Lehu-Metsä
Neljä tupakkaa paloivat hämärtyvässä metsässä.
Maaston sävyihin puettu komentaja Omerann istui kivellä katsellen joelle, vanha kivääri sylissään. Tuuheat havupuut peittivät heidät mahdollisilta ilmasta katselevilta nazorak-silmiltä. Heidän pieni levähdyspaikkansa siirtolohkareen ja joen välissä.
”Onko Troopperista vieläkään mitään?” hän kysyi toisilta.
Puhematkan päässä istuivat skakdit Jauta ja Zanuha, kumpainenkin Vahtikoirien parhaimmistoa. Suuri metsästäjä Jauta nauroi jollekin jutulleen niin kovalla äänellä, että se tuntui vastuuttomalta toiminnalta sissipartiolle. Zanuha vain kuunteli ja poltteli itsekseen. Hän oli kääriytynyt paksuun haarniskaan – sellaiseen, jota Nektannin rynnäkköpioneerit käyttivät syöksyessään ei-kenenkään-maan läpi. Omerann ei tuntenut Zanuhaa kovin hyvin, mutta ei epäillyt miehen kyvykkyyttä.
Jauta välitti kysymyksen hieman kauempana valvovalle neljännelle, nuorelle Jortekkille.
”Kyllä minä sanon jos näkyy kuka hyvänsä”, hän tiuskaisi takaisin, ärsyyntyneenä siitä, ettei häneen luotettu.
”Kaikki okei”, Jauta vakuutti ja teki sormillaan aseen muodon metsää kohti.
Omerann tuli kahden muun luokse, vaistomaisesti hieman kyyryssä. Hänen liikkeensä olivat kokeneet ja ketterät sen kokoiseksi skakdiksi.
”Minä en pidä tästä”, hän mutisi.
”Troopperi liikkuu nopeiten yksin”, Jauta vastasi ja puhalsi savua. ”Ihan omaa luokkaansa. Kyllä se on kohta tässä.”
Virralta noin kolme kioa kaakkoon oli saatu merkkejä nazorakeista. He olivat olleet juuri paluumatkalla pääleiriin ehtiäkseen sinne ennen pimeää, mutta Troopperi oli päättänyt mennä vielä tarkistamaan havainnon. Ääneen sitä ei sanottu, mutta Omerann arveli Troopperin toivovan löytävänsä Guardianin. He olivat olleet kaksi päivää metsässä, eikä matkaa päämajaan, asema Hydrukaan, ollut enää kuin yhden illan tehokas marssi.
”Sitä paitsi”, Jauta jatkoi. ”Ei torakoista ole tähän ympäristöön. Iskemme, katoamme, ne eivät pysty kuin reagoimaan.”
Nikotiini ei tuntunut Omerannin hermoja auttavan. ”Vanha sotamies tuntee ongelmat luissaan”, hän mutisi.
Zanuha heidän välissään ei sanonut mitään, vain seurasi keskustelua syvän mietteliäänä. Niin hän yleensä teki.
”Mitä muuta täällä metsässä muka olisi? Jotain zyglakeita? Kyllä ne kivääriä tottelee niin kuin kaikki muukin”, Jauta julisti. Hänen haarniskaansa koristivat kyllä uudet kappaleet nazorakin kitiinikuorta, mutta zyglakia hän ei ollut vieläkään saanut kaadettua, tai oikeastaan edes kohdattua.
Varjot pitenivät. Vielä ei ollut pimeää, mutta aurinkojen liike oli vääjäämätön. Zyglakien manaamisen jälkeen skakdit olivat vain hiljaa. Omerann mietti niitä lukemattomia öitä, jotka hän oli vartioinut zakazlaista hiekkatasankoa.
”Pakko sanoa”, Omerann mietti hiljaa. ”Että ei tämä ole huonoin sodista.”
Muut katsoivat tätä.
”Meinaan, että täällä meillä on kuitenkin jotain mitä puolustaa”, hän jatkoi. Se ei ollut keskustelunavaus, vaan sotilaan toteamus. Tupakansavu leijaili heidän ympärillään.
”Niinpä kai”, Jauta myönsi. ”Kyllä tämä Zakazin voittaa. Ja siitäkin me selvittiin, Omppu ja minä, hah!”
Jortekk ei ollut sotasukupolvea. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä Zanuha oli tehnyt sodassa, eikä hän puhunut siitä. Bio-Klaanin Zakazin-veteraanien välillä vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Heidän kadonnut johtajansa toimi tässä esimerkkinä: niin kauan kuin Guardian ei vaatinut edes nektannilaisia vastuuseen teoistaan, eivät muutkaan halunneet kaivella vanhoja.
”Hei”, vartiomies Jortekk yhtäkkiä kuiskasi mahdollisimman kovaäänisesti ja osoitti kivääriään metsään.
Muut sähköistyivät välittömästi.
”Troopperi?” kysyi Omerann.
Vartiomies mietti ja tihrusti puiden välejä. Omerann juoksi hänen tasalleen matalana ja katsoi kiväärinpiipun suuntaan. Hänen tupakkansa jäi sammalmättääseen.
”En… en usko, että se oli Troopperi”, Jortekk myönsi. Suunta oli hieman etelään, aukiolle kohdassa, missä joki kääntyy jyrkästi itään. Tuuheat kuuset varjostivat maisemaa kaikkialla.
”Vaan?” Omerann kysyi.
”Isompi”, vartiomies sanoi epävarmana. ”Ei ainakaan nazorak.”
Joukon komentaja mietti hetken, mutta vain lyhyen sellaisen. Näissä tilanteissa tehtiin nopeita päätöksiä.
”Jauta, mukaan. Jortekk, Zanuha, pitäkää selustaa”, hän määräsi nopeasti, ja lähti etenemään havainnon suuntaan. Hänen haarniskansa maastoutui hyvin sellaiseen hämärtyvään kuusikkoon. Jauta kannoillaan hän tuli kohti aukiota – ja kumpikin tajusi välittömästi, mitä katsoi. Se oli zyglakin siluetti, joka katosi nopeasti puiden välistä soista aukiota kohti.
”Se pakenee. Ilmoittaa muille”, Jauta murahti, naksautti kiväärinsä tehon korkeimmalle ja yllytti itsensä juoksuun.
”Odota”, Omerann vastasi, mutta ääni ohitettiin. Jauta oli jo edellä. Helvetti, Omerann mietti, tarkisti itsekin kiväärinsä ja lähti perään. Lyhyen hölkän jälkeen hän pysähtyi aukion laitaan. Zyglak oli juossut tähän suuntaan, mutta olisiko se ehtinyt ylittää aukion? Jauta juoksi jo kohti aukion keskustaa.
Omerann kirosi mielessään Jautan verenhimoa. Vanhan sotilaan vaistot kertoivat, että tämä oli paha paikka. Ennen kuin Omerann ehti varoittaa Jautaa menemästä pidemmälle, hän näki ne suonsilmässä vierellään. Kaksi silmää.
Mustasta vedestä ponnistava zyglak iski niin nopeasti, että Omerann ei ehtinyt ampua. Sinivihreä lisko tarttui häntä molemmista ranteista ja taklasi hänet maahan. Kivääri lennähti ulottumattomiin.
Lukemattomia kertoja kuolemaa silmästä silmään katsonut sotilas tajusi tilanteensa. Zyglak oli liian vahva ja painava, jotta hän saisi painittua itsensä pois sen alta. Pedon tarvitsi vain avata kitansa ja upottaa hampaat hänen kaulalleen, ja se olisi siinä.
Sotilas lähtee sodassa, kuinkas muutenkaan, Omerann ajatteli.
Puremaa ei kuitenkaan tullut. Sinivihreä zyglak hänen päällään piti suunsa kiinni ja tuijotti vain. Omerann ei tiennyt, mistä moinen käytös johtui, mutta kiitti onneaan. Lyhyt armonaika saattaisi riittää: zyglakin maahan painamanakin klaanilainen näki, kun aukion keskelle pysähtynyt Jauta kohotti kiväärin heidän suuntaansa.
Jauta saisi zyglak-tapponsa. Tältä etäisyydeltä hän ei ampuisi ohi.
Joku ehti kuitenkin ampua ensin. Aukion vastalaidalta singahtanut salkomainen nuoli lävisti Jautan kaulan. Viimeisen hengenvetonsa Jauta käytti liipasimen vetämiseen, mutta kuolevan laukaus singahti jonnekin Lehun suurten puiden latvoihin. Jauta vajosi polvilleen ja kaatui kuolleena maahan.
Jautan viimeinen laukaus ei mennyt täysin hukkaan. Ääni harhautti Omerannin taklannutta zyglakia sen kriittisen sekunnin, että klaanilainen sai potkaistua liskoa ja kierähdettyä irti sen otteesta. Nyt ei ollut aikaa jäädä etsimään asetta, vaan Omerann nousi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia tulosuuntaansa. Ensin pois hänen kimppuunsa käyneen sinivihreän liskon kynsien ja hännän ulottuvilta, ja sitten näkymättömissä olevan jousenkäyttelijän ulottuvilta.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun Omerann otti etäisyyttä aukioon. Zyglak ei lähtenyt hänen peräänsä, mutta hän pelkäsi liskojen seiväsnuolen lävistävän kehonsa.
Nuolta ei kuitenkaan tullut, ja Omerann pääsi pienen harjaanteen taakse. Sen yli häntä ei niin vain ammuttaisi, mutta kiire oli silti.
He olivat juosseet ansaan ja Jauta oli maksanut siitä hengellään. Oman henkensä Omerann tiesi säästyneen vain, koska se zyglak ei ollut ottanut tappoa. Nuoren kokemattomuutta, kenties? Hänet väijyttänyt liskosoturi oli näyttänyt nuorelta, ainakin sen vähän perusteella, mitä hän osasi zyglakeja tulkita. Vai oliko niillä muut mielessä? Halusivatko ne heidät elävinä?
Halusivat tai eivät, Jauta oli jäänyt jälkeen, taatusti kuolleena. Omerann näki sielunsa silmin, kuinka nuoli lävisti vaivatta Jautan kaulan. Tarkasti tähdätty ja valtavalla voimalla matkaan laskettu isku.
Tilanne oli paha, suoraan Karzahnista. Zyglakit olivat tehneet heille ansan, mikä tarkoitti ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin niillä oli riittävästi tietoa heidän liikkeistään, että liskot saattoivat jallittaa heitä näin. Toisekseen niitä oli riittävän paljon, että ne rohkenivat iskeä sissiryhmää vastaan. Kaksi ainakin, pahimmassa tapauksessa lisää.
Omerann puoliksi konttasi, puoliksi juoksi kivikon luota kohti vartiopaikkaa. Metsässä kuului muutakin liikettä. Hän kirosi kiväärinsä jättämistä, mutta se oli nyt hänen murheistaan pienin.
Painostavien minuuttien jälkeen hän palasi toveriensa luo. Zanuha osoitti tätä pikakiväärillään, mutta laski aseensa nopeasti.
”Zyglakeja”, Omerann sanoi. ”Jauta jäi. Jortekk, anna kiväärisi.”
Zanuhaa oli vaikea lukea, mutta kyllä hänkin puristi aseensa kahvaa tiukemmin. Jortekk sen sijaan oli silminnähden säikähtänyt.
”Z-zyglakeja?”
Omerann huokaisi. Voi saasta. Hän tarttui toveriaan hartioista ja katsoi syvälle tämän vielä kirkkaisiin silmiin. ”Meillä on yksi marssi turvaan. Jauta oli idiootti ja juoksi edeltä. Me selviämme, kun olemme yhdessä. Ymmärtäkö sinä, sotamies Jortekk?”
Se oli aliupseerin taikaa, kyky valaa varmuutta vailla järkeä. Jortekk vain nyökkäsi. Hän ojensi oman rhotuka-kiväärinsä komentajalle, ja Zanuha puolestaan ojensi järeän revolverinsa nuorukaiselle.
”N-ne saivat Jautan?” Jortekk vielä toisti.
”Ei sitä kannata miettiä nyt”, Omerann sanoi. ”Nyt, suoraan kaakkoon niin kuin itse Irnakk jahtaisi meitä. Näette mitä vain, ammutte. Jos tulee iholle, iskekää puukolla silmään. Pysykää kaukana joesta ja suonsilmäkkeistä. Meidän pitää mennä yli vasta neljän mailin päässä kahlaamolla. Zanuha, oletko sinä koskaan taistellut zyglakeja vastaan?”
Zanuha nyökkäsi. ”Tämä on niiden kotikenttä”, hän sanoi vaitonaisesti.
He lähtivät liikkeelle – Omerann kärkenä ja Zanuha viimeisenä. Heidän oikealla puolellaan oli pieni joki – he pysyivät siitä sopivalla etäisyydellä – ja vasemmalla metsä vain tiheni. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, ennen kuin huomasivat liikettä ympärillään. Heidän kintereillään ja molemmilla sivustoillaan, sekä joen tuolla puolen että metsän siimeksessä, näkyi zyglakeja. Useita zyglakeja. Vilauksia vain, tosin: liskot viilettivät niin, että ne näkyivät aina silloin tällöin puiden välistä, juuri kiväärin tarkan tarkan kantaman ulkopuolella. Vahtikoirat ampuivat hajalaukauksia, mutta tuloksetta.
Omerannista tuntui kuin he olisivat karjaa, jota burnakit ajoivat kohti teurastamoa, sillä tavoin heitä kierrettiin. Mikseivät zyglakit ampuneet takaisin? Mitä ne odottivat?
Jortekk parahti, kun hän kompastui juurakkoon. Hän kaatui pitkin sammalmätästä. Perässä tullut Zanuha kiskaisi toverin ylös ja ampui irtolaukauksia zyglakien suuntaan.
”Olen laskenut niitä ainakin kymmenen”, hän murahti. Heidän hölkkänsä ei pysähtynyt. ”Ehkä tusina.”
”Jos pidämme ne vain loitolla, selviämme”, Omerann vakuutti ennen kaikkea itselleen, ja kävi päässään epätoivoisesti läpi kaikkia mahdollisia pakokeinoja tilanteesta. He eivät olleet kohdanneet zyglakeja koko aikanaan Lehu-metsässä, miksi helvetissä juuri nyt?
Mutta nyt liikettä näkyi myös heidän edessään. Kiväärinlaukaus sai sen suunnan pedon takaisin metsän suojiin, mutta siellä se lymysi.
Voi skararar mikä karzahnin tilanne, Sota-Omppu kirosi. Hän ei muistanut olleensa näin pahassa liemessä sitten viime sodan, ja puri hammasta pitääkseen tahtia yllä. Kolmikon nuorukainen oli hajoamisen partaalla. Joka kerta, kun zyglakin varjo yritti lähemmäs tai tuli heidän kulkureitilleen, maksoi ammuksen. Heillä ei olisi ammuksia sellaiseen liikkuvaan kulutussotaan. Hänellä oli kivääriin kaksi tusinaa patruunaa jäljellä – heidän edellispäiväinen kohtaamisensa nazorakien kanssa oli syönyt niitä paljon. Sen lisäksi hänellä oli zamor-pistooli ja uskollinen väkipuukko. Zanuhalla oli enemmän, mutta jopa hänen arsenaalinsa ei ollut tarpeeksi. Sitä paitsi heidän aseitaan ei oltu tehty juoksussa ladattaviksi.
Varjot vain pitenivät. Aikaa ei vahtikoirilla ollut. Zyglakeilla taatusti oli.
Mutta silloin helvetti pääsi irti, ja metsä leimahti tuleen. Kostea sammal ja kuusi paloivat kivuliaasti ja savuttivat suuresti. Metsäpalon muuri roihahti klaanilaisten ja zyglakien väliin sekunneissa. Kuului zyglakien murahduksia, ja palavan metsän katku täytti ilman. Skakdien mieli kirkastui: Troopperi!
Metsässä oli enemmän savua kuin tulta, mutta se riitti. Se peitti koko kuusikon, syleili sen tulikuumalla varjollaan. Kaiken sen keskeltä ilmestyi hengästynyt tulen toa. Hän oli käyttänyt suuren osan nuolistaan ja menettänyt tumman maastoviittansa. Mutta Troopperin katse oli tehty päättäväisyydestä: kaikki oli siis kunnossa.
”Te jätitte vartiopaikan”, Troopperi sanoi.
”Pikemminkin menetimme sen viholliselle”, Omerann mutisi.
Troopperi naurahti ja vei kätensä toverin hartialle kuin tarkistaakseen, että tämä oli todella olemassa.
”Hyvin tehty”, toa sanoi. ”Pelkäsin jo pahinta. Järjestin niille harhautuksen. Se ei kestä kauaa. Mennään – Omerann, johda.”
Omerann nyökkäsi niin, että hänen kypäränsä valahti melkein silmille. He lähtivät taas juoksemaan, kolme skakdia ja toa. Auringoista oli jäljellä vain niiden viimeiset säteet. Tästä yöstä tulisi pitkä.
Troopperin tempaus osti heille aikaa, mutta riittikö se? Neljällä sotilaalla oli marssittavanaan neljän tunnin matka. Omerann ei osannut arvioida, kuinka paljon heitä nopeammin zyglakit liikkuisivat metsämaassa. Heidän täytyi varmasti varoa selustaansa, mutta oliko riskinä myös, että liskot saartaisivat heidät taas? Oikealla virtaavasta joesta oli parempi pysyä etäällä aina kahlaamolle saakka, sen verran vaarallisia olivat zyglakit vesistöissä. Tiheämpi metsä heidän vasemmalla puolellaan saattaisi tuoda turvaa, mutta hidastaisi matkantekoa ja saattaisi kätkeä varjoihinsa lisää vihollisia.
Parempi jatkaa tasaisella maalla joen ja tiheän metsän välissä, Omerann vahvisti aiemman suunnitelmansa. Mutta olipa perhanan vaikeaa pitää kiinni suunnitelmasta, joka perustui pelkästään nopeaan marssiin. Heillä oli kyllä hätätilanteita varten lyhytaaltoradioita, mutta niitä ei saanut käyttää: nazorakien radiotiedustelu olisi hyvin pian perillä niiden sijainnista. Ne olivat ainoastaan viimeiseen hätätilanteeseen.
Neljä klaanilaista liikkuivat ripeästi ja hiljaa pimenevässä Lehussa. Hetken verran Omerann ehti jo ajatella heidän karistaneen zyglakit, kun Jortekk hölkkäsi hänen rinnalleen.
”Hei, pomo”, nuorempi skakdi kuiskasi hermostuneena. ”Zanuhan mukaan yksi niistä on kintereillä.”
”Ai?”
”Joo, hän sanoi kuulleensa rasahduksia ja nähneensä yhden zyglakin parinsadan bion päässä takanamme.”
Omerann nyökkäsi. ”Ei tässä auta kuin jatkaa matkaa. Luultavasti ainakin osa niistä jää jälkeen, toivottavasti kaikki.”
Jortekk ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hidasti taas ja palasi asemaansa muodostelmassa. Ei Omerann ollut vakuuttunut itsekään, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli paitsi pitää kurssinsa? Zyglakeilta piiloutuminen oli kaiken hänen tietämänsä perusteella hölmöläisen hommaa, eikä ylivoimaa vastaan kannattanut taistella. Parhaimmillaan he hidastaisivat zyglakien hyökkäystä, mutta liskot voisivat piirittää heidät ja väsyttää loppuun. Pahimmassa tapauksessa zyglakit rynnisivät heidän puolustuksistaan massalla läpi. Sisseillä oli doktriini: taisteluun käytiin vain paikallisella ylivoimalla, ja taistelu pistettiin seis heti, kun viholliset saivat vahvistuksia. Zyglakien osalta toimintatavaksi oltiin sovittu, että yhtä liskoa vastaan piti olla kolme vahtikoiraa.
Parempi marssia vaan, Omerann puisteli päätään. Hän toivoi, että voisi antaa nuorukaiselle rohkaisevamman käskyn; jotain mikä pitäisi mielen kiireisenä. Vanha sotilas oli huolissaan Jortekkin hermojen kestävyydestä.
Ilta oli pimentynyt yöksi. Pilviä oli taivaalla vain vähän, ja yö oli ehkä valoisa jossain muualla. Näin syvällä metsässä varjot kuitenkin hallitsivat, ja klaanilaisten oikealla puolella virtaava joki kimmelsi sekin vain aavistuksen verran. Muutama tähtitaivaan pilkahdus elävöitti muuten mustan virran pintaa.
Mikään joki ei ollut saanut Omerannia tuntemaan oloaan yhtä vainoharhaiseksi. Skakdin päässä jokainen virran liplatus muuttui joesta iskevien zyglakien hyökkäystä ennakoivaksi ääneksi, mutta mitään uhkaavaa hän ei nähnyt. Ei, vaikka vilkuili jokea jatkuvasti.
Jos ne meidät ohittavat, niin tuosta pinnan alta ne menevät, hän ajatteli. Ajatus oli kylmäävä: vaikka zyglakit ohittaisivat heitä juuri tällä hetkellä, Omerannilla ei olisi realistisesti arvioituna mitään keinoa tietää siitä. Hän kirosi mielessään, että nopein tie komentopaikalle vei ensin joen viertä ja sitten sen yli.
Zakazilla virtaava vesi ei ollut uhka, vaan palkinto josta taisteltiin. Arvokas aarre, eikä luikerteleva käärme. Mutta ei auttanut valittaa, vaan pistää jalkaa toisen eteen. Se oli ollut totta Zakazillakin. Huoli piti nelikon tahdin ripeänä, mutta yömarssi alkoi vähitellen vaatia veroaan ja askel kävi vähitellen väsyneemmäksi.
Seuraava tunti sujui kuitenkin rauhallisesti. Takaa-ajajia ei näkynyt eikä kuulunut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuuden rikkoi Troopperi.
”Näitkö sinä mitä Jautalle kävi, Omppu?”
Skakdi vilkaisi olkansa yli toaa ja huokaisi. ”Minä olin zyglakin otteessa silloin. En nähnyt kovin hyvin. Näin kyllä hänen ruumiinsa”, hän sanoi vaitonaisesti. Ratsastakoot hän tuonpuoleisen orien kanssa, hän lisäsi mielessään.
”Mutta sinä olit… zyglakin otteessa? Eikö se yrittänyt surmata sinua?” Troopperi jatkoi.
”Minäkin mietin sitä”, skakdi sanoi. ”Että se oli aika kummallista. Se olisi voinut vain survaista minua puukolla, tai avata kaulani hampaillaan. Ehkä se oli nuori ja kokematon.”
Troopperi katseli hetken metsän synkkyyteen.
”En kyllä muista kuulleeni tuollaisesta kohtaamisesta. Zyglakit osaavat tappaa. Se, että painit yhden kanssa ja olet elossa, on jonkinlaisen sankaritarinan ainesta.”
Kenestäkään heistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta.
”Tuota… yrittikö se zyglak ehkä kaapata Ompun?” kysyi Jortekk. Puhuminen hälvensi hänen hermostuneisuuttaan.
”Mitä ne kaapatulla skakdilla tekisivät?” Omerann naurahti. ”Mietin samaa hetken, mutta en ymmärrä, miksi ne niin tekisivät.”
Troopperi nyökkäsi. ”En oikein muista tuollaisia tapauksia. En pidä itseäni minään asiantuntijana, mutta olen kulkenut näissä metsissä paljon – jo silloin ennen toaksi tuloani, kun asuin Lehu-Korossa – ja kyllä zyglakien kohtaamisissa on aina kyse joko ryöväyksestä tai siitä, että yritetään saada toinen puoli pakosalle, tappaakin. Eivät ne kaappaa orjia niin kuin jotkut Lieggimiehet, eivätkä vankeja niin kuin Nazorakit.”
”Onko totta, että zyglakit ovat immuuneja Toain elementaalivoimille?” Jortekk äkkiä kysyi. ”Muistan, että Jauta puhui siitä. Että siksi niitä ammutaan kiväärillä eikä millään hienommalla.”
Omerann hymähti hieman. Troopperi vastasi: ”Miten joku edes voisi olla immuuni vaikka kiville tai ilmalle? Ei, minun kokemuksestani ne tottelevat luonnon voimia kuin kuka tahansa. Ovat vain pahuksen isoja ja väkeviä. Vaikka kenties ne jopa tuntevat luonnon voimat meitä paremmin, omalla tavallaan.”
Miete oli kiehtova. Troopperin äänessä oli jopa ripaus jonkinlaista arvostusta, vaikka päällisin tunne olikin huoli.
Omerann kohautti olkasuojiaan ja jatkoi:
”Niistä vangeista. Zyglakithan ovat Allianssia. Nehän voivat toimittaa vangit niille.”
”Ehkä”, Troopperi vastasi, ja jätti mietteen leijumaan. Keskustelu tyrehtyi, mutta heidän oli vaikea pysyä terässä. Univaje, marssiminen tauotta ja pimeys saivat kaiken näyttämään samalta. Jokainen hieman omituinen puun oksa näytti zyglakin hännältä tai terävältä kuonolta, jokainen outo liike metsässä tai joessa sai heidät epäilemään aistejaan. Viime havainnosta oli jo aikaa.
Varmuuden vuoksi he pitivät hyvin lyhyitä kartanlukutaukoja, joiden aikana Omerann tihrusti metsäkarttaa pienen kenttävalokivensä loisteessa. Kertaalleen Troopperi uskaltautui aivan joen rantaan täyttämään heidän vesipullojaan, kun muut olivat valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä kävisi joesta heidän kimppuunsa.
”Me tulemme kahlaamolle vajaassa tunnissa, tällä tahdilla”, Sota-Omppu mutisi. ”Siitä toinen sama, ja tullaan Hydrukaan.” Se oli heidän kätketty pääasemansa.
”Olemmekohan me karistaneet ne?” mietti Jortekk.
”Ne ovat kannoillamme. Ne osaavat liikkua metsässä meitä paremmin”, Troopperi sanoi hiljaa. ”Emme voi pysähtyä.”
Zanuha ei sanonut mitään.
Yön mittaan pilvet kävivät raskaammiksi, ja pimensivät taivasta entisestään. He kompuroivat juuriin ja kiviin silloin tällöin, mutta joenvarsi oli onneksi helppokulkuista. Troopperi oli kulkenut tätä reittiä monta kertaa, mutta se ei saanut ketään heistä kokemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.
”Eli on yritettävä kahlaamolle, sekö on ainoa suunnitelmasi?” Omerann mietti. Hän olisi halunnut sytyttää tupakan hermojensa hellimiseksi, mutta se ei käynyt piiloutujille päinsä.
”Ne voivat kuulla, mitä puhumme”, Troopperi sanoi. Metsässä sadan bion päässä voisi olla yksi niistä, eivätkä he välttämättä sitä huomaisi.
Omerann tuli kuiskausetäisyydelle. Kommunikointi oli kuitenkin niin turhauttavaa, että he pysähtyivät hetkeksi. Zanuha katseli metsää ja Jortekk jokea. Kaksi muuta puhuivat nopeaan tahtiin, ja kuiskaukset kuulostivat kiusallisen kovaäänisiltä metsän hiljaisuudessa.
He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät voineet pysähtyä. Jos he jäisivät saarroksiin, heillä ei olisi välttämättä voimaa selvitä tarpeeksi kauan, että apu saapuisi.
”Mutta jos niillä on mitään älliä, ne odottavat meitä kahlaamolla”, Omerann protestoi. Hän yritti puhua tarpeeksi hiljaa, etteivät muut kaksi kuulisi.
”Todennäköisesti”, Troopperi nyökkäsi. ”Mutta meillä on tulivoimaa läpi pääsemiseen. Ja se on niin lähellä päämajaa, että taistelun äänet tuovat taatusti apua ilman, että meidän on käytettävä radiota.” Niin, jokainen käyttö saattaisi paljastaa heidän sijaintinsa nazorakeille. Sitten olisi taas vaihdettava päämajan sijaintia.
”Ja jos näemme mitään tavallisesta poikkeavaa kahlaamolla, voimme ottaa aikalisän”, hän jatkoi.
”Minä en pidä tästä”, Omerann mutisi, mutta hyväksyi Troopperin järkeilyn paremman suunnitelman puutteessa. Kaksi muutakin skakdia saatettiin ajan tasalle tilanteesta. He tekivät vielä yhden läpikäynnin aseistuksestaan ja sopivat muodostelmasta – Troopperin Hau suojaisi kärjen, Zanuha pitäisi perää. Keskustelu laantui hajanaiseksi ja hiljaiseksi, mutta suunnitelma oli joka tapauksessa nostanut itse kunkin taisteluhenkeä. Loputon yön pimeys kuitenkin nakersi sitä tahtoa hyvin nopeasti, ja heillä oli vielä paljon matkaa.
Kovakuntoisena itseään pitävän Ompun jalkoja särki enemmän kuin miesmuistiin. Pisin tauko yön aikana, mitä he olivat pitäneet, oli ollut hädin tuskin viittä minuuttia. Se toi mieleen Zakazin pitkät aavikkomarssit ikävänkin selvästi. Ja Jautan, joka oli yleensä edes keventänyt marsseja jollain älyttömällä jutullaan…
Suden hetki lähestyi samaa tahtia kahlaamon kanssa. Vain kerran he luulivat tehneensä unisen havainnon zyglakista, kaukana metsässä vasemmalla puolellaan. Oli mahdoton sanoa, oliko se ollut todella siellä, mutta yhtä kaikki – se oli muistutus siitä, etteivät heidän saalistajansa olleet kadonneet minnekään.
Omerann katseli mustaa virtaa. Kahlaamo olisi joen seuraavan mutkan takana. Kohta mennään, valmiina tai-
Skakdin ajatus katkesi, kun joen vastarannalta kuului ääniä. Siiveniskuja. Joku kookas lintu oli säikähtänyt uniltaan ja liihotti hätääntyneenä tiehensä.
Säikähtänyt, mutta mitä. Jotain siellä on, tämä varmisti sen. Omerann katsoi seuruettaan. Troopperi oli selvästi tehnyt saman päätelmän kuin hänkin; turhaan ei rahi ollut siivilleen noussut. Jortekk ei tainnut tajuta, mitä lintu merkitsi. Zanuhasta Omerann ei osannut sanoa.
Omerann puristi lainakiväärinsä kahvaa. Kahlaamolla on ansa – ei auttanut valehdella itselleen. Skakdi painoi päänsä ja kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. He voisivat olla ylittämättä jokea ja jatkaa virran tällä puolella, mutta sitten he eivät pääsisi komentopaikkaan. He eivät pääsisi mihinkään turvaan yön aikana, vaan vahtikoirat olisivat erämaan armoilla. Mihin he jatkaisivat? Omerann katsoi väsynyttä seuruettaan. Ei, mikään muu paikka ei ollut niin lähellä, että he jaksaisivat perille, eivät zyglakit kintereillään. Joen ylittäminen jostain muualta kuin kahlaamon kohdalta vaikutti sekin hulluudelta; kaikesta päätellen liskot olivat väijyneet heitä koko matkan pinnan alla. Taistelu syvän veden varassa ei päättyisi hyvin.
Piiloutuminen kävi sekin Omerannin mielessä, mutta Troopperi ja Voyager olivat kuluneet viikot varoitelleet tekemästä sitä virhettä. Sellaista tarinaa ei oltu saarella kuulemma kuultukaan, että zyglakeilta piiloutuminen olisi onnistunut. Liskokansalla oli terävät aistit.
Jos he kaivaisivat taisteluasemat metsämaahan ja varautuisivat piiritykseen, saisivat he pistettyä zyglakeille varmasti vastaan… mutta vain tuokion. Klaanilaisen sissiryhmän ammukset eivät riittäisi pitkittyneeseen taisteluun, ei edes täydessä varustuksessa. Ja he olivat paluumatkalla, suuren osan ammuksistaan kuluttaneina.
Joten niin se oli, että Omerann myönsi parhaaksi yrittää kahlaamoa. Nopeasti läpi ja täyttä päätä komentopaikka Hydrukan suojiin. Tässä vaiheessa ei enää auttanut soittaa apuvoimiakaan, momentum oli vahtikoirien paras liittolainen. Sitä paitsi, Voyager ja muut kyllä kuulisivat, jos tilanne menisi tulitaisteluksi, niin lähellä he olivat turvaa.
Skakdi katsoi Troopperia vakavana. Toa nyökkäsi; molemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun.
”Nyt valppaana, taitaa mennä rähinäksi”, Omerann kuiskasi kolmelle toverilleen. ”Liikutaan perhanan nopeasti. Ketään ei jätetä jälkeen.”
”Näyttäkää niille, mistä Vartijan Vahtikoirat on tehty”, Troopperi valoi rohkeutta.
Nielaisu söi Jortekkin vastauksen. Zanuha ei sanonut mitään.
Viimeinen joenmutka oli nopeasti ohitettu ja kahluupaikka tuli näkyviin puiden takaa. Joki leveni kaksinkertaiseksi, ja vaikkei pimeässä paljastanutkaan kivikkoista pohjaansa, sissit tunsivat maaston. Tässä ei ollut vettä kuin reiteen.
Troopperi astui virtaan. Toa piti jousta valmiina. Omerann seurasi sovitusti perässä muutaman askeleen jälkeen. Syksyn kylmettämä vesi sai skakdin säären kihelmöimään. Virta ei ollut vahva, mutta yhdessä joen kivikkoisen pohjan ja yön pimeyden kanssa jokainen askel oli syytä ottaa varovasti. Omerann kuuli, kun ensin Jortekk ja sen jälkeen Zanuha seurasivat jokeen. Kaikki neljä sotilasta kahlasivat reittä myöten mustassa vedessä.
Omerann tiesi, että juuri tässä hetkessä he olivat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Pahasta aavistuksesta ei ollut lohtua, kun hyökkäys alkoi.
Veden pinta kohosi lähes ääneti seurueen molemmilla puolilla ja joen pinnan alta nousi esiin kaksi zyglakia. Sininen liskopeto iski sauvalla Omerannia kohti, mutta skakdi otti sivuaskeleen ja väisti tällin. Sivusilmällään hän huomasi, että vastarannalta viuhui kevyitä nuolia klaanilaisia kohti, mutta Troopperin Hau välähti kilveksi heidän eteensä. Omerann kohotti aseensa vedestä noussutta zyglakia kohti, mutta liskon häntä huitaisi skakdia kylkeen ja pilasi tähtäyksen. Laukaus vihelsi tiehensä.
Jostain Omerannin takaa heitettiin verkko. Juuri kun hän luuli sotkeutuvansa siihen, Troopperin suuntaama tulisuihku korvensi verkon ilmasta. Tulen toa oli tarkkana.
Tummansininen zyglak Omerannin edessä kurotti terävähampaisen kitansa niin äkillisesti häntä kohti, että hän miltei menetti väistäessään tasapainonsa. Ennen kunnollisen jalansijan saamista zyglak iski häntä sauvansa perällä, ja skakdi kaatui jokeen.
Omerannin maailma muuttui kylmäksi, märäksi ja mustaksi. Hän pyrki välittömästi jaloilleen, mutta epätasainen ja liukas joenpohja ja veden virta tekivät työstä vaikeaa. Hetken räpiköimisen jälkeen sotilas oli kuitenkin taas tolpillaan.
Ilmaa alkoivat repiä rääkyvät sarjat. Zanuhan pikakivääri soi tottunein ottein, tuettuna hänen paksuun haarniskaansa niin hyvin, että sitä saattoi käyttää yhdellä kädellä. Toista tarvitsi lataamiseen vauhdissa. TRA-TA-TA-TA. Ääni palautti Omerannin mieleen Zakazin. Ne olivat lyhyitä sarjoja. TRA-TA-TA-TA. Pimeässä ei voinut sanoa mitään osumista, mutta zyglakit ymmärsivät kyllä. Yksi sukelsi veteen, nuolet loppuivat. Toinen vajosi pinnan alle, kaikesta päätellen osumasta. TRA-TA-TA-TA. Zanuha kääntyi – TRA-TA-TA-TA toiseen suuntaan. Muut yhtyivät ampumiseen, mutta vihollinen oli jokaisessa suunnassa, ja se oli nopea. TRA-TA-TA-TA. Omerann kiroili ja huusi ampuessaan, Zanuha ei sanonut sanaakaan. TRA-TA-TA-TA. Lataus. Niitä oli liikaa; hän tarttui myös pistooliinsa, ja antoi sen soida hitaammalla tahdilla. TRA-TA-PAM-TA-TA-PAM. Lähietäisyydellä ei ollut enää vainolaisia – oli aika juosta. He kahlasivat eteenpäin, mutta pian nuolia alkoi sataa lisää. Zanuha otti osuman nuolesta, joka kilpistyi hänen haarniskaansa kivuliaan näköisesti.
Silloin myös heidän tulosuunnastaan alkoi sataa nuolia, ja metsän varjoista syöksyi heitä kohti kolme tai neljä siluettia. Zanuhan kiväärin lukko löi tyhjää. Sekään ei enää sanonut mitään.
”Vauhtia!” Troopperi karjaisi ja puski eteenpäin Haun hohkaava kilpi koko joukon suojana. Matkaa vastarannalle ei ollut enää kuin pyrähdys. Vesi loiskui kaikkialle, kun he juoksivat. Jortekk oli aivan Troopperin kintereillä, kaksi vanhempaa skakdia ampuivat hajanaisesti juostessaan. Zanuhaan oli osunut toinenkin nuoli.
Mutta Haun suoja kesti, ja vastarannalta lentävät osumat kilpistyvät kaikki siihen.
Omerann veti henkeä ja terästi keskittymisensä. Liskopaholaiset olivat väijyttäneet heidät, mutta ärhäkkä vastaantappelu oli pelottanut ne taas etäälle. On se Troopperi kunnon toa, hän ajatteli.
Samalla hetkellä yksi joessa olevista zyglakeista nousi taas esiin pinnan alta, aivan Troopperin vierestä. Millään noin isolla ei ollut oikeutta olla noin huomaamaton tai noin nopea. Valtavan punamustan zyglakin veitsi iski kohti tulen toaa, mutta Troopperi veti salaman lailla lyhyen miekan vyöltään ja torjui iskun. Omerann auttoi toveriaan ja tähtäsi kunnon osuman liskoon, mutta ammus kyljessä ei näyttänyt edes hidastavan petoa. Zyglakin seuraava isku oli pistoliike hännällä Troopperia kohti, mutta senkin ketterä toa väisti sivuaskeleella.
Kolmas isku oli kuitenkin liikaa. Punamusta zyglak raapaisi aseesta vapaalla kädellään Troopperia kasvoihin. Omerann ei ollut varma näkikö pimeässä verenpurskahduksenkin, mutta ainakin Troopperin kanohi irtosi hänen kasvoiltaan. Hau lensi alavirtaan ja molskahti jokeen.
Omerann ei ehtinyt auttaa toaa ennen kuin hänen olkaansa iskeytyi pieni nuoli. Hänen ei tarvinnut miettiä nuolen vaatimatonta kokoa; heti osumasta lähtien oli selvää, että se oli myrkytetty. Polttava kipu levisi hänen kättään pitkin, ja Omerann menetti tasapainonsa.
Omerann oli kaatunut toistamiseen, ja yski keuhkoistaan kylmää jokivettä. Maku toi mieleen Spir-Korin maihinnousurannat ja piikkilangan. Suuri hahmo hänen sivullaan oli Zanuha, mutta missä muut olivat? Troopperi oli kaatunut suuren liskon hyökätessä.
”Jortekk! Pitää auttaa Troopperia!” hän karjaisi ja veti väsyneenä viimeisen aseensa, pitkän väkipuukon.
Mutta hän ei saanut vastausta. Missä oli Jortekk? Oliko se tuo hahmo, joka räpiköi rantaan? Kyllä, hän erotti skakdin harjan, vaikkei mitään muuta. Omerann huusi tälle, mutta nuori skakdi juoksi kuin itse Irnakkin ajamana.
”Ei skararararin helvetti!” Omerann huusi ja hoiperteli eteenpäin, haroen mustaa vettä. Missä on Troopperi? Hän oli ollut aivan tässä… mutta hän ei koskaan löytänyt Troopperia. Suuri sininen zyglak nousi vedestä voimakkaalla syöksyllä ja tarrasi Omeranniin. Hän oli kuitenkin nopeampi, viimeisen adrenaliinin ohjaamana, ja survaisi puukkonsa zyglakiin – ehkä kylkeen. Omerann kiskoi sen irti, ja yritti uudestaan, mutta terä aivan lähietäisyydeltä lävisti hänet, työntyen sisään hänen rintalevyjensä välistä. Jääkylmä vesi ja yö, ne olisivat hänen hautansa, hän ymmärsi kaatuessaan selälleen zyglakin massan pinnan alle painamana. Hän maistoi vedestä veren, ja näki aaveet pinnan päällä. Zanuha kamppaili vielä. Omerann ei jaksanut enää.
Aamu
Auringot tervehtivät kahta klaanilaista joen rannassa. Päivästä oli tulossa lämmin ja selkeä. Kauniissa syysaamussa ei olisi arvannut, mitä joella oli tapahtunut. Pakoon päässyt hermoraunio skakdi ei ollut osannut sanoa kovinkaan paljoa, eikä Toa Voyagerilla ollut sydäntä kovistella siinä tilassa ollutta.
Toa Hai astui varovaisesti jokeen. Vesi oli kylmää ja kirkasta.
”Tällä puolella on jälkiä ainakin neljät tai viidet”, Voyager sanoi. Ne erottuivat helposti kosteasta rantamaasta. ”Toisellakin puolella taitaa olla.”
”Se ei sano kovin paljoa”, Hai mietti. ”Ne ovat vesieläjiä.”
”Ei, mutta sen on täytynyt olla iso joukko. Jortekk puhui laumasta enkä ollut uskoa”, Voyager vastasi. Hän tutki rantaa, Hai joen puolta.
”Olivatkohan Allianssin asialla?” Hai kysyi.
Voyager tunnusteli rannan koivuja. Yhtä oli ammuttu Vahtikoirien kiväärillä. Rannalta ei kuitenkaan löytynyt sen enempään johtolankoja, joten hänkin – hieman inhoten – astui jokeen, ja lähti tunnustelemaan pohjaa kömpelösti. Hai sukelsi näkymättömiin.
Voyager yritti ohittaa sydämensä pamppailun. Hän oli aavistanut pahinta siitä alkaen, kun öiset laukaukset olivat herättäneet heidät. He olivat kiirehtineet paikalle, mutta silloin, yön pimeydessä, ei ollut paikalta löytynyt mitään. He olivat olleet auttamattoman myöhässä joka tapauksessa. Nyt, päivänvalon kera, ehkä jotakin selviäisi. Hän ei uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Troopperi ei olisi selvinnyt.
Hai nousi pintaan ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, näyttää vain löytöään. Hän piteli käsissään mustaa Kanohi Hauta, jonka uurteissa oli vielä joenpohjan mutaa. Sen pinnassa näkyi syvä uurre, joka oli tullut osumasta kasvoihin.
Voyager vei kätensä tahtomattaan suulleen.
”M-meidän pitää jäljittää ne!”, hän ärähti. ”Hänen on oltava vielä elossa! Meidän täytyy kostaa!” Toa korotti ääntään ja potkaisi joen pohjaa niin, että vesi lensi.
”Voya, keskity. Yksi asia kerrallaan”, Hai sanoi ja ojensi naamion toverilleen. Voyager otti veljensä naamion ja yritti peitellä käsiensä vapinaa. Ne metallikasvot kyllä muistuttivat Troopperin piirteistä… mutta ne olivat elottomat, vailla ilmettä. Voyager kamppaili vuoroin surun, vihan ja taas surun kanssa – eikö zyglakeista ole ikinä loppua? Eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin piinata ja tuhota?
Hai nousi pintaan uudelleen. Hän ojensi Voyan laukkuun vanhan pistoolin, sitä mallia mitä Sota-Omppu oli käyttänyt. Se oli ammuttu tyhjäksi. Pian löytyi myös muita aseita – väkipuukko, toinen pistooli, kivääri, pikakivääri. Troopperin miekka, puhtaaksi pestynä. Vielä paljon muitakin Zanuhan aseita. Hyökkääjien välineitä löytyi vähemmän, ja osa niistä oli eittämättä kulkenut jo virran mukana toisaalle.
He kolusivat koko kahlaamon, ja saapuivat toiselle rannalle. Siellä oli lisää jalanjälkiä – sekä Troopperin ryhmän, että heitä seuranneiden zyglakien. Voyager oli keskittynyt laskemaan niiden määrää, kun Hai näytti sammalmättäästä löytämäänsä nuolta.
”Kuuluvatko näin pienet nuolet zyglakeille?” Hai kysyi, katsellen ohutta ja lyhyttä vartta.
Voyagerin oli keskityttävä hetki surultaan.
”Kyllä se näyttää siltä… ne käyttävät tuollaisia hampaasta tehtyjä. Se on kyllä pienempi kuin mitä olen nähnyt.”
Hän otti nuolen käsiinsä ja pyöritteli sitä. Hän kyllä tunsi nuolet, ja osasi kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Terässä oli pienet, syvät viillot, joihin oli painettu nokare kangasta. Pää oli liian pieni polttonuoleksi.
Hän nuuhkaisi kärkeä. Se tuoksui eltaantuneelta ja pistävältä.
”Tähän on uutettu myrkkyä”, Voyager sanoi ja nuuhkaisi uudelleen varovaisesti. ”Sanoisin, että aika mietoa. Metsäravattia, ehkä.”
”Että mietoa?” Hai kysyi. ”Miksi ihmeessä? Kyllähän ne nyt toki osaavat tehdä tappavampaakin.”
Voyager työnsi nuolen viiniinsä ja katseli hiljaisena jokea. Hän yritti nähdä viimeisen, epätoivoisen taistelun siinä, kahlaamon keskellä. Miksi he olivat lähteneet ylittämään jokea zyglakeita kannoillaan? Miten zyglakeita oli edes ollut näin lähellä Hydrukaa? Mitä jos he olisivat vain olleet partiossa täällä… Hän puristi mustaa Hauta niin, että hänen sormiinsa sattui. Ne saisivat vielä maksaa, joka ikinen!
Myös Hai katseli jokea.
”Jos täällä on kuollut joku”, hän sanoi varovaisesti. ”Virta olisi vienyt ne tuonne”, hän osoitti itää. Siellä jossain joki yhtyisi lopulta Rapujokeen, mutta sinne oli monen monta kioa.
Voyager hillitsi itsensä ja nyökkäsi.
”Mennään katsomaan”, hän sanoi, vaikkei halunnutkaan. Hän ei halunnut löytää veljensä puoliksi syötyä ruumista rantaliejusta.
He ylittivät joen takaisin omalle puolelleen, ja lähtivät tarpomaan rantaa pitkin. Kovin paljoa ei puhuttu – Hai oli hiljainen luonnostaan, ja Voyagerin ajatukset raivosivat myrskynä, jota hän ei osannut käsitellä. Loputtoman pitkän kävelymatkan, joka oli tuskin kioa, jälkeen he tulivat joen mutkaan, johon Hai pysähtyi. Sinne oli kasautunut oksia kokonainen suma, jotka olivat kiinni rannan tiheissä pajukoissa.
Klaanilaiset huomasivat sen melkein samaan aikaan. Pinnalla näkyivät skakdin varpaat. Ilmassa oli kalman haju.
Hai irvisti ja lähti kahlaamaan. Voyager nielaisi epäröintinsä ja seurasi. Joki syveni nopeasti, ja liejuinen pohja vain pahensi asiaa. Lukemattoman Lehun oksat olivat kasautuneet jyrkkään joenmutkaan, ja sen seasta he kiskoivat esiin tutun klaanilaisen. Inhoten he vetivät ruumiin jaloista puoliksi rannalle. Se oli turvonnut joessa kammottavan epämuodostuneeksi, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, kuka siinä oli.
”Omppu…” Voyager henkäisi ja polvistui ruhon viereen. Hai seisoi taaempana haikea ilme kasvoillaan. Kaatuneiden toverien näkemiseen ei koskaan tottunut, hän jos kuka tiesi.
”Häntä ei ole raadeltu”, Hai sanoi, kun Voyager vain katsoi ruumista mietteissä hampaitaan purren. ”Onko se tavallista?”
Voyager mietti hetken.
”Olen nähnyt zyglakien jättävän jälkeensä syötyjä ruumiita. Hänessä on vain… näen vain yhden oikein ison haavan, tuossa sydänkiven alapuolella.”
”Tarkempaa kuolinsyytutkimusta emme pysty tässä tekemään”, Hai mietti. Omerannin lihaksikas ruho näytti lähes levolliselta. Hänen kypäränsä oli edelleen kiinni hänen päässään remmillä. Kuollut kuin sotilas.
”Jos muita olisi, luulisin heidänkin olevan tässä”, Hai jatkoi. Häntä inhotti sukeltaa ruumisveteen, mutta meni kuitenkin, ja sukelsi pari kolme kertaa. Voyager kävi läpi rantaa, mutta hänen liikkeensä olivat hitaita. Mitään ei löytynyt.
Viimeisellä kerralla noustessaan Hai oli valmis luovuttamaan.
”Minä olen käynyt koko mutkan läpi, ja uin vielä seuraavaankin. Ei mitään. Sinä?”
Voyager hieroi mirunsa leukaa. ”Minä uskon, että Troopperi on elossa”, hän sanoi lopulta. Vaikka hän sanoi sen suoraan sydämestään, hänen järkensä liittyi argumenttiin: ”Myrkkyä, joka ei ole kovin tappavaa. Ei muita kuolleita. Aseet ammuttu melkein tyhjiksi, eli taistelu oli pitkä. Minä luulen, että se oli väijytys, ja ne ottivat vankeja. Olisi heistä muuten jotakin muita jälkiä. Sitä paitsi, Jortekk ei sanonut nähneensä kenenkään kuolleen… vaikka hän tietysti pakeni paikalta.”
Hai nyökkäili teoriaa kuunnellessaan. Hän huokaisi syvään.
”Meidän on siis löydettävä heidät”, hän sanoi päättäväisenä.
Kaksi toaa lähtivät vaitonaisina takaisin. Siihen joenmutkaan he jättivät kolme kiveä, ja hautasivat Sota-Ompun, Bio-Klaanin sotilaan.
