Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.
Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.
Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.
Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!
Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?
Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!
No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.
Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.
Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.
”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.
Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.
”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.
”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.
Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.
”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.
Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.
Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”
Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.
Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.
Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.
Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.
Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.
Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.
Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.
”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.
”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?
”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.
… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.
”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.
”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.
Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.
”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”
Saipa se peikon hiljaiseksi.
”Mikä?” se kysyi.
”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.
Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…
Voi ei.
Ei häntä.
Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.
Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.
”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.
”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.
”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”
Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.
”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”
”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”
Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.
Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.
Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.
Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.
Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.
Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.
Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.
”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”
Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”
Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.
Akbsklsdflsfldax
Satama
”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.
Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.
Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.
”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.
Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.
”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.
”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”
Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”
”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”
”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.
”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”
Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…
”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.
”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.
”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.
”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.
”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”
Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”
Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.
Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.
He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.
”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”
Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”
Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”
”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.
”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”
Japa Nuin gurun luona
Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.
”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.
Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.
”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.
”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.
Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”
Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.
”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”
Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.
”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”
Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.
”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.
”Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.”
”Ah, niin…”
Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.
”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.
”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”
Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”
”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”
”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”
Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.
Adminkatu
Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.
Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.
Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?
Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.
Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.
Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.
Mutta tuskin ketään niin täydellistä.
Laiva matkalla kohti Bio-Klaania
Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…
Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?
Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.
Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.
Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.
Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?
Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!
Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?
Tiesitkö, että jokaisella kissalla on lukuisia nimiä – joillakin vain kolme, toisilla jopa yhdeksän – mutta että sillä ei ole mitään merkitystä, sillä olio itse ei tiedä niistä ainuttakaan? Kuin mullassa möyrivä mato sen on tutkittava nimistön pohjamutien syvimpiä onkaloita etsien epätoivoisesti edes yhtä ainutta sanaa, jolla kutsua itseään häpeämättä. Yhtä ainutta sanaa, joka pelastaa kissaparan anonymiteetin kauhuilta ja tekee siitä nimetyn, kutsutun ja kaivatun olennon.
Nyt tiedät. Onko parempi olo?
Seuraavaksi uransa alkuaskelilla haparoivaa kissintutkijaa huvittanee tietää, mistä kissat ovat kotoisin. Luikertelivatko ne keskuuteemme rakosesta Karzahnin karussa maaperässä? Syntyvätkö ja kuolevatko ne Japa Nuilla syvällä Mangaia-luolastoissa? Loiko mielipuoli makutanpahanen ne Steltillä?
Paljastaisin totuuden, mutta sitä eivät tiedä itse kissatkaan, ja vaikka tietäisivätkin, ne eivät kertoisi. Sellaisia kissat ovat. Ne kätkevät jokaisen vastauksen mihin tahansa kysymykseen häkellyttävien hämäysten, moninaisten mysteerien ja viekkaiden valheiden taakse – jopa itseltään.
Mutta entäpä kissojen erikoiset uudestisyntymärituaalit? Niistä osaan kertoa kaiken, esimerkiksi sen, että jokaisella kisuliinillä on tismalleen kolme elämää. Jos olet kuullut puhuttavan jostakin muusta luvusta, vaikka kuusi tai yhdeksän, suosittelen etsimään kyseisen epätotuuden sinulle kuiskuttaneen henkilön ja kuristamaan tämän kuoliaaksi. Kissoista liikkuu jo aivan tarpeeksi valheellisia huhuja! Tismalleen kolme, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Miten uudestisyntyminen sitten tapahtuu? Ehkä Punainen tähti liittyy siihen jotenkin. En minä oikeasti tiedä.
Entä sitten kissojen lukuisat viholliset? Kuinkahan monta Bio-Klaanin säännöistä salaperäinen ja viekas Matavitu on rikkonut? Kaikkiako? Onko se kaikkia? Se kuulostaa hyvältä arvaukselta, mutta toisaalta Bio-Klaanilla on niin paljon sääntöjä. On tuplapostausta, triplapostausta ja vielä paljon lisääkin. Erilaisten postausrikkeiden lista on niin pitkä ja epäselvän kanihirviön elämä niin lyhyt, että ehkä meidän on oltava häntä kohtaan suopeita.
Voi ei, kerroinko vahingossa valheen? Epäselvän kanihirviön elämä ei itse asiassa olekaan kovin lyhyt. Joidenkin mielestä hän on ollut olemassa kauemmin kuin yksikään toa tai makuta. Toisten mielestä ei, koska se olisi tyhmää.
Tiedä joka tapauksessa tämä: luisteleva kani on kissojen luontainen vihollinen ja vieläpä äärimmäisen vaarallinen sellainen.
Kissoja on niin paljon, emmekä vielä ole päässeet edes itse elukoihin, vain pyöritelleet kissan käsitettä ympäriinsä kuin vähän huonoa lankakerää. Mikä harmi; en tiedä sinusta, mutta minä ainakin lukisin mielelläni vaikka kuusisataa eri kissoista ja niiden harrastuksista kertovaa profiilia. Ehkäpä kisuuden syvimmät salaisuudet ratkeavat helpommin siten, että suuntaamme valvovat silmämme joihinkin näistä hurmaavista olennoista.
Haluatko tehdä niin?
Haluatko tietää kaiken kissoista ja niiden elintavoista, kulttuurista, lauluista, alkuperästä, tarkoituksesta ja kohtalosta?
Haluatko?
Haluatko?
Haluatko?
Haluathan?
Siinä tapauksessa harmi, että kissoja ei ole olemassa.
Bio-Klaani
Poliisiasema
Takalek kurtisti kulmiaan. ”Mitä sinulla on pöydälläsi?”
”Ai nuo? Sen oudon kissan piirroksia”, vastasi Taguna ikkunan ääreltä.
Krickitin mielestä se oli melko huono vastaus. Tuli kyllä kirjaimellisessa mielessä selväksi, mitä olivat epäsiistiksi kasaksi kootut kuvat lankakerien kanssa telmivistä kissanpennuista ja klaanilaisista suutelemassa toisiaan, mutta oleellisempaa olisi ollut tieto siitä, mitä ne tekivät plasman toan työpöydällä.
Taguna luki huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden siten, että keskustelukumppani ei aivan ymmärtänyt, ja kääntyi tämän puoleen. ”Taisin mainita, että ajattelin vähän selvittää Kissabion taustoja. Tämä pino tuntui luontevalta alulta.”
”Mistä sinä nämä löysit?”
”Kävin haastattelemassa Klaanilehden toimitusta ja tyhjensin Kissabion lokeron. Kisulla oli siellä aika paljon keskeneräisiä sarjakuvia, mutta myös… no, kaikki tämä. Antoivat ymmärtää, että tämä säilytti suurinta osaa tuotannostaan kämpillään. Sinne suuntaan seuraavaksi seppäsen kanssa.”
Takalek poimi yhden piirroksen pöydältä. Se esitti tuolilla istuvaa kissaa, jonka edessä pöydällä oli jonkinlainen leivos. Otuksen parilla kynänvedolla ikuistetussa ilmeessä oli outo yhdistelmä maireutta ja omahyväisyyttä. Hän ei ollut varma, kutsuiko eläin häntä mukaan kakkukesteihin vai ylpeilikö sillä, että saisi pian syödä koko leipomuksen aivan yksin. ”Nämä vaikuttavat minusta vain… taiteelta. Onko sinulla mitään oikeita johtolankoja?”
”Katsopa tätä.” Taguna työnsi pöydälle krickitin eteen yksinkertaisen puuvärituherruksen, joka esitti jonkinlaista kissaa. Kuva oli väritetty sellaisella tarmolla, ettei kattia mustempaa taatusti ollut alla auringon. Ainoana väriläiskänä pimeyden keskellä loistivat sen punaiset silmät, joita oli paljon enemmän kuin olisi voinut olettaa. ”Tuo poitsu on – uskoakseni – loinen.”
Takalek katsoi takaisin epäuskoisena. ”Näyttää, ööh, kissalta?”
”Ah, tarkoitin niitä eläinjuttuja, joita on mielissä.”
Takalek näytti vieläkin hämmentyneemmältä.
”Tawa mainitsi niistä silloin kerran. Olithan sinäkin siellä?”
”Kyllä minä sen muistan”, totesi krickit muistellessaan päivää, jona admin oli saapunut poliisilaitokselle kertomaan virkavallalle petturitutkinnan etenemisestä, ”mutta… mutta… miksi Kissabiolla olisi ollut loinen? Eikö niiden tarkoitus ollut estää Visokkia tutkimasta petturiehdokkaiden mieliä?”
Taguna kohautti olkiaan. ”Mistä minä tiedän, minähän olen vain poliisi. Mutta eikö tuo näytäkin ihan niiltä?”
”Mistä sinä tiedät, miltä loinen näyttää?”
”S-se oli vain valistunut arvaus”, sanoi plasman toa nopeasti. ”Tai siis ’musta juttu täynnä silmiä’ sopii hyvin Punaisen miehen tyyliin. Ainakin postikonttorin tuhoa koskevien silminnäkijähavaintojen mukaan.”
Takalek lävisti työkumppaninsa katseella, joka oli niin epäluuloinen, että se kävi melkein mielenvoimasta.
”Hyvä on, hyvä on”, Taguna sanoi elehtien käsillään. ”Minä… minullakin on loinen. Luulen, että se tarttui minuun siitä vemmelsäärestä. On ollut tarkoitus käydä juttelemassa Visulle, mutta en ole ehtinyt vielä.”
Takalekin kulmat kohosivat tummien aurinkolasien takana. ”‘Ehtinyt’? Kertoa mahdollisesti tärkeää tietoa Klaanin vihollisten liikkeistä? Sen pitäisi olla meidän ykkösprioriteettimme!”
Kului hetki. Krickit alensi ääntään. ”… vai pelkäätkö, että adminit saattaisivat epäillä sinua jostain?”
Taguna vilkaisi kelloa hätäisesti. ”Ööh, puhutaan tästä myöhemmin. Täytyypä lähteä, niin ehdin vielä hakea kahvin ennen tapaamista. Näkyillään!”
Krickit hyvästeli työkumppaninsa käsieleellä ja tajusi vasta tämän kaikottua, ettei ollut ehtinyt mainita sanaakaan siitä, mistä oli itse asiassa tullut puhumaan – kolmen vangin edellisyönä sattuneesta paosta. Samapa tuo, sillä lek ei ollut aivan varma, mitä olisi kehottanut Tagunaa tekemään. Pitämään silmänsä auki?
Hän nosti käteensä mustaa kissaa esittävän tuherruksen. Bio-Klaanissa oli meneillään jotakin omituista; ehkäpä niin omituista, että astetta skeptisemmänkin olisi kannattanut harkita toan hypoteesia. Liittyikö kauhujen yön aikana menehtynyt kissaolento heitä kourassaan pusertavaan salaliittojen verkostoon jotenkin?
Mitä sinä tiesit, Kissabio?
Kuka edes olit?
Kahvio
Joo, kahvio oli täynnä.
Taguna seisoi jonossa panssarissaan yhä luistimenreikä mittelöstä, joka oli hiljattain käyty hänen, parin muun klaanilaisen ja erään luistelevan kanin välillä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut ihan varma, missä välissä se oli ehtinyt häntä luistimellaan pistää; eipä sillä toisaalta hirveästi väliä ollut.
Tärkeintä oli, että vaikka se taistelu oli jo käyty, sota oli yhä kesken – väline, jolla sitä käytiin, oli vain vaihtunut lain kouraksi. Sen nimenomaisen kouran seuraava siirto oli ollut hankkia kotietsintälupa pinkin, menehtyneen kisumirrin kämpille, josta löytyisi varmasti arvokkaita tietoja.
Löytyisihän?
Pinkki kani, pinkki kissa. Pitihän siinä jokin yhteys olla? Taguna ei epäillyt vaistoaan – hänet oli erikseen koulutettu etsimään tuollaisia kallisarvoisia yhtäläisyyksiä, jotka voisivat merkitä eroa rikoksen ratkeamisen ja ikuisen epätiedon välillä.
Ei tarvinnut olla mikään rikostutkinnan virtuoosi tajutakseen, että käsitteet ”pinkki kani” ja ”pinkki kissa” liittyivät läheisesti toisiinsa. Niissä oli jopa sama ensimmäinen sana.
Jonossa yhä seistiin. Olikohan kahvi loppunut? Ei Tagunalla toisaalta mikään kiire ollut; vielä oli aikaa hänen tapaamiseensa Kapuran kanssa. Se palautti ajatukset luistimenreikään – olisi ihan hieno juttu, jos joku asiantuntija vilkaisisi panssarin alle. Työsuhde-etuihin kuului ilmainen käynti sepällä, mutta tämän punaiset kädet olivat juuri nyt valitettavan sidottuja. Sidottuja erään skakdiadminin toimesta.
Ja hän oli lupautunut aukaisemaan siteet.
Mihinköhän lämpötilaan Guartsun kallo kuumenisi? Voisikohan sillä paistaa makkaraa?
Auttaisiko yhtään selitys siitä, että hänellä oli itselläänkin ollut tarvetta tulen takojan palveluille? Ei, se seikka kyllä asettaisi hänet vielä huonompaan valoon. Parempi jättää mainitsematta.
Parempi muutenkin karkottaa mielestään ikävät mietteet ja ajatella jotain hauskempaa – vaikka läpimurtoa, jonka hän oli juuri tekemässä jutussa ”miksi ylipäätään on olemassa vaaleanpunainen vemmelsääri ja miksi se tekee rikoksia”. Kissbion salattu tietous toisi Bio-Klaanille voiton, siitä Taguna oli varma.
Viikon hän oli ollut uupuneena, kooman lankoihin langenneena, ja jänöjussi oli epäilemättä saanut aimo etumatkan. Ainakin se luisteli aika lujaa, kun otti huomioon, että kaikkien fysiikan lakien perusteella vauhdin olisi pitänyt olla suunnilleen nolla. Mutta nyt tilit tasautuisivat.
Joo, jono oli pitkä; se tosiseikka ei mihinkään ajattelemalla muuttunut, kuten tosiseikoilla oli valitettavan usein tapana tehdä. Taguna näki, kun onu-matoran hänen edellään kiilasi. Hunakasvo huomasi lainvalvojan läsnäolon ja näytti siltä, että uskoi tapahtuneen haittaavan plasman toaa. Häntä ei juuri nyt kuitenkaan haitannut mikään, ei edes aamukahvin myöhästyminen tavalla, jota olisi voinut ivaillen verrata Metru Nuin suuriin rakennushankkeisiin.
Kylläpä siinä kesti, mutta omapahan oli mokansa. Asemalta olisi saanut välittömästi ja ilmaiseksi, mutta toisinaan sitä vain oli pakko suoda itselleen aamukahvin kanssa yksi Mokelin syötävistä taideteoksista, joita jotkut nimittelivät vähätellen ”sämpylöiksi”.
Ilmassa leijui edesmenneen katin kutsu tulla vilkaisemaan hänen kaikista villeimpiä salaisuuksiaan. Tule meille ja katso niitä kanssani, se kuiski Tagunan korvaan haudan takaa.
Kapuran huone
Kolme asiallista koputusta, jotka kaikuivat puiseen pintaan vuosien kokemuksen avulla suunnilleen yhtä kovaa; hänen nyrkkinsä oli hyvin öljytty koneisto, jonka ainut tarkoitus oli rangaista viattomia ovia. Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Taguna ehti jo jännittää, saisiko käyttää valtaoikeuksista parhaimpiaan ja murtaa oven, mutta sitten se avautui ja paljasti takaataan kärttyisän kanohi Shanin ja siihen kiinnitetyn tulen toan.
Kapura näytti väsyneeltä, mikä ei ollut mikään yllätys, jos tämän harrastuksiin kuului juosta ympäri Bio-Klaania oudoilla yöllisillä asioilla. Toan silmät kaventuivat epäluuloiseen ilmeeseen, joka ehkä muistutti sitä, jolla merirosvot virkavaltaa yleensäkin tervehtivät. Ei sillä, että Taguna olisi tietänyt. Hän oli poliisi, ei piratologi.
Se muuten sattui ammatin yleisyyden vuoksi olemaan yksi Metru Nuin yliopiston biotieteiden laitoksen suosituimmista koulutusohjelmista.
”No huomenia”, päätti hän tervehtiä. ”Tulepa meille, niin katsotaan niitä kissatavaroita.”
Kapuran Shanille levisi toiveikas hymy. ”Eli olet jo…”
”Millä siis tarkoitan”, sanoi plasman toa nopeasti, ”että kaivetaan ne esiin sieltä ensin.”
Sinne katosi.
”Mihin sinä nyt minua jonkun asunnon tutkimiseen tarvitset?” ärähti seppä. ”Sen vielä ymmärrän, että luulet minun tunnistavan kaniin liittyviä johtolankoja – on sekin oletus toki aika hataralla pohjalla – mutta pitääkö minun myös etsiä ne omin käsin? Eikö poliisilaitokselta liiennyt apulaisia omasta takaa? Missä se työparisikin on?”
”Takalekilla on aika kiire”, sanoi Taguna. ”Täällä on tapahtunut vähän… kaikenlaista viime aikoina. Petturitutkinta rullaa eteenpäin, kuten ehkä olet huomannut, heh heh. Colmion katoamisesta on saatu uusi vihje. Se hotellitapauskin kai etenee jotenkuten? Ja… no, jos totta puhutaan, hirveän moni laitoksella ei innostunut hypoteesistäni. En saanut tutkintaan lisäresursseja.”
Ilmassa oli vaikea havaita rahtuakaan myötätuntoa. Taguna tutkaili Kapuran nyrpeään asentoon vääntynyttä kehoa yrittäen löytää sellaista vaikka jostain tämän takaa, mutta nopea vilkaisu ei tuottanut tulosta. Olipa myötätunnon käsite hyvä piiloutumaan.
”Ja hei, yksi meitä työllistävä juttu on sen ko-matoranin murha!” tokaisi Taguna. Hän toivoi sen olevan tarpeeksi syyllistävä huomio – Matoro ja Kapura olivat sentään raahanneet Cevaniksi kutsutun tyypin mukaansa Metru Nuilta ilman hirveän hyviä perusteluja. ”Metru Nuin viranomaisten kanssa on vaikea kommunikoida, ja ilmeisesti tyypin papereissa oli vähän outoja juttuja sielläkin puolella. Se alkoi ’miksi Cevan murhattiin’-tutkintana ja kehittyi vähän ’kuka skarrar Cevan edes oli’-tutkinnaksi. Onhan tapaus myös vähän, ööh, pienimuotoinen diplomaattinen kriisi…”
”Musta käsi voisi varmaan vedellä vähän naruista”, mutisi Kapura. ”Olisi Killjoyltä hyvä korvaus siitä, että hänen nimensä oli sillä listalla. Tai sitten voisitte mankua vaikka Matoroa apuun, kunhan tämä vapautuu sairasosastolta. Hän on nykyisin väleissä Käden–”
”Sairasostastolta?”
Kapura katsoi plasman toaa pohdiskelevasti parin sekunnin ajan. ”Puukotin häntä kaulaan lasinsirpaleella.”
”… ai.”
”Kuten hyvä ystäväni Matoro Mustalumi joskus sanoi”, jatkoi Kapura, ”kyseessä ei ole kunnon seikkailu, jos edes joku ei saa teräaseesta ratkaisevaan paikkaan. Tai no, se on enemmänkin sellainen elämänohje, jota ei milloinkaan lausuta ääneen.”
”Ööh, mitä edellisyönä tarkalleen ottaen tapahtui?” kysyi Taguna. ”Kuulin kyllä pyörähtäessäni laitoksella huhuja, mutten–”
”En tiedä”, vastasi siihen Kapura. ”Olin unessa.”
”… mutta, ööh–”
”Silti sen tein minä. Niin ne väittivät, mutta saattoi se toisaalta Snowiekin olla”, pohti tulen takoja. ”Pitäkää häntä silmällä. Entistä kovempaa, siis.”
Taguna mietti, oliko kahviin livahtanut jotakin ylimääräistä. ”Okei, kuulostaa siltä, että meno oli aika villiä, mutta ehkä se ei ole minun asiani. Toisinaan yhden yön aikana tapahtuu neljän vuoden verran, sanotaan jossain. Ehkä.”
Plasman toa ei ollut ihan varma, oliko poliisitutkinta mennyt tähän asti hyvin vai huonosti. Kapura nojasi ovenkarmiin oikealla kädellään vaikuttaen samaan aikaan sekä tylsistyneeltä että loukkaantuneelta. ”Mutta siis”, hän sanoi lopulta. ”Eiköhän aleta painua. Mysteerit eivät ratko itseään, eivät edes Mysterys Nuilla.”
”Hyvä on”, huokaisi tulen toa. ”Käydäänpä sitten katsomassa päivänsä päättäneen kissan asumusta. Mikä täysin normaali aktiviteetti, josta on varmasti mittavasti hyötyä kaiken maailman arvoitusten ratkomisessa ja rutkasti henkilökohtaista iloa meille kummallekin.”
”Muuten käypä asenne, mutta lakaisepa liika sarkasmi pois äänensävystäsi. Se on vastoin Klaanin sääntöjä.”
”Onko?”
”Ööh, ei.”
Ulkona
Bio-Klaanin kaupungin kaduilla oli Kapurasta joka päivä vähemmän huolettomille päiväkävelyille lähteneitä hiippareita. Matoranien, skakdien ja lukuisten muiden lajien rivistöt olivat harventuneet; vilkas kaupunki koki elinvoimansa heikkenevän hitaasti mutta varmasti. Ehkä se johtui kylmenevästä säästä, ehkä toivottomasta sodasta ylivoimaisesti aseistettua imperiumia vastaan.
He olivat matkalla Yläsatamakadulle, jossa kissa oli kuulemma asustellut. Joitakin minuutteja elossa kitunut keskustelu oli päättänyt päivänsä sen vuoksi, ettei Kapura ollut keksinyt enää mitään sanottavaa, joka vapauttaisi hänet tutkinnasta yhtään nopeammin.
Alkoi valjeta, että Taguna oli tosissaan ja raahaisi häntä mukanaan poliisin auktoriteetilla niin kauan kuin haluaisi. Olisiko hänen pakko ottaa järjetön operaatio vakavasti, jotta he löytäisivät jotain vihjeitä ja voisivat julistaa onnistuneensa? Pitäisikö hänen siirtää mielessään sanan Kissabio alla sijaitsevat ajatukset, tunteet ja teoriat roskakorista astetta vakavampaan lokeroon?
Kai se oli jollain tasolla vääjäämätöntä.
”Okei, anna kun yritän tiivistää”, Kapura sanoi. Tagunan kanohille kohosi piristyneen yllättynyt ilme, ja se sai tulen toan toivomaan, että hän olisi sittenkin ollut vaiti. ”Ensinnäkin olet vakuuttunut siitä, että vemmelsäärellä ja Kissabiolla on jokin salainen yhteys, koska ne ovat kummatkin pinkkejä. Tämän lisäksi epäilet, että Kissabiolla on loinen, mikä ei liity millään tavalla tuohon edelliseen juttuun vaan on pelkkä marginaalisen jännittävä yksityiskohta. Tähänkö… tähänkö kaikki perustuu?”
”Jep!”
”Olen nähnyt elämäni aikana melko huonoja teorioita.” Kapura muisteli roolipelikerholaisten noloimpia arveluita Valaistusnaatin tulevista osista. ”Olen myös tehnyt niitä itsekin, varsinkin… ööh, vähemmän henkisesti vakaina hetkinäni, myönnettäköön. Toista Guartsua tuskin on olemassa.”
”Mitä toista Gu–”
”Tämä on silti minunkin standardeillani täysi pohjanoteeraus. Ensinnäkään pelkkä väri ei takaa, että Kissabio ja kani liittyvät jotenkin toisiinsa. Pelkkä väri ei…”
”Hei, tuo ei nyt ole täysin reilu tulkinta”, puolustautui Taguna. ”Muista, että jänöjussi vihasi jostain syystä Kissabioa. On aivan mahdollista, että se teki pahoinpitelyn ilman mitään sen syvällisempää perustetta, mutta on myös mahdollista, että sellainen on.”
”Kuulostaa aika kaukaa haetulta, sanon minä. Jatkaakseni: se loisvihje on, ööh, lähinnä huono. On syitä uskoa, että loisverkosto on levittäytynyt aika kauas; Matorollakin oli loinen, eikä se tullut suoraan Punaiselta mieheltä. Kissabio on voinut saada tartunnan vaikka mistä. On epätodennäköistä, että vastaus on mitään kiinnostavaa, ja on vielä epätodennäköisempää, että edes saamme sellaista kolutessamme tämän asuntoa. Ja arvaa, mikä on kaikista epätodennäköisintä?”
”No?”
”Se, että tieto siitä, miten Kissabio on saanut loisen, liittyisi mitenkään mihinkään muuhun. Todennäköisyys sille, että kaikki maailman tieto kisun tartunnan lähteestä hyödyttäisi meitä mitenkään, on nollan luokkaa.”
Poliisitoa ei vastannut, myhäili vain itsekseen heidän ylittäessään siltaa. Kapuran sielu paloi halusta todistaa omin silmin sitä hetkeä, jona tutkinnan luonne turhana farssina paljastuisi ja hymy katoaisi Tagunan omahyväisiltä huulilta. Hän voisi vaikka pyyhkiä sen pois niiltä aivan itse, mitä tämä kyseenalainen ajatuksenkulku sitten tarkoittikaan.
Seppä jatkoi: ”Kohteliaasti sanottuna tämä on ehkä huonoin poliisitutkinta ikinä jo nyt, ja syön pilalle menneen kanohin, jos seuraavien tuntien aikana selviää yhtään mitään mielenkiintoista.” Heidän tekemänsä sopimus muistui Kapuran mieleen. ”Ja hei, jos pääsen pian jälleen Pajaani, sellaisen hankkiminen ei edes ole hankalaa.”
”Skeptisyytesi on ihailtavan rationaalista”, myönsi Taguna, ”mutta et huomioinut erästä seikkaa. Kokeneena rikostutkijana minulla on lyömätön intuitio, ja se sanoo, että tästä langasta kannattaa vetää.”
Kapura oli jo avannut suunsa valmiina tuomitsemaan plasman toan uusimman vasta-argumentin Manalan syvimpään kerrokseen aseinaan tosiseikat ja järki, mutta joutuikin pitämään pettyneen tauon. ”Intuitio? Noinko hataralla pohjalla tämä kaikki on?”
”Myönnän, etten tiedä tästä juuri mitään varmaa, mutta älä aliarvioi sattuman voimaa. Olen pelannut tarpeeksi Mätäkkää–”
”Turha edes lausua tuota ajatusta loppuun”, Kapura keskeytti. Olikohan trauma siitä, että oli puukottanut tiedottomana parasta ystäväänsä, tarpeeksi perustelemaan töykeyden? Varmaan oli, ja jos ei ollut, hänellä oli tekosyynä myös se, että hänet oli pakotettu tutkimaan jonkun epäselvän edesmenneen kissan kämppää.
Taguna vilkuili häntä pohdiskelevasti. Vilkuilisi jonnekin muualle; hän ei edellisyön jälkeen kaivannut itseensä yhtään lisää aivoporia, ei edes täysin vertauskuvallisia sellaisia. ”Tiedätkö, henkilöksi, jonka pajasta Bio-Klaanin johto löysi juuri aikamoisen kasan kryptistä todistusaineistoa, suhtaudut tähän yllättävän pessimistisesti.”
”Niin, mutta minä tiedänkin juttuja”, murahti Kapura. ”Ei mitenkään hienostellakseni, mutta olen kuitenkin sangen tärkeä henkilö.”
”Vau.”
”Mutta Kissabio ei ole.”
”Sen uhalla, että tämä kiista alkaa toistaa itseään, noin on vielä ennenaikaista sanoa.” Taguna pysähtyi melko tavalliselta vaikuttavan vuokra-asunnon eteen. ”Olemme muuten perillä.”
Kissabion asunto
Noin kuusi sekuntia ovesta astumisen jälkeen mädäntyneen kalan aromi teki yllätyshyökkäyksen Kapuran nenään. Kyky sietää juuri sitä hajua kuului varmaan niihin merirosvomuistoihin, jotka häneltä yhä puuttuivat. Taguna selitti jotakin siitä, miten kämppä oli siivottu pari päivää sitten naapurien valitettua hajusta, ja tulen toa keskeytti tämän puheenvuoron varatakseen tutkittavakseen yläkerran.
Eteisen päässä seinällä lepäsi valtava peili, joka heijasti heitä vasten Kapuran ärtyneen ja Tagunan ilahtuneen ilmeen. Kai tämä oli tulkinnut sepän reaktion virheellisesti oma-aloitteisuudeksi.
Oikealta avautui näkymä keittiöön, joka vaikutti yllättävän tavalliselta – vain jääkaappi puuttui, mikä vaikutti vakavalta puutteelta, jos tilan entisen omistajan lempiruokiin lukeutui raaka-kala. Hieman liian myöhään Kapura tajusi, että kaikki relevantti tutkittava sijaitsi todennäköisesti yläkerrassa, johon kierreportaat veivät.
”Pidä hauskaa siellä!” Taguna huikkasi keittiöstä Kapuran noustessa portaita. ”Kissabio kuulemma säilytti tuolla suurta osaa teoksistaan.”
Siellä keittiössä haisi ihan uskomattoman kuvottavalle, seppä toisti itselleen. Siellä haisi ihan karzahnisti. En minä olisi kuitenkaan halunnut tutkia sitä. Paljon parempi diili tämä on.
Portaat natkuivat sen verran ikävästi, että kaikkien lajien mukavan yhteiselon varmistavista rakennusstandardeista oli varmaan luistettu. Eivät ne sentään sortuneet matorania – tai kissaa – painavamman olennon kohotessa yläkerrokseen.
Ylhäällä oli kaaos. Näkymää hallitsivat seinille kolmen sarjoihin ripustetut taulut.
KISUUDEN YTIMESSÄ
Nousevan kuvataiteilija Kissabion tuore näyttely koettelee esittävyyden rajoja. Kissamotiivia toistetaan, muunnellaan ja vääristellään sarjan edetessä, ja jää katsojan päätettäväksi, katoaako se jonkin maalauksen kohdalla kokonaan. Onko kissa löydettävissä joka taulusta? Jos on, johtuuko se teosten olemuksesta vai ympäristöstä, johon ne on asetettu? Mikä on kisuuden ydin?
Ne olivat oikeastaan jollakin perustavanlaatuisella tavalla hirvittäviä. Kapura päätti yrittää olla tutkimatta niitä kovinkaan tarkasti senkin uhalla, että hän näyttäisi hölmöltä, jos jonkin alakulmaan olikin kätketty Punaisen miehen työnantajan nimi.
Minimalistiset väriasetelmat jakavat maalaukset kolmen sarjoihin. Luku kolme yhdistyy athistisiin mytologioihin ja erityisesti Japa Nuin kansanperinteeseen.
Mihin sitä ikinä katsoikin, Kissabion makuuhuoneessa näki todennäköisesti kissoja. Sänkyä ei ollut; sen tehtävää toteutti todennäköisesti rähjäinen pahvilaatikko. Kaikki seinätila oli varattu teoksille, ja loput huonekalut – työpöytä ja lajitelma kapeita, korkeita kaappeja – oli aseteltu huoneen keskelle.
On katsojan pääteltävissä, millä tavalla yhtenäisesti värjätyt teokset liittyvät toisiinsa – jos liittyvät. Onko niiden mahdollinen yhdistävä tekijä minkään muun kuin värin tuotosta?
Vailla mitään muutakaan järkevää lähestymistapaa tulen toa lähti kiertämään huonetta yrittäen epätoivoisesti päättää, mistä tutkimuksensa aloittaisi. Tehtävä oli samaan aikaan naurettavan yksinkertainen ja äärettömän monimutkainen. Hänellä oli vahva aavistus siitä, että jokainen säilytystila pursusi piirroksia kissoista, mutta voisiko hän mitenkään erottaa hyödylliset hyödyttömistä?
Minimalistinen väriskaala hankaloittaa taulujen ympäristöjen hahmottamista. On monessa kohtaa kyseenalaista, mistä teoksiin upotettu kissa alkaa ja mihin se loppuu. Kissan käsite, jonka ympärillä näyttely pyörii, hämärtyy sen edetessä.
Työpöydällä oli keskenäinen lyijykynäpiirros, joka ei sentään – Mata Nuin kiitos – esittänyt kissoja. Se vaikutti Admin-aukiota esittävältä maisemakuvalta. Tawan keltainen siluetti kurottui ulos ikkunasta.
Kirkkaat värisävyt ja idylliset yksityiskohdat kirjavista klaanilaisista suorittamassa päivittäisiä askareita muodostivat kuvan paljon paremmista ajoista. Oli selvää, ettei kukaan piirroksen henkilöhahmoista miettinyt, milloin seuraavaksi vihollinen vyöryisi linnakkeen ylle pommeineen.
Mitä ovat kissat? Muistuttavatko maalaukset kissoja – vai kissan käsitettä?
Työpöydän laatikossa oli iso kasa piirroksia. Kapura pohti lyhyen hetken elämänvalintojaan ja päätyi siihen, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta koluamaan. Hänen juridisessa tilanteessaan poliisin käskyjen vastustaminen ilman muuta syytä kuin se, ettei erityisesti huvittanut, oli huono peliliike. Tämä oli selvää, mutta sen tiedostaminen ei tehnyt urakan aloittamisesta yhtään helpompaa.
Tässä menisi tunteja. Jossakin vaiheessa Taguna tulisi perässä ja hän voisi kertoa, että oli käynyt läpi kaiken löytämättä mitään hyödyllistä tai kiinnostavaa.
Vain kissoja. Ison kasan kissoja.
Kapura oli jo nyt alkanut kyllästyä kissoihin.
Höpsöä spekuloida mistään sellaisesta. Luulen sinun tietävän aivan hyvin, miksi mikään ei voi olla kissa.
Mitä kissat edes olivat? Oliko sana vain biologien keksimä kattotermi tietyille rahilajeille? Vai olivatko kissat mytologisia olentoja, joita ei oikeasti ollut olemassa? Oliko Kissabio ollut ”kissa”?
Kissoja ei ole olemassa.
Olivat kissat mitä hyvänsä, niitä Kissabion töherryksissä ainakin riitti.
Meronymisia kissoja.
Poliittisia kissoja.
Ja… ja… hetkinen?
Parasiittisia kissoja?
Kapuraa tuijotti paperista hämmästyttävän onnistuneesti ikuistettu kisuliini, jonka pikimusta keho kasvoi punaisena töllöttäviä silmiä. Punaisen miehen estetiikan Kapura olisi tunnistanut unissaankin – niissähän hän siihen useimmiten törmäsi.
Hyvä on, Kissabiolla oli luultavasti loinen. Taguna oli ollut oikeassa joissain jutuissa. Sen verran seppä oli valmis myöntämään itselleen. Mutta saisikohan hän piirroksista irti mitään oikeita vinkkejä?
Kapuran asettaessa yhä uusia ja uusia mustaa kissaa esittäviä teoksia samaan pinoon hänen mieleensä palasivat lukuisat Arkistoissa viime aikoina vietetyt päivät, illat ja yöt. Taripin jättämän viestin mysteeri ei ollut yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hän ei aikonut luovuttaa, ennen kuin kirjat loppuisivat hyllyistä. Siinä oli paljon enemmän työtä, mutta mieluummin hän olisi silt olluti ratkomassa sitä mysteeriä – sentään sillä oli varmasti jokin merkitys.
Suttuisten shippauskuvien vilahdellessa ohi Kapuralle kävi nopeasti selväksi, että oletettu loinen oli kuulunut Kissabion mieliaiheisiin. Jokaisen teoksen alakulmaan oli merkittu tunnollisesti piirtopaikka ja päivämäärä, joten järkevin veto oli todennäköisesti kaikista aikaisimman loispiirroksen etsiminen. Kaikki tähän asti olivat olleet Bio-Klaanista, mutta sitten tulen toa sai käsiinsä yhden, joka oli piirretty Japa Nuilla. Sen päiväys oli muita varhaisempi. Piirtojälki oli epätasaista, aivan kuin taiteilija ei olisi ollut itsekään täysin varma siitä, mitä oli työstämässä.
Kapura tarkisti varmuuden vuoksi vielä kaikki kaapeista löytämänsä pinot Kissabion vanhoja töitä, mutta ainuttakaan aiempaa loista esittävää kuvaa ei löytynyt. Paikka Japa Nui, aika kaikesta päätellen hieman ennen Kissabion saapumista Bio-Klaaniin.
Se olisi muuten ollut ihan kelpo vihje, mutta elossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolta kysyä lisätietoja siitä, oliko Kissabio todella saanut tartunnan Japa Nuilla – ja jos oli, mikä oli asian yhteys siihen, että tämä oli päättänyt lähteä Klaania kohti.
”Miten menee?” huikkasi Taguna portaikosta. Omituista piirrosta, joka kuvasi jonkinlaista pystysuoraa kappaletta, josta työntyi ulos käsi, katsomaan jäänyt Kapura hätkähti. ”Ööh, hyvin.”
”Mahtavaa, löytyikö siis jotain?”
Kapura ojensi plasman toalle prinkan loispiirrustuksia ja selitti hypoteesinsä. Poliisi nyökkäsi pari kertaa hyväksyvästi. ”Entä mitä muuta Kissabio piirteli Japa Nuilla? Olisikohan tiedosta siitä jotain apua?”
”Ööh”, mutisi vastaukseksi Kapura, joka tajusi juuri tehneensä suuren virheen, ”en oikeastaan ottanut talteen Japa Nui -piirroksia, koska löysin tuon aika myöhään.”
”Ei se mitään. Käydäänpä ne läpi uudelleen.”
Kapura kaiketi näytti siltä, että olisi voinut sanoa jotakin vastaan, sillä Taguna työnsä hänen syliinsä pari luonnoslehtiötä. ”Oikeastaan minä voin tehdä sen. Nämä löytyivät keittiöstä; katso sinä vaikka, että olisiko niissä jotain Japa Nuihin viittaavaa.”
Kävi ilmi melko nopeasti, millainen lehtiö se oli ollut.
Voi karzahni, oliko Taguna katsonut tätä? Kuinka monessa piirroksessa hän itse oli? Nopealla selauksella Matoro oli yllättävän monessa, mutta tulen toa itse onneksi esiintyi vain satunnaisesti – ja vain Matoron kanssa. Ei saatana. Se, mitä Heporintissä oli tapahtunut, ei ollut tarkoittanut mitään. Miten Kissabio oli edes saanut tietää siitä?
Taguna selasi kisun töitä kanohillaan niin neutraali ilme, että Kapura ei voinut päätellä siitä mitään. Se ei helpottanut hänen oloaan missään määrin.
Ainakaan tämä lehtiö ei saisi päätyä kenellekään muulle. Kapura päätti omistavansa sen hämärien rikostutkinnallisten syiden nojalla; jos Taguna kyseenalaistaisi sitä, että hän ottaisi sen mukaansa, hän voisi sanoa juuri niin. Hämärät rikostutkinnalliset syyt. Ehkä parhaat syyt mihinkään.
”Hei muuten”, sanoi Taguna ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Kapura oli selannut sivuja kauhun vallassa valmistautuen jokaisen kuvan kohdalla henkisesti siihen, että näkisi itsensä ja Matoron – tai vielä pahempaa, itsensä ja jonkun muun klaanilaisen, jota oli lähinnä vilkaissut joskus elämänsä aikana. ”Katsopa tätä, Kapura.” Poliisilla oli käsissään lyijykynätyö, joka ei vaikuttanut missään määrin eriskummalliselta.
”Sehän on Matoro”, sanoi Kapura. ”Ei mikään harvinainen aihe Kissabion tuotannossa.” Kuvan taustalla oli arkkitehtuuria, jota hän ei oikein osannut yhdistää mihinkään maailmankolkkaan, ja se saattoi kuvata jonkinlaista taistelua. Matoron uhmakas asento oli kuin mangaiasankarin; toaa ympäröivät vihollisiksi tulkittavissa olevat epämääräiset varjot, hänen käsissään oli liioitellun pitkä miekka.
”Mutta katso paikkatietoa. Tämäkin on piirretty Japa Nuilla.”
”Entä sitten?”
”Päivämäärän mukaan ennen Kissabion saapumista Klaaniin.”
Kapura mietti hetken. Olikohan Matoro joskus maininnut tutustuneensa Kissabioon tehtävällä johonkin? Siitä oli tosi kauan, kun he olivat viimeksi keskustelleet mistään sellaisesta, ja itse tehtäväkin oli tapahtunut joskus ennen hänen saapumistaan.
”Matoro on siis sairasosastolla, eikö totta?” kysäisi Taguna. ”Lienee parasta käydä jututtamassa häntä.”
Se kuulosti hyvältä monesta syystä – ensinnäkin oli kyse jostakin, joka saattoi olla jopa oikea johtolanka, ja sen lisäksi heidän ei tarvitsisi viettää kissoja pursuavalla kämpällä enää minuuttiakaan. Kapura nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui Tagunan jäljessä piilotellen kirottua lehtiötä selkänsä takana.
Sairasosasto
Kapura ei tiennyt, kumpi teki tilanteesta kiusallisemman: se, että hän vieraili Matoron luona noin tunti hieman outoon suuntaan lähteneen keskustelun jälkeen, vai se, että hänellä oli selkänsä takana piilossa lehtiö, jossa oli kuvia heistä suutelemassa. Tagunan reippaasta poliisimielalasta ei välittynyt, että tämä olisi ollut tietoinen kummastakaan ongelmasta.
”Niin, toivottavasti kaikki on hyvin viime yön jälkeen, kun, ööh… eikö…” plasman toa takelteli katsomatta suoraan Matoroa kohti. Kapura oli retroaktiivisesti tyytyväinen siihen, että oli mennyt selittämään tilanteen tälle äärimmäisen huonosti. Eikö kaupungissa juoruiltukaan enää siitä, kuka oli taas mennyt puukottamaan jotain muuta klaanilaista?
Kumpikaan välikohtaukseen osallistuneista ei vaivautunut selittämään tapahtumia Tagunalle. ”No, menikö tapaamisesi hyvin?” Matoro virnisti Kapuraa kohti puolikiinnostuneena. Ääni oli yhtä telepaattinen kuin aiemminkin aamulla.
”Se taitaa olla yhä käynnissä”, murahti Kapura. ”Mutta kaikki kääntyy hyväksi, jos osaat kertoa meille jotakin hyödyllistä Kissabiosta ja Japa Nuista.” Taguna ojensi tälle avuliaasti erään Kissabion aihetta käsittelevistä töistä. Hämmennys jään toan kasvoilla suli hitaasti muistamiseksi.
”Öh, mitä? Siitä… siitä omalaatuisesta kissahenkilöstä joka kuoli jokin aika sitten? Mitä minä hänestä tietäisin?”
”Minulla on äärimmäisen hatara mielikuva siitä, että mainitsit tästä joskus”, sanoi Kapura. ”Ettekö te tutustuneet silloin? Sillä reissulla, jolla… ööh, se liittyi jotenkin johonkin äärimmäisen voimakkaaseen taikanaamioon?”
Jään toa mietti hetken. Tuntomerkit eivät olleet mitenkään erityisen ainutlaatuiset. ”Sanoitko Japa Nui? Se turistihelvetti? Oh, nyt muistan. Joo, tapasin Kissabion silloin ensimmäistä kertaa. Mitä siitä? Tekikö hän rikoksia?”
”Ei tietoa, mutta se ei ole tärkeintä nyt.” Taguna kaiveli hetken mukaansa ottamia kuvatöitä. ”Kissabio on piirrellyt melkoisesti tuherruksia, jotka esittävät olentoa, jonka kuvittelisin olevan tämän, ööh, loinen. Päiväysten mukaan aihe alkoi kiinnostaa häntä Japa Nuilla.” Poliisi ojensi yhden piirroksista Matorolle.
”Minä en ole niin varma siitä, että tämä on mitenkään huomionarvoinen juttu”, sanoi Kapura. ”Enemmän kiinnostaa koko jutusta se detalji, että loiset ovat olleet olemassa näin kauan. Mutta kerropa kuitenkin, kun poliisi kyselee.”
”Mehän olemmekin niin lainkuuliaisia”, jään toa sanoi vilkaisten entistä merirosvoa. ”Tämä kieltämättä kuulostaa oudolta. Sinun loisesi antoi kuvan, että, uh, petturiehdokkaat olisivat olleet ensimmäiset tartutetut… ja Japa Nui oli kauan ennen sitä. Enkä kyllä muista mitään loisiin liittyvää sieltä.”
”Kaikesta voi silti olla hyötyä”, totesi Taguna pirteästi. ”Rikosetsivän täytyy joskus kyetä tekemään yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin ajatellut.”
”Hyvä on”, Matoro sanoi. ”Ikään kuin minulla olisi jotakin parempaa tekemistä. Halusitte kuulla Kissabiosta ja Japa Nuista? Minä kerron teille Kissabiosta ja Japa Nuista.”
Kahvio
Jaakaappi tuijotteli kahvikuppinsa pohjia ja mietti elämäänsä. Evakkojen saapuminen kaupunkiin oli tuonut kielikursseille lisää osallistujia ja hänen tutkimuksensa Bio-Klaanin saaren paikannimistöstä etenivät hyvää vauhtia, mutta silti jotakin tuntui puuttuvan. Sotako hänen mieltään painoi vai olisiko hän vain toivonut pääsevänsä takaisin Metru Nuin yliopistoon? Se väitöskirja oli ollut virhe, suunnattoman paha virhe, mutta tutkijan rehellisyys ei…
Ko-matoran huokaisi ja nousi ylös. Hän palautti mukinsa telineeseen kuten todellisen herrasmiehen kuuluikin ja poistui. Ulkona oli kirpeä syyspäivä, jonka voisi ihan hyvin viettää päämäärättömästi kaupungin katujen halki maleksien.
Kyllä Jaakaappi oikeasti tiesi, mikä hänen elämässään oli pielessä: hän oli yksinäinen. Se omituinen vaaleanpunainen kissakin – olikohan ollut Kissabio nimeltään – oli mennyt kuolemaan heidän ensikohtaamisensa jälkeen. Kuinka Mata Nui omiaan koetteli! Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa, Jaakaappi oli useamman kerran pohtinut. Vai sopisiko hänenlaiselleen rationaaliselle skeptikolle jokin vieläkin jännittävämpi vaihtoehto, esimerkiksi uskonnottomuus?
Mutta vähät siitä. Olipa Kissabiossa ollut salaisuuksia ja mysteerejä pursuava nainen! Tämä oli jakanut hänen kiinnostuksensa semanttisiin päihteisiin (tai ainakin suostunut kokeilemaan sellaista hänen kehotuksestaan) ja ollut niin kiinnostunut niiden salaperäisestä luonteesta. Jaakaappi oli varmasti mennyt puhumaan iät ja ajat ihmeaineiden jännittävistä ominaisuuksista; siitä, miten ne eivät tehonneet parhaiten käsitteensä piiriin kuuluviin olentoihin vaan niihin, jotka olivat lähimpänä itse käsitettä.
Hän oli viettänyt niin monia öitä miettien sitä, miksi kissanminttu oli vaikuttanut Kissabioon niin voimakkaasti, mutta vastausta ei ollut ilmaantunut, ja enää ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Oliko kukaan muu edes tuntenut Kissabioa niin läheisesti kuin hän?
Oli miten oli, nyt tuo hurmaava ja salaperäinen nainen oli poissa, ja jäljelle oli jäänyt silkka kaipuu.
Mitähän hänen olisi tehtävä sieluaan polttavan kivun korjaamiseksi? Pitäisikö hänen vannoa korjaavansa kaikki maailman vääryydet, ryhtyä vaikka poliisiksi tai toaksi? Voisiko hän saada jostain Toa-kiven? Hän voisi lyödä pahuutta naamaan, kävellä poispäin ja mutista itselleen: ”Teen tämän kissabion vuoksi.”
Mutta ei hän toisaalta ollut tuntenut tuota omituista olentoa kovinkaan hyvin. Ehkä se olisi ollut vähän liioittelua. Radikaalit elämänmuutokset voisi perustella jollain vähän tärkeämmällä asialla.
Kukaan muu ei tähän aikaan liikkunut pimeässä kirjastossa. Öljylamppu oli ainoa valonlähde, ja sekin räpsyi välillä surkeasti. Kepe seisoi pöydän ääressä, Bio-Klaanin jäsenrekisteri avoinna edessään.
Tila toi Kepelle mieleen Nui-Koron kirjaston, jossa jokin Verstaan olento oli tarkkaillut häntä ja Snowieta. Olikohan niitä täälläkin? Vai olivatko ne vain hänen kuvitelmaansa? Lampun lepattavan liekin heittämät varjot muistuttivat häntä niiden mustista harjaksista.
Rekisteri oli järjestetty liittymispäivän mukaan. Hän etsi siitä kuumeisesti Iggyä.
Iggy oli ollut Verstaan vakiasukas lähes niin kauan, kuin Kepe oli siellä pajaansa pitänyt. Hän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Niin Snowiekin.
Mutta kun usko kaikkeen oli järkkynyt, heräsi uusi kysymys. Jos Verstasta ei ollut koskaan olemassa, oliko Iggyä?
Kai Iggyn nyt täytyi olla olemassa? Hänethän näki välillä Verstaan ulkopuolellakin!
… Vai näkikö?
Ja kun hän oli käymässä tuona yönä nukkumaan, toistuivat ne kummalliset numerot taas hänen mielessään.
”Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi”.
Bio-Klaani, Kepen paja
Seuraavana aamuna Kepe heräsi taas varsin ankeana.
Totuus Iggystä ei ollut helpottanut yhtään hänen oloaan, päinvastoin. Tosiasioita oli raskasta kantaa yksin. Kepe hieroi ohimoitaan ja katseli ympärilleen. Hänen jalkopäässään oli pieni kankainen mytty. Nukkuminen sohvalla viltin kanssa toimi toistaiseksi, mutta kelien vielä kylmetessä hän arveli tarvitsevansa kunnollisen peiton. Varsinaista vuodepaikkaansa tieteilijä piti tähtitornissa, mutta sinne asti hän ei jaksanut joka yö raahautua.
Oli paljon asioita, joita hän ei jaksanut joka yö tai joka päivä. Tyystin tavalliset asiat puistokävelyistä iltapäiväkahvitteluun tuntuivat turhilta. Toki tiede-toa tiesi, ettei mullan tai pullan rakenne tai tuoksu ollut muuttunut mitenkään, mutta kyse olikin tuntemuksesta. Siihen ei paljon järkeily auttanut, kun ilmiöt tuntuivat merkityksettömiltä. Sen verran hän oli ainakin oppinut.
Kepe nousi sohvalta, pyöritteli hetken hartioitaan ja tallusti työpöytänsä ääreen. Hän pyyhkäisi eilisillan mönkään menneiden kokeiden käsin raapustetut raportit ja tyhjäksi syödyn taikinapaketin kääreet syrjään. Keskeneräinen kummitusimuri ivasi häntä ratkaisemattomilla mysteereillään. Hän oli juuri tarttumassa pilkallisiin virtapiireihin, kun hänet keskeytti ovelta kuuluva koputus. Koputus, jonka hän tunnisti, vaikka siinä poikkeuksellisesti olikin jotain varovaista, jopa alakuloista.
Kepe käveli ovelle ja avasi sen.
”Moi!” Snowie aloitti ja vilkutti kiusallisesti.
Hetkeen Kepe ei vastannut mitään. Hän ei osannut vastata mitään. Viime kerta kun lumiukko oli eksynyt hänen ovelleen oli päättynyt aika rumasti. Asioita sanottiin. Tunteita satutettiin.
En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.
En välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!
Missä on todellisuudentajusi?
Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat Klaanin?
”Hei”, Kepe sai kuitenkin lopulta sanotuksi. Hänen äänensä oli epävarma.
Hiljaisuus oli pituuttaan pidempi ja kiusallisuuttaan vaivaannuttavampi. Snowie ei pölähtänyt oviaukosta peremmälle ja alkanut ihmettelemään Kepen keskeneräisiä projekteja, eikä Kepe kysynyt Snowielta kuulumisia ja pyöritellyt päätään tämän höpsösti kanavoidulle uteliaisuudelle. Kumpikaan ei tarjonnut tai kysynyt naposteltavaa tai juotavaa, tai katsonut toistaan silmiin. Vitsit jäivät kertomatta ja letkautukset lohkaisematta.
Yleensä he eivät nököttäneet oviaukossa tällä lailla. Toisaalta, yleensä heidän viimekertainen keskustelunsa ei ollut päättynyt siihen, että Snowie syytti Kepeä harhaisuudesta, eristyneisyydestä ja muiden yläpuolelle asettumisesta, ja että Kepe syytti Snowieta naiiviudesta, tekopyhyydestä ja hyödyttömyydestä. Tai ainakaan yleensä he eivät tarkoittaneet näitä asioita.
Mitäköhän ’yleensä’ tarkoittaa, näissä olosuhteissa… Kepe mietti. Onkohan tämä uusi ’yleensä’…
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä ajatusta sen pidemmälle ennen kuin valkoinen hahmo ovensuussa hyökkäsi hänen kimppuunsa, tai siis sulki hänet halaukseen. Lumiukon vyöryvä massa puristui hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, Snowie sanoi, hiljaa mutta selkeästi. Pehmeä olento tiukensi otettaan.
Tiedemieheltä meni hetki sopeutua tilanteeseen. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun Snowie oli häntä halannut, mutta tämä oli…
”Josko… vähän…” Kepe ähisi. ”Kevyemmin..?”
Snowie hellitti otteensa ja päästi irti. ”Oho! Anteeksi! …siitäkin?”
”Eipä mitään, ja…” Kepe katseli ystäväänsä. Lumiukko ovensuussa hymyili, mutta ei tyhjänpäiväisesti. Hänen ilmeestään välittyi surumielisyys, mutta myös lempeys. Tutulle naamalle muodostunut ymmärtäväinen ilme oli aidoin näky, mihin toa muisti viikkoihin törmänneensä. Kaksikon katseet kohtasivat. ”Saat anteeksi.”
Kuinka helposti sanat tulivatkaan ulos Kepen suusta. Sanat, joiden hän nyt ymmärsi odottaneen pääsemistään ilmoille aina riidan päättymisestä asti. Joskus nämä asiat tajusi vasta niiden tapahtuessa. ”Minäkin pyydän anteeksi.”
”Ja saat myös anteeksi”, Snowie hymyili, nyt jo hieman tutummalla tavalla. Lempeys ja ymmärrys olivat yhä läsnä, mutta niiden seuraksi hiipi varovainen oveluus. Kepen härnäämiselle varattu virne alkoi tehdä paluuta. ”Saanko käydä peremmälle?”
Pajan asukki nyökkäsi ja astui syrjään ovelta. Lumiukko tassutteli peremmälle ja katseli ympärilleen, heitä ympäröivää vipstaakkelipaljoutta ihmetellen – aivan kuin hän olisi nähnyt nämä härvelit uusin silmin oltuaan niistä erossa. Snowien silmistä siinsi kuitenkin innostuksen lisäksi myös raskas väsymys. Mieliseikkailun maallinen iltavahti oli valvoessaan muuttunut yövahdiksi ja siitä taas aamuvahdiksi.
Oletko nukkunut silmällistäkään? Kepe ihmetteli. Ja mitä tuo sininen väri kehossasi on? Hän ihmetteli myös sitä, ettei kysynyt näitä asioita ääneen. Rupattelu tuntui vieläkin, olosuhteet huomioiden, vähän vaikealta.
”Kuules…” hän aloitti.
”Hm?” vastasi Snowie, joka rojahti pajan sohvalle istumaan.
”Siitä viimekertaisesta…” Kepe yritti. ”En minä oikeasti…”
”En minäkään”, Snowie vastasi ja taputti sohvan tyhjää istuintyynyä. ”Emme me oikeasti.”
Tiedemies käveli sohvalle ja lysähti istumaan hänkin. Huonekalu oli asetettu rintamasuunta kohti täysin tyhjää seinää. Sen läsnäolo tuntui kuitenkin hetki hetkeltä vähemmän painostavalta, Kepe oli huomaavinaan. Molemmat tuijottivat sitä, hetken verran puhumatta, kunnes Kepe nyökkäsi sen suuntaan ja avasi sanaisen arkkunsa.
”Olihan se aika hullua… oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei pelkkä kokonaiskuva, mutta yksityiskohdat myös…”
”Heheh, no jep!” Snowie naurahti.
”Mitä se kani edes teki siellä?” Kepe ihmetteli ääneen.
Lumiukko hörähti kysymykselle, eikä Kepe osannut olla liittymättä naureskeluun. Profeetan valtakunnan absurdius oli ollut sillä tasolla, että jos se kaikki ei olisi ollut niin järkyttävää, se olisi ollut oikeastaan aika hauskaa.
”Tai taikavenettä. Jos… jos me koskaan vaarassa olimmekaan?”
Snowie kallisti päätään mietteliäänä. ”Niin… toivottavasti emme sentään turhaan juosseet, tai siis… kuvitelleet juoksevamme, tai jotain… minä en pidä juoksemisesta.”
”Lasketaanko sitä hyötyliikunnaksi…” Kepe tuumaili ”…jos sitä ei koskaan tapahtunutkaan?”
”Mikä kauhistuttava ajatus”, lumiukko virnisti. ”Tarpeetonta hikoilua! Ei iloa eikä hyötyä!”
Itse asiassa… tiedemies muisti. ”Olen pahoillani siitäkin, nyt kun tämä tuli puheeksi. Kun-”
”Hikoilusta? Ei kuule, liikunta on hyväksi vaikka voikin päättää oman ruumiinmuotonsa, ja-”
”En minä sitä”, Kepe sanoi vakavammalla äänellä. ”Vaan… sinä et olisi ollut siellä, jos en olisi ottanut sinua mukaan.”
Lumiukko heilautti kättään huolettomasti. ”Pyh! Me seikkailemme yhdessä, ei se ole kummankaan vika. Sitä paitsi…” Nyt oli hänen äänensä vuoro vakavoitua. ”Ei se ollut minulle niin kamalaa. Ennemminkin… minun olisi pitänyt… en minä tiedä, olla ymmärtäväisempi sen suhteen, mitä kokemuksemme merkitsivät juuri sinulle.”
Lumiukko piti paussin ja mietti hetken. ”Minun olisi pitänyt kunnioittaa sitä, että sinun on minua vaikeampaa kohauttaa olkiasi sille kaikelle. Kun yksi osa todellisuuttamme ei olekaan totta.”
”No, ehkä…” Kepe vastasi. Hän huomasi sohvan viereen unohtuneen avatun limonaditölkin ja kumartui poimimaan sen. ”Mutta en minäkään tehnyt ihan hirveän hyvää työtä kokemusmaailmani ymmärrettäväksi tekemisen suhteen.”
Hörps. Aika kuvottavan lämmintä, mutta menkööt. Hörps.
”Kommunikaatio on usein aika vaikeaa”, Kepe vielä lisäsi.
Snowie nyökytteli. ”Joo, on. Tahtoisin silti ajatella, että osaan huomioida edes sinun tunnetilasi ja ajatusmaailmasi… sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja ryven itsesäälissä.”
”No, näitä sattuu”, Kepe vastasi myötätuntoisesti. ”Ihan kaikille, arvatenkin.”
”Joo, siis, paremmissakin piireissä! Nimittäin! Sitä ajattelisi, että esimerkiksi mielivoimat ja niin vahva ystävyys, että sen varaan voi rakentaa Bio-Klaanin, auttaisi pitämään suhteen kunnossa, mutta silti Visokilla ja Tawalla oli vähän vaikeaa.”
”…ai?”
”Joo kyllä, Visu oli yöllä vähän yksinäinen mieliseikkailulla, kun hän koki että asiat Tawan kanssa eivät ole kunnossa, mutta sitten minä sanoin hänelle että kannattaa silti puhua Tawalle, siis vaikka mielikuvitus-Tawalle, niin se voisi auttaa! Ja toivottavasti auttoikin, minua hirmuisesti harmittaa ajatella, että heidän välillään olisi harmeja, kun muutenkin on niin…”
Lumiukko yritti jatkaa, mutta hänen suustaan pääsi vain massiivinen haukotus – ja nyt Kepen oli pakko kysyä: ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”
”Ööh… En! Tai siis, toivottavasti….”
Hetken verran lumiukko mietti, oliko olemassa mahdollisuutta, että hän olisi torkahtanut odotellessaan Kapuran mieliseikkailijoiden yhteydenottoa. Sepä olisikin noloa.
”Ja oikeastaan…” hän jatkoi. ”Tiedätkö, viime yön tapahtumien takia minä olen täällä, parahultaisesti. Ne olivat mojova muistutus siitä, mikä on tärkeää.”
Tiedemies asettui risti-istuntaan ja kääntyi kokonaan kohti kanssaistujaansa. ”Kerro toki.”
”No siis, Tawan ja Visokin tapauksen lisäksi oli se, kun Kapura yritti puukottaa Matoroa kaappikellolla-”
Kepe oli purskauttaa juuri siemaisseensa juoman Snowien päälle. ”Kun mitä?”
”Ai joo. Tuota, se ei ollut oikeasti Kapura, vaan kai joku sitä riivaava paha taikafilosofihenki?”
”…okei…?”
”Ööh, joo, minulle ei kerrottu kovin tarkkaan… ’Oli seikkailuja’, sanoisin, joidenka seurauksena päädyin sitten estämään riivattua Kapuraa puukottamasta Matoroa.”
Oli seikkailuja, Kepe makusteli ajatusta. Matoro oli käyttänyt samankaltaista ilmaisua puhuessaan hänen kanssaan aiemmin. ”Ja tämä muistutti sinua siitä, mikä on tärkeää?”
”Joo! Koska arvaapas, kuinka minä estin tämän ystävänmurhan?”
Kepe raapi takaraivoaan. ”Pistit pahan.”
”Vihje!” Snowie hihkaisi ja syöksyi vierellään istuvan Kepen kimppuun, sulkien tämän taas halaukseen. Limu oli läikkyä, mutta pysyi sentään tölkissään.
”Tuota, painimalla..?”
”Melkein! Tai siis, oli se vähän painiakin, mutta minä tahdon ajatella että se oli halaus!”
”Kiva! Tuota… voisitko kenties…?”
Lumiukolta meni jälleen hetki tajuta, että ote oli ehkä vähän turhan innokas. Hän päästi irti. ”Hehe, hups.”
Kepe veti muutaman kerran syvään henkeä. ”Eli sinä siis halasit…?”
”Kapuraa.”
”…Kapuraa, ja estit häntä siten puukottamasta Matoroa?”
”Jep!”
Tieteilijä asetti kyynärpäänsä sohvan selkänojalle ja nojautui istuinta vasten. ”Ja sitten muistit, mikä on tärkeää?”
Valkoinen mössö nyökytti innokkaasti vastaukseksi. ”Ystävät! Ja niiden halaaminen!”
Kepe ei edes yrittänyt estää hymyä leviämästä kanohilleen. ”No… aika hyvin muistettu.”
Toa ei ollut varma, ankkuroituivatko hänen lumiukkoystävänsä ajatuskulut aina tosiasioihin – tai ainakin niiden tulkitsemisessa oli vankka ”Snowie-perspektiivi” – mutta jos lopputulemat olivat näin hyviä, niin mikäs siinä. Kepe oli hetki hetkeltä vakuuttuneempi siitä, että juuri tällaisen asenteen takia Snowie oli kestänyt Profeetan valtakunnan todellisuuden häntä itseään paremmin.
”Tilanne oli jokseenkin alleviivaava”, porkkananenä selitti. ”Tiedätkö, kuinka Matorolla ja Kapuralla oli vähän niinkuin välirikko?”
”Tämä liittyy paljon huhuttuun tapaukseen siitä, että Matoro iski miekan Kapuran selkään Metru Nuilla, eikö?”
Suuren pohjoisen seikkailun yksityiskohdat eivät olleet Kepen muistissa erityisen hyvin. Hän ei ollut kiinnittänyt kanssaklaanilaistensa edesottamuksiin niin paljon huomiota kuin olisi ehkä pitänyt.
”Joo. Niin sitten ajattelin, että meillä kahdellakin on vähän niinkuin välirikko, vaikkakin vähemmillä teräaseilla… niin sitten sain katkaistua sen heidän kurjuuskierteensä, halauksen voimalla!” Snowie rapsutti nenänpäätään mietteliäänä. ”Tai, ainakaan kukaan ei kuollut viime yönä… niin miksi en sitten katkaisisi meidän mökötyskierrettäkin.”
Kepe hörppäsi limutölkkinsä viimeisen siemauksen, mutta jäi pyörittelemään kanisteria käsiinsä. ”Vinkeästi päätelty.”
”Tai!” Snowie nosti etusormensa pystyyn. ”Vinkeästi päätetty! Koska siis… sehän se oivallus oli, joka minuun yöllä iski. Että vaikka maailma olisi eristävä ja julma ja outo, niin se ei tarkoita, ettemme me voisi olla läheisiä ja kilttejä ja… ehkä silti outoja? Mutta siis… emme me vain tutki ja kuluta todellisuutta, vaan luomme sitä myös!” Lumiukko kurtisti kulmiaan ja lisäsi vielä. ”Nyt kun mietin…. Minä taisin yöllä sisäistää sen, mitä Zeeron on yrittänyt minulle sanoa…”
Kepen suupielet pysyivät ylhäällä. Ehkä paremmasta maailmasta ei täytynyt uneksia, vaan riitti, että eläisi kuin se olisi totta. ”Tämä taisi itse asiassa olla juuri sitä, mitä tarvitsin.”
”Niin no siis…” Snowie höpötti. ”Kuin myös!”
”Mutta oikeasti, kiitos.”
”Itsellesi!”
Tiedemiehen katse alkoi käydä huonetta läpi. Pajan hyllyt täynnä rojua ja keskeneräisiä projekteja.
”Tämä avasi… solmuja.” Kepe kertoi. ”Aivoni on nyt vähemmän mutkalla. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
”Ööh..”
”Se tarkoittaa että on aika käydä töihin… on aika imuroida kummituksia!”
Ja sitten Kepe ponkaisi ylös sohvalta.
Seuraavat tunnit kuluivat tutuissa, mutta viime viikkoina harvinaiseksi käyneissä merkeissä: Kepe sai idean tai pari, hääri ympäri työpajaansa poimien ja yhteenliittäen komponentteja ja tehden muistiinpanoja – ja Snowie seurasi vieressä, välipalaa mutustaen. Imurin puuttuva palanen oli mitä ilmeisimmin ollut inspiraatio, kuinkas muutenkaan. Tieteilijä tuijotti keskeneräisiä tekeleitään ja vihkoihin suhertamia söherryksiään uusin silmin, ja kasasi mestariteostaan. Snowie piti ajatuksesta, että hänen voileipää mussuttava läsnäolonsa paransi keksijän kekseliäisyyttä, vaikkei ollutkaan täysin varma tämän toiveensa todenperäisyydestä.
Mutta tässä uusvanhassa inspiraation virrassa kahlatessaankin Kepe sai huomata, että kummitusimurin kaltaisen suhteellisen hypoteettisen vipstaakkelin kasaaminen oli melkoinen haaste.
”Hmm…” hän makusteli ääneen istuessaan lattialla laitteidensa ympäröimänä. ”Mihin minä tämän asennan…”
Torkkujen rajamailla seikkaileva Snowie kuuli kanssaklaanilaisensa mutinan. ”Mitäpä tällä erää?”
Keksijä otti imurin irtonaisen varren vasempaan käteensä ja jonkinlaisen vihertävän linssin oikeaan. ”En ole ihan varma tämän ergonomiasta. Tämä tässä…” Hän kohotti vihreänä hohtavaa esinettä ”…on paras keinoni skannata löydöksiä lennosta. Periaatteessa analyysin voisi suorittaa vasta täällä Verst-… pajallani, mutta saattaisi olla hyödyllistä havainnoida haamua tilanteessa.”
Lumiukko mutristi suutaan mietteliäänä. ”Ja probleemi on siinä, ettet keksi mihin lukulaitteesi kiinnittäisit?”
”Aivan. Tuntuu siltä, että tositilanteessa mikään osa imuria ei ole luotettavasti luettavissa.” Tätä havainnollistaakseen Kepe pyöritteli letkua kädessään, kuin yrittäisi imuroida pölyä suoraan ilmasta, tai ehkä napata kummituksia. ”Ja tämän toteuttaminen irrallisena tuntuisi vielä hullunkurisemmalta. Tuskin tahdon uhrata toista kättäni lukulaitteen kantamiseen… ellen sitten…!” Kepen katse kirkastui. ”Ellen rakenna mekaanista lisäkättä, joka voisi pitää lukulaitetta, kun-”
”Tai!” Snowie keskeytti. ”Voisit vain, tiedätkö…”
Lumiukko osoitti keksijän kanohia. Mainitulle naamiolle muodostui ilme, joka kertoi siitä, että Kepe ei käsittänyt.
”Ziuuuum!” Snowie täsmensi.
”..?”
”Ziuuum! Tai siis…” Lumiukko laski leipäsen syliinsä ja muodosti vasemman silmänsä ympärille rinkulan. ”Sähkömonokkeli!”
Nyt Kepe ymmärsi ja vei vaistonvaraisesti kätensä kohti vasemman silmänsä analysaattoria…
…joka ei tietenkään ollut siinä. Se ei ollut ollut siinä viikkoihin.
Keksijä istui samalla lattialla, jolla oli pirstonut lisälilinssissä palattuaan Profeetan valtakunnasta. Hänen naamionsa linssi oli ollut symboli maailman kvantitatiiviselle luonteelle; sille, miten kaikelle oli olemassa helppo luonnontieteellinen selitys, jota pystyi mittaamaan. Mutta mitä Profeetan valtakunta oli sille tehnyt? Oliko tässä maailmassa todellisia vastauksia kysymyksiin, joiden vastauksia ei yksinkertaisesti voinut mitata? Totuuksia Profeetan toivomasta maailmasta?
Hänen naamionsa linssit! Hänen kanohissaan oli toki liitäntämahdollisuus uusille tai vanhoille lisälinsseille. Se ei vain ollut tuntunut kuluneina viikkoina merkitykselliseltä.
Jaa että kummituslinssi…
Kepe alkoi välittömästi puuhastella liittääkseen lisäosan naamioonsa. Snowie hymyili vieressä, tyytyväisenä panoksestaan, sekä ystävysten symbolisesta voitosta valkean hiekka-aavikon merkityksettömyyttä vastaan.
”Tosin, on kummitusimuri silti aika hölmö idea.”
”…nyt hei!”
Komentajan silmät aukenivat.
Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.
Puhtaammat kuin kellään muulla.
Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.
Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
Ja hän hallitsi tätä kaikkea.
Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.
Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”
Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään
”HUOMIO!”
Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.
274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”
”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”
274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”
Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
”Toimikaa!” 273 sihahti.
274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.
Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.
Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.
Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
Me Puhtaat
Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.
Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.
273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?
Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.
Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?
273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”
Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.
Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…
Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.
Korvia riipivä jyrähdys.
Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.
Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.
273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.
Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.
MINÄ, JÄÄTUTKIJA 273, OLEN
PALANNUT TUOMITSEMAAN TEIDÄT VÄÄRYYKSISTÄNNE!
VALMISTAUTUKAA PALAMAAN HELVETISSÄ!!!
NYT, minä olen PUHDAS!
NYT, minä olen KAUNIS!
MINÄ OLEN TÄYDELLINEN!
NYT MINÄ HALLITSEN TÄTÄ KONEISTOA,
ENKÄ LOPETA ENNEN KUIN KOKO MAAILMA
KUMARTUU SUUTELEMAAN JALKOJANI!”
273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:
”KUOLKAA!”
Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.
”Ahhah hah.. ha ha…”
273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.
Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle. ”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”
273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?”
Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”
273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…
Se oli täynnä viiltoja.
Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.
”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
”Manu. Pää kiinni…”
Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa? ”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”
Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.
Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti. ”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…” ”Kelvin. Ylös!”
Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.
Kelvin juuttui katsomaan itseään.
Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
Siniset silmät.
Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.
Manu oli hetken hiljaa. ”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”
Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”
”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”
”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”
”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…
Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”
”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”
”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”
”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?” ”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.” ”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”
Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”
Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi. ”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?” ”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?” ”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.
Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.
Harakan laulu kaikkosi Matoron korvista hänen havahtuessaan todellisuuteen. Hän… hän oli elossa? Toa ei ollut aivan varma, mikä osa yöstä oli ollut unta ja mikä todellisuutta… mutta paksu side hänen kaulansa ympärillä vihjasi siitä, että ainakin osa yön kivusta oli ollut totta.
Nousseet auringot paistoivat vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Kirkas valo poltti hänen verkkokalvojaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt oikeat auringot ensimmäistä kertaa vuosiin.
Muistikuvat aamuyöstä alkoivat kirkastua etenevän aamun myötä. Hän oli herännyt huutaen kivusta ja vuotaen verta. Hän muisti usvaisesti Snowien kietoutuneena ympärilleen ja… Jäätutkijan silmät täynnä huolta ja päättäväisyyttä. Kupen rauhoittavan ja tasaisen äänen. Hälinän hänen ympärillään… ja polttavan, piinaavan kivun, joka ei ollut hellittänyt vieläkään täysin. Vahva lääkitys onneksi muutti sen enemmänkin vain hiljaiseksi muistutukseksi kivusta kuin aktiiviseksi tuskaksi.
Puhuminen ja pään liikuttaminen sattui, mutta mitään vaaraa ei kuulemma ollut, oli tohtori kertonut. Kunhan toa vain olisi hiljaa eikä liikkuisi paljoa hetkeen. Kupe oli ollut siinä hyvin selkeä. Ja Kupe ei ollut mies, jolle Matoro olisi halunnut väittää vastaan.
Kuulemma hänen äänensä palautuisi kyllä, eikä pisto ollut rikkonut mitään, mikä ei paranisi. Hänen pitäisi vain olla hiljaa, mikä oli tietysti hirvittävä koettelemus Matorolle. Miten hän ikinä voisi olla puhumatta kaikille ympärillään?
Siinä hän sitten makasi, sairasosaston sängyssä numero neljä. Pöydällä hänen vieressään oli hänen teleskooppisilmänsä ja vesilasi. Osasto oli hiljainen.
Milloin tahansa muulloin kielto puhua ja liikkua olisi ollut hänelle pahinta piinaa, mutta juuri nyt Matoro päätti nauttia toimettomuudesta täysin siemauksin. Aiempina päivinä hän oli oppinut inhoamaan yksin omien ajatuksiensa kanssa jäämistä, mutta ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin kuuli hän päässään vain ajatukset, jotka koki omakseen. Hän tunsi olonsa… rauhalliseksi.
Rakentaja oli väittänyt, että kykenisi poistamaan loisia. Pora oli rikkonut hänestä jotakin, mutta Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä se tarkoitti. Hälläkö väliä, jos hänellä oli kerrankin rauha. Epäilevä enkelikuiske oli kaikonnut, ja tilalla oli vain kaunis linnunlaulu. Ja se oli suloista, sillä se lauloi hänelle juuri sitä laulua, mitä hän halusikin kuulla.
Vaikka Deltan laulusta pitikin, hän kyllä kuulisi mielellään muistakin. Jäätutkijasta ja Kapurasta ja Visokista. Toan pää oli täynnä kysymyksiä. Olivatko muut kunnossa? Oliko Kapura kunnossa? Olivatko he onnistuneet pelastamaan tämän? Ja miten keskustelu ylipäätään toimisi, kun hän ei oikein voinut puhua?
Kenties hän voisi käyttää Suletua kommunikoimiseen, Matoro mietti käteviä puhumisen korvikkeita. Ainakin Visokki ja Manu mielijuttelivat sujuvasti. Potilas oli juuri pohtimassa, mitä kaikkea takojalta kysyisi, kun hän kuuli tuttuja ääniä oven takaa.
”… oletko koskaan edes nähnyt nazorakia?!” toa kuuli Jäätutkijan tutun äänen kivahtavan.
”Minähän katson sinua koko ajan”, vastasi kuivasti joku, jonka Matoro tunnisti välittömästi erääksi näsäviisaaksi ex-merirosvoksi. Luojan kiitos, Kapura kuulosti olevan kunnossa.
”Viisastelusi tuskin auttaa, kun OIKEA nazorak-armeija marssii Klaaniin folttamaan fajasi!”
Kiistely päättyi, kun aamuvuoroon tullut matoranhoitaja ohjasti sisään tutun kaksikon: Kapuran ja tämän perässä kulkevan itsensä vaatevuoren alle verhonneen hyönteisen.
”Hyvää päivää”, tervehti toa. ”Joko kaulasi on aukottomampi?”
Matoro katsoi viisastelijaa pistävästi. Ei niin pistävästi, että se olisi lävistänyt valtimoita, mutta melkein.
”Hhh-hhei”, hän yritti vastata, mutta sai aikaan vain heiveröistä pihinää. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa voimakkaammin. Tervehdyksensä hän kyllä sai sanottua, mutta pistävä kipu kaulassa ei tehnyt siitä erityisen miellyttävää.
”Ehkä minun pitää yrittää tätä”, hän mutisi ajatuksiaan ilmoille himmeästi hehkuvalla Suletulla. ”Kuuletteko minut?”
273 nyökkäsi. Matoron telepaattisen äänen kuullessaan hän saattoi erottaa sen taustalta epäselvää mutinaa ja hiljaista kuiskailua. Yksittäisiä sanoja ja kesken jääviä lauseita. Se oli kaikkea muuta kuin Visokin tai Manun tarkkaa ja selkeää telepatiaa.
”Ensiksi, kuinka voit? Toiseksi, kannattaako meidänkin kommunikoida mielten välityksellä…?” ”Ei, koska teidänkin ajatuksiinne keskittyminen tekisi tästä minulle paljon vaikeampaa. Minä mikään suuri telepaatti ole.”
“Siis… tarkoitin että loiset eivät tartu.” “Ah. Siitä ei tarvitse murehtia, kun käytän vain kanohia”, Matoro sanoi, nousi istumaan sängyllään ja sai siitä palkkioksi pistävän kivuntunteen kaulassaan. ”Ja voin kai ihan hyvin, kiitos kysymisestä. Paranen kuulemma entiselleni nopeasti. Minulla on ollut vakavampiakin vammoja. Ja Kupe on vain paras tässä.”
Hän piti pienen tauon, jonka aikana muut saattoivat edelleen kuulla Suletun etäisen kohinan. Se oli niitä hetkiä, kun kukaan ei oikeastaan keksinyt mitään sanottavaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei tiennyt, mistä aloittaa.
”Kapura”, Matoro sanoi lopulta ja katsoi toaa. ”Haluatko kertoa, mitä pirua oikein tapahtui. Kuka karzahni on Rakentaja? Tiesitkö sinä hänestä?”
Kapura näytti rehellisen hämmentyneeltä.
”… mikä Rakentaja?”
Voi ei. Oliko Kapura menettänyt muistonsa kaikesta huolimatta? ”Rakentaja. Se… metallihäiskä, joka saarnasi täydellisyydestä. Joka ilmeisesti hallitsi kehoasi? Hänellä oli kone, joka, tuota, söi sinun muistojasi. Etkö muista vai etkö tiedä, mistä puhun?”
”Ööh”, Kapura sanoi. ”En… en ole ihan varma, miten minun kuuluisi tietää siitä, että joku… hmm, syö jollain koneella muistojani?”
”Okei, totta. Tuota, tiedätkö lainkaan, mitä me mielessäsi teimme? Et?” toa kysyi varovaisesti, mutta hänen epävarmasta Suletu-yhteydestään saattoi kuulla selkeästi nimen ’Xentoro.’
”Toivottavasti hankitte tietoa siitä loisesta”, vastasi Kapura, ”mutta taisitte myös vakoilla tulevia roolipelejäni. Ette sitten hiisku mitään, koska seuraava kampanjani –” ”Olisiko Jouera tutumpi nimi, Kapura?” kuului yhtäkkiä Makuta Nuin ääni kaikkialta ja ei mistään.
Seppä hätkähti. ”Tuota… tuttu nimi, kyllä. Hänkö… hänkö oli päässäni?” ”Jouera”, makuta maisteli. ”Hän ainakin joskus oli Jouera. Hän kuvittelee leikanneensa irti kaiken, mikä oli Joueraa, mutta ei ole siinä todellisuudessa onnistunut. Mutta sivuseikkoja – tässä vaiheessa haluan kysyä, että onko nyt hyvä mieli, kun tilit on tasattu? Matoro puukotti sinua selkään, ja sinä puukotit Matoroa kaulaan.”
”Selvästi oletat, että kaula ja selkä ovat hyvin samanlaisia objekteja”, huomautti tulen toa. Matoro vilkaisi tätä lähinnä närkästyneenä siitä, miten kylmästi toa koko kysymykseen suhtautui. ”Enkä ole myöskään ihan varma, voidaanko minua itseäni laskea jälkimmäisen aktin suorittajaksi. Mutta, ööh, muuten joo, ainakin minun puolestani… tilit on tasattu.”
”Tuota”, Matoro aloitti ja yritti olla ajattelematta ajatusta tilien tasaamisesta. Ihan kuin sen kaltaisilla asioilla voisi edes vitsailla tai niitä voisi laittaa vaakakuppiin. ”Oletko kunnossa, Kapura? Sinä… et kärsi muistinmenetyksestä tai mitään?”
Seppä mietti hetken. ”Onpa muuten vaikea kysymys vastata. Ei ainakaan tunnu siltä, että mitään oleellista olisi poissa… mitä nyt mielikuvat pyörittämästäni kampanjoista ovat hieman… sumeita.”
Jäätutkija seurasi keskustelua sivussa. Oliko kaikki taas Kapuran mielimaailmassa kunnossa? Olivatko mieliversiot Arbousta, Taripista ja Tawasta taas elossa? Tulen toa ei kuitenkaan vaikuttanut tietävän heistä mitään.
”Tuota… sinä olet oikeasti kirjoittanut Xentoro-nimisen hahmon?” Matoro ei kyennyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan. Hänen kysymyksensä taustalta saattoi kuulla ”Ei Xen tunnu lainkaan tuolta!”
”Kaikista maailman asioista sinä protestoit tuossa luomuksessa nimeä?” hämmästeli Kapura. ”Hei, onhan se vähän laiskaa, mutta niin on nimien kääntäminen väärin päinkin.” ”E-ehkä meidän täytyy puhua tästä joskus yksityisesti. Kuten myös aika monesta muusta asiasta, kuten… loisista.”
”Loisista voimme minusta puhua jo nyt”, tokaisi Kapura. ”Mitä saitte selville? Kai sentään jotakin?”
”Saimme”, Matoro vastasi. ”Visokki sai vielä enemmän, sillä hän oli meitä pidempään päässäsi. Me saimme tietää lähinnä, että… niitä on paljon ja kaikkialla. Ja sinun loisesi teki parhaansa auttaakseen meitä.”
”Miksi se niin olisi tehnyt?” kysyi Kapura epäluuloisesti. ”Rakentaja… tai siis Jouera halusi poistaa sinusta kaiken. Meriharakkasi oli selvästi sitä vastaan. Hän… hän oli jotenkin liittynyt muistoosi Taripista. Uskon, että loinen oli vilpitön. Hän jopa näytti meille, kuinka laajalle hänen kaltaisensa ovat levinneet”, Matoro selitti. Harakan ääni helisi hänen ajatustensa taustalla.
”Mitä loiset tekevät?” seppä kysyi ilmeettömästi. ”Mikä on niiden tarkoitus?” ”Kenties Visokki sai tietää jotakin siitä”, jään sotilas kertoi. ”Me emme ehtineet tutkimaan loisia paljoa, sillä Rakentaja oli paljon vaarallisempi – tai ainakin akuutimpi – uhka.”
”Okei, pitää puhua hänen kanssaan”, Kapura sanoi. ”Mutta, ööh, villi veikkaus: Punainen mies ei lähettänyt hallitsemattomasti leviävää epidemiaansa kimppuumme ollakseen kiltti.”
”Meriharakka sanoi sellaisia asioita, kuten ’Syvä nauru felastaa nekin, jotka eivät sitä ansaitsisi’ ja ’koska se on heidän farhaakseen’…” volitakiin verhoutunut nazorak totesi hiljaa.
”Syvä nauru on kiero protosorsa, joka teeskentelee ajavansa muiden parasta, kun todellisuudessa olette vain nappuloita hänen laudallaan”, pohjoisen noita tuhahti närkäsytyneenä ja otti luennointiäänensä. ”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä, kun puhut henkilöstä, joka on levittänyt salaperäisen ja muka harmittoman verkkonsa kenties satoihin onnettomiin pääkoppiin.”
Kelvin huokaisi väsyneesti: ”Toistin vain, mitä ne olennot väittivät…”
Makuta Nui ei tietenkään hyväksynyt vastaväitteitä vähemmän kehittyneiltä elämänmuodoilta: ”Nämä olennot, Kelvin hyvä, ovat vain kappale ajatusta, jota Nauru levittää päästä päähän, kunnes kaikki uskovat siihen. Moiset parasiitit ovat aivan yhtä luotettavia kuin mies itsekin.”
”Tämäkö… tämäkö oli sen linnun suunnitelma?” Kapura sanoi hiljaa. ”Tietenkin se mainitsi kaikista tartutetuista juuri Matoron. Se tiesi, että lähettäisin hänet tutkimaan asiaa ja… ja… ja että hän olisi… taivuteltavissa.”
”Nytkö tässä onkin kyse minusta?” Matoro parahti. ”Jos loisesi ei olisi kutsunut meitä, Rakentaja olisi tuhonnut mielesi, Kapura. Se teki sinulle palveluksen!”
”Kyllä minä sen tiedän, että Avde hyötyy minusta elossa”, sanoi Kapura. ”Me viisi viatonta tuhlaamme Klaanin poliisivoimien aikaa samalla, kun oikea petturi työskentelee varjoissa.”
”Ei sinun minulle tarvitse vakuutella syyttömyyttäsi!” Matoro parahti. ”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä tiesit tästä Jouerasta. Jätitkö jotakin kertomatta, mitä kenties tiesit? Kapura, joku kontrolloi sinua! Miten niin muka loinen on se, mihin meidän pitäisi keskittyä!”
”Kuten sanoin, nimi oli tuttu”, sanoi Kapura, ”ja siihen se sitten loppuukin. Loinen oli syy siihen, että ylipäätään menitte sinne, joten kaipa minulla nyt on oikeus tiedustella saamianne tietoja? Ihan hauskaa, jos tuhositte siinä sivussa jonkun ilkimyksen mielestäni, mutta minulla ei tosiaan ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen henkilö siellä majaili.”
Turhautunut Matoro haki hetken sanoja. ”Tajuatko sinä, että me kaikki riskeerasimme henkemme pelastaaksemme sinut tältä ’ilkimykseltä.’ Me emme olisi välttämättä heränneet koskaan, etkä välttämättä sinäkään! Minä luulin, että sillä, mitä teimme, olisi jotain väliä sinulle, mutta… olet aivan kuin Visokki. Loinen, loinen, loinen, aina vain loinen ja Punainen mies!”
”Suo anteeksi, jos en suhtaudu tarpeeksi tunteellisesti johonkin, josta kuulin viisi sekuntia sitten. Loisen takia te sinne menitte –”
Mustalumi huokaisi. ”Anteeksi. Minä haluaisin luottaa siihen, mitä sanot. Oikeasti haluaisin”, hänen katseensa kävi lattiassa. ”Mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Mitä sinä sitten epäilet?” tiedusteli Kapura. ”Että järjestin teidät tahallani Joueran kynsiin? Jos joku teitä houkutteli mieleeni pahoissa aikeissa niin se loinen, joka varmasti tiesi, että minussa oli joku ulkopuolinen.”
”En minä tiedä, mitä ajatella sinusta. Anteeksi. Joku kuitenkin miltei tappoi minut sinun kehollasi”, jääsoturi kertoi hiljaa. ”Haluan vain sinun tietävän, että tein parhaani sinun pelastamiseksesi… ja koska et huomaa mitään outoa, se kai toimi.”
”Niin veikkaisin minäkin”, sanoi Kapura ja vilkaisi kelloa. ”Hmm, minulla on pian eräs… tapaaminen. Ei mitään erityisen tärkeää, mutta ajattelin silti mennä. Nähdään pian uudestaan, Matoro.”
Nopeasta poistumisesta hieman pettynyt toipilas heilautti kättään. ”Nähdään”, hän sanoi hiljaa.
Oven kolahdettua kiinni 273 tuhahti. ”Kusifää…”
Matoro virnisti ja veti itseään rennompaan asentoon. ”Hänelläkin on ollut aika vaikeaa”, hän vastasi vaitonaisena. ”Älä ota sitä henkilökohtaisesti.”
273 puristi puuskassa olleet kätensä nyrkkiin. Kumihanskat nirskuivat. Hän ei ymmärtänyt miten tulen toa kehtasi olla niin välinpitämätön Matoroa ja heitä muita kohtaan. Varsinkin, kun Matoro oli yöllä käynyt niin lähellä kuolemaa. Lopulta 273 vain huokaisi ja hieraisi silmiään naamionsa takaa.
”En ehtinyt kysyä… mitä ylifäätään tafahtui? Minä… minä fäädyin kai Rakentajan mieleen, minkä jälkeen heräsin.”
”Sitä meidän pitää kysyä Visokilta”, Matoro vastasi. ”Minä heräsin pian sen jälkeen, kun Visokki heitti sinut Rakentajaan.”
Hän piti lyhyen tauon.
”Olit muuten mahtava siellä… jäätutkija? 273? Piru, hankkisit itsellesi nimen, nuo eivät tunnu kovin luonnollisilta. Oikeasti, pärjäsit loistavasti.” ”Mutta hänellähän on nimi!” Manu huudahti väliin. Siinäs kuulit, Kelvin! Et tarvitse enää sarjanumeroa.”
”Kelvin”, Matoro kuiskasi niin kovaa kuin pystyi ilman, että sytyttäisi kurkkunsa tuleen. ”Kelvin on kiva. Sopii sinulle.”
”Äh… no voitte te minua siksi kutsua, jos tahdotte”, Jäätutkija huokaisi nolostuneena. ”Ja… enfä tiedä ’mahtavasta’. Aika mönkään kaikki lofulta meni…”
”Ei, se ei mennyt mönkään”, Matoro sanoi. ”Kapura on edelleen se ärsyttävä ja omahyväinen itsensä, joka ei olisi edes tiennyt vaarasta, jossa oli, ellemme me olisi onnistuneet. Se meni aika tiukille, totta, mutta olit korvaamaton, Kelvin.”
Matoro arveli nazorakin hymyilevän naamionsa takana. ”Kuinka söpöä”, Manu totesi ivallisesti.
Matoro korotti psyykkisesti ääntään. ”Olit korvaamaton, koska joku meni kuolemaan ennen kuin taistelu edes alkoi. Manu, mitä pirua tapahtui? Luulin, että sinä olisit ollut perillä näistä jutuista!” ”Sinun jos kenen pitäisi tietää, Matoro rakas, kuinka helppoa on heikolta näyttävän vihollisen aliarviointi. Arkkienkelin taistelun luulisi opettaneen.” ”Hah, minä sentään upotin sen pirulaisen! Sinä nyt aliarvioit jokaisen vihollisesi, sillä olethan kuitenkin itse Suuri Makuta.” ”Tiedätkö, ketä en aliarvioi?” Manu tuhahti. ”Punaista miestä.” ”Ihan vakavissani siis, olen vähän hämmentynyt siitä, mitä sinulle tapahtui”, Matoro vastasi. ”Estikö sinua palaamasta se sama asia, minkä takia me emme voineet herätä? Vai kuoleeko mielessä oikeasti vain, jos pää tuhoutuu?”
”Se, mitä koitte kokevanne Kapuran mielessä, ei tietenkään ollut se, mitä siellä todella tapahtui. Todellinen tilanne oli paljon abstraktimpi, ja Joueralla oli koneeseensa parempi hallinta, kuin niissä mielen ja täysin puuttuvan ruumiin voimissa voisi olettaa. Visokin yhteyden katkettua olisin voinut palata vain… noh, sanotaan vaikka, että perinteisin keinoin.”
”Silti, minusta on todella viihdyttävää nähdä sinun joskus häviävän niin surkeasti”, Matoro naurahti. ”Kerrohan, asustatko nykyään täyspäiväisesti Kelvinin päässä, vai voinko milloinkaan puhua tälle ilman, että sinä salakuuntelet kaikkea?” ”Hmmph, jos tahdotte kahdenkeskistä aikaa, niin voin minä sitä teille järjestää.” ”Hyvä tietää”, toa vastasi. 273 katseli vuoroin häntä ja katonrajaa hieman kiusaantuneena olemaan vain sivustaseuraaja keskustelussa.
”Tuota, mitä aiot tehdä sitten, kun olet farantunut?” nazorak kysyi lopulta, kun mielidialogi taukosi pitemmäksi hetkeksi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Jotakin Klaanille hyödyllistä, kaiketi”, hän vastasi. ”Kenties liityn Troopperin ja muiden kanssa rintaman suunnalle. Enemmän minusta siellä olisi hyötyä kuin täällä linnakkeessa.”
”Okei”, 273 nyökkäsi. Hän kohotti peukalonsa osoittamaan ylös. ”Manu kertoi minulle juuri, että olemme lähdössä… matkalle. Emme varmaan näe hetkeen.”
”Matkalle?” toa kohotti kulmiaan. ”Kyllä, kalareissu on tiedossa”, Manu keskeytti. ”Enempää emme voi kertoa, koska muuten joutuisin paljastamaan parhaiden apajojen sijainnin.” ”Vai niin”, tuumasi toipilas. ”Itsehän ajattelin tyytyä vain kalastamaan jonkun, joka saisi käteni kuntoon… se tuntuu aika symboliselta ensiaskeleelta elämäni kuntoon laittamisessa” ”Olisi sääli, jos Kelvin tässä sattuisi olemaan insinööri, mutta meillä on vähän kiire.” ”Oh? Tarkoitatko, että hän saattaisi osata auttaa tämän kanssa?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Tai siis, Kelvin. Osaatko?” hän kääntyi hieman kiusaantuneena nazorakin itsensä puoleen, joka näytti positiivisesti yllättyneeltä huomioiduksi tulemisesta.
”Eeeh… Kybernetiikka kyllä luonnistuu. En ehkä tässä ajassa pysty autenttista kättä tekemään, mutta ainakin siihen asti että saat vakituisemman… miksei sinulla jo ole proteesia?”
Jään toa mietti hetken sanojaan. ”Minä, tuota… se on pitkä tarina. Kai minä olin niin itsepäinen ja pakkomielteisesti todistamassa jotakin itselleni, että moisen hankkiminen olisi tuntunut tappion myöntämiseltä…” Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän myönsi sen ääneen niin selvästi. Mitä enemmän Matoro mietti asiaa, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä. ”Ja siis, jos sinulla kerran on kokemusta… onko liikaa pyydetty, jos katsoisit, mitä voit tehdä käteni kanssa?”
273 tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuivasi. Hän pelkäsi, että tuottaisi toalle pettymyksen. ”Minä… minä yritän farhaani.” ”Hyvin sinä taatusti osaat”, Matoron oli pakko rohkaista. ”Ainakin se on jotakin mitä olet esimerkiksi oikeasti opiskellut, toisin kuin mikään tältä yöltä.”
”Haha, niin… ehkä paremmin kuin nazorak-armeijan komentaminen. Tuon tekeleeni sinulle ennen kuin lähdemme.” ”Kunhan siinä ei vierähdä viikkoa sentään!” Manu kivahti kärsimättömänä. Kelvin painui silmin nähden kasaan kommentista.
”Kiitos etukäteen!” Matoro jätti makutan huomiotta. ”No, onnea matkaanne. Puhutaan joskus pidemmin, Kelvin! Vaikka sitten, kun voin oikeasti puhua.”
”Tuota, hei sitten”, 273 sanoi vielä lähtiessään. Hän sulki oven perässään, ja Matoro jäi jälleen omien ajatuksiensa pariin… mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen se ei häirinnyt häntä.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.
Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.
Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.
He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.
”Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.
Ja niin hän oppi ylpeyden.
Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.
Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.
Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!
Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.
Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.
Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.
Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.
He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.
Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.
Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.
Ja niin hän kasvoi vinoon.
Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.
Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.
Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.
Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.
Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.
”Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias”, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.
Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.
Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.
Luoja hymähti. ”Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”
Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. ”Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.
Luoja hymyili. ”Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”
Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. ”Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”
”Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. ”Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”
Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät ”kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ”kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.
Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.
”Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. ”Vastaa minulle.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?
”Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut ”kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan ”kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.
Luoja hymyili.
”Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.
”Pelkäätkö minua?” hän kysyi.
”Olet luojani”, visorak hätääntyi.
Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.
”Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.
Visorak epäröi hetken. ”Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, ”kuin sisarukseni.”
”Niin olet”, Luoja hymyili. ”Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”
”Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.
”Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. ”Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”
Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.
Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.
Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.
Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.
”Kuulen”, visorak vastasi. ”Aina.”
Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.
Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.
Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.
Kuka minä olen?
Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?
Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.
Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.
Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.
Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.
Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.
Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.
Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.
Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.
”Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.
”Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. ”Sotilaan osa on kuolla.”
”Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. ”Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.
Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.
Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?
”Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. ”Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.” ”Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.
Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.
Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. ”Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. ”Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.
Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.
Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.
Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.
Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.
Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.
Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?
Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.
Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.
Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.
Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.
Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.
Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.
Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.
Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.
Sen sijaan se vain tuntui siltä.
Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.
Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.
Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.
Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.
”Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.
”Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.
Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
”Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, ”ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”
Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.
”Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. ”Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.
”Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”
Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.
”Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. ”Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”
”Ette… ette halua minun palaavan?”
”Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”
”En… en ymmärrä.”
”Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”
Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.
Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.
Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.
Visorak ei ollut tervetullut.
Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.
Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.
Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.
Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.
Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.
Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.
Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.
He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.
Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.
Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.
”Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. ”Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”
Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.
”Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. ”Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.
”Älä mene.”
Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
”Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.
”Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa. ”Minä olen tässä. Olen se visorak.”
Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
”Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.
”En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”
Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.
”En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. ”Anteeksi.”
”Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”
”Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. ”Kuka sinä olet?”
Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?
”Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”
”Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. ”Minä… minä olen vain visorak.”
”Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.
”Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.
”No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”
”Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?
”Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”
”… saaren nimi on Visorak.”
”Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”
”En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”
”No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”
”Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”
”Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”
”… se on toiminut tähän asti.”
”No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”
”Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”
”Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”
Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.
”Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”
”Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”
”Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. ”Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”
”Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”
Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.
Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.
”… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”
”No niin, Visokki”, Tawa naurahti. ”Hauska tutustua!”
Ja niin hän oppi nimensä.
Vuosikausia ennen sarastusta
Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.
Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.
Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.
Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.
Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?
Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.
Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.
”Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.
Tawa nyökkäsi.
”Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”
Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. ”Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.” ”Niin”, Visokki hymähti. ”Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”
”Ehkä siihen tottuu.”
”Niin, ehkä.”
”Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, ”niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.
Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.
”Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, ”noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”
”Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. ”Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”
”Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”
”Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”
Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?
”Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, ”Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”
”Uskoisin niin”, Tawa hymyili. ”Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”
”Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”
Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.
”Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”
”Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. ”Symboleja? Sinusta, ehkä.”
Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.
”Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”
”Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”
”Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. ”Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”
”Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
”Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”
”Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”
Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. ”Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”
Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle. ”Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”
Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: ”No, en sano.”
”Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi. ”Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”
Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
”Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.
”Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”
Tawa nyökkäsi varovaisesti. ”Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”
Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
”Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.
”Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. ”Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”
Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
”Niinpä”, hän hymähti. ”Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
”Kun ei sinulla ole käsiä.”
”…”
Sitten Tawa purskahti vain nauruun.
”Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.
Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.
”Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”
Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.
”Minä tiedän”, Visokki vastasi.
”Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. ”Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
”Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”
Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.
Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.
”Hei”, hän päästi ulos epävarmana. ”Kiitos.”
Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
”Ei se mitään.”
”Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”
”Niin?” Tawa nyökkäsi.
”Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”
”Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, ”jonain päivänä.”
”Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.
Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.
Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.
Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.
Pitkään se kestikin.
Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.
Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.
Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.
Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.
Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.
Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.
”Kun viimeksi kohtasimme”, lausui Makuta Nui, ”kerroin teille, että päivänsarastus voi olla joko sekuntien taikka vuosien päässä. Noh, osoittautui, että ’vuosien päässä’ oli ehkä näistä kahdesta lähempänä totuutta. Mutta vihdoin tuo odotus on päättyvä.”
Hän oli yhä samassa huoneessa, istumassa mukavassa nojatuolissa, takanaan takka, vieressään pöytä, jolla seisova viskipullo oli lähes tyhjä. Takkatuli oli sammunut aikoja sitten itsekseen, ja makutan silmät kiiluivat pimeydessä.
”Viimeinen näytös alkaa. Minulle, se on jo täällä. Teillekin, hyvin pian. Ehkä sitten kaikki selviää. Salaisuudet paljastuvat.”
Hän nousi seisomaan, laski juomalasin kädestään pöydälle ja venytteli hieman.
”Ehkä selviää, mikä on loisten perimmäinen tarkoitus. Ehkäpä paljastuu, kuka on seitsemäs musta sotilas. Entäs se neljäs valkoinen sotilas sitten, vasemmalta? Tai toinen punainen torni? Hah! Ehkäpä jopa paljastuu… kuka on työnantaja.”
Sitten hän siirtyi huoneen ainoalle ikkunalle ja alkoi arvioida katsellaan ulkona odottavaa esitystä.
”Päivä sarastaa hyvin pian. Ehkäpä se on minulle jo sarastanut? Mutta tuolla ulkona ei kyllä mitään sarastusta näy, sen voin sanoa.”
Ja melkoinen näky ikkunasta avautuikin.
Korkeasta tornista, johon hän oli majoittunut, avautui laaja näkymä Rakentajan mielen tyhjille tasangoille. Niillä raivosi hahmoton rutto, josta silmät eivät saaneet kunnolla otetta; kun rätisevän sirpaleen luuli saaneensa näkökenttäänsä, se karkasikin sen laitamille. Omituinen ilmiö raastoi Rakentajaa hitaasti palasiksi, jotka yhdistyivät jälleen, kun niitä yritti tarkastella.
Olikohan rutto tarttuvaa? Sillä ei onneksi ollut väliä, sillä Makuta Nui oli tornissaan turvassa kaikenlaisilta tartunnoilta. Siitä hän ei ollut niin varma, ettei Jäätutkijalle ollut käynyt kuinkaan – Joueran outouden lisäksi tätä oli uhannut loinen. Vierailu olisi ehkä ollut turvallisempi, jos nazorakilla olisi ollut yllään se maski, jota tämä nykyisin käytti oikeassa elämässä. Toivottavasti tämä oli sentään muistanut pitää turvavälin kaikkeen vaaralliseen.
Makuta astui jälleen kauemmas ikkunasta.
”Ja nyt olen kenties jumissa kaksin kanssasi tässä tornissa”, hän sanoi, suunnaten sanansa huoneen toiseen laitaan, jossa jokin liikahti pimeydessä.
”Hmniin, ehkäpä olet”, sanoi pimeyden asukki ja astahti eteenpäin. Vähä ikkunasta tuleva valo paljasti sinisen skakdin rumat piirteet.
”Olisit voinut edes olla Guartsu”, Makuta Nui sanoi. ”Mikä siinä on, kun sinä et suostu kuolemaan, Manthrax?”
Nahkatakkiin ja fedoraan pukeutunut veden skakdi naurahti väkinäisesti.
”Ehkä voit pitää minua vaikka omanatuntonasi. Ei kai omatunto kuole?”
”Niinhän sitä voisi luulla”, Manu tuumasi ja irvisti sitten. ”Jos kerran et aio esimerkiksi heittäytyä alas tästä tornista tuon ikkunan kautta, niin ehkäpä sitten haluat toimittaa kumiankan virkaa, kun pohdiskelen Syvän Naurun metafysiikkaa?”
”Mitä tuo edes tarkoittaa”, olemassaololtaan kyseenalainen Nimeämispäiväkertomuksen skakdi vastasi monotonisesti.
”Kuuntelet, kun minä puhun”, Manu vastasi. ”Niin ehkä tajuan jotain uutta, kun selitän.”
”No… omatunto kuuntelee aina, vaikka sitä ei kuuntelisikaan takaisin.”
Nopean mulkaisun jälkeen makutan katse kääntyi takaisin ikkunasta ulos vallitsevaan kaaokseen.
”Kun minä ja Visokki keskustelimme kerran, ja minä ehkä painostin häntä hieman, hän sitten mainitsi tartuttaneensa loisen muuannen nazorakiin ollessaan Punaisen Miehen hoivissa.”
”Ja siitä kaikki alkoi”, arvasi Manthrax.
”Niin ilmeisestikin teki, ainakin meidän ongelmiemme osalta.”
”Oliko hän joku tärkeä?”
”Nääh, joku vartija vain. Mitä lie vartioi.”
”Mitä hänelle kuuluu nykyään?”
”Hah, varsin veikeä kysymys. Minäpäs kerron sinulle…”
Pesä, vuorokausi ennen sarastusta
7:00
Vartija 3457 herää komppanian ylöshuutoon. Hän vääntää unikapselinsa kaasupullon rattaan kiinni ja nousee ylös yhdessä muun tuvan kanssa. Rauhoittava kaasu tekee hänestä tokkuraisen.
7:10
Vartija 3457:n menee tupansa kanssa ruokailuun. Hän istuu samassa pöydässä 3411:n kanssa. 3411 on hänen tupakaverinsa. He lenkkeilevät usein yhdessä. Aamiaiseksi on sienikeittoa, raikasta vettä sekä sokeripaloja. 3457 syö, vaikka ei olekaan nälkä.
7:31
Vartija 3457 palaa yksikköön. Hän on myöhässä minuutin. Hän kuittaa M11 rintapanssari nro 05117:n ja Ab Zwehzerr 55 -varsikiväärin nro 00744:n.
Vartija 3457:n vuoro alkaa. Hän asettuu paikalleen sireenien alle. Varsikivääriä on painava kannatella. Hän odottaa seitsemättä päivää. Hän aikoo käydä 3411:n ja muun tuvan kanssa elävissä kuvissa. Teatterissa näytetään Hänen kenraalinsa salaisessa palveluksessa. Vartija 3457 on nähnyt filmin kerran, mutta odottaa sen toisintaa silti.
9:35
Vartija 3457 pyytää kahta rahtimiestä poistumaan paikalta, koska heillä ei ole tarvittavia dokumentteja. He ovat tuomassa laitokselle akseleita ja rattaita.
10:36
Vartija 3457 ottaa rahtimiehet uudelleen vastaan. Heillä on tarvittavat dokumentit. Rataskuljetus tuodaan sisään. Vartija 3457 on säästänyt koko viikon kahvikuponkejaan, jotta voisi käyttää ne seitsemäntenä päivänä. Suolarinkelit loppuvat yleensä alkuillasta. Heidän tupansa pitää ehtiä kanttiiniin nopeasti filmin jälkeen.
12:03
Vartija 3457 syö välipalan vartiopaikalla. Sen tuonut lähetti 2675 oli myöhässä. Sirkkapatukka on mauton.
12:11
Vartija 3457 tapaa 3411:n. He keskustelevat, vaikka vartiossa ei pitäisi. 3411 kertoo olevansa liian väsynyt lenkkeilemään tänään. Vartija 3457 on hieman huolissaan tästä. 3411:llä on ollut viime aikoina useita vapautuksia palveluksista.
14:42
Vartija 3457 toruu voimalatyöntekijää, jonka huomaa poistuvan voimalasta ennenaikaisesti. Hän ilmoittaa tästä voimalan päälikölle.
16:00
Vartija 3457:n vuoro loppuu. Hän poistuu kasarmille. Vartija 3329 tulee hänen tilalleen. Vahdinvaihto pyörii kuin öljytty rattaisto. 3457 kertoo seuraavalle, että juuri mitään ei tapahtunut, ja niin oli hyvä.
16:10
Vartija 3457 purkaa ja huoltaa aseensa rattaat. Hän öljyää ja kiillottaa panssarinsa. 3457 kuittaa luovuttaneensa varusteet.
16:30
Vartija 3457 ja hänen tupalaisensa siivoavat tilansa. 3411 ei ole paikalla. Hän on sairaana, kersantti 3180 kertoo päästettyään tuvan läpi toisella tarkastuskerralla.
18:00
Vartija 3457 nauttii päivällisen yksikkönsä kanssa. Sienimuhennosta ja kalaa. Sienet ovat tuoreinta satoa. Niissä maistuu pintamaailma ja tovereiden raskas työ niiden kasvattamiseksi. Jokin päivä hän puolestaan ruokkisi sieniä tuhkallaan.
18:22
Vartija 3457 pääsee vapaalle. Hän menee sairastupaan tapaamaan 3411:tä. Arvostettava lääkäri kertoo, että 3411 nukkui pois voituaan huonosti. Se on täysin tavallista hänen ikäiselleen nazorakille, lääkäri vakuuttaa. Vartija 3457 yllättyy siitä, miten kevyesti hän suhtautuu asiaan. Hän työntää surunsa pois. Onhan kuolema osa elämän rattaistoa.
19:46
Vartija 3457 käy lenkillä toisen tuttavansa, 3522:n kanssa. He juoksevat kuparikaivosta ympäröivät tunnelit. He puhuvat seitsemännen päivän näytöksestä. 3457 ajattelee menehtynyttä ystäväänsä, mutta ei osaa tuntea suurta surua. 3411:stä tulee tuhkaa, joka ravitsee Pesän sieniä. Ja sienet taas ravitsevat tulevia nazorakeja, sotureita ja työläisiä. 3411:n voima elää aina nazorakeissa, osana puhdasta konetta.
21:00
Vartija 3457:n iltavapaa päättyy. Unikapseli hänen vieressään on tyhjä, ja numerolaatta on viety pois. Huomenna siinä olisi joku muu.
22:00
Vartija 3457 vääntää auki arkkunsa rattaan ja asettuu sen turvalliseen huomaan.
22:14
Vartija 3457 nukahtaa. Unessaan hän kuulee taas tutun äänen. Se on hänen punasilmäinen rattaansa, se jonka hämähäkki on häneen kutonut. Ja siitä asti, kun hän on hyväksynyt rattaansa, sen tasainen käynti on taannut hänelle turvallisen unen.
”Elämä on varsin yksioikoista”, totesi Manthrax.
”Hah, sellaista se välillä on”, makuta vastasi.
”Ratas vaikutti oleelliselta jutulta.”
”Kiinnitit huomion oikeisiin asioihin. Mutta kerropa… miksi loinen olisi ratas?”
”En ehkä osaa vastata kysymykseesi. Mutta sinä et välitä tuosta nazorakista kovin paljon. Jos tarinoita kerrotaan, niin miten olisi pikku kertomus jostakusta, jolla on enemmän väliä sinulle?”
”Kuten?”
”No joku klaanilainen. Ehkä joku petturiehdokkaista olisi mielenkiintoinen!”
”Petturiehdokas. Mitä minä petturiehdokkailla teen?”
”Etkö sinä ollut tosi kiinnostunut niistä aiemmin?”
”No kun niillä oli loinen.”
”Siinäkö kaikki?”
”No valitaanpa satunnainen petturiehdokas. Entten tentten teelikamentten, Domek. Miten Domekilla menee nykyään?”
Kun Manthrax näytti siltä kuin aikoisi vastata, Manu sanoi:
”Älä vastaa, minä vastaan.”
Rikinkatkuisella rannikolla, tunteja ennen sarastusta
Valon toa havahtui unestaan. Oli vielä pimeää, ja hän luuli hetken näkevinään punaisen silmäparin vielä valveillakin. Muutaman silmänräpäytyksen jälkeen ne olivat kadonneet. Ainoat valot, mitä hän näki, olivat pienet keltaiset pisteet, joita horisontissa oleva rannikko oli täynnä. Ne hehkuivat ja katoilivat aavemaisesti, kun synkät savupilvet välillä kuristivat ne pimeyteen. Domek haistoi rikin ja noen. Hän oli siis pian perillä.
Toa kuoriutui nurkastaan vasten laivan laitaa, jossa oli pitänyt yötä. Aluksen moottori kävi hiljaa. Hän oli antanut sitä kipparoivalle liskolle väärän nimen ja tarinan. ”Palkkasoturi etelän sotakentiltä” oli tarina, joka vastasi useimpiin kysymyksiin. Ripaus näyttelijäntaitoa ja melodramaattisuutta viimeisteli vaikutelman, joka sanoi: ”kysy vielä lisää, niin lävistän kielesi myrkytetyllä tikarilla.”
Domek asteli laivan keulaan sen enempää ajattelematta. Tuntui hyvältä liikuttaa jalkojaan pienessä mytyssä nukkumisen jälkeen. Yötuuli oli viileä, mutta siitä huolimatta hän jäi keulaan katselemaan vielä varjojen peittämää rannikkoa. Pimeää kestäisi vielä joitakin tunteja. Se oli hyvä. Hän ehtisi maihin ennen aurinkoa.
Hänestä tuntui sitä enemmän pakenevalta rikolliselta mitä lähemmäksi tavoitettaan hän pääsi. Valon toa, jonka parhaat ystävät olivat varjot, hän ajatteli. Se oli hieman ironista. Sopivalla tavalla dramaattista, kovin kiehtova kontrasti! Kuin hyvästä seikkailukirjasta.
Hän katseli rannikkoa ajatuksissaan. Rannan tornitalojen huipuilla parvi käärmeitä nahisteli saaliista. Niiden siivet tekivät reikää savuun, kun ne kiertelivät paikallaan. Lohrakien hännät tulivat perässä kuin yrittäen parhaansa mukaan lentää itsekin. Niiden silmät eivät hehkuneet samalla tavalla pimeässä kuin Domekin unissa. Se oli ehkä hieman pettymys.
Alus tuli lähemmäksi kivistä rantaa. Kiviin oli takertunut valkeankuultavia nahkoja, jotka heijastelivat vielä rantatalojen valoa. Ah, Domek ajatteli. Se selitti, miksi käärmeet taistelivat. Nahkansa luotuaan ne olivat täynnä uutta voimaa, valmiina kaatamaan kiusaajansa ja järjestämään reviirinsä uudestaan.
Se oli tavallaan uudestisyntymistä. Domek piti ajatuksesta. Käärmeet kirkuivat taivaalla pyöriessään kuolettavaa spiraalia. Oli hänen aika luoda nahkansa: kolhiintunut Kanohi Pakari odotti hänen repussaan vuoroaan tulla käytetyksi. Hänellä oli jo seuraava tarina valmiina kaikille, jotka sitä häneltä valheiden kaupungissa kaipaisivat.
”Xialleko hän on matkalla?” Manthrax kysyi.
”Noh, ainakaan Domek ei ollut kovin käärmeissään määränpäästään”, sanoi Manu ivallisesti.
”Käärmeisiinkö sinä haluat keskittyä?”
”Eikö ollut tarkoitus?”
”Eikö sinua kiinnosta, että Domek on ollut pitkään kateissa ja nyt tiedät, missä hän seikkailee?”
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
”Ei Domek ole minulle ihan niin tärkeä”, Manu totesi kylmästi.
”Äläs nyt”, Manthrax sanoi muikeasti. ”Valon toa ja kaikkea. Eikö? Eikö Domek kiinnosta sinua edes petturiehdokkaana?”
”Täytyy myöntää, että jotkut petturiehdokkaat ovat toisia mielenkiintoisempia. Domek ei ole silmissäni edes kovin epäilyttävä!”
”Ehkä niin.”
”No, opitko jotain kertomastani tarinasta?”
”Onko se tarina, jos se on totta?”
”Kaikki on. Jos haluan kukistaa Punaisen Miehen, minun täytyy ajatella kuin hän. Ja hänelle kaikki on narratiivia. Noh, mitä opit loisista?”
”En minä kai mitään oppinut.”
”Hah, ehkä tarvitset vielä konkreettisempia esimerkkejä. Annapa kun kerron sinulle vähän absurdimman kertomuksen.”
Bio-Klaani, vuosi ennen sarastusta
Koputus. Toinen. Kolmas, kiivaampi.
Faxadosq laski romaanin käsistään ja nousi pystyyn nojatuolinsa syvyyksistä. Asia vaikutti koputusten tarmokkuuden perusteella kiireelliseltä, mikä oli erikoista; tähän asti Bio-Klaanin johtoa ei ollut kiinnostanut hänen tilanteestaan mikään muu kuin se, että Bro-Koron saarivaltion hallinto maksoi vuokran joka kuukausi.
Jonkun järjestöä edustavan siellä oli joka tapauksessa pakko olla – onu-matoran ei voinut sanoa tuntevansa saaren asukkaista yhtäkään kovin läheisesti. Romaanien, joiden mielikuvitusmaisemia hän oli taivaltanut lukemattomat kerrat, hahmot olivat käyneet Faxadosqille tutummaksi kuin vastaanottovirkailija, jota hän tervehti nyökkäyksellä aina tämän nähdessään, ja kojunpitäjä, jolta hän osti tuoreita hedelmiä.
Ei se jännittävää tai monimutkaista elämää ollut, mutta ajan saatossa hän oli oppinut tyytymään asemaansa. Viimeinen Faxadosqin saamista käskyistä oli kehottanut pysymään saarella ja tarkkailemaan plasman toan liikkeitä, ja niin hän oli tehnyt. Diplomaattinen kriisi Bio-Klaanin kanssa olisi kuulemma ollut nykyisissä olosuhteissa liian kova hinta maksettavaksi yhden petturin kiinniotosta.
Niin oli Faxadosqin elämä rauhoittunut villeistä vuosista, jotka hän oli viettänyt toaa raivoisasti jahdaten maailmankaikkeuden halki. Nykyisin hän vain oli. Kävi pitkillä kävelyillä silloin, kun kadut olivat autioituneet ja saaren asukkaat vaipuneet uneen. Lainasi kaupungin kirjastosta samat toa-soturien seikkailuista kertovat fantasiaromaanit kolmanteen kertaan. Varmistui muodon vuoksi silloin tällöin siitä, että Taguna oli yhä töissä poliisina. Hänellä ei ollut enää ystäviä, haaveita tai tärkeää tehtävää suoritettavanaan.
Joskus se painoi hänen mieltään, mutta joka kuukausi vähemmän.
Näistä mietteistä ei Faxadosqia havahduttanut se, että hän olisi ehtinyt ovelle tervehtimään salaperäistä vierastaan. Niin tapahtui, kun vaaleanpunainen nyrkki pirstoi siihen reiän ja vetäytyi nopeasti pois.
Raosta ovessa tuijotti punainen silmä, josta tihkuva viha olisi yksin voinut korventaa koko saaren tuhkaksi.
Juokse pakoon tai aseistaudu – niin olisivat onu-matoranin refleksit käskeneet menneinä alituisen vaaran aikoina. Hän olisi ollut istumassa leirinuotion äärellä kuunnellen yön ääniä niin kauan, ettei pelännyt niistä yhtäkään; hän olisi ollut vaeltamassa joutomaan halki tietoisena siitä, että kaukaisuuden musta piste oli joko hänen jahdattunsa tai jahtaajansa.
Ne ajat olivat ohi, ja se Faxadosq oli haihtunut pala palalta kalenterin sivun kääntyessä hänen seinällään nojatuolin yläpuolella.
Onu-matoran saattoi vain käskeä kehoaan perääntymään takaseinää vasten; se oli hyödytön ja häpeällinen ele. Lukko natisi liitoksissaan, kun saaliinsa havaitsemisesta innostunut peto raateli sitä kynsin ja hampain, ja lopulta se petti. Faxadosq ei yrittänyt anella armoa tai kysyä, kuinka se oli hänet löytänyt – hän ei tiennyt, oliko se hänen tahdonvoimansa vai sen puutteen ansiota.
Romaaneissa suurimmat sankarit kuolivat kunniakkaan kuoleman siitä tietoisina, että olivat elämänsä joka hetkenä taistelleet hyvän ja oikean puolesta.
Hän ei ollut sankari eikä tämä ollut romaani.
”ssinä halu sit tietää heh”, se ilakoi, ”ja nyt näy tän”
Faxadosqin viimeinen aistihavainto sitä lukuun ottamatta, että hänen kehoaan puristi joka puolelta, oli se, että vemmelsäärellä oli päässään jotakin uutta: pari sinisiä korvia, joista törrötti muutama ruostunut naula. Onu-matoran ei tiennyt niiden tarkoitusta, mutta kani tiesi. Kani tiesi kaiken.
Se tiesi, mitä aarteista sinisin teki, ja miksi sen löytäminen oli ollut niin työlästä. Se tiesi, kuinka monen muun vihollisensa luona oli käynyt onu-matorania ennen, vaikkei ehkä osannutkaan laskea; se tiesi, ketä muita vanhoja tuttuja oleili lähellä.
Ja mikä tärkeintä, se tiesi vastauksen matoranin mielessä toistuvaan kysymykseen ja sataan seuraavaan, joita työläinen ei ollut osannut vielä kysyä. Miksi? Miksi teet tämän?
Jäniksen kääriessä uhriaan valheisiinsa ryhtyi töihin eräs toinenkin. Epäselvyyden aura, jota eläin kantoi mukanaan, loi siltoja, joita pitkin se saattoi luistella. Vemmelsäären mieli kosketti Faxadosqia; sen lonkerot tarrasivat kiinni tähän, ja jokin kanin sisällä käytti tilannetta hyväkseen. Se antoi osan itsestään, jakoi perimmäisensä muodostavan ajatuksen eteenpäin.
Vastasyntynyt tiesi hyvin, mikä sen tehtävä oli, ja apua matoran vasta tarvitsikin!
Joskus avun nimi oli totuus, mutta nyt sen nimi oli valhe. Loinen muovautui maailmaksi, joka peitti alleen kivun ja epätoivon. Se otti sen, minkä Faxadosq muisti – Bro-Koron, Metru Nuin, Bio-Klaanin – ja täytti lopun harmailla, hahmottomilla tasangoilla. Se keräsi runsaan henkilögallerian leikkaamalla ja liimaamalla sieltä, missä matoranin vahvimmat mielikuvat olivat asustaneet – romaanien sivuilta.
Se loi maailmaansa tuhoa ja hirmutekoja, mutta myös toivoa ja mahdollisuuksia. Se loi valtavan ongelman, mutta myös määränpään, jota kohti kulkea. Ja kulkea Faxadosqin täytyisikin! Jokainen askel oli itseisarvo, sillä jokainen askel oli levossa vietetty hetki, pakomatka pois siitä todellisuudesta, johon vemmelsääri halusi loisen isännän upottaa. Se ei voinut poistaa täysin tietoisuutta siitä, että kaikkeus oli kadotettu tai katoamassa, joten se muovasi ne osaksi tarinaansa.
Loisen sisarukset olivat täyttäneet tehtävänsä sulautumalla mukaan, mutta se tiesi paremmin. Isäntä oli jäniksen käsittelyn jäljiltä repaleinen ja hauras, eikä kyennyt murtautumaan pois vankilastaan. Isäntä tarvitsi jotakin aivan uutta, ja sen isäntä myös hyväksyisi.
Kun autiot metsät ja piirteettömät taivaat olivat täyttäneet kaikkeuden, loinen tiesi työnsä olevan lähes valmis. Se muunsi itsensä toivon ja sankaruuden symboliksi, jona Faxadosq näki itsensä villeimmissä salaisissa unelmissaan. Siitä tuli toa-sankari, joka imi isännän olemuksen sisuksiinsa.
Joskus, kuukausien tai vuosien päästä, isäntä voisi olla tarpeeksi vahva näkemään totuuden ja kuulemaan vemmelsäären äänen ilman, että särkyisi itse lopullisesti. Loinen ei aikonut asettua tielle, jos se päivä vielä saapuisi, mutta siihen asti sen tehtävä oli auttaa Faxadosqia uskomaan valheeseensa.
Toisaalla, seuraavaa vihollistaan kohti lähteneen kanin mielessä, eräs luistin auttoi sitä uskomaan omaansa.
”Minulla on monta kysymystä”, sanoi hämmentyneen oloinen Manthrax.
”Minulla ei ehkä ole kaikkia vastauksia”, myönsi Manu.
”Ensinnäkin mikä helvetti tuo kani on.”
”Tuo on juuri niitä kysymyksiä, mihin en osaa vastata.”
”Onko vemmelsääri telepaatti?”
”Mistäs helvetistä minä tietäisin? Se on joku pirun epäselvä kani!”
”Jotain Kaningaskunnan asukkeja?”
”No mitä ilmeisimminkään ei – sen korvatkin on naulattu päähän. Mutta sinä kiinnität huomiosi aivan vääriin asioihin! Mieti loista!”
”Öh, loisesta tuli se, mitä tämä… ’Faxadosq’ halusi?”
”Se on yksi pointti. Mutta kaikki tietävät sen jo. Loinen näyttää siltä, mitä sen isäntä salaa haluaa. Mutta etkö osaa arvostaa, miten erilaisia muotoja loinen pystyy ottamaan eri isäntäeliöissä?”
”Ilmeisesti sitten en.”
”Siteeratakseni ystävääni Kenraali Killjoyta, tai vähän tuttavallisemmin vanhaa kunnon Jöggeä…
… okei, en minä keksinyt mitään hyvää sitaattia, mutta olisin halunnut siteerata Jöggeä!”
”Oo ja koo.”
”Annas kun minä kerron sinulle jotain Killjoysta. Ehkäpä sitten pääsemme tässä keskustelussa johonkin.”
Nascosto, tunteja ennen sarastusta
Rautainen ovi laskeutui Killjoyn takana sulkien tämän pimeyteen. Nascoston hangaari kahden keskellä seisovan rautaisen monoliitin sisään astellut kenraali löysi kuitenkin tiensä neljän KAL-teräksisen, pneumaattisen kouran luokse ilman valojakin. Kun ne viimein syttyivät, oli Killjoy jo asettanut itsensä valmiiksi kivuliasta prosessia varten. Monoliitin katosta laskeutui hänen eteensä vielä tumma lasi, jonka pinnalla vilisi vihreällä shasalgradilaisella merkistöllä tietoa siitä, mitä oli tapahtumassa. Kypärätön Killjoy jätti ne kuitenkin huomiotta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän seisoi rautavankilassa koneiston armoilla.
Kun monoliitin suorittama diagnostiikka saapui päätökseensä, tyhjeni näyttö Killjoyn edessä kaikesta sisällöstään. Sen jälkeen alkoi moottorin hurina ja vain muutama sekunti sen jälkeen KAL-kourat hänen takanaan pureutuivat hänen lihaansa. Syvälle Killjoyn sisään ulottuvat kiinnikkeet tipahtivat metalliselle lattialle lyhyen poraushetken jäljitä. Sen jälkeen kourat vaihtoivat asemaansa ja tarttuivat kenraalia tämän jokaisesta raajasta.
Viides, muita suurempi koura nosti Killjoyn maasta tämän puoliksi paljaasta selkärangasta. Sen jälkeen neljä muuta kouraa aloitti kiskomaan. Jokainen keinotekoisesti kiinnitetty palanen Killjoysta venyi hitaasti irti. Rauta hänen ympärillään oli kuitenkin niin paksua, että kukaan sen ulkopuolella ei kuullut hänen huutoaan.
Raajattoman, karrelle palaneen torson roikkuessa monoliitin sisällä loppui moottorienkin hurina hetkeksi. Vanhoja osia korvaamaan tarkoitettujen palasien asettaminen koneistoon veisi monoliitin ulkopuolella työskenteleviltä Haamuilta useamman minuutin. Hetken aikaa Killjoy vain riippui avuttomana KAL-metallista omaa riutunutta kuvajaistaan tummasta lasista tuijottaen.
Killjoyn rautavankilassa oli hetken täysin hiljaista. Epäilyttävästi tauolle jääneet kellokoneiston äänetkään eivät tällä kertaa häirinneet pahasti univelkaista kenraalia. Hän tuijotti punertavin silmin omaa kuvajaistaan, kuin jotakuta täysin vierasta. Se, joka tuijotti häntä takaisin ei ollut hän itse. Ei ainakaan enää.
Sillä Killjoyn katseen harhauduttua toisaalle sekunniksikin, oli häntä heijastuksesta takaisin tuijottavat kasvot muuttuneet. Hopeisen naamion peittämät kasvot hymyilivät lempeästi. Ja vaikka peilikuva edelleen liikkui aivan samassa tahdissa Killjoyn kanssa, oli selvää, että nuori, kauan sitten kadonnut hahmo oli jotain muutakin, kuin Killjoyn kuolemanväsymyksen tuottamaa harhaa.
”Näytät hirveältä”, Nui-Kralhi totesi äänellä, joka ei vielä ollut palanut karrelle. Hymy hopeisella Mirulla ei kuitenkaan ollut laskeutunut tämän terävästä kommentista huolimatta.
”Nyt ei ole paras hetki tempuillesi, Bianca”, Killjoy tuhahti uupuneena. Mahdollisuus siitä, että kyseessä oli jotain muuta, kuin Valkoisen temppu, ei edes käynyt hänen mielessään.
”Näytät väsyneeltä”, peilikuvan Nui-Kralhi jatkoi välittämättä tulevaisuuden itsensä kommentista. ”Sinun pitäisi nukkua enemmän.”
”Nukkua voi kuolleenakin”, Killjoy vastasi.
”Siihen ei tällä menolla ole pitkä aika”, Nui-Kralhi murehti. ”Vaikka sitähän sinä taisit toivoakin. Temppusi etelässä meinasi päättyä huonosti meille molemmille.”
Killjoy ei vastannut. Aihe ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut sanoa ajatuksiaan ääneen, jotta mirukasvo olisi huomannut ne. Riitti aivan hyvin, että ajatus itsessään oli olemassa.
”Vai onko Xenin löytäminen hengissä viimein muuttanut vanhan jäärän mielen?” Nui-Kralhi spekuloi. ”Kenties maailmassa onkin vielä jotain, jonka puolesta taistella.”
Killjoyn katse oli valunut lasikuvajaisesta monoliitin tummaan lattiaan. Hän nosti katseensa vasta, kun moottorien hurina metallin sisältä oli alkanut uudestaan. Kun hän taas vilkaisi lasiin, vilisi siinä taas vain tietoa. Tällä kertaa niitä välittävä shasaali oli vaivautunut kääntämään edes osan niistä. Hänen siloposkisesta peilikuvastaan ei kuitenkaan ollut jäljellä jälkeäkään.
”Kaikki valmista, herra kenraali”, kajahti Brosnin kuulutus monoliitin ulkopuolelta. ”MiX-linkki näyttää vahvalta ja Haamujen palikat ovat valmiita asennettavaksi. Aloitamme kiinnityksen merkistäsi.”
”Antaa mennä”, Killjoy vastasi lopen uupuneena. Ainoa asia, joka piti hänen päättäväisyytensä hengissä olivat hyvin lähellä Nui-Kralhin osuvia spekulaatioita. Turmion kourat kurottelivat pohjoisessa kohti hänen tytärtään, eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta päästää niitä perille.
KAL-kourat laskeutuivat jälleen hänen yläpuolelleen. Tällä kertaa tuoden mukanaan lahjan liittolaisilta. Kaikki oli valmiina suurta liitosta varten…
”Eli Killjoy näkee loisessa… entisen itsensäkö?” Manthrax kysyi.
”Hän näkee sen, mitä ei ole mutta mitä ehkä haluaisi olla. Mieti sitä hetki… mitä hän ei ole. Domek ei ole käärme. Enkä muuten varmasti luonut nazorakeja kirjaimellisiksi rattaiksi!”
”Öh, okei. Pointtisi oli?”
”Loiset edustavat salaisia haaveitamme hyvin spesifillä tavalla mutta se on ehkä vaikeampi päätellä, että millä. Minäpä kerron sinulle hyvästä ystävästäni Sugasta.”
”Hän ei taida olla enää ystäväsi…”
”Tukipa turpasi ja kuuntele tarinaa.”
Selvä pyy, tunteja ennen sarastusta
Juomalasi laskeutui pöydälle tyhjänä. Illan kolmas trooppertee oli siirtynyt melkein kuin itsestään Sugan vatsaan. Hän piti tämän paikan tunnelmasta: kaiken sen alakulon keskellä, joka sillä hetkellä tuntui olevan kaupungissa melko yleinen olotila, Selvässä pyyssä jaksettiin aina juhlia.
Suga oli tullut muutamalle lasilliselle unohtaakseen hetkeksi omat ajatuksensa, joilta rauhan saaminen oli, ei ehkä kovin yllättävää kyllä, vaikeaa. Hänen osuutensa petturitutkintaan kaiveli häntä hieman yhä, vaikka suurin syy Manun harteilla lepäsikin. Asia vain oli niin, että koska Manun harteita ei ollut teknisesti ottaen olemassa, hänen harteensa kantoivat painavan taakan.
Hän oli nähnyt joitain unia viime aikoina. Unia laakeista kentistä ja, noh, hevosista. Useammin kuin kerran oli hänen loiseläimensä koettanut puhua hänelle, supista hänelle Syvän naurun sanoja. Hän oli sen kuuntelemisen sijaan suitsinut ja satuloinut sen ja lähtenyt mukavalle iltapäiväratsastukselle. Eläin oli hieman protestoinut mutta ei ollut pystynyt vastustamaan järkähtämätöntä ratsastajaansa.
Suga muisteli näitä unia itse asiassa jopa hieman mielissään. Olihan se hieman huvittavaa, millaiseen tilanteeseen musta ajatus oli joutunut. Oli Manu jotain tehnyt oikein, vaikka makutan ajatteleminen saikin hänen mielensä hieman mustumaan.
Suga kumartui hieman, kun juomalasi lensi hänen päänsä yli ja rikkoutui hänen takanaan olevaan seinään. Hän soi tuiman katseen projektiilin lähettäjälle, joka piiloutui tuijotuksen seurauksena pöytänsä alle. Ei hän kuitenkaan osannut olla kovin pitkävihainen. Niin känniääliölle kuin Makuta Nuillekaan. Mutta seuraavan kerran, kun makuta näyttäisi naamaansa ihan omaan kehoonsa kiinnitettynä, hän kyllä niin sanotusti vetäisi tätä turpaan. Yhden kerran. Sitten auttaisi tämän ylös maasta ja heittäisi sen jälkeen ulos ikkunasta, vähän kuin makutalla itsellään oli tapana tehdä Bobille.
Olihan tuollaisen ajattelu vähän pikkumaista, mutta ehkäpä se hänellekin silloin tällöin suotaisiin? Bob nimittäin korjasi hänenkin kattonsa aina ihan mielellään. Todellisuudessa loinen ei ollut häntä sillä hetkellä eniten mietityttävä asia. Hänen Selecius-ystävänsä oli nimittäin vastannut hänen kirjeeseensä ja esittänyt tarjouksen.
Pöydästä hänen vieressään kuului kovaäänistä rähinää, kun joku oli mitä ilmeisimmin huijannut pokerissa. Vortixx-kolmikosta kaksi kävi kiinni kolmannen kurkkuun. Suga paukautti nyrkkinsä pöytään niin lujaa, että liskonaiset pelästyivät silminnähden. He loivat säikähtäneet vilkaisut toaan ja kääntyivät sitten – hiljaisina – takaisin peliään kohti.
Suga oli iloinen kuultuaan jälleen ystävästään, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Mutta tämän esittämä tarjous oli asettanut hänen eteensä vaikean valinnan, jota hänen täytyi vakavissaan miettiä. Klaani tarvitsi kaiken mahdollisen avun, ja hän oli kieltämättä yksi pätevimmistä taistelijoista koko kaupungissa. Toisaalta Selecius-soturin mysteerin selvittäminen olisi varmasti yleishyödyllistä myös sodan kannalta, mikäli arkistomaakareiden teoriat pitivät paikkansa.
Ehkäpä hänen tosiaan vain täytyisi käydä raportoimassa Vaehranille ja Geeveelle uusin juonenkäänne?
Ratsu. Tiedäthän, että Nauru voisi auttaa? Hän ei vaadi paljon takaisin.
Sugan mieltä kylmäsi, kun loisen sanat hiipivät hänen tajuntaansa.
”Nauru ei voi auttaa”, hän mutisi varmistaen, että kukaan ei tarkkaillut hänen yksinpuheluaan, ”jos hän ei saa tietoa kauttasi. Ja jos Manua on uskominen, sinä olet täysin vaaraton.”
Ehkäpä kerubi valehtelee?
”Siitä en olisi lainkaan yllättynyt. Mutta sinä et valehtele, eikö niin?”
En.
”No valehteleeko kerubi?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen loinen vastasi: Ei.
”Sitähän minäkin.”
Suga nousi seisomaan ja venytteli suurieleisesti. Hän vippasi vielä tippiä baarimikolle, ennen kuin astui kynnyksen yli iltayöhön. Hän hengitti syvään raikasta yöilmaa ja sulki silmänsä.
”Heti aamulla”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen itselleen. ”Mutta ensin unta.”
Tervetuloa.
”Ja tiedoksesi, että aion juoksuttaa sinua niin kauan, että kaviosi kuluvat irti.”
Infernaalinen hepo ei vastannut, mihin Suga oli erittäin tyytyväinen. Mielikuva loisesta juoksemassa tyngiksi kuluneilla raajoillaan yhä vain sai hymyn hänen huulilleen. Pieni verenhimoisempi osa hänestä nautti ajatuksesta suunnattomasti.
Iloisesti vihellellen hän alkoi astella kohti linnaketta – ja kohti unten maita.
”Vai niin”, totesi Manthrax.
”Sugan loinen on hevonen.”
”No niin kai sitten.”
”Hevonen on eräänlainen rahi.”
”Hevosia ei ole olemassa.”
”Älä ole tylsämielinen. Hevosista on jopa monta eri varianttia! Sugan loinen periytyi Gekolta, ja Gekon loinen oli sellainen… pienempi hevonen.”
”Ai mikä.”
”Seuraa tarinaa, niin saat selville.”
Bio-Klaanin kaupunki, tunteja ennen sarastusta
Ruskean Makutan viimeiset asiakkaat olivat poistumassa, suurin osa merkittävän humalassa. Viimeisenä lähtevä ga-matoran vilkutti hyvästiksi baaritiskin takana paikkoja sulkevalle työntekijälle ja huojui sitten ulos hengittämään viileää yöilmaa. Hän huojui hieman lisää, asteli hieman kauemmas juottolan ovesta miettien, mihin loppuyön käyttäisi. Silloin hän huomasi baarin takakujalla täytyyttään pursuavan roskapöntön ja mietti, löytyisikö sieltä kenties ruokaa! Olihan kaiken rahansa viinaan käyttäminen hieman huono elämänvalinta, jos halusi myös pystyä esimerkiksi elämään.
Matoralainen hiippaili hyvin epäelegantisti kohti roskakoria, ohi muutaman pahvilaatikon, jotka joku oli hylännyt. Hän lähestulkoon pääsi perille mutta kompastui viime hetkellä johonkin. Johonkin, joka voihkaisi hänen jalkansa osuessa siihen.
”Mitäs turkasta”, hän älähti ja katsoi sitten, mihin oli huumaantuneena langennut. Roskapöntön vieressä, keskellä metalliastiaan mahtumattomien roskien, kietoutuneena jonkinlaiseen säkkiin, istui torkkumassa toan mittainen olento. Oletettavasti toa, matoralainen mietti, ja vielä kurjemmassa tilassa kuin hän. Hänellä sentään oli oikeasti asuinpaikka, jossa nukkua. Tai eipä toa tainnut enää nukkua, hän kun oli tähän kompastumalla tämän herättänyt.
”Kukas sinä olet?” matoralainen kysyi.
”Mene pois”, toa vastasi ja yritti kääntyä poispäin.
”Oletko avun tarpeessa?” toinen jatkoi auliisti.
”En. Mene pois, tahdon vain olla rauhassa.”
”Hetkonen, taidan tuntea sinut!”
”En usko.”
Matoran tutkaili toaa. Tämä oli lian ja säkkinsä peittämä mutta naamio oli yhtä kaikki tunnistettavissa.
”Sinä olet se Gekko, etkö olekin! Olen nähnyt sinut etsintäkuulutuksissa!”
”Äh, jätä jo rauhaan!” toa vastasi ja iski nyrkkinsä vasten roskapönttöä päästäen ilmoille väkivaltaisen kolahduksen.
”Ookoo, ookoo”, matoralainen rauhoitteli. ”Ei tarvitse hiiltyä. Halusin vain tsekata, löytyykö täältä ruokaa.”
”Ei löydy.”
”Ookoo, ehkä katson muualta.”
Näin sanottuaan matoralainen perääntyi hitaasti takaisin aukealle ja juoksi sitten hieman hädissään pois.
Gekko huokaisi. Hän sai hyvin harvoin unta, ja nyt hänet oli jälleen herätetty. Ei sillä, että hän olisi saanut rauhaa edes hereillä.
Kiiltävä terä uppoaa lihaan. Verta pursuaa. Makuta nauraa. Kipu on lähes sietämätön.
Hän ei halunnut enää sulkea silmiään mutta yritti silti. Käänsi kylkeään ja koetti saada unen päästä kiinni.
Aivoni täyttyvät kauhulla. Kauhuun ei ole mitään järkevää syytä, makuta ei satuta minua fyysisesti. Päänsärky iskee, kuin jäisin katujyrän alle. Pienet neulat tunkeutuvat alitajuntaani. Hirvittävä kirskuva ääni täyttää tärykalvoni. Makuta virnistää julmasti.
Loiseni, missä olet? Gekko nousi seisomaan ja nilkutti peremmälle kujaa pitkin.
Puinen pyörä pyörii. Ja minä sen keskelle sidottuna pyörin mukana. Pahoinvointi koettelee. Mustat nazorakit pitelevät metalliputkia sinisillä käsillään. Isku toisensa perään murskaa yhä enemmän raajojani. Kohtalon pyörä pyörii pyörimistään. Tuskakin on kuin pyörä. Se jyrää minut alleen.
Pikku loiseni, minne olet mennyt? Gekko iski kevyesti päätään seinää vasten. Saisiko kipu huomion muualle?
Piikki iskee Helmekan käden läpi. Matoralainen kirkuu tuskasta. Makuta nauraa. Viha täyttää minut. Kuinka kukaan voi satuttaa viattomia, avuttomia olentoja tuolla tavoin? On pakko katsella, sillä jokin estää sulkemasta silmiä. Jokin mielessäni ei annan minun katsoa muualle.
Miksi et enää puhu minulle?
Purppura varjo pitelee käsissään hirvittävää kirvestä. Se heiluu naamani edessä uhkaavasti. Saatana nauraa. Kirves heilahtaa. En enää edes välitä. Se osuu päähäni, joka räjähtää kallonpalasiksi ja hurmeiseksi tahnaksi. Tuska loppuu, kun elämä päättyy.
Minä tarvitsin sinua…
”Toa, muista tämä. Tumminta on aina ennen kuin kaikki on sysimustaa.”
Eikä hänen loisensa vastannut.
”Olet sinä sitten ihan suunnaton kusipää”, Manthrax örähti.
”Jaha. Rakentavaa keskustelua”, kuului makutan vastaus.
”Kuinka monta elämää meinasit vielä pilata ristiretkelläsi salaisuuksia vastaan?”
”Minä teen, mitä täytyy. Bio-Klaani tarvitsee vastauksia. Visokki tarvitsee vastauksia.”
”Silläkö sinä perustelet tämän kaiken?”
”Jouera on todellisuudessa Visokin huolista pienempi. Punainen Mies on todellinen vastustaja. Ehkäpä todellinen Jouera on kuollut. Mutta mitä jää jäljelle, kun jäljelle ei jää mitään?”
Makuta vilkaisi jälleen ulos ikkunasta ja seurasi hetken siellä riehuvaa ruttoa. Tai siis ei seurannut, koska se oli ikään kuin mahdotonta.
”Gekosta opimme, että loinen voi olla isäntänsä suurin lohtu ja turva – ja ehkäpä jopa pyrkii sitä olemaan. Faxadosqinkin Syvä Nauru kietoi valheelliseen lohtuun. Mutta onko Jouera liian tyhjä voidakseen tarvita lohtua?”
Viikkoja ennen sarastusta
Sinä hetkenä, kun sirujen voima iski Joueran mielen sirpaleiksi, hän näki kaiken.
Nimdan pirstaleet olivat sokaisevan kirkkaat kaksoisauringot, joiden säteet leikkasivat hänet osiksi kirurgisella tarkkuudella. Vanhat ja uudet tuntemukset ilmestyivät tyhjästä ja katosivat saman tien, kun hänen fyysisen olemuksensa viimeiset rippeet tuhoutuivat jossakin toisessa maailmassa.
Hän tunsi suunnatonta, raastavaa kipua; sitten se kaikkosi, eikä hän tuntenut enää mitään, ei edes maata jalkojensa alla. Hän oli matoran, jolle turaga ojensi hänen elämänsä tarkoituksen, sitten toa, jonka kynä piirsi paperille hänen tulevaisuutensa, sitten se kaikki tapahtui jollekin toiselle jossakin kaukana.
Ja ennen kaikkea hän oli toa, joka silpoi itsensä peilin edessä ja aloitti prosessin, jonka päätepisteen oli nyt saavuttanut.
Jouera katsoi alas ja näki samaan aikaan sekä Ta-Metrun punertavan katukivetyksen, saaren hiekkarannan että laboratorion kiiltävän metallilattian. Sitten se kaikki katosi, eikä maassa ollut enää mitään.
Myös taivas oli tyhjä; jopa sirujen kuolettava loiste oli kaikonnut.
Jäljellä oli vain kaikkeutta kuristava horisonttiviiva.
SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN
huusi joku, jota ei enää ollut olemassa.
SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN
huusi joku, joka ei ollut Jouera.
SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN
huusi joku, joka oli jossain toisaalla eikä katsomassa, kun horisontti kiemurteli hänen eteensä ja katsoi punaisena kiiluvilla silmillään kohti… mitä?
Mitään ei ollut enää olemassa.
Ja niin oli hyvä.
Käärme muni munan; sileän, muodoiltaan täydellisen. Se ei kuoriutunut, koska sen olemus ei siihen riittänyt. Itse täydellisyytenä se muutti muotoaan ja kasvoi kaiken täyttäväksi varjoksi, jonka suunnaton imu kutsui häntä luokseen.
Joku, joka ei ollut Jouera, huusi yhä, mutta huudot eivät enää muodostaneet sanoja.
Täydellisyys oli musta torni, valtava akseli, jonka ympärillä kaaokseen langennut maailma pyöri. Se oli lupaus virheettömyydestä; se oli vastamyrkky aineellisen olon sietämättömälle raakuudelle. Se oli kuiskaus seinien takaa tyhjästä tilasta, jossa ei ollut tarkoitus olla mitään.
Horisontin käärme lipui tehtävänsä täytettyään pois. Sen jälkeläinen jäi kaksin sen kanssa, joka oli… mitä? Mitään? Edes olemassa?
Täydellisyys avasi kitansa ja nielaisi kaiken.
Silloin laskeutui kylmä rauhallisuus hänen ylleen. Toisen maailman pelot ja surut olivat tiessään, ja jäljelle oli jäänyt vain raudanluja varmuus – hän tiesi onnistuneensa, sillä varjo oli näyttänyt hänelle totuuden. Hän tiesi, mitä oli. Hän oli JOUERA ja Jouera oli YKSEYS, viimein liittyneenä pyhään olemukseen, josta kaikki täydellinen oli siinnyt.
Ja niin oli hyvä.
”Ha. Näin he valehtelevat itselleen”, Manu sanoi. ”Mikäli niin on parempi, loiset luovat valheiden verhon isäntiensä ylle. Eikö ole ironista? Ja Syvä Nauruko ei koskaan valehtele, häh?”
”Missä mielessä Jouera edes on enää olemassa?” kysyi Manthrax.
”Se on vaikeampi kysymys. Aihe on tutkimusteni mukaan varsin monisäikeinen! Mutta se ei ole kiinnostavaa tämän narratiivin kannalta. Me puhumme loisista. Siksihän täällä ollaan.”
”Sinulla oli kai joku pointti esitettävänä.”
”Ha ha. Loiset ovat toisia.”
”Okei?”
”Kyllä. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ’rahi’?”
”Eläin.”
”Aivan. Mutta mitä ovat eläimet?”
”Petoja?”
”Äh! Mitä sana ’rahi’ tarkoittaa, kirjaimellisesti?”
”En minä osaa mitään muinaista mataiaa.”
”Hmh, okei. Otetaan taas esimerkki. Vaikka vanha kunnon Jake-poika!”
Bio-Klaanin kaupunki, tunteja ennen sarastusta
Bio-Klaanin öissä kuuluva hurmoksellinen rullailu oli vielä viikkoja sitten ärsyttänyt keskikaupungilla nukkuvia. Nyt sitä oli kuitenkin jatkunut jo niin pitkään, että se oli muuttunut jo pysyväksi osaksi Klaanin öistä äänimaailmaa.
Orgaaninen massa hyllyi ja hytisi oranssin, nokanmuotoisen kallon sisällä, kun Jake kiihdytti vauhtinsa jälleen jokaista tunnettua rajoitusta uhmaavaksi. Vain näin hän tunsi olonsa kotoisaksi. Vain näin hän tunsi vapauden. Ilmavirta, joka piiskasi rulla-ankan kasvoja oli kaikki, mitä hän kaipasi elämältään.
Vai oliko? Ei. Yksi asia puuttui. Yhden asian hän olisi muuttanut. Keltaisen Jättiläisen hänelle antamat lahjat kiihdyttivät häntä eteepäin tyydyttävästi, mutta niiden asemointi… siinä oli vielä parannettavaa.
Kotimaidensa armottomimpana ajajana tunnettu Jake tiesi, että renkaiden ei kuulunut kaahata rinnakkain. Ei. Niiden olisi kuulunut olla peräkkäin. Yksi edessä, yksi takana!
Tyhjälle, pelkkien katuvalojen valaisemalle Huonolle Satamakadulle kurvatessaan Jaken ainoa ajatus oli siinä, mitä hän vielä voisi olla. Hänen villeimmissä unelmissaan hänen kasvonsa olivat pelkästän osa jotain suurempaa ja nopeampaa. Silmänsä suljettuaan hän näki vain loputtoman aavikon ja itsensä kiitämässä pitkin sen pintaa, kuin muinaisten aikojen Robo Ajajat konsanaan.
Mutta toistaiseksi Klaanin öiset kadut saivat riittää. Ja ne riittivätkin. Kuminkatkuinen ralli jatkui, kuten niin monena aikaisempanakin yönä…
”… ja pointti oli?” kysyi sininen skakdi.
”En minä ole ihan varma, oliko tässä pointtia. Minä yritin kertoa raheista. Olisi ollut narratiivilleni parempi, jos Jaken loinen olisi joku oikea rahi kuten Sugalla, Gekolla, Domekilla tai vaikkapa Snowiella. En ole ihan varma, mitä ’Robo Ajajat’ ovat. Mutta sana ’rahi’ tarkoittaa kirjaimellisesti ’toista’. ’Joku muu’, ’ei me’. Meneekö kaaliin?”
”Okei?”
”Loiset ovat toiseuden ruumiillistumia. Mitä haluamme mutta emme voi olla. Minkä ehkä kiellämme itseltämme, jopa. Joueran entinen toveri Desable, joka muuten havaintojeni perusteella majailee aiemmin esiintyneen epäselvän kanin sisällä (älä kysy), haluaisi jotakin niin kovin. Hän ei ehkä kykene myöntämään sitä edes itselleen.”
Desable, tunteja ennen sarastusta
Nykyisessä tilassaan Desablella oli tismalleen kaksi pakopaikkaa: hänen oma mielensä ja jäniksen sisuksissa sykkivä hävitys. Päätös siitä, kumpaan laskeutua aina silloin, kun häntä kyllästytti kanin silmien välittämän näkymän tiirailu, ei ollut vaikea.
Ko-Metrun satamassa sijainnut laituri taipui hänen muistoissaan äärettömän pitkäksi. Legendojen kaupungin jylhä siluetti ei kohonnut taivasta vasten hänen takanaan; jos Desable kulkisi lankkujen jonoa pitkin tarpeeksi kauan, hän päätyisi vain vemmelsäären ajatuksiin. Hopeisella merellä joskus raivonneet aallot olivat jähmettyneet kirkkaansinisiksi veistoksiksi. Satoi lunta, mutta hiutaleet eivät koskettaneet hänen kämmentään eivätkä laiturin pintaa vaan lävistivät kummankin matkallaan meren syvyyksiin.
Joskus paikalla oli muutama mielihahmo – enimmäkseen sellaisia, joille hänen ei oikeasti tehnyt mieli puhua – mutta tällä kertaa Desable oli yksin. Hän istuutui laiturille ja vilkuili kauas ulapalle, jotta olisi välttynyt näkemästä peilikuvaansa veden paikalleen jäätyneessä pinnassa.
Teknisesti ottaen sen olisi kai pitänyt olla rauhoittavaa.
Samaan aikaan todellisuudessa vemmelsääri ui kiivaasti myrskyn läpi kohti… ei oikeastaan mitään erityistä. Heidän valitettavasti yhteinen elämänsä oli juuri nyt pelkkää harhailua. Desable oli melko varma siitä, että olisi voinut pelastaa sen pinteestä kokeilemalla luistelua, mutta häntä vaivasi jokin muu kuin matkanteon pragmatiikka: hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mikä odottaisi heidän tulevaisuudessaan? Voisiko hän asettua Punaista miestä vastaan? Oliko hänellä muuta vaihtoehtoa?
Vuosia sitten toisessa todellisuudessa laituri oli toiminut paikkana, johon hän ja Jouera olivat saapuneet pohtimaan heitä piinaavia pulmia. Vaikka rakennelman todellinen versio oli hädin tuskin kurottunut pois Metru Nuin otteesta, sitä pitkin kävely oli silti tuntunut kuin kuplasta pois astumiselta. Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.
Nyt Joueraa ei ollut, eikä Desable olisi tämän läsnäoloa toivonutkaan. Tilanne muistutti enemmän hänen entiseen ammattiinsa sisältyneitä loputtomia hiljaisen mietiskelyn tunteja. Nekään eivät olleet kuitenkaan olleet aivan yksinäisiä, eivät täysin.
Rukoilu työnteon yhteydessä oli sopinut Metru Nuin dogmiin täydellisen luontevasti – se oli samaistamalla hurskauden ja ahkeruuden liittänyt puurtamisen ja uskon erottamattomasti yhteen ja vaalinut kumpaakin ominaisuutta työläisten sieluissa. Heille filosofeille tapa oli ollut hyödyksi muutenkin. Mata Nuin kanssa käyty keskustelu oli saattanut olla yhtä hedelmällinen kuin ajatuksenvaihto kollegan kanssa; muotoilemalla mietteensä sanoiksi jäsensi ne paremmin omassakin mielessään siitä huolimatta, puhuiko matoranille vai jumalalle.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Desablen teki mieli rukoilla. Hän oli lopettanut vasta silloin, kun oli ymmärtänyt Suuren hengen vertautuvan pikemminkin luonnonvoimaan kuin älylliseen olentoon. Tiedosti hän painovoimankin mahdin ilman, että piti tarpeellisena puhella sille itsekseen, ja kuinka hän olisikaan voinut suunnata Mata Nuille sanoja tämän syrjäyttämisestä paremman maailman vuoksi?
Kaikki tämä oli Desablesta yhä totta. Hän kaipasi silti pakopaikkaa, sekä todelliselta maailmalta että itseltään, eikä muitakaan vaihtoehtoja tuntunut olevan. Pelkkä täällä istuminen ei rauhoittaisi hänen mieltään, ei aavemaisen tyhjässä maailmassa oleilu vieraassa kehossa. Mikä tahansa keino unohtaa ympäröivä maailma edes hetkeksi oli yrittämisen arvoinen.
Mata Nui, Desable aloitti, ja kahden vaivaisen sanan miettiminen toi hänen mieleensä enemmän tunteita kuin mikään muu viime vuorokausien aikana. Mata Nui.
Oli kuin paikoilleen seisahtunut meri olisi puhjennut hetkessä takaisin eloon. Sen pinnan väreily sai laiturin vavahtelemaan.
Viime kerrasta on niin paljon aikaa. Tiedät, miksen ole tullut luoksesi vuosiin.
Laudat Desablen alla naksahtivat poikki, mutta mikään maailmassa ei kiinnostanut häntä vähemmän.
Se ei ole kuitenkaan muuttanut mitään. Minä… minä teen edelleen kaiken vuoksesi. Valtakuntasi vuoksi. Minun on pakko.
Jokin nykäisi hänet yläilmoihin, ja sivusilmällään Desable näki meren repeävän valtavaksi pyörteeksi, joka olisi yksinään nielaissut sisuksiinsa koko Metru Nuin.
Jos rappion hyökkäyksiä ei vastusteta, virheet lyövät kaiken tässä maailmassa pirstaleiksi. Olen… olen nähnyt jäniksen kaltaisia asioita, jotka kylvävät kaaoksensa siementä kaikkialle, missä käyvät.
Etäisesti Desable ymmärsi, että hänen jumalansa oli noussut merestä valtavana ja kauniina.
Niiden ei voi sallia olla olemassa. Minkään ei voi, jos se ei ole täydellistä. Minä voin olla, ja siksi minun on oltava.
Hän itse lepäsi sen kivisellä kämmenellä, joka olisi voinut halkaista maailman yhdellä iskulla.
Mandaattini ulottuu kaikkeen, mitä on ikinä ollut ja mitä tulee ikinä olemaan. Siksi minun on lopulta… ulotettava projektini sinuunkin. Ymmärrätkö? Voitko ymmärtää?
Hänen jumalansa ei vastannut, mutta sen läsnäolo oli silti käsinkosketeltavan todellista.
Liian todellista.
Desable hätkähti pois transsistaan ja tajusi yhdessä hetkessä, ettei häntä kannatteleva pinta ollutkaan sävyltään Mata Nui -kiven ruskeaa vaan mustempi kuin mikään alla auringon. Se kasvoi punaisia täpliä – irvokkaita silmiä, joiden pupillit tuijottivat suoraan häntä kohti.
”PUNAINEN MIES!”
Kompuroituaan ylös Desable heristi lapsellisena eleenä nyrkkiään jättiläistä kohti. Kynsien painautuminen kämmeneen sattui oikeasti siitä huolimatta, ettei Cevanin keho ollut hänen omansa.
”Sinä… sinä… ONKO SINUN SAASTUTETTAVA KAIKKI?”
Kukaan tai mikään ei tuonut hänelle vastausta, eikä Desablen tehnyt mieli sellaista odottaa. Pysähtymättä pohtimaan edes sitä, että tuo olento oli loinen, hänen loisensa, Desable sukelsi pois ja paiskautui kylmään, märkään todellisuuteen, jossa hän oli vapaamatkustaja valtameren uiden ylittävän pinkin kanin pääkopassa. Se ei edes osannut uida kovin hyvin.
Vielä tuntienkin päästä Desable näki mielessään Punaisen miehen tahriman jumalkuvan, häväistyn monumentin kaikelle, mikä oli pyhää ja hyvää – tai oli joskus ollut.
”Desablen loinen on hänen jumalansa. Alkaako kuulostaa tutulta?” makuta julisti. ”Sana ’rahi’ alkaa saada ihan uusia ulottuvuuksia! Joillekuille, jotka muistuttavat hyvin vähän heitä, joille rahit perinteisesti ovat vain eläimiä, loiset ehkä esittäytyvät vähemmän eläimellisinä.”
”Sinä mainitsit Snowien mutta sivuutit hänet täysin ja kerroit jälleen tarinan jostakusta, josta et laisinkaan välitä. Vältteletkö sinä tovereitasi?” protestoi Manthrax.
”Pyh. Voin kertoa sinulle Närhestä. Ei se siitä ole kiinni.”
Admin-torni, päivä sarastaa
Närhi väijyi oksistossa hiljaa ja liikkumatta, nokka terävänä ja silmät kiiluen.
Lumiukon pitkä yö ei ottanut loppuakseen. Ensin sitä oli venyttänyt toimettomuuden ja epävarmuuden piinaava yhdistelmä, ja sen jälkeen painista ja muodonmuutoksesta seuraava ruumiillinen rasitus. Myös sohvalla makaavan jään toan kaulassa ammottavan viiltohaavan sitominen pitkitti yön tunteja: kaiken aikaa pieni ääni lumiukon takaraivossa kuiskutteli, josko improvisoitu side ei riittäisikään, jos Matoron kaulavaltimo ryöpsähtäisikin valloilleen ja vapauttaisi sinisen sisältönsä pitkin huonetta. Hyytävä mielikuva ei kuitenkaan vallannu täysin lumiukon mieltä, sillä sodan kauhujen kohtaaminen oli kasvattanut hänen sietokykyään.
Viimeisimpänä yötä venytti kuitenkin ikävä. Snowie odotti vapaata hetkeä päästä Kepen luokse.
Vaikka yön kohtalokkain seikkailu olikin tapahtunut Kapuran mielessä, myös Snowien pään sisällä oli tapahtunut melkoisesti. Ja siinä tasapainotellessaan itsellään pussittamansa tulen toan päällä, hän odotti kaikista odottamistaan asioista eniten mahdollisuutta marssia parhaan ystävänsä pajalle, halata tätä ja pyytää anteeksi.
Voi minua itsekeskeistä hönöpullaa… hän harmitteli henkistä etäisyyttään Kepeen. Minä en ole ollut se ystävä, jota tällaisena aikana tarvitset, vaan itsesäälissä märehtivä möhkäle.
Ja sitten hän hymyili. Ei tilanteelle, jossa hän oli – Matoron tila oli yhä epävakaa ja yksi kellotaulun lasipuukoista oli Kapuran hurmeella tahrattu – eikä varsinkaan sille, miten viimeiset viikot olivat menneet. Hän hymyili tulevaisuudelle joka odotti edessäpäin, nyt kun hän oli päättänyt, että paremman maailman luominen oli itse asiassa hänen käsissään. Ei maailman vaarallisimman siveltimen tai tähdistön tahtipuikon, vaan ystävällisten ja ymmärtäväisten eleiden muodossa.
Halaten eteenpäin.
Näinä hyvinä hetkinä närhi ei häntä häirinnyt.
Se oli kuitenkin kärsivällinen lintu. Ovela lintu. Se odotti hetkeään, hiljaa ja liikkumatta.
Snowie koki löytäneensä itsensä uudelleen. Hän oli pelastanut Matoron vuotamasta kuiviin ja aikoi seuraavaksi pelastaa Kepen apatian syvyyksistä. Pettymyksen pilviverho teki tilaa ymmärryksen loisteelle; suru vaihtui lempeyteen ja apatian korvasi sisuuntuminen. Mutta vaikka innon kipinä loistikin lumiukon rinnassa nyt kirkkaampana kuin viikkoihin, loinen tiesi, että sota ja luottamuspula tulisivat vielä koettelemaan sen isännän uutta voimaa. Ja kun niin tapahtuisi, närhi olisi valmiina, nokka terävänä ja silmät kiiluen. Lumiukon oli aivan yhtä mahdotonta paeta itseään ja ajatuksiaan kuin kaikkien muidenkin.
Närhi kohosi mustille siivilleen ja lähti partioimaan ympäristöään. Se oli pesinyt pehmeässä mielimaisemassa jo hyvän tovin ja tunsi hyvin allaan levittäytyvät toiveiden tasamaat ja pelkojen kukkulat. Kaikki tässä maailmassa oli sille tuttua, ja vastaavasti infernaalisen närhen sulat olivat tuttu näky pehmoisessa ympäristössä. Mustat sulat lepäsivät siellä täällä levällään, ympäri lempeästi vuorottelevia ylänköjä ja alankoja. Loisen sulkasato oli jatkunut jo niin kauan, että tämän mielimaiseman mestari oli tottunut yönmustiin sulkiin.
Siihen närhi luottikin. Kiitäessään lumiukon mielen halki se tiesi, ettei närhen merkitys ollut kantajansa ajatuksista erillinen, ei oikeasti. Loista ei voinut leikata selakhialaisella viikatteella, eikä toivottavia pelkoja tai pelottavia toiveita voinut pakottaa pois. Närhen mustat sulat saattoi ainoastaan haudata – pois näkyvistä, mutta aina vain syvemmälle. Närhi raakkui huvittuneena ajatukselle piilosta. Kaikki pehmeän mielimaisen piirteet eivät kestäneet klaanilaista päivänvaloa, tai näin lumiukko ainakin itse ajatteli. Tässä maisemassa Snowien ajatukset olivatkin tosiasia: vähäpätöiset häpeänaiheet saattaisivat siintää vuorina horisontissa, mutta suuri petos kykenisi näyttäytymään vain piskuisena kivenmuruna, hädin tuskin huomattavana. Snowien omat tulkinnat määräsivät nämä maastonmuodot, joten hänen järkeilynsä ja huolensa asettivat kaiken suhteelliseen mittakaavaansa.
Varislinnun korkeus pysyi samana, kun se lähestyi tasangolla kasvavaa puuta. Vielä ei täytyisi toimia, joten lepo sopisi aivan yhtä hyvin. Snowie katsoi refleksinomaisesti seinäkelloa tahtoessaan tarkistaa ajan, mutta muisti rikkoneensa aikaraudan aiemmin yöllä. Kun joku vain olisi kuullut hänen avunhuutonsa.
Närhi laskeutui jälleen puun oksalle väijymään. Itseään ei voinut paeta, ja närhi oli kärsivällinen lintu.
”Se oli kymmenes tarina, eiköhän siinä ollut riittämiin yhdelle illalle”, Manu totesi. ”Etkä sinä näytä olevan hirveän hyvä tässä hommassa. En saa sinun avullasi välitettyä ajatuksiani.”
”Siis tapahtuuko tuo äskeinen juuri nyt?” Manthrax kysyi pöllämystyneenä.
”Ehkä.”
”Jos tapahtuu, niin miksi ihmeessä sinä olet… täällä… etkä esimerkiksi auttamassa Snowieta tukkimaan kuiviin vuotavan Matoron kaulaa?”
”Hah, ikään kuin minusta olisi siellä enemmän hyötyä kuin täällä. Salaisuudet paljastuvat täällä, eivät ulkona. Minulta puuttuu edelleen yksi tärkeä yksityiskohta! Kuinka ihmeessä loiset hävitetään?”
”Sinä mietit sitä samalla, kun ystäväsi tekee kuolemaa.”
”Visokki on täysin kunnossa.”
”Puhuin Matorosta.”
Makuta katsoi skakdia pitkään.
”Sinä se sitten jaksat olla täysin hyödytön keskustelukumppani. Varsinkin siihen nähden, että loisella luulisi olevan kaikki vastaukset omaa olemassaoloaan koskeviin kysymyksiin.”
Manthraxin kasvoille levisi apea hymy.
”Minä tiedän, että sinä pidät enemmän oman äänesi kuuntelemisesta kuin muiden.”
”Hmmph.”
”Tiedän täsmälleen, kuinka paljon rakastat sitä, kun pääset itse tekemään päätelmät. Et sinä todella halua, että annan vastaukset suoraan.”
”Mitäpä, jos haluankin? Eikö elämä voisi olla kerrankin helppoa?”
”Elämä ei ole helppoa. Eikä pitkäaikaista. Kaikki päättyy. Tuolla ulkona ystäväsi elämä päättyy pian.”
”Joko voisit lopettaa siitä Matorosta jauhamisen.”
Lyhyen tauon jälkeen Manthrax vastasi:
”Olisinko kummoinen omatunto, ellen vähän jauhaisi?”
Nämä sanat saivat makutan iskemään nyrkkinsä suoraan skakdin naamaan. Nyrkki lävisti skakdin pään ja tuli toiselta puolelta läpi. Sinisiä sirpaleita lensi ympäri lattiaa, ja fedora putosi nurkkaan. Vedettyään nyrkkinsä takaisin makuta näki skakdin päässä ammottavan mustan aukon, josta kurkisti yksi yksittäinen punertava silmä.
”Lakkaa teeskentelemästä”, Manu puuskahti.
Skakdin keho halkeili kauttaaltaan, ja keskeltä hitaasti kahtia repeytyvästä päästä kuului vastaus:
”Voisit katsoa… peiliin.”
Skakdin riekaleet putosivat lattialle, ja Makuta Nui tuijotti omaa peilikuvaansa. Jälleen kerran. Mutta tällä kertaa se oli erilainen kuin Paholaisen shakkilaudalla. Se ei edustanut hänen pelkojaan.
”Minä olin niin varovainen”, Makuta kuiskasi. ”Minä olin hyvin huolellinen, käytin jopa Jöggen kanssa kommunikointiin jotain perhanan munakelloa. Minä tein kaiken oikein. Miksi olet siinä?”
”Et ehkä ottanut huomioon yhtä pientä asiaa”, vastasi toinen. Sen jälkeen se istahti makutan nojatuoliin ja otti käteensä tämän pöydälle jättämän lasin. Täydellinen peilikuva makutalle, paitsi niin kovin musta ja täynnä silmiä.
”Ja mikähän se on?” Manu kysyi inhoten.
Mutta ennen kuin Syvän Naurun sirpale ehti vastata, makuta ymmärsi. Hänen silmänsä pullistuivat päästä, hänen suunsa aukeni ammolleen. Hän kääntyi katsomaan jälleen ulos ikkunasta.
”Oikeastiko? Oikeastiko, Syvä Nauru?!” hän huusi ulos ikkunasta. ”Kaikki ne kauniin siniset sanat, etkä sinä edes anna minulle vapautta valita?”
Loisen kymmenet pienet punaiset silmät tuijottivat häntä kaikkialta hänen peilikuvansa kehosta.
Eikä makutalle jäänyt sanottavaksi kuin yksi asia.