssareille. Toasta oli aina tuntunut epäloogiselta, ettei tulen elementin taitavilla ollut luonnollista vastustuskykyä kylmälle, mutta kai Mata Nui oli halunnut jakaa hyödyt tasaisesti eri elementtien kesken.
Jouera asteli eteenpäin kivisellä polulla. Edessä näkyi tumma hahmo, jota toa ei hämärässä tunnistanut välittömästi Desableksi, mutta pian tämän valkoisen jalon hunan muoto paistoi läpi tuiskun. Kumpikin pysähtyi ja tarkasteli toista.
”Iltaa, Jouera”, matoran sanoi ja otti askeleen tätä kohti.
”Iltoja.”
Kauanko oli kulunut kaksikon keskustelusta Bauinuvan parantolassa? Jouera ei muistanut. Ainakin viikkoja, ja ne viikot olivat olleet toalle työntäyteisiä. Mutta eivät niin työntäyteisiä, etteikö tämä olisi ehtinyt ajattelemaan.
”Minne olemme matkalla?” toa kysyi. Kylmä ympäröi hänet ja piti tiukasti otteessaan. Ahjojen äärellä kasvanut insinööri ei ollut ominaiselementissään.
”Voimme vain kävellä Ko-Metrussa”, vastasi matoralainen ja otti askeleen kohti suuntaa, josta oli tullut. ”Täällä on tähän aikaan hiljaista. Kuten useimmiten muinakin ajankohtina.”
Jouera olisi mieluummin käyttänyt sanaa kuollutta. Ko-Metru oli hiljaisimpia metruja, sillä muiden vähemmänkin asutut osat tarjosivat oivaa liiketilaa globalisoituvan saarikaupungin yrittäjille. Ko-Metrussa tapasi vain kylmään sopeutuneita ko-matoraneja. Ero Ta-Metrun vilkkaaseen katukuvaan oli valtava.
Mutta Jouera lähti kuitenkin seuraamaan Desablea.
”Kuinka on toan elämä sinua kohdellut, Jouera?” kysyi matoran. ”Kiirettä, oletan? En myöskään epäile, ettetkö mielelläsi jatkaisi projektejasi.”
”Kyllä. Kiireellistä on ollut”, myönsi Jouera.
”Onko aikaa liiennyt ajattelemiseen?”
”Tarpeeksi”, vastasi Jouera. ”Ajatuksesi ovat… kiinnostavia, sen myönnän. Mutta kaipaan yhä jotain konkreettista. Mitä sinä aiot tehdä?”
Desable katsoi toaa kohti ja hymyili. ”Aivan! Konkretiaa. Mitä on insinöörille ajatus, joka ei auta rakentamaan entistä paremmin tai tehokkaammin? Mitä on pohdiskelu, joka ei ratkaise ongelmia? Mitä on hypoteettinen malli, joka näyttää kauniilta muttei tositilanteessa toimi?”
Hetken he kävelivät hiljaisuudessa. Kohti rannikkoa, Jouera huomasi.
”En tarkoittanut sitä–”
”Ymmärrän minä sen, Jouera”, Desable keskeytti. ”Ja oikeastaan käytännönläheinen ajatusmallisi onkin yksi niistä syistä, että tällä kävelyllä kanssani olet juuri sinä. Katsoen toisesta näkökulmasta voin todeta, että Kohtalon tulkitsijana saatan puolestani minä pysytellä liiaksi abstrakteilla tasoilla… Mutta siihen on tultava muutos. Tarvitsen erilaisia kykyjä.”
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
”Kerro toki, mitä tarkoitat”, sanoi Jouera. ”Maailma on siis… virheellinen? Huono? Eikä palvele täydellisesti Mata Nuin tahtoa? Mitä sinä sille voit?”
”Voin johdatella sinut johtopäätökseen”, Desable sanoi. ”Toisinaan ajatusprosessi on lopputulosta tärkeämpi. Eikö jokainen yksittäinen hetki, jokainen merkittävä tapahtuma olekin menneisyyksien summa? Maailma toimii syklisesti, Jouera… Sinun on nähtävä tästä asiasta kokonaiskuva. Mikä tekee maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa mietti, miten muotoilisi vastauksensa kunnolla. ”Ilmeisesti se, että… että maailma on vääränlainen? On asioita, joita ei tarvita. Ja sellaista, joka jopa vahingoittaa kokonaisuutta.”
Desable nyökkäsi. ”Tämä idea on muotoutunut päässäni hiljalleen vuosi vuodelta. Tunnet kai toimenkuvani? Tarkastelen tähtiä ja yritän yhdistämällä nykyhetken menneeseen selvittää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Minne Kohtalon polut meitä kuljettavat. On tietynlaisia sääntöjä, joita tähtien liikkeet noudattavat… Se, jolla on käytössään oikeat työkalut, voi mainiosti ennustaa tulevia tapahtumia.”
He kävelivät kohti rantaa. Siihen oli pystytetty laitureita, mutta vain muutamassa oli pieniä veneitä. Isommat alukset pysähtyivät mieluummin muihin metruihin.
”Ja kun sitä työtä tarpeeksi tekee…” jatkoi Desable, ”lopulta ryhtyy miettimään: ‘Miksei Mata Nui vain laskeudu taivaista ja kerro, mitä meidän on tehtävä?’ Ajatus on tietenkin absurdi – en usko, että Suuri Henki välittää meistä enempää kuin me kanoheillamme asustavista protodiiteistä. Mutta kuitenkin… Miksi Kohtalon sivupolut? Miksi kansat, jotka eivät tottele Mata Nuin tahtoa? Miksi puolet meidän elämästämme kuluu sen uudelleenrakentamiseen, jonka joku toinen tuhosi? Tämäkö on paras keino toteuttaa Suuren hengen visio?”
Jouera ei sanonut mitään.
”Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä me tiedämme luonnostamme, mitä tehdä”, ko-matoran sanoi. ”Ehkä Punainen tähti toimii juuri niin kuin pitääkin. Ehkä… ehkä vika on meissä.”
He astelivat erään laiturin päähän ja jäivät siihen. Muutama merilintu liiti etäämmällä syöksyen välillä nappaamaan kalaa Hopeisesta merestä, mutta muuta elämää ei heidän lisäkseen näkynyt. Hiljaisuus peitti Ko-Metrua yhtä vankasti kuin lumi, joka satoi taivaista heidän päälleen.
”Ehkä maailmankaikkeuden alussa kaikki oli paremmin”, Desable sanoi. ”Ehkä silloin matoralaiskansa eli yksinkertaisemmin. Onnellisemmin. Teki työtä Suuren Hengen hyväksi, ja tämä jatkoi meidän käsityskykymme ylittävää tehtäväänsä. Kaikki oli toimintakunnossa. Mutta… mutta jokin tuhoisa syntyi. Jokin kylvi pahan meidän sisäämme. Jokin hämärsi saumattoman kommunikaation matoranien ja heitä ohjaavan Tähden kanssa. Ja se sama levisi koko maailmaan… Ja Mata Nuin luomakuntaan ilmestyi Zakazin autio maa. Makutojen synkät linnoitukset. Pimeyden Metsästäjät ja muut rikollisliigat, jotka taistelevat kaikkeuden tuhoamisen puolesta.”
Joueralle alkoi tulla kylmä. Tämä ehdotti sanattomasti kävelyä takaisin, ja Desable otti vihjeen vastaan jatkaen yhä puhumista.
”Jokin rikkoi Kohtalon täydellisyyden”, matoran sanoi. ”Jokin mursi varman järjestelmän ja synnytti hirveän epävarmuuden tähän maailmaan. Enää ei Tähti loistanut niin kirkkaasti. Joku, jokin, aiheutti tämän kaiken ja rikkoi matorankansaa vastaan…
Eikö ole aika, että otamme ohjat takaisin käsiimme?
Eikö ole aika kiittää Suurta Henkeä poistamalla tämän maailmasta sitä peittävä pahuus?”
”Mitä ehdotat? Saritrelaista vapautta maailmasta, joka on kokenut rappion?”
”Ei, Jouera”, Desable sanoi. ”Minä en aio rikkoa Kohtaloa. Minä aion parantaa sitä. Voi olla, että yksi askel on nykyisen repiminen pois… Mutta eikö se ole väistämätöntä? Jos aikoo korjata laitteen, on vanha ensin poistettava. Tämä syöpä on kätkeytynyt liian syvälle. Sen etäpesäkkeet peittävät maatamme.”
Jouera nyökkäsi. ”Miten… miten suunnittelet tekeväsi tuon? Alan ymmärtää miksi, mutta muu on minulle vielä hämärää.”
”Hienoa, että miellät edes jotain”, Desable sanoi. ”Kuinka on muun laita? Tulemme siihen pian. Nyt toistan kysymykseni: Mikä tekee tästä maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa piti jälleen mietintätauon. Ilta oli jo hämärtynyt huomattavasti, ja lämpötila laski kaksoisaurinkojen mukana, mutta toan mielenkiinto oli muissa asioissa.
”Onko saritrelainen vapaus se virhe?” Jouera esitti. ”Jos jotkin valitsevat tehdä tuhoa… Miksi se valinta edes on olemassa? Sitäkö ajat takaa?”
”Juuri sitä, Jouera”, Desable sanoi. ”Yksi valitsee rakentaa ja toinen tuhota. Toinen luo, toinen pirstoo. Voiko tuollainen asetelma olla osa Mata Nuin täydellistä luomakuntaa? Voiko kaikkeuden kohtalo levätä vain sen harteilla, että tänään useampi valitsee rakentaa kuin tuhota? Entä jos huomenna on toisin? Metru Nui on Suuren Hengen hyväksi tehdyn työn keskipiste. Entä jos valtaan nousisi petollinen turaga, joka päättäisi polttaa kaupungin ja sen asukkaat? Mitä Mata Nuille kävisi, Jouera?”
”Huonosti, luulen”, Jouera vastasi. Hän muisti toki filosofien teoriat siitä, että Mata Nuin henki oli sitoutunut fyysiseen maailmaan. Että matoranien aherrus piti tämän elossa, ja että sen päättymisellä voisi olla tuhoisia seurauksia.
Mutta vasta nyt hän alkoi käsittää, mitä ajatukset käytännössä merkitsivät.
Voisiko Desablen kuvailema tilanne muuttua todeksi? Mitä jos vaikkapa jokin vieras valta päättäisi pommittaa Metru Nuin maan tasalle? Entä jos samoin tehtäisiin muille matoranien keskittymille ympäri maailmaa? Senkö varassa olemassaolo lepäsi, että kukaan ei ollut vielä päättänyt tehdä niin?
”Joten Metru Nui pitää suojata?” tulen toa arveli. ”Tai mieluummin jokainen matoranien asuinpaikka. Se kuulostaa aika mahdottomalta tehtävältä. Varsinkin, kun en väittäisi kaikkien matoranienkaan kykenevän toimimaan rakentavalla tavalla.”
”Aivan”, sanoi jään matoran. ”Virhe meissä ja muissa olennoissa – mikä se onkin – on liian syvällä. Kiinni meidän perusluonteessamme. Mikä takaa, että edes oikeisiin tavoitteisiin pyrkivä onnistuu tehtävässään? Ei, Jouera, koko järjestelmä täytyy murskata. Vapaa tahto on tuhottava kokonaan. Jos ei ole valintaa, ei ole myöskään väärää vaihtoehtoa. Meidän yksilöllisyytemme… Meidän elementtimme, nimemme… ovat yksi osa ongelmaa. Täydellisen työläisen toiminta on vain tilanteen funktio.”
”Tuo kuulostaa vielä mahdottomammalta tavoitteelta.”
He kävelivät Tiedon tornien välissä mutkittelevalla kivipolulla. Epäilemättä useampikin matoran oli vielä uppoutuneena työhönsä, mutta ulkona vain pari ko-matorania oli kävellyt heitä vastaan. Desable oli joskus kertonut, että tässä metrussa asuinpaikat ja työntekoon varatut tilat sijoitettiin toisinaan samaan torniin. Kai rakentaminen oli vaikeampaa, joten jokainen neliömetri täytyi käyttää hyödyksi.
”Niin kuulostaa”, myönsi Desable. ”Mutta eivätkö parhaat ideat ole aina sellaisia? Olen pohtinut erilaisia malleja kauan, mutta vieläkään kaikki ei ole selvää. Tiedän, miten muovaisin maailmaa vaiheittain, mutta vaiheisiin vaaditut mekanismit ovat yhä hyvin hypoteettisia. Siitä syystä otin yhteyttä sinuun, Jouera. Tarvitsen jonkun tekemään suunnitelmistani tosia. Enkä vain sinua – meidän on koottava sankka joukko asiantuntijoita eri aloilta. Mikäli olet mukana, Jouera.”
Tulen toa ei vastannut välittömästi, sillä hän ei missään nimessä halunnut tehdä hätiköityä päätöstä. Hänen oli pakko myöntää, että Desablen esittämässä teoriassa oli järkeä… Ja hänen oli myös pakko myöntää, että jonkun oli tehtävä jotain maailman tilanteelle.
Eikö juuri se ollut pelottavinta? Hän oli yrittänyt Bauinuvassa käydystä keskustelusta lähtien purkaa Desablen esittämiä väitteitä ja osoittaa niiden valheellisuuden.
Mutta nyt, kuultuaan enemmän, Jouera huomasi, että hän ei ollut löytänyt päteviä vastalauseita.
Ja sitä paitsi… Eikö hän ollut vain etsinyt itselleen tarkoitusta ensin matoranina ja sitten toana? Eikö hän ollut työskennellyt yön pimeinä tunteina vain löytääkseen sen, uuden innovaation, joka viimein tekisi hänestä jotain suurta?
Ja kaikki faktat punniten… Eikö tämä vaikuttanut juuri sellaiselta tilaisuudelta?
Tulen toa katsoi matorania.
”Minä suostun, Desable.”
”Mainiota”, matoran vastasi. ”Ehdotan, että tämä tapaaminen jää tähän – mutta että seuraava ei ole kaukana. Järjestelen muistiinpanoni, hylkään absurdeimmat ideat ja yritän hioa käyttökelpoisimpia. Sitten esittelen sinulle koko suunnitelman. Ehdotan, että pohdit sillä välillä muita innovatiivisia tuttaviasi, joita miellyttäisi olla hankkeessa mukana. Uskon, että heitä löytyy.”
Ja samaa uskoi Jouera.
”Otan ehdotuksen vastaan”, tulen toa sanoi ja lähti kävelemään kohti Ta-Metrua. ”Kunnes tapaamme, Desable.”
”Kunnes tapaamme.”
Vasta hieman kuljettuaan Jouera huomasi vapisevansa… mutta ei kylmän vuoksi.
Tämäkö oli se? Tämäkö oli viimein asia, joka tekisi Jouerasta jotain suurempaa, jotain enemmän? Enemmän kuin Ta-Matoran Jouera. Enemmän kuin toa Jouera. Koko elämänsä hän oli tiennyt haluavansa tehdä jotain merkittävää ja valmistautunut sitä varten, mutta vasta nyt hän oli löytänyt tiensä.
Jouera oli viimein löytänyt tiensä.
Niin loksahtivat palaset paikoilleen.
Ta-Metru
Vuosia sitten
Ta-Metrun matoranvilinä oli täydellinen vastakohta aiemmille tapaamispaikoille. Liittyikö Desablen valintoihin muu salattu piirre kuin se, että tapaajien kotipaikkoina ne olivat käytännöllisiä? Sitä ei Jouera tiennyt, mutta tämänkertainen oli joka tapauksessa hänelle mieluisampi. Tulen toa käveli läpi vilkkaan pääkadun, ohi kirjoihin ja työvälineisiin erikoistuneiden liikkeiden, ohi ruokapaikkojen. Oikealla käveli vahkipartio, vasemmalle oli vortixx pystyttänyt tuoreita hedelmiä myyvän kojun.
Eikö Ta-Metrusta tehnyt hienoa asuinpaikkaa juuri sen monipuolisuus? Missä oli teollisuutta ja liiketoimintaa, siellä kuuli ensiksi maailmanpolitiikan käänteistä tai uusista keksinnöistä. Ja sinne Jouera tunsi kuuluvansa. Mennyt oli kaukaisille saarille erakoituvien nerojen aika, nykyaikana edistys tapahtui kuuntelemalla vaikutteita kaikkialta.
Jos Desablen suunnitelmat todella paljastuisivat kannattaviksi… Tulen toasta tuntui, että hänestä olisi kuitenkin ikävää poistua Metru Nuilta. Mutta kai se oli väistämätöntä.
Ei Kohtalon pyörä kysynyt lupaa ennen kuin tempaisi mukaansa.
Jouera huomasi ko-matoranin. Sovitussa tapaamispaikassa kahvilan edessä sekä täsmällisesti ajallaan. Tulen toa vilkutti kättään, ja eleen huomattuaan matoran lähti kävelemään tätä kohti.
”Päivää”, matoran tervehti. ”Onko sinulla mitään… suojaisempaa paikkaa? Esimerkiksi pajaasi? Toki tuollaisella innovaattorilla on oma paikkansa, jossa takoa ideoita.”
”On minulla”, toa vastasi, ”mutta luulin meidän menevän tuohon kahvilaan.”
”Voi, en raaski jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua tiloihisi”, sanoi Desable. ”Kykysi kiinnostavat minua kovasti, sillä tänään puhumme enemmän niistä.”
”Hyvä on”, Jouera myöntyi. ”Näytän tien. Paikka ei ole kaukana.”
”Tehdään niin.”
He etenivät puhumatta ja löysivät itsensä pian suuren teollisuushallin edestä. Vankalta näyttävä metalliovi oli suojattu vaatimalla sisäänpääsyä toivovilta kahdeksanmerkkisen numerosarjan, jonka toa näpytteli laitteistoon oven vieressä. Ovi avautui, ja he astuivat sisään.
”Kolmas kerros”, Jouera sanoi ja osoitti hissiä. Alin kerros näytti jonkinlaiselta varastotilalta. Raskaita puukontteja oli sijoitettu taaemmas, mutta etuosaan mahtui mainiosti kuljetusauto noutamaan innovaation hedelmät.
”Mitä täällä tuotetaan?” kysyi Desable, kun valomerkki syttyi osoittaakseen hissin saapuvan piakkoin.
”Teemme erilaisia erikoistilauksia. Helpommin massatuotettavat asiat – kanohit ja sen sellaiset – tehdään isommissa komplekseissa.”
Hissi saapui. ”Sota tuotti teille varmasti työtä”, sanoi Desable siihen astuessaan.
”Kyllä ja ei. Isommat metallikehikot ja vastaavat massatuotettiin meillä matoraneilla, mutta edistyneempää teknologiaa tilattiin mieluummin muualta.”
Ensimmäinen kerros jäi taakse. Hissin metallikehikosta toa ja matoran näkivät takojia työssään toisessa kerroksessa. Sekin katosi näkyvistä, ja hissin ovet aukesivat kolmanteen kerrokseen. Jouera johdatti vieraansa halki käytävien, jotka olivat täynnä yksittäisiä työtiloja. F3, ilmoitti viimein Joueran työpisteen ovi. Sekin vaati oman sisäänpääsykoodinsa.
Joueran työtilat muistuttivat pajaa enemmän toimistoa. Erilaisia dokumentteja pursuava kaappi, työpöytä sekä muutama tuoli olivat ainoita kalusteita. Jouera kehotti vierastaan istumaan ja teki itse samoin.
”Ja täällä ei ole ylimääräisiä korvia?” tiedusteli Desable.
”Ei ole. Tämä on oikeastaan toimistoni, mutta ajattelin sen sopivan sinulle paremmin, jos kaipasit rauhaa.”
”Ja siinä arvioit täysin oikein”, sanoi ko-matoran. ”En tosin pistäisi pahakseni, jos veisit minut keskustelumme jälkeen katsomaan varsinaista työntekoa.”
”Miksi?”
”Osittain pelkästä mielenkiinnosta. Osittain siksi, että tietäisin, sopivatko pohtimani ajatukset toimenkuvaasi ja taitoihisi.”
”Sen voin paljastaa, kunhan kerrot, mitä ne ovat”, tulen toa vastasi ja nousi seisomaan. ”Mutta voin esitellä sinulle arkistojani. Enimmäkseen epäonnistuneita prototyyppejä… etsin vielä sitä loistavaa ideaa. Sitä, johon pääsen vihdoinkin hyödyntämään taitojani. Voi sitä kai kohtaloksenikin kutsua.”
”Ja kohtalon polut ovat sumuisia”, sanoi Desable. ”Mutta luulen, että tässä on yksi hyvä mahdollisuus.”
Jouera katsoi kaapistaan löytämäänsä piirrosta – hänen ehdotuksensa uuden vahkimallin muotoiluun. Nuparu ei ollut pitänyt siitä, joten nytkin ulkosalla työskentelevät partiot olivat saaneet Joueran mielestä huomattavasti epämiellyttävämmän ulkomuodon.
Sen alta paljastui suunnitelma energiatehokkaasta hitsauskoneesta, jonka jatkokehityksen laitoksen johto oli hylännyt.
Jouera laittoi paperit takaisin kaappiin.
”Selitä siis ideasi.”
”Idea on tämä”, sanoi Desable. ”Viimeksi pohdimme olemassaoloamme, joka on vääjäämättömästi erilaisten virheiden peitossa. Meidän potentiaalimme Suuren Hengen palvelijoina on kahlittu maailmaa tiukasti otteessaan pitävään korruptioon ja kaaokseen. Esitän nyt ideaan lisäyksen… meistä tekee epätäydellisiä yhtä paljon kehomme kuin sielujemme rajoittuneisuus.”
”Kehomme?”
”Niin, Jouera. Kehomme. Ne vahingoittuvat, ne särkyvät, ja jos voimaa käyttää tarpeeksi, jopa kuolevat. Katso taistelukenttää peittäviä ruumiita ja kerro, että olemassaolomme fyysinen todellisuus on täydellistä! Oletko tutustunut mielenvoimia hyödyntäviin yksilöihin? Mieli on rajattoman nopea ja tehokas… mieli on sulava, elegantti, mutta kehomme rajoittavat sen toimintaa.”
”Onhan ajatus ihan järkevä”, sanoi Jouera, joka alkoi mielessään jo nähdä, mihin tämä oli menossa.
Eikä se suunta haitannut häntä lainkaan.
”Ruumiimme ovat hidaste”, jatkoi ko-matoran. ”Aistimme vain näyttävät epätarkkaa ja virheellistä kuvaa maailmasta. Mielen kuva on eheä ja virheetön. Makutain laji on lähempänä minun ihannettani täydellisestä olennosta. Makutan kehon voi särkeä, mutta antidermis jatkaa olemassaoloaan. Makutan kehon voi murskata, mutta varjojen valtias maksaa kahta kivuliaammin takaisin mielellään.”
”Ja sinä haluat… minun suunnittelevan täydellisen kehon täydelliseen maailmaan .”
”Oikein arvattu, Jouera. Minä haluan sinun tekevän mallin, joka osoittaa viat matoranin kansan nykymuodossa. Mitä voi vastustaja, jos tapettu matoran hyökkää mielellään ja etsii uuden kehon itselleen? Ja haluan paljon enemmän, Jouera – haluan sinun hiovan pois yksilöllisyyden. Haluan sinun luovan Punaisen tähden ohjaaman olennon, joka työskentelee Kohtalon mukaisesti ja Mata Nuin hyväksi vailla varaa sanoa vastaan. Vailla vaihtoehtoja, vailla valintoja. Ja kaiken yllä hallitsee valittujen joukko, jotka viimeistelevät universumin palautuksen täydellisyyteen ja sitten liittyvät itse koneeseen.”
”Siihen tarvitaan mielenvoimia, siis”, sanoi Jouera. ”Siihen, että maailman joka kolkka liitetään järjestelmään. Siihen, että joku huoltaa ja tarkkailee… Ja siihen, että virheiden ilmaantuessa joku korjaa.”
”Kyllä, Jouera. Uuden ajan jumalat nousevat Suuriksi Hengiksi Suuren Hengen rinnalle ja pitävät puolestaan olemassaolon toiminnassa. Tehtävä ei ole helppo, ja paljon on vielä selvitettävä… Miten tarkalleen matoranien työ palvelee Mata Nuita, ja miten automatisoida prosessi? Miten alistaa Punaisen tähden alle universumin pohjasakka, joka ei itse sinne ole valmis astumaan? Tähän minä tarvitsen suuria innovaattoreita… Tähän minä tarvitsen sinua.”
”Ja muita, arvaan”, sanoi Jouera. ”Siksikö pyysit viime tapaamisen lopuksi etsimään muita halukkaita suunnitelmien toimeenpanoon?”
”Oikein arvattu. Samaa olen tehnyt itse. Haluan niin monta kuin mahdollista, mutten ainuttakaan, joka ei tilaisuutta ansaitse tai joka ei ole valmis työskentelemään päämäärän hyväksi.”
Joueran mieleen iski ajatus, joka oli koko keskustelun ajan hitaasti muodostunut hänen päässään… Mitä halusi Desable? Hän ei tuntenut matorania kovinkaan hyvin, mutta ainakaan työnsä puolesta kohtalon tulkitsija vaikutti olevan hankkeessa mukana lähinnä ideapuolelta.
Mitä ko-matoran halusi itse?
”Painaako mieltäsi jokin, Jouera?” lausui tarkkaavainen matoran.
”Mitä itse hyödyt koko hankkeesta? Tarkoitan… minä saan tilaisuuden käyttää insinöörintaitojani. Sama koskee niitä, jotka aion rekrytoida mukaan. Mutta mikä on oma tavoitteesi?”
”Hyvä kysymys”, matoran vastasi eikä osoittanut kasvoiltaan tai ääneltään merkkejä siitä, että kysymys olisi jotenkin loukannut.
”Minä haluan katsoa, kun uusi Punaisen aikakausi nousee…
… ja hypätä mukaan pyörään.”
Jouera ei hetkeen vastannut mitään. ”Ymmärrän”, hän sanoi lopulta.
”Ei, et sinä ymmärrä. Sinä et ole vuosia tulkinnut Tähden liikkeitä ja katsonut päivä päivältä, kun maailma vaikuttaa ajautuvan vain suurempaan kaaokseen, vaikka meillä on jo vastaukset. Mata Nuin sanalla on vain niin paljon vaikutusvaltaa, kun sillä on kuuntelijoita… Ja minusta alkoi tuntua, ettei niitä ollut tarpeeksi. Ja että niiden määrä laski jatkuvasti. Mitä kävisi, kun yksikään korva ei enää vastaanottaisi Suuren Hengen sanomaa? Mutta se ei ole syy, jonka vuoksi pyysin sinut mukaan. Syy oli se, että sinulla oli taitoja ja halua käyttää niitä johonkin suureen.”
Ko-matoran nousi tuoliltaan. ”Esittele minulle kykysi, Jouera. Vakuuta minut siitä, että olet oikea henkilö.”
Jouera nousi myös.
”Seuraa”, tulen toa pyysi. ”Sinä onnistuit vakuuttamaan minut. Minulla on hyödyllisiä yhteyksiä, joille selitän tilanteen pikapuolin. Selvitän, kuinka realistisia ajatuksesi ovat. Varsinkaan mielestä en tiedä paljoa, mutta opiskelen. Jos… jos Punaisen uusi aikakausi tulee…
… minä toivotan sen tervetulleeksi.”
Po-Metru
Vuosia sitten
Patsaat peittivät tasankoa. Po-Metrulaisten käsityön mestariteosten lomassa käveli kaksi matorania – jään ja kiven – ja mukanaan heillä oli toa.
”Täydellisyys on hieno tavoite”, sanoi Diereue. ”Mutta mikä estää arkkitehtien virheet? Entä jos vallankumous kaataa maailman vain pystyttääkseen tilalle huonomman?”
”Hyvä huomio”, totesi tulen toa.
”Sellaisille arkkitehdeille ei meillä voi olla tilaa”, sanoi Desable.
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Tässä suunnitelmat”, sanoi Jouera ja ojensi ko-matoranin käsiin kansion. ”Toivon, että muotoilu miellyttää silmääsi.”
Desable selasi läpi piirrosten. ”Sitä se todella tekee”, matoran virkkoi. ”Seuraavaksi jatka mielitutkimuksia ja etsi tapa, jolla me toteutamme tämän.”
”Onnistuu.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Desable ja Diereue seisoivat laiturilla ja katselivat merelle.
”Olen miettinyt johtajuuskysymystä”, Diereue viimein vastasi. ”Miksi huonosti päättänyt turaga saa jatkaa virassaan? Miksi maansa tuhkaksi polttanut sotalordi on yhä kiinni vallassaan? Koska me annamme sen tapahtua.”
”Mikä on ehdotuksesi, Diereue?”
”Virheistä ylin vastuu johtohenkilölle, joka maksaa niistä hengellään.”
Le-Metru
Vuosia sitten
”Mieti asiaa”, Desable sanoi vortixxille. ”Tarvitsemme kaltaistasi osaamista.”
Puhuteltu lupasi tehdä niin ja poistui hyvästellen matorankaksikon.
Tässä vaiheessa viisaiden joukko oli kasvanut jo niin suureksi, että Desablella oli vaikeuksia pysyä kärryillä kaikista ideoista… mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eikö ideoijan paras palkkio ollutkin se, että projekti lähti elämään omaa elämäänsä?
”Minä en nähnyt hänessä potentiaalia”, sanoi Diereue.
”Onko mielessäsi parempaa informaatioteknikkoa?”
”Hankin sellaisen”, lupasi po-matoran.
Ko-Metru
Vuosia sitten
Neljän ko-matoranin joukko erosi polkujen risteyksessä.
”Nouskoon Punainen tähti kaiken ylle”, hyvästeli hunakasvo.
”Niin tehköön”, vastasi Desable ja asteli kohti toista polkua. Mutta tavoitetta kohtasi uhka… eikä hän ollut vieläkään varma päätöksestä, joka hänen täytyi pian tehdä.
Yksi hänen äskettäin hyvästelemistään jään matoraneista oli Cevan, jota Desable ei ollut rekrytoinut itse. Ryhmän kasvu oli tuonut mukanaan liudan vähemmän päteviä yksilöitä.
Se sai Desablen mielen varmemmaksi.
Onu-Metru
Vuosia sitten
”Tiedän sopivan paikan”, kertoi maan toa Diereuelle. ”Paljon pikkusaaria… Vain pieniä matorankyliä, ei suurempaa vastarintaa. Etsin kartastosta esimerkkisaaren.”
”Tee se nopeasti”, kehotti po-matoran. ”Hän sanoi, että asia oli kiireellinen.”
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Minulla on edessäni päätös, joka lopulta kertoo, onnistummeko me vai emme”, sanoi Desable.
Jouera vilkaisi vierastaan kasvoillaan aavistus huolestuneisuutta ja sulki oven. Kumpikin istuutui tuoleille kuin päivänä, joka tuntui jo hyvin kaukaiselta.
”Metru Nuin viranomaiset ovat alkaneet kiinnostua meistä”, huokaisi ko-matoran.
”M-mitä?”
”Pelkään, että kuljettavia teitä on vain yksi”, Desable sanoi. ”Meidän on mentävä. Meidän on koottava keräämämme viisaat alukseen ja lähdettävä pois. Eristykseen, jossa voimme hioa suunnitelmat loppuun ja aloittaa vihdoin oikean työn.”
Jouera katsoi matorania. ”Koska?”
”Viikkojen sisällä.”
Toisaalta tuntui kauhealta jättää Metru Nui…
… mutta eivätkö insinöörin sormet jo syyhynneet ajatuksesta, että hän pääsisi vihdoinkin rakentamaan suunnittelemansa työläiskehot?
”Minusta meidän on lähdettävä, Desable.”
“Ongelmassa on toinenkin ulottuvuus”, sanoi matoran. “Kaikki eivät halua poistua kotisaareltaan. Olemmeko helpottuneita siitä, että epäsitoutuneet yksilöt karsiutuvat pois, vai onko realistisena uhkakuvana, että projektille tärkeät henkilöt hylkäävät meidät?”
Jouera kävi läpi nimiä mielessään. Niitä, jotka hän oli itse rekrytoitunut. Niitä, joihin hän oli tutustunut tapaamisissa ja joiden kyvykkyydestä hän oli varmistunut.
“En muuta kantaani, Desable.”
“Hyvä”, sanoi ko-matoran. “Sitten meidän on tehtävä se.”
Sali Ta-Metrussa
Vuosia sitten
”Laboratorion työntekijöinä hylkäämme nimemme. Hylkäämme yksilöllisyytemme ja omistamme itsemme tavoitteelle. Vain suurinta päätösvaltaa käyttäville suodaan identiteetti… mutta virheiden hintana on kuolema, sillä täydellinen maailma ei suvaitse muuta.”
Desable loi katseen yleisöönsä. Kukaan ei puhunut, kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan muuhun.
Oli käynyt juuri niin kuin matoran oli toivonutkin: Ilmoitus lähdöstä oli karsinut joukosta pois ne, jotka eivät olleet uskollisia.
”Mutta kun työmme on valmis… me otamme jälleen nimet”, Desable jatkoi. ”Jumaliksi jumalten viereen… Luomuksemme ylläpitäjiksi… Ikuisen kuolemattomina maailmaa ohjaavan tähtitaivaan alle.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Yön pimeydessä lähti rahtialus liikkeelle. Ko-Metrun syrjäisyys oli täyttänyt tehtävänsä, eikä paikalla näkynyt toimitusta seuraavia viranomaisia. Hiljaisuus oli metrussa syvä, mutta vielä syvempi se oli niiden joukossa, jotka laivassa istuivat epävarmoina tulevasta.
Desable siirsi katseensa viimeisen kerran kohti saarta, johon ei palaisi, jos kaikki menisi hyvin.
Mutta lopulta… veisi se vuosia tai vuosituhansia… vyöryisi mekaaninen valta Metru Nuin yli ja upottaisi sen koneeseen.
Zairyhin saari
Vuosia sitten
Laiva ankkuroitiin saaren hiljaisemmalle puolelle, kauas matorankylästä. Se, miten tiedemiehet aikoivat trooppisen paratiisin alkuperäisasukkaihin suhtautua, oli vielä auki, mutta ylimääräisestä kontaktista ei ollut kenenkään mielestä hyötyä.
Desable seurasi työskentelyä etäämmältä, mutta enää hän ei ollut matoran. Jään toa oli saanut nykyisen muotonsa, kun eräs rikas vortixx oli jotenkin haalinut heidän käyttöönsä kymmeniä toa-kiviä. Osalla oltiin luotu uusia toia, sillä ainakin Jouera halusi tutkia elementaalivoimia ja selvittää niiden aseellisen potentiaalin.
Joukon isompiin lajeihin kuuluvat jäsenet purkivat käyttökelpoista metallia sisältävän aluksen, sillä poispääsykeinoa he eivät tarvinneet. Sitä paitsi laiva olisi herättänyt liikaa huomiota. Rakentamalla kompleksinsa saaren viidakkoiseen keskiosaan ja enimmäkseen maan alle he toivoivat välttävänsä yhteydenoton saaren matoraneihin niin kauan kuin mahdollista.
Sillä paljon oli vielä tehtävä ennen yhteisen päämäärän saavuttamista.
Jouera oli viimeistellyt suunnitelmansa mekaanisista kehoista. Muutama mielispesialisti oli ottanut tehtäväkseen joukon mielien irrottamisen virheellisistä matoranien, toien ja muiden lajien ruumiista. Kunhan suunnitelma etenisi, Desable voisi viimein antautua pyörään, jota hän oli koko elämänsä tulkinnut.
”Mitä pohdit, Desable?”
Mainittu kääntyi ja näki tutun tulen toan takanaan.
”En paljoa, Jouera”, tämä vastasi. ”En ainakaan pian, mikäli kaikki edistyy nopeasti.”
”Kehojen valmistuminen voi viedä aikaa”, Jouera arvioi. ”Meidän on ensin rakennettava laboratoriokompleksiin luotettava energiainfrastruktuuri, jotta ne pysyvät käynnissä. Enkä tiedä, kuinka mieliprojekti etenee.”
”Siinä on saatu hienoja tuloksia. Mukaanlukien muutama onnistunut koe Metru Nuilla.”
”Sitten huoleksi jää kai itse laboratorio”, sanoi tulen toa. ”Diereue johtaa projektia, jos muistan oikein?”
”Oikein muistat. Hänen esittämänsä pohjapiirrokset olivat loistavia. Matoran on ensimmäinen ehdotukseni lajimme johtajaksi… Ja kyllä, Jouera. Pian me olemme laji. Laji paljon ylempänä kuin muut… laji jumalina jumalten rinnalla.”
”Huomioni ei kohdistunut siihen”, Jouera sanoi, ”vaan Diereueen. Hänkö?”
”Sanoin, että hän on ehdotukseni”, Desable sanoi. ”Eikä niitä, joita voisin ehdottaa, ole vähän. Kuten toivoin, nopea lähtö Legendojen kaupungista karsi pois vähiten uskolliset. Jäljelle jäi vain hyviä vaihtoehtoja.”
”Luulin, että olisit pikemminkin kannattanut minua”, insinööri sanoi. Desable katsoi suoraan tätä kohti ja näytti pohtivan, kuinka esittää asiansa.
”Olet… olet juuri sellainen innovaattori, joita me tarvitsemme. Minusta ei siksi tunnu, että aikasi olisi vielä. Kehoprojektisi on hienoa jälkeä, mutta siihenkö aiot lopettaa? Etkö aio viedä ideaasi pidemmälle? Mieliryhmämme ottaisi varmasti sinut mielellään mukaan jatkoprojekteihin psyykkisten kykyjemme kasvattamiseen. Muitakin ratkaisemattomia ongelmia on… Suurin on yhä se, kuinka saamme muun maailman mukaan koneeseen.”
”Hyvä on”, Jouera sanoi ja otti askeleen pois. ”Minä teen jotain parempaa kuin Diereue.”
”En usko, että hänkään on lopulta ensimmäinen valintamme”, Desable sanoi. ”Mukana on myös niitä, jotka ilmaisivat olevansa kiinnostuneita lähinnä projektien järjestelystä.”
”Sitten minä ylitän heidänkin saavutuksensa.”
Ja toa kääntyi viimeisen kerran katsomaan toista, jonka ansiota tämä kaikki oli.
”Mutta sinä et sitä ilmeisesti näe, koska aiot sulautua osaksi konetta.”
”Kyllä, Jouera. Niin ajattelin.”
”Sitten tapaamme koneen valmistuttua”, tulen toa sanoi astellessaan pois. ”Ja saat huomata, että todellisuus ylittää kaikki toiveesi. Koska minä aion viedä järjestelmän pidemmälle. Ja huolehtia siitä, että täydellinen maailma – säännönmukainen, ennakoitava, järjestelmällinen – nousee ja peittää ylleen kaiken muun.”
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
“Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
”Tee niin, Jouera”, jään toa sanoi lopulta tietämättä, kuuliko Jouera häntä enää. ”Tee niin.”
Kaikki eteni aikataulun mukaisesti. Maanpäällinen osa laboratoriosta nousi saaren sydämeen, mutta suurempi oli se osa, joka levittäytyi maaperään sen alla. Projektit valmistuivat. Jouera viimeisteli ensimmäisen sarjan mekaanisia kehoja, ja mielispesialistien ryhmä siirsi niihin lajin jäsenten mielet yksi kerrallaan.
Desable oli yksi ensimmäisistä.
Ja se olisi voinut olla tarinan loppu… jos ei olisi tapahtunut onnettomuutta. Virhettä. Särö suunnitelmassa puhtaasta maailmasta kasvoi vuosi vuodelta ja pirstoi lopulta kaiken.
Sillä Jouera halusi viedä projektinsa pidemmälle.
Pidemmälle kuin yksikään muu lajin jäsenistä. Pidemmälle kuin suuri osa ulkomaailmankaan tutkijoista.
Heillä ei ollut hänen kunnianhimoaan.
Laboratorio
Vuosia sitten
Mitä on täydellisyys?
Se oli yksi Joueran tutkimustyön toistuvista teemoista. Jokainen projekti suuntautui kohti samaa tavoitetta. Ei ollut yhtäkään koetta, jonka perimmäinen tarkoitus ei olisi ollut täydellisyyden luonteen löytäminen. Desable oli hoitanut teoreettisen puolen, mutta nyt oli tullut aika pelkän suunnittelun ylittämiseen.
Heillä oli laboratorionsa. Heillä oli tutkimusrauhansa. Tietä tavoitteeseen peitti vain epävarmuus siitä, kuinka toteuttaa suunnitelman vaikeammat osat – lähinnä mekaanisen kauneuden levittäminen joka osaan maailmaa.
Lajin kehityksen myöhäisvaiheessa Jouera johti Projekti Suojaa, jonka tarkoituksena oli lajin psyykkisen kyvykkyyden parantaminen. Useimmat tiedemiehet olivat yhtä mieltä siitä, että mielenvoimat olivat helpoin tapa paitsi puolustautua, myös lopulta vallata uusia alueita laboratoriokompleksin kasvattamiseen. Mikään armeija ei voisi asettua tielle, kun mieleltään täydelliset tiedemiehet jyräisivät vanhan maailman alleen ja ottaisivat paikkansa uuden ajan jumalina.
Mieli oli elegantti, nopea, rajoittamaton.
Hänen työparinaan toimi ilmeetön ja tunteeton jään toa, jonka olemus oli siirretty samaan mekaaniseen kehoon kuin muidenkin. Desable oli hylännyt vapaan tahdon ja siirtynyt lajin hierarkian alimmalle tasolle, jossa tälle ei sallittu minkäänlaista päätösvaltaa omasta tilanteestaan. Jouera ei välittänyt. Eläköön säännönmukaista ja täydellistä elämäänsä, mutta Jouera halusi enemmän.
Alkuvaiheessa projekti eteni hyvin. Jouera vertasi maailman mielitutkijoiden muistiinpanoja ja paitsi pääsi samalle tasolle, myös ylitti sen. Harvalla lajin jäsenistä oli aiemmin ollut kykyä aseistaa mielen rajatonta potentiaalia. Nyt suuri osa ylitti kyvyissään keskivertaisen mielen toan.
Mutta jokin meni pieleen.
Jouera ei tyytynyt siihen, mihin oltiin päästy.
Jouera halusi ENEMMÄN.
Jouera suoritti yhä vaarallisempia kokeita ja rikkoi rajoja, joihin yksikään mielitutkija ei ollut uskaltanut koskea. Kun koekappaleiksi hankitut ce-matoranit loppuivat, Jouera jatkoi kokeita itsellään.
Ja lopulta se kostautui.
Maan alla lajin jäsenet työskentelivät normaalisti noudattaen tarkkoja sääntöjä ja aikatauluja. Jokaisen olinpaikan suuressa keskussalissa saattoi päätellä ajasta.
Järjestys rikkoutui ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun se oli luotu.
Tiedemiehet kaatuivat joka puolella laboratorioita niiden mielten sirpaloituessa. Muutama kuoli. Loppujen mielenvoimat putosivat tasolle, jota ei lajin olemassaoloaikana enää ylitetty. Ovelalla poliittisella pelillä Jouera vältti epäonnistujia yleensä kohtaavan teloituksen, mutta hänen asemansa lajin hierarkiassa putosi alas. Entinen tulen toa karkoitettiin maanpäälliseen laboratorioon, jossa tämä jatkoi kokeitaan lähinnä yksin.
Mutta vielä ei ollut kaikki romahtanut.
Joueran tarvitsi vain keksiä jokin oikea innovaatio.
Jotain uutta.
Ja Jouera tiesi, mikä riittäisi. Lajin mielenvoimien palauttaminen huippukohtaan ja nostaminen sitäkin korkemmalle. Kokeet hän teki itsellään ja Desablella, joka asetettiin pysyvästi hänen alaisekseen, ja tulokset olivat aluksi lupaavia. Silti muut eivät suostuneet kokeiden toistamiseen lajin lopuillakin jäsenillä.
Jos mieli ei kelvannut, Jouera päätti lähteä etsimään täydellisyyttä muualta.
Elementissäkö täydellisyys oli, kuten elementaalipsykologit väittivät? Oliko matoranien ja toien rooli elementaalisina olentoina tuntea ja sisäistää oma elementtinsä, kanavoida sitä tähän maailmaan? Hypoteesi oli mielenkiintoinen, ja Jouera yrittikin useasti löytää elementaalisuuden tuottavat mekanismit. Koekappaleina toimivat saaren matoranit. Itseään Jouera ei kokeillaan riskeerannut, sillä vaikka elementti kelpasi aseeksi, ei se vaikuttanut tuovan täydellisyyttä. Elementtinsä täydellisesti sisäistäneet toatkin olivat vain nukkeja, joita Kohtalo veti naruistaan.
Pian Jouera ymmärsi lähestyneensä tehtävää väärästä näkökulmasta.
Täydellisyyttä ei tuotu lisäämällä asioita.
Täydellisyys tehtiin poistamalla. Leikkaamalla pois.
Mutta jos on leikattava, mitä leikata? Mikä on olemassaololle turhaa, mikä tarpeellista? Eräänä yönä Jouera sai oudosta tapahtumasta inspiraation. Niin syntyi Projekti Peur, jonka tarkoituksena oli tuottaa vastustajan pelkoihin mukautuva olento. Se tapa päihittää vihollinen oli nöyryyttävä, sillä pelot olivat ilmiselvästi jotain, joka ei täydellisyyteen kuulunut, mutta projektiin kätkeytyi myös toinen päämäärä.
Olento, jolla ei ole fyysistä olemusta.
Lajin keskuudessa oli jo päästy pisteeseen, jossa sekalainen joukko olentoja – toia, matoraneja, muita lajeja – oli vailla fyysisiä eroavaisuuksia. Useat projektit tähtäsivät lajin kehojen uudistamiseen, vahvistamiseen, täydellistämiseen. Joueran mielessä kypsyi radikaalimpi idea: Mitä jos keho on vain yksi suuri virhe?
Mitä jos täydellisyyteen pääsee irtautumalla fyysisen olemassaolon kahleista?
Jouerassa ei ollut jäljellä enää mitään Metru Nuilla asustaneesta tulen toasta, joten miksei kävellä askel pidemmälle? Miksei hylätä kehon konsepti kokonaan? Projekti Peur oli loistava tilaisuus kokeilla hypoteesia. Tarvittiin vain sopiva koekappale.
Siispä Jouera lähti muutaman alaisensa kanssa kohti saaren matorankylää. He tekivät saman tarjouksen kuin monet muut aiemmin: Yksi matoran lähtisi heidän avukseen laboratoriokompleksiin, ja vastalahjaksi kylälle lahjoitettaisiin erinäisiä tarvikkeita.
Mutta tällä kertaa matoranit eivät vaatineet juurikaan mielenhallintaa suostuakseen. Jouera luki kyläläisten mieltä ja löysi vain pinnan alla kytevää paniikkia sekä epäselviä muistikuvia yöstä.
Mitä saarella tapahtui?
Jouera ei välittänyt, vaan tarjosi vaihtokaupaksi muutamia toa-kiviä, joita he eivät enää tutkimuksissaan käyttäneet. Matoranit suostuivat ilmeisesti kaivaten yhteisölleen suojelijoita.
Vaihtokauppa suoritettiin. Eräs kylän matoraneista pakotettiin tiedemiesten mukaan mielenhallinnalla.
Ja välittömästi aloitti Jouera projektinsa.
Täydellisyys oli virheiden puutetta. Jokainen olento kärsi väistämättömästi fyysisistä virheistä. Kohtalo veteli mekaanisia palvelijoitaan naruista, ja ne tottelivat.
Se ei ollut TÄYDELLISTÄ.
Se piti MUUTTAA.
Se piti LEIKATA POIS.
Jouera LEIKKASI KAIKEN POIS.
Koekappale hylkäsi lopullisesti viallisen matorankehonsa. Sen ulkonäkö muuttui uudestaan ja yhä uudestaan matoranin uuden jumalan vedellessä naruja. Saarelta pyydystetty rahipeto pelkäsi isompaa rahia, joten matoran otti sen muodon. Jouera itse katsoi peiliin ja huomasi, että olento ei muuttunut miksikään.
Olento oli Joueran pelot, Joueran mielen syvimmät uhkakuvat.
Olento ei ollut mitään.
Mekanismi rikkoutui. Projekti Peur epäonnistui. Koekappale muovautui uskollisesti joissakin kokeissa, mutta toisissa sen olemus kupli vailla logiikkaa. Kaikki fysiikan lait rikkoutuivat koetta seuraavien tiedemiesten edessä.
Jouera oli tehnyt jotain väärin. Leikkinyt jollain, johon kenenkään ei ollut tarkoitus koskea. Yrittänyt toisintaa jotain, jonka hän oli kerran yössä kuvitellut näkevänsä. Jotain, jota… ei oltu tarkoitettu toisinnettavaksi.
Mutta se ei estänyt tutkimustuloksia olemasta kiehtovia.
Mieleltään olento oli yhä tiedemiesten orja, mutta Jouera katsoi viisaaksi lukita sen kapseliin ja unohtaa. Mikään niin ennalta-arvaamaton ja vailla sääntöjä toimiva ei ainakaan ollut täydellinen. Koekappaleen potentiaalinen vaarallisuus oli myös otettava huomioon. Mutta hyödytön ei projekti suinkaan ollut.
Jouera oli halunnut erottaa mielen ja kehon. Ja miten olikaan käynyt? Tulokset olivat lupaavia, mutta muut tiedemiehet eivät suostuneet idean jatkokehitykseen. Muualla laboratoriokompleksissa työskenneltiin lajin kehojen parissa ja mietittiin niiden ideaalia ulkomuotoa. Oliko humanoidi muoto täydellisin? Pitikö niitä kutistaa vai suurentaa, entä käsien määrän nostaminen?
Hyödytöntä. EPÄTÄYDELLISTÄ.
Täydellisyys ei syntynyt lisäämällä. Täydellisyyteen pyrkiessä piti LEIKATA POIS.
Täydellisyys oli jotain, joka oli jo kaiken sisällä. Jotain, jonka peittivät alleen sielun, mielen ja kehon virheet.
Joueran ymmärrys mielestä kasvoi joka kokeella. Oli tullut aika astua viimeinen askel ja osoittaa kaikille teorioiden pätevyys.
Oli tullut aika muuttua TÄYDELLISEKSI.
Oli tullut aika LEIKATA KAIKKI POIS.
Enää ei Jouera ollut metallinen tiedemies, joka leikkasi menneisyytensä pois pala palalta. Nyt hän oli se Jouera, joka oli astunut laivaan Metru Nuilla. Tulen toa, joka oli asettanut tavoitteekseen täydellisyyden.
Tulen toa, joka nyt seisoi hämärässä tilassa ja katseli ympärilleen levittäytyvää tyhjyyttä.
Maamerkkejä ei näkynyt. Eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain samaa, harmaata usvaa joka puolella. Valoa tuli ylhäältä (Jouera ei tiennyt, kutsuako sitä taivaaksi), mutta tulen toa ei arvellut näkevänsä kovin kauaksi.
Joueran askeleet kolahtivat metalliselta tuntuvaan lattiaan, kun toa kääntyi ympäri ja näki edessään peilin. Tummansiniset raamit kätkivät sisäänsä likaisen pinnan, joka kuitenkin heijasti uskollisesti Joueran kehon.
MITÄ ON TÄYDELLISYYS, JOUERA?
Ääni puhui jostain kaukaisuudesta. Jouera hätkähti ja kääntyi ympäri, mutta peili ja hän olivat yhä tilan ainoat asiat. Lähdettä puheelle ei näkynyt.
TÄYDELLISYYS ON JO SISÄLLÄMME.
MUTTA KAHLEET LUKITSEVAT MEIDÄT.
ME OLEMME EPÄTÄYDELLISIÄ, KOSKA NIIN OLIVAT MYÖS JUMALAT, JOTKA MEIDÄT TAKOIVAT.
OLETKO VALMIS IRTAUTUMAAN, JOUERA?
OLETKO VALMIS VAPAUTTAMAAN ESSENTIASI?
Jouera tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
TÄYDELLINEN EI TAPA KÄDELLÄÄN, JOUERA. TÄYDELLINEN TAPPAA MIELELLÄÄN.
SIIS REVI SE IRTI
Jouera tarttui vasemmalla kädellään oikeaan, puristi kiinni henkensä edestä ja repäisi. Kuului sairaalloinen irtoamisen ääni, kun raaja jätti kehonsa. Vihreä veri valui lattialle ja muodosti lammikon, johon putosi hyödytön, irvokas, irti leikattu käsi.
TÄNÄÄN SINÄ HUUDAT.
HUOMENNA SINULLA EI OLE SUUTA, JOLLA HUUTAA.
Kipu lävisti Joueran ja repi tämän mielen kappaleiksi. Tulen toa horjahti eteenpäin ja oli kaatua.
Mutta kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
Taide on aina kipua.
Kauneus on aina kipua.
Mutta ajatus ei suinkaan tuskaa poistanut.
TÄNÄÄN SINÄ TUNNET KIPUA.
HUOMENNA SINULLA EI OLE MITÄÄN, JOLLA TUNTEA.
JOUERA
LEIKKAA VIRHEET IRTI JOUERA
LEIKKAA NE POIS
LEIKKAA KAIKKI POIS
Jouera kohotti ylöspäin toista kättään, joka oli nyt hänen ainoansa.
Kipu oli liikaa. Etäisesti Jouera ymmärsi, että oli jo astunut jonkin rajan yli. Enää hän ei olisi ehjä. Enää hän ei olisi kokonainen.
Mutta miksei hän siis lopettanut?
Miksei hän lopettanut?
Se oli ohi. Hänen elämänsä oli ohi. Miksei hän jo kuollut?
Miksei se loppunut?
VAPAUTA ESSENTIASI
LEIKKAA KAIKKI POIS
REVI IRTI VIRHEET
Kipu poltti valtavan reiän Joueran mieleen. Enää hän ei hahmottanut muuta, nyt tuska oli hänen olemassaolonsa määrittävä tekijä.
Jos hän jatkaisi, loppuisiko se?
Jouera tunsi jonkin tarttuvan käteensä. Hän itse se ei ollut, koska tulen toalla ei enää ollut mitään millä tarttua. Silti ympäristö oli yhä tyhjää, ja peili oli yhä paikallaan. Mutta kuitenkin jokin tarttui hänen toiseenkin käteensä ja repi sen irti.
Hän kuolisi pian verenhukkaan.
Se olikin Joueran viimeinen järkevä ajatus.
TÄYDELLINEN EI KULJE JALOILLAAN.
TÄYDELLINEN ON JO SIELLÄ.
Siispä Jouera repi jalkansa pois ja VAPAUTTI ESSENTIANSA. Hänellä ei ollut raajoja, joilla teko suorittaa, mutta se ei haitannut. Jouera ei myöskään kaatunut maahan.
Eikä Jouera kuollut verenhukkaan.
NIIN PALJON TURHUUKSIA, JOUERA. SIIVOUS JATKUU.
TUNTEET OVAT VAIN SURKEA YRITYS YRITTÄÄ MALLINTAA EPÄTÄYDELLISTÄ MAAILMAA.
TÄYDELLISELLE EI OLE MIELIPITEITÄ TAI PUOLITOTUUKSIA.
TÄYDELLINEN EI AJATTELE, EI POHDI.
TÄYDELLINEN TIETÄÄ.
LEIKKAA SE POIS.
Jouera leikkasi sen pois. Kanohi kolahti lattiaan.
JATKA, JOUERA. SINÄ OLET VIELÄ KESKEN. VIELÄ ET OLE VALMIS.
TAKAISIN KÄÄNTYMINEN ON VALHE.
INHOTTAVA VALHE, JOTA EI VOI SUVAITA.
JATKA, JOUERA.
Raajoilla, joita hänellä ei enää ollut, Jouera murskasi kaulansa ja repäisi päänsä irti. Samat raajat tuhosivat järjestelmällisesti ja pala palalta kaiken sen, mitä tulen toan ruumiista oli jäljellä. Lattia peittyi verestä, panssarin paloista sekä orgaanisesta massasta.
KATSO, MITÄ SINÄ OLET.
Jouera katsoi peiliin.
Ja kun hän katsoi
hän ei nähnyt mitään
koska hän ei ollut mitään
ja niin oli täydellistä.
Jouera teki tarkkaa työtä pirstoessaan sielunsa. Jokainen liike oli tarkka kuin kirurgin. Mitään ei jätetty sattuman varaan, mikään ei häirinnyt operaatiota, eikä puhettakaan siitä, että Jouera olisi huutanut.
Jouera ei huutanut.
Jouera ei enää huutanut.
Jouera viimeisteli työnsä ja keräsi talteen sen, mitä oli leikannut pois. Sen, mitä kukaan ei ollut halunnut.
Ja näistä rikki revityistä sirpaleista syntyi Zairyh.
Kasvi oli syntynyt toteutuksena eräästä vanhasta ideasta, jonka lajin jäsenet olivat keksineet ratkaistakseen hankkeen suurimman ongelman. Kuinka varmistaa, että muu maailma sortuisi uudelleenrakennetun Kohtalon alle vailla vaihtoehtoa?
Zairyh oli ratkaisu.
Kasvi leviäisi vaivattomasti halki mannerten ja repisi irti kaiken edessään. Rakennukset sortuisivat juurten murtaessa niiden perustukset. Kaupungit autioituisivat, saaret pirstoutuisivat juurten pureutuessa niiden peruskallioon.
Ja maailmaa asuttavat olennot murrettaisiin mieleltään. Se, mikä jäisi jäljelle, asetettaisiin mekaaniseen kehoon ja liitettäisiin osaksi työvoimaa, joka piti universumin kasassa työskentelyllään. Maanalainen laboratoriokompleksi kasvaisi joka suuntaan ja kattaisi kaiken. Vain tyhjän maan pinnalle jäisi raivokas kasvi, joka tekisi työnsä loppuun ja jauhaisi kaiken kappaleiksi.
Abraxas joka kaiken pirstoo. Projekti Abraxas.
Se oli Joueran alkuperäinen suunnitelma, mutta kunnianhimoisuudessaan se ylitti helposti kaikki muut. Siispä tiedemies päätyi uusiokäyttämään sielunsa palaset projektin esiasteeseen. Ehkä se vakuuttaisi muut.
Kasvin orgaanisen kehon luominen oli projektin haastavampi osa. Mielen asettaminen siihen onnistui jo lajin olemassaolon ensiaskeleilla saavutetuilla tuloksilla.
Ja Zairyh ylitti kaikki odotukset.
Jouera katsoi juuriaan vasten lasiputken seiniä kasvattavaa luomustaan. Tapaa, jolla ruskeat ulokkeet tunnustelivat lasista vankilaansa. Kömpelöä tarttumisyritystä putken kanteen ja mätkähtämistä maahan. Se, mitä Jouera ei halunnut, sätki säilössään ja käytti kehoaan lupaavan onnistuneesti.
Kasvi hyökkäsi hänen mieleensä.
Mekaaninen keho ei tehnyt elettäkään. Jouera antoi Zairyhin yrittää ja tarkasteli kasvin psyykkistä iskua. Sekavassa tilassa oleva olento ei pystynyt paljoon, mutta tulokset olivat lupaavia. Niin lupaavia.
Etäältä kantautui sarja askelia. Metalliset jalat kolahtivat lattiaan Desablen lähestyessä. Fyysisesti tiedemiehet olivat identtisiä lukuunottamatta Joueran tummansinistä viittaa, mutta alemman valtatason työntekijöillä ei liiemmin ollut sisäistä tai ulkoista identiteettiä. Tulijan tunnistaminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, sillä entisen jään toan mielen vivahteet olivat käyneet Joueralle tutuksi vuosien varrella.
Kasvi keskitti nyt hyökkäyksensä uuteen tulokkaaseen. Heikompaan mieleen vailla aktiivista suojausta se oli onnistuneempi. Jouera tunsi, kuinka Zairyh tunkeutui tiedemiehen mieleen ja alisti sen valtansa alle…
… kunnes Jouera pysäytti kokeen. Hän lamaannutti kasvin psyykkisesti ja tappoi organismin säilöen pirstaleista rakentamansa mielen tarkasti. Sitten hän antoi alaiselleen mielensisäisen käskyn, joka rekisteröityi tiedemiehen harvoihin säilytettyihin aivotoimintoihin.
Toista muutamia kokeitani. Kirjasin kaiken lokikirjaan. Tarvitset vahvemman mielen, jotta voit työskennellä kasvin parissa.
Desable poistui äänettömästi täyttämään Joueran kehotetta, ja tiedemies itse jäi valmistelemaan projektin seuraavia vaiheita. Yksi tärkeä oli alaprojekti Suoja II, joka merkitsisi hyväksi todettujen mieliparannusten siirtämistä kaikille lajin jäsenille. Kasvi voisi toimia välineenä yhä uskaliaammille kokeiluille. Sellaisille, joita hän ei halunnut testata omalla mielellään.
Ja niin tapahtui.
Kuin symbioosissa vahvistuivat sekä kasvin että Joueran mielet. Tiedemies suoritti mielenvoimia käsitteleviä kokeita, joiden seurauksista parhaat hän valitsi myös itselleen. Kasvin kehokin koki parannuksia. Zairyh kasvoi nopeammin, hallitsi juuriaan paremmin ja kasvatti kehonsa entistä suuremmaksi.
Ja Jouera oli päivä päivältä tyytyväisempi tuloksiin. Aika kului, kokeet jatkuivat ja kello tikitti tasaisesti kohti väistämätöntä, kunnes se lopulta tapahtui.
Jokin tuli saarelle ja rikkoi tasapainon. Jokin tuli ja kuiskasi.
Voimiaan viikkojen ajan kerännyt Zairyh räjähti valtavaan hyökkäykseen, joka pirstoi jokaisen mielen laboratoriokompleksissa.
Joueraa kasvi ei kuitenkaan pystynyt tappamaan – tiedemiehen kokeet olivat voimistaneet tämän mieltä, ja Jouera tunsi Zairyhin mielen liian hyvin. Kasvi poistui lasivankilastaan, levitti juurensa ympäri saarta ja etsi sitä, jonka selviytymisestä oli varma. Toisaalla liekit polttivat matorankylän. Kumpikin viidakkosaaren asutuista alueista korventui samaan aikaan.
Mutta ajan kuluessa liekit sammuivat. Joueran etsintä jatkui, mutta päivä päivältä kävi selvemmäksi, että Zairyh oli saaren ainoa elollinen olento.
Maanalainen osa laboratoriota oli täynnä mekaanisia ruumiita, mutta niiden mielet olivat haihtuneet. Nyt ne olivat vain tunnistamattomia kasoja metallia. Zairyh kävi läpi myös matorankylän jäänteet löytämättä mitään. Tiedemiehen kohtalo jäi lopulta mysteeriksi, ja kasvi jäi yksin saarelle. Vuosien varrella ruskeat juuret valtasivat koko viidakon ja haravoivat sitä tarkasti löytämättä merkkiäkään Jouerasta.
Kunnes tulen toa saapui saarelle ja käynnisti tapahtumaketjun, joka johti Zairyhin Bio-Klaanin saarelta Metru Nuille. Kapuran muistot varmistivat Joueran elävän, ja hänen kauttaan oli kasvi löytänyt Joueran tuhoamisen mahdollistavat sirut.
Joko päättyisi tehtävä, jonka kasvi oli valinnut itselleen jo syntyessään?
Joko hän saavuttaisi tavoitteensa?
Meri
Aamupäivä
Vuorokausi oli vaihtunut. Nousevat kaksoisauringot julistivat uutta aamua. Koko matkan oli fysiikan lakeja rikkova massa kannatellut Zairyhiä kohti kaksikon yhteistä päämäärää, mutta kumpikaan ei ollut puhunut.
Meri aaltoili rauhattomana. Toisinaan he ohittivat pienen luodon tai suuremman saaren, mutta yksikään ei ollut Joueran olinpaikka. Zairyh tietäisi, kun he olisivat perillä. Samaan näytti kykenevän massakin, sillä se ei ollut kysynyt reittiohjeita. Vain lipunut halki ilman mukaillen suoraa viivaa, jonka päästä he löytäisivät tiedemiehen piilopaikan.
Sirut eivät valehdelleet.
Sen Zairyh oli niistä oppinut.
Toisin kuin muut sirujen tavoittelijat Zairyh ei ollut tarpeeksi naiivi tai megalomaaninen uskoakseen hallitsevansa niiden voimaa. Beetalla ja Epsilonilla oli oma tahto, mutta se ei kasvia häirinnyt. Entä jos Joueran luoto räjähtäisi ilmaan ja veisi heidät kaikki mukanaan?
Se ei olisi ollenkaan paha päätös matkalle.
Zairyh oli pelannut korttinsa varovasti ja yrittänyt varmistua siitä, ettei Joueralla olisi mahdollisuuttakaan selviytyä. Sekä makuta Abzumo että toa Kapura tiesivät luodon sijainnin, ja kumpikin oli halukas saamaan sirut käsiinsä. Jos kasvi epäonnistuisi, ajan myötä kumpikin löytäisi perille ja lähtisi seuraamaan Joueran jalanjälkiä… sillä tämä ottaisi sirut itselleen. Sen Zairyh tiesi.
Suunnitelman toinen osa oli aiheuttaa sirujen avulla mahdollisimman paljon vahinkoa kaikelle, mitä puuttomalla luodolla vain olisi – Joueralle, tämän kololle ja kaikelle, mitä tiedemies oli siihen säilönyt. Taistelutta ei Zairyh kaatuisi, ja sama pätisi varmasti tätä kuljettavaan reikään logiikassa. Sen todellisuutta vääristävä olemus yhdistettynä sirujen mahtiin?
Joueran aika kului jatkuvasti pois.
Mutta vielä yksi este oli selvitettävä. Sovittu taistelu kuolemaan, jolla päätettäisiin, kumpi saisi lopulta oikeuden kohdata Joueran. Zairyh tiesi, että massan tavoitteet muistuttivat paljon hänen omiaan, joten tilanne näytti Joueran kannalta huonolta riippumatta taistelun tuloksesta. Sitä paitsi hänen puolellaan oli kaksi Nimdan sirua. Metru Nui oli näyttänyt, mihin ne pystyivät, eikä Zairyhin tarvinnut pidätellä sinisinä hohtavien mielisirujen voimaa.
Tuhoutukoon Jouera. Tuhoutukoon fysiikan rikkova olento. Tuhoutukoon hän itse.
Vain sillä oli väliä, että kaikki paloi pois.
Ja päämäärä oli lähempänä kuin koskaan.
Zairyh ei edes tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea kohtalonsa edessä. Hän tarkasteli mieltään ja näki vain kylmää varmuutta, ehdotonta toimintakykyä. Voisi olla, että hän kuolee pian… Jos kävi vielä paremmin, hän eläisi. Tuloksella ei enää ollut väliä. Kasvin valitsema polku oli johtanut vain tähän hetkeen, eikä sillä mitä mahdollisesti tapahtuisi sen jälkeen, ollut enää merkitystä.
Ja jos hän epäonnistuisi? Jos sekä raivokas kasvi että reikä todellisuudessa menehtyisivät, ja Jouera pääsisi pakoon makutalta ja Klaanilta?
Sitä hän ei olisi enää näkemässä.
Myös selittämättömästi yllä aaltojen leijuva massa valmistautui henkisesti tulevaan kohtaamiseen.
Jos olennon kohdalla edes saattoi puhua minkään tekemisestä tietoisesti. Se vain ohjasi itseään ja mukanaan kantamaansa kasvia kohti Joueraa, ja miljoonat äänet, miljoonat vaihtoehdot myrskysivät sen päässä.
Pitäisikö Jouera tappaa nopeasti? Vai kenties laittaa kärsimään teoistaan hitaasti ja ikuisesti? Kuinka tyydyttävää olisi hukuttaa tiedemies olennon omaan massaan ja katsoa, mitä tälle kävisi? Ei tarpeeksi, se oli varmaa. Mikään ei enää tuottaisi olennolle mielihyvää joka korvaisi sen, mitä sillä oli ennen ollut: Pysyvä fyysinen olemus, oma nimi ja identiteetti.
Mutta sentään Joueran tuhoaminen oli jotain. Sama päti kasviin, joka oli vain yksi Joueran uloke, vaikka muuta väittikin. Tältä oli varastettava kaksi sirua, jotka saattoivat olla olennon viimeinen mahdollisuus olla ehjä. Ne auttaisivat myös Joueran tappamisessa… mutta olento ei ollut varma, olisiko sekään tarpeeksi.
Kasvi kuvitteli typerästi jo päihittäneensä Joueran. Halki meren lipuva massa ei ollut asiasta niin varma. Miksi Jouera oli vain pysytellyt luodolla… jos edes oli? Oliko Nimdan näyttämä paikka vain kasvin ajatuksista noussut harhakuva? Sekin oli yksi mahdollisuus. Mutta jossain Jouera oli, ja sieltä jostain olento aikoi kaivaa tiedemiehen esiin ja päättää tämän surkean elämän.
Mutta ensin kasvin täytyisi tuhoutua.
Ensin olennon täytyisi saada kumpikin siru.
Omahyväisyydessään oli Zairyh suostunut tämän tarjoukseen taistelusta, mutta olento ei ollut sen lopputuloksesta yhtä varma. Nimda oli voimakas, mutta massa kuvitteli pystyvänsä anastamaan sen kasvilta. Todellinen uhka oli se, joka oli massan olemassaoloon syyllinen – Jouera.
Jouera oli poistanut hänen mielestään kaikki muistot, suorittanut kokeitaan ja hylännyt lopulta murtamattomaan kapseliin. Paetessaan Zairyhiä tiedemies oli ottanut epäonnistuneen kokeensa mukaan ja käyttänyt tätä viestien viemiseen sekä tilanteiden vakoiluun etäältä.
Lopulta olento oli murtautunut irti Joueran kahleista, mutta samalla siltä olivat kadonneet tämän olinpaikkaan ja suunnitelmiin liittyvät muistot. Tiedemies oli tehnyt työnsä hyvin. Vailla päämäärää olento oli vaeltanut ympäri lähisaaria, kunnes Zairyh oli etsinyt tämän käsiinsä ja tarjonnut yhteistyötä Joueran löytämiseksi.
Ja nyt näytti siltä, että he olivat lähellä… vai olivatko? Jollain Zairyhin mielikuvaa muistuttavalla luodolla Jouera oli ainakin joskus ollut, mutta tarkka reitti oli kadonnut massan mielestä. Oli mahdollista, että tiedemies oli jo lähtenyt… ja jos ei, miksei? Mitä tämä suunnitteli? Jouera ei vain jäisi odottamaan kuolemaansa. Siitä massa oli varma.
Suunnitelma ei tyydyttänyt olentoa täysin, mutta muutakaan ei ollut. Siispä se tyytyi kuljettamaan Zairyhiä ja itseään kohti oletettua Joueran olinpaikkaa.
Kului vielä hetki, ja luoto ilmestyi näkyviin horisontissa.
Zairyh näki jo etäältä, että se oli täsmälleen samanlainen kuin Nimdan näyssä. Vain ohut kerros ruohoa peitti osaa luodosta. Muuten se oli vailla kasveja. Luodon huippu oli noin metrin korkeudella merenpinnasta, ja ohut suikale hiekkarantaa ympäröi sitä.
Yhä he lähestyivät, mutta merkkejä Jouerasta ei näkynyt. Oliko tämä oikea paikka?
Zairyh kysyi siruilta. Onko tämä oikea paikka?
β~ Perillä olemme, Zairyh. ~β ε~ Jouera ei ole kaukana. ~ε
Niiden vastaus täytti kasvin varmuudella ja rauhallisuudella. Koko matkan ne olivat vihjailleet hänelle tulevasta, mutta vasta nyt Zairyh kuuli niiden oikean äänen. Ja miksei olisi kuullut? Siruissa oli kätkettynä paljon viisautta. Jos ainut tapa saada se esiin oli kuvitella ne puhumaan, otti Zairyh mielellään riskin.
Massa kuljetti hänet luodon ylle ja pudotti maahan. Zairyh alkoi välittömästi kasvattaa juuriaan, mutta niin hienovaraisesti, ettei vastapuoli tulkinnut sitä aggressiiviseksi teoksi. Reikä todellisuudessa kulki itse toiseen päähän ja laskeutui hiljaa, kunnes leijui vain puoli metriä maanpinnasta.
”Zairyh. Missä on Jouera?” se sanoi äänellä, joka jäi kaikumaan kasvin mieleen.
Täällä jossain, kasvi vastasi. Sirut eivät valehtele. Jouera ei voi olla kaukana, koska luoto on sama, jonka minä näin. Ja jonka sinä näit.
”Se ei tarkoita, että Jouera olisi täällä.”
Zairyh ei vastannut mitään vaan keskittyi löytämään todisteita väitteensä tueksi. Muutama kivi sojotti ympäri luotoa kohti taivasta, mutta niiden asettelussa ei näkynyt vinkkejä Joueran olemassaolosta. Kasvi kasvatti juuriaan ympäri hiekkarantaa, joka karua luotoa ympäröi, muttei havainnut mitään epäilyttävää. Vahva merituuli sai korkeimmat ruohonkorret heilumaan.
β~ Jouera on piilossa. ~β ε~ Me revimme irti hänen muurinsa, kun aika koittaa. ~ε
Varmuus palasi kasvin mieleen… muttei niin vahvana kuin aiemmin. Jouera oli luodolla, se oli selvää, mutta miksei hänestä näkynyt merkkejä?
Olento liikahteli rauhattomasti ja sinkoili savuavia partikkeleita ympäriinsä.
”Jouera ei ole täällä, Zairyh. Meitä on petetty.”
Sirut ovat eri mieltä.
”Sekö sinut vakuuttaa, kasvi?”
Zairyh pohti kysymystä itsekseen. Oli totta, että sirut saattoivat hämätä häntä, kuten oli käynyt jään soturille… Mutta hän ei ollut pidellyt niitä kovin kauaa. Ja sitä paitsi alkuperäisen tiedon luodosta tarjosi mielisirujen avulla Itroz, jota ei tosin oikeasti ollutkaan.
Mutta silti…
Zairyh oli vakuuttunut.
Minä en aio pelata psykologisia pelejäsi. Taisteletko, vai lähdetkö suosiolla?
Olento ei aluksi vastannut, mutta sen keskustasta alkoi kuulua hiljaista ääntä, jota Zairyh ei täysin yhdistänyt mihinkään tuntemaansa.
Sitten sen massa syöksyi eteenpäin kohti paikkaa, jossa oli Zairyhin keskusta.
β~ Taistele, Zairyh. ~β ε~ Palkkasi on Joueran ruumis. Me revimme hänet kappaleiksi. ~ε
Sirujen ääni kaikui Zairyhin mielessä tämän toipuessa hyökkäyksestä. Valtaosa luodon päällä olevista juurista oli tuhoutunut, mutta niiden rinki levisi yhä hiekkarannan läpi. Ruohikon ylle oli kasvanut joka suuntaan heittelehtivästä ja savuavasta massasta koostuva torni, joka päästeli raivokkaita ääniä Zairyhin suuntaan.
Lonkeromainen uloke massaa työntyi kohti Zairyhin paksua juurikeskittymää. Kasvi väisti, ja valtaosa aineesta suuntasi mereen synnyttäen valtavan pilven vesihöyryä. Kuumuus oli sytyttää Zairyhin läheisiä juuria tuleen.
”JOUERAA EI OLE. KUOLE, PETTURI.”
Massa valehteli. Muuta selitystä ei ollut. Sirut olivat oikeassa.
Massa valehteli tuhotakseen Zairyhin mielenterveyden.
Aalto massaa syöksyi kohti Zairyhiä. Se vyöryi ylitse juurien ja sai ne katkeamaan. Yksi luodon kivistä räjähti ja lennätti palasiaan joka suuntaan aallon osuessa siihen. Loppuosa aineesta päätyi mereen, jossa se haihtui sihisten. Hiekka siltä osalta rantaa oli tummentunut ja muuttunut kiinteäksi.
Toisella puolella Zairyh nosti useaa juurta hyökkäykseen, mutta valtavaksi paisunut massa lähetti ilmassa rätisevän pilven, joka katkoi juuret ja haihtui edettyään kauemmas luodosta.
β~ Mikset käyttäisi meitä, Zairyh? ~β ε~ Se voi olla ainoa keino. ~ε
Siispä Zairyh käytti sirujaan.
Paksu juuri kohotti kirkkaansinisinä hohtavat sirpaleet ilmaan. Massa vastasi välittömästi sinkoamalla niitä kohti hehkuvia palloja, jotka jättivät jälkeensä savuvanoja. Sininen säde purskahti sirujen välistä ja räjäytti yhden pallon saaden koko luodon tärisemään.
β~ Enemmän, Zairyh! ~β ε~ Ei Joueraa voita se, joka pidättelee voimiaan. ~ε
Massa oli nyt viitisen metriä korkea. Se velloi, kasvoi joka suuntaan ja sai niin ruohon kuin kivenkin kärventymään laajetessaan. Muutamasta kohtaa se purkautui jo luotoa ympäröivälle hiekkarannalle ja pirstoi Zairyhin juuria. Vesihöyryä purkautui taivaisiin siitä, missä aines kohtasi meren.
”KÄYTÄ SIRUJASI, KASVI, TAI POLTAN SINUT TUHKAKSI.”
Zairyh tiesi, että jos hän antautuisi täysin Nimdalle, se veisi hänet mukanaan. Luoto murskautuisi, Joueraa tai ei… (olihan?)
… mutta toisaalta hänellä ei liiemmin ollut menetettävää.
Sinistä energiaa alkoi kertyä sirujen ympärille. Niitä pitelevä juuri kärventyi päästään, muttei syttynyt tuleen tai katkennut. Massa vavahti taaksepäin odottaen hyökkäyksen voimaa.
Kaksi sinistä salamaa purkautui siruista. Ne lävistivät massan ja jakaantuivat sen sisällä useiksi haaroiksi. Ääni oli sanoinkuvaamaton – aines räjähteli ja rätisi, mutta oli myös kuin se olisi huutanut.
Sitten se loppui, ja Zairyh ehti vilaukselta nähdä massan keskellä ammottavat valtavat aukot ennen kuin siitä syöksyvät lonkerot vetivät kasvin sisäänsä.
Siruineen.
Aines muovautui Zairyhin ympärillä ja sulki viimeisenkin aukon ulkoilmaan. Sirut hohtivat kirkkaina ja laukaisivat salamoita joka puolelle minkä ehtivät, mutta aukot paikkaantuivat nopeasti. Zairyhin juuret korventuivat joka puolelta, mutta hän ei voinut antaa sen luhistua hänen ympärilleen. Ruskeat juuret kasvoivat ristiin ja korvasivat palaneet osansa nopeasti sirujen avulla.
”ANNA SIRUT, ZAIRYH.”
Kasvi ei vastannut. Beeta ja Epsilon lepäsivät hänen juurissaan keskellä koloa massassa. Savuavia osia sitä sinkoili kohti siruja, mutta Zairyh pysäytti ne juurillaan.
”ET VOI KESTÄÄ IKUISESTI.”
Ja kauhukseen Zairyh huomasi, ettei massa vain ollut oikeassa, vaan pikemminkin näytti siltä, ettei Zairyh kestäisi edes kovin pitkään. Juurien määrä väheni jatkuvasti, vaikka sirut yrittivätkin auttaa niiden kasvattamisessa. Suojat niiden ympärillä rakoilivat kuumista partikkeleista, joita aines syöksi Nimdaa kohti.
Silloin lähti massasta paksu lonkero, jonka reitti osoitti suoraan kohti siruja. Zairyh iski sitä juurillaan, mutta turhaan – ne vain paloivat halki keskeltä ja putosivat hyödyttöminä alas, jossa aine nieli ne sähisten.
Uloke saavutti sirut. Se poltti helposti juuret niiden ympäriltä… ja sirut putosivat.
Kasvi hylkäsi itsepuolustuksen ja syöksyi kaikilla juurillaan kohti siruja. Lonkero rätisevää massaa halkesi kymmeniksi pienemmiksi säikeiksi, jotka risteilivät ympäri tilaa massan sisällä ja katkoivat juuret.
Ensin osui massaan Beeta. Pian seurasi Epsilon, ja kumpikin upposi hitaasti aineeseen, joka kietoi ne otteeseensa… ja imi ne sisäänsä.
Zairyh oli laiminlyönyt pahasti tilansa suojaamisen. Aines ylhäällä romahti alas ja peitti kaiken, mitä kasvista oli jäljellä.
β~ Hyvästi, Zairyh? ~β ε~ Hyvästi, Zairyh? ~ε
Silloin valkea ympäröi Zairyhin mielen, massa huusi tuskissaan ja HÄN NÄKI JOUERAN.
Metsä
Aamupäivä
Vemmelsääri haistoi aarteensa yläilmoissa ja melkein pysyi pystyssä äkillisen tunnekuohun kiihkossa. Kani kompastui. Sen luistinjalat kohosivat maasta, ja jänö iskeytyi pää edellä metsän aluskasvillisuuteen.
Mutta fyysinen kipu ei peittänyt alleen täydellistä hurmiota.
Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.
Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.
“Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. “Mitä luet???”
“Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. “Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”
“Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. “Otatko sinä?”
“Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, “mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”
“Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.
“Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. “Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”
“…” Angien totesi. “Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?”
“Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”
“Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. “Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”
“Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. “Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”
Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.
“Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. “Kaikki te!!”
“Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. “Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”
“Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. “Niistähän kaikki kai alkoi?!”
“Alkoi”, Kapura vahvisti. “Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”
Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. “Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”
“Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. “Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”
“Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”
Kapura huokaisi.
“Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. “Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.
Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”
Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.
“Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. “Jäädä hänen??”
“En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. “Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”
“Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.
“Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”
“Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”
“Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. “Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”
“Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. “Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”
“En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”
“Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”
Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.
Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.
Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?
Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.
Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.
“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.
“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.
“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.
Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.
“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.
“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.
“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.
“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”
“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.
“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.
“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.
“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”
“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.
“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”
“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.
“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.
Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.
“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.
Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.
Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.
“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.
Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.
Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.
Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.
“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.
“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.
“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.
“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.
Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.
“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.
“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”
“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”
“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”
“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”
Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.
“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.
Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. “Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.
“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.
“Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. “Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”
“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.
“En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.
“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.
“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.”
“Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. “Kuka edes sanoo ‘pyssykkä’?”
“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.
“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.”
Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.
“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”
Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.
Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.
“Iltaa, Kapura.”
Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.
“Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.
“Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.
“Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?
“Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. “Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”
Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.
Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.
Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…
Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.
Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä “SKRIEEEEE!!!!”
Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.
“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”
“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.
“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.
“T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. “Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.
Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.
“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”
“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”
“Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. “Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”
“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”
Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.
“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”
“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.
“Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.
“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.
Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. “Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”
“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.
“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”
“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.
“Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.
“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”
“Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. “Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”
Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”
“Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.
“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
“Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. “Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.
Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
“Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.
“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.
Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. “Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”
“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…
“Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
“Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”
“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”
Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. “Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”
“Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. “Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”
“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.
“Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”
“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.
“Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. “Kokeile sitä!!”
“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.
“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.
“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.
“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”
Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.
“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.
Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!
“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”
“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”
Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.
Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.
Hetkeä aikaisemmin, ylempänä
Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.
Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.
“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”
Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.
“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”
Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.
“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”
Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.
“NUPIT KAAKKOON!”
https://www.youtube.com/watch?v=fjDt3N9H210
“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.
“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”
“Mmm-h.”
“…miksi meillä on niitä …vuori?”
“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”
Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.
“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”
“Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. “Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”
Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).
“Näytäs, näytäs.”
“Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. “Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”
Päästyään yli auki olleen sivun
Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
–Folion ystävä
havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.
Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi
Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani “liian pitkäksi”, “tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että “turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa “Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)
Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä “Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)
Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta “Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös “Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.
Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)
Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.
Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.
Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, “Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!
Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.
Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!
Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)
Ensi kertaan, “Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!
–“Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta
“Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.
“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”
“Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. “Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”
“Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. “Mitkä edes ovat ‘vastakkaiset elementit’?”
“Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. “Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”
“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”
DueMen MuAkA!!
HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….
oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256
–alax?
“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.
“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”
“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.
Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,
oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?
–Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt
Vinkki Metru Nuin viranomaisille
Pidättäkää tämä “Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.
–POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT
“Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. “Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”
Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.
Kansallinen ongelma
Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!
–Herätys, päättäjät!
Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.
Ulos Musta Käsi!!
Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. “Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)
–Totuuden ääni
“Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. “Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”
“Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.
Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.
“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.
Kuuden Päivän toimittajat, huomio!
Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!
–Uskollinen lukija
Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.
meksi koro laiset pois
ne vievät työt
–metru nui metru nui laisille
Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.
Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.
“Mmmmmminunnnn!”
Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.
“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”
“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä “anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.
“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.
Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.
“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”
“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”
“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.
“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.
“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.
Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.
“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”
“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”
“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.
“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.
“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”
Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”
“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.
“Minä haen sen! Kohta näette.”
Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.
“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”
“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.
Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.
“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”
“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”
Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.
“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”
“Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. “Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”
“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”
“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.
“Ole mies!” Nurukan nauroi.
Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.
“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.
“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.
“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.
“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.
“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”
“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”
Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”
Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”
“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”
“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”
Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.
“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”
“Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.
“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”
“No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. “Tai ainakin yrittää!”
“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”
“No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. “Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. “Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”
“Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.
“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.
“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”
Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.
“…skippaan.”
“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.
“Skippaan! Seuraava!”
“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.
“… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.
Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”
“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”
“Kyllähän sinä sen muistat…”
Veden toa hiljeni nopeasti.
“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”
Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.
“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.
“Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. “Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Vajrotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ja sitten-” Hän sekosi sanoissaan sen verran, että muut otaksuivat tarinan olleen liikaa sille humaltumisen tilalle.
“Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.
“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”
“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”
“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.
“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”
Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.
“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”
“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.
“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”
“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”
“Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. “Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”
“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.
“Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.
“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.
Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.
“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”
“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.
“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”
Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.
“… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. “Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”
“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”
“No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”
“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”
“… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”
“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.
“No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”
“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.
“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.
“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”
Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.
Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.
“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”
Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.
Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. “En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. “Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”
“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
“Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.
“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.
“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.
“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.
Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.
“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
“Se… se vain poltti.”
Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.
“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.
“Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. “Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”
Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.
“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”
“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”
“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”
“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”
Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.
Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.
Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.
Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?
Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.
Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.
Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.
Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos “Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.
Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.
“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”
“Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. “Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”
“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”
“Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.
Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.
“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”
“Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.
“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”
“Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”
“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”
“Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.
“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”
“… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.”
“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).
“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”
“E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. “Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”
“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”
“Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”
“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.
Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.
“Oho.”
Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.
“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”
Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.
“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.
“Sori. Väärä ääni.”
“Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. “Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”
“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”
“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”
“No”, mies huokaisi luovuttaneena. “Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”
Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.
Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.
Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.
Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.
“Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.
“Minä vain… en.”
Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.
“Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. “Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”
Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.
“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”
“Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”
“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”
Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.
Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
“Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.
Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.
“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”
Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.
Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
“Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.
Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.
“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”
“Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. “Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”
“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.
“Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.
Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.
“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.
“Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.
“Vain yhtä?”
“No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. “Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”
“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”
“Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. “Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”
Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.
“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”
“Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”
“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
“Kokeille vielä teleskoopilla!”
“Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.
“Joten… pidätkö siitä?”
“Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. “En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”
“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”
“En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. “Kai sen voisi muistona pitää.”
Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.
Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.
Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.
Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.
Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.
“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”
“Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.
“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”
“Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”
“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”
“Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. “Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”
Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?
“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”
“Mietin vain”, toa jatkoi. “Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”
“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”
“Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. “Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”
“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.
“Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”
“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.
“No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”
“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”
“No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”
“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”
Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.
“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.
“No”, toa huokaisi. “Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”
“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”
“Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”
“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”
“Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. “Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”
“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”
“Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. “Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”
“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”
Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.
Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.
Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.
